<< paluu

Terapian tekeminen terapeutin hyvinvoinnin lähteenä

Tapio Malinen

Voiko terapia olla toimintaa, jossa terapeutti uusintaa jatkuvasti omaa hyvinvointiaan? Voivatko tietynlaiset käsitykset tiedosta, itsestä, kielestä ja valta-asemastamme ja niihin liittyvät käytännöt toimia työntekijän henkisen kasvun välineinä? Voiko terapia olla tekijälleen eettinen harjoitus, jossa terapeutilla on etuoikeus toden ja hyvän luomiseen yhdessä asiakkaidensa kanssa, niin että työn voi puolin ja toisin kokea energiaa ja muutosta luovana?

Olen vuosikausia ollut kiinnostunut työstä tekijänsä hyvinvoinnin lähteenä. Tutustuttuani muutama vuosi sitten amerikkalaisen lääketieteen professori Jon Kabat- Zinnin menetelmään hallita stressiä tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon avulla (MBSR eli mindfulness based stress reduction) ( Kabat-Zinn 1990) ja osallistuttuani ensimmäiseen 10 päivää kestävään meditaatioretriittiini aloin kiinnittää entistä enemmän huomiota niihin tekijöihin työssäni, jotka ylläpitävät ja lisäävät sisäistä hyvinvointiani. Tässä artikkelissa käsitellään terapeutin työtä henkisen hyvinvoinnin lähteenä ja kuvataan niitä teoreettisia lähtökohtia, joiden varassa voimme kehittää työtämme burn-in-mahdollisuudeksi burn-out-ilmiön sijaan. Lisäksi esittelen käytännön harjoituksia, joita tekemällä terapeutti voi ylläpitää ja lisätä hyvinvointiaan terapiaprosessin aikana.

Hyvinvointitieto

Terapeutin hyvinvointiin liittyy terapiaprosessin yhteydessä ainakin kolme tekijää, joilla – eri kirjoittajien (Gergen 2006; Epstein 2007; Augusta-Scott & Brown 2007) ja oman kokemukseni mukaan – on suuri merkitys. Ensimmäinen on käsitys tiedosta, jonka varassa teemme työtämme. Toinen on se minäkäsitys tai -kokemus, joka terapeutilla on itsestään ja kolmas – tällä on yhteys edellisiin – on se tapa, miten terapeutti on suhteessa ihmisiin tehdessään työtään. Jotta voisimme eritellä terapeutin hyvinvointia terapian yhteydessä, meidän täytyy vastata ainakin seuraaviin kysymykseen: 1) missä tieto on terapeuttisessa suhteessa ja miten sitä tuotetaan? 2) mikä tai kuka on se ”minä”, jonka hyvinvoinnista huolehdimme tehdessämme terapiaa? ja 3) miten tämä ”minä” on asemoitunut etsiessämme ihmisten kanssa yhteyden ja takertumattomuuden jatkuvasti muuttuvaa tasapainoa?

Perinteinen oppimiskäsitys perustuu ajatukseen, että on olemassa meistä riippumaton todellisuus, josta voimme saada objektiivista tietoa ns. tieteellisten tutkimusmenetelmien avulla. Kielen tehtävä on re-presentoida, kuvata tätä todellisuutta mahdollisimman totuudenmukaisesti ja välittää tietoa siitä ihmiseltä toiselle. Tieto on siis jotain itsenäisesti ulkopuolellamme olevaa, ikään kuin kappale, jonka voimme siirtää ihmisen muistivarastoon (Järvilehto 1997) Tällaiseen tietokäsitykseen liittyvää ajattelua John Shotter kutsuu ”ajatteluksi jostakin” (aboutness thinking) (Shotter 2004). Tässä dualistisessa asetelmassa toinen ihminen on ulkopuolellamme oleva kohde, jota voimme tutkia objektiivisesti. Esimerkkinä tästä on vallitseva diagnostisoiva kulttuuri, joka usein esineellistää ihmisen tietoisuutta vailla olevaksi objektiksi. Terapeutti on ”asiantuntija”, jonka raskaana vastuunalaisena tehtävänä on huolehtia terapiaprosessin sujumisesta ”oikealla” tavalla.

