<< paluu

Luovan tilan tilasta
- keskustelua Tapio Malisen kanssa

Leena Rönkkö

Viime syyskuussa julkaistiin Tapio Malisen kirja nimeltä Luova tila – ratkaisukeskeisestä ja narratiivisesta työtavasta. Tämä monitasoinen teos on yhtaikaa sekä oppikirja että erään terapeutin kehityskertomus pitkästä tiestä psykodynaamisesta psykoterapiasta ratkaisukeskeiseen työtapaan ja siitä edelleen narratiiviseen psykoterapiaan ja kohti buddhalaista psykologiaa, jossa korostuu tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) merkitys psykoterapiassa.

Jotta Tapion kirja saisi sen luonteelle sopivan esittelytavan, pyysin häntä mukaani sähköiseen dialogiin, jossa kävimme lävitse eräitä hänen kirjaansa liittyviä teemoja.

Lensku: Hei Tapio. Olet kirjoittanut hienon kirjan Luova tila - ratkaisukeskeisestä ja narratiivisesta työtavasta. Aloitat teoksesi tarinalla Michelangelosta, joka näki voimaa ja kauneutta uhkuvan David-patsaan suuressa kivenjärkäleessä ikään kuin valmiina; hän vain naputteli sen esiin kivestä. Heikkilän Lauri on myös kertonut tarinaa puunpalasesta syineen; miten se vain odottaa että joku näkisi siinä olevan taideteoksen. Tämä taidekäsitys antaa minusta meille ratkeslaisille tai narratiivisteille tärkeän perusmetaforan: kaikki tarvitsemamme on koko ajan läsnä, kunhan vain näemme sen ja alamme suunnata siihen huomiota tekemällä pieniä tekoja – joku sanoisi ottamalla pieniä askelia – joiden avulla taideteos kuoriutuu esiin materiaalistaan.

Terapiassa tämä ajatus johtaa mielestäni ikään kuin itsestään ihmisen ja hänen voimavarojensa kunnioittamiseen ja riippumattomuuden tukemiseen, mistä mm. Elam Nunally kirjasi haastattelussa puhuu. Muistan myös hänen suorat työnohjauksensa, joissa olen ollut mukana: kuinka lempeän rauhallisesti ja arvostavasti hän asiakkaitten kanssa työskenteli. Minulle tulee mieleen vanha sanonta ihmisen tiestä tulla siksi mitä hän syvimmältään on, mikä on jo läsnä vaikka vielä näkymättömissä. Olemme kaikki ikään kuin rosoisen tai arkisen kiven sisällä loistavia hiomattomia timantteja.

Koska olen myös itse aina vierastanut ihmekysymyksen ’yletöntä painoarvoa’, tykkäsin Elamin tavasta painottaa prosessin ja pienten poikkeusten merkitystä ongelmattoman tulevaisuuden hahmottamisessa ja löytämisessä, tai kysymyksestä ”Miten ihmeessä olet onnistunut / selviytynyt näinkin hyvin tai tähän asti kaikkien vaikeuksiesi keskellä?”, joka on Elamin mukaan suomalaisten diakoniatyöntekijöiden kehittämä ratkaisukeskeinen tapa toimia taloudellisissa vaikeuksissa elävien asiakkaitten kanssa. Haluaisitko kommentoida näitä ajatuksia?

