Koiraharrastukseni lähtökohta on helppo kertoa; se on suunnaton eläinrakkaus ja intohimoinen kiintymys nimenomaan koiraan. Lapsuuteni parhaita muistoja ovat viikonloput ja lomat mummolassa Kokemäen Säpilässä kissojen, koirien, lehmien ja hevosten kanssa. Olen päässyt vielä kokemaan sen miten lehmiä ajettiin koivuvitsan kanssa metsäniityltä lypsylle ja miten hevospelillä heinäkuussa heinät tuotiin pellolta pois. Siksi kai aloin harrastaa myös luontoa jo nappulasta ; aluksi vähän perhosten keräilyä ja myöhemmin lintuharrastusta. Parhaimmillaan tai pahimmillaan piti keväällä puhdistaa lähes sataa linnunpönttöä.

Koiria meillä on ollut aina. Isäni oli innokas metsästäjä ja hänenkin parhaat metsästysmuistonsa liittyvät koiriin. 1940 - luvulla metsästys ei ollut harrastus, pöytään piti saada riistaa. Isä kertoi Humu - nimisellä sekarotuisella koiralla ampuneensa paljon lintuja ja jäniksiä, olipa tuo lurppakorva noutanut vedestä sorsatkin, haukkunut hirveä ja astunut siinä oman toimen ohella useimmat kylän nartut. Hyvä koira oli tuohon aikaan arvokas, sitä pidettiin hyvin ja ruokittiin hyvin. Huonommat joutuivat tyytymään vähempään.

Isän metsästysharrastus jatkui ilman omaa koiraa muutamia vuosia. Kovana työmiehenä aikaa koiran kouluttamiseen ei jäänyt. Kun poika alkoi lähestyä oman haulikon hankintaikää, isä hankki minulle ensimmäisen oman koiran, beaglen. Bella haettiin Jyväskylästä ja milloinkaan en unohda sitä kotimatkaa kun auton takapenkillä sain pitää ensimmäistä omaa koiraa sylissä. Oli kuulemma niin pidetty koira etteivät jalat paljon maassa käyneet ensimmäiseen pariin viikkoon...

Pekka ja Bella

Bellassa oli metsäveriä, se paineli jo kolmekuisena vimmattua kyytiä peltorusakoiden perässä. Se oli hyvä koira löytämään riistan, sitkeys jäi vajaaseen tuntiin, mutta kyllä sille paljon jäniksiä silti ammuttiin. Näyttelyistä se naputteli muutaman sertin. Parhaat muistot ovat Kihniön näyttelystä, missä entinen Kennelliiton puheenjohtaja, kenraali Olli Korhonen, valitsi sen ajavien ryhmän kauneimmaksi. Muutenkin isän kanssa koiranäyttely- ja koemaailma tuli tutuksi. Bellaa myös pennutin ja pennuista kasvoi lähialueelle kova ryhmä jäniskoiria. Olin ylpeä kun Bellasta puhuttiin kauniita sanoja. Bellan menetys oli kova paikka, surin sitä kuin ihmistä.
Armeija-aika jatkui opiskelulla. Metsästin koko ajan innokkaasti, olosuhteiden pakosta ilman omaa koiraa.Olin aina kaukaa ihaillut suomenpystykorvaa, lukenut tarunhohtoisia metsästystarinoita ja kerännyt kaikki Tuomisen Erkin kirjat. Siinä koirassa oli minusta jo tuolloin jotakin nöyristelemätöntä, kaunista ja sen historia vei mukanaan. Lopullisesti minut sai suomenpystykorvaan retkahtamaan vanhan ystäväni Jouko Paavilaisen uros Ojan Perä eli Piku. Muutamat metsästysretket lintumaillemme Kokemäen Kyttälään saivat minut hullaantumaan tuohon koiraan ja rotuun. Teeri- ja metsohaukut soivat pakkasaamuissa ja vieläkin halutessani saan silmiini sen tietyn tilanteen, jossa männyn oksalla kukkometso kiroilee puun alla haukkuvalle Pikulle. Ja metsoa katselin rihlakkoni kiikarin läpi.... Sain noista retkistä sellaisen kipinän suomenpystykorvaan, joka ei tule sammumaan koskaan.


