<< paluu

Tavallisuuden eksotiikasta- keskustelu Jill Freedmanin kanssa

Tapio Malinen

Jerusalemissa oli rauhallista kun tämä keskustelu käytiin alkutalvella 2010. Jill Freedman, joka kokemuksensa perusteella – yhdessä miehensä Genen kanssa - kuuluu oikeutetusti narratiivisen psykoterapian maailmanlaajuiseen kärkeen oli saapunut Chicagon Evanston Family Therapy Centeristä ohjaamaan viikon mittaista intensiiviseminaaria tähän kauniiseen ja monitarinalliseen kaupunkiin. Seminaarin aikana tutkittiin narratiivisen työtavan erilaisia sovellutuksia ja nykyisiä kehityssuuntia. Jill on kouluttajana tunnettu siitä, että hän kulkee itse sitä polkua, josta puhuu. Keskustelu käytiin israelilaisen kollegan Chona Rachel Frumin reflektoidessa syntynyttä tarinaa.

Tapio Malinen: Kirjansa ”Interviews with Brief Therapy Experts” esipuheessa Michael Hoyt käyttää kaunista ja koskettavaa metaforaa haastattelemisesta. Hänen mielestä haastattelu on henkinen tila, jossa prosessi heijastaa sisältöä, muoto syntyy tarkoituksesta ja välineestä tulee viesti. Sen aikana ihmiset tekevät yhdessä erilaisia mielen maisemia (inter-viewing). Pidän kovasti tästä metaforasta. Miten on Jill? Ryhdytäänkö yhdessä luomaan mielenmaisemia?

Jill Freedman: Sopii.

TM: OK. Voisitko kertoa jotain elämästäsi niihin aikoihin, jolloin sait ensikosketuksen narratiiviseen terapiaan? Millainen tuo tilanne oli ja millaisessa kontekstissa se tapahtui?

JF: Se on oikeastaan aika hauska juttu, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, miten tärkeä asia siitä tulisi. Gene ja minä olimme juuri muuttaneet Chicagosta St Louisiin. Muutto oli minulle hyvin vaikea, vaikka en sitä etukäteen tiennytkään. Se oli vaikea, koska minut tunnettiin Chicagon alueella. Ihmiset halusivat tulla terapiaani, ja minulla oli paljon mahdollisuuksia opettaa. Sitten muutimme St Louisiin, ja vain harvat terapiayhteisössä tunsivat minut. Oli aloitettava alusta.

Juttelin asiasta erään ystäväni, Jennifer Andrewsin, kanssa. Hän asuu nykyisin Los Angelesissa, mutta oleili silloin Chicagossa. Puhuimme puhelimessa ja kerroin, miten hankalaa minulla oli. Hän sanoi: ”Olen järjestänyt täksi viikonlopuksi työpajan ja IJR:ään on tulossa eräs vieras.” Institute of Juvenile Researchissa toteutettiin siihen aikaan  perheprojektia, jonka puitteissa eräs australialainen kouluttaja saapui Chicagoon päiväksi. Jennifer oli kuitenkin saanut hänet jäämään seuraavaksikin päiväksi. Ystäväni kertoi: ”En tiedä tästä vieraasta mitään, mutta hän on kuulemma kiinnostava. Mitäpä jos tulisit viikonlopuksi tänne kylään, pääsisit takaisin Chicagoon, missä sinut tunnetaan ja oppisit jotain uutta.” Sanoin, että mikäs siinä.

Osallistun kahden päivän työpajaan, jossa Michael White haastatteli ihmisiä yleisön edessä. Hänen työnsä kiehtoi minua heti valtavasti. Tein muistiinpanoja monista hänen teoriansa osa-alueista, mutta en vielä silloin tiennyt, mihin kaikkeen ne liittyivät. Olen myöhemmin lukenut
tekemiäni muistiinpanoja ja ajatellut: ”Hei, hänhän kertoi meille jo silloin nämä asiat, mutta en vielä tajunnut kaikkea.” Ymmärsin ja näin kuitenkin sen, miten ihmiset avautuivat, hymyilivät ja miten he rakensivat uutta, parempaa käsitystä itsestään näiden narratiivisten haastattelujen kautta. Rakastin niitä; ne olivat upeita.

TM: Oliko narratiivisessa työtavassa muita piirteitä, jotka silloin vetosivat sinuun?

JF: Minua kosketti erityisesti se, miten Michael oli ihmisten kanssa. Hänen tapansa olla oli hyvin yhteistoiminnallinen ja vähemmän hierarkinen kuin mihin olin aiemmissa haastatteluissa tottunut. Hän oli todella enemmän kiinnostunut ihmisistä kuin ongelmista tai ratkaisuista. Michael ei tehnyt hypoteeseja, ja koska en ole järin hyvä tässä taidossa, se tuntui hyvältä.
Myös poliittinen näkökulma oli minulle tärkeä. Tunsin, että narratiivisen työtavan kautta voisin olla kosketuksessa poliittisuuteen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Nämä ovat minulle merkityksellisiä asioita myös terapian puitteissa.

