<< paluu

Ratkes 3/2001

Burn in, not out! - keskustelu Michael Hoyt´in kanssa lyhytterapian
totuudesta ja kauneudesta

Tapio Malinen

Monia eri teorioita yhdistelevä ajattelu, työ lyhytterapeuttina, luova opettaminen ja kirjoittaminen, terapiamaailman nimekkäiden ammattilaisten osallistavat haastattelut…Siinä muutamia asioita, jotka ovat fil tri. Michael Hoyt´in sydäntä lähellä. Miehellä on niin paljon tietoa ja kokemusta, että häntä voisi helposti kutsua vaikkapa lyhytterapian renesanssi-ihmiseksi. Hän työskentelee vanhempana psykologina Kaiser Permanente Medical Centerissä San Rafaelissa ja opettaa myös Kalifornian yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa San Franciscossa.

Seuraava keskustelu käytiin Helsingissä maaliskuun 9. päivänä, 2001. Michael oli juuri lopettanut mielenkiintoisen kaksipäiväisen seminaarissa aiheesta “Integratiivinen lähestyminen lyhytterapian suuntauksiin.”

 

Tapio Malinen: Kerroit workshopissa perheenne ihastuttavasta rituaalista. Kun sunnuntaisin syötte illallista, voi jokainen perheenjäsen vuorollaan kertoa toisille, millä lailla kulunut viikko oli hyvä ja mistä kukin nautti eniten. Haluaisin aloittaa tämän keskustelun pyytämällä sinua kuvittelemaan, että olet Kaliforniassa perheesi parissa. Istutte sunnuntai-iltana ruokapöydässä ja on vuorosi kertoa mikä oli kiehtovin ja säkenöivin hetki Suomen matkasi aikana. Mitä sanoisit?

Michael Hoyt: Mikä oli säkenöivin hetki? Niitä on ollut niin monta, mutta erityisesti kaksi on jäänyt mieleeni. Ensimmäinen oli kun kävin saunassa ja uin jäisessä meressä. Oli hyvin virkistävää ja hienoa laskeutua erittäin hyytävään veteen ja nähdä jään ja veden värit. Wow! Ja mennä saunasta veteen ja takaisin ja taas veteen. Se kokemus oli hyvin vaikuttava.

Toinen hetki oli aikaisemmin tällä viikolla pitäessäni yhden päivän konferenssia A-klinikalla työnohjauksesta. Ritva Saarelainen suostutteli minut laulamaan. En ole koskaan ennen laulanut julkisesti ja esitin laulun nimeltä "Ruusu". Sen viimeiset sanat - "kylmän lumen alla on siemen, joka auringon rakkauden avulla kasvaa keväällä ruusuksi” - koskettivat minua. Muistin, että vaikka olosuhteet olisivat miten vaikeita tahansa, jotain hyvää voi aina tulla esille terapeuttisen tuen avulla. Vaikka koemme rankkoja aikoja, emme saisi antaa periksi, sillä aina on toivoa. Lausussa on jae: “ne, jotka eivät tartu tilaisuuteen, eivät koskaan opi tanssimaan”. Aloittaessani laulamaan tätä laulua tulin hyvin tietoiseksi siitä, mitä olin tekemässä ja hetken aioin jo lopettaa, mutta sitten tajusin mitä laulu kertoi minulle ja uskalsin jatkaa ja kaikki oli hyvin. Tässäkin tilanteessa oli “hyvä tarttua tilaisuuteen ja oppia tanssimaan".

TM: Näiden kahden päivän aikana, joina olen kuunnellut sinua, olen saanut jonkinlaisen vihin siitä mitä kirjasi otsikko Some Stories are Better than Others (2000) saattaa tarkoittaa.Voisitko kuitenkin tarkentaa vähän; miksi jotkut tarinat ovat toisia parempia?

MH: Jotkut tarinat ovat toisia parempia, koska ne elävöittävät ja rohkaisevat ja auttavat ihmisiä saavuttamaan paremmin sen mitä he haluavat. Ne sisältävät viisautta ja toivoa. Ne avaavat ihmisten sydämiä ja koskettavat heidän tunteitaan. Ne puhuttelevat ihmisen henkilökohtaista totuutta tai hänen unelmiaan. Niiden kautta tunnemme itsemme virvoitetuiksi ja siksi nämä tarinat ovat toisia parempia. Ne koskettavat ja liikuttavat meitä. Jazzmuusikko Luis Armstrong sanoi kerran, että on kahdenlaista musiikkia: hyvää ja huonoa. Sellainen musiikki, joka saa jalkasi lyömään tahtia on hyvää musiikkia. Minulle hyvät tarinat ovat niitä, mitkä saavat jalkani liikkeelle, nopeuttavat pulssiani, saavat minut antautumaan elämälle ja tekevät oloni elinvoimaiseksi, rikkaammaksi ja panevat minut osallistumaan enemmän. Joillekin hyvät tarinat voivat merkitä jotain muuta, mutta luulenpa että useimmille "paremmat tarinat" ovat niitä, jotka tarjoavat enemmän kaikkea sitä mikä saa olon paremmaksi. On se sitten mitä tahansa.

TM: Ne saattavat olla hetkiä, jolloin ihminen on jollain tavoin enemmän yhteydessä itseensä tai elämänsä energiaan ja henkilökohtaiseen elämisen rytmiinsä.

