<< paluu

Psykoterapia terapeutin henkisenä harjoitteena

Tapio Malinen

”Ihmisen todellinen arvo määräytyy sen perusteella, missä määrin hän on vapautunut itsestään.”. Einstein ”Sanat kätkevät kaiken sen, mikä ei ole sanoja.” G.Ågren

Suositus lukijalle! Lukiessasi tätä artikkelia nosta välillä katseesi tekstistä, pidä tauko, hengitä muutama kerta syvään sisään ja ulos ja … jatka sitten lukemistasi. Taukojen aikana ja kappaleiden välissä olevissa harjoituksissa voit tutkia lukemisen yhteydessä syntynyttä sisäistä todellisuuttasi sen todellistumisessa.

”Jos lähtisin konferenssiin ja tietäisin mitä ajattelen sieltä tullessani, en lähtisi sinne ollenkaan. Sama pätee työhöni. Jos tietäisin etukäteen, missä tulemme olemaan terapiaistunnon jälkeen, niin luulenpa etten tekisi tätä työtä. Mikäli en itse olisi ollenkaan muuttunut istunnon jälkeen, niin toiminnallani ei todennäköisesti olisi suurtakaan vaikutusta ihmisiin, jotka hakeutuvat luokseni.” Näin vastasi Michael White eräässä haastattelussa (Hoyt, 1996, s. 41-42), kun häneltä kysyttiin, mitä tavoitteet hänelle merkitsevät psykoterapiassa.

”Terapia on henkinen polku, jossa yhtäkkiä tajuammekin hengittävämme, olevamme täysin yhteydessä kehoomme ja mieleemme. Aikamme muuttuu ajattomaksi, jokin on hyvin kaunista tai absurdia tai mahtavaa tai naurettavaa, tekniikkamme tapahtuvat ikään kuin itsestään ja jokainen solumme tietää ja ei tiedä että ne tietävät.” Näin kuvasi newyorkilainen runoilija ja psykoterapeutti Dvorak Simon työtään 90-luvun puolessavälissä artikkelissaan Doing Therapy As a Spiritual Path (Simon, 1995, s. 2).

Nämä molemmat kommentit sisältävät yhteisen ajatuksen: terapia ei vaikuta pelkästään asiakkaisiimme, vaan se on toimintaa, jolla on vaikutuksensa myös terapeuttiin. Tällainen ajatus ei ole aivan uusi. Antiikin filosofia oli alun perin suunnattu tavalliselle ihmiselle, jotta hän saisi mahdollisuuden tulla enemmän ihmiseksi. Filosofiaa pidettiin ”henkisenä harjoituksena” ja filosofin ei tullut oppia vain puhumaan tai väittelemään, vaan myös elämään filosofista elämää (Hadot, 1995). Esimerkiksi ns. sokraattinen dialogi oli tällainen henkinen harjoitus, jonka tarkoituksena oli auttaa kuulijaa tutkimaan ja ymmärtämään itseään ja pitämään huolta itsestään. Kaikkien henkisten harjoitusten perusidea oli juuri tämä: saada ihminen tarkistamaan asennettaan ja uskomuksiaan, käymään dialogia itsensä kanssa. Tarkoituksena ei ollut abstraktin tiedon omaksuminen vaan ”persoonallisuuden metamorfoosi”. Hadotin mukaan läsnäolo nykyhetkessä oli avain kaikkiin näihin henkisiin harjoituksiin (Hadot, 1995).

Vieläkin vanhemmassa viisausperinteessä, buddhalaisessa psykologiassa, tutkimus, so. meditaatio, ei tuota pelkästään tieteellistä tietoa, vaan se muuttaa vähitellen myös itse tutkijaa. Tämän psykologian eräs peruselementti on ”sati”. Tämä palinkielinen käsite tarkoittaa taitoa tarkkailla kokemusta joka hetki sellaisena kuin se ilmenee.

Mitä terapeutti terapiassa harjoittaa?

