<< paluu

Ratkes 3/2006

Nainen valkoisesta puutarhasta – keskustelu Maggie Careyn kanssa

Tapio Malinen

Naurua, nopeasti soljuvia sanoja, lämmintä, virtaavaa energiaa ja taas naurua. Vaikka Maggey Carey on kouluttanut koko päivän kansainvälistä opiskelijaryhmää, hän jaksaa siitä huolimatta antautua keskustelemaan omasta työstään ja suhteestaan narratiiviseen terapiaan. Ja sanojen kätilönä on usein taukojen sijaan hersyvä, vuolas nauru, joka samanaikaisesti sekä ilmaisee että luo tapaamisemme tunnelmaa.

On helmikuu ja Australian kesä väreilee 35:n asteen lämmössä. Adelaidessa sijaitsevan Dulwich Centren sisätiloissa on kuitenkin miellyttävän viileää, ja Maggeyn posket punoittavat lähinnä tarinoinnin synnyttämästä innostuksesta.

Tämä toistakymmentä vuotta maailmankuulun koulutuskeskuksen henkilökuntaan kuuluva nainen pamauttaa heti kärkeen yllätyksen.

”Päätimme -73 ystävieni kanssa vierailla Venäjällä ja matka piti siihen aikaan järjestää hyvin tarkasti. Tällä matkalla oli bonuksena mahdollisuus tutustua myös Helsinkiin. Muistan, miten kaikki oli hyvin erilaista kuin Adelaidessa ja erityisesti mieleeni jäi suomalaisten vakavuus ja syvällisyys ja se, että ihmiset joivat paljon.”

Koska yhäti vielä vaivaudun vierasmaalaisten kanssa tästä suomalaisuuden hallitsevasta tarinasta, muutan nopeasti puheenaihetta. ”Voisitko kertoa vähän siitä, miten tutustuit narratiiviseen työtapaan?”

Nuori, elämästä kiinnostunut ihminen oli alun alkaen tyytymätön akateemiseen psykologiaan ja lähti vastapainoksi tutkimaan maailmaa matkustellen, muuttaen pois kaupungin hälystä, käyden taidekoulua, rakentaen taloa, synnyttäen lapsen.

”Talomme ei vieläkään ole valmis, vaan lisäämme siihen koko ajan yksityiskohtia. Rakentamiseen meni paljon aikaa ja meidän piti elättää itsemme jollain tavalla. Eräs ystävämme kertoi, että jotkut ihmiset halusivat apua puutarhan suunnittelussa, ja minä olen intohimoinen puutarhuri. Puhuin heille ideoistani ja aloin työstää kahta pientä puutarhaa. Toisen omistajiksi osoittautuivat Michael ja Cheryl White!”

”Olin eräänä päivänä kirjastossa ja löysin puutarhaosastolla kirjan nimeltä The White Garden. Valkoinen puutarha, puutarha Whiten perheelle… ja teinkin heille valkoisen puutarhan, mutta siitä alkoi myös tutustumiseni narratiivisiin ajatuksiin”, muistelee Maggey.

Cheryl White, jonka ansiosta ns. narratiiviseen metaforaan tuli 80-luvun alussa selkeä feministinen juonne, oli tuolloin erittäin kiinnostunut miesten ja naisten kokemuksellisuuden politiikasta. Kaksi naista löysivät – puutarhan hoidon lisäksi -luontevasti yhteisen sävelen.

”Adelaidessa oli tuolloin miesryhmä, joka julkaisi kirjoituksia, ja ne levisivät laajalle terapeuttisissa piireissä. Jotkut asiat näissä teksteissä eivät meidän mielestämme kuitenkaan olleet kovinkaan hyödyllisiä. Elettiin Men´s Movement-liikkeen aikaa, ja miehisyyttä etsittiin kovin erikoisin tavoin: miesten piti juoda itsensä humalaan ja mennä metsälle sotureina ja päästä kosketukseen sisäisen maskuliinisuutensa kanssa.”

”Jotkut heidän kirjoituksistaan olivat hyvin naisvastaisia ja syytteleviä, ja olimme huolissamme siitä. Cheryl ja minä keskustelimme paljon siitä, miten voisimme kehittää jonkin vastineen, ja sitten tapahtui paljon asian tiimoilla. Halusimme herättää keskustelua vallan ja sukupuolen välisestä suhteesta. Se oli vaikeaa aikaa, mutta opimme paljon erityisesti valtasuhteisiin liittyvistä vastuukysymyksistä. Löysimme myös erilaisia miesryhmiä, joiden kanssa pystyimme keskustelemaan ja joissa meidän kokemuksemme tiedostettiin ja tunnustettiin”, kertoo Maggey innostuen yhä enemmän tarinansa vaikutuksista.

