<< paluu

Ratkes 2 ja 3/2001

Ajattelutankista uuteen terapiaan – ratkaisukeskeisen työtavan ja teorian kehityksestä

Tapio Malinen

Et voi koskaan ennustaa
tulevaisuutta menneisyyden kautta,
sillä menneisyys muuttuu koko ajan.
- Mihael Bahtin

Sisimmässäni tiedän, että halu käsittää johtaa
Sokeuteen ja toiveessa ymmärtää on sisäänrakennettua raakuutta,
joka karkoittaa juuri sen, mitä ymmärrys tavoittelee.
- Peter Höeg

Tämä on kertomukseni ratkaisukeskeisen työtavan kehityksestä. Se on syntynyt lukemalla asiasta ja haastattelemalla professori Elam Nunnallya. Hän työskenteli Brief Family Therapy Centerissä (BFTC) Milwaukeessa 14 vuoden ajan sen perustamisesta lähtien ollen mukana siinä häkellyttävän luovassa prosessissa, joka synnytti ratkaisukeskeisen terapian (RKT). Kirjallisena erityislähteenäni on ollut David Kiserin väitöskirjaansa varten tehdyt RKT:n pioneerien ja heitä lähellä olleiden perheterapeuttien laajat haastattelut. Olen kiitollinen Linda Christielle Purduen yliopistosta ja Elam Nunnallylle Wisconsinin yliopistosta heidän ystävällisestä avustaan allaolevan tarinan synnyssä. Ylimääräinen kiitos kuuluu Michael Hoyt´ille hänen auttavista kommenteistaan.

1. Lämmittelyä

Tämä artikkeli pyrkii olemaan kaikella tavoin mahdollisimman subjektiivinen ollakseen mahdollisimman objektiivinen. Sen lähtökohta on hyvin itsekeskeinen: kirjoittajan halu ymmärtää oman työnsä teoreettisia ja historiallisia lähtökohtia ammatillisen kehityksen eräänä vaiheena. Tärkeää ei ole ollut tiedon perusteiden etsintä, se mitä todella tapahtui, vaan avoimuus, ihmettely ja kysely: nietzscheläinen halu filosofisena ja tutkimuksellisena lähtökohtana. Pyrkimyksenäni ei ole universaalisen, historiallisen totuuden kuvaus ja ymmärtäminen, vaan pikemminkin käytännöllinen, tarvesuuntautunut etsintä. Kokemuksena oman ammatillisen minän navigointi on kirjoittajalle samalla lailla merkittävä ja katarktinen kuin häissä tai hautajaisissa käydyt keskustelut ja muistelut, jotka kiinnittävät ihmistä sukunsa vereen ja kokonaisuuteen.

Yhdysvaltalainen filosofi Ken Wilber on tuonut esille uskontojen kahdenlaisen merkityksen. Uskonto voi antaa kodin yksinäiselle minälle. Toisaalta se voi myös olla mielen räjäyttävä transformaatiokokemus, kaikkien ulkoisten uskomusten kuolema. Tällöin se muuttaa ihmisen tietoisuutta autenttisemmaksi. (Wilber, 1999, 27)

Haluan soveltaa Wilberin ajatusta myös historiankirjoitukseen. Historia tulkintana tai translaationa antaa irralliselle minälle mielekkyyden ja merkityksellisyyden kokemuksen. Ihminen voi ikään kuin kiinnittyä ja samaistua suurempaan kokonaisuuteen, saada merkitystä elämäänsä. Hän voi oikeuttaa uskomuksiaan ja maailmankuvaansa, voi linnoittautua ja saada turvaa. Toisaalta tutustuminen historiaan voi käynnistää muutoksen. Se voi särkeä, hävittää, sysätä tyhjyyteen. Tällöin se muuntaa syvällisellä tavalla ihmisen merkitysmaailmaa. Tiedostamattomuus orjuuttaa meitä; se mihin olemme samaistuneet, kontrolloi. Tiedostaessamme historiallisen tiedon valossa esim. psykologista ja yhteisöllistä paikkaamme ihmissuhteessa, perheessä, yhteisössä, työssämme voimme myös vapautua samaistuksistamme. Tällöin Uskoja kuolee ja Näkijä syntyy: voimme ylittää annetun. Ja samalla sisällyttää sen itseemme. Voimme takertumatta iloita juuristamme ja samalla suvaitsevasti nähdä niiden suhteellinen totuus muiden totuuksien rinnalla.

2. Kulissit

Steve de Shazerin mukaan (Miller & de Shazer, 1998, 364) ratkaisukeskeinen terapia on huhu tai sarja kertomuksia, jotka kiertävät terapeuttisissa yhteisöissä. Nämä kertomukset eivät hänen
mielestään muodosta ”mallia” ja työtavalla ei ole mitään ”teoriaa” siinä mielessä kuin sana ymmärretään tieteellisenä selityksenä. Kirjoittaessaan eräässä toisessa yhteydessä (http://maelstrom.stjohns.edu/archives/sft-l.html., 27.1.2001) ”selittämisen” ja ”kuvailemisen” eroista, hän toteaa että jos RKT:lla olisi selkeä teoria, se olisi yhtä monimutkainen kuin mikä muu Teoria (1) tahansa. Ja näin sekin voisi helposti ja täydellisesti sumentaa ihmisten mielet. Ymmärrän tämän niin että ratkaisukeskeisen työtavan teoria ei pyri selittämään todellisuutta, vaan pikemminkin organisomaan aivoja ja tuloksellista toimintaa.

Ratkaisukeskeisen terapian kehitykseen – niin kuin mihin tahansa luovaan hankkeeseen – vaikuttivat monet erilaiset sosiaaliset, kulttuuriset, poliittiset ja taloudelliset tekijät. Tässä artikkelissa ei kuitenkaan analysoida tarkemmin niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka vallitsivat amerikkalaisessa yhteiskunnassa 1970- ja 1980-luvuilla. Tarkoitus on pikemminkin kuvata ratkaisukeskeisen teorianmuodostuksen luovaa prosessia ja siihen liittyvää ryhmädynamiikkaa. Lisäksi kartoitetaan sitä teoreettista ja filosofista ajatusmaailmaa, johon BFTC:n perustajajäsenet olivat yhteydessä kehitellessään omaa työtapaansa.

Silloisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta voidaan kuitenkin lyhyesti mainita että Vietnamin sota päättyi vuonna 1975 ja seuraavana vuonna Carter valittiin USA:n presidentiksi. Vuonna 1980 häntä seurasi Ronald Reagan. (Family Therapy Timeline) Tuohon aikaan lyhytterapia oli vielä poikkeus psykoterapioiden joukossa, ja julkisia varoja käytettiin vain vähän yksityisten perheterapia-instituuttien perustamiseen. Yliopistot ja National Institute of Mental Healthkin tukivat vain ns. lääketieteellistä hoitomallia. Kun Brief Family Therapy Center avasi ovensa 1978 terveydenhoitojärjestelmä ei rahoittanut lainkaan ratkaisukeskeistä terapiaa. Noihin aikoihin terapeuttien oli mahdollista tavata asiakkaitaan - vakuutusyhtiöiden tukemana - jopa kolmenkin vuoden ajan kaksi tai kolme kertaa viikossa. Terapia oli yleensä analyyttistä. Kun Health Maintenance Organisations (HMO´s) aloitti toimintansa 1980-luvun puolessa välissä asiakaskäynnit vähenivät BFTC:ssä. Tämä johtui siitä että niillä yhteisöillä, jonka aiemmin olivat lähettäneet asiakkaitaan keskukseen (Blue Cross/Blue Shield), ei ollutkaan yhteistyösuhdetta HMO´s:n kanssa. Nykyisin vakuutusyhtiöt ja HMO´s korvaavat enää niukalti pitkiä terapioita ja ne ovat osoittaneet kasvavaa kiinnostusta lyhytterapioita ja erityisesti ratkaisukeskeistä terapiaa kohtaan.

_______________
(1) Käsittääkseni SdeS käyttää sanassa ”teoria” isoa t:tä viitatakseen Teorialla suuriin, totuudellisiin kertomuksiin.

3. Ajattelukylvetystä

3.1. Uteliaisuus voimavarana

“Suurmies/-nainen on se, joka näkee muita pitemmälle,
koska hän seisoo toisten olkapäillä.”

Ratkaisukeskeisen teorian ja työtavan kehitykseen ovat vaikuttaneet monet sekä perheterapian piirissä että sen ulkopuolella syntyneet ajattelutavat. Alkuvuosina BFTC:n perustajajäsenet tutkivat lukuisia eri teorioita selittääkseen omia kliinisiä havaintojaan. Erityisesti de Shazer luki ahneesti ja osoitti kiinnostusta kaikenlaisia lähestymistapoja kohtaan. Välillä työryhmä teki asiakkaiden kanssa tietoisia interventiokokeiluja, joiden tuloksia yritettiin jälkeen päin selittää eri teorioiden avulla. Välillä teoriat ja ideat edelsivät kliinisiä väliintuloja. Molnarin mukaan (Kiser, 1995, 82) …”joskus käsitteet ilmestyivät ensiksi joskus jälkeenpäin ja toisinaan täysin sattumanvaraisesti.”

Seuraavassa esitellään niitä teorioita ja filosofioita, joilla oli pysyvä vaikutus ratkaisukeskeisen työtavan kehittymiseen. Sitä ennen kuvataan kuitenkin erään mielenkiintoisen artikkelin kohtaloita.

3.2. Perheellä on ratkaisu

Samana vuonna kun BFTC perustettiin (1978) Don Norum kirjoitti artikkelin “Brief Therapy: The Family has the Solution”. Tätä kirjoitusta voidaan perustellusti pitää ratkaisukeskeisen terapian eräänä edelläkävijänä, koska siinä esitetään joitain sen perusperiaatteita. Norum kirjoitti tekstinsä työskennellessään Milwaukeen Family Servicessä. Keskuksen palkkalistoilla olivat tuolloin myös de Shazer ja muut BFTC:n perustajajäsenet. Family Process-lehti hylkäsi artikkelin arvioiden sen olevan “hataran, erittäin epäselvän ja perustelemattoman.” Myös Family Servicen työntekijät– Steve de Shazer mukaan lukien – pitivät Norumin ajatuksia “mahdottomina” ja niihin suhtauduttiin hyvin epäilevästi. LaCourt muistelee (Kiser, 1995, 84), että Norumilla oli tapana laskea leikkiä kertoessaan että “hän oli puhunut puhelimessa asiakkaiden kanssa ja sanonut jotain joka oli saanut heidät ajattelemaan, ettei terapiatapaamista tarvitsekaan järjestää.”

Artikkelin perusväite – joka vielä 70-luvun lopulla herätti tulevissa ratkaisukeskeisen terapian kehittelijöissäkin hyvin voimakkaan reaktion – oli yksinkertainen: Norumin mukaan perheellä oli itsellään ikään kuin sisäänrakennettu kyky ratkaista ongelmiaan. Tämä väite ei sopinut siihen terapeutin valtaa korostavaan teoreettiseen hegemoniaa, jota strateginen terapia tuohon aikaan edusti. Lisäksi Norum korosti istuntoa edeltäviä muutoksia, joita yleensä tapahtuu ajanvarauksen ja ensimmäisen tapaamisen välisenä aikana. Yhdeksän vuotta myöhemmin Michele Weiner-Davis et al. kirjoitti artikkelin (Weiner-Davis et al. 1987, 359-363), jossa hän kertoi, miten BFTC:n työryhmä “sattumalta keksi” istuntoa edeltävän muutoksen haastateltuaan erästä asiakasta.