MH: Kyseessä on tietysti metafora, jota on aika vaikea kuvata yksityiskohtaisemmin, mutta useimmilla ihmisillä on jonkinlainen kokemus – kuulun itse myös heihin – tästä “omassa rytmissä tekemisestä” tai “virtaavuudesta”. Tarinat tai narratiivit voivat johtaa meidät tähän tilaan, jota voimme sitten jälkeenpäin selittää, mutta on myös tärkeää muistaa, että tarinat eivät ole Elämää. Mutta parhaimpina hetkinäni olen niin osallisena tällaisessa tilanteessa, että unohdan itseni ja olen yhtä kokemukseni kanssa.

TM:Tällaisina hetkinä rikot ehkä rajan itsesi ja ympärillä olevan välillä.

MH: Niin.

TM: Palataan takaisin tähän aiheeseen jonkin ajan päästä.Tiedän, että olet haastatellut lyhytterapiamaailman merkittäviä henkilöitä. Heidän joukossaan ovat olleet esim. Steve de Shazer, Michael White, John Weakland, Bill O' Hanlon, Kenneth Gergen, Paul Watzlawick, Karl Tomm. Millaisia nämä tapaamiset ovat olleet? Miten ne ovat vaikuttaneet sinuun? Mitä olet oppinut terapiasta ja ihmisestä?

MH: On ollut miellyttävää tavata näitä erittäin älykkäitä ihmisiä, jotka ovat sanavalmiita ja osaavia omalla alallaan. He ovat kaikki myös erittäin miellyttäviä ja mukavia hekilöitä. Jos pitäisi golfista, olisi hienoa pelata kierros Tiger Woods´in kanssa tai jos olisi kiinnostunut koripallosta, olisi mahtavaa heitellä koreja Michael Jordanin kanssa. Minusta on ollut todella innostavaa keskustella ratkaisukeskeisestä terapiasta Steve de Shazerin kanssa, narratiivisesta terapiasta Michael Whiten kanssa, MRI:n strategisesta työtavasta Paul Watzlawickin kanssa, sosiaalisesta konstruktionismista Ken Gergenin kanssa ja mahdolllisuusterapiasta Bill O´Hanlonin kanssa. Haastatellessani heitä huomasin, miten tarkkaan eri kollegani käyttivät sanoja ja miten hienovaraisesti ja harkiten he puhuivat. Ja jälkeenpäin jotkut heistä halusivat jopa parannella sanomaansa, ei niinkään muuttaakseen sen sisältöä, vaan tehdäkseen sen selvemmäksi ja varmistaakseen, että viesti tulisi oikein perille.
Erityisesti minua on liikuttanut keskustelu Michael Whiten ja Gene Combs´in kanssa muutama vuosi sitten (Hoyt&Combs 1996/2000). Puhuimme siitä, kuinka ihminen luo koko ajan sitä polkua, mitä pitkin hän kulkee; teemme maailmamme ja todellisuutemme sen mukaan, miten toimimme ja millaisia valintoja teemme. Koin jotain taianomaista tämän keskustelun aikana. Tajusin yhtäkkiä, miten runsaasti minulla oli erilaisia mahdollisuuksia havainnoida ja kokea maailmaa. Tämä kokemus on säilynyt mielessäni ja ajattelen usein sitä vapautta, mikä meillä ihmisillä koko ajan on. Tämän keskustelun myötä tiedostin myös enemmän kaikkea sitä mikä on, niin kuin se on. Tämä saattaa tietysti kuullostaa kalifornialaiselta huuhaalta, mutta ajattelen niin että vain se, mihin otamme osaa ja mistä puhumme tapahtuu ja on todellista, kaikki muu on potentiaalista. Muodostamme elämämme ja maailmamme kulkiessamme polkuamme yhdessä toisten ihmisten kanssa. Tällä kaikella oli merkittävä vaikutus minuun; tajusin näiden ihmisten kanssa myös työnteon ja huolellisen valmistautumisen merkityksen. Kollegani ovat erittäin ahkeria ja älykkäitä ja heidän asenteensa on innostanut myös minua. Muuten: nämä haastattelut julkaistaan toukokuussa 2001 kirjana nimeltään Interviews with Brief Therapy Experts.

TM: Kun luin kirjojasi ja löysin niistä niin paljon haastatteluja, aloin ajatella, että tämä on varmaan sinulle ominainen tapa tehdä työtä; tutkia asioita vuoropuhelunomaisesti kollegojesi kanssa.

MH: "Keskustelu" tai "haastattelu" on vastavuoroinen tapahtuma, joka prosessina muistuttaa joiltain osin ns. keskusteluterapioita. Tapanani on valmistautua haastatteluun – ja toivon tekeväni niitä vielä lisää – huolellisesti. Kun olen saanut siihen luvan, luen niin paljon kun mahdollista haastateltavani tekstejä. Mikäli mahdollista osallistun myös seminaareihin ja/tai katselen hänen tekemiään videoita. Lueskelen myös mitä muut ovat haastateltavastani sanoneet ja kyselen kollegoiltani: "Mitä haluaisit kysyä tältä terapeutilta, ja mitä olisi mielenkiintoista tutkia?" Valmistaudun siis menemällä heidän ajatusmaailmaansa ja yritän ymmärtää sekä mitä he ovat sanoneet että mitä mieltä muut ovat heistä olleet. Yritän ikään kuin sisäistää kaiken tämän itseeni. Haastattelutilanteessa minulla on sitten joitain kysymyksiä sekä joitain lisäkysymyksiä valmiina. Saatan myös käyttää muutamia toisten tekemiä kriittisiä kommentteja, jotta asioita lähestyttäisiin eri näkökulmista. Haastattelun jälkeen käyn aineiston lävitse ja lisään alaviitteitä, joissa voin tuoda esille tarkempia tietoja ja taustaa sille, mistä olemme keskustelleet. Lopuksi pyydän haastattelukumppaniani lisäämään kokonaisuuteen sen, minkä hän ehkä haluaisi siihen vielä tuoda.