Tunnettu perheterapian historioitsija Lynn Hoffman on esittänyt tästä tietokäsityksestä
poikkeavan näkemyksen (Hoffman 2007). Hän ankkuroi oman terapeuttisen työskentelynsä kahteen ”viisauteen”. Ensimmäinen on ei-tietämisen asenne. Haastatellessani muutama vuosi sitten tämän käsitteen luojaa Harlene Andersonia, hän määritteli ei-tietämisen seuraavasti: ”Se liittyy siihen, miten terapeutti asennoituu tietämiseensä ja millä tarkoituksella hän tarjoaa sitä muille. Meidän tehtävänämme ei ole kertoa, millainen hyvän tarinan pitäisi olla. Asiantuntemuksemme ilmenee pikemminkin kyvyssä kutsua ihmisiä siihen henkiseen tilaan, jota nimitän dialogisen keskustelun kollaboratiivisuudeksi. Minun tarkoitukseni on luoda prosessia, ei esitellä ”totuutta” tai ohjata keskusteluja tiettyyn lopputulokseen” (Malinen 2004). Ei-tietämisen asenteen mukaan todellisuuteen suhtaudutaan niin kuin se on sellaisenaan, pakottamatta sitä omien ennakko-oletusten tai teorioiden mukaiseksi.

Ei-tietäminen tai ”tyhjäpää” tarkoittaa siis tietynlaista asennoitumista toiseen ihmiseen. Tyhjäpäätilassa terapiatekniikka ja ihmisen kohtaaminen ovat yhtä. Tekniikka on ilmaisutapa, jolla terapeutti helpottaa kohtaamista synnyttäen avoimuutta muutokselle, jossa ei ole pelkoa. Zen-pohjaisten kamppailutaitojen historiassa puhutaan tässä yhteydessä mushin -mielentilasta, joka tekee mahdolliseksi spontaanisuuden, teottoman teon, wu-wein. (Klemola 1988) Tässä tilassa ei ole ajatusta erillisestä minästä tai sinästä, ei pelkoa, ei halua. Mieli ja keho ovat yhtä. Spontaanisuus ei ole ajattelematon reaktio, vaan luonnollista tarkoituksenmukaisuutta, jota kulloinenkin hetki synnyttää. Tekniikoita käytetään spontaanisti, vapaasti ja leikinomaisesti takertumatta kuviin tai selityksiin lopputuloksesta. Kun terapeutti luopuu tavoitteesta saada aikaan jotain ennalta määriteltyä, hänen ja asiakkaan välinen vuorovaikutus on ilmausta tyhjästä minästä ja muutos tapahtuu tällöin yleensä luonnostaan. (Rosenbaum & Dyckman 1996)

Tehdessään työtään terapeutti seuraa tavallisesti asiakkaansa mielenliikkeitä ja etsii tapoja tämän auttamiseksi. Hän suunnittelee, mitä seuraavaksi tekisi ja sanoisi. Tämä on
usein varma keino tehdä työtä raskaasti. Mieli pysähtyy, kun siihen tulee ajatus toiminnan
lopputuloksesta tai itsekkäitä ajatuksia esimerkiksi toiveesta olla hyvä terapeutti. Tyhjäpää sitä vastoin on tila, jossa olemme tietoisesti ja hyväksyen läsnä, jossa mieli virtaa kohteesta kohteeseen kuin vesi täyttäen jokaisen pienenkin kolon. Kun häiritsevät ajatukset ovat kadonneet – myös ajatus itsestä – ei voi tehdä eroa itsen, tekniikan ja asiakkaan välillä. Emme enää arvioi, luokittele tai suunnittele, vaan näemme toisen ihmisen sellaisena kun hän on, vääristelemättä havaintojamme omilla teorioillamme tai ennakko-oletuksillamme. Tässä olemisen mielentilassa tekniikat tapahtuvat ja terapeutti tulee yhdeksi asiakkaansa kanssa. (Klemola 2004) Ei ole olemassa ”tietäjää” ja ”tiedon kohdetta”, vaan pelkkä tietämisen prosessi. Tätä ei-dualistista kokemusta on usein kuvattu uskonnollisessa tai kampailutaitoihin liittyvässä kirjallisuudessa, mutta harvemmin käsiteltäessä terapiaa. Terapiamaailmassa tällaista kokemusta on pikemminkin pidetty patologisena dissosiaationa.

