<< paluu

Ratkes 4/2002

Muutos ja vastuu – keskustelu väistyvän päätoimittajan kanssa

Tapio Malinen & Krisse Lipponen

Tämän haastattelun myötä Ratkes-lehden päätoimittaja Tapio Malinen haluaa luovuttaa viestintäkapulansa seuraajalleen Tiina-Leena Mikkolalle ja toivottaa hänelle kirkasta tulevaisuutta. Tapio on suuntautumassa kohti uusia mielen- ja työnteon maisemia. Hän kiittää syvästi kaikkia niitä ihmisiä, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi toimia ja kehittyä neljä vuotta tämän lehden päätoimittajana: Ratkes-yhdistyksen hallitusta, lehden toimitusneuvostoa, lehden muita toimitsijoita, kotisivun päivittäjää ja ennen kaikkea lehteen näinä vuosina kirjoittaneita lukuisia ihmisiä. Erityistä kiitollisuutta hän tuntee Lauri Heikkilää ja Timo Rytköstä kohtaan. Nämä herrat ovat näiden vuosien aikana osoittaneet ja opettaneet hänelle julkeasti, miten asiat voi ylittää vain elämällä ne yhdessä todeksi, miten oppiminen on unohdetun palauttamista mieleen avoimessa dialogissa ja miten rohkea itsensä ylittäminen on enemmän keskittynyttä leikkiä kuin raadantaan.

 

Krisse Lipponen: Mennään suoraan asiaan: miksi juuri ratkaisukeskeisyys?

Tapio Malinen: Onpa vaikea kysymys! Niin, miksei jotain muuta. Mutta minulla onkin kaikenlaista muuta. Ratkaisukeskeisyys on vain sellainen perusjuonne työtavassani ja ajattelussani ja sitten on kaikenlaista muuta.

KL: Miten tämä muu ajattelussani sopii yhteen ratkaisukeskeisyyden kanssa?

TM: Itse asiassa on vaikea sanoa, mikä ajattelussani tai tekemisessäni on sellaista, joka on ollut ennen ratkaisukeskeisyyttä ja mikä on kehittynyt sen jälkeen kun tutustuin ratkaisukeskeisyyteen. Käsitykseni on että on sekä että: on paljon sellaista, mikä on soinnahtanut hyvin yhteen niiden uusien ajatusten kanssa, joita olen löytänyt ratkaisukeskeisyydestä. Ja toisaalta se ajattelupankki tai maailma, jonka ratkaisukeskeisyys on avannut, on myös muokannut entistä ajatteluani ja tekemistäni.

Opiskelin 70- ja 80-luvuilla terapioita, joihin liittyi voimakkaasti tunneilmaisun vapauttamisen ajatus ja katarktiset menetelmät hahmoterapian, psykodraaman ja transpersoonallisen psykoterapian muodossa. Näissä työtavoissa on sellainen ihmis- ja maailmankuva, jonka mukaan ihmisessä on koko ajan olemassa kaikki tarvittava. Mutta havaitsemis- ja ajattelutapamme sekä lapsuuden traumaattisten kokemusten vuoksi se, mitä olemme, potentiaalimme onkin niin sanoakseni unhoittunut tai lukkiintunut. Näiden emansipatoristen terapioiden tavoitteena on vapauttaa tunteet ja poistaa täysipainoisen olemisen esteet.

Mielestäni ratkaisukeskeisyydessä on jotain samanlaista. Siinä on hieman samanlainen ihmiskäsitys ja maailmankuva, jonka mukaan kaikki koko ajan muuttuu. Muutos on luonnollinen asia ja muuttumattomuus on illuusio. Ihmisen elämään kuuluva kärsimys syntyy siitä että samaistumme muuttumattomuuteen, pysyvään ja luulemme sitä todellisuuden olemukseksi. Ratkaisukeskeisyydessä on paljon ajatuskulkuja, jotka korostavat, että juuri muutos on maailman ja ihmisen perimmäinen olemus ja että voimavarat - vaikka olemmekin ne välillä unohtaneet - ovat jokaisessa olemassa. Kun 80-luvun lopulla tutustuin ratkaisukeskeisyyteen, se resonoi selvästi näiden työtapojen kanssa, joiden parissa silloin puuhastelin.

Kaikki virtaa

KL: Muutos on ihmisen olemuksessa. Kuulostaa hienolta. Onko se jotain, mikä on Sinulle tärkeää? Soittaako se Sinun kieliäsi?

