<< paluu

Ratkes 4/2002

Käytäntö on elettyä teoriaa
- keskustelu Wendel Rayn kanssa Brief Therapy Networkin konferenssissa 2002

Tapio Malinen & Scot Cooper

Wendel A. Ray on Californian Palo Altossa sijaitsevan Mental Research Instituutin (MRI) johtaja. Tämän lisäksi hän toimii Don D. Jacksonin arkiston tutkimusjohtajana sekä pari- ja perheterapian professorina Louisianan yliopistossa. Hän kuuluu myös Journal of Systemic Therapyn (JST) toimituskuntaan ja on julkaissut lukuisia artikkeleita ja kirjoja lyhytterapian eri alueilta. Erityisen lähellä hänen sydäntään ovat perhe- ja lyhytterapian historian tutkimus sekä tulisieluinen opetustoiminta sen tiimoilta. Tapasin Wendelin huhtikuussa Torontossa, jossa hän piti mielenkiintoisen seminaarin aiheesta ”Interaktiivisuuden löytäminen uudestaan lyhytterapiassa”. Mukana keskustelussa olivat myös Brief Therapy Network News´in toimittajat Scot Cooper ja Ian Bennet.

 

Miten lukea Batesonia?

Wendel, kokemukseni mukaan kaikkeen kannattaa ryhtyä verrytellen. Hidas liikkeellelähtö auttaa olemaan läsnä siellä missä sattuu olemaan, tekemään asioita ja ajattelemaan ajatuksia, joita pitää tärkeinä. Tässä siis alkuun pieni verryttelykysymys: jos Don D. Jackson olisi ollut täällä Torontossa Brief Therapy Networkin konferenssissa 2002, mitä uskoisit hänen ajatelleen tästä? Mistä hän olisi pitänyt ja mistä ei?

- Onpa hypoteettinen kysymys! Jos tämä on verryttelyä… (nauraa) Jay Haley, John Weakland ja Bill Fry ovat lukuisissa yhteyksissä korostaneet, että Don Jacksonin varhainen poismeno muutti maailmaa. Hänen aikanaan oli vain yksi supertähti; hän itse. Lääketieteellisen maailman mielenkiinto oli kohdistunut häneen, eikä farmakologia ollut vielä hallitsevassa asemassa psykiatrian piirissä. Hänellä oli kyky esittää kuulijoilleen asiansa uskottavasti ja hän sai helposti kannatusta noissa piireissä. Itsekin ajattelen, että jos Jackson olisi elänyt kauemmin, olisimme nykyään hänen ansiostaan paljon systeemisemmin ja kyberneettisemmin suuntautuneessa maailmassa. Mukana olisi myös paljon enemmän lääketieteen ammattilaisia. Mielestäni hänen kuolemansa oli suuri menetys terapiamaailmalle. Hän oli dynaaminen persoona, joka kysyi aina ”mihin lähdemme seuraavaksi, miten tätä voisi kehittää eteenpäin?” Siksi luulen, että hän olisi todella iloinen nähdessään, miten paljon nykyisin on tehty työtä erilaisten muutosmallien kehittämisessä. Uskon, että hän olisi ollut onnellinen tästä asiasta konferenssissa. Hän muuten ohjasi aikoinaan pari seminaaria myös täällä Torontossa.

Oliko tässä konferenssissa jotain, joka kenties olisi yllättänyt hänet?

- Luulen, että hän olisi ehkä yllättynyt siitä mitä hän mielestäni kutsuisi hyvin monimutkaisten asioiden – ihmisluonnon ja ihmisten välisen kommunikaation - liialliseksi yksinkertaistamiseksi. Uskonpa että tätä hän olisi vastustanut. Tätä ajatustani en aikonut sanoa, mutta itsepähän kysyit! (nauraa)

Lukiossa historia oli mielestäni välillä armottoman puuduttavaa. Lukiessani kirjoituksiasi ja osallistuessani seminaariisi olen huomannut, että saat historian todella elämään. Mielestäni elävä historia synnyttää yhteyden alkuperäämme ja juuriimme, mikä puolestaan antaa meille kokemuksen identiteetistä sekä merkityksen ja mielekkyyden toiminnallemme. Toisaalta ammattinsa historiallisten juurien tutkimisessa on aina myös muutoksen mahdollisuus: on mahdollista rikkoa tai tuhota jotakin ja joutua työnnetyksi tyhjyyteen. Yhtäkkiä mikään ei olekaan enää ennallaan ja kaikki se, mitä on parhaillaan tekemässä omassa työssään, saa uuden merkityksen. Mitä sinä ajattelet historian merkityksestä lyhyt- ja perheterapialle?