Tapio: Hei Lensku. Onpa koskettavaa, miten elävällä tavalla kirjani esipuhe on sinussa resonoinut! Ihminen taideteoksena…hhm…sanasi ovat maailma. Niistä tuli helposti mieleeni Tom Andersen. Hänen mielestä keskustelut ovat pyhiä, koska niissä ihmiset luovat itsensä. Tai yhteistä metaforaamme käyttääkseni ”veistävät” itsensä näkyviin. Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia nimeltä Psykoterapia terapeutin eettisenä ja henkisenä harjoitteena. Olen sen tiimoilta ollut yhteydessä Dvorah Simoniin, joka on New Yorkissa asuva runoilija ja ratkaisukeskeinen psykoterapeutti. Hän on jo 90-luvun puolivälissä ollut siinä kohtaa ammatillisen identiteettinsä kehitystä, jossa minä taidan olla tällä hetkellä. Hän ajattelee että me terapeutit voimme huoletta rentoutua, sillä asiakkaamme ovat aina perimmältään ok, ja heidän vaihtoehtoisten tarinoidensa määrä on rajaton. Voimme rauhassa levätä siinä ihmeessä, joka kehkeytyy kun yhdessä asiakkaittemme kanssa olemme siinä mikä on niin kuin se on ja annamme elämän äärettömien mahdollisuuksien toteutua kulkiessamme tunnetusta kohti sitä, mikä on mahdollista tietää ja kokea. Hän kokee terapianteon henkisenä polkuna, jossa yhtäkkiä tajuammekin hengittävämme, olevamme täysin yhteydessä kehomieleemme. Aikamme muuttuu ajattomaksi, jokin on hyvin kaunista tai absurdia tai mahtavaa tai naurettavaa ja tekniikkamme tapahtuvat ikään kuin itsestään ja jokainen solumme tietää ja ei tiedä että ne tietävät jne. Niin kuin huomaat Dvorah on hyvin poeettinen. Hän muistuttaa minua kuitenkin tällä hetkellä siitä, että mikäli me terapeutteina emme ollenkaan muutu istunnon aikana, työmme ei todennäköisesti ole ollut vaikuttavaa. Teemme äärettömän etuoikeutettua työtä: voimme sanojemme universumeissa joka kerta ”veistää” itsemme asiakkaittemme kanssa aina uudestaan ja uudestaan.

Coert Visser, hollantilainen ratkeskollega pitää netissä ainutlaatuista blogia. Hän on tehnyt tutkimusta siitä, mitkä ratkaisukeskeisistä kysymyksistä ovat kaikkein suosituimpia terapeuttien keskuudessa. Arvaapas, miten järjestys menee? Ensimmäisenä tulee skaalakysymys, toisena aikaisemmat onnistumiskokemukset, kolmantena uudelleenmäärittely, neljäntenä poikkeuskysymykset, viidentenä epäsuorat kehut ja vasta kuudentena on ihmekysymys! On olemassa sanonta: jos tapaat tielläsi Buddhan, tapa hänet! Luulen että ihmekysymyskin pysyy elävänä kun opimme käyttämään sitä prosessiluontoisesti omalla persoonallisella tavallamme.

Narratiivisuudesta ja muista illuusioista

Lensku: Niin, muistuupa mieleeni myös samanniminen kirja Buddhan kohtaamisesta! Jotenkin ajattelen, että muuttuminen on aika iso sana. Voisiko tällaiselle keskeneräiselle terapeutille riittää, että vaikuttuu, tulee kosketetuksi, tuntee yhteyden jne.; ellei sitten vaikuttuminen ole jo muuttumista? Minulle kirjassasi oli merkittävä myös Elamin toteamus: Erilaiset työtavat antavat mahdollisuuden työskennellä eri tavoin ihmisyyden eri puolien kanssa. Mietin, voisiko tämä ajatus olla eräs syy sinun innostumiseesi narratiivisesta työtavasta? Tarinat antavat mahdollisuuden ihmisen eri puolien voimistamiselle? Vai mikä sinulle on se ydin narratiivisuudessa?