TM: Jos ajattelee muutosta materialistisessa muodossa, niin ruumiissammehan solut koko ajan kuolevat ja uusia syntyy tilalle. Kehossamme on koko ajan käynnissä ikään kuin kuoleman ja jälleensyntymisen jatkuva prosessi. Ja vanhemmiten sen tavoittaa jotenkin erilailla kuin nuorempana, sen että tämä muutos on elämään kuuluva tosiasia, elämän eräs peruspiirre. Lapsena sitä ei ajatuksellisesti ja kokemuksellisesti huomaa samalla tavalla kuin hieman vanhempana. Muutos ilmenee myös siinä että ajatukseni kuolevat ja syntyvät koko ajan. Samoin myös tunteeni syntyvät ja sitten häviävät. Muutos on siis läsnä koko olemuksessamme jatkuvasti ja monella tasolla samanaikaisesti. Minua on aina vanhoissa ajatustavoissa kiehtonut kaiken virtaaminen. On ikivanha ajatus, että ihmisen ja maailmankaikkeuden perusluonne on kaiken muuttuminen. Tätä ei ole ratkaisukeskeisyys suinkaan keksinyt.

Asiakastyössä huomaa sen että kun ihmisen samaistuvat muuttumattomuuden harhaan, silloin elämään tulee kärsimystä. Kun ei päästetä irti vanhoista näkökulmista, vaan takerrutaan niihin, niin tämä on ikään kuin universumin vastaista ja kärsimystä aiheuttavaa.

KL: Jos muutos on ihmisen ja jopa maailmankaikkeuden olemus, niin miten tämä ajatus näkyy käytännön työssäsi?

TM: Ehkä sillä lailla, että asetan koko ajan kyseenalaiseksi omaa ajatteluani ja tekemistäni. Se mikä jossain tilanteessa toimii niin ei kokemukseni mukaan toimikaan jossain toisessa tilanteessa, koska tuon itse siihen jonkin lukkoon lyödyn näkökulman, joka ei siihen sovellukaan. En ole mitenkään mestari muuttamaan ajatuksiani ja tekemisiäni, mutta ehkä olen tullut pikkuinen joustavammaksi ja luotan siihen että ihmisen kärsimys on väliaikaista, koska se on väliaikaista. Tai ettei syvä onnentila ole pysyvää. Sekä syvä ilo ja kärsimys muuttuvat koko ajan. Tämä antaa käytännössä halun tai ainakin pyrkimyksen tehdä töitä toisen ihmisen vauhdissa tai hänen muutosaikataulun tai totuuden mukaisesti. Kunnioituksen ulottuvuus tulee myös mukaan kun mikään ei pysy. Samoin kärsivällisyys ja pitkämielisyys ja toisaalta myös leikki ja spontaani kokeilunhalu, koska jatkuva muutos antaa myös mahdollisuuden leikkiä ja rakentaa uusia kuvioita.

KL: Miten ihmiset vastaavat tähän väliaikaisuuden ja muutoksen ajatukseen? Miten se näkyy vuorovaikutuksessa?

TM: Käytännön terapiatyössä se näkyy mielestäni esim. sellaisessa tilanteessa kun ihminen haluaa puhua ongelmistaan tai ilmaista jonkin menetyksen jälkeen syvää suruaan. Omien terapioissaolojeni kautta en ole koskaan ollut sellainen ratkaisukeskeinen työntekijä, joka asettaisi aikataulun ihmisen kokemukselle. Että jos tulosta ei tule kolmen ensimmäisen istunnon aikana niin paikalle pitää kutsua työnohjaaja tai tiimi. Vuorovaikutuksessa se merkitsee sallivuutta ja lupaa sille, mikä ihmiselle kulloinkin on ajankohtaista tai tarpeen mukaista. Ja tämän rinnalla on tietysti tieto siitä, että se mikä kulloinkin on esillä, on aina jotenkin syvästi väliaikaista.

KL: Miten ihmisen vastaavat tähän? Millaiseen vuorovaikutukseen ajatus- ja arvomaailmasi Sinut johtaa?

M: Minun puoleltani se johtaa haluun sopeutua toisen ihmisen kulloiseenkin muutosaikatauluun tai ikään kuin karttaan. Yksittäinen kokemus ei koskaan ole lopullinen totuus, joka on aina jotain muuta kuin kokemukseen, tunteeseen tai ajatukseen liittyvä asia. Tämä ajatus tuo tullessaan kiinnostuksen tutkia erilaisia kokemuksia, tyyneyden antaa niiden olla ja halun kysellä niihin liittyviä erilaisia näkökulmia.

KL: Ajatus muutoksesta on siis olemassa ennen ratkaisukeskeisyyttä?