TM: Kuulostaa siltä että lukemani haastattelut ovatkin olleet vain jäävuorten huippuja. Ennen haastatteluja on siis tehty laajoja valmisteluja.

MH: Kyllä. Suomalaisena tiedät jäävuorista enemmän kuin minä. Lukiessani haastattelujani jälkeenpäin tavoitan niissä usein monia eri tasoja. Toiset niistä ovat syntyneet keskustelun kuluessa, mutta joskus on vaikeaa arvioida, mistä kaikki ideat oikein tulevat. Ne jotenkin vain kuplivat vuorovaikutuksesta. Sanoinko näin? Sanoivatko he näin? Se mitä minä sanon on tietysti aina syntynyt tilanteen luoman kontekstin pohjalta; puheen sisällöt syntyvät vuorovaikutuksellisesti tai yhteistyössä tai systeemisesti. Luomme yhdessä välillemme ikään kuin erilaisia maisemia (inter-viewing). Haastattelut eivät milloinkaan ole pelkästään yhden ihmisen kysymyksiä toiselle ja tämän vastauksia näihin kysymyksiin.

TM: Aloin juuri ajatella, että tällä hetkellä teemme haastattelua haastatteluista!

MH: Pyörät ovat ikään kuin pyörien sisällä, peilit peilien sisällä.

TM: Mainitsit sanat ja sen miten täsmällisesti kollegasi puhuvat. Keskustellessani kanssasi huomaan myös saman asian sinun puheessasi. Haluaisinkin kysyä, mikä ero “sanakirjassasi” on sanojen “eklektinen” ja “integratiivinen” välillä?

MH: “Eklektinen” tarkoittaa yleensä samaa kuin käyttää tai hyödyntää eri alueita. Minulle se tarkoittaa ikään kuin keräämistä, mutta niin ettei osia ole välttämättä järjestetty synergisesti tai ne eivät toimi keskenään.Uskon, että monet terapeutit, jotka kutsuvat itseään eklektisiksi, käyttävät työtapoja ja ideoita, jotka ovat välillä ristiriidassa keskenään. On erittäin vaikeaa työskennellä esim. ratkaisukeskeisesti ja samaan aikaan tehdä olettamuksia siitä, miksi ihmiset kokevat maailmaa niin kuin kokevat. Miten voimme kertoa asiakkaallemme, että hänen logiikkansa on pätevä ja oikea ja samanaikaisesti kyseenalaistaa se? Itse käytän mielelläni “eklektisen” sijaan sanaa “moniteoreettinen”.

“Integratiivinen” merkitsee sitä, että palat sopivat yhteen, mutta ne ovat enemmän kuin osiensa summa: ne moninkertaistavat kokonaisuuden. Minusta on esim. helppoa yhdistää eriksonilaista, ratkaisukeskeistä ja narratiivista työtapaa toisiinsa, koska ne kaikki perustuvat osaamisen ja voimavarojen hyödyntämiseen.

TM: Voidaanko sanoa, että todellinen integraatio voisi olla eräs psykoterapian kehityssuunta? Jotakin, joka on kehkeytymässä esille näistä uusista ja synergisistä yhdistelemisistä?

MH: USA:ssa on järjestö nimeltään Society of Psychotherapy Integration. Se järjestää konferensseja ja yrittää etsiä ns. "yhteisiä tekijöitä" so. sitä mikä olisi samanlaista eri terapioissa. Tutkitaan esim. toimivien terapioiden yhteisiä elementtejä. Scott Miller ja hänen kollegansa (Miller et al.1997) ovat keskustelleet tästä aiheesta aika perusteellisesti.

Yhdistellessämme erilaisia lähestymistapoja päädymme käytännössä joskus tilanteeseen, jossa lisäämällä hieman tätä tai tuota emme saavutakaan parasta mahdollista lopputulosta. Tietyt käsitteet kuten sosiaalinen konstruktionismi, narratiivisuus tai todellisuuden kielellistäminen auttavat meitä ehkä yhdistelemään erilaisia työtapoja kokonaisvaltaisemmin. On mielenkiintoista, että täällä hetkellä yritämme löytää tapaa, miten puhua puhumisesta, kieltä jolla voisimme kielellistää kielellistämisen. Esim. fysiikassa yleinen kenttäteoria koettaa yhdistää erilaisia voimia yhteiseksi kokonaisuudeksi. Mielestäni sosiaalinen konstruktionismi tekee tätä samaa terapiamaailmassa.

TM: Fyysikot etsivät nykyisin nk. isoa teoriaa.

MH: Lyhytterapian iso teoria on sosiaalinen konstruktionismi. Ennen ajateltiin, että se olisi alitajunta, sen jälkeen se oli hetken kommunikaatio ja rakenne. “Alitajunta” on kuitenkin vain käsitteellinen konstruktio ja ehkä hyödyllinenkin, mutta jokainen käsite, jokainen ajatus ja lähestymistapa avaa aina joitain mahdollisuuksia ja sulkee pois toisia. En puolusta mitään tai vastusta mitään; kysyn pikemminkin mitä saavutamme tai menetämme ajattelemalla tietyllä tavalla. Jokainen teoria tai malli sekä avaa ovia että sulkee niitä. Voimavarakeskeisillä lähestymistavoilla saavutetaan yleensä tietynlainen vapaudentunto. Asiakas ja terapeutti eivät hajoita mitään, vaan rakentavat jotain yhdessä.

