<< paluu

Johdanto kirjaan
Luova tila – ratkaisukeskeisestä ja narratiivisesta työtavasta.
Kirja ilmestyy Lyhytterapiainstituutti oy:n kustantamana keväällä 2008.

Johdanto

Italialaisesta taidemaalarista ja kuvanveistäjästä Michelangelo Buonarrotista kerrotaan seuraavanlaista tarinaa. Suuri marmorilohkare, josta hän alkoi v. 1501 tehdä kuuluisaa Daavid-patsasta, oli irrotettu peruskalliosta miltei vuosikymmen ennen Michelangelon syntymää. Taiteilijan suhde tähän hahmottomaan kivenjärkäleeseen oli erikoinen: hän ajatteli ja koki, että miltei kuusimetrinen, voimaa ja kauneutta uhkuva Daavid-patsas oli odottanut häntä marmorin sisällä vangittuna monta kymmentä vuotta. Taiteilijana hän vain naputteli sen esiin ”loistavasta kivestä” kolmen vuoden työskentelyn aikana. Michelangelo oli dekonstruktionisti, joka näki läsnäolevan näkymättömässä ja halusi tehdä sen näkyväksi.

Toimin vuosina 1999-2002 Ratkes-lehden päätoimittajana. Löysin sinä aikana sekä yksin että toisten ihmisten kanssa kirjoittamisen suloisentuskallisen viehätyksen. Tuona aikana syntyi lukuisia artikkeleita ja haastatteluita ratkaisukeskeisestä ja narratiivisesta psykoterapiasta ja niiden sovellutuksista. Tähän kirjaan on koottu keskeisiä ja osin uudelleen muokattuja tekstejä tuolta ja sen jälkeen seuranneelta ajalta.
Niissä kaikissa on löydettävissä michelangelomainen taidekäsitys. Kaikki se, mitä tarvitsemme, on koko ajan läsnä. Emme vain näe. Tämä näkemys tai tapa kokea on minulle henkilökohtaisesti aina ollut eräs ratkaisukeskeisen ja narratiivisen työtavan peruslähtökohta. Se saa monin eri tavoin ilmaisunsa myös tässä kirjassa.

Kirjan tekstit ovat ryhmitelty niin, että alussa on kirjoituksia ratkaisukeskeisen teorian ja työtavan kehityksestä. Niiden joukosta lukija voi löytää esimerkiksi Brief Family Therapy Centerin erään pioneerin, Elam Nunnallyn kuvauksen ratkaisukeskeisen työtavan synnystä. Sitä seuraa laajempi

katsaus lähestymistavan historiaan sekä selvitys, millainen merkitys filosofi Ludwig Wittgensteinilla on ollut Steve de Shazerin, työtavan isän ajattelulle. Tämän jälkeen voi lukea haastatteluja lyhytterapian nykyisten teoreetikkojen ja käytännön mestareiden maailmasta. Mukana ovat Wendel Ray Palo Alton Mental Research Instituutista, Michael Hoyt kalifornialaisesta Kaiser- klinikasta, Harlene Anderson teksasilaisesta Huston-Galveston-instituutista, Denverissä ratkaisukeskeistä traumaterapiaa kehitellyt Yvonne Dolan ja australialaista narratiivista työskentelyä edustava Michael White. Hän on Adelaidessa Etelä-Australiassa sijaitsevan Dulwich Centren johtaja.

Haastattelujen jälkeen lukija voi tutustua lähemmin narratiiviseen työtapaan. Sitä esittelevät artikkelit ovat syntyneet vuosina 2001-2002, jolloin opiskelin Dulwich Centressä. Lähestymistavan perusteiden jälkeen esitellään tärkeimpiä narratiivisia haastatelukarttoja ja niihin liittyviä teoreettisia pohdintoja. Tekstit sisältävät teorian lisäksi lukuisia esimerkkejä siitä, miten työtapaa voi käyttää käytännön terapiatyössä.

Varsinaiset laajemmat kuvaukset sekä ratkaisukeskeisestä että narratiivisesta työtavoista
löytyvät tämän kirjan viimeisestä luvusta. Entisenä koulupsykologina olen koonnut tapausesimerkkini koulutyön tiimoilta. Tunnen sen alueen itselleni hyvin kotoisaksi. Luku päättyy artikkeliin, jossa tutkitaan
tieto-, minä- ja valtakäsitysten kautta terapian tekemistä terapeutin hyvinvoinnin lähteenä.

Tämä kirja antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua varsin laajasti kahden keskeisen postmodernin terapiasuuntauksen teoriaan ja käytäntöön. Lisäksi se on tietysti kuvaus yhden psykoterapeutin ajattelun ja työtavan kehityksestä. Eräässä mielessä voi sanoa, että tässä kirjassa yleinen kohtaa monilla mielenkiintoisilla tavoilla yksityisen maailman.

<< paluu