TM: Länsimaisessa filosofiassa tämän ajatuksen eräs kantaisä on esim. Herakleitos. Buddhalaisessa filosofiassa se on peräisin 2500 vuoden takaa ja kiinalaisessa ajattelussa sitäkin kauempaa.

Monet tiet tulevat Roomasta

KL: Onko ratkaisukeskeisyys tuonut Sinulle jotain uutta tai muuttiko se jotain tässä jatkuvan muutoksen ajatuksessa?

TM: Kyllä. Se toi sekä jotain uutta että muutti jotakin. Se toi tullessaan havainnon kielen ominaisuudesta muutoksen välineenä. Erilaiset kielipelit voivat toimia muutostajina sen mukaan, miten me kieltä käytämme ja minkälaista puhetta, vuorovaikutusta, kokemusta ja todellisuutta rakennamme. Tiedostin ratkaisukeskeisyyden kautta kielen huimat mahdollisuuden tässä suhteessa.
Totta kai tunteisiin keskittyvissä terapioissa käytetään myös kieltä, mutta kokemus ja tunneilmaisu ovat niissä keskeisemmässä roolissa. Kun kiinnostuin koulutyöstä, jossa ei ole mahdollisuuksia intensiivisiin, pitkiin terapioihin niin oli löydettävä työkalu tai kielenkäyttötapa, joka soveltuisi koulumaailmaan. Eräs tällainen on ratkaisukeskeisyys.

Toinen uusi asia oli tavoitteellisuus, joka myöskin korostuu koulumaailmassa. Huomasin että ihmiset pitävät tavoitteellisesta työskentelystä. Se on kuin talonrakennusprojekti.
Vaikka talo ei rakentuisikaan päivässä niin kuva koreasta talosta motivoi rakentamispuuhaa. Pienetkin koululaiset pitävät esim. skaalakysymyksestä, mikäli sen kuvittaa niin että se vastaa heidän elämysmaailmaansa. Mielestäni se on oiva väline korostamaan tavoitteellisuutta. Toisaalta minua kiinnostaa tällä hetkellä myös ajatus terapiasta avoimen dialogisen tilan luomisena, tilan, jossa tarkoitus, mieltymykset ja mahdollisuudet ilmenevät ja kehkeytyvät vapaasti. Tämän työtavan juonteet tulevat Harry Goolishianin, Helene Andersonin ja Tom Andersenin ja nykyisin myös John Waltersin ja Jane Pellerin sekä KCC:n (Kensington Consultation Centre) eräistä lähestymistavoista.

KL: Mitä tällä hetkellä mietit, kun olet jo hieman pitemmälle ehtinyt ratkaisukeskeisyydessä?

TM: Perusajatustapa on pysynyt samanlaisena tai syventynyt entisestään. Kunnioitan nykyisin entistä enemmän muuttumisen vääjäämättömyyttä. Ammatillisessa kehityksessäni on myös tuttua se että kun on tutkinut jonkin perustyökalun ja omaksunut sen henkilökohtaisesti niin tulee vaihe integroida muita työkaluja siihen ajatusrakennelmaan. Ehkä olen sellaisessa kehitysvaiheessa että mielelläni kokeilen kaikenlaisia asioita ratkaisukeskeisen yleisfilosofian puitteissa jos niin voi sanoa.

KL: Kerro tästä lisää!

TM: En ole hylännyt sitä osastoa työkalupakissani, jossa poraudutaan tunteisiin ja ilmaistaan niitä voimakkaasti. Olen viime aikoina ollut kiinnostunut esim. EMDR:tä, jossa muuttumisen
idea saa hieman erilaisen ilmenemismuodon kuin ratkaisukeskeisyydessä, mutta jossa sen perusajatus kuitenkin näkyy. Käytän EMDR:ää mielelläni debriefing-työssä, jossa työstetään traumaattisia kokemuksia ja työskennellessäni tunnen toimivani ratkaisukeskeisesti. Koska olen opiskellut myös pitkään psykodraamaa niin toiminnallisten menetelmien yhdistely ratkaisukeskeiseen perustyöskentelyyn on myös luontevaa, varsinkin kun tehdään töitä ryhmien kanssa. Olen myös viimeaikoina lueskellut ja kokeillut paljon, miten teoriassa ja käytännössä voisi integroida erilaisia työtapoja terapianteossa. Ihmiset ovat nykyään hyvin kiinnostuneita näistä asioista ja monet tutkivat niitä ahkerasti.

KL: Olen havainnut että tässä suhteessa käytetään nykyisin paljon tervettä järkeä.

