Lahjoittipa Venla miehel1ensä reippaita, muhkeita peril1isiä.
Mutta alussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa
myöten. Hanen rakkautensa ensimmainen hedelmä o1i viekassilmäinen
tyttolapsi, josta harmistui isä. Närkästyi, koska ei suotu
hänel1e pulskaa poikaa. Mutta toivoipa hän edes tuleval1a kerral1a
käyviin toisin. Meni vuosi, meni vähän toistakin, ja Venla
synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt.
käärittynä va1keaan riepuun kantoi anoppi-muori, myhäillen
makeasti, nahtaäväksi tuikeal1e isäl1e. Juhani ihastui, luu1i jo
toivonsa tayttyneeksi ja kysyi: »poikako vai 1ikka?» »Katso
itse, vävyseni». vastasi hanel1e muori. Han katsoi, mutta
ärjäisi pian: »viekaat kakaranne hiiteen!» Yksin
jäätyänsä, lausui han yhtä hyvin taasen hetken
päästä: »Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!.
- Niin meni vuosi taasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän
muotoisen, aika jal1in. Silloin o1i Jukolan huoneessa i1oa ja riemua ja
Venlakin tuntui Juhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot
nimiä va1itsemaan poikasel1e. Yksi tahtoi hanta Ranssiksi, toinen
Florentiniksi. kolmas Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanue1iksi. Sil1oin
astui esiin Juhani itse ja, osoitel1en kädel1änsä, lausui Venlan
vuoteen äärel1ä: »ei, Venlaseni, ei; Juhannes on
hänen nimensä». Ja niinpa isänsä kaimaksi ristittiin
pi1tti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä mil1oin
»tiitiäiseksi» milloin »pikku-varikseksi».
Katkelma Aleksis Kiven “Seitsemästä veljeljeksestä”