Kuvan copyright: Tarmo Väyrynen

Taru Väyrynen

Varpu ja Taikakoira

Julkaistu nidottuna vuonna 2003.

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2006.

ISBN 952-91-6205-7 (nid)

ISBN 952-92-0926-6 (html)

Taikakoira

Suuret kuuset kasvoivat niin lähekkäin, että niiden oksat pujottautuivat yhteen kuin kädet. Kuusten syvä vihreys siivilöi auringonvalon, jota tuli vain niukasti metsäaukion matalien pensaiden ja varpujen yli. Sammaleisella kivellä suurimman kuusen varjossa istui vaaleaturkkinen koira, josta erottuivat selvästi ainoastaan surumieliset silmät.

   – En minä ole surullinen, koira sanoi.

   – Ole hiljaa, kun minä piirrän sinua, Varpu pyysi. – Oikeastaan sinun ei pitäisi puhua lainkaan. Sinä olet kuva, et sinä osaa puhua.

   – Älä minua moiti, koira sanoi. – Sinä piirsit minut ja kuvittelit minut puhumaan. Pidä hyvänäsi.

   – Puhu sitten edes totta, Varpu ehdotti. – Sinä olet surullinen. Piirsin sinut surulliseksi.

   – Piirsit minut surulliseksi, koska olet itse surullinen, koira huomautti.

   – En minä ole surullinen, Varpu sanoi ja tiesi valehtelevansa. Hän oli surullinen, ja silloin hän mielellään piirsi. Piirtäminen auttoi unohtamaan surut, ja joskus ne häipyivät piirtämisen aikana jäljettömiin, eikä muistanut enää yrittämälläkään, mistä paha mieli oli johtunut. Ehkä kynä olikin taikasauva?

   Varpu vilkaisi kädessään olevaa lyijykynää. Ei, kyllä se oli vain ihan tavallinen kynä, vaikka sen päässä keikkuikin pieni leluapina. Hyvä että se ei ollut taikasauva, taikasauvalla olisi varmaan ollut tosi hankala piirtää. Se olisi saattanut tuottaa vielä arvaamattomampaa jälkeä kuin vilkas mielikuvitus.

   Varpu laski lyijykynän pöydälle ja valitsi värikynien joukosta vaaleanruskean, jolla hän selvensi koiran ääriviivoja. Sitten hän piirsi hännän kaartumaan etutassujen yli. Koira näytti kauniilta ja ystävälliseltä, vaikka sen silmät olivatkin surumieliset. Juuri sellaisen koiran Varpu olisi halunnut.

   – Olen surullinen, koska minulla ei ole sinua, hän sanoi. – Sinä olet minun unelmani. Piirsin sinut surulliseksi, sillä sinäkin varmaan suret, kun sinulla ei ole minua.

   Isän ja äidin mielestä koiraa ei voinut hankkia, koska siitä olisi heille liikaa vaivaa. Heille! Eiväthän he olleet edes kotona koskaan. Nytkin äiti oli opiskelemassa ja isä työmatkalla.

   – Olen yksin, Varpu selitti koiralle.

Varpun seuraksi oli tullut mummi, mutta eivät mummit ole sellaista seuraa, josta olisi iloa muille kuin toisille mummeille ja papoille.

   – Olisin yksin, vaikka isä ja äitikin olisivat kotona, Varpu jatkoi valitustaan. – Isä haluaa vain olla, makaa sohvalla ja katsoo televisiota tai lukee lehteä. Äiti taas miettii koko ajan työtään. Äiti on taiteilija.

   Koira ei sanonut mitään, mutta katsoi myötätuntoisesti.

   – Isä ja äiti kuitenkin antavat minun olla rauhassa, Varpu jatkoi. – Mummi ei anna kenenkään olla rauhassa, ei isän eikä äidin eikä minun. Mummi muka panee asioita järjestykseen. Eikö olisikin reilumpaa panna järjestykseen vain omia asioitaan ja jättää muut rauhaan?

   Koira ei vastannut, mutta näytti edelleen myötätuntoiselta.

   – Mummi määräilee koko ajan, Varpu valitti. – Mummi on yhtä kova määräilemään kuin kamalin opettaja, joka sentään on melkein määräilyautomaatti.

   – Koiria vasta määräilläänkin, koira sanoi. – Varsinkaan piirretty koira ei saa päättää mitään itse. Pitäisi näyttää surulliseltakin, vaikka ei ole surullinen.

   Varpu korjasi koiran ilmettä hiukan iloisemmaksi.

   – Joko kelpaa? hän kysyi.

   – Ei.

   – Mitä sinä vielä haluat?

   – Haluan siivet, koira sanoi.

   – Ei koiralla ole siipiä.

   – Tuo on ennakkoluulo. Olet nähnyt vain koiria, joilla ei ole siipiä. Ei se todista, että millään koiralla missään ei koskaan ole siipiä.

   Varpu huokasi, tarttui kynään ja piirsi.

   – No nyt sinulla on siivet, hän sanoi hetken kuluttua. – Oletko nyt tyytyväinen?

   – Nyt olen Taikakoira, koira sanoi. – Tiesit kyllä, että se minä olen, olethan kertonut minusta isällesi ja äidillesi, ja taisit puhua minusta mummillesikin.

   – Mummille kertominen oli vihoviimeinen virhe, Varpu totesi. – Hän sanoi, etten saisi kuvitella kaikkea turhanpäiväistä.

   – Olenko minä muka turhanpäiväinen? Taikakoira kysyi harmistuneena.

   – Se on vain mummin mielipide, Varpu sanoi sovittelevasti. – Eikä hän sinua moittinut, vaan minua. Hänen mielestään aivan pieni lapsi voi leikkiä mielikuvitusleikkejä, mutta näin iso ei tee niin, jos on normaali.

   – Haluatko sinä olla normaali? Taikakoira kysyi. – Se kuulostaa tylsältä.

   – Tylsää se onkin, jos ei saa kuvitella, Varpu myönsi. – Mutta epänormaalina oleminen tuntuu nololta, vaikka äiti sanoi, että kaikki suuret taiteilijat ovat kai mummin mielestä epänormaaleja.

   – Ehkä sinusta tulee taiteilija, koira ehdotti. – Taiteilijat kai kuvittelevat, ja piirtävät ja kirjoittavat sitten siitä, mitä ovat kuvitelleet. Se on varmaan hauskaa.

   Varpu huokasi.

   – En tiedä, kuvittelevatko taiteilijat koskaan sillä tavalla, että se olisi hauskaa, hän sanoi. – Äiti sanoo, että oikea taiteilija ei unelmoi. Minä haluan kuvitella unelmia ja piirtää niitä.

   Varpu siirsi piirustuksen hiukan kauemmas ja tarkasteli sitä. Metsä näytti salaperäiseltä. Se oli Seikkailumetsä, ja seikkailua hän nyt kaipasi. Hän otti paperin taas eteensä pöydälle ja piirsi kiven juureen pienen tumman sykkyrän. Se saattoi olla kuivunut oksanpätkä, mutta hän ei ollut vielä aivan varma siitä mikä se oli.

   – Mitä oikea taiteilija sitten kuvaa, jos ei unelmia? koira kysyi.

   – Äidin mielestä taiteilijan pitää kertoa elämän tarkoitus, Varpu sanoi.

   – Se on suuri yritys, Taikakoira arveli päätään pudistaen.

   – Mutta elämän tarkoituksen tietäminen olisi tärkeää, Varpu sanoi.

   Hän nosti katseensa piirustuksesta ja vilkaisi huoneensa suljettua ovea. Sen takaa kuului ääniä, jotka kertoivat mummin puuhaavan keittiössä. Varpu katsoi taas Taikakoiraa ja ajatteli, että sille ja vain sille hän uskalsi kertoa myös suurimman huolensa.

   – Minua pelottaa joskus, kun ajattelen, että me kaikki kerran kuolemme. Pitäisi tietää, mikä on elämän tarkoitus, tai ainakin pitäisi tietää, mitä on olemassaolon jälkeen.

   – Miksi se pitäisi tietää? Taikakoira kysyi. – Minua ei ollut olemassa sinulle, ennen kuin kuvittelit minut. Ei minua pelota, mitä minulle tapahtuu, kun unohdat minut.

   – Olisinko minäkin jonkun kuvittelema? Varpu kysyi. – Ei, nyt meni mahdottomaksi. Mummi taitaa olla oikeassa, minulla on liian vilkas mielikuvitus.

   Varpu rajasi Taikakoiran silmiä tummalla värillä. Niihin tuli lisää hymyn tapaista pilkettä, vaikka pieni surumielisyyskin säilyi.

   – Liian suuria ja pelottavia asioita ei kannata miettiä, Varpu sanoi. – Niille ei kuitenkaan voi mitään. Minun ongelmani on nyt mummi, tai oikeastaan se, että olen vanki. Oma huoneeni on muuttunut vankilaksi ja mummi vanginvartijaksi. Olen muka käyttäytynyt huonosti, ja minun pitää siksi olla huoneessani ja miettiä, mikä on sopivaa.

   – Mietitään sitä yhdessä, Taikakoira ehdotti.

Pako vankilasta

Taikakoira asettui kivellään arvokkaaseen asentoon ja katsoi Varpua tutkivasti.

   – Olet tehnyt jotain, josta sinulle määrättiin rangaistus, se sanoi. – Minä pyrin nyt puolueettomasti ratkaisemaan, oliko tuomio oikea. Ensin haluan tietää, mitä sinä teit.

   – En tehnyt paljon mitään, Varpu vakuutti. – Oikeastaan en tehnyt yhtään mitään. Minä vain sanoin, ja mummin mielestä ne olivat rumia sanoja.

   – Olivatko ne? Taikakoira kysyi.

   – Sanat ovat vain sanoja, Varpu väitti. – Esimerkiksi pumpernikkeli voi jonkun mielestä olla kaunis sana, toisen mielestä ruma. Ja se, jonka mielestä pumpernikkeli on ruma sana, suuttuu sen kuullessaan.

   – Niin tietysti, koira myönsi. – Mutta ethän sinä sanonut mummillesi pumernikkeli.

   Varpu pudisti päätään niin pontevasti, että pitkät, vaaleat hiukset tanssivat pään ympärillä.

   – En tietenkään sanonut, hän vakuutti. – Sanoin kaikki sellaiset sanat, jotka kuullessaan mummi läkähtyy kiukusta.

   – Oliko sinulla siihen jokin erityinen syy? koira halusi tietää.

   – Tottavie oli, Varpu vakuutti. – Heti kun tulin koulusta mummi kysyi, oliko koulussa mukavaa.

   – Eikö se ollut ihan tavallinen kysymys?

   – Liian tavallinen. Mummi kysyy aina niin, ja jos ei vastaa, että oli ihan kivaa, tulee kauhea kuulustelu.

   – Et siis halunnut vastata, että oli ihan kivaa, mutta et uskaltanut vastata muuta, koira päätteli. – Mitä teit?

   – Sanoin mummille, että arvaa kaksi kertaa, niin toinen voi osua oikeaan.

   – Arvasiko hän?

   – Arvaa sinä se.

   – Luulenpa tietäväni, koira myönsi. – Hän käski sinun vastata kunnolla.

   – Ja minähän vastasin kunnolla, tosi kunnolla, Varpu sanoi.

   – Mummi ei kuitenkaan pitänyt vastaustasi kunnollisena, koira totesi. – Vastakkain ovat nyt sinun ja mummisi käsitys siitä, millä tavalla sinun olisi pitänyt vastata.

   – Juuri niin, Varpu sanoi. – Ja siksi paikalla olisi pitänyt olla puolueeton tuomari, sellainen kuin sinä, joka olisi ottanut huomioon molempien mielipiteet. Mutta mummi ryhtyi itse tuomariksi.

   – Se taitaa olla tavallista, kun toinen on aikuinen ja toinen lapsi, Taikakoira sanoi. – Enkä usko, että tuomioon tulee muutosta, ennen kuin mummisi itse niin päättää. Ei siis kannata esittää vastalausetta.

   – Voisin piirtää mummin etanaksi, ja sitten tulisi mies, jolla on isot saappaat, ja tallaisi etanan ihan litteäksi, Varpu suunnitteli. – Mutta oikeastaan pidän mummista, useimmiten. Ehkä en viitsi tehdä hänelle pahaa.

   Keittiön äänistä Varpu kuuli, että mummi valmistautui leipomaan. Mummi teki hyvää ruokaa ja leipoi kaikenlaista herkullista. Mummi pani asioita järjestykseen myös siivoamalla, ja vaikka Varpu kapinoikin joutuessaan järjestämään oman huoneensa sekasotkun, siistissä asunnossa oli mukavampi olla kuin sekamelskan ja pölyn keskellä.

   – Mitä koulussa tapahtui? Taikakoira kysyi. – Mistä olit niin pahoillasi, että kiukuttelit mummillesi?

