<< paluu

Mustahattu ja Tähtisilmä – narratiivisesta työtavasta lasten ja nuorten kanssa

Tapio Malinen

Psykoterapia ei ole viatonta puuhastelua. Tapa, jolla tuotamme ja käytämme siinä tietoa, vaikuttaa aina ihmisten elämään ja merkityksellisyyden kokemiseen. Erityisesti työskennellessä lasten ja nuorten kanssa kohtaamme monenlaisia eettisiä haasteita. Tämä johtuu lasten ja nuorten asemasta yhteiskunnassamme ja siitä valtasuhteesta, joka heidän ja aikuisten välillä vääjäämättä on.

Miten tehdä nämä suhteet näkyviksi ja toimia niin etteivät niiden kielteiset vaikutukset estä terapeuttista työskentelyä? Miten luoda terapeuttisia keskusteluja toistamatta olemassa olevia yhdenmukaisuuden prosesseja? Miten löytää yhdessä uusia asioita ohjaamatta luovaa prosessia vain aikuisten tarpeiden mukaisesti? Miten vaikuttaa manipuloimatta? Voiko terapiaa tehdä olematta sosiaalisen kontrollin välikappale, osallistumatta – usein tietämättämme – niiden laitosten yhdenmukaistaviin ja alistaviin diskursseihin, joissa lapsi tai nuori kulloinkin toimii?

Esitellessäni seuraavassa lasten ja nuorten kanssa käyttämääni narratiivista lähestymistapaa olen täysin tietoinen siitä, että myös tämän terapian käytännöt ohjautuvat ”vallan, tiedon ja retoriikan epäpyhästä kokonaisuudesta” (Madigan 1998). Kysymykseni eivät koskaan ole neutraaleja. Käyttämäni diskurssi muotoutuu aina osaksi terapiaprosessia. Keskeinen kysymys on: tiedostanko ja ilmaisenko työssäni arvoni, uskomukseni, ihmiskuvani, jotta niiden vaikutusta voidaan terapiassa arvioida?

Michael White – narratiivisen terapian keskeisin kehittäjä – kirjoittaa: ”Koska olemme koko ajan kiinnittyneinä valta/tietoverkostoon, on mahdotonta toimia siitä irrallaan: olemme suhteissamme samanaikaisesti sekä vallan vaikutuksen alaisia ja tuon saman vallan käyttäjiä” (White & Epston s.22, 1990). Mikäli oletamme, että valta tunkeutuu myös terapiassa kaikkiin yrityksiimme hankkia tietoa ja kieli ei pelkästään kuvaa todellisuutta, vaan myös muovaa sitä, niin silloin terapeutilla on yksi vaihtoehto: hän voi yrittää olla vallaton käyttämällä valtaa esimerkiksi lasten hyväksi.

TYÖTAVAN PERUSOLETUKSIA

Erilaiset psykoterapiat pitävät erilaisia kokemuksellisia perusyksikköjä työtapansa lähtökohtina. Kognitiiviset terapiat keskittyvät ajatteluun, systeemiset terapiat perheen sisäiseen vuorovaikutukseen, psykodynaamiset alitajuntaan jne. Narratiivisen työtavan kokemuksellisena perusyksikkönä voidaan pitää tarinaa (Sween 1999). Ihminen on merkityksiä luova olento: annamme kokemuksillemme jatkuvasti erilaisia merkityksiä. Niiden avulla elämämme kaaoksesta tulee mielekäs ja käsitettävä. Tätä ihmiselle ominaista tapaa järjestää sisäistä maailmaansa voidaan kutsua tarinaksi. Merkitykset välittyvät jaksottamalla kokemukset ajallisesti erilaisiksi juonellisiksi teemoiksi ja kuvaamalla itseämme, identiteettiämme näiden tapahtumien tai teemojen kautta.

Tarinat konstituoivat, muodostavat olemassaolomme: ne eivät pelkästään kerro elämästämme, ne ovat elämämme. Antaessamme kokemuksillemme merkityksiä, luodessamme elämäntarinoitamme elämme niitä tai niissä samanaikaisesti. Merkitykset, joilla kuvaamme suhteitamme ja toisten ihmisten havaintoja itsestämme muodostavat samanaikaisesti käsityksemme elämästä, historiasta ja tulevaisuudesta. Määritämme itsemme sosiaalisesta peilistä, joita toiset pitävät edessämme. Vastakkaisesta tiedosta huolimatta nämä identiteettitarinat ovat usein hämmästyttävän pysyviä. Narratiivisessa työtavassa tutkitaan, miten tällaiset määritykset ja tarinat rakentuvat ja miten niitä voidaan määrittää ja rakentaa suotuisasti uudestaan.

Keskustelin kerran Michael Whiten kanssa narratiivisen työtavan teoriasta. Hämmästyksekseni hän sanoi: ”There´s no theory, just talking about ideas!” (White 2003). Hänen mukaan narratiivisella työtavalla ei ole yhtenäistä teoriaa; se on pikemminkin ”puhetta erilaisista ajatuksista”. Hän ei pidä sitä edes kiinteänä terapiasuuntauksena, vaan avoimena kehitysprosessina, joka muuntuu koko ajan. Keskeisimpiä vaikutteita työtapa on saanut poststrukturalistisilta ajattelijoilta kuten Michael Foucaultilta (Foucault 1998) ja Jacques Derridalta (Derrida 1978). Myös kulttuuriantropologit Clifford Geertz (Geertz 1983) ja Barbara Meyerhoff (Meyerhoff 1986) sekä kirjallisuustieteilijä Edward Bruner (Bruner 1986) ja kulttuuripsykologi Jeremo Bruner (Bruner 1990) ovat vaikuttaneet merkittävästi Michael Whiten ja hänen työtoverinsa David Epsteinin ajatteluun. Nykyisin White tutkii mielellään amerikkalaisen psykologi William Jamesin (James 1988) sekä venäläisen lingvistikko, filosofi ja psykologi Lev Vigoskyn (Vigotsky 1999) tuotantoa kehitellessään uusia haastattelukarttoja erityisesti traumaterapeuttiseen työhön.

Narratiivista työtapaa voidaan pitää pikemminkin filosofiana tai elämäntapana kuin mekaanisena terapiatekniikkana. Sillä on oma käsityksensä tiedon luonteesta, todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta ja kielen generatiivisesta merkityksestä. Sen mukaan

• Tieto syntyy aina suhteissa. Elämme merkitysmaailmassa, joka rakentuu kielen avulla
tietyssä historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa.

• Merkitykset muodostuvat kertomuksiksi, jotka antavat mielekkyyden
elämällemme ja identiteetillemme.

• Elämä on monitarinallinen. Terapiaan tulevien ihmisten elämään vaikuttaa
hallitsevana ns. ongelmakyllästeinen tarina, joka usein peittää alleen lukuisat muut
vaihtoehtoiset merkitykset ja tarinat.

• Narratiivisessa työskentelyssä ei ratkaista mitään, vaan rakennetaan yhdessä
ongelmien varjoon jääneitä vaihtoehtoisia merkityksiä ja kokemuksia, jotka
moniulotteisesti kuvattuina luovat uusia vaihtoehtoja ja toimintatapoja elämäämme.

