<< paluu

Ratkes 4/2001

Siitä mikä on ja siitä mikä voisi olla – keskustelu Michael Whiten kanssa

Tapio Malinen

Michael White on australialainen perheterapeutti, joka on kuulun Dulwich Centren johtaja Adelaidessa. Hän on keskeisin narratiivisen terapian kehittäjistä ja kouluttajista, joka on myös kirjoittanut ko. aiheesta laajasti. Hänen työssään yhdistyvät häkellyttävällä tavalla ihmistä kunnioittava inhimmillisyys, omaperäisyys, laaja-alaisuus sekä täsmällinen kielen käyttö. Michael pitää uimisesta, urheilukoneella lentamisestä ja pyöräilystä.

"Ilo ja odottamaton terapeuttisissa keskusteluissa- narratiivisen terapian mahdollisuudet" oli aiheena seminaarissa, jonka Michael piti Jyväskylässä 11.-12.6.2001. Seuraava keskustelu käytiin välittömästi workshopin jälkeen. Mukana olivat myös Jaakko Seikkula, Suomen perheterapiyhdistyksen puheenjohtaja sekä Timo Rytkönen ja Aapo Pääkkö Ratkes-lehdestä.

 

Tapio Malinen: Valmistautuessani tähän haastatteluun luin artikkeleitasi ja keskustelun, jonka kävit Michael Hoytin ja Jeff Zimmermanin kanssa vuonna 1998. Se on julkaistu kirjassasi "Reflections on Narrative Practice" (White, 2000) ja Hoytin viimeisimmässä teoksessa "Interviews with Brief Therapy Experts" (Hoyt, 2001). Kirjansa esipuheessa Michael Hoyt puhuu mielenkiintoisella tavalla haastattelemisesta. Hänelle haastattelu on prosessi, jossa ihmiset yhdessä tekevät erilaisia mielenmaisemia (inter-views). Mikä olisi sinulle merkki siitä, että keskustelustamme syntyisi dialogi, joka voisi innostaa myös sinua?

Michael White: Luulisin että jos me kaikki olisimme osa tätä dialogia, niin näin voisi tapahtua.

TM: Kerroit tänään seminaarissasi taidosta työskennellä niin ettei terapeutti ole keskushenkilönä terapiassa ja siitä miten tällainen työtapa elähdyttää myös tekijäänsä. Minua ihmetyttää tällä hetkellä se, että vaikka olet näiden kahden päivän aikana tehnyt rutkasti töitä, niin näytät yhä olevan täynnä energiaa.

MW: Still going strong?

TM: Niin. Se on mielestäni hyvin hämmästyttävää. Haluaisinkin kysyä sinulta, mikä on missiosi ja ennenkaikkea, mikä on se unelma, joka antaa sinulle energiaa matkustaa ympäri maailmaa ja toteuttaa näitä koulutuksia?

MW: En usko, että minulla on mitään missiota.Teen tätä työtä, koska ihmiset ovat kutsuneet minut tekemään sitä. Saan koulutuksissani mahdollisuuden käydä uudestaan lävitse tekemiäni terapioita. Kun näytän seminaareissa videoitani, koen todella uudestaan ne tunteet ja sen yhteenkuuluvuuden, jota tunsin työtilanteessa ihmisten kanssa ja se on erittäin kaunis kokemus. Energisoidun myös kun kerron ajatuksistani ja työtavoistani ja kun tutkimme niitä yhdessä koulutukseen osallistuvien ihmisten kanssa.

TM: Annat ja saat jotain samanaikaisesti.

MW: Kyllä. Ja se on hyvin elähdyttävää. Ihmisten tuki, kannustus ja innostus ovat tässä myös mukana. Kuulen usein tarinoita siitä, miten muut ovat tehneet työtään ja on hienoa havaita miten konstruktiivisia työtapoja sovelletaan joka puolella. On mukavaa tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Ihmiset tekevät todella luovaa työtä ja kohtaan monenlaisia ajattelu- ja menettelytapoja, jotka ovat hyödyllisiä ja näin löydän myös itse uusia tapoja työskennellä.