   Varpu katsoi Taikakoiran ystävällisiin silmiin, joissa surumielisyys ja pieni hymy viihtyivät rinnakkain. Hän epäröi.

   – Siitä taitaa olla vaikea puhua, koira sanoi myötätuntoisesti.

   Siitä oli vaikea puhua, koska oli vaikeaa selvittää edes itselleen, mistä oikein oli kysymys. Se mitä tapahtui oli kyllä aivan yksinkertaista. Varpu oli tänään koulussa sanonut Jennalle, että tämä oli tyhmä. Mutta miksi siitä tuli niin paha olo?

   Jenna oli tyhmä, varmasti oli, koska muutkin sanoivat niin. Varpu oli kyllästynyt olemaan Jennan ystävä. Kukaan muu ei pitänyt Jennasta, ja sellainen, josta kukaan ei pitänyt, oli tietysti tyhmä, tai ainakin kummallinen. Oli Jennan omaa syytä, että kukaan ei pitänyt hänestä. Vai oliko sittenkään?

   Varpu katsoi Taikakoiraa ja totesi, että se tiesi jo, mitä oli tapahtunut. Kyllä taikakoirat tiesivät, ei niille tarvinnut selittää.

   – En minä voi olla sellaisen ystävä, jolle nauretaan ja jota pilkataan, Varpu sanoi.

   – Se vaatii rohkeutta, Taikakoira sanoi.

   – Rohkeutta?

   Taikakoira nousi ja hyppäsi kiveltä maahan. Se käveli aivan kuvan etureunaan, missä oli huolellisesti piirretty mustikanvarpu. Siihen koira pysähtyi ja katsoi Varpua silmiin.

   – Sinun on paras tulla tänne, se sanoi. – Seikkailumetsässä opit sen mitä elämästä pitää tietää.

   – Sinnehän minä olen tulossa, Varpu vakuutti. – Kerroin mummillekin, että karkaan Seikkailumetsään. Mutta ei hän sitä ymmärtänyt, sanoi vain, että minun on pysyttävä huoneessani. Hän kai luulee, ettei voi olla yhtä aikaa huoneessaan ja Seikkailumetsässä.

   Varpu katsoi piirustustaan ja sipaisi sinisellä värikynällä mustikanvarpuun ensin yhden sinisen pyörylän, sitten toisen.

   – Oikein hyvä, koira sanoi. – Sinulla on siniset silmät ja olet Varpu. Voisit olla mustikanvarpu.

   – Enkö voi tulla sinne ihmisenä?

   – Uudessa paikassa pitää aina aloittaa alusta, Taikakoira sanoi. – Oikeastaan sinun pitäisi ensin olla yksisoluinen, vaikkapa ameba, mutta tehdään nyt poikkeus, pääset suoraan kasvikuntaan.

   – Kiitos, Varpu sanoi. – En varmaan pitäisi amebana olosta, kun en oikein edes tiedä, mikä se on.

   – Tuskinpa amebatkaan tietävät, mitä ovat, Taikakoira sanoi. – Siinä on hyvät ja pahat puolensa. Vahinko, että et muista, miltä sinusta tuntui, kun olit vain kaksi toisiinsa yhdistynyttä solua ja uiskentelit äitisi kohdussa.

   – Taisin olla kuin sammakon toukka lammikossa, Varpu sanoi. – Saattoi se olla mukavaakin, sammakon toukat ainakin näyttävät iloisilta.

   – Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Taikakoira totesi. – Mutta useimmat ovat tyytyväisiä siihen mitä ovat, ja kehittyvät vain välttämättömyyden pakosta. Täällä Seikkailumetsässä kehityksesi riippuu siitä, onko sinulla halua ja voimaa kasvaa. Jos sitä ei ole, jäät mustikanvarvuksi.

   – Oho, Varpu sanoi. – Uskallankohan ottaa vastaan tuollaisen haasteen.

   – Haluatko sitten jäädä vankilaasi? Taikakoira kysyi. – Jos et uskalla kuvitella ja kasvaa kuvitelmasi mukana, et koskaan saavuta unelmiasi, ja lopulta unohdat jopa kaivata.

   – Minä tulen, Varpu sanoi.

Irti maasta

Ensin Varpu uskoi olevansa itsensä korkuisten pensaitten seassa, mutta sitten hän ymmärsi, että ne olivatkin mustikanvarpuja. Hän oli nyt itsekin yksi niistä. Mustikanvarvut kahisivat hiljaa, ja kahinasta erottui sanoja:

   – Näin on hyvä. Ollaan vain, näin on hyvä.

   Varpu tunsi itsensä uniseksi ja tyytyväiseksi. Mustikanvarvun elämä vaikutti tosi onnelliselta. Auringonvaloa siivilöityi hänen ylleen ja hän ojentui vastaanottamaan sitä. Kädet olivat muuttuneet oksiksi, joissa oli lehtiä ja mustikoita. Hän tunsi, miten lämmin valo imeytyi niihin. Maa tuoksui voimakkaasti, ja Varpun jalat, jotka olivat nyt juuria, kaivautuivat syvälle ihanan viileään multaan. Hän huomasi hymisevänsä muiden mukana:

   – Ollaan vain, näin on hyvä.

   Hetken kuluttua Varpu muisti Taikakoiran. Sitä ei näkynyt missään. Sammaleinen kivi oli paikallaan suurimman kuusen alla, mutta ketään ei istunut sen päällä.

   – Missä Taikakoira on? hän kysyi viereiseltä mustikanvarvulta. Hän ei saanut vastausta, vaan vierustoveri kumartui hiukan poispäin kuin paheksuen.

   – Missä Taikakoira on? Varpu kysyi kuuluvammin, osoittaen nyt sanansa muillekin mustikanvarvuille.

   – Ei saa kysyä, kahisivat varvut. – Ollaan vain.

   – Taikakoira on minun ystäväni, Varpu sanoi. – Haluan löytää sen.

   Koko varvikko kohisi kuin tuulenpyörteen riepottelemana, ja nyt kuului huminaa myös ylhäältä. Kuuset hymisivät: – Olkaa hiljaa siellä alhaalla.

   – Kuuset suuttuivat, kuiskasi Varpun vieressä kasvava mustikanvarpu. – Kuuset vartioivat, että osaamme käyttäytyä oikein. Totellaan.

   Kuuset vaikuttivat hyvin arvovaltaisilta, ne muistuttivat opettajia, ja erityisen leveähelmainen kuusi näytti melkein sellaiselta kuin mummi suuttuessaan. Taisi olla parasta noudattaa mustikanvarvun neuvoa.

   – Miten meidän pitää käyttäytyä? Varpu kysyi kuiskaten.

   Viereinen mustikanvarpu suhisi melkein kuulumattomasti, mutta suhinasta erottuivat sentään sanat: – Pitää vain olla. Ei saa kysyä, ei saa ajatella. Pitää vain olla.

   – Mutta minä haluan löytää Taikakoiran, se on minun ystäväni, Varpu sanoi kohottaen vaistomaisesti ääntään.

   Kuuset kohahtivat nyt kuuluvasti.

   – Sopimattomia puheita, ne julistivat. – Ei saa haluta, pitää vain olla.

   – Ei ystäviä ole, kuiskasi lähin mustikanvarpu. – On vain oma itse, oma oleminen. Ollaan.

   Nyt Varpu ei ollut enää lainkaan tyytyväinen mustikanvarvun elämään. Hän yritti kiskaista juurensa irti maasta, mutta se ei onnistunut. Hän hätääntyi ja katseli ympärilleen löytääkseen jonkun, joka osaisi neuvoa häntä paremmin kuin kuuset ja varvut. Sammaleisesta kivestä ei varmaan olisi apua, ei myöskään kiven vieressä lojuvasta oksanpätkän tapaisesta.

   Oksanpätkältä näyttävä liikahti kuitenkin äkkiä, eikä se ollutkaan aivan tavallinen risu, vaan pikemminkin kuin puun rungosta lohjennut palanen. Sillä oli käppyräiset jalat, joilla se varovasti vaappui Varpua kohti. Olennolla näytti olevan kasvot, jotka vaikuttivat siltä kuin ne olisi kömpelösti veistetty puuhun, ja sen kyljistä erkani jotain, minkä saattoi olettaa käsiksi.

   – Mikä sinä olet? olento kysyi.

   – Olen Varpu, Varpu sanoi.

   – Nuo muut ovat mustikanvarpuja, mutta sinä olet jokin muu varpu, kummajainen arveli.

   – Varpu on nimeni, mutta kun nyt olen varpu varpujen joukossa, olen kai ihmisenvarpu, Varpu sanoi. – Mikä sinä olet?

   – Minua sanotaan runtiksi, olento esittäytyi. – En tiedä, onko muita runtteja olemassakaan, ja kun minulla ei ole sen kummempaa nimeä, nimenikin taitaa olla Runtti.

Runtti vaikutti omituiselta, mutta hätätilanteessa ei kannattanut valikoida, kaikki apu kelpasi.

   – Tiedätkö sinä, missä Taikakoira on? Varpu kysyi. – Se minut tänne houkutteli.

   – Ei Taikakoirasta koskaan tiedä, Runtti sanoi. – Hän voi olla missä vain. Hänellähän on siivet.

   – Niin on, Varpu sanoi ja huokasi. – Oma syyni, kun piirsin ne. Mutta miksi sanot hän, kun puhut koirasta? Ihmisestä sanotaan hän, muista sanotaan se. Niin tehdään siksi, että ihmisiä kunnioitetaan enemmän kuin esimerkiksi eläimiä tai kasveja.

   – Tuon säännön on varmasti keksinyt joku ihminen, Runtti arveli.

   – Epäilemättä, Varpu myönsi. – Ja koska minä nyt olen mustikanvarpu, olisin tietenkin se eikä hän, mutta kyllä minua minun mielestäni pitää kunnioittaa yhtä paljon kuin ennenkin.

   – Jokaista pitäisi kunnioittaa sellaisena kuin se tai hän on, Runtti sanoi hiljaa. – Mutta ikävä kyllä niin ei tapahdu kovin usein.

   Kuuset hymähtelivät pilkallisesti.

   – Itseään pitää kunnioittaa, omaa olemassaoloaan, ne humisivat. Mustikanvarvut säestivät: – Me vain olemme ja kunnioitamme kuusia.

   – Taitaa olla parasta, että sanoo se tai hän ihan vapaasti, miten milloinkin tuntuu, Varpu arveli. – On paljon tärkeämpääkin mietittävää. Tiedätkö sinä, miten saisin jalkani irti maasta?

   – Se on hyvin vaikeaa, Runtti sanoi. – Minä yritin monta vuotta, yritin ja yritin. Lopulta onnistuin.

   Kuuset kohahtivat paheksuvasti.

   – Kuulkaa, mitä se puhuu, ne hymisivät. – Runtti on epäonnistunut kuusi, poikkeava, sairas, vammainen, erilainen, syntinen, mieletön, harhautunut, turha, vahingollinen, rikollinen, ja se kehuskelee halunneensa tulla tuollaiseksi. Niin käy kun haluaa jotain.

   – Miksi ne sanovat, että olet epäonnistunut kuusi? Varpu kysyi.

Runtti hymähti.

   – Olin ennen kuusi, se sanoi.

   – Sitten sait juuresi irti maasta, Varpu totesi. – Kerro, miten se onnistui.

Runtti epäröi, mutta sanoi sitten hiljaa: – Jotenkin se liittyy Nököön. Kun näin Nökön juoksevan, yritin nostaa juuriani, mutta ensin vain kasvoin ja kasvoin yrittäessäni.

   – Nökö on hiiri, hymisivät kuuset. – Me hyväksymme oravat, ne saavat olla mitä ovat. Mutta hiiriä me emme siedä.

   – Nökö on suloinen, Runtti sanoi hiljaa mutta uhmakkaasti.

   – On kuusia, jotka pitävät oravista, hymisivät muut kuuset, mutta suurin kuusista pysyi vaiti, ja muut nyökyttelivät sitä kohti kuin pilkaten. – Sekin on naurettavaa, oravat voi sietää, siinä kaikki.

   – Minä en kuitenkaan pidä hiirestä, kohahti iso kuusi. – On luonnotonta, että kuusi haluaa olla hiiren seurassa ja kiskoo juurensakin irti päästäkseen juoksemaan hiiren perään.

   Kankeasta niskastaan huolimatta Runtti painoi päänsä kumaraan, mutta jupisi silti melkein kuulumattomasti: – Nökö on kaunis.

   – Nökö ei edes välitä sinusta, suuri kuusi humisi pilkallisesti. – Turhaan luovuit latvastasi, oksistasi ja enimmästä osasta runkoa ja juuriakin.

   Sitten kookkain kuusista vaikeni, mutta muut humisivat: – Turhaan tavoittelet sellaista, mitä ei ole olemassakaan. Ei ystävyyttä ole. On vain minä ja minä, jokaisen oma minä, ja me nostamme minämme korkealle, mutta emme toisiamme korkeammalle, ja valvomme, että kaikki tekevät sen minkä minun minäni oikeaksi tietää. Sinä kasvoit muiden yli, et ymmärtänyt, ettei pidä olla erilainen.

