- Kovempaa oli äidilläni, sillä nuorin sisareni syntyi kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen. Myös äitini sairastui lavantautiin, mutta hän pelastui siitä. Äidillä oli ammatti - hän oli valokuvaaja - ja hän saattoi sen turvin pitää perheen kasassa ja auttaa meitä eteenpäin. Näitä asioita en varsinaisesti muista, sillä olin vasta 4-vuotias, mutta kyllähän ne ovat olleet ilmassa - isän kuolema ja sen mukanaan tuoma epävarmuus.

- Kun aikoinaan Helsingin juhlaviikoilla esittelin näyttelyäni, sanoin paikalla olevalle lääkäriporukalle: sen ansiosta, että olen voinut yleensä tauluja maalata, en ole ollut psykiatrisena potilaana. Lääkärit vähän hämmästyneinä katsoivat toisiaan, mutta ymmärsivät, mitä tarkoitin.

- Monesti jokin ongelma - kuvallinen tai henkinen - pysähtyy mieleemme ja jää kiertämään, ja vapautuakseen siitä on hyvä tehdä kuva. Tai oikeastaan se kuva tulee ihan itsestään. Minulle maalaukset ovat usein ongelmien ratkaisuja. Monella muulla luovan työn tekijällä on varmasti samoja kokemuksia. Jos asioita ei saa pois, ne täyttävät sisäisen minän, ja sen takia on tärkeää, että saa ongelman selvitettyä kuvan kautta - ikäänkuin mielensä tyhjäksi.

Mihin viehtymyksesi alttaritauluihin perustuu?

- Alttaritauluissa koen henkistä samankaltaisuutta, hartautta, joka sopii minulle - edellyttäen, että ne ovat merkittäviä taideteoksia. Viime viikolla kävin Helsingin Taidehallissa katsomassa Valamon luostarin ikonisäätiön järjestämän näyttelyn. Tässä päivässä on kaikkea äärimmäisyydestä toiseen, mutta sellaista pysähtynyttä aikaa, hartautta ja eräänlaista pyhyyttä kokee vain harvoin. Oli hyvä nähdä ikoneita, joita tuntemattomat maalarit ovat maalanneet. Kuvissa ei ole edes heidän signeerauksiaan. Tärkeää on, että on tehty kuva ja että se on tehty nöyrällä ja palvovalla mielellä. Sellainen on nykyään poikkeuksellista.

- Kun äskettäin soitin numerotiedusteluun, jonotuksen aikana alkoi soida musiikki. Tämän päivän ihminen tarvitsee koko ajan ääntä eikä kestä hiljaisuutta. Meidän aikamme antaa kaikkeen mahdollisuuden, ja ehkä sen takia on vaikea tehdä valintoja. Jos haluaa perehtyä johonkin, se vie oman aikansa. Voi tehdä suunnattomasti asioita, mutta vain pintapuolisesti, koska aika on rajallinen. Tiedän rajalliset voimani ja koetan yksinkertaistaa elämääni niin paljon kuin suinkin. Uskon, että se on minulle parhaaksi.

- Puhutaan "luovasta luojasta" ja taiteilijat ovat tavallaan luovia luojia. Me voimme tehdä omia maailmoja. Muistan yhden sateisen ja pimeän marraskuun päivän kauan sitten. Minun piti mennä työhuoneelle eikä se ollenkaan huvittanut. Sitten aloin maalata Välimeren hiekkarantaa. Taulu tuli yhä valmiimmaksi ja siihen tuli valoa. Siirryin itse sinne hiekkarannalle ja marraskuun pimeys unohtui.

Äitisi oli kuitenkin sitä mieltä, että kultasepän ammatti oli vakaammalla pohjalla.

- Ymmärrän sen kyllä. Olin muuten kouluaikana innostunut myös pianon soitosta. Pariin vuoteen en maalannut mitään, soitin vain pianoa. Koulutodistuksissa käytös, urheilu, piirustus, laulu ja historia olivat hyviä, mutta kaikki muut aineet menivät penkin alle. Kaiken vapaa-ajan maalasin tai soitin. Koulussakin yritin levittää sormiani, jotta saisin mahdollisimman laajan kosketuspinnan pianonsoittoa varten.

- Tästä kaikesta äitini näki, että koulusta ei ole minulle tietä eteenpäin. Jos minun pitäisi jotakin saada käsilläni tehdä, kultaseppäkoulu olisi varmempi. Tädilläni, joka oli merkittävä valokuvaaja ja tunsi eri ammattialoja, oli yhteyksiä Suomen Kultaseppäkouluun, ja sinne sitten menin. Ajattelin, että onhan se parempi kuin normaali koulu. Viihdyin siellä jotenkuten ja kaksi vuotta kävinkin sitä koulua, mutta Taideakatemiaan pääsy oli koko ajan mielessäni.