Tässä artikkelissa käytetään sanaa ”harjoittaa” aivan erityisessä merkityksessä. Kun psykoterapia käsitetään ja koetaan henkisenä harjoitteena, jonka myötä terapeutin tapa katsoa ja kokea maailmaa muuttuu, niin kyse ei ole vain ulkoisesta toiminnasta. Psykoterapia nähdään ja koetaan pikemminkin sellaisen henkisen tilan luomisena, jossa harjoitamme ihmisyyttä. Emme työskentele jotakin päämäärää varten, joka odottaa meitä tuolla jossakin. Toimimme sen vuoksi että harjoittaminen itsessään on elämää täyteytenä, jotakin jota haluamme tehdä sen itsensä vuoksi (Kabat-Zin, 1999). Jokaisesta asiakastilanteesta tulee osa terapeutin omaa oppimisprosessia. Psykoterapiasta tulee eksistenssin harjoittamista ja se sisäinen kokemus, joka näin synnytetään, muuttaa parhaimmillaan mielemme perustonusta ja koko olemassaolomme perusvireyttä. Työmme voi näin olla toden, kauniin ja hyvän kohtaamispaikka aivan erityislaatuisalla tavalla.

Tämä ei tarkoita sitä, että emme voisi terapeutteina asettaa itsellemme tavoitteita, päämääriä ja pyrkiä saavuttamaan niitä. Kyse on pikemminkin siitä, että tulemme tietoiseksi terapiasta prosessina ja elämme tätä prosessia myös mahdollisimman tietoisesti. On hyvä muistaa että ilman suunnitelmia työstämme voi tulla helposti hajanaista ja tehotonta. Harjoittaminen kokemuksen laadun muuttajana ja ymmärryksen syventäjänä tapahtuu kuitenkin aina nykyhetkessä; se on nykyhetkessä olemista. Tällöin suunnitteleminen ei ole päämäärätietoista. Voimme helposti jumiintua tavoitteisiin ja unohtaa että tavoite ja prosessi, joka vie meidät tavoitteeseen ovat samaa todellisuutta – samalla lailla kuin ”hyvä” ja ”paha” ovat samaa todellisuutta tai kruuna ja klaava saman kolikon eri puolia (Loori, 1994). Kun oivallamme tämän, kiinnittymisemme tavoitteeseen hälvenee ja olemme tietoisia nykyhetkestä. Silloin jokainen askel on elävä ja se voidaan kokea täyteytenä.

Tavoitteita korostetaan nykyisin niin paljon, että kulkeminen menettää usein merkityksensä. Psykoterapian harjoittaminen voi parhaassa tapauksessa syventyä - ilman tarkoituksellisuuden ”saastetta” - koko olemassaoloamme muuttavaksi toiminnaksi. Tulemme sen myötä yhä enenemässä määrin tietoiseksi siitä hetkestä, jota elämme ja tähän hetkeen liittyvistä kokemuslaaduista ja mahdollisuuksista. Näin työstänne tulee tietoisuuden harjoitusta. Samalla koko harjoittamisen ajatus häviää ja alkaa vähittäinen siirtyminen kohti tietoista elämää. Kun siis teemme asioita tietoisesti taito muuttuu lopulta taidottomaksi taidoksi. Tällainen harjoittaminen liittyy myös läheisesti työtämme kannattavaan tieto- ja oppimiskäsitykseen, toimintamme eettisyyteen ja käsitykseen siitä, kuka tai mikä terapeutin ”minä” on (Malinen, 2008).

Ojennapa itseäsi hieman. Hengitä sisään ja tunne että hengität sisään. Hengitä ulos ja aisti, millainen uloshengitys on ja miten seuraava sisäänhengitys syvenee ja uloshengitys hidastuu. Tunnista, miten sisäänhengitys tekee sinut levolliseksi ja uloshengitys tuo pehmeyttä. Seuraavan sisään hengityksen aikana voit sisäisesti hieman hymyillä ja ulos hengittäessä tuntea, miten kehosi pehmenee entisestään. Hengittäessäsi sisään on vain tämä hetki. Hengittäessäsi ulos vain tämä ihmeellinen hetki.

