<< paluu

Ratkes 1/2007

Narratiivisia vinjettejä
Osa 7: Erillisyydestä yhteyteen – narratiivinen reflektio

Tapio Malinen

Tämä on viimeinen osa narratiivisen työtavan perusasioita käsittelevästä kirjoitussarjasta. Kirjoittaja toivoo että sarjassa esitetyt ajatukset ja käytännöt saisivat lopullisen elävyytensä niissä monissa uusissa tarinoissa, jotka lukijoiden mielissä ovat näiden viljettien myötä syntyneet ja tulevaisuudessa ehkä edelleen syntyvät.

Tom Andersen, reflektiivisen työtavan kehittäjä, pyytää meitä olemaan tietoisia kolmenlaisista tauoista. Tauosta, joka on ulos- ja sisäänhengityksen välissä. Tauosta, joka syntyy puheen jälkeen, kun ihminen ajattelee, mitä on sanonut ja tunnustelee oman puheensa vaikutusta - itseensä. Ja tauosta, joka seuraa ns. reflektiivisiä prosesseja. Tällöin kuultu on puheen tai jonkin muun kautta saanut uuden ilmaisunsa ja usein myös ajateltu toisin. Andersenin mielestä näissä tauoissa paljastuu elämämme eräs peruskierto: ilmaisujen ja vaikutusten jatkuva prosessi. Tässä loputtomasti muuttuvassa tapahtumisessa merkitykset rakennetaan ihmisten välisissä neuvotteluissa ja kokemus itsestä muodostuu kerrottujen tarinoiden kautta.

Ihmiset jäsentävät ja tulkitsevat todellisuutta ainakin kahdella tavalla: loogis-rationaalisesti ja kertomuksellisesti eli narratiivisesti. Loogis-rationaaliselle ajattelulle on tyypillistä muodolliset kuvaukset ja selitykset, käsitteellistäminen, loogiset totuudet, yleistäminen, objektiivisuus ja oikeaksi todistaminen. Tässä maailmassa voidaan sanoa: ”Sokrates on ihminen. Kaikki ihmiset kuolevat. Siksi myös Sokrates kuolee.”

Narratiivisen ajattelun maailmassa logiikka voi olla myös metaforista. Samanlaisuuden kautta maailma saa mekaanisuudesta poikkeavan, elävästi sykkivän rakenteen. Tässä maailmassa voidaan sanoa: ”Ruoho kuolee. Ihminen kuolee. Ihminen on vihreää ruohoa.” Tarinoiden avulla jäsennetään kaaosta, ihmisten toimintaa ja aikomuksia, kommentoidaan omia ja toisten tekemisiä kielellä, joka voi myös olla poeettista. Narratiivinen logiikka on tilanteeseen ja toimintaa liittyvää. Yksityisestä kokemuksesta tulee yleinen vasta kun siihen liittyy tunteet, arvot ja yksilöllinen tapa kokea.

Kolme ankkuria

Tunnettu perheterapian historioitsija Lynn Hoffman ankkuroi tällä hetkellä oman terapeuttisen työskentelynsä kolmeen ”viisauteen”. Ensimmäinen on ei-tietämisen asenne. Tämä liittyy siihen, miten työntekijä asennoituu tietämiseensä ja millä tarkoituksella hän tarjoaa sitä muille. Toinen on ns. reflektoiva prosessointi. Tätä Tom Andersen kutsuu nykyisin mielellään myös ”yhdessäolon käytännöksi” (withness practice). Työtavalla on perheterapian historiassa ollut mullistava vaikutus valtasuhteisiin. Kolmas on Michael Whiten kehittämä ”todistaminen” (witnessing). Viehtymyksestä antropologiseen kielenkäyttöön hän puhuu myös ”määrittelyseremoniasta”. Kun uutta, suotuista itsekokemusta rakennetaan, minkä tahansa terapeuttisen keskustelun merkitykset voidaan tehdä rikkaimmiksi ulkopuolisen yleisön tai todistajien avulla. Hänen kokeilunsa johtivatkin ns. ”todistajarekisterien” käyttöön. Näistä rekistereistä löytyvät ne henkilöt, jotka ovat aiemmin työskennelleen ongelmiensa kanssa ja ovat nyt halukkaita auttamaan toisia samassa tilanteessa olevia. He muodostavat istuntojen aikana narratiivisesti reflektoivan työryhmän.

Narratiivisessa työtavassa erilaiset ”yhdessäolon käytännöt” (withness practices) luovat myös ”yhdessä ajattelua” (withness thinking) antaessaan tilaa elävien ihmisten dynaamiselle, reflektoivalle vuorovaikutukselle. Tämä tila eroaa kokemuksellisesti tyystin siitä tilasta, jossa ”aboutness thinking” (esimerkiksi diagnostisoiva ajattelu) usein esineellistää ihmisen tietoisuutta vailla olevaksi objektiksi.

OK. Kokeillaanpa.

