Pia Sivenius

Kuvan kosketuspiiri

Puheen alkuperä voi olla valheessa. Saussuren mukaan myös kieli ilmaantui kirjoituksen verhoamana, ei kieliasussa, vaan valepuvussa. Myös piirtämisen ja kuvan alkuperä verhoutuu varjoihin, mutta ne ovat rakkauden verhoja.
     Rousseau kirjoitti jo 1700-luvun puolivälissä, että ”visuaaliset muodot ovat moninaisempia kuin äänet ja ne ovat myös ilmaisuvoimaisempia, ne sanovat enemmän lyhyemmässä ajassa. Sanotaan, että rakkaus keksi piirtämisen. … Oi millaisia asioita hän saattoikaan sanoa rakastetulleen, jäljittäessään tämän varjoa niin suurella mielihyvällä! Mitä ääniä hän voisi käyttää saadakseen kuvatuksi tämän taikasauvan liikkeen?”
     ”Hän” on Butades, nuori korinttolaisneito, joka ollessaan joutumassa eroon rakastetustaan havaitsee tämän varjon piirtyvän muurin pintaan lampun valossa. Saadakseen muistiin rakkaan kuvan, hän jäljittää varjon reunaa ja merkitsee sen ääriviivat. Tämä vanha kertomus on versonut monia kuvia. Niissä Butades ei useinkaan näe rakastajaansa, vaan kääntää selkänsä rakastetulleen ja jäljittää hahmoa. Onko piirtäjältä kielletty suora näkeminen? Ehkä hän voi piirtää sillä ehdolla, että ei havaitse että vain melkein koskettaa toisen olemista – varjona. Jacques Derridan mukaan kuvan tekeminen on rakkauden tunnustus toisen näkymättömyydelle. Taikasauvan liike, joka suurella mielihyvällä jäljittää, ei kuitenkaan putoa ruumiin ulkopuolelle. Mukana on jäljittäjän haluava ruumis ja piirroksen piirtämä on oudosti läsnä varjonaan.
     Tehdessään valokuviaan Marjukka Vainio käyttää työskentelyn jossakin vaiheessa usein fotogrammia. Hän valottaa materiaa, kasvinosia tai esineitä suoraan valoherkälle pinnalle. Menetelmässä palataan valokuvauksen keksimisen alkulähteille: valoon, kemiaan ja optisiin ilmiöihin. Valaisulähteenä voidaan käyttää mitä hyvänsä valoa: kattovaloa, aurinkoa tai taskulamppua. Materiaalisen kohteen, josta on tuleva fotogrammin aihe, on painettava varjonsa valoherkälle pinnalle. Itse kohde, kukka tai esine, on sitten siirrettävä pois, jotta todellinen ja representaatio koskettavat toisiaan kuten peili ja peilikuva.

Vanain kuvat
Tausta ja hahmo ovat valokuvauksen peruspari. Ellei mikään hahmo erotu taustastaan, näkemistä ei ole. Perinteisesti valokuvauksessa kohteen tulee olla ollut paikalla, todellisuuden ja menneen on oltava kuvassa. Mutta ei välttämättä näkyvinä. Näkeminen tapahtuu eron ja eroamisen ulottuvuudessa. Tälle ulottuvuudelle pääsemiseksi on Rosalind Kraussin mukaan ”peruutettava” empiirinen katsominen ja päästävä muodollisempaan järjestykseen, jossa visuaalisen kentän rakenne sinänsä tulee esiin. Visuaalisen kentän rakenne ei ole sama kuin havaitsemisen järjestys. Sanoisin, että visuaaliselta kentältä havaittava asia täytyy järjettää pois, vastaavasti kuin materiaalinen objekti siirretään pois, jotta fotogrammi nähdään. Silloin voi aueta kuvan varsinainen kosketuspiiri.
     Näkeminen on muoto, ja tämä käsitys työstää uusiksi taustan käsitteen. Tausta ei ole takana tai kuvattavien asioiden tuki. Teoksissa Vanain kaupunki ja Vanain maa tausta on näkemistä, muistikuva paikan hengestä. Tausta – kaupungin ja ympäröivän maakunnan tuntemus, perehtyneisyys kasvustoon ja valon kulkuun – esiintyy kuvissa hipaisuna, paikan tuntuna. Se on muuttunut pohjaksi tai perustaksi. Oleminen maailmassa heideggerilaisessa mielessä on kuvittelun pohja. Kasvit kuvataan pohjaa vasten, pohja kasvia vasten ja siinä. Kuvat näyttävät kasvit siinä. Kasvi edestä, takaa ja siinä.