Shu-Ha-Ri

Perinteinen tietokäsitys perustuu ajatukseen, että on olemassa meistä riippumaton todellisuus, josta voimme saada objektiivista tietoa ns. tieteellisten tutkimusmenetelmien avulla. Tässä dualistisessa asetelmassa toinen ihminen on ulkopuolellamme oleva kohde, jota voimme tutkia objektiivisesti. Tieto on siis jotain itsenäisesti ulkopuolellamme olevaa, joka voidaan siirtää esimerkiksi asiantuntijaterapeutin päästä kappaleena asiakkaan päähän. Tämä ns. moderni tietokäsitys ja siihen liittyvät valtakäytännöt ovat edelleen hallitsevia länsimaisessa terapiakulttuurissa.

Ns. postmodernin tietokäsityksen mukaan todellisuus syntyy sosiaalisissa suhteissa. Tieto on historiallisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa rakentunutta olemassaoloa. Tiedon lisääntyminen merkitsee uusia valtasuhteita ja toimintatapoja (Järvilehto, 1997). Tietoa ei voi siirtää, sillä kukaan ei voi siirtää olemassaoloa toiselle ihmiselle. Harlene Anderson toteaa: ”Terapiaa ei voi opettaa, mutta sitä voi oppia.” Terapian oppiminen ei ole tiedonsiirtotapahtuma, jossa tietoa muokataan, työstetään ja siirretään kappaleenomaisina opetuspaketteina, vaan opettajan ja oppilaan yhteistyötä, keskustelullista kumppanuutta, joka lisää kummankin osapuolen toimintamahdollisuuksia. Viisauteen perustuvaan oppimiseen liittyy siis aina eksistentiaalinen ulottuvuus ja esimerkiksi psykoterapiataidon harjoittaminen nähdään eksistentiaalisena, terapeutin koko persoonaa muuttavana kokemuksena.

Itämaisessa perinteessä taitoa ja muuta elämää ei eroteta toisistaan. Niinpä esimerkiksi opettamisessa ei koskaan ole kyse pelkästään teknisestä valmentautumisesta, vaan oppilaan ohjaamisesta syvemmälle erilaisiin harjoituksen mukanaan tuomiin eksistentiaalisiin kokemuksiin

Timo Klemola on kuvannut kirjassaan Taidon filosofia – filosofin taito japanilaisen perinteen mukaista oppimisen kolmea vaihetta (Klemola, 2004). Jos opettaja on taidon mestari, hän ei ole vain tekninen esimerkki, hän on esimerkki koko persoonallaan. Oppimisen ensimmäinen taso on ”shu”. Tämä käsite voidaan kääntää sanoilla ”suojella”, ”puolustaa”, ”noudattaa”. Eli oppilas noudattaa annettuja ohjeita toistaessaan koulukunnan perusinterventioita. Sen lisäksi hän opettelee psykoterapian eettisiä hyveitä: kunnioitusta, arvostavaa uteliaisuutta ja ei-tietämisen asennetta. Tämä ensimmäinen taidon taso kestää yleensä kolmesta vuodesta viiteen vuoteen.

Tämän jälkeen oppilas astuu taidon toiselle tasolle. Sen nimi on ”ha”. Suomeksi ”repiä”, ”murtaa”, ”avautua”, ”tuhota”. Nämä käsitteet viittaavat siihen, että nyt terapeutti murtautuu irti ensimmäisestä vaiheesta. Opittu organisoituu uudelleen, itselle sopimattomat elementit hylätään ja omat rajat ja mahdollisuudet tiedostetaan. Tässä vaiheessa uuden oppiminen ei tarkoita jonkin asian lisäämistä, vaan päinvastoin: luopumista, joka puolestaan vaatii rohkeutta, oivallusta ja sisäistä varmuutta. Kun ymmärtää teorian ja osaa soveltaa periaatetta, on aika irtautua niistä, jotta voisi elää ja keskustella taas luontevasti. Kysymys ei ole enää niin paljon siitä ”mitä tehdä” kuin siitä ”miten olla”.