Kokemisen politiikka

Eräänä päivänä Cheryl antoi Maggeylle kopiot kaikesta, mitä Dulwich Centre oli tuohon aikaan julkaissut, ja tämä pääsi nyt tutustumaan laajemmin Michaelin Whiten ajatuksiin. Tie narratiiviseen maailmaan aukeaa. Eletään vuotta 1991.

Seuraavan vuoden aikana innostunut puutarhuri ei rakenna pelkästään kivimuuria Michaelin ja Cherylin pihalle, vaan kouluttautuu aktiivisesti narratiivisen työtavan osaajaksi. Hän pitää viisi intensiivikurssia Michaelin ja yhden David Denboroughin kanssa ja saa työtä kaupungin toimistosta, jossa jo tunnetaan narratiivinen lähestymistapa. Tie narratiiviseen maailmaan levenee huimaa vauhtia.

Terapiamaailmassa on paljon narratiivisia toimijoita, jotka hoitavat ”puutarhaansa” monella eri tavalla. Mikä Maggey Careyssä on maggey gareymäisintä? Mitä hän itse pitää työssään tärkeimpänä asiana?

”Pohdin tätä kysymystä usein ja oma työtapani kiteytyy kokemisen politiikan ympärille. Olen kiinnostunut siitä, miten ihmiset, joiden ääntä ei kuunnella saisivat kaikesta huolimatta äänensä kuuluviin, ja miten valtasuhteet muokkaavat ihmisten kokemusta. Mietin myös usein, miten narratiivista työtapaa voidaan soveltaa rakennettaessa luottamuksellista ja vastuullista yhteistyösuhdetta marginalisoituihin ihmisryhmiin. Lisäksi olen hyvin pragmaattinen ja olen tehnyt paljon töitä tehdäkseni narratiivisista ajatuksista kaikille helposti lähestyttäviä. On suuri haaste muokata niistä käyttökelpoisia ja helposti sovellettavia.”

Miten kokemisen politiikka sitten näkyy hänen työssään ja elämässään tällä hetkellä?

Maggey kertoo ohjaavansa narratiivista kurssia Adelaiden aboriginaalien terveyspalvelussa työskenteleville ihmisille. Hänen mielestään on tärkeää löytää ymmärrystä vallankäytön mekanismeille ja rakentaa kieltä niin että ihmiset voivat ilmaista kokemuksiaan ja saada ahaa-elämyksiä tältä alueelta.

”Australian aboriginaaliyhteisö on eräs maailman marginalisoiduimpia yhteisöjä”, toteaa Maggey.

Miettiessään omaa identiteettiään narratiivisen työtavan kouluttajana Maggey puhuu myös mielellään hauskanpidosta ja keveydestä. Siitä, miten vakavia ja raskaita asioita voidaan käsitellä myös keveästi ja silti ihmistä arvostaen. Hänen mielestään narratiivisessa työtavassa usein yhteisyydestä koettu ilo on se voima, joka auttaa työntekijää pitämään kiinni tästä keveydestä.

”Yhteisyys (connectedness) ja identiteetin sosiaalinen muotoutuminen ovat keskeisiä ajatuksia narratiivisessa lähestymistavassa. Kun ihmiset kokevat yhteisyyttä heitä yhdistävien tarinoiden kautta, syntyy sisäistä resonanssia, värinää. Kun voimme jakaa elämän tärkeitä arvoja ja sitoutumisen tunnetta, syntyy tiettyä keveyttä ja iloa siitä, että meillä on keskenämme tällainen mahdollisuus. On tärkeää, ettei anna raskauden ja ongelmakyllästeisten tarinoiden jyrätä alleen koko ihmisen elettyä kokemusta, sillä me olemme monitarinallisia. Keveys on myös vastalause yksiulotteiselle tavalle olla suhteessa elämään”, sanoo Maggey.