   – Kyllä minä tiesin, mitä tein, Runtti sanoi uhmakkaasti.

   Kuuset eivät olleet kuulevinaan

   – Ylpeys rangaistaan, ne humisivat. – Jos nousee muita ylemmäksi, tulee Kamala ja tuhoaa.

   Mainitessaan Kamalan kuuset tummuivat ja värisivät. Sitten ne vaikenivat, ja myös mustikanvarpujen taukoamaton pikku kahina pysähtyi hetkeksi. Auringonvalokin tuntui vähäksi aikaa himmenevän.

   – Mikä on Kamala? Varpu kysyi.

   – Kamala tulee aina joskus, eikä sille voi mitään, Runtti selitti. – Sen mukana tulee tavallisesti tuulta ja sadetta, mutta ei niiden kanssa aina tule Kamalaa, ja joskus Kamala tulee ilman niitä. Se iskee kirkkaalla valolla, joka tuhoaa kaiken, mihin osuu.

   Varpu ymmärsi, että Kamala tarkoitti ukonilmaa.

   – Runtti uhmasi Kamalaa ja sai rangaistuksensa, humisivat kuuset.

   – Salama osuu korkeimpiin puihin, Varpu sanoi. – Runtti suojeli teitä muita ottaessaan salaman vastaan, ettekä te edes ymmärrä olla kiitollisia.

   Kuuset kohisivat pilkallisesti. Vain yksi niistä, muita korkeampi, oli vaiti.

   – Ei kenenkään pidä suojella ketään, kuusikko humisi. – Pitää ajatella vain itseään ja pysyä samanlaisena kuin muut, silloin on turvassa.

   Varpu suuttui.

   – Te olette ilkeitä, hän huusi. – Te pilkkaatte Runttia, koska hän ei ole samanlainen kuin te.

   – Me pilkkaamme Runttia, koska me olemme oikeassa ja Runtti on väärässä, kuuset kohisivat. – Runtti on poikkeava, sairas, vammainen, erilainen, syntinen, mieletön, harhautunut, turha, vahingollinen ja rikollinen.

   Vaikka Runtin kasvonpiirteet muistuttivat huonosti veistettyä puupökkelöä, Varpu näki miten pahoillaan se oli. Varpu unohti, että oli juurillaan kiinni maassa, ja liikahti päästäkseen lohduttamaan Runttia. Juuret irtosivat keveästi ja muuttuivat jaloiksi. Hän ei enää ollut mustikanvarpu, vaan entinen itsensä, mutta mustikanvarvun kokoinen. Hän juoksi Runtin luo ja tarttui olennon kankeaan käteen.

   – Ollaan ystävät, Varpu pyysi.

   – Haluaisin kyllä, mutta en tiedä, miten ollaan ystävä sellaisen kanssa, joka puhuu ja liikkuu, Runtti sanoi. – Minulla on vain toisenlaisia ystäviä.

   – Ei se ole vaikeaa, Varpu sanoi. – Kuljetaan yhdessä, jutellaan. Ja ystävät auttavat toisiaan. Minä olen vieras täällä Seikkailumetsässä, minulla ei ole kotia. Jos haluat olla ystäväni, tulisin mielelläni sinun kotiisi asumaan joksikin aikaa.

   – Tietenkin voit tulla, Runtti sanoi. – On oikein mukavaa saada seuraa.

   – Ota mustikoita evääksi, suhisi Varpun vieressä oleva mustikanvarpu hiljaa. – Ne ovat kypsiä, ja olen aina halunnut antaa mustikoitani jollekin lahjaksi, mutta täällä niitä ei huoli kukaan.

   – Kiitos, mielelläni, Varpu sanoi. – Ja kun olen näin pieni, minulle riittää yksi mustikka. Saanko hakea lisää, kun tarvitsen?

   – Saat, mustikanvarpu supisi. – Ja kiitos sinulle. On ihanaa antaa lahja. Siitä olen haaveillut.

   Muut mustikanvarvut kääntyivät poispäin kuin ollakseen kuulematta, mutta kuuset kohahtivat: – Ei saa haluta, ei saa haaveilla. Olkaa vain, ollaan vain.

Kivinen ystäväpiiri

Runtti johdatti Varpun pois aukiolta, jota kuuset vartioivat. Varpu kääntyi vielä katsomaan olkansa yli, ja leveähelmainen kuusi tuntui kutsuvan häntä suojaansa. Olivatkohan kuuset sittenkin oikeassa, olisiko ollut syytä karttaa Runttia? Eihän Varpu oikeastaan tiennyt hänestä yhtään mitään.

   Mutta ei ollut mitään takeita siitäkään, että kuuset olisivat parhaat neuvonantajat. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa omaan vaistomaiseen tunteeseensa. Runtti vaikutti miellyttävämmältä kuin muut uudet tuttavuudet.

Runtti kulki edellä ja Varpu seurasi, kun hän pujottautui kookkaiden kivien sekaan. Aurinko paistoi esteettä niille, ja kivien rosoinen kylki huokui lämpöä. Runtti pysähtyi ja osoitti jokaista kiveä vuorollaan.

   – He ovat minun ystäviäni, hän sanoi Varpulle. Sitten hän osoitti Varpua ja puhui kiville: – Tämä on uusi ystäväni, Varpu. Toivon, että te pidätte hänestä, ja olen varma, että hän pitää teistä.

   Varpu ei olisi hämmästynyt, vaikka Seikkailumetsän kivetkin olisivat puhuneet, mutta ne eivät sanoneet mitään. Niiden hiljaisuus ei kuitenkaan vaikuttanut vihamieliseltä. Lähimpänä Varpua oli kauniisti pyöristynyt harmaa järkäle. Varpu kosketti sen kylkeä, ja siitä siirtyi hänen käteensä lämmin tervehdys.

   – He eivät koskaan puhu eivätkä liiku, Runtti sanoi. – He ovat äärimmäisen kohteliaita. He ovat parhaita ystäviä, mitä minulla on koskaan ollut. Kukaan heistä ei pilkannut minua, kun Kamalan murskaamana sinkouduin heidän keskelleen. He vain olivat.

   – Mustikanvarvut sanoivat minulle, että ollaan vain, Varpu muisteli. – En pitänyt siitä.

   – Kivien oleminen on toista kuin mustikanvarpujen, Runtti selitti. – Kivet ovat itsestäänselvästi, eivät anna mitään ohjeita itselleen eivätkä toisille. He eivät myöskään ota vastaan mitään ohjeita.

   Varpu katsoi vieressään olevaa harmaata järkälettä. Sen liikkumattomuudessa oli jotain hyvin turvallista ja rauhoittavaa. Teki melkein mieli painautua sen kylkeen, niin kuin hän pikkutyttönä oli kömpinyt sohvalla lojuvan isän viereen, ollut siinä mitään ajattelematta ja tuntenut itsensä onnelliseksi.

   – En tiedä, onko hyvä asia, ettei ota vastaan ohjeita, Varpu sanoi. – Mummi pitäisi sitä itsepäisyytenä. Mutta luulen, että pidän kivistä enemmän kuin mustikanvarvuista, niiden supina oli jotenkin hermostuttavaa. Ne olivat koko ajan varuillaan, ja se on rasittavaa. Varmaan se on rasittavaa niille itselleenkin.

   – Ehkä, Runtti sanoi. – Tai ehkä ne pitävät siitä. Supatellessaan toisilleen ne saattavat tuntea itsensä hyvinkin tärkeiksi.

   Varpu siveli vieressään olevan kiven lämmintä pintaa ja tarkasteli sen rosoja. Harmaassa pinnassa oli ihmeellisen kaunista kimallusta ja uurteet näyttivät tarjoavan turvapaikan lukemattomille pienille jäkälille.

   – Etkö kuitenkin toivoisi kivien joskus sanovan jotain, edes vastaavan sinulle, kun puhut niille? Varpu kysyi Runtilta.

   – En yleensä puhu heille, Runtti sanoi. – Haluan vastata hienotunteisuudella heidän hienotunteisuuteensa. Kun ei sano mitään, ei koskaan sano mitään pahaa.

   – Mutta voihan puhua hyvää, Varpu intti.

   – Se on vaikeaa, Runtti huomautti. – Kuusetkin tarkoittavat hyvää puheillaan, mutta kuulithan itse, miten pahoja sanoja niiden hyvästä tarkoituksesta tulee.

   Varpu muisti, miten loukkaavasti kuuset olivat käyttäytyneet puhuessaan Runtista. Hän tunsi inhoa niitä kohtaan ja ajatteli, että oikeastaan ne pimensivätkin metsäaukiota, joka ilman niitä olisi varmaan paljon kauniimpi.

   – Kuuset pitäisi hakata pois, Varpu ehdotti.

   Sitten hän tajusi itse syyllistyneensä hyvin huonoon käytökseen ja puhuneensa epähienotunteisesti. Runttihan oli ollut kuusi ja oli sitä tavallaan vieläkin. Ainakin hän oli kuusesta syntynyt. Runtti ei kuitenkaan vaikuttanut pahastuneelta, vaan sanoi:

   – Kuuset ovat tarpeellisia. Mustikanvarvut eivät viihtyisi ilman kuusten suojaa, ja oravatkin tarvitsevat kuusia. Täällä tosin on nykyisin vain yksi orava, Lusmu. Muut eivät viihdy sen seurassa, ja ovat vähitellen siirtyneet muualle.

   – Mikä Lusmussa on vikana? Varpu kysyi.

   – En tiedä, Runtti sanoi vältellen. – Ehkä Lusmussa ei ole mitään vikaa, sillä Nökö pitää Lusmusta.

Runtti ei ilmeisesti pitänyt Lusmusta, mutta ei silti halunnut moittia tätä. Runtin hienotunteisuus oli epäilemättä kaunista, mutta kivet vaikuttivat kuitenkin liian hienotunteisilta.

   – Minun mielestäni pitää ainakin joskus uskaltaa puhua ja toimia, Varpu totesi. – Ei ole oikein olla aina hiljaa ja liikkumatta vain siksi, että ei sanoisi eikä tekisi mitään pahaa.

   – Voin vain arvailla, miltä väitteesi tuntuu kivistä, Runtti sanoi moittivasti. – Mutta he ovat hyvin suvaitsevaisia, joten he varmaan antavat anteeksi ymmärtämättömyytesi. He eivät puolustaudu. Yritän siksi selittää sinulle heidän puolestaan.

Runtti muistutti Varpulle, että kiviin kätkeytyi valtava voima, eivätkä ne olleet maassa kiinni juurillaan, kuten esimerkiksi puut. Siksi puut saattoivat huojua ja huiskua aiheuttamatta juuri koskaan vahinkoa. Mutta tiedettiin tapauksia, jolloin kivi oli lähtenyt liikkeelle, ja se saattoi tempaista muita kiviä mukaansa ja aiheuttaa vyöryessään suunnatonta tuhoa. Kukaan vastuuntuntoinen kivi, joka oli tietoinen piilevistä tuhovoimistaan, ei halunnut ottaa sellaista riskiä.

   – Ymmärrän, Varpu sanoi. – Juuret ovat siis hyödyllisiä, ja meillä, joilla ei ole turvanamme juuria, on vastuu liikkeistämme, vaikka olisimmekin kevyempiä kuin kivet.

   – Juuri niin, Runtti sanoi. – Huomasitko, olet tajunnut kivien viestin, vaikka he eivät puhuneet? Hiljaisuus kertoo usein enemmän kuin sanat.

Runtti hyvästeli kivet katsoen jokaista vuorollaan. Varpu teki samoin, mutta ei malttanut olla vielä sipaisematta lähimmän kiven kylkeä. Se otti ystävällisen eleen vastaan levollisen liikkumattomana, mutta Varpusta tuntui, että se piti siitä.

   – Olet mukava kivi, kaunis ja lämmin, Varpu sanoi kokeeksi. – Haluan ajatella sinua jollain nimellä, ja koska en voi kysyä, mitä nimeä itse käytät, aion nimittää sinuä Järkäleeksi.

   – Nyt et taaskaan käyttäytynyt kohteliaasti, Runtti totesi ja vaikutti hiukan huolestuneelta.

   Varpu katsoi kiveä tutkivasti ja hänestä tuntui, että se ei ollut pahastunut. Ihan varma siitä ei kuitenkaan voinut olla, sillä kivi näytti aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

   – Etkö sinä koskaan haluaisi tietää, miltä kiviystävistäsi tuntuu? hän kysyi Runtilta.

Runtti näytti kummastuneelta.

   – Eihän se ole tarpeellista, hän sanoi. – Olemme joka tapauksessa toisiamme kohtaan niin kohteliaita ja ystävällisiä kuin suinkin osaamme. Tietenkin se riittää.