TM: Kyllä. Mutta kun esim. seuraa ratkaisukeskeistä keskustelua netissä, niin siellä kysellään välillä myös ns. oikeaoppisen ratkaisukeskeisyyden mallia. Onko työskentelyni sen mukaista vai ei? Tämä kysymys herää usein aloittelevan terapeutin mieleen. Mielestäni oli mielenkiintoista kun herra Steve deShazer kertoi, ettei mitään mallia olekaan. Oivalsin silloin myös ettei tällä hetkellä ole myöskään mitään kattavaa teoriaa, vaan työtavan kehittäjät ovat 70-luvun puolivälistä alkaen tutkineet tietynlaisia kysymyksiä ja havainnoineet, miten asiakkaat niihin reagoivat ja se mikä on toiminut sitä on tehty lisää. Lisäksi on keskusteltu koko ajan siitä, millaisiin kliinisiin tilanteisiin kysymykset soveltuisivat. Vuonna 1998 ilmestyi jopa artikkeli ratkaisukeskeisyydestä huhuna. Ratkaisukeskeisyys on siis vain huhupuhetta. Tämä on mielestäni kiehtova lähestymistapa näiltä pioneereilta. He ikään kuin antavat luvan erilaisiin kehittelyihin, koska ei ole mitään lopullista mallia, jota pitäisi toteuttaa. Nämä kehittäjät ovat vain mallittaneet toimivia kysymyksiä – ei ehkä ihan samalla tavalla kuin NLP:ssä – ja työtapa tai huhu on syntynyt sillä lailla että tämä juttu toimii ja sitä on sitten alettu työstää eteenpäin. Tietysti vasta-alkajalle on inhimillistä pyrkiä löytämään kiinteä työmalli. Alussa itsellänikin oli monesti tumput suorina ja jos olisi ollut jokin täsmämalli tilanteet olisivat olleet ehkä helpompia ja olo turvallisempi.

KL: Onko muutos iso asia työssäsi? Tiesitkö, että päädyt puhumaan siitä kun lähdimme keskustelemaan Sinun ratkaisukeskeisyydestäsi?

TM: Kyllä se on iso asia minulle. Se antaa sellaisen keveydentunteen, koska siihen sisältyy suuri kunnioitus. Eräänä päivänä kuolen tai voin muuttaa työtapaani tai voin joutua maanjäristykseen tai voi rakastua tai voin kyseenalaistaa kaiken tai voin pitäytyä kaikkeen siihen mikä toimii. Tässä on jotain sellaista, mitä suuresti kunnioitan.

Buddha, Wittgenstein ja ratkaisukeskeisyys

KL: Tiedän että harrastat taijita ja kuulen vahvasti itämaista sävyä puheessasi. Kuulisinko, jos en tietäisi harrastuksestasi?

TM: En tiedä.

KL: Liittyykö itämainen ajattelu jotenkin maailmaasi?

TM: Olen viime vuosien aikana tutkinut paljon buddhalaista filosofiaa ja opiskellut sen rinnalla ratkaisukeskeisyyttä. Viimeisen parin vuoden aikana olen myös – sen minkä olen pystynyt, koska se on hiton vaikeaa – lukenut Wittgensteiniä. Näistä kolmesta ajatustavasta löytyy paljon yhtäläisyyksiä ja se kiinnostaa minua.

KL: Buddhalaisuus, Wittgenstein ja ratkaisukeskeisyys?

TM: Niissä olevat yhteiset piirteet ovat ilmeisiä. Olen viimeaikoina käynyt joitain kirjeenvaihtoja ihmisten kanssa, jotka ovat havainneet tämän saman asian ja on mielenkiintoista huomata että muutkin miettivät näitä asioita.

KL: Voisitko kertoa, millaisista asioista silloin on kysymys?

TM: Eräs asia, josta olemmekin jo puhuneet liittyy muutokseen. Buddhalaisuuden mukaan eräs ehdollisen maailman perusominaisuus on anicca, pysymättömyys. Kaikki on jatkuvassa muutosvirrassa, mutta usein käyttäydymme ja koemme ikään kuin kaikki olisikin muuttumatonta ja pysyvää. Tämä aiheuttaa ristiriitaa ja kärsimystä.

Poststrukturalistiset mielipiteet kielen merkityksestä on toinen asia. Buddhalaisuus ja varsinkin Wittgensteinin myöhaiskausi sisältävät samanlaisia ajatuksia, joita olen kuullut ratkaisukeskeisissä koulutuksissa. Lyhyesti ilmaisuna: kaikki se, mikä ihmisessä on, on koko ajan ihmisessä. Meissä on ikään kuin buddhaluonto olemassa jo kaiken aikaa. Voimavarat ja ratkaisun avaimet ovat olemassa koko ajan. Myös Witgenstein toteaa, miten vaikeaa on huomata se, mikä on täysin silmiemme edessä. Ja jos asettaa hypoteeseja, ne voivat estää todellisuuden suoran näkemisen. Esim. miksi -kysymys saattaa ehkäistä sitä tutkimusta, joka muuten johtaisi ihmisen tosiasioiden näkemiseen. Ilmiöiden kuvailut johdattelevat meidät paremmin tosiasioiden äärelle kuin se että vastaisimme teoreettisesti miksi-kysymykseen.

