(Ote kirjasta “Ja aurinko nousee”, Ernest Hemingway)

 
 Ennen kuin tarjoilija toi sherryni, paukahti jo torilla fiestan alkajaisraketti. Se  räjähti ja pölläytti savupallon korkealle Gayarren teatterin yläpuolelle, torin tuolle puolen.  Pallo leijui ilmassa kuin mikäkin srapnellin räjähdyksen jälki,  ja minun sitä katsellessani sen vierelle lennähti toinen raketti pursku­tellen  savuhöytyviä kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Näin, kuinka  se valahti räjähtäessään, ja ilmaan pöllähti toinen pieni savupallo. Jo ennen kuin tämä toinen raketti oli ennättänyt  räjähtää, oli tori tulvahtanut niin täyteen väkeä,  että tarjoilija, joka piteli pulloa korkealla päänsä yläpuolella, pääsi vain vai­voin ahtautumaan tungoksen halki meidän pöytäämme. Kan­saa työntyi torille joka taholta ja kauempaa kuulimme lähes­tyvien pillien ja huilujen ja rumpujen metakan. Ne soittivat riau-riau  musiikkia: huilut kimittivät ja rummut jyskyivät ja niiden takana tuli tanssivia miehiä ja .poikia. Piiparien lopettaessa soittonsa he kaikki kyykistyivät :kadulle, ja kun ruo­kohuilut uudestaan puhkesivat kirkumaan ja laakeat, kuivasti ja ontosti pärisevät rummut takoivat tahtiaan; he loikkasivat taas tanssien ilmaan. Tungoksen takaa ei nähnyt muuta kuin tanssijoiden ylös ja alas hyppelehtivän pään ja hartiat.
Torilla soitteli muuan köyryselkäinen mies ruokohuilua, ja lapsilauma juoksi hänen perässään huikkaillen ja kiskoen hän­tä vaatteista. Lapset jäljessään hän tuli pois toriaukiolta ja vei pillitellen saattueensa kahvilan ohi  sivukadulle. Näimme hä­nen ilmeettömät rokonarpiset kasvonsa, kun hän meni ohitsem­me soitellen huiluaan, huutelevat ja raastavat lapset kintereillään.
- Kaiketi kaupungin idiootti, Bill arveli. - Herra varjele, katso tuota!
Katua pitkin tulivat tanssijat. Katu oli pelkkää tanssijoiden tahdasta. Kukin ryhmä tanssi rytmillisesti omien piipareittensa ja rummunlyöjiensä jäljessä. Kaikki tanssijat kuuluivat johonkin kerhoon ja heillä kaikilla oli sininen työläisten pusero ja kaulassaan punainen huivi ja he kantoivat kahden tangon varaan pingotettua isoa standaaria. Standaari hyppeli tahdissa heidän kanssaan, kun he väkijoukon piirittämänä tulivat meitä kohti.
Sanat Eläköön viini! Eläköön ulkomaalaiset! Oli maa­lattu lippuun.
- Ketkä ovat ulkomaalaisia? Robert Cohn kysyi.
- Me olemme ulkomaalaisia, Bill vastasi.
Raketteja lennähteli taivaalle kaiken aikaa. Kahvilapöydät olivat täynnä väkeä. Tori alkoi tyhjentyä ihmisistä ja väkijoukko työntyi kahviloihin.
- Missä Brett ja Mike ovat? Bill kysyi.
- Minä lähden hakemaan, Cohn sanoi.
- Tuo heidät tänne.
 Fiesta oli päässyt täyteen vauhtiin. Se jatkui yhteen me­noon seitsemän vuorokautta, yöt päivät kaiket. Tanssi jatkui, juominen jatkui, meteli jatkui. Tapahtui kaikennäköistä sellaista, jota saattaa tapahtua vain fiestan aikana. Tunnelma muuttui lopulta aivan epätodelliseksi eikä millään näyttänyt
 enää olevan mitään seuraamuksia. Fiestan riehuessa  tuntui seuraamusten ajatteleminen aivan asiattomalta. Fiestapäivinä hiljaisinakin hetkinä, tuntui kaiken aikaa silta, että oli karjut­tava  täyttä kurkkua tullakseen kuulluksi. Samalla lailla tuntui täytyvän  liioitella kaikkia mahdollisia toimintojaan. Tämä oli fiestaa ja sitä jatkui seitsemän päivää.
 Iltapäivällä pidettiin suuri uskonnollinen kulkue. Pyhä Fermin siirrettiin kirkosta toiseen. Kulkueessa samosivat kaikki paikalliset arvohenkilöt, maalliset ja hengelliset. Väkeä oli niin suunnattomasti, ettemme nähneet heitä. Varsinaisen kul­kueen etunenässä ja sen jäljessä tanssivat riau-riau tanssijat. Yhtenäinen keltainen paitapaljous näkyi hyppelevän tungoksen seassa. Kaduilla ja katuojissa tungeksiva, tiukkaan ahtautunut kansanjoukko peitti silmiltämme kulkueesta kaiken muun pait­si isot jättiläiset, yhdeksän metrin mittaiset tupakkakaupan kyltti-intiaanit, maurit ja kuninkaan ja kuningattaren, jotka kaikki juhlallisina pyöriskelivät  riau-riaun  tahdissa.