   – Niin tietenkin, Varpu myönsi. – Ja on asioita, jotka tietää, vaikka niistä ei koskaan puhuttaisikaan. Mutta silti ...

   – Minä ymmärrän, Runtti sanoi. – Kaipaamme enemmän. Ehkä kivetkin kaipaavat, vaikka ovatkin oppineet tyytymään.

Taiteilijaelämää

Runtin kotiin mentiin kuin maanalaiseen luolaan, mutta sinne tuli riittävästi valoa. Lattia oli pehmustettu kuivalla sammalella ja kivisissä seinissä oli hyllyjen tapaisia ulokkeita.

   – Olemme kivien äidin sylissä, Runtti sanoi, ja hänen äänessään väreili kiitollista kunnioitusta. – Olen iloinen siitä, että kivet antoivat minun asettua tänne. Tämän turvallisempaa kotia ei ole olemassakaan.

   Siltä Varpustakin tuntui.

   – Mutta missä minä nukun? hän kysyi.

   Yhdellä kivisistä hyllyistä oli kuusenhavuja. Runtti osoitti sitä ja sanoi: – Tuo on minun vuoteeni. Mutta sinulle ei varmaan kannata tehdä samanlaista, sinun mielestäsi kuusenhavut tietysti pistelevät.

   Varpua nauratti, kun hän ajatteli itseään nukkumassa kuusenhavuilla. Koska hän oli kutistunut pieneksi, neulaset näyttivät valtavan suurilta ja niissä oli terävät kärjet. Uni olisi tottavie pysynyt kaukana niiden keskellä.

   – Teen sammalesta patjan ja tyynyn, hän päätti. – Ja sitten tarvitsen oikein ison lehden peitteeksi. Onkohan täällä missään vaahteraa? Sen lehti olisi tarpeeksi iso.

   – Vaahteroita ei ole lähellä, mutta taidanpa tietää, mistä löydämme sinulle peiton, Runtti sanoi. – Haemme sen paikalliselta taiteilijalta, joten sinun pitää varautua olemaan kärsivällinen. Taiteilijat ovat joskus hiukan hankalia.

   – Minä tiedän, Varpu sanoi. – Minun äitini on taiteilija, ja se näkyy ja kuuluu kaikessa. Mummi sanoo, ettei hän osaa aivastaakaan epätaiteellisesti.

Runtti nousi luolastaan ulkoilmaan, ja Varpu seurasi häntä. He eivät menneet kauas. Kivien luona, aivan Järkäleen vieressä, kasvoi poimulehti. Varpu ei ollut aikaisemmin huomannut sitä, koska se peittyi Järkäleen taakse.

   Kun he lähestyivät poimulehteä, se valpastui ja asettui odottamaan. Se yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta se olisi taatusti ollut hyvin pettynyt, jos he olisivat ohittaneet sen pysähtymättä.

   – Haluaisitte tietenkin ihailla kastepisaraa, jota aamuisin kannan, poimulehti sanoi. – Se on kuitenkin haihtunut auringonpaisteessa. Tein sen turhaan, kukaan ei käynyt katsomassa.

   Poimulehti katsoi heitä syyttävästi.

   – Arvostan työtäsi, Runtti sanoi. – Käyn usein katsomassa kastepisaraasi, senhän tiedät.

   – Niin, sinä kyllä käyt, poimulehti myönsi leppyneenä. – Jos sinä et kävisi, minulla ei olisikaan muuta seuraa kuin kivi, joka ei osaa ihailla tuotantoani. Mutta tule huomenna aikaisemmin, niin saat taas nähdä, miten kauniisti kastepisara kimaltaa. Teen sen aivan sinua varten, koska toivot sitä.

Varpun mielestä poimulehti liioitteli, Runtti ei ollut esittänyt mitään toivomusta. Runtti kiitti kuitenkin ja siirtyi sitten asiaan, jonka takia he olivat tulleet. Hän kumartui ja nosti maasta suuren, kauniisti laskostuvan lehden, joka ei ollut vielä juuri lainkaan kuihtunut.

   – Tämänhän sinä heitit eilen pois, hän sanoi. – Voinko ottaa tämän vieraalleni peitteeksi?

   – En tarkoittanut sitä peitteeksi, poimulehti sanoi. – Se on osa taideteosta, jonka elämäntyöni muodostaa.

   – Mutta ethän tarvitse sitä enää, Runtti muistutti.

   – En tarvitsekaan. Se oli jo aivan liian leveä, eikä jaksanut enää kannattaa kastepisaraa. Kai minä saan heittää pois oman taideteokseni osan, mutta epäonnistuneenakin se on silti osa taideteosta, sitä suojaa tekijänoikeus.

   Tuulenpuuska ravisteli poimulehden kellanvihreää kukkavanaa. Tuulen mukana lennähti paikalle suuri vaahteranlehti. Varpu poimi sen.

   – Tästä tulee hyvä peitto, hän sanoi. – En tarvitse muuta.

   Poimulehti oikaisi loukkaantuneena kukkavanaansa.

   – Minun tarpeettomiksi käyneet lehtenikin ovat kauniita ja pehmeitä, paljon parempia peitteeksi kuin nuo, joilla vaahtera itsensä verhoilee, se sanoi. – Vaahtera kosiskelee yleisöä väreillä ja koreudella, vaikka tuo onkin vielä räikeän vihreä, toista kuin minun kaunis, pehmeänvihreä väritykseni.

   – Mutta sinähän et halua antaa lehteäsi minun peitokseni, Varpu huomautti.

   – Oletpa sinä vaikea luonteeltasi, poimulehti sanoi. – Taidat olla se sama tyttö, joka piirsi kuvan Seikkailumetsästä, ja siinä olivat kuuset ja mustikanvarvut, mutta missä oli poimulehti? Eikö minun kaunis kastepisarani olisi ansainnut päästä kuvaan?

   – Tietenkin, Varpu sanoi. – Mutta kastepisaraa on hyvin vaikea piirtää. Sitä ei saa näyttämään niin kauniilta kuin se tosiasiassa on.

   Poimulehti leppyi.

   – Minun kastepisarani kauneutta on tosiaan vaikea kuvata, se myönsi. – En edes itse pysty koskaan tekemään siitä niin kaunista kuin tahtoisin. Saat ottaa vanhan lehteni.

   – En minä tarvitse kahta peittoa, vaahteranlehti riittää, Varpu sanoi.

   – Olet todella vaikea luonteeltasi, kun mikään ei kelpaa, poimulehti kivahti äkäisesti.

   – Kyllä meille kelpaa, Runtti sanoi ja otti käsivarrelleen lehden, joka laskostui kuin vihreä kangas. – Olemme molemmat hyvin kiitollisia, kun saamme ottaa tämän.

   – Ja jos teillä on hiukkaakaan tyylitajua, heitätte pois tuon mauttoman ruman vaahteranlehden, poimulehti evästi. Sitten se nojautui kiveen ja vaikutti uupuneelta, kuin keskustelu olisi väsyttänyt sitä kovasti.

   – Kivi ei ymmärrä minua, mutta antaa sentään turvaa, poimulehti sanoi. – Menkää, te hermostutatte minua.

   Poimulehden käytös ärsytti Varpua niin paljon, että hän ajatteli ensin pelkästä uhmasta käyttää peitteenään vaahteranlehteä, mutta kauniisti laskostuva poimulehti oli pehmeä ja houkutteleva, joten hän sijasi sittenkin sen peitokseen. Runtti vei vaahteranlehden varastoon, jossa hänellä oli kuivia heiniä ja sammalta.

   – Mitä mieltä sinä olet taiteilijasta? Varpu kysyi. – Minä melkein suutuin hänelle, mutta kun nyt ajattelen häntä, minusta tuntuu, että sittenkin pidän hänestä.

   Varpu silitti puhuessaan poimulehden sametinpehmeää pintaa, joka tuntui vastaavan hyväilyyn. Vaikutti siltä kuin lehden kätköissä olisi ollut hellyyttä, joka ei muuta toivonutkaan kuin päästä suojelemaan ja hoivaamaan. Se oli taatusti erinomainen peite.

   – Poimulehti on täynnä ristiriitoja, Runtti sanoi. – Mutta luulen, että juuri siksi hän pystyy yhä uudestaan tuottamaan sen ihanan kastepisaran, jossa ovat kaikki aavistettavissa olevat värit.

   – Hän väitti minua oikukkaaksi, Varpu muisteli ja tunsi itsensä yhä loukkaantuneeksi aiheettomasta syytöksestä.

   – Emmekö me aina näe toisissa juuri omat vikamme? Runtti kysyi.

   Varpu melkein säikähti.

   – Minussa on todella paljon vikoja, jos minussa on kaikki, mitä näen muissa, hän sanoi. – Toivottavasti olet väärässä.

   Hänestä tuntui, että Runtti hymyili, mutta vaikutelma saattoi johtua luolan hämäristä valoista.

Nökö

Jostain kuului iloisia ääniä. Varpu kurkisti ulos, ja kun äänten aiheuttajia ei näkynyt, hän nousi pois Runtin kotiluolasta ja katseli ympärilleen. Vikkelä orava tanssahteli kivillä ja pieni hiiri katseli sen temppuja yrittäen välillä matkia niitä. Hiiri ei kuitenkaan ollut läheskään niin taitava kuin orava, joka tuntui kovasti nauttivan paremmuudestaan.

Runtti tuli Varpun viereen ja katsoi leikkijöitä surumielisen näköisenä.

   – Nökö on Lusmun kanssa, hän sanoi. – He ovat aina yhdessä ja heillä on melkein aina hauskaa.

   – Mennään mukaan leikkimään, Varpu ehdotti.

   – Sinä voit mennä, Runtti sanoi. – Sinut he ehkä huolivat seuraansa. Minä olen liian kömpelö.

   Vaikka Runtti oli puhunut hiljaa, orava kuuli hänen sanansa.

   – Sinä olet liian kömpelö, se vahvisti. – Lisäksi olet kaikkea sitä, mitä kuuset sanovat, ja mitä en nyt jaksa toistaa. Ja olet ruma ja tyhmä.

Runtti ei kuunnellut, vaan katseli hiirtä ja huokasi: – Eikö Nökö olekin ihanan kaunis?

Lusmu tuli Runtin eteen, istahti takajaloilleen, pörhisti häntänsä ja huomautti: – Minä olen kaunis. Nökö on pieni, harmaa ja mitätön.

   – Nökö on suloinen, Runtti sanoi itsepäisesti. – Nökö on maailman suloisin.

Nökö tuli kiistelijöiden väliin.

   – Lusmu on kaunis, hän todisti. – Lusmulla on ihana pörröinen häntä ja kullanruskea turkki. Minulla on vain siimähäntä ja olen harmaa.

   – Harmaa turkki on kaunis ja siimähäntä on suloinen, Runtti vakuutti.

Nokö katsoi häntä vetoavasti ja pyysi: – Älä riitele Lusmun kanssa, Runtti, ole niin kiltti.

   – En riitele, jos kerran toivot sitä, Runtti vakuutti.

   Orava hypähteli kärsimättömänä.

   – Tule, Nökö, mennään, se sanoi. – Ei viitsitä jutella rumien ja tyhmien kanssa.

Nökö viivytteli ja suki etukäpälillään pieniä viiksiään. Se katsoi kysyvästi Runttia, mutta Runtti ei sanonut mitään.

   – Tule pian, Nökö, Lusmu huusi aukiolta kuusten luota. – Muuten en enää leiki sinun kanssasi. Menen muiden oravien luo, ja sinä saat olla ihan yksin.

Nökö ojensi arasti toisen tassunsa Runttia ja toisen Varpua kohti.

   – Tulkaa tekin mukaan, hän pyysi.

   Varpu lähti heti liikkeelle, ja Runtti seurasi epäröiden. Nökö vilisti tyytyväisenä heidän edellään.

   – Ollaan kaikki yhdessä, Nökö ehdotti päästyään Lusmun luo.

   Kuuset kohahtivat ja niiden syvänvihreä väri muuttui närkästyksestä melkein mustaksi.

   – Runtti on epäonnistunut kuusi, poikkeava, sairas, vammainen, erilainen, syntinen, mieletön, harhautunut, turha, vahingollinen, rikollinen, ne hymisivät.

   – Vain rumat ja tyhmät haluavat olla Runtin seurassa, Lusmu sanoi katsoen Nököä paheksuvasti. Sitten se vilkaisi Varpua ja lisäsi: – Runtin seuraan sopivat vain sellaiset kuin tuo kummallinen olento.

   – Ai minäkö? Varpu kysyi. – En ole yhtään kummallinen siellä mistä tulin, siellä on paljon minun kaltaisiani.

   – Mene sitten sinne takaisin, Lusmu kivahti. – Ja vie Runtti mennessäsi. Täällä ei oikeastaan saisi olla ketään muita, joilla on jalat maasta irti, ainoastaan oravia. Minä annan Nökölle luvan olla, jos hän on minun ystäväni, mutta te muut olette täällä liikaa.

