Kaupunkiyhtiön lentoliikenteen tuesta on mielestäni turhaa nostaa poliittista myrskyä, sillä kai jokainen valtuutettu tietää, että kaupungin toimintojen yhtiöittämisen tarkoitus on siirtää päätösvalta pois valtuutetuilta. Miljoona sinne tai tänne on yhdentekevää, sillä osakeyhtiölain mukaan yhtiön hallituksella on oikeus käyttää rahoja ilman kaupunginvaltuuston tai -hallituksen siunausta.

Mielestäni kaupungin toimintojen yhtiöittäminen ja ulkoistaminen merkitsee todellisuudessa kunnallisesta demokratiasta luopumista ja kaupunginvaltuuston muuttumista entistä enemmän vain kumileimasimeksi. Se, että kaupunkilaisilta kerätään rahaa verojen ja maksujen keinolla yhtiöiden käyttöön, on ristiriidassa kuntalain kirjaimen ja periaatteen kanssa, mutta tämä käytäntö on valtuutettujen siunaama.

Kun rahankäytöstä päättäminen on todellisuudessa siirtynyt pois valtuustolta, olisi syytä harkita valtuuston ylläpitämisen mielekkyyttä. Nykyisellään kunnallinen demokratia lukeutuu mielestäni samaan sarjaan kuin mitä leipä ja sirkushuvit olivat muinaisessa Rooman valtakunnassa. Vaikka leipä on tiukassa, niin sirkushuveja on sitäkin enemmän.

Matti Räsänen
Lappeenranta
(Julkaistu 8.7.2009 Etelä-Saimaan mielipideosastossa)

takaisin ylös

Lappeenrannan veronmaksajat ovat viime vuonna rahoittaneet tietämättään Fly Lappeenranta-lentoyhtiötä 1,1 miljoonalla eurolla. Julkisuuteen kerrottiin veronmaksajien tuen olleen 360 000 euroa, mutta kaupunginhallitus ohjasi kaikessa hiljaisuudessa tukea lentoyhtiölle 1,1 miljoonaa euroa Lappeenrannan Kaupunkiyhtiöt Oy:n kautta. Lähes 1,5 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja tarvittiin, jotta lentoyhtiö vältti konkurssin.

Tuesta huolimatta Fly Lappeenranta teki 1,7 miljoonan euron tappion 2,6 miljoonan euron liikevaihdolla. Tälle vuodelle yhtiöön on jo pumpattu 850 000 euroa veronmaksajien rahaa kaupunginhallituksen päätöksellä, eikä perälautaa näy.

Rahaa on eliitin lennellä, mutta lakisääteisten asioiden hoitamiseen raha ei tunnu riittävän.

Lappeenranta 2.7.2009

takaisin ylös

Lappeenrannan Kaupunginhallitus päätti tukea Fly Lappeenranta lentoyhtiötä 850 000 eurolla. Tuki nousi viime vuoden 360 000 eurosta 850 000 euroon. Kaupunginhallituksen varajäsen Virpi Junttila (vihr. ) oli ainut, joka vastusti ko. päätöstä ja jätti siitä eriävän mielipiteen kokouksen pöytäkirjaan. Junttila perustelee päätöstään sillä, että päätettiin antaa rahaa tietämättä mihin se käytetään.

Fly Lappeenranta–yhtiön hallituksen puheenjohtaja, Lappeenrannan kaupunkiyhtiöiden varatoimitusjohtaja Onni Hietalahti vastasi Etelä-Saimaa lehdessä 19.5.2009 olleeseen toimittajan kysymykseen siitä, ” onko Fly Lappeenranta konkurssikypsä?” että ”Eihän tässä rahoittajan puoleen olisi käännytty, jos ei olisi ihan selkeitä haasteita tälle vuodelle siinä suhteessa.” Vuoden 2008 yhtiön tilinpäätökseen ja tulokseen Hietalahti ei ota kantaa, mutta toteaa, että ”… viime vuosi on ollut haasteellinen.”

Fly Lappeenranta-yhtiön omistajat ovat Casper Mickwitz, Esa Korjula, Lappeenrannan kaupunkiyhtiöt, Juha-Pekka Paananen sekä sijoitusyhtiö Conte-Invest. Kaupunginhallituksen päätöksen myötä Lappeenrannan kaupungista tuli yhtiön pääomistaja. Yhtiöön on pumpattu veronmaksajien rahoja vuodesta 2006 lähtien ja samaan aikaan matkustajamäärät ovat pudonneet 49503 matkustajasta v.2006 viime vuoden 23339 matkustajaan.