NARRATIIVISET KÄYTÄNNÖT

Yleistä

Narratiivisesti työskentelevä terapeutti kuuntelee kertomuksia. Näkökulma on hyvin erilainen verrattuna siihen, jos kuuntelisimme oireita tai ”tosiasioita” tai pinnallisia vihjeitä syvemmistä merkityksistä. Kuunnellessamme yritämme ymmärtää, mikä ihmisten tarinoissa on ongelmallista ja miten he kokemuksensa ja maailmankuvansa kautta nimeävät ongelmansa. Luomme tilaa ja annamme aikaa, jotta ihmiset voisivat reflektoida omia tarinoitaan, jotta he voisivat tulla itse niiden yleisöksi. Työskenneltäessä perheiden kanssa annamme yhden perheenjäsenen vuorollaan kertoa tarinaansa toisten ollessa sen todistajina. Puhuminen ja kuuntelu vuorottelevat rytmisesti: se joka on kuunnellut voi reflektoida kuultua ja hetken päästä puhujasta tulee reflektoija.

Narrativisuus vapauttaa meidät ”tarkoituksen saasteesta”, tavoitteista ja ratkaisuista sekä erityisesti siitä, ettei kenenkään tarvitse muuttua paremmaksi (Heikkilä 2004). Terapeuttisen dialogin tarkoituksena ei ole muuttaa ihmistä, vaan pikemminkin lisätä ymmärrystä. Parhaassa tapauksessa se kuitenkin muuttaa suhteita siihen suuntaan, joka turvallisesti avaa uusia mahdollisuuksia vastakohtien vähentämiseksi ja yhteistoiminnallisuuden lisäämiseksi. Toisaalta terapeutti ei myöskään halua antaa ns. modernin vallan määritellä terapiaa. ”Käytöshäiriöinen”, ”sopeutumaton”, ”ADHD”, ”rikkinäinen perhe” ovat kaikki käsitteitä, joiden taustalla on lausumattomia ajatuksia normaalisuudesta ja siitä mitä Foucault kutsuu ”ulkopuoliseksi katseeksi”. (Malinen, 2004) Vasta kun näiden normatiivisten arvioiden tai itsestäänselvyyksien vaikutukset on tehty näkyviksi, ihmiset voivat päättää, mitä he oikeasti itse haluavat ja voivat erottautua tarvittaessa siitä, mitä hallitseva kulttuuri heiltä haluaa. Työntekijä auttaa ihmisiä tutkimaan modernin vallan vaikutuksia, jota he voisivat elää omien mieltymystensä – ei sisäistyneen valvonnan – mukaista elämää.

Ulkoistavat keskustelut (1)

Kymmenen vuotta sitten, jolloin en tiennyt paljoakaan narratiivisesta työtavasta, tutustuin Tanjaan. Hän oli 7-vuotias ja juuri aloittanut koulunsa. Opettaja ohjasi hänet luokseni, koska tytöllä oli tapana tunneilla itkeä hyvin herkästi aina kun tämä vähänkin epäili, ettei suoriutuisi odotustensa mukaisesti. Tanja purskahteli itkuun monta kertaa päivässä ja opettaja oli huolissaan tilanteesta.

Tuolloin en vielä tiennyt mitään narratiivisen työtavan erilaisista haastattelukartoista. Tanja johdatteli minut kuitenkin yhdessä parhaan ystävänsä Ettyn kanssa hellän määrätietoisesti ulkoistavien keskustelujen maailmaan. Kysyessäni, mitä hän itse ajatteli itkukohtauksistaan tyttö vastasi, kertoen ikään kuin maailman luonnollisimman ja itsestään selvimmän tosiasian: ”Kaikki johtuu Mustahatusta!”

Tanja alkoi kertoa minulle tarinaa haltijasta nimeltä Mustahatu. Se tulee luokkaan ja sanoo: ”Itke, itke!” ja lyö tyttöä taikasauvallaan. Kysyttäessä lisää tästä jokapäiväisestä vieraasta Tanja kertoi, että Mustahattu pitää tuhmista tytöistä, synkistä ja kammottavista paikoista, mutta ei siedä kilttejä tyttöjä, kukkia ja kauniita esineitä ja haltijatarta nimeltä Tähtisilmä, joka myös omistaa taikasauvan. Tähtisilmä sanoo Tanjalle: ”Enää ei tarvitse itkeä.”

Kun tytöt olivat kertoneet, miten he tietävät, että Mustahattu on ilmestynyt luokkaan ja millaisia vaikutuksia sillä on Tanjaan ja piirrettyään molemmista haltijoista kuvat, he olivat molemmat innostuneita tekemään kanssani suunnittelemaa Mustahatun karkottamiseksi. Ensimmäisen tapaamisen lopuksi kerroin, että kokemukseni mukaan mustahattuiset haltijat ovat yleensä hyvin ovelia ja tiedustelin, olivatko tytöt valmiita olemaan sitäkin ovelampia. Sekä Tanja että Etty vastasivat silmät suurta oveluutta kiiluen: ”Kyllä, kyllä!” Pyysin heitä tekemään lisää havaintoja Mustahatun liikkeistä ja erityisesti siitä, mitä Tanja tekee kun onnistuu karkottamaan ”kammotavan otuksen” tunnilta.

Toisen tapaamisemme aluksi molemmat tytöt kertoivat innoissaan, että Mustahattu oli menettänyt valtaansa ja että Tanja oli kokenut viikon aikana vain pari sen iljettävistä tempuista. Hän kuvaili, miten oli itse keksinyt erityisen keinon Mustahatun karkottamiseksi. ”Ajattelen vain Tähtisilmää ja siten kutsun sen istumaan olkapäälleni, eikä Mustahattu voi sietää sitä.” Tytöt sopivat, että jatkavat tätä menestyksellistä karkotustaktiikkaa ja Etty lupasi jopa puhaltaa Tanjan niskaan, mikäli tämä unohtaisi tarvittaessa kutsua Tähtisilmän olkapäälleen.

Kolmannen tapaamisen aikana tytöt kertoivat, että Mustahattu oli hävinnyt luokasta tyystin. Tanjan mielestä Mustahatulle saattoi olla kiitollinen, sillä ilman sitä ei olisi myöskään Tähtisilmää, jonka kanssa voi tehdä muutakin kuin ”karkotusjuttuja. ”Sen kanssa saa hyviä ajatuksia myös silloin kun pitää kertoa tai kirjoittaa jotain.”

Vaikka työskentelin Tanjan kanssa vielä hyvin strategisesti ja mekaanisesti enkä osannut paljoakaan moniulotteistaa ja rikastaa Tanjan vaihtoehtoista tarinaa, tyttö opetti minulle - ennen Michael Whiteä – että ulkoistava keskustelu ei ole mekaaninen tekniikka, vaan erityinen tapa nähdä maailmaa ja olla siihen tietynlaisessa suhteessa. Parhaimmillaan se on kykyä ajatella ja käyttää kieltä niin, että ongelma on ongelma, eikä ihminen. Tai paremmin: ongelma on usein suhteeni ongelmaan. Ja on myös syytä muistaa, että ongelmilla on joskus hyviäkin tarkoituksia, joita ei tulisi huomanneeksi, mikäli vain ”taistelisimme” niitä vastaan tai ”eliminoisimme” ja ”tuhoaisimme” niitä.

Ulkoistavat keskustelut ovat kuningasteitä dekonstruktioon. Niiden avulla voimme ymmärtää ihmisten ongelmia ajattelematta, että he itse olisivat ongelmallisia tai patologisia. Työskenneltäessä perheiden kanssa ulkoistavat keskustelut antavat perheenjäsenille mahdollisuuden kokea toisensa uudesta näkökulmasta. Kun tutkimme ongelman vaikutuksia ihmisten elämään ja suhteisiin, heidän ei tarvitse pitää itseään ongelmallisina: he voivat jäsentää suhdettaan ongelmaan ja harkita jopa sen muuttamista. Näin ihmisten kertomukset eivät rajoita heitä niin paljon, ja perheenjäsenten luovuus tulee paremmin käyttöön.