Viimeinen, taidon ylin vaihe tässä kolmiportaisessa prosessissa on ”ri”. Kyse on vapautumisesta, irtautumisesta, eräänlaisesta valmistumisesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita opiskelun loppumista, vaan henkistä riippumattomuutta muista opettajista. Terapeutti on nyt riippuvainen vain omasta jatkuvasta harjoituksestaan ja tutkimuksestaan. Hän on tässä vaiheessa yleensä kokenut seniorijäsen, jolla on työkokemusta 25-35 vuotta terapeutiksi valmistumisen jälkeen ja on iältään 60-70-vuotias (Lehtovaara, 2003). Tässä vaiheessa terapiatekniikat ovat entistä enemmän oman persoonallisuuden kautta työstettyjä, vähemmän mekaanisia ja niiden rajoitukset ymmärretään aikaisempaa paremmin.

Tie rakentuu askeleista, joita otamme

Dvorak Simon pitää ratkaisukeskeisen psykoterapian tekniikkoja henkisinä harjoituksina, jotka auttavat terapeuttia sisäistämään terapiatyössä tarvittavia arvoja, asenteita ja toimintatapoja (Simon, 1996). Hän kertoo tästä anekdootin, josta on minulle tullut urani aikana erittäin merkittävä. Siinä Jay Haley, strategisen perheterapian eräs keskeinen kehittäjä asuu japanilaisessa perheessä. Joka iltapäivä kun perheen isä saapuu kotiin tyttäret kumartavat hänelle kunnioittavasti. Haleyn tiedustellessa että mitä heidän isässään on noin kunnioitusta herättävää, toinen murrosikäisistä tyttäristä vastaa: ”Ai meidän faijassako? Ei siinä ole mitään kunnioitettavaa! Mutta jos me joskus tapaamme ihmisen, jota voimme kunnioittaa, osaamme jo kumartamisen taidon!”

Dvorakin mielestä kaikkinainen ponnistelu on tarpeetonta muuttumisen yhteydessä. Hän ajattelee, että terapeutit voivat rauhassa rentoutua, sillä asiakkaamme ovat aina perimmältään ok, ja heidän vaihtoehtoisten tarinoiden määrä on rajaton. Voimme rauhassa levätä siinä ihmeessä, joka kehkeytyy kun yhdessä asiakkaittemme kanssa olemme siinä mikä on niin kuin se on ja annamme elämän äärettömien mahdollisuuksien toteutua kulkiessamme tunnetusta kohti sitä, mikä on mahdollista tietää ja kokea. ”Kumartaessamme” esimerkiksi ratkaisukeskeisesti harjoitamme koko ajan kunnioitusta, kiitollisuutta, avoimuutta, tietoisuutta tekojemme seuraamuksista ja myötätuntoa.
Se henkinen kasvu, joka tapahtuu satojen ja satojen ”kumarrusten” jälkeen tarkoittaa terapeutin vähittäistä arvotajunnan selkiytymistä, vastuullisuutta itsestä ja toisista ihmisistä ja luonnosta, kauneuden tajun herkistymistä ja kielteisten ajattelu- ja toimintatapojen vähenemistä. Teemme terapeutteina äärettömän etuoikeutettua työtä: voimme koko ajan harjoitella - ei sen vähempää tai enempää kuin - ihmisyytemme täysinäistä toteuttamista!

Tuo itsesi taas tähän hetkeen joko tekemällä uudestaan aiempi hengitysharjoitus tai jollain muulla sinulle sopivalla tavalla. Palauta sitten mieleesi hetki tai hetket, jolloin olet tuntenut selvästi olevasi nykyhetkessä – kokenut voimakkaasti elinvoimasi ja ollut tietoinen siitä, mitä sinussa ja ympärilläsi tapahtuu. Älä pinnistä, anna mielikuvien vain tulla vapaasti mieleesi. Missä olet silloin ollut, mitä ympärilläsi on tapahtunut? Mikä mielestäsi aiheutti tämän korostuneen läsnäolon kokemuksen? Mitä voisit tehdä ennen asiakkaasi tapaamista ja tapaamisen aikana herättääksesi ja pitääksesi yllä täyttä tarkkaavuutta ja läsnäoloa?

