Kuvan copyright: Taru Väyrynen

Taru ja Tarmo Väyrynen

Tuulen tavoittelua

Teoksen julkaisi vuonna 2000 Tammi, ISBN 951-31-1924-6 (sid).

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2007.

Aurinko oli laskemassa Kemerijoen taa. Läntinen taivas hehkui veripunaisena. Itäinen taivas vaikutti kohtalokkaan synkältä, ja Hopeavuoren musta seinämä korosti uhkaavaa tunnelmaa. Jokainen auringonlasku oli tässä maisemassa kuin maailmanloppu. Auringonnousua ei nähnyt koskaan, vasta aamupäivällä rinne lakkasi olemasta varjossa.

Hopeavuoren linna oli jyrkkien kuilujen ympäröimällä korkealla kielekkeellä. Sinne oli vain yksi kelvollinen kulkutie, joka johti pienen kylän ja sen liepeillä olevan sotilasleirin läpi. Kaukaa linna näytti kotkanpesältä. Läheltä sen huomasi hyvin varustetuksi ja kauniisti muotoilluksi tummakiviseksi rakennelmaksi, jota ympäröivät muurit.

Kaksi nuorta miestä, oikeastaan vielä melkein poikaikäistä, käveli linnaa kohti. Toinen oli sotilasasuinen ja jo aikamiehen pituinen, ryhdikäs, vaaleahiuksinen ja hyvin kauniskasvoinen. Hänen kasvojensa kauneutta häiritsi vain ilme, joka saattoi kieliä orastavasta julmuudesta tai pelkästään katkerasta, torjutusta surusta. Toinen oli hennompi ja ystävällisesti hymyilevä, palvelijan tavoin pukeutunut.

– Et taida pitää siitä, että myin itseni ja aseeni Hopeavuoren ruhtinaan palvelukseen, Linor, sotilas sanoi.

– En, Vasama, en pidä siitä, Linor sanoi. – Kuulen täällä ajatuksia, joille mikään sinun kotonasi kuultu ei vedä vertaa.

Vasama naurahti.

– On varmaan vaikeaa olla arka, hän sanoi. – Sinun halusi olla hyvä kaikille aiheuttaa jo sinänsä ongelmia maailmassa, jossa hyvyydelle ei ole sijaa. Eikä siinä kaikki, kuulet vielä ajatukset, myös ne, joita häpeillen salailemme heiltäkin, jotka ovat yhtä pahoja kuin me itse.

– On helppoa olla arka, Linor väitti. – Muut joutuvat miettimään oikeaa ja väärää, myös Hopeavuoren asukkaat, jotka sanovat itseään puhtaiksi. Meille aroille Koora ei jätä valinnan varaa, voimme pelkäämättä noudattaa luontoamme, josta väärin tekemisen mahdollisuus on suljettu pois.

– Mitä puhtaat oikein ovat? Vasama kysyi.

– Isäni selitti, että ihmisiä oli aluksi kahta lajia, puhtaita ja arkoja, Linor sanoi. – Kumpiakin oli vain vähän. Jos puhdas ja arka perustivat perheen, heille syntyi sellaisia jälkeläisiä, joita nykyisin on ihmisten valtaosa. Me arat sanomme teitä oudoiksi. Oudot lisääntyivät valtavasti, menestyivät ja syrjäyttivät muut.

– Puhtaat eivät taitaisi pitää tuosta selityksestä, Vasama huomautti. – He ovat mielestään valioihmisiä, tulevan paremman maailman airuita.

– He ovat jo nyt omissa kuvitelmissaan maailman valtiaita, Linor sanoi. – Juuri heidän suunnaton ylpeytensä ja vallanhimonsa minua kauhistuttaa.

Hopeavuoren linna oli oikeastaan pieni, itsenäinen valtakunta. Se sijaitsi kemerien maalla heidän pääkaupunkinsa Tartan läheisyydessä, mutta se toimi omien lakiensa mukaan. Varsinaisiksi Hopeavuoren kansalaisiksi hyväksyttiin vain ne, joiden molemmat vanhemmat kuuluivat puhtaiden rotuun. Puolipuhtaita asui heidän keskuudessaan, ja palvelusväkeen kelpasi epäpuhdaskin. Yhdyskuntaa johti ruhtinas. Sukulinjojen edustajia kutsuttiin ylimyksiksi. Heillä oli joskus ollut merkittävääkin valtaa Hopeavuoren asioissa, mutta nykyisin ruhtinas oli käytännössä yksinvaltias ja tarvitsi vain ylimysten kokouksen muodollisen hyväksymisen päätöksilleen.

Puhtaiden yhdyskunta oli aikoinaan muodostunut heidän hopeakaivostensa läheisyyteen. Suurin osa kaivoksista oli ehtynyt, vain muutama oli enää toiminnassa. Puhtaat omistivat jonkin verran maata linnan ympärillä ja keräsivät veroa sen tuotosta, mutta heidän vaurautensa ja vaikutusvaltansa perustui nykyisin kaupankäyntiin arvometalleilla ja korkeakorkoisiin lainoihin, joita he antoivat luotettaviin kohteisiin.

– On kummallista, että kemerit sallivat puhtaiden hallita Hopeavuorta ja tavallaan suojelevat heidän asemaansa, Vasama sanoi. – Hehän kuitenkin vihaavat puhtaita ja tuovat vihansa esiin aika avoimesti. Miksi he eivät käytä hyväkseen ylivoimaansa?

Linor hymyili huvittuneena.

– Puhtaat julistavat uskoaan järjen voimaan, mutta ovat silti keksineet, että ihmisiä ohjataan heidän tunteisiinsa vetoamalla, hän sanoi. – Vihaa vastaan kannattaa nostaa muut tunteet, kuten ahneus tai pelko. Olethan huomannut, että Tartassa kauneimmat patsaat ja seinämosaiikit esittävät tyypillisen puhtaan näköistä kalpeakasvoista, vaaleahiuksista ja sinisilmäistä miestä joko tuomassa lahjoja kemereitä muistuttavalle väkijoukolle tai suojelemassa tuollaista joukkoa. Puhtaat rahoittavat taiteen tuotantoa ja ohjaavat samalla sen mielensä mukaiseksi.

– Se saattaa olla tehokas tapa, Vasama arveli. – Mitä luulet, ovatko he maksaneet myös lauluntekijöille? Useimmat täällä kuulemani laulut vihjaavat, että kemerien valtakunta kestää vain niin kauan kuin Hopeavuoren linna on puhtaiden hallussa.

– Siinä on hiven totuuttakin, Linor arveli. – Onhan puhtailla yhteyksiä myös Vuorimaan heimoihin, kemerien perinteisiin vihollisiin. Kemerit eivät ole hyviä neuvottelijoita, mutta puhtaat ovat onnistuneet saamaan aikaan rauhan Vuorimaan kanssa.

Vasama myönsi, että Linor oli oikeassa. Kemerien mielissä väikkyi pahimpana uhkana Vuorimaan hyvinkoulutettu armeija. Pelon ymmärsi hyvin. Kemerijoen takana kohosi Vuorimaan sotapäällikön Verrakan hallitsema Meira kuin julistaen naapurimaan mahtia.

Vasama ja Linor joutuivat pysähtymään, sillä Hopeavuoren linnan portti avattiin. Ruhtinas tuli ulos seurueensa saattamana. Hän oli vaaleahiuksinen ja kalpeakasvoinen, kuten puhtaat yleensä olivat. Hän käveli kuitenkin ryhdikkäänä ja joustavin askelin, mikä ei ollut puhtaalle tyypillistä. Puhtaat eivät koskaan tehneet ruumiillista työtä, ja sotilainakin he toimivat vain päällystötehtävissä. Harva heistä vaivautui vaalimaan kuntoaan, jolle ei käytännön elämässä ollut mitään tarvetta.

– Haluatko vaunut tai ratsun, ruhtinas? kiirehti portinvartija kysymään.

– Kävelen mielelläni, mutta hanki kuljetus matkatavaroilleni ja laiskimmille saattajille, ruhtinas sanoi. – Ja toimita soihdunkantaja matkaamme, aurinko laskee kohta.

Seurue tukki hetkeksi portin. Linor kuunteli ympärillään vyöryviä ajatuksia ja rypisti huolestuneena otsaansa. Vasama katsoi häntä kysyvästi.

– Onko jotain vialla? Vasama ihmetteli.

Hän saattoi huoletta kysyä sen ääneen, sillä pohjoista kieltä, jota hän ja Linor käyttivät keskenään, ei täällä osattu.

– Ruhtinaan ympärillä myrskyää juonia, Linor sanoi. – Moni on peloissaan. Arvellaan, että hänen poissa ollessaan tapahtuu vallankaappaus.

– Sitä ei pelkästään ajatella, sitä kuiskaillaankin, Vasama sanoi. – Mutta mitä se meille kuuluu. Minä palvelen uutta tai entistä ruhtinasta, ketä vain, joka maksaa palkkani.

He pääsivät viimein vartiokopin luo, Vasama ilmoittautui vuoron vaihtoon menijäksi ja Linor pyysi sotilaspalvelijan kulkuluvan. Hopeavuoren linnan turvatoimet olivat tiukat, vaikkei kukaan oikein osannut selittää, miksi. Ehkä syynä oli vain puhtaiden luontainen tarve eristäytyä epäpuhtaina pitämistään ulkopuolisista, tai heidän ilmeinen halunsa valvoa kaikkea, mitä tapahtui.

– Minun vartiovuoroni kestää puoleen yöhön, Vasama sanoi. – Hae keittiöltä, mitä itse haluat syödä ja juoda, ja varaa minulle leipää, savustettua lihaa ja puoli kannullista viiniä. Tee vuoteeni valmiiksi.

– Se tapahtuu, Linor sanoi. – Mutta Vasama, ystäväni, älä tahraa itseäsi mihinkään väärään.

Pihan peitti jo tihenevä hämärä, mutta korkean muurin yli saattoi vielä nähdä liekehtivän länsitaivaan ylimmän liepeen.

– Palkkasotilas ei mieti oikeaa tai väärää, Vasama sanoi, ja hänen äänessään särähti katkeruus. – Mistä edes tietäisin, kenen puolella minun pitäisi olla ja ketä vastaan. He ovat minulle tuntemattomia ja heidän tavoitteensa ovat vieraita. Haluan vain ansaita oman ruokani, ja siinä sivussa leivän sinullekin. Kuten itsekin totesit, olet ystäväni, vaikka muodollisesti oletkin palvelija.

– Kunpa ansaitsisit leipämme muulla työllä kuin sotilaana, Linor sanoi.

– Miksi et mene jonkun muun palvelukseen, jos minun tavallani ansaittu toimeentulo ei kelpaa? Vasama kysyi kiivastuen. – Jos et hyväksy ammattiani, olet vapaa lähtemään.

– Arka ei tee päätöksiään noin, Linor muistutti. – Minulla on toistaiseksi Kooran käsky pysyä luonasi. En voi muuta kuin noudattaa sitä.

– Etkä vaikuta vastahakoiselta, Vasama pilkkasi.

– Arka ei koskaan noudata Kooran käskyä vastahakoisesti, Linor sanoi hymyillen. – Juuri siksi on hyvä olla arka. Kun Koora asettaa velvollisuuden auttaa jotain ihmistä, hän herättää kiintymyksen, jonka takia on helppoa auttaa. Luulen, että samoin tapahtuisi teille oudoillekin, jos vain osaisitte ottaa Kooran ohjauksen vastaan.

– Niin kai, Vasama myönsi. – Mutta te ette tunne vihaa, joka on paljon voimakkaampi tunne kuin kiintymys. Minussa viha hukuttaa kaikki muut tunteet.

Linor katsoi nuorta sotilasta myötätuntoisesti.

– Ajattelet taas veljesi kuolemaa, hän totesi. – Mutta on väärin vihata isääsi, joka itsekin tuntee tuskaa muistellessaan, mitä tapahtui. Isäsi raivonpuuskat ovat sairaus, josta hän kärsii.

– En tunne hiventäkään myötätuntoa hänen sairauttaan kohtaan, Vasama sanoi jyrkästi. – Muistan vain, että hän lävisti pikkukeihäällään veljeni rinnan, kun veljeni yritti estää hänen riehumistaan. Jos hän kärsii siitä, hän ei kärsi tarpeeksi. Lisäisin hänen tuskiaan minkä suinkin voisin.

Linor aikoi sanoa vielä jotain, mutta Vasama käänsi hänelle selkänsä ja harppoi poispäin. Linor katsoi hänen jälkeensä huolestuneena, mutta tiesi, ettei Vasama tuolla mielellä ollessaan halunnut keskustelua tai lohdutusta.

Hopeavuoren linna oli melkein kuin pieni kaupunki, sillä kaikki puhtaat asuivat muurien sisällä. Laajalla pihalla oli lukuisia rakennuksia. Keskimmäisenä oli muita korkeampi ja taidokkain pylväin koristeltu hallintorakennus, jossa ruhtinas itse asui. Vasama meni sen luo, sillä hänet oli määrätty seuraavaan vartiovuoroon pääovelle. Vuoroaan päättävä sotilas viivytteli ja katsoi Vasamaa hetken mietteliäästi. He olivat puolitutut, sillä he olivat viettäneet pari iltaa samassa noppapeliä pelaavassa joukossa.

– Haluatko yletä? mies kysyi.

– Voisin halutakin, Vasama sanoi.

– Et kai ole turhantarkka siitä, kenen palveluksessa ylenet?

– Se on täysin yhdentekevää.

– Pistäydy sitten Sarton luona.

– Kuka on Sarto? Vasama kysyi. – En oikein vielä tunne täkäläisiä.

– Hän on nykyisen ruhtinaan pikkuveli, ja jos mikään ei mene vikaan, hän on tuleva ruhtinas.

Vasama muisti nyt, että iltaisin nuotioiden luona oli laulettu Sarton viisautta ja mahtia ylistävää laulua. Ehkä vallankumouksetkin tehtiin puhtaiden keskuudessa taiteen tuella. Tarkemmin ajatellen kaikki asiat, joille haluttiin joukkojen tuki, taisivat tarvita laulut ja kertomukset avukseen. Vasama mietti katkerana isästään sepitettyjä ylistyslauluja. Niissä julmuuskin saatiin kuulostamaan ihailtavalta sankaruudelta.

– Sarto on kirjastossa, sotilas sanoi. – Älä erehdy, katso, ettei toinen veli, se kiharatukkainen Limne, ole paikalla. Sartolla on suorat hiukset niin kuin nykyisellä ruhtinaallakin. Käy tapaamassa häntä, vartioin vielä sen aikaa. Sano terveisiä Marelta.

Vasama tiesi kirjaston sijainnin ja meni sinne uteliaana. Siellä istui lukemassa mies, joka kohotti katseensa kirjakääröstä ja kohdisti sen kysyvänä tulijaan. Hänen vaaleat hiuksensa olivat suorat.

– Terveisiä Marelta, Vasama sanoi.

Sarto nyökkäsi ja tarkasteli sitten nuorta sotilasta tutkivin, kylmin silmin. Vasama tunsi oudon väristyksen. Ensi kertaa hän uskoi, että puhtaat todella näkivät ihmisen mieleen eivätkä vain väittäneet näkevänsä. He eivät kuulleet ajatuksia niin kuin arat, mutta aivan ilmeisesti Sarto tutki Vasaman senhetkiset tunteet ja teki arvionsa.

– Olet sopiva palvelukseeni, hän sanoi. – Sitä vartenhan tulit?

– Minulle kerrottiin, että sillä tavalla on mahdollisuus yletä, Vasama sanoi. – Mitä on tekeillä, vallankaappausko?

Sarto naurahti.

– Ei pidä käyttää sitä sanaa, valta vain vaihtuu tänä yönä, hän sanoi. – Nykyinen ruhtinas luulee käyvänsä matkalla, mutta siitä matkasta tulee pitempi kuin hän tietää. Isoveljeni ei koskaan palaa Hopeavuorelle.

– Mikä minun tehtäväni on? Vasama kysyi tyynesti.

– Kiirehdi veljeni perään, Sarto sanoi. – Hänellä on vielä neuvotteluja Tartassa, laiva purjehtii vasta aamulla. Ilmoittaudu laivalla Reimille. Kun huomenna lähdette Tartasta, olet nykyisen ruhtinaan uskollinen palvelija siihen asti, että hän pääsee perille Kratoon. Kun hän on poistunut laivasta, olet minun palveluksessani ja Reimi komentaa teitä.

– Entä ylennykseni?

– Mikä on nykyinen asemasi ja palkkasi?

– Olen sotilas alinta luokkaa.

– Saat kaksi astetta ylemmän aseman ja kokeneen sotilaan palkan.

– Sopii, Vasama sanoi. – Jos minun on lähdettävä heti, joku toinen on määrättävä pääovelle vartioon.

– Huolehdin siitä, Sarto sanoi.

Neljännen kuivakuun aikaan Autiomaan helle oli puolelta päivin niin uuvuttava, että kaikki, jotka suinkin voivat, vetäytyivät taloihinsa. Myös suurin osa Kraton kauppiaista sulki kojunsa ja meni päivälevolle. Toria reunustavien puiden lyhyissä varjoissa istuskeli kauempaa tulleita, jotka olivat jääneet odottelemaan iltapäivällä uudelleen virkistyvää kaupankäyntiä. Suurin osa heistä lähtisi kotimatkalleen illan viiletessä, mutta kaupunki kuhisisi elämää keskiyöhön asti.

Kaksi tyttöä käveli torin poikki. Kummallakin oli huivi suojaamassa auringolta, mutta myös hiukan kasvoja peittämässä, kuten hyvinkäyttäytyvillä naisilla kuului olla. Tytöt olivat juuri ja juuri niin vanhoja, että tuo sääntö koski myös heitä. Silti he kävelivät lasten tapaan käsikkäin, lauloivat ja hypähtelivät kävellessään. Tuulenpuuska heitti toisen tytön huivin hartioille ja paljasti hohtavan vaaleat hiukset. Sellaiset olivat harvinaiset Autiomaassa, kuten oli tytön kasvojen kuulas ihokin. Lähellä olevassa ihmisryhmässä virisi kiihkeä supatus.

– Amina, joku sanoi puoliääneen.

Tuuli riepotti tytön hiuksia, ja hän yritti saada ne järjestykseen, mutta ei pystynyt yhtä aikaa pitelemään niitä paikoillaan ja kietomaan isoa, kevyttä huivia takaisin niiden suojaksi. Toinen tyttö alkoi auttaa, ja sen seurauksena hänenkin huivinsa liukui alas. Hänen ihonsa oli myös melko vaalea ja ruskeissa hiuksissa oli punertava hohde. Puiden varjossa istuskelleet ihmiset alkoivat nousta ja muutama tuli lähemmäs. Vanha mies ryhtyi pitämään yllä järjestystä.

– Antakaa prinsessojen kulkea rauhassa, hän sanoi. – Lakatkaa tuijottamasta. Tervehtikää kohteliaasti, se riittää.

Tytöt olivat saaneet huivinsa taas paikoilleen ja vastasivat tervehdyksiin tottuneen hajamielisesti. Usein he onnistuivat pysymään tuntemattomina, sillä liikkuessaan kaupungilla he pukeutuivat huomiota herättämättömiin, yksinkertaisiin vaatteisiin. Yhtä usein kävi kuitenkin niin, että heidät tunnettiin. Varsinkin Aminan heleä vaaleus ja kirkkaansiniset silmät kavalsivat heidät helposti. He eivät silti koskaan joutuneet vaikeuksiin. Kansan joukosta löytyi aina joku huolehtimaan, ettei heitä häiritty.

– Kummasta tulee klaanipäällikkö, äiti? kysyi pikkutyttö kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.

– Enettasta, tuosta punatukkaisesta, koska hän on vanhempi, selitti lapsen äiti.

– Ei hänestä tule klaanipäällikköä, hiukan kauempana istuva vanha mies oikaisi. – Hän perii vallan, mutta hänen puolisostaan tulee klaanipäällikkö. Miehet käyttävät valtaa, vaikka se siirtyy naisten kautta.

– Niin oli ennen vallankumousta, pikkutytön äiti väitti. – Nyt nainen voi taas hallita suoraan, ilman miehen väliintuloa, niin kuin ikivanhassa menneisyydessä. Enettasta tulee klaanipäällikkö.

Enetta pysähtyi ja kääntyi katsomaan ihmisjoukkoa. Hän oli pitkä, hoikka viisitoistavuotias, jonka silmät olivat vakavat ja mietteliäät. Amina pysähtyi hänkin, mutta vaikutti hiukan kärsimättömältä.

– Periytyvä valta ei ehkä ole paras vaihtoehto, Enetta sanoi. – Kun Ake aikanaan luopuu vallasta, kansan pitäisi minun mielestäni saada äänestää klaanipäälliköksi sopivin henkilö.

– Autiomaassa on valta aina periytynyt naiselta naiselle, vanha mies sanoi. – Lakia uusittiin liikaa jo kun päätettiin, että perintö siirtyy miestenkin kautta. Isyys on luottamusasia, vain äitiys on todistettavissa.

Enetta naurahti.

– Me kaikki Kraton nykyiset prinsessat ja prinssit olemme ottolapsia, joiden todellista sukua ei tiedä kukaan, hän muistutti. – Olen perimysjärjestyksessä ensimmäinen vain siksi, että Ake ja Malee ottivat ensimmäisenä lapsekseen minut. Jos meidän joukostamme pitäisi valita tuleva klaanipäällikkö, siihen sopisi minun mielestäni parhaiten veljeni Nomi.

Väkijoukossa virisi vilkas keskustelu.

– Sanovat, että Nomi muistuttaa nykyistä klaanipäällikköä, huomautti keskustelua sivusta seurannut nuori mies. – Hän on vasta kymmenvuotias, mutta järkevä, harkitseva ja hyväluontoinen. Ehkä kansan tosiaan pitäisi äänestää. Voisivathan nykyistä järjestystä kannattavat äänestää vanhinta prinsessaa.

Tytöt jatkoivat matkaansa. He olivat taas kietoneet huivit hiustensa ja puolittain kasvojensakin yli.

– Dotar ei pidä siitä, että puhut kesken olevasta lakiuudistuksesta kansalle, Amina sanoi hiukan moittivasti.

Enetta huokasi.

– Ainakin Dotar ymmärtää, etten sovi hallitsijaksi, hän sanoi. – Ei minusta ole edes äidin tapaan hallitsemaan miehen kumppanina. Ajattele, millainen äiti on. Hän on loputtoman rauhallinen ja kärsivällinen, koko ajan huolehtimassa muista. Minä unohdan kaiken, kun näen jotain kaunista tai liikutun. Haluaisin läpi elämäni vain mietiskellä ja haaveilla. Miten minun vastuulleni voisi uskoa kokonaisen kansan?

Amina vilkaisi sisartaan ja epäröi hetken. Sitten hän huomautti:

– Jos haluat aikanaan luopua perimysoikeudestasi, minä olen järjestyksessä toinen.

Enetta pysähtyi ja näytti yllättyneeltä. Huivi oli taas luiskahtamaisillaan päästä, mutta hän tavoitti sen viime hetkellä.

– Haluaisitko sinä hallitsijaksi? hän kummastui.

– Miksi en haluaisi? Amina kysyi, ja hänen ääneensä tuli tuskin huomattava ärtynyt vivahde.

– Niin, mikset, Enetta sanoi epäröiden. – En vain ole tullut ajatelleeksi. Olet niin erilainen kuin äiti ja isä.

– Hallitsijat ovat tavallisesti aivan toisenlaisia kuin he, Amina sanoi melkein ylimielisesti. – Äiti käyttäytyy kuin olisi palvelija eikä klaanipäällikön vaimo. Hän esimerkiksi hoitaa nuorimpia siskojamme itse. Hän voisi käyttää sen ajan paljon hyödyllisemmin.

– Hän hoiti meidätkin, Enetta sanoi vähän kiivastuen. – Se oli oikein. Muistathan itsekin, miten kaipasimme häntä, kun hän kapinan aikaan joutui olemaan paljon poissa luotamme.

Amina muisti sen, vaikka olikin ollut silloin ainoastaan nelivuotias.

– Olimme vain tottuneita äidin seuraan, hän väheksyi silti. – Isä taas kuluttaa aikansa loputtomiin neuvotteluihin ihmisten kanssa, joita hänen tarvitsisi vain käskeä. Siksi kaikki uudistukset etenevät niin hitaasti.

– Dotar on selittänyt, että neuvotellen kannattaa edetä, vaikka se onkin hidasta, Enetta väitti.

Amina tuhahti.

– Dotar ja Dotar, hän sanoi. – Pikkulapsina luulimme häntä maailman viisaimmaksi ihmiseksi, ja sinä taidat yhä kuvitella niin. Dotar on pelkkä haaveilija. Hän oli Metallin pääjohtaja, tai Metallin jumalan ylipappi se nimitys taisi olla siihen aikaan. Häntä kunnioitettiin, hänellä oli valtaa, hän todella sai aikaan jotain. Sitten hän romahti.

– Romahti? Mitä tarkoitat? Enetta ihmetteli.

– Sinä kieltäydyt ymmärtämästä, suljet silmäsi, Amina valitti. – Olet samalla tavalla tunteitten sokaisema kuin he kaikki. Hehän ovat epäonnistujia jokainen, äiti, isä ja sinun Dotarisi. Mitä Dotar nykyisin tekee? Hän opettaa lapsia ja järjestelee vammaisten asioita. Ja hän olisi kuitenkin voinut hoitaa paljon tärkeämpiä tehtäviä.

– Hän opettaa meitäkin, Enetta huomautti. – Hän on paras mahdollinen opettaja. Hänen ansiostaan Kirrakin on saanut merkittävän aseman.

– Se on totta, Amina myönsi hiukan vastahakoisesti.

Kirra oli Dotarin ottotytär, joka oli kasvatettu prinsessojen ja prinssien joukossa. Hän oli vasta kaksikymmentävuotias, mutta oli jo Metallin temppelin korkea-arvoinen pappi. Amina mietti hetken sitä kummallista seikkaa, että Dotar oli kasvattanut ja opastanut Kirran juuri niihin tehtäviin, joista oli itse luopunut. Vai oliko Dotar tehnyt niin? Ehkä Kirra oli käyttänyt hyväkseen Dotarin tietoja ja taitoja, mutta hän olisi voinut hankkia samat valmiudet ilman Dotarin opetustakin. Lapsena Kirra oli lukenut aina ja joka paikassa, joskus jopa ruokaillessa. Amina melkein uskoi, että hänellä oli ollut kirjakäärö seuranaan kylvyssäkin.

Tytöt tulivat palatsin sivuportille. Amina käytti kolkutinta ja vartiosotilas avasi heille kurkistettuaan ensin luukusta. Sotilas tervehti kohteliaasti ja tytöt nyökkäsivät jatkaen saman tien matkaansa pihan yli.

– On kauhean kuuma, Amina sanoi. – Mennään puutarhaan suihkulähteen luo, se on tähän aikaan varjossa.

Enetta ei vastannut, ja Amina vilkaisi häntä kysyvästi.

– Oletko loukkaantunut, kun arvostelin äitiä, isää ja Dotaria? hän kysyi.

– Minä rakastan heitä, Enetta sanoi hiljaa. – Luulin, että sinäkin rakastat.

Suihkulähteen luona oli kukkivien pensaiden ympäröimä kivinen penkki. Suuri sykomoriviikunapuu loi syvän varjon. Puutarha oli klaanipäällikön perheen yksityisaluetta. Tytöt riisuivat huivinsa ja pitkät päällysmekkonsa, ylle jäivät vain kevyet, lyhyet valkoiset paidat. Näin he olivat kesän hellesäillä liikkuneet pikkulapsina, ja luopuminen raskaasta päällysmekosta tuntui melkein kuin paluulta tuohon huolettomaan aikaan. Enetta istui penkille ja Amina tuli hänen viereensä.

– Kerron sinulle jotain, jota en ole kertonut kenellekään, Amina sanoi hiljaa.

Enetta katsoi sisartaan ja hymyili hiukan. Hän odotti jotain sellaista tunnustusta, jollaisia hän itse saattoi supattaa Aminalle. Amina ei tavannut uskoutua ja epäröi nytkin. Sitten hän rohkaisi mielensä.

– Minua inhottaa rakkaus, hän sanoi.

Enettan hymy sammui ja Amina yritti selittää:

– Kaikki rakkaus on jotenkin tahmeaa ja likaista. Äidin, isän ja Dotarin rakkaus meitä kohtaan, isän ja Dotarin välinen rakkaus, kaikki.

Enetta näytti kauhistuneelta.

– Et voi olla tosissasi, hän sanoi.

– Olen minä.

Enettan harmaat silmät tummuivat ja hänen kasvoillaan vaihtelivat paheksunta ja huoli. Jälkimmäinen voitti ja syveni hätäännykseksi, mutta hän yritti vielä keksiä Aminan kummalliselle väitteelle jonkin järkeenkäyvän selityksen.

– Et kai tarkoita sitä, että sinusta tuntuu vaikealta ymmärtää, ettei isä nuku äidin kanssa vaan Dotarin? hän kysyi.

– Inhottavaa sekin on, Amina sanoi. – Isän ja Dotarin suhde on luonnoton ja järjetön. Mutta kaikki rakastaminen on luonnotonta ja järjetöntä. Ihmisten pitäisi rakastella vain lapsia hankkiakseen, tai jos halu siihen on aikuisilla niin ylivoimainen kuin väitetään, se pitäisi hoitaa asiallisesti, kuin syöminen ja juominen. Ei siihen pitäisi sotkea rakastumista.

– Amina! Enetta parahti kauhuissaan. – Et ole tosissasi, ethän?

Amina vilkaisi sisartaan, ja hänen kauniit kasvonsa vääntyivät harmistuneeseen irvistykseen.

– Et ymmärrä, hän puuskahti. – Olet samanlainen kuin kaikki ja inhoat minua niin kuin muutkin. Äiti katsoo minua joskus kuin olisin ihottuman peittämä, ja isä rypistää huolissaan kulmiaan, kun yritän puhua järkeä. Ja Dotar, sinun Dotarisi, puhuu Kooran tahdon noudattamisesta, vaikka toimii järjettömien tunteiden mukaan, eikä edes näe siinä mitään ristiriitaa. Rakkaus muka on tärkeämpää kuin järkevyys.

Amina tuntui silti vielä toivovan, että Enetta ymmärtäisi.

– Olen niin yksin, Amina sanoi. – Ei Dotarinkaan rakkaus aina ulotu minuun asti. Kun yritän kertoa omia käsityksiäni, hän vilkaisee toisinaan minua kuin olisin roska hänen tiellään.

Enetta purskahti itkuun. Aminan ilme lauhtui, ja hän katsoi sisartaan huolissaan.

– Minun ei olisi pitänyt puhua edes sinulle, hän sanoi. – Kukaan ei ymmärrä minua.

Hän siirtyi lähemmäs Enettaa ja kiersi käsivartensa tämän hartioiden ympärille. Enetta irrottautui, nousi ja juoksi puutarhan poikki taloa kohti. Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen, vaan katosi sisään. Amina tiesi, että Enetta makaisi kohta sängyllään heidän yhteisessä huoneessaan ja itkisi siellä. Niin oli tapahtunut usein. Jo varhaisimmasta lapsuudestaan Amina muisti, miten Enetta oli herkästi pahoittanut mielensä, ja melkein aina syy oli ollut Aminan. Lastenhoitajat olivat moittineet, Malee oli katsonut surullisesti, ja Ake oli huokaillut. Dotar oli yrittänyt pysyä asiallisena, mutta sekin syyllisti. Enettaa oli lohduteltu, Amina oli kärsinyt syyllisyytensä yksin.

Amina ravistautui irti pahasta mielestään ja kohautti olkapäitään. Enettan päällysmekko ja huivi olivat jääneet penkille. Hän laskosti ne.

– Minä voin viedä ne Enettalle, sanoi miehen ääni hänen takaansa.

Amina kääntyi.

– Dotar, hän sanoi. – Oletko ollut siinä kauan?

Mies tuli ja istuutui Aminan viereen. Hänellä oli kirjakäärö kädessään.

– Lojuin nurmikolla lukemassa, kun tulitte, hän sanoi. – En aikonut kuunnella salaa, mutta pensas kai peitti minut teidän näkyvistänne.

Dotarin mustien, runsaiden kiharoiden kehystämät kasvot olivat kammottavan arpiset. Enetta muisteli haikeana, että ne olivat joskus olleet hyvin kauniit, mutta Aminalla oli siitä vain häilyvä mielikuva. Nykyisin Dotar oli ruma. Arvet saivat miehen hymynkin näyttämään vääristyneeltä.

– Olen iloinen, että kuulin keskustelunne, Dotar sanoi. – Olen ajatellut, että minun pitäisi puhua kanssasi vakavasti, mutta en ole tiennyt, miten aloittaa.

– Nytkö sitten muka tiedät? Amina kysyi ivallisesti. – Mistä olet päättänyt aloittaa? Siitäkö, mitä sanoin sinusta ja isästä?

– Aken ja minun suhteesta olen tottunut kuulemaan pahempaakin, Dotar sanoi naurahtaen kevyesti. – Jätetään se asia syrjään. Puhutaan sinusta, Amina. Sinun on paha olla.

Tyttö katsoi keskustelukumppaniaan tutkivasti. Dotar ei ollut moittiva, vaan levollisen toteava. Amina muisti pienempänä kuvitelleensa, että lapsilla oli isän ja äidin lisäksi aina myös dotar. Isän kuului rauhallisena ja asiallisena taata maailman oikeudenmukainen järjestys, äidin tehtävä oli huolehtia kaikkien onnellisuudesta, ja dotar tarvittiin apuun, jos turvallisuus tai onnellisuus isän ja äidin toimista huolimatta järkkyi. Amina oli jo jonkin aikaa kapinoinut sekä isän arvovaltaa että äidin tunkeilevaa huolenpitoa vastaan, eikä hän tuntenut entisen kaltaista luottamusta Dotariinkaan, mutta tälle oli kuitenkin helpompi puhua ongelmistaan kuin isälle, äidille tai edes Enettalle.

– Kaikki ovat pettyneitä minuun, Amina sanoi. – Nyt Enetta itkee sitä, etten kestä niitä tahmaisia tunteita, joita koko perhe tihkuu.

– Eikö kukaan meistä muistuta sinua itseäsi? Dotar kysyi.

Amina mietti.

– Kirra on hiukan minun kaltaiseni, hän sanoi sitten. – Kirra toimii järkevästi eikä puhu rakkaudesta, vaan velvollisuutensa tekemisestä.

– Niin, Dotar sanoi. – Kirra ei ole lainkaan tunteellinen, mutta hän on hyvä sellaisenaan. Sinäkin olet.

Amina katsoi Dotaria epäröiden.

– Olet opettanut, että Koora vaatii ihmisiä rakastamaan toisiaan, hän sanoi. – En tule koskaan pystymään sellaiseen. En edes tahdo pystyä.

– Koora vaatii meitä noudattamaan sitä, minkä koemme oikeaksi, Dotar sanoi. – Useimpien kohdalla Kooran tahto selkenee rakkauden tunteiksi. Kirra sanoo, että hänelle Kooran tahdon noudattaminen on velvollisuutensa tekemistä. Se on aivan yhtä arvokasta, mutta kuvittelen, että se on raskaampaa.

Aminan kirkkaansiniset silmät tuntuivat äkkiä olevan täynnä yksinäisyyttä.

– En tiedä, onko Kooraa edes olemassa, hän sanoi. – En tiedä, onko olemassa mitään, mikä velvoittaisi minua. Olen erilainen kuin kaikki täällä.

Hän katsoi Dotaria uhmakkaasti ja samalla kuitenkin vetoavasti.

– Sinä kerroit meille maantiedon oppitunnilla sieluttomista, hän sanoi.

– Niin kerroin, Dotar myönsi. – Mutta sieluttomat on ruma nimitys, jota ulkopuoliset heistä käyttävät. Itse he sanovat itseään puhtaiksi.

– Älä minua moiti, jos en tunne heidän käyttämiään sanoja, Amina huomautti ivallisesti. – Et antanut luettavakseni heidän oppineittensa kirjoituksia, kun pyysin niitä.

– Tein väärin, Dotar sanoi. – Ajattelin, että ne ovat vahingollisia nuorelle, joka vasta etsii itseään. Niissä on paljon sellaista, mikä minun mielestäni on paheksuttavaa. Mutta ei minun olisi pitänyt salailla. Kyllä tietoa pitää saada vapaasti hankkia.

– Heillä on yhdyskunta Tartan takaisella Hopeavuorella kemerien keskuudessa, Amina sanoi kuin läksyä ladellen. – He ovat ulkonäöltään äärimmäisen vaaleita ja sinisilmäisiä.

– Niin, mutta vaaleita ja sinisilmäisiä elää pohjoisessa paljon, Dotar muistutti. – Suurin osa heistä ei ole mitään sukua puhtaille.

– Puhtaat ovat terävä-älyisiä ja tunteettomia, Amina sanoi. – He soluttavat usein omaa väkeään tai puolipuhtaita valtakuntien johtotehtäviin, ja pyrkivät näin ohjailemaan maailman asioita oman tahtonsa mukaan.

– Niin, Dotar sanoi. – Muutamia Metallin pappeja luulen tunnistavani puolipuhtaiksi, ja Mepetan hallitsija Vorma lienee hänkin heitä. Ketään puhdasta en varmuudella tiedä tavanneeni. He eivät yleensä paljasta alkuperäänsä, paitsi heidän keskuspaikkansa Hopeavuoren asukkaat, jotka edustavat koko ryhmää ulospäin.

– He opettavat, että rakkaus on epäpuhtaiden sairaus, Amina sanoi. – Minustakin tuntuu, että rakkaus on sairasta. Vielä pahempaa on sääli, ja luonnoton halu koko ajan tyrkyttää hellyyttä, niin kuin äiti tekee. Dotar, onko mahdollista, että minä olen puhdas?

Dotar laski kätensä tytön olkapäälle. Yleensä Amina torjui kiivaasti myötätunnon ilmaisut, mutta nyt hän antoi käden olla.

– Se on mahdollista, Amina, Dotar sanoi. – Voit olla puhdas. Mutta usko minua, olen tuntenut sinut pienokaisesta asti. Vaikka olisit puhdas, et ole sieluton etkä paha.

Metallin temppeli oli keskipäivän ajaksi hiljentynyt, sillä useimmat papit viettivät taukoa. Vain kylpylärakennuksesta kuului iloisia ääniä ja naurua, mikä osoitti, etteivät kaikki suinkaan olleet päivälevolla. Portinvartija kiirehti pihan poikki ja vaikutti helpottuneelta nähdessään Sereen, papin, jonka olisi pitänyt päivystää päärakennuksen aulassa. Pappi oli ilmeisesti tulossa kylvystä, sillä hänen hiuksensa olivat kosteat.

– Et ollut paikallasi, enkä saa ilman lupaasi mennä johtajien puolelle, portinvartija sanoi hengästyneellä äänellä.

– Turha juoksennella, ei keskipäivällä tipu kenellekään lupaa häiritä johtajia, Seree sanoi ylimielisesti. – Kävin itsekin vähän virkistäytymässä. Oli portilla kuka tahansa, niin käske hänen tulla uudelleen sopivampaan aikaan.

– On äärimmäinen tilanne, portinvartija sanoi. – Se, jota varten on erityisohjeet.

Seree jähmettyi paikoilleen.

– Tarkoitatko mitä sanot? hän kysyi.

– Tarkoitan, portinvartija vakuutti.

Äärimmäinen tilanne merkitsi sitä, että portille oli yllättäen ilmestynyt erittäin korkea-arvoinen kutsumaton vieras, joka ilmoitti asiansa salaiseksi ja kiireelliseksi. Tulija ohjattaisiin vierashuoneeseen, jonne järjestettäisiin runsas tarjoilu, ja papiston ylimmälle johdolle toimitettaisiin välittömästi tieto.

Seree kiirehti portinvartija kannoillaan temppelirakennukseen ja suoraan pääjohtajan ovelle. Hän koputti ja vastaukseksi tuli kehotus astua sisään. Pääjohtaja ei ollut paikalla, vaan hänen työpöytänsä takana istui arvossa kolmas pappi, Kirra. Seree oli yksi monista, joiden oli ollut vaikea tottua siihen, että papistoon kuului nainen. Kirran nopea nousu arvossa oli heidän mielestään ollut erityisen ärsyttävää, ja Seree tunsi melkoista harmia nähdessään Kirran tuolissa, jossa ei saanut kukaan muu kuin pääjohtaja istua ilman lupaa. Kirra laski usein pääjohtajan puolesta erilaisten sijoitusten kannattavuuksia, ja tuo luottamustehtävä vahvisti ikäviä huhuja, että Kirra voisi olla seuraava pääjohtaja.

Nyt Sereellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia sellaisia asioita.

– On äärimmäinen tilanne, hän sanoi.

Kirra kuivasi mustekynän pieneen kangaspalaan ja nousi.

– Karoo on Okamin työhuoneessa, hän sanoi. – Kerro heille, että minä otan vastaan portinvartijan raportin ja käyn tiedustelemassa vierailijan asian. Karoo ja Okam aikoivat hiukan rentoutua keskipäivällä ja nauttia puoli kannullista viiniä.

Seree ärtyi tuttavallisuudesta, jolla Kirra puhui pääjohtajasta ja arvossa toisesta papista. Kirralla oli kyllä siihen oikeus, mutta aina ei ollut kohteliasta käyttää kaikkia oikeuksiaan. Myös siinä Kirra oli oikeassa, että äärimmäisen tilanteen varalle laadittujen erityisohjeiden mukaan viiniä nauttineen piti siirtää asian hoitaminen arvossa seuraavalle, mikäli se suinkin oli mahdollista. Sereetä harmitti vain varmuus, jolla Kirra arveli pääjohtajan ja Okamin pitävän itseään esteellisinä puolen viinikannullisen takia. Toivottavasti nämä loukkaantuisivat, ja Kirra saisi ansaitsemansa näpäytyksen.

Seree kiirehti Okamin työhuoneeseen, jossa oli kirjoituspöydän ja muutaman asiallisen istuimen lisäksi seinustalla kaksi mukavaa leposohvaa, sellaista, joita Kratossa yleensä käytettiin vain ruokailutiloissa ja kotien lepohuoneissa. Sereen mielestä sekin oli epämiellyttävä uudistus, vaikkakaan ei niin harmillinen kuin naisen tunkeutuminen papistoon. Okamin mukana temppeliin oli tullut itämaista pehmeyttä, joka häiritsi tehokkuuden ja tärkeyden vaikutelmaa. Karoo ja Okam lojuivat sohvilla, eivätkä siksi näyttäneet ankarilta ja arvovaltaisilta, niin kuin pääjohtajan ja arvossa toisen papin olisi pitänyt. Viestin kuullessaan he nousivat nyörittämään sandaaleja jalkaansa.

– Arvossa kolmas käski sanoa, että hän hoitaa selvityksen, Seree ilmoitti.

– Se on hyvä, Okam sanoi. – Minusta Karoo pitäisi vapauttaa kokonaan sellaisesta velvollisuudesta. Itse olisin tällä hetkellä valmiimpi päiväunille kuin kohtaamaan ongelmia.

Seree huokasi todetessaan, ettei Kirra saisi moitteita. Metallin pappina oleminen ei ollut samanlaista kuin ennen. Pääjohtajalla oli näkemystä ja kykyä temppelin talouden hoitamiseen, se oli myönnettävä. Häneltä kuitenkin puuttui se huikaiseva arvovalta, joka Dotarilla oli ollut. Dotaria oli vihattu, totta kyllä, mutta ennen kaikkea häntä oli pelätty. Silloin oli tavallinen pappikin herättänyt kansassa terveellistä pelkoa ja saanut osakseen nöyriä kumarruksia ja reilusti ylimääräisiä lahjoja. Nyt lahjusten ottamisesta jopa rangaistiin, jos sattui jäämään kiinni. Seree oli varma siitä, että koko rappio oli alkanut Karoosta. Kun pääjohtajalle saattoi puhua entistä vapaammin, pääsi jopa halvin palvelija ja tavallinen kansalainenkin kantelemaan alemman papin tekemisistä. Sellainen nahjus kuin Karoo asettui joskus jopa kantelijan puolelle.

Kirra ilmestyi ovelle. Seree vilkaisi arvossa kolmatta pappia ja tuli oikein hyvälle mielelle nähdessään, että Kirra, joka oli äsken niin itsevarmasti vakuuttanut hoitavansa asian, näytti huolestuneelta ja melkein nöyrältä.

– Karoo ja Okam, Kirra sanoi. – Olen liian nuori ja kokematon kohtaamaan yllättävän vieraamme. Kumpi teistä on juonut vähemmän ja tuntee pystyvänsä vaikeaan tehtävään?

Seree olisi pahansuovan uteliaasti halunnut nauttia Kirran epävarmuudesta perusteellisesti, mutta Karoo huolestui ja määräsi käskevästi Sereen poistumaan. Okam oli saanut sandaalinsa nyöritetyksi ja nousi. Kun ovi sulkeutui Sereen jälkeen, hän hymyili Kirran huolelle.

– En osaa kuvitella ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, hän vakuutti. – Et ole meistä kolmesta kokenein, mutta taatusti teräväjärkisin.

– Kuka siellä oikein on? Karoo kysyi.

– Hopeavuoren ruhtinas, Kirra sanoi.

Okam istuutui sohvalle ja Karoon kengännauhaa solmivat kädet pysähtyivät. Miehet katsoivat toisiaan.

– Ei minusta ole neuvottelemaan hänen kanssaan, Karoo sanoi. – En osaa käsitellä taitavasti edes tavallisia ihmisiä. Puhtaista minulla ei ole mitään kokemusta, heitähän tapaa äärettömän harvoin, mutta puolipuhtaatkin ovat minulle liikaa, mikäli puolipuhtaita ovat ne, joita sellaisiksi epäilen.

– Mepetan kuningas Vorma on puolipuhdas, Okam sanoi. – Kun tapasin häntä entisen isäntäni Raiten seurassa, tunsin jäätyväni ja kutistuvani. Sanovat, että puhtailla on vielä voimakkaampi kyky vaikuttaa ihmisiin ja ajaa tahtonsa läpi.

– Sinun ei pitäisi puhua entisestä isännästäsi, ei edes silloin kun vain minä ja Kirra olemme kuulemassa, Karoo sanoi hiukan moittivasti.

– Käyn temppelin kylpylässä, Okam huomautti hymyillen. – Siksi kaikki papit tietävät, että minulle on suoritettu tietty leikkaus, jonka avulla poika säilyy hyväluonteisena ja vapaana miehistymisen myötä tulevista haitoista. Tuo leikkaus tehdään yleensä vain orjille. Minun on siis aivan turha salailla sitä, että olen ollut orja.

Karoo huokasi.

– Sinulle tehty leikkaus on itämailla kasvaneelle tuttu asia, mutta meillä outo ja kauhistuttava, hän muistutti. – Olisit tehnyt viisaasti salatessasi sen.

– Solmi kengännauhasi, Karoo, Kirra kehotti hymyillen. – Olet oikeassa siinä, ettet ymmärrä, miten ihmisten kanssa on toimittava. Salaillut asiat leviävät juoruina ja paisuvat valtaviksi. Koska Okamille tehty leikkaus on kaikkien tiedossa, se ei enää kiinnosta ketään.

Pääjohtaja keskittyi taas kengännauhaansa. Okam nousi.

– On parasta käydä tiedustelemassa Hopeavuoren ruhtinaan asiaa, hän sanoi. – Mennään yhdessä, Kirra. Ehkä hänen asiansa on helposti hoidettavissa.

– Turha toivo, pääjohtaja sanoi. – Minkään pienen asian takia hän ei tulisi, ja hänen etunsa on aina meidän etujemme vastainen.

Kirra ja Okam kiirehtivät kohti vierashuonetta. Kirra vilkaisi vaivihkaa Okamia ja näki tämän verhonneen kasvonsa melkein ilmeettömiksi. Tavallisesti Okam koki edessä olevan vaikeankin neuvottelun iloisena haasteena. Kirra itse tunsi kaikesta huolimatta jännityksensä ohella iloa, jonka luvassa oleva henkinen kamppailu aina tuotti.

– Pelkäätkö häntä? Kirra kysyi.

– Pelkään, Okam tunnusti. – Vorma oli vain puolipuhdas, mutta hänenkin edessään menin täysin lukkoon.

– Oletko miettinyt, miksi niin kävi?

– Sen aiheutti hänen tunteettomuutensa, Okam arveli. – Edes julmuus ei kauhistuta niin paljon kuin tyyni välinpitämättömyys. Hän päätti Raiten kuolemantuomionkin asiallisesti kuin päivän ruokalistan, vaikka Raite oli ollut hänen lähin avustajansa vuosia.

– Hän kuitenkin siirsi tuomion täytäntöönpanoa niin kauan, että Raite kuoli lopulta sairauteensa.

– Vorma teki sen käytännön syistä, pelkkää itsekkyyttään, Okam sanoi. – Hän tarvitsi Raiten taitoja.

Palvelija kävi ilmoittamassa vieraalle Metallin temppelin arvossa toisen ja kolmannen papin tulon. Sitten hän piti ovea auki ja Okam ja Kirra astuivat huoneeseen. Tuolista nousi hoikka, pitkähkö mies. Kasvot olivat melkein marmorinkalpeat, ja siniset silmät vaikuttivat oudon pistäviltä. Vaaleat hiukset oli kerätty niskaan tavalla, jota Autiomaassa käyttivät vain naiset; idässä se oli miesten tapa. Vieraan vaatteet olivat yksinkertaiset, mutta kallista kangasta. Vartaloa verhosi polviin saakka kellertävä silkkinen mekko, jota piti koossa hopeahelainen vyö. Paksummasta silkistä tehdyn mustan viittansa mies oli riisunut tuolinselustalle.