Sitten väki jäi seisoskelemaan sen kirkon edustalle, johon pyhä Fermin ja arvohenkilöt olivat menneet jättaen jälkeensä sotilasvartion ja jättiläiset, joiden retkahtaneiden ruhojen vie­ressä niiden sisässä tanssineet miehet seisoivat, sekä kääpiöt, jot­ka  paukkupussejaan läjäytellen kiertelivät katsojien seassa. Menimme  eteiseen, ja siellä suitsutuksen lemahdellessa, väki työntyi  jonossa sisään kirkkoon, mutta Brett pysäytettiin ovel­la, koska hän oli hatutta päin, ja niin me taas läksimme ulos sille  kadulle, joka vei kappelin edustalta keskikaupungille. Kadun kummallakin puolella, katukäytävän reunalla, seisoi ihmisiä odottaen, että kulkue lähtisi paluumatkalleen. Pieni tanssijain parvi teki piirin Brettin ympärille ja alkoi tanssia. Heillä oli kaulassaan isot valkosipuliseppeleet. Billiä ja minua tartuttiin käsipuolesta ja meidät kiskaistiin piiriin. Bill rupesi tanssimaan hänkin. Tanssijat lauloivat kaiken aikaa, Brett olisi myös halunnut yhtyä tanssiin, mutta hänen ei sallittu sitä tehdä. Hänen tahdottiin seisovan keskellä kuvapatsaana. Laulun lopuksi kirkaistiin: “Riau-riau”  ja sitten tanssijat kiidätti­vät meidät viinikapakkaan.
Seisoimme tiskin ääressä. Brett oli nostettu istumaan viini­tynnyrin päälle. Kapakassa oli hämärää ja se oli täynnä lau­lavia miehiä, käheällä äänellä laulavia. Tiskin takana lasket­tiin viiniä tynnyreistä. Panin rahaa tiskille maksuksi, mutta yksi miehistä keräsi lantit ja työnsi ne takaisin taskuuni.
- Tahdon nahkaisen viinileilin, Bill ilmoitti.
- Niitä saa pienen matkan päästä tältä samalta kadulta, minä sanoin. - Menen ostamaan pari.
Tanssijat eivät olisi tahtoneet päästää minua ulos. Kolme heistä istui korkean viinitynnyrin päällä Brettin vieressä ja opetti häntä juomaan viiniä nahkaleilistä. He olivat ripustaneet valkosipuliseppeleen hänen kaulaansa. Joku tyrkytti hänelle lasia väenväkisin. Joku opetti Billille jotakin laulua. Lauloi sitä suu Billin korvassa. Takoi tahtia Billin selkään.
Lupasin lujasti tulla takaisin. Ulos päästyäni lähdin etsi­mään leilintekijän puotia. Väki täytti tiuhana jalkakaytavan ja monen puodin ikkunoita peittivat luukut enkä löytänyt etsimääni. Kävelin kirkolle saakka tähystellen kummallekin puolelle katua. Sitten kysyin tietä eräältä mieheltä ja hän tarttui käsipuoleeni ja vei minut leilintekijan puotiin. Ikkuna­luukut olivat kiinni, mutta ovi oli auki. Siellä lemusi vastaparkitulle nahalle ja kuumalle pielle. Muuan mies maalaili kaavion avulla kirjaimia valmiiden nah­kaleilien pinnalle. Katossa riippui leileja kimpussa. Mies otti leileista yhden, puhalsi sen pullolleen, kiersi suuttimen tiukasti kiinni ja hyppi sitten leilin päällä.
- Katsokaa! Ei vuoda.
- Haluan viela toisenkin. lson leilin.
 Mies otti katosta ison leilin, johon mahtui kolmisen litraa viinia, kukaties enemmänkin. Hän puhalsi sen täyteen ilmaa, niin että posket ja leili vuoron perään pullistuivat ja nousi sitten seisomaan tämän botan päälle pidellen kiinni tuolista.
 - Mita näillä aiotte tehdä? Myydä Bayonnessa vai?
 - En. Aion juoda niistä.
Han läimäytti minua selkään.
- Kunnon mies. Kahdeksan pesetaa näistä kahdesta. Hal­vin mahdollinen hinta.
Mies, joka maalaili kirjaimia uusiin leileihin ja heitteli niitä pinoon, keskeytti puuhansa.
- Totta on, hän vahvisti. - Kahdeksan pesetaa on halpa hinta.