Kuten puhuin seminaarissa, olen kiinnostunut terapian esteettisyydestä; siitä onko se viehättävää ja kiinnostavaa? Olen kiinnostunut sen eettisyydestä; siitä onko se kunnioitettavaa, rehellistä ja avartaako se ihmismieltä? Olen myös kiinnostunut terapian vaikutuksista; tehoaako se ja onko se hyödyllistä? Mielestäni voimavarakeskeiset ja ja kieleen perustuvat menetelmät täyttävät nämä kolme vaatimusta paremmin kuin mitkään muut työtavat tai teoriat, joihin olen tutustunut.

TM: Mietin juuri tällä hetkellä kahta asiaa. Steve de Shazer (2001) on sanonut, ettei ratkaisukeskeisellä terapialla ole mitään teoriaa sanan tieteellisessä mielessä. Teoriat eivät selitä todellisuutta, vaan pikemminkin organisoivat aivojamme. Eikö olisi mukavaa jos meillä olisi teoria isolla T:llä niin työtapamme olisi oikeutettu. Mutta samalla tämä Teoria sumentaisi mielemme. Suuri Teoria estäisi näkemästä sen mikä on niin kuin se on.

MH: Niin. Olisimme enemmän teoreetikkoja kuin terapeutteja, enemmän kiinnostuneita "linsseistämme" kuin asiakkaistamme. Bill O'Hanlonilla ja Jim Wilkillä (1987s.IX) on hauska lause kirjassaan. He lainaavat kuuluisan irlantilaisen tiedemiehen ja leikinlaskijan ajatusta:"Kyllähän tämä käytännössä toimii, mutta toimiiko se teoriassa”?

TM: Toinen asia, mitä mietin on se mitä Ken Wilber (1998), eräs transpersoonallisen psykologian merkittävimmistä ajattelijoista, kirjoitti kirjassaan "The Marriage of Sense and Soul”. Hänkin puhuu hyvästä, kauniista ja todesta; eettisyydestä, esteettisyydestä ja tiedosta; moraalista, taiteesta ja tieteestä. Hän väittää, että modernismin hyvä puoli oli, että se erotti nämä kolme toisistaan ja loi niille kaikille oman kielen. Mielestäni tapasi arvioida psykoterapiaa muistuttaa hänen analyysiään.

MH: Olenkohan lainannut esteettisyyden, eettisyyden ja vaikuttavuuden konseptiot Ken Wilberiltä?
En muista tarkalleen milloin luin hänen kirjansa, mutta tein sen Cloe Madanesin suosittelemana. Ehkäpä minua vaivaa n.k.kryptoamnesia, mikä tarkoittaa, että olen poimit jostain jotain, mutta et muista mistä. Ken mainitsee kirjassaan myös eräitä muita asioita, joista olen kiinnostunut. Hän puhuu nimittäin postmodernismiin liittyvästä nihilismistä ja narsismista. Tästä aiheesta on tietysti tullut oikea kauhukuva; postmodernismin käsitettä käytetään nykyään niin väljästi ja joskus sillä tarkoitetaan melkein mitä vain. Mikä hyvänsä sopii tai kaikilla on omat todellisuutensa ja kenenkään totuus ei ole toisia parempi. Näin on ehkä jokaisen oman pään sisällä, mutta totuus on kuitenkin vaikeasti tavoitettava otus. Meidän on hyvä ottaa huomioon myös tieteen tutkima, ulkopuolellamme oleva objektiivinen todellisuus, muuten elämme jossain autismin, tietämättömyyden tai psykoottisuuden välimaastossa.

TM: Kirjassasi Handbook of Constructive Therapies (Hoyt, 1998, s.15) on mielenkiintoinen alaviite, jossa Gail Shafarman puhuu runoilijan ja terapeutin samanlaisuudesta. Hänen mielestään sekä runoilija että terapeutti tajuavat muodon kauneuden – ja heillä on tarve rikoa sitä viisaan harkitsevasti. Voisitko sanoa jotain siitä, mitä kauneus ja esteettisyys voisivat tarkoittaa terapiassa?

MH: Tiedän sen kun näen sen. Joskus tätä on vaikea selittää, mutta minulle kauneus terapian yhteydessä merkitsee sitä eleganttisuutta, jolla hetken maagisuus tavoitetaan. Siihen liityy usein tietty yksinkertaisuus tai tehokkuus, asioiden ytimeen meneminen. Kuulin kerran runoilija Robert Blyn lukevan pitkän, kauniin runon. Ja joku yleisöstä kysyi häneltä: " Mitä tuo runo tarkoittaa?" Ja runoilija vastasi: "Jos tietäisin sen, olisin kirjoittanut esseen enkä runoa”. Runouden tapaan kauneus ei ole mitään lineaarista. Et voi sanoa "A+B+C = kauneus “. Kaikki riippuu siitä tavasta, miten terapiassa eri palaset asettuvat kokonaisuudeksi. Sitä on vaikea selittää.

TM: Myös Isadore Duncan vastasi kerran kun joku kysyi häneltä, mikä on hänen tanssinsa tar-
koitus: "Jos tietäisin sen, en tanssisi”.