Tapio: Taidat olla oikeassa. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua siltä, että olin kalunnut ratkaisukeskeisyyden luun mauttomaksi ja halusin uudistua sekä henkisesti että ammatillisesti. Dulwich Centre Etelä-Australiassa tarjosi minulle uskomattoman kokemuksen ja hyvän johdatuksen narratiivisuuden maailmaan. Minua koskettaa tuossa työtavassa edelleen se, että siinä yhdistyy niin hienolla tavalla terapianteon poliittisuus ja eksistentiaalisuus. Se mikä meissä on kaikkein henkilökohtaisinta, on aina myös kaikkein yhteiskunnallisinta. Ranskalaisesta kriittisestä filosofiasta omaksutun dekonstruktiokäytännön avulla narratiivisessa terapiassa avataan usein ns. sisäisiä entiteettejä, tarpeita, motiiveja, voimavaroja, kykyjä, viettejä, resursseja jne. niin että voimme ymmärtää itsemme entistä enemmän intentioidemme, arvojemme, toiveittemme ja unelmiemme kautta. Kun meidän ei enää tarvitse määrittää itseämme hallitsevien psykologisten tarinoiden kautta, vaan tavoitamme ihmisyytemme myös filosofisesti ja eksistentiaalisesti, seurauksena on usein voimakas eheytymisen ja parhaassa tapauksessa eräänlaisen ykseyden kokemus.

Kun suhde todellisuuteen muuttuu, muuttuu kaikki: nykyisin ratkaisukeskeisyys työssäni on tuntunut taas elävältä.

Lensku: Huomaan lämpeneväni yhä enemmän ajatukselle että kaikki terapia on dekonstruktiota; ja muuttumisen takana on aina aikaisemman purkamisprosessi. Wendel Ray unelmoi mielestäni viisaasti haastattelussasi siitä, että ihmiset alkaisivat uudestaan kiinnostua muutoksen filosofiasta, sen jatkuvasta tanssista eikä pelkästään tekniikasta. Minua kosketti myös hänen vertauksensa aikaisempien tutkimusten ja historian merkityksestä naapurissa asuviin isovanhempiin, joiden luona olisi hyvä välillä pistäytyä.

Tapio: Wendel on velho! Hän on kävelevä kirjasto! Kun Torontossa seurasin hänen workshopiaan, hän saattoi äkisti pyytää avustajaa menemään kirjastoon ja tuomaan Don Jacksonin kirjan Human Communication, avaamaan sen tietyltä sivulta ja sitten hän luki sen, mitä hänen mieleensä oli tullut. En ole aiemmin tavannut ihmistä, jolla olisi niin ilmiömäinen muisti. Lisäksi hänellä on todella hieno tapa saada historia elämään lukuisten tarinoiden ja anekdoottien välityksellä. Wendel on tehnyt todella arvokasta työtä rakentaessaan MRI:hin Don Jacksonin arkiston. Siellä on taltioituneena esimerkiksi Batesonin tutkimusprojektin jäljelle jääneet paperit sekä MRI:n lyhytterapiaprojektin aiheisto ainutlaatuisine Milton H. Erikson äänitteineen. Ne ovat kaikki suomalaistenkin terapeuttien, kouluttajien ja tutkijoiden lainattavissa! Kannattaa kurkistaa Wendelin kotisivulle (www.wendelray.com), josta löytää linkin tähän mielenkiintoiseen arkistoon.

Lensku: Minua puhutteli myös se, miten olet soveltanut Wilberin ajatuksia historiaan: oman historian tunteminen antaa ihmiselle mielekkyyden ja merkityksellisen kokemuksen; se ankkuroi hänet johonkin kulttuuriin, traditioihin ja uskomusjärjestelmiin, antaa turvaa. Toisaalta tutustuminen historiaan voi sysätä ihmisen outoon maailmaan: rikkoa kulisseja tai illuusioita, pakottaa uudistamaan asenteitaan ja ajatteluaan; muuttaa koko merkitysmaailmaa uudenlaisen tiedostamisen kautta. Uusi tai toisenlainen tieto ja ymmärrys siitä maaperästä, josta omat juuret ovat saaneet ravintonsa, valottaa omaa paikkaa ja tapaa olla erilaisissa suhteissa maailmassa ja maailman kanssa. Wilber puhuu siitä, kuinka Uskoja kuolee ja Näkijä syntyy. Ihmiselle tulee mahdolliseksi ylittää annettu. Minusta hyvässä terapiasuhteessa tapahtuu usein juuri näin. Ihminen saa lisää ymmärrystä itseensä ja omaan elämäänsä. Koko maailmassaolon suhde voi muuttua.