- Äitini tapasi sitten sattumoisin Lennart Segerstrålen, joka sanoi, että voimme tulla näyttämään töitäni. Asuimme aika lähekkäin Porvoon vanhassa kaupungissa. Oli talvi, ja me lastasimme potkukelkan täyteen suuria tauluja. Segerstrålella loksahti suu auki kun näki kuorman; hän oli varmaan odottanut pieniä piirustuksia. Segerstråle oli siihen aikaan Taideakatemian koulun johtokunnan puheenjohtaja ja lupasi puhua puolestani, jotta pääsisin kouluun yksityisoppilaaksi kesken lukukauden. Asia järjestettiin niin, että päivällä opiskelin kultaseppäkoulussa kevätkauden loppuun saakka, jotta saisin todistuksen, ja iltaisin piirsin Taideakatemiassa Erkki Koposen johdolla. Seuraavana syksynä hain ja pääsinkin Ateneumiin vakituiseksi opiskelijaksi. Olin 16-vuotias. Muistan sen hetken, kun seisoin Rautatientorilla. Koetin tehdä itselleni selväksi, mistä on kysymys, mihin olen valmis ja mitä minun pitää hyväksyä. Tunsin jo siihen aikaan taiteilijoita ja olin lukenut heistä. Tiesin, kuinka moni joutui olemaan epäpätevänä piirustuksenopettajana, mainostoimistossa tai muussa työssä. Minä toivoin vain, että voisin maalata, muusta ei ollut väliä. Se toive on kyllä toteutunut. Olen ollut etuoikeutettu ja onnekas.

Maalauksiasi oli julkisesti nähtävillä ensimmäisen kerran vuonna 1952 Nuorten Näyttelyssä Helsingissä. Sait murskaavan kritiikin. Taiteen maailma -lehti kysyi, mihin kauneus on kadonnut. Maalauksiasi käytettiin malliesimerkkinä siitä, miten hirvittäviä tauluja nykyään tehdään, ja niiden tekijää kehotettiin kääntymään psykiatrin puoleen. Eikö tämä arvostelu ollut masentavaa?

- Ei, minusta se oli pikemminkin imartelevaa. Olisi ollut masentavaa, jos taulujani ei olisi huomattu. Jokainen sukupolvi sanoo, että kyllä nuoriso on kaameaa. Mekin tänä päivänä ihmettelemme, että mitä ne tuommoisia tekevät. Se on normaali elämän kulku, ja on ihan hyvä, että minäkin olen ollut tässä ketjussa mukana.

Sen jälkeen tunnettu kerääjä Gyllenberg osti yhden tauluistasi ja tämä oli varmaan onnistumisen elämys.

- Se oli ensimmäinen taulu, jonka myin Taideakatemian 3-vuotisnäyttelystä. Ane Gyllenberg oli suuri taiteen kerääjä. Hänellä oli etuostosopimus Gösta Stenmanin kanssa, jota voidaan pitää Suomen kautta aikojen merkittävimpänä taidekauppiaana. Kyllähän se, että yksi Suomen huomattavimmista kerääjistä ostaa nuorelta taiteilijalta taulun, sai minut ekstaattiseen tilaan. Eikä taulu mikään halpakaan ollut. Näin myöhemmin jostakin, että se maksoi saman verran kuin Yrjö Saarisen, vanhan mestarin, maalaukset. Mutta olin vakuuttunut siitä, että se oli hyvä taulu, sillä olin tehnyt sitä hartaasti ja pitkään. Gyllenberg tosin vähän tinki, mutta maksoi kuitenkin hyvin. Se oli henkinen ja aineellinenkin tunnustus, jonka avulla saatoin matkustella ja jatkaa maalaamista. Nykyään museona toimivassa Gyllenbergin kokoelmassa Helsingin Kuusisaaressa tauluni on nähtävänä Schjerfbeckin, Tizianin ja muiden suurten taiteilijoiden teosten joukossa.

1950-luvulla etenkin saksalaiset Alfred Wols ja Hans Hartung kehittivät informalismin, jolle oli tunnusomaista esittävien ja geometristen muotojen hylkääminen sekä spontaanien tekniikkojen käyttö. Merkitsikö informalismin tulo 60-luvun alussa sinulle siirtymistä johonkin uuteen?