TM: Kyseessä on ehkä lyhytterapiaheimo, joka kasvaa koko ajan. Michael Hoytin ja Gene Combsin (White, 2000; Hoyt, 2001) haastattelussa sanot, että olet erittäin kiinnostunut kriittisestä konstruktionismista. Steve de Shazer puhuu vuorovaikutteisesta konstruktionismista. Mikä on näiden ero?

MW: Olen ollut hyvin kiinnostunut kriittisestä filosofiasta ja useat ideani liittyvät ranskalaisen kriittisen filosofian tutkimiseen. Erikoisesti Michel Foucaultin työhön. Hänen ajatuksensa miellyttävät minua. En ole niinkään kiinnostunut sosiaalisesta konstruktionismista vaikka tiedänkin, että näillä ajatuksilla on paljon yhtäläisyyksiä.

Ei-tietäminen ja läsnäolo

TM: Luennoin syksyllä aiheesta Burn in not out - ilon konstruoiminen työssä. Mietinkin että onko tavassasi antaa asiakkaiden olla terapian päähenkilöinä jotain yhteyttä elähdyttävään ja työntekijää energisoivaan työtapaan. Onkohan tällä kysymyksellä Sinulle mitään merkitystä?

MW: Kyllä on, ehdottomasti. Työntekijä väsyy ja palaa loppuun sitä helpommin mitä keskeisemmässä roolissa hän terapiassa on. Mitä vähemmän olemme terapiaprosessin keskiössä (centred) sitä virkeämpänä pysymme. Näin kykenemme myös avoimemmin kuuntelemaan ihmisten kuvauksia elämästään. Ajattelen esimerkiksi työtilannetta, josta kerroin workshopissa. Tein työtä perheen kanssa, jonka poika oli joutunut koulussa kiusatuksi. Minua innostivat erityisesti tovereiden ehdotukset. Niiden johdosta hän päätti etsiä lapsia, joita oli myös kiusattu ja auttaa heitä ymmärtämään asemansa. Hän halusi antaa heille kokemuksen siitä miten hyvin vaikeassa tilanteessa on aina olemassa “aukkoja”, jotka johdattavat myönteisiin käsityksiin omasta identiteetistä. Tämä on mielestäni ainutlaatuista. Tiedän että jos olisin ollut terapian päähenkilö, tämä mahdollisuus ei olisi tullut esiin; se olisi jäänyt näkymättömäksi.

TM: Voidaanko sanoa, että kun työskentelet kuvaamallasi tavalla, voit paremmin havaita ympärilläsi olevia voimavaroja ja löydät konsultteja, eikä sinun tarvitse itse tehdä kaikkea?

MW: Kyllä. Monet ihmiset tulevat ikään kuin näkyviksi ja pystyvät tarvittaessa kantamaan kortensa kekoon.

TM: Mainitsit workshopissasi myös spontaanisuuden ja arvonannon ulottuvuudet ja aloin ajatella asioiden rakennetta ja kaaosta ja niiden välistä tasapainoa. Liittyyköhän tämä mitenkään työntekijää energisoivaan työtapaan?

MW: En ole varma. Ehkä. Ajattelen vain että mikä tahansa terapeuttinen käytäntö on aina taitojen ilmausta ja nämä taidot eivät ole syntyneet spontaanisti. Taitava improvisointi edellyttää aina paljon kykyjä ja harjoittelua. Ei-tietäminen ja taitamattomuus ovat kaksi eri asiaa. Harry Goolishian ja Harleen Anderssonin käsitettä “ei-tietäminen” voidaan myös tulkita väärin. Ihmiset saattavat ajatella että on tärkeää saavuttaa tila, jossa terapeutti täysin unohtaisi itsensä.

TM: Saavuttaa jotenkin tila, jossa ei olisi mitään sisäisiä rakenteita tai esitietoa.