- Kysymyksesi taustalla on ajatus historian roolista yhteyden luomisessa. Se on hyvin tärkeää, mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Historia voi yhtäältä yhdistää mutta toisaalta samalla rajoittaa ihmisiä. Sanon niin, vaikken pidäkään kyberneettistä kommunikaatioteoriaa, 60-luvulla alkunsa saanutta informaatio- ja systeemiteorioiden vallankumousta edes historiana. Sillä oli aikoinaan oma uudistava tehtävänsä, mutta se vaikuttaa tiedemaailmassa edelleenkin voimakkaasti ajatuksia ja ideoita jäsentävänä taustavoimana tai paradigmana. Usein unohdetaan, että systeemiteoria on metateoria, ikään kuin runko, jonka puitteissa eri lähestymistavat voidaan käsitteellistää. On helppoa kuitata vanhat kirjoitukset olankohautuksella ja sanoa että tiede on mennyt noista ajoista huimasti eteenpäin. Tämä estää kuitenkin tutustumasta niihin tarkemmin ja arvioimasta niiden merkitystä nykyhetkelle. Tätä tarkoitin sanoessani, että historialla on kaksi puolta. Kyse on ikään kuin sellaisesta rakastumisesta, jossa ensi huuman haihduttua ihmisen järkiminä ottaa ohjat käsiinsä hillitäkseen tunneminän kiitolaukkaa.

Monilla tieteellisillä teorioilla on yhäti suora ja relevantti merkitys nykyiselle työllemme, koska niiden metateoriana on systeemiteoria. Perusajatuksena on että kaikki liittyy kaikkeen. Kun alkaa nähdä tämän yhä selvemmin, kun todella ymmärtää sen, huomaa omankin työn sisältyvän suurempaan kokonaisuuteen. Tämä ajatus tai havainto voi todella muuttaa maailmaa! Kokonaisuuden ja sen osien yhteyttä korostava näkökulma on unohtunut viime aikaisesta keskustelusta ja opetuksesta, eikä se ole kenenkään etujen mukaista.

Se on myös osa ikivanhaa buddhalaista ajatusta kaiken yhteydestä.

Niin! Varela! Varelahan oli buddhisti, eikö totta? Ottaen huomioon, että Francisco Varelaan vaikuttivat Heinz von Foester ja erityisesti Gregory Bateson, on harmillista että nämä nimet ja merkitykset kuulostavat nykyisin niin arkipäiväisiltä. Mielestäni Batesonia on todella luettava, pohdiskellen ja yhä uudestaan lukien saadakseen edes aavistuksen hänen ajatustensa järisyttävästä merkityksestä. Kaikki kunnia kliiniseen työhön vaikuttaneelle Don Jacksonille, mutta Batesonin teoreettisesta neroudesta voisin puhua loputtomasti. John Weakland, Jay Haley, William Fry, kuka tahansa tiimistä… Kaipaan Johnia kovasti! John muistuttaisi meitä myös jatkuvasti siitä etteivät nämä 50-luvulla pintaan nousseet ideat olleet hänen tai Batesonin eivätkä Jacksoninkaan omia, vaan ne olivat tulosta ryhmän sisäisestä vuorovaikutuksesta, joka tuolloin pääsi valloilleen.

MRI:n näyt

Itse ajattelen, ja todennäköisesti tämä ajatus on fakta eikä vain omaa fantasiaani, että MRI (Mental Research Institute) on jättänyt meille terapeuteille valtavan ja arvokkaan voimavaran.
- Kiitoksia tuosta.

Mitkä ovat mielestäsi tämän henkisen perinnön tärkeimmät puolet kehitettäväksi edelleen nykypäivää ajatellen?