Vähän aikaa sitten kaupungissa nousi häly apulaiskaupunginjohtaja Korkiakoskelle hankitusta city-maasturista työsuhdeautoksi, jotta ko. herra pääsee kesämökilleen. Nyt tehdyn päätöksen myötä verovaroin kustannetaan lentoyhtiötä, jotta kaupunkimme eliitti pääsee lähemmäs taivastaan.

Lappeenranta toukokuu 2009

takaisin ylös

Veteraanien asialla olleiden Tali-Ihantala-torjuntataistelun museon puuhamiesten saatuja täydellisen törmäys-iskun paikallisilta veteraaneilta ja heidän järjestöiltään, ryhdyttiin museon tarkoitusta peittelemään ja puhumaan Tali-Ihantalan olevan vain pelkkä työnimi. Paikalliset kyläpäälliköt ryhtyivät puuhastelemaan museoon kaikenkarvaisia oheistuotteita, aina Lappeenrannassa aikoinaan toimivien tykistön ja rakuunoiden toiminnasta kertovaa aineistoa myöten.

Aikoinaan museohankkeen alullepanija Paavo Lipposen käydessä puhumassa Sos. Dem Lappeenrannan kunnallisjärjestön vuosijuhlassa, paljasti Lipponen oletettavasti valtiovallan kannan museosta. Museon täytyy siirtää tuleville sukupolville Tali-Ihantalan taistelu tykkien jyrinän ja veren roiskeiden keinolla. Toisin sanoen museokauppiaiden on riisuttava pois siihen liitetyt "karamellipaperit". Täällä kaakkoisessa Suomessa on nostettu ryssäviha isänmaalisuuden mitaliksi keräämällä mm. adresseja, joilla maan myynti venäläisille saataisiin kiellettyä. Venäjälle menevän rekkaliikenteenkin halutaan loppuvan eikä suomenlahden pohjaan saa missään tapauksessa rakentaa maakaasuputkistoa. Rahaa rutkasti kauppoihimme tuovia venäläisiä vierastetaan tuhatvuotisina verivihollisina.

Vaikka historiassa ei pitäisi käyttää jos sanaa, niin se tässä yhteydessä suotakoon, sillä lähihistoriamme uustulkitsijat tuppaavat jossittelemaan kaikilla asioilla. Jos Neuvostoliitto ei olisi nähnyt tärkeämmäksi fasistisen Saksan lopullista lyömistä ja satojen tuhansien keskitysleireillä olevien vapauttamista, olisi realisoitunut Mannerheimin ennustus. Suomi ei olisi kestänyt kahta viikkoa pitempään. Jos Neuvostoliitto olisi esittänyt rauhanneuvotteluissa rajojen palauttamista Tornionjokeen, niin voittajavaltioilla ei olisi ollut tarvetta esittää edes paheksuntaa, sillä niin pahansuopaisesti Suomen poliittinen johto oli suhtautunut lännen tarjoamiin vaihtoehtoihin.

Historia ei kuitenkaan ole jossittelua, eikä Suomen maantieteellinen sijainti ole miksikään muuttunut, mistä johtuen valtiovaltamme kannattaisi ryhtyä palauttamaan Suomen ja Venäjän suhteet sille tasolle, mistä on hyötyä molemmille maille. Jatkuva piiloutuminen EU:n ja ETYK:in selän taakse on huonoa ulkopolitiikkaa siitäkin huolimatta, että huomattavan suuri osa kansalaisistamme antaa sille tukensa. On aina muistettava, että saksalaiset seisoivat yksimielisesti Hitlerin tukena.

30.1.2009
Matti Räsänen
Lappeenranta

takaisin ylös

Hyvät ystävät, toverit Tänä päivänä sivistyneinä itseään pitävät uushistorioitsijat vaativat Venäjää tunnustamaan historian totuutena – sen historian, minkä he itse ovat poliittisideologisista lähtökohdistaan luoneet. Me emme nytkään ole kokoontuneet muistamaan tänne haudattuja vuoden 1918 tapahtumien uhreja virtuaalisesta historiannäkemyksestä johtuen, vaan tekemään kunniaa oikeutetulle historialle. Niin kauan, kun vuoden 1918 tapahtumista puhutaan vapaussotana, niin kauan Suomessa ei haluta tunnustaa historiallisia tosiasioita. Niin kauan, kun tänne haudattuja punaisia kohdellaan rikollisina, joille viime syksynä kirkko antoi anteeksi siunaamalla nämä vainajat, niin kauan Suomessa ei haluta tunnustaa ihmisoikeuksia.