Buddhalaiset sanovat tämän niin että jos haluamme havainnoida maailmaa, – heille se on illuusio tai samsara eli länsimaisella tavalla sanottuna maailma, joka on vain maailmankuvien tai esitiedon tai käsitteiden luoma kuva todellisuudesta - niin oivaltamalla syvällisesti, että nähdessämme sen sellaisenaan, sellaisuudessaan eli näkemällä samsaran sellaisena kuin se on näemmekin nirvanan. Myös ratkaisukeskeisyydessä puhutaan siitä että näennäisessä pinnallisuudessa - siinä ettei lähdetäkään vastaamaan miksi-kysymyksiin ja viemään ihmistä varhaislapsuutensa kokemuksiin etsimään selityksiä sieltä – löytyykin syvyys eli ratkaisu saattaakin olla tässä, siinä mitä ihminen nyt tekee oikein. Wittgenstein ja buddhalaiset puhuvat tästä samasta asiasta ja tämä on mielestäni mielenkiintoista.

KL: Tunnen buddhalaisuutta tuskin ollenkaan ja Wittgensteiniakin hyvin vähän, mutta tapa jolla puhut näistä asioista ei ihan vastaa ennakkokäsityksiäni niistä. Olenkohan lukenut vääriä kohtia vai osaatkohan vain kaivaa ne kauniit puolet esille? Mistähän tämä kertoo?

TM: En tiedä. Voihan se tietysti myös kertoa ajattelutavastasi tai tietoisuutesi tämänhetkisestä kehitysvaiheesta. Uskon että mitä tahansa terapeuttista koulutusta, filosofista ajatussuuntaa tai maailmankatsomusta voidaan lukea sadoillatuhansilla eri tavoilla. Ne voivat avautua eri kehitysvaiheissa eri ihmisille monin eri tavoin. Luulen että jokin filosofinen ajatusrakennelma on rikas silloin kun näin tapahtuu; että sitä voi tulkita monilla eri tavoilla.

KL: On kunnioittavaa että Wittgensteinista voi lukea ulos noin upeita ajatuksia.

TM: Niin. Siellä ne ajatukset ovat. Eräs toinenkin ajatus siellä on, joka minua kiehtoo ja joka liittyy siihen mitä keskustelimme muutoksesta. Buddhalaiset ajattelevat että on olemassa kolme olemassaolon tunnusmerkkiä. Yksi on se että kaikki on kärsimystä tai emme koskaan ole pysyvästi tyytyväisiä. Toinen on se mikä liittyy tähän eli se mitä länsimaisessa psykologiassa kutsumme minäksi tai egoksi niin sitä ei ole olemassa ollenkaan. Tämä on oppi minättömyydestä, anatta. An on ei ja atta on minä. Tämä liittyy muutokseen sillä lailla että kun strukturalistit ajattelevat merkityksestä niin että sanan alla on sen todellinen merkitys, niin buddhalaiset ajattelevat että kyse on vain samaistumisesta niihin ilmiöihin, joista ihminen muodostuu; kehoon, ajatuksiin, tuntemuksiin, tajuntaan. Buddhalaisille minä on prosessi, ei mikään ihmisen sisällä oleva olio. Buddhalainen tutkimusmenetelmä tämän prosessin tutkimiseksi on nimeltään mietiskely. Se on tieteelliset kriteerit täyttävä mielen tutkimusmenetelmä, jossa tutkitaan eri asioita kuin silloin kun kaukoputkella katsotaan kuuta. Mietiskely on myös menetelmä, joka yleensä avaa minän prosessiluonteen. Muutoksen idea on tässä hyvin ilmaistu. Jopa sellainen asia kuin ihmisen minä on prosessi, joka koko ajan muuttuu. Ilon ja kärsimyksen tilat ovat aina väliaikaisia.

KL: Minulle minän prosessiluonne kuulostaa hyvin sosiaali-konstruktionistiselta ajatukselta.

TM: Niinpä! Ja tämän vuoksi nämä ajatukset ovatkin kiinnostavia. Niitä voi löytää tuhansia vuosia sitten syntyneestä filosofiasta ja ratkaisukeskeisyyteen liittyvästä teoriasta.

