Hernesaari

Lähdin helmikuisena tiistai-iltana katsomaan serkkujeni Jannen ja Jussin jääkiekopeliä Hernesaareen, hernhheh. Menomatka meni hyvin, saavuin paikalle  ensimmäisen erän jo ollessa käynnissä. Aiempi yhteys olisi näet tietänyt tunnin odottelua kylmässä Jääherneesssä. Jääherneessä on kaksi täysimittaista jääkiekkokaukaloa vierekkäin. Lisäksi on kolmas tavallista puolta pienempi kaukalo. Siinä pelasivat harrastelijat, joilla oli varusteenaan lähinnä kypärä ja hanskat, muita suojia ei pelaajilla näyttänyt olevan.

Serkkuni pelaavat 3-divisioonan ylempää loppusarjaa Kosken poikien joukkueessa. Jussi olikin tällä kertaa hieman flunssainen eikä pelannut. Janne liikkui aika sähästi. En ensimmäisessä erässä oikein ollut perillä ketä seurata, seurasin näet väärän joukkueen pelajia, sillä muistelin heidän olleen sonnustautuneitapoikien nettisivulla. sen oloisiin paitoihin, kuin toisella joukkueella oli. Ensimmäisellä erätauolla joukkueet kävelivät pukukoppeihin ja Janne morjensti minulle. Selvisi, että Kosken pojat pelasivatkin mustilla paidoilla. Lisäksi Jannen numero oli Kapon verkkosivuista saadun informaation vastaisesti 9 eikä 28.

Toisen erän jälkeen meni kaukalon laidalle vaihtamaan muutaman sanan Jannen kanssa. Hän kertoi tämän paitasekaannuksen johtuvam siitä, että joukkue käyttää kahdelaisia paitoja. Olisin siinä tapauksessa luulllut numeron pysyvän samana. Kolmosdivarissa homma on aika paljon kotipolttoisempaa, koska sen tason joukkuilla on arvatenkin suhteellisen vaatimaton budjetti. Pelaavien pelaajien lukumääräkin hädin tuskin riittää kahteen kentälliseen. Janne totesi lisäksi olevan aika raskasta liikuttaa 105 kilon kroppaa jäällä. Tämän sarjan peleissä tehdään aika hulppeat määrät maaleja. Lähtiessäni Kopo johti ottelua maalein 4-3 kahden pelatun erän jälkeen.

Kosken pojat on vuonna 1948 perustettu helsinkiläinen urheiluseura. Nykyäänkin toiminta taitaa pyöriä lähinnä jääkiekon parissa. Mulla oli taskussani mukaanottamani 14B:n aika taulu. Silmäilin sitä ja totesin klo 22.00 lähtevän bussin Hernesaarenlaiturista. Kun astuin ulos hallista sain tuta Helsingin Siperian. Hernesaari sijaitsee lähes "ulkomerellä", Helsingin eteläisimmässä kolkassa. Pakkasta oli muutama aste, ilma erittäin kostea, märkää lunta tihutti taivaalta. Lisäksi mereltä kävi hyytävä viima. En löytänyt 14B:n pysäkkiä kovin äkkiä. Kylmä alkoi käydä ytimiini. Vilkaisin kelloani; 21.54. Ehtisin juosta seuraavalle pysäkille, tuottaakseni lämpöenergiaa. Seuraavalla pysäkillä odottelin mielestäni reilusti. Vilkaisu rannekellooni, tuotti samanlaisen vastauksen kuin edellisellä kerralla. Aloin tajuamaan ... kelloni oli pysähtynyt. Kännykän kello olikin 23.12. Jossain vaiheessa kaupungista tuli 14B. Pääsisin kyytiin sen tullessa takaisin helikopterilentokentältä. Odottelin viimassa. Bussia ei kuulunut. Päätin juosta seuraavalle pysäkille. Sieltäkin päätin juosta seuraavalle. Vihdoin bussi ilmestyi horisonttiin. Mitä kummaa. Bussista olikin pyyhitty reittilinjaa osoittavat tunnukset valotauluilta. Ja bussikin ajoi pysäkin ohi, jossa turhaan näytin pysähtymismerkkiä. Tutkin pysäkkikohtaisia aikatauluja 14B:n ja 16:n osalta, näytti siltä, että vuorot ovat päättyneet tältä päivältä. Lähdin juoksemaan kaupunkia kohti. Munkkisaaressa 16 tuli vastaan kaupungista päin. Päätin jäädä pysäkille odottamaan sitä. Kun se lopulta tuli, sekin oli poistanut vuoronumeron ja posotti tylysti pysäkin ohi pysähtysmerkistä huolimatta.

Hernesaaren laiturin pysäkkiaikataulu

Kartta

Kävelin läpi Eiran Kapteeninkatua pitkin. Viiskulmasta lähdin pohjoiseen. Onnistuin matkustamaan 3B:llä muutaman pysäkin välin. Saavuin Rautientorin 18:n pysäkille 23.45. Aikatalun mukaan 18:n piti ohittaa juuri tämä pysäkki 23:45. Arvelin ajankohdan olevan hiljainen ja bussin kerinneen ohittaa ko. pysäkkiä laskettua aikaisemmin. Katsoin koska seuraava menisi; 00:07. Hyvä ehtisin ajaa metrolla Kamppiin odottelemaan sitä. Saisin olla hetken aikaa sisällä. Kävikin ilmi, että kaikki metrolle johtavat tunnelinsuut olivat lukittuja; metro oli siis lakannut kulkemasta. Päätin siis mennä takaisin rautatientorin pysäkille odottamaan 00:07 18:a. Ostin matkalla superporilaisen. Odottelin bussia, välillä tarkastin kellonajan Fennia-talon katolla olevasta kellosta; 00:06, 00:08, 00:11.. bussia ei kuulu. Luovun toivosta, että seitsemän yli -bussi koskaan menisi. Porilainen on jäätynyt syöntikelvottomaaksi. Heitän sen roskiin. Luon uuden katseen aikaan, jolloin seuraava bussi tulisi 00:30. Kun bussi vihdoin tuli olin noitunut jo koko Kyöpelivuoren noitakatraan. Taskussani ollut vichy-pullo vuota kastellen takkini ja housuni inhottavan kylmän märiksi. Hytisen bussissa. Päätepysäkillä bussi pitää kymmenen minuutin tauon ovi auki. Tuuletusta vissiin. Pääsen kotiin yhden jälkeen. Vielä kolmeltakaan ei ole lämpö päässyt luihin ja ytimiin.

Jotenkin enteelisesti katselin Kaurismäen elokuvan "Calamari Union" eilen aamupäivällä. Siinä 15 Frankia ja Pekka yrittää päästä kaupungin toisella laidalla, merenrannalla sijaitsevaan Eiraan. Elkuvassa näyttelee komea lista suomalaisen rock-taivaan tähtiä: Kari Väänänen, Matti Pellonpää, Syrjän veljekset, Sakari Kuosmanen, Pate Mustajärvi, Pirkka Petelius, Hande Nurmio, Mari Rantasila, Pirkko Hämäläinen, Heinäsirkka, Hande Nurmio, Puntti Valtonen, Mato Valtonen, Sakke Järvenpää ja Markku Toikka vain muutamia mainitakseni.

urheilu
tarinat
retket

Tommi 18.2.2004