Huhtikuussa 2002 päätin räväyttää. Olin kokeillut aiemmin polkupyörällä ajamista aikaisemmin. Se tuntui suunnattoman hankalalta. Nyt päätin ostaa erikoistarjouksesta vihreän miesten polkupyörän. Tangon tuli olla ajatonta 40-luvun stailia. Pyörän mukana seurasi kaupantekijäisinä pyöräilykypärä. Menin kuitenkin viikon jälkeen etsiskelemään stailimpaa vaihtoehtoa urheiluliikkeestä. Itäkeskuksessa tärppäsi. Löysin SS-kypärää muistuttavan skeittikypärän. Vihreä oli saanut erottamattoman ystävän, hopeisen natsikypärän. Ainoastaan tatuoitu veriryhmä vasemmasta kainalosta puuttuu. Olen kuitenkin selvittänyt veriryhmäni ja tehnyt tatuoijalle mallin. Olen sopinut tatuoijan kanssa selvät speksit.

Rhesus-tekijä on negatiivinen 12 % suomalaisista ja veriryhmä A on Suomessa yleisin, se on 44%:lla suomalaisista. Koko maailmassa se on kuitenkin 40 %:lla ihmisistä, veriryhmä O:n ollessa  yleisin (45 %, Suomessa 31 %). Eli A- veriryhmä on noin yhdellä kahdestakymmenestä vastaantulijasta, riippuu vähän siitä missä päin maailmaa tallustaa. Keväällä 2005 edesmennen paavi Johannes Paavali II:n veriryhmä oli myös A-. Samoin kuin minulla ja Sunin Markolla. Suni, Susi ja paavi, aika laaja skaala, muttei veriryhmä A- sittenkään niin yleinen ole. Tietyillä henkilöillä vain sattuu olemaan sininen veri.

Ostin myös digitaalisen matkamittarin. Mittari ei kuitenkaan kestänyt kuin neljäsataa ensimmäistä kilometriä. Käytyäni apteekissa Kannelmäessä mittari ei enää toiminut, eikä ole toiminut hetkeäkään sen jälkeen.  Epäilen sabotaashia. Mittarin toimisen aikakautena huomasin yllätyksekseni mittariin napsahtavan 50-60 kilometriä päivässä. Matka tuntuu hirmuiselta, mutta kun kilometrit koostuvat kymmenen kilometrin siirtymätaipaleista pitkin päivää, ei matkan kerryttäminen ole ollenkaan niin työlästä.

Ajaminen on aivovammaiselle yllättävän työlästä. Kääntösäde on hirmuinen. Hitaassa vauhdissa kääntyminen on hankalaa. Yhdellä kädellä ajaminen on työlästä. Muista tienkäyttäjistä ehdottomasti pahimpia ovat jalankulkijat. Muilla pyöräilijöillä ja autoilijoilla samat pelisäännöt. Tuntuu, ettei jalankulkijoilla ole sääntöjä ollenkaan. Pahimmat ryhmät muodostavat lapset ja koiran ulkoiluttajat. Ne ovat arvaamattomia. Lasta lähestyessä huomaa, ettei lapsi todellakaan ole kiinnittänyt huomiota lähestymiseeni. Ne saattavat sinkoilla todella arvaamattomasti. Menee yllättävän paljon energiaa, kun pitää varautua yllättäviin käänteisiin. Jos olisin maailman ainoa tienkäyttäjä, liikuminen sujuisi paljon vaivattomammin. En kuitenkan koe tarpeellisena tappaa riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä vain sen takia, että minulla olisi autuaampaa pyöräillä. Parempi vaan yrittää itse sopeutua.

Vaikka olen ajanut kevän, kesän ja syksyn aikana tuhansia kilometrejä, en ole kertaakaan joutunut onnettomuuteen (paras kopauttaa tammea). Lokakuun ensimmäisenä päivänä sattui läheltä-piti-tilanne. Ajelin aamuvarhaisella metsätietä kuntosalia kohden. Huomioni kiinnittyi metsässä lenkkipolun vieressä "moshaavan" mustatukkaiseen naiseen. Hän seisoi kahareisin, pää suunnattuna alaspäin, hän pyöritti paksutukkaista päätään villisti kuin shamaani ikään. Tämän päivän hevirokkarit harrastavat kutakuinkin samaa lavaesiintymisessään. Olin ajaa kiveen. Onneksi valpastuin viime hetkellä ja sain vältettyä onnettomuuden. Key learning: Keskity siihen mitä olet tekemässä!