Tapio, mikä narratiivisessa reflektiossa koskettaa sinua tällä hetkellä eniten?

Kun terapeuttina käytän tätä työtapaa tai toimiessani narratiivisesti reflektoivan ryhmän jäsenenä huomaan usein että minussa herää niiden myötä yhä elävä uteliaisuus. Tunnistan myös usein jopa kehossani, miksi näitä käytäntöjä kutsutaan joskus nimillä ”ihmisenä olemisen kollektiivinen julistus” (collectice proclamation of being) tai ”näkyväksi tekemisen areenat” (arenas of appearing). Näillä käsitteillä on minulle tällä hetkellä aivan erityinen merkitys.

Inhimillinen kommunikaatio on työkalu. Aito dialogi voi kuljettaa ihmisen identiteetti- ja elämänalueille, joissa on mahdollista liittyä uudella tavalla toisiin ihmisiin ja – itseensä.
Tästä on hyvänä esimerkkinä ns. uudistavat jäsentelyt (re-membering conversations, ks. Ratkes 3/2006), joissa voimme vuorovaikutuksessa elämämme merkittäviin ihmisiin uudistaa itsekokemuksemme moniulotteisesti. Narratiivisen työtavan määrittelyseremoniassa vuoropuhelu on ikään kuin mielen avoin tila, jossa ihmisen ja maailman keinotekoinen erillisyys häviää ja se, mitä olen tulee aivan erityisellä tavalla kuulluksi ja hyväksytyksi. Tällainen yhdessäolo luo uusia mahdollisuuksia kokea itsensä ja toimia rakkaudellisesti ihmisyhteisössä. Tunnen, että se avaa elämään arvokkuuden, läsnäolon ja ihmisten välisen syvän yhteyden.

Millaisia mielikuvia narratiivinen reflektio sinussa herättää, kun ajattelet terapiaa tai elämää yleensä?

Valta on aina vääjäämättä läsnä jokaisessa terapiatilanteessa. Minulle on tärkeää tutkia, miten valtapelejä voisi terapiassa pelata myös niin, että valtaa käytettäisiin tietoisesti eettisten valintojen mukaan. Narratiivisen reflektioryhmän avulla olen alkanut oivaltaa, miten esimerkiksi ns. kehumiskäytännöt voivat uusintaa normalisoivia arvioita ja miten identiteetti määrittyy niiden kautta usein hyvin ohuella tavalla. Tavoitteellinen ongelmanratkaisu ei aina jätä riittävästi tilaa sen tutkimiselle, miten ihmiset yhteisesti rakentavat kertomuksillaan elämää ja merkityksiä. Tietäminen ei olekaan aina saumattomasti yhdistettävissä ”voimavarojen etsimiseen” tai terapeuttiseen ”kasvuteollisuuteen”.

Määrittelyseremonioissa merkitykset eivät synny yksinomaan vallitsevien diskurssien kautta, vaan aidossa vastavuoroisessa dialogissa, yhdessä ajatellen (withness thinking) ja kokien. Vaikka valtaa ei voi koskaan kokonaan poistaa terapiasuhteesta, narratiivisessa reflektiossa syntyvissä merkitysneuvotteluissa sitä voi yrittää käyttää arvostavalla ja inhimillisellä tavalla.

Mikä omassa työssäsi tai elämässäsi liittää sinut tällä hetkellä tarinoihin tai kokemuksiin narratiivisesta reflektiosta?

Psykodraaman entisenä opiskelijana ne tuovat elävästi mieleeni draaman erään vaiheen, jota kutsutaan jakamiseksi. Siinä ryhmän jäseniä pyydetään kertomaan tunteensa ja ajatuksensa siitä, mitä he ovat ns. päähenkilön istunnossa nähneet ja kokeneet. Moreno kuvaa tätä vaihetta usein käsitteellä ”love-back”. Sen aikana päähenkilö kokee usein ettei olekaan yksin tunteittensa ja kokemustensa kanssa ja tulee hyväksytyksi ”heikkouksineen” ja ”ongelmineen”. Kun narratiivisessa reflektiossa elämäni teemat yhdistyvät toisten ihmisten vastaavanlaisiin tarinoihin, voin sen kautta, mitä olen, tulla myös siksi mitä en vielä ole.

Elävästi ja kunnioittaen yhdessä

Koulupsykologina kokeilin monesti narratiivisia reflektiokäytäntöjä yhteisöllisissä tilanteissa. Koulujen vanhempainillat ovat perinteisesti hyvin asiantuntijavaltaisesti ohjattuja ja vanhempien ääni tulee niissä vain harvoin kuulluksi. Jotta vanhempien kokemukset tulisivat rikkaasti kerrottua ja jotta koulu voisi tarjota tilan yhteisöä rakentaville vuoropuheluille, kehitimme myös uusia tapoja olla yhdessä oppilaiden vanhempien kanssa. Näissä tapaamisissa tavoitteena ei ollut muuttaa mitään tai ketään, vaan rakentaa avointa dialogia kodin ja koulun välille, lisätä ymmärrystä ja luoda uusia toimintamahdollisuuksia.