KL: Sinulla on aikamoinen projekti tässä kun tutkiskelet ja yhdistelet näitä ajatuksia.

TM: Nykyisin tietysti transpersoonallinen psykologia, joka on modernia tiedettä, on seulonut nämä vanhat lähteet esille.

KL: En tiennyt että Sinulla on tuollainen harrastus.

TM: Se on todella harrastus. Ja aika mielenkiintoinen. Se yhdistyy tietysti taijin tekemiseen, jossa liikemeditaatio toimii muutoksen tutkimusvälineenä.

KL: Näkyvätkö nämä ajatukset jotenkin asiakastyössäsi? Tuovatko ne siihen joitain erityisiä leimoja?

TM: Ehkä juuri sen että sinä hetkenä kun liimaan leiman ja alan sen mukaan työskennellä niin sen tiedostaminen että kyseessä onkin vain leima on tärkeää. Tämä leima voi estää olemasta todellisuuden prosessissa. Tämän olen ehkä oppinut entistä enemmän tiedostamaan. Tätähän toiset kutsuvat tyhjällä päällä työskentelyksi. Esitiedoista tai hypoteeseista vapaa työskentely, joka antaa oikean kunnioituksen ja arvostavuuden mahdollisuuden. Tämä on kuitenkin äärettömän, tuskallisen vaikeaa. Löydän aina itseni takertumasta omaan egooni ja silloin työ muuttuu usein raskaaksi. On hyvä tiedostaa että itse on laittamassa erilaisia leimoja ja usein motiivit ovat aika itsekkäitä. Ne liittyvät turvallisuuteen, minän kiillottamiseen, itsetärkeyteen.

Kyky vastata

KL: Muutos tuntuu olevan yksi keskeinen sana. Muita ovat arvostaminen, kunnioittaminen ja kieli. Ovatko nämä tärkeitä asioita työssäsi?

TM: Kyllä ovat. Ja itselleni on merkittävä kysymys näiden asioiden tiedostaminen tai näihin asioihin liittyvien merkitysten tiedostaminen. Ajattelen että mitä enemmän ratkaisukeskeisyydessä oppii tiedostamaan kielen – voisiko sanoa – työkaluluonnetta ja jos sen yhdistää arvostavuuteen, niin sitä enemmän jokainen sana on eettinen valinta. Ja myöskin se mitä päätät havainnoida ympäristössäsi tai asiakkaassasi on aina eettinen valinta. Tämän tiedostaminen on mielestäni hyvin tärkeää.

Arvostavuus ei ole sellaista, mikä tulee ulkopuolelta, vaan kun me olemme ihmisiä niin siihen tulee ikään kuin luonnostaan tämä arvostavuuden ulottuvuus. Olen myös hyvin utelias. Jään usein sanattomaksi kun huomaan että ihminen on mennyt lävitse jonkin tosi rankan jutun ja kertoo, miten sen on tehnyt. Kyllä minä sankareita arvostan. Asiakasta ei tarvitse lähteä kohtaamaan niin et sanoo itselleen että nyt täytyy olla arvostavuutta, vaan kun suostuu prosessiin niin koen että arvostavuus tulee siihen luonnostaan kylkiäisenä. Onko arvostavuutta olemassa vai syntyykö se terapiatyön myötä? Tätä olisi mielenkiintoista tutkia.

KL: Tuolla asenteella varmaan kohtaat sankareita aika usein.

TM: Ajattelen että havaitsemistapamme on hyvin tärkeä ja että sitä voi harjoitella ja mietiskely on työkalu jossa ikään kuin voi harjoitella myös prosessissa olemista, sen sietämistä ja tiedostamista. Mielellään sitä kyllä lähtee pois prosessista silloin kun siinä on jotain epämiellyttävää tai kärsimystä aiheuttavaa, mutta miten voisi silloinkin siinä pysyä. Tai silloin kun työssä menee hyvin niin miten ajatella, että tämäkin menee ohitse. Tai että tämä tilanne ei syntynyt pelkästään minusta, vaan kaikista muistakin ihmisistä ja kaikesta aikaisemmasta, mitä me siihen yhdessä tuomme.

KL: Tuo on aika uskalias ja rohkea ajattelutapa. Kun emme takerru asioihin, vaan annamme kaiken olla virtaavana tai prosessina.