Terapeutin hyvinvoinnin kannalta on suuri ero sillä, miten olemme virittäytyneet havainnoimaan ja kokemaan sen, mikä on niin kuin se on. Dualistisessa maailmassa (subjekti ja objekti ovat erillään toisistaan) saatamme kokea terapian vain tekemisen mielentilasta käsin: teemme diagnooseja, teemme hypoteeseja, teemme arvioita, teemme kysymyksiä, teemme terapiaa, teemme pitkää päivää jne. Itsearvostuksemme on kytkeytynyt vain suorituksiimme. Olemme riittämättömiä sellaisenaan ja etäällä olemisen luontaisesta täydellisyydestä. ( Holmberg 2005) Ei-dualistisessa maailmassa (subjekti ja objekti ovat yhtä ja osa suurempaa kokonaisuutta) voimme kokea työmme myös olemisen mielentilasta käsin: olemme terapia, olemme sanamme, olemme eleemme, olemme tietoisuus, joka katselee maailmaa katseemme avulla juuri nyt. Lepäämme työtavassamme ja olemme samaan aikaan vaikuttavia.

Miksi me puhumme? Mikä on intentiomme keskustellessamme asiakkaidemme kanssa?
Kuuntelemmeko koskaan miten sanamme vaikuttavat – meihin itseemme? Terapeutin hyvinvoinnin kannalta on kahdenlaista puhetta: elävää ja kuollutta. (Olson 2000) Kuolleet sanat syntyvät usein egomme tarpeista käsin. Ne ehkäisevät tavallisesti suoraa kosketusta todellisuuteen, ne manipuloivat, ylläpitävät valtarakenteita ja luovat monologeja. Eläville sanoille on luoneenomaista virtaavuus, kontrolloimattomuus, jakaminen ja ennustamattomuus. Nämä sanat syntyvät usein tietoisesta ja hyväksyvästä läsnäolosta (mindfulness) ja niiden kautta kehkeytyy elävä dialogi.

Palauta mieleesi työtilanne, jolloin tunsit olevasi tavallista elävämpi (tunsit ehkä olevasi yhteydessä itseesi, asiakkaaseen ja elämään). Koit, ettet tehnyt terapiatekniikkoja, vaan ne tapahtuivat kauttasi; olit avoimuus, jonka kautta elämä vain ilmeni tuona hetkenä. Mitä taitoja käytit luodaksesi tällaisen olemisen hetken tekemiseesi? Miten teit olemisesi?

Olemassaolon lisääntyminen

Hoffmanin terapiaan liittävän tietokäsityksen toinen ”viisaus” on ns. reflektoiva
prosessointi. Tom Andersen, hiljattain kuollut sosiaalipsykiatrian professori, kutsui
tätä ”yhdessäolon käytännöksi” (withness practice). (Hoffman 2007) Tällainen käytäntö
luo terapiassa yleensä tilaa elävien ihmisten dialogiselle vuorovaikutukselle. Tieto
luodaan kielen avulla keskinäisessä viestinnässä: terapiaa ei nähdä
tiedonsiirtotapahtumana, vaan terapeutin ja asiakkaan yhteistyönä, joka lisää kummankin
osapuolen toimintamahdollisuuksia. Tiedon lisääntyminen merkitsee tässä ajattelutavassa
olemassaolon lisääntymistä ja mahdollisuuksia uudenlaisiin toimintatapoihin. Tarkoitus
ei ole tuottaa muutosta, vaan antaa tilaa dialogille. Tarkoitus ei myöskään ole etsiä
sellaista ymmärrystä, joka osoittaisi oikeaksi terapeutin teoriat. Asiakkaan
”asiantuntijuuden” johdattelemana hän joutuu pikemminkin kyseenalaistamaan
omaa ajatteluaan. (Anderson & Goolishian 1995) Hyvinvointimme kannalta on lisäksi
tärkeää kokemuksemme siitä, että voimme keskustelukumppaniemme (so. ihmisten, jotka eivät millään tavoin eroa meistä kärsivinä ja onnea tavoittelevina olentoina) kautta koko
ajan selkeyttää ymmärrystämme ja näkemystämme itsestämme ja elämästämme.