Miten?

Muodostetaan kaksi ympyrää: sisä- ja ulkoympyrä. Sisäympyrässä ihmiset ovat seremonian keskiössä (esimerkiksi rehtori, koulukuraattori, luokanvalvoja, opinto-ohjaaja, muutama isä ja äiti).
Virittäytymistä varten ulkoympyrässä oleville vanhemmille annetaan pieni pala paperia ja kynä. Heitä kehotetaan kirjoittamaan paperille sana, joka ensimmäiseksi tulee mieleen sanasta ”murrosikä”. Laput kerätään esimerkiksi muoviämpäriin, josta sisäympyrän jäsenet ottavat niistä satunnaisesti itselleen yhden. Tehtävänä on nyt rakentaa sanoista patsas ääntä ja liikettä käyttäen. Näin ”murrosikä” ulkoistetaan, ei luennoiden, vaan todellisten asiantuntijoiden maailmasta käsin.
Samalla virittäydytään dialogiin, yhdessä ajatteluun.

Tämän jälkeen sisäympyrässä olevat ihmiset käynnistävät keskustelun ”murrosiästä”. Ulkoympyrässä olevat eivät saa kommentoida, jotta myös mahdollisimman moniääninen sisäinen dialogi käynnistyisi kuulijoiden mielessä. Ohjaaja pitää huolen siitä, että kerrotut tarinat syntyvät puhujien omista työ- tai elämänkokemuksista ja niihin mahdollisesti sisältyvät kyseenalaiset oletukset avataan.

Kymmenen minuutin kuluttua ulkoympyrä muodostaa 4-5 hengen narratiivisia reflektioryhmiä. Näissä jaetut reflektiot (tarinat tarinoista) kerrotaan keskiössä oleville ihmisille, jotka nyt puolestaan reflektoivat uusia tarinoita. 3-4 kierroksen jälkeen seremonia päätetään yleensä keskustelemalla parin kanssa illan herättämistä ajatuksista ja kokemuksista.

Mihin työskentely narratiivisen reflektion parissa on kuljettanut sinut ajattelussasi tai elämisen kokemisessa? Miten tämä uusi paikka on erilainen aikaisempaan verrattuna?

Narratiivisiin määrittelyseremonioihin osallistumiseni myötä huomaan, että työhöni on kehkeytynyt uusi ulottuvuus. Tavoittelen kokemusteni siivittämänä tällä hetkellä työssäni entistä enemmän näkymättömissä olevaa nykyhetkeä kuin omaan tai toisten ihmisten elämään liittyviä syvempiä merkityksiä tai tulevaisuuden tavoitteita. Nykyhetkessä olemisen mielentiloihin sisältyy usein kokemus siitä, ettei mitään tarvitse muuttaa, että olemme koko ajan jo perillä, ja kaikki on syvästi täydellistä.

Oivallan myös, että nykyinen työni ja opiskeluni on eräänlainen seremonia. Tässä arjen jatkuvassa muutosvirrassa on mahdollista tarinoiden uudelleen ja uudelleen ja uudelleenkertomisten ja niihin sisältyvien kokemusten kautta määritellä itsensä koko ajan toisin. Mutta tiedän myös, että kyse on vain tarinoista. Kielen dekonstruktion jälkeen on mahdollista tavoitella myös kokemisen dekonstruktiota. Silloin tekeminen kumpuaa luonnollisella tavalla olemisen mielentilasta, ja erillisyys muuttuu yhteydeksi ja myötätunnoksi kaikkea sitä kohtaan, mikä on.

Kirjallisuutta:

Andersen, T. (2007): Human Participating: Human ”Being” Is the Step for Human ”Becoming” in
the Next Step. Kirjassa Anderson, H. & Gehart, D. (Eds.) Collaborative Therapy.
Relationships and Conversations that make a Difference. Routledge.

Hoffman, L. (2007): The Art of ”Withness” : A New Bright Edge. Kirjassa Anderson, H. &
Gehart, D. (Eds.) Collaborative Therapy. Relationships and Conversations that make a
Difference. Routledge.

Russel, S. & Carey, M. (2006): Narratiivisen reflektioryhmän käyttö: vastauksia usein esitettyihin
kysymyksiin. Kirjassa Russel, S. & Carey. M. (toim.) Narratiivisen terapian
peruskysymyksiä. Kuva ja Mieli.

White , M. (2000): Reflecting Teamwork as Definitional Ceremony revisited. Kirjassa White, M.:
Reflections on Narrative Practice: Essayes and interviews. Dulwich Centre Publications.

Tapio Malinen on psykologi ja psykoterapiakouluttaja.
e-mail: tapio.malinen@tathata.fi
www.tathata.fi

<< paluu