Niin kauan, kun näistä vainajista puhutaan sodan uhreina eikä tunnusteta valtaosan heistä kuolleen rikollisen terrorin uhreina, niin kauan on vaikeaa käsittää suomalaisia sivistyskansana. Jokainen kansakunta voi vaieta oman historiansa synkistä hetkistä ja etsiä vääryydelle verukkeita, mutta historiallista totuutta ei niillä miksikään muuteta. Me olemme vaatineet vuoden 1918 tapahtumien todellisuuteen pohjautuvaa selvittämistä ja tämän vaatimuksen me taas uudistamme. Emme vaadi tätä vain tänne haudattujen puolesta, vaan siksi, että tosiasioihin pohjautuva historia opettaa meitä jokaista ymmärtämään oikein tätä päivää ja luo pohjan tulevaisuutemme rakentamiselle.

takaisin ylös

Kun valkoiset saapuivat Lappeenrantaan 26.4.1918 oli kaupunki tyhjä aseellisista punaisista joukoista. Joutsenon ja Taipalsaaren rintamilta tulleet punaiset suuntasivat kohti Viipuria, osa vetäytyi Taavetin suuntaan. Lappeenrannassa alkoi kaksi vuorokautta kestänyt aseettomien lahtaus. Kuinka paljon ihmisiä tuolloin surmattiin, ei ole tiedossa. Naapureitten henkilökohtaiset antipatiat ja kaunat tasattiin. Jotta asioihin saataisiin edes jonkinlainen tolkku ja laillisuuden kaapu, perustettiin kaupunkiin sotaoikeus 28.4.1918.

Lappeenrannan linnoitus muutettiin suureksi vankileiriksi, johon sullottiin väkeä paitsi itse kaupungista, myös lähipitäjistä. Sotaoikeus, jonka jäseninä toimivat aluksi varatuomari K.J.Laukkanen, sotilaskomendantin apulainen, ordonanssiupseeri ja pankrotin Imatralla tehnyt ravintoloitsija Uno Serenius, vahtikomppanian päällikkö Rafael Ekholm ja raatimies Pekka Roiha, langetti sitten tuomioita liukuhihnalta. Myöhemmin kuvaan astui Mannerheimin luottomies Toivo Tapanainen ja sodan päätyttyä sotaoikeudet muutettiin Valtiorikosoikeudeksi.

Olemme punaisten teloitettujen joukkohaudalla, satojen vainajien, miesten ja naisten, tomumajan äärellä. Se millaisin perustein ja millä vimmalla tuomioita langetettiin vielä sodan päättymisen jälkeen, tulee hyvin ilmi tutkimustoiminnan päällikön, kreivi Gustaf Aminoffin valtiorikosoikeuksien syyttäjille lähettämästä kirjelmästä, jossa hän valittaa, ”…ettei rikollisia tuomita sotaoikeuksissa ” sekä jatkaa: ” Mitä rangaistusvaatimuksiin tulee, niin pyydän tuoda julki armeijan tahdon ja toivomukset, jotka kuuluvat: Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäällystölle, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöväreille ja muille bandiiteille. Mitä tavallisiin punakaartilaisiin tulee, ei ole syytä kuvitella, että he olisivat taistelleet jonkin aatteen puolesta… punaiset olivat venäläisen sotilasvallan ja hallituksen välikappaleita Suomessa. Tavalliselle punakaartilaiselle on siis vaadittava korkeinta rangaistusta maanpetoksesta ja valtiorikoksesta”. Kreivin toive toteutettiin kirjaimellisesti. Suojeluskuntien lausunnot syytetyistä olivat yleensä ratkaisevia. Kuolemantuomioon riitti lausunto, että syytetty ”…on ansainnut kuoleman.” Tai että ”… hän on kiivas ja vaikea käsiteltävä.”

Humanismi ei Suomen porvaristoa liiemmin rasittanut, eikä sillä ollut tarvetta enää peitellä tarkoitusperiään. Sen päämäärä oli murskata koko järjestäytynyt työväestö ja kaikki ne, jotka olivat pienimmässäkään määrin esteenä porvariston rajattomalle vallalle. Vain ulkovaltojen väliintulo, olla tunnustamatta Suomen valtiollista itsenäisyyttä, esti laajemman kansanmurhan toteuttamisen. Raaistuminen on monin verroin helpompaa kuin sivistyminen - pätee edelleen.