Myös leikkimielisyys oli tärkeää. Michaelilla oli koko ajan hauskaa haastattelujen aikana. Tietysti monet muutkin terapeutit käyttävät huumoria keventääkseen työtään, mutta erityisesti Michaelin tapa kosketti minua selvästi.

TM: Miten narratiivinen lähestymistapa on vaikuttanut työhösi ihmisten kanssa, ja miten se mahdollisesti eroaa entisistä työtavoistasi?

JF: Monet asiat ovat erilaisia narratiivisessa työtavassa verrattuna siihen, miten aiemmin työskentelin. Eräs on se, mihin terapia kohdistuu. Minulla oli tapana työskennellä niin että ihmiset saavuttaisivat tavoitteensa ja joskus jopa ajattelin tietäväni, mitä he tarvitsevat tässä suhteessa tai mikä heitä estää tarkoituksensa toteuttamisessa.. Nyt minua kiinnostaa enemmän ihmisten tieto hyvästä elämästä ja elämisentaidot. Olen utelias kuulemaan, miten suotuisat tarinat kehkeytyvät ja mitä mahdollisuuksia ne sisältävät vaikeissa elämäntilanteissa. Näkökulmani on laajentunut ja se sisältää nykyisin enemmän myös yllätyksiä. Toinen asia on se, että kiinnitän aiempaa enemmän huomiota niihin konteksteihin ja diskursseihin, jotka johtavat ihmisiä elämän laitapuoleen. Aiemmin ajattelin yksilökeskeisemmin tai perhesysteemin puitteissa. Laajemman kontekstin huomioiminen on ollut iloinen asia. Kunnioitan entistä enemmän sitä, miten ihmiset selviytyvät hämmästyttävän vaikeissa tilanteissa. Opin koko ajan valtavasti näistä tarinoista. Niin ja sitten on vielä eräs juttu: terapeutin asema. Olin aiemmin enemmän asiantuntijan roolissa. Nyt työni on todella yhteistyötä asiakkaitteni kanssa. Olen edelleenkin hyvin aktiivinen, mutta keskusteluissamme ihmiset ovat minua keskeisemmässä asemassa oman paikallistiedon asiantuntemuksensa vuoksi.

Ihmiset kokevat, että erilaiset ideat kumpuavat heistä ja he voivat aidosti antaa tästä itselleen ansiota. Aiemmin painotus oli erilainen: terapeutti oli yksinoikeutettu muutosagentti. Eräs vaikutus tästä yhteistyöstä on se, että se luo selkeän yhteisöllisyyden kokemuksen, josta kaikki osapuolet hyötyvät.

TM: Pystyisitkö tarkemmin kertomaan, mikä narratiivisesta terapiasta tekee niin vaikuttavan juuri tässä suhteessa?

JF: Kun ihmiset vastaavat narratiivisiin kysymyksiin, he eivät vain anna haastattelijalle informaatiota, vaan he rakentavat kokemuksensa kautta uudenlaista todellisuutta.  Kysymyksiin vastaaminen on hyvin voimallista, koska se johdattaa ihmisiä näkemään itsensä uudella tavalla. Kokemuksellisesti tämä voi parhaimmillaan uudistaa elämistä.

TM: Olen huomannut, että sinulla on aivan oma persoonallinen tapa tehdä näitä kysymyksiä ja narratiivista terapiaa ylipäätään. Miten luulet että konsultoimasi ihmiset kuvailisivat juuri sinun ääntäsi, sinun ominta tapaasi toimia narratiivisena terapeuttina?

JF: Olen kuullut ihmisten sanovan, että etenen hitaasti, olen lempeä…

TM: Entä miltä sinusta itsestäsi tuntuu? Mitä itse sanoisit?

JF: Mitä minä sanoisin? No, olen mielestäni epävirallinen ja rento. Käyttämäni kieli on aika yksinkertaista ja maanläheistä. Olen myös mielestäni pikemminkin käytännönläheinen kuin älyllinen.

TM: Jill, mitä luulet, onko narratiivinen työtapa vaikuttanut sinuun myös työsi ulkopuolella?

JF: Kyllä!

TM: Voisitko sanoa tästä vähän lisää. Mistä luulet sen johtuvan?

JF: Kun työskentelee tällä tavalla, syntyy uusi maailmankuva, ja tämä kuva tai käsitys vaikuttaa kaikkeen olemisessamme. Näen ihmiset eri tavalla ja kunnioitan niitä paineita, joiden alaisina he ovat omassa kontekstissaan. Mutta myös niitä aloitteita, joita kaikesta huolimatta koko ajan teemme paremman elämän puolesta. Minusta on tullut reflektiivisempi… otan usein kantaa epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, tunnistan yhteisöllisyyden voiman ja olen tietoisempi kulttuurieroista. Narratiivinen työtapa on tehnyt minusta myös nöyrän.