Tapio: Ken Wilber on mielestäni eräs aikamme merkittävimmistä filosofeista. Hän on ns. transpersoonallisen psykoterapian keskeisimpiä teoreetikkoja. Olen fanittanut häntä viimeiset kaksikymmentä vuotta. Mainitsemassasi yhteydessä hän muistuttaa minua erilaisten totuustihentymien ja uskomusten kaksinaisuudesta. Luomme esimerkiksi erilaisia terapeuttisia koulukuntia pyrkiessämme varmuuteen. Ne antavat merkityksen erilliselle ja irralliselle minälle. Ammatillisesti se merkitsee mukavuutta ja etuoikeutettua asemaa samalla tavalla ajattelevien ihmisten joukossa. Koulukunnat ruokkivat tavallisesti myös oikeaoppisuutta valtakäytännöin, jossa erilaisuus on vastakkaisuutta. Kun kuuluminen johonkin edellyttää samanlaisuutta, myös ortodoksia on yhtäkkiä tosiasia. Näin emme kuitenkaan muuta tietoisuuttamme. Tämä saattaa kyllä vahvistaa minäämme, puolustusasemiamme ja väliaikaisesti poistaa syvää erillisyyden tunnetta. Niin kauan kuin suoritamme samoja rituaaleja, mumisemme samoja terapeuttisia mantroja ja dogmeja olemme pelastetut!

Toisaalta - mikäli olemme tutustuneet ammatilliseen historiaamme ja paikkaamme siinä -”uskontomme ” voi toimia myös radikaalin muutoksen, transformaation ja vapautumisen välineenä. Silloin se ei enää voimista erillistä egoa, vaan särkee sen kokonaan – ei lohdutusta, vaan hävitystä, ei linnoittautumista, vaan tyhjyyttä, ei itsekylläisyyttä, vaan räjähdystä – lyhyesti: ei tavanomaista tukea, vaan radikaali tietoisuuden muutos. Nyt Uskoja kuolee ja Näkijä syntyy. ”Pyhäinjäännösten” ympärillä toimivat koulukunnat tarjoavat meille vain laillista asemaa, mutta todella transformatiiviset yhteisöt sen sijaan autenttisuutta. Pidän tavastasi nähdä terapia tällaisena syvällisesti muuttavana tilana.

Ratkaisukeskeisyyden tilan tilasta

Lensku: Ja minä huomaan, miettiväni ratkaisukeskeisyyden nykytilaa; sitä minne suuntaan se on nyt kehittymässä ja kuinka oikeaoppiseksi tulemassa? Olemme aikaisemminkin kanssasi puhuneet siitä, miten luova, avoin tila, jossa sisäisiä ja ulkoisia dialogeja voi avoimesti reflektoida ja jossa aidosti kunnioitetaan uutta ja erilaista ja kiinnitetään huomiota arvaamattomiin muutoksiin, on muutoksen tai kehittymisen edellytys. Ja se on ollut eräs perusedellytys ratkaisukeskeisen terapian kehittymisessä. BFTC:ssä toimittiin basaarimallin mukaisesti erilaisia lähestymistapoja kokeillen ja toisten hyviä ideoita soveltaen sekä palautteesta oppien. Tiimissä oli hyvin erilaisia persoonallisuuksia ja erilaisen koulutustaustan omaavia jäseniä ja se toimi tietyllä tavalla hyvin eristäytyneenä ja riippumattomana yksikkönä. Missä mielestäsi tämän päivän Suomessa on ratkaisukeskeisyyden luova tila?