Kun elämä alkoi vakiintua, sain vihdoin tilaisuuden ottaa taas oman koiran. Rotuvalintaa ei tarvinnut tehdä. Jouko kertoi että Pikulla oli käynyt tyttöystävä Polvijärveltä, kaksoivalio Kirsun Miska. Soitto vielä samana iltana kasvattaja Edvin Tanskaselle ja urosvaraus sisään. Unelma alkoi lähestyä toteutumistaan. Helmikuun pakkasessa Kirsun Santtu sitten saapui kotiin. Kuten usein käy, ensimmäinen koira on se "elämän koira". Santun riistaveriä ei tarvinnut odottaa. Kun se ensimmäisen kerran pääsi mökillä auki, rannassa asuva telkkäpari sai Santun syttymään ensimmäiseen riistahaukkuun. Jalat harallaan se seisoi rantakivillä ja antoi palaa. Keväinen maisema oli täynnä haukkua.

Santtu oli uskollinen yhden miehen koira. Kova elinpiirivietti ei tehnyt siitä kovin sosiaalista, mutta vihainen se ei ollut. Ajoittain se vain antoi vieraille ymmärtää mikä on isännän reppu tai kannattaisiko miettiä toisenkin kerran istuuko autoon ennen isäntää. Riistaa sille ammuttiin paljon ; lintuja, supikoiria, kettuja, näätä oli sen halutuinta riistaa ja antoi se haukun soida hirvellekin. Komeakin se oli, muotovalion siitä sai aika helposti. Koemenestys kaatui liian lyhyisiin haukkuaikoihin, Santtu oli kovin "kuuma" koira. Varsinkaan myöhäsyksyllä linnut eivät tahtoneet kestää sen haukulla. Santun haudalle vien kukkia edelleen, siitä koirasta minulla on ihanat muistot.

Siitä se lähti. Tällä hetkellä omia koiria on kolme. Kennelnimi on vielä varsin uusi asia. Kasvatustyöni tulee olemaan varsin pienimuotoista, ulkomuototuomarin työ on niin aikaa vievää, että raja pitää vetää johonkin. Oman osuuteni rodun eteen aion silti tehdä tälläkin saralla. Uskon että ulkomuototuomarina toimiminen antaa perspektiiviä myös kasvatustyöhön

Olen ollut pian kaksikymmentä vuotta mukana Suomen Pystykorvajärjestön toiminnassa ja sitä kautta ajauduin myös ulkomuototuomarikoulutukseen. Tästä toiminnasta sekä tulevista arvostelutehtävistäni löytyy tietoa toisesta linkistä.

Kennelin nimi "Reppukorven" tulee erään metsästysalueillani Kokemäellä sijaitsevan metsäpellon mukaan. Tuon pellon laidalla olen nauttinut poikasena monet antoisat teeri- ja kyyhkyjahdit.

Oma rotuni tulee aina olemaan suomenpystykorva. Se on kansalliskoiramme, osa suomalaiskansallista kulttuuriperintöä. Haluan sen säilyvän edelleen ulkomuodoltaan yhtä kauniina, terverakenteisena ja luonteeltaan riittävän alkukantaisena rotuna. Metsästysominaisuudet sillä varmasti säilyvät, ne ovat niin kaukaa historiasta. Se on puuhun lintua haukkuva koira, mutta haluan että se ehdottomasti säilyttää monipuolisuutensa kaiken riistan haukkujana. Näin sen tulevaisuus on turvattu suomalaisen metsästäjän koirana.

 

 

©2007 Pekka Teini | Design©JoyPepper