Hopeavuoren ruhtinas ei tullut vastaan eikä ojentanut käsiään, joten myös Okam ja Kirra luopuivat aikeestaan kätellä.

– Odotin tapaavani arvossa ensimmäisen, mies sanoi. – En ole tottunut puhumaan alempien kanssa.

– Pääjohtaja ei yleensä ota vastaan vieraita, Okam sanoi totuudenmukaisesti. – Se tehtävä on uskottu minulle.

Siniset silmät nauliutuivat Okamiin. Ne tutkivat häntä kylminä ja kirkkaina.

– Olet kauttaaltaan saastunut, ruhtinas arvioi tasaisella, tunteettomalla äänellä. – Edes miehisistä himoista vapautuminen ei ole säästänyt sinua rakastumiselta, jonka muistoa yhä kannat mielessäsi. Lisäksi järkeäsi sumentaa jopa tavallista pahemmin epäpuhtaiden sairas sääli ihmiskunnan arvottominta ainesta kohtaan.

– Olen rakastanut, ja rakkauteni muisto on yhä minulle arvokas, Okam sanoi. – Työni tärkein tavoite on auttaa kaikkein huonoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Olet siis oikeassa, ruhtinas, vaikka pidätkin puhtaiden tapaan arvottomina asioita, jotka ovat minulle kalliita.

Hän puhui hyökkäävästi ja kireästi. Kirra katsoi häntä ihmeissään. Okam oli selvästi heti menettänyt ammattimaisen otteensa.

– Osaat sentään suuttua, ruhtinas sanoi kiinnostuneena. Siniset silmät tutkivat taas, mutta vain hetken.

– Et kelpaa minulle, ruhtinas sanoi. – Et osaa edes vihata puhtaasti. Haluan tavata pääjohtajan.

Okam vilkaisi Kirraa kuin apua pyytäen. Kirra hymyili.

– Ruhtinas, Kirra sanoi. – Pääjohtaja ei tosin ole kokenut suurta rakkautta, mutta hän tuntee sääliä vielä Okamiakin herkemmin. Kerro asiasi minulle. En ole koskaan rakastanut ketään, enkä usko tunteneeni kovin usein sääliäkään.

Siniset silmät kohdistuivat läpitunkevina Kirran silmiin. Kirran hymy syveni. Hän oikaisi ryhtinsä itsevarmemmaksi ja sipaisi hiuksensa korvien taakse. Hän tunsi, että ruhtinas yritti tavoittaa henkistä yliotetta ja oli kummastunut, kun se ei onnistunut.

– Oletko puolipuhdas? ruhtinas kysyi lopulta.

– Tietääkseni en, Kirra sanoi. – Mutta äitini ei tunne sukuaan, eikä isästäni ole varmuutta.

– Meillä pitäisi olla tiedossa kaikki puolipuhtaat ensimmäisessä ja toisessa polvessa, ruhtinas sanoi. – Myöhemmin puhtaat ominaisuudet laimenevat niin, ettei niillä ole merkitystä. Eikä sinun puhtautesi ole puolittaista. Vaikka olet ulkonäöltäsi kaukana meistä, olet yhtä vapaa epäpuhtaiden sairauksista kuin minä itse.

– Jos olen ymmärtänyt oikein, mitä puhtaat pitävät epäpuhtaiden sairauksina, olen omastakin mielestäni niistä melko vapaa, Kirra sanoi levollisesti.

Okam katsoi Kirraa melkein ärtyneenä ja kysyi sitten ruhtinaalta, halusiko tämä keskustella kahdestaan arvossa kolmannen kanssa. Hän yritti puhua asiallisesti, mutta hänen äänensä kireys ei hälvennyt.

– Voit jäädä ja kuunnella, ruhtinas sanoi. – Keskustelun toivon sinun jättävän järkevämmän papin huoleksi.

Hän kävi istumaan ja Kirra istuutui myös. Okam epäröi. Kirra viittasi hymyillen Okamille kehottaen tätä istumaan hiukan kauempana olevaan tuoliin.

– Minä ja arvossa toinen pappi emme merkittävissä asioissa ole päätösvaltaisia ilman pääjohtajaa, Kirra sanoi. – Voin luultavasti ensin vain kuunnella mitä haluat, ja lähden sitten valmistelemaan laajempia neuvotteluja.

– Se sopii minulle, ruhtinas sanoi. – Esitän siis asiani lyhyesti. Haluan ostaa Metallin temppelin.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kirra yritti häkeltyneenä järjestää ajatuksiaan. Pistävänsiniset silmät tuijottivat häntä huvittuneina.

– Temppeli ei ole kaupan, Kirra sanoi.

– Kaikki on kaupan, ruhtinas sanoi. – Vain hinnat vaihtelevat.

Kirra pudisti päätään.

– Itse asiassa en ymmärrä, kuinka temppelin edes voisi myydä, hän sanoi.

Metallin temppeli oli aikoinaan kehittynyt Metallin jumalan ympärille. Ensin papit olivat keränneet metallikaivosten omistajilta veroa, jonka suorittaneille luvattiin jumalan suojelu; myöhemmin ne, jotka eivät heti suostuneet veroa maksamaan, saivat huomata, että suojelua tarvitsi ainakin papistoa vastaan. Sitten temppeli oli kasvanut, vaurastunut ja sijoittanut varojaan tuottavasti. Nyt temppelillä oli itsenäiset sivuosastot Mepetassa ja Tartassa, ja suurin osa sen tuloista kertyi eri puolille maailmaa annettujen lainojen koroista.

– Selitän sinulle kaupan toteuttamistavan, Hopeavuoren ruhtinas sanoi. – Ensin minun on kuitenkin kerrottava, että Tartassa sijaitseva Metallin temppeli on jo kokonaan minun. Sen johtaja oli yhteistyökykyinen.

– Ama, se roisto, Okam sanoi. – Olenkin aina epäillyt häntä puolipuhtaaksi.

Ruhtinas naurahti huvittuneena, mutta kiinnitti sitten huomionsa Kirraan. Hänen tuijotuksessaan oli jotain käärmemäistä, se kylmäsi. Kirra ymmärsi, että Hopeavuoren ruhtinas pyrki herättämään vastapuolessa pelkoa ja epävarmuutta. Siihen ei saanut suostua. Kirra tuijotti takaisin, ja sinisen hyytävä hohde katosi. Hopeavuoren ruhtinaan silmät nauroivat.

– Metallin temppelin omistaa koko papisto, Kirra sanoi. – Miten Tartan osasto on voinut siirtyä sinun haltuusi?

– Sellaiset asiat hoidetaan pala kerrallaan, ruhtinas selosti kuin opettaja. – Pelasin samaa peliä kuin tekin: ostin ja myin papereita, joissa oli eri tahojen velkasitoumuksia ja saamisia. Käytin tietysti useita välikäsiä.

– Olenkin pohtinut, että on vaarallista myydä temppelin papereita tarkistamatta ostajan taustaa ja mahdollista edelleenmyyntiä, Kirra sanoi.

– Tartan temppelin johtaja ymmärsi sen vaaran vasta kun kaikki oli käytännössä luisunut minulle, Hopeavuoren ruhtinas sanoi. – Hän sopeutui kiitettävän nopeasti. Ostin häneltä Tartan temppelin kiinteän omaisuuden aivan tavallisella kaupalla, siitähän osaston johtaja päättää yksin.

– Varmaan ostit sen alihintaan ja maksoit Amalle hyvän palkkion hänen petoksestaan, Okam sanoi.

– Mahdollisesti tapahtui sellaistakin, ruhtinas myönsi hymyillen. – Kaikki asiapaperit ovat kuitenkin kunnossa ja kemerien kuningas on ne vahvistanut.

– Mihin enää tarvitset Metallin temppelin jäljellä olevaa kahta kolmasosaa? Kirra kysyi. – Onhan varallisuutesi jo nyt suunnaton. Tuskin koskaan yksi ihminen on hallinnut sellaista omaisuutta.

Hopeavuoren ruhtinas hymyili.

– Mihin Metallin temppeli on tähän asti pyrkinyt? hän kysyi.

Kirra tunsi taas kylmän väristyksen ja yritti hallita pahanolon tunnettaan. Huvittuneiden silmien sinisyys tuntui räjäyttävän hänen ajatuksensa sirpaleiksi. Hän sai kuitenkin keskittymällä kootuksi ne.

– Vanhoista ajoista en tiedä, hän sanoi. – Mutta jo Dotaria edeltänyt ylipappi yritti temppelin varojen avulla ohjata Autiomaan asioita parempaan suuntaan. Dotar ja hänen jälkeensä Karoo ovat ajatelleet sen avulla uudistaa maailmaa.

Ruhtinas naurahti.

– Maailmaa minäkin aion uudistaa, hän sanoi. – Epäpuhtaat vain pyrkivät sairautensa mukaisesti uudistuksiin, jotka tuottavat pelkkää tuhoa. Minä luon Metallin temppelin avulla maailman, jossa ihmiskunnan parhaimmisto saa mahdollisuutensa.

– Sitä Vormakin yrittää Mepetassa, Okam huomautti. – Roskaväki pitää tuhota.

– Heikommat tuhoutuvat myös luonnon järjestyksen mukaan, ruhtinas sanoi. – Ihminen kehittää kotieläimiään ja torjuu omankin lajinsa sairauksia. Te epäpuhtaat kiistätte tosiasiat ja suljette silmät omilta teoiltanne.

– Puhtaat taas varmuuden vuoksi hävittävät kaiken erilaisuuden, Okam sanoi. – Minunkin kuolemantuomioni on yhä voimassa Mepetassa.

– Sinun on ilmeisesti aivan mahdoton noudattaa pyyntöäni ja pysyä syrjässä keskustelusta, ruhtinas sanoi huvittuneena. – Minun on vaikea käsittää, miten tuollaisten tunnekuohujen valtaama ihminen voi selvitä vastuullisista tehtävistä.

Kirra yritti hillitä vaistomaisen naurahduksen, jonka tiesi loukkaavan Okamia. Hän ei onnistunut.

– Olen joskus ihmetellyt samaa, hän myönsi. – Mutta olen tullut siihen tulokseen, että Okam ja pääjohtaja pystyvät tarvittaessa erottelemaan tosiasiat peloistaan ja toiveistaan.

Ruhtinas katsoi Kirraa uteliaan kiinnostuneena.

– Sinua puheeni ei tunnu järkyttävän, hän totesi.

– Moni, jota nimität epäpuhtaaksi, ajattelee samoin kuin sinä, Kirra sanoi tyynesti. – Ei siinä ole mitään kauhistuttavaa, se on vain inhimillistä. Järkevää se ei ole, jos asian pohtii perusteellisesti, mutta se on nyt sivuseikka. Kerrot varmaan, mitä haluat Metallin päätemppeliltä.

– Kerron ensin, että minulla on ollut pari takaiskua, ruhtinas sanoi. – Mepetan sivutemppeliä johtava Seiri ei suostu myymään minulle enää mitään, vaan on juuttunut kummalliseen ajatukseen kunniavelasta, joka hänellä muka on sekä entiselle Metallin jumalan ylipapille Dotarille että täkäläiselle pääjohtajalle.

– Seiri siis osaa tuntea kiitollisuutta, Okam totesi ihmetellen.

– Hämmästyttää se minuakin, Hopeavuoren ruhtinas sanoi. – Kiitollisuus ei ole perusteltavissa järjellä, ja Seiri on vaikuttanut järkevältä. Vielä hämmästyttävämpää on, että Mepetan kuningas Vorma ei ole suostunut luopumaan Seiristä ja asettamaan hänen tilalleen minun kannaltani sopivampaa miestä.

– Se on todella outoa, Okam myönteli ivallisesti. – Olisihan Vormalle pikkujuttu salamurhauttaa Seiri. Hän ei ole tavannut kaihtaa sellaisia keinoja.

– Vorma käyttäytyy oudosti, ruhtinas sanoi. – Epäilen, että hän sai häpeällisen tartunnan työskennellessään niin pitkään läheisessä yhteistyössä Raiten kanssa.

Okamin ivallinen ilme katosi ja hän huokasi raskaasti.

– Edes Raite ei mahtanut Vorman tunteettomuudelle mitään, hän sanoi. – Luulen, että Raite vilpittömästi yritti. Hän uskoi kaikista löytyvän jotain hyvää, Vorman kaltaisestakin. Minä en koskaan nähnyt Vormassa pilkahdustakaan inhimillisyydestä.

– Nimität ilmeisesti inhimillisyydeksi kiusallista tunteilua, ruhtinas sanoi. – Minäkin pidin Vormaa vapaana siitä, mutta nyt minulla on ollut hankaluuksia hänen kanssaan. Niinpä omistan vain osan Mepetan osaston varallisuudesta, mutta loput saan haltuuni siirrettyäni päätemppelin itselleni. Omistan jo melkoisen osan Kraton temppelin sopimuspapereista. Joudumme sopimaan vain jäljellä olevien saamisten ja omaisuuden siirtymisestä minulle. Tiedän tarvitsevani siihen kaikkien kolmen arvossa ylimmän suostumuksen. Tulette saamaan palkkioksi omaisuuden, jonka veroista kukaan teistä ei koko elämänsä aikana keräisi muuten.

– Minun suostumukseni ei ole kaupan, Okam sanoi.

Ruhtinas vilkaisi häntä huvittuneesti hymyillen.

– Sinussa on eräänlaista voimaa, et ole aivan kelvoton, hän totesi. – Mutta sinua on helppo käsitellä, jos se on tarpeen. Tiedäthän, että puhtaiden otteet ovat tarvittaessa kovat.

Hän kohdisti taas katseensa Kirraan.

– Sinä olet ilmeisesti kyllin viisas ymmärtääksesi, ettei minua kannata pakottaa käyttämään voimakkaita keinoja, hän sanoi. – Olen antanut teille etuoikeuden ryhtyessäni neuvottelemaan kanssanne.

– Osaan antaa arvoa sille, Kirra sanoi. – Tarvitsemme kuitenkin aikaa valmistautuaksemme päätöksiin.

– Miellytät minua, ruhtinas sanoi. – Voin harkita nykyisen asemasi säilyttämistä tai jopa ylennystä. Arvossa toinen luonnollisesti erotetaan, samoin pääjohtaja, jos hän vastaa kuvaustasi.

Kirra nyökkäsi melkein kuin kiittäen kohteliaisuudesta.

– Haluan asian selväksi tänä iltana, sillä matkustan jo huomenna, ruhtinas jatkoi. – Enkä halua tavatessamme keskustella tyhmyrien kanssa. Kaikkien päättäjien on luonnollisesti oltava paikalla...

Ruhtinas keskeytti vilkaisten ivallisesti Okamia ja jatkoi sitten: – Toivon kuitenkin, että heidät on siihen mennessä saatu ymmärtämään tilanne, ja voimme hoitaa kaiken järkevästi.

Ruhtinas kohdisti taas katseensa Kirraan. Kirra tunsi huimausta, ja pahoinvointipuuska tuli melkein vastustamattomana. Hän tiesi kalpenevansa ja hänen kätensä vapisivat hiukan. Sinisten silmien tuli poltti häntä. Hän kohtasi kuitenkin sen kääntämättä katsettaan pois, ja paha olo helpotti taas. Ruhtinas näytti huvittuneelta, hän selvästi nautti kummallisesta voimastaan. Kirra keskittyi ja yritti pysyä asiallisena.

– Milloin haluat meidän olevan valmiina? hän kysyi.

Hopeavuoren ruhtinas vilkaisi ikkunasta pihan puiden varjoja.

– Ehtinette järjestää ajatuksenne kuudennen hetken puoliväliin mennessä, hän sanoi. – Hoidan sitä ennen muut asiani Kratossa. Yövyn laivallani, en siis tarvitse temppelin vieraanvaraisuutta.

– Aiotko ostaa Kratonkin? Okam kysyi peittelemättömän ivallisesti.

– Ehkä aikanaan, ruhtinas sanoi. – Mutta valtakuntia ostellaan toisin kuin temppeleitä. Tällä kertaa käyn vain hakemassa tyttäreni takaisin kotiin.

Aken ja Dotarin yhteisen työhuoneen ovi aukeni ja rämähti saman tien seinään niin voimakkaasti, että työpöytänsä luona istuva klaanipäällikkö nousi hätkähtäen tuolistaan. Okam seisoi kynnyksellä ja näytti anteeksipyytävältä.

– En malttanut antaa ilmoittaa itseäni, mutta myönnän, että minun olisi silti pitänyt koputtaa, hän sanoi. – Missä Dotar on?

Ake nauroi hyväntuulisesti.

– Dotar on luultavasti opettamassa lapsia, hän sanoi. – On joskus melkein mahdoton uskoa, että hän kymmenkunta vuotta sitten jätti asemansa Metallin temppelissä. Sinä ja Karoo juoksette täällä jatkuvasti, ja Kirra haluaa päivittäin keskustella hänen kanssaan ratkaisuistaan.

– Tarvitsemme hänet tilapäisesti takaisin johtamaan Metallin temppeliä täysin valtuuksin, Okam sanoi.

Ake muuttui totiseksi.

– Ei Dotar suostu, hän sanoi. – Älä edes ehdota sitä hänelle. Dotar haluaa pysyä syrjässä, ja meidän tulisi hyväksyä se.

Okam istuutui kehotusta odottamatta vapaalle tuolille.

– On hätätilanne, hän sanoi. – En tiedä, voiko edes Dotar tehdä mitään, mutta kukaan muu siihen ei ainakaan pysty.

Kun Okam selosti Hopeavuoren ruhtinaan käynnin ja sen syyn, Ake huolestui. Metallin temppeli sääteli koko tunnetun maailman rahaliikennettä, sekä valtakuntien että yksittäisten rikkaiden varallisuuden lisääntymistä tai vähentymistä. Lainojensa ja sijoitustensa avulla se nosti ja kukisti hallituksia. Metallin temppelin joutuminen puhtaiden käsiin voisi aiheuttaa ikäviä seurauksia.

– Puhtailla on suuri vaikutusvalta koillisessa, Ake sanoi. – Kuvittelin heidän pysyvän siellä, meren takana, tai tyytyvän levittämään valtaansa itään.

– Minä olen aina pelännyt puhtaiden rajatonta vallanhimoa, Okam sanoi. – Olen itse nähnyt Mepetassa, mitä heidän ajatuksensa omaksunut hallitsija saa aikaan. Puhtaiden valta johtaisi pinnalta kauniiseen hyvinvoivien, terveiden ja älykkäiden ihmisten yhteiskuntaan, joka olisi julma ja armoton kaikille, jotka eivät kelpaisi valittujen joukkoon.

– Tiedän sen, olen lukenut heidän kirjoituksiaan, Ake sanoi. – Mutta mitä Dotar voisi tehdä, mitä sinä, Karoo ja Kirra ette osaa?

Okam näytti häkeltyneeltä.

– Sitä on vaikea selittää, hän sanoi. – Puhtailla on kauhistuttava voima, jolla he pystyvät vaikuttamaan muihin. Kirra selvisi ihmeen hyvin, mutta oli jo lyhyen neuvottelun jälkeen aivan uupunut. Minä itse menin täysin lukkoon ja pystyin vain lapselliseen hävyttömyyteen. Saman koin Vorman seurassa, vaikka hillitsinkin silloin itseni isäntäni takia. Dotar ei lainkaan arastellut Vormaa, vaan tuli jopa tavallaan hyvin toimeen tämän kanssa. Dotar saattaa pystyä vastustamaan Hopeavuoren ruhtinastakin.

Ake näytti huolestuneelta.

– Olen luullut, että puhtaita pystyy parhaiten vastustamaan, jos on yhtä kova kuin he, hän sanoi epäröiden. – Dotar on aina ollut lempeäluontoinen, vaikka yritti ylipappina kovettaa itsensä, ja nykyään hänen sydämellisyytensä on aivan avointa, kuten hyvin tiedät.

– Lempeys ei ole heikkoutta, Okam sanoi. – Entinen isäntäni Raite oli pehmeäluontoinen, ystävällinen mies, ja silti hän pystyi jopa hiukan ohjaamaan Vormaa.

Ake hymyili.

– Dotarin lempeydellä ei ole mitään tekemistä heikkouden kanssa, hän myönsi. – En mielelläni päästäisi häntä Metallin temppeliin, sillä hän on aina pitkään levoton siellä käytyään, mutta hän ei valitettavasti kysy minun lupaani. Hän kuuluu olevan tulossa, pääset tiedustelemaan häneltä itseltään.

Nopeat askeleet lähestyivät käytävää pitkin. Jopa Dotarin yleensäkin joutuisiksi askeliksi ne olivat kiireiset. Ovi oli valmiiksi auki. Dotar sulki sen heti huoneeseen tultuaan. Hän ei edes huomannut Okamia. Ake ymmärsi Dotarin nähdessään, että jotain pahaa oli tapahtunut. Hän nousi ja meni vastaan. Dotar tarttui häntä olkapäistä.

– Valmistaudu kestämään raskas asia, Dotar sanoi. – Olen pahoillani, että tämä tulee sinulle yllätyksenä. Minulle se ei sitä ole, ja nyt kadun, etten ole kertonut epäilyksistäni.

Ake katsoi levottomana Dotarin tummiin, suruntäyteisiin silmiin. Hän tiesi, että vain jollekin perheenjäsenelle tapahtunut onnettomuus saattoi koskea Dotariin noin.

– Kerro, Ake pyysi.

– Oletko koskaan miettinyt, ettei Amina ole aivan tavallinen? Dotar kysyi.

– Olen, Ake sanoi. – Olen jopa miettinyt, että hän saattaa olla niitä, joita Hopeavuoren väki sanoo puolipuhtaiksi. Mutta en ole halunnut puhua siitä. Olen ajatellut, että Maleen kasvatus ja Enettan ystävyys auttaa häntä kehittymään aivan tavalliseksi, onnelliseksi ihmiseksi.

– Hän on täysin puhdas, Dotar sanoi. – Hän on Hopeavuoren ruhtinaan tytär, hänen ainoa lapsensa.

Ake pudisti päätään epäuskoisena.

– Kuinka se olisi mahdollista? hän kysyi. – Miten ruhtinaan lapsi voisi löytyä hylättynä Kraton sataman huvikorttelista?

– Lapsi oli syötti, Dotar sanoi. – Tiedettiin, että klaanipäällikkö ja hänen puolisonsa aikoivat hankkia itselleen ottolapsia. Vanhin tytär olisi vallanperijä. Sattumalta Enetta tuotiin teille hiukan aikaisemmin, joten Aminasta tuli perimysjärjestyksessä toinen. Hänet jätettiin kuitenkin kasvamaan Kratoon. Toiselta sijalta voi nousta ensimmäiseksi monin tavoin, sattumalta tai järjestelyillä.

Ake oli käynyt aivan kalpeaksi.

– En millään haluaisi uskoa, hän sanoi. – Mistä olet saanut tiedon?

– Hyvin yllättävältä taholta, Dotar sanoi. – Annan sinun lukea kirjeen, ennen kuin lähettäjän pyynnön mukaan hävitän sen.

Hän ojensi Akelle pergamenttikäärön ja huomasi nyt myös Okamin.

– Lue ääneen, Ake, hän pyysi. – Kirje on Mepetan kuninkaalta, Vormalta, ja voitte itse varmistaa sinetin, jonka olen äsken murtanut. Okam tuntee myös käsialan, kuten minäkin.

Ake koetti pitää äänensä vakaana. Itäisen kielen ja oudon tavukirjoituksen selvittäminen sujui häneltä hitaasti.

– Vorma tervehtii Dotaria, hän luki. – Ilmoitan, että Hopeavuoren ruhtinas on tulossa hakemaan tytärtään, jolle Kratossa on annettu nimeksi Amina. Parasta olisi surmata tyttö, mutta koska tiedän, ettet siihen ryhdy, kehotan piilottamaan hänet. Missään tapauksessa hän ei saa päätyä isänsä haltuun. Hänet on tarkoitettu Itämaan hallitsijalle. Tuo avioliitto on pohja suunnitelmalle, joka vie Kratosta ja kemerien maasta itäänpäin koko tunnetun maailman puhtaiden hallintaan.

Aken ääni sortui ja hän lakkasi lukemasta. Dotar katsoi häntä myötätuntoisena. Okam otti kirjeen itselleen ja tarkasteli sitä.

– Ero kymmenen vuoden takaiseen Vorman yritykseen on vain se, että silloin olisi pitänyt surmata klaanipäällikön perhe kokonaisuudessaan, hän sanoi. – Puhtaille riittää Enettan surmaaminen. Pikaista vallansiirtoa varten pitää tietysti päästä eroon myös Akesta ja Maleesta.

– Missään tapauksessa Amina ei ole syyllinen, Ake sanoi tukahtuneella äänellä. – Hänelle ei saa tapahtua mitään pahaa.

Dotar laski kätensä Aken olkapäälle.

– Amina ei ole syyllinen mihinkään, ja hän on edelleen myös meidän tyttäremme, Dotar sanoi. – Okam, anna kirje minulle, luen sen loppuun.

Dotarin kielitaito ja eri kirjoitusjärjestelmien tuntemus oli parempi kuin Aken. Hän luki sujuvasti ja nopeasti:

– Sinua varmaan hämmästyttää, että vaarannan henkeni toimimalla puhtaita vastaan. Saisin heidän alaisenaan pitää syntyvästä suurvallasta Mepetan maakunnan hallinnassani. Raiten eläessä vastustin hänen ajatuksiaan, mutta hänen kuoltuaan olen ymmärtänyt, että hän enemmän kuin minä rakensi Mepetaan hyvinvointia. Nykyisin olen usein kuulevinani Raiten neuvovan minua jostain kaukaa. Kirjoitan tämän kirjeen Raiten ääntä totellen.

Dotar sulki kirjekäärön.

– Lopussa on vain pyyntö hävittää viesti, hän sanoi.

Okam näytti liikuttuneelta.

– Vorma siis sittenkin todella arvosti Raitea, hän sanoi. – Isäntäni ei lopulta ollut väärässä, kun hän yritti kaikesta huolimatta uskoa Vormassa olevaan hyvään. Vormakin oli häneen kiintynyt sen vähän, mitä sellainen ihminen pystyy kiintymään.

Ake ei kuunnellut Okamia, vaan katsoi Dotaria kuin apua pyytäen.

– Mitä voimme tehdä? Ake kysyi. – Tiedätkö, että Aminan isä on jo Kratossa?

– Kuulin hänen käyneen Metallin temppelissä, Dotar sanoi levollisesti.

Ake ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka Dotarilla muodollisesti ei ollut valtaa, hän seurasi edelleen tarkasti vakoiluraportteja, ja oli tietoinen uusista uhkatilanteista yleensä ennen Akea.

– Tulethan edustamaan Metallin temppeliä neuvotteluumme Hopeavuoren ruhtinaan kanssa, Dotar? Okam pyysi. – Emme saa antaa kaiken vallan liukua hänen käsiinsä. Pystyt ehkä vastustamaan hänen henkistä voimaansa.

– En tiedä, pystynkö, Dotar sanoi. – Voin yrittää, siinä kaikki.

– Entä Amina? Ake kysyi. – Amina on vaarassa. Häntä ollaan hakemassa sieluttomien joukkoon, heidän käyttöönsä. Emme voi antaa lapsiparkaa heille.

– Kraton lain mukaan Aminan ikäinen saa itse päättää, jääkö hän ottovanhempiensa luo vai palaako todellisten vanhempiensa kotiin, Dotar sanoi.

– Amina ei tiedä ja ymmärrä tarpeeksi, Ake väitti. – Hän saattaa lähteä lapsellisuuttaan. Riita Enettan kanssa, seikkailunhalu, mikä tahansa voi tuon ikäiselle olla riittävä syy haluta muualle.

– Amina ei ole tavallinen nuori tyttö, Dotar sanoi. – Hänellä on puhtaiden järkevyys ja tahdonvoima. Olen jo puhunut hänen kanssaan ja selittänyt hänelle tilanteen. Hänen täytyy saada päättää itse.

– Hän on liian nuori ymmärtämään aikuisten julmuutta ja kavaluutta, Ake sanoi kauhistuneena. – Et olisi saanut sälyttää hänelle sellaista vastuuta.

– On kysymys hänen elämästään, Dotar väitti. – Hänellä on oikeus tietää syntyperänsä, ratkaista suhteensa vanhempiinsa ja omaan itseensä.

Ake näytti siltä, että hän aikoi vastustaa, mutta ovelta kuului kevyt napautus. Amina ei odottanut vastausta siihen, vaan tuli sisään. Hän oli pukeutunut kevyeen mekkoon, jonka vaalean turkoosi väri sai hänen ihonsa näyttämään tavallistakin kalpeammalta ja hiukset hehkumaan kullanväriä. Hän hymyili iloisesti.

– Isä on jo tullut, hän sanoi. – Ehdin onneksi sitä ennen kertoa äidille. Tarkoitan, että kerroin Maleelle, yritän oppia sanomaan niin, vaikka en voikaan tavata todellista äitiäni. Isä kertoi hänen kuolleen pian syntymäni jälkeen. Äiti, tarkoitan Malee, itki, mutta ymmärsi, että haluan lähteä isäni kanssa. Olen niin erilainen kuin kaikki täällä. Isä on Maleen kanssa pienessä salissa. Tulkaa tapaamaan häntä.

Ake painoi päänsä.

– Valitset väärin, hän sanoi melkein kuulumattomasti. – Olet yksi meidän lapsistamme. Et enää kuulu sieluttomiin, vaikka olisitkin sellaiseksi syntynyt.

Amina tuli Aken viereen, ja kun tämä ei nostanut päätään, Amina istuutui lattialle.

– Isä, tarkoitan Ake, minun on mentävä, hän sanoi. – Minun on saatava tietää, mitä puhtaat ovat ja mikä minä itse olen. Dotar on selittänyt minulle, mitä suunnitelmia isälläni on, mutta isä ei voi pakottaa minua vahingoittamaan teitä. Sanon hänelle, että jos sinulle, Maleelle tai Enettalle sattuu mikä hyvänsä onnettomuus, pidän häntä vastuullisena ja kieltäydyn ottamasta vastaan valtaa Kratossa. Koska tiedetään, että puhtaat ovat järkeviä, hän ei tee teille mitään pahaa, sillä siitä ei olisi hänen suunnitelmilleen mitään hyötyä.

– Puhtaiden tahdonvoima on valtava, Okam sanoi. – Isäsi murskaa sinun vastarintasi.

Amina oli kaiken aikaa ollut tietoinen Okamin läsnäolosta, mutta tämä oli perhetuttava, johon lapset olivat tottuneet suhtautumaan läheisesti ja luottavaisesti. Amina kääntyi Okamiin päin ja nauroi iloisesti.

– Luulen, että minullakin on tahdonvoimaa, hän vakuutti.

– Isäsi pystyy luomaan ympärilleen kammottavan kylmyyden, Okam sanoi. – Kun hän katsoo silmiin, hänen silmistään tuntuu virtaavan sininen tuli, joka hyydyttää ajatukset ja tunteet.

Amina naurahti ja keskittyi hetken. Sitten hän naulitsi katseensa Okamin silmiin. Aminan kasvot kalpenivat ja hänen silmiensä väri tummeni. Hetken niiden sinisyys oli upottavaa, mutta sitten se tiivistyi kirkkaaksi ja viiltäväksi. Okam tuijotti kauhuissaan, kuin olisi nähnyt tytön muuttuvan käärmeeksi.

– Amina, Ake sanoi vetoavasti. – Amina-kulta, älä.

Veitsenterävä välke hälveni ja Amina palasi ennalleen.

– Minä vain näytin, hän sanoi anteeksipyytävästi. – Olen tehnyt sitä ennenkin, mutta vain vähän, kun tulitte siitä aina heti pahalle mielelle. En nytkään tehnyt sitä läheskään niin voimakkaaksi kuin pystyn.

Ake nousi ja otti seinustalla olevan arkun päältä mustan, helmikirjailulla koristellun viitan. Viitta ei olisi ollut lainkaan tarpeellinen kesän helteillä, mutta asemansa takia Ake joutui pukeutumaan loisteliaasti ja epämukavasti.

– Mennään tapaamaan isääsi, Amina, hän sanoi. – Mutta harkitse vielä päätöstäsi. Toivon sinun jäävän kotiin.

Okam hyvästeli. Dotar, Ake ja Amina lähtivät pientä salia kohti. Se oli paikka, jossa otettiin vastaan virallisia arvovieraita silloin, kun nämä olivat yksin tai hyvin pienen seurueen kanssa. Malee suhtautui yleensä ihmisiin lämpimästi ja vieraanvaraisesti, mutta edes hän ei ollut hetkeäkään ajatellut, että Aminan isä olisi ansainnut vähemmän muodollisen ja ystävällisemmän vastaanoton. Hopeavuoren ruhtinasta tuli vaistomaisesti kohdeltua klaanipäällikön luona vierailevana ruhtinaana, ei tytärtään tapaamaan tulleena isänä.

Malee oli levollinen, vaikka ei yrittänytkään salata itkettyneitä silmiään. Amina meni hänen luokseen, ja he alkoivat puoliääneen neuvotella tytön matkatavaroista. Hopeavuoren ruhtinas nousi ja tuli Akea ja Dotaria vastaan. Dotar yritti jättäytyä taka-alalle päästääkseen Aken arvonsa mukaisesti tervehtimään ensin, mutta myös Ake pysähtyi.

– Huomaan, etten ole mieluinen vieras, ruhtinas sanoi tyynesti.

– En aio edes teeskennellä, että olisit, Ake sanoi. – Mutta muistan tavanneeni sinut. Kävit vastaanotollani, kun olin ensimmäistä vuotta klaanipäällikkönä. Esiinnyit kauppiaana.

Ruhtinas naurahti hiukan.

– Olen kauppiaskin joskus, hän sanoi. – Halusin tarkistaa, minne jätän lapseni kasvatettavaksi. Sinä ja vaimosi, jonka myös silloin tapasin, olitte miellyttävä yllätys. Vaikka mielenne on täynnä epäpuhtaiden sairautta ja likaisia tunteita, ne ovat eräänlaisessa tasapainotilassa, jonka teikäläiset parhaassa tapauksessa saavuttavat.

– Oletan, että tuo on kohteliaisuus, Ake sanoi.

Ruhtinas näytti huvittuneelta ja nyökkäsi kevyesti.

– Hopeavuoren ulkopuolella liikkuessani tunnen joskus tahrautuvani yltä päältä tahmaiseen siirappiin, hän sanoi. – Sinä ja vaimosi osoitatte nyt minua kohtaan selkeää vastenmielisyyttä. Se on puhdas tunne, jonka minäkin pystyn ymmärtämään.

Dotar tuli Aken viereen.

– Minä en tunne vastenmielisyyttä, hän sanoi. – Tunnen uteliaisuutta, mikä varmaan on puhtaalle tuttua ja ymmärrettävää, ja oletan, että Aminan isä on tyttärensä tapaan oikeudentuntoinen ihminen, jota on helppo kunnioittaa. Jos sinusta ei ole kiusallista, haluaisin tervehtiä kätellen.

Hopeavuoren ruhtinaan kalpeilla kasvoilla häivähti hämmästys. Sitten hänen katseensa kohdistui tutkivana Dotarin silmiin. Hän rypisti kulmiaan.

– Kuka olet? hän kysyi.

– Olen Dotar.

Ruhtinas pudisti päätään.

– En kysynyt sitä, hän sanoi. – Tiedän, että olet Metallin entinen ylipappi, joka elää luonnottomassa suhteessa Kraton klaanipäällikön kanssa. Mutta kuinka onnistut sulkeutumaan?

– En tiedä sulkeutuvani, Dotar sanoi.

Hän ojensi kätensä ja hymyili. Ruhtinas tarttui hänen käsiinsä epäröiden ja selvästi hämmentyneenä.

– En pidä tästä epäpuhtaiden tavasta, jolta klaanipäällikkö ja hänen vaimonsa onneksi minut säästivät, hän sanoi. – Koska toivot sitä, suostun kuitenkin. Tyttäreni ilmoitti arvostavansa sinua, ja voin aavistaa syyn siihen.

– Amina tulee aina pysymään yhtenä meidän perheemme lapsista, mutta hän on myös sinun lapsesi, Dotar sanoi. – Siksi haluaisin pitää sinua ystävänä, ja puhuttelisin mielelläni ystävää nimeltä.

Hopeavuoren ruhtinas hymähti.

– Ystävyyden sijasta me puhtaat tunnemme kumppanuutta, hän sanoi. – Kumppanuus syntyy yhteisistä päämääristä. Kumppanuus epäpuhtaan kanssa ei tunnu mahdolliselta, ja vain kumppani saa oikeuden käyttää Hopeavuoren ruhtinaasta hänen nimeään.

Dotar nyökkäsi pahastumatta.

– Jo luopuessani ylipapin asemasta ilmoitin, että minua saa jokainen kutsua nimeltä, hän sanoi. – Siinä suhteessa en siis pysty antamaan sinulle mitään erityisetua, mutta tarjous ystävyydestä pysyy voimassa, jos joskus haluat siihen tarttua.

Ake oli kuunnellut keskustelua mietteliäänä. Hän katsoi ruhtinasta anteeksipyytävästi ja sanoi:

– Tein väärin, kun lähdin liikkeelle epäluuloista. En voi mitään sille, että tällä hetkellä tunnen huolta Aminan takia ja katkeruuttakin siitä, että joudun luovuttamaan omana lapsenani kasvattamani tytön tuntemattomiin kohtaloihin. Mutta ystävyys ei ole tunteita vaan tekoja, ja tulen pitämään sinua ystävänä, jolle pyrin antamaan kaiken mahdollisen avun.

Hopeavuoren ruhtinas hymyili yllättyneenä.

– Noin määritelty ystävyys muistuttaa puhtaan käsitystä kumppanuudesta, hän sanoi. – Et ole kaukana oikeasta ajattelusta, vaikka sairastatkin epäpuhtaiden herkkyyttä. Pystyt jo varmaan mielesi kuohunnasta huolimatta tarkastamaan asiapaperit ja toteamaan, että Amina on tyttäreni.

Ruhtinas otti esiin joitakin paperikääröjä ja Ake syventyi tutkimaan niitä. Mukana oli myös valmiiksi laadittu asiakirja, josta puuttui vain Aken allekirjoitus. Siinä tunnustettiin Hopeavuoren ruhtinas Aminan isäksi. Metallin temppelistä siihen oli jo saatu Karoon allekirjoitus. Karoo noudatti aina tinkimättä voimassa olevia ohjeita, ja asiapaperit, joiden perusteella Kraton satamasta löytyneen lapsen saattoi tunnistaa Hopeavuoren ruhtinaan tyttäreksi, olivat kunnossa. Ake viivytteli ja yritti löytää jotain veruketta.

Dotar tuli ja laski kätensä kevyesti Aken olalle.

– Allekirjoita, hän sanoi hiljaa. – Amina on hänen tyttärensä. Tiedät, että se on totta.

Ake allekirjoitti ja ojensi paperit takaisin Hopeavuoren ruhtinaalle.

– Kraton ottolapsisopimus on peruuttamaton, mutta oikeiden vanhempien valta ohittaa sen, hän sanoi. – Amina on edelleen meidän lapsemme, mutta sinulle siirtyvät nyt isän oikeudet ohjata hänen elämäänsä.

Amina oli keskeyttänyt keskustelunsa Maleen kanssa.

– Isä, olen valmis, hän sanoi. – Malee lähettää matkatavarani laivaan.

Malee nousi.

– Menen tekemään järjestelyjä, hän sanoi. – Äitijumala suojelkoon sinua, kultani.

Malee syleili Aminaa keveästi ja nopeasti, sillä Amina pysyi jäykkänä ja vastahakoisena ja vaikutti helpottuneelta Maleen otteesta päästessään. Malee astui pari askelta Hopeavuoren ruhtinasta kohti tarkoituksenaan tavan mukaan hyvästellä kohteliaasti. Hän ei pystynyt siihen, vaan pyyhkäisi äkkiä silmiään ja melkein juoksi huoneen poikki. Hän ei jaksanut pidättää itkuaan edes niin kauan, että ovi olisi ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä.

– Nuo sairauskohtaukset ovat kiusallisia, ruhtinas sanoi huolestuneella äänellä. – Myös puhtailla on niitä pikkulapsina, mutta ne loppuvat kokonaan jo vajaan kolmen vuoden iässä. Väitetään, että jos aikuinen puhdas saa itkukohtauksen, hän menehtyy siihen.

Ake ja Dotar vilkaisivat toisiaan. Kumpikin muisti, että Amina oli pienokaisena itkenyt hämmästyttävän harvoin, ja myöhemmin sitä ei ollut tapahtunut lainkaan.

– Minun ja Aminan lienee paras poistua, sillä myös klaanipäällikön olo on selvästi vaikea, ruhtinas sanoi. – Metallin entisen ylipapin mieleen en jostain syystä vieläkään näe.

– Minäkään en ole koskaan nähnyt Dotarin mieleen, Amina sanoi. – Eikä häneen vaikuta se katse, joka tekee muille pahan olon.

– Eikö olisi parempi, että Amina olisi vielä yön täällä ja miettisi ratkaisuaan, Ake sanoi. – Haluaisin myös keskustella kanssasi, ruhtinas. Haluaisin varmistua siitä, ettei tyttö, jota olen pitänyt lapsenani, joudu pahojen ihmisten haltuun.

Ruhtinas rypisti kulmiaan ja näytti kärsimättömältä.

– Ake, minä lähden nyt, Amina sanoi. – Isällä on illalla muita asioita, mutta laivalla saan minulle varatulta opettajalta ohjeita. Tarvitsen niitä, että osaan alusta asti toimia oikein Hopeavuoren linnassa.

Ake ojensi kätensä valmiina syleilemään Aminaa hyvästiksi. Tyttö pudisti päätään.

– Totuttelen käyttäytymään puhtaan tavoin, hän sanoi. – Kiitän saamastani huolenpidosta. Hyvästi.

– Koora suojelkoon sinua, lapsi, Ake sanoi tukahtuneesti.

Hänen äänensä sortui. Hetken hän vielä yritti hillitä itsensä, mutta sitten hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän kääntyi Dotaria kohti, epäröi mutta luopui sitten kokonaan sovinnaisuudesta ja painoi päänsä tämän olkapäälle. Dotar kiersi käsivartensa tiukasti Aken ympärille. Hopeavuoren ruhtinas katsoi heitä paheksuvasti.

– En ymmärrä, kuinka noin epävakaa ihminen voi toimia klaanipäällikkönä, ruhtinas sanoi. – Me puhtaatkin totumme läheisiimme ja saatamme kaivata heitä, mutta ero aiheuttaa yleensä vain hetkellistä epämukavuuden tunnetta. Tuollaisten tunnekuohujen täytyy olla äärimmäisen rasittavia ja ne vievät väistämättä kyvyn hoitaa järkevästi asioita.

Dotar pudisti päätään.

– Ake on huolissaan Aminasta, ruhtinas, hän sanoi. – Jos hän ei itkisi joutuessaan lähettämään lapsensa tuntemattomiin vaaroihin, hän ei sopisi klaanipäälliköksi.

Kuudes hetki ei vielä tuonut viileyttä, vaikka aurinko olikin alempana ja varjot pitenivät. Dotar käveli mietteissään Kraton pääkadun ihmisvilinässä kohti Metallin temppeliä. Häntä tervehdittiin kunnioittavasti ja ystävällisesti. Hän vastasi tottuneesti tervehdyksiin, mutta ei itse asiassa kiinnittänyt niihin juuri mitään huomiota. Krato eli lisääntyvän hyvinvoinnin aikaa. Vaikka Dotarin asema oli vaatimaton, ihmiset yhdistivät hänet niin kiinteästi klaanipäällikköön, että tyytyväisyys hallintoa kohtaan kohdistui häneenkin.

Joku tunkeutui Dotarin viereen ja pieni käsi tarttui hänen käteensä. Kymmenvuotiaan pojan vakavat kasvot katsoivat kysyvinä ylöspäin.

– Saanko tulla mukaan?

– Nomi, sinun pitäisi olla palatsissa, Dotar sanoi. – Kohta on iltaruokailun aika.

– Pyysin äidiltä luvan lähteä sinun kanssasi, poika sanoi.

Tavallisesti Nomi sai olla mukana sekä Aken että Dotarin käymissä neuvotteluissa, jos hän halusi. Poika oli ikäisekseen hyvin järkevä ja kiinnostunut politiikasta, ja paras tapa opettaa häntä oli päästää hänet mukaan seuraamaan, millaisia ongelmia asioiden hoidossa oli ja miten niitä yritettiin ratkaista. Dotar oli vakavasti harkinnut ehdottaa Akelle lainmuutosta, jonka perusteella klaanipäällikkö voisi vapaasti nimittää seuraajansa. Enetta ei valtaa halunnut, Amina ja Jaano eivät sopineet hallitsijoiksi, mutta Nomilla tuntui olevan riittävästi sekä kykyjä että vastuuntuntoa siihen tehtävään.

– Malee ei tiennyt, että tänään on paljon vakavampi tilanne kuin tavallisesti, Dotar sanoi.

– Minä tiedän, poika sanoi ja näytti hiukan syylliseltä sen myöntäessään. – Juuri siksi haluaisin olla mukana.

– Mitä sinä tiedät? Dotar kysyi tiukasti.

– Tein ehkä hiukan väärin, Nomi tunnusti. – Kirra kävi kotona, ja kun sinä olit juuri silloin pienessä salissa Hopeavuoren ruhtinaan kanssa, hän antoi sinulle tarkoitetut paperit minulle. Kirra ei kieltänyt lukemasta niitä, hän kielsi vain näyttämästä niitä muille ja käski toimittaa ne sinulle käteen.

– Luit siis ne ennen kuin annoit ne minulle, Dotar totesi.

– Niin luin, poika myönsi. – Niissä oli pelottavia asioita. Hopeavuoren ruhtinaan haltuun on joutunut niin paljon Metallin temppelin omaisuutta ja saamisia, että hänellä on pian määräysvalta koko maailman asioihin.

Dotar katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta kadulla tungeksivat ihmiset eivät kuunnelleet heitä.

– Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? hän kysyi.

– En ihan täysin, poika sanoi. – Mutta kuulin äsken äidin sanovan Enettalle, että puhtaat haluavat jättää köyhät ja sairaat oman onnensa nojaan, ja että heidän mielestään vain älykkäimmät ja kyvykkäimmät saisivat olla olemassa. Miksi Amina halusi lähteä sellaisten ihmisten joukkoon?

– Se oli Aminan valinta, johon hänellä on oikeus, Dotar sanoi. – Eikä meillä ole tarkkaa tietoa puhtaiden tavoitteista. Meidän pitää pyrkiä kuuntelemaan niitäkin, jotka tuntuvat ajattelevan väärin. Vasta sitten, kun ymmärtää heidän perustelunsa, voi yrittää esittää heille omia näkemyksiään.

Joku väkijoukosta toivotti prinssille Äitijumalan turvaa. Poika vastasi iloisesti ja tuttavallisesti. Se miellytti kuulijoita, joista moni rohkaistui tunkeutumaan lähemmäs ja halusi myös tervehtiä. Dotarin ja Nomin kulku uhkasi estyä. Vanhempi nainen ryhtyi pontevasti kieltelemään ihmisiä häiritsemästä prinssiä.

– Koko tunnetussa maailmassa vain Sirpissä ja Kratossa hallitsija ja hänen perheensä voivat kulkea kansan keskuudessa ilman suojavartiota, nainen julisti. – Niin ei ole kauan, jos heitä ahdistellaan ja tunkeillaan tuijottamaan ja kättelemään.

– Prinssi haluaisi tervehtiä teitä kaikkia, mutta se on mahdotonta, Dotar sanoi. – Antakaa tietä.

Nomi oli hiukan häkeltynyt aiheuttamastaan hälystä ja painautui tiiviisti Dotarin kylkeen puristaen samalla hänen kättään. Heitä väistettiin, ja Dotar talutti lapsen väkijoukkoon aukeavan kujan läpi.

– En voi lähettää sinua takaisin palatsiin yksin, Dotar sanoi. – Kansa tuntee sinut hyvin, ja sinusta ollaan kiinnostuneita. Eivät he pahaa tarkoita, mutta estäisivät kulkuasi, enkä voi luottaa siihen, että joku ryhtyy sinua auttamaan, vaikka niin yleensä tapahtuu.

– Olisi helpompaa, jos voisin peittää kasvot kaupungilla käydessäni, niin kuin Enetta ja Amina tekevät, Nomi arveli. – Miksi tytöillä ja pojilla on erilaiset pukeutumistavat? Miksen voi käyttää huivia naisten tapaan?

– Ei siihen ole järkevää syytä, Dotar sanoi. – Paimentolaisnainen ei peitä kasvojaan, mutta paimentolaismies käyttää huivia joskus kasvojen suojana aivan kuten kaupunkilaisnainen. Tavat vakiintuvat ja ihmiset tottuvat niihin kuvitellen niitä luonnollisiksi.

He pysähtyivät Metallin temppelin portille. Dotar kolkutti ja vartija kiirehti avaamaan. Sisäpihalla päivystävän sotilasosaston johtaja vilkaisi heitä, tunnisti ja tervehti. Dotar nyökkäsi ja huomasi huvittuneena, että Nomi nyökkäsi välittömästi tarkalleen samalla tavalla. Nomi oli oppivainen, teki havaintojaan ja sovelsi niitä. Ei hänelle tulisi ongelmia tapojen noudattamisessa, vaikka hän niitä kummeksuisikin.