Tapio: Se on ihmisten korvien välissä! Jos työssä ei itse koe luovuutta, niin silloin sitä ei työssä koe luovuutta. Mielestäni - ja sen ovat monet ulkomaiset kollegatkin vahvistaneet – suomalainen ratkaisukeskeisyys on aina ollut hyvin luovaa. Olemme alusta alkaen uskaltaneet ja kyenneet toteuttamaan ratkaisukeskeisyyttä hyvin monitasoisesti ja – äänisesti. En kuitenkaan mahda sille mitään että henkiläkohtaisesti karsastan hieman tätä liikettä ensin ratkaisukeskeisestä metodiikasta kohti ratkaisukeskeistä kulttuuria ja nyt kohti ratkaisukeskeistä yhteiskuntaa. Seuraavaksi varmaan kohti ratkaisukeskeistä universumia. Yhtä hyvin tunnuksemme voisi olla kohti jazzillista tai poeettista tai karnevaalimaista ratkaisukeskeisyyttä. Harlene Anderson on todennut: ”Just good manners.” No, hyviä tapoja voimme tietysti käyttää kun kohtaamme ihmisiä eduskunnassa tai kuolinvuoteella. On hyvä muistaa, että ratkaisukeskeisyydessä ei ole mitään tieteellistä tai yhteiskunnallista teoriaa. Sen perustajat korostivat aina uudestaan ja uudestaan, että siinä vain kuvataan joitain asioita, joita terapiassa tapahtuu ja joista asiakkaat saavat apua.

Maaliskuussa Suomeen rantautuva Frank Thomas on kirjoittanut ajatuksia herättävän artikkelin vuosi sitten toimittamaansa ratkaisukeskeiseen käsikirjaan. Siinä hän muistuttaa meitä siitä, että elämässä tai terapiassa on aina myös tilanteita, joissa ratkaisukeskeiset työkalut eivät riitä niiden selvittämiseen. Varmuus kuuluu joskus väkivaltaiseen, eikä toiseutta kunnioittavaan ajatteluun. Epävarmuus, keskeneräisyys, rajallisuus ja raadollisuus voivat tietyssä tilanteessa olla eettisesti arvokkaita inhimillisiä tekijöitä. Itse ajattelen, että esimerkiksi mielen hiljentäminen on myös poliittinen teko: emme tarvitse tällä hetkellä enemmän 5-vuotissuunnitelmia tai ekspansiivista, ulkoisesti tehokasta tulosajattelua, vaan vähemmän ahneutta, vihaa ja tietämättömyyttä.

Lensku: Kommenttisi palauttaa mieleeni Martti Lindqvistin kanssa käymiäni keskusteluja keskeneräisyydestä. Martti oli monta vuotta työnohjaajani ja minulle merkittävä opastaja. Hän puhui paljon siitä, kuinka keskeneräisyys tai jopa luonnosmaisuus kuuluu elämään ja elävänä pysymiseen. Niissä toteutuu elämän ydin, muutos ja luovuus. Hän myös kritisoi elämänhallinta- käsitteen vahvaa nousua nykyajassa. Ja puhui siitä, kuinka ihmissuhdetyössä, mm. terapeuttien olisi tärkeätä ymmärtää keskeneräisyyttä, rajallisuutta ja luopumista elämän ja muutoksen liittolaisina.
Ajattelen, etteivät minkään suuntauksen työkalut ”automaattisesti” toimi tai auta.

Haluaisin nyt hypätä systeemiteoriaan metateoriana: kaikki liittyy kaikkeen. Miten säilyttää yhteys tai edes tuntuma kokonaisuuteen, nähdä oma osansa siinä? Miten ymmärtää se, että myös ratkaisukeskeisyys tai narratiivisuus liittyvät suurempaan kokonaisuuteen, niillä on oma historiansa ja kytköksensä, ne eivät ole erillisiä saarekkeita? Miten nämä asiat resonoivat sinussa tällä hetkellä

Tapio: Niin, näyttää todellakin siltä että kaikki on koko ajan yhteydessä kaikkeen; ilman aamua ei ole yötä, ilman iloa ei ole surua, ilman Foucault´ia narratiivisuutta. Itselleni yhteys kokonaisuuteen säilyy tällä hetkellä parhaiten meditoimalla. Olen sen avulla oppinut, että mitä suurempaan kokonaisuuteen voimme samaistua ja päästää tämän samaistuksen myös menemään sitä vapaampia olemme.