Maksoin ja lähdin ulos ja kuljin katua pitkin takaisin viini­kapakkaan. Sisällä oli entistä pimeämpää ja ylen täyttä. En saanut silmiini Brettia enkä Billia, mutta joku sanoi heidän olevan takahuoneessa. Tiskin luona tyttö täytti molemmat vii­nileilini. Toiseen meni kaksi litraa, toinen veti viisi. Sain ne täyteen kolmella pesetalla kuudellakymmenellä sentiimilla. Jo­ku tiskin luona seisova mies, jota en ollut ennen nähnyt, yritti maksaa viinini, mutta sain viimein sentään maksetuksi itse. Silloin mies, joka olisi halunnut maksaa viinini, tarjosi minulle ryypyn. Hän ei sallinut minun tilata toista vastalah­jaksi, vaan tarjoutui ottamaan pienen suunhuuhtelun uudesta leilistani. Hän kallisti ison viisilitraisen leilini pystyyn ja pu­risti sitä, niin että viini sihisten suihkusi hänen nieluunsa.
- Selvä, hän sanoi ja ojensi leilin takaisin.
Takahuoneessa Brett ja Bill kumpikin istuivat tynnyreil­lään tanssijoiden keskella. Kaikki halailivat toisiaan ja kaikki hoilasivat. Mike istui pöydän ääressä paitahihaisen miesjoukon keskella ja söi kulhosta sipulinlohkoilla ja etikalla höystettyä tonnikalaa. Miehet ja Mike kulauttelivat viiniä ja kaapivat ruokaöljyä ja etikkaa lauselta leivanviipaleilla.
- Hei Jake! Terve! 'Mike huikkasi. - Tule tanne. Tah­toisin esitella sinut kavereilleni. Haukkaamme tässä kaikki välipalaa.
 Minut esiteltiin pöytaseurueelle. He sanoivat Mikelle ni­mensä ja haettivat minulle haarukan.
 - Lakkaa ahmimasta heidän ruokaansa, Michael, Brett huusi viinitynnyrinsä päältä.
 En tahtoisi syöda ateriaanne, estelin, kun joku ojensi mi­nulle haarukan.
- Syökää, hän käski. - Mitä muuta varten sen luulette tässä pöydässä olevan?
Avasin ison viinileilini suuttimen, ja annoin leilin kiertaa. Joka ainoa otti ryypyn kumoten leilin pystyyn käsivarren­mitan päähän.
Ulkoa, hoilauksen takaa, kuulimme kulkueen musiikin.
- Kulkueko siellä vaeltaa? Mike kysyi.
- Nada,  joku tokaisi. - Ei se mitään. Juokaa. Kallistakaa leilia.
- Mista nämä sinut löysivät? kysyin Mikelta.
- Joku kiikutti minut tänne, Mike vastasi. - Sanoivat teidän olevan täällä.
- Missä Cohn on?
- Kuoli pois, Brett huusi. - Hänet korjattiin jonnekin. - Missa hän on?
- En tiedä
- Mistä me sen tietäisimme, Bill sanoi. - KUOLI pois, luulemma.
- Eikä kuollut, Mike vastusti. - Tiedan hyvin, ettei kuol­lut pois. Anis del Mono  vain hänet kellisti.
Hänen mainitessaan  Anis del Monon  yksi miehista vilkaisi meihin, kaivoi pullon esiin puseronsa alta ja ojensi sen minulle. - Ei, estelin. - Ei kiitos.
- Kyllä. Kyllä.  Ariba!  Pullo pystyyn!
Otin kulauksen. Juoma maistui lakritsille ja lämmitti ruoka­torvea pitkin matkaa. Tunsin sen kuumentavan mahalauk­kua ni.
- Missa hitossa Cohn oikein on?
- En tiedä sanoa, Mike vastasi. - Minapä kysyn. Missä on humalainen toveri? han kysyi sitten espanjaksi.
- Tahdotteko nähdä?
- Kyllä, minä vastasin.
- Mina en,Mike torjui. - Tämä herra vain tahtoo.
Anis del Monoa  tarjoillut miekkonen pyyhki suutaan ja kömpi jaloilleen.
- Tulkaa.
Takahuoneessa Robert Cohn uinaili levollisena parin kolmen viinileilin päällä. Oli niin pimeää, että hänen kasvojaan tuskin näki. Hänen peitokseen oli levitetty takki ja toinen takki oli kääritty tyynyksi hänen päänsä alle. Hanen kaulassaan ja rin­nallaan retkotti iso kiemurainen valkosipuliseppele.
- Antaa hänen nukkua, mies kuiskasi. - Ei hätää hä­nellä.
Kaksi tuntia myöhemmin Cohn ilmestyi näkyviin. Hän tuli etuhuoneeseen sipuliseppele yhäkin kaulassaan. Hänen tulles­saan espanjalaiset nostivat ison huudon. Cohn hieroi silmiään ja virnisti.
- Olen tainnut nukkua, hän sanoi.
- Ehei, et yhtään, Brett vastasi.
- Makasit vain kuolleena, Bill sanoi.
- Eikö mennä haukkaamaan hiukan illallista? Cohn ky­syi.
- Tekeekö mielesi syödä?
- Kylla vain. Mikä vika syömisessä on? Minulla on nälkä. - Syö sipulit, Mike neuvoi. - Kuule. Syö nyt sipulit. Cohn seisoi paikoillaan. Uni oli toivuttanut hänet aivan ennalleen.