   – Lusmu on oikeassa, hymisivät kuuset. – Oravat me hyväksymme, muut maasta irti olevat ovat liikaa.

   – Tietenkin minä olen oikeassa, Lusmu sanoi itsetietoisesti. – Olen kaunis ja viisas, kaunein ja viisain kaikista.

   – Kaunis sinä kyllä olet, Varpu sanoi. – Mutta viisas et ole, sillä olet omahyväinen ja ilkeä.

   – Olipa väite, Lusmu sanoi yllättyneenä. – Omahyväisyys ja ilkeyshän ovat suurinta viisautta.

   – Et ole oikeastaan kauniskaan, Varpu sanoi. – Ilkeys on rumaa.

Lusmu vinkaisi pahastuneena, ja kuuset alkoivat kohista uhkaavasti: – Me hyväksymme Lusmun, älkää kiusatko Lusmua.

Lusmu pinkaisi suurimpaan kuuseen ja katseli sen oksalta alaspäin.

   – Valitse, Nökö, se vaati. – Jos haluat olla minun kanssani, sanot, että Runtti ja sen seuralainen ovat rumia ja tyhmiä.

   Hiiri katsoi Runttia anteeksipyytävästi.

   – En minä sitä tarkoita, se kuiskasi. – Mutta Lusmu haluaa minun sanovan.

   – Sano vain, Runtti lupasi. – Tiedän itsekin olevani ruma ja tyhmä.

   – Älä sano, Varpu rohkaisi. – Älä välitä, jos Lusmu ei halua olla kanssasi. Ole meidän seurassamme. Runtti pitää sinusta hyvin paljon, ja minäkin pidän sinusta enemmän kuin tuosta ilkeästä Lusmusta.

Nökö katsoi Varpua tarkkaavaisesti.

   – Pitääkö Runtti minusta? se kysyi.

   – Valitse, Nökö, Lusmu huusi ylhäältä kuusesta. – Jos et heti sano Runtille, että se on ruma ja tyhmä, en koskaan enää leiki kanssasi.

   – En minä halua, että menetät leikkitoverisi, Runtti sanoi ja ojensi hellästi toista kättään Nököä kohti. – Sano minua rumaksi ja tyhmäksi, kestän sen kyllä.

Nökö asetti pienen tassunsa Runtin ojennetulle kädelle.

   – Sinä olet, se sanoi hiljaa. – Sinä olet – ei, en minä voi. Sinä näytät oikeastaan melkein – melkein kauniilta.

Runtin jäykkyys oli hälvennyt ja kasvoilta kuvastui hellyys.

   – Sinä olet kaunis, Nökö sanoi tuskin kuuluvasti. – Olet myös kiltti ja siksi viisas, sillä on viisasta olla kiltti.

Lusmu huomasi, että kohtaus oli menossa sen kannalta aivan vikaan. Se tuli vauhdilla puusta alas ja tönäisi Nökön kauemmas Runtista.

   – Luuletko, että Runtti välittää sinusta? se kysyi Nököltä. – Runtti oli sentään kuusi joskus, suuri kuusi, suurempi kuin tuo tuolla.

Lusmu osoitti kookkainta kuusta, joka kohahti häkeltyneenä.

   – Onko koskaan kuultu, että kuusi välittäisi hiirestä? Lusmu kysyi. – Kuuset hyväksyvät vain oravat. Eikä Runtti edes sano välittävänsä sinusta, nytkin sen sanoi tuo toinen, tuo kummallinen.

Nökö katsoi Runttia kysyvästi.

   – En minä osaa, Runtti sanoi anteeksipyytävästi. – En mitenkään osaa. Etkö voisi tietää muuten vain?

Lusmu nauroi pilkallisesti.

   – Siinä kuulit, Nökö, se sanoi. – Kyllä sen voisi sanoa, jos välittäisi. Ja minä voin sanoa, vaikka en välittäisikään, voin sanoa mitä milloinkin tarvitaan, ja olen kaunis ja viisas ja osaan leikkiä ja hyppiä ja tanssia. Tule, mennään leikkimään kahdestaan.

Lusmu juoksi pienen matkaa poispäin ja pysähtyi odottamaan. Nökö viivytteli ja katsoi edelleen Runttia.

   – Mene Lusmun kanssa, Runtti sanoi. – Sinulla on hauskempaa hänen seurassaan.

Nökö otti pari epäröivää askelta, vilkaisi Runttia vielä kerran, mutta kipaisi sitten Lusmun perään.

   – Nyt sinä kyllä olit tyhmä, Varpu moitti Runttia. – Miksi et sanonut Nökölle, että pidät hänestä?

   – Sinä et ymmärrä, Runtti sanoi. – Minä rakastan Nököä.

   Kuuset huokasivat niin voimakkaasti, että Varpu melkein säikähti, ja mustikanvarvutkin kahisivat levottomasti. Runtti ei kuitenkaan kuunnellut niitä, hän oli vajonnut ajatuksiinsa.

   – Kummallista, että pystyin sanomaan sen, hän ihmetteli. – En ole oikein edes uskaltanut ajatella sitä. Rakastan Nököä, ja haluan hänen olevan onnellinen. Hänellä on hauskempaa Lusmun kanssa kuin minun seurassani.

   – Kuulkaa, tuhisi eräs kuusista pilkallisesti. – Rakkaus! Onhan sitäkin tullut nähtyä pitkän elämän aikana.

   – Mitä on rakkaus? kysyi keskenkasvuinen kuusi.

   – Lapsen on saatava tietää, kohisivat muut. – Rakkaus on pieni notko. Siellä kasvaa kukkia, jotka ovat täynnä tahmeaa hunajaa. Rakastuneet pyörivät hunajakukissa ja ovat aivan sekaisin. Yhtä paha on vain toinen notko, jossa on muka juhlat ja tullaan juovuksiin.

   – Tuo ei ole totta, Runtti sanoi kuuluvasti ja selkeästi. – Rakkaus on kirkasvetinen lähde, ja kun siellä on uinut rakkaansa kanssa, on puhdas ja saa vähitellen siivet.

   Puut vaikenivat pitkään ja mustikanvarvutkin lakkasivat tyystin kahisemasta. Viimein suurin kuusi kohahti painokkaasti: – Sitä lähdettä ei ole, siitä vain puhutaan.

Runtti ei vastannut, vaan kääntyi menemään kotiaan kohti. Hän kulki hämmästyttävän ketterästi. Varpu seurasi häntä, mutta leveähelmainen kuusi pysäytti hänet oksillaan. Varpu ymmärsi, että kuusella oli asiaa, joka oli tarkoitettu vain hänelle.

   – Ehkä ne ovat oikeassa, jotka sanovat, että ei ole suurta rakkautta, kuusi kuiskasi hiljaa. – Mutta aivan varmasti on olemassa pientä rakkautta, välittämistä.

   – Minä tiedän, Varpu kuiskasi yhtä hiljaa. – Minä tiedän, että välität.

Runtti seisoi kotiluolansa ovella odottamassa, kun Varpu tuli. Kauempaa kuului Lusmun ja Nökön iloista naurua. Runtti hymyili sen kuullessaan.

   – Nökö on tyytyväinen, hän sanoi. – Hyvä niin.

Kamala tulee ensimmäisen kerran

Illalla taivaalle kerääntyi synkkiä pilviä, ja pienet sadekuurot kasvoivat rankkasateeksi, joka huuhteli metsää. Runtin kotiluolassa tuntui olo kuitenkin mukavalta. Siellä oli valaistuskin, joka tuikahteli luolan perällä. Runtti sanoi, että se oli virva, eikä Varpu pyytänyt tarkempaa selitystä. Virva oli mukava valo, sillä se kirkastui illan hämärtyessä, mutta himmeni sitten melkein huomaamattomaksi, kun he päättivät käydä nukkumaan.

   Kuiva sammal oli hyvä patja, ja poimulehtipeitto lämmitti ihanasti. Varpu siveli sitä kädellään ennen nukahtamistaan, ja vihreän nukkapinnan kosketus tuntui taas vastaavan hyväilyyn. Varpu nukahti levollisesti.

   Hän heräsi yöllä mahtavaan jyrinään. Luolassa oli vain virvan himmeä valo, mutta oviaukosta näkyi taivaalla leimahtava salama, ja jyrinä uusiutui.

   – Kamala on tulossa, Runtin levollinen ääni sanoi. – Älä silti pelkää. Kamala kuuluu elämään.

   – Ei ukonilmaa tarvitse pelätä, Varpu sanoi, vaikka häntä tosiasiassa pelottikin aika lailla. Ja sitten hän muisti, miksi sitä ei kotona tarvinnut pelätä.

   – Talossa, jossa asun, on ukkosenjohdatin, hän sanoi. – Se suojelee salamalta.

   – Sitten teillä on jokin muu Kamala, jolta ei ole suojassa, Runtti arveli. – Kamalaa on monenlaista. Jos on yhdeltä Kamalalta turvassa, ei ole toiselta. Elämä ilman Kamalaa ei ole mahdollista.

   – Ei kai, Varpu myönsi. – On pelottavia asioita, joilta kukaan ei ole suojassa.

   Ulkona leimahti taas salama, ja jyrinä tuli heti perään. Kun se hiljeni, kuului ulkoa pieni, vinkuva ääni.

   – Joku itkee, Runtti sanoi.

   He katsoivat epäröiden toisiaan.

   – Pitäisi mennä auttamaan, Varpu totesi. – Mutta en oikein uskalla lähteä ulos.

   – Odota täällä, Runtti sanoi. – Minä käyn katsomassa, mikä siellä on hätänä.

Runtti viipyi pitkään, ja palasi sitten kantaen jotain sylissään. Hän laski kantamuksensa havuneulasvuoteelle. Sitten hän haki kuivaa heinää ja pyyhki sillä vinkuvaa olentoa, jonka Varpu näki selvemmin virvan valon kirkastuessa, mutta vasta kun likomärkä karva alkoi kuivua ja pörhistyä laihan vartalon ympärille Varpu tunsi Lusmun.

Lusmu lakkasi vähitellen vinkumasta, mutta oli yhä kauhuissaan. Ukonilma oli nyt melkein kohdalla, salaman leimahdus ja jyrinä tulivat lähes samanaikaisesti. Lusmu tarrautui Runttiin.

   – Älä pelkää, Runtti lohdutti. – Kamala kuuluu elämään.

   – Hyvä sinun on puhua, Lusmu sanoi ja tavoitti pelostaan huolimatta pilkallisen sävyn. – Sinulla ei ole enää mitään menetettävää, Kamala on jo vienyt sinulta kaiken.

Runtti naurahti.

   – Olet selvästi toipunut, hän sanoi. – Tiedätkö, missä Nökö on? Kai hän on turvassa pesäkolossaan?

   – Enpä usko hänen olevan, Lusmu sanoi välinpitämättömästi. – Olimme pippaloissa ison tammen luona, kun Kamala yllätti meidät. Minä lähdin heti sieltä pois ja käskin Nökönkin tulla, mutta hiiri on hiiri eikä orava, Nökö jähmettyi paikalleen. Siellä se Nökö nököttää edelleen, jos hänet oikein tunnen. Ja minähän tunnen, pelkurimaisempaa olentoa ei maa päällään kanna.

   – Minun on haettava hänet, Runtti sanoi. – Hän on varmaan lamaantunut pelosta, ja hän on vaarassakin suuren puun luona.

   Salama leimahti taas, ja valtava jyrinä kaikui luolan kiviseinistä. Lusmu vingahti.

   – Et saa mennä, Runtti, hän vaati. – Minua pelottaa, sinun on autettava minua.

   – Olet täällä niin turvassa kuin Kamalalta voi olla, Runtti sanoi. Hän oli jo luolan suulla ja hävisi saman tien pimeyteen.

   – Hän jätti minut, Lusmu valitti Varpulle. – Hän oli ilkeä jättäessään minut. Kuka minua nyt auttaa, jos Kamala murskaa tämän luolan? Et sinä jaksa minua kantaa.

   Varpuakin pelotti, mutta häntä myös suututti.

   – On maailmassa muitakin kuin sinä ja sinä, hän sanoi. – Miksi ajattelet aina vain itseäsi?

Lusmu oli hetken hiljaa kuin maistellen kysymystä. Sitten hän vinkui säälittävästi.

   – Sinäkin olet ilkeä minulle, hän valitti. – Kaikki ovat minulle ilkeitä. Toiset oravat eivät pidä minusta, koska olen kaikkein kaunein ja viisain, ja Runtti yrittää houkutella Nökön ystäväkseen, ja nyt Runtti jätti minut ilman turvaa, ja sinäkin puhut minulle rumasti.

   – Onpa sinulla vaikeaa, Varpu sanoi, eikä voinut mitään sille, että häntä nauratti. Mutta samassa koko luola leimahti aivan kirkkaaksi ja ukkonen jymisi päällä. Lusmu ei pystynyt kauhultaan edes vinkumaan, vaan ryntäsi Varpun viereen ja painautui vapisten kiinni häneen. Varpu silitti tyynnyttävästi oravan turkkia, joka oli yhä kostea.