Eksoottinen arki

Narratiivisessa työtavassa kehitellään juuri tällä hetkellä haastattelukarttoja, joiden teoreettisena lähtökohtana on venäläisen Lev Vykotskyn jo 30-luvulla kehittämät ajatukset oppimisesta. Perusajatus on että yhteistoiminnallisesti ja välittömästä kokemuksesta etääntyen meidän on mahdollista liikkua tutusta ja tunnetusta kohti tuntemattomassa piileviä uusia mahdollisuuksia. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista ilman terapeutin tai kouluttajan kanssa muodostettuja mielen rakennustelineitä, joilla ns. lähikehityksen vyöhykkeen (LKV) voi ylittää. LKV sisältää radikaalin ajatuksen kehityksen sisäisestä eriaikaisuudesta, oppijan sijaitsemisesta kehityksellisesti monessa paikassa samalla kertaa. Tässä viitekehyksessä terapeutin tai opettajan kysymykset ovat ikään kuin tietoisuutta avaavia tehtäviä, joiden avulla voidaan luoda ihmisten rikkaita elämänkokemuksia vastaavia moniulotteisia tarinoita.

”Yritän rakentaa opetukseni niin, että opiskelijat voisivat liikkua omalla lähikehityksen vyöhykkeellään kohti paikkoja, joissa he eivät ole vielä olleet. Käytän paljon vaivaa sellaisten harjoitusten tekemiseen, joiden perustana on ihmisen todellinen kokemus. Ne ovat joskus hyvin pieniä, arkipäiväisiä asioita, jotka luovat perustan uuteen rikkaaseen kokemukseen ja mahdollisuuteen nähdä oma itsensä ja suhteensa maailmaan uudella tavalla. Kyse voi olla vaikkapa tomaattien kuorimisesta tai kakun koristelusta. Arkipäiväisestä tulee tällä tavalla hyvin eksoottista ja paikalliset, näennäisesti pienet asiat ja kokemukset saavat uusia merkityksiä.”

Puutarhan ja talon rakentaminen ovat Maggeylle eläviä metaforia, joilla on oma, henkilökohtainen historiansa. Niissä kiteytyy käytännössä, mitä pienten asioiden suuruus ja merkittävyys tarkoittaa.

”Paholainen on yksityiskohdissa, sanovat opiskelijat. Toinen sanonta kuuluu, että Jumala asuu yksityiskohdissa ja pienissä asioissa. Tämä täytyy ottaa huomioon, kun rakentaa taloa. Täytyy olla varma siitä, että pohja jolle rakentaa on luja, pysyvä ja tasainen, muuten joutuu jossain vaiheessa tekemään purkutyötä. Joskus kärsivällisyyteni ei riitä tähän, sillä askartelen mielelläni laajojen kokonaisuuksien parissa. Mutta olen oppinut etenkin Michaelilta, että terapiassa ja opettamisessa pitää edetä hitaasti ja ottaa pieniä askelia. Tärkeät ja kestävät asiat muodostuvat usein pienistä, arkisista kokemuksista ja yksityiskohdista, ja kun nämä asiat saadaan juurtumaan, syntyy kestävyyttä ja arkipäiväisyys saa uuden ulottuvuuden.”

Monien muiden dulwichcentreläisten tavoin Maggeykin korostaa, ettei narratiivinen työtapa ole mikään kiinteä kokonaisuus, vaan monista erilaisista ideoista syntynyt jatkuva prosessi, joka koko ajan kehittyy ja saa uusia muotoja. Tällä hetkellä monia kansainvälisiä koulutuksia tekevä ”puutarhuri” kirjoittaa kirjaa matkakumppaniksi opiskelijoilleen. Se pureutuu työtavan yksityiskohtiin ja on suunnattu vähän edistyneemmille matkakumppaneille.

Monitarinallisessa elämässään Maggey tekee tietysti myös (joskus) muutakin kuin työtään.

”Nautin edelleen puutarhanhoidosta ja rakennan silloin tällöin vielä muurejakin. Usein minulla ei ole mitään suunnitelmaa, vaan puutarha kertoo minulle, mihin se haluaa polun tai muurin tai muuta. Puutarhassa oleminen on ikään kuin pohdiskelun tila, johon vetäydyn mielelläni. Minulla on myös mukava perhe ja ystäviä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Kumppanini kanssa suunnittelemme tekevämme vanhempana myös erilaisia fyysisiäkin projektitöistä ympäri maailmaa. Haluaisimme tehdä jotain yhteisöllistä, jossa kykymme tulisivat käyttöön. Mutta olen merkitysten ja tarinoiden tutkijana varmaan kiireinen vielä 80-vuotiaanakin istuessani auringossa ja muistellen menneitä.”


Keskusteluun Maggey Carey kanssa Dulwich Centressä osallistuivat myös koulupsykologit Yishai Shalif ja Rachel Paran Israelista sekä perheterapeutti Cindy Gowen USA:sta. Kiitän heitä yhteisestä dialogisesta hetkestä. TM.

<< paluu