TM: Mutta jos nyt nousisin tästä ja lähtisin ulos ja näkisin että kadulla on joku jäänyt auton alle, niin jos siinä jään miettimään että tuo menee kohta ohitse, enkä tee mitään niin se sotii tietysti moraaliani vastaan. Tietyissä tilanteissa toimeen tarttuminen on myös elintärkeää. Luulen että takertumattomuus siinä muodossa kuin se esitetään esim. buddhalaisuudessa ymmärretään usein väärin. Ikään kuin se olisi välinpitämättömyyttä tai passiivista napaan tuijottamista. Esim. jos ajattelen että rakkaus vaimoani kohtaan olisi vain väliaikaista – niin kuin se eräässä mielessä tietysti onkin – enkä ilmentäisi sitä mitenkään, en tekisi rakkauden tekoja, niin suhteemme kuihtuisi nopeasti, vaikka tiedänkin että eräänä päivänä häviämme tästä maailmasta.

KL: Tuolla on jotain vastuullisuuden kanssa tekemistä.

TM: Kyllä! Ajatus kaiken muuttumisesta avaa vastuullisuuden hyvin syvällisellä tavalla. Englannin kielessä on sana ”response”, jossa on sisällä se responsibility eli jos tietoisen ja tavoitteisen toiminnan vastakohtana olisi tunteenomainen reaktio – reaction –niin elämän prosessiluonteen oivaltaminen antaa mahdollisuuden vastata asioihin tietoisesti, response, silloin kun se on tarkoituksenmukaista ja tärkeää. Ja siinä on se response-ability eli siihen tulee silloin vastuun kyky mukaan.

KL: En ole koskaan ajatellut tuota noilla sanoilla. Prosessinomaisuus siis korostaa vastuullisuuttamme, koska pysyviä juttuja ei ole.

TM: Tämä tulee myös esille nykyisessä ekologisessa ajattelussa. Kaikkihan on koko ajan yhteydessä kaikkeen. Terapiassa sekä asiakkaan että terapeutin tekemiset vaikuttavat toinen toisiinsa. Tämä on se perhosen siiven isku. Tätä kautta kohtaamme myös vastuumme; kun teet jotain, ajattelet jotain, sillä on aina vaikutus kaikkeen. Vastuu avautuu merkitykselliseksi asiaksi väliaikaisuuden ja muuttumisen tiedostamisen kautta. Ja niin sanotut pinnalliset asiat eivät olekaan pinnallisia ja ratkaisukeskeinen työtapa ei myöskään ole pinnallista silloin kun siinä on mukana kaikki nämä ulottuvuudet.

KL: Miten olemisen prosessiluonnetta ja vastuullisuutta voi työssään välittää asiakkaalleen?
Miten Sinä välität niitä työssäsi?

TM: Luulen että prosessiluonne saattaa parhaimmillaan välittyä asennoitumisissa ja suhtautumistavoissa ja siinä että toiselle ihmiselle viestittää jollakin lailla, että monet tiet tulevat Roomasta. Olen alkanut ajatella että se voi olla näinkin päin. Että on Rooma, josta monet tiet tulevat. Että Sinun tapasi – vaikka se olisi erilainen kuin naapurin tapa – elää tätä tilannetta, ratkaista tätä tilannetta on ihan hyvä ja näyttää että se toimii Sinulle jopa paremmin kuin naapurille.

KL: Mutta sitten joskus tuo tapa ei ilmeisesti toimikaan tai ole hyvä. Ajattelen esim. väkivaltatilanteita.

TM: Niin. Ja voihan ne olla yksinkertaisempiakin tilanteita, jos ajattelee ratkaisun tekoa. Jollekin esim. uudelleenmääritys voi olla sirkustemppu ja tuntua hyvin pinnalliselta. Jollekin toiselle uusi näkökulma on mahtava asia ja täysin riittävä.

KL: Entä jos ihminen ei itse näe toimintaansa väkivaltaisena ja työntekijä joutuu ottamaan siihen kantaa?

TM: Esim. lastensuojelu- tai koulukiusaamistilanteissa. Olen havainnut että vuosien varrella – voi olla että se on jotenkin ikääntymiseenkin liittyä asia – olen alkanut ottaa kantaa entistä enemmän moraalisiin asioihin. Koulutyössä aikuisen kannanoton ilmaisu on joskus hyvin tärkeää; että näin ei tehdä, tämä on väärin. Olen iloinen Harri Hirvihuhdan ja Tapani Aholan kirjasta ”Vääryydestä vastuuseen”, koska siinä on sellaista vastuunkasvatusta, joka yhdistyy ratkaisukeskeisyyteen hyvällä tavalla.