Vuonna 1989 Norum osallistui Steve deShazerin seminaariin ja kirjoitti tälle sen jälkeen kirjeen, jossa hän innostuneesti kertoo ratkaisukeskeisen terapian vastaavan täysin hänen omia ajatuksiaan ja olevan iloinen siitä että BFTC-läiset ovat ne omaksuneet. (Kiser, 1995, 84) Vuonna 2000 Journal of Systemic Therapies teki kunniaa Norumille ja julkaisi hänen alkuperäisen artikkelinsa ratkaisukeskeisyyttä käsittelevässä teemanumerossaan (JST, Vol.19, No.1, 2000)

3.3. Heiderin tasapainoteoria

Kauan ennen kuin BFTC aloitti toimintansa deShazer kiinnostui Heiderin tasapainoteoriasta. Perheterapian triangulaatioajatusten tapaan Heiderin teoria tutki kolmen ihmisen suhteita määritelläkseen ne tasapainoisiksi tai tasapainottomiksi. RKT:n pioneerit käyttivät Heiderin teoriaa monta kuukautta interventioiden suunnitteluun. Jossain vaiheessa se kuitenkin menetti kiinnostavuutensa ja työryhmä ryhtyi taas kokeilemaan jotain uutta.

Seuraava Nunnallyn kommentti auttaa ymmärtämään, miksi Heiderin teoriaa käytettiin ja miksi siitä luovuttiin.

“Keskustelimme siitä, mitkä suhteet olivat plus- ja mitkä miinusmerkkisiä ja summasimme niitä nähdäksemme, oliko meillä tasapainoinen vai epävakaa suhdekuvio. Määrittelimme myös erilaisia suhdetasoja ja ne toimivat ikään kuin oppaina…jos esiin nousi tietynlainen suhdekuvio, käytimme myös tietynlaista interventiota. Kolme seikkaa sai meidät kuitenkin luopumaan tasapainoteorista. Ensiksikin se oli aivan liian kömpelö. Toiseksi se oli epämääräinen ja kolmanneksi keksimme koko ajan uusia interventioita tutkimatta niiden suhdetta Heiderin teoriaan. Tämä merkitsi sitä että oli olemassa periaatteita, jotka ohjasivat meitä väliintulojen suunnittelussa ja ne olivat riippumattomia tasapainoteoriasta, joten meidän oli keksittävä niiden tarkempi luonne.” (Kiser, 1995, 85)

3.4. Bateson, Erickson ja MRI

Amerikkalainen psykiatri Milton Erickson on vaikuttanut suuresti ratkaisukeskeisen terapian kehittymiseen. Hänen panoksensa on siirtynyt työtapaan lähinnä deShazerin tulkintojen ja
perustajajäsenten vierailujen välityksellä Palo Altoon, Kaliforniassa sijaitsevaan Mental Research Instituuttiin ja erityisesti siellä toimivaan lyhytterapiakeskukseen, Brief Therapy Centeriin. Ericksonin ajatukset olivat kulkeutuneet sinne 1950-luvulla, jolloin Jay Haley ja John Weakland vierailivat Gregory Batesonin tutkimusprojektin jäseninä Ericksonin luona neljän viiden vuoden ajan pari kertaa vuodessa. Batesonilla, englantilais-syntyisellä antropologilla, on puolestaan ollut ratkaiseva osuus perheterapian syntyvaiheissa 1950- ja –60-luvuilla. BFTC:n ajattelussa hänen vaikutuksensa näkyy pääasiassa implisiittisesti. Se ilmenee esim. tinkimättömässä pyrkimyksessä tarkastella ihmisten ongelmia systeemisestä näkökulmasta, huomion keskittämisessä ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutuksiin. Vastaavalla tavalla Batesonin vaikutus läpäisee koko systeemiteoreettisesti suuntautuneen perheterapian kentän. (Aarninsalo, P. ja Mattila, A., 1988, 6)

Vuonna 1978, jolloin BFTC aloitti toimintansa, sen perustajajäsenet olivat Ericksonin tapaan erittäin oire- ja ongelmakeskeisiä. Kliininen työ noudatteli pitkälti MRI:n strategista mallia, jonka mukaan terapia oli ennen kaikkea asiakkaan tarjoaman ongelman ratkaisemista. Siihen pyrittiin terapeutin aktiivisella johdatuksella – keskeisiä tekniikoita olivat kotitehtävien antaminen ongelmallisten käyttäytymiskuvioiden ongelmatilanteeseen. MRI:ssa uskottiin myös ericksonilaiseen tyyliin, että useimmiten riittää vain pieni muutos asiakkaan tilanteessa. Jos tuo muutos on tapahtunut oikeassa kohdassa, sillä on taipumus kasvaa kuten lumipallo vieriessään alas rinnettä. (Aarninsalo, P. ja Mattila, A., 1988, 8)

muuttamiseksi ja uudelleenmääritys eli uusien näkökulmien tarjoaminen asiakkaan Ericksonin tapaan deShazer ajatteli myös että asiakkaat voivat muuttua nopeasti kunhan muutosprosessi on käynnistetty. Erickson yritti aina tehdä terapian mahdollisimman lyhyeksi. On mielenkiintoista havaita, että vastoin tätä ajatusta useat RKT:n kehittäjät eivät suinkaan korostaneet terapian lyhyyttä. de Shazer on kuitenkin tässä suhteessa selvä poikkeus. Nunnallyn mukaan:

“Emme koskaan pyrkineet tekemään korostuneesti lyhytterapiaa, emme silloinkaan kun työskentelimme MRI:n mallin mukaisesti. Tavoitteena oli vain saavuttaa tuloksia tehokkaasti, katkaista ongelmallisia käyttäytymiskuvioita – ei ollut väliä tapahtuiko se yhden tai viidentoista istunnon jälkeen.” (Kiser, 1995, 88)

RKT peri Ericksonilta erityisesti tulevaisuutta korostavan työtavan, tavoitteellisuuden, käsityksen vastustuksen vuorovaikutusluonteesta, uskon asiakkaan omiin voimavaroihin ja siihen että ihminen tietää aina, mitä kulloinkin tarvitsee. RKT:ssa voidaan myös osoittaa monia pieniä suggestiivisia piirteitä, jotka ovat tuttuja myös Ericksonin epäsuorista hypnoosimenetelmistä. Toisaalta RKT poikkesi alusta alkaen myös merkittävästi Ericksonin ja MRI:n lähestymistavasta.

“Me laajensimme alusta alkaen MRI:n mallia – toteaa Nunnally – uskoimme, että kunhan ongelma pystytään kuvaamaan systeemisesti, niin silloin voidaan myös käyttää lukuisia eri interventiomahdollisuuksia.” (Kiser, 1995, 88)

3.5. Croinenin oudot kehät ja katastrofiteoria

Vuonna 1982 perheterapeutti Karl Tomm vieraili BFTC:ssä ja esitteli artikkelinsa Peter Cronen “oudoista kehistä”. Niiden mukaan ihmisen käyttäytyminen ja vuorovaikutus ovat muotoutuneet hierarkkisesti. Ns. oudot kehät syntyvät ongelmallisista käyttäytymiskuvioista, joita ei voida ratkoa asiakkaan olemassaolevan logiikan mukaisesti. Organisoidakseen kliinisiä havaintojaan ja suunnitellakseen terapeuttisia väliintulojaan Steve de Shazer ja muut BFTC-läiset tutkivat jonkin aikaa Cronenin ideoita. (Kiser, 1995, 90)

Kun ongelmalliset vuorovaikutukset muodostuivat näennäisesti ristiriitaisista olettamuksista, terapeutit yrittivät saada asiakkaat toimimaan peilaamalla takaisin heidän hämmennyksensä. Tai kun asiakkaat puhuivat epämääräisesti, silloin terapeutitkin käyttäytyivät samalla tavalla. Tämän jälkeen asiakkaat
kuvailivat ongelmiaan usein yksityiskohtaisemmin ja konkreettisemmin. Heiderin tasapainoteorian tapaan Cronenkin ajatuksia pidettiin lopulta melko epämääräisinä ja niitä voitiin tulkita monella eri tavalla.

Samalla tavalla kuin Thomas Kuhn käsitti tieteellisen ajattelun kehittyvän äkillisten paradigmavaihdosten myötä, myös ns. katastrofiteoria uskoi äkilliseen ja epäjatkuvaan muutokseen. Sen mukaan tiede ei edisty tasaisesti tietoa lisäämällä, vaan vallankumouksellisin hyppäyksin, jolloin vanhat teoriat syrjäytyvät ja korvaantuvat uusilla. Erityisesti de Shazer ja Jim Derks olivat aluksi kiinnostuneita näistä ajatuksista ja uskoivat myös että perhesysteemin muutos voi tapahtua hyppäyksenomaisesti eikä progresiivisesti askel askeleelta.

3.6. Milanolainen perheterapia

Kiserin haastatteluissa vain de Shazer oli sitä mieltä että ns. milanolaisella perheterapialla ei ole ollut vaikutusta ratkaisukeskeisen terapian kehitykseen. Kaikkien muiden perustajajäsenten mukaan Palazzolin, Boscolon, Cecchin ja Pratan työtä seurattiin tarkasti ja siitä keskusteltiin ahkerasti. Nunnally kertoo että

“Milanon ryhmän mielenkiinto hypoteesien rakenteluun vaikutti selvästi varhaiseen työskentelyymme. Esimerkiksi artikkelissa jonka tein yhdessä Insoo Bergin kanssa – “Yritimme työntää jokea” (Perheterapia 1988,46-49) – käy ilmi että työryhmämme teki mielellään oletuksia siitä, mitä terapiassa kulloinkin tapahtui. Niiden perusteella mietimme, mikä kussakin tapauksessa olisi hyödyllisin interventio” (Kiser, 1995, 92)

Myös LaCourtin mukaan milanolaisilla oli selvä vaikutus ratkaisukeskeisyyden kehitykseen. BFTC-läiset lukivat paljon heidän tekstejään ja kokeilivat asiakkailleen italialaisen työryhmän pitkiä, monimutkaisia viestejä. Ne olivat usein isomorfisia, rakenneyhtäläisiä terapiasysteemin kanssa ja kuulostivat hyvin psykodynaamisilta. Työryhmä muuntui passiivisesta havainnoijasta entistä aktiivisimmaksi terapiaprosessiin vaikuttajaksi. Milanolaisen perheterapian mukaisesti kokeiltiin myös istuntojen välisiä taukoja. Myönteisen palautteen, komplimentin anto on monen ratkaisukeskeisen pioneerin mielestä niin ikään peräisin milanolaisten käyttämästä ns. positiivisesta konnotaatiosta. On kuitenkin vaikeaa tarkaan sanoa, kuka noina luovan kehittelyn aikoina vaikutti kehenkin ja missä jokin työtapa ensiksi näki päivänvalonsa.

3.7. Ludwig Wittgenstein

Filosofi, joka on vaikuttanut – ja yhäti vaikuttaa – eniten ratkaisukeskeisen työtavan keskeisimmän teoreetikon Steve de Shazerin ajatteluun, on itävaltalaissyntyisen Ludvig Wittgenstein. Hänen mukaansa avain filosofisten ongelmien ratkaisemiseen on se terapeuttinen prosessi, jossa tutkimme ja kuvaamme tapojamme käyttää kieltä. Wittgenstein ajattelee että sosiaalinen todellisuus ja ihmissuhteet rakentuvat kielipeleiksi kutsuttujen toimintojen välityksellä. Ne muodostuvat erilaisista kielenkäyttötavoista, joilla luomme merkityksiä ja rakennamme suhteitamme. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna terapia on systeemi, joka muotoutuu toinen toisiinsa suhteessa olevista kielipeleistä. (Malinen, 2000, 16) Ratkaisukeskeinen terapia on erilainen kielipeli kuin ongelmakeskeiset kielipelit. Ratkaisukeskeisen terapeutin tehtävänä on kiinnittää huomiota poikkeuksiin, tavoitteisiin ja ratkaisuihin.