TM: Mitä tarkoitat nöyryydellä tässä yhteydessä? Mitä se sinulle merkitsee?

JF: Kun katsoo asioita ikään kuin oman maailmankuvansa lävitse, silloin on hyvin tietoinen asioista, joita ihmiset tekevät ja joita minä en ehkä heidän asemassaan pystyisi tekemään. Tämäherättää nöyryyteni. Olen mielestäni myös nykyisin avoimempi oppimaantoisten kokemuksista. 

TM: Olenkin huomannut näiden päivien aikana, miten usein sanot: ”Tämä kiinnostaa minua kovasti! En ole koskaan tullut ajatelleeksi tätä itse.”

JF: Siltä minusta juuri tuntuu! Minä en ajattele, että minun pitäisi... olen iloinen, että ihmisillä on ajatuksia, joita minulla ei ole ollut ja että opin koko ajan. Tapio, haluaisin kuulla, miten sinä vastaisit tuohon kysymykseen: miten narratiivinen työtapa on vaikuttanut elämääsi?

TM: Minulle on ehkä tällä hetkellä tärkeintä kokemus ihmisten välisestä yhteydestä tai niin kuin vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh asian ilmaisee, yhteyselämästä, joka uhmaa yhteiskunnassamme vallitsevaa erillisyyden harhaa. Yksilöllisyyttä korostava elämäntapamme ja siihen liittyvät ongelmat eristävät meidät helposti toisistamme. Ehdollistunut mielemme saa meidät usein havaitsemaan asioita tavalla, joka luo kärsimystä. Narratiivinen työtapa toimii usein vastavoimana, joka rikkoo tämän erillisyyden ja luo kohtaamisia, joissa valta jakautuu tasapuolisesti. Tällöin voimme kontrollin sijaan kokea yhdessä elämän ennustamattomuus, ja  hyvään, kauneuteen ja todelliseen liittyvien peruskysymysten kautta voimme tuntea olevamme samassa veneessä.  Alamme havaita ja kokea elämää vastavuoroisesta kokonaisuudesta käsin. Asiakkaistamme tulee kanssatutkijoita, jotka usein kuljettavat terapeutin näköalapaikoille, joissa työmme ja elämämme näyttäytyvät ainutlaatuisina ja innostavina seikkailuina. Tämä yhteyden mahdollisuus on minulle tällä hetkellä tärkeää keskellä maailmanlaajuista eristymisprosessia, joka leviää koko ajan yhä laajemmalle. Olen myös viime aikoina tajunnut, että se on itse asiassa minäkäsityksemme mukanaan tuomaa harhaa.

Koska olen myös narratiivisen terapian kouluttaja, minua kiinnostaa erityisesti työni vaikutusten tutkiminen tästä eristymisprosessia uhmaavasta näkökulmasta käsin. Jill, mitkä ovat mielestäni yleisimmät virheet, joita terapeutit tekevät, kun he yrittävät käyttää narratiivista lähestymistapaa? Jos sinulla olisi mahdollisuus ohjata heitä, miten tekisit sen niin että näiltä vältyttäisiin?

JF: Tähän liittyy kaksi asiaa, joista olemme tänäänkin puhuneet. Mielestäni ihmiset kysyvät ongelman nimeä aivan liian aikaisin terapian kuluessa. He saattavat aloittaa ulkoistavan keskustelun jo asiakkaan ensimmäisten sanojen pohjalta. Jos alussa käyttää tarpeeksi aikaa ja etenee hitaasti, kaikki sujuu lopulta nopeammin. Tämä on asia, jota painotan opiskelijoilleni: antakaa asiakkaillenne tarpeeksi aikaa kertoa kokemuksistaan, hidastakaa alussa, jotta ihmiset tuntisivat tulleensa kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Että he voisivat omalla tavallaan ilmaista sen, mikä vastaa juuri heidän kokemustaan.

No, en tiedä kutsuisinko tätä toista asiaa virheeksi, mutta joskus ihmiset yrittävät yhdistellä eri työtapoja tai maailmankuvia toisiinsa tavoilla, jotka eivät ihan istu narratiiviseen lähestymistapaan. Minusta ei voi käyttää poststrukturaalisia ajatuksia ja kysymyksiä, jos terapeutti jäsentää maailmaa strukturaalisesti ja hänen maailmankuvansa on strukturaalinen. Usein ihmiset tulevat koulutukseen ja haluavat integroida narratiivisen työtavan strukturaalisiin lähestymistapoihin. Tilanne on tällöin aika ongelmallinen.