Erottuminen
Kuvan täytyy olla erillään, irti, silmien edessä ja erottuva. Erottuva edellyttää eron leimaa, poltinmerkkiä, erottavaa piirrettä. Sitä ei voi koskea, eikä ottaa kouriinsa. Ero on kuitenkin työstettävissä käsin, kokeillen liuoksia, värimateriaaleja, valotuksia ja maskeja. Vainion kuvien lopullinen vedos on prosessin monimutkaisuuden takia useimmiten uniikki. Tässä se uhmaa valokuvalle luontaista teknistä uusinnettavuutta. Sävyerossa on voima, intensiteetti, jopa väkivalta ja kuvan intohimo.
     Sävy ei vastaa ajatusrataa vaan johdattaa syrjään ja syvyyteen. Tällä en viittaa ymmärtämättömyyteen, siihen että järki ei tavoittaisi ilmiötä tai sävyä. Järki tavoittaa ilmiön merkityksen ja kieli liittää eri merkitsijät merkitysketjuksi. Mutta kuvat ovat irti ketjusta, niitä ei voi ketjuttaa. Vainion kuvat kertovat kierrosta tai syklistä: kukoistuksensa ohittaneesta kasvista, elämää ruokkivasta mukulasta, täyttymystä odottavasta nupusta, säädyttömäksi auenneesta kukasta. Ne ovat täynnä lohtua elämän kierrosta. Mutta samalla jokainen kuva rikkoo syklin, aika on mennyt joltakin.
     Vaikka kuinka olisi menossa jokin kuoleva, muhiva, puhkeava tai kukoistava vaihe, jonka järki tai muisti ketjuttaa seuraavaan vaiheeseen, silti kussakin kuvassa on kysymys yhtenevyydestä itsensä kanssa. Filosofi Jean-Luc Nancy puhuu toisesta yhtenevyydestä (une autre mêmeté), joka ei ole identiteetin tai merkityksen yhtenevyyttä.
     Tätä yhtenevyyttä en kutsuisi maagiseksi, pikemminkin se on magneettinen. Vainion kuvissa kaikella, niin luonnon kuin hengenkin voimalla, täytyy olla yhteys vastakohtaansa ilmenemisensä ehtona. Usein jopa ilmenemisensä välineenä. Joskus kuviin esimerkiksi valmistetaan lyijykehykset, jotta mukaan saadaan vastakohtainen elementti valosta tai pimeydestä esiin nouseville kuvahahmoille.

Juurten näkökulma
Juuret eivät yleensä ole näkyvillä, mutta näkyville tuotuna ne kertovat kasvin luonteesta ja sen maanpäällisistä osista. Suunnan ei aina tarvitse olla se, että pimeydestä tuodaan jotakin valoon. Voi myös kuvitella, että juuret pimeydessään näkevät mitä ”pinnalla” on.
     Juuri ei näe, mutta voiko se kuvitella maanpäällisen? Voiko maanpäällinen piirtää juuren sillä ehdolla, ettei sekään näe – ikään kuin piirros olisi rakkauden tunnustus, joka on osoitettu tai suunnattu toisen näkymättömyydelle. Runoilija Tomi Kontio kirjoittaa runokokoelmassaan Taivaan latvassa, 1998:

     Pihalla kohoaa silmistään luopunut puu,
     sen unet ovat juurissa, lehtien alla.