- Lähdetään tosiaankin syömaan, Brett ehdotti. - Minun täytyy päästä kylpyyn.
- Tulkaa, Bill komensi. - Kiikutetaan Brett hotelliin. Jätimme monelle hyvästi ja ravistimme monen kätta ja läksimme ulos, Ulkona oli pimeää.
- Mitä luulette kellon olevan? Cohn kysyi.
- Kaksikymmentäkaksi.
- Olemme totisesti juoneet.
 - Me juoneet olemme, sitä kai tarkoitat? Sinähän nukah­dit kesken.
 Kävellessamme pitkin pimeitä katuja hotellia kohti me näim­me rakettien lennahtelevan torilta taivaalle. Kun tähystelimme sivukatuja pitkin torille päin, näimme sen olevan ahdinkoon saakka täynnä väkeä ja keskimmäisten siellä tanssivan.
Hotellissa tarjoiltiin ylen runsas ateria. Tämä oli ensimmäi­nen hinnaltaan kahdenkertaisiksi korotetuista fiesta-aterioista, ja siihen oli sisällytetty monta lisäruokalajia. Syötyämme läh­dimme kaupungin ulkolaidalle. Muistan hyvin, että olin päät­tänyt pysytella jalkeilla koko yön nähdäkseni härkien nelis­tävän katuja pitkin kaupungin halki kello kuudelta ja muistan myös olleeni niin uninen, että menin vuoteeseen kello neljän maissa. Muut jatkoivat valvomistaan.
 Huoneeni ovi oli lukossa enkä löytänyt avainta mistään, joten kapusin yläkertaan ja nukuin toisessa Cohnin huoneen vuoteista. Fiesta jatkui ulkona yössa, mutta minua nukutti niin vahvasti, ettei se pystynyt pitämään minua hereilla. Kun sitten heräsin, ilmoitti raketin paukaus, etta härat oli päästetty tarhastaan kaupungin laidalta. Nyt ne nelistäisivät katuja pit­kin härkätaistelukentälle. Olin nukkunut raskaasti ja herasin myöhästymisen tunteeseen. Kiskaisin Cohnin takin hartioilleni ja menin ulos parvekkeelle. Kaita katu alapuolellani oli autio. Parvekkeet olivat kaikki tapötäynnaä katselijoita. Äkkiä il­maantui kadulle ihmisparvi. Miehet juoksivat kaikki taajana ryhmänä. He sivuuttivat hotellin ja jatkoivat matkaansa kent­tää kohti ja heidan jäljessään tuli lisää miehiä, jotka juoksi­vat vieläkin nopeammin, ja sitten tuli muutama mattimyöhäi­nen, joka todella juoksi. Pienen matkan päässä heistä nelisti­vat härät viskellen päätään. Koko joukko katosi näkyvistä kulman taakse. Yksi miehista kaatui, kieri katuojaan ja jäi makaamaan liikkumattomana, mutta härät vain jatkoivat matkaansa piittaamatta hänestä lainkaan. Härät juoksivat yhtenä rykelmänä.
 Juoksijoiden häivyttyä näkyvistä kajahti härkätaisteluken­taltä  ISO huuto. Siitä ei tullut loppua. Sitten vihdoin pamahti raketti kertoen, että harat olivat päässeet katsojapaljouden halki kentälle ja talliin. Palasin huoneeseen ja menin takaisin sänkyyn. Olin seisonut kiviparvekkeella paljain jaloin. Olin jotensakin varma siitä, että muut meikäläiset olivat olleet härkätaistelukentän luona katsomassa. Sänkyyn päästyäni nu­kahdin taas.
Cohn heratti minut tullessaan sisään. Han rupesi riisuu­tumaan ja meni sulkemaan ikkunan, koska vastapaisen talon asukkaat tähystelivät parvekkeeltaan huoneeseemme.
- Näitkö härkien tulon? minä kysyin.
- Olimme kaikki katsomassa.
- Loukkaantuiko kukaan?
- Yksi häristä pääsi kentälle väkijoukon kimppuun ja heitteli kuutta tai kahdeksaa ihmistä.
- Mitä Brett siitä tuumi?
- Kävi niin äkkiä, ettei kenellakaan ollut aikaa hätääntyä.
- Olisin mielelläni ollut mukana katsomassa.
- Emme tienneet, mihin oikein olit kadonnut. Kävimme huoneesi ovella, mutta se oli lukossa.
- Missä kulutitte aikaanne?
- Tanssimme jossakin kapakassa.
- Minua alkoi nukuttaa, sanoin.
- Hitto, nyt nukuttaa minuakin, Cohn totesi. - Eikö tämä touhu lopu koskaan?
- Ei vielä viikkoon. "
Bill avasi oven ja pisti päänsä sisään.
- Missä sinä olet piileskellyt, Jake?
- Näin parvekkeelta niiden nelistävän ohi. Miltä vaikutti? - Vallan upealta.
- Minne nyt olet menossa?
- Nukkumaan.