- Siihen aikaan olin tehnyt matkan Kuusamoon. Maalasin ihan tavallisia suomalaisia korpimaisemia öljyllä. Tauluissa oli jo informalistisia vaikutuksia. Tunsin tarvetta vapautua pikkutarkasta maalaustyylistä suurpiirteisempään. Pari vuotta myöhemmin syntyi katedraalisarja, kuvia goottilaisista kirkoista kuten Milanon katedraalista ja Pariisin Notre Damesta. Tavallaan maalaukset ovat abstrakteja, mutta niiden lähtökohta on todellisuudessa. (Ks. esim. Keltainen katedraali)

- Rakennusten kuvista siirryin luontevasti historiallisten hahmojen sarjaan. Ensimmäinen oli reippaalla otteella ja paksuin maalikerroksin maalattu Markiisi de Saden muotokuva. Hänestä ei ole olemassa mitään kuvaa, joten minulla oli täysi vapaus tehdä sellainen de Sade kuin itse halusin.

Oliko lähestymistapasi historiallisissa muotokuvissa lähinnä satiirinen?

- "Kävelyllä"-veistosryhmä valittiin koko biennaalin kansainväliseksi informaatiokuvaksi. Se levisi ympäri maailman ja uskaltaisinpa melkein sanoa, että se on eniten julkaistu suomalainen teos maailmalla.

- Porvoolainen taidehistorioitsija Susanna Widjeskog teki tutkielman Venetsian biennaalin teosteni saamasta lehdistön vastaanotosta. Kansainväliset kriitikot ja mediat tekivät töistäni isoja juttuja, ja kun näyttely meni Itävaltaan, sielläkin oltiin kiinnostuneita. Venetsian biennaali avasi minulle ovet moniin suuriin näyttelyihin ympäri maailmaa.

- Veistosten teko oli todella tuskallista. Tein styroksista muodon ja sen päälle kasvatin lasikuidusta suojuksen, jota sitten aloin hioa karkealla viilalla. Siitä tuli sietämätöntä kutinaa aiheuttavaa lasipölyä, joka levisi kaikkialle eikä lähtenyt pesemälläkään pois. Tämän kidututtavan työprosessin takia luovuin myöhemmin veistosten tekemisestä. Harkitsin kyllä pieniä pronssiveistoksia, mutta nekin jäivät tekemättä.

- Vuonna 1987 tapasin New Yorkissa - minulla oli siellä näyttely - vanhan luokkatoverini Pekka Anttilan. Hän oli perustanut yhtiön nimeltä Kruunun Koru, josta sittemmin tuli Lapponia Jewelry. Pekan kehotuksesta rupesin freelancerina suunnittelemaan heille korumalleja. Tämä vaihe kesti kymmenisen vuotta. En ollut niinkään kiinnostunut teollisista sarjatuotteista, vaan halusin suunnitella yksilöllisiä taideteoksia. Kun Pekka kuoli, hänen seuraajansa Lapponiassa suhtautuivat projekteihini epäillen ja niin tämä toiminta sitten jäi.

Juhani Linnovaaran veistoksia Venetsian biennaalissa 1970:
Kävelyllä ja Avautuva (lujitemuovia)

Taulustasi Mitäs täällä tapahtuu? tulee vahvasti mieleen 60-luvun poptaide.

- Kuva on biennaalien ajalta, ja samanlaisia hahmoja tein veistoksinakin. Ne lähtivät kysymysmerkistä. Kuvassa oleva olento on kuin elävä kysymysmerkki, joka kysyy, että "mitäs täällä tapahtuu?".

Samoihin aikoihin kuvasi saivat itse maalaamasi "kehykset".

- Olin nähnyt Picasson ja Matissen maalauksissa upeita kehyksiä, ja kun en niitä mistään saanut, rupesin maalaamaan niitä itse. Pian kehykseni alkoivat muuttua kineettisiksi, eli kehysten asteittain muuttuvat värisävyt synnyttävät illuusion liikkeestä.

- Yhdessä maalauksessa on öinen metsä takana ja etualalla olevasta puolipimeästä kedosta kurkistelee kaksi suurisilmäistä olentoa. Eräs vanha nainen tuumasi, että maisema on kyllä kaunis, mutta mitä nuo kaameat hahmot oikein ovat (ks. Kesäyö)

- Rupesin itse miettimään kysymystä. Yhtäkkiä muistin erään tapahtuman siinä metsässä, jota taulu kuvasi. Olin maalannut maiseman työhuoneeni ikkunasta ja kävellyt metsään, jossa räkättirastaat pesivät. Ne hyökkäsivät laumana kimppuuni niin, että minun piti juosta karkuun. Mietin, millainen asu minulla pitäisi olla, että voisin mennä luontoon eivätkä linnut kokisi minua viholliseksi. Vasta kun vanha nainen muutaman vuoden kuluttua kysyi, mitä hahmot olivat, minulle itselleni selvisi, että olin ratkaissut ongelman tekemällä elollisen olennon, joka oli ihmisen ja eläimen välimuoto. En voinut itse muuttua, mutta "luovana luojana" olin luonut kankaalle hahmon, joka saattoi mennä metsään ilman että eläimet tuntisivat sen viholliseksi. Olen aina uskonut vahvasti alitajuntaan ja yrittänyt olla sille avoin. Tässäkin alitajuntani oli ratkaissut ongelman.

