Koirankynnen leikkaaja

Kävin katsomassa Markku Pölösen uusimman elokuvan Koirankynnen leikkaaja. Tarina kertoo sodassa päästä läpiammutun Mertsi Vepsäläisen retkeä leikkaamaan puuseppä-mestarinsa koirankynsiä. Kirjan kirjoittaja Veikko Huovinen kertoo tarinasta näin: "Teos on kertomus jatkosodassa päähän haavoittuneesta nuoresta Mertsi Vepsäläisestä, hänen haaveestaan ja haaveen särkymisestä. Mertsin vaelluksen ja savottavaiheen johtotähtenä on kaukana salomökissä elävä kaunis koira, vaskenvärinen pystykorva, jolla on käpälissään haittaavat kannukset ja jolla on kauniimmat silmät kuin naisella kuten Ville Kuosmanen sanoo.

 Sotasairaalasta päässyt Metrsi on työssä valtimolaisella kansakoululla. Harmaapartaisen kirvesmiehen Ville Kuosmasen apurina hän remontoi koulun lattiaa. Ville tykkää pojasta, vaikka pitääkin tätä hupsuna. Hän kehuu koiraansa aivan ihmeelliseksi metsäkoiraksi ja kertoo käpälien kannuksista. Nähtyään Mertsin koirainnostuksen, Ville kirjoittaa kurillaan valtakirjan Mertsille. Mertsi saa leikata koiran kannukset. Yöllä Mertsi karkaa koululta ja lähtee merkilliselle vaellukselle Villen Kaihlaniemeen.

 Mertsi tapaa onnekseen Eetvi Mannisen, joka ryhtyy avuttoman invalidin takuumieheksi ja huolehtii sodan murjomasta orpopirusta. Eetvi on hyvä mies, tosi hyvä, perhettään ylistävä ja huoltava. huonokuntoinen Mertsi ei tahdo mukautua metsätyömaan karuun arkeen. Onneksi Luti, työnjohtaja, on ymmärtävä mies.

 Kävin katsomassa filmausta kevättalvella 2003. Näin, että talviolosuhteisiin sijoittuvan elokuvan tekeminen vaatii hyvää organisaatiokykyä ja oikean ajoituksen järjestämistä. Markku Pölönen oli elementissään kotiseudullaan. Enoon oli rakennettu kämppä ja hakkuutyömaa, Joensuussa suuressa hallissa oli tukkikämpän sisätilat ja oikea vanhan ajan junakin oli jostain haalittu.

 Käsitin, että Markku Pölöselle kirjan filmatisoiminen oli sydämen asia, ja hän korosti, että on kyse hyvistä ihmisistä sodanjälkeisissä niukoissa, harmaissa oloissa. Mertsille löytyy auttajia, löytyy sukkia ja lapasia ja paikattuja lyyssejä, ja Eetvi antaa välihousunsa palelevalle savottalaiselle. Kolkko häiskä, epämukava Leinonen, irvistelee invalidin hallitsematonta kasvojen nykimistä ja sitä, ettei Mertsi aina muista kuka hän on, mutta reilut työmiehet ottavat Metrsin omakseen. Taisto Reimaluoto (Eetvi) on ystävä vailla vertaa ja Ville Virtanen (Luti) on oikeamielinen metsäherra. Peter Franzenin (Mertsi) kunnialla viemä raskas rooli traagista loppukohtausta myöten ei voi olla liikuttamatta katsojia. Ahti Kuoppala (Ville) on kehuskeleva, mutta hyväsydäminen.

 Sodasta on mahtavia romaaneja ja elokuvia. Pieni tarinani kertoo sodan satuttamasta, joka palaa tappion jälkeiseen pelottavaan arkeen ja sotakorvausten kuppaamaan tynkä-Suomeen."


Oli ilahduttava nähdä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Markku Pölönen oli viitsinyt paneutua vasemmanpuoleisen penetroivan aivovamman neuropsykologiseen oirekuvaan. Mertsiä esittävä Peter Franzen osasi erinomaisesti tulkita juuri häiriöitä puheen alueella sekä vastakkaisen puolen, eli oikean, motoristen liikkeiden kömpelyyttä. Molemmat olivat tehneet kotiläksynsä ja tutkineet työkenttänsä.

Pääosin aivovammat lienevät äkillisistä heilahduksista aiheutuvia kokonaisvaltaisia sisäisiä vammoja, jolloin aivorunko venyy ja aivojen etuosa kolhintuu kallon etuosien luusaarekkeisiin. Penetroivassa vammassa vieras esine tunkeutuu aivoihin ja vauriot saattavat olla hyvin paikallisia. Venäläinen psykologi Aleksandr Luri(j)a tutki toisessa maailmansodassa aivovamman saaneita ja kokosi jonkilaisen kartan siitä miten eri puolille aivoja saadut vammat ilmenevät käytösessä. Erityisesti hän tutki sitä miten aivojen eri osat ryhtyvät korvaamaan vaurioituneita osia.

Itärajanseutulaisesta kirjallisuudesta löytyy  muitakin kuvauksia penetroivan aivovamman aiheuttamista seurauksista. Esimerkiksi Heikki Turunen, Simpauttaja:  "Tunnetsä Vääräpää-Armaan Lieksasta? Se mikä kulukee pää kallellaan näinikkäästi, näinikkäästi näin kun on tullu rapnelli ohtaan. No se oli ollu täällä seihtämän kuukautta eikä saanu muuta palakkaa kun aamullapitkäänmakkoojan nimen." Rapnetti-kranaatti on sellainen, joka ammutaan aikasytytyksellä niin, että se räjähtää ilmassa ja siitä lähtee sormenpään kokoisia pyöreitä rautakuulia joka suuntaan.

Tarina itsessään on tietenkin loistava, juuri oikeanlaista Huovista. Mertsi ja Eetvi ovat kuin John Steinbeckin Hiirien ja ihmisten Lenny ja George sodanjälkeiseen agraari-Suomeen siirrettyinä. Mertsin ja  Eetvin ystävyys muistuttaa kumppanuussuhteesta, jossa heikommasta huolehtiminen on keskeinen asia. Myös muut näyttelijäsuoritukset ovat osaavia. Esiin nostaisin epämukavan Leinosen (Timo Lavikainen), jonkalaisia tyyppejä aivovamman kokeneet elämässään kohtaavat. Ehkä näitä tyyppejä olisi voinut olla elokuvassa enemmän, muut olivat yleensä Mertsin vaikeudet ymmärtäviä ja huomioonottavia. Mertsi ei pysty täyspäisesti huolehtimaan itsestään, ja kohtalo on heittänyt hänet maailmaan, jossa ihmisen ainoa turvaverkko on toiset ihmiset. Todellisuudessa syrjäytyminen ja vaikeudet ovat aivovammansaaneille arkipäivää.

Elokuva oli mukaansatempaava ja osin hauskakin, vasta jälkeenpäin tuli kaihoisa mieli Mertsin puolesta. Ehdoton tämän vuoden ykkönen näkemistäni elokuvista, must-see -leffa. Koirakynnen leikkaaja on suuri kunnianosoitus todelliselle ystävyydelle.

tarinat
kuntoutumiseni

Tommi 21.2.2004