Uoppi

takaisin ylös

SKP:n Etelä-Karjalan piirijärjestö järjesti lauantaina 17.5.2008 Lappeenrannassa puolueen 90-vuotistaipaleen merkeissä juhlan, johon kutsuttiin piirijärjestön toverit, veteraanit ja ystävät. Samoin Kymestä oli tilaisuudessa tovereita Pauli Hömpin johdolla. Piirijärjestömme puheenjohtaja Hannes Koivumäen avaussanojen jälkeen hyvän ruuan ystävinä nautittiin karjalanpaistit lisukkeineen ja Vanha Jukon Ritva Sorvalia ja Saku Koskelaista kuunnellessa muisteltiin historian kunniakkaita, mutta myös niin raskaita aikoja. Pauli Ojansuun valmistaman puheenvuoron puolueen perustamisen ajoista ja syistä jälkeen Pauli Hömppi - paikkakunnan kasvattina ja ikänsä puolueen riennoissa mukana olleena - kertoi 1940–60 lukujen riennoista Etelä-Karjalassa. Eikä juhla ilman runoa ole juhla Etelä-Karjalassa. Paikkakunnan oma runoilija Matti Räsänen oli kirjoittanut juhlaa varten runon, joka kuultiin runoilijan itsensä esittämänä. Meille etelä-karjalaisille juhla oli eräänlainen lähtölaukaus Puolueen 90-vuotisjuhlan vietolle Helsingissä elokuun lopulla.

takaisin ylös

En rupea selvittämään puolueen taivalta koko 90-vuotisen historian ajalta. Sen selvittämiseen kuluisi vähintään viikko. Puutun muutamalla ajatuksella siihen perustavaa laatua olevaan kysymykseen, miksi SKP perustettiin vuonna 1918. Mikä siitä teki niin erikoisen tapahtuman Itsenäisen Suomen poliittisella kartalla, tuona ajankohtana?

Eli, kun punakaarti oli kärsinyt tappion luokkasodan melskeissä toukokuussa -18 ja antautunut Viipurissa. Kun sen johto, kuten Vanhan Työväenpuolueen ja Ammattiyhdistysliikkeenkin johto oli käytännössä tuhoutunut: Makasi sorakuopissa, oli teljetty vankileireihin tai paennut ulkomaille – suurin osa Viipurin kautta Venäjälle, osa Ruotsiin, kuka mihinkin, mistä vain toivoi saavansa turvapaikan, kun Suomeen oli porvariston toimesta luotu ”luja järjestysvalta” kuten virallinen termi kuului, saksalaisten avulla ja aseilla, ei käytännössä ollut mitään mahdollisuuksia toimia muilla kuin porvariston ja Saksalaisten kanssa yhteistyötä tekevillä. Heitäkin löytyi, jotka olivat valmiita suuressa viisaudessaan ojentamaan työläisiä mm. ettei ”olisi pitänyt ryhtyä moiseen” ja tarjosivat palveluksiaan mm. Helsingin valloittaneelle Saksalaiselle kenraalille von der Goltzille. Nämä Vanhan Työväenpuolueen niin kutsutun oikeistosiiven johtohahmot: Väinö Tanner, Väinö Hakkila, Väinö Vuolijoki jne. saivat sittemmin 1918 lopulla, joulukuussa, porvareilta luvan perustaa SDP, legaalin, reformistisen puolueen.