Kieli ja ajattelu eivät pelkästään heijasta todellisuutta. Ne ovat myös todellisuuden liikettä. Ajatteleva, tietävä ihminen on samanaikaisesti sekä tietämisen elävä prosessi että tämän prosessin tuote. Ei siis ole toisaalta erillistä maastoa ja toisaalta erillistä karttaa, vaan kartta on sinällään liikettä siinä maastossa, mitä se yrittää kuvata. (Wilber 1999) Tämän konstruktionistisen ajattelutavan mukaan todellisuutta ja havainnoijaa ei voi määritellä irrallaan toisistaan; tieto on tietämisen luoma konstruktio. Kyseessä on prosessi tiedon luojan ja luodun tiedon välillä.

Millainen vaikutus näillä erilaisilla tietokäytännöillä on terapeutin hyvinvointiin? Saadaksemme tähän vastauksen vertailen niitä seuraavassa taulukossa:

On hyvä huomioida, ettei tällä jatkumolla ole mitään kontekstista ja suhteista irrallaan olevaa, absoluuttista kohtaa, joka olisi paras terapeutin hyvinvoinnin kannalta. Muutos ei
tapahdu omaksumalla uusia tarinoita, vaan tutkimalla erilaisten tarinoiden vaikutuksia terapeutin elämään ja luomalla kokemuksellista, suoraa tietoa hänen suhteistaan niihin.
Kun tämä kokemuksellinen tieto tulee selkeämmäksi ja selkeämmäksi, meidän on
mahdollista tehdä entistä vapaampia valintoja siitä, miten kuvaamme identiteettiämme.

Kysy itseltäsi: toiminko tällä hetkellä syvimpien arvojeni mukaisella tavalla, tunnenko olevani autenttinen? Miten koen sisäisen energiasi tällä hetkellä? Millainen tasapaino minulla on tekemisen ja olemisen mielentilojen välillä? Lepäänkö työssäni, itsessäni, hengityksessäni vai tunnenko olevani jännittynyt ja hajanainen? Miten työni vaikuttaa kanssaihmisiini juuri tällä hetkellä?

Kuka ja missä ”minä” on?

Jos ajattelemme ja koemme ”minän” autonomisena, erillisenä oliona, oletamme tällöin myös, että terapeutilla on persoonallisuutensa ytimessä pysyvä identiteetti, joka määrittää hänen ammatillisen ja inhimillisen olemassaolonsa. Tämä oli vallitseva käsitys ennen ns. postmoderneja terapioita (ratkaisukeskeinen, narratiivinen ja kollaboratiivinen terapia). Tällainen olemuksellinen näkemys ”minästä” sisältää usein myös ajatuksen siitä, että sisällämme olisi jonkinlainen säiliö, joka sisältäisi erilaisen määrän energiaa eri aikoina.

Erilaiset itsestä huolehtimisen käytännöt ovat tarpeellisia, jotta voisimme silloin tällöin ”ladata akkumme” jaksaaksemme tehdä vaativaa työtämme terapeutteina. Tämä ns. konemetafora saa meidät helposti ajattelemaan asiakkaitamme ”toisiksi”, jotka jatkuvasti kuluttavat tai imevät energiaamme ”tankistamme”. Tällöin keskeisin tehtävämme on kontrolloida ja suojella itseämme. Estääksemme ”itseä” palamasta loppuun meidän on harrastettava erilaisia ”itsen” lataamis- ja täyttämiskäytäntöjä terapiaksi kutsumamme dualistisen ja esineellistävän suhteen ulkopuolella. Tällä ajattelutavalla on juurensa liberalistisessa yhteiskuntateoriassa, jonka mukaan ”itse” ilmentää syvällä sisällämme olevaa yksityisomaisuutta. Meidän tehtävämme on huolehtia tästä omaisuudesta,
kartuttaa sitä jatkuvasti erilaisilla psyykkeen ”kaivuumenetelmillä” ja tarvittaessa tuoda sitä pinnalle kulutusta varten. (White 2001)

