<< paluu

Ratkes 1/2001

Virtaavan joen pyörteistä -
keskustelu Elam Nunnallyn kanssa

Tapio Malinen

Professori Elam Nunnally Wisconsinin yliopistosta on kouluttanut, konsultoinut ja työnohjannut suomalaisia yli 20 vuoden ajan. Aluksi pariviestinnän kurssien ohjaajia 70-luvun lopusta alkaen ja vuodesta –85 ratkaisukeskeisen työtavan opiskelijoita. Hän on kirjoittanut ja julkaissut molemmista aiheista runsaasti. Elam kuului 14 vuoden ajan Brief Family Therapy Centerin (BFTC) työryhmään Milwaukeessa ollen mukana siinä häkellyttävän luovassa prosessissa, joka synnytti ratkaisukeskeisen työtavan. Seuraava keskustelu on käyty varhaisena sunnuntaiaamuna 1.8.1999 hänen kodissaan Milwaukeessa. Se aloittaa lehtemme ratkaisukeskeisen työtavan ja teorian historiaa käsittelevän kokonaisuuden.

 

Tapio Malinen: Haluaisin tutustua kauttasi ratkaisukeskeisen työtavan historiaan. Olen viime yönä lukenut David Kiserin väitöksen ratkaisukeskeisen terapian teorian kehityksestä. Voisitko kertoa, milloin olit ensimmäistä kertaa yhteydessä BFTC:läisiin.

Elam Nunnally: Muistaakseni se oli vuonna 1976. Minulla oli silloin yksityisvastaanotto, mutta työskentelin myös vapaaehtoisesti Family Servicessä (vastaa suomalaista perheneuvolaa). Halusin tehdä parityötä jonkun kanssa, enkä oikein muista miten ensimmäistä kertaa tapasin Insoo Kim Bergin, mutta hänen kanssaan aloitin kuitenkin yhteistyön. Olin ehkä soittanut Family Serviceen ja kertonut kiinnostuksestani. Ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana Paul Watzlawick ja John Weakland tulivat Kaliforniasta Chicagoon pitämään kahden päivän seminaaria, jonne me kaikki menimme. Insoo, Eve Lipchik ja Marilyn LaCourt ja nuori mies, jonka nimeä en muista, mutta joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota tapaamista edeltäviin muutoksiin (Don Norum) ja Jim Derks. Kun palasimme takaisin Chicagosta olimme innoissamme ja aloimme oitis soveltaa seminaarissa saamiamme oppeja käytäntöön. Insoo ja Family Servicen ryhmä käynnistivät koulutustapaamiset, joihin minäkin liityin muutaman kuukauden kuluttua. Käytimme yksisuuntaista peiliä ja yritimme parhaamme mukaan matkia kalifornialaisten työtapaa. Muistaakseni -77 ryhmämme matkusti sitten Kaliforniaan useiksi päiviksi Watzlawickin ja Weaklandin oppiin. Minä en ollut mukana. Mutta täällä John Weakland esitteli Insoo Kim Bergille Steve de Shazerin. Steve seurasi Insoota Milwaukeen ja muutamia kuukausia myöhemmin he menivät naimisiin.

T: Työskentelikö Steve myös Family Servicessä?