MH: Eikö olekin mielenkiintoista! Ehkä Bly lainasi ajatuksensa häneltä. Kauneus merkitsee minulle että olemme mukana luovassa, rakentavassa prosessissa. Maailmassa on äärettömästi hyvää ja pahaa ja valinnoillamme ei tietenkään ole lopullista merkitystä, mutta luovilla, konstruktiivisilla tapahtumisilla on aina suuri vaikutus. Alex Kerr kertoo kirjassaan “Lost Japan”, miten hän osallistui teeseremoniaan, jossa eräs henkilö kaatoi koko teesäiliön tatamimatolle. Ihmiset pelästyivät, mutta teemestari sanoi: “Mitä olisi hyvä todeta juuri nyt? Olisi sanottava: miten kaunista! Ette ehkä koskaan enää näe tätä elinaikananne...Katsokaa ja ihastelkaa!" Hitto, toivoisinpa voivani ylläpitää usein tuollaista tietoisuudentilaa.

Ajatus kauneudesta herättää esteettisen herkkyyteni. Maailma, jossa on luovuutta, tasapainoisuutta ja arvostavuutta tuntuu minusta hyvin viehättävältä. Pidän hyvin muotoilluista lauseista ja maalauksellisesta kielestä, mutta terapian kauneus ei tietenkään tarkoita pelkästään älykästä tai sievää tai onnellista.

TM: Pidän tavastasi liikkua edestakaisin henkilökohtaisen kokemuksen ja runollisten mielikuvien välillä.

MH: Kiitos.Tiedän, että sinäkin olet kiinnostunut näistä samoista asioista. Haluaisinkin kysyä, mitä itse ajattelet terapian kauneudesta?

TM: Mielestäni kauneus on näkijän silmässä. Minusta terapian kauneus on sitä, miten ihminen näkee maailman tai elää siinä. Jos terapeuttina onnistun asiakkaani kanssa luomaan avoimen tilan, jossa totuutemme (se mikä meille on totta, mielekästä ja toimivaa) kehkeytyy arvostavassa ilmapiirissä ja voimme tunnistaa jälleen keitä olemme, tavoittaa sellaisuutemme, koen että tällaisessa tilanteessa on usein esteettisiä ulottuvuuksia. Tälläinen hetki ikään kuin salpaa hengen, hävittää ajantajun ja kokemuksen minästä. Avoimen tilan piirteisiin kuuluu usein virtaavuus, arvaamattomuus, kokonaisuus, hallitsemattomuus, tyyneys, osallisuus ja eräänlainen tyylikkyys. Usein sekä terapeutti että asiakas liikuttuvat ja tällaisen hetken kauneus ravitsee heitä molempia. Tämän tilan luomiseen tarvitaan joitain teknisiä taitoja, mutta parhaimmillaan terapeutti tapaa asiakkaansa kuin tuuli veden. Silloin tekniikka ja ihmisten kohtaaminen ovat yhtä. Ja tämä on kaunista.

MH: Todellakin! Hyvin sanottu. Hei, nyt ratkes.

TM: Kirjassasi Handbook of Constructive Therapies Ken Gergen on kirjoittanut johdannon, jossa hän sanoo, että terapia on itse asiassa eettinen harjoitus, jossa todellinen ja hyvä luodaan yhdessä. Hän kirjoittaa myös siitä, miten epätäydellinen aina innostaa. Ja sitten myös asiasta, joka kiinnostaa minua henkilökohtaisesti; nimittäin rajojen haastamisesta asiantuntijan ja asiakkaan välillä. Olen usein kokenut, että asiakkaan ja terapeutin roolit eivät ole lytytterapiassa samat kuin n.k. moderneissa terapioissa. Niin kuin sanoit pari minuuttia sitten terapeutti ja asiakas tekevät yhteistyötä luodessaan uusia mahdollisuuksia ja sisäisiä merkityksiä. Monet esim. ratkaisukeskeistä terapiaa tekevät ihmiset kertovat että on myös paljon keveämpää keskittyä voimavaroihin ja resusseihin kuin patologiaan ja ongelmiin. Et koe työtäsi niin raskaaksi ja tekemisissäsi on jopa leikkimielisyyttä. Kaikki tämä estää työntekijän loppuunpalamista. Oletko samaa mieltä, että lyhytterapia vaikuttaa myös edullisesti työntekijäänsä?

HM: Mielestäni siinä työssä, jota teemme - niinkuin kaikessa muussakin - se miten katsomme,
vaikuttaa suuresti siihen mitä näemme. Ja jos katselemme koko päivän tuskaa, sairauksia, vas-
tustusta ja julmuutta tai epäonnistumista, päivästämme tulee erittäin ruma. Tällaisella päivällä on vääjäämättä kielteisiä vaikutuksia terapeuttiin (ja asiakkaaseen). Kysymys asiantuntijuudesta on han-
kala. Mietitäänpä hieman Andersonin ja Goolishianin (1992) tunnettua lausetta " Asiakas on asiantuntija". Puhumme usein siitä, että ymmärrämme ja kunnioitamme asiakkaamme osaamista ja totuutta ja yritämme kannustaa häntä. Terapeutin ammattitaitoa tarvitaan enimmäkseen, mutta ei kokonaan, asiakkaan ammattitaidon esille saamiseen. Hyvän elokuvaohjaajan tavoin terapeuttikin miettii, miten saisi esille asiakkaansa parhaat puolet. Samalla tavalla kuin ohjaajan on pohdittava, miten saisi näyttelijänsä panemaan parastaan, terapeuttikin koettaa löytää asiakkaansa voimavarat. Kyse on ikään kuin taidosta nähdä kipinä hiilloksessa ja kyvystä puhaltaa siihen niin että liekki leimahtaa.