Psykoterapia eettisenä harjoitteena

Jotta voimme työssämme toimia eettisesti, meidän on oltava tietoisia niistä tekijöistä, joiden tuloksena toimimme. Tämä vaatii jatkuvaa hereilläoloa, tietoisuutta, jota ei saavuteta ilman harjoitusta. Onhan esimerkiksi selvää, että jos emme tunnista tunteitamme, voimme helposti tehdä hätiköityjä tekoja. Tarkastelen seuraavassa buddhalaista etiikkaa esimerkkinä sellaisesta etiikasta, joka pohjautuu kehon ja mielen harjoittamiseen. Samalla pyrin myös osoittamaan, että etiikassa on leikki kaukana!

Tavanomaisen moraalisuuden ja siihen liittyvien eettisten koodistojen sijaan buddhalaisessa etiikassa korostetaan mielen harjoittamista niin, että tulemme enemmän tietoiseksi siinä risteilevistä tunteista, ajatuksista, haluista ja motiiveista, jotka ovat kaikki toimintaamme määrääviä tekijöitä (Segall, 2003). Samalla tavalla kuin ihmisen näkökyky ilman välineitä on riittämätön instrumentti kuun, planeettojen ja tähtien tutkimiseen, buddhalaisuudessa ajatellaan että harjaantumaton mieli on epäluotettava väline tutkittaessa mentaalisia objekteja, prosesseja ja tietoisuuden luonnetta.

Akateemisessa filosofiassa ns. sisältöetiikan opiskeleminen tarkoittaa yleensä etiikan teorioiden pohdiskelua. Kurssien päämääränä ei ole opettaa, miten voisi elää ”hyvää elämää”, vaan mitä tarkoitetaan ”hyvän elämän” käsitteellä. Buddhalainen etiikka ei ole vain käsitteellisen ajattelun jahtaamista, vaan se on ”avaran sydämen erityislaatuista harjoittamista ja tutkimista” siinä intersubjektiivisessa tilassa, joka avoimessa dialogissa rakentuu terapeutin ja asiakkaan väliin (Swim et al., 2001). Tällainen ns. prosessietiikka pohjautuu mielen harjoittamiseen ja eksistentiaalisten peruskysymysten kokemusperäiseen ratkaisuun. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi 1. Mikä on harjoittamisen merkitys kokemuksen laadun muuttajana ja ymmärryksen syventäjänä? 2. Mikä on ihmisen paikka maailmassa, olemisen kokonaisuudessa? 3. Mikä on ”itsen” tai egon luonne? 4. Mikä on myötätunnon paikka ihmisen kanssa-olemisessa? (Klemola, 2004)

Kun kaksi ihmistä unohtavat itsensä, he näkevät toisensa

Teemme työtämme ja elämme pääasiassa ego-keskeisessä kokemuksessa: ajattelemme, suunnittelemme, muistelemme, kuvittelemme koko ajan. Mieli on täynnä erilaisia ajatuksia, tunteita, muistikuvia: representaatioita. Asiakkaan puhuessa terapeutti arvioi, luokittelee ja suunnittelee. Harjoittaessamme tietoista ja hyväksyvää läsnäoloa voimme - niin halutessamme – tiedostaa sisäisen puheemme, representaatiot, ja olla nykyhetkessä sellaisena kuin se on, vääristelemättä havaintojamme omilla teorioillamme tai ennakko-oletuksillamme. Tämä tarkoittaa että emme ole pelkästään ulospäin hiljaa, vaan välillä myös sisäinen dialogimme, tapamme puhua koko ajan itsellemme on hiljentynyt. Hiljaisuuden harjoittaminen kehittää selkeyttä, vastaanottavuutta ja keskittymistä, ominaisuuksia, joita vaikuttava psykoterapia aina vaatii. Tämä ei ole helppoa, mutta samalla lailla kuin muitakin taitoja sitä voi harjoitella. Mielen hiljentäminen on myös poliittinen teko: tarvitsemme tällä hetkellä vähemmän ahneutta, vihaa ja tietämättömyyttä, emme enemmän 5-vuotissuunnitelmia tai ekspansiivista tulosajattelua.