   – Älä pelkää, Varpu sanoi ja tunsi oman rohkeutensa kasvavan, kun hän lohdutti toista. – Runtti on oikeassa, olemme täällä niin turvassa kuin Kamalalta voi olla.

   Ukkonen etääntyi vähitellen ja Lusmun rohkeus palasi. Se siirtyi häpeillen Varpun vierestä takaisin Runtin vuoteelle.

   – En minä oikeastaan pelännyt, se sanoi. – Esitin vain, huijasin sinua.

   – Niin kai, Varpu sanoi. – Mutta missähän Runtti viipyy, ja löysikö hän Nökön?

   – Olkoot missä ovat, Lusmu sanoi. – Ei heitä enää täällä tarvita. Ulkona on yhä kaatosade, joten aion nukkua tässä.

   – Se on Runtin paikka, Varpu sanoi. – Tee itsellesi vuode sammalesta tai heinistä, ja havujakin Runtilla on varastossa, jos pidät niistä eniten.

   – Voihan Runtti tehdä itselleen niistä vuoteen, jos tulee, Lusmu sanoi ja kiertyi mukavaan asentoon.

   Silloin hoippui luolaan väsynyt Runtti, joka kantoi varovaisesti sylissään pientä kääröä.

   – Nökö oli tammen alla liikkumattomana, Runtti sanoi. – Hän on niin pieni ja niin arka, hän ei uskaltanut hievahtaakaan, kun pelottava Kamala oli liikkeellä.

Lusmu kohottautui katsomaan ja sanoi ylimielisesti: – Hiiret ovat hiiriä. Me oravat olemme reippaita, enkä minä oikeastaan pelännyt yhtään.

Runtti ja Varpu eivät kiinnittäneet Lusmuun mitään huomiota. Varpu nousi vuoteeltaan ja Runtti laski Nökön varovasti sammalpatjalle.

   – Miksi hän ei herää? Varpu kysyi. – Ei kai hän ole kuollut?

   – Hän herää kohta, Runtti vakuutti. – Minäkin olin hetken tajuttomana. Olin ehtinyt kantaa häntä vain vähän matkaa suuren tammen luota, kun Kamala iski.

   – Tammeen? Varpu kysyi.

   – Niin, Runtti sanoi. – Meillä ei enää ole suurta tammea, Kamala pirstoi sen.

   – Se oli oikein sille vanhalle ja jo melkein laholle tammelle, Lusmu huomautti huolettomasti. – Sen pippaloissa olikin viime aikoina huonot herkut.

   Varpu vilkaisi Lusmua moittivasti, mutta Runtti vain hymähti. He kuivasivat varovaisesti Nökön ja peittelivät hänet Varpun vuoteeseen. Sitten Varpu teki itselleen uuden petin lattialle. Lusmu oli sillä aikaa nukahtanut Runtin vuoteelle. Varpu huomasi, että sade oli lakannut.

   – Eikö pitäisi herättää Lusmu ja käskeä sen mennä omaan kotiinsa? hän kysyi.

   – Olkoon, Runtti sanoi.

   – Missä sinä sitten nukut?

   – En minä nuku lainkaan. Valvon ja huolehdin Nököstä. Kun hän herää, häntä pitää rauhoitella, vaikka hän ei onneksi olekaan mitenkään vahingoittunut. Onhan Kamalan armoille joutuminen hirveä kokemus kenelle tahansa, ja Nökö on niin pieni ja herkkä.

   Avulias virva oli tullut valaisemaan Nököä, ja valo osui Runtin kasvoille. Häntä ei ollut tuntea samaksi rujoksi olennoksi, jonka Varpu oli mustikanvarpuna ollessaan tavannut.

   – Olet kaunis, Runtti, Varpu sanoi hiljaa.

Runtti hymyili. Oikeastaan hän ei ollut muuttunut, kasvonpiirteet olivat kömpelöt, ja hänestä näki edelleen, että hän oli puusta sälöillyt kummajainen. Mutta silti hän oli kaunis, ja se kauneus oli jotain selittämätöntä.

   – Olen hyvin onnellinen, Runtti sanoi. – Sain pelastaa Nökön jo toiseen kertaan. Silloin ensimmäisellä kerralla olin vielä kuusi. Silloinkin oli Kamala juuri kohdalla, ja Nökö oli hakeutunut suojaan viereisen kuusen alle, joka oli melkein yhtä korkea kuin minä. Tiesin, että Kamala iskisi jompaan kumpaan meistä. Jos se olisi iskenyt siihen toiseen kuuseen, Nökö olisi kuollut. Minä en ajatellut mitään muuta kuin Nökön pelastamista. Halusin sitä niin kiihkeästi, että nousin ylös Kamalaa vastaan, ja onnistuin. Nökö jäi henkiin.

   – Ja sinusta tuli Runtti.

   – Tällainen nyt olen, Runtti sanoi. – Toiset kuuset luulevat, että minulle tapahtui pahin, mitä kuuselle voi tapahtua. Mutta minähän pääsin irti maasta, opin kävelemään. Ja mikä tärkeintä, Nökö on edelleen olemassa, ja voin iloita siitä, että näen hänet ja kuulen hänen äänensä.

   Pieni hiiri liikahti hiukan ja vikisi. Runtti peitteli sen paremmin.

   – Eikö hän olekin kaunis, nytkin? Runtti kysyi liikuttuneena. – Hän on kauneinta maailmassa.

Onnellinen aamu

Runtin kotiluola avautui itään, ja kun Varpu heräsi, paistoi aamuaurinko hänen vuoteeseensa. Hän oli nukkunut hyvin ja tunsi itsensä virkeäksi ja iloiseksi. Lusmu oli myös herännyt, mutta oli pahalla tuulella.

   – On tämäkin paikka, hän marmatti. – Nökölle tuotiin syötäväksi herkullisia siemeniä, mutta minulle ei muka riitä niistä mitään.

   – Voit aivan hyvin hakea ruokasi itse, Runtti sanoi. – Mutta Nökö on vielä heikko, hänen pitää levätä ja vahvistua.

Nökö katsoi Runttia anovasti.

   – Saanhan antaa puolet siemenistä Lusmulle? hän kysyi.

   – Ymmärrän, että haluaisit olla kiltti Lusmulle, Runtti sanoi lempeästi. – Se on kuitenkin väärää kiltteyttä. Lusmu ei itse löydä itsekkyydelleen ja ahneudelleen rajoja, joten meidän on asetettava ne.

   – Haluaisin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, Nökö sanoi hiljaa. – Mutta olet varmaan oikeassa, olet niin viisas ja hyvä.

Lusmu pörhistyi harmista.

   – Viisas! se matki. – Hyvä! Sanonko, mitä kuuset sanovat? Vai kerronko ihan omin sanoin, että Runtti on ...

   – Eikä ole, Nökö kivahti niin pontevasti, että Lusmukin hämääntyi, mutta vain hetkeksi.

   – Runtti on tyhmä, Lusmu sanoi. – Runtti on tyhmä, koska tuo ruokaa surkealle hiirelle, joka ei edes osannut juosta Kamalaa pakoon. Ja sinä olet tyhmä, jos olet Runtin seurassa. Tule, mennään pois, mennään ulos ja etsitään parempaa syötävää.

   – En taida vielä jaksaa, Nökö sanoi epäröiden.

   – Valehtelet, Lusmu sanoi.

Nökö suki tassuillaan pieniä viiksiään ja näytti häkeltyneeltä. Se katsoi Runttia, mutta Runtti ei sanonut mitään.

   – Tule, Lusmu sanoi vaativasti. – Jos et tule, en enää koskaan leiki kanssasi, ja joudut olemaan Runtin ja tuon kummallisen seurassa.

Lusmu meni luolan suulle. Oravan varjo lankesi pitkänä lattialle. Se hyppi kärsimättämästi paikallaan ja vaati: – Tule heti!

   – Jään Runtin luo, Nökö sanoi hiljaa.

   – Mitä? Lusmu kysyi uskomatta korviaan. – Jäätkö tuon ruman ja tyhmän otuksen seuraan? Tiedäthän, ettei se osaa leikkiä, ei hypi eikä tanssi. Sinulla tulee olemaan tylsää.

Nökö katsoi Runttia kysyvästi. Kun Runtti ei sanonut mitään, hiiri puki kysymyksensä sanoiksi: – Jäänkö minä?

   – Sinun olisi kyllä hyvä vielä levätä, Runtti sanoi.

   – En tarkoittanut sitä, ja tiedät sen, Nökö totesi moittivasti. – Kysyin jäänkö kokonaan, sinun ystäväksesi, asumaan kanssasi sinun kotiluolassasi.

   – Se olisi onnellisinta mitä voin kuvitella, mutta Lusmu on oikeassa, sinulla olisi varmaan kovin ikävää minun seurassani, Runtti sanoi.

Nökö tuntui olevan ymmällään.

   – Pitääkö minun itse päättää? se kysyi.

   – Kyllä sinun on päätettävä itse, Runtti sanoi painokkaasti.

Nökö katsoi häntä anovasti.

   – Olen liian pieni päättämään, se sanoi. – Etkö voisi käskeä minua jäämään? On helpompi tehdä toisen mieliksi, totella käskyjä.

   – En käske, Runtti vakuutti. – Sinä päätät itse.

Lusmu nauroi voitonvarmasti.

   – Ei Runtti sinusta välitä, se sanoi. – Etkä sinä välitä Runtista. Sinä tarvitset käskijää ja minä käsken. Tule!

Lusmu katosi, mutta Nökö ei liikahtanut paikaltaan. Hetken se istui jännittyneenä, sitten se huokasi ja jatkoi ruokailuaan.

   – Sinä jäit, Runtti sanoi kummastuneena.

   – Niin jäin.

   – Miksi?

   – Haluan olla kanssasi. Nyt ja aina.

   – Nyt ja aina, Runtti toisti liikuttuneena.

   Varpu tajusi olevansa liikaa ja lähti ulos. Hän tervehti ohimennen kiviä nyökkäämällä niille, ja sipaisi kädellään Järkälettä. Hänestä tuntui, että se oli mielissään kosketuksesta.

   – Olen hiukan yksinäinen, Varpu sanoi kivelle. – Mutta on minulla onneksi sinut, ja voin luottaa siihen, että olet aina paikallasi.

   Järkäle ei sanonut mitään, mutta jotenkin se onnistui muistuttamaan Varpulle, että sen itsensä, Runtin ja Nökön lisäksi Varpulla oli täällä ystävinään myös eräs mustikanvarpu, leveähelmainen kuusi ja oikukas poimulehti. Ei hän kovin yksin ollut.

   Maa oli kosteaa yöllisen sateen jäljiltä, mutta ilma alkoi lämmetä. Varpu kulki kuusten ohi sipaisten mennessään leveähelmaisen alimpia oksia, ja se vastasi tervehdykseen. Mustikanvarvuissa kiilteli kauniita vesihelmiä, mutta varvut näyttivät kovin toistensa kaltaisilta. Varpu ei olisi tunnistanut, mikä niistä oli luvannut lahjaksi mustikoitaan, ellei se olisi innoissaan kurottautunut Varpua kohti.

   – Ota, se kuiskasi. – Olen jo odottanut sinua.

Lusmu kiikkui korkeimmassa kuusessa ja kuului harmistuneena kertovan kokemaansa.

   – Älä välitä, kuuset humisivat sille. – Me hyväksymme sinut, ja se on enintä, mitä voi tulla kenenkään osaksi. Kuuset kertovat oikean ja väärän, kuuset hyväksyvät ja hylkäävät, ja sinä olet kuusten suojatti.

   – Mutta minäpä voin jättää teidät koska tahdon, voin mennä muiden puiden luo, Lusmu uhitteli. – On toisia kuusiakin, sinnekin voisin mennä. Te ette pääse mihinkään, joudutte odottamaan täällä, jos satun tulemaan.

   – Me emme odota, kuuset humisivat. – Me emme välitä. Me hyväksymme, jos tulet, mutta emme odota emmekä välitä.

   Vain suurin kuusista oli vaiti, ja vaikka sen oksat kaartuivat suojaten Lusmun ylle, se vaikutti surulliselta.

   Kun Varpu palasi kivien luo, olivat Runtti ja Nökö tulleet ulos ja istuivat kivien seurassa.

   – Hyvä, että tulit, Runtti sanoi Varpulle. – Pelkäsin, että Nökö pitkästyy.

Nökö kosketti tassullaan yhtä kivistä.

   – He ovat hyvin kauniskäytöksisiä, hän sanoi. – Mutta minusta he vaikuttavat hiukan kylmiltä.

   – Se johtuu heidän äärimmäisestä hienotunteisuudestaan, Runtti selitti. – He mukautuvat aina siihen, mitä on ympärillä. Jos pidät tassuasi siinä hetken, kivi muuttuu lämpimäksi kosketuksen kohdalta.