Lensku: Sanoiko jo Herakleitos aikoinaan, että opetelkaa teorianne mahdollisimman hyvin ja heittäkää ne mielestänne, kun kosketatte elävää sielua? Erilaiset terapiasuuntaukset, mukana myös ratkaisukeskeisyys ja narratiivisuus perustuvat omalle kielelle, slangille tai niin kuin sinä kirjassasi hienosti sanot, muodostavat kieliyhteisöjä tai diskursseja. Wittgenstein ja kielipelit herätti minut jälleen kerran ajattelemaan omaa näkemyksiäni kielen merkittävyydestä ihmisten erilaisissa suhteissa. Allekirjoitan sen, että kielellä luomme todellisuutta ja myös suhteita. Toisaalta olen nykyisin välillä hyvinkin turhautunut kieleen keskittymiseen. Minulle kehollisuus on tullut yhä merkittävämmäksi tai resonanssi ajattelun, tunteiden, kokemuksen ja kehon välillä. Kielipelissä liikutaan mielestäni helposti ikään kuin ja vain ’pään sisällä’, pysytään rationaalisuudessa ja unohdetaan näkymätön maailma ja kehollisuuden voima. Tietenkin, jos kehon tai esimerkiksi kuvan kielelle annetaan tasavertainen asema, tilanne muuttuu. Mielessäni liitän tähän myös pohdintasi terapeutin vallasta ja eettisyydestä. Millaisia ajatuksia tämä herättää sinussa?

Terapeuttista fuusiojazzia

Tapio: Taiji-opettajana ajatuksesi koskettavat minua monella tapaa. Suomenruotsalainen runoilija Gösta Ågren on todennut sinun laillasi: ”Sanat kätkevät kaiken sen, mikä ei ole sanoja.” Michael Hoytin kirjassa The Present Moment on hieno artikkeli, jossa Michel käsittelee hyvinkin kriittisesti ns. postmoderneja terapioita juuri tästä näkökulmasta käsin. Hän toteaa, että joskus postmodernit terapeutit menevät liian pitkälle olettaessaan radikaalin konstruktivismin tapaan, että kielen tuottamien mielikuvien ulkopuolella ei ole minkäänlaista todellisuutta. Minulle ajatuksesi ovat eläviä, koska olen parastaikaa kehittelemässä itselleni työtapaa, miten tietoista ja hyväksyvää läsnäoloa (mindfulness) voisi yhdistää narratiiviseen psykoterapiaan. Haluan kertoa sinulle pienen esimerkin.