Anatta, minättömyys on eräs buddhalaisen psykologian keskeisimmistä käsitteistä, jonka meditoiva henkilö voi suoraan kokea mietiskeltyään hieman pitempään. Sen mukaan ”minä” ei ole sisäinen entiteetti, vaan prosessi, joka muodostuu jatkuvasti muuttuvista kehon aistimuksista, ajatuksista, tunteista, havainnoista ja mentaalisista tapahtumista (Fulton, 2008). Kyse on prosessista, jossa kokemus ”itsen” paikasta vähitellen muuttuu. Kun ”minä” unohtuu terapiaa tehdessä, emme enää itse ohjaa tekemistämme, vaan sen tekee tilanne tai itse tekeminen. Kokemuksessamme ei silloin ole eroa tekijän ja tekemisen välillä ja toimintaa luonnehtii joustavuus, varmuus ja vaikuttavuus. Jos oivallamme minän pelkkänä käsitteenä tai kuvana, emme itsenäisenä olentona, jota pitää suojella ja tyydyttää hintaan mihin hyvänsä, asiat eivät järkytä meitä niin paljon.

Käsitys, että tarvitsemme vahvan egon onnistuaksemme työssämme ja elämässämme johtuu siitä, että sekoitamme keskenään kiintymisen minään, omaan kuvaamme ja mielenlujuuden, päättäväisyyden, joka on välttämätön syvällisten pyrkimysten toteuttamiselle ( Richmond, 1999). Mihinkään ei kannata ripustautua niin että siihen hirttäytyy! Pyrkimys minän esittämiseen aina edullisessa valossa tuottaa pelkoa. Asialle antautuminen sen sijaan tekee rohkeaksi vapautua ahdistuksesta.

Läsnäolossa, tämänhetkisyydessä työmme ei avaudu terapeutin egosta, vaan maailman ja ihmisen välisestä suhteesta käsin. Kun terapeutteina koemme itsemme yhä enemmän osana sisäisen elämämme virtaa, jossa maailma ja elämä ilmaisee itseään kauttamme, on mahdollista nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina kuin me tahtoisimme tai kuvittelemme niiden olevan. Egokeskeisyyden vähentyessä subjektin ja objektin ristiriita ylittyy: jotain syvällisempää ja arkitietoisuutta todellisempaa on mahdollista ilmaantua esille.

Inhimillisessä toiminnassa on kaksi mielentilaa, joiden on oltava tasapainossa, jotta kokisimme harmoniaa, sisäistä voimaa, iloa ja hartautta. Ne ovat tekemisen ja olemisen mielentilat. Emme usein huomaa olemisen mielentilaa ja sen täydellisyyttä kaiken tekemisen keskellä (Holmberg, 2004). Kiireinen elämänrytmi on koko ajan heittämässä meitä keskipakoisvoimalla pois omasta itsestä löytyvän levollisuuden tilasta. Suorituspainotteisessa yhteiskunnassa tekemisen mielentilasta tulee helposti liian dominoiva olemisen mielentilan kustannuksella. Terapeutin ja asiakkaittemme sisäinen hyvinvointi riippuu kuitenkin kyvystämme tasapainottaa tekemisen tarpeemme ja sisäinen kapasiteettimme olla.

Tunne hetken ajan taas hengityksesi. Palauta sitten mieleesi asiakas, jonka kanssa työskentelet tällä hetkellä. Tämä ihminen on inhimillinen olento, joka kärsii, jolla on toiveita ja unelmia. Hän on myös yrittänyt olla onnellinen ja ehkä vain osaksi onnistunut siinä. Hän on ottanut sinuun yhteyttä uskoen että juuri sinä voit vähentää hänen kärsimystään. Mietipä, miten tämän artikkelin lukeminen voisi muuttaa tapaasi olla hänen kanssaan. Pidä tämä ihminen hetken mielessäsi kun jatkat lukemista. Miten lukeminen kytkeytyy asiakkaasi kautta arkeesi? Älä huolestu, jos et ihan heti tunnista tätä yhteyttä.