En ole elänyt viime vuosisadan alun tapahtumien aikaan, joten en voi myöskään puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä vaikkapa siitä, oliko oikein ryhtyä aseelliseen taisteluun, oliko silloinen Vanha Työväenpuolue, josta myös käytettiin nimitystä Sosialidemokraattinen Puolue, oliko se valmis ja tarpeeksi hyvin organisoitu ottamaan vallan haltuunsa, vai ajautuiko se vallankumoukseen ja aseellisen taistelun tielle kun ei enää muutakaan voinut. Asiasta on kirjallisuutta luettavissa suomen kielellä paljonkin puolelta jos toiselta. SKP:n perustamisen näkökulmasta asia oli selvä. Se tulee esiin niissä kannanotoissa ja kirjoituksissa, joita pikkuhiljaa alkoi tulla esiin Venäjälle paenneitten keskuudesta. Se oli hämmentynyt ja katkera joukko, joka oli mm. tullut sen totuuden eteen, ettei sillä ollut paluuta kotimaahan muuten kuin uuden vallankumouksen kautta. Suomen vanha työväenpuolue oli kulkenut tiensä loppuun. Entisenlaisena se ei ollut enää henkiin herätettävissä. Tanner kumppaneineen riensi valtaamaan vanhan työväenpuolueen nimen ja aineelliset varat haltuunsa porvariston turvin ja avulla, aikana, jolloin työväenliikkeen aktiivisin aines oli vankileireillä, osa sorakuopissa ja osa maanpaossa. Suomen poliittisessa työväenliikkeessä alkoi hajaannuksen kausi, joka jatkuu yhä.

Itsenäisyyden ajan suomen työväenliikkeen alkuvuosikymmenten historiaa tulee peilata molempien suuntausten kautta, jotta siitä saisi jonkinlaisen järjellisen kuvan: Vuonna 1918 elokuun lopulla perustettiin Suomen kommunistinen puolue ja saman vuoden lopussa, joulukuussa, pidettiin sosialidemokraattisen puolueen, Tannerin ja kumppaneiden, järjestämä ylimääräinen puoluekokous, joka viitoitti itselleen vanhan työväenpuolueen luokkataistelun suuntauksesta poikkeavan ja sitä tuomitsevan tien. Tannerin sos.dem. puolueella oli porvariston lupa julkiseen toimintaan, kommunistien toiminta oli järjestettävä alusta alkaen salaiseksi. Suomen työväenvallankumouksen johto – kansanvaltuuskunta - pääsi laivoilla Viipurista Pietariin ja se piti viimeisen kokouksensa Pietarissa Astoria-hotellissa 26. huhtikuuta. Tuossa kokouksessa se katsoi työnsä päättyneen ja sen tehtävät siirtyivät muodostetulle ”Suomen työväen toimeenpanevalle komitealle”, johon kuuluivat mm. Manner, Kuusinen, Tokoi jne. Tämä komitea asettui Moskovaan. Pietariin, jossa oli suurin osa pakolaisista, perustettiin toinen komitea, johon kuuluivat mm. Sirola, Eloranta, Rahja jne. Näillä komiteoilla oli suuri merkitys tuhansien Suomesta tulleiden pakolaisten elämän järjestämisessä uomiinsa.

Elokuun 25. päivä kokoontui sitten Moskovaan Pietarin ja Moskovan komiteoiden välityksellä koolle suomalaisten sosialistien neuvottelukokous. Se pidettiin Moskovassa hengellisen seminaarin salissa, toistasataa osanottajaa, ja varsin kirjava joukko sosialisteja, kommunisteja, ammattiyhdistysväkeä, anarkisteja jne. Pääkysymys kokouksella oli suunnan selvittely ohjelmallisissa kysymyksissä ts. mitä tehdään, miten ja missä. Oli kaksi esitystä: Moskovalaisten Kuusisen ja kumppaneitten ja Pietarilaisten lähinnä ammattiyhdistysväen esitys. Kuusinen piti alustuksen ohjelmakysymyksestä ja suositteli Moskovalaisten esityksen hyväksymistä ja Pietarilaiset puolsivat omaa esitystään. Asiasta keskusteltiin viisi päivää. Ja sitten äänestettiin. Äänestettiin ohjelma-alustuksessa olleista teeseistä ja ne, jotka puolustivat teesien hyväksymistä jatkoivat kokousta ja hävinneet poistuivat. Äänestystulos oli 74 puolesta 16 vastaan ja 4 pidättäytyi äänestämästä. Näin kokous muuttui käytännössä Suomen kommunistisen puolueen perustavaksi kokoukseksi. Ja tämä kokous jatkui sitten 29.8 – 5.9.1918 välisen ajan.

Se, että Suomen kommunistinen puolue perustettiin Neuvosto-Venäjällä johtui siitä, että vain siellä oli mahdollista tuolloin se tehdä. Suomessa kesällä 1918 se ei ollut mahdollista. Ja toiseksi, on totta että puolueella ei ollut tuolloin kiinteää yhteyttä työväestöön Suomessa. Miten tämä kysymys ratkaistiin ja monet muut on toisen ajan paikka.

takaisin ylös