Meistä ei kukaan noussut ennen keskipäivää. Söimme ka­toskäytävään nostettujen pöytien ääressä. Kaupunki oli tul­villaan kansaa. Jouduimme odottamaan pöytää. Lounaan syö­tyämme menimme lrunaan. Se oli jo täynnä ja täyttyi härkä­taistelun  alkuhetken lähestyessä vieläkin täydemmäksi ja pöy­dät työntyivät yhä likemmaksi toisiaan. Korvissamme soi ison väkijoukon taaja puheenhumina, jonka aina kuulee härkätais­telun edellä. Tällä tavoin ei kahvila koskaan muulloin humis­sut, olipa se kuinka täynnä tahansa. Humina jatkui taukoa­mattomana ja se nielaisi meidät itseensa, elimelliseksi osak­seen.
Olin ostanut kuusi lippua joka näytökseen. Kolme niista oi­keutti barrera-paikoille,  kehän alimmalle riville, ja kolme oli sobrepuertoja, puuselustaisia penkkipaikkoja, jotka sijaitsivat ylempänä, katsojalavan puolivälissä. Mike arveli, etta Brettin olisi näin ensimmäisellä kerralla viisainta istua ylpaikalla ja Cohn tahtoi istua heidan seurassaan. Bill ja minä niin muo­doin otimme barrera-paikat  ja minä annoin kolmannen lipun tarjoilijalle myytäväksi.  Bill kuului neuvovan Cohnille, kuinka hänen tuli olla ja katsella, jotta hevosten kohtalo ei kävisi liikaa luonnolle. Bill oli jo nähnyt yhdet härkätaistelut.
- En pelkää sen käyvän luonnolleni. Kunhan en vain kyllästyisi, Cohn sanoi.
- Vai niin sinä kuvittelet.
- Älä katsele hevosia sen jälkeen kun härkä on puske­nut, varoitin Brettiä. - Tarkkaile härän hyökkäystä ja sitä, kuinka picador yrittaa pitaa sitä loitolla, mutta jos hevonen saa puskun, käännä silmäsi ja katso vasta sitten, kun se on kuollut.
- Hiukan minua hermostuttaa, Brett sanoi. - En oikein tiedä, kestankö katsella sitä.
- Kyllä kestät. Ei sinua muu voi kiusata kuin hevoset, ja ne ovat areenalla vain muutaman minuutin. Katso muualle, jos rupeaa tekemaan pahaa.
 - Ei Brettillä mitään hätää ole, Mike vakuutti. - Minä pidän huolen hänestä.
- En usko, että kyllästyt, Bill ennusti.
- Menen hotelliin noutamaan kiikarin ja viinileilin, ilmoi­tin. - Tulen takaisin tanne. Alkaa litkikö itseänne umpi­tunneliin.
- Mina lähden mukaan, Bill sanoi. Brett hymyili meille. Kiersimme torin katoskäytävää pitkin säästyäksemme porottavalta auringolta.
- Tuo Cohn käy sisulleni, Bill sanoi. - Hänessä on niin iso annos juutalaista ylimielisyytta ettei usko edes här­kätaistelun pystyvän herättämään hänessä muita kuin pitkaäveteisyyden tunteita.
- Tähystellaan häntä kiikarilla, ehdotin.
- Pyh, painukoon helvettiin koko mies.
- lson osan ajastaan hän siellä jo onkin.
- Pysyköön sitten myös.
Hotellin portaikossa kohtasimme Montoyan.
- Tulkaa mukaan, Montoya kehotti. - Tahdotteko ta­vata Pedro Romeron?
- Mainiota, Bill hyväksyi. - Mennään vain tapaamaan miekkosta.
Kapusimme Montoyan jäljessä seuraavaan kerrokseen ja kul­jmme pitkin käytävää.
- Hän asuu numerossa kahdeksan, Montoya kertoi. ­Laittautuu paraikaa härkätaistelutamineisiin.
Montoya koputti ovelle ja avasi sen. Huone oli hämärä, sillä kaidalle kadulle näyttävästä ikkunasta pääsi lankeamaan sisälle vain vähän valoa. Siella oli kaksi vuodetta, joita erotti toisistaan kaihdinseinä. Hehkulamppu paloi. Poika seisoi kep­pisuorana ja totisena härkätaistelijan puvussaan. Hänen lyhyt takkinsa riippui tuolin selkänojassa. Hänen vyötaan paraikaa
sidottiin. Hänen musta tukkansa välkkyi lampun valossa. Hä­nellä oli valkoinen palttinapaita. Miekankantaja sai vyön si­dotuksi ja nousi seisomaan ja peräytyi. Pedro Romero nyök­kasi ja pudisti kättämme ylen etäisen ja arvokkaan näköi­sena. Montoya kertoili millaisia aficionadoja me olimme ja sa­noi meidän haluavan toivottaa hänelle onnea. Romero kuunteli kovin vakavana. Sitten hän kääntyi minuun päin. Hän oli kau­nein poikanen, minka ikinä olen nähnyt.
- Te tulette härkätaisteluun, hän sanoi englanniksi.
- Puhuttelo englantia? kysyin tuntien itseni idiootiksi.
- En, han vastasi ja hymyili.