TM: Käytämme siis joskus työtapoja ja ideoita, jotka maailmankuvansa puolesta ovat ristiriidassa keskenään. Luulen että tällöin myös päädymme helposti tilanteisiin, jossa kerromme asiakkaillemme että hänen logiikkansa on pätevä ja oikea, mutta samanaikaisesti myös kyseenalaistamme sen. Mikäli emme työskentele oman maailmankuvamme puitteissa, erilaiset työtavat eivät välttämättä järjesty synergisesti tai ne eivät toimi keskenään. Mikäli maailmankuvamme taas jäsentää palat sopivasti toisiinsa, niistä voi tulla enemmän kuin osiensa summa: ne voivat moninkertaistaa kokonaisuuden. Jill, kun opetat, mitä pidät tärkeimpänä opiskelijoiden kouluttamisessa? 

JF: Minusta käytännön harjoittelu on tärkeää, ja haluan varmistaa, että sitä on aina jonkin verran mukana. Mutta haluan myös kehittää jollakin tavalla tarinaa ihmisten tekemisistä. Reflektoin mielelläni sitä, mitä olemme harjoitelleet, jotta kokemus muuttuisi osaksi sitä, mitä ihmiset ovat terapeutteina. Jos kyseessä on hyvin iso ryhmä, saatan tehdä jotain vähän strukturoidumpaa. Yleensä haluan kuitenkin, että mukana on edes jonkin verran käytännön harjoittelua. Jos asioista vain puhutaan, ihmiset eivät välttämättä vie niin helposti oppimaansa omaan arkeensa.

TM: Haluat siis, että asiat opitaan kokemuksen kautta?

JF: Aivan niin.

TM: En muista vuotta, mutta ostin kerran kirjan, joka käsitteli kongressia, jossa Michael piti luennon. Karl Tomm Kanadasta oli myös siellä ja hän oli lukenut Michaelin kuuluisan artikkelin Deconstruction and Therapy. Tässä kirjassa on pieni kommentti Karl Tommilta. Sen nimi on The Courage to Protest. Tunnetkohan tämän kirjan, jonka nimeä en juuri nyt muista.

JF: Tunnen sen. Olin Genen kanssa myös tuossa kongressissa. Luulen, että tarkoitat Stephen Gilliganin ja Reese Pricen kirjaa Therapeutic Conversations.

TM: Kyllä, juuri sitä. Karl puhuu siinä Foucaultin hyvän ja pahan vallan käsitteistä. Hän kuvailee, miten olemme kaiken aikaa sidottuja tiedon valtasuhteiden monimutkaiseen verkkoon. Mikäli yritämme väheksyä näiden suhteiden merkitystä, teemme ne usein vain näkymättömiksi. Siinä kommentissa on eräs lause, joka koskettaa minua. ”Tutki tapaasi katsoa, jotta näkisit sen, miten katsot ja mitä siitä seuraa.”("Look at your looking in order to see the nature and consequences of your seeing".) 

Millainen on narratiivisen terapeutin oma sisäinen poliisi? Miltä hänen ”sisäistetty katseensa” näyttää? Mitkä ovat yleisimmät itsestäänselvyydet tai normit, joita ei koskaan kyseenalaisteta tässä työtavassa, mutta jotka vaikuttavat koko ajan siihen, miten katsomme ja mitä näemme.

JF: Vau, tuo oli hyvä, kiehtova ja mielenkiintoinen kysymys! Se on myös pulmallinen juttu. On tärkeää suhtautua kriittisesti tekemisiimme, sillä emme halua uudentaa marginalisoivia käytäntöjä. Mutta tämän kritiikin voi myös kokea ”sisäisenä poliisina”, joka voi johtaa ahtaaseen täydellisyyden ja oikeaoppisuuden pyrkimykseen. Mutta on todella tärkeää kuulla, miten asiakkaamme kokevat työmme ja yhtä tärkeää on arvioida sitä myös itse koko ajan.
Mutta kysymyksessäsi taisi olla toinenkin osa. Voisitko toistaa sen?

TM: Mitkä ovat mielestäsi yleisimmin itsestäänselvyytenä pidetyt työtavat tai yleisimmät normit, joita vain harvoin kyseenalaistamme kun työskentelemme narratiivisesti?

JF: Mihin vertaamme itseämme? Outoa kyllä, Michael Whitesta on tullut eräs normalisoiva standardi. Ihmiset vertaavat usein itseään häneen ja miettivät, tekevätkö he terapiaa niin kuin Michael White sitä teki, niin kuin sitä pitäisi tehdä. David (Epston) on ollut minulle suureksi avuksi tässä. Hän auttoi minua kertomalla, että hän puhuu vain niistä työtavoista, joita itse käyttää. David ei esimerkiksi tee reflektointia, joten hän ei myöskään opeta sitä. Keskustelin myös kerran Michaelin kanssa siitä, miten minä teen narratiivista terapiaa erilailla kuin Michael tai David. Hän oli hyvin kannustava tässä suhteessa. Meillä kaikilla on omat tapamme, enkä väitä ollenkaan olevani samalla tasolla kuin hän oli eläessään (ja olen tietoinen siitä, että kommenttini osoittaa, miten moderni valta toimii).

