<< paluu

Ratkes 2/2003.

Tyhmä kysymys Wittgensteinista

Tapio Malinen

Miksi ratkaisukeskeiset ihmiset viittaavat niin usein Wittgensteiniin?

- Hhmm… Mitenhän on? Olisikohan tässä nyt kyseessä ns. kiireinen yleistys. Vaikka itävaltalaissyntyistä Ludvig Wittgensteinia voidaan pitää eräänä postmodernin terapiateorian keskeisimmistä taustahahmoista ja vaikka hän on vaikuttanut voimallisesti sellaisiin henkilöihin kuin Harry Goolishian, Harlene Anderson, Kenneth Gergen, John Shotter, Fred Newman, Lois Holzman, niin itse en ole havainnut näitä viittauksia kovinkaan paljon viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana julkaistussa ratkaisukeskeisessä ulkomaisessa tai kotimaisessa kirjallisuudessa. Eräs selkeä poikkeus tietysti on. Hän on Steve de Shazer, ratkaisukeskeisen työtavan huomattavin teoreetikko ja oppi-isä. de Shazerin vanavedessä myös milwaukeelainen sosiologi Gale Miller on 1990-luvulta alkaen – liityttyään Brief Therapy Centerin henkilökuntaan – tutkinut Wittgensteinin ideoiden merkitystä kehitellessään yhdessä de Shazerin kanssa ratkaisukeskeisen psykoterapian teoriaa.

Kun pari vuotta sitten kirjoitin tähän lehteen ratkaisukeskeisen työtavan ja teorian historiasta, havaitsin että de Shazerinkin Wittgenstein-viitteet ovat alkaneet vasta hänen kolmannesta kirjastaan Clues: Investigating Solutions in Brief Therapy (1988). Itse hän kertoo lukeneensa Wittgensteinia jo aiemminkin (tieteenfilosofina), mutta ryhtyessään opettamaan lyhytterapiaa hän tuli tietoiseksi, miten ratkaisukeskeisen psykoterapian erilainen ajattelutapa ja käytäntö liittyivät läheisesti ns. myöhäisen Wittgensteinin ja erityisesti teoksen Filosofisia tutkimuksia ajatuksiin.

Luulen että de Shazer kiinnostui Wittgensteinin ja lyhytterapian yhteyksistä nimenomaan Filosofisia tutkimuksia - kirjan pragmaattisen ja toimintakeskeisen kielenkäsityksen vuoksi. ”Filosofia on taistelua sitä vastaan, että kielemme välineet noituvat ymmärryksemme” (FT, 109). Ja meidän on käytettävä kieltä vapautuaksemme tästä noituudesta. Wittgensteinille filosofian päämäärä on osoittaa kärpäselle ulospääsy pullosta, jonka suu on koko ajan auki. Mitä enemmän kärpänen pyristelee pullossa sitä enemmän se unohtaa, että – pullon suu on koko ajan auki! Wittgensteinin mukaan avain filosofisten ongelmien ratkaisuun on se terapeuttinen prosessi, jossa tutkimme ja kuvaamme tapojamme käyttää kieltä. Kieli on käytännön toimintaa, jonka avulla rakennamme sosiaalisia todellisuuksia ja suhteitamme. Wittgenstein saattaisi sanoa, että keskustelu on välttämätöntä, jotta kieli voisi toimia. Kommunikaatio on välttämätöntä, jotta kieli voisi tehdä työnsä.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on kieliyhteisö tai diskurssi, jossa puhekäytännöt organisoidaan niin että ne rakentavat toivottuja merkityksiä ongelmatodellisuuksien sijaan. Meidän ei tarvitse etsiä salattuja motiiveja tai alitajuisia merkityksiä sanojen takaa, vaan muistaa yksinkertaisesti että sanat ovat sanoja ja havainnoida, miten ne työskentelevät terapiassa. Wittgensteinin mielestä ratkaisujen kannalta ei ole tarpeellista katsoa ”taakse” tai ”syvemmälle”, sillä mitään ei ole piilossa, kaikki on koko ajan läsnä. Hän toteaa lakoonisesti: ”Älä ajattele. Katso!” (FT, 6 ) ja ”Filosofia asettaa kaiken esiin, se ei selitä mitään, eikä tee johtopäätöksiä. Koska kaikki on avoinna esillä, ei ole mitään selitettävää” (FT, 126).

Eräässä mielessä olemme täysin kommunikaatiomme armoilla. Kun terapeutti osallistuu asiakkaansa kanssa keskusteluun, hän on välittömästi osa terapeuttista systeemiä, jossa yhdessä konstruoidaan vuorovaikutusta ja merkityksiä. Merkitykset syntyvät vallitsevista puhekäytännöistä, dialogisessa vuorovaikutuksessa ihmisten välille, jotka niitä etsivät: sanan merkitys on siis sen kulloinenkin käyttötapa. Näin ajatellen kieli on meille sekä kirous että siunaus. Olemme työntekijöinä aina syvästi vastuussa siitä, miten käytämme kieltä instrumenttina. Toisaalta myös hiljaisuus on terapeutin ystävä, sillä silloin selittäminen väistyy ja tilalle tulee näkeminen. Wittgensteinin sanoin: ”Usein tulemme tietoisiksi tärkeistä tosiasioista vain tukahduttamalla miksi-kysymyksemme. Silloin tutkimuksen kuluessa tosiasiat johtavat meidät vastauksen äärelle” (FT, 471).