Ammattitaitoisilla työntekijöillä on kuitenkin myös tietoa ja taitoja, joita meidän tulisi jakaa asiakkaamme kanssa. Seurasin kerran erään terapeutin työskentelyä potilaan kanssa, joka mielestäni olisi hyötynyt lääkityksestä.Työntekijä ei kuitenkaan kertaakaan maininnut, että lääkitystä voisi käyttää. Kun jälkeenpäin keskustelimme tilanteesta kysyin:"Miksi et ehdottanut lääkkkeiden käyttöä?" Hän vastasi: "Potilas ei itse puhunut mitään lääkkeistä, joten en halunut tuoda asiaa esille. Tavoitteenani on tehdä työtä asiakkaani voimavarojen mukaan.” Mielestäni on tärkeää, ettemme mene liian pitkälle asiakkaamme oman asiantuntijuuden tukemisessa ja unohda että huoneessa on aina kaksi asiantuntijaa, joiden tiedot voi yhdistää.

TM: Toinen osaa ohjata orkesteria ja toinen soittaa instrumenttiaan?

MH: Ja soittajalle voi joskus opettaa uusiakin lauluja.

TM: Ja ehkä soitinta voi myös välillä virittää eri tavalla?

MH: Ja jos soitin on rikki, on hyvä tarjota liimaa ja ruuvimeisseli tai mitä tahansa sen korjaamiseen tarvitaankin. Lääkityksellä on joskus tärkeä roolinsa. En ole kuitenkaan kuullut monenkaan puhuvan lääkkeiden käytöstä ratkaisukeskeisen terapian yhteydessä. Mielestäni se on ikään kuin tarinoiden uusiokertomista, joka tukee asiakkaan omaa kykyä jatkaa tarinansa kokoamista. Jos ihminen on liian masentunut, ahdistunut tai pelokas, hän ei kykene kokoamaan ajatuksiaan. Olen sitä mieltä että joskus on hyödyllistä käyttää lääkkeitä, vaikka olemmekin silloin ikään kuin liukuvalla rinteellä: emme halua lääkitä liikaa tai liian aikaisin.

TM: Minulla on henkilökohtainen ja hyvä kokemus masennusta lievittävistä lääkkeistä. Ja kun nykyisin teen työtäni asiakkaitten kanssa, minun on helppo muistaa, että ihmisellä on syvä oikeus tarvittaessa lääkitykseen. Olen myös kysynyt itseltäni, mikä olisi ratkaisukeskeisen terapian tapa käyttää lääkkeitä?

MH: Tunnen kollegoita, joita suuresti kunnioitan, mutta jotka taistelevat koko ajan lääkeyhtiöitä vastaan ja väittävät että ihmisten lääkitys on aina eräänlaista vallan väärinkäytöstä. Tiedän kuitenkin monia ihmisiä, joita lääkkeet on auttanut paljon. Muistan esim. asiakkaan, jonka kanssa työskentelimme hienosti, mutta emme saavuttaneet mitään tuloksia. Lopulta kysyin epätoivoissani, haluaisiko hän tavata psykiatrin saadakseen lääkkeitä. Muutaman viikon päästä asiakkaani voi jo paljon paremmin ja hän kertoi minulle jotain, joka muutti suhtautumiseni lääkkeisiin: "Michael, yhteinen työmme auttoi minua. Sain terapiassa itselleni hyvän kartan, mutta kun aloitin lääkityksen, minusta tuntui kuin olisin tankannut autooni bensaa ja nyt voin käyttää karttaani ja mennä jonnekin." Ehkä ongelmana ei aina olekaan ratkaisujen, vaan energian puute.

TM: Haluaisin johdatella tämän keskustelun nyt eri aiheeseen. Minulla on paljon ajatuksia siitä, mi-
ten vanhoilla viisausperinteillä ja sosiaalisella konstruktionismilla on hieman samantapainen käsitys ihmisen olemuksesta.

MH: Miten niin? Millä tavoin?

TM: Meillä on jollain tavoin itsessämme koko ajan kaikki mitä tarvitsemme. Buddhalaiset puhuisivat buddhaluonnosta. Wittgenstein sanoisi, että koska kaikki on näkyvissä, meidän ei tarvitse selittää mitään, mitään ei ole piilossa, tarvitsee vain katsoa. Emme kuitenkaan näe sitä, mikä on koko ajan edessämme, koska meillä on monenlaisia silmälappuja. Olemme kuin pulloon juuttunut kärpänen, joka ei näe että pullon suu on auki.

Kirjassasi Constructive Therapies 2 Robert Rosenbaum ja John Dyckman (1996) ovat kirjoittaneet mainion artikkelin nimeltään “No Self? No Problem!” Siinä he osoittavat, miten sosiaalinen konstruktionismi ja esim. buddhalaisuus näkevät ihmisen joiltain osin samanlaisena. Näiden ajattelutapojen mukaan meillä ei esim. ole mitään pysyvää “minää” ja olemassaoleva on olemassa vain suhteittensa kautta. Monet postmodernistit korostavat “minän” prosessiluonnetta sen moninaisissa suhteissa ja yhteyksissä. Näetkö mitään yhtäläisyyttä näiden vanhojen ajattelutapojen ja sen ihmiskuvan välillä mikä näyttäytyy lyhytterapioissa ja erityisesti sosiaalisessa konstruktionismissa? Onko tällä kysymyksellä sinulle mitään henkilökohtaista merkitystä?