Yksi kolmesta vuoteella istuneesta miehesta tuli luoksem­me ja kysyi, puhuimmeko ranskaa.
- Tahtoisitteko minun olevan tulkkina? Haluatteko ky­syä jotakin Pedro Romerolta?
Kiitimme häntä. Mitapa olisimme voineet haluta tietää? Poika oli yhdeksantoistavuotias, yksin maailmassa, ellei otta­nut lukuun hänen miekankantajaansa ja kolmea muuta apu­riaan, ja härkätaistelu alkaisi kahdenkymmenen minuutin ku­luttua. Toivotimme hanelle “Mucha suerte” - paljon onnea - löimme kättä ja läksimme tiehemme. Meidan sulkiessam­me oven hän seisoi suorana ja komeana ja omaan itseensä sulkeutuneena huoneessaan apulaistensa keskellä.
- Oikein hyvä poika, eikö teidänkin mielestänne? Montoya kysyi.
- Hauskan naköinen poju, minä myönsin.
- On toreron naköinen, Montoya lisäsi. - Oikeaa tyyppia. - Oikein hyvä poika hän on.
- Pian nähdään, millainen hän on areenalla, Montoya huomautti.
lso nahkainen viinileilini riippui huoneeni seinalla. Otim­me sen ja kiikarin, kiersimme ovemme lukkoon ja menimme alakertaan.
 Harkataistelu oli erinomainen. Bill ja minä innostuimme
 kovasti katsellessarnme Pedro Romeroa. Montoya istui meistä kymmenisen paikan päässä. Romeron surmattua: ensimmäisen härkänsa Montoya tavoitti katseeni ja nyökkasi. Todellinen härkätaistelija. Sellaista ei ollut nähtykään pitkään aikaan. Kahdesta muusta matadorista toinen oli oikein hyvä ja toinen kohtalainen. Mutta heita ei voinut verrata Romeroon, siitä­kään huolimatta, etteivät Romeron härät olleet järin ihmeel­lisia.
 Härkätaistelun aikana minä moneen kertaan tähystelin kiikarilla ylös Mikeen ja Brettiin ja Cohniin. Heilla ei tuntu­nut olevan hätää. Brett ei näkynyt olevan kuohuksissaan. Kaik­ki kolme nojasivat edessään olevaan sementtikaiteeseen.
- Anna kiikari, Bill pyysi.
- Onko Cohn pitkästyneen näköinen? kysyin.
- Saakelin nappijutku!
Väkijoukon seassa, joka tungeksi härkätaistelukentan ulko­puolella näytöksen päätyttyä, ei päässyt liikkumaan minne­kään päin. Emme pystyneet työntymään lävitse, vaan meidan oli madeltava mukana sen valuessa kaupunkia kohti hitaasti kuin jäävirta. Olimme hiukan poissa tolaltamme niin kuin ihminen aina on härkätaistelun jälkeen ja meissä eli se haltioi­tumisen tunne, jonka hyvä härkätaistelu aina tuo mukanaan. Fiesta oli menossa yhä vain. Rummut kumisivat ja huilut ki­mittivat ja joka puolella väentungosta oli tanssijoiden saarel­mia. Tanssijat olivat ihmispaljouden seassa eikä heidän taido­kasta jalkatyötään niin muodoin voinut nähdä. Näki vain päiden ja hartioiden hyppelehtivan ylös ja alas, ylös ja alas. Viimein meidän onnistui irtautua väkijoukosta ja lähdimme kulkemaan kahvilaa kohti. Tarjoilija varasi tuolit muiIle mei­kalaisille ja me tilasimme absintin kumpikin ja katselimme torilla tungeksivaa laumaa ja tanssijoita.
- Mita luulet tuon tanssin olevan? Bill kysyi.
- Jonkinmoista jotaa.
 - Eivat he koko aikaa tanssi samaan tapaan, Bill väitti.
- Tanssi vaihtelee musiikin mukaan.
- Upeaa tanssia.
Edessiimme, tyhjällä katukäytävän kaistalla, tanssi poika­joukko. Askelet olivat erinoma:isen mutkallisia ja poikien kas­voilla oli syventynyt ja keskittynyt ilme. Tanssiessaan he kaik­ki katsoivat alaspäin, poikien narupohjaiset kengat kopsahteli­vat ja tupsahtelivat katuun. He löivät varvaspuolen yhteen. Kantapaat yhteen. Jalkapohjat yhteen. Musiikki riehahti hur­jaksi ja niin oli vuoro päättynyt ja pojat tanssivat tiehensa pitkin katua.
- Tuolla tulee hienosto, Bill totesi.
Muut olivat tulossa kadun yli.
- Tervehdys, miehet, minä sanoin.
- Päivää herrat, Brett vastasi. - Säästitte paikat meille vai? Oikein kilttia.
- Kuulkaa, Mike sanoi. - Tuo Romero mikä mahtoi ollakaan on melkomoinen tekijä. Vai erehdynkö kukaties? - Voi, hän oli aivan ihana, Brett huokasi. - Entä hänen vihreät housunsa?