   – Mutta he ovat niin isoja ja minä olen niin pieni, Nökö huomautti. – En pysty lämmittämään kokonaista kiveä.

   Kivien välissä liikahti jotain, ja sitten Nökön viereen ilmaantui sisilisko.

   – Ei sinun tarvitse lämmittää kiveä, se sanoi. – Kivi lämpiää auringossa ja lämmittää sitten kohmeisimmankin olennon. Kivien kanssa pitää oppia olemaan. Ne eivät vaadi sinulta mitään, älä sinäkään vaadi niiltä. Ota vain vastaan se hyvä, mitä ne keskipäivän auringonpaisteessa antavat.

   Sisilisko luikahti kauemmas.

   – Tule, se sanoi Nökölle. – Kivet ovat vielä liian viileitä minulle. Leikitään piilosilla oloa.

Nökö katsoi kysyvästi Runttia.

   – Mene vain, Runtti sanoi. – Löydät minut täältä tai kotiluolasta.

Runtti seurasi katseellaan Nököä ja sisiliskoa, jotka etääntyivät. Hän ei näyttänyt olevan pahoillaan.

   – Etkö pelkää, että Nökö jättää sinut, ja ryhtyy sisiliskon ystäväksi, tai alkaa taas leikkiä Lusmun kanssa? Varpu kysyi ihmeissään.

Runtti hymyili valoisasti.

   – En pelkää, hän sanoi. – Olemme uineet lähteessä.

   Varpu ei ensin ymmärtänyt, mitä Runtti tarkoitti.

   – Ei täällä ole lähdettä, ettekä te ehtineet missään kauempana käydä, hän sanoi.

   – Olethan sinäkin jo toista päivää Seikkailumetsässä, vaikka mummisi mielestä istut huoneessasi piirtämässä, Runtti huomautti. – En olisi uskonut, että juuri sinulta puuttuu mielikuvitusta.

   – Menee liian monimutkaiseksi, Varpu valitti. – Jos olemme jo nyt mielikuvitusjutussa, ja sinä ja Nökö kävitte toisessa mielikuvitusjutussa, ei kohta tiedä, missä todellisuus on.

   – Eihän sitä tiedäkään, Runtti sanoi. – Mutta minun mielestäni todellisuus on siellä, missä se lähde on. Kaikki siellä käyneet ajattelevat niin.

   Varpu alkoi muistaa, että kuuset olivat verranneet rakkautta tahmeassa hunajassa pyörimiseen, ja Runtti oli sanonut, että ne ovat väärässä, rakkaus on kirkasvetinen lähde.

   – Nyt ymmärrän, Varpu sanoi. – Tarkoitat lähteessä uimisella, että sinä ja Nökö nyt rakastatte toisianne.

   – Niin, Runtti sanoi. – Ja lähteessä uidessa ymmärsin, että kaikki rakkaus ja aito ystävyys on vettä, joka virtaa tuosta samasta lähteestä.

Nökön nauru kuului kivien takaa, ja sitten hiiri kiiti heidän ohitseen sisilisko perässään.

   – Voi kuinka hän on kaunis, ja on ihanaa, että hän on onnellinen, Runtti sanoi. – Haluaisin, että hän olisi aina iloinen.

   Hetken kuluttua Nökö tupsahti korkealta kiveltä Runtin viereen.

   – Väsyitkö jo? Runtti kysyi huolehtivasti.

   – Minun tuli ikävä sinua, Nökö sanoi. – Ja ajattelin, että kotiluolassa pitäisi ehkä vähän siivota ja kerätä sinne ruokavarastoa. Kuuset kertoivat, että Kamala tulee tänään illalla uudestaan.

   – Kamala taitaa olla tulossa, Runtti myönsi. – Ei siitä tietenkään voi olla varma, Kamala ei aina tule, vaikka siltä näyttäisi, ja joskus se tulee aivan yllättäen. Mutta on hyvä varustautua kaiken varalta.

Kastepisara

Varpu ei osannut auttaa Runttia ja Nököä kotitöissä sen kummemmin kuin kunnostamalla oman vuoteensa ja hakemalla itselleen pari mustikkaa ruokavarastoksi. Sisilisko kävi etsimässä leikkitoveria, ja Varpu oli hetken sen seurana, mutta sitten Lusmu osui paikalle ja houkutteli sisiliskon mukaansa. Lusmu ei kelpuuttanut kolmatta leikkiin, eikä Varpu oikeastaan välittänytkään mennä mukaan.

   Järkäle lojui auringossa, ja Varpu istahti maahan nojautuen kiven lämpimään kylkeen. Hetken kuluttua hän hätkähti ja katsoi Järkälettä tutkivasti. Oliko Runtti väärässä, puhuivatko kivet sittenkin? Varpu ei ollut varma asiasta, mutta hänestä tuntui, että kivi oli huomauttanut hänelle, että piti muistaa poimulehteä.

   Varpu kiersi Järkäleen taakse. Hän huomasi heti, että poimulehti oli huonolla tuulella.

   – Siinä sitä ollaan, poimulehti sanoi närkästyneellä äänellä. – Minulla oli aamulla kaunis kastepisara valmiina sinua ja Runttia varten. Runtti ymmärsi käydä katsomassa ja toi mukanaan hiirulaisenkin. Runtilla on käytöstapoja, mutta sinä olet todella vaikea luonne.

   – Taidan olla, Varpu myönsi, vaikka hän ei kyllä ollut muistaakseen luvannutkaan tulla katsomaan. – Yritän huomenna ehtiä paikalle ajoissa.

   – En luvannut valmistaa kastepisaraa taas huomiseksi, poimulehti ilmoitti ynseästi. – Mutta jos oikein toivot sitä, voin silti yrittää.

   – Kiitos, ei tarvitse vaivautua minun takiani, Varpu vakuutti.

   – Oletpa sinä typerä, poimulehti sanoi. – Oikuttelet kuin pikkulapsi, eikä sinulle kelpaa todellinen kauneus, kun sellaista tarjotaan.

   – Voinhan tulla, jos haluat, Varpu vakuutti.

   Poimulehti huokasi.

  – Jos haluan! se sanoi. – Sinä et ymmärrä, millaista tuskaa minulle tuottaa luoda omasta sisimmästäni taideteos, jolle kerta kerran jälkeen annan kaikkeni. Se vaatii minulta melkein henkeni.

   – Enhän minä halua sinun henkeäsi viedä, Varpu vakuutti säikähtäneenä.

   – Niinpä niin, haluat helppoa koreutta, apilankukkia, sinikellojen hempeyttä, mutta puhdas taide ei kiinnosta sinua. Olet kysymätön ja hankala luonteeltasi.

   – Ainakin olen nyt vihainen, Varpu sanoi. – Apilankukissa ja sinikelloissa ei ole mitään vikaa, eikä hempeydessäkään. Ne tuottavat hyvää mieltä.

   – Mutta taiteen tehtävä on kertoa elämän tarkoitus, poimulehti väitti.

   – Kerro se sitten, Varpu vaati äkäisesti. – Minä haluaisin tietää, se on tärkeää.

   Poimulehti vaikeni pitkään, ja kun se taas puhui, sen ääni oli hiljainen ja nöyrä.

   – Ei elämän tarkoitusta voi kertoa, se sanoi. – Tarkoituksen voi vain kokea, elää.

   Varpu ei koskettanut poimulehteä, mutta silti hän tunsi käsissään sen pehmeyden kuin hyväilyn. Hänkin tunsi itsensä nöyräksi ja hyvin jännittyneeksi.

   – Voitko antaa minun kokea elämän tarkoituksen edes aavistuksena? hän kysyi.

   Auringon valo tuntui kietoutuvan Varpuun samalla tavalla kuin hänen mustikanvarpuna ollessaan. Jalat painoivat, mutta ne olivat kuitenkin irti maasta. Hän tunsi olevansa yhtä aikaa mustikanvarpu ja kivi, mutta samalla hän oli myös ihminen. Hän oli osa kaikkea luontoa.

   – Me synnymme ja kuolemme, poimulehti sanoi hiljaa. – Ehkä kaikki raukeaa tyhjiin, ehkä mitään tarkoitusta ei ole.

   Auringonpaisteesta huolimatta Varpu tunsi hyytävän kylmyyden hiipivän mieleensä. Noin hän oli ajatellut, juuri tuo oli se suuri pelko, joka varjosti elämää.

   – Tai sitten on tarkoitus, ja meissä on jotain häviämätöntä, poimulehti sanoi. – En tiedä, kukaan ei voi tietää. Mutta katso.

   Kauniisti poimuttuvan lehden sisältä pusertui kyyneleen kaltainen pisara. Se muuttui hopeanväriseksi, heijasti taivasta ja aurinkoa, ja Varpu näki sen pinnassa kiitävät muistot lempeistä sanoista, ystävällisistä hymyistä ja hellistä syleilyistä, joita hän oli kokenut elämänsä aikana. Hänen silmänsä kyyneltyivät.

   – Niin paljon hyvää, hän kuiskasi. – Niin paljon rakkautta.

   Kuvat katosivat, jäljellä oli ainoastaan poimulehti ja pieni kastepisara vihreän maljan pohjalla.

   – Miksi se kesti vain hetken ja katosi sitten? Varpu kysyi.

   – En tiedä, poimulehti sanoi. – Niin vain käy. En saa sitä kestämään kauempaa.

   – Miksi kaikki paha ja ruma on helpompi muistaa kuin hyvä? Varpu kysyi melkein tuskaisena.

   – En minä tiedä, poimulehti sanoi. – Mutta uskon, että paha ja ruma on katoavaa, hyvä ja kaunis säilyy. Se ei voi kadota koskaan, sillä se on kaiken perusta.

   – Niin, Varpu sanoi. – Niin sen täytyy olla.

Kamala tulee toisen kerran

Varpu löysi Runtin ja Nökön kivien seurasta. Runtti istui maassa, mutta Nökö makasi mahallaan suurimman lohkareen päällä.

   – Tämä lämmittää ihanasti, Nökö sanoi. – Runtti on oikeassa, kivet ovat hyvää seuraa.

   – Se riippuu tietenkin myös omasta suhtautumisestasi, Runtti sanoi. – He antavat sinulle lämpöään, koska sinä annat heille siihen mahdollisuuden.

   – Enhän minä mitään tee, minä vain otan vastaan, Nökö sanoi laiskasti.

   – Vastaanottaminen on vaikeampaa kuin torjuminen, Runtti huomautti.

   Kuusten kohina kuului kivikkoon tasaisena, kaukaisena taustaäänenä, mutta äkkiä se voimistui, ja sen yli kaikui Lusmun säikähtynyt ja kiukkuinen metelöinti. He arvasivat jotain huolestuttavaa tapahtuneen ja lähtivät katsomaan, mistä oli kysymys. Kun he tulivat reunimmaisen kuusen luo, sisilisko juoksi heitä vastaan.

   – Lusmu löysi narunpätkän ja aikoi esittää taitotempun, se selitti. – Minä kyllä varoitin, että voi käydä huonosti.

   Narun toinen pää oli kietoutunut kuusen oksan ympärille, ja Lusmu roikkui sen toisessa päässä takajalkansa varassa. Orava kieppui ja riuhtoi, mutta onnistui vain sotkeutumaan naruun entistä pahemmin.

   – Auttakaa, Lusmu kiljui. – Miksi kukaan ei tee mitään? Naru kiusaa minua, tai kuusi, tai joka tapauksessa joku. Jonkun syytä tämä on.

   – Ei minun syytäni ainakaan, sisilisko väitti. – Minä varoitin sinua.

   – En ymmärrä, mitä voimme tehdä, Runtti sanoi huolissaan. – En mitenkään pääse nousemaan tuonne ylös, enkä osaisi vapauttaa häntä, vaikka jotenkin pääsisin sinne.

   – Minä kipuaisin ketterästi puuhun, mutta en minäkään voi mitään narulle, sanoi sisilisko.

   – Minä osaisin irrottaa narun, mutta en pääse noin ylös, Varpu sanoi.

   – Minä pääsen ylös ja voin jyrsiä narun poikki, Nökö totesi. – Mutta minua pelottaa valtavasti, kun vain ajattelenkin, miten korkealle joudun nousemaan.

   – Se on vaarallista, Runtti sanoi huolissaan. – Ei sinun pidä yrittää sellaista.

   – Ei ole muuta keinoa, Nökö sanoi.

   Hiiri alkoi nousta puun runkoa pitkin, ja Runtin ja Varpun huolestuneet katseet saattoivat sitä.

   – Minä en voi katsoa, sisilisko sanoi.

Nökö kiipesi pelostaan huolimatta nopeasti sen oksan luo, josta Lusmun vanginnut naru riippui. Hän ei kuitenkaan voinut siirtyä oksalle, joka heilui rajusti, koska Lusmu ei lakannut tempoilemasta ja riehumasta.