Ohjasin kerran työpajaa ja minut sinne kutsunut henkilö totesi, että tein uudistavan jäsentelyn väärällä tavalla. Kysyin, miten hän itse oli oppinut tekemään sitä, ja hän vastasi oppineensa sen minulta viisi vuotta sitten [naurua]. Kenties näitä standardeja luo ajatus, että asiat on tehtävä vain yhdellä tietyllä tavalla.

TM: Aivan, eikä mikään saa muuttua. Olen aina pitänyt siitä, miten Michael puhui modernista
vallasta ja siitä miten vertaaminen ja asioiden standardisointi on eräs tämän vallankäytön tempuista.
Hän puhui usein poliittisuudesta, siitä miten narratiivisuus on poliittista toimintaa pienellä p:llä. Pidän tästä ilmaisusta. Joskus hän puhui jopa narratiivisen terapian vallankumouksellisuudesta. Mitkä asiat ovat tänä päivänä poliittisia sinun työssäsi? Mitä on työsi politiikka?

JF: Poliittista on tehdä näkyviksi ja nimetä niitä laajempia yhteyksiä, jotka tukevat ongelmia. Minusta on myös poliittista saattaa ihmisiä, jotka tulevat hakemaan apua, havainnoimaan tai reflektoimaan työnohjausprosesseja. On poliittista konsultoida ihmisiä kun he täyttävät vakuutuslomakkeitaan niin että he saavat sen, mikä heille kuuluu. Olen työskennellyt paljon HIV-tartunnan saaneiden ihmisten parissa. Eräs asia, joka minusta liittyy työnteon poliittisuuteen on se että tukikeskusten asiakkaat ohjataan osaksi uusien asiakkaiden tulo- ja kuntoutusprosessia, että heistä tehdään paikallistiedon asiantuntijoita.

TM: Pidän tavastasi painottaa käytännön työtä. Siinä tavallinen tulee jotenkin epätavalliseksi, eksoottiseksi ja merkittäväksi. Tulee mieleen, miten Ray Wendel...

JF: Wendel Ray?

TM:  Niin todellakin, Wendel Ray! Hänellä on tapana sanoa, että hyvä käytäntö on läpielettyä teoriaa ja hyvä teoria on läpielettyä käytäntöä [naurua].

JF: On eräs asia, joka nyt tuli mieleeni, joka olisi varmaan pitänyt sanoa heti alussa.

TM: Sano ihmeessä!

JF: Käytännössä kaikki, mitä olen tähän mennessä oppinut opettajana, on tulosta yhteistyöstäni kumpanini Gene Combsin kanssa. Puhun itsestäni yksikössä, mutta en usko että olisin tässä ilman häntä. Todellista kumppanuutta on ollut se että olemme voineet koko ajan keskustella asioista, selvittää niitä yhdessä ja kokeilla jotain uutta.

TM: Tangoon tarvitaan aina kaksi. Palataan kumppaniisi vielä hetken päästä lisää. Sopiiko?

JF: Sopii.[naurua]

TM: Olet myös yhdessä miehesi Genen kanssa kirjoittanut kolme mielenkiintoista kirjaa. Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee? Mikä sen paikka on työssäsi ja elämässäsi?

JF: Minua on aina kiinnostanut kirjoittaminen. Sanojen löytäminen auttaa minua ajattelemaan, joten tässä mielessä kirjoitusprosessi on minulle tärkeä. Se on tapa reflektoida ja tiedostaa omaa ajattelua. Ja se puolestaan vaikuttaa opettamiseeni. Kirjoissa on jotain hyvin merkittävää; niissä sanojen kautta ihmiset saavat äänen itselleen. Ja me voimme tulla tunnistetuksi tämän äänen kautta.
Olen saanut puheluita ja sähköpostiviestejä terapeuteilta Nigaraguasta, Kiinasta ja Saksasta. Ihmiset ovat kertoneet minulle, miten he ovat soveltaneet kirjasta lukemiaan ajatuksia omassa työssään. Mikä kunnia tämä onkaan!

TM: Mikä kirjoistasi on sinulle tärkein ja miksi?

JF: Mikä hankala kysymys! Mutta luulenpa että iloitsen eniten kirjasta Narrative Therapy: The social construction of preferred realities. Uskon että juuri tämä kirja on tehnyt narratiivista työtapaa tunnetuksi monelle terapeutille. Iloitsen siitä, että sain mahdollisuuden kirjoittaa yhdessä ensimmäistä laajaa esitystä tästä työtavasta. Sekä Michael että David tukivat meitä suunnattomasti koko ajan.

TM: Jill, olen kuullut, että työskentelet Ibukassa Ruandassa. Voisitko kertoa kokemuksistasi? Mitä opit ihmisiltä siellä?