Täysin toisenlainen tapa käsittää ”minä” on peräisin ikiaikaisista viisausperinteistä, erityisesti buddhalaisuudesta ja nykyisin ei-strukturaalisista ja sosio-konstruktionistisista teorioista. (Gergen 1999) Tämän näkemyksen mukaan ei ole olemassa mitään erillistä oliota, jota kutsumme ”minäksi”. ”Itsellä” ei ole mitään omaa, myötäsyntyistä luontoa. Se on tässä mielessä tyhjä (anatta). (Gothóni & Niinimäki 1990) Ilmiöt saavat merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta samalla lailla kuin virran pyörre on osana sitä ympäröivää vesimassaa. ”Itse” käsitetään – ja koetaan – pikemminkin jatkuvaksi prosessiksi, jolla ei ole itsenäistä, pysyvää olemassaoloaan suhteittensa ja erilaisten kontekstiensa ulkopuolella. Kontekstin muuttuessa myös ”minä” muuttuu tai pikemminkin minä erilaisissa konteksteissa on jatkuvasti muuttuva prosessi. Näin ajatellen terapeutin sisäinen hyvinvointi on kyky nähdä todellisuus sellaisena kuin se kulloinkin on, eikä niin kuin käsitämme tai haluamme sen olevan.

”Minä” on luonteeltaan oleellisesti käsitteellinen. Se voidaan määritellä kokemukseksi itsestä, joka syntyy kun ihminen samaistuu keho-mieli-prosessin eri osatekijöihin, kuten esimerkiksi aistimuksiin, ajatuksiin, tunteisiin, muistoihin so. siihen kuvaan, jonka on tehnyt itsestään. (Goleman & Epstein 1983) Mielen sisältöihin samaistuminen johtaa kuitenkin täysin erilaiseen kokemukseen hyvinvoinnista kuin se, että samaistuisimme tietoisuuteen, jonka jatkuvasti muuttuvia sisältöjä aistimukset, ajatukset ja tunteet ovat.

Itsensä huolehtimisen käytännöt ovat näin ollen toimintoja, jotka auttavat meitä tiedostamaan minämme ”tyhjyyden”. So. että kaikki asiat ovat erillisestä olemuksesta tyhjiä, koska ne ovat pysymättömiä ja ovat olemassa vain suhteessa toisiin asioihin.
Tällaisessa tietoisuuden tilassa ei ole kahlitsevia ennakko-oletuksia asioista, vaan voimme takertumatta miellyttäviin kokemuksiin tai työntämättä epämiellyttäviä pois antaa elämän olla sellaisena kuin se on. Meidän ei myöskään tarvitse mennä työtilamme ulkopuolelle täyttämään kuvitteellista ”tankkiamme” jaksaaksemme tehdä työtämme. Voimme luopua rasittavasta ja kyltymättömästä halustamme kontrolloida elämää ja pyrkiä saavuttamaan tiettyjä tuloksia. Tekniikkamme ilmentävät pikemminkin tyhjää minäämme erilaisissa yhteistoiminnoissa toisten ihmisten kanssa. Tällaisissa suhteissa muutos tapahtuu usein luonnostaan ilman ”tarkoituksen saastetta”. Terapeutti luo itsensä luodessaan asiakkaansa ja asiakas luo itsensä luodessaan terapeuttinsa. Jotta voisimme olla tällaisessa tietoisuuden tilassa, jota vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh kutsuu yhteyselämäksi (interbeing), joudumme harjoittamaan mieltämme jatkuvasti. (Thich Nhat Hanh 2001) Terapiasta tulee näin ollen jatkuva ja päättymätön tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoitus. Tämä elämänmittainen harjoittaminen avaa meille kuitenkin uudenlaisen tavan luoda hyvinvointiamme terapeutteina – työmme aikana.