MH: Tämä on suuri ja hieno kysymys. Olen jonkin verran kiinnostunut tästä alueesta, mutta en tiedä tarpeeksi vanhojen traditioiden opeista, jotta voisin sanoa mitään täsmällistä. Olen samaan mieltä kanssasi, että näissä ajattelutavoissa löytyy usko ihmisen voimavaroihin. Joskus ajatellaan, että "vapautuminen" tai "valaistuminen" tapahtuu hetkellä jolloin oivallamme todellisen luontomme, joka on jotakin muuta kuin käsitteellinen egomme. Usein ajatellaan myös että olemme koko ajan osa suurempaa kokonaisuutta. Mielestäni olemme nykyisin kehittyneet hyvin atomistisiksi, irrallisiksi ja elämme erillään toinen toisitamme, menneisyydestämme ja ympäristöstämme.

TM: Asiakkaistamme?

MH: Niin. Olemme tietysti erillisiä ihmisiä, mutta välillä henkilö A hoitaa vain henkilöä B aivan kuin he olisivat esineitä ja vaikutus tapahtuu vain yhteen suuntaan. Elävässä elämässä ihmisten välillä on kuitenkin hyvin monitasoisia yhteyksiä. Olemalla mitenkään hengellinen tai mystinen, olen yrittänyt kuvata näitä artikkelissani “Connection: Doubled-Edged Gift of Presence” (Hoyt, 2001b).

TM: Sen lisäksi että työskentelen psykologina toimin myös taiji-opettajana. Ehkäpä juuri tästä syystä artikkelisi “A Golfer´s Guide to Brief Therapy” (Hoyt, 1996/2000) on minulle niin elävä ja on helppoa ajatella tanssia tai kamppailutaitoja terapian metaforana. Kirjoitat artikkelissasi, että peli pelaa itseään pelaajan kautta. Mitä tämä sinulle merkitsee?

MH: Olin ennen Michael Hoyt, joka teki terapiaa, sitten olin terapeutti, joka oli Michael Hoyt ja nyt olen taas ( joskus) Michael Hoyt, joka tekee terapiaa. Olen havainnut että kun olen työpäivän aikana parhaimmillani, silloin olen vain oma itseni ja keskustelen ihmisten kanssa. He tulevat toimistooni ja keskustelemme keskenämme; luomme yhteisen kielipelin, “tanssimme” yhdessä tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Ja minä katoan! "Miten voimme erottaa tanssijan tanssista?" kysyy Yeats. Zeniläisittäin voitaisiin sanoa: “Pala koko ajan puhtaasti jättämättä tuhkaa.” Ollessani täysin mukana terapiaprosessissa, minulla ei ole tunnetta että tarkkailisin itseäni. “Oh, tämäpä sujui hyvin!” tai “Tässäpä oiva tekniikka” tai “Mitähän se ja se tohtori sanoisi tästä?” Golf -artikkelissani siteeraan erästä henkilöä, joka on todennut että antautuessasi todella pelaamaan golgia siitä tulee verbi substantiivin sijaan. En ole mikään erinomainen golfin pelaaja, mutta minullakin on ollut hetkiä, jolloin pelin aikana kaikki on ikään kuin virrannut eteenpäin. Ei ole tarvinnut ajatella ja ei- mieleni – niin kuin itämaisissa perinteissä sanotaan – on ollut esillä: olen voinut luottaa alitajuntaani ja antaa pelin vain tapahtua.

TM: Jos olisi mahdollista oppia tekemään terapiaa tällaisessa mielen- tai ei-mielentilassa, vähentäisiköhän se työntekijän loppuunpalamista? Voisiko ajatella että erityisesti voimavarasuuntautunut työtapa saattaisi virittää terapeutissa näitä muuntuneita tajunnantiloja tai flow-kokemuksia? Ja jos, niin miten niitä voisi käyttää eettisesti hyväksi terapiatilanteessa?”

MH: Luulen, että se myönteinen mielentila, johon ratkaisukeskeisyys meitä rohkaisee, auttaa työntekijää samalla tavoin kuin esim. hyvä huumorintaju. Itseäni auttaa myös jos yritän kohdata jokaisen asiakkaani rakkaudellisesti. Voimme kaikki virittyä tähän mielentilaan ja jotkut mestarit voivat pysyä siinä kauankin, mutta se vaatii paljon osaamista ja kykyjä sekä rutkasti kurinalaisuutta. Et voi yhtäkkiä ottaa esille jotain soitinta ja soittaa ammattilaisen tavoin. Sujuva soittaminen vaatii vuosikausien harjoittelun. On tärkeää, että meillä on itsekuria, ja sanon näin siksi ettei suinkaan kaikki se mitä teemme ole terapiaa tai terapeuttista. Lopullinen testi on aina siinä, toimiiko terapia ja saavatko asiakkaat sen mitä he haluavat. Jos näin on, silloin homma on OK.

TM: Kirjassasi "The First Session in Brief Therapy”(Budman, Hoyt & Friedman,1992, s.81) sinulta kysytään, miten kehityit lyhytterapeutiksi ja vastasit:"Synnyin lyhytterapeutiksi. Äitini, rakastava ja ihana nainen, oli todellinen huolestuja. Lohdutin häntä usein ja pian opin tekemään sen nopeasti." Jos ajattelet rakkaitasi ja niitä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet sinuun eniten lapsuudessasi, ketkä heistä tiesivät, että eräänä päivänä sinusta tulee lyhytterapeutti ja kuinka he sen tiesivät?