MW: Niin. Ei-tietämisen-käsite on kiinnostava. Siihen kuuluu jotenkin se ettemme tuo ulkopuolisia rakenteita ja tulkintoja toisten ihmisten elämään. Mutta taidot ovat eri asia. Kun ihmiset konsultoivat meitä, he eivät konsultoi naapureitaan. Tämä korostuu kun ajattelemme työtämme sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat syyllistyneet jatkuvaan hyväksikäyttöön. Työskennellessäni heidän kanssaan en pane arvojani hyllylle, vaan toimin niiden mukaisesti ja joudun jatkuvasti etsimään tapoja, miten ilmaisisin niitä vastuullisesti. Voin tehdä sen tavalla, joka sulkee tilan ihmisten välillä, sulkee oven mahdollisuuksille. Mutta voin myös tuoda arvoni esille tavalla, joka avartaa tätä tilaa ja luo uusia mahdollisuuksia. Mielestäni työntekijällä on tässä tärkeä vastuu ja meidän tehtävänämme on kehittää taitojamme niin, että voisimme ilmaista arvomme tavalla, joka pikemminkin avaisi mahdollisuuksia eikä sulkisi niitä.

TM: Kun teet työtä voit pitää arvosi, ilmaista niitä ja samalla avata mahdollisuuksia muille ihmisille.
Todella taitavaa!

MW: Mielestäni juuri tämä on eräs niistä taidoista, joita joudumme usein harjoittelemaan.

Paksuntava asiantuntijuus

TM: Liittyvätkö taidot ja asiantuntijuus aina toisiinsa?

MW: Tapaan joskus ihmisiä, jotka kutsuvat itseään asiantuntijoiksi. Heidän työnsä perustuu siihen että he tulkitsevat ja arvioivat toisten ihmisten tekemisiä ja heidän elämäänsä. Sitten he suosittelevat ja toteuttavat erilaisia kuntoutusmenetelmiä ja ns. väliintulostrategioita. Kun me puhumme asiantuntijuudesta tarkoitamme hieman eri asiaa. Kyse on enemmänkin taidoista ja kyvyistä ohjata keskusteluja niin että ne avaavat mahdollisuuksia ja haastavat tätä perinteistä asiantuntijuutta.

TM: Narratiivisen terapeutin asiantuntijuus on siis pikemminkin sellaisen keskustelun rakentamista, jossa mahdollisuudet toteutuvat.

MW: Niin. Keskeistä on kysyä, miten voisimme luoda sellaisia keskustelurakenteita, joissa ihmisten “ohut” tieto elävistä käytännöistä ja historiasta tulisi ilmaistua ja miten käydä sellaisia keskusteluja, jotka “paksuntavat” tätä ihmisten historiaan, kulttuuriin ja heidän yhteisöihinsä liittyvää tietoa ja taitamista. Nämä ovat mielestäni kysymyksiä, jotka kuuluvat hieman toisenlaiseen asiantuntijuuteen.

TM: Keskustelussa Lesley Allenin (Allen,1995) kanssa sanot: " …populaaripsykologia tyrannisoi ihmisiä uskomaan “autettisuuden tilaan”, “persoonallisuuden kasvuun” ja “todelliseen minään”. Voiko terapia myös tyrannisoida ihmisten elämää? Ja jos, niin miten?

MW: Terapeuttista käytäntöä ei voi erottaa nykyisistä vallan mekanismeista. Psykoterapeuttinen kulttuuri on mielestäni monella tapaa osa nykyistä valtasysteemiä. Tämä ei välttämättä ole huono asia, se tarkoittaa vain sitä tosiasiaa että psykoterapia toimii usein uudenlaisena sosiaalisena kontrollisysteeminä. Usein ihmiset myös itse arvioivat omaa elämäänsä tiettyjen normien kautta, jotka ovat muodostuneet kulttuurin, instituutioiden tai eri yhteisöjen mukaisesti. Tällöin valtarakenteet on sisäistetty ja niitä on vaikea ulkoapäin purkaa. On tärkeää tiedostaa psykoterapia osaksi nykyistä kontrolli- ja valtasysteemiä, jota voisimme purkaa niihin liittyvät valtakäytänteet tai ainakin olla lisäämättä niitä.