Viime vuosien aikana de Shazer on omaksunut monia Wittgensteinin ajatuksia kirjoittaessaan ja puhuessaan ratkaisukeskeisestä terapiasta (Esim. Miller & de Shazer, 1998) deShazerin mukaan ratkaisukeskeisyys on muotoutumassa kohti ns. interaktiivista konstruktionismia. Tässä ajattelutavassa
merkitykset syntyvät vallitsevista puhekäytännöistä, dialogisessa vuorovaikutuksessa ihmisten välille,
jotka niitä etsivät: sanan merkitys on siis sen kulloinenkin käyttötapa. Kun terapeutti osallistuu asiakkaansa kanssa keskusteluun, hän on välittömästi osa terapeuttista systeemiä, jossa yhdessä konstruoidaan vuorovaikutusta ja merkityksiä. Edellisen lisäksi de Shazeria on aina kiinnostanut Wittgensteinin ajattelussa myös “pyrkimys samanlaiseen yksinkertaisuuteen ja epäsuoruuteen, joka oli ominaista myös Milton Eriksonille” (Kiser, 1995, 93)

4. Teorian, tutkimuksen ja terapian ykseys

BFTC:n toimintaperiaatteisiin kuului alusta alkaen terapiantekemisen, tutkimuksen ja teorian elävä vuorovaikutus. Monille työryhmän jäsenille nuo kolme olivat käsitteellisesti samanarvoisia asioita. Ne ilmenivät vain eri aikoina ja eri paikoissa. Terapeutti-asiakas-vuorovaikutusten havainnointi ja hypoteesien teko oli tutkimusta ja teorian rakentamista. Vaikka muidenkin ideoita ja teorioita hyödynnettiin, monet työryhmän ajatuksista perustuivat oman kliinisen työn tarkkailulle. Tutkittiin tietynlaisia kysymyksiä ja havainnoitiin, miten asiakkaat reagoivat niihin. Mikä toimi sitä tehtiin lisää. Teorian kehitys ilmeni elävän asiakastyön, reflektoinnin, uudelleentekemisen ja teoriakeskustelujen jatkuvana vuona. Molnarin mukaan näiden välillä esiintyi selvää rytmikkyyttä, jota ei kuitenkaan voinnut etukäteen ennustaa. (Kiser, 1995, 98) Joskus työryhmä saattoi keskeyttää asiakastyön kokonaan ja pohtia päiväkausia, mitä terapiassa oli tapahtumassa.

Hyvä esimerkki siitä, miten teorian kehitysprosessi käytännössä eteni, oli suhtautuminen asiakkaan ns. vastustukseen. Käsitys sen luonteesta merkitsi selvästi käännettä kohti uutta työtapaa. BFTC:ssä vastustus nähtiin terapeutti-asiakas-vuorovaikutuksen tuotteena, ei asiakkaan sisäisenä ominaisuutena. Berg puhuu asiasta näin:

“Muistan vielä ensimmäisen tutkimusprojektimme. Käytimme siinä edistyneitä opiskelijoita, jotka eivät tienneet mitään asiakkaistamme. Heidän tehtävänään oli pisteyttää asiakkaiden reaktiot tauon jälkeiseen viestiin. Nauhoitimme reaktiot, poistimme äänen ja opiskelijat tekivät arvionsa pelkästään visuaalisen materiaalin pohjalta. Heidän oli myös ennustettava, toimisivatko asiakkaat annetun tehtävän mukaisesti vai eivät… Tämä oli ikään kuin suostuvuuden ja yhteistyön arvio. Myös henkilökunta teki ennusteensa videon perusteella. Kehitimme näin ajatuksen “vastustuksen kuolemasta”, ajatuksen siitä että ehkäpä terapeutilla olisi myös jokin osuus asiakkaan yhteistyöhalukkuuteen. Ennen tätä emme olleet kiinnittäneet paljoakaan huomiota siihen, mitä me teimme. Nyt halusimme tutkia sitä, miten me liityimme asiakkaisiimme ja miten he reagoivat siihen. Kun he nyökkäsivät päätään saadessaan viestimme, aloimme kysellä “Miten saisimme heidät nyökkäämään lisää?” Ja tästä kehkeytyi ajatus myönteisen palautteen vaikutuksesta ja vastustuksen kuolemasta.” (Kiser, 1995, 127)

Vastustus-käsite kuuluu muuttumattomuuteen ja yhteistyö on puolestaan käsite, joka liittyy muutoksen teoriaan. Ne ovat ikään kuin saman lantin kaksi eri puolta. Saamme sitä, mihin kiinnitämme huomiomme. Vuosien 1977 ja 1978 aikana – useat työskentelivät silloin vielä Family Servicessä - työryhmässä käytiin vilkasta keskustelua siitä, mitä eroa on kysymyksillä, jotka keskittyvät patologiaan ja kuvailevat ongelmia ja niillä, jotka ilmentävät kiinnostusta terapiasysteemin muutoksiin ja muutosteoriaan.

Vaikka tutkimus, teoria ja terapiakäytäntö nähtiinkin erottamattomana kokonaisuutena, BFTC:ssä käynnistettiin myös useita erillisiä tutkimushankkeita. Alkuaikojen tutkimukset eivät kuitenkaan olleet metodologisesti kovinkaan korkeatasoisia ja usein niistä puuttuivat kontrolliryhmät. Steve de Shazerilla, Wallace Gingerichillä ja Michele Weiner-Davisilla oli tapana kolmen vuoden ajan kokoontua kerran viikossa kolmeksi tunniksi keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Tällä ns. tutkimusryhmällä oli ratkaiseva merkitys ratkaisukeskeisen terapian kehitykseen ja sen ansiota ovat monet työtavan keskeisimmistä ideoista. Tiedon jakaminen toisille ei aina kuitenkaan tapahtunut reaaliajassa. Lipchik ja Walter muistelevat (Kiser, 1995, 101) että de Shazerilla oli välillä tapana keskeyttää kliiniset keskustelut ja sanoa: “Tuota kysymystä en tekisi…tällä hetkellä ajattelemme ryhmässä että kannattaisi ehkä kysyä näin…” Kappaleessa 6.3. kuvataan yksityiskohtaisemmin niitä tutkimusprojekteja, jotka käytännössä kehittivät eri tavoin ratkaisukeskeisen työtavan teoriaa.

5. Luovan prosessin osatekijät RKT:n kehityksessä

5.1. Ilotaiteilua

Luova tapahtuminen voi parhaimmillaan olla kuin iloitteleva taiteenlaji, eräänlainen korkean tason leikki. Pekka Himanen on kuvannut kirjassaan Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (Himanen, 2000, 21), miten hakkerien toiminta on iloittelevaa, intohimoista omistautumista asialle, joka on itsessään kiinnostava ja innostava. Ongelmista käydään koko ajan kehittelevää ja kritisoivaa keskustelua; osallistumispalkkiota ei lasketa rahassa, vaan vertaisten arvostuksessa. Työtä ei tehdä velvollisuudesta, vaan siksi että se on jotakin itsessään kiinnostavaa ja haastavaa. Vaikutelmani on että protestanttisen työn etiikka ei myöskään paljolti säädellyt BFTC:n alkuaikojen henkeä. Silloista Milwaukeen ilmapiiriä kuvaavat pikemminkin nykyiseen hakkerismiin kuuluvat sanat “intohimo”, “luominen”, “keskittynyt leikki”.

Voidaanko uuden teorian tai taideteoksen kehitykseen liittyvästä luovasta prosessista eritellä esiin joitain osatekijöitä, jotka selittäisivät, miksi tapahtui juuri niin kuin tapahtui? Mitkä voimat tai ilmiöt edistivät luovuutta? Mikä osuus ympäristöllä on luovassa tapahtumisessa? Millaiset yksilölliset tai ryhmädynaamiset ilmiöt ryydittävät uuden ja ainutkertaisen kehkeytymistä? Seuraavassa kuvataan, miten eristyneisyys, palaute ja riippumattomuus ovat vaikuttaneet ratkaisukeskeisen työtavan kehitykseen.

5.2. Eristyneisyys

Eristyneisyydellä on etunsa ja haittansa. BFTC:n tapauksessa maantieteellinen, teoreettinen, ryhmä- ja yksilötason eristyneisyys lisäsi selvästi jäsentensä luovaa energiaa, sisäisen merkityksen ja motivaation kokemusta. Alusta alkaen työryhmän yhtenäisyyttä ja luovuutta lisäsi asetelma “me-vastaan-muu- maailma”. Esim LaCourt muistelee pitäneensä 70-luvun lopulla seminaarin, jossa hän esitteli lyhytterapian käyttöä insestiperheiden kanssa.

“Luulin että minut tervattaisiin ja kierrätettäisiin höyhenissä…kohtasin niin paljon vastustusta työtapaani kohtaan. Toisaalta se oli hyvin energisoivaa. Liittouduimme entistä enemmän yhteen saadaksemme jalan oven väliin, tullaksemme hyväksytyksi terapiamaailmassa.” (Kiser, 1995, 107)

Milwaukeen sijainti itä- ja länsirannikon välissä korosti myös perustajajäsenten erillisyyttä tuon ajan virallisesti hyväksytystä terapeuttisesta yhteisöstä. Tämä älyllinen ja teoreettinen välimatka kuitenkin vain vauhditti sitä luovaa prosessia, jossa ratkaisukeskeisen työtavan teoria kehittyi. Se lisäsi entisestään perustajajäsenten vuorovaikutusta, loi kollegiaalista ilmapiiriä ja sitoi ryhmän jäsenet entistä tiiviimmin toinen toisiinsa.

De Shazer piti silloisen pari- ja perheterapian perusolettamusten esittäjiä “uppiniskaisina” ja eristyneisyyttä tarvittiinkin, jotta pysyttäisiin erossa “pahoilta vaikutuksilta”. (Kiser, 1995, 109) Hänen mielestään BFTC:n ryhmä haastoi koko ajan vallitsevaa terapiakäytäntöä ja oli ikään kuin piikki virallisen järjestelmän lihassa. Pioneerit kokivat olevansa “kapinallisia mustia lampaita”, jotka eristyneinä saivat energiaa toinen toisistaan ja siitä, mitä tekivät. Ennen de Shazerin Keys to Solution in Brief Therapy- kirjan julkaisua v. 1985 vain harvat terapeutit tiesivät, millaista työtä BFTC:ssä tehtiin. Lipchik muistaa,

“miten osallistuin AFTA:n (American Family Therapy Association) kongressiin vuonna 1985. Paikalla oli perheterapian koko kerma noin 200-300 ihmistä. Ajattelin tuolloin mielessäni: “Herran tähden, täällä ei ole ketään muita kuin Steve, Insoo ja minä ja John (Weakland) MRI:sta, jotka puhuvat samaa kieltä. Kaikki muut käyttävät täysin eri kieltä.”