MH: Luulen, että isoisäni Ben Bernstein arvasi, että tulen jotenkin työskentelemään kielen parissa. Hänellä oli tapana kertoa, miten paljon hän piti minun kuuntelemisesta. Ja minä pidin aina siitä että hän saapui kotiimme. Ben työskenteli kauppamatkustajana ja joutui kulkemaan paljon ja kertoi tuntitoltulla tarinoitaan tapaamistaan ihmisistä ja asioista, joita hänelle oli tapahtunut. Opin häneltä hivenen siitä, miten tarinoita kerrotaan. Vaikka äitini huolestui monista asioista, hän oli samalla kuitenkin hyvin rakastettava ja hän tutustui ja seurusteli mielellään kaikenlaisten ihmisten kanssa. Isäni oli myyjä ja välillä myös perheemme eräänlainen strateginen terapeutti. Häntä kiinnostivat älylliset keskustelut ja hänkin nautti tarinoiden tertomisesta.

Lapsesta alkaen olin kiinnostunut siitä, miksi ihmiset käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät. Kun meille tuli vieraita kylään, kysyin vanhemmiltani usein jälkeenpäin: "Kun rouva Goldberg alkaa puhua tyttärestään, miksi herra Golgbergin täytyi nousta ja mennä ulos tupakalle?" tai: "Kun herra Goodman halusi drinkin tai sanoi jotain, miksi rva Goodman aina keskeytti hänet?" En tuntenut koskaan imua mekaanisia juttuja kohtaan, vaan minua kiehtoivat aina tarinat, hauskat jutut, urheilu, runous, taide, kirjallisuus, antropologia, kansanperinne ja ihmissuhteet. Kun sanoin, että synnyin lyhytterapautiksi, en tarkoittanut pelkästään sitä että synnyin erään hermostuneen äidin pojaksi. Tarkoitin myös sitä että minusta on aina ollut hienoa mennä pieneen huoneeseen keskustelemaan ihmisten kanssa ja päivän loputtua saan siitä vielä palkkaakin. Mikä ihana tapa ansaita elantonsa!

TM: Se on etuoikeus.

MH: Kyllä. On etuoikeus ansaita elantonsa tällä tavalla. En voi kuvitella mitään sen nautittavampaa kuin olla ihmisten kanssa ja jakaa tarinoita.

TM: Ja olla todellisessa yhteydessä heihin. Esimerkiksi liikemaailmassa ihmiset saattavat olla paljon manipuloivimpia ja suhteet voivat olla epäaidompia kuin terapiamaailmassa. Vai voivatko?

MH: Tunnen erään liikemiehen, joka kertoi minulle pitävänsä bisneksestä, koska siinä on vähän sääntöjä ja siinä voi netota rahaa. Pidän terapiasta, koska siinä on vähän sääntöjä ja siinä voi netota onnellisuutta.

TM: Jos olisin onnekas ja tapaisimme esim. kahdeksan vuoden kuluttua ja joisimme parit oluet ja kysyisin sinulta:"Kuinka voit, Michael?" Ja sinä vastaisit: " Kiitos hyvin." Ja joku unelmasi olisi tuolloin toteutunut ja voisit kertoa siitä minulle. Mitä sanoisit?

MH: Kysyessäsi mieleeni tuli, että poikani ja vaimoni olisivat silloin sekä onnellisia että terveitä. Se tekisi minut erittäin tyytyväiseksi ja jos näin olisi, kaikki muu olisi hienosti!

TM: Mitä sanoisit ammatillisista asioista?

MH: Odotan seuraavaa inspiraatiotani. Tämä Suomen matka on ollut erittäin sytyttävä ja samoin kontaktit irlantilaisten, englantilaisten ja japanilaisten ystävien kanssa.Ymmärrän nyt paremmin kuinka kapea amerikkalainen näkökulmani on ollut ja miten paljon laajempi se voisi olla. Olen kiinnostunut
oppimaan lisää erilaisilta ihmisiltä. Tänne tullessani luin lentokoneessa tanskalaisen Peter Högin kirjaa “Smilla´s Sense of Snow” (1993), joka on minulla tässä. Minussa herättää vastakaikua Högin sanat, kun hän hän kirjoittaa:

Samassa hetkessä kun käsittää vieraan ja oudon, katoaa tarve selittää se. Ilmiön selittäminen on itsensä etäännyttämistä siitä…mieleni tekee kertoa, mikä minut sitoo eskimoihin. Minut sitoo heihin heidän myötäsyntyinen, epäitsetön tietonsa, että olemassaololla on merkitys ja heidän kykynsä elää tässä tietoisuudessa tuhoamatta ja yrittämättäkään etsiä yksinkertaistettua vastautta. Ja se, miten lyhyt matka heillä on hurmioon. Ja että he voivat kohdata toisen ihmisen ja nähdä hänet sellaisenaan arvostelematta ja antamatta ennakkoluulojen hämärtää oivallusta.” ( s. 193)

Haluan elää elämäni intohimoisesti ja myötätuntoisesti sekä totuuden että kauneuden kanssa ja
toivon, että minulla olisi entistä enemmän mahdollisuuksia tähän seuraavan kahdeksan vuoden aikana.

TM: Kiitos.

Englanninkielestä suomentanut Arja Mitchel.
Lähdeluettelo on saatavissa toimituksesta.

<< paluu