Tuo itsesi tähän hetken suoristamalla kehosi ja istumalla hetken arvokkaassa ja samalla hyväksyvyyttä henkivässä asennossa. Kysy itseltäsi: mitä koen juuri tällä hetkellä? Millaisia ajatuksia minulla on? Millaisia tunteita? Millaisia kehon tuntemuksia? Tiedosta ja hyväksy tuntemuksesi olivatpa ne millaisia tahansa. Suuntaa tarkkaavaisuutesi hengitykseesi; jokaiseen sisään- ja uloshengitykseen. Anna hengityksesi hetken toimia ankkurina nykyhetkeen ja tunne miten se auttaa sinua virittymään tietoiseen ja hyväksyvään läsnäoloon. Laajenna sitten tarkkaavaisuutesi niin että olet hetken tietoinen sekä hengityksestäsi, kehosi asennosta ja sen aistimuksista ja ympäristöstäsi. Voit tehdä tämän yksin tai yhdessä asiakkaasi kanssa.

Vallaton valta

Valta liittyy erottamattomasti kaikkeen ihmisten väliseen toimintaan, myös terapeuttisiin suhteisiin. Olemme niissä koko ajan – halusimmepa tai emme – kiinnittyneinä valta/tietoverkostoon, jossa on mahdotonta toimia vallan ulkopuolella. Terapeutit ovat usein niin tottuneita asiantuntijavaltaansa, että unohtavat tämän yleensä kokonaan. Terapeutti-asiakas-suhteissamme olemme kuitenkin vääjäämättä sekä vallan vaikutuksen alaisia että tuon saman vallan käyttäjiä. Johnella Birdin mukaan jopa silloin kun yritämme tasapäistää tai minimoida valtaamme postmoderneina terapeutteina, teemmekin usein vain valtamme näkymättömäksi, emme poista sitä terapiasuhteesta. (Bird 2004) Tärkeää on, sen jälkeen kun olemme tiedostaneet ihmisten väliset monimutkaiset valtasuhteet, kysyä a) miten työskentelisimme niin, että voisimme käyttää valtasuhteita tavalla, josta sekä asiakkaamme että suhteemme hyötyisivät? ja b) miten toimisimme niin, että tietoisuutemme valtasuhteiden vaikutuksista lisääntyisi? Sen sijaan että kysymme kenellä on valtaa tai kuka sitä käyttää, on mielekkäämpää kysyä, minkälaiset käytännöt tekevät valtasuhteet mahdollisiksi terapiassa. Oleellista on tunnistaa, miten valtaa käytetään, ja että sitä voi käyttää auttavalla tai vahingoittavalla tavalla.

Erityisesti narratiivisen työtavan piirissä on tutkittu paljon sitä, miten terapeutin asemoituminen terapeuttisessa valtasuhteessa on yhteydessä myös hänen hyvinvointiinsa. (White 2007, White & Morgan 2006) Whiten mukaan voimme olla neljänlaisessa asemassa suhteessa ihmisiin, jotka tulevat terapiaan.

