Tarkastuslautakunnan arviointikertomus 4.6.2007 /
Jaana Haapasalo

Tarkastuslautakunnan arviointikertomus on tällä kertaa ehkä liiankin leppoisa ja hampaaton. Asioiden jäsentely ja kysyvä toteutustapa ovat tosin plussaa, mutta kriittisyyttä pitäisi olla nykyistä enemmän. Mallia voisi ottaa esimerkiksi valtion tilintarkastajista, jotka löytävät tärkeitä epäkohtia valtionvarojen käytössä ja tuovat niitä julkisuuteen.

Aivan eri mieltä olen tarkastuslautakunnan puheenjohtajan (kesk.) kanssa siitä, että sosiaali- ja terveystoimi olisi onnistunut toiminnassaan hyvin, kun se on onnistunut lähinnä palvelujen supistamisessa ja heikentämisessä. Hallintokanteluja ja –valituksia on jouduttu tehtailemaan ennätysmäärä. Budjetissa pysyminen ei ole mikään onnistumisen mittari.

Otan esiin muutaman asian sosiaali- ja terveystoimen ja sivistystoimen toimialalta. Tarkastuslautakunta on todennut, että toimeentulohakemuksia ei ole pystytty käsittelemään ministeriön asettamassa määräajassa eli viikon kuluessa hakemuksen sisälle jättämisestä. Puutteita on myös avoterveydenhuollossa hoitotakuun toteutumisessa. Tilanteen korjaamista miettiessään tarkastuslautakunta on kysynyt, ovatko työvoimaresurssijärjestelyt olleet riittäviä palvelutavoitteiden toteuttamiseksi. Voi kuitenkin olla, että pelkkä työntekijöiden määrän lisääminen ei autakaan asiaa, vaikka itsekin olen aikaisemmin ajatellut näin. Kyse on myös palvelun laadusta, jota parantamalla asiakkaan palvelutarvetta voidaan jatkossa vähentää. Kun saa hyvää ja ystävällistä palvelua, hyvinvointi paranee ja myöhempi palvelutarve ehkä vähenee. Jo pitempään on ollut ilmassa merkkejä siitä, että sosiaali- ja terveystoimen asiakaspalvelussa olisi parantamisen varaa.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia työntekijöitä, mutta eräät sosiaali- ja terveystoimen työntekijöiden julkisuuteen antamat kommentit ovat palvelun laadun kannalta olleet huolestuttavia. Esimerkiksi 3.3.07 Keskisuomalaisessa lastensuojelun palveluyksikön työntekijä kertoi ns. ongelma-asiakkaista ja hankalista asiakkaista ja työntekijöiden kokemasta uhkailusta vapaa-ajalla. Asiakkaiden kanssa syntyneissä ongelmissa käännytään helposti jopa poliisin puoleen. Ymmärrys asiakkaita kohtaan näyttää vähentyneen, jos asiakkaiden ja työntekijöiden välillä syntyy yhä useammin näin pahoja konflikteja. Kyseisessä jutussa työntekijä toivoo asiakkailta ymmärrystä, mutta entä työntekijöiden ymmärrys? Jos jokaisesta kirosanasta ja uhkailusta ilmoitetaan poliisille, luottamusta asiakkaaseen on vaikea rakentaa. Asiakkaan elämäntilanne on usein monilla tavoin kuormittava, joten työntekijän ei pitäisi ottaa mahdollisia uhkauksia henkilökohtaisesti. Pitäisi myös miettiä sitä, olisiko omissa neuvottelukäytännöissä toivomisen varaa.

Sosiaali- ja terveystoimessa on myös laajasti käytössä työntekijöiden parityöskentely ja monen työntekijän yhteiset neuvottelut. Ellei niiden järkevyyttä pohdita, kyse on resurssien tuhlaamisesta. Jos kaikkiin asiakastapaamisiin ilmestyy aina kaksi työntekijää yhtä asiakasta kohden silloinkin, kun laki ei sitä edellytä, niin johonkin muuhun työhön ei resurssia enää riitäkään. Neuvotteluissa ja verkostopalavereissa voi istua asiakkaan lisäksi kymmenen muuta henkilöä työaikaa kuluttamassa, vaikka kenelläkään ei olisi asiaan mitään merkittävää sanottavaa eikä asiakas hyötyisi kansanpaljoudesta mitenkään. Kaikilta kuluu työaikaa hukkaan, vaikka asia olisi ehkä hoidettavissa paljon tehokkaammin ja asiakkaan kannalta mukavammin.

Sivistystoimialalla tarkastuslautakunta on tutustunut oppilashuoltoon ja huomannut, että oppilashuoltotyötilat ovat puutteellisia ja että erityisesti lukiossa oppilashuoltotyö on lujilla psykologipalveluiden vähäisyyden takia. Oppilashuolto pitää nähdä koko kouluyhteisön tehtävänä. Myös rehtorit, opettajat ja koko koulujen muu henkilökunta osallistuu oppilashuoltotyöhön, ja se on kaikkien velvollisuus. Kun oppilaalla on vaikeuksia, empaattinen ja asiantunteva opettaja voi tehdä paljon oppilaan koulutyön tukemiseksi tiivistämällä yhteistyötä kodin kanssa ja kehittämällä luovasti opetusmenetelmiään ja luokan toimintatapoja niin, että jokaisella oppilaalla on ryhmässä hyvä olla. Ongelmallista onkin, jos opettaja ei miellä esimerkiksi kodin ja koulun yhteistyötä osaksi työtään tai yrittää laskuttaa jokaisesta istumastaan neuvottelusta ylimääräistä. Osa opettajista on nykyisinkin sitä mieltä, että heille kuuluu vain heille määrättyjen tuntien pitäminen ja että kaikki muu sen ulkopuolella on ylimääräistä työtä.

Ongelmallista on sekin, jos koulupsykologi mieltää tehtävänsä vain psykologisten tutkimusten tekijäksi, lausuntojen kirjoittelijaksi ja erityisluokalle passittajaksi eikä yritä vaikuttaa koko kouluyhteisön toimintaan. Nykyisten oppilashuoltoresurssien käyttöä voitaisiin tehostaa antamalla opettajakunnalle lisää valmiuksia laadukkaaseen oppilashuoltotyöhön. Oppilaiden siirtämistä erityisluokille pitäisi harkita hyvin tarkkaan, eikä se voi koskaan olla osa tavanmukaista keinovalikoimaa, jos oppilaalla on vaikeuksia. Kasvatus-lehdessä on käyty jopa keskustelua siitä, että nykyinen erityisluokkakäytäntö on verrattavissa segregaatioon, jossa seulotaan jyvät ja akanat ja osa oppilaista karkotetaan erityisryhmiin sillä kaunopuheisella verukkeella, että pienryhmässä opiskelu on heidän etunsa mukaista. Erityisopetukseen siirrettyjen oppilaiden määrä on kaiken aikaa kasvanut, ja ilmiölle olisi pikaisesti tehtävä jotakin. Erityisvaikeuksien kohtaamisen kykyä ja erilaisuuden sietokykyä tavallisissa opetusryhmissä olisi lisättävä.