Kokemus ei kuitenkaan muuttanut teoreettista suuntaamme,
vaan uskoimme siihen entistä lujemmin. Olimme erilaisia, koska meillä oli poikkeavia ajatuksia. Keskityimme täysin niihin uusiin ideoihin ja kokeiluihin, jotka vastasivat minimalistista työtapaamme… monet pitivät meitä erillisinä ja elitistisinä…keskeinen tavoitteemme ei ollut ansaita rahaa, vaan uuden teorian ja koulutuksen kehittäminen.” (Kiser, 1995, 110)

Uuden, eristyksissä työskentelevän ryhmän kiinteyttä lisäsi alkuaikoina myös se että jäsenet viihtyivät keskenään vapaa-aikanakin: käytiin ravintoloissa ja harrastettiin yhteisiä asioita esim. musiikkia.
Vähitellen ryhmä kuitenkin löysi pienen, valikoidun joukon perheterapeutteja (Lyman Wynne, Scott Frazier, Karl Tomm ja Michael White), joiden kanssa voitiin jakaa ajatuksia. Nämä oivalsivat BFTC:ssä tehdyn työn merkityksen ja heihin perustajajäsenet saattoivat liittyä tuntien vastavuoroista kunnioitusta ja ihailua. Heiltä työryhmä saattoi vastaanottaa myös elintärkeää palautetta.

Monet luovat ihmiset (Descartes, Newton, Kant, Nietzche, Wittgenstein) ovat elämänsä aikana solmineet vain harvoja merkittäviä ihmissuhteita. Myös de Shazerille ajoittainen eristyneisyys ja yksinäisyys olivat osa hänen luovaa työskentelyään. “Hän saattoi hävitä pitkiksi ajoiksi ja kun hän palasi, keskustelimme tästä tai tuosta käsitteestä. Hän antoi meille artikkelin tai osan uudesta kirjastaan luettavaksi ja käytimme paljon aikaa tutustuaksemme niihin. Sen jälkeen taas keskustelimme ja Eve (Lipchik) toimitti usein hänen tekstejään selkeämpään muotoon.” (Kiser, 1995, 114) Eristyneisyyden ja palautteen vuorovaikutus toimi siis dynaamisena ja kokoavana tekijänä yksilöllisessä luovassa työssä. Lisäksi toistuvat, pitkät kävelylenkit auttoivat de Shazeria kokoamaan ajatuksia ja sallivat hänen “kirjoittaa päässään”. “En tiedä, mitä ajattelen ennen kuin näen, miten kirjoitan sen”, hän toteaa. Muista työryhmän jäsenistä poiketen hänen ei tarvinnut puhua ajatuksistaan voidakseen organisoida niitä mielessään ja pystyäkseen kirjoittamaan ne artikkeliksi tai kirjaksi.

“Näin tapahtui koska hän oli Steve. - toteaa Lipchik – Hän saattoi vain lähteä kävelylle ja sitten hän pystyi tekemään kaiken sisällään…hän on sellainen persoonallisuudeltaan. Hän tekee kaiken mielessään, organisoi asiat päässään ja sitten hän istuutuu pöytänsä ääreen ja kirjoittaa sen ulos itsestään. Hän on täysin erilainen tässä suhteessa kuin minä. Minun täytyy kuulla ajatukseni ensin puhuttuna, jotta voisin kirjoittaa niistä.” (Kiser, 1995, 114)

5.3. Palaute

Sekä työryhmän ulkopuolinen että sen sisältä tullut palaute a) lisäsi tietoisuutta muutoksista, joita teorian kehittelyssä koko ajan tapahtui b) muunsi olemassaolevaa teoriaa ja c) esti ryhmää menemästä liian pitkälle kokeiluissaan. Alkuvuosien ydinryhmä oli de Shazerin pääasiallisena palautteen lähteenä. Erityisesti Berg toimi miehensä työn kriitikkona ja editoijana. Myöhemmin esim. Alex Molnar ja Michele Weiner-Davis muodostivat ryhmän, jonka puitteissa välitettiin jatkuvaa palautetta kehitystyöstä. Sitä mukaa kuin työmalli tuli suositummaksi, myös koulutettavilla, vierailijoilla ja kongresseihin osallistujilla oli oma roolinsa teorian kehitysprosessissa. Ilman ulkopuolista palautetta ryhmän oli vaikea havainnoida niitä muutoksia, joita koko ajan tehtiin. Palaute toimi peilinä, josta nähtiin, missä kulloinkin oltiin. Välillä keskusteltiin vilkkaasti ja yritettiin selittää havaittuja muutoksia. Elävä reflektointi muunsi puolestaan olemassaolevaa teoriaa ja terapeutti-asiakas-vuorovaikutusta. Välillä pidättäydyttiin pitkiä ajanjaksoja analysoimasta tehtyä työtä ja työskenneltiin vain terapeutteina. Sitten jossain istunnossa tapahtui taas jotain yllättävää, joka pakotti ryhmän kirjoittamaan ja keskustelemaan havainnoistaan.

de Shazer kertoo Kiserille, miten hän sai kerran takaisin artikkelinsa arvioituna “epäyhtenäiseksi hölynpölyksi”. Lehti julkaisi kyseisen artikkelin vuoden päästä täysin muuttumattomana.

“Välillä ulkopuolinen palaute sai meidät sanomaan: Jätetäänpä tämä asia vähäksi aikaa rauhaan, hiljennetäänpä vauhtia ja odotellaan.” (Kiser, 1995, 116)

5.4. Riippumattomuus

BFTC oli alusta alkaen täysin riippumaton ulkopuolisista rahoittajista. Asiantilalla oli jälleen kaksi puolta: se salli ajankäytön itserytmityksen sekä vapauden ulkoisista odotuksista ja arvioista, mutta vastapainoksi perustajajäsenet joutuivat tekemään huomattavia yksilöllisiä ja taloudellisia uhrauksia. Esim. de Shazer ja Jim Derk eivät ensimmäisen toimintavuoden aikana saaneet minkäänlaista korvausta työstään. Taloudellinen niukkuus jatkui ensimmäiset kahdeksan vuotta ja rahasta oli jatkuva puute. Toisaalta

“teimme juuri sitä, mitä halusimmekin tehdä. Kukaan ei sanellut meille, mitä olisi pitänyt tehdä. Elimme omavaraisesti ja meidän oli vain tehtävä työmme niin hyvin että saisimme lisää asiakkaita ja koulutettavia.” (Kiser, 1995, 117)

Hakkereiden käsitteistöä käyttäen (Himanen, 2000, 69) voidaan sanoa että BFTC toimi ns. basaarimallin mukaisesti. Tärkeää oli näkökulmien moninaisuus: kun ideat levitettiin esille varhaisessa vaiheessa, ne hyötyivät toisten lisäyksistä ja kritiikistä. Basaarissa ihmiset kokeilevat erilaisia lähestymistapoja ja kun joku saa loistavan idean, muut ottavat sen myös käyttöön ja jatkavat sitä eteenpäin. Tällainen epähierarkkisen avoin toiminta on yleensä vapaata ja juuri sen vuoksi hyvin luovaa ja tehokasta.

Sisimmässäni tiedän, että halu käsittää johtaa sokeuteen
ja toiveessa ymmärtää on sisäänrakennettua raakuutta, joka karkoittaa
juuri sen, mitä ymmärrys tavoittelee. – Peter Höeg

 

6. Ongelmakeskeisyydestä ratkaisukeskeisyyteen

6.1. Energiajännitteitä

Steve de Shazer valmistui Wisconsinin-Milwaukeen yliopistosta vuonna 1970 sosiaalityön kandidaatiksi (MSSW). Berg oli opiskellut saman ohjelman mukaisesti ja valmistunut vuotta aiemmin. He eivät olleet kuitenkaan tavanneet toisiaan. Valmistumisensa jälkeen deShazer teki kliinistä työtä Palo Alton Family Servicessä Kaliforniassa ja Berg eteni kolmessa vuodessa Milwaukeen vastaavan keskuksen perheterapiaosaston johtajaksi. He tapasivat toisensa kun milwaukeelaiset tulivat MRI:n koulutusseminaariin vuonna -77. Nunnally kertoo asioiden kulusta näin:

?Minulla oli silloin yksityisvastaanotto, mutta halusin tehdä parityötä jonkun kanssa, enkä oikein muista, miten ensimmäistä kertaa tapasin Insoo Kim Bergin...olin ehkä soittanut Family Serviceen ja kertonut kiinnostuksestani. Ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana (1976), jolloin työskentelin keskuksessa osa-aikaisesti, Paul Watzlawick ja John Weakland tulivat Kaliforniasta Chicagoon pitämään kahden päivän seminaaria, jonne me kaikki menimme. Insoo, Eve Lipchik ja Marilyn LaCourt ja nuori mies, jonka nimeä en muista, mutta joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota tapaamista edeltäviin muutoksiin (Don Norum) ja Jim Derks. Kun palasimme takaisin Chicagosta olimme innoissamme ja aloimme oitis soveltaa
seminaarissa saamiamme oppeja käytäntöön...muistaakseni -77 ryhmämme matkusti Kaliforniaan useiksi päiviksi Watzlawickin ja Weaklandin oppiin. Minä en ollut mukana. Täällä John Weakland esitteli Insoo
Kim Bergin Steve de Shazerille. Steve seurasi Insoota sitten Milwaukeen ja muutamia kuukausia myöhemmin he menivät naimisiin.? (Malinen, T. 2001, 20)

Berg itse puhuu tästä tapaamisesta ja pariskunnan suhteen vaikutuksesta ratkaisukeskeisen terapian kehitykseen näin:? lin hyvin kiinnostunut lyhytterapiasta ennen kun tapasin Steven ja itse asiassa tämä yhteisen kiinnostuksemme vuoksi tapasimmekin. Se tapahtui MRI:ssa Palo Altossa. MRI:n malli oli meille molemmille se suuri malli a kun aloimme olla yhdessä, kyseessä oli enemmän kuin vain pelkkä avioliitto...se oli myös ammatillinen suhde ja tämä merkitsi paljon oman työtapamme kehittymiselle.?
(Kiser, D. 1995, 121)

Palattuaan Milwaukeen de Shazerista tuli Family Servicen tutkimusjohtaja. Jim Derksin, Marilyn LaCourtin, Eve Lipchikin, Don Norumin ja Elam Nunnallyn lisäksi hän ja Berg edustivat keskuksen systeemiajattelijoita. He seurasivat säännöllisesti toistensa istuntoja ja keskustelivat niistä jälkeenpäin ja tapasivat toisiaan kouluttautumisen merkeissä. Heidän ja talon psykodynaamikkojen kesken vallitsi selvä jännite. Kuten seuraavasta Derksin lausumasta voi päätellä tämä vastakkainasettelu vain lisäsi ryhmän intoa ja luovaa energiaa:

Family Servisen perusryhmän muodosti 20 psykodynaamisesti orientoitunutta terapeuttia ja sitten me, jotka teimme perheterapiaa...joten itsepuolustussyistä meistä tuli ryhmä. Tästä puolustusasemasta suhteessa enemmistöön syntyi runsaasti energiaa ja kiinteyttä”. (Kiser, D. 1995, 122)

Keskuksessa vallitseva selkeä ristiriita perheterapeuttien ja muun henkilökunnan välillä johti siihen että de Shazer ja Jim Derks lähtivät sieltä vuonna 1978 perustaakseen oman keskuksensa

6.2. Brief Family Therapy Center

Aluksi perustajajäsenet tapasivat asiakkaitaan de Shazerin ja Bergin kotona. Haastattelut tehtiin olohuoneessa työryhmän istuessa yläkerran rappusilla. Myöhemmin istuntoja seurattiin videoituina yläkerrasta. Noin vuoden päästä saatiin oma toimisto Capitol Driveltä Milwaukeen pohjoispuolelta. Myös Elam Nunnally siirsi yksityisvastaanotonsa uusiin tiloihin. Jokainen antoi 600 dollaria taskurahoistaan
lainaksi keskukselle. Ryhmän jäsenet eivät tienneet, tulisivatko he koskaan saamaan niitä takaisin, mutta lahjoitukset tehtiin auliisti.