Läsnäolon taidoton taito

Suurin taistelu elämässä ei ole ikääntymistä tai aikaa vastaan, vaan ikävystymistä, erillisyden harhaa, rutiineja ja elämätöntä elämää vastaan. Nämä näivettävät olemassaolon: arjesta haihtuu ilo, innostuneisuus, tekemisen riemu ja onnellisuus. Elämästä tulee harmaa polku, henkisesti näivettävä välttämättömyyksien ja rutiinien suorituspaikka. Kun terapeutti kokee työnsä henkisenä harjoitteena, jossa aistimukset, tunteet ja ajatukset tunnistuvat ja haihtuvat sitten tietoisuutemme avaruuteen, henkinen kaipuumme kokea nykyhetki voimallisesti ja tuoreesti tyydyttyy. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo purkaa ja poistaa vieraantumista ja ihmisen ja maailman välistä erillisyyttä. Kun terapiassa harjoitamme ihmisyytemme täysinäistä toteuttamista, voimme työssämme seistä todellisuuden edessä hetkestä hetkeen ihmetystä tuntien! Mitä tämä merkitsee terapeuttisen prosessin, terapeuttisen systeemin ja suhteen kannalta?

Harjoittaessaan tietoista ja hyväksyvää läsnäoloa terapeutin valta-asema on vaikuttava, mutta hän ei ole prosessin keskiössä. Asiakas oppii tunnistamaan että ihminen ei ole sama asia kuin hänen tunteensa tai ajatuksensa; hän on enemmän kuin vain käsityksensä, kuvansa tai tarinansa itsestään.
Terapeuttiseen systeemiin voidaan asiakkaan elämän kerhon jäsenten lisäksi kutsua myös pyhänä koettuja asioita. Näin voidaan rakentaa uusia tarinoita, jotka ovat aiempaa rikkaampia ja merkityksellisimpiä. Mitä suurempaan kokonaisuuteen voimme samaistua ja päästää tämän samaistuksen myös menemään sitä vapaampia olemme.

Kun ihminen pystyy hyväksymään kokemuksensa nykyhetkessä, reagoimatta siihen automaattisesti, torjumatta sitä tai takertumatta siihen, hän on elävässä yhteydessä kulloiseenkin hetkeen. Kun terapeutti pystyy mekaanisen reagoinnin sijaan rentoutuneena, luokittelematta ja arvostelematta kohtaamaan asiat sellaisina kuin ne ovat, hän rakentaa ihmisten väliin tilaa tämänhetkisyyden rikkaudelle (Rasinkangas, 2007). Kun pidämme huomiomme nykyhetkessä, voimme olla varmoja yhdestä asiasta: kiinnitimmepä huomiomme mihin tahansa tässä hetkessä, se muuttuu, ja suo meille tilaisuuden harjoittaa hyväksymisen taitoa taas sen suhteen, mitä ikinä seuraavassa hetkessä ilmeneekään. Juoksemisen filosofiaa tutkinut Tapio Koski tekee tässä yhteydessä keskeisen kysymyksen: ”Kuinka harjoitella tietoisen hellittämättä, mutta kuitenkin yrittämättä mitään erityistä?” (Koski, 2005, s. 212)

Lopuksi

Olen terapeuttina lukijani ja asiakkaitteni kaltainen. Meitä yhdistää toisiimme ehdonvaraisen olemassaolon perusominaisuudet: kärsimys, kaiken väliaikaisuus ja se ettei millään ole pysyvää, synnynnäistä luontoa. Ei edes terapeutin omalla ammatillisella minällä. Ihmisinä pyrimme todennäköisesti myös samaan päämäärään: mielen tasapainoon, rauhaan ja onnellisuuteen.