Terapeutin asema

Kun terapeutti asemoituu valtasuhteessaan keskiöön ja vaikuttavaan asemaan, hän irtaannuttaa ihmiset heidän omista kokemuksistaan ja ottaa itsenäisesti vastuun ongelmien korjaamisesta asiantuntijuudellaan. Tämä asema on hänelle usein erittäin rasittava. Jos hän taas on terapiasuhteen keskiössä ei-vaikuttavalla tavalla, hän kuuntelee mutta tekee tulkintojaan ammatillisen tietämisensä perusteella. Terapeutti johdattelee asiakastaan siihen suuntaan, jonka hän olettaa asiantuntijana olevan tällekin tärkeä. Usein keskustelu ei voi edetä vain työntekijän oletuksista käsin, ja silloin terapeutti kokee tilanteen uuvuttavana. Kun terapeutti työskentelee ei-keskiössä ja ei-vaikuttavalla tavalla hän on passiivinen eikä ota vastuuta terapian kulusta. Kaikki ikään kuin käy, mutta kenelläkään ei ole vastuuta siitä, miten keskustelu etenee. Tässä asemassa työntekijä joutuu usein – puuttumatta asioiden kulkuun - eettisesti arveluttaviin tilanteisiin, jotka kuormittavat häntä. Ei-keskiössä ja vaikuttavassa asemassa oleminen antaa työntekijälle mahdollisuuden kokea toimintansa potentiaalisesti energisoivana. Hänen ammatillinen tietonsa ei ole keskiössä, vaan asiakas tai perhe on oman elämänsä asiantuntijana ja heidän tietonsa, taitonsa, mieltymyksensä ja sitoumuksensa ovat tärkeitä. Terapeutti toimii aktiivisesti ja kriittisesti koko aja reflektoiden omaa työtään itse ja yhdessä asiakkaansa kanssa. Hän on vaikuttava, ei asettamalla ennakkosuunnitelmia terapiaprosessille, vaan tekemällä kysymyksiä, jotka antavat asiakkaalle mahdollisuuden rakentaa moniulotteisia tarinoita, joissa tämän omat taidot ja tiedot avaavat uusia vaihtoehtoja ahdinkotilanteeseen. Terapeutti ei ole neutraali. Hänen vastuullaan on tiedostaa ja havaita oma valtansa ja tutkia jatkuvasti yhdessä asiakkaansa kanssa sen vaikutuksia terapiassa. Oleellista on tunnistaa ne diskurssit (sukupuoli, ikä, seksuaalinen suuntautuneisuus, länsimainen käsitys ihmisluonnosta ja itsestä jne.), joiden vaikutusten alaisena terapeutti vääjäämättä on, ja tehdä ne näkyviksi. Mitä enemmän terapeutti toimii dekonstruktiivisesti, so. avaa valta-tieto- suhteita, sitä enemmän syntyy tilaa olemisen mielentilalle ja sitä enemmän terapeutti voi työskennellä yksi yhteen itsensä kanssa. Tämä kokemus vaikuttaa aina edullisesti sisäiseen hyvinvointiimme, sillä valtakysymykset liittyvät usein niihin tapoihin, joiden avulla suojelemme ja rakennamme ”minäämme”.

Teemme terapeutteina usein otsa hiessä töitä epävarmuuden ja epätietoisuuden poistamiseksi, kun taas omaksumiemme ”totuuksien” tuomaa taakkaa pohdimme tuskin lainkaan. Frank N. Thomasin mukaan (Thomas, 2006) Maturana määrittelee väkivallan näin: “Se on oman mielipiteen nostamista totuudeksi niin että toisen mielipiteen on muututtava omani kaltaiseksi.” Varmuus ja oikeaoppisuus kuuluvat väkivaltaisen, ei toista kunnioittavan ajattelun piiriin. Hyvinvointia luovassa ja omaa toimintaamme koko ajan kyseenalaistavassa työtavassa epävarmuudessa eläminen nähdään eettisesti arvokkaana inhimillisenä tekijänä.

Vastaa mielessäsi silloin tällöin terapian aikana ainakin yhteen seuraavista kysymyksistä. Arvioinko mielessäni ihmisiä vai autanko heitä arvioimaan, miten itse toimin terapeuttina? Eristääkö vai yhdistääkö työni terapeuttina ihmisiä? Tiedostanko ja ilmaisenko arvoni, uskomukseni, ihmiskuvani, jotta ihmiset voivat arvioida niiden vaikutusta terapiassa? Tukevatko kysymykseni hallitsevia yhteiskunnallisia käytäntöjä ja luovatko ne vaihtoehtoja? Kumpi on tärkeämpää, se miten kollegani minusta ajattelevat vai se miten asiakkaani minut kokevat?

Lopuksi

Terapeutin ammatti on etuoikeutetun ihmisen ammatti. Riippuen siitä, millaisessa suhteessa olemme ”tietoon”, millainen käsitys meillä on ”itsestä” ja miten asemoidumme terapeuttiseen prosessiin, voimme kokea työmme joko sisäistä hyvinvointia luovana inhimillisenä toimintana tai sitten raskaana ja kuluttavana työnä. Kun harjaannumme tekemään terapiaa tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon tilasta käsin, meidän ei tarvitse etsiä hyvinvointiamme ja energiaamme työmme ulkopuolelta. Suorituspainotteisessa yhteiskunnassamme tekemisen mielentilasta on usein tullut vallitseva. Luopuessamme omasta tärkeydestämme voimme kuitenkin myös kokea työmme jatkuvana henkisenä harjoitteena, joka energisoi meitä. Tällöin terapian tekeminen tarjoaa kokemuksen, jossa terapeutin tapa katsoa ja kokea maailmaa muuttuu. Voimme uteliaina ja innostuneina kaikelle sille, mikä on niin kuin se on, tulla kuljetetuiksi - asiakkaidemme välityksellä - näköalapaikoille, joissa työmme ja elämämme näyttäytyvät ainutlaatuisina ja innostavina seikkailuina.