TM: On olemassa kehonrakennusta ja mielestäni nykyisin on olemassa yhä enemmän myös jotain, jota voisi kutsua sielunrakennukseksi (naurua). Se esineellistää ihmisten sieluja samoin kuin bodaus joskus esineellistää kehoa. Opin sinulta tänään joitain narratiivisen terapian tekniikoita. Eräs on ns. uudelleenkertomisen metodi. Täällä on ollut ihmisiä kuuntelemassa keskusteluamme. Haluaisinkin kysyä heiltä, onko tällä mitä olette kuulleet mitään merkitystä ammatilliselle tai henkilökohtaiselle elämällenne? Onko tämä keskustelu koskettanut teitä jollain tavalla. Olisimme ilahtuneita kuulemaan siitä jotain. Menikö oikein?

MW: Fantastista!

Oleminen ja rajojen laajentaminen

Jaakko Seikkula: Tarkoititko sitä mistä Michael on puhunut tässä vai sitä mitä hän sanoi eilen tai tänään workshopissa?

TM: Voit valita jommankumman tai molemmat.

JS: Kuuntelen erittäin kiinnostuneena Michaelia. Haluaisin ensiksi aloittaa siitä, mikä liikutti minua eilen kun näimme Michaelin työskentelevän asiakasperheen kanssa ja kaikki – terapeutti mukaan lukien – itkivät. Se oli kieltä, missä ei tarvittu sanoja eikä tarkennuksia. Se oli tilanne, jossa terapeutti, asiakas ja yleisö kokivat yhdessä jotain samaa. Mielestäni se oli arvokas kokemus, jonka terapeuttina voi hyväksyä ja siitä voi oppia jotain. Se kosketti minua ja antoi vastauksia, sillä olen ollut samanlaisessa tilanteessa itsekin. Tunsin itseni silloin epävarmaksi, sillä koulutuksemme kautta meidän pitäisi aina olla neutraaleja ja säilyttää etäisyys asiakkaisiimme. Kun työstämme sellaisia vaikeita ja äärimmäisiä elämän tilanteita, joita Michael meille näytti, en voi kuvitellakaan olevani neutraali, vaan olen täysin mukana. Michael oli samanaikaisesti erittäin läsnäoleva, mutta ei kuitenkaan tuntenut tarvetta toimia toisten elämän asiantuntijana ja tulkita sitä mitä he olivat kokeneet.

On hämmästyttävää, että voit todella keskittyä ihmisten tarinoihin ja heidän käyttämäänsä kieleen. Meillä kaikilla on paljon opittavaa siitä, mikä on kielen voima tarinoiden tekemisessä ja niiden jakamisesta. Tiedämme siitä niin vähän ja Michaelilla on paljon uusia ideoita näistä asioista.

TM: Sinun ajatuksesi tuovat mieleeni sen eron, mikä on terapian tekemisen ja terapeuttina olemisen välillä. Kun Michael itki, mielestäni hän teki terapiaa olemalla terapeutti. Haluaisin oppia tekemään työtäni entistä enemmän olemalla terapeutti. Michaelin tapa oli hyvä esimerkki, miten terapeuttina voi olla juuri tuossa tilanteessa.

JS: Haluaisin huomauttaa, että tämä ei ollut ainut kerta, jolloin Michael mielestäni ikään kuin kosketti inhimmillisyyttä. Koko keskustelu käytiin erittäin inhimillisellä tavalla kaikkia osapuolia ajatellen. Näin suuri tunteenomaisuus on meille ehkä uutta ja se laajentaa opittuja rajojamme terapeuttina.

Olen oppinut Michaelilta myös jotain muuta. Tämä johtuu ehkä siitä että työ, jossa olen mukana on hieman erilaista, sillä olen tehnyt työtä enimmäkseen psykoottisten potilaiden kanssa ja toimimme usein kriisitilanteessa. Silloin tapahtuu yleensä hyvin nopeasti hyvin paljon, eikä voi pysähtyä ajattelemaan. On hämmästyttävää, miten Michael analysoi niitä eroja, jotka ovat tekemisen ja identiteetin maisemia käsittelevien kysymysten välillä. Tuntui kuin olisi katsellut mikroskoopin lävitse ja se oli erittäin kiinnostavaa. Sanoin itselleni että juuri tätähän mekin teemme. Michael näytti, miten voimme tavoittaa työtilanteemme ikään kuin etäisyyden päästä.