Hyvä lukija! Jos olet noudattanut suositustani ja pitänyt taukoja lukemisesi lomassa ja tehnyt kappaleiden välissä olevia harjoituksia, niin lukukokemuksesi on todennäköisesti ollut sinulle pieni henkinen harjoite. Millaisiinkohan ajatuksiin ja käytäntöihin olet reagoinut voimallisimmin? Mitkä ajatukset koskettivat sinulle tärkeitä arvoja tai elämisen tapoja? Mitä arvoa haluaisit tällä hetkellä eniten työssäsi rakentaa? Mikä sinulle tuottaa työssäsi suurinta iloa? Miten haluaisit työlläsi vaikuttaa ihmisiin, jotka tulevat terapiaan?

Psykoterapiassa olennaisinta eivät ole käsitteet ja termit, joilla puhutaan, vaan se puhuttelevuus, joka rakentuu ihmisten välille. Se on joskus kuin pehmeä, levollisesti seisauttava tuuleton tuuli, joka elvyttää. Se muistuttaa myös siitä, että työmme voi parhaimmillaan olla sisäistä kosketusta, jossa koskettaja ja kosketettava paljastuvat lopulta saman mysteerin erottamattomiksi osatekijöiksi.

LÄHTEET

Blanton, P.G. (2007) Adding Silence to Stories: Narrative Therapy and Contemplation.
Contemporary Family Therapy, 29, pp. 211-221.

Fulton, P.R. (2008) Anatta: Self, Non-Self, and the Therapist. Kirjassa Hick, S. & Bien, T. (toim.)
Mindfulness and the Therapeutic Relationship. New York, The Guilford Press.

Loori, J. D. (1994) The Sacredness of Work. Kirjassa Whitmyer, C. (toim.) Mindfulness and
Meaningful Work. Explorations in Right Livelihood. Berkeley, Parallax Press.

Hadot, P. (1995) Philosophy as a Way of Life. Oxford, Blackwell Publising.

Holmberg, N. (2005) Zen, mindfulness ja vaeltava mieli. Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti,
2, (2), 72-93.

Hoyt, M.F. & Combs, G. (1996) On Ethics and the Spiritualities of the Surface: A Conversation
with Michael White. Kirjassa Hoyt, M.F. (toim.) Constructive Therapies 2, New York,
The Guilford Press.

Järvilehto, T. (1997) Uudet oppimiskäsitteet ja opettajan rooli. Teoksessa Yliopistostako ainekset
elinikäiseen oppimiseen? Helsinki: OAJ.

Kabat-Zinn, J. (1990) Full Catastrophe Living. Using the Wisdom of Your Body and Mind to Face
Stress, Pain and Illness. New York, Dell Publishing.

Klemola, T. (2004) Taidon filosofia – filosofin taito. Tampere, Tampere University Press.

Koski, T. (2005) Juoksemisen filosofia. Tampere, Tampere University Press.

Lehtovaara, P. (2003) Psykoterapeuttien kokemuksia ammatillisesta kehityksestä ja
henkilökohtaisesta elämästä. Psykoterapia, 22 (3), 178-187.

Malinen, T. (2008) Luova tila – ratkaisukeskeisestä ja narratiivisesta työtavasta. Helsinki,
Lyhytterapiainstituutti oy.

Rasinkangas, A. (2007) Tämänhetkisyydet Daniel Sternin näkökulmana psykoterapiaprosessissa.
Psykoterapia, 26 (3), 159-175.

Ritchmond, L. (1999) Work as a Spiritual Practice. London, Piatkus.

Segall, S.R. (2003) Psychotherapy Practice as Buddhist Practice. Kirjassa Segal, S.R. (toim)
Encountering Buddhism. Western Psychology and Buddhist Teachings. New York,
State University of New York Press.

Simon, D. (1995) Doing Therapy as Spiritual Path. News of Difference.

Simon, D. (1996) Crafting Conciousness through Form. Solution-Focused Therapy as a Spiritual
Path. Kirjassa Miller, S. et al. (toim.) Handbook of Solution-Focused Therapy. New
York, Jossey-Bass

Swim, S. & St.George, S. & Wulff, D. (2001) Process Ethics: A Collaborative Partnership. Journal
of Systemic Therapies, Vol 20. No. 4.

<< paluu