Toisaalta - ehkäpä aikaisemmista terapiakokemuksistani johtuen - minulla on vankka uskomus, että jos koulussa tapahtuu kiusaamista tai muuta vääryyttä, niin se moraalisesti ajatteleva ja inhimillisesti tunteva nuori on siellä koko ajan, mutta siinä on vaan niin paljon sellaista estettä. Tämä ajatus on työssäni mukana jatkuvasti. Uskon että väkivaltaisen nuoren sisuksissa asustaa aina myös tunteva ihminen. Jos tilanteet puretaan vastuuttavalla ja voimittavalla tavalla, se tulee sieltä esille. Tämä uskomus voi myös suunnata havaitsemista, jolloin löytää sitä mihin uskoo.

Muutoksen turva

KL: Mikä tuntuu vielä tärkeältä?

TM: No, ehkä entistä suurempi luottamus asioiden tekemisiin yhdessä. Tämä liittyy myös jotenkin todellisuuden prosessiluonteen tiedostamiseen. Olen mielelläni entistä enemmän sellaisissa työtilanteissa, joissa minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mikä tämä juttu on. Uskon vain siihen että tässähän tämä syntyy, kun avoimesti luotamme tähän yhteiseen prosessiin. Että myös asiakas on työntekijän työnohjaaja, jos vain asioita suostuu havainnoimaan niin. Tämä ajatus johtaa usein sellaisiin yhteistyön muotoihin, joissa käytän asiantuntijuuttani vain esim. jonkun ryhmän tai projektin virittämiseen ja ihmiset alkavat sitten itse soittaa säveltään. Toimin vain ikään kuin äänen avaajana ja kuuntelen, miten ne avautuvat ja minkälaista säveltä alkaa syntyä. On hyvä ymmärtää, että tämä on ammattitaitoani. Ennen ajattelin että terapeutin metafora voisi olla kätilö, mutta nykyisin se tuntuu liian veriseltä. Tämä äänenavaaja on parempi. Siinä on lisäksi myös moniäänisyyden ajatus sekä se että toiset saattavat soittaa ja toiset esim. laulaa, joten kokonaisuudessa voi olla monenlaista ilmaisua. Tämä on minulle tällä hetkellä keskeinen ajatus. Ja sitten sellainen lupa tai turvallisuudentunne, että voin tässä roolissa tehdä töitä.

KL: Mistä tuollainen lupa tai turvallisuuden tunne syntyy?

TM: Se tulee ehkä siitä että jos on suostunut tekemään jotain tällä ajatuksella – esim. päätoimittajan työtä - niin on huomannut, että hyvin siinä käy. Tämä oppimiskokemus taustalla voi lähteä uusiin tilanteisiin. Luvan antaminen ja turvallisuuden tunne liittyvät minulla usein yhteen. Kun anna luvan itselleni lisätä mahdollisuuksiani jossain tilanteessa, voin antaa sen myös muille ja silloin se on turvallista ja en tee mitään väärää. Luulen että turvallisuuden tunne kehkeytyy myös väliaikaisuuden ja epävarmuuden tiedostamisesta. Väliaikaisuudessa ja asioiden muuttumisessa on jokin syvä viisaus, vaikka voisi kuvitella sen olevan toisin päin. Se on jotenkin hyvin turvallista.

KL: Muutos on turvallista.

TM: Niin. Muutos on turvallista.

KL: Haluan kysyä Sinulta vielä yhden kysymyksen. Mitä tulee ratkaisukeskeisyyden jälkeen?

TM: Mitä tulee minkin jälkeen? Tämän hetken jälkeen? Kuulin televisiosta, miten Freudin postuumeista teksteistä on löytynyt hänen ajatuksensa siitä, että eräänä päivänä psykoanalyysi saattaa hävitä kokonaan. Ihmiset oppivat ratkomaan elämänsä ongelmia tulevaisuudessa jollain
muulla tavalla ja psykoanalyysi voi hänen mukaansa eräänä päivänä poistua kokonaan ja olla vain eräs kehitysvaihe. Tämä oli mielenkiintoista kuulla Freudin sanomana. Olen itsekin alkanut ajatella että tietyjä psykologisia käsitteitä kuten esim. itsetunto tai identiteetti ei mahdollisesti käytetä enää sadan vuoden päästä. Emmehän enää puhu esim. hysteeriastakaan. Ehkäpä emme silloin myöskään puhu ratkaisukeskeisyydestä, vaan nämä samat asiat opitaan jollain toisella tietoisuuden tasolla havainnoimaan, käsitteellistämään ja tiedostamaan ihan eri tavalla.

KL: Kiitos erittäin mielenkiintoisesta haastattelusta!

Krisse Lipponen työskentelee sosiaalipsykologina Eeri Partnersissa.
E-mail: klippone@dcl.fi

<< paluu