TM: Huomasit siis, että teet työtäsi samalla tavalla kuin Michael?

JS: Kyllä. Ja me olemme työskennelleet koko ajan ryhmänä. Michael tekee työtä yksinään, mutta samanlaista työtä voi tehdä myös ryhmässä, jossa on monta terapeuttia.

TM: Michael, mitä ajattelet kuunnellessasi Jaakkoa?

MW: Sitä että vaikka teemme työtämme eri maissa ja perinteemme ovat erilaisia, kokemuksemme osoittavat, että olemme tulleet samoihin lopputuloksiin.

TM: Mietin että johtaakohan Roomaan monia teitä vai tuleekohan Roomasta monia teitä (naurua).

JS: Monet tiet tulevat ainakin Milanosta.

TM: Millä tavoin?

JS: Ajattelin vain, etten enää käytä niitä ideoita, joita opimme Milanon systeemisestä terapiasta. Se oli erittäin innostava vaihe perheterapiassa ja mielestäni eräällä tapaa kaikki perheterapian muodot yhdistyvät heidän esittämässään ajattelutavassa. Nykyisin ajattelen kuitenkin, että se antoi meille mahdollisuuden myös valita omat suuntamme.

MW: Olen samaa mieltä. Jollain tavoin Milanon ryhmä merkitsi käännekohtaa perheterapiassa. Inspiroiduin todella heidän artikkelistaan hypoteesien teosta, kehämäisyydestä ja neutraalisuudesta v.1980. Terapeuttisten kysymysten kannalta se oli todella merkittävä puheenvuoro. Vaikka en voikaan olla samaa mieltä heidän esittämästään funktionalistisesta metaforasta, heidän tapansa tehdä kysymyksiä vaikutti minun lisäksi moniin ihmisiin hyvin voimakkaasti.

JS: Minusta se avasi portin uusille perheterapian muodoille.

TM:Voisiko sanoa, että se oli eräänlainen perheterapian mini-big-bang, joka vaikutti jollain tavoin kaikkeen.

JS: Kyllä. Ja kun ajattelen, mitä olemme kuulleet Michaelilta, tärkeintä näyttää olevan se miten tällä hetkellä kohtaamme ihmisten tarinat. Milanon ryhmää ajatellaan nykyisin aika kriittisesti, mutta olemme palanneet jälleen avoimeen tapaan nähdä ja keskustella ongelmista.

TM: Haluaisin johdatella keskustelun toiseen aiheeseen, jos teille sopii.

MW: Emme ole vielä kuulleet Timon ja Aapon ajatuksia!

Uudelleenkertomisen taide

TR: Mielessäni on eräs asia. Pidän tavastasi tehdä työtä, koska se on hyvin avointa eikä suljettua. Usein ajatellaan, että ongelma on kuin vankila, jossa ihmiset ovat vankeina, ja eri terapiasuuntaukset väittelevät siitä kuka on vartijana. Sinä et näytä olevan kiinnostunut tästä. Kysyt ihmisiltä, mitä he haluavat tehdä ja se johtaa ratkaisuihin. Pidän myös eettisestä asenteestasi ja siitä miten todella kunnioitat ihmisiä. Minulle on erittäin tärkeää tietää, että kun teemme työtä ihmisten kanssa, perustana on syvä kunnioitus heitä kohtaan.

Aapo Pääkkö: Tämä kunnioitus on tärkeä myös minulle. Ja samoin kokemusten jakaminen toisten kanssa niin, että se muuttaa ajatteluamme itsestämme. Olen ollut mukana itseapu-ryhmissä ja työ ilman terapeuttia, ilman asiantuntijaa kiinnostaa minua.