- Hm… Annanpa sinulle idealistisen vastauksen. Eräs seuraus tästä perinnöstä voisi olla se, että ihmiset alkaisivat jälleen kiinnostua muutoksen filosofiasta. Ei pelkästään tekniikasta, vaan todella myös filosofiasta. Siitä ajatuksesta että muutos ulottuu kaikkialle, on alituista ja ikään kuin jatkuvaa tanssia. Ihannemaailmassa Nelson Mandela tai kuka tahansa loistotyyppi sitten olisikin Kanadan pääministerinä, lukisi Batesonia, Varelaa tai Jacksonia ja olisi innoissaan siitä, miten näiden tekstien muutosvoima osoittaisi tietä kohti onnellisempaa yhteiskuntaa. Ja mikä parasta, hän olisi myös siinä asemassa että voisi vaikuttaa näiden ideoiden toteuttamiseen käytännössäkin. Se jos mikä olisi hyvää palautetta tälle perinnölle ja se voisi elvyttää kiinnostuksen filosofiaan, joka on kaiken lähtökohta.

Jos MRI muistetaan vielä 300 vuoden kuluttua, se johtuu yksinomaan siitä että joku tulee törmäämään näihin vanhoihin artikkeleihin ja sanomaan: Herra paratkoon! Katsokaa, mitä yhteyksiä nämä ihmiset näkivätkään! Näitä kerran ääneen lausuttuja ajatuksia ei koskaan voi nielaista takaisin, vaikka juuri nyt elämmekin hulluja aikoja. Tiedäthän: kaikki juoksevat rahan perässä vailla pysähtymisen ja asioiden verkkaisen pohdiskelun ylellisyyttä. Luotan kuitenkin siihen, ettei näin tule jatkumaan ikuisesti. Vielä tulee aika, jolloin teemme asioita verkkaisemmin ja ihmisille tulee aikaa ajatella työnsä perusteita.

Ajatus siitä että kaikki muuttuu ja on koko ajan yhteydessä kaikkeen on mielestäni niin relevantti, että se vaikuttaa moniin nykyisiin terapeuttisiin työtapoihin.

- Me (MRI) olimme elävä osa tätä työtapaa. Yvonne Dolan mainitsi tänään useaan otteeseen Milton Ericksonin. Ericksonin lailla myös MRI oli erityisen vaikuttava. Ryhmä perustettiinkin jatkamaan Batesonin työtä.

Harry Stack Sullivan, Batesonin tiimi yhteydessä Milton H. Ericksoniin ja Don D. Jackson loivat siis perustan perhe- ja lyhytterapioille?

- Kyllä. Juuri näistä lähtökohdista käsin kehittyivät ensin perhe- ja sitten lyhytterapiat. Mutta saanko sanoa jotain, minkä usein unohdan? Mukana oli myös paljon naisia ja tästä ei juurikaan puhuta. Ei pelkästään vaimoina ja tyttäriä miestensä tukena, vaan täysin itsenäisinä tutkijoina. Jackson nojautui paljolti Harry Stack Sullivanin työhön, emmekä Sullivanista puhuessamme voi ohittaa Hilda Birchia, Frieda Fromm-Reichmannia, Karin Horneyta, Mabel Cohenia emmekä varsinkaan Clara Thompsonia. Kaikki nämä naiset osallistuivat koko ajan aktiivisesti keskusteluun ja olisi häpeällistä ja haitallista jättää heitä kokonaan varjoon. Frieda Fromm-Reichmann opetti Don Jacksonia. Claire Thompsonilla oli tiivis yhteys Sullivaniin ja tämä vaikutti myös voimakkaasti Clairen työhön. MRI:a on osittain oikeutetusti kritisoitu liiasta ukkovaltaisuudesta, mikä ei kuitenkaan ole totta. Täällä konferenssissa ilmoitustaululle ripustamissani lukulistoissa on Jan Beavin Bavelasin, Lynn Hoffmanin ja Virginia Satirin artikkelien lisäksi mainittu puoli tusinaa muuta naiskirjoittajaa, jotka ovat jo kauan olleet osa MRI:a. Nykyisin ryhmässä vaikuttavat erityisesti Karin Schlanger, Barbara Anger-Diaz, Eileen Bobrow ja Elizabeth Martin. Voidaankin sanoa että MRI:n tulevaisuus on monessa suhteessa näiden naisten käsissä.

Elävä arkisto

Kertoisitko suomalaisille lukijoille lyhyesti, mikä on Don D. Jacksonin arkisto ja mitä hyötyä siitä voisi olla nykyisin perhe- tai lyhytterapiaa opiskelevalle.