E: Kyllä. Minä olin siellä yhden iltapäivän viikosta. Muina aikoina työskentelin professorina yliopistolla ja tein parina iltana viikossa terapiatyötä yksityisvastaanotollani. Steve ja Jim Derks lähtivät sitten Family Servicestä ja perustivat Brief Family Therapy Centerin aluksi Insoon kotiin. Myöhemmin löydettiin toimitilat Capitol Driveltä, jonne minäkin muutin yksityisvastaanottoni. Tämä tapahtui -78. Insoo jäi vielä Family Serviceen, jossa hän toimi johtavana kouluttajana. Hän työskenteli kuitenkin osa-aikaisesti myös BFTC:ssä. Insoon palkka oli tuolloin pariskunnan ainoa tulonlähde, koska BFTC ei vielä tuottanut kovinkaan paljon. Muutamia kuukausia myöhemmin Eve Lipchik ja Marilyn LaCourt päätivät opintonsa Family Servicessä (Eve oli myös käynnyt luennoillani yliopistolla tehdessään MSW-tutkintoaan). Tämän jälkeen sekä Marilyn, Eve että Insoo jättivät entisen työpaikkansa ja siirtyivät BFTC:iin täyspäiväisiksi työntekijöiksi. Keskuksessa oli nyt viisi työntekijää. Minä ja Marvin Wiener -niminen perhelääkäri työskentelimme siellä osa-aikaisesti. Marvin ei kuitenkaan ollut paikalla pitkään, sillä hän sai kokopäiväisen viran työterveyslääkärinä. Nuori mies (Dan Norum), jonka kerroin olleen mukanamme Chicagossa ei koskaan siirtynyt BFTC:iin. Hän ylläpiti kyllä jonkin aikaa yhteyksiä meihin, mutta lähti sitten pois Family Servicestä Family Health Planin mielenterveysosaston johtajaksi ja ikään kuin häipyi kuvioista.

T: Työskentelitkö koskaan BFTC:ssä kokopäiväisesti?

E: En, koska minulla oli virkani yliopistossa.

T: Toinen jalkasi oli siis yliopistossa ja toinen BFTC:ssä.

E: Kyllä.

T: Kuuluit siis BFTC-läisiin vuodesta -76 aina vuoteen...?

E: Vuoteen -90. Neljäntoista vuoden ajan. Marilyn lähti ryhmästä neljä viisi vuotta aikaisemmin. Se taisi olla -85 tai -84. Niihin aikoihin, jolloin meistä oli tulossa ratkaisukeskeisiä. Tuo kehitys oli kyllä alkanut jo -82 tai -83. Eve irtosi ryhmästä -86 tai -87.

T: Minulle kerrottiin eilen että ratkaisukeskeinen työmalli muotoutui - 85.

E: Se ei ihan pidä paikkansa. Kyllä työtapa oli kehittynyt jo hieman aiemmin. Vuonna -85 Steve julkaisi kirjansa “Keys to Solution in Brief Therapy”, ja samana vuonna pidin ensimmäisen ratkaisukeskeisen koulutukseni Suomessa.
Siihen aikaan työtapamme oli jo selvästi ratkaisukeskeinen. Se oli muotoutunut siksi jo ehdottomasti vuotta paria aikaisemmin.

Tasavertaisia yhdessä

T: Mielestäni David Kiserin väitöskirja “The Process and Politics of solution-focused therapy theory development” kuvaa hyvin ja prosessinomaisesti ratkaisukeskeisen työtavan muotoutumista ja siinä on luettavissa tästä
prosessista monta eri tasoa. Intra- ja interpersoonallisten kertomusten lisäksi myös poliittinen ja filosofinen taso.

E: Erästä asiaa siinä ei kuitenkaan käsitellä, joka on minusta merkittävä
ja jonka havaitsimme työtavan muotoutuessa. Asiakkaamme eivät tulleet meistä riippuvaisiksi. Aikaisemmassa psykoterapiakirjallisuudessa oli kirjoitettu paljon asiakasriippuvuudesta ja transferenssista. Huomasimme kuitenkin, miten vähän riippuvaisia ihmiset olivat työskenneltäessä ratkaisukeskeisesti tullut Muistan miten eräänä päivänä oli paha lumimyrsky ja Eve ei päässyt toimistoon ja minä olin sinne jo aiemmin ja hänen asiakkaansa saapui myös sovitusti. Menin hänen luokseen ja kerroin ettei Eve ole päässyt paikalle ja että minä olen nyt terapeuttisi. Hän vastasi minulle “OK”. Luin muistiinpanoista, minkälaista palautetta hän oli edellisellä kerralla saanut ja oliko annettu jokin tehtävä. Ja muuta en tarvinnutkaan hänestä tietää.

T: Jatkoit vain siitä, mihin Eve oli jäänyt.

