11.9.2010 kampanjateltalla/Riitta Tynjä

Ensi vuoden budjettiesitykset ovat parhaillaan ”kansan käsittelyssä” – niin valtakunnan kuin kuntien osalta. On aika tehdä kaikkensa, jotta esitetyt heikennykset eivät toteutuisi. On surullista, että liian moni suhtautuu asiaan toteamalla ” ei sille kuitenkaan mitään mahda”. Ja toiset on jopa saatu uskomaan, että meitä uhkaa konkurssi, jos emme leikkaa peruspalveluista.

Oli mielenkiintoista lukea pääministerin talouspoliittisen neuvonantajan Juha Kuisman kirjoitus (HS 9.9.2010), jossa hän toteaa mm., että ”budjettileikkaukset ovat itsessään supistava toimi, joka kerroinvaikutusten takia alentaisi liikkeelle lähtenyttä talouskasvua”. Kuisma jatkaa: ”sosiaalisesti leikkaukset kohdistuisivat yhteiskunnan etumekaniikan takia niiden väestöryhmien etuihin, joilla ei ole äänekästä edunvalvojaa – siis yhteiskunnan vähäosaisiin”. Kuisman mukaan leikkaukset tuottaisivat varmuudella työttömyyttä. Mutta ettei kuulostaisi hallituspuolueen edustajan sanomana liian hyvältä, niin lopussa tulee totuus. Kuisma toteaa hallituksen tekevän itselleen karhunpalveluksen, jos se pyrkii rakenteellisiin uudistuksiin tavalla, joka johtaa vaalitappioon ja lukkiutuvaan muutosvastarintaan. Siis budjetista on tehtävä sellainen, että kansalaiset eivät tajua mitä on tulossa, vaan äänestävät uskollisesti hallituspuolueita.

Vaikka Kuisma toteaa, että julkisen velan osuus bruttokansantuotteesta ei oikeasti ole Suomelle ongelma, hän vaatii kuitenkin leikkausten sijasta rakenteellisia muutoksia. Ikään kuin ne eivät käytännössä johtaisi samaan.

Jo edellisen eduskunnan lanseeraama KUPRU (= kunta- ja palvelurakenneuudistus) on merkinnyt paitsi kuntaliitoksia, myös muutoksia kuntien palvelurakenteissa. Käytännössä tämä on tarkoittanut palvelujen yksityistämistä. Kuntien palveluja on väitetty tehottomiksi. Yksityisille palveluille on tarvittu lisää markkinoita esim. sosiaali- ja terveyspalveluissa. Korostetaan, kuinka kuntien tehtävänä on vain järjestää palvelut – niiden ei enää tarvitse itse niitä tuottaa. Kilpailutuksesta on tullut päivän sana. Ja EU sanelee meille kilpailun ehdot. Mitäpä siihen enää tavallista päättäjäpulliaistakaan tarvitaan? Olemmeko antaneet kaiken päätösvallan käsistämme? Mihin se on johtanut ja mihin vielä johtamassa?

Väite julkisten palvelujen tehottomuudesta on saanut mm. kuntasektorin puhumaan joka käänteessä tuottavuudesta ja sen parantamisesta. Jyväskylän kaupungin hallintokunnat – ja lautakunnat ovat saaneet tehtäväkseen esittää ensi vuoden budjettiin ”tuottavuus- ja tasapainotustavoitteiden” mukaiset leikkaukset. Ja seurauksista olemme saaneet lehdistä lukea.

Mitä sitten on tuottavuuden paraneminen esim. koulutus- terveys- ja sosiaalipalveluissa? Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela esittää (Hyvinvointikatsaus 2/2010), että ”jos päiväkodissa tai koulussa ryhmäkokoja suurennetaan, se ilmenee tilastoissa tuottavuuden kasvuna. Haluammeko sellaista tuottavuuden kasvua? Jos lasten hyvinvointiin halutaan panostaa ja ryhmäkokoja pienennetään, tuottavuus heikkenee. Tuottavuus heikkenee myös silloin, kun vanhustenhoidossa lisätään hoitajia ja hoidon laatu paranee, minkä seurauksena sekä asiakkaat että työntekijät voivat paremmin. Tuottavuuden paranemisella tarkoitetaan yksinkertaisesti työntekijämäärän vähentämistä.” Se johtaa palvelun laadun heikkenemiseen. Näin ihmiset saadaan tyytymättömiksi julkiseen palveluun. Ja sitten he ovat mielissään, jos heille tarjotaan laadultaan parempaa yksityistä palvelua – jota yhteiskunta sitten subventoi vaikkapa palveluseteleillä. Näin saadaan julkisen sektorin kaikille tuottamat ja kaikkien ulottuvilla olevat palvelut ajettua alas ja luotua tilalle palvelumarkkinat, jossa maksukyky ratkaisee, saako ja millaista palvelua. Tällaista eriarvoistumiskehitystä maan hallitus ajaa pontevasti. Tällaista SKP ei hyväksy.

Jotta leikkaukset saataisiin läpi, päättäjät tekevät esityksiä, joilla kansalaiset saadaan toisiaan vastaan. Jos otamme annettuna tosiasiana, että Jyväskylässä on pakko laittaa muutama lähikirjasto kiinni, niin silloinhan kaupunginosien ihmiset puolustavat vain omaa kirjastoaan eivätkä välitä, jos toisen alueen kirjasto suljetaan. Nyt olisi tärkeää päästä yhteistyöhön koko kaupungin mittakaavassa. Vain voimien yhdistämisellä saadaan aikaan tuloksia.

Keskusteltaessa lähipalveluista on hyvä nostaa esiin myös, että EU:sta on tullut jotain hyvääkin. Nimittäin Euroopan unioni on määritellyt kestävän kaupunkikehityksen indikaattorit, joiden mukaan keskeiset peruspalvelut pitää järjestää kävelyetäisyydellä. Luulen, että nämä ohjeet Jyväskylässäkin merkitsivät palveluverkon karsimisen sijasta lähipalveluiden lisäämistä.

On myös aika nähdä keisari ilman vaatteita, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Samalla kun virkamies puhuu, ettei Jyväskylä saa näivettyä, hän tekee näivettämisesityksiä. Poliitikko puhuu, että Kankaan alueen ostaminen kaupungille on järkevää vaikka se nyt maksaakin, koska se pitkällä tähtäimellä tuottaa tulosta (= rahaa). Mutta ennalta ehkäiseviin toimiin ei löydy rahaa kaupungin budjetissa, vaikka kaikki tietävät niiden pitkällä tähtäimellä tuottavan tulosta. Sen sijaan tehdään lyhytnäköisiä ”säästöpäätöksiä”, joilla vain kasvatetaan menoja. Ja kun menot kasvavat, pitää taas leikata. Leikkausten noidankehä on valmis.

Poliitikkojen on syytä hypätä ulos tuolta kehältä ja syytä asettua yhdessä kuntalaisten kanssa rakentamaan kaikille tasa-arvoista hyvinvointikuntaa, jossa raha ei ratkaise, kuka saa ja millaisia palveluja.