Elam Nunnallyn mukaan:??Insoo jäi vielä Family Serviceen...hän työskenteli kuitenkin osa-aikaisesti myös BFTC:ssä. Insoon palkka oli tuolloin pariskunnan ainoa tulolähde, koska BFTC ei tuottanut kovinkaan paljon. Muutamia kuukausia myöhemmin Eve Lipchik ja Marilyn LaCourt päättivät opintonsa Family Centerissä. Vuonna 1979 he siirtyivät täysiaikaisesti BFTC:iin ja näin teki myös Insoo vuonna -81. Keskuksessa oli nyt viisi työntekijää. Minä ja Marvin Wiener- niminen perhelääkäri työskentelimme siellä osa-aikaisesti. Nuori mies (Dan Norum), jonka kerroin olleen mukanamme Chigacossa ei koskaan siirtynyt BFTC:iin. Hän ylläpiti kyllä jonkin aikaa yhteyksiä meihin, mutta lähti sitten pois Family Servicestä Family Health Planin mielenterveysosaston johtajaksi ja ikään kuin häipyi kuvioista.? (Malinen, T. 2001, 21)

80-luvun alussa deShazer nousi entistä enemmän ryhmän johtajan rooliin. Samaan aikaa useat tunnetut työntekijät (esim. Alex Molnar, John Walter ja Michele Weiner-Davis) alkoivat viettää aikaansa keskuksessa ja saada kliinistä koulutusta. Eräs tuon ajan koulutettavista muistelee että ?Steve istui tuolissaan ja me muut hänen ympärillään lattialla. Koko tilanne oli paavillinen.?(Kiser, D. 1995, 123) Kun Derks ja LaCourt jättivät ryhmän vuonna 1984, de Shazer, Berg ja Lipchik työskentelivät kolmestaan parin vuoden ajan. Lipchikin mukaan tuo aika oli erittäin tuotteliasta. De Shazer kirjoitti Keys to Solution in Brief Therapy (1985), Berg oli aktiivisesti mukana politiikassa ja Lipchik alkoi julkaista artikkeleitaan systeemisistä kysymyksistä. Vaikka perustajajäsenet ovatkin hieman eri mieltä siitä, oliko tuolloin tavoitteena suoranaisesti kehittää uusi terapiamalli, he ovat kuitenkin yksimielisiä siitä että tarkoituksena oli rakentaa luovaa ajattelutankkia. Etsittiin tietoisesti sitä mikä terapiassa toimii ja haluttiin myös kirjoittaa siitä. Tämä oli tärkeämpää kuin rahan ansaitseminen ja perustajajäseniä yhdistävänä tavoitteena oli auttaa asiakkaita muuttamaan elämäänsä sekä tutkia tätä prosessia.

BFTC:n aloittaessa työskentelynsä v.1978 sen terapauttinen lähestymistapa oli kuitenkin vielä Mental Research Instituten (MRI) strategisen mallin mukainen: keskityttiin ongelmien tarkkaan kuvaamiseen, ongelmallisten vuorovaikutuskuvioiden muuttamiseen ja ajateltiin että ongelmallisella käyttäytymisellä on aina oma tasapainoittava tehtävänsä perhesysteemissä.

6.3. Solmukohdat

Perustajajäsenet ovat hieman erimielisiä myös siitä, milloin käänne ongelmakeskeisyydestä ratkaisukeskeisyyteen tarkkaanottaen tapahtui. Perusperiaatteet olivat kyllä jo olemassa vuosia ennen kuin BFTC avasi ovensa, mutta työskentely ei vielä aluksi ollut ratkaisukeskeistä. Nunnallyn mukaan malli kehkeytyi ratkaisukeskeiseksi vuosien -83 ja -84 aikana (Malinen, T. 2001, 21) ja Steve de Shazer -85 julkaisemaa kirjaa Keyes to Solution in Brief Therapy ja työryhmän vuonna -88 julkaisemaa artikkelia Brief Therapy: Focused Solution Development voitanee pitää BFTC:n terapiamallin julkisina esittelyinä.

Siirtymäprosessissa on osoittavissa tiettyjä kehityksellisiä solmukohtia, jotka viitoittivat tietä kohti entistä selkeämpää ratkaisukeskeisyyttä. On tietysti vaikea sanoa, ilmaantuivatko ne pelkästään lineaarisesti ja mitä mahdolliset epä-lineaariset hyppäykset ovat sisältäneet. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että
kehittäjät itse eivät ole olleet niistä täysin tietoisia, sillä he muistelevat pitäneensä noihin aikoihin aivoriihiä, joiden aikana kyseltiin ?Mitä olemme oikein tekemässä? Teemmekö jotain erilaista?Mitä tämä on? (Kiser, D. 1995, 124) Selvyyden korastamiseksi ensimmäiset kolme kehityksellistä kokonaisuutta, jotka ovat sisäisesti yhteydessä toinen toisinsa, on tässä luokiteltu otsakkeen Terapeutti ja systeemi?alaisuuteen. Nämä ovat: a) myönteisen palautteen käyttö, b) tulevaisuus-suuntautunut muutos ja d) ratkaisupuheen tutkiminen. Myös aiemmin kuvattu (ks. 4) vastustuksen kuolema kuuluu näihin kokonaisuuksiin. Muut merkittävät solmukohdat ovat: a) ensimmäisen istunnon vakiointerventio, b) istuntoa edeltävä muutos, c) ihmekysymys ja d) haastattelun interventiivisyyden korostaminen.

6.4. Terapeutti ja systeemi

6.4.1 Myönteinen palaute

de Shazer uskoo että terapeutit luovat aina yhdessä asiakkaittensa kanssa sosiaalisen konstruktion nimeltä terapia. ( de Shazer, 1991, 28) Näkemyksen mukaan työntekijät sekä terapiahuoneessa että peilin takana ovat aina osa terapiasysteemiä. Systeemin ulkopuolisina he toimisivat valtaapitävinä asiantuntijoina ja terapiasta tulisi muuten ikään kuin terapeutin johtama leikkaus. deShazerin mielestä sellaiset työntekijät kuten esim. Jay Haley, Cloe Madanes ja Selvini Palazzoli käyttivät työssään liikaa terapeutin valtaa. Tämä johtui siitä että Milton Eriksonin työtapaa oli tulkittu niin että häntä pidettiin velhona, jonka toiminta oli pääasiallisesti terapeutin magiikkaa. Ratkaisukeskeisyys puolestaan korostaa asiakkaan magiikkaa.

Käsitys terapeutista/työryhmästä ja asiakkaista yhtenä systeeminä syntyi BFTC:ssä tehdystä kliinisestä työstä ja tutkimuksesta sekä muiden tuon ajan perheterapeuttien vaikutuksesta. Tämä näkökulma johti myös siihen että keskittyttiin entistä enemmän itse terapiaistuntoon tauon jälkeisen intervention sijaan.

Kiserin haastatteluihin osallistuneiden mukaan myönteinen palaute oli oleellinen osa siirtymistä ongelmakeskeisyydestä kohti entistä selvempää ratkaisukeskeisyyttä. DeShazer kuvaa tätä seuraavasti:
?Asiakkaat alkoivat kysellä, mitä työryhmä ajatteli. Päätimme että jos työryhmä jotakin ajattelee sen olisi
parempi olla jotain myönteistä. Joten kerroimme asiakkaillemme mukavia asioita...jotta he jatkaisivat terapiaa. Terapeutti oli mukava, työryhmä oli mukava ja asiat edistyivät mukavasti.” (Kiser, D. 1995, 126)

Myönteisessä palautteessa on havaittavissa vaikutteita myös milanolaisen perheterapian käyttämästä ns. positiivisesta konnotaatiosta. (Ks. 3.5.) Kun myönteistä palautetta alettiin käyttää rutiininomaisesti, askel kysymyksiin ”Mikä elämässäsi sujuu? Mihin olet tyytyväinen?” ei ollut enää pitkä.

6.4.2 Tulevaisuuteen suuntautunut muutos

Käsite “tulevaisuuteen suuntautunut terapia” syntyi jo Family Servicessä. Derksin mukaan “puhuimme jo siellä tulevaisuusterapiasta ja ajattelimme että tasapuolisuuden nimissä voisi olla myös tulevaisuuteen suuntautunutta terapiaa kun oli myös menneisyyteen ja nykyhetkeenkin suuntautuvaa. Ja muistaakseni pilailimme asiasta.”

“Eräs merkittävä hetki oli kun Eve (Lipchik) kysyi: “Mistä tietäisit, ettei sinun enää tarvitse tulla tänne?” Tämä ei ollut mitenkään suunniteltu kysymys, se vain tuli Even suusta istunnon aikana. “Mistä tietäisit, ettei sinun enää tarvitse tulla tänne?” Ajattelen, että tämä oli hyvin merkittävä hetki mallimme kehittymisen kannalta, sillä tämä kysymys on tulevaisuuteen suuntautunut ja sillä tavalla merkittävä…aluksihan keskityimme nykyhetken ongelmiin ja tulevaisuuteen suuntautuminen kehkeytyi pikku hiljaa. Muistan että tämä kaikki tapahtui paljon ennen vuotta 1984, sillä tuona vuonna siirryin muualle. (Kiser, D. 1995, 129)

Myös ns. skaalakysymys syntyi samalla tavalla sattumalta. de Shazer kertoo, miten eräs asiakas oli tullut toiseen istuntoonsa ja terapeutti oli kysynyt, mitä kuuluu tai mikä on paremmin. Asiakas oli vastannut spontaanisti: ”Olen jo melkein kympissä!” Työntekijä alkoi leikitellä numeroilla ja tästä kehkeytyi ratkaisukeskeisessä terapiassa laajalti käytetty skaalakysymys. Työnteon aikana tapahtui jotain, mikä havaittiin toimivaksi ja sitä tehtiin lisää. (de Shazer, 1999)

6.4.3 Ratkaisupuheen tutkiminen

BFTC-läiset havaitsivat myös että kun terapeutit kiinnittävät entistä enemmän huomiota kysymyksiinsä,
asiakkaiden ratkaisupuhe lisääntyi. Weiner-Davisin mukaan työryhmällä oli tapana silloin tällöin pitää aivoriiheä aiheesta ja kilpailla, kuka keksisi eniten kysymyksiä, jotka lisäisivät asiakkaiden ratkaisupuhetta ja miten niitä voisi käyttää entistä varhemmin istunnon aikana. Gingerichin tutkimus ratkaisupuheesta (Gingerich et al. 1988) sai työryhmän lisäämään haastattelutapoja, joiden aikana ongelmista ei tarvinnut puhua ollenkaan.

6.4.4 Ensimmäisen istunnon vakiointerventio

Vuonna 1982 kehitettiin ns. ensimmäisen istunnon vakiointerventio:?Haluamme, että tarkkailisitte ja kertoisitte meille ensi kerralla, mitä sellaista tapahtuu (valitse yksi: perheessänne, avioliitossanne, suhteessanne) minkä haluaisitte jatkuvan.”

BFTC:ssä uskottiin aluksi että asiakkaille annettujen palautteiden tulee olla isomorfisia so. rakenteellisesti yhteneviä ihmisten kuvaamien ongelmien kanssa. Ensimmäisen istunnon vakiointervention kehittymisen myötä jouduttiin kuitenkin selittämään, miksi sellainen väliintulo toimi, jolla ei ollut suoranaista yhteyttä ongelmaan ja joka voitiin antaa monissa eri tilanteissa. De Shazerin mukaan johtopäätös tästä oli hyvin shokeeraava ja radikaali: ongelmilla ja ratkaisuilla ei ole kiinteää yhteyttä tosiinsa.