Tekemällä ulkoistavia kysymyksiä ongelmien vaikutuksista voimme myös tunnistaa ne diskurssit tai makrotarinat, jotka tukevat ongelmallisia mikrotarinoista. Kun ongelma yhdistetään laajempaan diskurssiin, ihmisten on helpompi vastustaa sitä tai luoda siihen erilainen, suotuisampi suhde. Mikä ”ruokkii” ongelmaa? Kuka hyötyy ongelmasta? Mitkä ovat ongelman arvot ja periaatteet? Onko ongelma mielestäsi yleinen tai harvinainen yhteiskunnassamme? Miksi? Jos lapset/nuoret haluaisivat julkisesti protestoida ongelman tuhoavia vaikutuksia vastaan, mitä ehdottaisit että he voisivat tehdä? Tällaiset kysymykset auttavat ihmisiä oivaltamaan, miten elämän konteksti vaikuttaa ongelmaan ja päinvastoin.

Suhde ongelmaan

Narratiivisessa työtavassa on joukko haastattelukarttoja, joiden avulla rakennamme ulkoistavia keskusteluja. Eräs tutkii ihmisen suhdetta ongelmaan (Mann & Russell 2002). Sen ensimmäisessä vaiheessa ongelmalle neuvotellaan kokemusta vastaava nimi. Tässä käytetään yleensä hyväksi ihmisten omaa kieltä ja mielikuvia. Mikäli nimi ei synny luonnollisen keskustelun myötä, voi kysyä esimerkiksi:

• Minkä nimen antaisit tälle ongelmalle, josta olet puhunut?
• Miten nimeäisit tämän, jota vastaan olet kampaillut?
• Mainitsit ”surullisuuden”. Onko se hyvä nimi tälle ongelmalle, vai voisiko
jokin muu vastata paremmin omaa kokemustasi siitä?

Toinen vaihe on eritellä ongelman vaikutuksia ihmisen elämään. Tällöin voidaan kysyä esimerkiksi:

• Mitä Pelko estää sinua tekemästä?
• Mitä vaikutuksia Paniikilla on tällä hetkellä kaverisuhteisiin?
• Onko Paniikki aina yhtä voimakas vai vaihteleeko sen voima?
• Mitä Se saa sinut ajattelemaan itsestäsi?
• Miten Huoli vaikuttaa koulunkäyntiisi?
• Minkä ikäinen Mustahattu on? Milloin se tuli elämääsi?

Kun ongelman vaikutukset on yhdessä kartoitettu, pyydämme arvioimaan niiden vaikutuksia.

• Ovatko Paniikin vaikutukset elämässäsi huonoja vai hyviä vai jotain muuta?
• Mitä ajattelet Väsymyksestä? Millainen asia se sinulle on?
• Onko Levottomuus mieluinen vai epämieluinen asia elämässäsi?

Neljännessä vaiheessa - joka usein liittyy kiinteästi kolmanteen – pyydämme ihmisiä perustelemaan arvionsa kysymällä, miksi he ovat arvioineet ongelman vaikutuksen juuri niin kuin ovat. Nyt avautuu mahdollisuus tarinoille, joita ei ole aiemmin kerrottu, ja jotka liittyvät arvoihin, uskomuksiin ja aikomuksiin.

• Miksi Paniikin vaikutukset ovat mielestäsi epämieluisia?
• Miksi et halua Pelkoa kouluun?
• Miksi tulet surulliseksi kun Anoreksia estää sinua lähtemästä ravintolaan?
• Sanoit, ettet ole tyytyväinen Hörhöilyn vaikutuksiin. Miten nämä vaikutukset
sabotoivat toiveita, joita sinulla on elämäsi suhteen?

Tällaisten keskustelujen myötä voimistuu kokemus ongelmasta ihmisestä erillisenä asiana. Myös oma asema suhteessa ongelmaan määrittyy selkeämmin ja usein on mahdollista kuvata, millaisia tunteita ja millaista toimintaa ongelma on herättänyt. Keskinäisten ristiriitojen sijaan perheenjäsenet voivat liittyä yhteiseen projektiin ongelmaa vastaan.

Niko ja Huoli

”Voisin kutsua sitä Huoleksi”, vastasi 13-vuotias Niko, kun neuvottelimme yhdessä sopivaa nimeä ongelmalle, jonka vuoksi hän oli tullut psykologin luo (Malinen 2005b). Perheen vanhemmat olivat eronneet muutama kuukausi siten. Niko oli jäänyt isän kanssa entiseen kotiin kahden vanhemmat siskon muuttaessa äidin kanssa muualle. Isä oli soittanut minulle pyytäen tapaamista, koska ”luulen, että Niko on masentunut kaikesta tästä, mitä perheessämme on tapahtunut.”

- Miten kauan Huoli on ollut elämässäsi?
- Milloin Se ilmestyi?
- Onko Se pysynyt koko ajan samanlaisena, vain vaihtelevatko Sen vaikutukset?
- Miten laajalle Se on levittänyt vaikutuksensa?
- Pysyykö Se vain kotona, vai tuleeko se myös kouluun?
- Mitä Se on saanut sinut ajattelemaan itsestäsi?
- Missä Se asuu kehossasi ja miltä Se tarkalleen tuntuu?
- Millaista elämäsi oli ennen Sitä?

Niko kertoi, että Huoli oli aiheuttanut kyyneleitä. Se oli vaikeuttanut keskittymistä koulussa. Joskus Se oli estänyt häntä nukahtamasta. Se oli myös vaikuttanut hänen ja äidin sekä tovereiden välisiin suhteisiin. Niko murehti erityisesti äitinsä kohtaloa, hänen mielenterveyttään ja taloudellista tilannetta.

Ongelman historian ja vaikutusten kartoituksen jälkeen pyysin Nikoa arvioimaan,

- ovatko nämä vaikutukset elämässäsi epämieluisia, mieluisia vai jotain muuta?

Hämmästyksekseni hän vastasi, että ne ovat aiheuttaneet hyviä asioita hänen elämäänsä.

- ”Miksi?” ”No, koska Huolen olemassaolosta tiedän, että välitän äidistäni, ja hän tietää sen myös.”

Avasimme näin ulkoistavan keskustelun kautta kielteisiä identiteettipäätelmiä, joita Niko oli tuonut tapaamiseemme. Poika kertoi myös, ettei Huoli pidä siitä kun asiasta keskustellaan perheen ulkopuolella. Se ei myöskään pidä kyyneleistä eikä havainnosta, että äiti ei itke enää niin paljon, eikä ole enää niin huolissaan.

Tavatessamme toisen kerran Niko kertoi voivansa paremmin, nukkuvansa enemmän, olevansa energisempi ja keskittyvänsä koulussa tarkemmin. Kysyin, miten hän selittää sen, että oli kyennyt pienentämään Huolen valtaa ja lisäämään omaansa. Niko vastasi, että ”mä luulen, että tää johtuu kärsivällisyydestä.” Kysymykset, joita nyt tein hänelle, on eräs tapa purkaa käsitteeseen ”kärsivällisyys” liittyviä identiteettipäätelmiä ja rakentaa vaihtoehtoisesta tarinasta mahdollisimman moniulotteinen.