JF: Ibuka tarkoittaa muistamista. Tiesitkö sen?

TM: Tiesin.

JF: Mistä tiesit?

TM: Kirjoitin ennen tätä haastattelua hakukoneelleni sanan Ibuka. Sain tietää, että kyseessä on kansanmurhasta selvinneiden järjestö Ruandassa. Heidän sivullaan kerrottiin myös mitä sana ibuka merkitsee.

JF: Kaikki, jotka ovat jäseniä tässä järjestössä, ovat selvinneet hengissä kansanmurhasta.
He auttavat nyt toisia selviytyjiä joko tarjoamalla terapiaa, vaikkei heillä ole juurikaan koulutusta, tai toimimalla asianajajien apuna. Se tarkoittaa monessa tapauksessa sitä, että ihmisiä tuetaan kertomaan oma tarina oikeusjärjestelmässä.

Useimmat ihmiset, joiden kanssa työskentelimme, olivat menettäneet perheensä ja kokeneet käsittämättömiä asioita. Oli todella inspiroivaa tunnistaa ilo, toivo ja elämän merkityksellisyys näissä ihmisissä. Olin ällistynyt heidän rauhallisesta suhtautumisestaan ja siitä, miten he säteilivät mielihyvää. Jo se että saimme olla näiden ihmisten kanssa oli elämys sinänsä.

Opin myös jotain todellisista kulttuurieroista työskennellessäni Ruandassa. Mielestäni uudistavan jäsentelyn työtavat ovat hyvin toimivia, mutta tällaisen haastattelun tekeminen näissä olosuhteissa voi joskus tuntua jopa kuulustelulta, koska siinä tehdään niin paljon kysymyksiä. Opin, että vaikka uudistava jäsentely on hyvä työkalu, niin on myös tärkeää löytää kulttuurisesti sopivia tapoja soveltaa sitä. Tämä oli minulle merkittävä havainto.

Toinen merkittävä kokemus Ibukassa tapahtui kun menimme sinne toistamiseen Genen kanssa.

Cheryl (White) ja David (Denborough) sanoivat meille: ”Usein näissä yhteisöllisissä tilanteissa käy niin etteivät ihmiset muista mitä tehtiin. Älkää huolehtiko, tehkää vain sama uudestaan.” Saavuimme sinne, ja kaikki olivat hyvin innostuneita olemaan mukana ja saimme päivittäin kirjeitä eri yhteisöiltä. He kertoivat meille, miten he olivat soveltaneet ajatuksiamme ja tehneet niistä omia käytäntöjään. Voisin kertoa yhden esimerkin. Sopiiko?

TM: Totta kai.

JF: He viettävät joka vuosi sata suremispäivää. Olimme puhuneet kirjeiden kirjoittamisesta, dokumentoinnista ja myös kaksoistarinan ajatuksesta. He kertoivat, että 15 vuoden ajan satana päivänä he eivät tehneet mitään muuta kuin surivat. Mutta kun me olimme lähteneet, monet heistä -tietämättömiä toisistaan - saivat idean tehdä jotain uutta. He kirjoittivat ystävilleen ja työtovereilleen ja kehottivat heitä ajattelemaan, mihin oli edetty näiden 15 vuoden aikana. Heille jäi tilaa suremiseen, mutta samalla myös sen tunnistamiseen, miten pitkälle he olivat kehittyneet. Se oli mahtavaa.

TM: Jill, seuraava kysymys syntyy helposti täällä Jerusalemissa. Voisitko kertoa jotain, miten narratiivista työtapaa voi käyttää ryhmien kanssa, jotka ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään ja varsinkin jos toinen tai molemmat osapuolet toimivat hyvin alistavalla tavalla?

JF: Minulla ei taida olla kokemusta tällaisesta tilanteesta. Olen työskennellyt yhteisöissä, joissa työntekijöillä on ollut hankauksia johdon kanssa ja kouluissa, joissa opettajilla ja oppilashuollon jäsenillä on ollut ristiriitoja keskenään, mutta minulta ei ole kokemusta pitkäaikaisista konflikteista suuremmissa yhteisöissä. Toivoisin kyllä, että olisi. Oletko sinä tehnyt työtä konfliktissa olevien ryhmien kanssa?

TM: En, mutta olisin myös hyvin kiinnostunut tekemään sellaista työtä. Siirrytäänpä pois
 tästä aiheesta, sopiiko? Miten toivot narratiivisen työtavan kehittyvän tulevaisuudessa?  

