Riitta Tynjän vappupuhe

Reilut kolmekymmentä vuotta sitten minä, parikymppinen opiskelijaäiti, sain elämäni lottopotin: sosiaalityöntekijän viran Jyväskylän kaupungilta. Jos näin ei olisi käynyt, en tiedä, olisinko tässä tänään. Sosiaalityöntekijällä on tietynlainen aitiopaikka yhteiskunnassa. Siinä näkee, miten yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus konkretisoituu ihmisten elämässä.

Vuosien myötä minussa heräsi halu tehdä asioille muutakin kuin työskennellä leipätyössäni yksilötasolla. 70-luku oli kaiken lisäksi aikaa, jolloin työyhteisöissä oli intoa ja rohkeutta pyrkiä vaikuttamaan yhteiskunnassa laajemminkin. Teimme lehtikirjoituksia ja kannanottoja, kävimme keskusteluja päättäjien kanssa.

Joku toveri sopivassa rakosessa pyysi minua mukaan silloiseen SKDL:n Jyväskylän yhdistyksen toimintaan. Siitä minun työni politiikan saralla alkoi ja sillä tiellä olen edelleen. Helppoa ei useinkaan ole ollut, mutta silti en ole katunut ratkaisuani.

Tänään täytyy ikäväkseni todeta, että vaikka vauraus maassamme on kasvanut ja Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan, niin tuloerot ovat kasvaneet sietämättömän suuriksi. On ihmisten pilkkaamista, kun päättäjät kehuskelevat syyskuussa eläkkeisiin tulevalla 5 euron korotuksella. Samaan aikaan optiot, osingot ja eliitin omat palkkojen korotukset ovat sellaisia summia, joita ei tavallinen kansalainen osaa aina edes hahmottaa. Voittojen huumassa osalle kansalaisia ollaan antamassa kenkää. Osa kansasta pakotetaan kannustamisen nimissä ja työmarkkinatuen vastikkeellisuuteen vedoten työhön, josta saatavalla tulolla ei selviä ilman toimeentulotukea.

Poliittisen eliitin johdolla viedään kunta- ja palvelurakennemuutosta kauhealla vauhdilla eteenpäin kysymättä lainkaan kansalaisilta, mitä mieltä he asiasta ovat. Kysehän on siitä, että halutaan suurempia kuntayksiköitä, joissa palvelujen yksityistämiselle löytyy riittävän suuret markkinat. Miten demokratialle käy – siitä ei käydä keskustelua, eikä se ole päätöksenteon kohteena.

Kuntalaisten näkemyksille viitataan kintaalla myös omassa kotikaupungissamme. Anderssonin johdolla karsitaan lähipalveluja. Valtuuston päättämästä lisämäärärahasta lähikirjastoille hallitus omavaltaisesti päätti, ettei sitä saakaan käyttää. Sen sijaan elitistiseen kulttuuripääkaupunkihankkeeseen osa päättäjistä oli kaupungin imagon nimissä valmis satsaamaan rahaa, jota budjetissa ei ole. Kysehän ei olekaan rahasta, vaan päättäjien arvoista ja valinnoista niiden pohjalta.

Minä haluan osaltani olla vaikuttamassa niin täällä Jyväskylässä kuin valtakunnan tasollakin, että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo olisivat niitä arvoja, jotka ohjaavat päätöksentekoa. Yhteiskunnan sivistyksen mittana pidetään sitä, miten hyvin se pitää huolta kaiken heikompiosaisistaan. Viime aikoina esiin nousseet tilanteet mm. vanhustenhuollossa, vammaisten, mielenterveys- ja päihdeongelmaisten sekä lastensuojelun kentällä osoittavat, että meillä on paljon parantamisen varaa, jotta meitä sivistyneiksi voitaisiin kutsua. Asioiden kuntoon laittamiseen meillä tässä rikkaassa Suomen maassa on varaa, tarvitaan vain poliittista tahtoa!