– Menemme hyvin tärkeään neuvotteluun, Dotar sanoi pojalle, kun he kulkivat pihan yli. – Sinun on kuunneltava hiljaa, etkä saa kertoa ulkopuolisille keskustelustamme mitään, et sellaistakaan, mitä pidät merkityksettömänä.

– Ymmärrän, poika sanoi vakavana kuin aikuinen.

Dotarin valtasi nykyisin Metallin temppelissä outo tunne. Hänet oli tuotu sinne keskenkasvuisena poikana, ja lähes kymmenen vuotta hänen koko elämänsä oli kulunut Metallin jumalan ehdoilla, ensin oppilaana, sitten pappina ja lopulta ylipappina. Pääjohtajan huone, jossa Karoo, Okam ja Kirra jo odottivat, oli ollut hänen työhuoneensa. Suuri kultainen auringonkehrä, joka nyt loisti Karoon valkoisen, purppurareunuksisen puvun päällä, oli kolme vuotta painanut hänen rintaansa.

Nomi tervehti jokaista paikallaolijaa kätellen ja kevyesti kumartaen, otti sitten yhden tuoleista, siirsi sen huoneen syrjäiseen nurkkaan ja istuutui. Kukaan ei hämmästynyt pojan tuloa, eikä Dotarin tarvinnut puolustella päätöstään, vaikka hän oli valmistautunut tekemään niin. Näissä piireissä Nomia pidettiin yleisesti seuraavana klaanipäällikkönä, tai ainakin tulevalta arvoltaan melkein yhtä merkittävänä. Oli luonnollista, että hän opetteli asioiden hoitoa.

– Olisin halunnut järjestää neuvottelijoille leposohvat, Okam sanoi. – Itämainen tapa asettaa vieraat makuulle ei ole pelkkää mukavuudenhalua. Vastapuoli pitää saada rentoutuneeksi ja varomattomaksi. Siksi oli tarjolla myös vahvaa viiniä ja tanssijattaria.

Karoo naurahti huvittuneena.

– En usko, että se tehoaisi Hopeavuoren ruhtinaaseen, mutta minä olisin taatusti häkeltynyt, hän sanoi.

– Minäkin tarjoaisin vieraallemme mitä tahansa, minkä tietäisin torjuvan hänen pistävän katseensa, Kirra sanoi. – En kuitenkaan ole keksinyt, mitä se voisi olla.

Dotar vilkaisi tarjoilupöytää. Se oli runsas, kuten arvovierasta varten kuului olla. Viiniä oli useampaa lajia, samoin juustoja ja lihaa, pieniä leipäsiä, taateleita ja viikunoita. Erillisellä vadilla oli pari ruskeaa, vähän läpikuultavaa tankoa.

– Mitä nuo ovat? Dotar ihmetteli.

– Ne ovat makeisia, joista kemerit pitävät, ja ne saattavat olla suosittuja Hopeavuorellakin, Okam sanoi. – Niitä sanotaan viinimakkaroiksi. Enemmän ne kyllä näyttävät kynttilöiltä, ja kynttilöiden tapaan ne tehdäänkin. Viinirypäleiden mehu keitetään sakeaksi ja siihen kastellaan lankaa. Niitä on vähän, mutta arvelin niiden maistuvan vain ruhtinaalle.

– Ne näyttävät vastenmielisiltä, Kirra myönsi.

– En suosittele niitä, Okam sanoi. – Ne ovat liian sokerisia. Pohjoisessa pidetään ylettömän makeasta.

Karoo nousi.

– Tule sinä entiseen tuoliisi, Dotar, hän sanoi. – Johdat neuvottelua. Itse asiassa odotamme sinulta ihmettä. Tilanne tuntuu toivottomalta. Hopeavuoren ruhtinaalla on hallussaan koko Tartan temppelin omaisuus, ja hänellä on myös sekä Mepetan temppelin että meidän velkakirjojamme niin paljon, että hän voi niin halutessaan lamauttaa toimintamme kokonaan.

– Pysy omalla paikallasi, Karoo, Dotar sanoi. – Johdan neuvottelua, mutta en halua nähdä huonetta siitä kulmasta, josta sitä entisessä työssäni yleensä katsoin. Pelkään muutenkin, että minusta tällaisessa tilanteessa löytyy ominaisuuksia, joiden ei pitäisi päästä esiin.

– Hopeavuoren ruhtinas on häikäilemätön, paha ihminen, Okam väitti. – Häntä vastaan kamppaillessasi tarvitset juuri niitä ominaisuuksia, joista olit kuuluisa entisessä tehtävässäsi.

– Ei, Okam, Dotar sanoi. – Itsekkyyttä ja julmuutta ei tarvita koskaan.

Vartija kävi ilmoittamassa Hopeavuoren ruhtinaan. Palvelija piti ovea auki, ja ruhtinas tuli huoneeseen. Niin kuin päivälläkin hän oli yksinkertaisessa asussa. Silkkinen, polviin ulottuva mekko oli nyt kalliilla sinisellä värjätty ja vyö kultahelainen, mutta olkapäille heitetty musta viitta oli edelleen koristelematonta, paksua silkkiä. Hän katsoi ympärilleen, valitsi vapaan tuolin ja asettui istumaan. Dotar valmistautui taas mielessään perustelemaan Nomin paikallaoloa, mutta ruhtinas ei kysynyt sen syytä, vaikka hänen katseensa viivähtikin arvioivasti pojassa. Sitten hän vilkaisi tarjoilupöytää ja naurahti.

– Viinimakkaroita, hän sanoi. – Olettepa kohteliaita, kun tarjoatte kotiseutuni erikoisuutta.

Hän mursi yhdestä ruskeasta tangosta palan ja pisti sen suuhunsa.

– Ikäväkseni olin oikeassa epäillessäni, että tapaan täällä sinut, hän sanoi Dotarille. – Ilmeisesti Metallin temppelin pääjohtaja ja arvossa toinen ja kolmas pappi kuvittelevat, että sinun avullasi saadaan heille edullisempi lopputulos. Huomautan, ettei minun ole pakko hyväksyä läsnäoloasi.

Dotar hymyili.

– Asemasi on sellainen, ettei sinun ole pakko hyväksyä mitään, mitä et halua, hän myönsi. – Olemme todenneet, että Metallin temppelin tulevaisuus on täysin sinun saneltavissasi.

Okam henkäisi kauhistuneena ja liikahti kuin haluten keskeyttää.

– On viisasta myöntää tosiasiat, Okam, Karoo sanoi. – Eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin antaa Dotarin toimia omalla tavallaan. Olemme luovuttaneet hänelle täydet valtuudet.

– On hyvä, että ymmärrätte tosiasiat, ruhtinas sanoi. – Sovimme siis vain kauppahinnan ja korvaukset, jotka saatte yhteistyöstä. Olen päättänyt, että arvossa kolmas pappi saa jatkaa temppelin palveluksessa entisin ehdoin. Pääjohtajalle ja arvossa toiselle suoritetaan sopiva summa heidän haluamaansa metallia tai arvopapereita.

– Emme ole niin pitkällä, Dotar sanoi. – Luotan puhtaiden ylimmän johtomiehen kuuluisaan järkevyyteen ja haluan esittää muutamia näkökohtia.

Ruhtinas huokasi.

– Toivoin, että emme juuttuisi turhaan sanailuun, hän sanoi. – Etkö ymmärrä, ettei kannata tarjota epäpuhtaan sameita ajatuksia puhtaalle, joka on miettinyt kaikki mahdollisuudet. Saatat olla omassa ihmislajissasi teräväjärkinen, mutta et selviäisi edes lastemme koulutehtävistä.

Ruhtinaan silmien sini tummui pistäväksi. Karoo käänsi heti katseensa muualle. Okam liikehti vaivautuneena ja vältti hänkin katsomasta ruhtinasta. Kirra yritti pysyä levollisena, mutta kun hiljaisuus jatkui ja ruhtinaan tuijotus syveni, paha olo pyrki väkisin valtaamaan hänet.

Nurkassa istuva Nomi ei kääntänyt katsettaan pois ruhtinaasta, vaikka värisi kauhunsekaisesta ihastuksesta. Viimein hän ei pystynyt vastustamaan uteliaisuuttaan, vaan keskeytti hiljaisuuden: – Mitä tuo on?

Kirkas, innokas pojanääni karkotti painostavan tunteen. Ruhtinas naurahti, ja hänen katseensa palasi ennalleen.

– Me puhtaat sanomme sitä Voimaksi, hän selitti. – Useimmiten se tekee hankalista vastustajista helposti käsiteltäviä.

– Se oli upeaa, Nomi sanoi. – Voiko sen oppia?

– Ei varsinaisesti, ruhtinas sanoi. – Edes me puhtaat emme pysty kehittämään itsellemme enempää Voimaa kuin meillä on luonnostaan. Metallin entiseen ylipappiin se ei kuitenkaan valitettavasti näytä vaikuttavan.

Niin sanoessaan hän katsoi Dotaria kummastuneena, kuin pyytäen selitystä. Mutta Dotar ei ilmeisesti ollut huomannut muuta kuin pienen hiljaisen hetken. Hän jatkoi aiemman aiheen käsittelyä.

– Oletko miettinyt keskitetyn rahavallan haittoja? hän kysyi.

Ruhtinas hymähti.

– Ymmärrän ne hyvin, hän sanoi. – Metallin temppelin luoma kolmijako säilytetään, eri etupiirien tasapainottava vaikutus toisiinsa on ilmeinen. Mutta kaikissa temppeleissä tulevat johtoon puhtaat. En vain käsitä, miksi vaivaudun selittämään tätä sinulle. Ehkä siksi, että pystyt vastustamaan Voimaani, ja siksi että minua hämää kummallinen kykysi sulkea itsesi. En vieläkään näe mieleesi.

– Entä puhtaiden vallanhimo? Dotar kysyi. – Miten estät johtajia taistelemasta keskenään, kunnes yksi ainoa on kahminut käsiinsä kaiken?

Ruhtinas synkkeni.

– Mitä sinä tiedät puhtaiden ongelmista? hän kysyi.

– Esitän vain arvailuja, Dotar sanoi. – Oletan, että puhtailla on vahva kilpailunhalu.

– Se on voimamme, mutta myös ongelmamme, ruhtinas sanoi. – Lisäksi meillä ja varsinkin puolipuhtailla ilmenee joskus vaarallisia sekatunteita, järjetöntä julmuutta, ahneutta ja suuruudenhulluutta. Mutta et sinä pysty tarjoamaan ongelmaan ratkaisua, kun edes puhtaiden parhaimmisto ei ole sitä keksinyt.

– Metallin temppelin osalta ratkaisu on yhteistyö epäpuhtaiden kanssa, Dotar sanoi. – Jätä Kraton osasto meille. Olen jo alustavasti tiedustellut Akelta, ja hänen isänsä Meeta saataneen suostutelluksi. He ostavat sinulta pois sen osan Kraton temppelin saamisia, mikä sinulla on hallussasi. Luulen, että Vorma voidaan suostutella vastaaviin kauppoihin Mepetan temppelin osalta.

– Vorma suostuisi siihen mielihyvin, jos minä suostun, ruhtinas sanoi. – Mutta miksi luovuttaisin pois osan siitä, minkä voin saada kokonaan itselleni?

– Vakaan talouden takia, Dotar sanoi. – Jos keskität kaiken päätösvallan itsellesi, yksikin virhe voi tuhota koko rakennelman. Jos taas säilytät Metallin temppelin kolme alaosastoa, mutta alistat ne yhtenäiseen johtoon, temppeli tuhoutuu osastonjohtajien riitoihin. Vain erillisinä, eri tahoista riippuvaisina temppeleinä, joilla on laaja itsenäisyys, Metalli on voimakas.

Ruhtinas mietti pitkään.

– Yhteistyö epäpuhtaiden kanssa on äärimmäisen arveluttavaa, hän sanoi. – Olet kuitenkin esittänyt näkökohdan, joka on ilmeisen perusteltu.

Ruhtinas vajosi syviin mietteisiin. Dotar odotti. Huoneessa oli hiljaista. Kirra uskalsi tuskin edes hengittää. Karoo tuijotti lasittunein silmin eteensä ja Okam tarkkaili ruhtinaan ilmeitä tuskallisen jännittyneenä. Vain nurkassa istuva poika hymyili luottavaisesti, katsoen Dotaria kuin tämä olisi juuri tehnyt mainion taikatempun.

– En ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta olet ehkä todella oikeassa, ruhtinas sanoi viimein. – Minun on myönnettävä, että olet keksinyt ratkaisun, joka voi olla parempi kuin minun suunnitelmani. Kolmannes päätösvallasta riittää tarkoituksiini. Itäinen kolmannes saa jäädä ennalleen, Seirin voin sietää, ja vaikka Vorma on ollut vaikea, hän on puolipuhdas. Se takaa tietyn vakauden. Kraton temppelissä haluan muutoksia. Nykyinen pääjohtaja ja arvossa kolmas vaihtavat tehtäviä.

– Se sopii minulle, Karoo vakuutti. – Kirra hoitaa jo nyt osan töistäni. Siirryn mielelläni arvossa kolmanneksi, sillä mitä enemmän ikäännyn sitä vähemmän pidän vastuullisista päätöksistä. Teen paljon mieluummin taustatyötä.

Kirra korjasi asentoaan ja hymähti.

– Saisitte kysyä minultakin, haluanko pääjohtajaksi, hän huomautti. – Vaikka tiedätte, että olen siihen asemaan määrätietoisesti pyrkinyt, olisi kohteliasta kysyä.

Ruhtinaan suupielet kaartuivat kuivakkaan, pieneen hymyyn.

– Hopeavuoren kirjastossa on historiateos, joka väittää, että Metallin jumala alkuaan oli puhtaiden luomus, hän sanoi. – Me kehitimme sen suojelemaan kemerien hopeakaivoksia, mutta emme tarvinneet sitä enää vallattuamme kaivostuotannon itsellemme.

– Olen lukenut samantapaisen tarinan, Dotar sanoi. – Joka tapauksessa Metallin jumalalla ja puhtaiden toimintaperiaatteilla on paljon yhtymäkohtia.

– Teidän menettelynne on vain ollut liian yksioikoista, ruhtinas sanoi. – Aikanaan käytitte pelottelua ja riistitte voittonne piittaamattoman röyhkeästi. Sitten siirryitte juonitteluun ja omaisuudella keinotteluun. Toimintaa on muutettava hienovaraisemmaksi.

Karoo näytti närkästyneeltä ja uskaltautui sanomaan aavistuksen verran ivallisesti: – Ehkä olen tehnyt toiminnastamme yksioikoista, mutta olen pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan rehellisyyteen.

– Rehellisyys kuuluu vain kumppanuuteen, ruhtinas sanoi. – Muissa asioissa se on aina turhaa ja usein haitallista.

Hän siirsi tarkkaavaisuutensa Okamiin. Tällä kertaa ruhtinaan katse ei tehnyt Okamia vaivautuneeksi.

– Sinulla saattaa olla taiteellisia kykyjä, ruhtinas sanoi. – Otamme ne käyttöön. Omaisuuksia ja valtaa siirrellessä keinoista tärkein on ihmismielen muokkaus, jota Metallin temppeli käytti parhaiten Dotarin hallinnassa, mutta silloinkin vain satunnaisesti. Siihen on saatava muutos. Veistokset, maalaukset, mosaiikit, laulut, kirjallisuus ja kansaa huvittavat ilveilijät on kaikki saatava palvelemaan tarkoitusperiämme.

– Jotain tuollaista pohdin aikoinani, Dotar myönsi. – En vain osannut viedä ajatusta noin pitkälle. Mutta nyt kun sen sanot, tajuan kyllä, että juuri ihmisten mieleen vaikuttaminen on kaiken todellisen vallan välttämätön edellytys.

Okam näytti tuskastuneelta.

– En pidä tästä, hän sanoi. – Karoo ja Kirra, miten te voitte suostua yhteistyöhön puhtaan kanssa? En ole lainkaan varma siitä, että minä suostun jäämään uudenlaisen Metallin temppelin palvelukseen.

– Minulle riittää, että Dotar on ratkaisun takana, Karoo sanoi. – Olen aina luottanut hänen päätöksiinsä.

– Minulla on omakin mielipiteeni, Kirra sanoi. – Etkö huomaa, että ruhtinas on myöntänyt yhteiset tavoitteemme suostuessaan ratkaisuun, jossa hänelle jää vain kolmannes päätösvaltaa?

– En luota häneen, Okam sanoi. – Hänellä on mielessään jokin juoni.

Hopeavuoren ruhtinas naurahti ja aikoi sanoa jotain, mutta hänen käsivartensa teki tahattoman, äkkinäisen liikkeen, joka pudotti pöydältä yhden pikareista. Okam kiirehti nostamaan sen. Kaikki huomasivat, että ruhtinas näytti tavallista kalpeammalta.

– Voitko huonosti? Okam kysyi.

Ruhtinas ei vastannut. Hän pyyhkäisi otsaltaan hikeä.

– Juoksen hakemaan kylmää vettä, Kirra ehdotti.

– Tunnen nämä oireet, ruhtinas sanoi. – Olen itsekin joskus ratkaissut surmanrakeilla vaikean neuvottelun. Yleensä voin epäpuhtaiden parissa syödä turvallisesti kaikkea mitä tarjotaan. Puhdas näkee ihmisten mieleen, ja aikoessaan myrkyttää epäpuhdas on aina kauhuntunteiden vallassa. Nyt unohdin, että Dotar osaa sulkea mielensä.

Ruhtinaan koko vartalo nytkähti, ja hänen ihonsa alkoi lievästi sinertää.

– Minäkin tunnen nuo oireet, Dotar sanoi. – Okam, äärimmäinen tilanne saatettiin joskus vanhoina aikoina ratkaista tällä tavalla, mutta minä en sitä salli.

Karoo meni ovelle, huusi palvelijaa ja käski tätä hakemaan temppelin parantajan.

– Sinun ei tarvitse teeskennellä, Dotar, ruhtinas sanoi. – Näen kaikkien muiden mieleen, he eivät ole tienneet myrkystä. Vain sinun mieleesi en näe.

– Minä en ole sinua myrkyttänyt, ruhtinas, Dotar sanoi. – Nyt ei ole aikaa selittelyihin, sinun on kiireesti oksennettava.

– Minä autan, Karoo sanoi. – Vatsan nopea tyhjeneminen pelastaa ehkä vielä tässä vaiheessa.

Kirra tutki toista viinimakkaraa. Sen päissä oleviin reikiin oli molempiin työnnetty yksi valkoinen rae. Ne näkyivät selvästi nyt, kun niitä tiesi etsiä. Toisen makeisen siitä päästä, mistä ruhtinas oli murtanut palan, rae puuttui.

– Ruhtinas on luultavasti syönyt vain yhden surmanrakeen, Kirra sanoi. – Se riittää tappamaan, mutta ajoissa saatu vastamyrkky voi auttaa.

– Mistä sait viinimakkarat, Okam? Dotar kysyi.

– Toin ne kotoani, Okam sanoi. – Söin niitä itse, ja pari jäi yli, kun kyllästyin makuun. Ymmärrän, että epäilet minua, mutta viinimakkarat on myrkytetty vasta täällä. Ne olivat pöydällä, kun kävin antamassa ohjeita portilla. Periaatteessa kuka vain on voinut käsitellä niitä.

Kun parantaja tuli, Hopeavuoren ruhtinas oli oksentanut perusteellisesti ja makasi voipuneena lattialla Karoon taiteltu viitta päänsä alla. Dotar antoi nopeat ohjeet: tarvittiin surmanrakeen vastamyrkky.

Parantaja oli vanha ja oli ollut temppelin palveluksessa jo kauan. Hän alkoi tottuneesti askaroida lääkevarastonsa parissa. Nomi meni katsomaan. Keneltäkään ei ollut liiennyt aikaa hänelle, mutta poika oli kauhistunut vain hetkeksi ja luottanut sitten aikuisten kykyyn auttaa myrkytyksen uhria. Hän ei silti vieläkään halunnut katsoa ruhtinasta, joka aina välillä valitti tuskallisten kouristusten väännellessä hänen ruumistaan. Parantajan puuhien tarkkailu oli rauhoittavaa.

Nomi oli pienestä asti viihtynyt hyvin Kraton palatsin puutarhasta vastaavan Hanen seurassa. Koska Hane teki töitä kädentynkiin kiinnitettyjen koukkujen avulla, nuori prinssi usein sekoitti hänen avukseen erilaisia kasvien hoitoon ja tuholaisten torjuntaan käytettäviä aineita. Niinpä hän lukiessaan parantajan lääkepurkkien nimilaput tunnisti useimmat. Ihmisiä paransivat ja tuhosivat suunnilleen samat aineet kuin kasveja ja eläimiäkin.

– Kiirehdi, Dotar hoputti parantajaa. – Ruhtinas on jo oksentanut, hänen on nyt nopeasti saatava vastamyrkky, muuten hän menehtyy.

– Sekoitan sen, parantaja sanoi. – Mutta sanon suoraan, että apu tuskin ehtii ajoissa.

Hän otti pöydältä pikarin, kaatoi siihen tilkan vettä ja otti sitten yhden purkeistaan. Hän tarkasti nimilapun, tarttui mittalusikkaan ja annosteli pieniä kiteitä veteen, sulki purkin huolellisesti ja alkoi sekoittaa kiteitä nesteeseen. Hän ei huomannut Nomia, joka tuijotti ihmeissään hänen puuhiaan. Dotar istui lattialla yrittäen pitää aloillaan yhä pahemmin kouristelevaa ruhtinasta.

– Nopeasti nyt, Dotar sanoi. – Hän ei kohta enää pysty juomaan, ja sitten hän menehtyy.

Karoo tuli avustamaan, kun Dotar tuki ruhtinaan istumaan. Parantaja kohotti pikarin sinisenkalpean miehen huulille.

– Ei, ei, Nomi huusi. – Älkää antako hänen juoda sitä. Parantaja erehtyi. Hän sekoitti veteen vahingossa surmanrakeita, ruhtinas saisi vain lisää myrkkyä.

– Poika näki väärin, parantaja sanoi, mutta hänen äänensä vapisi hiukan.

Hän yritti uudestaan tarjota pikaria ruhtinaalle. Karoo esti häntä. Okam meni tutkimaan parantajan lääkevarastoa.

– Minä teen vastamyrkyn, hän sanoi. – Opettelin aikoinaan Raiten takia tällaiset asiat.

Hän vilkaisi muita haastavasti ja lisäsi: – Teidän on pakko luottaa minuun, toista parantajaa emme ehdi hakea.

Karoo vilkaisi epäröiden Dotaria.

– Minä luotan, Dotar sanoi. – Kiirehdi.

Okam teki sekoituksen tottuneesti ja nopeasti. Sitten hän tuli juottamaan sen ruhtinaalle, joka vaivoin onnistui nielemään nesteen. Dotar laski ruhtinaan makuulle. Karoo nousi seisomaan ja katsoi vapisevaa parantajaa, joka yhä piti lääkepikaria kourassaan.

– Juo se, Karoo käski. – Jos se on surmanrakeen asiallinen vastamyrkky, se ei vahingoita sinua.

Dotar ja Kirra asettelivat ruhtinasta kylkiasentoon, jossa mahdollinen uusi oksennuspuuska ei tukkisi hengitystä. Dotar kääntyi katsomaan pääjohtajaa.

– Parantaja on vanha mies, Karoo, Dotar sanoi. – Siirrä hänet eläkkeelle. Edeltäjäni ylipappina palkkasi hänet juuri myrkyttäjäntaitojen ansiosta, ja minäkin olen hyötynyt niistä.

Pääjohtaja kohautti olkapäitään.

– Saat elää, jos kerrot, kenen toimeksiannosta yritit myrkyttää ruhtinaan, hän sanoi parantajalle.

Vanha mies katsoi pääjohtajaa uhmakkaasti.

– Toimeksiantajani valta tulee ulottumaan maailman ääriin, hän sanoi. – Nykyinen Hopeavuoren ruhtinas ei kelpaa edes hänen kynnysmatokseen. Epäonnistujaa tai kavaltajaa hän ei sääli. Minun aikani olisi joka tapauksessa lyhyt, ei haittaa, vaikka se vielä hiukan lyhenee.

Ennen kuin kukaan ehti estää, hän tyhjensi kädessään olevan pikarin suuhunsa.

– Hän liotti siihen ainakin viisi raetta, Nomi sanoi kalpeana. – Hane selitti, että sellainen määrä tappaisi norsunkin hetkessä.

Parantaja huojui hetken ja kaatui sitten. Okam kumartui koettelemaan vanhuksen pulssia.

– Mitään ei voi tehdä, hän sanoi. – Sydän on pysähtynyt.

Hopeavuoren ruhtinas ponnisteli hereille raskaasta, kivuliaasta unesta. Sekavat mielikuvat palailivat hitaasti. Hän muisti Metallin temppelin, viinimakkaran ja myrkytysoireet. Nyt hän oli oudossa huoneessa. Se oli korkea ja tilava, ja sen kahdella seinustalla oli ikkuna. Vaatearkuista ja vuoteesta päätellen se oli makuuhuone. Leveä vuode, jossa oli peitteet ja tyynyt kahdelle, oli sijattu lattialle niin kuin palvelijoiden huoneissa. Vuoteessa ei nukkunut ketään. Hän itse makasi leposohvan tapaisella korkealla alustalla.

Huoneessa paloi vain yksi himmeä öljylamppu. Sen vieressä istuva mies luki. Kasvoja ei näkynyt, sillä sileät, hiekanruskeat hiukset peittivät ne. Nuo hiukset eivät voineet kuulua puhtaalle, mutta eivät myöskään olleet Autiomaan asukkaalle tyypilliset. Mies oli paljain jaloin ja hänen yllään oli kevyt, hihaton pellavapaita, tavallisen kansan ja palvelijoiden halpa alusasu. Silti mies luki vanhanaikaista nahkaista kirjakääröä. Niissä ei koskaan ollut uutta kirjoitusta, jota jokamieskin saattoi oppia. Väsymyksestään huolimatta ruhtinas veti suutaan hymyyn. Tavukirjoitusta taitava oppinut palvelija. Kaikkea sitä näkikin.

Kun ruhtinas liikahti, mies siirsi kirjan syrjään. Hän kostutti liinan ja tuli vuoteen luo pyyhkimään hikeä ruhtinaan kasvoilta ja kaulalta. Se tuntui ihanalta, ja ruhtinas tajusi tunteneensa tuon vilvoittavan kosketuksen jo aikaisemminkin. Se oli rauhoittavana useaan otteeseen keskeyttänyt sekavan, tuskaisen olon. Mies laski liinan sivuun, nosti ruhtinaan päätä tyynyjen avulla hiukan korkeammalle, otti pöydältä kupin ja lusikan ja kaatoi varovasti tilkan nestettä ruhtinaan suuhun. Sekin oli tapahtunut jo aiemmin, ruhtinas muisti sen nyt. Hän ei jaksanut pitää silmiään auki, mutta yritti miettiä, minne oli oikein mahtanut joutua. Hän oli pelastunut ainakin tilapäisesti ja oli jossain, missä häntä hoidettiin. Monellakin oli syytä tuhota Hopeavuoren ruhtinas, mutta kuka saattoi olla se omaan väkeen kuulumaton, joka halusi pelastaa hänet? Siihen täytyi olla syynsä, eivätkä ne luultavasti olleet miellyttäviä. Auttaja tavoitteli yleensä hyötyä itselleen.

Vuoteen vieressä istuva mies luki taas. Ruhtinas ei katsonut häntä, mutta kuiva nahkakäärö kitisi silloin tällöin hiukan, kun hän kiersi auki uutta kohtaa ja kääri jo lukemaansa kokoon. Sitten ovi avautui, ja huoneeseen tuli joku. Ruhtinas raotti silmiään ja näki tummaan viittaan verhoutuneen miehen, jonka hiukset peitti huivi. Huivi varjosti kasvotkin.

– Kävin ruhtinaan laivassa, mutta en tiedä, kehen voin luottaa, mies sanoi. – Siksi kerroin vain, että ruhtinas on muuttanut suunnitelmiaan ja yöpyy palatsissa. Kävin myös temppelissä. Pappeja on kuulusteltu, mutta salamurhan yrittäjää ei ilmeisesti saada selville. Miten ruhtinas voi?

– Hän on nukkunut rauhallisesti jo jonkin aikaa, ruskeahiuksinen mies sanoi. – Hän hikoili ensin kovasti, mutta nyt hikoilu on asettunut. Minä ja Toima vaihdoimme kahteen otteeseen kaikki vuodevaatteet. En ole uskaltanut antaa kenenkään muun palvelijan kuin Toiman nähdä häntä. Heillehän selitettiin, että sinä olit juonut itsesi humalaan temppelissä, ja sinut tuotiin siksi kantotuolissa kotiin.

Tummaviittainen mies naurahti.

– En olekaan koskaan todellisuudessa kokenut sitä iloa, hän sanoi. – Mutta se oli välttämätön varotoimenpide, koska emme tunne vaaraa, joka ruhtinasta uhkaa. Mene sinä jo nukkumaan, Ake, on kohta puoliyö. Minä huolehdin vieraastamme.

Ruhtinas katsoi paljasjalkaista, pellavapaitaista miestä, ja tunnisti nyt vasta tämän Kraton klaanipäälliköksi. Tummaviittaisen arpiset kasvot tulivat valoon. Ruhtinas tunsi hänetkin ja ponnistautui puhumaan: – Metallin entinen ylipappi.

Hän sai äänen kulkemaan vain vaivoin. Dotar tuli vuoteen luo.

– Olet vielä hyvin heikkona, älä yritä puhua, Dotar sanoi. – Palatsin parantajan mielestä myrkky saatiin ajoissa pois, eikä sinulle jää mitään pysyviä seurauksia, mutta sinun on levättävä.

– Surmanrakeet, ruhtinas sanoi. – Sinä et siis...

– En suunnitellut salamurhaa, en minä eikä kukaan Metallin temppelin kolmesta ylimmästä, Dotar sanoi. – Emme ole saaneet selville, kuka kehotti temppelin parantajaa myrkyttämään viinimakkarat.

– Kilpailijallani on yhteyksiä papistoon kaikissa Metallin temppeleissä, ruhtinas sanoi.

– Ketä tarkoitat kilpailijallasi?

– Veljeäni Sartoa, ruhtinas sanoi. – Minulla on kaksi veljeä, mutta vain Sarto haluaa syrjäyttää minut. Limnelle riittää, että hänellä on tarpeeksi omaisuutta mielihalujensa toteuttamiseen, ja sen olen hänelle jättänyt. Sarto on loputtoman vallanhaluinen, vaikka onkin meistä nuorin.

Ruhtinaan ääni sortui. Ake otti pöydältä kupin, ja Dotar nosti ruhtinasta sen verran, että hän pystyi juomaan.

– Epäilet siis, että veljesi haluaa raivata sinut tieltään? Dotar kysyi. – Tiedän kyllä, että perhesiteet eivät yleensä ole niin kiinteät kuin paimentolaisilla, joihin minä kuulun, mutta silti veljen surmaaminen tuntuu sellaiselta asialta, että sitä kaikkialla kavahdetaan.

– Puhtaiden yhteisö perustuu kilpailuun, ruhtinas sanoi. – Veljeksiä rohkaistaan kamppailemaan keskenään ja tavoittelemaan ensimmäistä sijaa kaikessa. Tietenkin veljen surmauttaminen on sallittua vain tarkkaan säädellyissä poikkeustilanteissa.

– Sellainen siis vallitsee sinun ja Sarton välillä? Dotar kysyi.

Ruhtinas yritti vastata, mutta ei jaksanut. Hän sulki silmänsä aikoen levätä vain hiukan. Kun hän heräsi, oli huoneen ikkunoiden takana näkyvä yötaivas vaalennut mustasta tummansiniseksi, ja tähdet olivat menettäneet kirkkaimman loistonsa. Auringonnousuun oli enää tuskin hetken kolmannes. Oli yhä pimeää ja öljylamppu paloi. Sen vieressä istui nyt Dotar lukemassa, paljasjaloin, mutta paitanaan sentään silkkivaate. Ake tuli hänen viereensä ja näytti pellavapaitaisena niin palvelijalta, että oli lähes mahdoton uskoa häntä klaanipäälliköksi.

– Mene vielä hetkeksi nukkumaan, Ake sanoi. – Nyt on minun vuoroni tulla siihen.

– En tarvitse enää unta, Dotar sanoi. – Nuku sinä vielä hetki, unesi jäi turhan lyhyeksi. Sinulle on tulossa raskas työpäivä.

– Kestävyytesi on uskomaton, tai sitten valehtelet säästääksesi minua, Ake väitti. – Mutta olen jo nukkunut tarpeeksi, kaksin verroin enemmän kuin sinä.

Dotar naurahti iloisesti.

– Valvoithan sinä vuorokauden ensimmäisen hetken vaihtuessa toiseen, jolloin aika laulun mukaan kulkee hidastellen. Kun sain nukkua silloin, olen itse asiassa nukkunut enemmän kuin sinä. Ja jos sinäkään et tarvitse enää unta, voimme miettiä, mikä vieraamme tilanne oikein on. Murhayrityksen takana on luultavasti häntä vastustava salaliitto. Hän tarvitsee meidän apuamme.

– Haluan tietysti auttaa Aminan isää, Ake sanoi. – Häntä on suojeltava murhayritystä vastaan. Mutta en tiedä, haluanko auttaa häntä puhtaiden valtataistelussa. Heillä on julmat periaatteet ja kauhistuttavat tavoitteet. Ehkä parasta, mitä hänelle voi tapahtua, on menettää valtansa siinä pelissä.

– Olen pohtinut, mitä oikein tiedän puhtaista, Dotar sanoi. – He ovat pieni ja salaperäinen, mutta maailman tulevaisuuden kannalta hyvin tärkeä ihmisryhmä. Koska tunnen Aminan, en usko heitä sieluttomiksi, vaikka heillä onkin erikoinen mielenlaatu. Luulen, että hekin kaikkien muiden ihmisten tavoin voivat toteuttaa luontoaan oikein tai väärin.

– He eivät tunne rakkautta eivätkä myötätuntoa, Ake huomautti.

– Ei kyky tuntea rakkautta meidän tavallamme välttämättä ole ihmisyyden edellytys, Dotar väitti.

– Eikö? Ake kysyi kummastuneena. – Juuri sinun kuvittelin ehdottomasti pitävän rakkautta ihmisen tärkeimpänä tunteena.

Dotar kääntyi katsomaan Akea. Hänen arpisina julmilta vaikuttaville kasvoilleen kohosi hymy, joka oli häkellyttävän lempeä. Ake liikuttui siitä kuten aina.

– Onhan rakkaus tärkeää sinulle, minulle ja meidän kaltaisillemme, Dotar sanoi. – Mutta se on kuitenkin vain tunne. Se tekee meidän elämämme onnelliseksi ja usein se tekee oikein toimimisen helpoksi ja iloiseksi, mutta rakkaus ohjaa myös väärään.

– Ei kai, Ake sanoi. – Eihän se voi johtaa muuhun kuin toimimaan oikein.

– Mietipä tarkemmin, Dotar kehotti. – Rakkaus valikoi. Enettaan oli alusta asti paljon helpompi kiintyä kuin Aminaan, eikö totta. Kirrasta aloimme todella pitää vasta vähitellen, pitkän ajan kuluessa. Rakkaus on usein itsekästä, se etsii palkkiokseen vastarakkautta tai ainakin kiitollisuutta. Se etsii mielihyvää.

– Niin, Ake sanoi. – Mutta onhan myös pyyteetöntä rakkautta, halua tehdä hyvää vihollisellekin ja toimia oikein myös väärämielisiä kohtaan.

– Olen ajatellut, että se on Kooran rakkautta, Dotar sanoi. – Se ei ole pelkkä tunne, se ei ole itsekästä eikä etsi muuta mielihyvää kuin sitä, mikä seuraa siitä että on toiminut oikein. Se voi harhautua kunnian tavoitteluksi tai omahyväisyydeksi, mutta pyyteetön rakkaus on ihmisyyden ydin.

Ruhtinas yritti kohottautua vuoteellaan ja pääsi puolittain istuvaan asentoon.

– Pyyteetön halu toimia oikein kanssaihmisiä kohtaan ei ole rakkautta, hän sanoi. – Se on korkein hyve, ja sen tuottaa järki.

Raju yskänpuuska pakotti ruhtinaan vaikenemaan. Dotar kiirehti nostamaan hänet hiukan koholle, ja Ake otti pöydältä vesimukin tarjoten juotavaa. Ruhtinas joi mukin tyhjäksi ja vaipui sitten tyynyjen varaan katsoen Dotaria hymyillen.

– Taidan olla toivottoman huonossa kunnossa, kun kuvittelen epäpuhtaan ymmärtävän jotain hyveestä, ruhtinas sanoi. – Mutta se, mitä nimitit Kooran rakkaudeksi, vaikuttaa todella samalta kuin puhtaan tavoittelema korkein hyve.

– Olen huomannut, että ihmiset jumalista puhuessaan usein tarkoittavat samaa, vaikka käyttävät erilaisia ilmaisuja, Dotar sanoi. – Ehkä pelkkä sana jumala tarkoittaa sekin jotain, minkä voi ilmaista myös sanoilla rakkaus tai korkein hyve. On vaikea määritellä kaukaista tavoitetta, jota kohti pyrkii, mutta jonka ymmärtää puutteellisesti.

– Valitettavasti hyve on pakeneva tavoite, ruhtinas sanoi. – Monet vieraantuvat siitä kokonaan ja tavoittelevat pelkkää lyhytaikaista nautintoa, kunniaa ja muiden voittamisen tuottamaa riemua. En itsekään voi väittää muuta kuin että yritän tavoitella hyvettä.

– Minäkin tavoittelen hyvettä, vaikka epäonnistun jatkuvasti, Dotar sanoi. – Luulen, että pelkkää yrittämistä lähemmäksi tavoitetta ei tässä elämässä pääsekään.

Ruhtinas kohottautui istumaan. Se onnistui jo ilman apua.

– Vaikka en näe mieleesi, tunnen, että sinuun voi luottaa, hän sanoi. – Kerro minulle totuus. Miksi ette antaneet minun kuolla? Olisittehan siten saaneet Metallin temppelin taas hallintaanne. Amina perii kaiken omaisuuteni, ja minun kuoltuani olisitte helposti saaneet hänet jäämään luoksenne.

– Eikö riittävä vastaus ole pyrkimys kohti korkeinta hyvettä? Dotar kysyi.

– Ei, ruhtinas sanoi. – On aina otettava huomioon monia seikkoja. Jokainen joutuu tekemään sinänsä vääriä tekoja tavoitellessaan tasapainoa hyvien ja pahojen seurausten välille. Jos yhden ihmisen murhauttaminen pelastaa useita muita, se on tehtävä.

Dotar huokasi.

– Minäkin ajattelin ennen noin, hän sanoi.

– Etkö ajattele enää niin?

– En.

Ruhtinas näytti pettyneeltä.

– Olet siis epäpuhtaalle ominaisten tunteellisten harhojen vallassa, hän sanoi. – Ne vaivaavat minuakin joskus. Niille ei saisi antaa periksi.

– Minä taas olen oppinut, että niille pitää antaa periksi, Dotar sanoi. – Luotat järkeen, mutta se ei ohjaa tarpeeksi pitkälle. Vaikka ihminen sotkee rakkauteen paljon epäpuhdasta ja itsekästä, se on luotettavampi opas.

– Selitit juuri klaanipäällikölle, miten se harhauttaa, ruhtinas muistutti.

– Se vie silti lähimmäksi hyvettä, Dotar sanoi.

Ruhtinas laski jalkansa lattialle. Ake ja Dotar tulivat avustamaan ja ruhtinas nousi seisomaan. Hän huojui ensin hiukan, mutta pysyi pystyssä.

– Olet hyvää vauhtia toipumassa, ruhtinas, Ake sanoi. – Se osoittaa, että palatsin parantaja oli oikeassa, myrkky ei ehtinyt tehdä pysyvää vahinkoa.

– Se on pettymys Sartolle, ruhtinas sanoi. – Olen silti vielä hyvin heikko, ja heikkous taitaa aiheuttaa sen, että tällä hetkellä luotan epäpuhtaisiin enemmän kuin omaan väkeeni. Pyydän että Amina haettaisiin palatsiin. Laivani miehistö voidaan houkutella mukaan salaliittoon.

– Otin sen huomioon, Dotar sanoi. – Hain Aminan palatsiin jo illalla. Mutta voiko puhtaiden keskuudessa noin vain suorittaa vallankaappauksen? Se kuulostaa kovin alkukantaiselta ja kaikkea muuta kuin järkeen ja järjestykseen pohjautuvalta teolta. Luulisi muiden puhtaiden vastustavan vallananastajaa.

– Lakiemme mukaan ruhtinaan veljillä on oikeus yrittää kaapata valta itselleen, ruhtinas selitti. – Vanhin veljeksistä siirtyy isänsä paikalle, mutta hänen on pystyttävä puolustamaan asemaansa nuorempia veljiään vastaan. Järjestelmä takaa sen, ettei puhtailla koskaan voi olla velttoa ja heikkoa hallitsijaa. Jos hallitsijalla ei ole veljiä, on serkuilla oikeus yrittää syrjäyttää hänet, ja ellei serkkuja ole, oikeus on pikkuserkuilla.

– Ja salamurha on luvallinen tapa? Dotar kummeksui.

– Entisen hallitsijan surmauttaminen on luvallista. Sitä ennen vallan pitää laillisesti vaihtua. Kilpailijan on käytännössä saatava Hopeavuoren linnaa vartioiva sotaväki puolelleen. Sen jälkeen koolle kutsutut ylimykset äänestävät kyllä hengestään huolehtiessaan vallantavoittelijan uudeksi ruhtinaaksi. Poissa ollessani sotilaiden lahjominen on ehkä ollut liiankin yksinkertaista. Sarton suosio on viime aikoina ollut heidän keskuudessaan huolestuttavan suuri.

– Miksi? Dotar kysyi.

Ruhtinas epäröi, hän vaikutti harmistuneelta ja hiukan nolostuneelta.

– En ole suostunut tiettyihin järjestelyihin, hän sanoi sitten. – Tunnustan sinulle, että mielenlaatuni ei ole täysin sellainen kuin puhtaalta odotetaan. Tietysti uneksin ihmiskunnasta, jossa kaikki olisivat terveitä, voimakkaita ja älykkäitä. Mutta kun se ei ole vielä toteutunut, kaikista on huolehdittava. Vanhukset ja sairaat on hoidettava heidän luonnolliseen kuolemaansa asti. Syntyvien pienokaisten on saatava elää, jos heidän elämänsä ei luontojaan sammu, vaikka he olisivat vajavaisiakin.

– Luulin, että pidätte juuri tuollaisia ajatuksia yhtenä epäpuhtaiden sairautena, Ake sanoi.

– Useimpien puhtaiden mielestä ne ovat sairaita ajatuksia, ruhtinas myönsi. – Sarton kannatus perustuu juuri siihen, että hän lupaa hävittää rikolliset, kerjäläiset ja muun hyödyttömän joukon, ja turvata kyvykkäimpien menestyksen. Sarton ajattelutapaa ylistäviä lauluja oli jo liikkeellä, ja ne olivat yhtä suosittuja kuin minun kantaani pilkkaavat esitykset.

– Miksi sinä et ajattele Sarton tavoin? Dotar kysyi. Hän alkoi kiinnostua opillisesta pohdinnasta. Dotar oli hyvin perehtynyt erilaisiin uskontoihin ja ajatusrakennelmiin.

– Korkein hyvehän on oikeudenmukaisuus mitä hyvänsä elävää olentoa kohtaan, ruhtinas sanoi. – Toista ihmistä ei saa vahingoittaa. Tietysti tulee monimutkaisiakin tilanteita. Opettajamme käytti esimerkkinä lauttaa, jolla on jo väkeä sen verran, kuin se pystyy kantamaan. Onko otettava lautalle vielä yksi, joka muuten hukkuisi? Silloinhan hukkuisivat kaikki, ei vain se yksi.

– Parempi kaikkien on hukkua kuin kantaa syyllisyyttä siitä, että jättivät sen yhden hukkumaan, Ake sanoi. – Dotarista tiedän, että hän heittäytyisi itse uimaan ja tekisi tilaa lautalla. Minä en siihen pysty, mutta tuhoaisin kyllä kaikki sen yhden takia.

Hopeavuoren ruhtinas näytti kauhistuneelta.

– Ja sinä olet klaanipäällikkö, hän sanoi. – Sääli Kratoa. Noin pitkälle minä en sentään mene, vaikka Sarto syyttääkin minua mieleltäni epäpuhtaaksi. Mutta minusta ajatusta yhden uhraamisesta muiden takia ei voi soveltaa tilanteisiin, joissa ei ole hengenvaaraa. Pystymme elättämään olemassa olevat sairaat, vammaiset ja vanhukset kuolematta itse. Mitä mieltä sinä olet, Dotar?

Dotar oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti kysymyksen kuullessaan.

– Pohdin sitä, mitä Ake sanoi, hän tunnusti. – En usko, että pystyisin lautalla tekemään toiselle tilaa uhrautumalla itse, mutta ainoa oikea ratkaisu se kyllä olisi. Uskon, että itsensä uhraaminen muiden hyväksi on korkein hyve.

– Ei voi olla, ruhtinas väitti. – Korkein hyve on toimimista toisten hyväksi sen jälkeen kun omat edut on turvattu.

– Minusta hyve on toisen edun asettamista omansa edelle, Dotar sanoi. – Itsekkyys on välttämätön perusta olemassaolollemme, mutta hyve on epäitsekkyyttä.

– Kuinka kukaan voisi toimia omaa etuaan vastaan? ruhtinas ihmetteli.

Dotar naurahti.

– Sotkeudumme sanoihin, hän totesi. – On erilaisia etuja. Jos korkeimman hyveen saavuttaminen tekee ihmisen onnelliseksi, juuri epäitsekkyys on ihmisen onnellisuuden edellytys.

– Pelkkä omien tarpeiden tyydyttäminen ei ihmiselle riitä, ruhtinas myönsi. – Sen olen nähnyt veljestäni Limnestä. Hän noudattaa kaikkia mielihalujaan, ja on silti tyytymätön. Hän yrittää keksiä uusia ja erikoisia nautintoja, mutta turhaan.

– Se tie on loputon, Dotar sanoi. – Yritin minäkin sitä joskus kulkea.

– Jos olemme päätelleet oikein, on ihmisen oman edun mukaista toimia muiden hyväksi, ruhtinas sanoi. – Niin taidan käytännössä toimia itsekin, sillä en suinkaan erityisesti nauti vaivannäöstä, enkä kerää valtaa ja rikkautta omiin tarpeisiini, niihin sitä on aina ollut riittävästi. Mutta jotain päättelyssämme on vialla. Sartokin toimii muiden hyväksi. Hän ei ole koskaan osoittanut pienintäkään taipumusta sairaisiin tunteisiin, hän ei tavoittele mielihyvää itselleen, vaan antaa järjen ohjata. Silti en pidä Sarton toimia oikeina.

Dotarin katse oli surullinen.

– Epäitsekkäästi minäkin uskoin toimivani jo Metallin jumalan ylipappina maailman kohtaloita ohjaillessani, hän sanoi. – Mutta en silloin huomannut sitä suurta itsekkyyttä, mikä kätkeytyy ylpeyteen. Luulin, että muiden täytyy hyväksyä juuri minun ajatukseni, ja että juuri minä tiedän, mikä muille on parhaaksi.

Hopeavuoren ruhtinas katsoi Dotaria kummastuneena.

– Meidänhän se on tiedettävä, meidän, joilla on paras järki, hän sanoi. – Meidän on päätettävä ymmärtämättömien puolesta, mitä he tarvitsevat.

Hän otti pari huojuvaa askelta ja istahti tuoliin, jonka luo hän vaivoin pääsi.

– Menen pyytämään Toimalta sinulle lihalientä, Ake sanoi. – Palatsin parantajan mielestä sinun pitää syödä heti kun suinkin pystyt.

Ake lähti ja palasi kohta huoneeseen kasvoillaan poikamainen virnistys.

– Toima huomautti minulle, ettei klaanipäällikkö saa liikkua käytävällä aluspaidassa ja paljain jaloin, hän sanoi. – Minun lienee paras pukeutua. Toima huomautti lisäksi, että asullani osoitan epäkohteliaisuutta ruhtinasta kohtaan, kun tämä on jo herännyt.

Ruhtinas hymyili.

– Minäkin haluaisin jo omat vaatteeni, hän sanoi. – Ilmeisesti käytän jommaltakummalta teistä lainaksi saamaani paitaa.

– Vaatteesi ovat pesussa, Dotar sanoi. – Emme ehtineet varoa niitä, kun hädissämme yritimme saada sinut oksentamaan myrkyn sisuksistasi. Sinulla on ylläsi minun paitani. Se on samaa itäistä silkkiä, jota näytät itsekin käyttävän. Arvelimme, että vieroksuisit Aken suosimaa yksinkertaista pellavaa.

– Päällysvaatteita uskallan tarjota omistani, Ake sanoi. – Asemani takia ne ovat edustavia. Alusasuistani olen vapaa päättämään oman mieleni mukaan, ja viihdyn niissä, joihin sirpiläisen merikauppiaan poikana totuin. Minusta on käsittämätöntä, että Dotar, joka voi vapaasti valita käytännölliset päällysvaatteet ja käyttääkin koreilemattomia mekkoja ja viittoja, suosii silkkisiä alusasuja.