JF: Oh, enpä oikein tiedä. Voin kuvitella monia eri asioita. Yksi on se, miten Michael ja David koko ajan kehittivät työtään entistä laajemman seuraajajoukon keskuudessa. Yleensä, kun jokin menetelmä ja sen kehittäjät ovat tulleet tunnetuiksi, työtapaa ei kehitetä enää kovinkaan paljon. Kun Michael kuoli, pelkäsin – niin kuin hän itsekin teki -  että näin kävisi myös narratiivisen työtavan kohdalla. En tiedä, miltä kehitys tulee näyttämään, mutta toivon että ihmiset kehittäisivät jatkuvasti uusia työtapoja narratiivisen maailmankuvan puitteissa.

TM: Jos Gene olisi mukanamme täällä tänään ja kuulisi tarinan, jonka olemme tähän asti yhdessä luoneet niin mitä luulet, mihin hän olisi kiinnittänyt huomionsa? Mikä olisi koskettanut häntä eniten keskustelumme aikana?

JF: Luulen että häntä olisi varmaankin kiinnostanut se varhainen Karl Tommin artikkeli, ja uskon, että hän olisi syttynyt myös kun puhuimme narratiivisuuden poliittisuudesta. Tiedän myös että hän rakastaa työtämme Ruandassa .Menemme sinne taas marraskuussa. Hän olisi varmasti kertonut jotain Ruandasta. Olemme erilaisia ja täydennämme toisiamme: hän on älyllisempi kuin minä ja myös hitaampi, hän jopa puhuu hitaammin ja hän työskentelee myös erilaisissa konteksteissa kuin minä.

TM: Millaisissa?

JF: Hän teki pitkään töitä Cook County-sairaalan klinikalla, joka on sama sairaala kuin... tunnetko Teho-osasto-sarjan?

TM: En tunne. Katselen harvoin TV:n sarjaohjelmia [naurua].

JF: Useimmat ihmiset ympäri maailmaa tuntevat sen. Se on sairaala ihmisille, joilla ei ole rahaa. Työ siellä on aika intensiivistä ja vaikeaa, ja Gene tapasi ihmisiä vain puolen tunnin ajan kuukausittain. Mielestäni hän teki hyvin tärkeää työtä näiden ihmisten parissa. Hän konsultoi tällä hetkellä myös perhelääkäreitä, keskustelee heidän kanssaan siitä, miten eri tavoin ihmisille voi puhua diagnooseista, ja miten se vaikuttaa heihin. Keskustelut käsittelevät yleensä myös elämisen vaikeutta ja elämän loppumista [pitkä hiljaisuus].

TM: Olisiko nyt aika kuulla mikä Chanaa on koskettanut keskustelussamme?

JF: Ok.

Chana Rachel Frumin: Kaksi asiaa, jotka koskettivat minua eniten... Ensinnäkin, kun Jill puhui poliittisuudesta, laajempien yhteyksien tunnistamisesta ja nimeämisestä ja siitä miten asiakkaat reflektoivat työnohjausta ja miten hän konsultoi ihmisiä, kun he täyttävät vakuutuslomakkeitaan. Tunnistan resonanssin kun puhutaan narratiivisen työtavan poliittisuudesta. 

TM: Entä se toinen asia?

CRF: Toinen asia... kun Jill kertoi kokemuksestaan Ibukassa ja sanoi: ”Niiden ihmisten ilon ja toivon näkeminen oli inspiroivaa.” Se oli toinen kohta, joka vaikutti minuun hyvin syvästi.

TM: Teitkö joitain mielikuvia tuosta ilosta?

CRF: Toisesta tarinastako? Kyllä, minulle tuli mieleen kuva henkilöstä, jonka kanssa työskentelin joitain aikoja sitten. Hän oli tässä huoneessa kanssani. Kun vain ajattelenkin sitä, sydämeni lämpenee ja silmiini tulee kyyneleitä. Pystyn näkemään hänet yhä. Hän istui aina tuossa tuolissa, ja minä muutuin tuon työkokemuksen jälkeen ja tunnen että hän tulee olemaan kanssani ehkä koko loppuelämän ajan.

TM: Miksi valitsit juuri nämä kaksi asiaa? Liittyykö narratiivisen työtavan poliittisuus, toivo ja ilo omaan työhösi tai elämääsi jollain tavoin?

CRF: Olemme tällä hetkellä tekemässä tätä haastattelua klinikkassa, jossa työskentelee ”ns. ulkopuolisia”, mutta meistä on tullut ”sisäpiirin” klinikka työmme erityislaadun vuoksi. Asetelma on hyvin poliittinen, koska täällä Jerusalemissa yleensä vain sisäpuolelta työskentelevät pääsevät huipulle. Me emme ole sisäpiirissä, emme tee työtä hallitukselle. Itse asiassa minun klinikkani on hyvin provokatiivinen. Kun valmistuin, minulla oli jo 20 vuoden työkokemus ja valmistumiseni jälkeen aloin heti opettaa.

