Identiteetin etsintä

Aivovammasta toipuminen on ihmisen rakentamista uudelleen. Aluksi mieli on hyvinkin harhainen. Sen käsittely ulkopuoliselle on erityisen hankalaa, vammaiselle itselleen se on todellisuutta, siis ikäänkuin normaalia elämistä.

Toipumisen alettua ja kotiuduttua akuuttisairaalasta, elämä tuntuu hyvinkin turhauttavalta, kun mikään ei suju niin kuin terveenä ollessa, mutta samalla se on jännittävä löytöretki itsensä löytämiseen. Useita kertoja päivässä tulee ahaa-elämyksiä: "Ahaa, tiedän  (tai osaan) tämänkin asian, enpäs tiennytkään osaavani". Se pitää siinä elämän vaiheessa ottaa erittäin vahvana eteenpäin vievänä voimana.

Aivovammasta toipumisessa merkittävä mielenkohottaja on tiedostus siitä, että suunta on ylöspäin, päinvastoin kuin etenevissä sairauksissa. Se on seikka, joka neuropsykologisessa kuntoutuksessa tulisi tähdentää. Useimmat varmaankaan eivät sitä omatoimisesti tajua.

Harhat

Harha saattaa jälkeenpäin tuntua koomiselta, mutta itselle se on todellisuutta. Omaisista ne tuntuvat traagisilta ja rankoilta. Kokenut hoitaja ei täysin tyrmää harhaa, koska se on todellisuutta harhaiselle, muttei myöskään lähde täysin mukaan, koska silloin harha vahvistuu. Harhat lienevät identiteetin hakemisvaihe I.

Ihmettelen, miksi muistan nämä harhat. Kaipa niihin kaikkiin liittyy jotakin traagista sen hetkisessä maailmassani.

Syitä sairaalassaoloon

Jäihin putoaminen

Elin todellisuudessa, jossa tajusin olevani sairaalassa. Syynä oli se, että olin saanut uuden lapsen ja oli järjestämässä varpajaisia Ruotsiin. Lainasin äidiltäni hänen Harley-Davidsoniaan  ja lähdin ylittämään Suomenlahden jäätä Ruotsin puolelle (myöskin vuodenajan ymmärrys oli pahasti pielessä). Putosin moottoripyörineni jäihin ja jouduin sairaalaan. Jotenkin minusta tässä tarinassa kaikki ei tuntunut ihan loogiselta ja kysyinkin varmistukseksi tädiltäni Eijalta lasteni lukumäärää. Hän vastasi niitä olevan yhden. Petyin vastauksesta, koska se edelleen sotki mielikuvani logiikkaa. Varmistelin asiaa muilta – totesin kaikkien olevan salaliitossa minua vastaan.

Töölön sairaala

Loukkaantuminen sodassa

Olin sotasairaalaksi tehdyssä junassa. Ajattelin, että miten aika voi mennä niin paljon taaksepäin, aikaan jota en itse ollut elänyt. Sitten tajusin, enhän minä ollut loukkaantunut toisessa maailmansodassa – vaan kolmannessa. Kolmannen maailman sodan aikoihin on varsin todennäköistä, että sotasairaalat ovat mobiileja.

Töölön sairaala

Vaikeuksia

Kaukosäädin puhelimena

Yritin soittaa television kaukosäätimellä vaimolleni. Olin kiukustunut, kun se ei yhdistänyt. Pyysin henkilökuntaa tarkistamaan laitteen toimivuuden. Hoitaja tyrmäsi minut täysin, väittämällä, ettei kyseessä ollut puhelin, vaan kaukosäädin. Hän toi minulle iänikuisen vanhan lankapuhelimen. Pyysin kuitenkin korjauttamaan kaukosäädin-puhelimen, koska se on nykyaikaa – Ruotsissa kehitetty malli. Muistan tämän ehkä siksi, että minulle oli suuri järkytys, ettei hoitohenkilökunta ollut ajantasainen, kuinka uskallan luottaa terveyteni niin ammattitaidottoman väen käsiin.

Laakson sairaala

Oravat

Koska minulle oli tehty kurkun päähän avanne – trakeostomia – kurkkuni falskasi puhuessani. Minun piti painaa sormella reikä kiinni, jotta pystyin puhumaan hieman pidempään. Kesäaika kun oli,  niin sairaalan kanttiini piti usein ulko-ovea auki. Avoimena olevasta ovesta pujahti tämän tästä oravia vilistämään sairaalan lattioille. Vaadin ovea pidettäväksi kiinni, koska oravat todennäköisesti vaanivat kurkkuavannettani – siksi häijyjä ne pirulaiset ovat.

Laakson sairaala

Ratkaisuja

Kodittomien yösija ratikassa

Raitiovaunu 6 oli valjastettu hyötykäyttöön. Vuorojen loputtua vaunu muutettiin makuusalongiksi kodittomille öisin. En tajua, miten muutos tehtiin niin nopeasti joka, mutta siinä minä vaan makailin raitiovaunusängyllä Kutosen päätepysäkillä Arabiassa. Koin olevani vähän liian hyväosainen viemään makuupaikan joltakin kodittomalta, joten päätin kantaa korteni kekoon. Hälytin paikalle vaunuja partioivan yövartijan (joka oli todellisuudessa sairaanhoitaja) ja kerroin saaneeni kehityskelpoisen idean: (vaunut olivat tässä vaiheessa tyhjillään päiväsaikaan – eivät ajossa enää) Päivisin kodittomille voitaisiin päivisin järjestää koulutusta – näin yhteiskunnan potentiaalisia voimavaroja lisättäisiin. Yövartija (siis hoitaja) kiitti kehityskelpoisesta ideasta ja lupasi aamulla vievänsä viestin eteenpäin. Tarkistin vielä kenelle – ”Lääkärille”, vahti sanoi. Ihmettelin itsekseni, mitä se lääkärin tähän sotkee.

Laakson sairaala

Tupakointi

Olin siis ollut viikkoja polttamatta. Vaistosin, että omaiseni halusivat minun luopuvan tupakasta. Yksi miespuolinen hoitaja kysyi toistuvasti haluanko tupakalle. En tuntenut olevani kyllin vahva työnnettäväksi sänkyineni ulos. Jossain vaiheessa sitten ilmaisin haluni lähteä. Sanoin, kuitenkin, ettei minulla ollut savukkeita. Hoitaja tarjosi tupakan ilomielin omasta askistaan ja työnsi minut sänkyineni pihamaalle. En kuitenkaan kyennyt polttamaan kuin pari sauhua, olihan toinen keuhkoistani pahoin repeytynyt. Siitä se kuitenkin alkoi. En ollut niinkään mieltynyt tupakan makuun, mutta minusta tuntui sen olevan ainoita asioita, joista minulla itselläni oli päätäntävalta. Muut päättivät puolestani milloin nukuin, milloin söin, milloin kusin ja paskansin (tai siis milloin minulle vaihdettiin vaipat).

Laakson sairaala


Tämähän kertomus jatkuu vielä. Nyt sain pään auki. Ehkä siitä muodostuu ihan hyvä juttu. Ottaisin mielelelläni vastaan kommentin , lyhyenkin.

Perustan rakennus

Neuropsykologinen kuntoutus
Kuntoutumiseni
Pääsivulle

Tommi 30.9.2003