- Brett ei saanut silmiään niistä.
- Kuule, minun täytyy saada kiikarisi huomispäiväksi.
- Miltä tuntui?
- Ihmeelliseltä. Suurenmoiselta. Nähtävyys totisesti.
- Enta hevoset?
- En voinut olla katsomatta.
- Ei saanut käännetyksi katsettaan niista, Mike kertoi. ­Kumma tyttölapsi.
- Kamalia niille tosiaan tapahtuukin, Brett sanoi. - Mut­ta en kuitenkaan voinut kääntää silmiani.
- Tekikö yhtään pahaa?
- Ei lainkaan.
- Robert Cohnia ellotti, Mike pani valiin. - Olit vallan vihreä, Robert.
 - Ensimmäinen hevonen kävi luonnolle, Cohn myönsi.
 - Et sentään kyllästynyt, vai mitä? Bill kysyi.
 Cohn nauroi.
- Ei, en kyllästynyt. Suo anteeksi, että sanoin niin.
- Saamasi pitaa, Bill myöntyi - jos kerran niin on, ettet kyllästynyt.
- Ei ainakaan ollut kyllästyneen naköinen, Mike ilmoitti. - Epäilin, että hän rupeaa oksentamaan.
- Ei minulla sentään niin huono olo ollut. Hetken vain tuntui ellottavalta.
- Mutta minäpä luulin, etta hän alkaa oksentaa. Et kai kyllästynyt, ethän, Robert?
Äla viitsi, Mike. Pyysinhän jo anteeksi niitä sanojani.
Kyllastyi hän, uskokaa pois. Hän oli vallan vihreä.
- Ah, äla jankuta, Michael.
Ei koskaan pidä kyllästyä ensimmäisessa härkätaistelus­saan, Robert, Mike varoitti. - Siita voi tulla pahaa siivoa.
- Jäta nuo puheet Michael, Brett kaski.
- Han sanoi Brettia sadistiksi, Mike jatkoi. - Ei Brett ole sadisti. Brett on pelkkä suloinen, terve tyttölapsi.
- Oletko sina sadisti, Brett? minä kysyin.
- Toivottavasti en ole.
- Han sanoi Brettia sadistiksi siitä syystä vain, että Brettilla on hyvä terve vatsa.
- Ei pian enää ole terve.
Bill sai houkutelluksi Miken puhumaan jostakin muusta. Tarjoilija toi absinttilasit.
- Piditkö tosissasi taistelusta? Bill kysyi Cohnilta.
- Ei, en voi sanoa pitäneeni. Suurenmoinen näytös se mi­nusta silti oli.
- Hitto, niin olikin! Mikä näky! Brett puuskahti.
- Kunhan ei hevosia vain olisi mukana, Cohn sanoi.
- Ei niistä pidä liikoja valittaa, Bill väitti. - Härkataiste­lussa ei pienen ajan kuluttua näe mitään vastenmielistä.
- Ensi alkuun se tuntuu melko karmivalta, Brett virkkoi.
- Silloin minua aina hirvittaa, kun härkä kay hevosen kimp­puun.
- Härät ovat uhkeita, Cohn sanoi.
- Oikein hyviä ne olivat. Mike vahvisti.
- Ensi kerralla tahdon istua alhaalla, Brett vaati ja mais­toi absinttilasistaan.
- Hän tahtoo nähdä härkätaistelijat likelta, Mike selitti.
- Ovat totisesti tekijöitä, Brett myönsi.  - Tämä Romeron poikanenhan on vasta lapsi aivan.
- Penteleen hyvän naköinen poju, minä puutuin puhee­seen.  - Käväisimme hänen huoneessaan, enkä ikinä ole näh­nyt kauniimpaa poikaa.
- Kuinka vanhaksi luulisit häntä?
-Yhdeksantoista- tai ka:ksikymmentavuotiaaksi.
- Kuvitella.
Seuraavan päivän näytös oli paljon parempi kuin  tämaä en­simmäinen. Brett istui Miken ja minun välissä barrera-paikoilla , ja Bill ja Cohn kiipesivat yläpaikoille. Romero oli näy­töksen eittämätön  tähti. En usko Brettin muuta härkätaistelijaa nähneenkään.  Eipa sen puolesta nähnyt kukaan muukaan, el­Ieivät ehkä kovapintaiset tekniikan tuntijat. Pelkkää Romeroa näytös  oli. Kaksi muutakin matadoria taisteli, mutta heitä ei voinut ottaa lukuun. Istuin Brettin vierellä ja selitin, mistä kuIloinkin oli kysymys. Neuvoin hanta katsomaan härkää he­vosen asemesta härän hyökätessä picadorien kimppuun ja sain hänet niin tarkasti seuraamaan picadorien peitsenkayttöa, että hän näki, mistä oli kysymys ja ettei touhu enää tuntunut pel­kältä selittämättömien hirmuisuuksien sarjalta, vaan pikem­minkin määrätietoiselta toiminnalta. Panin hänet tarkoin kat­somaan Romeroa, kun tämä viittansa avulla houkutteli härän pois kellistyneen hevo$en kimpusta ja viittaansa  heilutellen piti haran valloissaan ja käänteli sitä sulavasti  ja notkeasti sinne tänne uuvuttamatta sita loppuun ennen aikojaan. Brett näki Romeron kaihtavan kaikkinaisia rajuja liikkeita ja säästävän  härkäänsä siihen hetkeen saakka, jolloin halusi sen kaataa, hengästyttämättä ja suututtamatta sitä suunniltaan, väsyttäen vain vähin erin. Brett näki myös, kuinka lähellä härkää Romero kaiken aikaa hyöri, ja minä paljastin hänelle ne silmankääntö­temput, joita muut härkätaistelijat tekivät synnyttaakseen vaikutelman, että hekin kävivat lähitaistelua. Brett ymmärsi nyt, miksi hän piti Romeron viitankäsittelystä ja mistä syystä mui­den työ ei häntä miellyttänyt.