Ake otti hopeakirjaillun mekon, joka oli valmiina erään vaatearkun päällä.

– Tämän arvelen sopivan sinulle, hän sanoi. – Autiomaalaiseen tapaan se oli pitempi kuin mihin olet tottunut, mutta Toima lyhensi sen jo illalla.

Toima tuli huoneeseen kantaen tarjotinta.

– Ruhtinaan on varmaan mukavampi syödä makuulla, hän sanoi. Odottamatta vastausta hän laski tarjottimen pöydälle ja alkoi korjata vuodevaatteita syrjään leposohvalta.

– Sinun on paras totella häntä, Ake sanoi ruhtinaalle. – Hän pitää minut ja Dotarin ankarassa kurissa eikä varmaan säästä sinuakaan.

– Klaanipäällikkö, leikinlaskusi on sopimatonta noin korkea-arvoisen vieraan kuunneltavaksi, Toima sanoi.

– Minullakin on uskottu palvelija, Tyko, joka saattaa joskus huolehtia mukavuudestani hyvin omavaltaisesti, ruhtinas sanoi. – Taidan melkein kaivata häntä tällä hetkellä. Valitettavasti jätin hänet Hopeavuorelle.

– Toima tekee parhaansa korvatakseen hänet, Ake vakuutti. – Jätämme sinut hetkeksi kokonaan hänen hoiviinsa.

– Ruhtinas, saanko auttaa sinut leposohvalle ruokailemaan, Toima sanoi. – Vasta sen jälkeen haluaisin auttaa sinua peseytymään ja pukeutumaan.

Hopeavuoren ruhtinas nousi hymyillen. Toima kiirehti tukemaan häntä.

Kun ruhtinas oli ruokaillut, kylpenyt ja pukeutunut, hän tunsi itsensä täysin toipuneeksi. Aamun kirkas valo täytti huoneen, ja ruhtinas huomasi nyt selvästi huolen molempien isäntiensä kasvoilla. Nämä taas totesivat hoidettavansa niin hyväkuntoiseksi, että hänelle saattoi kertoa levottomuuden syyn. Kun Toima lähti viemään ruoka-astioita pois, Dotar sanoi:

– Se että salamurhaa yritettiin Metallin temppelissä myrkyllä, jota temppeli tunnetusti on tavannut käyttää, saattaa merkitä, että Kraton temppeli haluttiin lavastaa syylliseksi. Uhka voi kohdistua myös Kraton klaaniin. Puhtailla itsellään ei ole sotilaallista voimaa, mutta heillä voi olla sopimus jonkin valtakunnan kanssa, joka haluaa tekosyyn nojalla hyökätä Kratoon.

– Se on täysin mahdollista, ruhtinas sanoi hiukan ivallisesti. – Puhtailla voi olla myös palkkasotilaita, minä olen saattanut hankkia ne miehittääkseni Kraton itse.

– Itse asiassa olemme tietoisia siitä, Dotar sanoi. – Tiedustelijamme kertoivat jo yöllä, että eräs laivasi merimiehistä kerskui juovuksissa palkkasoturijoukoista, joilla Krato miehitetään.

Ruhtinas huokasi.

– Viinistä pitävät palkolliset ovat kaiken salassa pidettävän pahin vihollinen, hän sanoi. – Mutta ette kai oleta minun kertovan järjestelyistäni?

– Toivomme yhteistyötä, Dotar sanoi. – Emme vaadi sitä.

Ruhtinas mietti tilannetta. Hän tarvitsi apua, mutta tuntui vaikealta luottaa epäpuhtaisiin, joiden samea järki ja arvaamattomat tunteet sotkivat asioita. Kraton klaanipäällikkö tosin oli epäpuhtaaksi huomattavan järkevä ja herkkyydestään huolimatta vakaa. Ruhtinas oli koko ajan aistinut klaanipäällikön voimakkaan kiintymyksen Dotariin, mutta se näytti olevan koko olemukseen juurtunutta tasaista tunnetta, jonka saattoi melkein hyväksyä. Dotarin mieleen ruhtinas ei vieläkään nähnyt, mutta keskustelu hyveestä oli herättänyt luottamusta. Dotarin ajatukset muistuttivat eräitä puhtaiden kirjoituksia, joita pidettiin hiukan harhaoppisina, mutta joista ruhtinas oli kiinnostunut.

Toima tuli huoneeseen, ja hänen perässään tuli Kraton armeijan ylipäällikkö Kouda. Kouda oli täysissä varusteissa. Pitkä miekka kilahteli vasemman säären metallisuojukseen ja rintapanssarin hopeasuomut ratisivat.

– Kuulin juuri Toimalta, että Hopeavuoren ruhtinas on vielä täällä, hän sanoi. – Onko häntä kuulusteltu? Joukot ovat valmiustilassa ja ne lähetetään tarpeen mukaan maarajoille ja merelle, mutta pitäisi selvittää, mistä päin uhka on odotettavissa.

Ake katsoi Koudaa moittivasti.

– Unohdat hyvät tavat, hän huomautti. – Tervehdi ruhtinasta ja esitä kohteliaasti kysymyksesi, jos ne ovat aiheellisia, mutta muista, että ruhtinas on vieraamme. Kukaan ei pakota häntä vastaamaan.

Kouda kääntyi kiivastuneena Aken puoleen.

– Olen valvonut koko yön ja ollut huolissani, hän sanoi. – Nyt olen todella levoton, sillä ruhtinaan laiva on purjehtinut pois. Sitten kiellät minua kuulustelemasta häntä, joka asiasta parhaiten tietää.

– Laivahan piti asettaa lähtökieltoon, Dotar sanoi.

– Tein sen, Kouda vakuutti. – Yksi aluksista, jotka määräsin sulkemaan sataman, lähti sen kanssa. Se oli ilmeisesti lahjottu.

Hopeavuoren ruhtinas oli seurannut keskustelua leposohvalla lojuen, samalla kun Toima harjasi hänen hiuksiaan kuin olisi ikänsä ollut itämaisen isännän palveluksessa. Ruhtinas oli huvittunut siitä, että kukaan ei tuntunut pahastuvan, vaikka hän lepäsi mukavasti muiden seisoessa. Syntyi vaikutelma, että hän olisi ollut muita arvokkaampi henkilö. Se ei näyttänyt vaivaavan edes klaanipäällikköä, mutta kuka hyvänsä puhdas olisi kyllä halunnut oikaista arvojärjestyksen.

– Kraton hallintokeskukset oli tarkoitus miehittää, ruhtinas sanoi. – Koska tyttäreni on vallanperijä, hänestä olisi tullut klaanipäällikkö aseman nykyisen haltijan ja vanhemman prinsessan surmaamisen jälkeen, mutta hän ilmoitti minulle jo eilen, että hän ei ole käytettävissä, joten päätin luopua aikeesta. Tyttäreni vaikuttaa voimakastahtoiselta ja järkevältä, ja minulla olisi ollut kärsivällisyyttä etsiä molempia tyydyttävä ratkaisu.

– Se ilahduttaa minua, Ake sanoi kuivasti.

– Laivani miehistö koostuu huolellisesti valituista sotilaista, ruhtinas sanoi. – Toivoin, että se tottelisi minua Hopeavuorella tapahtuneesta vallanvaihdosta huolimatta, mutta Sarto lienee luvannut kovin houkuttelevat edut. Palkkasoturit, jotka hankin ja asetin valmiustilaan, eivät välitä siitä, kuka heille maksaa. Sarto voi käyttää heitä Kratoa vastaan.

– Mistä sotilaat ovat tulossa? Kouda kysyi. – Kuinka paljon heitä on? Mitä väkeä he ovat? Millainen aseistus heillä on?

– En aio vastata yhteenkään kysymykseesi, ruhtinas ilmoitti ylimielisesti.

Kouda katsoi Akea.

– Minun on saatava valtuudet kuulustella, hän vaati.

– Niitä valtuuksia en anna, Ake sanoi jyrkästi.

– Hillitse itsesi, Kouda, Dotar sanoi. – Sinulla on paimentolaisen kunniantunto, ymmärrät kyllä, että luoksemme sairaana ja turvattomana jäänyt ruhtinas ei ole vanki. Etkä saisi ruhtinaalta mitään tietoa muuten kuin käyttämällä menetelmiä, jotka uusi lakimme ehdottomasti kieltää.

Hopeavuoren ruhtinas hymyili vaisusti. Hän siirsi katseensa Dotarista Koudan vihaisiin kasvoihin.

– Jos sallit, Ake, lähden antamaan määräykset valmiustilan kohottamisesta, Kouda sanoi.

Ake katsoi ruhtinasta kysyvästi.

– Miten suurena pidät vaaraa? hän tiedusteli.

– Se on pieni, mutta silti olemassa, ainakin satamat kannattaa varustaa torjumaan uhkaa, ruhtinas sanoi. – Jos kaikki olisi tapahtunut minun suunnitelmani mukaan, olisi sinut, vaimosi ja vanhin prinsessa jo surmattu ja Amina olisi klaanipäällikkö. Koska kaikki Kratossa eivät varmaan olisi vapaaehtoisesti hyväksyneet menettelyä, olisin purjehtinut Amina mukanani palkkasotureja vastaan, he olisivat sitten varmistaneet hänen valtansa. Sitä ennen olisi Aminan valtaannousun oikeutusta julistavat laulajat ja tarinankertojat lähetetty liikkeelle; heitä oli valmiina melkoinen joukko, ja heidät oli varustettu myös Enettaa solvaavilla ja Aken ja Maleen vallankäyttöä arvostelevilla herjoilla.

Ruhtinas vilkaisi huvittuneena isäntiään.

– Palkkalaiseni kertoivat, että oli todella helppo keksiä perheestänne pilkkalauluja ja ilveilyesityksiä, hän sanoi.

Dotar hymyili.

– Oletettavasti minun osani niissä on merkittävä, hän totesi.

– Niissä tosiaan esiintyy säännöllisesti klaanipäällikön epäilyttävä lemmitty, ruhtinas myönsi virnistäen. – Mutta kuten sanoin, niitä taideluomuksia ei tarvita. Amina ilmoitti jo eilen, ettei hän ole käytettävissä.

Ake kuunteli ruhtinaan tyyntä selostusta hienoista kammoa tuntien, mutta yritti silti pysyä asiallisena. Dotar sen sijaan oli täysin tyyni: juuri noin hän oli itse Metallin jumalan pappina järjestellyt asioita. Koudan ilme tiukkeni ja hän pudisti päätään.

– Onneksi olen vain sotilas, hän sanoi. – Valtiomiestaitoon en todellakaan haluaisi liata käsiäni.

– Mitä suunnitelmasi kohtia Sarto voi toteuttaa? Dotar kysyi.

– Ei kovin paljon, koska Amina on täällä, ruhtinas sanoi. – Jos Amina olisi Hopeavuorella, tilanne olisi toinen: silloin hänellä olisi oikeus toimia syrjäytetyn ruhtinaan lapsen isän sijaisena ja vaatia lapsen puolesta tälle kuuluvaa asemaa.

Hän nousi ja näytti jo melkein yhtä arvovaltaiselta kuin ennen sairastumistaan.

– Jos en ole vanki, lienen vieraanne, hän sanoi. – En enää tarvitse isäntieni hoivaa niin kuin yöllä tarvitsin pikkuvauvan tapaan, joten järjestänette minulle huoneen, jossa minulla on makuusija, ja työtilan, josta käsin voin hoitaa asioitani.

– Toima kunnostaa sinulle vierashuoneen, ja työpöytäsi sijoitetaan sinne, mistä minä ja Dotarkin hoidamme asioita, Ake sanoi. – Dotar on saanut minut uskomaan, että pyrit oikeudenmukaisuuteen. Luotan Dotarin arvostelukykyyn. Haluan toimia yhteistyössä kanssasi.

Kouda näytti tuskastuneelta, mutta myös alistuneelta kuin mies, joka on kaikkensa tehtyään luopunut turhasta vastarinnasta. Dotar yritti vaikuttaa poissaolevalta, mutta ei voinut olla lopulta vilkaisematta Koudaa, jonka moittiva olemus sai hänet hymyilemään.

– Kaikki vilpitön pyrkimys kohti oikeaa johtaa samaan, Dotar väitti. – On toissijaista, puhuuko jumalasta, rakkaudesta tai hyveestä, kunhan tavoittelee epäitsekkyyttä. Itsekkyys sen sijaan johtaa aina ristiriitoihin.

Ruhtinas otti epäröivän askeleen Dotaria kohti. Hänen kasvoilleen kohosi vaisu hymy.

– Jos tarjous kumppanuudesta on vielä voimassa, otan sen vastaan, hän sanoi. – Ja jos sinä ja klaanipäällikkö haluatte epäpuhtaiden tavoin kumppanuuden sijasta puhua ystävyydestä, sekin sopii minulle, vaikka puhtaat vieroksuvat sitä sanaa. Olen iloinen, jos puhuttelette minua nimelläni. Olen Pandor. Miten tapaatte vahvistaa kumppanuuden? Puhtaat kättelevät. Siksi se tapa on meille vastenmielinen silloin, kun se on pelkästään tyhjä muodollisuus.

– Paimentolaistavasta et pitäisi, me halaamme, Dotar sanoi. – Kätellään siis, Pandor.

Hän ojensi nauraen molemmat kätensä ja Hopeavuoren ruhtinas tarttui niihin. Ake kätteli ruhtinaan vakavampana, vain pieni hymynkare suupielessään.

– Ymmärrän jääväni ulkopuoliseksi kumppanuudessanne, Kouda sanoi. – En sitä puhtaan kanssa kaipaakaan, mutta Aken ja Dotarin ystävältä pyydän anteeksi äskeistä epäluuloisuuttani ja tylyyttäni. Puolustuksekseni riittänee, että huoleni kansan turvallisuudesta on suuri. Lähden huolehtimaan tehtävistäni.

Kouda poistui. Toima tuli pyytämään ohjeita vierashuoneen järjestelyistä, Pandor esitti toiveitaan ja Ake lisäili kohteliaana isäntänä niihin mukavuuksia, joita halusi vieraalleen tarjota. Aurinko oli siirtynyt ylemmäs ja huoneeseen hiipi jo aavistus päivän kuumuutta. Dotar keräsi kokoon kirjakääröjä, joita hän ja Ake olivat yöllä lukeneet, ja järjesteli niitä seinustalla olevaan hyllyyn.

Äkkiä kuului käytävältä juoksuaskelia, ovi avattiin riuhtaisten ja Kouda syöksyi huoneeseen.

– Amina on haettu yöllä, hän sanoi hengästyneenä.

Kirjakäärö tipahti Dotarin kädestä lattialle. Toima kiirehti nostamaan sen. Ake tarttui vieressään seisovan Pandorin käteen. Pandor ei tehnyt mitään irrottaakseen itsensä. Hetkeksi hänestä karisi puhtaan tyyneys, hän oli vain huolestunut isä.

– Hänet haki Metallin temppelin sotilas jo ennen auringonnousua, Kouda sanoi. – Sotilaalla oli arvossa neljännen Metallin papin allekirjoittama valtakirja. Maleelle oli sanottu, että tytön isä on jo toipunut ja haluaa lähteä. Eikä siinä kaikki. Aminaa ylistäviä ja nykyistä hallintoa solvaavia lauluja lauletaan jo satamassa. Ne pitää kieltää välittömästi.

– Alkaisimmeko pidättää laulajia ja heitä kuuntelevia ihmisiä? Ake kysyi.

– Mitä muuta voisimme tehdä? Kouda ihmetteli.

– Luotamme kansan järkeen, Ake sanoi.

– Lähetämme omia laulajiamme liikkeelle, Dotar sanoi.

Pandor oli taas tavoittanut luontaisen tyyneytensä.

– Kumppanuutemme on ensimmäistä kertaa koetuksella, hän sanoi. – Voin estää hyökkäyksen Kratoon, mutta sitä varten minun on lähetettävä sinetöity pikaviesti. Jos sinettiä on käsitelty, vastaanottaja ei ota huomioon viestiä. Saanko käyttää pikalähettiäsi, Ake?

– Sitä emme voi sallia, Kouda sanoi. – Se on juoni.

– Tuo kirjoitusvälineet, Toima, Ake sanoi. – Kutsu sitten pikalähetti paikalle.

Pandorin kasvoilla leikitteli pieni hymy, kun hän otti eteensä Toiman tuomat kirjoitusvälineet, laati viestin ja sinetöi sen painamalla sormuksensa kannan vahaan. Hän tarkkaili välillä muiden ilmeitä. Kouda näytti harmistuneelta ja ärtyneeltä. Ake katsoi ensin Koudaa ja vaikutti huolestuneelta. Sitten hän vilkaisi Dotaria. Dotar oli levollinen, ja kun Ake huomasi sen, hänenkin ilmeensä muuttui tyyneksi.

Lähetti tuli ja jäi odottamaan ovensuuhun.

– Me menemme hetkeksi pois, jos tahdot antaa ohjeesi lähetille salassa, Ake sanoi Pandorille. Lähetin puoleen kääntyen hän jatkoi: – Minun käskyni on, että viet viestin ruhtinaan antamaan osoitteeseen suorinta tietä, etkä koskaan ilmoita määränpäätä kenellekään.

– En pitkitä tarpeettomasti kumppanuutemme koettelua, Pandor sanoi. – Luotatte minuun, minäkin luotan teihin. Teidän ei tarvitse poistua, kun ilmoitan kirjeen vastaanottajan.

Hän ojensi käärön ja lähetti tuli ottamaan sen.

– Käytä nopeinta mahdollista reittiä Elilaan, Pandor sanoi. – Vie viesti Elilan hallitsijalle henkilökohtaisesti.

Lähetin mentyä Ake, Dotar ja Kouda näyttivät kummastuneilta.

– Elilastako hyökkäys oli odotettavissa? Dotar kysyi. – Se on yllättävää, he ovat rauhanomaista kansaa.

– Elilassa on valmiina joukko pohjoisen miehiä, Pandor sanoi. – Heidät tunnetaan parhaiten merirosvoina, mutta he pystyvät maataisteluunkin.

– He ovat kuulemani mukaan hurjia vastustajia, Kouda sanoi huolissaan. – Toivottavasti he eivät hyökkää.

– Sotilaat ovat minun palkkaamiani, Pandor sanoi. – Jos Sarto yrittääkin käyttää heitä, uskon heidän päällikkönsä hylkäävän Sarton tarjouksen minun kirjeeni sisällön kuultuaan. Sartolla on tosin valta Hopeavuorella, mutta hän ei vielä sentään omista minun omaisuuttani. Tuskin hän pystyy maksamaan kokonaisen armeijan palkkoja.

Pandor huokasi kevyesti.

– Valitettavasti minäkään en pysty, hän lisäsi. – Viestini palkkasoturien johtajalle sisältää vain lupauksia, joille ei ole katetta. Epäilemättä Sarto on yhteistyössä kemerien kuninkaan kanssa, ja Tartassa oleva omaisuuteni on takavarikoitu. Omistusoikeuttani siihen ei kukaan voi kiistää, mutta käyttööni en sitä saa niin kauan kuin Sarto hallitsee Hopeavuorella.

Taivaanrannalla oli vasta aavistus auringon noususta, kun Enetta luikahti palatsin sivuovesta klaanipäällikön perheen yksityispuutarhaan. Hän juoksi puiden varjoissa muurin luo. Siellä oli vähäinen sivuportti, jota ei vartioitu. Vanhimmat prinsessat saivat kyllä jo lupaa kysymättä käydä kaupungilla, mutta sen oletettiin tietysti tapahtuvan päiväsaikaan. Vartija saattaisi ihmetellä ja pahimmassa tapauksessa hän pyytäisi varmistuksen isän tai äidin henkilökohtaiselta palvelijalta. Enetta arveli, että Toima ja Heeli oikopäätä kieltäisivät ulosmenon tähän aikaan. Isä, äiti ja Dotar olisivat kieltäneet sen varmasti, jos olisivat tienneet, minne hän aikoi.

Hänen täytyi kuitenkin päästä puhumaan Aminan kanssa vielä kerran. Hän pyytäisi anteeksi kaikkia ajattelemattomia sanojaan, pieniä suuttumisiaan ja turhia riitoja. Hän pyytäisi Aminaa sittenkin jäämään kotiin. Äiti oli kertonut puhtaista kauheita asioita. Hän oli kyllä myöhemmin yrittänyt pehmennellä puheitaan ja sanonut, että hänellä oli enemmän luuloja kuin tietoa, enemmän juoruina kuultua kuin tosiasioita. Mutta eivät sellaiset juorutkaan lähteneet tyhjästä. Puhtaat olivat kammottavia. Amina ei saanut muuttaa heidän luokseen.

Puutarhaportilla oli kaksi vartijaa. Enetta kummastui sitä, mutta päätti sitten mennä keittiöportista. Se olisi auki varhain tuotavia tavaralähetyksiä varten. Siitä oli hiukan vaikea päästä huomaamatta, mutta se oli ainoa mahdollisuus.

Keittiöportti olikin auki, mutta sitä vartioi kokonainen kymmenen miehen osasto. Enettan mielessä välähti muistikuvia kapinan ajoilta. Hän oli silloin ollut vasta viisivuotias, mutta oli kuitenkin vaistonnut ilmassa leijuvan uhkan, jonka aikuiset olivat huolellisesti yrittäneet salata lapsilta. Samanlainen uhka tuntui taas olevan läsnä. Sotilaat puhuivat vaimein äänin, mutta hiljaisessa aamussa Enetta kuuli keskustelun selvästi.

– Metallin temppeli on ollut valaistu koko yön, yksi miehistä sanoi. – Se merkitsee aina vaaraa.

– Klaanipäällikön makuuhuoneessa on myös ollut valo kaiken aikaa, toinen sanoi. – Uskooko joku teistä Toiman väitteen, että Dotar muka olisi kannettu sammuneena palatsiin?

– Kuka yleensä on nähnyt Dotaria juovuksissa? kolmas kysyi. – Minäpä kerron teille, mitä on tapahtunut. Dotar on yritetty surmata.

Enetta säikähti ja alkoi kuunnella tarkkaavaisesti.

– Minä näin Dotarin yöllä, hän oli kunnossa, yksi sotilaista sanoi. – Hänellä oli Koudan lupakirja, jossa kiellettiin tarkastamasta sen haltijan henkilöllisyyttä, mutta kuka hyvänsä tuntee hänen ryhtinsä ja kävelytapansa.

Enetta rauhoittui. Salamurhan uhka ei sinänsä ollut uutta, se oli leijunut klaanipäällikön perheen yllä aika ajoin, mutta mitään pahaa ei ollut koskaan tapahtunut. Sotilailla oli taas turhia kuvitelmia.

– Palvelijat juoruavat, että Hopeavuoren ruhtinas tuli eilen klaanipäällikön luo ja väittää olevansa perimysjärjestyksessä toisen prinsessan isä, sanoi tähän asti syrjässä pysytellyt vanhempi mies. – Jos se on totta, ei klaanipäällikön eikä hänen vaimonsa henki ole kovin lujassa, eikä myöskään vanhimman prinsessan.

Asia ei enää kiinnostanut Enettaa, vaikka hänet itsensä mainittiin. Miksi kukaan olisi uhannut juuri häntä? Hän ei ollut kenenkään valtaan pyrkivän tiellä, hän ei halunnut klaanipäälliköksi. Lakia muutettaisiin, Dotar oli jo taipunut siihen, ja Dotar taivuttaisi isän ja äidin.

Keittiöportista pyrki sisään pari paimentolaista mukanaan kuormakamelit. Kaikki sotilaat sattuivat seisomaan niin, että he jäivät väistäessään eläinten vasemmalle puolelle. Enetta käytti tilaisuutta hyväkseen ja livahti portista. Toinen paimentolaisista vilkaisi häntä kiinnostumatta kuitenkaan sen kummemmin. Oli vielä hiukan hämärää, ja Enetta nosti huivia kasvoilleen.

Enetta ei ollut koskaan välittänyt politiikasta, ei Kraton sisäisistä asioista eikä valtakuntien keskinäisistä ongelmista. Hänen mielestään ne olivat jotain, mitä pohdittiin yleisellä tasolla; niillä ei tuntunut olevan tekemistä ihmisen ja hänen arkipäivänsä kanssa. Enettaa kiinnostivat toisenlaiset asiat, kaunis kukka tai maisema, liikuttava laulu, Aminan nauru, kodin toistuvat pikku tapahtumat ja läheisyys kaikkien niiden kanssa, joihin hän oli pienestä asti kiintynyt.

Nyt hän oli menettämäisillään siskon, jonka kanssa oli jaettu melkein kaikki: lelut, leikit ja salaisuudet. Oli tärkeää saada Amina muuttamaan mielensä ja jäämään kotiin.

Sanon Aminalle, että Ake ja Malee eivät ole minunkaan oikeat vanhempani, Enetta mietti. Mutta todellinen isähän on se, joka ottaa vastuun ja äiti se, joka hoitaa. Minä ja Amina olemme sisarukset, koska olemme kasvaneet sisaruksiksi. Aminan täytyy jäädä kotiin.

Kaupungilla oli liikkeellä tavallista enemmän väkeä ja Enetta huomasi, että suurin osa varhaisista kulkijoista oli sotilaita. Hän suojasi kasvonsa tarkemmin ja kiirehti askeleitaan. Hän ei varsinaisesti pelännyt, hänellä oli vain hämärä käsitys vaaroista, jotka saattoivat uhata tyttöä öiseen aikaan. Malee oli kyllä kertonut vastuuttomista miehistä, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti, mutta Enetta oli itsekseen arvellut, että sellaiset olivat harvinaisia poikkeuksia, joihin tuskin koskaan törmäisi. Turvallisissa oloissa kasvaneena hän oli tavannut vain luotettavia miehiä.

Satamassakin oli vilkasta. Enetta huolestui tajutessaan, ettei Aminan löytäminen olisi lainkaan helppoa. Hän ei edes tuntenut satamaa kunnolla. Se oli aluetta, jota prinsessojen oli käsketty karttaa, koska siellä liikkui epämääräisiäkin kulkijoita ja sen huvikorttelit olivat paikkoja, joissa hyvien perheiden tyttöjen ei sopinut edes pistäytyä.

Enetta pysäytti pari sotilasta ja kyseli näiltä neuvoa, mutta nämä eivät tienneet sen paremmin kuin hänkään, mistä kannattaisi etsiä Hopeavuoren ruhtinaan laivaa. Sotilaat jatkoivat matkaansa, mutta Enetta näki äkkiä tutun miehen. Metallin pappi, joka usein liikkui Okamin seurassa, oli menossa kohti laitureita. Hän ei ollut papinpuvussa, ja Enetta luuli epämääräisesti muistavansa, ettei pappi olisi saanut liikkua julkisuudessa ilman virallista asua. Rike vaikutti kuitenkin harmittomalta. Enetta juoksi miehen perään ja pysäytti tämän. Hän ei muistanut papin nimeä, eikä sitä ehkä ollut hänelle kerrottukaan, mutta hän tiesi tämän aseman.

– Voisitko auttaa minua, arvossa neljäs Metallin pappi, hän pyysi kohteliaasti. – Etsin Hopeavuoren ruhtinaan laivaa.

Pappi hätkähti ensin, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy.

– Olen itsekin menossa sinne, hän sanoi. – Tule mukaan, prinsessa.

Pappi lähti kulkemaan melkein puolijuoksua, ja Enetta seurasi. He nousivat laivaan, eikä merenkulkua tuntematon tyttö osannut ihmetellä, miksi se oli jo aivan lähtövalmiina. Hän ei huomannut edes sitä, että hänen ja papin takana nostettiin kulkuportaat välittömästi kannelle.

Vaaleahiuksinen, kalpeakasvoinen mies kiirehti pappia vastaan ja katsoi kysyvästi tyttöä.

– Hänet juuri vielä tarvitsimme, pappi sanoi. – Hän osui sattumalta käsiini. Hän on Enetta, Kraton perimysjärjestyksessä ensimmäinen prinsessa. Käske viedä hänet sisarensa luo.

Vaaleahiuksinen viittasi lähellä seisovalle sotilaalle ja antoi ohjeensa kielellä, jota Enetta ei ymmärtänyt. Hän ei edes tiennyt, mitä kieltä se oli. Sotilas oli tuskin paljonkaan Enettaa vanhempi. Hän oli ryhdikäs ja huomattavan kauniskasvoinen.

Sotilas tarttui Enettan käsivarteen ja vetäisi hänet mukaansa. Se oli kummallista, ja Enetta seurasi mukana ihmeissään ja hiukan peloissaan. Kun tultiin kannen alle laskeutuviin portaisiin, hän pyysi Autiomaan kieltä käyttäen sotilasta päästämään irti, mutta tämä ei ymmärtänyt. Enetta kokeili launien kieltä, jota Vuorimaan alkuperäisväestön lisäksi puhuivat myös sirpiläiset, ja sitä sotilas osasi.

– Miksi kohtelet minua kuin vankia? Enetta kysyi. – Tulin vain tapaamaan sisartani.

Samassa kajahti tahdinantajan huuto, ja hetkessä laiva oli liikkeellä.

– Siirretäänkö tätä? Enetta kysyi.

– Me lähdemme, sotilas sanoi.

– Ei laiva vielä voi lähteä, Enetta sanoi hätääntyneenä. – Minun pitää päästä takaisin kotiin. Tulin hakemaan Aminaakin kotiin.

Sotilaan katse oli kummallinen, melkein surumielinen, ja siinä häivähti myötätunto.

– Kotiin te ette pääse kumpikaan, hän sanoi. – Me menemme Hopeavuorelle, jossa Sarto on kaapannut vallan.

Enetta jähmettyi paikalleen. Hän ajatteli äitiä ja isää, jotka huomaisivat hänen kadonneen, ja hän kuvitteli Dotarin surua, kun Aminan lisäksi toinenkin tytär olisi poissa. Hän yritti kääntyä katsomaan Kraton etääntyvää satamaa, mutta kyyneleet peittivät hänen silmänsä.

– Olen pahoillani sinun ja sisaresi puolesta, sotilas sanoi myötätuntoisesti. – Minä olen vain Sarton palkollinen, eikä minulla ole mitään teitä vastaan. Mutta minulla on käsky viedä sinut sisaresi luo.

– Mennään, Enetta sanoi.

He laskeutuivat laivan uumeniin ja haparoivat kirkkaan päivänvalon jälkeen melkein sokeutuneina eteenpäin hämärässä. Sotilas avasi pienen hytin oven. Enetta meni varovasti sisään ahtaaseen, lähes pimeään tilaan.

– Amina, hän sanoi hiljaa.

Amina nousi lattialta, jossa hän oli istunut. Hän ojensi kätensä ja Enetta syöksyi hänen syliinsä. Kumpikaan ei pystynyt puhumaan pitkään aikaan, ja sitten he kertoivat toisilleen kokemuksistaan katkonaisesti ja vuorotellen, mutta tilanne selveni molemmille.

– Älä pelkää, Enetta, Amina lohdutti. – Isä pelastaa meidät.

– Dotar keksii varmaan, miten meitä voi auttaa, Enetta sanoi.

Amina pystyi jo nauramaan.

– Sinä ja sinun Dotarisi, hän sanoi. – Olit aina hänen lellikkinsä. Joskus kadehdin sinua, kun kaikki tuntuivat välittävän sinusta paljon enemmän kuin minusta, Dotar varsinkin.

– Minä olin mustasukkainen, kun Dotar ja isä ihailivat sinun älykkyyttäsi ja äiti puhui sinun kauneudestasi, Enetta tunnusti. – Mutta nyt emme enää koskaan kadehdi toisiamme emmekä riitele. Emmehän?

– Meillä on vain toisemme, Amina sanoi. – Mutta älä pelkää, Enetta, olen huomannut, että minulla on kaikki puhtaan ominaisuudet. Olen jo ehtinyt oppia, että isäni on kuuluisa henkisestä voimastaan, ja minä tiedän olevani melkein isäni veroinen. Minä suojelen sinua.

Sotilas, joka oli tuonut Enettan alas, oli yhä hytissä. Hän ei pystynyt seuraamaan tyttöjen keskustelua, mutta oli katsellut näiden lämmintä kohtaamista liikuttuneena.

– Yritän tuoda teille kunnollisia vuodevaatteita, juotavaa ja syötävää, jos suinkin voin, hän sanoi launien kielellä.

Amina vaihtoi puheensa samalle kielelle, jota hän osasi yhtä hyvin kuin Enettakin, olihan se sirpiläissyntyisen Aken äidinkieli.

– Tuo myös käymäläastia, Amina sanoi. – Olen joutunut pidättelemään siitä asti, kun minut teljettiin tähän. Jos isäntäsi haluavat tietää minun mielipiteeni, niin ihmisen sieppaamisenkin voisi järjestää asiallisemmin. Minusta on heille paljon enemmän hyötyä ja vähemmän haittaa, jos en suutu heihin.

Sotilas nauroi.

– Olet rohkea tyttö, hän sanoi. – Ehkä voin viedä viestisi perille, mutta välitän sen hiukan siistityssä muodossa. Sarto itse on Hopeavuorella, ja laivaa komentava Reimi ei ole kaikkein älykkäimpiä. Itse asiassa häntä on vaikea uskoa puhtaaksi, tai sitten heissäkin on kaikista heidän väitteistään huolimatta tyhmyreitä.

– Sinä et siis ole puhdas? Amina kysyi.

Sotilaan runsaat, kihartuvat hiukset olivat kyllä vaaleat, mutta niissä oli lämpimämpi kullanväri kuin puhtaiden hiuksissa. Silmien sinisyys ei erottunut hämärässä hytissä, mutta Enetta muisti nyt, että sotilaan silmien väri oli ollut utuisen ja pehmeän sinistä, eikä hänen ihonsa ollut puhtaiden tapaan marmorinen vaan arkisen ruskettunut.

– En ole puhdas, sotilas sanoi. – Olen kotoisin Pohjoisen meren Isosaarelta. Nimeni on täkäläisten mielestä vaikea ääntää, mutta se merkitsee nuolta ja myös salamaa. Olin aiemmin Vuorimaassa, missä minua alettiin nimittää Vasamaksi.

Vasama lähti, ja jonkin ajan kuluttua kävi vaitelias merimies siirtämässä tytöt isompaan ja mukavampaan hyttiin, jossa oli myös Aminan kaipaama käymäläsanko. Tytöt yrittivät järjestää olonsa mahdollisimman viihtyisäksi, sillä he ymmärsivät, että edessä olisi pitkä matka. Pian tuli Vasama mukanaan vesikannu ja kori, jossa oli leipiä, juustoa ja taateleita.

– Ymmärrättehän, että kun muita on näkemässä, minun on kohdeltava teitä töykeästi, hän sanoi. – Voin parhaiten auttaa teitä, jos minun ei epäillä tekevän niin.

– Miksi haluat auttaa meitä? Amina kysyi.

Sotilas naurahti.

– Minua viehättää rohkeutesi, hän sanoi. – Mutta ehkä suurin syy on, että minua liikuttaa se, miten kiintyneitä olette toisiinne. Minulla oli kerran veli, jota rakastin.

– Missä hän nyt on? Enetta kysyi.

– Häntä ei enää ole, Vasama sanoi.

Sotilaan suupieliin ilmestyi katkera juonne, ja hän tuntui tuijottavan kaukaisuuteen. Sitten hän heilautti päätään kuin ravistautuen irti jostain raskaasta muistosta. Hän hymyili Aminalle hiukan kiusoittelevasti.

– Sisaresi on sitä paitsi hyvin kaunis, hän sanoi.

Sotilas lähti, sulki oven ja telkesi sen ulkopuolelta. Amina tutki eväskoria, mutta Enetta ei hetkeen muistanut olevansa vanki eikä ajatellut lainkaan edessä olevia vaaroja. Hän oli aina tiennyt, että Amina oli kaunis. Amina oli heistä kahdesta se, jonka ulkonäköä ihailtiin. Ensimmäisen kerran joku oli nähnyt toisin, ja koska Amina ilman muuta ulkoisen olemuksensa puolesta oli viehättävämpi, Vasama oli tarkoittanut jotain muuta. Hän oli tarkoittanut pitävänsä nimenomaan Enettasta.

Aamu oli jo pitkällä, kun Nomi heräsi. Hänellä ja Jaanolla oli yhteinen huone. Jaano nukkui sikeästi, ja Nomi katseli veljensä levollisesti kohoilevaa selkää melkein ärtyneenä. Jaano ei tiennyt mitään eilisillan tapahtumista. Hän ei ymmärtänyt, miten suuria asioita oli tekeillä. Hän oli illalla pohtinut, pääsisivätkö he seuraavana päivänä ratsastusretkelle, ja saisiko äidin suostutelluksi siihen, että hän ottaisi lemmikikseen liskon.

Miten lapsellisia huolia, Nomi ajatteli, ja pieni ylemmyydentunto hiipi harmin sekaan lämmittämään mieltä.

Nomi meni katsomaan ulos ikkunasta. Aurinko heijastui pihan hiekasta ja pöly väreili ilmassa. Ylimääräisiä sotilasosastoja oli liikkeellä, mutta se ei lainkaan hämmästyttänyt poikaa. Merkittävän henkilön salamurhan yrityksen jälkeen piti tietenkin olla valmiina kaiken varalta.

Nomi pukeutui ja kipaisi portaat alempaan kerrokseen, jossa oli isän ja Dotarin työhuone. Sinne ei päässyt tavalliseen tapaan, vaan oleskeluhuoneen perältä alkavan käytävän ovella oli kaksi vartiosotilasta, joista toinen kohotti torjuvasti kätensä.

– Minä saan aina mennä sinne, Nomi vakuutti.

– Tiedän, prinssi, tavallisissa oloissa niin on, sotilas sanoi. – Nyt joudut odottamaan, kun tiedustelen, mitä mieltä he ovat tänään.

Hän palasi hetken kuluttua sanomaan, että prinssi sai tulla. Nomi kiirehti puolihämärän käytävän läpi ovelle, jota Ake piti hänelle auki.

– Päätimme, että saat olla kuuntelemassa, koska jouduit jo eilen näkemään asioita, joita lapsen ei pitäisi nähdä, Ake sanoi. – On helpompaa tietää tosiasialliset vaikeudet kuin tuntea vain osa niistä ja kuvitella loput. Ymmärrät varmasti vaieta kaikesta kuulemastasi.

– Ymmärrän, Nomi vakuutti.

Hän jäi istumaan tuolille ovensuuhun. Ake palasi työpöytänsä taakse. Hopeavuoren ruhtinas oli Dotarin tavallisella paikalla, ja Dotar oli kasannut itselleen tyynyistä mukavan sijan lattialle. Hän teki mielellään niin aina kun se oli mahdollista.

– Mitä voimme tehdä Aminan auttamiseksi? Ake kysyi.

– Amina on ainakin toistaiseksi turvassa, Pandor sanoi. – Sartolla ei ole mitään syytä vahingoittaa häntä.

– Sarto halusi kuitenkin surmata sinut, Dotar muistutti. – Miksi siis ajattelet, että Amina olisi turvassa hänen luonaan?

Pandor naurahti.

– Sarto pelkää minua, ja syystä, hän sanoi. – Jos hän ei saa minua surmattua, keksin kyllä keinon valloittaa Hopeavuoren takaisin. Mutta Aminaa hän ei surmaa. Ensinnäkin omaisuuteni, joka on melkoinen kuten tiedätte, ei vielä ole Sarton. Minun kuoltuani Amina perii sen, mutta jos Amina kuolisi ennen minua, minut perisi veljistäni vanhempi, Limne. Ei Sarto halua antaa Limnelle sellaista omaisuutta. Toiseksi Sarto on isän sijainen syrjäytetyn ruhtinaan lapselle, joka on Hopeavuorella, ja minun kuoltuani hän on Aminan isä täysin oikeuksin.

– Mitä hän siitä käytännössä hyötyy? Dotar kysyi.

– Paljonkin, Pandor vakuutti. – Amina perii minut ja tietyissä oloissa vallan Kratossa. Naisen omaisuus ja valta ei lakiemme mukaan ole naisen itsensä käytössä vaan isän. Naimisissa olevan naisenkin puolesta päätökset tekee tämän isä, vasta isän kuoltua aviomies. Sarto siis hallitsee kaikkea, minkä Amina omistaa. Lisäksi Amina on luvattu puolisoksi Itämaan ruhtinaalle, ja Sarton on toteutettava tuo lupaus, ei hän halua eikä uskalla loukata sulhasta.

– Amina on luvattu todella vastenmieliselle ihmiselle, Ake sanoi moittivasti.

– Avioliitto olisi ollut minun järjestämänäni pelkkä poliittinen muodollisuus, Pandor sanoi. – Aminan ei olisi tarvinnut nähdä koko miestä muuta kuin vihkitoimituksen ajan. Amina olisi jäänyt Hopeavuorelle asumaan, ja Itämaan hallitsija olisi valloittanut kanssani Loputtoman meren kaakkoisrannan luullen sitä omaksi saaliikseen. Sitten hän olisi yllättäen kuollut, ja kaikki olisi ollut Aminan, tai siis minun. Itämaalla hallitsijan leskelle siirtyy sekä omaisuus että valta.

Ake huokasi.

– Ystävyydestämme huolimatta kauhistutat minua, Pandor, hän sanoi.

– Minä taas ihailen rehellisyyttäsi, Dotar sanoi. – Mitä luulet veljesi nyt tekevän? Minkä verran hän toteuttaa suunnitelmaasi?

– Luultavasti hän toimii lähes samoin kuin minä olin aikonut, Pandor arveli. – Lisäksi hänen on tietenkin surmautettava minut, ja ikävä kyllä pelkään, ettei hän jätä Aminan avioliittoa muodolliseksi.

– Maleen ja minun lisäksi Enetta on suunnitelman tiellä, Ake sanoi. – Hän ei halua klaanipäälliköksi, ja lakia on ollut tarkoitus muuttaa. Lakiuudistusta on kiirehdittävä, että ainakin Enetta olisi turvassa.

– Lakiuudistusta ei valitettavasti pysty kiirehtimään riittävästi, Dotar sanoi. – Perustuslain mukaan nykyinen käytäntö voidaan muuttaa vasta vuoden kuluttua antamastasi julistuksesta. Edes Enettan oma ilmoitus, että hän luopuu vallanperimysoikeudestaan, ei päde sitä ennen. Enettaa on ryhdyttävä vartioimaan huolellisesti.

– Taitaa olla paras, että käyn heti huomauttamassa siitä Koudalle ja selostamassa tilanteen Maleelle, Ake sanoi.

Nomi nousi.

– Anna minun mennä, isä, hän pyysi. – Haluan olla hyödyksi. Kirjoita valtakirja, josta Kouda näkee, että olen oikealla asialla. Äiti kyllä uskoo minua ilman valtakirjaakin.

Ake hymyili pojan innolle, mutta otti sitten eteensä paperiarkin ja mustepullon. Pojan mentyä Pandor nyökkäsi hyväksyvästi.

– Kasvatat lasta vastuuseen juuri niin kuin pitääkin, hän sanoi. – Poika on järkevä, ja epäpuhtaiden sairaudesta huolimatta hänen tunteensa ovat suhteellisen tasapainoiset. Häneltä puuttuu kuitenkin melkein tyystin kilpailunhalu, kuten näen sinultakin puuttuvan. Miten voit ajatella hänen joskus pystyvän vastuullisiin tehtäviin, ja miten itse suoriudut niistä?

– Tarkoitat kilpailunhalulla vallanhimoa, Dotar korjasi. – Juuri sen puuttuminen tekee Akesta ja aikanaan myös Nomista hyvän hallitsijan. Muiden eduista huolehtiminen ja oma vallanhalu eivät sovi yhteen.

– Hallitsijan täytyy haluta ensimmäistä sijaa ja olla valmis taistelemaan asemastaan, Pandor väitti. – Luuletko minun uskovan, että Ake pysyy vallassa haluamatta olla klaanipäällikkö?

Ake hymyili, mutta hänen hymyssään oli haikeutta.

– Halusin kyllä joskus klaanipäälliköksi, hän sanoi. – Nyt luopuisin mielelläni heti, jos vain olisi olemassa sopiva seuraaja. Jos Nomi aikanaan ottaa tämän taakan, minun tulisi jaksaa vielä kymmenkunta vuotta.

– Eikö noin asennoituvaa syrjäytä koska hyvänsä joku valtaa himoitseva? Pandor kysyi kummastuneena.

– Ake ei ole yksin, Dotar sanoi.

– Pelkään, että Dotar joutuu kantamaan turhankin suuren vastuun siitä, että vallankaappausta ei tapahdu, Ake sanoi.

– En ole ainoa, joka tukee Akea, Dotar huomautti. – Yllättävän monet ihmiset haluavat tukea hallitsijaa, joka yrittää jakaa hyvinvointia oikeudenmukaisesti ja tasaisesti.

Pandor rypisti otsaansa.

– Tuskin kukaan vaikutusvaltainen ihminen haluaa oikeudenmukaisuutta, hän sanoi. – He ovat hyväosaisia ja vaalivat omaa etuaan. Heikkojen tuki taas on arvotonta, ja vahvat muokkaavat sitä paitsi heidän mielipiteitään helposti. Vain voimakas, muista riippumaton hallitsija voi suojella kaikkein huonoimmassa asemassa olevia.

– Päätökset ja niiden toteuttaminen on erotettava toisistaan, Dotar väitti. – Hallitsija ei saa olla kiinnostunut valtansa säilymisestä vaan kansan hyvinvoinnista.

Kouda tuli huoneeseen Nomi vieressään.

– Enettaa ei löydy, hän sanoi. – Yksi sotilaista kertoi nähneensä hänet auringonnousun aikaan satamassa. Hän oli kysellyt Hopeavuoren ruhtinaan laivaa.

Dotar hylkäsi mukavan, tyynyjen tukeman asentonsa ja nousi.

– Koora auttakoon, Ake sanoi. – Enetta on ilmeisesti nyt Aminan mukana matkalla Hopeavuorelle. Meidän on toimittava kiireesti. Sartolla on kaikki syyt surmauttaa Enetta välittömästi.

– Emme ehdi tehdä yhtään mitään, ennen kuin tyttö jo on Hopeavuorella, Pandor sanoi.

Dotar katsoi Akea.

– Minkä verran metallia kassalippaassa on? hän kysyi.

Ake avasi pöydällään olevan lippaan ihmettelemättä kysymystä sen kummemmin. Palvelijoiden keskuudessa tavattiin sanoa, että klaanipäällikölläkin oli käskijänsä: hän totteli yleensä Dotaria epäröimättä.

– Kultaa on melko paljon, pikkupainon verran, Ake sanoi. – Hopeaa on vähemmän, ja lisäksi pussillinen kuparia.

– Anna ne minulle, Dotar sanoi.

Ake ojensi nahkapusseihin pakatut metallipalat Dotarille. Dotar yritti tunkea niitä vyötaskuunsa, mutta kaikki eivät mahtuneet. Hän katsoi ympärilleen. Koudan sotilasasuun kuului nahkainen eväslaukku.

– Anna laukkusi minulle, Dotar sanoi.

Kouda otti laukun olaltaan ja ojensi sen Dotarille.

– Haluatko tikarinkin? hän kysyi.

– En, Dotar sanoi. – Mutta tarvitsen viitan. Sotilasviitta ei käy, anna sinä omasi, Pandor.

Pandor noudatti Dotarin käskyä yhtä tottelevaisesti kuin muutkin ja ojensi mustan, paksun silkkiviittansa.

– Mitä aiot? Ake kysyi huolissaan.

Dotar käveli ovelle.

– Et saa lähteä, Ake sanoi. – Et voi mitään, kuolet vain itsekin.

Dotar ei kääntynyt, vaan avasi oven. Kouda sulki sen hänen jälkeensä ja esti Akea juoksemasta perään.

– Anna hänen tehdä tahtonsa mukaan, Kouda sanoi.

Ake palasi istumaan pöytänsä luo. Pandor ja Kouda katsoivat häntä myötätuntoisesti. Nomi meni Aken viereen.

– Isä, Nomi sanoi hiljaa.

Ake katsoi poikaa ja yritti hymyillä.

– Mene ulos leikkimään, Nomi, hän sanoi. – Aikuisten huolet eivät kuulu sinun ikäisellesi.

Nomi meni ovelle, avasi sen ja kääntyi vielä katsomaan isäänsä. Sitten hän sulki varovasti oven ja juoksi käytävän läpi, sitä vartioivien sotilaiden ohi ja pihan yli pohjoisenpuoleiselle portille. Portilla sotilas pysäytti hänet hymyillen ja kertoi, että prinssejä ja prinsessoja ei saanut poikkeustilan takia päästää ulos palatsista. Nomi ojensi sotilaalle lapun, jonka Ake oli kirjoittanut Koudaa varten. Sotilas tutki sitä kummastuneena: Aken nimikirjoitus ja sinetti oli niin kuin piti, ja vaikka sisältö ei tuntunut sopivan tilanteeseen, se oli osoitettu Koudalle ja koski Nomia. Varmaan se oli asiallinen kulkulupa.

– Älä mene kauas, prinssi, hän sanoi. – Pysy julkisilla paikoilla, joilla kansa suojelee sinua.

– Teen sen, Nomi sanoi. – Kerro isälleni, että lähden Dotarin kanssa.

Sotilas hymyili, hän oli nyt aivan varma siitä, että oli toiminut oikein. Dotarin seurassa prinssi olisi turvassa.

– Dotar käveli satamaa kohti, sotilas sanoi. – Juokse nopeasti perään niin tavoitat hänet vielä.