Jos Wittgensteinin ajattelusta pitäisi tietää kaksi tärkeintä asiaa, mitkä ne olisivat?

Itselleni on ollut ajoittain tärkeää tutkia työni filosofiaa ja olen havainnut että ajatteluni ja tekemiseni juurien etsintä lisää toimintaani joustavuutta, tietoisuutta ja eettisyyttä. Kun tiedän ja koen että työni on osa suurempaa kokonaisuutta, voin paremmin tehdä tarkoituksenmukaisia valintoja osallistuessani tietoisesti ihmisten kanssa sellaisten todellisuuksien rakenteluun, jotka tekevät hyvää.

Wittgensteinin ajattelussa minua on koskettanut eniten se, ettei hän pyri tutkimuksillaan opettamaan mitään uutta. Ettei ihmiseen tarvitse koskaan lisätä mitään tai ettei hänestä koskaan tarvitse poistaa mitään. Terapeutteina meillä on aina kaikki se, mikä on. Tärkeää on vain ymmärtää ja havaita se, mikä on koko ajan avoinna silmiemme edessä ja jota emme jostain syystä näe.

”Meille tärkeimmät asioiden aspektit ovat niiden yksinkertaisuuden ja jokapäiväisyyden vuoksi kätkössä. (Emme voi huomata niitä, koska ne ovat aina silmiemme edessä” (FT, 129). Tämä on ollut minulle tärkeä ajatus yrittäessäni vuosien varrella muuttaa terapiatilanteeseen vääjäämättömästi liittyvää vallankäytön prosessia enemmän ihmisten arkikokemuksiin ja -viisauteen rakentuvaksi paikallistiedon keräys - ja kierrätystapahtumaksi.

Toinen voimakkaasti resonoiva Wittgenstein- ajatus työni kannalta on ollut se, etteivät sanojen merkitykset löydy sanakirjoista. Erilaiset tavat käyttää kieltä ovat Wittgensteinille kuin verkosto erilaisia polkuja. Ne vievät meidät eri suuntiin, suovat meidän nähdä erilaisia maisemia tai uusia asioita vanhoissa maisemissa valintamme mukaan. Ongelmat ja ratkaisut ovat sosiaalisesti rakennettuja elämänmuotoja, joita erilaiset kielipelit ylläpitävät. Wittgensteinin mukaan kielipelit muodostuvat erilaisista kielenkäytön tavoista, joilla luomme merkityksiä ja rakennamme suhteitamme. Esim. ratkaisukeskeisen terapian klassinen ihmekysymys on erilainen kielipeli kuin ns. ongelmakeskeiset kielipelit, jotka korostavat ihmisten vikoja ja keskittyvät ongelmien syihin. Steve de Shazerin mielestä ihmekysymys on samaa kuin ajaisi autolla: sinun ei tarvitse ajatella, paitsi alussa kun opettelet ajamaan. Auto vie sinut eteenpäin paikasta A paikkaan B.

Asiakkaat eivät siis ole ongelma, vaan usein ongelmana on kieli, jota heidän on pakko ryhtyä terapeuttinsa kanssa käyttämään vastatessaan hänen kysymyksiinsä. Mielestäni ratkaisukeskeinenkin kielipeli on tässä suhteessa turhan yksiulotteinen. Olen tällä hetkellä kovasti kiinnostunut myös työtavoista, joissa ihmisen intentionaalisuus, tarkoitukset, arvot, unelmat, yhteisöllisyys, henkisyys ja sitoumukset tulevat entistä paremmin kuulluiksi. Mutta näistä työtavoista kertominen olisi jo uusi tarina.

__________
1) Postmodernit terapiat ovat työtapoja, joiden mukaan tieto syntyy diskursiivisena käytäntönä ja sen totuudellisuus määrittyy paikallisesti ja kontekstuaalisesti. Kieli nähdään niiden piirissä erilaisia todellisuuksia rakentavana työkaluna ja usein terapeutin asiantuntijavaltaa yritetään vähentää pyrkimällä mahdollisimman arvostavaan ja yhteistoiminnalliseen vuorovaikutukseen asiakkaiden kanssa. Tällaisia työtapoja ovat esim. ratkaisukeskeinen, narratiivinen ja kielisysteeminen (kollaboratiivinen) psykoterapia.

2) de Shazer, S. & Miller, G. (2000) Wittgenstein for Therapists. Unpublished manuscript.

Lisätietoa aiheesta:

de Shazer, S. (1988) Clues: Investigating Solutions in Brief Therapy.
Norton.

de Shazer, S. & Miller, G. (1998): Wittgenstein for Therapists. A Brief
Therapy Center Audiotape.

de Shazer, S & Miller, G. (2000) Wittgenstein for Therapists.
Unpublished manuscript.

Malinen, T. (2001) Ajattelutankista uuteen terapiaan – ratkaisukeskeisen
työtavan ja teorian kehityksestä. Ratkes 2 & 3.

Miller, G. (1997): Becoming Miracle Workers. Language and Meaning
in Brief Therapy. Aldine De Gruyter. New York.

Wittgenstein, L. (1999) Filosofisia tutkimuksia. WSOY.

<< paluu