- Kun kärsivällisyytesi on eniten esillä, miten se vaikuttaa siihen, mitä teet?
- Miten se vaikuttaa tapaasi olla?
- Mitä se tekee mahdolliseksi ihmissuhteissasi ja erityisesti suhteessasi äitiin?
- Mihin tarkoitukseen haluaisit käyttää sitä tulevaisuudessa?
- Miksi juuri tähän tarkoitukseen? Mitä se kertoo siitä, mikä sinulle on elämässä tärkeää?
- Miten olet säilyttänyt yhteytesi kärsivällisyyteen kaiken sen aikana, mitä olet joutunut kokemaan?
- Onko kärsivällisyytesi ilmennyt aiemmin elämässäsi?
- Mihin toiveisiin tai unelmiin sinulle tärkeät asiat elämässäsi liittyvät?
- Mitä havaitsit nuorempana ajattelevasi tai tekeväsi, joka jo silloin kertoi sinulle, että kykenet käyttämään kärsivällisyyttäsi tulevaisuudessa?
- Kuka rakkaista ihmisistäsi olisi vähiten yllättynyt kuullessaan, mitä olet tehnyt?
- Mitä hän kertoisi siitä, millainen oikein olet ja mitä arvostat eniten?
- Mitä luulet, että hän ajattelee siitä, mitä olet tehnyt?
- Jos arvosi ja uskomuksesi tukisivat sinua tulevaisuudessa, niin mistä tietäisit sen?

Niko kertoi minulle, että hän haluaa tulevaisuudessa käyttää kärsivällisyyttään oppiakseen uusia asioita, esimerkiksi vieraita kieliä. Tämä olisi tärkeää, sillä hän arvosti kaikkea sitä, mitä kielten opiskelu voi elämässä avata. Kysyessäni mihin unelmiin hän liittää tämän arvon, Niko kertoi haluavansa tulla eräänä päivänä golf-tähdeksi. Ja kärsivällisyyden taito palvelisi häntä todella hyvin tässä hankkeessa. Millaisesta elämäntapaa tämä unelma hänelle edusti? Poika vastasi, että hän oli valmis tavoittelemaan onnellista elämää ja kaikkea mikä siihen liittyi. Uudistavassa jäsentelyssä (ks. sivu 9 tässä artikkelissa) Niko liitti uudelleen isänsä ja vaarinsa elämänsä kerhoon (2), jossa kärsivällisyyttä oli kunnioitettu ja arvostettu jo monen sukupolven ajan.

Tapaan jatkossakin Nikoa ja jatkamme keskustelujamme tässä uudessa, intentionaalisessa, monien tarinoiden tilassa, jonka olemme yhdessä avanneet.

Tarinoita ainutkertaisista avautumista

Ainutkertainen avautuma voi olla mikä tai mitä tahansa, joka ei sovi yhteen hallitsevan tarinan kanssa. Se voi olla suunnitelma, teko, tunne, ilmaisu, asenne, luonteenpiirre, tarve, unelma, kyky tai sitoumus (Morgan 2004). Se on usein ongelmatarinan vaikutusten ulkopuolelle sijoittuva kokemus tai tapahtuma, joka avaa näkökulman uuteen tarinaan. Nikon tapauksessa se oli ”kärsivällisyys”, jota purkamalla ja rikkaasti kuvaamalla rakennettiin vaihtoehtoista tarinaa Huolelle.

Joskus lapset ja nuoret tarjoavat ainutkertaisia avautumia hyvin luonnollisesti (niin kuin Tanja kertoessaan Tähtisilmästä). Joskus ne ovat hautautuneet ongelmatarinoiden hetteikköihin niin että niiden kuuleminen vaatii suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Jos nuori sanoo esimerkiksi ”välillä selviän siitä ihan hyvin, mutta tavallisesti…” ja jatkaa ongelmatarinansa kertomista, terapeutti voi tarkkaavaisena ja uteliaana tallentaa muistiinsa ”välillä selviän siitä ihan hyvin…” ja palata asiaan tuonnempana.

Usein ainutkertainen avautuma kehittyy ongelmatarinassa spontaanisti kuuntelemalla dekonstruktiivisesti ja kyselemällä ongelman vaikutuksia lasten tai nuorten elämään. Mikäli näin ei tapahdu, voimme myös kysyä esimerkiksi

• Muistatko tilanteita, jolloin ongelma olisi voinut pysähdyttää sinut tai toimia esteenä,
  mutta näin ei käynytkään? Mitä silloin tapahtui?
• Onko ongelma aina kanssasi?
• Onko olemassa aikoja, jolloin ongelma määräilee ja hallitsee vähemmän?

Yleensä näiden kysymysten avulla voimme avata tarinoita, joiden keskeisenä teemana onkin nyt henkilön oma vaikutus ongelman elämään. Kun näitä tarinoita kuvataan rikkaasti ja moniulotteisesti, kun niitä dokumentoidaan ja kierrätetään, ollaan narratiivisen työtavan ytimessä.

Hanna ja Hyvät Ajatukset

Hanna (6v) oli ohjattu päiväkodista vastaanotolleni yhdessä äitinsä kanssa, koska tyttö oli yhtäkkiä alkanut olla huolissaan sekä itsensä ja äitinsä terveydestä. Hanna puhui usein kuolemasta ja hänellä oli iltaisin vaikeuksia nukahtaa pelkojensa vuoksi. Tavatessamme kolmannen kerran Hanna kertoi, että hän oli alkanut iltaisin ajattella hyviä ajatuksia (ystäviään, seuraavan päivän leikkejä, kesämuistoja jne.), jotka rauhoittivat hänen mieltään ja pienensivät pelkoja. Kävimme asiasta seuraavanlaisen keskustelun.

Tapio: Voisiko tätä kaikkea kutsua pieneksi, uudeksi askeleeksi, jonka olet ottanut?
Hanna: Kyllä.
T: Millainen askel tämä on sinun mielestäsi?
H: En tiedä.
T: Onko se sellainen, jota Huoli haluaa, vain sopiikohan se johonkin muuhun?
H: Johonkin muuhun.
T: Mihin muuhun se voisi sopia?
H: Se voisi sopia Hyviin Ajatuksiin.
T: Hyviin ajatuksiin. Millä tavalla se sopisi niihin?
H: Ne saa Huolen hiljaisemmaksi.
T: Ahaa…Hyvät Ajatukset saavat siis Huolen hiljaisemmaksi.
H: Niin.

T: Oletko käyttänyt Hyvää Ajattelua jollain muulla tavalla hiljentääksesi Huolen ääntä?
H: En tiedä. Olenko äiti?
Äiti: Eilen illalla panit piirustuksesi voimaeläimestä sängyn alle ollaksesi sitä lähellä. Se oli mielestäni Hyvien Ajatusten käyttöä. Ja luulen, että käytit niitä myös silloin kun kysyit Tiinalta, miten hän pitää Huolet loitolla?
T: No, miten valmistit itsesi ottamaan nämä askeleet, joilla hiljensit Huolen ääntä?
H: En tiedä.
T: Mitä sinä äitinä ajattelet tästä? Olitko yllättynyt, kun näit Hannan panevan piirustuksen sänkynsä alle tai kun kuulit hänet kyselevän Tiinan tavoista hiljentää Huolta? Yllätyitkö kun havaitsin Hannan tekevän näitä asioita?
Ä: No, en oikeastaan.
T: Hhmm…mikä saa sinut ajattelemaan noin? Voitko kertoa muita tarinoita Hannasta, jotka olisivat jotenkin samanlaisia… yhteydessä tähän, mitä hän on tehnyt?
Ä: Kyllä. Niitä on itse asiassa aika montakin. Hän on aina ajatellut paljon asioita ja jopa silloin kun hän oli hyvin pieni…kolme tai nelivuotias…hän ihmetytti meitä ajatuksillaan. Hän kyseli paljon…ja esimerkiksi kun isoisä kuoli viime vuonna ja emme olleet varmoja ottaisimmeko Hannan mukaan hautajaisiin… keskustelimme siitä ja hän tuli myöhemmin luokseni ja pyysi ettei häntä otettaisi mukaan, sillä silloin meidän täytyisi huolehtia hänestä ja hänen mielestään isoisä olisi halunnut, että huolehtisimmekin isoäidistä.
T: Joten tämä on mielestäsi hyvä esimerkki siitä, miten Hanna on käyttänyt Hyviä Ajatuksia.
Ä: Kyllä. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Niitä on muitakin…