Nomi kiiruhti kohti satamaa, eikä hänen matkansa hidastunut kovin paljon tervehtijöiden takia. Silti hän ei tavoittanut Dotaria, mutta hän kyseli sataman työläisiltä laivaa, joka olisi lähdössä Tartaan.

– Se johon Dotar meni irtoaa juuri laiturista, sanoi eräs miehistä, joka tunsi prinssin. – Jos haluat vilkuttaa hänelle hyvästiksi, ehdit vielä.

Nomi kiirehti laiturille. Laskusilta oli jo nostettu, mutta hätääntynyt mies ryntäsi Nomin ohi huutaen, että hänen oli päästävä mukaan.

– Hyppää, huusi laivan laitaan nojaileva mies nauraen. – Sinun takiasi ei siltaa enää lasketa.

Matka oli mahdoton, ja laivan laitakin korkealla. Mies kiroili, pyysi ja uhkaili, mutta tahdinantajan huudot tihenivät, airot iskivät vettä ja laiva ajautui kauemmas.

– Kuulun Tartaan matkustavaan näyttelijäseurueeseen, mies huusi. – Matkani on jo maksettu ja tavarani ovat laivassa. Ette voi jättää minua tänne.

– Soudata itsesi perään, huudettiin kannelta. – Nostamme purjeet sataman suulla, pääset köysitikkaita laivaan.

Mies lähti etsimään soutajaa jupisten yhä harmistuneita kirouksia. Nomi juoksi hänen perässään. Soutaja oli helppo löytää, mutta laivaan haluava mies tinki hintaa; hänellä oli vain vähän kuparia. Nomi kaivoi taskustaan hopeapalan.

– Tulen mukaan ja maksan, hän sanoi.

Laivaan pyrkivä mies oli itäistä rotua, eikä soutajaksi lupautunut kratolainenkaan ollut niitä, jotka olisivat tunteneet nuoren prinssin. Nomin tarjoama hopeapala kelpasi hyvin ja kyyti järjestyi. Itämainen mies, jonka nimi oli Nil, päätteli Nomin olevan karkumatkalla, ja se huvitti häntä.

– Nuorena pitää seikkailla, hän sanoi. – Sinun ikäisenäsi minäkin lähdin, koska kotona oli köyhää. Sinä taidat olla rikkaasta kodista tai jonkun varakkaan kratolaisen poikalemmitty, joka on kyllästynyt isäntäänsä.

Nomi ei vastannut, eikä Nil sitä odottanutkaan, myhäili vain hyväntahtoisesti. Laivaan nouseminen onnistui kyselyittä, merimiehet arvelivat Nominkin kuuluvan näyttelijäseurueeseen. Nil sanoi, että jos Nomi niin halusi, heillä olisikin paikka tarjolla.

– Sinusta saisi soman tyttösen, Nil tuumi tarkastellen Nomia arvioivasti.

Nomi ei loukkaantunut, hän oli tottunut kuulemaan kiusoittelua hentoudestaan ja tyttömäisyydestään. Sitä oli aina lieventänyt se, että isää kiusoiteltiin täsmälleen samoista asioista. Nomi oli siksi siitä pikemminkin ylpeä kuin harmissaan.

– Tytön osista minäkin aloitin, ja esitän nyt aikuista naista, jopa itseään Tella-jumalatarta, Nil selitti.

Nomi vilkaisi miestä hiukan kummastuneena. Nil oli suhteellisen nuori, hoikka ja kaunispiirteinen, mutta parransänki vaikutti kovin miehiseltä. Nil nauroi hyväntuulisesti.

– Siistiydyn tietysti esityksiä varten, hän selitti. – Nyt olemme matkalla Hopeavuorelle, mutta esiinnymme matkan varrella pikku kylissä. Niissä on kiitollista yleisöä; vaikka se ei maksakaan runsaalla metallilla, saamme kunnollista ruokaa ja majapaikoissa voi peseytyä ja huoltaa vaatteitaan. Liity joukkoomme, noin nuoren pojan ei ole hyvä kulkea yksin.

– Minulla on laivalla ystävä, Nomi sanoi. – Luulen kuitenkin, että hänkin olisi iloinen seurasta.

Nomi odotti kunnes laiva oli nostanut purjeensa ja ehtinyt avomerelle. Sitten hän etsi Dotarin. Dotar seisoi keulassa katselemassa, miten laiva halkoi merta, joka auringossa hehkui sinistä ja pärskyi huikaisevan valkoisia kuohuja. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti, kun Nomin käsi sujuttautui hänen käteensä.

– En voi toimittaa sinua takaisin, Dotar sanoi huolissaan. – Minun on päästävä Hopeavuorelle niin pian kuin suinkin. Etsin Tartassa turvallisen paikan, johon voin jättää sinut.

– Et voi jättää minua, Nomi sanoi hiukan moittivasti. – Kukaan Tartassa ei tällä hetkellä ole luotettava.

Dotar laski kätensä Nomin olkapäälle. Poika oli valitettavan oikeassa, häntä ei voinut jättää minnekään; hän olisi parhaassa turvassa Dotarin seurassa, mutta se suoja oli heikko.

– Meille tulee vaikea matka, Dotar sanoi.

– Tiedän sen, Nomi sanoi vakavana. – En halunnut sinun lähtevän sille yksin.

Amina ja Enetta seisoivat Hopeavuoren hallintorakennuksen eteisessä, josta pääsi myös ruhtinaan yksityistiloihin. Amina puristi tiukasti Enettan kättä ja katseli samalla uteliain silmin ympärilleen. Hän oli niin kiinnostunut, ettei ehtinyt olla peloissaan. Täällä siis isä ja äiti olivat eläneet ja täällä hän oli syntynyt.

Heitä lähestyi sotilas, joka tarttui Enettaan.

– Sinun on tultava kanssani, hän sanoi.

Amina ei päästänyt Enettaa lähtemään, vaan käski kiivaasti sotilasta irrottamaan otteensa.

– Se on ruhtinaan käsky, sotilas sanoi.

– En ole Sarton käskettävissä, Amina sanoi.

Kun sotilas aikoi väkisin erottaa tyttöjen kädet toisistaan, Amina kohdisti häneen katseensa ja keskittyi. Sotilas irrotti otteensa ja huudahti hämmästyksestä.

– Mitä nyt? sotilasosaston päällikkö kysyi. – Miksi et tottele ja vie vankia pois?

– Amina käyttää puhtaiden Voimaa, sotilas sanoi häkeltyneenä.

Päällikkö oli puhdas, toisin kuin sotilas.

– Vai on Aminalla jo Voimaa, hän ihmetteli. – Minun pitänee tulla avuksi.

Amina kohdisti katseensa nyt päällikköön. Hänen ei tarvinnut edes keskittyä kovin paljon, hän sai tämän helposti perääntymään.

– Haluan tavata Sarton, ja sisareni on koko ajan seurassani, hän sanoi.

– Et liene saanut ruhtinaalta oikeutta käyttää hänestä nimeä, päällikkö sanoi.

Amina huomasi Voimansa lisääntyneen. Ilmeisesti se kasvoi, kun sen avulla voitti. Hän tavoitteli uhitellen päällikön katsetta, mutta tämä ei suostunut enää kokeilemaan, vaan sanoi: – Käyn tiedustelemassa ruhtinaalta, ottaako hän vastaan.

Hetken kuluttua hän palasi.

– Ruhtinas sallii Aminan tulla, mutta epäpuhdas tyttö pitää viedä pois aikailematta, hän sanoi. – Tule, Amina. Ruhtinas ilmoitti, ettei ole kärsivällinen kanssasi, ellet osaa totella.

Enetta oli alkanut itkeä. Amina veti hänet tiukasti syliinsä.

– Ilmoita Sartolle, etten suostu mihinkään yhteistyöhön, ellei vaatimuksiani noudateta, Amina sanoi päällikölle.

Hän kohdisti mieheen taas uhittelevan katseen, mutta se meni puolittain hukkaan, sillä tämä kääntyi samantien ja meni. Hetken kuluttua hän tuli ilmoittamaan:

– Ruhtinas sallii molempien tyttöjen tulla.

– Hän on oppivainen, Amina totesi.

Joku sotilaista pyrskähti varomattomaan nauruun, ja sai heti päälliköltä moittivan huomautuksen. Tytöt ohjattiin eteenpäin.

Amina oli hiukan pettynyt Hopeavuoren linnaan. Se ei ollut niin kaunis kuin Kraton klaanipäällikön palatsi eivätkä sen tilat olleet kovin avaria. Mutta tummakiviset seinät hohtivat kiiltäviksi hiottuina ja paikka henki arvokkuutta. Huone, jossa Sarto otti heidät vastaan, oli ilmeisesti kirjasto.

Sarto muistutti ulkonäöltään hyvin paljon vanhinta veljeään, joten Amina ei oikeastaan osannut pelätä häntä. Hän oli hoikempi ja kalpeampi kuin Pandor, ja vaaleat hiukset oli sidottu tiukemmaksi sykeröksi niskaan. Ilme oli jyrkempi kuin Pandorin ja aavistuksen verran pilkallinen, mutta kuvasti tyyntä älyä. Hän käveli verkkaisin askelin tyttöjen eteen ja käski sotilaiden poistua.

– No niin, kokeillaanpa heti Voimasi, josta sotilaat valittivat, hän sanoi Aminalle melkein leppoisasti.

Amina keskittyi. Hän ei tiennyt, mihin asti ulottui se kummallinen kyky, jonka laatua hän ei täysin ymmärtänyt. Hänellä oli aina ollut se, mutta sille oli ollut hyvin vähän käyttöä. Hän oli tuskin koskaan tavannut ketään, jota hän olisi tosissaan ja perusteellisesti halunnut vastustaa.

Sarton silmät tummuivat melkein kuin leikkisiksi, mutta sitten katse terästyi ja porautui Aminan silmiin. Tyttö tuijotti rävähtämättä takaisin. Paha olo hipaisi häntä mutta kaikkosi sitten, tuli uudestaan hiukan voimakkaampana ja hävisi taas. Sarton silmien kylmyys tuntui jäädyttävän kaikki aistit. Amina tunsi Enettan painautuvan syliinsä ja itkevän ääneen, mutta hän katsoi Enettan ohi vihamielisiin silmiin, joista nyt leimusi uhka ja raivo. Amina tunsi mielessään syttyvän kummallisen, riemunsekaisen uhman. Hän halusi voittaa ja nujertaa Sarton. Hän vihasi, mutta viha oli kylmää ja voimakasta.

Uhmakkaasti Amina tuijotti Sarton silmiin. Välillä Sarton katse tuntui väistävän, mutta palasi taas. Sarton silmien uhka tuntui himmenevän, mutta Aminakin kadotti uhonsa. Hän alkoi lopulta vapista ja sulki silmänsä. Hän arveli hävinneensä. Mutta kun hän taas avasi silmänsä, Sarto istui voipuneena tuolilla ja pyyhki hikeä kasvoiltaan.

– Emme saa jatkaa enää, tuhoamme toistemme Voimaa, Sarto sanoi.

Amina tiesi miehen valehtelevan. Hänen oma olonsa palasi nopeasti hyväksi ja hän tunsi Voimansa taas kasvaneen, mutta Sarton oli ilmeisen vaikea toipua. Häviäjä selvästi menetti Voimaansa ainakin joksikin aikaa ja voittaja sai sitä lisää.

– Haluan, että minua kohdellaan Hopeavuoren ruhtinaan tyttärenä, Amina sanoi.

– Minä olen Hopeavuoren ruhtinas, Sarto sanoi. – Olen saanut asemani lakiemme mukaisessa laillisessa kamppailussa, ja sinun suhteesi edustan nyt isääsi. Koska olet kasvanut epäpuhtaiden joukossa, et ehkä tiedä, että minulla oli täysi oikeus toimia näin.

– Se ei ole minun antamani oikeus, eikä minun tarvitse sitä kunnioittaa, Amina sanoi. – Jos haluat yhteistyötä kanssani, noudatat ehtojani. Haluan pitää sisareni koko ajan luonani. Ja ilmoitan, että jos hänelle tapahtuu jotain, vaikkapa vahingossa, pidän sinua vastuullisena enkä ole minkäänlaisessa yhteistyössä kanssasi.

– Sinun ei kannata esittää mitään ehtoja, Sarto väitti. – Koska olet Hopeavuorella, minulla on jo nyt oikeus kohdella sinua kuin tytärtäni, ja isäsi kuoltua siirryn täysin hänen asemaansa.

– Ei hän ole vielä kuollut, Amina sanoi.

– Valitettavasti ei, Sarto myönsi. – Ja hän on aiheuttanut harmia Elilaan sijoitetuille palkkasoturijoukoille lähettämällään viestillä. Nämä pysyvät toistaiseksi hänen komennossaan, joten en ole vielä vallannut Kratoa.

– Valtasi ei kestä edes Hopeavuorella, Amina sanoi. – Isä ottaa asemansa takaisin.

– Hänellä on oikeus yrittää sitä, Sarto myönsi. – Mutta tapojemme mukaan entinen ruhtinas on surmattava tilanteen vakiinnuttamiseksi, ja Kratossa toimivilla puhtailla on käsky surmata hänet heti, kun siihen tulee tilaisuus.

– Peruuta se käsky, Amina sanoi. – Jos kuulen, että hänet on surmattu, tulen aiheuttamaan sinulle vaikeuksia. Ja ymmärrät kai, että myös Kraton nykyinen hallitsijapari on jätettävä rauhaan.

Sarto oikaisi itsensä tuolissaan ja katsoi tyttöä tutkivasti.

– En odottanut, että Pandorin lapsi, joka kaiken lisäksi on kasvanut epäpuhtaiden joukossa, olisi tuollainen, hän sanoi. – Olet selvästi parempaa ainesta kuin isäsi. En näe sinussa rakkauden tahmaa, vaikka tuo halveksittava olento, jota sanot sisareksesi, nyyhkyttää sylissäsi. Miksi siis haluat suojata häntä ja Pandoria?

– Olen vastuussa sisareni turvallisuudesta, ja Pandor on isäni, Amina sanoi.

Sarto naurahti melkein tyytyväisenä.

– Ylpeyttä siis, niin arvelinkin, hän sanoi. – En näe kunnolla mieleesi. Siellä on jotain, mitä en ymmärrä, mutta alamme varmaan pian tulla toimeen keskenämme. Jossain vaiheessa isäsi, sisaresi ja kasvatusvanhempasi on surmattava, mutta en kiirehdi ratkaisua, saat aikaa tottua.

– Pitäisikö tuosta lupauksesta kiittää? Amina kysyi ivallisesti.

Sarto katsoi tyttöä paheksuvasti.

– Voisit olla kohteliaampi, hän sanoi. – Sinun pitäisi ymmärtää, että voin myöntää sinulle etuja tai järjestää melkoisia ikävyyksiä.

– Olisi mielenkiintoista tietää, mitä suunnittelet, Amina sanoi.

– Sinusta tulee Itämaan hallitsijan puoliso. Itämaan hallitsija on veltto ja tahdoton olento, joka uppoutuu nautintoihinsa vielä monin verroin pahemmin kuin veljeni Limne. Kun hänelle siirtyy avioliiton myötä valta Kratossa ja Pandorin omaisuus, luomme valtakunnan, joka ulottuu Itämaasta Kratoon ja Tartaan. Koko tunnetun maailman itäinen puolisko tulee olemaan käytännössä minun hallinnassani.

– Unohdat yhden pikkuseikan, Amina huomautti kuivasti. – Avioliitto voi jäädä solmimatta, jos minä en suostu.

– Valitettavasti suostumuksesi tarvitaan, Sarto sanoi. – Se on yksi Pandorin järjettömistä lakiuudistuksista: tyttöä ei voi vihkiä, ellei hän vastaa myöntävästi vihkijän kysymyksiin. Mutta jos ymmärrät oman etusi, voit hyötyä itsekin. Sanon suoraan, että tuleva puolisosi on hyvin vastenmielinen mies, mutta tulen vaatimaan sinulle suojatun aseman, jota hän ei uskalla loukata. Jos olet yhteistyökykyinen, luovutan sinulle myös valtaa.

– En ehkä välitä yhteistyöstä kanssasi, Amina totesi. – Enkä ole varma siitä, pystytkö pakottamaan minua mihinkään.

Sarto hymyili.

– Sisaresi saa elää tarkalleen niin kauan kuin olet suostuvainen, hän sanoi. – Saman ajan voin viivyttää isäsi surmauttamista. Olen varma, että saan saatella sinut aviovuoteeseen. Sen jälkeen saat tehdä mitä haluat, sillä sekä puhtaiden että Itämaan lakien mukaan avioliitto on peruuttamaton. Itämaan hallitsija on tyytyväinen siihen, mitä luulee hyötyvänsä, ja minä siihen, mitä tulen hyötymään.

– Sen hyödyn saamiseksi surmautat isäni, kasvatusvanhempani ja sisareni joka tapauksessa, Amina sanoi. – Miksi haluaisin pidentää heidän elämäänsä vain tilapäisesti? Ja miksi en kieltäytyisi ainakin silloin, kun vihkimisen hetki tulee, vaikka olisinkin myöntyväinen siihen asti?

Sarto virnisti pilkallisesti.

– En pidä julmuudesta, mutta tarvittaessa turvaudun siihenkin, hän sanoi. – Sinut vihitään aikanaan suunnitelmani mukaan, koska kieltäytymisesi merkitsisi sisarellesi enemmän kuin kuolemaa, se merkitsisi hänelle tuskallista kuolemaa, jonka laatua voit rauhassa kuvitella. Olet Pandorin tytär. Hänen heikkoutensa tulee esiin sinussa, kun joudut ratkaisujen eteen. Kerron sinulle totuuden isästäsi, ettet luulisi itsestäsi liikoja.

Hän viittasi Aminalle kehottaen tätä istuutumaan. Enetta oli lakannut itkemästä ja pyyhki silmiään. Amina meni seinustalla olevalle sohvalle ja Enetta seurasi käsi taas sisarensa kädessä. Enetta painautui Aminan kylkeen ja vältti katsomasta Sartoa. Amina kiersi toisen kätensä sisarensa ympärille.

– Kerro isästäni, hän kehotti Sartoa.

– Meitä oli kolme veljestä, Sarto aloitti. – Olimme syntyneet peräkkäisinä vuosina ja suurimman osan kouluajastamme olimme yhdessä, saman opettajan ohjaamina.

– Opettajanne oli Pinor, jonka olen tavannut, Amina sanoi. – Isä toi hänet Kratoon, ja hän ehti selittää minulle hiukan puhtaiden lakeja ja tapoja.

– Hänet surmattiin minun käskystäni, kun laiva vallattiin, Sarto sanoi. – Hän oli vanhempien veljieni, Pandorin ja Limnen, rappion syy. Hän puhui hyveestä, jota meidän tulee tavoitella, mutta hän vääristeli hyveen olemuksen. Hän sanoi, että se on vastuuta jokaisen olemassa olevan ihmisen hyvinvoinnista. Hyveen täytyy olla vastuuta vain älykkään ja kyvykkään ihmisen mahdollisuuksien turvaamisesta, muutenhan hyve olisi järjenvastaista. Pandor uskoi opettajaamme. Limne taas tuskastui hyveen vaikeuteen ja luopui kokonaan sen tavoittelusta.

Sarto katsoi Aminaa ja virnisti.

– Taidat ajatella isäsi tavoin? hän kysyi.

– Niin ajattelen, Amina sanoi.

– Juuri siksi saan sinut noudattamaan käskyjäni, Sarto sanoi. – Saat pitää sisaresi luonasi vain toistaiseksi. Luotat ehkä nyt Voimaasi, mutta ei siitä tositilanteissa kovin paljon hyötyä ole. Voit kohdistaa kerrallaan Voiman varsinaisen vaikutuksen vain yhteen ihmiseen. Muille saattaa tulla hiukan epämiellyttävä olo, mutta he pysyvät toimintakykyisinä. Sisaresi viedään suojeluksestasi heti kun haluan niin tapahtuvan.

Amina oli jo ymmärtänyt, että niin kävisi. Voima taisi olla vain vahvaa itseluottamusta ja nujertumatonta tahtoa, jolla saattoi mitellä toisen vastaavia ominaisuuksia. Kovin paljon apua siitä ei olisi.

– Lupasit kertoa minulle jotain isästä, Amina muistutti.

– Paljastan sinulle Pandorin häpeän, Sarto sanoi ivallisesti hymyillen. – Hänen avioliittonsa oli tavallinen, vanhempien järjestämä avioliitto. Kukaan muu ei ensin huomannut mitään, mutta minä aloin epäillä. Kun äitisi kuoli hiukan sinun syntymäsi jälkeen, Pandor ei pystynyt salaamaan totuutta. Hän oli rakastanut äitiäsi kuin epäpuhtaat.

Sarto katsoi Aminaa tutkivasti.

– Et paheksu sitä, hän totesi. – Olet kasvanut epäpuhtaiden seurassa ja tottunut heidän sotkuisiin tunnevyöryihinsä. Rakkaus on kuitenkin alentavinta mihin puhdas voi sortua, jopa Limnen nautinnonhalu on hyväksyttävämpää. Rakkaus sumentaa kokonaan järjen ja tekee ihmisen toisen ihmisen orjaksi.

– Niin minäkin olen ajatellut, Amina sanoi. – Enää en ole varma. Ja ehkä isä ei rakastanut, ehkä hän vain kiintyi. Kiintymyksessä voi olla järki mukana, ja silloin se johtaa kumppanuuteen.

– Tuota et ole oppinut epäpuhtailta, Sarto sanoi.

– En, Amina myönsi. – Isä sanoi niin ennen kuin jätti minut laivaan.

Amina muisteli mielihyvällä heidän keskusteluaan. Isä oli puhunut avoimesti ja vilpittömästi, myös vioistaan, jotka Sarto luuli nyt paljastavansa.

– Äitisi kuoltua Pandor vei sinut Kratoon, Sarto sanoi – Silloinen ruhtinas, isämme, luuli sen osoittavan, että Pandor oli parantunut sairaista tunteistaan, eikä isä mitätöinyt hänen perintöoikeuttaan, kuten olisi pitänyt. Mutta ei Pandor tunteistaan toipunut, vaikka pystyikin menettelemään järkevästi sinun suhteesi.

– Isä kertoi, miksi hän vei minut Kratoon, Amina sanoi.

– Tietysti siksi, että sinusta tulisi Kraton vallanperijä.

Amina pudisti päätään ja hymyili.

– Ei, hän sanoi. – Ihmettelin isän perusteluja, kun hän kertoi, miksi teki päätöksensä, mutta ymmärrän ne nyt. Hän taisi olla oikeassa.

Sarto näytti kummastuneelta.

– Yritätkö hämätä, vai onko jotain, mitä en tiedä? hän kysyi.

Amina nousi.

– En aio kertoa sinulle enempää, Sarto, hän sanoi. – Kiitos siitä, mitä sinä kerroit. Ehkä olen isäni kaltainen, ehkä en. Älä tarpeettomasti ja ennen aikojaan ota sitä riskiä, että olen sittenkin yhtä puhdas kuin sinä. Älä anna isälleni, kasvatusvanhemmilleni tai Enettalle tapahtua mitään pahaa, äläkä yritä erottaa minua ja sisartani.

– En tee koskaan mitään tarpeettomasti tai ennen aikojaan, Sarto sanoi ylimielisesti. – Maltan odottaa, he saavat elää, kunnes sinut on vihitty. Kutsun palvelijan, joka majoittaa teidät. Saatte molemmat liikkua vapaasti linnassa, mutta ette saa poistua alueelta. Tutustu kirjastoomme, jos haluat, ja valmistaudu osaasi.

Enetta istui yhä sohvalla. Hän oli kalpea ja onnettoman näköinen. Amina tarttui hänen käteensä.

– Tule, Enetta, Amina sanoi. – Älä pelkää, ei sinulle tapahdu mitään pahaa. Minä huolehdin sinusta.

Hän yritti olla vilkaisematta Sartoa, mutta teki sen sitten kuitenkin. Sarton huulilla oli tyytyväinen, tietäväinen hymy, ja harmikseen Amina ymmärsi miehen olevan oikeassa. Hän ei ollut niin puhdas kuin Sarto. Hän ei edes halunnut olla niin puhdas.

Amina vietti paljon aikaa Hopeavuoren kirjastossa. Mahtava kokoelma tunnetun maailman merkittävimpiä teoksia oli siellä huolellisina jäljennöksinä. Hopeavuorella oli kauan ollut hyvä valikoima kirjallisuutta, mutta Sarto oli nuoresta asti kartuttanut sitä melkein intohimoisesti. Amina oli kuullut muutaman epäpuhtaan palvelijan kuiskuttelevan ivallisesti, että Sartolla kyllä oli tunteita, mutta vain kirjoja kohtaan.

Amina pyrki lukemaan kaiken, mikä selvitti puhtaiden ajattelutapaa. Hän halusi tietää, mitä puhtaat oikein olivat. Kirjallisuutta oli paljon, ja myös selittäjiä riitti. Sarto itsekin keskusteli mielellään Aminan kanssa ja innostui joskus vakavaan perusperiaatteiden esittelyyn. Asioiden syvällinen pohtiminen tuntui olevan melkein puhtaiden intohimo; he eivät tyytyneet näennäisyyksiin, vaan yrittivät ymmärtää ihmisen todellisen olemuksen ja elämän tarkoituksen. Sen pohjalta Sartokin oli rakentanut toimintatapansa ja hallintomallinsa.

Kirjastossa oli myös kertomuksia, joista Amina toisinaan viehättyi. Sarton mielestä Aminan ei olisi pitänyt lukea niitä, ei ainakaan eläytyen, vaan hänen olisi pitänyt säilyttää tekstiin etäisyys. Kertomuksilla vaikutettiin tunteisiin; ne olivat tietämätöntä kansaa ja lapsekkaita yksilöitä varten.

– Epäpuhtaat tunteet sumentavat järkeä ja aiheuttavat virheellisiä päätelmiä, Sarto selitti eräänä varhaisena aamuna. Hän ei ollut vielä aloittanut hallitsijan vastaanottoa, vaan oli istunut kirjastossa lukemassa, kun Amina tuli sinne.

– Mutta ovatko ihmisen aistitkaan luotettavia, tai edes hänen järkensä? Amina kysyi.

– Aistit ovat tietysti rajallisia, mutta tunteista puhdistunut järki on luotettava, Sarto vakuutti. – Tärkeintä on vapautua toiveista ja peloista. Silloin pystyy päättelemään selkeästi.

– Mutta ehkä järki ei parhaimmillaankaan riitä, Amina sanoi.

Sarto pudisti päätään.

– Ihmisen erottaa kaikesta muusta olevasta vain hänen järkensä, hän väitti. – Sen avulla ihminen hallitsee ympäristöään, muita ihmisiä ja myös itseään.

– Ei se silti todista, että ihmisjärki tavoittaisi totuuden, Amina sanoi. – Se saattaa olla parhaimmillaankin yhtä vajaa ja petollinen kuin aistit. Ehkä olemmekin osa jotain, minkä ymmärtämiseen käsityskykymme ei riitä?

– Ei pidä asettaa mitään ihmisjärjen mahdollisuuksien ulkopuolelle tai yläpuolelle, Sarto väitti. – Järkeä pitää vain kehittää ja tehostaa sen käyttöä.

Amina pudisti päätään.

– Minun mielestäni pitää myöntää järjen ehdottomat rajat, hän sanoi. – Vaikka voisimme jäljittää oman lajimme synnyn ja maailmankaikkeuden synnyn sen alkuun, niin mitä oli ennen tuota alkua? Ei mitään? Mutta mikä on ei-mikään? Ja jos selvitämme loppumme, mitä on lopun jälkeen? Jos löydämme maailmankaikkeuden rajan, niin mitä on rajan takana? Tyhjää? Mutta mihin tyhjä loppuu? Etkö huomaa, miten puutteellista kaikki ihmisajattelu on? Ei sen avulla voi löytää lopullisia vastauksia eikä se tavoita tosiolevaa.

– Juuri tuollaisista käsityksistä tunnistan sinut Pandorin tyttäreksi, Sarto sanoi. – Olet vaarallisella tiellä. Epävarmuutesi johtaa siihen, että oletat jumalan olemassaolon ja kiistät oman mahdollisuutesi ohjata maailmaa.

Dotar oli mielellään pohtinut tällaisia asioita. Amina oli yleensä väittänyt Dotaria vastaan, mutta huomasi nyt Sarton kanssa keskustellessaan toistavansa Dotarin opetuksia. Usko Kooraan oli moniin hienoihin rakennelmiin verrattuna vaikuttanut kotikutoiselta ja lapselliselta, mutta monimutkaisten ja kuitenkin umpikujaan päätyvien selitysten rinnalla se alkoi tuntua asialliselta.

– Oletetaan kokeeksi, että on jumala, joka on luonut maailman ja antanut sille tarkoituksen, Amina sanoi.

– Oletetaan, Sarto myöntyi. – Mitä siitä seuraisi? Jos jumala on luonut meidät, hän on kai istuttanut meihin järjen, että ymmärtäisimme tuon tarkoituksen?

– Ehkä hän onkin luonut meihin tunteet, että eläisimme tuon tarkoituksen mukaan, Amina sanoi.

Sarto näytti häkeltyneeltä.

– Ei se ole mahdollista, hän sanoi. – Tunteet sumentavat järkeä. Ainoa hyödyllinen ja arvokas tunne on kilpailunhalu ja siihen liittyvinä ylpeys ja kunnianhimo. Nekin voivat ryöstäytyä typeräksi vihaksi tai turhamaisuudeksi. Mutta muut tunteet johtavat varmasti kauemmas totuudesta. Jokainen puhdaskin joutuu aika ajoin vastustamaan jotain järjetöntä tunnetta. Tunteet saivat Pandorin kuvittelemaan, että laiskimmatkin köyhät on elätettävä ja kurjimmatkin vammaiset hoidettava, ja hän suosi maita ja hallituksia, jotka toimivat niin. Hän jopa vastusti järkevää tapaa surmata hyödyttömiksi tulleet vanhukset. Tätä tapaahan puhtaat ovat aina noudattaneet omassa keskuudessaan. Luonnollisesti parantajamme tarkistaa ensin, että vanhus todella on toivottomasti sairas tai älyltään sammunut.

Amina näytti närkästyneeltä.

– En pidä hallintomallista, jota sinun suunnittelemassasi jättiläisvaltiossa tullaan noudattamaan, hän sanoi. – Miten kukaan osaa määritellä, millaiset ihmiset ovat tarpeettomia?

– Ihmisestä on oltava yhteisölle enemmän hyötyä kuin haittaa, Sarto sanoi. – Periaate on selkeä, ja useimmat tapaukset on helppo tunnistaa. Fyysinen vajavuus voidaan hyväksyä, jos ihmisen äly on erityisen hyvä ja korvaa haitan. Älyllisesti keskinkertaisia tarvitaan käytännön töihin. On tietysti rajatapauksia, mutta jos heitä ei tueta tarpeettomasti, heidät voidaan luokitella sen mukaan, miten he menestyvät kilpailussa. Pandor on oikeastaan täysin samaa mieltä kuin minä, hän vain haluaisi edetä hitaammin, niin että huolellisesti harkittu oikeus synnyttää lapsia karsisi vähitellen huonon aineksen. Pandorin tunteilu on oikeastaan julmaa: jos toimitaan hänen ehdottamallaan tavalla, kärsiviä ihmisiä on olemassa kauemmin.

– En minä hyväksynyt isänikään ajatuksia, Amina sanoi. – Jotain vikaa niissä on. Voimmeko olla varmoja edes siitä, että puhtaat ovat ihmisten parhaimmisto? Luulen, että monien mielestä juuri tunteettomat ihmiset tulisi hävittää.

– Epäpuhtaat ajattelevat niin, ja se taas on heidän sairautensa syytä.

– Entä jos sinun ja isän ajatusmalli onkin puhtaiden sairautta? Amina kysyi.

Sarto näytti yllättyneeltä.

– Teoriassa se on mahdollista, hän myönsi.

Amina muisteli, mitä Dotar oli puhunut. Piti vain elää niin kuin tunsi oikeaksi ja luottaa siihen, että silloin toimi jumalan tarkoittamalla tavalla. Mutta mitä olivat puhtaan tunteet, oliko niistä ohjaajiksi? Amina mietti itseään. Mistä hän esimerkiksi tiesi, että oli oikein puolustaa Enettaa? Oliko sittenkin kysymys vain Maleen, Aken ja Dotarin opetuksen tuloksesta?

Amina katsoi Sartoa silmiin.

– Mitä puhtaat ovat? hän kysyi. – Olemmeko me jumalan tarkoittamia ihmisiä, vai jokin virheellinen kehityshaara, jolta puuttuu tunteet?

Sarto näytti hiukan moittivalta, mutta myös syvästi huolestuneelta.

– Olet vaarallisella tiellä, hän sanoi toistamiseen. – Tuollaista Pandorkin pohti poikaiässä. Puhtaat ovat ihmiskunnan kehityksen huippu, sen paras ilmentymä.

Amina katsoi Sarton silmiin, jotka tuntuivat upottavan ja johdattavan tuntemattomiin kuiluihin. Ne samat kuilut olivat hänen omassa mielessään. Amina yritti muistaa kauas aikaan, jolloin Malee, Ake ja Dotar olivat nostaneet häntä syliinsä. Hän yritti miettiä, mitä oli tuntenut Enettan kanssa liikkuessaan. Tulos oli masentava: hän oli parhaina hetkinä tuntenut hyvää mieltä ja halua olla muille ystävällinen, ei sen enempää.

Oliko kyky rakastaa sittenkin ihmisyyden perusedellytys? Puuttuiko tuo kyky puhtailta kokonaan, vai oliko se heilläkin olemassa, mutta he eivät joko osanneet tai tahtoneet toteuttaa sitä?

– Sarto, oletko sinä koskaan rakastanut? Amina kysyi.

Sarto hätkähti.

– En tietenkään, hän sanoi. – Hoidan miehiset tarpeeni puhtaiden tapaan säännöllisesti tehtävään koulutetun palvelijan kanssa. Se riittää.

– En tarkoittanut vain sellaista, Amina täsmensi. – Oletko välittänyt kenestäkään ihmisestä pelkästään tuon ihmisen itsensä takia, ilman hyötymisen ajatusta?

Sarto mietti hetken.

– Tietysti olen viihtynyt joidenkin seurassa paremmin kuin toisten, hän sanoi. – Aina se ei ole ollut perusteltua eikä selitettävissä. Jonkin verran epäpuhtautta meissä kaikissa on. Ja poikaiässä elin tietynlaisen kriisin. Ota huomioon, että olin nuorin ja molemmilla vanhemmilla veljilläni on huono luonne. Pandor vanhimpana johdatti meidät joskus unohtamaan keskinäisen kilpailun, ja isämme kauhuksi autoimme toisiamme selviämään tehtävistä. Pandor ja Limne olivat jossain vaiheessa hyvin kapinallisia, ja suunnittelimme jopa kotoa karkaamista. Taisin silloin kokea molemmat veljeni kovin tunteenomaisella tavalla melkein sellaisiksi, joita epäpuhtaat nimittävät ystäviksi.

– Ystävyys on ehkä enintä, mihin me pystymme, Amina sanoi. – Riittääköhän se? Olemmeko kovin vajaita?

Sarto pudisti huolestuneena päätään.

– Käännät kaiken nurin, hän sanoi. – Saat minunkin ajatukseni sekaisin. Melkein kaipaan poikaikäisiä tyhmyyksiäni.

Sarton piti aloittaa vastaanottonsa ja hän lähti kirjastosta. Amina luki ja oli kiitollinen Dotarin sitkeydestä, tämä kun oli opettanut hänet hallitsemaan useita tavukirjoituksia. Enetta oli oppinut niistä vain yhden, autiomaalaisen vanhan kirjoituksen, ja Jaano tuskin opettelisi sitäkään. Nomi sen sijaan hallitsi jo kymmenvuotiaana useampia kuin Amina.

Kirjat auttoivat Aminaa kestämään. Niihin hän pääsi pakoon omaa levottomuuttaan ja Enettan itkeskelyä. Hän oli yrittänyt miettiä tilannetta ja tajunnut, että juuri mitään ei ollut tehtävissä. Isä yrittäisi tietysti palauttaa valtansa. Isän lisäksi Dotar, Ake ja Malee toimisivat hekin. Mutta Itämaan hallitsija oli jo kutsuttu hakemaan morsiantaan, ja hän tulisi minä päivänä hyvänsä. Amina oli palvelijoilta kuullut, millainen hänen tuleva puolisonsa oli, ja kuvaus puistatti häntä. Hänellä ei ollut romanttisia kuvitelmia avioliitosta, mutta mies oli ilmeisesti vastenmielinen elostelija ja myös hyvin väkivaltainen, nautti jopa kidutusten katselusta.

Sarto oli vakuuttanut, että Aminan turvallisuudesta huolehdittaisiin. Hän saisi mukaansa omia henkivartijoita, ja Sarto seuraisi myös vakoilijoittensa avulla tapahtumia. Edes aviollisiin velvollisuuksiin Aminan ei olisi pakko suostua hääyön jälkeen. Yhtä yötä Sarto kuitenkin piti aviopuolison luovuttamattomana oikeutena. Sarton käsityksen mukaan nuori tyttö vastusteli luonnostaan ensimmäisellä kerralla, ja silloin kieltäytymiseen kuului vastata päättäväisellä voimankäytöllä.

Amina ei ollut kovin huolissaan omasta tilanteestaan, hän arveli selviävänsä ja kestävänsä ikävätkin asiat, jos olisi pakko. Hänen levottomuutensa Enettan kohtalosta sen sijaan kasvoi kaiken aikaa. Enetta surmattaisiin väistämättä. Niin tehtäisiin heti, jos Amina kieltäytyisi vihkimisestä, mutta se tehtäisiin joka tapauksessa vihkimisen jälkeen.

Joku tuli kirjastoon. Amina vilkaisi tulijaa. Se oli Limne, jonka vaaleat hiukset pörröttivät huikeana kiharapilvenä. Amina ilahtui hänen tulostaan. Limneä pidettiin juoppona elostelijana, mutta Amina oli ollut huomaavinaan, ettei Limne usein ollut lainkaan humalassa, vaikka esitti olevansa. Jäädessään kahdestaan Aminan kanssa Limne joskus innostui pitkiin, asiallisiin keskusteluihin, ja vaikka hänen tietonsa eivät olleet aivan niin hyvät kuin lukemista rakastavan Sarton, hänen älynsä oli terävämpi kuin pikkuveljen.

Limnellä oli yllään syvänsininen, kullalla koristeltu silkkimekko, joka ulottui nilkkoihin asti. Siihen kuului maata viistävä laahus, jota hän kannatteli kädellään naismaisin elein.

– Joko Sarto ehti lähteä? hän kysyi. – Aioin härnätä häntä uudella asullani.

– Se on kaunis, Amina sanoi vilpittömästi. – Eikö siitä voi iloita muutenkin kuin Sarton kiusaksi?

– Puhtaiden keskuudessa miehen on pukeuduttava kalliisti, mutta korostetun yksinkertaisesti, Limne naureskeli. – Ja lähes ainoa nautinto, josta enää jaksan innostua oikein kunnolla, on Sarton härnääminen.

– Kerropa sitten, miten voisin vastustaa Sartoa, Amina pyysi leikillään. – Se jos mikä suututtaisi häntä.

Limne istuutui ja katsoi Aminaa vakavoituen.

– Et voi tehdä muuta kuin alistua, hän sanoi. – Sartolla on kaikki oikeudet säädellä elämääsi ja myös hyötyä olemassaolostasi. On vain yksi mahdollisuus mitätöidä hänen oikeutensa, mutta sinä et voi sitä tehdä. Se on isäsi vallassa. Ja vaikka isäsi on niin hyvä ihminen kuin valtaa ja kunniaa tavoitteleva puhdas voi olla, hän ei sitä tee. Se olisi pahempaa kuin itsemurha, se merkitsisi sitoutumista elämään ilman kunniaa, omaisuutta ja valtaa.

– Sarto on väittänyt, ettei isä voi tehdä mitään, Amina sanoi.

Limne etsi hyllystä kirjakäärön ja avasi sen.

– Lue tuosta, hän kehotti. – Sitä sanotaan kokonaisluovutukseksi.

Amina luki.

– Ei isä tällaista voi tehdä, hän sanoi. – Olet oikeassa, hänen kaltaiselleen miehelle se olisi pahempaa kuin kuolema. Ilmoittamalla julkisesti luopuvansa koko omaisuudestaan, vallastaan ja jopa oikeustoimikelpoisuudestaan peruuttamattomasti ja pysyvästi hän voisi omat oikeutensa mitätöimällä mitätöidä myös Sarton oikeudet omaisuuteensa ja minuun. Sen jälkeen hän olisi koko ikänsä lapsen asemassa, sen holhouksessa, jolle luovutus on tehty.

– Kerrotaan, että yksi syrjäytetty ruhtinas teki sen kauan sitten pelastaakseen tyttärensä hiukan samantapaisesta tilanteesta, missä sinä nyt olet, Limne sanoi. – Jos minä saisin päättää, pystyttäisin hänelle patsaan ja järjestäisin juhlamenot. Tai ei, sepittäisin näytelmän hänen kunniakseen ja esityttäisin sitä vuosittain, hänen muistopäivänään.

Amina hymyili vaisusti. Hän oli lukenut eteenpäin.

– Tässä kerrotaan siitä tapauksesta, hän sanoi. – Mies teki sitten itsemurhan.

– Niin, Limne sanoi. – Ei puhdas kestä elämää ilman valtaa ja kunniaa. Mutta kai hän ehti olla hetken onnellinen tekemästään päätöksestä.

Amina katsoi Limneä moittivasti ja pudisti päätään.

– Ei isä saa tehdä sellaista, hän sanoi. – Et kai usko, että hän edes harkitsee kokonaisluovutusta?

– Nuorempana hän olisi siihen pystynyt, Limne sanoi. – En usko, että enää.

Aamupäivä oli jo pitkälle, kun Amina meni katsomaan, olisiko Enetta heidän huoneessaan. Enetta ei ollut siellä, hän ei päivisin viihtynyt sisällä. Hän sanoi, että vaikka portista ulos ei päässytkään, pihalla näki sentään puita ja kukkia.

Enetta sai kulkea vapaasti niin kuin Aminakin, sillä pakeneminen Hopeavuorelta oli mahdotonta. Korkeassa muurissa oli vain yksi portti, ja portilla vaadittiin kulkulupa. Eikä auttanut yhtään, vaikka jotenkin olisi saanut keinotelluksi itsensä muurin yli, sillä vain portin kohdalla oli kelvollinen kulkutie. Linna oli Hopeavuoren länsirinteellä, mutta se oli rakennettu kallionkielekkeelle, jota ympäröivät rotkot.

Päivän puuhat olivat käynnistyneet suurta keskuspihaa ympäröivissä taloissa, joissa perheet asuivat suvuittain. Jokaista sukua johti ylimys, jolla ei ollut juuri muuta tehtävää kuin muodollisesti hyväksyä ruhtinaan päätökset ja valvoa talouttaan. Ylimystalojen palvelijat juoksivat hakemassa ruokatarpeita keskuskeittiöltä; ostoksilla käyntiä muualla ei suosittu. Käsityöpajoja linnassa oli vain pikku korjauksia varten. Vaatteensa, huonekalunsa ja talousesineensä puhtaat tuotattivat Tartasta.

Aminan ja Enettan huoneessa oli siivooja, joka ei kuulunut puhtaisiin. Puhtaiden järkeä ei tuhlattu toisarvoisiin töihin, sitä varten oli palkollisia ja myös joitakin orjia. Puhtaat suosivat kuitenkin nimenomaan palkollisia, sillä heistä pääsi kätevästi eroon, kun heitä ei enää tarvittu. Orjasta tuli myymisen vaiva, ellei hänelle keksitty työtä.

Siivooja oli nuori poika. Koska siivoustyö Autiomaassa oli kuulunut lähes yksinomaan naisille, tuntui oudolta nähdä poika pyyhkimässä lattiaa. Poika kuitenkin hymyili iloisesti ja tervehti kohteliaasti.

– Sisaresi meni lastentalolle, hän sanoi.

Amina hymähti ja ajatteli, että Enetta keräsi itselleen pahaa mieltä. Lastentalo oli paikka, joka veti Enettaa vastustamattomasti puoleensa, vaikka hän joka kerta sieltä tullessaan melkein itki. Puhtaat eivät hoitaneet lapsiaan itse, vaan jättivät nämä viisivuotiaiksi asti hoitajien huomaan, ja tämän jälkeen hoitovastuu siirtyi opettajille. Vanhemmat kävivät kyllä tapaamassa lapsiaan, mutta eivät päivittäin. Lapset hoidettiin täsmällisen aikataulun mukaan, joka toi Enettan ja Aminan mieleen Kraton armeijan päiväjärjestyksen. Pienimpien sallittiin joskus tulla hoitajien syliin, mutta kiintymistä ei saanut rohkaista. Enetta oli silloin tällöin erehtynyt silittämään lapsen päätä tai sanonut jotain hellää luokseen hiipivälle pienokaiselle. Se kiellettiin heti.

– Ei ihme, että heistä kasvaa sellaisia kuin he ovat, poika sanoi.

Amina rypisti otsaansa ja mietti, oliko tullut sanoneeksi jotain ääneen. Poika jatkoi kuitenkin työtään, ja Amina arveli kuulleensa väärin; poika oli kai jupissut omia mietteitään. Amina vajosi taas ajatuksiinsa.

Juuri puhtaiden lastenkasvatusmenetelmien takia isä oli vienyt Aminan Kratoon ja jättänyt hänet klaanipäällikön perheen huostaan. Isä oli lyhyesti ja melkein kuin häpeillen kertonut siitä ennen kuin jätti Aminan laivaan ja meni hoitamaan asioitaan. Isä ei ollut käyttänyt sanaa rakkaus puhuessaan tunteistaan vaimoaan kohtaan, mutta hän oli myöntänyt kiintyneensä tähän ja tunteneensa suurta surua tämän kuoltua. Hän tunnusti silloin vihanneensa puhtaiden koko elämäntapaa, ja hän oli halunnut tarjota tyttärelleen jotain parempaa, vaikka olikin selittänyt omalle isälleen ja veljilleen poliittisia tavoitteitaan.

Amina tunsi vaistomaista luottamusta isäänsä, ja orastavaa kiintymystäkin. Isä oli käyttäytynyt hillitysti ja asiallisesti, mutta ei tunteettomasti. Isä oli koko olemuksellaan viestittänyt kiintymystä, joka Aminan oli helppo hyväksyä ja ottaa vastaan. Amina oli usein kiusaantunut Maleen ylenpalttisesta hellyydestä ja Aken ystävällisyydestä, jota nämä osoittivat silloinkin, kun olisi odottanut heidän harmistuvan. Dotar oli ärsyttänyt Aminaa yrityksillään ohjata kasvattejaan epäitsekkyyteen, ja Enetta sillä, että pystyi vaivattomasti noudattamaan Dotarin ohjeita. Isä ei ollut mitenkään tyrkyttänyt tunteitaan eikä ollut myöskään vaatinut Aminalta vastatunteita itseään kohtaan, saati sitten kykyä tuntea jotain muita kohtaan.

Siivoojapoika oli saanut työnsä tehtyä ja keräsi välineitään. Hän oli pukeutunut palvelijan hihattomaan, lyhyeen paitaan, joka toi hyvin esiin hoikan nuorukaisen vartalon. Siivoojapoika oli oikeastaan aika komea ja selvästi miehistymässä. Aminan mielessä käväisi pieni, utelias kuvitelma siitä, mitä vaatteiden alta löytyisi. Poika tuntui häkeltyvän, kuin olisi kuullut ajatukset. Sitten hänen vihertävänharmaat silmänsä alkoivat nauraa, vaikka kasvot pysyivätkin totisina.

– Kiitos kohteliaisuudesta, hän sanoi.

Amina närkästyi.

– Mikä luulet olevasi? hän kysyi. – Ei sinulla ole oikeutta tuttavallisuuteen minua kohtaan.

– Jokaisella on oikeus kokea toinen ihminen tuttavana, eikä sitä oikeutta voi keneltäkään viedä, poika sanoi tyynesti. – Ei se oikeus ole siivoojalla sen vähäisempi kuin Hopeavuoren ruhtinaan tyttärellä.

Aminan olisi ehkä pitänyt loukkaantua, koska palvelija ei suostunut käyttäytymään asemansa mukaisesti, mutta poika kiinnosti häntä. Amina arveli, ettei ollut tavannut poikaa aiemmin: miellyttävät, ilmeikkäät kasvot ja olkapäille ulottuvat punertavat hiukset olisivat kyllä jääneet hänen mieleensä.

– Olen siivonnut täällä jo monena päivänä, mutta tavallisesti huoneessa on ollut vain sisaresi tai se on ollut tyhjä, poika sanoi. – Sisaresi on mietiskellyt kaikenlaista, ja olen kuunnellut hänen ajatuksiaan, mutta emme ole keskustelleet.

– Vain arat kuulevat ajatuksia, Amina sanoi. – Puhtaat näkevät ihmisten mieleen silloin tällöin, epäselvästi ja puuskittain, mutta edes me emme kuule ajatuksia. Älä siis väitä pystyväsi sellaiseen.

Poika hymyili.

– Olen arka, hän sanoi.

Amina katsoi poikaa nyt tiukan tutkivasti. Hän ei nähnyt tämän mieleen. Hän kokeili Voimaa, ensin varovasti ja sitten lisäten sitä. Se ei tehonnut lainkaan, vaan poika hymyili entistä leveämmin ja selvästi huvittuneena.

– Mikä niin hauskaa on? Amina kysyi.