E: Niin ja seuraavalla viikolla Eve oli paikalla ja jatkoi siitä, tuon jälkeen päätimme Steven kanssa vuorotella Janesvillen psykiatrisella klinikalla konsultaatioiden teossa niin että joka toinen perjantai hän oli paikalla mihin minä olin jäänyt! Tämä ei mitenkään häirinnyt suoraa asiakastyöskentelyä, vaan pikemminkin päinvastoin. Työtapamme olivat niin samanlaiset ja pienillä persoonallisilla eroilla ei
ollut suurtakaan merkitystä asiakkaille; he tapasivat aina kuitenkin partaisen tyypin. Koska riippuvuussuhdetta ei syntynyt, terapiat olivat helppoja lopettaa; kysymme vain riittääkö tämä. Oletko jo saavuttanut tavoitteesi? Haluatko tulla joskus vielä seurantakäynnille vai soitammeko me sinulle? Ennen terapiaprosessien lopettamisiin käytettiin kuukausia ja puhuttiin paljon niihin liittyvistä tunteista.
Me vain kysyimme “onko näin hyvä?”

T: Tätä piirrettä David Kiser ei siis mainitse?

E: Ei. Ja kyse ei ole siitä etteivätkö asiakkaat olisi arvostaneet sitä mitä he terapiassa saivat, he eivät vain välittäneet siitä, kuka työn teki, kunhan se mitä tehtiin vain toimi.

T: He olivat tyytyväisiä kun saivat sen, mitä halusivat ja saavuttivat tavoitteensa.

E: Kyllä.

Yksi pyhäinjäännös muiden joukossa

T: Steve kertoi eilen miten skaalakysymys syntyi. Eräs asiakas oli tullut toiseen istuntoonsa ja terapeutti oli kysynyt mitä kuuluu tai mikä on paremmin. Asiakas oli vastannut spontaanisti: “Olen jo melkein kympissä!” Työntekijä alkoi leikkiä numeroilla ja tästä kehkeytyi skaalakysymys. Sinun kokemuksesi on samansuuntainen. Työnteon aikana tapahtuu jotain, mikä havaitaan toimivaksi ja sitä tehdään lisää.

E: Joskus se mitä tapahtui tapahtui täysin sattumalta. Esim. lumimyrsky opetti meille ettei ole suurtakaan väliä kenet asiakas tapaa kunhan vain työskennellään samalla tavalla.

T: Havainnointiin siis vain sitä mikä toimii ja sitä tehtiin sitten lisää.

E: Eve ja minä olimme kylläkin hieman eri mieltä ihmekysymyksestä, joska tehtiin melkein pyhäinjäännös. Mielestäni ihmeessä ei ole niinkään kysymys ihmekysymyksestä, vaan kaikesta siitä mikä saa asiakkaan ajattelemaan
ongelmatonta tulevaisuutta. Ihmekysymys on vain yksi tapa tehdä se. Insoo ja Steve eivät kuitenkaan ajattele näin. Heille ihmekysymys on kuin pyhäinjäännös,
jossa on kynttilöitä sisällä (nauraa). Olimme tästä paljolti eri mieltä. Mielestäni ihmekysymys on hieno keksintö, mutta joskus keskittyminen pelkästään siihen
peittää näkyvistä itse prosessin ja on muitakin tapoja saattaa asiakas ajattelemaan ongelmatonta tulevaisuuttaan.

T: Saman päämäärän saavuttamiseksi voidaan siis käyttää muitakin työkaluja.

E: Kyllä. Minua hieman häiritsee se että yhtä - kylläkin tehokasta kysymystä
on niin paljon kanonisoitu.

T: Ehkäpä on kysymys jonkinlaisesta tavaramerkistä, jonka tekijänoikeuksia
on suojeltava.

E: Ehkäpä. Joka tapauksessa asiaan liittyy välillä paljon tunteita.

Pariviestinnästä hitommoisiin tapahtumiin

T: Haluaisin mennä hieman takaisinpäin, jotta ymmärtäisin, mitä teit ennen vuotta -76, jolloin tulit Family Serviceen ja tapasin tulevat BFTC:läiset. Mitä oli tapahtunut sitä ennen? Mitä olit opiskellut?