T: Hanna, mitä ajattelet siitä, mitä äiti on kertonut? Miltä on tuntunut kuunnella sitä?
H: Emmä oikein tiedä…ihan hyvältä, kai.
T: Voinko tehdä joitain lisäkysymyksiä Hyvästä Ajattelusta? Sanoit, että Hyvä Ajattelu saa Huolet hiljentymään. Miten oikein teet sen? Millaista Hyvää Ajattelua oikein käytät?
H: Se on semmoista voimakasta Hyvää Ajattelua.
T: Ja miten haluaisit käyttää tällaista voimakasta Hyvää Ajattelua Huoliin?
H: Haluaisin päästä niistä eroon.
T: Miksi sinulle on tärkeää olla sellainen ihminen, joka voi päästä eroon Huolista?
H: Mitäh?
T: Suo anteeksi, huono kysymys. Ajattelin sitä, että mikähän sinulle mahtaa olla tärkeämpää elämässäsi kuin Huolet.
H: Se, että on hauskaa!

(Hanna kertoi nyt yksityiskohtaisesti, millaista silloin on kun on hauskaa.)

T: Luuletko, että tällaista pitäisi olla kaikilla lapsilla…että Huolet eivät saisi estää heitä pitämästä hauskaa?
H: Kyllä.
T: Miksi ajattelet niin?
H: Siksi että ei ole reilua, että ne estävät lapsia pitämästä hauskaa. Se on tuhmaa.
T: Onko reiluus sinulle tärkeä asia?
H: Joo-o.

(Hanna kertoi lukuisia tarinoita siitä, miten reiluus on ilmennyt hänen elämänsä eri tilanteissa.)

T: Jos näkisit, että Huolet kohtelisivat epäreilusti jotain lasta, niin mitä tekisit?
H: Sanoisin hänelle, että menisi kertomaan päiväkodin opettajalle ja opettaja antaisi lapsen piirtää.
T: OK. Hanna, jos muistaisit tulevaisuudessa, miten tärkeä asia reiluus sinulle on ja miten Huolet vievät hauskuuden, jota arvostat, niin mitä luulet että tapahtuisi?
H: Luulen, että Hyvät Ajatukseni tulisivat vahvemmiksi.
T: Ja mikä vaikutus sillä olisi Huoliin?
H: Ne pienenisivät kunnes ne olisivat vain pieni musta piste.
T: Ja jos ne yrittäisivät tulla takaisin, mitä tekisit, jotta tilanne pysyisi sellaisena kuin sinä haluat?
H: Katsoisin piirroksiani ja muistaisin Hyvät Ajatukseni.

Tässä keskustelussa tehdään ikään kuin rakennustelineitä, joiden varassa siirrytään tunnetusta ja tutusta siihen, mitä on mahdollista tietää ja samalla jäsennetään asioita eri etäisyydeltä. Siinä liikutaan ajallisesti nykyisyydessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Luodaan nykyhetken historiaa yhdistämällä samanlaisia tapahtumia niin että niihin sisältyvät merkitykset rikastavat ja tekevät vaihtoehtotarinasta moniulotteisen.

Tarina kehkeytyy sekä toiminnan että identiteetin maisemissa. (Bruner, 1986) Edellisessä tehdään kysymyksiä, jotka korostavat henkilökohtaista toimijuutta so. kokemusta siitä, että voi toimia ja puhua omasta puolestaan. (”Miten valmistit itsesi ottamaan nämä askeleet? Miten oikein teet sen? Millaista Hyvää Ajattelua käytät? Jos näkisit, että Huolet kohtelevat epäreilusti jotain lasta, niin mitä tekisit?”) Jälkimmäisessä rakennetaan johtopäätöksiä motiiveista, arvoista, unelmista, periaatteista, sitoumuksista ja tapahtumien merkityksistä. (”Mikähän sinulle mahtaa olla tärkeämpää kuin Huolet? Onko reiluus sinulle tärkeä asia? Miksi sinulle on tärkeää olla sellainen ihminen, joka voi päästä eroon Huolista?”) Vaihtoehtoisissa tarinoissa toiminta ja merkitykset kietoutuvat monitasoisesti toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen…

Uudistavat jäsentelyt

Arkkipiispa Desmond Tutu on sanonut, että ihmiset tulevat ihmisiksi toisten ihmisten kautta. Eräs hyvin merkittävä ja koskettava tapa kuvata vaihtoehtotarinaa rikkaasti on yhdistää läheiset ihmiset ns. elämän kerhoon. Tämän metaforan mukaan läheisillämme on ollut ja on suuri merkitys oman itsemme kokemisessa. Yhteys elämän kerhon jäseniin joko konkreettisesti tai mielessämme antaa mahdollisuuden luoda historiamme uudestaan sen sijaan että vain muistelisimme sitä. Tästä kerhosta saamme myös henkistä ravintoa rakentaessamme vaihtoehtotarinoita, joissa identiteettimme määrittyy suotuisasti paikallistiedon avulla. Kun elämäni yhdistyy arvojen, unelmien ja yhteisten teemojen kautta rakkaiden ihmisten elämään, kokemus on usein voimakkaasti terapeuttinen.

Kysymyksiä, joita uudistavassa jäsentelyssä voi käyttää, ovat esimerkiksi:

• Kuka tuntemistasi, sinulle tärkeistä ihmisistä, olisi vähiten yllättynyt
kuultuaan, mitä olet tehnyt?
• Mitä hän tietää sinusta sellaista, jonka perusteella hän olisi voinut ennustaa,
että tulet ottamaan tämän askeleen?
• Miten tämän ihmisen tunteminen on vaikuttanut elämääsi?
• Mitä luulet, että hän ajattelee siitä, mitä olet tehnyt?
• Mistä hän tiesi, että juuri nämä asiat ovat sinulle tärkeitä?
• Mitä suhteenne/tekosi on hänelle merkinnyt?
• Jos näkisit itsesi hänen silmin, mitä arvostaisit itsessäsi eniten?

Jaakko, Vapaus ja Itsenäisyys

Eräs äiti soitti minulle ja halusi keskustella pojastaan Jaakosta, 12-vuotiaasta kuudesluokkalaisesta, joka kieltäytyi menemästä kouluun syysloman jälkeen (Malinen 2005a).

- Hän voi pahoin jo ajatuksestakin, että menisi kouluun…Jaakko sai ahdistuskohtauksia kouluruokalassa ja nyt hän pelkää jopa lähteä yhdessä ystäviemme luo… Hän pysyttelee vain sisällä ja hänellä on kurja olo.

Vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä lääkäriin, joka oli tutkinut pojan löytämättä mitään erityistä. Äiti oli lukenut ”paniikkihäiriöstä” ja halusi nyt tietää, kärsikö hänen poikansa siitä. Ensimmäisen tapaamisemme alussa, toimistossani koulun ulkopuolella, pyysin Jaakkoa ja äitiä osallistumaan arvausleikkiin.

- Oletetaan, että tapaamisemme on ohitse ja Jaakko on tyytyväinen ja ajattelee, että kannatti tulla tänne tänään, että jokin asia liksahti hieman hänen haluamaansa suuntaan. Mitä arvaat, että hän vastaisi kysyttäessä, mistä asiasta hänelle oli täällä hyödyllisintä puhua?