Kokeilimme vakiointerventiota kaikissa tapauksisssa ja se osoittautui todelliseksi shokiksi meille kaikille. Olimme ajatelleet koko ajan että jokainen tapaus on erilainen ja tässä oli nyt malli, joka toimi monissa tilanteissa...emme tienneet mitä ajatella; jouduimme miettimään, miksi näin tapahtui. (Kiser, D. 1995, 133)

Vakiointervention tuloksena asiakkaat kuvailivat muutoksia, joiden jälkeen ei ollut enää tarpeellista tulla terapiaan. Tämä johti de Shazerin ajattelemaan, että se miksi ihmiset onnistuivat löytämään ratkaisunsa selittyi eri tavalla kuin se mikä heidät toi terapiaan. Ratkaisun erottaminen ongelmasta johti ryhmän

pohtimaan edelleen kliinisen työnsä kriteerejä. Lipchik puolestaan kiinnitti entistä suurempaa huomiota itse haastatteluprosessiin.

Nyt kehitettiin sarja kysymyksiä, jotka keskittyivät niihin hetkiin, jolloin ongelmaa ei esiintynyt. Tästä oli enää lyhyt matka kysymykseen ” Esiintyikö näitä muutoksi myös jo ennen terapiaan tuloa?” Tällaisia kysymyksiä, jotka suuntautuivat ongelmattomiin tilanteisiin, alettiin kutsua ”poikkeuksia kartoittaviksi kysymyksiksi”.

Vaikka ensimmäisen istunnon vakiointerventio kehittikin työtapaa entistä enemmän ratkaisukeskeiseen suuntaa niin perustajajäsenet eivät vieläkään nimittäneen malliaan ratkaisukeskeiseksi. He tiesivät kuitenkin keskittyvänsä tulevaisuuteen ja siihen mikä jo nyt toimi asiakkaan elämässä. Kun ratkaisut
irroitettiin ongelmista, ryhmä ei enää tuntenut mielenkiintoa tutkia ongelmakehää niin tarkasti. Tästä seurasi se että irtaannuttiin entisestä enemmän Mental Research Instituutin työtavasta.

De Shazerin mielestä juuri vakiointerventio on merkittävin solmukohta ratkaisukeskeisen terapian kehityksessä, sillä sen myötä työnteossa tapahtui äkillinen käänne. Ennen vuotta 1982 oltiin usein käytetty viestiä:?Tarkkailkaa, mitä sellaista tapahtuu, mitä ette halua muuttaa. Nunnallyn mukaan tämä
vakiointervention edeltäjä oli syntynyt paradoksisten terapioiden vaikutuksesta. Niissä pyydettiin usein asiakasta pidättäytymään muutoksesta muutoksen aikaansaamiseksi. Vakiointerventiota edeltävä kysymys sai asiakkaat tietoisiksi siitä, mitä sellaista he tai jotkut muut tekivät, mistä he pitivät.

?Muistan hyvin - kertoo Nunnally - sen päivän, jolloin Steve de Shazer, minä ja Marilyn LaCourt istuskelimme keskustelemassa tästä viestistä...käytimme jo interventiota Tarkkailkaa, mitä sellaista tapahtuu, mitä ette halua muuttaa ja olimme saaneet siitä hyvää kokemusta ja sitten muutimme sen myönteisempään muotoon Tarkkailkaa sellaista, minkä haluatte jatkuvan... ja asiakkaat tulivat takaisin
ja kertoivat asioista, joita he jo tekivät ja muutamasta seikasta, joka heidän mielestään oli uutta...he kertoivat asioista, joita he jo tekivät tavoitteensa suuntaisesti. Muistan myös kun sanoin Stevelle: Se mihin me oikeastaan nyt kiinnitämme huomiomme on ratkaisu. Olet ehkä jo ajatellutkin tätäJa hän vastasi: Tämä on ratkaisuterapiaa. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin kuulin tämän käsitteen, mutta hän oli ehkä ajatellut sitä jo aiemminkin.” (Kiser, 1995, 129)

6.4.5 Istuntoa edeltävä muutos

BFTC:n perustajajäsenien keskuudessa vallitsee erilaisia mielipiteitä myös siitä, mikä on istuntoa edeltävän muutoksen merkitys ratkaisukeskeisen terapian kehitykselle. Eräinen mielestä sen osuus ei ole kovinkaan suuri, toisten mukaan - kuten esim. Steve de Shazerin- se on ollut hyvinkin keskeinen tiellä kohti lopullista käsitteellistä läpimurtoa.

Eräät ryhmän jäsenet vastaanottivat tämän uuden keksinnön todellisena ”mielen räjäytteen”. Toiset ovat sitä mieltä, että asiasta käytiin keskustelua jo Family Servicen aikoina so. kymmenen vuotta ennen Weiner-Davisin et al. artikkelia vuodelta 1987. Kuten Don Norumin artikkelista (JST, 2000, 3-15) voidaan havaita, maininta istuntoa edeltävästä muutoksesta oli selvästi olemassa jo huomattavasti ennen Weiner-Davisin löytöä?80-luvun puolessavälissä. Tästä johtuu että ajatuksen todellista alkuperää on vaikea jäljittää.

Derks, eräs BFTC:n pioneereista, puhuu asiasta näin:?Esitimme tuon kysymyksen usein jo Family Servicen aikoina ja yritän muistella, mistä se oikein ilmestyi...se ei todellakaan ollut oma keksintömme. Herra jumala! Keskuksessahan oli työntekijä, joka kirjoittikin siitä. Aluksi kysyimme: ”Mikä sai teidät soittamaan meille? Mitä muuta olette tehneet paitsi ottaneet meihin yhteyttä?” Seuraava askel olikin kysyä: ”Ihmiset huomaavat monesti sen ajan puitteissa, joka kuluu yhteydenotosta ensimmäiseen tapaamiseen, että asiat ovat jo jollain tavalla erilailla. Mitä te olette havainneet teidän tilanteessanne?
Liittyvätkö nämä muutokset siihen, miksi hakeuduitte terapiaan? Ovatko nämä sellaisia muutoksia, joiden haluatte jatkuvan tulevaisuudessa?” (Kiser, 1995, 135)

6.4.6 Ihmekysymys

“Oletetaan, että jonakin yönä tapahtuu ihme ja ongelma, jonka vuoksi olet hakeutunut terapiaan, ratkeaa nukkuessasi: Mistä huomaisit sen? Mikä olisi eri tavalla?” (de Shazer, 1988, 5)

Ihmekysymys kehitettiin 1980-luvun puolivälissä. Se oli yritys kuvata hyvin konkreettisesti käyttäytymistä, silloin kun ongelma on ratkennut. Wilks kertoo tämän – ratkaisukeskeisen terapian ehkä kaikkein tunnetuimman - kysymyksen kehittymisestä ja suhteestaan de Shazeriin näin:

“Haluan kertoa esimerkin siitä miten olin ikään kuin hiekanjyvänä osterin sisällä tekemässä helmeä ja mitä tarkoittaa se että hän (de Shazer) kehiti ideoita vieläkin pitemmälle. Kyseessä oli eräs istunto vuoden 1984 lopussa tai 1985 alussa. Olin peilin takana yhdessä muutaman edistyneen opiskelijan kanssa. Steve toimi terapeuttina. Eräs kysymys, jonka hän teki asiakkaalle oli: “Jos tapahtuisi
ihme keskellä yötä kun nukut ja herätettäsi ongelmasi olisi ratkennut, niin mistä tietäisit sen?” Kuulin tämän kysymyksen ensimmäistä kertaa ja ajattelin mielessäni: “Tämäpä mielenkiintoista”. Pari päivää
myöhemmin työnohjasin erästä tapausta peilin takana. Kyse oli aviopuolisoista ja terapeutti yritti kovasti määritellä heidän ongelmansa ja oli yrittänyt sitä jo usean istunnon ajan pääsemättä puusta pitkään.
Lopulta soitin terapiahuoneeseen ja pyysin tekemään tämän kysymyksen. “Mistä tietäsit että…” Yhtäkkiä pariskuntaan tuli säpinää ja vaimo sanoi: “Kun heräisimme niin sen sijaan että hän sulkisi ensiksi herätyskellon ja sanoisi ”paskat” hän kääntyisikin minun päin ja sanoisi: ”Huomenta rakas. Nukuitko hyvin?” Ja hän antoi lukuisia esimerkkejä ihmeestä ja samoin teki mies. Tämä kysymys teki minuun sellaisen vaikutuksen, että kokeilin sitä ja sen muunnelmia omissa istunnoissani ja ajattelin: “Tässäpä kysymys!” Päätin keskustella asiasta Steven kanssa perusteellisemmin ja kysellä hänen mielipidettään ja oliko hän huomannut, miten voimallisen tämä kysymys oli. Kysyin häneltä: “Oletko käyttänyt tätä
kysymystä ennen?” Hän vastasi: “Totta kai. Käytän sitä aina silloin tällöin ja olin kokeillut sitä jo pari kertaa ennen yhteistä istuntoamme ja välillä se voi olla aika hyödyllinen”…tämä tapahtui ehkä 1984 lopussa tai 1985 alussa. Hänestä oli mielenkiintoista että kiinnitin asiaan niin paljon huomiota ja sanoin hänelle: “Uskon että tämä kysymys on oleellisesti erilainen kuin muut tiirikkakysymyksesi…se on kaiken kaikkeaan ihan eri tasoinen. Jos voisimme tutkia sen logiikkaa, päätyisimme ehkä aivan uusiin
interventioihin.” Hän kuunteli minua hyvin arvostavasti ja lisäsi: “Muuten, mikäli huomaat jotain muuta vastaavaa, jatka vain havaintojasi ja kommenttejasi…teen kaikenlaista tietämättä, miksi teen niin tai tajuamatta aina tekemisieni vaikutusta ja luotan siihen että sinä ja muut voitte kiinnittää huomioni tähän.” (Kiser, D. 1995, 136)

Sen jälkeen kun BFTC:ssä alettiin rutiininomaisesti käyttää ihmekysymystä, sen avulla voitiin myös etsiä poikkeuksia. Terapeutti saattoi kysyä esim.: ”Tapahtuuko tästä ihmeestä jo nyt jotain?” Weiner-Davisin mukaan Eve Lipchik oli työryhmässä ensimmäinen, joka teki tämän kysymyksen.

”Rakkaan lapsen” syntymisestä voidaan löytää myös toisenlainen tarina Scott Millerin ja Insoo Bergin kirjassa The Miracle Method (Miller, S. Berg, I, 1995, 37).

”Eräs nainen soitti meille (1987) vaatien tapaamista samana päivänä. Hän sanoi, että kyseessä oli hätätilanne. Vastaanottoavustajalle hän kertoi itkien, että aviomies käytti alkoholia tolkuttomasti ja oli alkanut viime aikoina lyödä vaimoaan. Istuuduttuaan terapiahuoneessa hän aloitti: ”Ongelmani on niin vakava, että sen ratkaisemiseksi tarvitaan ihme!” Terapeutti seurasi yksikertaisesti asiakkaansa vihjettä ja sanoi: ”No, oletetaan että sellainen tapahtuisi. Millainen se olisisi?” Asiakas alkoi välittömästi kuvailla, millaisia muutoksia hän toivoisi tilanteeseensa. Kuvaillessaan muutoksia yksityiskohtaisemmin hymy alkoi väreillä hänen kasvoillaan ja hänen äänensävynsä muuttui toiveikkaammaksi. Lähtiessään huoneesta asiakas totesi terapeutille voivansa paljon paremmin. Hän tuli takaisin seuraavalla viikolla ja kertoi että oli kyennyt tekemään pieniä, mutta merkittäviä muutoksia elämässään ja avioliitossaan.”