E: Olin suorittanut tutkintoni Minneapoliksessa -72. Siihen aikaan teimme pariviestinnän kehittämisohjelmaa, joka levisi ympäri maailmaa. Liikuin paljon länsirannikolta itärannikolle kouluttaen ihmisiä. Se oli aika rankkaa aikaa, sillä hoidin myös täysaikaisesti professuuriani yliopistossa.

T: Olitko silloin jo Milwaukeessa?

E: Tulin tänne 1970, vuotta ennen loppututkintoani. Aina vuoteen -75 kaikki vapaa-aikani kului pariviestinnän kouluttajien kouluttamiseen. Ja tämä tapahtui ympäri koko maata. Toin ohjelman myös Suomeen ja Norjaan. Tuohon aikaan aloitin myös osa-aikaisen terapiapraktiikkani, mutta ennen sitä kaikki vapaa-aika oli kulunut pariviestinnän parissa.

T: Miten siihen aikaan työskentelit terapeuttina?

E: Keskityin viestintä- ja vuorovaikutusmalliin Virginia Satirin tapaan. Hän oli noihin aikoihin mentorini. Hän myös kirjoitti esipuheen pariin oppikirjaamme, sillä olimme soveltaneet niissä joitain hänen ajatuksiaan. Käytin työssäni paljon hänen ideoitaan. Tällä tavoin siis työskentelin siihen asti, kunnes matkustin Chicagoon Watzlawick ja Weakland-seminaariin.

T: Sen on täytynyt olla aikamoinen kokemus teille kaikille!

E: Kyllä. Silloin jokin sytytti ja jotain alkoi tapahtua. Ja asiat saivat merkitystä.

T: Ja tulitte takaisin ja aloitte tehdä työtä eri tavalla ja tutkia asioita.

E: Muistan vieläkin joitain lentäviä lauseita tuosta seminaarista. Esim. miten Weakland määritteli elämän sanomalla että se on vain sarja hitommoisia tapahtumia toinen toistensa perään.

T: Ja heillä oli ollut yhteys Gregory Batesoniin ja Milton Erikssoniin. Weakland ja Haley olivat usean vuoden ajan matkustaneet viikoiksi seuraamaan Milton Erikssonin työskentelyä Phoenixissä. Ja ennen sitä Weakland oli ollut mukana Batesonin kuuluisassa tutkimusryhmässä.

E: Bateson- projekti oli hyvin tärkeä perheterapialle ja myöhemmin muillekin terapiasuuntauksille. Työskennellessäni viestinnän parissa havaitsin kuitenkin ettei kommunikaatio ollut kaikille ihmisille merkittävin asia, silloin kun oli paljon muutakin käynnissä. Watzlawickin ja Weaklandin seminaari täytti tässä suhteessa suuren aukon
.
T: Olit siis jo etsimässä jotain joka toimisi vieläkin paremmin?

E: Niin. Keskittyminen viestintään toimi kyllä paremmin kuin vanha psykoanalyysi -50-luvun päivinä. Enemmän kuin puolet niistä ihmisistä, jotka tulivat tässä maassa eri klinikoille eivät koskaan saapuneet takaisin toiseen istuntoon. Psykoanalyyttinen lähestymistapa ei puhutellut eikä auttanut heitä.

T: Fantasiani on että todellista kuulluksi tulemisen kokemusta ei ehkä syntynyt.

E: Ei sitä eikä kokemusta relevanssista. Tutkimme vain historiaa ja asiakkaat halusivat puhua ongelmistaan.

T: Ja he halusivat vain ratkaista ne, eikä mitään muuta. Ja relevanttia kuulluksitulemisen kokemusta ei syntynyt.

E: Ongelmiin vastattiin kuuntelemalla lisää ihmisen elämäntarinaa ja vaikka ihmiset yleensä puhuvatkin mielellään itsestään, sillä ei ollut suurtakaan merkitystä ongelmien ratkaisun kannalta. Asiakkaamme olivat tuolloin viisaampia kuin me.
Tärkeintä oli hyvä tarkoitus

T: Haluaisin nyt palata takaisin nykyhetkeen. Tiedän kokemuksestani
että työskentelet edelleen voimallisesti BFTC:n työryhmän kehittelemän ratkaisukeskeisen mallin mukaisesti. Voisitko kertoa jostain viime aikaisesta työkokemuksestasi, joka on erityisesti jäänyt mieleesi. Mistä olet nykyisin innostunut?