- Olipa mukavaa, että esitit tämän kysymyksen: tästä aiheesta saat 10 sivua tekstiä haastatteluusi! Don Jacksonin arkisto on kokonaisuus, joka jatkuvasti kehittyy ja kasvaa. Sen kokoamisen aloitti antropologi Brad Keeney eikä se aluksi keskittynyt pelkästään Jacksonin kirjoituksiin.

Tein aikoinani tohtorin väitöstäni Texas Techissä. Brad toimi siellä koulutusohjelman johtajana, ja me molemmat olimme hyvin kiinnostuneita Batesonista. Bradin ystävä Gregg Williams työskenteli toimittajana ”Continuing The Conversation” –nimisessä lehdessä - vähän samantapaisessa kuin tämä teidän Ratkes – ja oli ottanut tehtäväkseen Batesonin ideoiden vaalimisen. Gregg on nykyisin vanha hippi, joka on suorittanut tutkintonsa Massachuttsetsin teknologisessa instituutissa (MIT). Hän on luomuviljelijä, jonka kirjahyllyssä on tietääkseni laajin kokoelma Batesonin kirjoituksia ja niitä käsitteleviä tekstejä. Greg on Bradin ystävä ja Brad järjesti minulle aikoinaan 500 dollarin apurahan, jolla ostin vinot pinot kopiopaperia ja lastasin ne kuorma-autooni. Sitten suuntasin kohti Gregin farmia kopioidakseni hänen Bateson-kokoelmansa. Gregg antoi minun kopioida myös valtavan luentokokoelman; ääninauhat, joille on tallennettu monta kilometriä Batesonin luentoja. Tällainen on arkiston syntytarina, joka on jatkunut sen jälkeen.

Kun aloin vuodesta 1987 vierailla MRI:ssa, kiinnostuin myös Jacksonin työstä ja John Weaklandista, tästä ihastuttavasta miehestä. Keräsin huolellisesti heidän luennoistaan kaikki olemassa olevat äänitallenteet sekä pöytälaatikkoon jääneet luentosuunnitelmat ja muistiinpanot. Tästä muodostui arkiston toinen osa. Kolmas kokoelma syntyi Johnin kuoltua. Vähän ennen kuolemaansa hän antoi haltuuni Batesonin tutkimusprojektien jäljelle jääneet paperit eli Palo Altossa 1950-luvulla syntyneet tekstit. Näiden kokoelmien muodostama arkisto laajenee edelleen. Irving Yalom ja Don Jackson ovat esimerkiksi tutkineet perheitä, joissa joku kärsii haavaisesta paksusuolentulehduksesta ja kaikki heidän keräämänsä aineisto on arkistoitu. Sieltä löytyy myös äänitteet Virginia Satirin alkuperäisistä koulutusseminaareista; hänhän toimi MRI:ssä maailman ensimmäisen perheterapiakoulutusohjelman johtajana. Kaikki nämä tallenteet on meillä järjestetty erillisiin kokoelmiin.

MRI:n lyhytterapiaprojektin materiaali muodostaa arkiston toisen laajan kokonaisuuden. Tämä usein unholaan jäävä osasto on erityisen lähellä sydäntäni. Jeffery Zeig on ystäväni ja vuosia sitten hän pyysi minua vieraaksi Milton H. Ericksonin säätiöön Phoenixiin. Vierailevana tutkijana tehtäväni oli käydä lävitse kaikki Milton Ericksonin luentojen äänitallenteet ja luokitella ne, jotta säätiö saisi tarkemman kuvan kokoelmiensa sisällöstä. Tässä puuhassa kului koko kesä. Tämä liittyy Jacksonin arkistoon siten että Jefferyn kautta käytössämme on myös koko Ericksonin säätiön huikea kokoelma. Ericksonin äänitallenteet ovat vuosilta 1952-1968. Kaikki tämä fantastinen aineisto – olen muuten kuunnellut sen kaiken – sisältää vain kolme kliinistä haastattelua. Valtaosa siitä koostuu tapausselostuksista – ajatteles sitä!