MW: Mielestäni se voi olla hyvin hyödyllistä, mutta siitä voi tietysti myös tulla pelkkä ylistysten tai yksipuheluiden käytäntö. Jotta nämä työtavat saavuttaisivat parhaan mahdollisen tuloksen, on syytä tutkia myös ns. todistajien ulkopuolisia uudelleenkertomisia. Usein nykyinen tapamme jakaa informaatiota, osoittaa voimavaroja ja kehua ei ole uudelleenkertomista, joka “paksuntaisi” ihmisen kuvauksia elämästään, vaan toisten ihmisten arviointia. Siksi on todella tärkeää tutkia myös vanhoja, perinteisiä teknologioita.

Sain kuulla, että äidinäitini on kirjeenvaihdossa erään toisen naisen kanssa. Mummoni reflektoi kirjeissään omaa elämäänsä. Kuuden kuukauden kuluttua isoäitini sai vastauskirjeen ystävältään. Se kosketti häntä, sillä kirje oli erittäin rikas teemoiltaan ja reflektoi puolestaan kaikkea sitä mistä äidinäitini oli kirjoittanut. On mukavaa etsiä kiitosta, mutta se ei useinkaan vie rikkaisiin kuvauksiin ja johtopäätöksiin samalla tapaa kuin nämä uudelleenkertomisen tavallisesti johtavat.

AP: Pitäisi siis olla jonkinlaisia sääntöjä, miten ihmiset vastaisivat toistensa kertomuksiin.

MW: Enemmänkin eräänlaista tutkimusta siitä mistä tässä käytänteessä on kyse. Haluammeko pelkästään kehua ihmisiä, vai onko tarkoituksenamme löytää sanallinen ilmaisu sille miten ihmisten tarinat koskettavat ja kehittävät elämäämme. Minusta nämä tarkennukset ovat tärkeämpiä kuin säännöt. Jotkut meidän nykyisistä työtavoistamme ovat todella vain arviointimenetelmiä. Asemamme perusteella arvioimme ihmisten tekemiset onnistuneiksi ja kehuminen voi myös johtaa ohuisiin johtopäätöksiin rikkaiden kuvausten sijaan. Nämä eivät ole niitä käytäntöjä, joihin viittaamme kun puhumme ns. todistajien ulkopuolisista vastauksista.

TM: John Walter ja Jane Peller ovat kirjoittaneet uuden kirjan nimeltä "Recreating Brief Therapy". He eivät enää puhu terapiasta, vaan henkilökohtaisesta konsultaatiosta. Näiden kahden päivän aikana en kuullut sinun käyttävän sanaa"asiakas" kertaakaan. Ben Furman puhuu myös siitä, miten tulevaisuudessa ihmiset muodostavat pieniä ryhmiä yhteisöissään ja keskustelut filmataan ja näytetään toisille. Kyse on eräänlaisesta suomalaisesta määrittelyseremoniasta. Mitä luulet tulevaisuudessa tapahtuvan terapialle? Häviääkö se kokonaan?

MW: Mielestäni on olemassa hienoja taitoja, jotka ovat syntyneet eri terapioiden parissa ja uskon, että kehitys tulee jatkumaan, mutta ehkä enemmän siihen suuntaan, mistä me olemme keskustelleet. Ajattelen esim. koululaisten Anti-Hässäkkä Teamin videota. Koulukuraattorit Dorothea Lewis ja Aileen Cheshire ovat erittäin taitavia työntekijöitä ja he antavat ikään kuin tukirakenteen tälle kehitykselle. Työssään Aileen ja Dorothea toimivat koululaisten taustalla, mutta ilman heitä oppilaat eivät tekisi sitä mitä he tekevät väkivallan ehkäisemiseksi. Tarvitaan taitavia ja ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka osaltaan auttavat luomaan hyviä keskusteluja ja osoittavat mahdollisuuksia, jotka muuten jäisivät toteutumatta. Tämä ei tarkoita, että terapeutit tietäisivät, mikä ihmisen parantaa. Sellaisen kontekstin luomiseen, jossa ihmiset voivat entistä rikkaammin kertoa ja uudelleenkertoa tarinoitaan, tarvitaan kuitenkin ammattitaitoa.