 
Kertaakaan ei Romero väännähtänyt rumasti, vaan hänen joka ainoa liikkeensa oli mutkaton ja puhdas ja linjakas. Muut matadorit kiemurtelivat kuin korkkiruuvit kyynarpäät koholla ja ottivat tukea härän kupeesta sarvien vilahdettua ohitse, jotta katsojat uskoisivat heidän olleen vaarassa. Jäl­keenpäin tällainen valheellisuus eltaantui muistoissa ja toi pa­han maun suuhun. Romeron taistelutapa tehosi tunteisiin oi­kealla tavalla, koska hän piti liikkeensa nuhteettoman puhtai­na ja levollisina ja päästi tyynesti sarvet joka kerran aivan likelta ohitseen. Hänen ei tarvinnut varta vasten osoittaa kat­sojille, kuinka läheltä ne olivat vilahtaneet. Brett näki, että temppu, joka on kaunis härän vierellä tehtynä, näyttää nau­rettavalta, jos sen tekee pienen matkan päässä. Kerroin Brettille, että härkätaistelijat olivat Joseliton kuoleman jälkeen ruvenneet kehittämään itselleen teeskentelytekniikkaa herättääkseen vaaran näyttelemisellään katsojissa valheellisia tunnekuohu­ja, vaikka heillä ei totta puhuen minkäänmoista hätää ollut­kaan. Romero harrasti vanhaa taistelutapaa: piti liikkeensä linjakkaina siten, että antautui mahdollisimman auliisti alt­tiiksi härän syöksyille ja han hallitsi härän näyttämällä sille, että oli aivan saavuttamaton, ja kaiken aikaa hän valmisteli  sitä tappohetken varalta.
- En ole nähnyt hänen tekevän vielä yhtään kömpelöä liiketta, Brett huomautti.
 - Et näekään, ellei hän säikähdy, minä vastasin.
 
- Ei hän säikähdy mistään, Mike uskoi.  - Osaa ammat­tinsa liian peijakkaan hyvin.
- Hän osasi sen jo aloittaessaan. Muut eivat pysty oppi­maan edes sen vertaa kuin hän tiesi syntyessaan.
- Ja laupias taivas, mikä ulkonakö, Brett ihasteli.
- Tiedatkö mitä? Luulen, etta Brett alkaa rakastua tahan härkätaistelijaveijariin Mike sanoi.
- En ihmettelisi yhtään.
- Ole kunnon veikko, Jake. Ala kerro Brettille enem­pää hänestä. Kerro siitä, millä lailla nämä kaverit pieksevat vanhaa äitiään.
- Kerro, kuinka suuria juoppoja he ovat.
- Kammottavia vallan, Mike vakuutti.  - Kuhkivat pais­saan aamusta iltaan ja pieksevat vanhaa äitiään.
- Sen näkee hänestä, Brett myönsi.
- Niin totisesti nakee, minä vahvistin.
Muuliy oli valjastettu kiskomaan härän ruhoa ja sitten ruos­kat läjähtivat, miehet juoksivat ja muulit ponnistivat ja työnsi­vat jaloillaan, kiihdyttivat juoksunsa laukaksi ja härkä  - sarvi pystyssa ja poski maata vasten  - pyyhki silean jäljen hiek­kaan, läpi punaisen portin.
- Seuraava härkä on viimeinen.
- Ihanko totta? Brett sanoi. Hän kallistui nojaamaan kai­teeseen. Romero viittasi picadoreilleen, jotta nämä asettuisi­vat paikoilleen ja seisoi sitten itse liikkumattomana, viitta rintaa vasten ja katseli areenan yli sinne päin, mistä härkä ilmaantuisi.
Näytöksen päätyttyä lähdimme pois kentältä tungoksen puristukseen.
 
- Nämä härkätaistelut ovat vallan mahdoton rasitus ihmisvoimille, Brett julisti.  - Olen vetelä kuin rätti.
- No, saathan kohta ryypyn, Mike lepytti.
 
Ote Hemingwayn kirjasta: “Ja aurinko nousee”.
 
Linkkejä

Tämän päivän "Joselito"

Tommi 8.8.2oo2