E: Viime matkallani Suomessa minusta oli merkittävää huomata, miten diakonityöntekijät käyttävät ratkaisukeskeistä työtapaa. Heidän asiakkaansa tulevat vastaanotoille usein taloudellisten ja käytännöllisten pulmiensa vuoksi. Istunnon aikana ihmiset valittavat sitä, miten kovaa elämä on heille ja heidän läheisilleen. Terapiatyöntekijät asiakkaat yleensä “vierailijoiksi”, joilla on kyllä todellisia
ongelmia, mutta jotka eivät ihan kuulu terapiaan. Ja jos heiltä kysyy, mistä tietäisit että ongelmasi olisivat ratkenneet, he vastaavat: siitä kun olisin saanut rahaa. Heidän
kanssaan ei voi soveltaa tavanomaista hyödyn ja tavoitteiden tutkimista. Mutta poikkeusten tutkiminen soveltuu erinomaisesti tässä tapauksessa. “Miten
olet selvinnyt elämässäsi tähän asti näiden kaikkien vaikeuksien kanssa?” Muistan esim. asiakkaan, joka ei ollut maksanut vuokraansa pitkiin aikoihin ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. “Miten ihmeessä onnistuit elämään niin ettei sinua irtisanottu?” “Miten onnistuit vakuuttamaan vuokraisännällesi, että kaikesta huolimatta olet luotettava ihminen, jota ei kannata irtianoa.?” Aiemn ratkaisukeskeisyydessä ajateltiin, että “vierailijoiden” kanssa ei oikein voi työskennellä muuten kuinjkamalla kohteliaisuuksia. Diakonityöntekijät eivät kuitenkaan voi toimia näin ja lähettää
asiakkaitaan vain pois.

T: “Vierailijoiden” kanssa voi siis työskennellä muutenkin kuin vain tekemällä heistä “tosiasiakkaita”. He saavatkin paljon hyötyä siitä että heidän olemassaoleviin selviytymistaitoihin kiinnitetään huomiota. Mutta mikä erityisesti teki Sinulle tästä asiasta merkittävän?

E: Juuri se! Että näidenkin asiakkaiden kanssa voi työskennellä muutenkin kuin vain kuuntelemalla sympaattisesti tai jakamalla heille rahaa. Tämän asian oivaltamisella on suuri merkitys diakoniatyöntekijöille; heidän ei tarvitse vähätellä työtään ja he voivat kokea olevansa todella avuksi näille lukuisille “vierailijoille” kiinnittämällä huomiota pieniin poikkeuksiin ja voimittamalla asiakkaitaan niiden kautta.

T: OK. Kun ajattelet nykyisiä ja menneitä työkokemuksiasi ja osuuttasi ratkaisukeskeisen työtavan kehittämisessä ja omaa elämänhistoriaasi, niin löydätkö sieltä resursseja jotka ovat jotenkin näyttäytyneet ammatillisen matkasi
aikana.

E: Oh, niitä on niin paljon! On vaikea valita yksityiskohtaisemmin mitään erityistä…ehkäpä kuitenkin ajatus siitä että elämässä rahantekeminen ja vallankäyttö ovat merkityksettömiä asioita ellet jollain tavoin myös edistä ihmisen osaa. Ei ole tärkeää missä ammattissa työskentelet kunhan vain teet tekosi hyvää tarkoittaen. Tätä en tiennyt vielä silloin kun valitsin omaa ammattiani. Ajattelin, että on tarkkaan harkittava mihin ryhtyy ettei jälkeenpäin joudu katumaan päätöstään. Olin aluksi suuntautunut hieman muualle kuin ihmissuhdealalle, mutta osallistuessani vapaaehtoisesti kansainvälisille työleireille Suomessa ja muualla ajattelin, että ihmissuhdeammatissa voisi edistää omalta osaltaan myös rauhantyötä. Jälkeenpäin olen kuitenkin havainnut ettei asia näin ole.