Tein saman kysymyksen Jaakolle koskien äitiä. Molemmat arvasivat toistensa odotukset ja tavoitteet oikein. Jaakon ja äidin mielestä oli hyödyllistä käsitellä ongelmaa nimeltä ”pahoinvointi”. Se ilmestyi perheeseen aina aamuisin ennen kouluun menoa.

- Kauanko tämä ongelma on vaivannut sinua? Onko se tullut ajan kuluessa helpommaksi vai vaikeammaksi? Mitä muistat ajasta ennen pahoinvointia? Miten laajasti ongelma vaikuttaa elämääsi? Vaikuttaako se siihen, mitä ajattelet itsestäsi? Onko sillä ollut vaikutuksia toverisuhteisiisi? Miten se vaikuttaa vanhempiisi? Miten paljon se painaa mieltäsi? Missä kohtaa kehoasi se asustaa ja miltä se tarkalleen tuntuu? Vaihteleeko sen vaikutus vai pysyykö se koko ajan samana ?Ovatko vaikutukset hyviä, huonoja vai jotain muuta? Miksi?

Jaakko kertoi muun muassa että Pahoinvointi sai hänet ajattelemaan, että hänessä oli sisällään jokin vika ja …

- Tällä hetkellä Se ei halua, että menen mihinkään, mutta kaksi päivää sitten kävin kyllä R-kioskilla hakemassa videon.
- Mitä luulet, uhkaako Pahoinvointi jotain, mikä sinulle on todella tärkeää?

Jaakko kertoi, että hän arvostaa elämässään ”vapautta” ja ”itsenäisyyttä”, ja että Pahoinvointi estää häntä tapaamasta ystäviään ja tekemästä asioita, joista hän nauttii.

- Mitä vapaus ja itsenäisyys sinulle käytännössä merkitsevät?
- No, sitä että voi vapaasti mennä kavereiden luokse ja ettei kukaan komentele liikoja.
- Miksi tällainen elämäntapa on sinulle tärkeä?
- No, tietysti siksi, ettei kukaan halua, että ketään komennellaan koko ajan!”

- Kun menit R-kioskille ja hait videon, niin yrittikö Pahoinvointi ottaa sinut valtaansa, vai pystyitkö
silloin tekemän asioita vapaasti?
- Minulla oli silloin muuta ajattelemista, ja kaikki meni ihan hyvin.

- Miten valmistit itsesi ottamaan tämän askeleen? Mitä mielessäsi liikkui? Epäröitkö? Sanoitko
mahdollisesti itsellesi jotain, joka auttoi ottamaan tämä askeleen?
- Ajattelin vaan, että haluan tänä iltana katsella videota ja sitten lähdin kioskille.
- Mitä kykyjä, taitoja tai ominaisuuksia käytit ajaaksesi Pahoinvoinnin pois tästä tilanteesta?
- Minä vain pidin Sen sisälläni ja olin rohkea ja vahva ja kävelin vain eteenpäin ja Se meni pois.
- Oliko tämä jotain uutta vai ovatko rohkeus ja sisäinen vahvuus olleet elämässäsi aiemminkin?

Jaakko kertoi minulle muitakin tarinoita tilanteista, joissa Rohkeus ja Vahvuus olivat siivittäneet hänen tekemisiään.

- Onko omaistesi, rakkaitten ihmisten joukossa joku, jolla on myös nämä samat ominaisuudet?
- Luulen, että isällä ja vaarilla on myös näitä samoja asioita.

Ohjasin nyt Jaakkoa vaihtamaan rooleja sekä isänsä ja vaarinsa kanssa, ja haastattelin häntä hetken isänä ja vaarina. Vapaus ja Itsenäisyys saivat äänensä kuuluviin monella tapaa kolmen sukupolven kautta: vaarin sotatarinassa, isän työtarinassa ja Jaakon omissa kokemuksissa.

- Mitä luulet, että vaari ja isä ajattelevat siitä, miten olet tähän mennessä puolustanut vapauttasi ja itsenäisyyttäsi Pahoinvoinnin temppuja vastaan? Mitä tekosi mielestäsi merkitsevät heille?
- Luulen, että he olisivat iloisia ja ylpeitä näistä jutuista.
- Mitähän he havaitsivat sinun tekevän nuorempana, joka jo silloin kertoi heille, että eräänä päivänä tulet puolustamaan rohkeasti vapauttasi ja itsenäisyyttäsi.

Jaakko kertoi tarinan, miten hän oli kerran 5-vuotiaana ollut isänsä kanssa kalassa. Saatuaan onkeensa melkoisen ahvenvonkalleen hän oli määrätietoisesti kieltäytynyt isänsä avusta ja halunnut vetää sen ylös ihan itse. Hän muisti vieläkin isänsä hämmästyneen ilmeen ja mahtavan tunteen, jonka kalan taltuttaminen oli synnyttänyt. Erotessamme päätimme, että tapaamme uudestaan kahden päivän päästä koulun tiloissa yhdessä isän kanssa.

Jaakko saapui sovitusti koululle isänsä kanssa. Tällä kertaa puhuimme paljon Jaakon perheen ja erityisesti suvun miespuolisten jäsenten arvoista, toiveista ja unelmista. Isä oli ylpeä siitä, että hänen poikansa oli lenkkinä siinä pitkässä ketjussa, jossa Vapautta ja Itsenäisyyttä oli monin eri tavoin puolustettu. Tapaamisen jälkeen Jaakko tuli säännöllisesti kouluun. Päätimme lähettää kirjeen isoisälle ja kertoa hänelle, mitä poika oli tehnyt; miten tämä oli ylläpitänyt ja jatkanut sukunsa perinteitä.

Kolmannen tapaamisen aikana isän ja äidin kanssa Jaakko kertoi kaikille voivansa hyvin ja käyneensä koulua reilun viikon ajan.

- Mitä tämä kehitys kertoo sinusta ja perheesi perinnöstä ja siitä elämäntavasta, jota olet puolustanut viime aikoina? Mitä tämä kertoo siitä, mikä haluat elämältäsi? Jos arvostamasi asiat tukisivat sinua tulevaisuudessa, niin mistä tietäisit sen?

Osoituksena itsenäisyydestään Jaakko sanoi, ettei hän enää tarvitse näitä tapaamisia. Kysyttäessä, miten hän haluisi nimetä tarinan, jossa suvun perinne oli ilmennyt hänen kohdallaan hän vastasi: ”Tää on ollut elämänpuolustustarina.” Isä lupasi soittaa minulle kahden viikon päästä ja kertoa, miten asiat sujuvat. Kun perhe lähti toimistossani istuin pitkään hiljaa. Kiitollisuus, ilo ja ihmetys suomalaisena miehenä olosta säilyi kehossani kauan.

Reflektoiva uudelleenkerronta

Kuullessamme toiselta ihmiseltä, miten tarinani kosketti häntä, miksi hän kiinnitti huomionsa juuri tiettyihin asioihin, miten kertomukseni liittyy hänen omaan elämäänsä ja mihin se ”kuljettaa” hänet tunnemme usein liittyvämme elävästi tähän ihmiseen ja eristyneisyytemme pienenee. Se, mitä olemme, tulee tilanteessa jaetuksi ja voimme tuntea syvää yhteenkuuluvuutta. Koska tämä kokemus on hyvin eheyttävä, narratiivisessa työtavassa luodaan tietoisesti prosesseja, joissa ihmisille annetaan mahdollisuus kuulla, miten hänen tarinansa on koskettanut toisia. Näin voidaan merkittävällä tavalla tukea identiteettien määrittelyä uudelleen.