MRI:n Brief Therapy Center taas tallensi - kirjoitusten ja luentoja varten laadittujen muistiinpanojen sijaan - tuhansia tunteja primaarilähteitä, ainutlaatuisia kliinisiä perhe-, pari- ja yksilöterapiahaastatteluja. Tutkijat, joita kiinnostaa näiden ihmisten ideat muutoksen aikaansaamiseksi, voivat itse kuunnella näitä autenttisia nauhoituksia Don D. Jacksonin arkistossa – niitä säilytetään heitä varten. Tämä on Batesonin ryhmän, sittemmin MRI:n ryhmän ja MRI:n lyhytterapiaryhmän lahja meille. He nauhoittivat kaikki haastattelunsa, jotka nyt ovat saatavilla arkistossamme.
Kuka tahansa, joka haluaa perehtyä terapiahistoriaan, voi tutustua tähän aineistoon.

MRI:n ryhmä poikkesi aikakauden normeista siinä että se tapasi kokonaisia perheitä ja nauhoitti haastattelut ja tallensi ne tutkimustarkoituksessa. Meillä on olemassa kaikki Batesonin ja Jacksonin aikakaudella tehdyt kliiniset haastattelut, samoin kuin lyhytterapiaryhmän, Satirin ja muiden tutkimusprojektien primaarimateriaali. Lyhytterapiaryhmä (Brief Therapy Group) alkoi tavata asiakkaita lokakuussa 1965. Jokainen asiakashaastattelu nauhoitettiin ja niitä on tuhansia. Voitko uskoa! Minusta se on uskomaton perintö. Sen sijaan että lukisimme tutkimusraportteja voimmekin kuunnella alkuperäisiä nauhoituksia ja analysoida niitä eri tavoin! Tämä on Don Jacksonin arkisto!

Seminaarisi täällä konferenssissa oli elävä esimerkki tämän aineiston käytöstä.

- Arkiston idea on sen avoimuudessa. Haluamme ihmisten hyödyntävän sitä. Tietysti käyttöä tulee kontrolloida luottamuksellisuuden ja järjestyksen säilyttämiseksi. Arkistonhoito tarkoittaa materiaalin säilyttämistä, järjestämistä ja luokittelemista sekä sen saatavuuden turvaamista sisällönkuvailun ja hakujärjestelmien kehittämisen avulla. Tämän lisäksi on paljon muuta ja olenkin vain kuvaillut suurimpia kokoelmiamme. Meillä on vielä esimerkiksi Batesonin ryhmän tiimikeskustelujen osasto. Voitko kuvitella, että Bateson, Jackson, Weakland ja Fry istuivat yhdessä pohtimassa työtään ja ymmärsivät nauhoittaa nämä keskustelut perinnöksi jälkipolville. He jopa litteroivat ne meille! Arvokkaampaa lahjaa emme olisi voineet saada!

Eli voimme myös kuunnella Jay Haleyn ja John Weaklandin ajatustenvaihtoa heidän tavattuaan Milton Ericksonin?

- Juuri näin. Tein tästä aiheesta seminaarin käydessäni viimeksi täällä Torontossa. Jeff Zeigilla on myös hallussaan muutamia noista haastatteluista. On todella mielenkiintoista kuulla, millaisia ajatuksia tapaaminen Miltonin kanssa herätti Haleyssa ja Weaklandissa.

”Isovanhempien” vallankumous

Tämäkin kertomasi tarina osoittaa, että olet todella omistautunut asiallesi.
Mikä muu sytyttää sinun ammatillisen innostukseni nykyisin?

- Rakastan opettamista ja teen sitä mielelläni juuri tällaisessa work-shop-muodossa. Muuten toimin pari- ja perheterapien professorina ja ohjaan kandidaatti- ja tohtoritasoisia opintokokonaisuuksia Lousianan yliopistossa Monroessa. Meillä on mahtavia opiskelijoita ja rakastan teorian opettamista, joka on näissä koulutuksissa minun vastuullani. Mutta teen myös pari kertaa viikossa psykoterapian työnohjausta. Pidän myös siitä, mutta ennen kaikkea minusta on erittäin mieluista ohjata opiskelijoita kun he valitsevat aiheitaan tohtorin väitöskirjaansa varten. Olisin myös loppuelämäni täysin tyytyväinen, mikäli saisin vain istua ja kuunnella näitä vanhoja nauhoituksia, sillä ne ovat todella mielen räjäyttäviä dokumentteja. On häpeällistä havaita, miten relevantteja ja samalla unohdettuja ne ovat.