– Älä loukkaannu, mutta Voima on minusta lystikästä, poika sanoi. – Keräätte siihen kaiken sen, mikä aralle on täysin vierasta.

– Et voi olla arka, Amina väitti. – Arkoja on vain kolme, Autiomaassa Vaapu, Sirpissä Miima ja Vuorimaassa Oosa. Muut lähtivät laivalla Sirpistä kohti tuntematonta länttä minun syntymäni aikoihin.

– Olin parivuotias, kun me lähdimme, poika sanoi. – En muista siitä mitään, ensimmäiset mielikuvani ovat uudesta kotikylästämme. Olen joutunut tänne pitkän tapahtumaketjun jälkeen. Eksyin kulkiessani vuorilla ja päädyin vieraiden pariin, jotka myivät minut eteenpäin. Jouduin yhä pohjoisemmaksi, ja olin orjana eräässä kylässä, kun sinne hyökkäsi ryöstöretkeläisiä. Heidän saaliinsa mukana minutkin kuljetettiin meren yli itään, Isosaarelle. Olen ollut Vasaman palvelija hänen kotonaan, ja nyt minua sanotaan Vasaman aseenkantajaksi, vaikka olenkin vain palvelija. Tosin huolehdin hänen varusteistaan, mutta arka ei pysty osallistumaan taisteluun.

– Ei pystykään, Amina totesi, mutta ajatteli muuta. Pojan läsnäolo tuntui lohdulliselta. Arkaan saattoi aina luottaa, sillä arka ei pystynyt tekemään mitään väärää. Dotar oli selittänyt sen johtuvan siitä, että Koora ohjasi arkoja sisältäpäin. Amina oli lapsesta asti tuntenut yhden aran, Vaapun, jonka läheisyydessä oli aina tullut luottavainen, levollinen olo. Hän huomasi tuntevansa jotain samantapaista katsoessaan poikaa.

– Mikä sinun nimesi on? hän kysyi.

– Olen Linor, poika sanoi. – Vasama järjesti minut siivoojaksi pysyäkseen selvillä teidän tilanteestanne. Minun ei ole tarvinnut kysellä mitään, koska olen sisaresi ajatuksista kuullut kaiken, mitä teille on tapahtunut ja mitä osaksenne suunnitellaan. Olemme Vasaman kanssa yrittäneet pohtia, miten teitä voisi auttaa, mutta emme ole vielä keksineet mitään.

– Kuka tuo Vasama oikein on? Amina kysyi. – Miksi hän haluaa auttaa meitä?

Hän ei kysynyt, miksi Linor tahtoi auttaa. Oli selvää, että arka yritti aina tehdä hyvää ja estää pahaa tapahtumasta.

– Vasama on isosaarelaisen päällikön poika, Linor sanoi. – Hänen isänsä on tällä hetkellä laivoineen ja miehineen Elilassa. He ovat sinun isäsi palkkaamia, ja odottavat ilmeisesti nyt, millaiseksi tilanne kääntyy. Vasama lähti kotoaan, kun hänen isänsä oli humalaisen raivonpuuskan aikana surmannut Vasaman veljen. Olen pysynyt Vasaman luona, vaikka hän muuttuu kaiken aikaa yhä julmemmaksi. Sisaresi herättää kuitenkin hänessä liikuttuneita ja kauniita tunteita.

Amina naurahti hiukan pilkallisesti.

– Tiedän, että puhtaat eivät pidä rakkaudentunteita kauniina, Linor sanoi hymyillen. – Se ei ole mikään ihme, sillä ihmiset väittävät rakastavansa, vaikka tavoittelevat vain itsekästä mielihyvää, takertuvat toiseen tai haluavat alistaa.

– Niin, Amina sanoi. – Ja myötätunnoksi nimitetään kauhunsekaista halveksuntaa ja joskus jopa toisen onnettomuudesta nautiskelua.

Linor oli puhuessaan huuhdellut lattialuutun ja vääntänyt sen kuivaksi. Hän siirsi vesisangon ovelle.

– Te puhtaat näette ihmismieliin katsoessanne sen valheellisen roskan, jota väitetään rakkaudeksi, hän sanoi. – Todellista rakkautta ette näe, mutta teillä on kyky rakastaa niin kuin kaikilla ihmisillä.

Amina pudisti päätään.

– En usko, että minulla on, hän sanoi. – En ole koskaan tuntenut mitään sellaista, jota voisi kutsua rakkaudeksi. Yritin juuri aamulla muistella. Pidin kasvatusvanhemmistani ja Dotarista, tavoittelin heidän hyväksymistään. Viihdyin Enettan seurassa. Ei sellainen ole rakkautta.

– Ei todellinen rakkaus ole myöskään sitä mitä sinä luulet sen olevan, Linor sanoi. – Ne tunteet, mitä Enetta on sinulle kuvaillut, ovat vain rakkauden seuralaisia. Varsinaisesti rakkaus on halua luopua omastaan toisen hyväksi.

Amina katsoi poikaa kummastuneena. Sitten hän vaipui miettimään. Ehkä se tosiaan oli sitä. Maleekin luopui omasta ajastaan ja harrastuksistaan aina kun lapset tarvitsivat häntä. Dotar oli luopunut omasta urastaan kokonaan, teki työtä lasten opettajana ja isän hoitamien klaanipäällikön töiden väsymättömänä valmistelijana.

– Tulee mieleeni kirjoitus, jota aamulla luin, Amina sanoi. – Sen mukaan ihmisessä on kaksi perusvalmiutta: toisaalta hän haluaa taistella asemastaan ja oikeuksistaan, toisaalta hän tuntee tarvetta kuulua yhteen muiden kanssa. Järjen ohjaama taistelunhalu on ominaista puhtaille, ja se johtaa heidät yhä parempiin suorituksiin. Tarve kuulua yhteen muiden kanssa tekee heikoksi ja alistumishaluiseksi; koska puhtaat ovat siitä suhteellisen vapaita, he ovat luontaisia johtajia. Kirjoittaja taisi olla oikeassa ihmisluonnon suhteen, mutta teki väärät johtopäätökset.

Linor nauroi iloisesti.

– Meiltä aroilta puuttuu taistelunhalu lähes kokonaan, hän sanoi. – Mutta ei tunne yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa ole alistumista, vaan sen myöntämistä, että ihminen on yksinään vajaa ja tarvitsee muita. Puhtailla on paljon kilpailumieltä ja uskoa omaan voimaansa, mutta niistä ominaisuuksista on hyötyä vain, jos niiden seurana on oivallus vastuusta, joka vahvoilla on heikommistaan.

– Olet oikeassa, Amina sanoi.

– Tiesin sinun ymmärtävän, Linor sanoi. – Sillä tavalla olet aina rakastanut.

Amina katsoi poikaa kummastuneena.

– Onko se rakkautta? Amina kysyi. – Se, että haluan auttaa Enettaa?

– Kaikki, mitä teet epäitsekkäästi muiden hyväksi, on rakkautta.

– Mutta enhän minä epäitsekäs ole, Amina sanoi. – Haluan välttää pahan mielen, joka minulle tulisi, jos Enettalle tapahtuisi jotain ikävää.

Linor hymyili vaisusti.

– On kummallista, ettet ymmärrä itseäsi, hän sanoi. – Ihmiselle tulee aina paha mieli, jos hän vastustaa Kooran ääntä itsessään ja toimii itsekkäästi.

Amina jäi seisomaan mietteissään. Linor kuuli hänen myrskyävät ajatuksensa ja liikuttui syvästi. Hän ojensi kätensä ja veti Aminan syliinsä. Amina hätkähti ja irrottautui nopeasti.

– Tiedän, että tarkoitit hyvää, hän sanoi. – Mutta Sarto ei sitä uskoisi, vaan sinut surmattaisiin, jos joku olisi nähnyt ja kertoisi hänelle.

– Niin, Linor sanoi. – Mutta on järkyttävää, että olet luullut, ettei Koora ohjaa sinua lainkaan. Onhan hän luonut kaiken, puhtaatkin.

– Samoin kuin kaiken pahan.

– Ei Koora ole luonut mitään pahaa, Linor sanoi moittivasti. – Meistä tuntuu siltä, koska ymmärrämme liian vähän, mutta kaikki on lopulta hyvää.

Aminan ilme muuttui tuskaiseksi.

– Onko se totta? hän kysyi. – Olemmeko me puhtaat sellaisia kuin ihmisten kuuluukin olla?

– Olette omalla tavallanne, ja sekin on Kooran tahdon mukaista, Linor sanoi.

Aminan valtasi syvä rauha. Hän luotti täysin siihen mitä Linor sanoi. Luottamus ei johtunut Dotarin opetuksesta, jonka mukaan arat tiesivät Kooran tahdon muita paremmin, eivätkä koskaan valehdelleet, vaan luottamus syntyi Linorin puheen yksinkertaisesta varmuudesta.

– Minun on mentävä nyt, Linor sanoi. – Vasama ja minä yritämme tehdä jotain sinun ja siskosi auttamiseksi. Pysykää rohkeina.

Käytävällä syntyi hälinää, ja naispalvelija juoksi huoneeseen.

– Itämaan hallitsija on tullut, hän sanoi Aminalle. – Sarto käskee sinun valmistautua tapaamiseen.

Sitten hän kääntyi Linorin puoleen ja huomautti kipakasti, että poika oli työskennellyt turhan hitaasti, hänen olisi pitänyt jo olla muualla. Linor joutui lähtemään.

– Missä Enetta on? Amina kysyi. – Hänet on heti haettava tänne, hänen on oltava kanssani.

– Sarton määräyksestä hänet vietiin vankilarakennukseen, naispalvelija sanoi. – Sarto käski ilmoittaa sinulle, että sisaresi turvallisuus riippuu nyt täysin sinusta. Jos aiheutat ongelmia, se kostetaan Enettalle. Häät ovat ylihuomenna. Tänä iltana on tulevan puolisosi kunniaksi tervetuliaisjuhla.

Hopeavuoren linnan suurin sali oli ahdettu täyteen leposohvia, joilla kaikilla lojui kaksi tai kolmekin vierasta. Limne kävi kuiskaten kertomassa Aminalle, että Sarto oli haetuttanut leposohvia lainaksi läheisistä kemeriylimysten linnoista. Puhtaat eivät leposohvan kaltaista tarpeetonta mukavuutta ruokailutiloissaan suosineet, ja Limnen ja muutaman muun sopimatonta ylellisyyttä harrastavan puhtaan taloudesta ruhtinaan saliin siirretyt sohvat eivät tälle vierasjoukolle riittäneet.

Autiomaalaisia pidettiin koreilunhaluisina, mutta silti Itämaan hallitsijan ja hänen seurueensa loisteliaat asut hämmästyttivät Aminaa. Korujakin oli ylenpalttisesti ja niin kookkaita, että niiden kantamista olisi luullut rasittavaksi. Eikä koruja ollut vain käsissä ja kaulalla, vaan niitä riippui miesten korvissa, ja jopa nenään tai kulmakarvoihin oli joillakin ympätty pieni jalokivi.

Kaikki saliin asettuneet itämaiset vieraat olivat miehiä. Heillä oli mukanaan vaimojaan, mutta vaimot olivat majoittuneet orjien kanssa palvelusväen tiloihin.

Juhlien alku sujui hyvin. Limnen tilaama näyttelijäseurue ei tosin ollut vielä tullut, ja Limne oli lähettänyt väkeään kiirehtimään sitä; sen piti saapua hääpäiväksi esittämään Tella-jumalattaren tarinaa. Mutta musiikkia ja tanssia esittivät Tartasta tuotetut ammattilaiset. Sohvien ja pienten tarjoilupöytien lomassa puikkelehtivat palvelijat kantoivat syötävää ja juotavaa. Kaikkea riitti, vaikka Itämaan hallitsijan seuralaisten nälkä ja varsinkin jano tuntui olevan pohjaton.

Sarto oli, viisasta kyllä, tyytynyt vain esittelemään Aminan sulhaselleen, ja eristänyt sitten Itämaan hallitsijan Hopeavuoren arvohenkilöiden seuraan. Amina oli vetäytynyt Limnen taloudesta mukaan kelpuutetun väen joukkoon. Limne oli naimaton kuten Sartokin, ja Amina jakoi sohvan Limnen taloutta hoitavan vanhemman naisen kanssa. Limnellä oli seurassaan kaksi nuorukaista, ilmeisesti hänen senhetkiset lemmittynsä.

Aken ja Dotarin arkiseen yhdessäoloon tottunutta Aminaa hämmästytti tapa, jolla Limne ja pojat käyttäytyivät. Pojat olivat pukeutuneet koristeellisesti ja hyvin paljastavasti, ja heillä oli hiuksissaan kukkaseppeleet. Limnen asu oli väljä, runsaasti kultakirjottu tulenpunainen viitta, jonka alla oli sopimattoman ohut ihonmyötäinen mekko. Limne ja pojat tuntuivat oikein pyrkivän herättämään pahennusta hyväilemällä ja suutelemalla toisiaan näyttävästi. Limnen taloudenhoitaja huomasi Aminan kummastuksen ja nauroi.

– Limne ruokkii tahallaan juoruja ja pyrkii suututtamaan kaikki, hän selitti. – Se on Limnen tapa vastata siihen, mitä hänestä ajatellaan. Luulen, että Limne suhtautuu todellisuudessa noihin poikiin kuin isä. Hän ei ole enää aikoihin välittänyt vuoteen iloista, hän kulutti siinä suhteessa itsensä loppuun kauan sitten. Ja oli sen asian laita miten hyvänsä, ainakin hän pelasti kummankin pojan hengen ottaessaan heidät luokseen. Toisen isä yllätti pojat rakastelemassa keskenään, ja heidät olisi hirtetty.

– Pelkästään siitä syystä? Amina kysyi kummastuneena.

– Heidät olisi hirtetty pelkän suutelemisenkin takia, taloudenhoitaja sanoi. – Kemerit sallivat poikien rakastella keskenään, vaikka lähettävätkin niin tekevät miehet kaivosorjiksi, mutta nuo pojat ovat puolipuhtaita. Puhtaat surmaavat aina miespuolisen jälkeläisensä, joka osoittaa taipumusta hellyyteen toista miespuolista kohtaan. Limne pelasti pojat väittämällä, että oli jo ehtinyt palkata heidät omaan talouteensa. Isät eivät uskaltaneet vastustaa ruhtinaan veljeä.

– Kuinka Limnen käytös sitten sallitaan? Amina ihmetteli.

– Limnen taipumus ilmeni vasta hänen isänsä kuoltua. Pandorin olisi vanhimpana veljenä pitänyt surmauttaa Limne, mutta hän ei tehnyt sitä. Useimmat taisivat luulla, että Sarto ruhtinaana ensitöikseen korjaisi asian ja hirtättäisi Limnen. Limne itse ei pelännyt, ja rauhoitti minuakin. Ihme kyllä hän oli oikeassa.

– Olen huomannut, että Sarto hiukan kuin salaa arvostaa Limneä ja kyselee usein häneltä neuvoa, Amina sanoi. – Miksi Limne ei yritä vaikuttaa asioihin? Pelkkä uhma on hyödytöntä ja tuhoaa häntä itseään.

Taloudenhoitaja vilkaisi ympärilleen ja alensi sitten ääntään.

– Ei ole helppoa elää puhtaiden joukossa, jos on syntynyt erilaiseksi ja kaipaa ystävyyttä, hän sanoi. – Jotkut kapinoivat nuorina, kuten Pandor ja Sartokin, mutta tottuvat pakon edessä. Moni tekee itsemurhan, et arvaakaan, kuinka moni. Limne ei kestänyt sitä, että hänet toistuvasti erotettiin kaikista, joihin hän kiintyi. Uhma on yhä hänelle ainoa keino jaksaa elää.

Itämaan hallitsija ei tuntunut kovin innostuneelta keskustelusta, jota Sarto ja pari ylimystä yritti hänen kanssaan viritellä. Hän joi paljon ja osoitti enenevää kiinnostusta muutamaan nuoreen palvelustyttöön ja -poikaan, jotka yrittivät tehtäväänsä hoitaessaan samalla väistellä hänen käsiään. Hän oli noin kolmekymmentävuotias mies, mutta hänen turpeat kasvonsa kertoivat, ettei hän ollut enää aivan terve. Oli todennäköistä, että hän ei ollut muuten sairas, kärsi vain ylensyömisestä ja liiasta juomisesta. Siltä vaikutti yllättävän moni hänen seurueessaankin.

Kun Itämaan hallitsija alkoi kovaäänisesti vaatia morsiantaan vielä nähdäkseen, Sarto haki vastahakoisesti Aminan. Amina oli ensin kauhistunut tavatessaan sulhasensa ja kohdatessaan tämän arvioivan katseen, mutta nyt hän tuijotti tympääntyneenä juopuneen miehen himokkaisiin silmiin, eikä malttanut olla käyttämättä Voimaansa, vaikka Sarto oli sen ankarasti kieltänyt. Voima ei tehonnut humalaiseen niin hyvin kuin selvään, mutta miehen olo kävi sentään sen verran vaikeaksi, että hän menetti kiinnostuksensa Aminaan ja ryhtyi vaatimaan parempaa naisseuraa. Sarto käski päänliikkeellään lähintä palvelustyttöä rauhoittelemaan vierasta. Tyttö näytti kauhistuneelta, mutta ei uskaltanut vastustaa isäntäänsä. Kun Itämaan hallitsija nosti tytön mekon helman ylös, tyttö kuitenkin riistäytyi irti ja pakeni. Sarto yritti korjata tilannetta tarjoamalla vieraalle lisää juotavaa, ja se auttoikin hetkeksi.

Illan edetessä meteli salissa paheni, ja muidenkin vieraiden kuin hallitsijan käytös muuttui yhä vapautuneemmaksi. Näki, että he olivat tottuneet toisenlaiseen menoon kuin Hopeavuorella oli tapana. Limne kävi vetämässä Sarton syrjään ja sanoi, että oli viisasta hakea nopeasti Tartasta maksullisia naisia ja nuorukaisia. Sarto oli samaa mieltä. Vieraita ei ollut hyvä loukata, ja Hopeavuoren palveluskunta ei ollut tottunut jakamaan sukupuolisia palveluja muuta kuin järjestyneesti, nimetyille isännille, ja näillekin sivistyneesti etukäteen sovittuina aikoina, muiden katseilta suojassa. Soittajat ja tanssijat olivat vapamielisempiä, mutta heitä ei ollut läheskään tarpeeksi. Onneksi vierailla oli omia orjia mukanaan, niistä näytti koituvan sentään ensiapu tilanteeseen. Jotkut vieraat hakivat suosikkejaan saliin, ja puhtaat katselivat kummissaan, miten näitä riisuttiin kaikkien nähden.

Limne tuli poikalemmikkiensä luo.

– Menkää te jo nukkumaan, jos ette ole kiinnostuneita kokeilemaan itämaisia iloja, hän sanoi heille. – Meno alkaa yltyä sellaiseksi, ettei meidän taida enää kannattaa yrittääkään panna paremmaksi, ja en ehkä pysty suojelemaan teitä.

Pojat vilkaisivat salia ja sitten toisiaan.

– Lähdetään, nuorempi heistä sanoi. – Olisi tietysti hauska katsoa, mitä tapahtuu, mutta minua hiukan pelottaa.

Pojat lähtivät käsikkäin, ja Limnen hymyilevä katse seurasi heitä. Limnen taloudenhoitaja pyysi myös lupaa poistua.

– Olen liian vanha tällaiseen menoon, hän sanoi. – Mutta toivottavasti juhlat vaikuttavat edes jotain, eiköhän Sarto ala miettiä, millaisen yhteistyökumppanin hän oikein on valinnut.

– Sarto ei vaikuta kovin tyytyväiseltä, Limne totesi myhäillen.

– Puhtaathan usein kuvittelevat, että rikkaat kemerit ovat turmeltuneisuuden huippu, taloudenhoitaja sanoi. – Sartolle on herättävää huomata, että ihmisen perusluonne on sama kaikkialla. Harva kestää kunnialla rikkautta ja valtaa. Mahdollisuus toteuttaa itsekkäästi mielihalujaan saa monista esiin pelkän ihmiseläimen ilman häivähdystäkään korkeamman luontonsa tavoittelusta.

Limne virnisti.

– Niin meidän käy, hän sanoi.

Taloudenhoitaja hymähti.

– Väitä tuota muille, hän sanoi. – Minä tunnen sinut ja tiedän, miten paljon hyvää olet tehnyt.

Amina jäi yksin leposohvalle. Eräs juopuneista vieraista huojui heti hänen luokseen ja rojahti viereen. Amina nousi ylös ja siirtyi Limnen luo. Limne teki Aminalle tilaa sohvallaan.

– Ole vain siinä, hän sanoi. – Sarto oli ajattelematon, kun vaati, ettet poistu ennen kuin hän ja minä poistumme. Ei tätä taatusti ole hauska katsella.

Amina nauroi hiukan ja vilkaisi tanssiesitystä, jota kaksi alastonta kaunotarta esitti isäntiensä yllyttämänä. Vähemmän hauskojakin näkyjä oli: joku oksensi, ja yksi miehistä ei tainnut enää muistaa olevansa sisätiloissa, vaan tyhjensi rakkoaan keskellä salia.

– Olen kyllä utelias, Amina sanoi. – En ole koskaan nähnyt tällaisia juhlia, vaikka olen kuullut niistä. Sanovat, että niitä on yhä Autiomaassakin, ja ennen oli enemmän. Mutta tietenkin on huolestuttavaa ajatella, että joudun Itämaahan, missä en enää voi tulla sinun suojaasi.

– Pakosi on yritettävä järjestää, mutta se onnistuu vasta vihkimisen jälkeen, Limne sanoi.

Amina vilkaisi Limneä.

– Ja hääyön jälkeen? hän kysyi.

– Valitettavasti, Limne sanoi. – Sitä ennen en voi tehdä mitään, mutta sen jälkeen turvatoimet ympärilläsi varmaan hellittävät.

Amina lojui sohvalla Limnen edessä. Nähdäkseen tämän kasvot hän nojautui miehen rintaa vasten ja taivutti päätään taaksepäin. Limnen kiharapilven latvat putosivat hänen poskelleen, ja Limnen silmät katsoivat häntä hiukan surullisina, mutta kuitenkin lohduttavina.

– Olet kiltti, kun haluat auttaa, Amina sanoi.

Ehkä he siinä asennossa vaikuttivat toisiinsa uppoutuneilta rakastavaisilta. Ainakin viereisellä sohvalla lojuva kookas, tumma mies ärsyyntyi, nousi ja tuli heitä kohti.

– Miksi puhtaat ovat varanneet naiset vain itselleen? hän kysyi. – Mitä juhlaa tämä on olevinaan? Täällähän meikäläiselle tarjoillaan pelkkää syötävää ja juotavaa kuin palvelijalle. Minä haluan naisen nyt heti.

Hän tarttui Aminan ranteeseen ja tempasi tytön sohvalta. Amina yritti säilyttää tasapainonsa, mutta kaatui miehen rintaa vasten. Hän yritti käyttää Voimaansa, mutta huomasi, että se ei onnistunut. Jos hän olisi elänyt lapsesta asti puhtaiden parissa, hän olisi tiennyt, että Voimaa ei voi käyttää pelästyneenä. Nyt hän tunsi itsensä täysin avuttomaksi yrittäessään turhaan päästä irti.

Mies otti tukevan otteen Aminan mekon kaula-aukosta ja repäisi ohutta kangasta, joka halkesi ritisten. Oli lämmin, eikä Amina ollut pukenut ylleen aluspaitaa. Hoikka tytönvartalo paljastui, ja lähellä olevat juhlavieraat osoittivat nauraen suosiotaan.

Limne oli näyttänyt juovan paljon, mutta hän ei ilmeisesti ollut juuri lainkaan juovuksissa. Hän kimposi nopeasti pystyyn. Hänen leposohvansa edessä ollut pieni tarjoilupöytä kaatui, ja ruoat ja juomat levisivät lattialle. Limne vetäisi yltään tulipunaisen viittansa ja kietoi Aminan siihen. Sitten hän työnsi tytön selkänsä taakse. Limnen hiusten kiharapilvi ja naismaisen ohut mekko eivät sillä hetkellä hämänneet ketään, elostelijasta oli kuoriutunut taistelunhaluinen mies, joka tuijotti Aminaa loukannutta vierasta.

– Onko sinulla asetta? hän kysyi.

– Eihän tässä tappelemaan ryhdytä, mies sanoi. – Olen vieraananne ja minulla on oikeuteni.

Pari sotilasta, jotka olivat seisseet vartiossa, juoksi ovelta paikalle.

– Miekat, Limne sanoi käskevästi.

Toinen sotilaista ojensi heti miekkansa Limnelle. Itämaan mies kieltäytyi ottamasta asetta, jota toinen sotilaista tarjosi hänelle.

– Haluan vain naisen, hän sanoi. – Minulla on oikeus siihen. Mitä sinä tuota namua piilottelet, riittää siitä muillekin. Vai ovatko puhtaiden naiset liian hyviä epäpuhtaiden syliin?

Limne iski miestä avokämmenellä poskelle. Nyt vieraskin tulistui ja tarttui toisen sotilaan tarjoamaan miekkaan. Piiri heidän ympärillään tiivistyi. Enin osa katselemaan tunkeutuvista oli juopuneita Itämaan ylimyksiä.

– Ei tappelua, kuului Sarton ääni ihmismuurin takaa. – Luovuta, Limne.

– Näytä sille, kannustivat vieraat omaa edustajaansa. – Näytä, miten meillä juhlitaan. Opeta ne tarjoamaan meille kunnon iloja eikä lastenkamarin huveja.

– Sotilaat, erottakaa heidät, Sarto käski. Mutta lähellä olivat vain ne kaksi sotilasta, joilta miekat jo olivat siirtyneet taistelijoiden käyttöön.

– Näytä sille, kiljui Itämaan hallitsija Sarton vieressä innokkaana kuin pahankurinen poika ja ilmeisen tietämättömänä siitä, mistä oli kysymys.

Miekat kalahtivat vastakkain, ja taistelu oli lyhyt. Limne tuntui kuin huvikseen torjuvan muutaman iskun, ja upotti sitten nopeasti ja taitavasti miekkansa vastustajan rintaan. Itämainen mies kaatui lattialle, ja verilammikko alkoi muodostua hänen ympärilleen. Limne ojensi miekan takaisin sotilaalle.

– Ei kannattanut pitkittää, hän sanoi yleisölle. – Kehno esitys siitä noin huonon vastustajan kanssa olisi joka tapauksessa tullut.

Sitten hän kääntyi Aminan puoleen ja veti tytön viereensä.

– Itämaan hallitsija, hän sanoi tyynesti. – Olisit tietysti puolustanut morsiantasi, mutta koska et ehtinyt, tein sen puolestasi. Amina on tänään saanut juhlista tarpeekseen. Saatan hänet nukkumaan.

Itämaan hallitsija huojui päättämättömänä paikallaan, ja muut yrittivät selittää hänelle, mitä oli tapahtunut. Sarto vilkaisi tuskastuneena veljeään ja Aminaa, ja komensi sitten palvelijat siivoamaan. Pari synkkäilmeistä miestä, surmatun läheisimmät kai, huolehti ruumiista.

Limne talutti Aminan pois salista ja vei tytön tämän huoneeseen asti.

– Telkeä ovesi, hän sanoi. – En tosin usko, että sinulla on tänä yönä enää vaivaa heistä, Tartasta haetut viihdyttäjät tulevat kyllä kohta, ja tuota vauhtia juoden juhlijat alkavat sammuakin lähiaikoina.

– Mitä sinä teet? Amina kysyi. – Tuleeko sinulle ikävyyksiä?

– Menen takaisin juhlimaan, Limne sanoi huolettomasti. – Itämaan hallitsija ja hänen myötäilijänsä ymmärtävät kyllä selvin päin, etteivät voi koskea Hopeavuoren ruhtinaan veljeen. Juopuneina heistä taas ei ole kunnon vastusta. Miekkailu on hauska harrastus, jolla olen leikitellyt poikaiästä asti. Tosin minä ja harjoitusvastustajani käytämme yleensä tylppää miekkaa ja suojavarusteita.

Hän otti oman viittansa takaisin ja katsoi hymyillen Aminaa, joka ujostellen kokosi käsillään repeytyneen mekkonsa suojakseen.

– Ei sinun minulta tarvitse piiloutua, hän sanoi. – Olen luotettava kuin vanhus, mikään ei enää herätä minun himojani. Kaunis nuori vartalo saa minut tuntemaan vain liikutusta ja haikeutta. Mutta onhan sekin enemmän kuin mihin useimmat puhtaat pystyvät, joten tunnen olevani hiukan vähemmän vajaa kuin monet muut.

– Sinä pystyt vaarantamaan oman etusi puolustaaksesi toista, Amina sanoi. – Olet hyvä ihminen.

Limne naurahti kevyesti.

– Ei tappajasta voi niin sanoa, hän totesi. – Mutta en minä toden sanoakseni kovin pahoillani ole, että tein sen enkä tyytynyt haavoittamaan, sen verran minussa on puhtaan luontoa. Taatusti ihmiskunta ei menettänyt paljon, kun menetti tuon miehen. Ja ehkäpä pelastin jonkun palvelustytön, joka muuten etsisi itselleen kuolemaa huomisaamuna.

– Niin, Amina sanoi. – Sen verran minussakin on puhtaan luontoa, etten sääli sitä miestä.

Pandor istui suuren sykomoriviikunapuun varjossa katselemassa Kraton kahden nuorimman prinsessan leikkiä vesialtaan luona. Hän ei turvallisuussyistä voinut poistua palatsista, eikä hänellä ollut oikeastaan mahdollisuuksia minkäänlaiseen toimintaan. Hän oli tehnyt sen minkä voi: perehtynyt siihen tietoon, minkä Kraton tiedustelu ja Metallin temppelin vakoilijat olivat hankkineet. Sen jälkeen hän oli laatinut suunnitelmansa ja lähettänyt viestejä. Nyt hän saattoi vain odottaa vastauksia.

Ake joutui hoitamaan velvollisuuksiaan Kraton klaanipäällikkönä. Pandor oleskeli paljon Maleen ja lasten seurassa. Maleen tapa kasvattaa lapsia oli hänelle uusi ja outo, sillä puhtaiden lapset totutettiin jo varhain hallitsemaan tunteensa. Varsinkin Maleen tapa halata pienokaisia vaikutti alkukantaiselta; hän ei halannut vain pienimpiä, minkä puhdaskin olisi juuri ja juuri suvainnut, vaan jopa toisellakymmenellä olevaa poikaa. Hän ei edes moittinut, vaikka poika itki lemmikkiliskonsa kuolemaa.

Pandor myönsi mielessään, että epäpuhtaiden tavoissa oli jotain houkuttelevaa, melkein kutsuvaa. Se oli tietenkin luonnollista, koska monien asiantuntevien tutkimusten mukaan epäpuhtaiden virheet olivat myös puhtailla olemassa. Asiantuntijat väittelivät siitä, oliko kysymyksessä pahe vai sairaus, mutta täysin vapaa halusta antaa ja saada hellyyttä ei ollut kukaan. Pandoria oli poikaiässä lohduttanut, ettei hän ollut yksin häpeällisen salaisuutensa kanssa kamppaillessaan puhtaalle sopimattomia tunteita vastaan, vaan todennäköisesti muutkin kävivät kaikessa hiljaisuudessa samaa taistelua.

Kratossa Pandor oli päättänyt mukautua epäpuhtaiden tapoihin niin paljon kuin mahdollista. Hän myönsi itsekseen, että se ei ollut lainkaan vastenmielistä, vaan melkein nautinnollista. Arvonimeäkin hänestä käyttivät vain palvelijat ja viranhaltijat, perheen keskuudessa hän oli Pandor jopa lapsille.

Amina oli kasvanut täällä Maleen hoidossa. Noina vuosina Pandor oli usein miettinyt, oliko sittenkään ollut järkevää jättää tyttö epäpuhtaiden kasvatettavaksi. Nyt hän tiesi tehneensä oikein. Vaikka epäpuhtaiden käytöksessä oli paljon kummallista ja arveluttavaa, heidän tapansa kohdella lapsia tuotti jostain syystä hyviä tuloksia. Lyhyen tapaamisen aikana Pandor oli vakuuttunut siitä, että Amina oli tasapainoinen ja onnellinen, vaikka eli ihmiselämän kuohuvinta vaihetta. Pandor muisti oman aikuistumisensa kaoottisena kamppailuna yhteisön vaatimusten ja omien toiveiden välillä. Se oli ollut tuskallista aikaa. Hän oli päätynyt lopulta ainakin kohtuullisen hyvin sellaiseksi kuin puhtaan perinteiden mukaan tuli olla. Hänen omia toiveitaan lopputulos ei kuitenkaan kaikin tavoin vastannut.

Vesialtaan luona oli vain kaksi Kraton nuorinta prinsessaa, Tiika ja Rina. Malee istui Pandorin vieressä ompelutyö sylissään. Kätevät sormet tekivät koristekirjontaa melkein kuin itsestään, Maleen ei ilmeisesti tarvinnut paljonkaan keskittyä työhön. Puuhan tarpeettomuudessa oli jotain rauhoittavaa. Pandor tiesi jo, että Malee oli älykäs ja voimakastahtoinen. Puhtaiden joukossa hänet olisi ohjattu kykyjään vastaavaan työhön, hallintoon tai tutkijaksi.

– Olen ihmetellyt, miten sinä ja Ake olette valinneet ne lapset, jotka otatte kasvatettavaksenne, Pandor sanoi. – Eikö teillä ole ketään, joka näkisi heidän mieleensä? Vanhemmista pojistanne vain Nomilla on merkittäviä älyllisiä kykyjä, Jaanosta tuskin tulee tavallista kansalaista kummempaa. Pikkutytöistä taas Rina on älyllisesti pahasti vajaa. Etkö ole huomannut sitä?

– Olen tietenkin, Malee sanoi. – Rina on sairastanut aivokuumeen, eikä hänestä ehkä koskaan tule itsenäisesti toimeentulevaa. Hän ei puhu vielä lainkaan, vaikka on kohta viisivuotias, ja hänen ymmärryksensä on parivuotiaan tasolla. Mutta minulla on hyvää aikaa huolehtia hänestä.

– Sinulla on kykyä myös todella merkittäviin asioihin, kuten hallintoon ja suunnitteluun, Pandor sanoi.

– Onhan minulla, Malee myönsi. – Mutta niihin tehtäviin riittää tällä hetkellä muitakin kyvykkäitä. Rinalle ja Tiikalle oli vaikea löytää sopivaa hoitajaa.

– Kuka tahansa selviäisi lastenhoidosta, Pandor väitti.

Malee naurahti.

– Tiika oli alkuun säikähtynyt ja itkuinen, hän sanoi. – Pienokaista oli ilmeisesti kohdeltu julmasti. Hänen hoitamisensa vaati suurta taitoa, ja olen ylpeä onnistumisestani. Nyt hän kyllä jo on helppohoitoinen, mutta hän on ehtinyt kiintyä minuun. Minun on kannettava vastuu herättämästäni kiintymyksestä lapsen aikuistumiseen asti.

– Vastuu herättämästäsi kiintymyksestä, Pandor toisti kuin maistellen ajatusta. – Te epäpuhtaat joudutte kummallisten ongelmien eteen. Eikö olisi yksinkertaisinta toimia niin kuin me. Vältämme herättämästä lastemme alkukantaista taipumusta takertua toiseen ihmiseen.

Malee lakkasi ompelemasta.

– Lasten kasvattaminenhan perustuu rakkauteen, hän sanoi. – Se mitä sinä sanot alkukantaiseksi taipumukseksi, on kaiken perusta. Meissä on valmius rakastaa, ja osoittaessamme tunteemme vahvistamme sitä itsessämme ja toisissa. Rakkauden takia lapset tekevät, mitä tietävät minun toivovan.

– Me puhtaat rakennamme lapsiimme niin kuin kumppaneihinkin järkeen perustuvan luottamuksen, Pandor sanoi.

Rina kääntyi samassa ja tepsutti heitä kohti. Hänen yllään oli vain lyhyt paita. Se oli kastunut, ja pyöreä vatsa näkyi somasti sen läpi. Lapsi hymyili iloisesti, ja tummat silmät kohdistuivat Pandoriin.

– Ehkä kuvaamasi luottamus ei eroa rakkaudesta kovin paljon, Malee sanoi. – Rinaan en ole yrityksistäni huolimatta saavuttanut sellaista yhteyttä kuin tahtoisin, mutta sinuun hän luottaa.

– Jostain syystä hän pyrkii aina minun luokseni, Pandor totesi huvittuneena. – Ehkä se johtuu siitä, että en millään lailla yritä lähestyä häntä. Hän on vapaa päättämään itse.

– Minä taidan liian innokkaasti tarjota seuraani, Malee myönsi. – Luulen, että tein niin myös Aminan suhteen. Hän ehkä koki sen vaatimuksena.

Rina ojensi kätensä pyytävästi. Pandor tarttui tyttöön ja nosti hänet polvelleen naurahtaen hiukan.

– Mekin pidämme joskus lapsia sylissä, kun he ovat pieniä, hän sanoi. – Tietysti vältämme sitä jo tämän ikäisen kanssa, ettei luonne kärsisi. Mutta Rinan kohdalla voin joustaa periaatteistani tuntematta syyllisyyttä. Hänen vaurionsa on niin vakava, ettei liiallinen hellyyskään häntä pilaa.

– Pandor, Malee sanoi ja näytti hiukan moittivalta. – Et saisi puhua Rinasta noin.

Pandor vilkaisi häntä kummastuneena.

– Pitäähän tosiasiat myöntää. En ajattele kuin Sarto, jonka mielestä vajaat ja jälkeenjääneet pitäisi surmata, mutta tietysti he ovat pelkkä taakka, josta on huolehdittava.

Rina kääntyi katsomaan Pandorin kasvoja ja ojensi pienen kätensä koskettamaan tämän poskea. Kun hän sai palkakseen hymyn, hän innostuneesti nauraen kurotti suukottamaan. Pandorkin nauroi hiukan häkeltynyttä mutta lämmintä naurua.

– Etkö voi kuvitella, että kiintyisit häneen ja olisit iloinen hänen olemassaolostaan? Malee kysyi.

– Minä voisin hyvinkin kiintyä, Pandor myönsi hiukan vaivautuneesti. – Kukaan puhdas ei ole täysin vapaa epäpuhtaista tunteista, ja sinulle uskallan myöntää, että minulla niitä on hävettävän paljon. Mutta järkevästi ajatellen olisi paras, jos tällaisten ihmisten syntyminen voitaisiin estää.

– Miksi? Malee kysyi.

– Sehän on itsestään selvää, Pandor väitti.

Kuuma päivä ja leikkiminen oli väsyttänyt Rinaa. Hän etsi hyvää asentoa turvalliselta tuntuvassa sylissä ja oli nukahtamaisillaan.

– Anna hänet minulle, Malee sanoi. – Kun hän on nukahtanut, häntä ei saisi laskea pois sylistä. Hän herää silloin, ja herätessään kesken uniaan hän itkee lohduttomasti. Luulen, että se aiheuttaa hänelle tuskallisen päänsäryn.

– Olen huomannut sen, Pandor sanoi. – Hän voi nukkua tässä, ei siitä ole vaivaa. Itse asiassa se tuntuu mukavalta. Olen joskus hiukan naureskellut sitä, että puhtaat hankkivat lemmikkikoiria, joita he kohtelevat kuin epäpuhtaat rakkaitaan. Taidan nyt ymmärtää heitä. Meillä kaikilla on tarve helliä jotain, ja on rentouttavaa antaa tuolle tarpeelle myöten. Rinahan ei oikeastaan ole koiraa kummempi.

– Noin voit sanoa vain, jos ajattelet meitä kaikkia osana luontoa, Malee väitti. – Suhteutat asioita väärin. Aikuisenakin Rina tosin tulee olemaan älyltään heikompi kuin sinä tai minä, mutta entä sitten? Hän on sellainen, jollaiseksi hänet on tarkoitettu. Hänen merkityksensä ei ole meidän tiedossamme, niin kuin ei ole omammekaan.

Pandor korjasi nukkuvan lapsen asentoa ja hymyili melkein surumielisesti.

– Nuorena yritin pohtia tuollaista, hän tunnusti. – Älyllisesti ylivertaiset ihmisetkin ovat oikeastaan mitättömiä ja tietämättömiä. Elämme hetken ja raukeamme tyhjiin. Siltä kannalta tietysti ero minun ja Rinan välillä on häviävän pieni, enkä edes voi tietää, kumman merkitys kokonaisuudelle on suurempi.

– Ajatteletko nyt toisin? Malee kysyi.

– En tiedä, Pandor sanoi epäröiden. – Ainakin minun pitäisi ajatella toisin, sillä järki on kuitenkin ainoa, mihin ihminen voi luottaa. Sen varassa on toimittava, ja valioihmisten on hallittava niitä, joiden järki on heikompi.

– Eikö Sarton järki ole yhtä hyvä kuin sinun? Malee kysyi.

– On, ehkä jopa parempi.

– Miksi sitten vastustat häntä?

Pandor naurahti vaivautuneesti.

– Olen itsekin pohtinut sitä, hän sanoi. – Sarto on ehdottomasti valioihminen, samoin Limne, jos mitataan vain älyä. Sartolla on myös moitteeton itsehillintä, eikä hän tavoittele itselleen muuta kuin kunniaa siitä, että hän pystyy viemään käytännössä läpi sen, mitä pitää oikeana. Se on täysin hyväksyttävää.

– Vika on siis siinä, mitä hän pitää oikeana, Malee sanoi.

– Niin, Pandor myönsi. – Ja kuitenkin hänen päämääränsä on moitteettoman järkevä. Hän haluaa puhdistaa ihmiskunnan tarpeettomista ja vahingollisista aineksista. Niinhän me teemme eläimiäkin jalostaessamme. Uusi, parempi ihmiskunta elää sitten sopuisasti ja onnellisena. Oma kantani ei ole perusteltavissa järjellä, mutta minun mielestäni valioihminen on muita tuhotessaan itse tahrautunut eikä enää ole valioihminen.

Kirra tuli puutarhaan. Hän oli Metallin pääjohtajan asussa, sillä salamurhan yritystä edeltävät sopimukset papiston keskuudessa tehtävistä siirroista oli toteutettu muuttuneista olosuhteista huolimatta. Kultainen auringonkehrä hehkui hänen rinnallaan. Sen ketjuja oli jouduttu lyhentämään, sillä Kirra oli pienikokoisempi kuin kukaan edeltäjistään. Muutenkin hänen oli pidettävä auringonkehrää ylempänä kuin sitä oli tavattu pitää, sillä rintojen päällä arvonmerkki olisi näyttänyt huvittavalta.

Kirra pysähtyi ja hymyili huomatessaan Pandorin sylissä nukkuvan lapsen.

– Et käyttäydy puhtaan tavoin, Pandor, Kirra totesi.

– Minua hävettää kyllä, Pandor sanoi puolittain tosissaan. – Onko sinulla uutisia?

– Meeta on tullut, Kirra sanoi. – Olen menossa mukaan neuvotteluun, mutta halusin sitä ennen vielä puhua kanssasi.

Meeta, Aken merikauppiasisä, jonka omaisuus paisumistaan paisui, oli kutsuttu Kratoon neuvottelemaan Pandorin tarvitsemasta lainasta. Pandor omisti Metallin temppelin Tartan osaston kokonaisuudessaan, ja oli sijoittanut sen haltuun muutkin varansa, mutta oli käynyt juuri niin kuin hän oli heti vallankaappauksen tapahduttua arvellutkin. Kemerien kuningas oli Sarton käskystä keskeyttänyt Tartan temppelin koko toiminnan. Pandorin omaisuus oli eräänlaisessa takavarikossa: edelleen hänen, mutta ei käytettävissä.

– Tartassa odotetaan minun kuolemaani, jota Sarto luonnollisesti yrittää kaikin käytettävissä olevin keinoin järjestellä, Pandor sanoi. – Tuskin kukaan merkittävä vaikuttaja on valmis näissä oloissa tukemaan minua. Meetalta saatava apu on ainut jäljellä oleva mahdollisuus.

Tiika tuli vaatimaan itselleen leikkiseuraa. Malee nousi ja Kirra istui hänen paikalleen. Rina alkoi liikehtiä levottomasti ja kitisi. Pandor nosti tytön melkein pystyyn rintaansa vasten. Mustakiharainen pää painui vaalean silkkimekon olkapäälle, ja lapsen kasvoille levisi tyyni, onnellinen ilme.

– Vaikuttaa siltä kuin olisit nukuttanut häntä ennenkin noin, Kirra kummasteli.

– Itse asiassa olen, Pandor myönsi. – Hän nukkuu sillä tavalla levollisesti, joten ei kai siinä ole mitään pahaa. On varmaan vaikeaa, kun ei voi kertoa kenellekään kivuistaan eikä osaa pyytää apua.

Hän näytti melkein syylliseltä ja Kirra naurahti. Pandorkin hymyili, mutta vaisusti. Vaikka hän tiesi, etteivät epäpuhtaat tietenkään paheksuneet lapsen hellimistä, ja vaikka hän perusteli itselleen käytöstään Rinan erikoislaatuisuudella, hän ei voinut mitään hienoiselle häpeäntunteelle.

Tiika ja Malee nakkelivat pieniä kiviä vesialtaaseen. Kirra katseli heitä hetken ja kääntyi sitten Pandoriin päin.

– Miten meidän käy, jos Sarto voittaa? hän kysyi.

Hänen äänensä oli asiallinen ja hänen kasvonsa olivat tyynet. Pandor katsoi Kirran silmiä, joiden syvänruskea levollisuus oli maanläheistä ja rauhoittavaa. Vaikka elämässä epäpuhtaiden keskellä olikin viehätyksensä, kun sai ikään kuin varkain toteuttaa luonteensa paheellista puolta, Kirran seurassa Pandor tunsi melkein palaavansa puhtaiden järjestyneeseen, kurinalaiseen elämään ja sen suomaan turvallisuuteen. Kirra ymmärsi elämän oikein. Tunnekuohut eivät auttaneet, piti myöntää tosiasiat ja tehdä se, mikä oli mahdollista.

– Se on melko helppo ennustaa, Pandor sanoi. – Jos en saa pysäytetyksi Sartoa, Amina vihitään, Enetta surmataan, Malee ja Ake salamurhataan ja luonnollisesti myös minut. Krato miehitetään, ja samaan aikaan lähtevät Itämaan sotajoukot liikkeelle valtaamaan kaakkoista maailmaa; lopputuloksena, joidenkin mutkien jälkeen, Sarto on itäisen maailmanpuolikkaan valtias.

– Metallin temppeli ilmeisesti joutuu Sarton käsiin, Kirra sanoi.

– Kun tarpeelliset surmatyöt on tehty, omaisuuteni on Aminan, ja sitä kautta Sarton käytössä.

– Mihin Sarto pyrkii? Kirra kysyi. – Onko mahdollista saada hänet toimimaan siten, että yhteiskunnan vähäosaistenkin tarpeet tulevat huomioon otetuiksi?

Pandor hymähti kuivasti.

– Kysymyksesi on outo, hän huomautti. – Et kysynyt tuota minulta, kun neuvottelimme temppelin asioista.

– Dotar luotti sinuun. Se riitti minulle.

– Ei Dotarkaan tuntenut päämääriäni silloin.

– Ratkaisu, jota Dotar sinulle ehdotti, oli samalla koe, Kirra väitti. – Siihen suostuminen vähensi valtaasi melkoisesti, etkä lainkaan epäröinyt, koska koit päämäärämme yhteisenä.

– Okam epäili sitä juonitteluksi. Sitä se olisi saattanut ollakin.

Kirra hymyili ja hänen ruskeat silmänsä tuikkivat iloisesti.

– Et tainnut huomata, miten monilla tavoilla paljastit itsesi, hän sanoi. – Minä olin valmis hyväksymään sinut viimeistään silloin, kun puhuit puhtaiden vallanhalusta ongelmana. Dotar vakuuttui luonteenlaadustasi jo klaanipäällikön palatsin pienessä salissa; hän piti rehellisyydestäsi ja siitä, mitä sanoit kumppanuudesta. Nyt sinuun luottaa jo Okamkin. Sinun oikeudenmukaisuutesi on aivan sama asia kuin Okamin ajatus ihmisten yhteenkuuluvuudesta, Aken huolenpito kansasta, Dotarin julistama Kooran rakkaus tai minun käsitykseni ihmisen velvollisuudesta auttaa muita. Ajatuksissasi on puutteita, mutta koska perusasia on kunnossa ja olet järkevä, osaat aikanaan korjata käsityksiäsi.

– Olen siis paljastanut itseni, Pandor myönsi hymyillen. – Yhteiskuntajärjestelmä, jota Ake ja Dotar Metallin temppelin avulla ovat luomassa, kiinnostaa ja viehättää minua. Siinä on puhtaan kannalta arveluttavia kohtia, mutta yhteistyö teidän kanssanne tuntui oikealta.

– Voisiko Sarton saada ymmärtämään meidän kantamme? Kirra kysyi.

Pandor vaipui ajatuksiinsa.

– En tiedä, hän sanoi lopulta. – Sarton kannatus perustuu hänen ajatustensa puhtauteen, ja hänen vallanhimonsa on hyvin voimakas. Sellaisessa tapauksessa kyky harkita asioita kiihkottomasti häiriintyy helposti.

– En aio luopua periaatteistani, Kirra sanoi. – En siis voi työskennellä Sarton kanssa. Toivottavasti Meeta rahoittaa toimesi häntä vastaan.