Kun voimme käyttää reflektiivistä ryhmää (kollegat, koulutoverit, saman asian kokeneet ihmiset jne.) sen jäseniltä voidaan kysyä esimerkiksi:

• Mikä kuulemassasi kosketti sinua eniten?
• Mikä omassa työssäsi tai elämässäsi liittää sinut kuulemaasi?
• Mihin kuulemasi on kuljettanut sinut ajattelussasi tai elämisen kokemisessa?
• Miten tämä uusi paikka on sinulle erilainen aikaisempaan verrattuna?

Kun työryhmää ei voi käyttää, tarina voidaan kertoa uudelleen muullakin tavalla. Puhumalla vain yhdelle perheenjäsenelle kerrallaan toiset voivat toimia vuorollaan kuullun reflektoijina. Eräs vaihtoehto on myös virtuaalinen ryhmä. Kysymme haastatellulta, keiden hän olisi halunnut olevan paikalla kuulemassa, mistä on puhuttu. Sen jälkeen tiedustelemme, miten hän kuvittelee näiden henkilöiden resonoivan kuultuun. Voimme myös pyytää ihmisiä olemaan itse oma reflektiivinen ryhmänsä. ”Jos olisit istunut tuolla nurkassa kuuntelemassa, mitä olemme keskustelleet, mikä tähän mennessä olisi koskettanut sinua eniten?” Tämän jälkeen voimme haastatella häntä samalla tavalla kuin haastattelisimme ryhmää (Combs & Freedman, 2004).

Uuden tarinan kierrättäminen

Kun terapiassa syntyy uusi, suotuisa tarina, hallitsevan tarinan vaikutus vähenee. Eräs tapa jatkaa suotuisten merkitysten rakentamista ja vaihtoehtotarinan rikastuttamista on kierrättää sitä ihmisen sosiaalisessa verkostossa. Voimme kutsua ystäviä, isovanhempia, sosiaalityöntekijöitä, työnohjaajia, opettajia mukaan terapiaistuntoon. He voivat toimia reflektoivana ryhmänä tai heitä voidaan haastatella suoremminkin osana terapiaa.

Terapeuttisten kirjeiden ja erilaisten dokumenttien laatiminen on oiva tapa moniulotteistaa vaihtoehtoista tarinaa. Ne antavat lapsille ja nuorille lisää tietoa heidän kyvyistään, voimavaroistaan ja ainutkertaisten avautumien merkityksistä. Ne voivat toimia myös kotitehtävinä rohkaisten heitä tekemään lisää sellaista, mikä toimii ja on suotuisaa heidän elämässään.

Seuraavassa esimerkkejä terapeuttisista kirjeistä ja dokumenteista.

Esimerkki 1:

13-vuotias Tytti hakeutui vastaanotolleni yhdessä äitinsä kanssa. Hänellä oli vaikeuksia keskittyä koulussa ja Ahdistus sekä Lievä Syömisvaikeus oli astunut hänen elämäänsä muutama kuukausi sitten. Ensimmäisen tapaamisen lopussa pyysin Tytiltä lupaa lähettää hänelle kirjeen yhteenvetona keskustelustamme. Hän toi sen mukaansa seuraavaan tapaamiseemme, jolloin se toimi lähtökohtana uudelle keskustelullemme.

Hei Tytti,

Kirjoitan tämän kirjeen Sinulle, koska lupasin tehdä niin ja koska tapaamisemme viime perjantaina teki minuun monella tapaa vaikutuksen.

Kohtaan harvoin ikäisiäsi, joilla on niin avoin ja sujuva suhde äitiin kuin Sinulla näyttää olevan. Mitä luulet? Mitenhän toiveikas äitisi on tällä hetkellä sen suhteen että eräänä päivänä selviydyt parhain päin kaikesta siitä, mitä juuri nyt olet kokemassa? Entä isäsi?

Lähdettyäni jäin miettimään, miten viheliäisiltä Ahdistuksen vaikutukset elämässäsi mahtavatkaan tuntua ja miten paljon voimia Se on tähän mennessä Sinulta vienyt.

Oli mahtavaa myös kuulla kolmesta elämäsi tärkeimmästä asiasta: terveydestä, halustasi eräänä päivänä olla ammatissa, jossa Sinua arvostetaan ihmisenä ja päätöksestäsi matkusta Australiaan ja
tehdä jotain erilaista ja itsenäistä. Minkälaisista elämisen tavoista nämä toiveet, arvot ja unelmat mahtavatkaan viestittää? Sanoit että Ahdistus on kaiken tämän vastakohta ja että kaikesta huolimatta olet syönyt tulevaisuuden ja rakkaiden ihmisten vuoksi. Mitähän tämä kertoo Sinusta ihmisenä? Ja siitä mitä kaikesta huolimatta pidät tärkeänä ja olet valmis puolustamaan? Muistatkohan millaista elämäsi oli ennen ahdistusta? Mitähän senaikaisen elämäsi puolia Ahdistus on matkan varrella onnistunut eniten mitätöimään? Ja onkohan Sinussa puolia, joista ennen nautit, mutta jotka viime aikoina ovat jääneet pimentoon? Millaisiahan ne ovat?

Sanoit että kulttuurimme kuva tai tarina ”norminmukaisesta” naisvartalosta ärsyttää Sinua, koska haluaisit sen saavuttaa tunteaksesi olevasi hyväksytty ja hallitaksesi itsenäisesti kehoasi, mutta toisaalta koet, miten vaikeaa se tilanteessasi on, koska haluat myös syödä Sinulle tärkeiden asioiden vuoksi. Olet todella keskellä suurta sisäistä ristiriitaa ja mahdollisesti Ahdistus saa ravintonsa juuri siitä.

Vai mitähän itse ajattelet?

Jäin edelleen miettimään, miksihän syömisen vaikeudet koskettavat yhteiskunnassamme enemmän naisia kuin miehiä? Kukahan on se auktoriteetti, joka nykyisin määrittää, millainen naisen vartalon täytyy olla? Miten tämä määritys tapahtuu? Mikä on tehokkain tapa, jolla Syömisvaikeus manipuloi usein ikäpolvensa kyvykkäimpiä naisia? Mietin myös sitä, että elätköhän tällä hetkellä koskaan ristiriitasi ulkopuolella? Millaistahan elämäsi silloin on? Mikähän on vapautesi väri?
Voit vastata näihin kysymyksiin tai jäädä vastaamatta. Uskon että sisimmässäsi tiedät, miten haluat menetellä. Voit myös näyttää tämän kirjeen äidillesi tai jättää näyttämättä.

Odotan mielelläni seuraavaa tapaamistamme.

Ystävällisesti tervehtien,
Tapio Malinen

Esimerkki 2:

Tokaluokkalainen Jussi tuli kouluvastaanotolleni yhdessä äitinsä kanssa. Opettaja oli myös suositellut sitä, koska välillä Jussi oli levoton luokassaan eikä pystynyt keskittymään työntekoon.
Äiti halusi, että poika testataan, ”ettei vaan mistään neurologisesta ole kysymys.” Kolmannen tapaamisemme jälkeen lähetin Jussin valitsemille tukijoukoille seuraavansisältöisen kirjeen. Nasse on Jussin leikkikarhu.

Jussille, äidille ja isälle sekä Valterin ystäville (Nasse mukaan lukien),

Olen Tapio Malinen ja työskentelen koulupsykologina Huhtisten koulussa. Olen tavannut Jussia ja tehnyt töitä hänen kanssaan, koska Helena-äiti otti minuun yhteyttä.