Perustajajäsenien piirissä ihmekysymykseen suhtauduttiin - ja yhä edelleen suhtaudutaan - myös kriittisesti. Elam Nunnally kertoo elokuussa 1999 ( Malinen, T. 2001, 22) että ”Eve ja minä olimme kylläkin eri mieltä ihmekysymyksestä, josta tehtiin melkein pyhäinjäljennös. Mielestäni ihmeessä ei ole niinkään kysymys ihmekysymyksestä, vaan kaikesta siitä mikä saa asiakkaan ajattelemaan ongelmatonta tulevaisuutta. Ihmekysymys on vain yksi tapa tehdä se. Insoo ja Steve eivät kuitenkaan ajattele näin. Heille ihmekysymys on kuin pyhäinjäännös, jossa on kynttilöitä sisällä. Olimme tästä paljolti eri mieltä. Mielestäni ihmekysymys on hieno keksintö, mutta joskus keskittyminen pelkästään siihen peittää näkyvistä itse prosessin ja on muitakin tapoja saada asiakas ajattelemaan ongelmatonta tulevaisuuttaan…minua hieman häiritsee se että yhtä – kylläkin tehokasta – kysymystä on niin paljon kanonisoitu.”

6.4.7 Interventiivinen vuorovaikutus

Ennen vuotta 1985 de Shazer piti tauon jälkeistä interventiota istunnon varsinaisena vaikuttajana. Haastattelun lopullisena tarkoituksena oli valita asiakkaalle oikea interventio. Gingerichin tutkimus ratkaisupuheesta ja Lipchikin kiinnostus haastattelukysymyksiä kohtaa johtivat kuitenkin siihen että
painopiste alkoi entistä enemmän kääntyä tauon jälkeisestä viestistä itse istuntoon ja kysymysten interventioluonteeseen.

Tämä vähittäinen muutos sai de Shazerin kirjoittamaan kirjansa Clues: Investicating Solutions in Brief Therapy (1988). Itse hän sanoo tehneensä sen vastahakoisesti, sillä hän oli aluksi huolissaan siitä että kieltä ja konstruktivismia kohtaa tunnettu mielenkiinto voisi turhaan monimutkaistaa mallia. Hänen mielestään uusi käänne saattaisi viedä sen vähemmän pragmaattiseen ja enemmän esoteeriseen suuntaan. Uusi kiinnostuksen kohde yhdisti kutenkin kehitystyöhön de Shazerin pitkäaikaisen intohimon filosofiaa ja erityisesti kielenkäyttöä ja Ludwig Wittgensteinia kohtaan.

Bergin mielestä tässä muutoksessa näkyy myös Selvini Palazzolin ja muiden milanolaisten perheterapeuttien vaikutus. ”Kaikki tapahtui ikään kuin yhtaikaa. Tuohon aikaan ilmestyi Palazzolin kuulu artikkeli kehämäisestä haastattelusta ja sitä seurasi Peggy Pennin artikkeli samasta aiheesta. Ne
antoivat meille yllykkeen hahmottaa terapiaa entistä enemmän vuorovaikutusprosessina…erityisesti Eve (Lipchik) kiinnostui tästä ja alkoi keskittyä haastatteluprosessiin…ennen tätä olimme korostaneet tauon jälkeistä tehtävää ja ajatelleet että se ja asiakkaalle annettu palaute olivat terapiassa tärkeintä.” (Kiser, D. 1995, 138)

Kiinnostus tauon jälkeiseen interventioon oli tietysti peräisin strategisista terapioista, jotka yleensä korostivat tarkoituksenmukaisia toimenpiteitä ja interventioita ongelmaa ratkaistaessa. BFTC-läiset alkoivat kuitenkin muuttaa työnsä painopistettä entistä enemmän interventiosta ja kotitehtävän annosta istunnon vuorovaikutukseen.

7. Persoonallisuudet

”Minäkö viritän jousen, vai jousiko vetää minut täyteen viritykseen?”
- Herrigel

Jokainen uusi ajattelutapa tai terapeuttinen käytäntö heijastelee aina joiltain osin perustajiensa elämänkokemuksia tai persoonallisuutta. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei yksityisen välittyminen yleiseen ole mekaaninen prosessi, vaan – niin kuin Heidegger (2001, 102) asian ilmaisee – ”ihminen on avoimuus, jonka kautta oleva ilmenee, mutta vain siinä määrin kuin ihminen on avoin olevalle.” Ei siis ole olemassa minää, joka olisi olevasta ja yhteisöstään irrallaan. Itse asiassa ”minä” kehkeytyy joka hetki kulloisessakin vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin sen tarinan mukaan, jota yhdessä luomme. (Lax, 1996, 71) Ajatukseni eivät olisi olemassa ilman laajaa kulttuuriin, kieleen ja olemassaoleviin merkityksiin liittyvää yhteyttä. Wilberin mukaan yksilöllistä ajatusta voidaan ( ja pitäisikin) aina tarkastella
intentionaalisuuteen, käyttäytymiseen, kulttuuriin ja sosiaalisuuteen liittyvästä näkökulmasta. (Wilber, 1996, 81) Nämä neljä tasoa määrittyvät vastavuoroisesti toisistaan; ne ovat samanaikaisesti sekä toistensa syitä että seurauksia.

On mielenkiintoista havaita, että usean ratkaisukeskeisen työtavan pioneerin etniset, kulttuuriset ja opintotaustat ovat varsin värikkäät: Steve de Shazerin suonissa virtaa ranskalaista verta, Insoo Kim Berg on korealainen, Eve Lipchik pakolaisena maahan tullut juutalainen ja Elam Nunnallylla on vaimonsa kautta kiinteät siteet suomalaisuuteen. Lisäksi de Shazer oli aiemmin toiminut muusikkona ja taidemaalarina. Berg oli opiskellut farmakologiaa ja teamissä oli myös lingvistikko, sosiologi ja kasvatustieteilijä. (Berg, 2000) Kiserin mielestä tämä erilaisuus on edistänyt pikemminkin kuin ehkäissyt uuden teorian syntymistä. (Kiser, 1995, 77) Myös perustajajäsenet – de Shazeria lukuunottamatta – ovat samaa mieltä siitä että heidän persoonallisuutensa vaikuttivat merkittävästi ratkaisukeskeisen terapian kehittymiseen.

Insoo Kim Berg sanoo kulkeneensa aina vastavirtaan sekä henkilökohtaisessa että ammatillisessa elämässään. ”Tavallaan kapinoin perhettäni vastaan. Avioitumistani amerikkalaisen kanssa (ensimmäinen avioliitto) pidettiin hirvittävänä asiana. Minä sanoin vain”helvetti teidän kanssanne” ja lähdin Koreasta.” (Kiser, 1995, 143) Kertomansa mukaan irtautuminen omasta perheestään pakotti hänet menestymään vieraalla maalla. Työ täytti sataprosentisesti elämän: Insoo ja Steve työskentelivät usein seitsemän päivää viikossa, 70-80 tuntia kerrallaan.

Marilyn LaCourt on nykyisin pohtinut, onko työntekijän mahdollista toimia eettisesti kunnioittavalla tavalla systeemissä, joka on usein epäsolidaarinen, patologisoiva ja yksityisyyttä loukkaava. (LaCourt, 2001) Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta korostavana ihmisenä hänestä on ollut riemastuttavaa olla mukana tekemässä sellaisia ”törkeyksiä” kuin esimerkiksi potkaisemassa vastarinnan käsitystä pois terapiasta ja korvaamalla se yhteistyön käsitteellä ja elävällä käytännöllä.

Jim Derks kertoo työskennelleensä BFTC:stä lähtönsä jälkeen kriisiterapeuttina ja työnohjaajana mielenterveystoimistossa. (Derks, 2001) Lisäksi hän on toiminut alkoholin käyttöön ja masennukseen liittyvien laajojen, osallistavien tutkimushankkeiden koordinaattorina. Molempiin on sisältynyt kansanterveydellisesti merkittävä määrä interventioita.

Eve Lipchikin mielestä ratkaisukeskeinen työtapa sopi hänelle hyvin, koska siitä sai itse hyvän olon eikä työntekijän tarvinnut uurastaa pitkissä, intiimeissä terapiasuhteissa. Lipchik on aina korostanut vuorovaikutuksen interventioluonnetta ja tunteiden merkitystä ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Kiserille hän kertoo tunteneensa itsensä aina ulkopuoliseksi taustansa vuoksi. Kuuluminen pieneen, tasavertaiseen ryhmään, jossa lisäksi oli toinenkin siirtolainen (Berg) oli hänelle äärettömän tärkeä kokemus. (Kiser, 1995, 143)

On helppo kuvitella, miten voimakkaasti Suomessakin vapaaehtoistyötä tehnyttä Elam Nunnallya ovat kiehtoneet ratkaisukeskeisen työtavan pioneeriajat. Silloin ilmassa on todennäköisesti ollut rutkasti talkoohenkeä ja Suuren Seikkailun tuntua. Vastatessaan elokuussa 1999 kysymykseeni ”mitä resursseja omassa elämänhistoriassasi on ollut, jotka ovat näyttäytyneet ammatillisen matkasi aikana?” hän sanoo: ”Oh, niitä on paljon!…ehkäpä kuitenkin ajatus siitä että elämässä rahantekeminen ja vallankäyttö ovat merkityksettömiä asioita ellet jollain tavoin myös edistä ihmisen osaa.” Lisäksi Elam toteaa, että ”uskon että kaikki ihmiset ovat arvokkaita silloinkin kun he ovat tehneet kauheita tekoja ja rikoksia. Heidän ihmisarvonsa on koko ajan mittaamaton ja siksi jokainen on määrittelemättömän arvokas aivan sellaisenaan. (Malinen, 2001, 24)

Steve de Shazerin persoonallisuudessa yhdistyy monia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä erittäin luoville ihmisille; syvä omistautuminen työlle, jopa henkilökohtaisten ihmissuhteidenkin kustannuksella, taipumus vetäytyä omiin ajatuksiin ja siihen liittyvä sosiaalisen kanssakäymisen karheus ja sitkeä usko oman uurastuksen merkityksellisyyteen. De Shazer kuvaa itseään ”yksinäiseksi sudeksi”, joka on lähtöisin perheestä, jossa arvostettiin ”radikaalia itsenäisyyttä”. Insoo Kim Bergin, vaimon, mukaan aviomiehellä on hämmästyttävä kyky keskittyä meneillä olevaan asiaan. ”Kun hän kirjoittaa, työ valtaa niin hänen mielensä että elän silloin ikään kuin raskaana olevan naisen kanssa.” (Kiser, 1995, 146)

8. Ajattelutankissa

Kirjassa ”Tutkiva oppiminen – älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen (Hakkarainen, K. & Lonka, K. & Lipponen, L. 1999, 144) tekijät toteavat, ettei tieteellinen tutkimus perustu ainoastaan älykkäiden ihmisten yksittäisiin oivalluksiin. Tieteellisten keksintöjen syntymisessä ratkaiseva merkitys on tutkimusperinteen omaksumisella ja tiedeyhteisön sisäisellä vuorovaikutuksella. Keksimisprosessin
tutkiminen on osoittanut, että yksilön luovaa oivallusta edeltää usein pitkäaikainen työskentely ongelman ratkaisemiseksi ja sosiaalisen vuorovaikutuksen prosessi, joka oleellisesti vaikuttaa oivalluksen syntyyn ja sen sisältöön. Uusien ajatusten kehittyminen on sosiaalisesti hajautettu prosessi, joka vaatii avointa tilaa, jossa ulkoiset ja sisäiset dialogit voivat kehkeytyä vapaasti ja jossa uutta ja arvaamattomuutta kunnioitetaan ja vaalitaan.

