Nuorille pelkkää keppiä

Porvarihallitus vei eduskunnassa läpi lain, jolla alle 25-vuotiaiden toimeentulotuen perusosaa voidaan leikata jopa 40 %, ellei nuori hakeudu koulutukseen. Miksi tällainen laki tarvittiin? Kuka saadaan kepin voimalla koulun penkille?

Aikuissosiaalityössä työskentelevänä väitän tuntevani sitä joukkoa, kehen tässä keppi kolahtaa. Asiaa onkin syytä tarkastella lähemmin. Ei riitä väittämät ”Näin saadaan laiskat kuriin” tai ”Kurjia kurjistetaan entisestään”. Ongelmiin on etsittävä kestäviä ratkaisuja.

Yksi ryhmä nuoria, jotka eivät hae yhteishaussa opiskelemaan, ovat ne nuoret, jotka eivät tiedä, mille alalle he haluavat. Kun nuori ei tiedä, mikä hänestä isona tulee, ei kepittäminen sitä hänelle selvitä. Tarvitaan nykyistä paljon mittavampaa resurssointia opinto-ohjaukseen niin peruskoulun päättövaiheessa kuin lukiossakin. Moni nuori perustelee ns. välivuoden pitämistä sillä, että haluaa miettiä, minne suuntautua. Tätähän ei hallitus hyvällä katso. Sen mielestä nuorten on siirryttävä työelämään nykyistä nopeammin. Ja se edellyttää opintoputken yhtäjaksoisuutta esikoulusta lähtien. Tehokkuus ennen kaikkea – sanoo hallitus ja kepittää nuoria.

Osa nuorista sitten kiltisti hakee ja pääsee opiskelemaan vaikkei tiedä, mitä haluaisi. Hakee vain jonnekin. Osa heistä opiskelee opinnot loppuun ja toteaa sitten, että haluaakin jotain muuta. Ja lähtee opiskelemaan sitä omaa alaansa, tekemään toista tutkintoa. Ensimmäinen tutkintokin maksoi yhteiskunnalle jotain, mutta väliäkö tuolla, kun nuori oli kuitenkin silloin koulussa. Kas sitähän hallitus haluaa.

Osa opiskelijoista toteaa kesken opintojen, että ”ei ole minun juttuni” ja keskeyttää opinnot. Opiskelupaikan hukkaan meno ei ole yhteiskunnalle halpaa lystiä. Eikö siksi olisi erityisen tärkeää paneutua nuorten ohjaukseen ja lisätä resursseja koulussa? Sen sijaan, että koulusta jo lähteneitä täysi-ikäisiä nuoria paimennetaan keppikonstein. Toimeentulotuen perusosan leikkaushan pääsääntöisesti koskettaa 18 vuotta täyttäneitä, jotka voivat hakea toimeentulotukea itsenäisesti.

On myös niitä nuoria, jotka kyllä tietävät, mikä heistä tulee isona, mutta jotka ovat kuka mistäkin syystä saaneet peruskoulussa tarpeekseen perinteisestä kouluopetuksesta. Heitä ei saa kepin voimallakaan hakemaan takaisin pulpettisulkeisten pariin. Toisen asteen opintojen sisältöjä ja tapoja on syytä kehittää ja vaihtoehtoisia opiskelumuotoja tuoda esiin. Oppisopimuskoulutus on nykypäivänä pääsääntöisesti aikuisten ammatinvaihtajien käytössä. Moni nuori haaveilee turhaan oppisopimuspaikasta. Erilaisista työpajoista yms. on hyviä kokemuksia, mutta sellaisia on auttamatta liian vähän. Ja eihän työpajassa työskentelevä nuori ole hakenut koulutukseen. Joten keppiä siis hänellekin!

Koulujen opinto-ohjaukseen yms. satsaamisen lisäksi tarvitaan myös paljon muita keinoja. Jotta nuori pääsee kokeilemaan eri aloja ja ammatteja, pitää olla sekä työ- että työharjoittelupaikkoja. Esim. nuorten kesätyömahdollisuuksiin tulee panostaa reilusti. Ja työharjoittelupaikoissa nuorten pitää päästä tekemään muutakin kuin kahvinkeittoa ja roskien tyhjentämistä.

Sitten on vielä joukko nuoria, joiden elämä on mielenterveys, - päihde tms. ongelmien takia sellaisessa kaaoksessa, että pakkohaku koulutukseen tuntuu täysin epäeettiseltä toiminnalta. Lain kannattajat heittävätkin tässä kohtaa vastuun sosiaalitoimen työntekijöille, jotka voivat harkita, miten toimia. Tämähän ei ole ainoa asia, missä taloudellisissa vaikeuksissa olevien kuntien sosiaalityöntekijät pannaan puun ja kuoren väliin. Ja meitäkin on moneksi. Sen olen käydyssä keskustelussa tullut huomaamaan. Ikävä kyllä.

Näiden nuorten tulevaisuutta ei kepillä korjata. Sen sijaan tarvittaisiin ehdottomasti enemmän resurssointia niin nuorten kuin aikuisten mielenterveys – ja päihdepalveluihin. Kun nuori motivoituu hoitoon, on kovin turhauttavaa kertoa, että ”olet nyt hoitojonossa ja ehkä pääset puolen vuoden kuluttua hoitoon”. Kun nuorten parissa työskenteleviltä työntekijöiltä monesti puuttuvat kunnon työvälineet (esim. hoitopaikat), niin nyt vietäs se viimeinenkin – edes jonkinmoisen perusturvan tarjoamismahdollisuus.

Monen nuoren tilanne saattaa näyttäytyä ulkoisesti hyvältä; ei ole selkeää päihde- tai mielenterveysongelmaa. Työntekijäkin saattaa alkaa pitää nuorta vain laiskana, kun tämä ei hae opiskelemaan tai löydä harjoittelupaikkaa. Vasta useiden tapaamisten jälkeen saattaa nousta esiin esim. oppimisvaikeudet, heikkolahjaisuus, ADHD, koulukiusaaminen ja sen jälkeensä jättämät traumat. Ei näihin keppi auta.

No, montako ”puhtaasti laiskaa” nuorta jäi jäljelle? Heitähän tämän lain avulla oli tarkoitus kepittää opintielle. Muiden kohdalla kehotetaan sosiaalitoimessa käyttämään harkintaa. Olisiko ennen lain laatimista kannattanut tehdä kysely kuntien sosiaalityöntekijöille kuinka monta laiskuria kelläkin on asiakkaana? Ei olisi tullut kärpäsestä härkästä ja turha lainsäädäntötyö olisi jäänyt tekemättä. Tekopyhältä tuntuu, kun lain hyväksymisen jälkeen hallituspuolueiden riveistä toivotaan, että nyt seurattaisiin tarkkaan, ettei kohtuuttomia tilanteita synny. Siis kuka seuraa? Nämä nuoret tuskin tekevät valituksia perusosan leikkaamisesta tai osaavat ottaa yhteyttä paikalliseen sosiaaliasiamieheen.

Kysymys kuuluu edelleen; miksi tämä laki tarvittiin?

Riitta Tynjä