   – Nökö putoaa, jos heilutat oksaa, Runtti huusi, mutta se ei vaikuttanut mitään Lusmuun.

   – Jos Nökö putoaa, kukaan ei voi auttaa sinua, Varpu huusi. Se vaikutti, Lusmu jähmettyi liikkumattomaksi, ja Nökö saattoi uskaltautua oksalle ja ryhtyä työhön.

   Auringonpaiste katosi yllättäen, ja raju tuuli ravisteli kuusia. Varpu katsoi ylös ja näki synkkien pilvien kiitävän taivaalla. Äkkiä leimahti salama, ja sitä seurasi jyrinä, joka onneksi oli vielä etäällä.

   – Kiirehdi, Nökö, Kamala on tulossa, Runtti huusi.

Nökö jyrsi narua niin nopeasti kuin pystyi, mutta ukonilma lähestyi vauhdilla. Sade alkoi suurina pisaroina ja kiihtyi nopeasti rankaksi.

   – Minä menen suojaan, sisilisko sanoi. – Asiahan ei minulle kuulu, sillä minä varoitin.

   Kuuset huokailivat raskaasti, kun sade ja tuuli iski niihin.

   – Kamala tulee tällä kertaa aivan kohti, ne kohisivat.

   – Kiiruhtakaa, kohisi suurin kuusi. – Vapauttakaa Lusmu, auttakaa häntä.

   – Varpu, tule sateensuojaan, humisi leveähelmainen kuusi. – Kastut muuten ja vilustut.

   – Kamala tulee ja kukin ajatelkoon itseään, kohisivat muut.

   Varpu oli niin huolissaan, ettei malttanut mennä leveähelmaisen kuusen tarjoamaan turvapaikkaan. Hän seisoi Runtin vieressä sateessa ja tuijotti tuskaisen jännittyneenä hiiren ponnisteluja. Tuuli huojutti oksaa rajusti, ja Nökö oli välillä putoamaisillaan, mutta jatkoi siitä huolimatta Lusmun jalkaa kietovan narun jyrsimistä.

   – Ajattele jo itseäsi, tule alas, Runtti pyysi. – Kamala lähestyy.

Nökö ei totellut, vaan jatkoi työtään, ja sai viimein narun katkeamaan. Lusmu putosi maahan. Se istui siinä hetken ja tuhisi äkäisesti. Sitten se vilkaisi ylös ja sanoi pelastajalleen: – Pudotitpa minut rumasti, ja hidastelit niin, että kastuin likomäräksi. Hiiri on hiiri, eikä pysty mihinkään tosipaikan tullen.

   – Tule varovasti alas, Runtti huusi Nökölle. – Yritä kuitenkin tulla niin kiireesti kuin voit. Kamala on kohta päällä.

   Mutta Nökö oli jähmettynyt paikoilleen. Huoli Lusmusta oli antanut sille rohkeutta kiivetä ylös, mutta alas se ei uskaltanut edes vilkaista. Se ei pystynyt liikahtamaankaan.

   – Mene auttamaan Nököä, Runtti sanoi Lusmulle. – Olet ainoa, joka voi hakea hänet alas.

   – Minä menen kuivattelemaan itseäni, Lusmu sanoi. – Nökö huolehtikoon itsestään.

Lusmu kipaisi suurimpaan kuuseen välittämättä sen enempää Runtin ja Varpun vetoomuksista. Satoi kaatamalla, salamat leimusivat ja ukkosen jyrinä kuului yhä lähempää. Nökö oli jäykistynyt oksalle.

   – Kamala on kohta kohdalla, humisivat kuuset. – Kamala on kohta kohdalla ja iskee meihin. Kukin huolehtikoon itsestään ja sattuma ratkaiskoon, kehen meistä se osuu.

   Kookkain kuusi humisi muiden mukana ja sen latva vetäytyi alemmas, toisten tasolle.

   – Runtti, auta, Nökö huusi heikolla äänellä.

   Varpu katsoi hänkin Runttia kuin pyytäen ihmettä. Ja ihme tapahtui. Runtin selkään nousivat ensin pienet kyhmyt, ja sitten ne levisivät suuriksi, kantaviksi siiviksi. Runtti nousi keveästi ilmaan ja laskeutui sitten takaisin Varpun viereen Nökö sylissään. Hän laskosti siipensä kuin kainostellen niiden olemassaoloa ja katsoi samalla hellästi Nököä.

   – Nyt Kamala iskee ja valitsee kohteensa, kuuset humisivat.

   Kookkain kuusista oikaisi äkkiä latvansa ja lennätti luotaan Lusmun.

   – Menkää kauemmas kaikki, jotka pystytte liikkumaan, iso kuusi kohisi. – Kiirehtikää.

   – Juoskaa, Runtti huusi. – Kamala iskee tähän ja iso kuusi ottaa sen vastaan, ettei Kamala tappaisi meitä kaikkia.

Runtti kantoi sylissään Nököä. Varpu tarttui Lusmuun, joka tuntui olevan hiukan pökerryksissä. He juoksivat kohti kivikkoa, kun kirkas valo välähti, ja samalla hetkellä kuului huumaava jysähdys. He kaatuivat kaikki.

   Puun sälöjä lensi ilmassa. Iso kuusi hajosi pirstaleiksi, ja sen raskas latva rysähti maahan.

Runtti Kakkonen

Ukonilma oli ohi, ja ulkona paistoi ilta-aurinko lempeästi, mutta tunnelma Runtin kotiluolassa oli murheellinen. Eniten suri Lusmu, jota Runtti, Nökö ja Varpu yrittivät lohdutella.

   – Iso kuusi piti minusta, mutta minä vain nauroin sille, Lusmu sanoi. – Nyt se on poissa, enkä voi edes pyytää anteeksi.

   – Iso kuusi halusi pelastaa meidät, ja tärkeintä sen mielestä oli, että sinä pelastuisit, Runtti sanoi. – Minä tiedän, koska olen itse kokenut saman. Ei iso kuusi haluaisi sinun surevan.

   Varpu vajosi mietteisiinsä.

   – Runtti, hän sanoi hetken kuluttua. – Yleensähän puu tuhoutuu, kun salama iskee siihen. Mutta se puu, mikä sinä ennen olit, ei tuhoutunut kokonaan, jäithän sinä jäljelle. Miksi niin kävi?

   – En minä tiedä, Runtti sanoi. – Minä vain heräsin jonkin ajan kuluttua kivien keskellä.

   – Poimulehti sanoi, että kaunis ja hyvä ei voi kadota, Varpu pohti. – Ja iso kuusi osoitti todellista hyvyyttä pelastaessaan meidät, eikö niin?

   – Iso kuusi rakasti Lusmua, olen varma siitä, Nökö sanoi. – Rakkaus on kauneinta mitä voi olla.

Runtti lähti ensimmäisenä liikkeelle, ja Nökö seurasi häntä. Varpu houkutteli mukaan Lusmun, joka ei ollut kuunnellut keskustelua, ja joka olisi halunnut jäädä vain makaamaan ja suremaan.

   Kuuset katsoivat heidän tuloaan vaitonaisina, mutta kun Varpu ja Lusmu ehtivät leveähelmaisen kuusen luo, se kuiskasi Varpulle: – Ota käpy ja tarjoa Lusmulle, ehkä se piristäisi häntä.

   Varpu teki niin, mutta Lusmu ei halunnut käpyä, vaan meni ison kuusen katkenneen latvan luo ja paneutui siihen makuulle. Runtti ja Nökö tutkivat puun pirstoutuneita palasia, ja Varpu liittyi heidän seuraansa. Kuuset kohisivat hiukan paheksuvasti, mutta eivät niin pilkallisina kuin tavallisesti. Mustikanvarvut olivat jäykistyneet hiljaiseen odotukseen.

   Suuren, sammaleisen kiven päältä kuului yskähdyksen tapainen ääni.

   – Minä olen täällä, joku sanoi käheästi.

   He eivät nähneet niin ylös, mutta Nökö kiipesi kiven päälle ja auttoi hetken kuluttua sieltä alas hyvin vaivalloisesti kävelevän olennon. Lusmu nousi kuusenlatvan vierestä ja tuli sitä kohti.

   – Kuka sinä olet? Lusmu kysyi jännityksestä vapisevalla äänellä.

   – Mietin tuolla kivellä maatessani, että tapasin kutsua erästä kaltaistani runtiksi, olento sanoi. – Koska häntä kutsutaan nimellä Runtti, minä lienen Runtti Kakkonen, ja minua voi puhutella Kakkoseksi.

   Kuuset alkoivat kohista kuuluvammin, mutta niiden paheksunnasta erottui kuin pienoista, salattua helpotusta. Mustikanvarvut kuiskivat ja nyökyttelivät huojentuneina.

Lusmua alkoi äkkiä ujostuttaa. Hän vetäytyi Runtin, Varpun ja Nökön taakse.

   – Tiedän, miltä sinusta tuntuu, Runtti sanoi Kakkoselle. – On vaikeaa aloittaa runtin elämä kaikkien kuusena vietettyjen vuosien jälkeen.

   – On se toisaalta onnellistakin, Kakkonen totesi. – Minulle selvisi heti herätessäni, että jäitte kaikki henkiin, ja ennen muuta tietysti iloitsin Lusmun pelastumisesta.

   – Kuinka voit pitää juuri Lusmusta niin paljon? Varpu kysyi, vaikka tajusikin olevansa hyvin epähienotunteinen.

   Kakkosen karkeapiirteisille kasvoille kohosi hymyntapainen.

   – Te ette näe Lusmun hyvyyttä ja kauneutta, hän sanoi.

   Varpu päätti, että nyt sai rehellisyys voittaa kohteliaisuuden. Oli pakko kysyä suoraan, jos halusi saada vastauksen, ja hän halusi tietää.

   – Miten sinä sitten näet Lusmussa hyvää ja kaunista, vaikka me näemme vain ilkeyttä ja itsekkyyttä? hän kysyi.

   – Ette näe Lusmun pelon läpi, Kakkonen sanoi. – Hän kehuskelee ja uhittelee, koska luulee, että kukaan ei voi todella pitää hänestä.

   – En uskaltanut kiintyä, Lusmu sanoi.

   Kakkonen ojensi kömpelöä kättään.

   – Joko nyt uskallat? se kysyi.

   – Uskallan, Lusmu sanoi.

   Illan varjot olivat pidentyneet, aurinko oli laskemaisillaan.

   – Mennään kaikki minun kotiluolaani, Runtti sanoi. – Siellä tulee ehkä hiukan ahdasta, mutta mahdumme kyllä.

   – Minun pitää ehkä mennä omaan kotiini, Varpu sanoi. – En vain oikein tiedä, miten pääsen sinne. Taisin tulla tänne lentämällä Taikakoiran mukana, mutta minulla ei ole siipiä niin kuin Runtilla.

   – Kaikilla on siivet, Runtti sanoi. – Ne tulevat esiin, kun niitä tarvitaan.

   Varpu naurahti.

   – Koska olen Varpu, niin siivet saatuani olisin tietysti varpunen, hän päätteli.

   Ilmassa kävi suhahdus, ja äkkiä suurella sammaleisella kivellä istui Taikakoira.

   – Mennään kotiin, se sanoi. – Levitä siipesi, varpunen.

Siivet

Varpu katsoi piirustustaan ja viimeisteli sen yläkulmaan pienen linnun.

   – Ei se ihan varpuselta näytä, mutta saa kelvata, hän sanoi Taikakoiralle. – Ja tuoksusta päätellen mummi paistaa munkkeja. Niin hän tekee silloin, kun arvelee olleensa liian ankara ja haluaa ilahduttaa minua.

   Hän kiinnitti piirustuksen seinälle muiden joukkoon. Taikakoira katsoi sieltäkin ystävällisesti.

   – Voi kunpa olisit ihan oikeasti olemassa, Varpu sanoi.

   – Minähän olen, koira väitti. – Olen sinun unelmasi ystävyydestä, ja koska unelmasi on olemassa, minäkin olen.

   Varpu aikoi väittää vastaan, mutta ovi hänen takanaan avautui. Varpu kääntyi katsomaan, ja huoneeseen tuli Jenna.

   – Kuinka sinä pääsit sisään soittamatta ovikelloa? Varpu ihmetteli.

   – Mummisi näki minut ikkunasta ja avasi oven, Jenna sanoi.

   – Etkö ole minulle vihainen? Varpu kysyi.

   – En, Jenna sanoi. – Miksi olisin?

   – Haukuinhan tänään koulussa sinua tyhmäksi.

   – Ai niin, Jenna sanoi. – Ei se mitään. Jokaiselle voi tulla huono hetki.

   Mummi huusi keittiöstä, että siellä oli odottamassa mehua ja lämpimiä munkkeja. Jenna meni edellä, mutta Varpu pysähtyi vielä vilkaisemaan Taikakoiraa.

   – Odota siinä, hän sanoi. – Haluan lähteä toistekin kanssasi Seikkailumetsään.