TM: Kuunnellessani sinua ajattelen että tapasi tehdä työtä on yhtä paljon terapiaa kuin eettinen asenne ja vaikutukset tulevat ikään kuin sivutuotteina. Mutta on eräs asia, joka kiinnostaa minua. Jos on olemassa jotain, mitä voisimme kutsumme terapian politiikaksi, voisiko olla myös jotain, mitä voisimme kutsua terapian runoudeksi. Mitä henkilökohtaisesti koet kauniina terapiassa? Onkohan tällä kysymyksellä sinulle mitään merkitystä?

MW: Rakastan tätä runollisuuden metaforaa. Se mielestäni on hyvin tärkeä terapiakäytännössä.

TM: Miten se näyttäytyy omassa työssäsi?

MW: Monella tapaa. Kun puhumme terapeuttisista taidoista ja runollisuudesta, ajattelen joskus Gaston Bachelardin työtä. Mielestäni terapeuttiseen keskusteluun kuuluu, että se palauttaa ihmisten mieliin voimakkaita elämyksiä heidän elämästään. Luulen myös että jokin näiden keskustelujen runollisuudessa tekee sen mahdolliseksi. Puhuisin mielelläni “värähtelyistä”, jotka koskettavat ja valaisevat asioita. Kyseessä on usein sama ilmiö, joka tapahtuu kun olet lukenut kauniin runon. Pidän paljon tästä runollisuuden metaforasta.

Jännittääkö jousi minut vai minä jousen?

TR: Haluaisin asettaa saman kysymyksen eri tavoin. Onko mahdollista tietää, milloin teet työtä hyvin? Tunteeko sen? Kuuluuko tämä mitenkään terapian estetiikkaan?

MW:Tämä on iso kysymys ja myös siihen on varmaan monia vastauksia. Otan esille vain erään näkökulman. Mielestäni työ, joka muuttaa myös terapeuttia jollain tavoin, on todennäköisesti tehokasta työtä. Mikäli tunnet muuttuvasi terapeuttisten keskustelujen myötä, teet todennäköisesti hyvää työtä. Toimintasi on vienyt sinut johonkin, missä et ole aiemmin ollut ja voit nähdä tekemisesi ja elämäsi uudesta näkökulmasta.Tämä on yksi vastaus kysymykseesi, mutta niitä voi olla muitakin. Mitä itse ajattelet tästä?

TR: En tiedä. Mielestäni katarsis ja runous ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa. Voiko onnistuneen työn tunnistaa omien tuntemusten kautta?

MW: Sillä että tuntee olleensa hetken vaikuttavalla tavalla mukana toisten ihmisten elämässä on tietysti oma merkityksensä. Olemme etuoikeutettuja, sillä ihmiset avaavat usein elämänsä tarinat meille tavalla, jota ei coctailkutsuilla kuule. Ratkaisevaa on kuitenkin se, mitä ihmiset itse sanovat. Auttoiko terapia heitä vai ei?

TM: Ajattelen myös että työni tuloksellisuuden tärkein kriteeri on se mitä asiakkaani siitä sanovat; ovatko he saavuttaneet tavoitteensa vai eivät. Koen myös olevani etuoikeutettu kun terapian sivutuotteena voin itsekin muuttua. Se ei ole kuitenkaan työni tärkein tavoite. Mutta ohjatakseni keskustelun toisiin maisemiin, haluaisin kysyä sinulta, mikä on kaikkein innostavinta työssäsi tällä hetkellä?

MW: Monet asiat. Olen aina pitänyt työstäni perheiden parissa. Vuosien varrella olen myös entistä enemmän nauttinut toiminnastani yhteisöjen kanssa tutkiessani työtapojeni laajempaa käyttöä. Tällä hetkellä olen erittäin innostunut juuri tästä, mutta perhetyö kiinnostaa minua edelleenkin.