LÄHTEET

Anderson, H. & Goolishian, H. (1992) The Client is the Expert: a Not-Knowing Approach to Therapy. Kirjassa: McNamee, S. & Gergen, k. (Eds.) Therapy as Social Construction. Sage Publications.
Augusta-Scott, T. & Brown,C. (2007) Narrative Therapy. Ma<king Meaning, Making Life. Sage Publications.
Bird, J. (2004) Talk that Sings. Therapy in a new linguistic key. Edge Press.
Epstein, M. (2007) Psychotherapy without The Self. A Buddhist Perspective. Yale University Press.
Gergen. K.(1999) An Invitation to Social Construction. Sage Publications
Gergen, K. (2006) Theraputic Realities: Collaboration, Oppression and Relational Flow. A Taos Institute Publication.
Goleman, D. & Epstein, M. (1983) Meditation and Well-Being: An Eastern Model of Psychological Health. Teoksessa: Walsch, R. & Shapiro, D. (Eds.) Beyond Health and Normality. Exeptional Psychological Well- Being. Van Nostrad Reinhold.
Gothóni, R. & Niinimäki, M. (1990) Buddhalainen sanasto ja symboliikka. Gaudeamus.
Hoffman, L. (2007) The Art of “Withness”: A New Bright Edge. Kirjassa Anderson, H. & Gehart D. (Eds.) Collaborative Therapy. Relationships and Conversations that make a Difference. Routledge.
Hoffman, L. (2007) Practising “withness”: a human art. Kirjassa Anderson, H & Jensen, P. (Eds.) Innovations in the Reflecting Process. Karnac Books
Holmberg, N. (2005) Zen, mindfulness ja vaeltava mieli. Kognitiivisen terapian verkkolehti, 2, (2), 72-93.
Järvilehto, T. (1997) Uudet oppimiskäsitteet ja opettajan rooli. Teoksessa: Yliopistostako ainekset elinikäiseen oppimiseen? OAJ:Helsinki.
Kabat-Zinn, J. (1990) Full Catastrophe Living. Using the Wisdom of Your Body and Mind to Face Stress, Pain and Illness. Delta.
Klemola, T. (1988) Karate-do. Budon filosofiaa. Otava.
Klemola, T. (2004) Taidon filosofia – filosofin taito. Tampere University Press.
Malinen, T. (2004) The Wisdom of Not Knowing – A Conversation with Harlene Anderson. Journal of Systemic Therapies. Vol. 23, No. 2, p. 68-77.
Olson, C. (2000) Zen and the Art of Postmodern Philosophy. State University of New York Press.
Rosenbaum, R. & Dyckman, J. (1996) No Self? No Problem! Actualizing Empty Self in Psychotherapy. Kirjassa: Hoyt, M.F. (Ed.) Constructive Therapies 2. Guilford Press.
Shotter, J. (2004) On the Edge of Social Constructionism: “Withness-thinking” versus “Aboutness-thinking”. London: KCC Foundation.
Thich Nhat Hanh (2001) Essential Writings. Orbis Books.
Thomas, N.F. (2006) Aspirational Ethics. Beyond Law and Codes. A presentation in Luisiana AMFT, March.
Wilber, K. (1996) A Brief History of Everything. Shambhala.
White, M. & Morgan, A. (2006) Narrative Therapy with Children and their families. Dulwich Centre Publications.
White, M. (2001) Narrative Practice and the unpacking of identity conclusions. Gecko. A journal of deconstruction and narrative ideas in therapeutic practice. Dulwich Centre Publications.
White, M. (2007) Maps of Narrative Practice. Norton.

<< paluu