- Monet sanovat niitä sammakkohahmoiksi. Itse en miellä niitä sammakoiksi vaan ne ovat eräänlaisia elollisia kummajaisia. Toisaalta koen, että oliot ovat osa luontoa ja edustavat positiivisuutta (ks. esim. Mysteeri).

Monissa viime vuosikymmeninä syntyneissä tauluissasi ulkotila muuttuu sisätilaksi ja toisinpäin (ks. esim. Salainen puutarha).

- Kyllä. Toisissa tauluissa leikitään mittasuhteilla: pienet asiat ovat suuria ja suuret pieniä. Taiteilija voi luoda erilaisia maailmoja, jotka poikkeavat tämän maailman fysiikan laeista.

- Myöhemmin hankin BMW 250-kuutioisen Sport-mallin, joka oli siihen aikaan kova rauta. Kukaan ei mennyt Helsingin tiellä ohitseni; silloin ei ollut vielä nopeusrajoituksiakaan.

- Tavallaan olen elänyt niitä muistoja näissä moottoripyöräkuvissa (ks. Here we are coming). Muutama vuosi sitten eräs kaveri olisi halunnut vaihtaa upean pyöränsä tauluuni. Sanoin, että tehdään kaupat, mutta hän tuli katumapäälle. Lopulta hän olisi sittenkin suostunut, mutta silloin ajattelin, että refleksini eivät enää ole niin nopeat, minulla kun oli ikääkin jo 60 vuotta. Tyydyin siihen, että ajan vain autolla ja maalaan moottoripyörän kuvia. Jos olisin ottanut sen pyörän, en ehkä istuisi tässä juttelemassa.

- Kävimme intiaanikylässä, jossa lannevaate oli ihmisten ainoa vaatekappale ja puhallusputki ainoa metsästysase. Kiväärillä siellä ei kannata metsästää, sillä pamaus karkottaisi pois kaiken riistan kilometrien säteellä. Viidakossa ei näe kymmentä metriä pitemmäksi, kasvillisuus on niin tiivistä. Kaikki siellä olevat värikkäät linnut - ne on nähtävä.

- Ihmiset elivät kuin kivikaudella. He olivat tehneet kauniita koruja, mutta eivät välittäneet rahasta vaan vaihtoivat ne vaatteisiin. Heidän asuntonsa olivat pylväiden varassa Amazonin tulvien takia. Oli avotuli ja ainoana huonekaluna riippumatto. Palmun ja banaanin lehdet olivat katoksena. Me emme edes usko, että sellaista elämää ylipäätään voi elää. Ravinnon saaminen oli tärkeintä. Huomasimme, että on muutakin kuin tuntemamme läntinen maailma. On paikkoja, joissa ei hääritä tietokoneiden kanssa eikä pelata kännyköillä.

- Kuvan keskellä on hahmo, joka on suljettu johonkin tilaan. Tulee mieleen, että se on rocklaulaja kitaran kanssa lavalla.

- En kuitenkaan osaa näitä kaikkia selittää. Toivoisin, että tauluni saisivat mahdollisimman monta erilaista tulkintaa. Toivoisin, että ihmiset saisivat maalauksiini jonkin kontaktin ja että ne jäisivät ihmisten mieliin, niin että he muistaisivat niitä vielä pitkänkin ajan päästä.

- Ihmisen on hyvä kerätä mielen kirjasto, jonne voi koota elämyksiä, upeita taideteoksia, elokuvia, romaaneja, sävellyksiä. Kirjastossa voi harhailla ja ottaa sieltä hyvän elämyksen tai taideteoksen ja pysähtyä ja ikäänkuin elää sen äärellä uudestaan. Kaikkea ei tarvitse omistaa, vaan elämykset voi kerätä itseensä. Se on ihmisen rikkautta ja sitä todella omaa, jota ei kukaan voi ottaa meiltä pois. Mitä enemmän me keräämme sisäistä kirjastoamme, sitä rikkaampia olemme.