Asiakkaanani on tällä hetkellä ammatissaan hyvin menestyvä ja luova ihminen. Hän harrastaa vapaa-aikanaan maalaamista, joka on viime aikoina jäänyt taustalle depression vuoksi. Narratiivisessa terapiassa hän tutki aluksi Depression vaikutuksia elämäänsä, Sen taktiikoita ja uskomuksia, joista Se on riippuvainen. Haastattelun aikana hän mainitsi kokevansa, että Depressio saa ravintonsa siitä että hän ei ole enää yhteydessä luovuuteensa, ”tarpeeseeni olla vapaa”. Annoin hänelle mahdollisuuden dekonstruoida tätä sisäistä tarvettaan, jotta hän saisi yhteyden mielensä intentionaaliseen puoleen. Kun kysyin häneltä: ”Kun tämä tarve olla vapaa on kaiken eniten esillä sinussa, miten se vaikuttaa siihen mitä silloin teet?” Hän vastasi: ”Se teki mahdolliseksi muun muassa sen että otin sinuun yhteyttä ja tulin tänne.” ”Oletko nyt yhteydessä tuohon tarpeeseesi olla vapaa?” ”Kyllä.” ”Millaisen tunteen se sinussa herättää?” ”Keveydentunteen.” ”Ole vain yhteydessä tuohon tunteeseen ja anna sen levitä koko kehoosi…voitko kertoa millaisia kehollisia aistimuksia tuohon tunteeseen liittyy?” ”Lämpöä.” ”Katsopa nyt liittyykö tuohon tunteeseen mitään mielikuvaa?” ”Näen itseni puun, joka huojuu tuulessa. Seison yrittämättä mitään ja olen vahva.” Annoin hänen nyt tuntea keveyden tunnetta ja olla mielikuvissaan puuna. Sen jälkeen pyysin häntä päästämään irti tunteestaan, kehon aistimuksista ja mielensä kuvista. ”Mitä tunnet nyt? Voitko nimetä tunteesi?” ”Tunnen pettymystä kun päästin lämmön menemään. Tunnen menettäneeni jotain.” Rohkaisin häntä taas olemaan vain tunteessaan ja aistimaan kehonsa aistimuksia ja tiedostamaan mielikuvansa. ”Tunnen raskautta rinnassani. Jännitystä. Näen mielessäni lumisen kukkulan. Maisema on hyvin kylmä.” Nyt hänen ei ollut ihan helppoa päästää tätä tunnetta, kehon aistimuksia ja mielikuvia menemään. Keskittämällä tarkkaavuutensa hengitykseen hän pystyi kuitenkin hetken päästä antamaan myös näiden tuntemusten mennä ja lopuksi hän sanoi tuntevansa ”neutraalia tunnetta” ja mielensä olevan tyyni ja rauhallinen. Tapaamisemme lopuksi hän sanoi kokemuksen olleen hänelle erittäin merkittävän. ”On tärkeää huomata että tunteet ja tuntemuksen tulevat ja menevät. Mielikuva puusta on minulle hyvin tärkeä. Se edustaa haluani olla vapaa ja seistä omilla jaloillani. Luminen maisema edustaa liikkumattomuutta ja kielteisiä tunteita. Nyt tiedän että jos en voi ilmaista itseäsi ja olla oma itsesi masennun…nyt ymmärrän mistä on ollut kyse!”

Terapia jatkui esille tulleen vaihtoehtoisen tarinan moniulotteistamisella: lähetin hänen tukijoukoilleen kirjeen, jossa kerroin, miten hän on valloittamassa luovuuttaan takaisin Masennuksen hirmuvallasta. Pyysin kannustusjoukkoa tukemaan häntä tässä uudessa projektissa itse kullekin sopivalla tavalla.

Lensku: Esimerkkisi kuvaa mielestäni hienolla tavalla sekä narratiivista työtapaa, tietoista läsnäoloa että terapeutin ei-tietämisen asennetta. Ei-tietämistä keskustelitte kirjassasi Harlene Andersonin kanssa. Ei-tietäminen on käsite, jonka voi ymmärtää niin monella tavalla. Tai toteuttaa sitä niin eri tavoin. Minulle oli merkittävää Harlenen kommentti siitä, kuinka hän keskittyy enemmän prosessiin kuin sisältöön; siihen mitä tapahtuu dialogin osapuolissa ja heidän välisessä suhteessaan. Ja kuinka sinä vertasit sitä siihen kuinka buddhalaisessa meditaatiossa mieli on tietoisella tavalla täynnä nykyhetkeä. Tietämisestä ei- tietävällä tavalla. Minulla on kokemus tästä sekä joistakin omista työtilanteistani että esimerkiksi joogassa, josta on tulossa yhä tärkeämpi osa elämääni. Ja tiedän myös, että tämä tila häiriintyy herkästi. Ja ajattelen tässä jotenkin myös kokemisen merkitystä. Kuinka kokemukset voivat olla paitsi lepo ja läsnäolon tila tai inspiraatio, mutta myös taakka tai uhka, joita sitten alkaa kantaa mukanaan.