Pandor hymyili.

– Jos Sarto olisi mahdollista ohjata tavoittelemaan samaa kuin sinä, olisit siis hänen kanssaan yhteistyössä Maleen, Aken, Enettan ja minun kuoleman jälkeenkin? hän kysyi.

Kirra virnisti huvittuneena.

– Eikö se ole puhdas periaate? hän tiedusteli.

– Kyllä, ja hämmästyttävä ajatus epäpuhtaalta.

Kirra hymyili haikeasti.

– Pidän Akesta, Maleesta ja Enettasta, hän sanoi. – Pidän sinustakin. Auttaisin ketä hyvänsä teistä, jos voisin, mutta en tietenkään Metallin temppelin omaisuutta vaarantaen. Kuolemanne jälkeen toimisin niin kuin ennen, samojen asioiden hyväksi. En pohtisi Sarton aiempia tekoja ja niiden vaikuttimia, vaan hänen tulevia tekojaan ja niiden seurauksia.

– Noin ajattelee puhdas parhaimmillaan, Pandor huomautti.

Kirra katsoi häntä ruskein, upottavin silmin.

– Olen lukenut puhtaiden kirjoituksia, hän sanoi. – Niissä kuvataan juuri minun kaltaistani, kovaa ja itseriittoista ihmistä ihanteena, jota kohti tulisi pyrkiä. Mutta minusta tuli tällainen, koska kasvoin hyvin turvattomissa oloissa, kukaan ei välittänyt minusta. En lapsena uskaltanut rakastaa, etten pettyisi, enkä enää muuttunut Aken, Maleen ja Dotarin hoivissakaan.

– Etkö ole ylpeä siitä, että olet vapaa epäpuhtaiden sairaasta tunteellisuudesta? Pandor kysyi.

– En, Kirra sanoi. – Mutta olen tottunut siihen mitä olen, ja kestän sen. Entä sinä, Pandor? Ehkä puhtaat tuntevat luontojaan vähemmän kuin muut ihmiset, mutta kirjoituksistanne päättelen, että teistä nyhdetään kasvatuksella sekin vähä. Oletko vilpittömästi tyytyväinen rakkaudettomuuteen?

Pandor epäröi ja vilkaisi sylissään nukkuvaa lasta.

– En ole, hän sanoi äkkiä kiivaasti, melkein kuin suuttuneena. – Lapsena minulla oli tunteita, jotka piti tukahduttaa. Vielä aikuisena kiinnyin Aminan äitiin liikaa, enkä kadu sitä. Kiintymyksessä, tai rakkaudessa, jos haluat käyttää tuota irvokasta sanaa, on jotain kaunista, vaikka se on järjenvastaista.

– Niin, Kirra sanoi. – Järki ei riitä, se tarvitsee ohjaajakseen rakkauden.

– Huomaa, että olet Dotarin kasvattama, Pandor sanoi. Hänen äänestään kuului, että hän oli harmissaan äskeisestä tunnustuksestaan.

– Dotar on hyvin viisas, Kirra väitti.

– Saattaa olla, Pandor myönsi. – Ainakin hän on käsittämätön. Mitä hän luulee saavansa aikaan Hopeavuorella?

– Ei hän ehkä luule mitään, Kirra sanoi. – Häntä ohjaavat tunteet enemmän kuin ketään muuta tapaamaani ihmistä. Hän lähti siksi, että Enetta on vaarassa.

Kraton klaanipäällikön neuvotteluhuoneessa istuivat Ake, hänen isänsä Meeta ja Kirra. Ake oli tavanomaisella paikallaan pöytänsä takana, vaikka tilaisuus olikin epävirallinen. Meeta istui häntä vastapäätä. Meeta oli kauniisti vanhentunut, harmaatukkainen mies yksinkertaisessa merikauppiaan asussa. Häntä vilkaistessaan ei olisi uskonut, että hän kuului maailman rikkaimpiin ihmisiin.

– Vetoan sinuun, isä, Ake sanoi pyytävästi. – Ehkä ajattelen liikaakin Aminaa, Enettaa, Nomia ja Dotaria, jotka ovat Hopeavuorella. Mutta Pandorin tukeminen ja Sarton syrjäyttäminen on Kraton kansan etu ja enemmänkin, koko ihmiskunnan auttamista.

– Pandor tarvitsee metallia tai rahapapereita, Kirra sanoi. – Metallin temppelin varoja en voi antaa, levottomina aikoina minun on suojattava omaisuutemme tarkkaan.

Meeta naurahti.

– Minua pyydät kuitenkin ottamaan riskin, hän sanoi.

Kirra pysyi totisena.

– Sinulla on omaa varallisuutta, hän sanoi. – Minä huolehdin temppelin omaisuudesta, joka ei ole minun. Siksi en voi tehdä päätöksiä tunteitteni mukaan.

– Minä voin toimia tunteitteni mukaan ja teenkin sen, Meeta myönsi. – Mutta juuri siksi en auta Pandoria. En halua olla missään tekemisissä Hopeavuoren valtataistelun yhdenkään osapuolen kanssa.

– Pandor tarvitsee välttämättä ainakin lainaa sinulta, Ake sanoi. – Krato ei pysty lainaamaan, Kraton varat on sijoitettu viljelyjärjestelmien uudelleenrakentamiseen.

– Olen pahoillani, mutta minun on mahdoton tukea ketään puhdasta, Meeta sanoi. – Se on periaate, josta en voi luopua. Puhtaiden julma yhteiskuntajärjestys ei ole tukemisen arvoinen, oli sitten vallassa kuka hyvänsä.

– Dotar osasi selittää minulle, että Pandor pyrkii kohti oikeudenmukaisuutta, Ake sanoi. – Valitettavasti en osaa perustella sitä sinulle.

– Hän saattaa naamioida pyrkimyksensä paremmin kuin veljensä, Meeta sanoi. – Minun mielestäni kaikki järjestelmät, jotka perustuvat ihmisten eriarvoisuuteen, ovat yhtä vastenmielisiä.

– Useimmat ihmiset uskovat eriarvoisuuteen, Kirra sanoi. – Jos olet rehellinen, Meeta, sinäkin pidät itseäsi valioihmisenä.

Meeta nauroi.

– Niin pidän, hän myönsi. – Mutta ymmärrän sen kuvitelman vääräksi. Juuri siinä on minun ja puhtaiden ero.

– Kirra on oikeassa, isä, Ake väitti. – Työskentelen kaiken aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä olevansa väärässä puhuessaan roskaväestä ja huonosta kansanaineksesta. Moni haluaisi kuolemantuomion rikollisille, eivätkä kaikki hyväksy vammaisten lasten henkiin jättämistäkään tai parantumattomasti sairaiden hoitoa ainakaan yhteiskunnan kustannuksella. Eivät puhtaat ole siinä suhteessa poikkeuksellisia, vaan tavallisia ihmisiä.

– Silti en voi tukea ketään heistä, Meeta sanoi jyrkästi. – Hopeavuorella on tapahtunut myös hyviä uudistuksia viime vuosina, mutta perusperiaate on väärä.

– Pandor puhuu ja ajattelee oppimallaan tavalla, Kirra sanoi. – Hänen halunsa toimia oikein on kuitenkin vilpitön, ja hänen kanssaan pystyy neuvottelemaan. Hän on samalla asialla kuin Ake ja minä, hän haluaa oikeudenmukaisuutta.

Meeta nousi.

– En lähde sellaiseen uhkayritykseen, että luottaisin puhtaaseen, hän sanoi. – Ei kannata enää puhua asiasta, mennään ilmoittamaan päätökseni hänelle.

– Hän on varmaan puutarhassa, Ake sanoi. – Tapaat samalla Maleen ja pienimmät lapset.

Meeta hymyili.

– Mitä heille kuuluu? hän kysyi. – Joko Tiika nukkuu yönsä rauhallisesti?

– Hän näkee vielä joskus painajaisunia, mutta Malee pitää hänet vieressään, Ake sanoi. – Hän herättää tytön, jos tämä alkaa itkeä, ja lapsi nukahtaa sitten heti uudestaan todettuaan olevansa turvassa. Enemmän meitä huolettaa Rina. Hän ei osaa kertoa pahasta olostaan, eikä häntä ole helppo rauhoittaa.

– Rinan hoitaminen on vaikea tehtävä, Meeta arveli. – Teitte kauniisti ottaessanne hänet kotiinne.

– Valinta oli helppo, Ake vakuutti. – Malee ottaa ne, joita muut eivät huoli. Enetta tuli meille, koska hän oli niin nälkiintynyt ja heikko, että hänen ei uskottu enää jäävän henkiin. Aminaa ei kukaan muu huolinut tytön oudon vaaleuden takia.

Ake jäi kuuntelemaan sanojensa kaikua. Poissaolevien tyttöjen nimet tuntuivat jäävän ilmaan. Meetan katse muuttui sulkeutuneeksi ja Ake räpäytti pari kertaa kiivaasti silmiään.

– Jospa edes Dotar olisi täällä, hän sanoi. – Kielsin Dotaria lähtemästä, mutta hän ei kuunnellut. Hän tiesi itsekin, että mitään mahdollisuuksia tuskin olisi, mutta lähti silti yrittämään.

– Mitä muuta häneltä odotit, Meeta sanoi. – Niin mies tekee.

Kirra avasi oven käytävälle, ja siellä seisova vartiosotilas kiirehti pitämään sitä avoinna. Kirra katsoi Meetaa ja Akea odottaen, mutta nämä olivat pysähtyneet paikoilleen.

– Älä käsitä minua väärin, poikani, Meeta sanoi. – Tarkoitin, että Dotar ymmärtää velvollisuutensa ja teki oikein.

– Tarkoitit myös, että minä en ole velvollisuuksieni tasalla, Ake sanoi hiljaa. – Minä vain odotan, että Dotar pelastaisi tytöt.

– Anna anteeksi, Ake, Meeta sanoi. – Minäkin olen huolissani heistä.

Isä ja poika katsoivat toisiaan. Meetan karhumainen, leveäharteinen olemus kutisti Aken tavallistakin hennommaksi ja ryhdittömämmäksi.

– Olet klaanipäällikkö, Meeta sanoi. – Sinulla on velvollisuutesi, et voi jättää Kratoa.

– Olen myös pelkuri, Ake sanoi. – Väitätkö, ettet ajattele niin?

Meeta oli hiljaa. Ake tuijotti häntä kalpeana ja totisena.

– Uskallatko sanoa rehellisesti, mitä ajattelet? hän kysyi.

Meeta ojensi molemmat kätensä Akea kohti.

– Uskallan tietysti, hän sanoi. – Olet aina ollut herkkä ja arka, mutta myös harkitseva ja vastuuntuntoinen. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet.

Aken kasvoille syttyi pieni, nolostunut hymy. Hän ojensi käsiään tarttuakseen Meetan käsiin, mutta muuttikin sitten mieltään ja syleili isäänsä.

– Olet kasvattanut minut hyvin, eikä huono itsetuntoni ole sinun syytäsi, Ake sanoi. – Annathan anteeksi turhan riidan haastamiseni?

Ovea auki pitävä vartiosotilas yritti näyttää ilmeettömältä ja asialliselta, mutta Kirra tiesi, että Meetan ja pojan keskustelua pian selostettaisiin laajalti. Se lisäisi taas kummankin suosiota, eikä syyttä. Kirra mietti hiukan haikeana, millaista olisi ollut, jos olisi pystynyt rakastamaan edes yhtä ihmistä – isäänsä, lastaan tai puolisoaan. Mutta siihen piti kai syntyä ja kasvaa, niin kuin Ake Meetan pojaksi. Jos ei ollut lapsena saanut rakkautta, ei oppinut koskaan rakastamaan ketään. Se oli lohduton väite, jonka Kirra oli lukenut Äitijumalan temppelin kirjakääröistä.

Ake ja Meeta kävelivät vierekkäin käytävää pitkin. Meeta selitti taas päätöstään olla lainaamatta rahaa puhtaalle. Hän laski kävellessään kätensä poikansa olkapäälle.

– Olen kovin pahoillani, hän sanoi. – Ymmärrän kyllä vaikeudet, jotka päätöksestäni koituvat sinullekin. Elilassa odottaa ahne palkkasoturijoukko luvattua ryöstösaalistaan. Jos vieraanasi oleva syrjäytetty Hopeavuoren ruhtinas ei voi maksaa heille, sen tekee nykyinen ruhtinas. Krato joutuu taas sotaan.

– Jos Itämaa yhtyy hyökkäykseen, mahdollisuutemme ovat Koudan mielestä huonot, Ake sanoi. – Kareta lähettää ehkä joukkoja avuksemme, mutta hänellä ei ole varaa luovuttaa miehiään kovin paljon.

– Karetalla on omat ongelmansa, Meeta sanoi. – Tilanteesi on ikävä. Toivottavasti ymmärrät kantani.

– Noudatat periaatteitasi, isä, Ake sanoi ja hymyili vaisusti. – Kunnioitan sitä, vaikka olenkin pahoillani.

He tulivat puutarhaan. Tiika ryntäsi iloisesti kiljuen Meetaa vastaan, sillä Meeta tapasi aina tuoda jotain. Hän pysähtyikin kaivamaan vyölaukustaan lelua. Malee tuli Tiikan perässä.

– Missä Pandor on? Ake kysyi.

– Rina alkoi kouristella, Malee sanoi. – Pandor lähti kävelemään häntä kantaen. Tiedäthän, että se joskus auttaa.

– Rina parka, Ake sanoi. – Toivottavasti Pandor saa hänet nukahtamaan uudestaan, nuo kouristukset ovat varmaan hyvin tuskallisia.

Pandor tuli kukkaistutusten takana kulkevaa polkua pitkin vesiallasta kohti. Hän piteli Rinaa pystyasennossa olkapäätään vasten ja silitti toisella kädellään tämän selkää. Hän ei huomannut muita, vain Maleen, joka kiirehti vastaan.

– Rina rauhoittui ja nukkuu taas, Pandor sanoi. – Mutta nyt hänen on ehdottomasti heräiltävä omia aikojaan.

– Tiedän, muuten seuraisi ankara pahoinvointi, Malee sanoi. – Pidä hänet tiukasti kiinni itsessäsi. Luulen, että sydämen lyöntien kuuleminen rauhoittaa häntä.

Pandor meni istumaan penkille sykomoriviikunapuun alle ja puristi toisella kädellään lasta rintaansa vasten silittäen yhä toisella kädellä hoikkaa selkää. Vasta silloin hän huomasi Kirran, Aken ja Meetan. Hän katsoi Meetaa kuin pahanteosta yllätettynä. Käytöstavat, jotka hän oli omaksunut, olisivat ehdottomasti vaatineet lapsen laskemista penkille. Pandor epäröi kuitenkin vain hetken.

– Rohkenen toimia seurassasi epätavallisesti, hän sanoi katsoen Meetaa anteeksipyytävästi. – Tyttö on erilainen kuin muut lapset. Hän kärsisi herättämisestä.

– Tiedän, Meeta sanoi.

Hän istui penkille, laski ison kätensä Rinan hiuksille, ja niin tehdessään hän tuli samalla hyvin lähelle Pandoria. Meeta oli usein käynyt Tartassa ja asioinut joskus Hopeavuorellakin, miehet olivat tutut keskenään. Silti Meeta katsoi Pandoria tutkivasti kuin vierasta.

– Olet saavuttanut Rinan luottamuksen, Meeta sanoi. – Hän ei nuku kenen hyvänsä sylissä.

Pandorin kasvoilla oli nyt puhtaalle tyypillinen, pilkallisen ylimielinen ilme.

– Saan olla siitä iloinen, hän sanoi. – Sylini kelpaa harvoille.

– Käsittääkseni et sitä usein tarjoilekaan, Meeta sanoi samaan sävyyn. – Tartan satamassa on hiukan karkea sanonta, joka kuitenkin taitaa olla todenmukainen: puhdas syleilee vain paritellessaan.

– Sanontoja on monenlaisia, Pandor huomautti. – Tartassa olen kuullut sellaisenkin sanonnan, että Meetan ”ehkä” tarkoittaa ”ei”. Koska et puhu mitään pyytämästäni järjestelystä, lienet torjunut sen.

Ake puuttui puheeseen.

– Niin isä teki, Pandor, hän sanoi.

Pandor hymyili vaisusti.

– Osasin odottaa sitä, hän sanoi tyynesti. – Minun valtani on siis loppu ja Sarto tulee hallitsemaan Hopeavuorella.

Rina kitisi unissaan ja Pandor korjasi hänen asentoaan. Tyttö rauhoittui ja painoi huokaisten kasvonsa miehen rintaa vasten. Pandor katsoi Akea silmiin.

– Valitettavasti toivoin itsekkäästi oman valtani takaisin saamista enkä tehnyt päätöstäni ajoissa, hän sanoi. – Tietoa ei siis luultavasti saada Hopeavuorelle ennen kuin Aminan avioliitto Itämaan hallitsijan kanssa jo on solmittu; epäröintini aiheuttanee tyttärelleni ikävän tilanteen ja hänen kasvattisisarensa kuolee tarpeettomasti. Muuta vahinkoa ei tapahdu.

– Mitä aiot? Kirra kysyi levottomana.

– Vain yksi ratkaisu on mahdollinen, Pandor sanoi. – En voi mitätöidä Sarton oikeutta toimia sijastani Aminan isänä kuin yhdellä tavalla. Minulla on tässäkin tilanteessa oikeus kaiken omaisuuteni kokonaisluovutukseen. Sen mukana siirtyy myös Aminan isyys. Siirron tulee olla virallisesti vahvistettu, se on julkisesti kuulutettava ja lähetettävä tiedoksi kaikille puhtaiden kanssa yhteistyössä oleville hallitsijoille. Teen siirron sinulle, Ake.

– Pandor, Ake sanoi tukahtuneesti. – Se siirto on peruuttamaton ja tekee sinut loppuiäksesi oikeustoimikelvottomaksi. Et voi omistaa mitään, mikä tulisi kirjata, etkä voi ajaa itse asioitasi.

Pandor naurahti hiukan.

– Tiedän toki, hän vakuutti. – Minut merkitään sen holhoukseen, jonka hyväksi siirto on tehty, joten luotan vieraanvaraisuuteesi.

Meeta oli kaiken aikaa istunut Pandorin vieressä. Hän katseli miten Rina alkoi heräillä. Uniset silmät raottuivat välillä ja lupsahtivat taas kiinni, sitten ne pysyivät auki aiempaa kauemmin, tutkivat ja tunnistivat Pandorin. Tyttö huoahti tyytyväisenä ja ojensi kättään miehen leukaa kohti.

– Oletko nukkunut tarpeeksi, pikkuinen? Pandor kysyi hymyillen. Hän ei vaikuttanut lainkaan huolestuneelta, vaikka oli ajamassa itseään orjan asemaan.

– En voi ottaa vastaan uhraustasi, Pandor, Ake sanoi.

Pandor huokasi.

– Epäpuhtaan tapa sotkea tunteita järkiratkaisuihin on masentava, hän sanoi. – Kun toimimme esittämälläni tavalla, Sarto menettää kiinnostuksensa Kratoon eikä hyödy mitään myöskään Aminasta. Koska Aminaa ei todennäköisesti ole vielä vihitty siirron tapahtuessa, voit vaatia myös avioliiton purkamista, vaikka se ehdittäisiin solmia. Sarto ei ole pätevä isän sijainen enää minun isyyteni päättyessä.

Rina kohottautui istumaan Pandorin sylissä. Hetken hän katseli ympärilleen, liukui sitten maahan ja lähti vielä hiukan huojuen kävelemään Maleen ja Tiikan luo. Pandor nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja järjesti vaatteitaan.

– Meidän pitää hoitaa asia heti, hän sanoi. – Koska paikalla on Metallin temppelin pääjohtaja ja Kraton klaanipäällikkö, ja Meeta voi olla todistajana, se hoituu työhuoneessasi, Ake.

He siirtyivät sisälle palatsiin. Pandor laati luovutussopimuksen ja kirjoitti nimensä sen alle tyynenä. Kirra allekirjoitti ilmeettömänä, mutta Ake epäröiden ja selvästi pahoillaan. Meeta kirjoitti viimeisenä todistuksensa ja ojensi sitten kynän Akelle, joka kuivasi sen ja sijoitti takaisin telineeseen. Ake jäi seisomaan pöytänsä luo raskaisiin mietteisiin vajonneena.

– Kutsu lähetti, Pandor sanoi. – Sitoumus on viipymättä vietävä kuulutettavaksi.

– Sen jälkeen mitään ei voi perua, Ake sanoi.

– Mitään ei ole tarkoituskaan perua, Pandor huomautti.

Kun lähetti oli käynyt ja poistunut hoitamaan tehtäväänsä, Meeta kääntyi Pandorin puoleen.

– Epäilin loppuun asti, että juonittelet ja näyttelet, hän sanoi. – Nyt vasta uskon sinua, mutta valitettavasti se on liian myöhäistä. Olet tehnyt peruuttamattoman ratkaisun, etkä koskaan voi palata Hopeavuoren ruhtinaaksi.

– Olen tehnyt peruuttamattoman ratkaisun, ja tunnen helpotusta ja iloa, Pandor sanoi.

– Olen pahoillani, että en suostunut antamaan apua, Meeta sanoi. – Olisit ollut parempi hallitsija Hopeavuorelle kuin Sarto, mutta ymmärsin sen liian myöhään.

– En olisi ollut parempi hallitsija kuin Sarto, Pandor sanoi. – Vasta tehtyäni päätöksen luopua kaikesta ymmärsin, mitä Dotar tarkoitti väittäessään, että ylpeyteen kätkeytyy suuri itsekkyys. Vaikka luulin toimivani muiden hyväksi, järkeäni on sumentanut yhtä paha vallanhalu kuin Sartonkin järkeä. Luulin, että minun tulisi päättää, ketkä ovat tukemisen arvoisia ihmisiä, ja jopa millaista tukea he tarvitsevat.

Hän kääntyi katsomaan Kirraa.

– Huolehdithan kopioiden lähettämisestä Tartaan ja Hopeavuorelle? hän kysyi.

– Teen sen, Kirra sanoi.

Hänen silmänsä tavoittivat Pandorin katseen.

– Ymmärrän, että teit kokonaisluovutuksen, koska haluat edistää oikeudenmukaisuutta ja samalla pelastaa tyttäresi, hän sanoi. – Myös Metallin temppeli joutuu kuitenkin sinulle kiitollisuudenvelkaan, vaikka en suostunutkaan sen varoilla auttamaan sinua.

– Toimit niin kuin pääjohtajan kuuluu toimia, Pandor sanoi.

– Niin, Kirra sanoi. – Olen halunnut siihen työhön ja hoidan sen, mutta se ei aina ole helppoa.

Pandor heräsi keveästä, levottomasta unesta. Hän käännähti hiukan ja katsoi ovea. Ulkona oli kuutamo ja huoneessa oli niin valoisaa, että hän näki oven raottuvan. Joku tuli sisään, mutta tulija oli pienikokoinen ja yksin. Pandor kurotti kättään ja otti patjansa alta tikarin puristaen sen lujasti kouraansa. Hän odotti valmiina ponnahtamaan tarvittaessa pystyyn.

– Pandor, hiljainen ääni sanoi.

Pandor kohottautui ja pujotti vaivihkaa tikarin takaisin patjan alle. Varovaisuus ei suinkaan ollut noloa tai liioiteltua, sillä vaikka Kouda oli järjestänyt Aken käskystä Pandorille tiukat turvatoimet, salamurhan yritystä saattoi pitää todennäköisenä siihen asti, kunnes Sarto saisi tietää, ettei Pandorista enää ollut hänen valtansa uhkaajaksi. Mutta hänelle, joka huoneeseen tuli, Pandor ei tahtonut huoltaan paljastaa.

– Mitä nyt, Kirra? hän kysyi. – Onko jotain yllättävää tapahtunut?

Pandor haparoi pientä öljylamppua, joka oli vuoteen vieressä lattialla. Se paloi vaisulla liekillä, sen yltä tarvitsi vain ottaa pimennyskupu pois ja säätää valo kirkkaammaksi. Kirra pysähtyi katsomaan Pandoria, jonka yllä oli pelkkä lyhyt, vain toiselta olkapäältä kiinnitetty silkkipaita. Pandorin hiukset olivat vapaina ja laskeutuivat olkapäille.

– Olet kaunis mies, Kirra sanoi.

Pandor hymyili yllättyneenä.

– Enpä olisi uskonut koskaan kuulevani tuota nimenomaan sinulta, hän sanoi. – Mutta mikä on asiasi, miksi tulit?

Kirra ei ollut virkapuvussaan, vaikka hänen sääntöjen mukaan tuli pitää sitä yllään aina, kun hän ei ollut yksityistiloissa. Myös klaanipäällikön palatsin käytävillä liikkuessaan Kirran olisi kuulunut pitää se yllään sotilaiden ja palvelijoiden takia. Pandor tajusi äkkiä Kirran hiuksia verhoavan ohuen huivin merkityksen. Kirra oli ilmeisesti tullessaan peittänyt kasvonsa, mitä hän virkapuvussa ollessaan ei koskaan tehnyt.

– Etkö yhtään arvaa asiaani? Kirra kysyi huvittuneella ja kuitenkin hiukan häkeltyneellä äänellä.

Pandor nousi ja pudisti päätään.

– Jos kuka hyvänsä muu nainen kuin Malee tai sinä tulisi yöllä tällä tavalla huoneeseeni, syy tuntuisi selvältä, hän sanoi. – Maleelta taas kysyisin heti, tarvitaanko minua Rinan avuksi. Sinun asiaasi en arvaa, sinun täytyy kertoa se.

Kirra riisui huivinsa, taitteli sen kokoon ja laski sen vuoteen vieressä olevalle vaatearkulle.

– Maleen suhteen olet varmaan oikeassa, hän sanoi. – Mutta minä olen liikkeellä siitä ihan tavallisesta syystä.

Pandor katsoi Kirraa tutkivasti ja tuli sitten lähemmäs. Hän laski molemmat kätensä Kirran olkapäille ja katsoi silmiä, jotka lampun valossa olivat syvänruskeat ja upottavat.

– Miksi tulit juuri minun luokseni? hän kysyi.

Kirra naurahti vaisusti.

– Eikö ihan tavallinen syy riitä? hän kysyi.

– Se ei riitä selittämään, miksi valitsit minut.

Kirra huokasi.

– Miksi teet tämän vaikeaksi, Pandor? hän kysyi. – Toima tiedusteli minulta, saisiko sinulle temppelin palvelijoista naisen, jonka kanssa voisit purkaa miehiset tarpeesi. Päättelin kelpaavani.

– Pyysin Toimaa hankkimaan naisen, Pandor myönsi. – En ole tottunut tapoihinne. Minulla oli Hopeavuorella palvelija, joka oli käytettävissäni. Täällä palvelijaa ei saa määrätä siihen tehtävään, ja laki kieltää jopa maksullisten naisten välittämisen. En osaa kosiskella ja houkutella, en viitsikään. Toima lupasi tiedustella temppelistä, koska papeilla on edelleen uudesta laista huolimatta sen alan palvelijoita.

– Papistoltakin poistetaan ne edut, kunhan saan uudistuksen aikaan, Kirra sanoi. – Vastustus on melkoinen, mutta ajan asian kyllä läpi. Minä tiedän aika paljon siitä, millaista on joutua sillä tavoin palvelemaan miestä. Äitini oli maksullinen nainen, ja minut itseni yritettiin kymmenvuotiaana pakottaa samaan.

Kirran ääni värähti. Pandor katsoi häntä huolestuneena.

– Et vieläkään kertonut, miksi tulit, hän sanoi. – Haluan tietää. Otan sinut mielelläni vuoteeseeni, kaipaan naista. Mutta olen oppinut pitämään sinua kumppanina, eikä kumppania käytetä hyväksi. Minun on tiedettävä, mitä sinä toivot.

Kirra yritti kohdata Pandorin katseen, mutta ei pystynyt siihen vaan painoi päänsä.

– Lapsena opin pitämään miehiä vastenmielisinä, hän sanoi. – Asiakkaita vastaan tappelin, ja siksi äitini pyysi Maleeta ottamaan minut palatsiin. Päätin jo silloin, etten koskaan ole sillä tavalla tekemisissä yhdenkään miehen kanssa. Mutta nyt olen alkanut kaivata jotain, ehkä vain läheisyyttä, tai ehkä aivan tavallista miehen ja naisen välistä vuodekumppanuutta. Haluaisin ainakin kokeilla, voisinko oppia pitämään siitä.

– Päivällä sanoit kaipaavasi rakkautta, Pandor muistutti. – Ehkä tunsin vaimoani kohtaan sentapaista, mutta olin nuori silloin. Nykyään haluni on rajua ja suorasukaista, ja se on käsittääkseni melko erillään niistä tunteista, joita myönnän itsekin kaipaavani. Sinun kannattaa mennä jonkun toisen luo.

Kirra nosti päänsä.

– Jos et halua minua, lähden tietenkin, hän sanoi tyynesti. – Olen pahoillani, että herätin sinut.

Hän yritti lähteä, mutta Pandor laski kädet hänen olkapäilleen.

– Haluaisin kyllä, Pandor sanoi. – Mutta petyt minuun. Melkein kuka hyvänsä muu on parempi.

– Kukaan muu ei ole mahdollinen, Kirra sanoi. – En ole koskaan tuntenut haluavani ketään muuta. Sinä olet toisenlainen, rehellisyytesi tuntuu hyvältä, ja myös se että et odota minulta tunteita. Minäkään en halua tuottaa pettymystä. Sinä ymmärrät avuttoman rakkaudenkaipuun, joka haluaa jotain vaikka ei itse pysty antamaan.

– Niin, Pandor sanoi. – Ymmärrän sen hyvin. Minäkin kyllä kaipaan.

Kirra kosketti Pandorin paidan olkapääsolkea ja sormeili sen lukkoa.

– Kokeillaan, Pandor, hän sanoi. – En syytä sinua, jos petyn.

Pandor hymyili.

– Kumppani, hän sanoi. – Kokeillaan kumppanuutta sängyssäkin, siihen me molemmat pystymme: olemaan toisillemme niin hyviä kuin osaamme, rehellisesti ja ilman kuvitelmia.

Kirra avasi olkapääsoljen ja Pandorin silkkipaita liukui lattialle. Miehen hoikka, pitkäjäseninen vartalo olisi muistuttanut marmoripatsasta, ellei vaaleaa ihoa olisi peittänyt kullanvärinen karvoitus. Pandor siirsi hymyillen paitansa syrjään ja tavoitteli Kirran olkapääsolkia, mutta Kirra väistyi hiukan ja irrotti soljet itse. Hän riisui mekkonsa, taitteli sen ja laski sen vaatearkulle huivinsa päälle. Pandor katsoi häntä liikuttuneena. Kirran rinnat olivat pienet ja muukin vartalo melkein poikamainen, ja hän vältti katsomasta Pandoria. Kirra herätti samanlaisia tunteita kuin Rina.

– Sinä pelkäät, Pandor sanoi hiljaa.

– Niin pelkään, mutta haluan silti, Kirra sanoi.

Pandor meni vuoteelleen ja järjesti peitteet syrjään. Hän kävi makaamaan ja toimi kuin Rinan kanssa: ei houkutellut, ei rohkaissut, odotti vain. Kirra vilkaisi häntä arasti, hymyili sitten, tuli ja laskeutui makuulle hänen viereensä.

– Kumppani, Pandor sanoi. – Jos teen jotain, toimin väärin. Vain sinä tiedät nyt, mitä haluat ja mitä uskallat.

– Ehkä en uskalla mitään, Kirra sanoi.

– Ei se haittaa.

– En edes tiedä, kumpaa pelkään, sitäkö mitä olen pitkään luullut inhoavani, vai vain sitä, että tunnen sinua kohtaan jotain, mitä en ole koskaan ennen tuntenut.

– Minä tiedän, mitä minä pelkään, Pandor sanoi. – Minä pelkään tunnetta, joka minulla on, kun olet siinä. Rakastin kerran, vaikka se on puhtaalle häpeäksi. En kadu sitä, mutta rakastamansa ihmisen menettäminen oli hirvittävän raskasta.

Kirra kääntyi Pandoriin päin ja laski kätensä miehen vartalolle. Hän liu’utti käden rinnan vaaleasta, kiharaisesta karvapeitteestä vatsalle.

– Näen mieleesi, Kirra, Pandor muistutti. – Olet kovin huolissasi siitä, osaatko miellyttää minua. Huolesi on turha, olen hyvin yksioikoinen miehisissä toiminnoissa. En tarvitse monimutkaisia leikkejä niin kuin Limne, eikä minun ole edes vaikea antaa myöten itsessäni olevalle eläimelle, minkä Sarto kertoo ongelmakseen.

– Entä jos kuitenkin lopulta alan pelätä ja haluan kieltäytyä? Kirra kysyi huolestuneena. – Tuleeko siitä sinulle kovin vaikea olo?

Pandor hymyili.

– Jotain hyötyä puhtaan luonteesta ja saamastani kasvatuksesta sentään on, hän sanoi. – Itsehillintäni on melko moitteeton, ja jos opettajani väitteissä on perää, sen harjoittaminen on vain hyödyllistä.

Kirrakin hymyili. Pandor kääntyi kyljelleen ja Kirra painautui tiiviisti hänen syliinsä.

– Vieläkö pelkäät? Pandor kysyi.

– Näethän mieleeni, Kirra sanoi.

– Näen kyllä, mutta mieleen näkeminen ei ole luotettavaa. Joskus näkee selvästi jotain, mutta koskaan ei voi tietää, mitä jää piiloon. Sinun en kerrottava.

– Pelkään hiukan, vähemmän kuitenkin kuin tullessani.

– Kerro heti, jos tuntuu pahalta, Pandor sanoi.

Hän hyväili Kirraa varovasti ja kevyesti. Kirra vastasi arastellen hyväilyihin. Vähitellen Kirra unohti pelkonsa ja Pandor varovaisuutensa. Kun he lopulta olivat ajautuneet syleilyn luonnolliseen päätepisteeseen, painautui Kirra Pandorin kainaloon.

– Et nauttinut siitä, Pandor sanoi. – Olen pahoillani, että en osannut olla taitavampi ja maltillisempi.

– En tarvitse nyt tämän kummempaa, ehkä en myöhemminkään, Kirra sanoi. – Ja jos tarvitsen, saan sen sinulta sitten aikanaan.

– Aiotko siis tulla vuoteeseeni toistekin? Pandor kysyi hymyillen.

– Niin usein kuin vain huolit.

Pandor katsoi Kirraa tutkivasti.

– Mitä tarkoitat? hän kysyi. – Haluatko, että lupaamme jotain toisillemme?

– Ei ole reilua kysyä tuollaista, Kirra sanoi. – En vastaa. En tahdo olla sinulle taakka tai velvollisuus. En pyydä sinulta mitään.

– Minulla ei ole asemaa, Pandor sanoi. – Olen Aken holhouksessa, tavallaan orja, vaikka orjia ei Kratossa olekaan. En voi tarjota sinulle mitään muuta kuin sylini ja kiintymykseni.

– Sano tuo uudestaan, Kirra pyysi.

– En sano. Yksikin kerta oli vaikea.

– Älä sitten sano, kuulin kyllä. Tarjoatko sylisi ja kiintymyksesi jatkuvaan käyttööni?

– Tarjoan, Pandor sanoi.

– Otan ne vastaan, Kirra sanoi.

He heräsivät aamulla Toiman hyvän huomenen toivotukseen. Toima ei heti tunnistanut pörröpäistä nuorta naista, vaan kysyi Pandorilta, tarvittiinko aamupalaa seuralaisellekin.

– Tietenkin tarvitsen syötävää, Toima, Kirra sanoi. – Ja lähetä joku hakemaan huoneestani työpukuni. En aio hiipiä sinne naamioituneena päivänvalossa, tunsin jo itseni tarpeeksi naurettavaksi livahtaessani yöllä salaiseen kohtaukseen.

– Lähetän hakemaan asusi, pääjohtaja, Toima sanoi kunnioittavasti. Mutta koska hän oli tuntenut Kirran lapsesta asti, hän rohkeni lisätä: – Ja onnitteluni, pääjohtaja.

– Onnittele Pandoria, ilkimys, Kirra sanoi. – Vaikka täytyy myöntää, että minä tässä kaupassa voitan, ei silti ole kohteliasta korostaa sitä.

Kun Ake tuli työhuoneeseensa, Pandor oli siellä jo oman pöytänsä takana, ja Kirra istui ikkunasyvennyksessä, joka oli ollut hänen mielipaikkojaan lapsena. Kirra otti virallisen, mutta kuitenkin hiukan kujeellisen ilmeen.

– Ake, pyydän sinulta jotain, hän sanoi.

Ake nauroi iloisesti.

– Noin pyysit joskus rahaa, kun halusit ostaa kalliin kirjan, jonka hankkimiseen Dotar ei ollut suostunut, hän sanoi.

– Pyydän nyt jotain tosi arvokasta, Kirra sanoi. – Anna minulle Pandor.

Pandor siirsi syrjään paperin, jota oli tutkinut, ja hymyili Aken hämmästykselle.

– Siirrä minut Kirran talouteen, hän sanoi. – Avioliittoa en voi solmia, koska olen oikeustoimikelvoton, ja sinun holhokkinasi pysyn muuten, sehän on purkamaton suhde.

Ake katsoi Kirran onnellista hymyä ja muisti sulkeutuneen, yksinäisen tytön, jonka Malee oli ottanut huostaansa. Oli tuntunut, että Kirra ei koskaan solmisi kaikkein läheisintä ihmissuhdetta.

– Olen hyvilläni puolestasi, Kirra, Ake sanoi.

– Sinäkin, Kirra huokasi melkein aidosti närkästyneenä. – Myös Toima onnitteli minua, ei Pandoria. Olenko tosiaan ollut niin vaikea, että olette kaikki helpottuneita, kun joku lopulta huolii minut?

– He onnittelevat sinua rohkeudestasi, Kirra, Pandor sanoi. – Ei ole helppoa ryhtyä elämänkumppaniksi puhtaalle, jolla on taakkanaan luonteensa ja kasvatuksensa.

Kirra katsoi Pandoria ja hymyili kauniisti.

– Minulla on taakkanani lapsen pettymykset ja aikuisen pelot, hän sanoi. – Yhdessä kannamme molempien vajavuudet.

Ake vilkaisi Pandorin edessä olevia papereita.

– Ajattelin sinulle tehtäviä Kraton palveluksessa, hän sanoi. – Muuttaako yhdessäolonne sitä asiaa?

– Pohdin yöllä omaa luonnettani, kun Kirra jo nukkui, Pandor sanoi. – Vaikka tavoittelen hyvettä, itsekkyyteni ja ylpeyteni on valtava. Sovin luultavasti parhaiten valmistelemaan asioita toisten tekemiä ratkaisuja varten. Voin ottaa suorittaakseni tehtäviä, joissa tarvitset apuani. Mutta itseni takia, oppiakseni lopultakin olemaan sellainen kuin ihmisen tulisi olla, haluaisin keskittyä lähinnä aivan yksinkertaisiin palvelutehtäviin. Kirra ei ehdi töittensä takia huolehtia yhteisestä kodistamme. Minä aion tehdä sen.

Pieni, väsynyt joukko raahusti kohti Hopeavuoren linnaa. He eivät olleet kerjäläisiä, mutta eivät hyväosaisia kansalaisiakaan. Vartija asettui kyllästyneen näköisenä paikalleen kojuun, josta jaeltiin kulkulupia. Ilmeisesti tulijoita ei tarvitsisi käännyttää pois, mutta ei heiltä saisi merkittäviä lahjuksiakaan.

Yksi joukosta tuli kojun luo.

– Olemme Hopeavuoren ruhtinaan veljen, Limnen, kutsuma näyttelijäseurue, hän sanoi.

– Heillä on lupa asettua muurien sisään, sanoi vartijoiden esimies, joka ei viitsinyt mokomien tulijoiden takia edes nousta mukavasta, puolittain lojuvasta asennostaan. Oli hänen pelivuoronsa, ja hän keskittyi heittämään arpaa. Panoksena oli pullo Miilan viiniä, parasta laatua.

Vartija laski seurueen jäsenet ja vastaavan määrän savilaattoja, joihin oli painettu leima.

– Jakakaa nämä keskenänne, hän sanoi. – Jokainen säilyttää omansa. Ne ovat sekä oleskelulupa että kulkulupa. Savilaattaa luovuttamatta kukaan ei pääse ulos, ja myös linnan alueella tehdään tarkastuksia. Jos tarkastuksessa ei pysty esittämään lupaansa, joutuu suuriin vaikeuksiin.

– Se ei ole muodollisuus, Nil sanoi Dotarille ja Nomille. – Ilman kulkulupaa liikkuva menettää helposti henkensäkin.

Dotar otti talteen kaksi savilaattaa, omansa ja Nomin. Poika oli väsyksissä ja melkein huojui paikallaan, nousu jyrkkää rinnettä iltapäivän kuumuudessa oli ollut rankka. Mutta heillä oli ollut kiire, oli ollut pakko jaksaa. Limnen lähetti oli käynyt sanomassa, että esitys haluttiin seuraavaksi aamuksi, ja rakennelmat oli pystytettävä ennen yötä.

Dotar oli levoton, vaikka arvelikin, että Enetta oli vielä hengissä. Aminaa kiristettäisiin tietysti avioliittoon Enettan avulla. Vihkimisen jälkeen Enetta luultavasti surmattaisiin, vaikka Aminalle olisi luvattu muuta.

Dotar tunsi hienoista syyllisyyttä siitä että oli huolissaan vain ja ainoastaan Enettasta. Amina ei ollut hengenvaarassa niin kuin Enetta, mutta Itämaan hallitsijan puolisoksi joutuminen oli taatusti epämiellyttävä kohtalo. Jos Enetta olisi pakotettu sellaiseen, Dotar olisi tuntenut aivan toisenlaista huolta kuin nyt Aminan takia. Se ei johtunut vain siitä että Amina oli kestävämpi ja järkevämpi; Dotarin tunteet Enettaa kohtaan olivat toiset kuin Aminaa kohtaan. Oli helppo ymmärtää puhtaiden käsitys, että rakkaus oli arvoton tunne, olihan se valikoivaa, puolueellista ja itsekästä. Enetta oli alusta asti palkinnut Dotarin tunteet vastarakkaudellaan.

Silti rakkaus oli muutakin, puhdasta ja epäitsekästä. Se vastasi Pandorin kuvaamaa hyvettä. Mutta hyve ei liittynyt järkeen, niin kuin Pandor luuli. Enetta oli jo pikkulapsena rakastanut kauniilla ja epäitsekkäillä tunteilla kasvatusvanhempiensa ja Dotarin lisäksi myös Aminaa. Ihmisellä täytyi olla luonnostaan pyrkimys hyveeseen, joskus se vain estyi ja tukahtui.

Vartija avasi portin ja näyttelijäseurue siirtyi pihalle. He jäivät odottamaan juhlamenojen ohjaajaa, joka tuli kiireisenä ja kärsimättömästi elehtien. Häntä seurasi pari palvelijaa.

– Esitä asiasi lyhyesti, hän sanoi näyttelijäseurueen johtajalle. – Minulla on kiireellisempää tehtävää kuin huolehtia ilveilijöistä.

– Olemme täällä Hopeavuoren ruhtinaan veljen Limnen kutsusta, seurueen johtaja sanoi yrittäen näyttää mahdollisimman arvokkaalta. Väsyneelle ja likaiselle se oli vaikeaa, mutta onnistui sentään välttävästi. – Emme ole ilveilijöitä, vaan esitämme Tella-jumalattaren ja hänen rakastettunsa tarinan, jonka salainen voima siunaa avioliiton.

– Se on uusi usko, jonka ruhtinaan veli Limne haluaa tuoda maahan, yksi palvelijoista sanoi.

– Ruhtinas ei pidä siitä, toinen säesti. – Puhtailla ei pitäisi olla mitään uskontoja, ne ovat epäpuhtaiden harhoja.

– Majoittakaa heidät takapihalle, juhlamenojen ohjaaja sanoi.

Palvelijat opastivat seurueen syrjäiselle paikalle varastorakennusten taakse, jonne jo oli kyhätty muutama vaatimaton telttarykelmä.

– Rikkaiden luona majoitus on aina huonompi kuin köyhien keskuudessa, Nil sanoi purkaessaan kantamuksiaan.

Dotar järjesti maahan mukavan makuusijan, antoi Nomille eväsreppunsa ja käski tämän syödä vähän ja levätä. Sitten hän ryhtyi avaamaan tiiviiksi rullaksi käärittyä telttakangasta.

– Jaksan kyllä auttaa sinua ja Niliä, Nomi sanoi ja yritti näyttää reippaalta.

Dotar hymyili.

– Olet suoriutunut paremmin kuin hyvin, hän vakuutti. – Kerää nyt voimia, siitä on enemmän apua kuin siitä, että väsytät itsesi loppuun.

Dotar, Nil ja Nomi käyttivät yhteistä pikku telttaa. Se ei ollut tarpeen niinkään suojana säitä vastaan, sillä kuivakuiden aikana satoi vain harvoin ja yötkin olivat lämpimiä. Telttaa tarvittiin lähinnä tavaroiden suojaksi. Varastaminen teltasta oli vaikeampaa kuin avoimelta maalta: epärehellisissä aikeissa kulkeva ei heti nähnyt tarjolla olevaa saalista eikä voinut varmuudella tietää, oliko se vartioimatta.

Väsymyksestään huolimatta Nomi oli hyvällä mielellä. Hän ei ollut peloissaan, sillä hän oli klaanipäällikön muiden lasten tapaan tottunut luottamaan Dotariin, joka tuntui lähes kaikkivoivalta. Hän ei myöskään ollut huolissaan sisaristaan: Dotar keksisi kyllä, miten auttaa näitä. Hän oli lähtenyt mukaan vain siksi, ettei Dotarin tarvitsisi kestää yksinäisyyttä vieraassa maassa, erossa kaikista läheisistään.

Nomi katseli mukavasti makaillen pihan hyörinää. Näki että valmistauduttiin suuriin juhliin. Vieraita oli ilmeisesti jo tullut, sillä suurin osa pihan teltta-asumuksista näytti kuuluvan kemerien asuihin tai itämaisittain pukeutuneelle palvelusväelle. Vieraiden palvelijat eivät tietenkään mahtuneet sisätiloihin. Sotilasosastoja liikkui siellä täällä, ja osalla sotilaista oli outo vaatetus ja aseistus. Nomi kysyi Dotarilta, mitä kansallisuutta he olivat.

Dotar selvitteli parhaillaan sotkeutuneita telttanaruja ja vilkaisi sinne päin, minne poika osoitti. Pohjoisessa käytettyyn sotilasasuun pukeutunut nuori, vaalea, ryhdikäs mies oli pysähtynyt katsomaan leiriytymispuuhia. Hänen vieressään oli toinen mies, oikeastaan vielä poika, jolla oli pähkinänväriset, pitkät hiukset ja harmaanvihertävät, mietteliäät silmät.

– He ovat ehkä isosaarelaisia, Dotar arveli. – Tuo toinen ei ole lainkaan tyypillisen näköinen, mutta sotilas on kunniaksi kansalleen, komea juuri sillä tavalla kuin he parhaimmillaan ovat.

Dotar oletti ilman muuta, etteivät pohjoisen miehet ymmärtäisi hänen ja Nomin keskenään puhumaa kieltä, mutta sotilas alkoi nauraa.

– Käsityksesi ulkonäöstäni on imarteleva, hän sanoi selkeästi mutta hiukan kankeasti. – Olen isosaarelainen, nimeni on Vasama.

– Miten osaat kieltämme? Dotar ihmetteli.

– En ole osannut sitä kauan, enkä vieläkään osaa kovin hyvin, Vasama sanoi, harkiten huolellisesti jokaista sanaa, ennen kuin äänsi ne.

– Olen opettanut sitä Vasamalle jonkin aikaa, sanoi sotilaan vieressä seisova poika. – Olen Linor. Saanko auttaa sinua selvittämään telttanarut? Olen hyvä siinä puuhassa.

– Minun pitää mennä, Vasama sanoi Linorille. – Koeta vielä saada jostain toinen kulkulupa. Hän ei selviä yksin vuorilla.

– Tiedän, että jotain tapahtuu, Linor vastasi levollisesti. – Älä pelkää, Vasama, ei hänen tarvitse kuolla.

He olettivat nyt vuorostaan ilman muuta, ettei kukaan muu paikalla olevista ymmärtäisi kaukaisella pohjoisella saarella puhuttua kieltä. Dotar kuitenkin osasi sitä riittävästi tullakseen uteliaaksi. Hän tarkkaili Linoria, joka askarteli telttanarujen parissa, ja Linor taas alkoi kuunnella Dotarin ajatuksia yhä kummastuneempana. Linor auttoi pystyttämään teltan. Kun se oli valmis, Dotar kehotti Nomia kömpimään sisään ja nukkumaan hetken. Nil arveli tekevänsä samoin, jos seurueen johtaja ei heti ilmaantuisi vaatimaan muihin töihin. Linor tarttui Dotarin käsivarteen.

– Tiedän, kuka olet, hän sanoi hiljaa. – Olet Dotar, jonka tuloa Enetta on itkiessään toivonut.

Dotar jäi seisomaan liikkumattomana. Hän oli ollut raskaissa mietteissä ja pohtinut tehtävänsä epätoivoisuutta. Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi elänyt keskellä paimentolaistarinaa, jossa Äitijumala vaaratilanteessa lähettää ihmisen avuksi henkiolennon, tai keskellä itäistä kertomusta, jossa Isäjumala toimittaa samaan tehtävään siivekkään lähettinsä. Hän tajusi, että oli saanut viereensä Kooran käyttämän auttajan, aran. Pojan silmien harmaanvihreässä loistossa oli samaa hämmentävää valoa kuin Miiman ja Vaapun katseessa, ja hän oli kuullut ajatukset.