TM: Kirjassasi "Reflections on Narrative Practice" on artikkeli nimeltä "Children, Children's Culture and Therapy" (White, 2000). Kerrot että narratiivisen terapian peruselementit juontuvat työstä lasten parissa. Ajattelen myös että kyetäksemme tekemään hyvää työtä organisaatioiden ja yhteisöjen kanssa, on hyvä olla koko ajan kosketus myös yksilö- ja perhetyöhön tai muuten kadotamme jotain arvokasta. Tällä hetkellä näyttää siltä että lyhytterapian erilaiset sovellutukset ovat leviämässä terapiahuoneista organisaatiohin, kouluihin ja liike-elämään.

MW: Olen samaa mieltä. Olen havainnut että on syntynyt monia hienoja sovellutuksia ja ne kehittyvät edelleen.

TM: Mitä tulee narratiivisen terapian jälkeen? (naurua)

MW: On kiinnostavaa, että monen vuoden ajan David Epston ja minä vältimme kutsumasta työtapaamme narratiiviseksi terapiaksi. Eräässä mielessä ajattelen vieläkin että narratiivista terapiaa ei ole olemassa, sillä se mitä teemme muuttuu koko ajan.

TM: Tämä tuo mieleeni sen, mitä kirjoitit kirjasi "Narratives of Therapists' Lives"(White, 1997) johdannossa. Richard Rortyä mukaillen totesit, että tosiasia on aina kuollut metafora ja että lukijoiden olisi hyvä muistaa, miten monet kuvauksistanne ovat metaforia ja siksi “uuden alkuja”.

MW: On kiinnostavaa muistaa että kirjani "Narrative Means to Therapeutic Ends"(White & Epston, 1998) julkaistiin aluksi nimellä "Litterature Means to Therapautic Ends". Jollain tavoin kadun, että muutimme nimen. Mielestäni runollisuus on erittäin hyvä terapian metafora. Otsikko "Litterature Means to Therapeutic Ends" olisi kertonut sen että hyvässä terapiassa ja kirjallisuudessa on aina jotain yhteistä. Mutta kuten sanoin narratiivinen terapia ei ole kiinteä asia, vaan prosessi. Tai se on kartta; voimme kulkea monien reittien kautta päämääriin, jotka ovat tärkeitä ja merkittäviä.

TM: Ken Wilber on yhdysvaltalainen filosofi, jolla on tapana sanoa että kartta on aina myös liikettä siinä maastossa, jota se yrittää kuvata. (tauko) Kun et ole töissä, mistä nautit eniten elämässäsi?

MW: Monista, monista asioita. Olostani perheeni ja ystävieni parissa. Pyöräilemisestä Adelaiden ympäristössä, urheilukoneella lentämisestä, uimisesta ja lukemisesta. Erityisesti pidän lentämisestä. Tunnen suurta iloa ollessani ylhäällä ilmassa.

TM: Kiitos ajatuksistasi. Millainen tämä keskustelu on ollut sinulle?

MW: Hyvä ja olen nauttinut täällä olostani. Tämä on ollut kuin henkistä jälkipuintia workshoppini jälkeen; yhteisten kiinnostusten ja terapeuttisten työtapojen leppoisaa puimista. Jos meillä olisi ollut lisää aikaa, olisin halunnut kuulla, miten tämä on koskettanut teidän työtänne ja elämäänne.

TM: Kiitos.

Lähteet:

Hoyt, M.F. (2001) Interviews with Brief Therapy Experts. Brunner-Routledge.
Lewis, D. & Cheshire, D. (1998) The work of Anti-Harassment Team of Selwyn Collage. Julkaisussa Taking the hassle out of school and stories from youngster people. Dulwich Centre Journal, Nos. 2 & 3.
Walter, J. & Peller, J. (2000) Recreating Brief Therapy. Preferences and Possibilities. Norton.
White, M. (2000) Reflections on Narrative Practice. Essays & Interviews. Dulwich Centre Publications.
White, M. (1997) Narratives of Therapists´ Lives. Dulwich Centre Publications.
White, M. & Epston, D. (1990) Narrative Means to Therapeutic Ends. Norton.
Allen, L. (1995) The Politics of Therapy. In: White, M.: Re-Authoring Liveses: Interviews & Essays. Dulwich Centre Publications.

<< paluu