Niin kuin ehkä tiedät, Jussin ja hänen läheistensä elämää on jo pitkään vaikeuttanut Villeys. Se on tuonut mukanaan ”virtaa” niin paljon, että vaikuttaessaan 6.00-20.30 välisenä aikana se on onnistunut monin tavoin hankaloittamaan Jussin ja hänen läheistensä elämää. Se on tehnyt Jussin kiukkuiseksi, se on synnyttänyt kahnauksia vanhempien välille ja tappeluita veljesten kesken ja se on koetellut mummin kärsivällisyyttä. Jussin mielestä Se on myös vaikeuttanut pikkuisen läksyjen tekoa koulussa.

Koska Jussi on viisas, ”kekkaava” ja tavallisesti kehittynyt poika (psykologin testinkin mukaan), hänen mielestään olisi parempi, jos hän itse ohjaisi elämäänsä eikä sitä tekisi Villeys. Jussi onkin jo huomannut, että Villeys ei pidä siitä kun kävelee rauhallisesti tai kun hakee kavereita seikkailemaan.

Isä on huomannut, että Villeys ei tykkää autotallihommista, jossa Jussi saa tehdä omia juttujaan. Äidin mielestä taas matkailu ja mukava tekeminen yhdessä ovat olleet oivia Villeyden kesyttämistapoja. Viimeaikoina – kun perheelle ja Jussille on ollut enemmän aikaa – Villeys onkin pienentynyt ja muuttunut läpinäkyväksi.

Koska Jussi on hyvä piirtämään, hän on päättänyt tehdä sarjakuvan elämästään Villeyden aikakaudella ja mitä sitten tapahtui kun hän päätti ottaa elämänsä takaisin itselleen.

Tämän kirjeen saa lukea Jussi, äiti, isä, Tuomas, mummi, opettaja ja Nasse.

Tapio Malinen
Jussin ystävä Villeyden karkotusprojektissa
(Projekti = tehtävä, jossa on urotekoja)

Esimerkki 3:

Erään pari vuotta kestäneen luokkaprojektin päätteeksi vanhemmille lähettiin seuraava kirje.

6D:n vanhemmille

Parin viime vuoden aikana 6D:n yhtenäisyyttä ja luokkahenkeä on uhannut ja huonontanut keskinäinen kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen. Tämä uhka ja vaara on koetellut erityisesti luokan poikia ja aiheuttanut monenlaista yhdessäolon vaikeutta ja mielipahaa.

Tänä syksynä oppilaat ovat kuitenkin saaneet tarpeekseen. Käytyjen keskustelujen perusteella Uhkan ote on selvästi hellittämässä ja oppilaiden valta kasvamassa.

Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että erityisesti poikien lisääntynyt kyky hallita itseään ärsyyntymis- ja ärsyttämistilanteissa on askel siinä ”aikuistumisessa”, joka enteilee yläasteelle siirtymistä.

Saattaa olla, että tytöilläkin on salainen osuus tilanteen kohentumisessa, jonka vain he tietävät.

Jokin vanhempien ripeydessä ja kasvatustavoissa on mielestämme myös kantanut hedelmää oppilaiden lisääntyneen itsehallinnan muodossa.

Porvoossa 5.11.2001

LOPUKSI

Monet narratiivisen työtavan menetelmistä on alun perin kehitetty työskenneltäessä lasten kanssa (White 2000). Voi olla että juuri sen takia ne korostavatkin paikallistietoa, arkipäivän luovuutta ja yhteisöllisyyttä. Niille on myös tyypillistä maailmankuva, jossa yhteistyöllä, sosiaalisella oikeudenmukaisuudella ja luottamuksella ihmisten omaan asiantuntevuuteen on keskeinen sijansa.
Tällainen maailmankuva johtaa usein improvisaatioon, luovuuteen ja oman työtavan jatkuvaan kriittiseen tarkasteluun.

Puolustaessani tätä maailmankuvaa ja tutkiessani työtapaani työskennellessäni lasten ja nuorten kanssa yritän pitää mielessäni seuraavia kysymyksiä: (Combs & Freedman, 2004)

Kerrotaanko terapiassa tarinoita, joita lapset ja nuoret kertovat omin sanoin, vai tarinoita, joita terapeutti haluaa kuulla omalla ammattikielellään? Kun laajennan lasten ja nuorten tietoisuutta heidän hallitsevista ongelmatarinoitaan, toiminto hallitsevasti? Arvioinko ihmisiä vai autanko heitä arvioimaan, miten itse toimin terapeuttina, miten terapia sujuu ja miten eri työtavat toimivat? Eristääkö vai yhdistääkö työni terapeuttina ihmisiä? Tiedostanko ja ilmaisenko arvoni, uskomukseni, ihmiskuvani, jota ihmiset voivat arvioida niiden vaikutusta terapiassa? Tukevatko kysymykseni hallitsevia yhteiskunnallisia käytäntöjä vai luovatko ne vaihtoehtoja? Kumpi on tärkeämpää, se miten kollegani minusta ajattelevat vai se miten lapset ja nuoret minut kokevat?

Viitteet

Lähteet

Bruner, E.(1986) Experience and its expression. Kirjassa Turner, V.W. & Bruner, E.M. (toim.) The anthropology of experience. Chigaco: University of Illinois Press.
Bruner, J. (1990) Acts of meaning. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Combs, G. & Freedman, J. (2004) A Poststructuralist Approach to Narrative Work. Kirjassa Angus, L.E. & McLeod, J. (Eds.) The Handbook of Narrative and Psychotherapy. Sage Publ.
Derrida, J. (1978) Writing and Difference. Chigaco: University of Chigaco Press.
Foucault, M. (1980) Power/knowledge: Selected interviews and other writings, 1972-1977 (C. Gordon, toim.) New York: Pantheon.
Geertz, C. (1983) Local knowledge: Further essays in interpretive anthropology. New York: Basic Books.
Heikkilä, L. (2004) Taidemetafora ja narratiivisuus. Ratkes, 3.
James, W. (1988) Writings 1902-1910. London: Mcmillan.
Madigan, S. (1998) The Politics of Identity. Locating Community Discourse in Narative Therapy. Kirjassa Madigan, S. & Lax, I (toim.) Praxis. Situating Discourse, Feminism and Politics in Narrative Therapy. Yaletown Family Therapy.
Malinen, T. (2004) Vaihtoehtoiset koulutarinat – eettinen tutkimusmatka. Perheterapia, 2.
Malinen, T. (2005a) Narratiivisia vinjettejä. Osa 1: Elämäntarinoita uudelleen (ja uudistaen) rakentavat keskustelut. Ratkes, 1.
Malinen, T. (2005b) Narratiivisia vinjettejä. Osa 2: Identiteettipäätelmien purkamisesta.
Ratkes, 2.
Mann, S. & Russell, S. (2002) Narrative ways of working with women survivors of childhood sexual abuse. The International Journal of Narrative Therapy and Community Work. No. 3.
Meyerhoff, B. (1986) ”Life not death in Venice”: Its second life. Kirjassa Turner, V.W. & Bruner, E.M. (toim.) The anthropology of experience. Chigaco: University of Illinois Press.
Morgan, A. (2004) Johdatus narratiiviseen terapiaan. Kuva ja Mieli.
Sween, E. (1999) The one-minute question: what is narrative therapy. Kirjassa Extending Narrative Therapy. Dulwich Centre Publications.
Vigotsky, L. (1999) Thought and Language. Cambridge: MIT Press.
White, M. (2000) Children, children´s culture, and therapy. Kirjassa Reflections on Narrative Practice. Essays & Interviews. Dulwich Centre Publications.
White, M. (2003) Henkilökohtainen tiedonanto. Dulwich Centre, Adelaide, 4.12.
White, M. & Epston, D. (1990) Narrative Means to Therapeutic Ends. Norton.

<< paluu