Mitkä ovat mielestäsi tällä hetkellä ne kehityssuunnat tai muutokset, jotka ovat merkittäviä perhe- ja lyhytterapian piirissä?

- Tiedän että vastaukseni tähän kysymykseen ei edusta enemmistön mielipidettä ja minä en ole tunnettu opettaja enkä mikään supertähti enkä kirjoita niin paljon kuin voisin, mutta ajattelen siitä huolimatta että ongelmanamme on nykyisin se että olemme kadottamassa kosketuksen teoriaan. Olemme menettäneet elävän yhteyden vuorovaikutteiseen filosofiaan tai teoriaan, joka muodostaa ideoittemme rungon. On tietysti olemassa lukuisia parempiakin tapoja ilmaista tämä sama asia. Esim. Murray Bowen korosti aina että ”ollessamme emotionaalisesti juurettomia ja vailla yhteyttä menneisyyteemme joudumme vaikeuksiin”. Näin on minusta terapiamaailmassa tapahtumassa. Olemme niin keskittyneitä oppimaan koko ajan jotain uutta ja suuntautuneet tulevaisuuteen – mikä sinänsä on ihan hyvä asia – ettemme muista taustaamme. Kasvatamme seuraavaa terapeuttisukupolvea antamatta heille tilaisuutta ymmärtää, mikä on tehnyt esim. Steve de Shazerista, Yvonne Dolanista, Dick Fishistä tai Jim Duvallista niin hyvän terapeutin. Heidän kaikkien taustalla on ”perinteisen” perhe- ja lyhyterapian ajatusmaailma ja se muodostaa lähtökohdan heidän elämäntyölleen.

Mielestäni laiminlyömme ammatillisen kasvumme unohtamalla aiemmin tehdyn tutkimuksen. Nuoren terapeuttisukupolven kannalta on ikävä asia, mikäli heiltä jää työstään puuttumaan teoriahistorian tarjoama taustatuki. En tarkoita sitä että perinteen pitäisi hallita kliinistä työtä, mutta sen tuntemisesta on paljon hyötyä. Sitä voisi verrata vaikkapa naapurissa asuviin isovanhempiin, joiden luona on hyvä silloin tällöin piipahtaa.

- Tämä tuo mieleeni Kensington Consultation Centressä Lontoossa työskentelevän Peter Langin ajatuksen käytännön ja teorian välisestä yhteydestä. Hänellä on tapana sanoa: ”Tavalla tai toisella käytäntö on aina elettyä teoriaa”.

- Juuri niin!

Teoria on myös läpielettyä käytäntöä ja nämä kaksi ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

- Aivan! Eräs tärkein havainto, jonka voimme tehdä pioneerien työstä, on ajatus keskittymisestä nykyhetkeen ja sen seuraamuksiin. Tämä on todella arvokasta. Ajatus on kuitenkin useissa lähestymistavoissa saanut muodon: ”Meidän ei tarvitse ottaa oppia tieteenalamme aiemmasta tutkimuksesta”. Kyse on kuitenkin kahdesta eri asiasta, jotka ovat erheellisesti sekoitettu toisiinsa. Suuntautuminen nykyhetkeen tai tulevaisuuteen ei tarkoita sitä, että tutustuminen ”modernistiseen” teoriaperinteeseen olisi käytännön työn kannalta turhaa. Nykyisyyden tai tulevaisuuden korostaminen viestittää asiakkaille, että ymmärrämme heidän ongelmiaan. Tämä on kokonaan toinen juttu. Minusta esim. MRI:n työn luokittelu ”modernistiseen perinteeseen” kuuluvaksi on epätarkoituksenmukaista ja perustuu väärinkäsitykseen. Se myös haittaa tulevaa sukupolvea rajoittamalla turhaan heidän oppimiskokemustaan. Sivuutamme hyödyllisiä ajatuksia olankohautuksella, koska luokittelemme ne ns. ”modernistiseen perinteeseen” kuuluviksi. Tällainen menettely sisältää eksplisiittisen ajatuksen näiden teorioiden kuppikuntamaisuudesta ja arvottomuudesta, mikä puolestaan johtaa niiden sivuuttamiseen opetuksessa. Opiskelijoiden kannalta tämä on todella valitettavaa.

