Ei epäilystäkään etteikö tässä ole onnellinen pari vuonna 1951.
Susiparius on päättynyt ja kaikki on rehellistä joskin ajan hengen mukaan tuomittavaa.
SAAMATON LAMMAS - ISÄNI
Suhteeni isääni oli etäinen etten sanoisi vieras. Sodan aikana hän on kerran perhekuvassa armeijan puvussa luultavasti syntymäpäivänäni. Muistikuvissa muistan vain senkertaisen pallon heittelyn alko-ovin seinään. Siinä kaikki muistot isästä Helsingissä kotonaan. Vasta virallinen ero Äidistäni ja naimisiin meno Ailin kanssa antoi isälle oikeuden esitellä uuden vaimonsa Äidilleen ja parille siskoilleen. Siihen aikaan se ei ollut kenellekään helppoa. Äidistä tuli marttyyri yksinhuoltaja, jota hän oli ollut koko ikänsä. Isästä tuli luopio ja Ailista avionrikkoja ja sen syy.
Nämä asenteet ei koskaan poistuneet eikä vierailut isän siskolla Helvillä Korialla olleet kovinkaan sydämellisiä. Minä kasvoin siinä ilmapiirissä vaikken siihen kantaa voinut ottaakaan.
Ailia pidettiin kovana, kuivana, mahona, maskuliinisena liikenaisena. Aili ehti olla naimisissa Pelkosen kanssa vuoden pari, kun sota syttyi ja vei miehen Sodan jälkeen hän nähtävästi tapasi isäni Imatralla, jossa isäni oli sodan jälkeen rakennuksilla töissä. Liikenainen tarkoitti, että Aililla oli parturi-kampaamo ja siellä jopa apulainen. Hän kuului Urheiluseura Tähteen, tanhusi ja oli kai mukana sen järjestötoiminnassa. Myöhemmin vielä istuminen käräjäoikeuden lautamiehenä oli kaiken vallan huippu.
Ulkoiset puitteet olivat vaatimattomat, mutta omat. Isälläni ei mitään koskaan kuin vasta Äitsaaren mökistä puolet vuonna 1964 siis 55-uotiaana.Aili asui pikkumökissä Tainionkoskella kunnes osti Ilvestieltä 700 neliön tontin jaa siinä olleen kahden huoneen mökin. Toisesta huoneesta tuli parturi-kampaamo ja toisesta asunto. Perunkirjoituksessa vuonna 1989 sain kiinteistöstä 25.000 markkaa eli noin 4000 egua kun Äitsaaren mökki arvioitiin kahdeksan kertaa arvokkaammaksi.
Suhteeni isään ja mielikuva.
Pidin häntä naismaisena keikarina. Tunnetta vahvisti Flemarin vessan peilin edessä olevalla lasihyllyllä koko ajan komeilevat hopeiset parranajokuppi ja partasaippuakotelo. Äiti kertoi isän saaneen sen Valssikuninkaaksi Helsingissä kruunattuna. Isä oli ammatiltaan raudoittaja, mutta koska tiesin vain työmiehestä, tehdastyöläisestä ja konttoristista häpesin sitä. Puhumattakaan, että olisin joutunut selittämään asia jota en tiennyt. Isä oli oppinut raudoittamisen lankomieheltään Otolta Helvi-tätini mieheltä, joka oli myös töissä Imatralla. Pidin aina isääni vain Oton oppipoikana ja vasta nyt on selvinnyt kuvista, että hän oli oikea raudoittaja ja töissä Imatran kunnalla. Aililla oli aluksi ajokortti kun autoilun aika koitti ja isäkin sellaisen myöhemmin hankki. Aili päätti ja isä toteutti mitä toteutti. En koskaan nähnyt hänen käden jälkiään ja mökin tekokin jäi varmasti työkavereiden talkoiden varaan.
Isä maksoi sentään sovitun elatusmaksun 40 mk kuukaudessa säännöllisesti. Sitä ei koko aikana kymmeneen vuoteen korotettu. Se tuli aina nimelläni postiin ja jouduin kirjoittamaan valtakirjan äidille, minä kymppi v. Pari kertaa muistan Äidin käskeneen kirjoittaa isälle kun tarvitsin talvivaatteita.
Tullin liittojuhlille vuonna 1955 Itävallan Graziin pääsin heidän mukaansa ja se olikin lopulta suurin ja paras muistikuva isästä ennen hänen kuolemaa ja Äitsaaren mökin siirtymistä minulle.
Kävimme naimisiin mentyäni 1958 jälkeen muutaman kerran kakaroiden kanssa jouluna ja kesällä heillä sekä Tainionkoskella, että Äitsaaren mökillä.
He kaksi kertaa Kaarelassa. Emme soittaneet koskaan toisillemme enkä tiennyt edes numeroa jos sellainen oli. Isä soitti Ailin kuoleman jälkeen kerran vuodessa ja asuessaan sen jälkeen Siirin kanssa Äitsaaren naapurisaaressa Salonsaaressa. Mitään hän ei puhunut itsestään kuin en minäkään. Kertoipa aamuisen kalansaaliin ja ilmoja on pidellyt.
Koko hänen elämänsä oli toisten nurkissa. Hän ei tullut toimeen yksin kuin en minäkään. Asiallista keskustelu tuli harvoin enempi irvailua ja leikin laskua kuin minultakin. Sydäri lopetti hänet yhtenä yönä Siirin Salonsaaren asuntoon Siirin ollessa sinä yönä kirkolla toisessa asunnossaan. Minulle olisi kai kuulunut hänen haudanlepoon saattamisensa, mutta maailmanympäripurjehduksen varustelu oli kiireimmillään. Ja katsoin silloin jotenkin hautajaisten kuuluvan niille joiden kanssa oli elänytkin. Enkä edellä kerrotuilta pohjilta tuntenut mitään sukulaisuuden- enkä muutakaan rakkautta. Hautajaisissa sentään olimme Imatralla.
Viimeinen piste "huutolaispojan" elämässä oli hautaan joutuminen Pelkosen sukuhautaan. Ailin mies Ahti Pelkonen oli siis kuollut -40 luvulla. Ailille varattu paikka oli silloin jätetty kiveen ja myös Ahdin isälle ja äidille. Ne oli nyt täytetty, joten joku päätti että hakataan nimi sinne alareunaan ja kullataan. Nyt tarina on lopuillaan, kivet poistetaan nyt 70 vuoden kuluttua niiden laittamisesta.
Nyt se tuli kirjoitettu ja selvitettyä samalla itselle. Herran vuonna 2009 Heinäkuun 5 päivä, kolmen särkylääkkeen päätteeksi kello 03.30 -07.30 .