Koulutusohjelmassani pidettiin kokous vuotta paria myöhemmin, ja minun nimeni
mainittiin. He sanoivat: ”Hän opettaa ihmisiä joilla ei ole tohtorinarvoa! Hän opettaa
terapiaa ihmisille, joilta puuttuu tohtorinarvo! Ottakaa hänen oppiarvonsa pois!
Hän vie meiltä asiakkaat! Hän opettaa terapiaa kenelle tahansa!” Asetelma oli siis heti alussa poliittinen. En puhu tästä koskaan kenellekään, se on vain mielessäni ja se todella resonoi.

Olen aina luokitellut itseni epäpoliittiseksi. Kun Jill sanoi ”poliittinen”, ajattelin että pistänpä kynän pois, koska minä en ole kiinnostunut politiikasta. Sitten ajattelin, että hetkinen, mitä hän juuri kutsuikaan poliittiseksi? Kuunnellessani häntä aloin tajuta, että työnihän on luonteeltaan hyvin poliittista.

TM: Mitä tarkoitat tässä yhteydessä poliittisuudella?

CRF: Yllätyin todella tästä poliittisesta resonanssista. Jill sanoi jotain upeaa kun hän totesi että asiakkaat todella tietävät... Ajattelin ensin: ”Tuntevatkohan minunkin asiakkaani näin?” Sitten ymmärsin, että myös minun asiakkaani ovat muuttaneet minua; samalla kun he muuttuivat prosessin myötä, se muutti myös minua!

TM: Luuletko että tämä havainto ja kokemus tekee tulevaisuuden työssäsi jotain mahdolliseksi?

CRF: Kyllä. Asiakkaani osoittavat minulle että pimeyden voi muuttaa valoksi. Luulen, että tiesin sen älyllisellä tasolla, mutta nyt se tuntuu elävältä.

TM: Tämä valo pimeyden keskellä, miten haluaisit sitä tulevaisuudessa käyttää?

C: Pitämällä ääneni ja luottamalla siihen.

TM: Pitämällä äänesi ja luottamalla siihen. Kiitos Chana.  [tauko] No niin Jill, millaista oli olla tämän tarinan yleisönä? Mikä sinua siinä kosketti?

JF: Varmaankin sen kuuleminen, kuinka merkityksellistä työ on hänelle ollut. Hän taisi sanoa: ”Nyt tiedän miksi elän” tai ”Kun ajattelen asiakkaitani, tiedän miksi elän.” Minusta se oli upeaa. Koen Chanan työssä valtavaa omistautumista. Se sopii hyvin yhteen sen kanssa mitä Chanalle merkitsee muutoksen näkeminen niiden ihmisten elämässä, joiden kanssa hän on työskennellyt.

TM: Omistautuminen, pimeys ja valo, elämän merkityksellisys. Liittyvätkö nämä jotenkin sinun työhösi tai elämääsi tällä hetkellä?

JF: Pohdimme eilen diskursseja, sitä miten arvioimme itseämme narratiivisina terapeutteina makrotarinoiden kautta. Kun ajattelen niitä ihmisiä, joiden elämä on muuttunut, työni tuntuu todella merkitykselliseltä. Koen myös että asiakkaat ovat osa tiimiäni. Chana sanoi, että yksi hänen asiakkaistaan on täällä tälläkin hetkellä. Minulla on sama tunne joidenkin ihmisten kohdalla. Olen oppinut niin paljon asiakkaitteni kokemuksista että koen näiden ihmisten ikään kuin olevan mukana työssäni koko ajan.

TM: Mihin Chanan tarina kuljetti sinua?

JF: Jäin selvästi miettimään työni poliittisuutta. Oli yllättävää kuulla, että Chana ei ole aiemmin pitänyt itseään poliittisena ihmisenä. Ajattelen sitä, miten monella tapaa kuvaamme poliittista puolta työssämme ja miten monella tapaa sen työssämme tunnistamme. Chanan tarinan jälkeen jään pohtimaan tätä myös oman työni kohdalla.

TM: Jill, kiitos tästä mielenkiintoisesta keskusteluhetkestä. Toivotan sinulle kaikkea hyvää tärkeässä työssäsi ja elämässäsi.

JF: Kiitos samoin sinulle.

Kirjallisuutta:

Combs, G. & Freedman, J. (1990) Symbol, Story & Ceremony. Using Metaphor in Individual and
         Family Therapy. New York: Norton
Freedman, J. & Combs, G. (1996) Narrative Therapy. The Social Construction of Preferred 
        Realities. New York: Norton.
Freedman, J. & Combs, G. (2002) Narrative Therapy with couples..and a whole lot more! Adelaide:
       Dulwich Centre  Publications.
Gilligan, S. & Price, R. (Eds.) (1993) Therapeutic Conversations. New York: Norton.
Hoyt, M. (2001) Interviews with Brief Therapy Experts. Brunner-Routledge.
White, M. (1992) Deconstruction and Therapy. In Epston, D. & White, M.: Experience,
       Contradiction, Narrative & Imagination. Adelaide: Dulwich Centre.

<< paluu