Aiempaan viitaten haluaisin kysyä sinulta, missä ovat ne ”vanhemmat”, jotka kehottaisivat ”lapsiaan” vierailemaan ”isovanhempiensa” luona?

- Mielestäni toinen keskeinen ajatus, joka löytyy näistä nykyisistä, tehokkaista lähestymistavoista, on se Jacksonin teesi, jonka mukaan ”kaikki tekevät aina parhaansa ottaen huomioon ne vuorovaikutussuhteet ja kontekstit, joihin ihmiset kulloinkin yrittävät sopeutua”. Hän uskoi, niin kuin minäkin, että jos sallimme itsellemme syyttelyn kyseenalaisen ylellisyyden, seurauksena on vain vihamielisyyttä ja ongelmamme syvenevät. Se ei vie asioita eteenpäin.

On olemassa lukuisia syitä, miksi terapeutit eivät nykyisin välitä varhaisen perheterapian vallankumouksellisista ajatuksista. Eräs niistä on raha. Jos haluan jonkun oppivan minulta jotain, en voi sanoa: ”Annas kun opetan sinulle sitä mitä Steven Lankton sanoi kymmenen vuotta sitten”, sillä Lankton elää ja vaikuttaa yhä. Meidän olisi parempi mennä tapaamaan Lanktonia itseään. Mutta silloin törmäämme taloudellisiin asioihin. Toinen merkittävä seikka on se että aikamme arvostaa ja vaatii koko ajan jotain uutta. Kaikki muu paitsi tuoreet ideat tai päivän hittituotteet ovat auttamattomasti ”passe”. En enää löydä radiokanavilta musiikkia, josta pidän, sillä sieltä tulee vain 14-vuotiaiden tuottamaa poppia 12-vuotiaille. Menneisyyden halveksunta on nykymaailmassa huipussaan ja se tunkee läpi koko kulttuurimme.

Olen onnekas, sillä minulla on ollut mahdollisuus tavata sinut, mutta minua huolettaa se että kukaan muu ei tuo esille näitä ajatuksia. Tuntuu pahalta että on niin paljon ihmisiä, jotka ovat täysin tietämättömiä taustastaan.

- Suosittelisin perehtymistä klassikoihin ja näiden vanhojen ajatusten omaehtoista punnitsemista. Minusta se on parempi vaihtoehto kuin kritiikittä hyväksyä vallitseva dogmi, jonka mukaan ”ei-post-moderni” on arvotonta rihkamaa. Esim. Steve de Shazerin kirjoista suosikkini on hänen esikoisteoksensa Patterns of Brief Family Therapy (1982). Se sai minut innostumaan siinä määrin että menin vuonna 1983 Milwaukeehen opiskelemaan Steven, Insoon, Eve Lipchikin ja muiden työryhmän jäsenten pariin.

On tärkeää kysyä: ”Mitä voimme tehdä näiden käänteentekevien ajatusten väheksynnälle?” Vastaukseni on: voimme oppia uudesta, mutta voimme myös tutustua vanhaan. Käytän esim. Fischin, Weaklandin & Segalin kirjaa Tactics of Change (1982) opettaessani MRI:n lyhytterapiaa; Jay Haleyn teosta Uncommon Therapy (1973) esitellessäni strategista terapiaa ja Watzlawickin, Balevasin & Jacksonin Pragmatics of Human Communication´ia (1967) johdattaessani opiskelijoitani interaktionaaliseen teoriaan. Silloin kun he todella innostuvat - mitä tapahtuu usein, sillä nämä ajatukset ovat niin yhtenäisiä ja mielenkiintoisia – kehotan heitä myös lukemaan Watzlawick´in, Weaklandin & Fichin kirjan Change: Problem Formation and Problem Resolution (1972). Ihastuessaan siihen suosittelen seuraavaksi Brad Keeneyn Aesthetics of Changea (1983). Ennen pitkää opiskelijat ovat kulkeneet ajassa taaksepäin ja löytäneet näiden rikkaiden ajatusten aarrekätkön. Minulle taas on suuri palkkio työssäni nähdä, miten heidän ymmärryksensä laajenee ja syvenee ja miten heidän kliininen työnsä eksponentiaalisesti paranee.

Kiitos, Wendel.

<< paluu