Yksi suuremmoinen juttu on eksyminen . Eksyn pari kertaa päivässä, muttei se niinkään haittaa, koska osaan varata aikaa ja tiedän ilmansuunnat suurin piirtein. Se vaan korpeaa kun se ei koskaan lopu, päivästä toiseen eksyksissä. Se vituttaa, suunnattomasti.

Olen jatkanut pyöräilyä tänne lokakuun lopulle asti. Olen laskenut, että pelkästään kuukausilippujen hinnassa break-even -point tulee täyteen puolessa vuodessa. Nyt on lumet sataneet maahan ja autot luistelevat tiellä. Olin Vihreällä Munkan ostarilla. Ei luistanut missään. Noudatin kyllä erityistä varovaisuutta. Sain neuropsykologilta tiedon, ettei erityisesti minun kannata kolhia päätäni enempää. Ei se muillekaan ole terveellistä. Kohta vihreä käy talvilevolle karhujen tapaan.

Rantatielle muutettuamme en Vihreällä isommin ajellut ensimmäisenä vuonna. Mutta huhtikuun kolmantena 2005 ollessamme menossa Venlan kanssa Akselin viisivuotispäiville kävimme tankkaamassa Turengin Nesteellä. Mentyäni maksamaan totesin, ettei lompakossani ollutkaan luottokorttia. Olin kadottanut se edellisiltana jonnekin. Sanoin meneväni maksamaan myöhemmin. (Varmaan outoa, että joku voi tehdä niin) Ajellessani Turengista Helsingin moottoritielle päin pohdiskelin minne kumman olin kadottanut korttini. Samalla kuuntelimme cd:ltä äänikirjaa: Ilkka Remeksen Ikiyö, sikäli ajankohtainen kirja, että siinä murhataan paavi Benedictus XVI. Sittemmin huhtikuussa valittu uusi paavi otti nimekseen juuri tuon nimen. Komeasti se Remes osaa ennustaa. Pidän sitä taitoa arvokkaimpana mitä ihmisellä tämän päivän maailmassa tulee olla. Rastikankaan kohdalla tuli vastaan poliisiauto, joka kytki pillit päälle ja näytti punaista pysähtymiskäskyä merkitsevää valoa. Poliisimies tehosti vielä viittomalla minua tien sivuun. Hän tervehti kysyen ajokorttia ja rekisteriotetta. Puhallutuksen jälkeen hän kehotti nousemaan autosta ja tulemaan poliisiautolle. Toinen poliiseista täytti rangaistusvaatimuskaavaketta, toisen täyttäessä ajokieltolomaketta. Kävi ilmi, että Rastikankaan T-risteyksen kohdalla suurin sallittu nopeus oli 60 km/h. Olin ylittänyt sen hetkellisesti aika rajusti, 105 km/h. Nopeus olisi ollut valttia naamiaisasussa, johon olin sonnustautunut. Olin pukeutunut perinteiseen baskiasuun Pamplonan feriaan: päässäni oli punainen baskeri, valkoisessa paidassani oli kaikkien aikojen härkätaistelijan, El Cordobesin kuva, kaulassani oli punainen baskimaan vaakunan koristama huivi, lanteellani oli pitkä punainen San Ferminin huivi ja jaloissa punaiset Puumat. Sellaisiin vermeisiin ihmiset sonnustautuvat juostessaan taisteluhärkiä karkuun joka heinäkuu Pamplonassa. Poliisi kysyi minne kiirehdimme. Naamiaisiin Helsinkiin Niin vähän arvelinkin, kun tuolla tytöllä on kruunu päässään ja prinsessamekko yllään Sain ajoluvan saman päivän iltaan seitsemään asti. Poliisi piti ajokortin, antoi rapsakan sakon ja kehotti ottamaan yhteyttä paikalliseen poliisiin ajokiellon pituuden määrittelemiseksi. Myöhemmin poliisi määritteli ajokiellon pituudeksi yhden kuukauden. Oli aika kaivaa Vihreä esiin.

Ostin Vihreään punaisen etulaukun. Vietyäni Venlan tarhaan, ruuvailin laukun pidikettä paikalleen tarhan pihalla. Venlan tarhakaveri tuli justiin ohi isänsä kanssa. Me isät tervehdimme reippaasti toisiamme. Mies arveli minun olevan lähdössä vissiin pitkällekin reisulle. Sanoin, etten tällä kertaa, mutta tällaisessa tankolaukussa on kätevä kuljettaa sytkäriä. Näytin laukusta siellä olevan sytkäritn. Se oli sellainen kolmikymmensenttinen takan sytyttämiseen tarkoitettu liekinheitin. Muuta laukussa ei ollut.