BFTC:n työryhmä muodosti parhaimmillaan ajattelutankin, jossa oli runsaasti erilaista älyllistä virikkeistöä ja energiaa. Asiantuntijuuden, tiedonhallinnan ja luovan kehittelyn kannalta tällaista oppimisympäristöä voidaan kutsua ns. toisen asteen ympäristöksi vastakohtana ns. ensimmäisen asteen ympäristölle (esim. arkielämä tai koulu), jossa ihminen vain sopeutuu suhteellisen muuttumattomiin olosuhteisiin. (Hakkarainen, K. et al., 151) Toisen asteen ympäristölle on tyypillistä se, että yksilön oma
sekä muiden yhteisön jäsenten toiminta muuttaa koko ajan sopeutumisen ehtoja ja johtaa vaatimustason asteittaiseen kasvuun. Alkuvuosina ratkaisukeskeisen työtavan kehittelijät keskustelivat säännöllisesti joka päivä tuntikausia asiakastapaamisten herättämistä ajatuksista. Aluksi nämä keskustelut olivat tapauskohtaisia, mutta 80-luvun alusta alettiin pohtia myös entistä enemmän teoreettisia kysymyksiä.

Usean vuoden ajan asiakkaita tavattiin vain kaksi tai kolme päivässä. Näin jätettiin tietoisesti tilaa teoreettiselle keskustelulle ja jatkuville terapeuttiseen työhön liittyvien ydinoletusten kyseenalaistamisille. Peruskysymyksiä olivat: ”Mitä olemme tekemässä? Miksi teemme näin?” Ryhmässä sallittiin hyvinkin erilaisia näkemyksiä, millä lienee työtavan kehittymisen kannalta ollut oma merkittävä vaikutuksensa. De Shazerin mielestä vain erilaisten näkökulmien ansiosta saavutetaan havaitsemisessa syvyyden ulottuvuus. ”Ja kun ryhmä alkoi tietyssä vaiheessa puhua jostain asiasta samalla tavalla, oli aika kirjoittaa ko. ilmiöstä.” (Kiser, D. 1995, 155)

de Shazerin ja Bergin liitto muodosti mahtavan dynamon ratkaisukeskeisen terapian kehityksessä. Aviopari täydensi toisiaan monella tavalla. Bergin mukaan ”Steven rooli oli olla luova ja innovatiivinen ja minä taas panin käytäntöön monia hänen ideoitaan ja tein ne helpommin sulatettaviksi. Hän on välillä hyvinkin äärimmäisyyksiin menevä… no hänen tuleekin olla…ollakseen innovatiivinen on oltava erilainen.” ( Kiser, 1995, 162) de Shazer puolestaan piti – ja pitää edelleenkin – puolisoaan ratkaisukeskeisen työtavan pääasiallisena kliinisenä luojana. Tämä ei tarkoita sitä etteikö muillakin perustajajäsenillä olisi ollut osuutta asiaan ja etteikö de Shazer olisi oppinut paljon myös heidän työskentelystään; terapeutit seurasivat jatkuvasti toistensa toimintaa ja keskustelivat koko ajan näkemästään ja kuulemastaan. Dynaaminen ja täydentävä vuorovaikutus oli kuitenkin selvempi aviopuolisoiden kuin heidän ja muiden ryhmän jäsenten välillä. LaCourt kertoo, miten”Steve havainnoi Insoon työskentelyä hyvin tarkkaavaisena ja erityisesti kaikkea sitä mikä toimi…ja Insoon työskentely oli todella tehokasta. Niinpä Steve sai paljon ajateltavaa seurattuaan vaimonsa tapaa tehdä terapiaa. Hän mietti erityisesti Insoon työskentelyä ohjaavia perusolettamuksia ja sitä miksi asiat toimivat niin kuin ne toimivat.” (Kiser, 1995, 163) Tämä sopi toisaalta mainiosti yhteen Bergin useinkin hyvin intuitionomaisen työtavan kanssa. Itse hän toteaa, että ”teen joskus asioita tajuamatta, mitä oikein on tekeillä. Menen vaan istuntoon ja työskentelen tietyllä tavalla, koska minusta tuntuu, että niin on hyvä tehdä. Sitten tulee joku (tavallisesti Steve) ja sanoo: ”Hei, teit äsken jotain erilailla!”. Saan kuulla, mitä on tapahtunut… keskustelemme asiasta kunnes se tuntuu mielekkäältä ja lopuksi tekemiseni on saanut jonkinlaisen selityksen.” (Kiser, 1995, 163)

Vaikka ratkaisukeskeisen terapian kehittyminen oli ryhmäprosessi, de Shazeria pidettiin teamissä yleisesti työtavan luojana ja sen puolestapuhujana. Tämä johtui osaksi siitä, että hän oli alun alkaen teoreettisemmin suuntautunut kuin muut ja motivoitunut kirjoittamaan. Kun de Shazer alkoi saada mainetta kirjojensa kautta, vuorovaikutus hänen ja muiden perustajajäsenten kesken väheni ja kuvaan astui ryhmän ulkopuolisia työntekijöitä. Heidän mukaantulonsa oli myös tietoinen tapa välttää oikeaoppisuutta ja tuottaa jatkuvaa muutosta teoriankehittelyyn. Esim. Wally Gingerichin, Alex Molnarin ja Michele Weiner-Davisin kanssa käydyt keskustelut synnyttivät usein tutkimusprojekteja, artikkeleita tai muutoksia olemassaolevaan teoriaan. (Kiser, 1995, 152) Kun muut ryhmän jäsenet tekivät säännöllistä asiakastyötä, de Shazerin oli mahdollista keskittyä kirjoitustyöhön. Tämä herätti toisaalta myös närää työryhmässä ja kun tavoite oli saavutettu ja ratkaisukeskeinen terapia alkoi saada tunnustusta ja perustajajäsenet tulivat tunnetuiksi, ryhmässä alkoi esiintyä entistä enemmän ristiriitoja ja kilpailua. Derks ja LaCourt jättivät BFTC:n vuonna 1984, Lipchik 1986 ja Nunnally 1990. (Malinen, 2001, 21) He ovat lähtönsä jälkeen kaikki toimineet tahoillaan aktiivisesti ratkaisukeskeisen työtavan kehittämiseksi ja levittämiseksi.

9. Lopputulema

On olemassa kuolleita sanoja ja eläviä sanoja. Edelliset liittyvät jokapäiväisiin diskursseihin, selittävään ja analyyttiseen puheeseen, hallintaan ja kontrolliin. Ne kykenevät vain harvoin ylittämään tavanomaisen ja viemään ihmistä mennessään. Jälkimmäisillä on puolestaan kiehtova kyky syöstä ihmismieli tuntemattomaan ja tehdä hänet avoimeksi sanomattomalle ja kirjoittamattomalle (Olson, 2000, 28). Lisäksi kaikki sanat saavat voimansa niistä tilanteista, joissa ne lausutaan tai kirjoitetaan. Niillä ei ole sinällään mitään omaa voimaa; ne ovat ”tyhjiä” myötäsyntyisistä merkityksistä.

Kertomukseni ratkaisukeskeisen työtavan kehityksestä loppuun siihen, missä sen kirjoittaja on tällä hetkellä. Koska tässä tilanteessa ei ole mitään loppua, näiden sanojen merkityksellisyys ja voima on niiden keskeneräisyydessä. Ne voivat saada elävyytensä niissä dialogeissa ja tulkinnoissa, jotka tulevaisuudessa vievät tarinaani eri tavoin eteenpäin.

Lähteet:

Aarninsalo, P. & Mattila, A. (1988) ?Frustra fit per plura, quod potest fieri per pauciora?. Perheterapia 1a, 3-8.
Berg, I.K. (2000) Looking towards solutions. Kirjassa Family Therapy: The Field´s Past, Present and Possible Futures. Vol.1, No. 1, Dulwich Centre Publications.
Derks, J. (2001) Kirjallinen tiedonanto. 32.4.
de Shazer, S. (1985) Keys to Solution in Brief Therapy. Norton
de Shazer, S. (1988) Clues. Investigating Solutions in Brief Therapy. Norton.
de Shazer, S. (1991) Putting difference to work. Norton.
de Shazer, S. (1999) Suullinen tiedonanto. Wilwaukee, 28.7.
de Shazer, S. (2001) Kirjallinen tiedonanto. http//maelstrom.stjohns.edu/archives/sf-l.html., 27.1.
de Shazer, S. & Berg, I.K. & Lipchik, E., Nunnally, E. & Molnar, A. & Gingerich, W. & Weiner-Davis, M. (1986) Brief Therapy: Focused Solution Development. Family Process, 25(2), 207-222.
Family Therapy Time Line. http:/www.abacon.com/famtherapy/time.html., 14.10.2000.
Gingerich, W.I. et al. (1988) Constructing Change: A Research View of Interviewing. Kirjassa Lipchik (toim.) Interviewing. The Family Therapy Collections, Aspen.
Hakkarainen, K. & Lonka, K. & Lipponen, L. (1999) Tutkiva oppiminen - älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen. WSOY.
Heidegger, M. (2001) Oleminen ja aika. Vastapaino.
Herrigel, E. (1978) Zen ja jousella ampumisen taito. Otava.
Himanen, P. (2000) Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. WSOY.
Höeg, P. (1993) Lumen taju. Tammi.
Kiser, D. (1995) Process and Politics of Solution Focused Therapy Theory development:
A qualitative analysis. Purdue University, CDES.
LaCourt, M. (2001) Our integrity and that of our clients: Togerher we can change things. Kirjassa Duncan, B. & Sparks, J. (toim.) Heroic Clients, Heroic Agencies: Partnership of Change. Nova Southeastern University.
Lax, W.D. (1996) Postmodern Thinking in the Clinical Practice. Kirjassa McNamee, S. & Gergen, K.
(toim.) Therapy as Social Construction. Sage.
Malinen,T. (2000) Kielipeliä Milwaukeessa. Ratkes 1, 14-17.
Malinen, T. (2001) Virtaavan joen pyörteistä: Keskustelu Elam Nunnallyn kanssa.
Ratkes, 1, 20-24.
Miller, G. & de Shazer, S. (1998) Have You Heard the Latest Rumor About…? Solution-Focused Therapy as a Rumor. Family Process, Vol. 37, No.3, 363-377.
Miller, G. & de Shazer, S. (1998) Wittgenstein for the Therapist. A BFTC Audio Tape.
Miller, S. & Berg, I. (1995) Miracle Method. Norton.
Nunnally, E. & Berg, I.K. (1988) Yritimme työntää jokea. Perheterapia 1a, 46-49.
Olson, C. (2000) Zen and the Art of Postmodern Philosophy. Two Paths of Liberating from the Representional Mode of Thinking. State University of New York Press.
Weiner-Davis, M. & de Shazer, S. & Gingerich, W. (1987) Building on Pretreatment Change to Construct the Therapeutic Solution: An Exploratory Study. Journal of Marital and Family Therapy, 13(4), 359-363.
Wilber, K. (1996) A Brief History of Everything. Shambhala.
Wilber, K. (1999) One Taste. Journals of Ken Wilber. Shambhala.

<< paluu