Muutoksen virta

T: Minkälaiset arvot tai perususkomukset ovat siivittäneet tekemisiäsi pitkän urasi aikana?

E: Uskon että kaikki ihmiset ovat arvokkaita sillonkin kun he ovat tehneet kauheita tekoja ja rikoksia. Heidän ihmisarvonsa on koko ajan mittaamaton. Jokaisessa ihmisessä on kirjaimellisesti ottaen jumala. Ja siksi hän on koko ajan määrittelemättömän arvokas aivan sellaisenaan.

T: Onko tämä uskomus ollut Sinussa aina vai onko se mahdollisesti kehittyneet pitkän terapiaurasi aikana? Voiko tietynlainen työ myös luoda tietynlaisia arvoja? Kumpi on ollut ennen muna vai kana?

E: Erilaiset työtavat antavat mahdollisuuden olla eri tavoin yhteydessä ihmisyyden eri puoliin. Jos käytät kaiken aikasi keskustelemalla jonkun kanssa siitä, miten kauhea tietty ihminen on, miten kauhea hän on tai miten kauhea maailma on, olet yhteydessä vain yhteen osaan todellisuudesta. Jos taas suuntaat kiiiostuksesi siihen, mistä ihmiset pitävät, missä he ovat onnistuneet, niin osa sinusta on yhteydessä erilaiseen osaan toisessa ihmisessä. Et väsy niin paljon kun työskentelet ratkaisukeskeisesti ja olet koko ajan yhteydessä toivon elementtiin itsessäsi ja asiakkaassasi. Heidän toivonsa koskettaa sinua ja sinun toivosi koskettaa heitä; olet siis yhteydessä ihmisiin periaattellisesti hyvin eri tavalla.

T: Ja se vaikuttaa sinuun terapeuttina. Voisiko ajatella että ratkaisukeskeinen työtapa
vaikuttaa tekijäänsä myös hengellisesti?

E: Kyllä. Se asettaa sinut ja asiakkaasi tilaan, jossa kunnioituksella, kiitollisuudella ja myötätunnolla on suuri osuus ja vaikutus.

T: Mikä on Sinulle tällä hetkellä ratkaisukeskeisen työtavan metafora?

E: Luin hiljattain de Shazerin ja Millerin artikkelin “Ratkaisukeskeisyys huhuna”. Kun olin Suomessa tapasin ihmisiä, jotka tiesivät vain vähän ratkaisukeskeisyydestä ja heillä oli todella outoja ajatuksia siitä. -70-luvun lopulla ja -80-luvun alussa emme kouluttaneet ihmisiä ratkaisukeskeisesti, vaan kalifornialaisen MRI-lyhytterapiamallin mukaan. Kun sitten siirryimme ratkaisukeskeisyyteen, hekin ajattelivat tekevänsä työtään ratkaisukeskeisesti. Ratkaisukeskeisyydestä on siis olemassa monenlaisia huhuja, jotka sekoittuvat erilaisiin työtapoihin. Toinen metafora voisi tietysti olla joki, joka koko ajan muuttuu. Se on erilainen eri paikoissa. Erilainen koko ajan samassakin paikassa. Se muuttuu koko ajan

T: Kun joet virtaavat ne muuttavat myös ympäristöään. Ja virratessaan mereen niihin saattaa yhdistyä vesiä monista eri joista.

E: Pidän tästä joki-metaforasta. Ratkaisukeskeisen työtavan kehittymisessä on ollut monia ajattelutapoja – paradoksaalisuus, tasapainoteoria, kaaosteoria – jotka ovat synnyttäneet pyörteitään ja jääneet sitten taustalle. Muutos on kuitenkin asia, joka on säilynyt yhteisenä tekijänä koko ajan. Ja matka, jonka joki on tehnyt on ollut hauska ja innostava.

Muita artikkeleita Elam
Nunnallysta:

Elam Nunnallyn haastattelu.
(1988) Perheterapia, 2, 13-18.

Malinen, T. & al.(1996) Sateenvarjon
alla. Ratkes 3, 9-14.

Tuovinen, L. (1997) Elam Nunnally
– luova kyky, hyvä opettaja.
Ratkes 2, 7-11.

<< paluu