Tapio: Niin, varsinkin kielteiset kokemukset ovat meille usein taakka, aina silloin kun samaistumme niiden herättämiin tunteisiin ja ajatuksiin. Syöpäleikkaukseni jälkeen vuosi sitten sain mahdollisuuden harjoittaa ”olemista” kahdeksan päivän ajan teho-osaston koneisiin kytkettynä. Sain harjoittaa kykyä antaa tilaa tyyneydelle ja itseni hyväksymiselle tilanteen täydellisyydessä ja katsoa vain, mitä mielessäni liikkui hetkestä toiseen tarkkailemalla ajatuksia ja tunteita ja päästämällä ne menemään joutumatta niiden vietäviksi. Tämä kärsivällisyysharjoite muistutti minua siitä, ettei meidän tarvitse täyttää jokaista hetkeä toimimalla ja ajattelulla, jotta nuo hetket olisivat rikkaita. Se auttoi minua muistamaan, että oikeastaan asia on päinvastoin.

Lensku: Kertomasi tuo mieleen katkelman Jon Kabat-Zinnin kirjasta Kehon ja mielen viisaus -tietoisen mielen parantava voima. Hän puhuu siinä ei-tekemisestä, hyväksyvästä läsnäolosta, jossa mitään ei tehdä tai tapahdu, ja samalla mikään tärkeä ei jää tekemättä. Heidän esitteessään todetaan, ettei meditaatio sovi heikkohermoisille. Sinua voi kyllä kertomisesi, kokemustesi ja elämäsi kautta sanoa sekä lujahermoiseksi että jo pitkällä tietoisen läsnäolon harjoittamisessa!

Tapio: Jon sanoi kerran eräässä retriitissä Etelä-Ruotsissa jotain, joka jäi elämään mieleeni. ”The name of the process that heals people is…reality!” Se mikä parantaa ihmisen on…todellisuus! Lensku, kiitos tästä keskustelusta. Otan sen luoman todellisuuden sydämeeni ja annan sen vaikuttaa.
Toivotan myös lukijoille luovia hetkiä kirjani parissa.

Lensku: Kiitos sinulle Tapio. Ja jälleen kirjaasi palautuen, tällä kertaa Gergeniin: ”Terapiatyö on eettistä harjoitusta, jossa todellinen ja hyvä luodaan yhdessä.” Olisiko niin, että tässä olemme voineet yhdessä luoda mosaiikkimaisia palasia luovan tilan tilasta? Ja jos alkaisimme tämän dialogin uudelleen, syntyneen kertomuksen mosaiikin perusteella voisi luulla, että keskustelumme taustalla olisikin aivan eri painos kirjastasi.

Viitteet:

Coert Visserin blogi: http://solutionfocusedchange.blogspot.com

Hoyt, M. F. (2004). The Pros and Cons of Postmodernism in Psychotherapy: Stepping Back from
the Abyss (with Phillip Ziegler). Kirjassa The Present is a Gift: Mo´Better Stories
from the Worlf of Brief Therapy. New York, Universe, Inc.

Kabat-Zinn, J (2008). Kehon ja mielen viisaus. Tietoisen läsnäolon parantava voima. Helsinki
Basam Books.

Malinen, T. (2008). Luova tila- ratkaisukeskeistä ja narratiivisesta työtavasta. Helsinki,
Lyhytterapiainstituutti.

Simon, D. (1995). Doing Therapy As a Spiritual Path. News of Difference.

Simon, D. (1996). Crafting Conciousness through Form: Solution-Focused Therapy
as Spiritual Path. Kirjassa Miller, s. et. al.(Eds.) Handbook of Solution-Focused
Therapy. NewYork, Jossey-Bass.

Thomas, F.N. (2007). Possible Limitations, Misunderstandings, and Misuses of Solution-Focused
Therapy. Kirjassa (Toim.) Nelson, T.S. & Thomas, F.N. Handbook of
Solution-Focused Brief Therapy. Clinical Applications. New York,
The Haworth Press.

<< paluu