– Miima on isosiskoni ja Vaapu serkkuni, Linor sanoi.

– Mitä tiedät Enettasta? Dotar kysyi hiljaa.

– Hänet on käsketty surmata huomenna, heti kun hänen siskonsa on vihitty, Linor sanoi. – Vasama onnistui järjestämään itselleen yöksi vartiovuoron. Saamme Enettan pois vankilasta, ja minun kulkuluvallani hän pääsee portista, mutta ongelmana on, että Vasama ei pääse. Sotilaalla ei ole kulkulupaa, asepukuinen voi kulkea portista vain vartiovuorojen vaihtuessa. Enetta tuskin selviää yksin vuoristossa.

– Ja Vasama surmataan, koska vanki on karannut, ja sinutkin ehkä, koska kulkulupasi puuttuu, Dotar sanoi.

– Emme keksineet muuta, Linor sanoi. – Emmehän voi antaa surmata tyttöä. Hän saattaa pelastua portista päästyään, eikä Vasaman tai minunkaan kuolemantuomiota ole vielä julistettu.

Dotarin ei tarvinnut selittää ajatuksiaan, Linorhan kuuli ne. Hän oli tullut pelastaakseen Enettan. Nyt hän ja Nomi pääsisivät tämän kanssa portista. Hän ostaisi mukanaan olevalla kullalla muulit. Tartaan ei kannattaisi mennä, koska takaa-ajajat etsisivät ensimmäiseksi sieltä. Piti pyrkiä kauemmas, vaikka Elilaan, josta usein kulki laivoja Kratoon. Mutta kaksi nuorukaista, jotka olivat auttaneet Enettaa, surmattaisiin. Entä jos hän antaisi oman kulkulupansa isosaarelaiselle sotilaalle? Tämän täytyi olla rakastunut Enettaan, vain rakastuminen sai nuoren miehen antautumaan hengenvaaraan toisen takia. Arka saattoi auttaa muutenkin, eikä arka kohtelisi Enettaa kunniattomasti, minkä rakastunut isosaarelainen hyvinkin saattoi tehdä.

– Vasama on kovin kiihkeä, Linor myönsi. – Ei hän ole aivan luotettava, mutta minä en voi lähteä. En voi jättää Aminaa.

Vaikka Dotar oli siihen asti ajatellut vain Enettaa, hän tiesi, että hänen tilanteensa oli sama. Kun Enetta oli mahdollista lähettää turvaan, hän ei voisi jättää Aminaa. Vaikka hän ei tiennyt, miten Aminaa voisi auttaa, tätä ei saanut hylätä oman onnensa nojaan.

– Milloin Vasama tarvitsee kulkuluvan? hän kysyi Linorilta.

– Parasta olisi, jos voisit tulla vankilan luo puolen yön jälkeen, Linor sanoi.

– Tulen sinne, Dotar sanoi. – Pääsetkö tapaamaan Aminaa?

– Häntä vartioidaan tarkasti, hänen luokseen ei pääse, Linor sanoi. – Mutta käyn keittiöllä, siellä yleensä kuulee jotain.

Hän lähti. Dotar kurkisti telttaan ja totesi Nomin nukkuvan. Nil oli valveilla ja lupasi huolehtia pojasta. Dotar meni seurueen muiden jäsenten kanssa pystyttämään rakennelmia, joita tarvittiin seuraavan päivän esitystä varten.

Dotar oli nopeasti sopeutunut näyttelijöiden kirjavaan joukkoon. Häntä pidettiin maankiertäjänä, mitä vaikutelmaa hänen kasvojensa arvetkin tukivat. Dotar toimi kantajana ja käytteli lavasteita, mutta Nomi oli pikakoulutettu esittämään nuoren tytön osaa. Seurueen keskeisimmässä, vakavahenkisessä Tella-jumalattaren ja tämän rakastetun näytelmässä Nomin piti olla vain suloinen tausta Tellan kypsälle naisellisuudelle, jota Nil tulkitsi. Seurue hauskutti kuitenkin kansaa myös pikkurivoilla huvinäytelmillä, ja Nomi oli joutunut kummissaan kyselemään Dotarilta, mikä silloin sai yleisön nauramaan. Dotar oli selittänyt parhaansa mukaan ja sanonut, ettei Nomin suinkaan tarvinnut suostua esiintymään. Poika piti kuitenkin tytöksi pukeutumistaan hauskana leikkinä.

Taidamme Autiomaassa erotella turhan tarkasti miehille ja naisille sopivat asiat, myös me miestä rakastavat miehet, Dotar ajatteli. Ehkä miehisyyttä tulee korostetuksikin juuri silloin, kun siihen on langennut epäilyttävä varjo.

Nomin iloisessa leikkimielessä oli jotain, josta olisi kannattanut ottaa oppia: hän selvästi nautti saadessaan esiintyä tytön roolissa. Ehkä miesten kannatti vaalia naisellisia piirteitään. Naisessa taas vivahdus miehisyyttä oli eduksi. Oli parempi mitä laajemmalla alueella pystyi toimimaan.

Ympäri pihaa pystytettiin tarjoilukojuja ja koristerakennelmia. Näytelmän esittämistä varten oli varattu keskeinen paikka, ja Dotar mietti ristiriitaa, jonka oli kohdannut kaikkialla: esitystä arvostettiin, esittäjiä ei. Suosittu laulaja saatettiin kutsua mukaan juhlapöytäänkin arvovieraiden seuraan, mutta näyttelijät vetäytyivät esiinnyttyään syrjään, ja heidät majoitettiin melkein yhtä karusti kuin kerjäläiset. Jos joskus tuli kutsu isäntäväen tiloihin, saattoi olla lähes varma siitä, ettei kysymys ollut kohteliaisuudesta, vaan kutsun lähettäjä kaipasi rattopojan palveluja.

Moni näyttelijä saikin vuodepalveluista paremman toimeentulon kuin varsinaisesta työstään. Nil ei ilmeisesti myynyt suosiotaan. Nil oli pysynyt Dotarille arvoituksena, vaikka he elivät yhteisessä teltassa ja keskustelivat joutohetkinään paljon. Nil ei ollut niin nuori kuin miltä hän aluksi vaikutti, ja hän oli ilmeisesti kokenut kirjavia vaiheita. Hänen tietonsa olivat hämmästyttävän laajat, joten jossain vaiheessa hänen oli täytynyt elää hyväosaisenakin. Yleissivistystä ei hankittu ilman vapaa-aikaa, ja vapaa-aikaa oli vain varakkailla.

Näytelmään tarvittavien rakennelmien pystyttäminen kesti pitkälle iltaan. Nil ja Nomi tulivat mukaan, kun väki ahersi jo tapahtui soihtujen valossa. Nil huudettiin heti nostamaan katosta, jonka alla arvokkaimpien katsojien oli tarkoitus istua. Nomi tuli Dotarin avuksi, mutta oli raskaita kantamuksia siirreltäessä oikeastaan enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Linor kävi kertomassa, että vihkiminen tapahtuisi linnan suurimmassa salissa jo aamulla, heti näytelmäesityksen jälkeen. Neuvotellessaan Linorin kanssa Dotar huomasi Nomin tarkkaavaisen katseen. Linorin mentyä Nomi näytti huolestuneelta ja miettivältä.

– Mitä aiot tehdä, Dotar? hän kysyi.

– En voi kertoa sitä, Dotar sanoi. – Joudun ehkä oleskelemaan muualla kuin teltassa, mahdollisesti pitkäänkin. Ethän pelkää?

– En, jos Nil on kanssani, Nomi sanoi. – Hänen seurassaan on melkein yhtä turvallista kuin sinun kanssasi.

– Tottele Niliä, jos olen poissa, Dotar sanoi. – Olet reipas ja järkevä, mutta et ymmärrä kaikkia vaaroja, joita voit kohdata.

Hyörinä linnan pihalla ei laantunut vielä silloinkaan, kun näyttelijäseurue vetäytyi levolle. Dotar valvoi kuunnellen Nilin raskasta hengitystä. Nomi nukkui levollisesti, vain silloin tällöin äkkinäisesti käännähtäen, niin kuin hän oli tehnyt pienokaisesta asti.

Dotar ajatteli taas, että edes lapsiin ei kiintynyt tasapuolisesti. Vaikka kaikkia rakasti, joku oli silti erityisasemassa. Akelle Nomi oli vauvasta asti ollut kaikkia muita tärkeämpi ja Dotarille Enetta. Dotar muisti selvästi sen tunteen, minkä hänessä oli herättänyt pienen, punatukkaisen ja kuulaskasvoisen taaperon vilpitön kiintymys.

Niin, aloite oli ollut Enettan. Ehkä Maleen aika kului suurelta osin Aminan ja sitten Jaanon hoivaamiseen, ja Akella oli työhuolia. Enetta oli alkanut turvautua Dotariin, ja pienen lapsen vetoomus oli osunut yksinäisen miehen läheisyyttä kaipaavaan sieluun. Lapsen rakkaus oli lääkinnyt salaisia haavoja ja herättänyt vastarakkauden. Vaikka Enetta oli nyt jo nuori nainen, oli jäljelle jäänyt jotain, mikä ei koskaan purkautuisi. Mitä se oli? Entä mitä oli rakkaus Akeen, joka sekin laajeni kauas ystävyyden ja rakastamiseksi sanotun ruumiillisen halun ohi?

Ehkä rakkauden puolueellisuus ja valikoivuus ei ollut väärin, kunhan se ei johtanut epäoikeudenmukaisuuteen syrjään joutuvia kohtaan. Tunteitaan ei voinut muuttaa eikä juuri ohjatakaan. Ehkä kaikki kiintymykset olivat polkuja, joita seuraamalla ihminen loitontui itsekeskeisyydestään ja tuli kykenevämmäksi välittämään muista.

Puolen yön aikaan Dotar lähti ulos. Pihalla oli helppo liikkua huomiota herättämättä, sillä palvelijoita kantamuksineen kiirehti yhä paikasta toiseen. Linor tuli häntä vastaan.

– Kaikki sujuu helposti, Linor sanoi. – Vartijoita ei ole lisätty, Vasama on siellä yksin. Nyt on hyvä aika mennä portista, liikennettä on vielä paljon. Käyn sanomassa Vasamalle, että he voivat tulla.

Vankila oli pieni, matala rakennus keskusaukion reunalla. Vankeja ei koskaan ollut monta, sillä tuomio annettiin yleensä melko pian, ja se oli joko kuolema, vaihteleva määrä raippoja köyhille tai sakkoja maksukykyisille. Pitkäaikaisvankeja puhtailla ei ollut. Tyhjiä vankikoppeja käytettiinkin tarpeen mukaan varastoina.

Dotar otti kulkuluvan taskustaan. Oli kuutamo, se helpottaisi taivallusta vuoripoluilla. Pakenijat saisivat hyvän etumatkan ennen kuin heidän lähtönsä aamulla huomattaisiin.

Hetken kuluttua Linor palasi, ja hänen mukanaan tuli kookas nuori mies, jonka Dotar tunnisti Vasamaksi, vaikka hän oli vaihtanut sotilasasunsa palvelijan pukuun. Sotilasasuisena hän ei olisi päässyt portista. Vasaman vieressä käveli hento, kokonaan viittaan verhoutunut olento, jonka arastelevat liikkeet eivät lainkaan muistuttaneet Enettan joutuisaa käyntiä. Dotar kiirehti vastaan ja ojensi kätensä. Enetta syöksyi hänen syliinsä. Tyttö yritti hillitä itkuaan, mutta hänen vartalonsa vavahteli rajusti.

– Rakas lapsi, Dotar sanoi. – Ole rohkea.

Itkevän Enettan yli hän katsoi Vasamaa.

– Minun on pakko luottaa sinuun, hän sanoi. – Vie tyttö kotiin. Tarvitsetko kultaa?

– Sitä minulla ei ole liikaa, Vasama sanoi. – Matka on pitkä, ja kulta auttaa voittamaan vaikeuksia.

Dotar ojensi Vasamalle pussin, johon hän oli varannut leimattuja kultapaloja.

– Pyrimme Elilaan, Vasama sanoi. – Lähetän hänet sieltä Kratoon.

– Jos teet sen, kiitän sinua jo etukäteen, Dotar sanoi. – Olen silloin sinulle velkaa kaiken mahdollisen avun ja haluamasi palkkion. Jos vahingoitat Enettaa, unohdan periaatteeni ja tulen etsimään mahdollisuutta kostaa.

– En auta Enettaa palkkion toivossa, Vasama sanoi ja heilautti ylpeästi päätään. – Jos luulet, että kaipaan kultaasi, tulet kyllä saamaan takaisin kaiken, mikä ei kulunut matkalla. En myöskään pelkää uhkailujasi. Kunniantuntoni perustuu muuhun kuin pelkoon.

– Ei se mitään, kunhan kunniantuntosi vain estää sinua käyttämästä hyväksi tytön turvattomuutta, Dotar sanoi.

Enetta lakkasi itkemästä.

– Tule kanssamme, Dotar, hän pyysi. – Pelkään niin.

Joukko palvelijoita kulki ohi. Yksi kantoi soihtua, joka hetkeksi valaisi Vasaman kauniit kasvot. Niiden ylpeä, uhmakas ilme oli vaihtunut nöyräksi.

– Luonteeni on kiihkeä, enkä voi taata itseäni, Vasama sanoi. – Lähde sinä, Dotar, Enettan kanssa, ja vie hänet turvaan. Minulla on muulit kantamuksineen valmiina portin ulkopuolella, pääsette niillä nopeasti matkaan.

Hetken Dotar tunsi kiusausta tehdä niin. Hän voisi herättää Nomin ja ottaa tämän mukaan, tai pyytää, että Nil toimittaisi pojan Tartassa Kratoon menevään laivaan. Sitten hän tiesi, ettei tekisi sitä. Aminaa ei ehkä voinut auttaa, mutta täytyi silti yrittää. Dotar ojensi kädessään olevan kulkuluvan Vasamalle.

– Vie Enetta turvaan, hän sanoi.

Hän irrotti hellävaroen tytön kädet kaulaltaan.

– Mene Vasaman kanssa, hän sanoi.

Vasama tarttui Enettan käsivarteen. Tyttö epäröi, katsoi vielä kerran Dotaria, mutta lähti sitten. Linor ja Dotar näkivät heidän menevän portille, joka avattiin heille ja suljettiin taas.

– Emme kertoneet Enettalle, että tänne ilman kulkulupia jääneitä uhkaa kuolemantuomio, Linor sanoi.

– Se oli oikein, ei hänen tarvitse sitä tietää, Dotar sanoi. – Ja saatammehan selvitäkin, joten kannattaa kerätä voimia nukkumalla hiukan.

Aamu valkeni kirkkaana ja kauniina. Yö oli ollut viileähkö. Hopeavuoren linna sijaitsi korkealla, puuttomalla rinteellä, ja oli tuullut pohjoisesta. Dotar nousi varhain, pistäytyi käymälässä ja sitten peseytymiskatoksessa. Sinne oli jo tuotu pesuvedet, mutta peseytyjiä ei vielä ollut nimeksikään. Yöllä oli joidenkin palvelijoiden työ äänistä päätelleen ryöstäytynyt juhlimisen puolelle. Muutamilla herääminen saattaisi venyä pitkälle aamupäivään.

Nil istui hiekalla teltan edessä ja kunnosti näyttämövarusteitaan. Hän piti neulaa käsissään tottuneesti ja ompeli irronnutta koristepunosta paikalleen. Nil oli kätevä pienessä näpertelyssä, vaikka hän oli myös ryhmän voimakkaimpia.

Dotar istuutui Nilin viereen.

– Sinunko vastuullasi on, että teltassa tuli yöllä ahdasta? Nil kysyi.

– Paimentolaiset kotimaassani sanovat, että niihin taloihin, joissa seinät ovat kangasta eikä kiveä, mahtuu aina vieras, Dotar sanoi.

– Kuka hän on ja miksi hän tuli meille?

– Hän on Linor, ja häneltä puuttuu kulkulupa.

Nil vilkaisi Dotaria kummastuneena ja rypisti kulmiaan.

– Ilman kulkulupaa olevia ei saa suojella tai piilotella, hän sanoi. – Joudumme kaikki vastuuseen, jos huomataan, että sellainen on majaillut luonamme.

– Minäkin olen nyt ilman kulkulupaa.

Nil huokasi ja odotti kärsivällisesti selitystä.

– Eräs vanki ja häntä vartioinut sotilas karkasivat yöllä, Dotar sanoi. – He ovat voineet päästä vain kulkuluvalla portista, joten kohta etsitään kahta, joilta se puuttuu.

Nil otti vieressään olevasta nahkapussista uutta lankaa. Hän keskittyi pujottamaan sitä neulansilmään. Sitten hän katsoi Dotaria tutkivasti.

– Kuka oikein olet? hän ihmetteli.

– Kysyit tuota jo kerran, Dotar muistutti.

Se oli tapahtunut ensimmäisenä iltana laivassa, jossa Nil, Dotar ja Nomi olivat alusta alkaen jakaneet makuusuojan. Pandorin silkkiviitan Dotar oli jo ehtinyt vaihtaa kahteen villaviittaan ja peitteisiin itselleen ja Nomille, joten silkkiviittaa Nil ei ollut nähnyt. Mutta kun he olivat illalla riisuutuneet, Dotarin yksinkertaisen päällysmekon alta oli paljastunut silkkinen aluspaita. Nil oli hypistellyt kangasta ja todennut, että se oli kalleinta laatua.

– Silloin arvelit, että minulla on ollut rikas mutta julma suosija, jonka luota olen paennut, Dotar muistutti. – Olit puolittain oikeassa, suosijani on rikas mutta ei julma, enkä ole pakomatkalla.

Nil oli elämää kokenut, älykäs mies, joka tunsi myös maasta toiseen liikkuvat juorut valtaapitävien yksityisasioista. Hän katsoi hetken Dotaria tarkkaavaisesti.

– Olet siis se Dotar, hän sanoi. – Sinusta on laulujakin, olet Kraton klaanipäällikön rakastettu. Jos vain haluat, autan sinua ja kerään samalla vanhuudenturvaani. Alan kyllästyä maailmalla kiertelyyn.

– Kiitos, ystävä, Dotar sanoi. – Toivon nyt, että huolehdit Nomista. Äläkä luule minun uskovan, että teet sen vain palkkion toivossa. Olen jo tutustunut luonteeseesi. Huolehtisit Nomista vaikka hän olisi kerjäläislapsi ja pelkkä taakka sinulle.

Nil virnisti.

– Huolin silti muutakin kuin kiitoksia korvaukseksi, hän sanoi. – En ole ahne, lupaus Kraton kansalaisuudesta riittää. Kratossa on hyvä huolto yksinäisille vanhuksille. Minulla alkaa kohta olla liikaa ikää Tella-jumalattareksi, eivätkä vanhan akan osat kiinnosta.

Dotar katsoi Niliä leikillisen arvioivasti.

– Sopisit miesosiinkin, hän totesi.

Nil tuhahti.

– Se ei olisi hauskaa, hän sanoi. – Sitähän esitän muutenkin.

Nil kävi herättämässä Nomin ja Linorin. Nil oli hyväluontoinen ja auttamishaluinen, joten hän ei kehottanut Linoria lähtemään. Linor kuuli kuitenkin hänen huolestuneet ajatuksensa, kiitti hymyillen yösijasta ja sanoi menevänsä hiukan kävelemään.

Nilillä ja Nomilla alkoi olla kiire. Dotar meni katsomaan, kun he pukeutuivat esitystä varten. Oli aina yhtä häkellyttävää nähdä Nilin muuttuminen naiseksi. Arkiasussa hänessä ei ollut oikeastaan mitään naisellista, mutta Tella-jumalattarena hän ei vaikuttanut naista esittävältä, hän oli nainen. Nilissä tuntui piilevän kaksi toisilleen täysin vastakkaista ihmistä. Nomin taas tunnisti tyttönä juuri samaksi hiljaiseksi ja vakavaksi lapseksi, joka hän poikanakin oli; hänen kohdallaan hämmästyttävintä oli muutoksen vähäisyys.

Kun näytelmä alkoi, Dotar ei jäänyt katselemaan, vaan siirtyi syrjään. Hän seisoi erään pöytärivistön luona, johon katettiin pikku leivonnaisia, kun puhallettiin hälytysmerkki ja tarkastuspartiot lähtivät liikkeelle.

Dotar ei voinut olla ihailematta sitä, kuinka järjestelmällisesti ja tehokkaasti tarkastus suoritettiin. Mitään mahdollisuuksia siirrellä kulkulupia ihmiseltä toiselle ei annettu, vaan tarkastettavat eroteltiin pieniin ryhmiin ja komennettiin pysymään paikoillaan. Dotar ja muut niillä paikkeilla olevat ihmiset tungettiin pöytärivien viereen.

– En tarvitse kulkulupaa, sanoi nuorehko, hyvin pukeutunut mies. – Olen Leelan vieraana.

– Tunteeko joku teistä hänet? sotilaiden päällikkö kysyi leivonnaisia järjesteleviltä palvelijoilta.

– Minä tunnen, sanoi yksi naisista. – Hän puhuu totta, hän on Leelan vieras.

Dotar päätti kokeilla samaa.

– En minäkään tarvitse kulkulupaa, hän sanoi. – Olen täällä vieraana.

– Kenen vieraana? sotilas kysyi.

Dotar mietti. Hän tiesi vain hyvin korkea-arvoisten Hopeavuoren linnan asukkaiden nimiä, joiden vieras vaatimattomasti pukeutunut mies ei voinut olla. Sitten hän muisti, että Pandor oli maininnut uskotun palvelijansa Tykon.

– Olen Tykon vieraana, hän sanoi.

– Tunteeko joku teistä hänet? sotilas huikkasi pöytää järjestäville palvelijoille. Kukaan ei ilmoittautunut.

– Vie mies Tykon luo ja tarkista asia, käski sotilaiden päällikkö. Hän näytti epäilevältä. Dotar harmitteli taas kerran mielessään arpisia kasvojaan. Tuntemattomat tulkitsivat jäljet yleensä niin, että häntä oli rangaistu rikoksesta itämaiseen tapaan. Se ei herättänyt luottamusta.

– Tule, sotilas sanoi Dotarille.

Dotar mietti, ettei olisi kannattanut valehdella lyhyen viivytyksen takia. Toisaalta se ei haittaisikaan mitään. Toisin kuin päällikkönsä sotilas tuntui luottavan selitykseen, sillä hän ei vaikuttanut mitenkään valppaalta. Hän ei huomannut edes sitä, ettei Dotar tiennyt, minne oli mentävä, vaan kulki hiukan jäljessä niin kuin ei olisi pysynyt mukana reippaassa tahdissa.

He tulivat aulaan ja sotilas kysyi Tykoa. Heidät ohjattiin sisemmälle linnaan. Lopulta he olivat ovella, jolle palvelija koputti ja avasi sen sitten. Sotilas nyökkäsi Dotarille kehottaen tätä menemään edellään. Dotar noudatti kehotusta päättäen esittää osaansa loppuun asti.

– Tyko, ystävä, hän sanoi. – Pihalla tarkastettiin kulkulupia, eikä uskottu, että olen vieraasi.

Mies joka nousi tuolistaan ei ollut niin vaalea kuin puhtaat yleensä. Hän oli tukevarakenteinen ja pyöreäkasvoinen. Kun hän käveli, Dotar huomasi hänen ontuvan hiukan.

– Voi sinua pikkuserkkuni, kun epäpuhtaiden parissa kasvaneena käytät itsepäisesti sanaa ystävä, hän sanoi. – Siitä ei pidetä täällä, olen tuhannesti huomauttanut sinulle asiasta.

Hän kääntyi sotilaan puoleen.

– Ettekö voisi oppia muistamaan häntä? hän kysyi. – Onko minun vastaisuudessa annettava hänelle mukaan allekirjoittamani todistus, ettei häntä vaivata turhanpäiväisillä epäilyillä?

Sotilas kumarsi kohteliaasti.

– Se ei ole tarpeen, hän sanoi. – Minä ainakin muistan hänet tämän jälkeen. Pyydän anteeksi aiheuttamaani harmia, mutta meidän on oltava valppaina, sillä eräs vanki pakeni yöllä.

– Tiedän sen jo, Tyko sanoi. – Ruhtinas oli todella harmistunut.

– Hyvää päivän jatkoa teille molemmille, sotilas sanoi.

Hän poistui ja Tyko hymyili ällistyneelle Dotarille.

– Istu, Tyko sanoi. – Isäntäni onnistui toimittamaan viestin. Tiesin sinun olevan tulossa.

– Mitä viestejä olet saanut? Dotar kysyi. – Mitä Kratoon kuuluu?

– En tietenkään kerro isäntäni viestejä, Tyko sanoi moittivasti. – Mutta kirjautin sinut jo ennen tuloasi vieraakseni. Olet pikkuserkkuni, joka tuli Itämaalta rikastumisen toivossa apurikseni. Olen itsekin vain puolipuhdas, joten mustat hiuksesi ja tumma ihosi selittyvät sillä, että sukulaisuus on etäinen.

– Eikö Sarto epäile sinua ja vieraitasi? Dotar kysyi.

Tyko hymyili leveästi.

– Sarto pitää minua hyvin yksinkertaisena ja hyvin ahneena, hän sanoi. – Olen vuosikausia ottanut vastaan palkkioita siitä, että kerron hänelle isännästäni kaikenlaista joutavaa, joskus keksittyäkin. Sarto pitää minua uskollisena apurinaan.

– Eikö hän näe mieleesi? Dotar kysyi.

– Hän näkee joskus jotain, mutta ei osaa tulkita sitä, Tyko sanoi. – Se mitä puhtaat näkevät ihmisten mielessä taitaa olla valheellisuutta, heikkoutta ja pelkuruutta. Muut tunteet he näkevät sameasti tai ei ollenkaan. Sarto ei ainakaan näe uskollisuutta eikä kiintymystä, joita tunnen isäntääni kohtaan. Viestissä kerrottiin, että sinun mieleesi ei näe ollenkaan. Se on hyvä. Olen esitellyt sinut apurinani, joka on yhtä taitava kuin minä.

Ovelle koputettiin. Sisään tuli vanhemmanpuoleinen nainen.

– Tyko, sinun pitää tulla, hän sanoi. – Meillä on vaikeuksia, tyttö on mahdoton.

– Mitä Amina nyt tekee? Tyko kysyi huvittuneesti hymyillen. Hän kääntyi Dotariin päin ja selitti: – He eivät mahda mitään Aminan Voimalle.

– Hän ei suostu pukeutumaan hääasuun, nainen sanoi. – Sulhanen ja vieraat olisi jo pitänyt kutsua saliin. Ruhtinas odottaa vain, että morsian saataisiin paikalle.

– Ja minunko hänet pitäisi pukea? Tyko kysyi. – Ei se ole miesten työtä.

– Älä yritä olla vitsikäs, olemme kaikki väsyneitä ja tuskastuneita tytön oikutteluun, nainen sanoi. – Hänelle on juotettava rauhoittava juoma, joka lamaa hänet. Ei häntä muuten saa kunnialla vihityksi.

– Ei ole rohtoa, jonka avulla ihminen saataisiin luopumaan omasta tahdostaan ja kuitenkin samanaikaisesti käyttäytymään järkevästi ja asiallisesti vihkitoimituksessa, Tyko sanoi. – Puhtaiden avioliitto solmitaan äärimmäisen muodollisesti ja monien todistajien läsnäollessa, kuten hyvin tiedät. Tytön on oltava kunnossa, että hän osaisi vastata kysymyksiin asiallisesti.

– Tee jotain, nainen pyysi. – Amina haluaa tavata sisarensa ennen kuin suostuu pukeutumaan. Ruhtinas taas on ehdottomasti kieltänyt kertomasta, että sisar on päässyt pakenemaan.

– Tulen katsomaan häntä, otan pikkuserkkuni mukaan, Tyko sanoi ja nyökkäsi Dotarille. – Hänen taitonsa ovat omianikin suuremmat.

Nainen vilkaisi Dotarin arpisia kasvoja pelokkaasti ja samalla hiukan ivallisesti.

– Sen huomaa, hän totesi. – Pikkuserkkusi on ilmeisesti joskus palkittukin taidoistaan.

Nainen lähti ja Tyko otti arkusta korin, jossa oli ruukkuja, kulhoja ja mittalusikoita.

– Oletko parantaja palvelijantoimesi ohella? Dotar kysyi.

Tyko naurahti.

– Voihan minua niinkin kutsua, vaikka paremmin tunnen kyllä myrkyt, hän sanoi. – Puhtailla on kummallinen suhtautuminen minuun, puhtaimmillakin heistä. He tarvitsevat taitojani, mutta kauhistuvat niitä myös. He eivät ole lainkaan niin puhtaita ainakaan inhon tunteista kuin luulevat.

Dotar myönsi mielessään, että tunsi itsekin väristyksiä ammattimaisen myrkyttäjän seurassa. Pandor oli valinnut uskotuksi palvelijakseen kammottavan ihmisen.

Tyko vilkaisi Dotaria ja virnisti pilkallisesti.

– Sinäkin paheksut minua, eikö niin? hän kysyi.

– Minulla ei olisi oikeutta siihen, olen itsekin antanut myrkyttäjälle tehtäviä, Dotar sanoi.

Tykon ilme muuttui.

– Ehkä ymmärrät minua, Metallin jumalan entinen ylipappi, hän sanoi. – Tulin hyvin nuorena nykyisen isäntäni isän palvelukseen. Oma isäni oli kouluttanut minut ammattiin, joka oli hänenkin ammattinsa. En voinut valita, tuskin hänkään oli voinut aikoinaan. Puhtaat eivät tiedä töistään kieltäytyvälle palvelijalle kuin yhden käytön, hirttämisen.

– Ymmärrän, Dotar sanoi. – Tein väärin tuomitessani sinut mielessäni, Tyko. Olen ollut pahempi kuin sinä. Minua ei pakotettu niihin tekoihini, joita nyt kadun, tein ne vallanhaluni takia.

– Nykyisen isäntäni palveluksessa toimenkuvani muuttui, Tyko kertoi. – Myrkyttäminen loppui lähes tyystin, tehtäväni oli päinvastoin estää myrkyttämisiä ja kehittää vastamyrkkyjä. Tunsin herääväni pitkästä painajaisesta, sillä ne muutamat surmat, jotka isäntäni käskystä olen tehnyt, ovat omastakin mielestäni olleet välttämättömiä. Ne ovat estäneet suurten vääryyksien tapahtumisen. Yksi kuolema on parempi vaihtoehto kuin satojentuhansien surma.

– Voi tuntua siltä, mutta niin ei ole, Dotar sanoi.

Tyko hymyili.

– Minä olen joka tapauksessa pystynyt hyväksymään isäntäni ratkaisut, hän sanoi. – En ole hänen alaisenaan joutunut tekemään mitään, mitä katuisin. Kiinnyin isäntääni niin kuin elinkautisesta vankeudesta vapautettu kiintyy pelastajaansa. En tiedä, liikuttiko häntä kiintymykseni vai halusiko hän lähimmäksi palvelijakseen vain äärimmäisen luotettavan henkilön. Joka tapauksessa minusta tuli hänen uskottunsa.

Tyko otti korin käsivarrelleen ja meni ovelle kehottaen Dotaria seuraamaan.

– Mitä aiot tänään tehdä? Dotar kysyi.

Tyko kääntyi ja katsoi Dotaria tutkivasti silmiin.

– Luotatko minuun? hän kysyi.

– Kai minun on luotettava, koska Aminan isäkin luottaa sinuun, Dotar sanoi.

– Älä sitten kysele, tule vain mukaan, Tyko ehdotti.

Dotar pudisti päätään.

– Niin luottavainen en ole, hän sanoi. – Haluan tietää, mitä sinä aiot, ja mitä minä voin tehdä.

Tyko sormeili korissa olevia ruukkuja.

– Nyt kun Aminan sisar on päässyt pakenemaan, Amina tuskin suostuu antamaan myöntäviä vastauksia vihkijän kysymyksiin, hän sanoi. – Minun ei siis tarvitse tehdä mitään.

– Mitä olisit tehnyt muussa tapauksessa? Dotar kysyi.

Tyko vilkaisi lääkepurkkejaan ja nauroi pahaenteisesti.

– En ole enää saanut isännältä ohjeita, ilmeisesti jokin kohta viestiyhteydessä ei toimi, hän sanoi. – Mutta minulla on omaakin ajattelukykyä. Itämaan hallitsija on pyytänyt minulta rohtoa, joka parantaa hänen mieskuntoaan. Jos hänet ja Amina vihitään, hän saa tänä iltana lääkkeen, joka tekee Aminasta yllättäen lesken. Sarton ohjeen mukaan minun tulee sekoittaa hitaasti vaikuttava rohto, johon Itämaan hallitsija menehtyy vasta kotimaassa. Mutta en voi antaa isäntäni tytärtä sille sialle yhdeksikään yöksi. Väitän Sartolle, että Itämaan hallitsija menehtyi otettuaan ohjeen vastaisesti liikaa lääkettä.

Limne kääntyi hääjuhlia varten koristellun salin ikkunan luota ja käveli hitaasti Sartoa kohti. Hän liikkui korostetun veltoin askelin, kuin ärsyttääkseen veljeään. Hänen kaunispiirteisillä kasvoillaan leikitteli pieni hymy, ja hän sulki silmäluomensa puolittain. Hän katseli pitkien, kaartuvien ripsiensä alta Sarton harmistunutta ilmettä. Limnen hiukset liehuivat tavanmukaisena vapaana kiharapilvenä pään ympärillä. Hän tarkasteli arvioivasti veljensä sileää kampausta.

– Jo hiuksistasi näkee, ettet ymmärrä elämän iloja, hän sanoi. – Mitenkähän nyt käy, kun sinun ruhtinaana pitäisi hankkia vaimo ja saada aikaan lapsi, jolle siirtäisit arvonimesi. Tiedätkö edes, miten lapsia tehdään? Oletko muistanut pitää yllä miehisyyttäsi palvelustytön kanssa?

– Sinun ei kannata huolehtia minun miehisyydestäni, vaan omastasi, Sarto sanoi kuivasti. – Et taida jaksaa enää edes kaataa poikia.

Limnen asento pysyi velttona, mutta silmäluomet rävähtivät auki ja katseeseen syttyi jäinen sininen tuli. Sarto hätkähti.

– Ei kokeilla Voimaa, väsymme vain molemmat, hän sanoi.

– Et uskalla kokeilla Voimaa, koska tiedät häviäväsi, Limne totesi ivallisesti.

– Ei riidellä, Sarto pyysi. – Ärsyynnyin, kun mainitsit lapsettomuuteni. Meidän puhtaiden ongelmahan on, että jälkeläisiä syntyy kovin vähän.

– Niinhän se on, Limne myönsi. – Minua suututti letkautuksesi poikien kaatamisesta. En saa siitä enää iloa, en mistään.

– Se on vain hyvä, Sarto sanoi. – Vakavoituisit lopultakin ja alkaisit huolehtia tärkeistä asioista.

Limne ravisti kiharaista päätään.

– Olet mieletön, Sarto, hän sanoi. – Luot mahtavaa valtakuntaa, juonittelet, laadit lakeja, suunnittelet kehittäväsi uutta ihmiskuntaa. Hetkessä aikasi on ohi, kuolet, valtakuntasi hajoaa, uudistuksesi unohdetaan. Sinusta ei jää mitään ja kaikki aikaansaannoksesi katoavat.

– Minulle tulee seuraajia, järki ohjaa kohti parempaa, Sarto väitti.

– Kuvitelmaa, Limne sanoi. – Silloin kun vielä sain iloa viinin juomisesta ja rakastettujeni syleilemisestä, nautintoni sentään oli todellista.

– Se päättyi.

– Se kuitenkin oli. Se on ainoa, mitä elämästä voi itselleen saada.

Sarto huokasi.

– Itämaan hallitsija tuntuu olevan samaa mieltä kanssasi, hän sanoi. – Siksi ymmärrän Aminan vastustelun, vaikka se onkin kiusallista. Eihän hänen tarvitse sitä miestä kovin kauan sietää, ja olen vaatinut avioliittosopimukseen jopa pykälän, ettei edes aviollisia oikeuksia saa hääyön jälkeen toteuttaa väkivalloin.

– Tyhjä pykälä sitten, kun hän on Itämaassa, Limne huomautti. – Olet itsekin nähnyt, miten hän katsoo Aminaa. Minusta tämä avioliitto on juuri niin vastenmielinen kuin monet muutkin suunnitelmasi. Toivon totisesti Pandorin onnistuvan vastaiskussaan.

Sarto näytti kummastuneelta.

– Sinulla ei pitäisi olla valittamista, hän väitti. – Jätinhän kaikki oikeutesi ennalleen, saat edelleen pitää omaa talouttakin, vaikka sinun pitäisi kuulua minun talouteeni.

– Se ei ollut epäitsekäs ratkaisu sinulta, kuten ei ollut Pandoriltakaan, Limne huomautti. – Et halua oman rauhasi häiriintyvän minun elämäntapojeni takia.

– Entä sitten, Sarto sanoi. – Saathan viettää sellaista elämää, jota pidät niin mukavana. Mitä muuta voisit haluta?

– Jospa ryhdynkin vuorostani tavoittelemaan valtaa, Limne sanoi.

Sarto katsoi häntä kulmiaan kurtistaen.

– Miksi tekisit sen? hän ihmetteli. – Näen tarkasti mieleesi, siellä ei ole hiukkaakaan vallanhimoa. Olet puhtaaksi todellinen luonnonoikku.

– Olet oikeassa, en halua valtaa, Limne sanoi. – Mutta olen hiukan kierrellyt alueillamme. Pysähdyin yhdelle työleireistäsi. En pitänyt näkemästäni.

– Niihin kerätään laiskurit, jotka kerjäävät ja varastavat, Sarto sanoi. – He tekevät työtä ansaitakseen leipänsä. Se on jokaisen velvollisuus.

– Kuulin myös kertomuksia hirtetyistä.

– He ovat kieltäytyneet työstä, tehneet rikoksia tai kapinoineet.

– Tai ovat olleet sairaita, mieleltään järkkyneitä tai muuten kelvottomia, Limne täydensi.

– Ei hyödytöntä väestöä voi elättää.

– Miten sellaista on kerääntynyt nyt äkkiä niin paljon? Limne tiedusteli ivallisesti. – Pandor pystyi kyllä ruokkimaan ja huoltamaan ne muutamat, jotka eivät omin avuin tule toimeen. Keskustelin kulkiessani ihmisten kanssa; sinunkin kannattaisi tehdä se. Kansa kirosi sinua ja kaipasi Pandoria takaisin.

– Tietysti, koska he tottuivat käyttämään hyväksi hänen pehmeyttään, Sarto sanoi. – Mutta he huomaavat pian, että ahkerat ja kyvykkäät alkavat menestyä paremmin kuin ennen.

– Entä muut?

Sarto katsoi veljeään ärtyneenä.

– Mitä väliä roskaväellä on? hän kysyi. – Heidänkö ehdoillaan tulisi toimia? Juuri niin Pandor kuvitteli, ja niin sinäkin velttouttasi toimisit. Pandor aikoi kehittää siitä hulluudesta oikein järjestelmän.

– Kävin eräässä hopeakaivoksessakin, Limne sanoi. – Pandorin aikana niissä jo saattoi liikkua melkein häpeämättä rikkauttaan. Nyt kaivosmiehet ilmeisesti ajetaan taas kuolemansairaiksi epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Onko minun syyni, että hopean hinta on laskenut? Sitä on tuotettava halvemmalla.

– Hinta laski jo Pandorin ollessa ruhtinaana, Limne huomautti.

– Etkö ymmärrä, että Pandor on perusteellisesti sairas?

– En ole siitä lainkaan varma, Limne sanoi tylysti. – Taidan ajatella, että sinä olet meistä sairain.

– Olit täällä, kun Pandorin vaimo kuoli, Sarto sanoi. – Muistatko, miten Pandor käyttäytyi?

– Hän suri. Puhdaskin voi surra, ei se ole sairas tunne.

– Suru on luonnollista, mutta ei hallitsematon suru, Sarto väitti. – Ehdin silloin todella jo epäillä, että Pandor joutuisi sen epäpuhtaille tyypillisen tunnekuohun valtaan, jota he sanovat itkuksi.

Limne pudisti päätään.

– Puhdas itkee vain pikkulapsena, hän sanoi. – Minun käsittääkseni aikuinen puhdas ei itke kuin murtuessaan lopullisesti. Olen kuullut sellaisista tapauksista, ja tietääkseni he ovat menehtyneet.

– Pandor oli todella lähellä murtumista, Sarto vakuutti. – Hänellä ei ole puhtaiden hallitsijalle sopivaa luonnetta. Hopeavuoren ruhtinaan tulee pystyä hillitsemään itsensä. Ja oletko miettinyt Pandorin ahneutta? Hänhän yritti kerätä itselleen suunnattoman rikkauden. Huomaa, Limne, itselleen. Minä jaan rikkautemme ylimysten kesken.

– Niin, koska vain siitä syystä he tukevat sinua, Limne sanoi. – Pandor aikoi sitä paitsi käyttää rikkauttaan omien tavoitteidensa mukaisesti ihmisten enemmistön hyväksi. Mihin luulet ylimystemme sitä käyttävän?

Juhlamenojen ohjaaja tuli salin ovelle ja kumarsi Sartolle.

– Käskin näyttelijöiden esittää ylimääräistä ohjelmaa, hän sanoi. – He lupasivat yrittää parhaansa, mutta valmisteltu ohjelmisto on jo käyty läpi. Itämaan hallitsija alkaa olla huolestuttavan kärsimätön.

– Pyydä vihkimisen suorittajat paikalleen saliin, Sarto sanoi. – Naiset eivät kai osaa suostutella Aminaa riittävän tehokkaasti. Lähetä teloituksista vastaava kertomaan hänelle, mitä hänen sisarelleen voidaan tehdä ennen surmaamista.

Juhlamenojen ohjaaja lähti. Limne katsoi Sartoa paheksuvasti.

– Tuo on inhottavaa, hän sanoi.

– Se on valitettavaa, mutta välttämätöntä, Sarto sanoi. – Myönnän, että Itämaan hallitsija on paljon hankalampi käsitellä kuin luulin, mutta en enää edes uskaltaisi kieltäytyä antamasta Aminaa hänelle. Hän on käynyt epäluuloiseksi ja suorastaan uhkailee minua ikävillä seurauksilla, jos avioliitto ei toteudu.

Limne rypisti otsaansa.

– Oletko menettänyt tilanteen hallinnan? hän kysyi.

– Pandor on onnistunut pidättelemään palkkasotureita, eikä Kratoa ole vallattu, Sarto sanoi. – Itämaan hallitsija on syystäkin vihainen, Krato piti ojentaa hänelle Aminan mukana. Ja Aminan vastustelu suututtaa häntä muutenkin, niin kuin typerää ja omahyväistä miestä suututtaa, kun hänen jokaista oikkuaan ei toteuteta.

Naispalvelija tuli saliin puolijuoksua ja pysähtyi Sarton eteen.

– Ruhtinas, hän sanoi. – On tapahtunut jotain tavatonta.

– Mitä muuta sen lisäksi, että ette saa Aminaa pukeutumaan? Sarto kysyi harmistuneena. – Eihän teistä ole mihinkään, jos melkein lapsi pystyy vastustamaan teitä.

– Teimme kaikkemme, palvelija sanoi. – Hän vain vaatimalla vaati saada nähdä sisarensa. Koska olit ehdottomasti kieltänyt kertomasta, että tyttö on päässyt pakoon, sanoi Ridar lopulta, että tämä on jo surmattu.

– Ettekö osaa ajatella? Sarto kysyi raivostuneena. – Ei Amina minua tottele kuollutta suojellakseen. Ridarin on heti peruttava puheensa.

Palvelija otti nöyristelevän ilmeen.

– Aminalle ei voi enää kertoa mitään, ruhtinas, hän sanoi. – Amina... hän...

Palvelija vaikeni ja keskittyi miettimään, miten kuvaisi tapahtunutta.

– Ei kukaan aavistanut, että niin voisi käydä, hän sanoi lopulta. – Amina istui hetken hiljaa. Sitten hänen silmistään alkoi valua vettä, kuin tuulisella ilmalla. Hän heittäytyi vuoteelleen. Tyko tuli juuri silloin apulaisensa kanssa, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään.

– Mitä yrität kertoa? Sarto kysyi otsaansa rypistäen. – Väitätkö, että Amina itkee?

– Kyllä, ruhtinas. Hän itkee aivan kuin lapsi silloin, kun itkukohtaus on pahimmillaan.

Sarto katsoi Limneä kysyvästi.

– Mitä me teemme? hän ihmetteli. – Se on hengenvaarallinen tila.

– Se on hengenmenoa, palvelija rohkaistui sanomaan. – Epäpuhtaat voivat jostain syystä kaiken ikäisinä itkeä vahingoittumatta, mutta en tiedä kenenkään puhtaan aikuisena itkeneen. Sanotaan, että jos niin käy, puhdas kuolee.

Sarto katsoi häkeltyneenä koristeltua salia. Ovelle tuli joukko arvokkaasti pukeutuneita tuomareita, joiden piti vihkiä Itämaan hallitsija ja Amina, ja Sarto kohdisti harminsa heihin.

– Menkää takaisin odottamaan, hän ärähti. – Meillä on yllättäviä ongelmia.

– Hae minun parantajani, ehkä hän tietää jonkin keinon, Limne sanoi palvelijalle. Sitten hän kääntyi Sarton puoleen ja jatkoi: – En väitä, etteikö Pandorin lapselle olisi parempi kuolla kuin päätyä tuohon avioliittoon vaikkapa vain vähäksikin aikaa. Itämaan hallitsija on epäpuhdas pahimmillaan, täynnä sairaita haluja. Mutta kehnostakin elämäntilanteesta voi selvitä, kuolemasta ei palata.

– Ja sinäkö olet kelvollinen arvostelemaan toisen haluja, Sarto heitti lähtiessään harppomaan kohti huonetta, jonne Amina oli sijoitettu. Limne tuli perässä.

– Jos tietäisit jotain haluista, olisit huomannut, että niillä on eroja, Limne sanoi. – Minä nautin eniten, kun kumppaninikin nauttii. Kaikki tietävät, että Itämaan hallitsija saa eniten iloa tuottaessaan kärsimystä.

– Juuri siksi halusin turvata Aminan oikeudet, Sarto puolustautui.

Aminan huoneessa vallitsi täysi kaaos. Pukeutumista varten tuodut tarvikkeet ja koristeet lojuivat sikin sokin. Naispalvelijat hyörivät neuvottomina osaamatta tehdä mitään hyödyllistä. Amina makasi vuoteellaan ja nyyhkytti rajusti. Dotar istui hänen vieressään ja silitti hänen hiuksiaan. Oli selvää, että Amina ei tajunnut mitään ympäristöstään. Kun Sarto yritti puhutella häntä, Amina katsoi kyyneleisin silmin kohti, mutta silmissä ei ollut pilkahdustakaan tunnistamisesta.

– Onko oikein, että apulaisesi pitelee Aminaa noin lähellä? Sarto tiukkasi Tykolta.

– Se on ehdottomasti oikein, Tyko sanoi. – En ole koskaan hoitanut aikuisen puhtaan itkua, mutta olen lukenut selostuksia sen hoitotavoista. Nopealla syliin ottamisella heti kohtauksen alkaessa voi jopa keskeyttää uhkaavan tilanteen ja pelastaa potilaan. Valitettavasti tulimme liian myöhään.

– Hänen mielensä on täysin tyhjä, Sarto sanoi huolestuneena.

– Mitään ei voi tehdä, hän menehtyy, Tyko sanoi.

Dotar katsoi Tykoa ihmeissään. Huoli sai hänet unohtamaan varovaisuuden.

– Mitä tuo puhe on? hän kysyi. – Itkuhan on ihmisen luonnollinen tapa purkaa suruaan.

– Puhtaat eivät ole tavallisia ihmisiä, Limne sanoi. – Oletko tuonut ääliön apulaiseksesi, Tyko?

– Hän on erittäin taitava, mutta hän on idästä eikä tunne puhtaita, Tyko sanoi. – Pyydän, että saamme jäädä rauhassa hoitamaan Aminaa. Asiattomien tulee poistua, tilanne on vakava.

Sarto antoi palvelijoille määräyksen lähteä ja ilmoitti itse vetäytyvänsä kirjastoon. Limne päätti pysyä veljensä seurassa odottamassa tietoja. Limnen parantaja tuli ja neuvotteli Tykon kanssa. Hän oli samaa mieltä kuin Tyko: mitään ei ollut tehtävissä.

Amina oli lakannut nyyhkyttämästä. Hän makasi hiljaa, kalpeana ja silmät avoimina. Hän katsoi suoraan Dotariin, mutta pysyi ilmeettömänä.

– Amina, Dotar sanoi hellästi. – Rakas lapsi, minä tässä.

Tyko pudisti päätään.

– Ei tuo auta, hän sanoi. – Puhtaan mieli on perusteellisesti järkkynyt, jos hän alkaa itkeä. Sen jälkeen mieli ei ota vastaan mitään. Erään selityksen mukaan sinne jää niin raskas ajatus, että sairastunut ei pysty välittämään mistään muusta. Olisi tiedettävä juuri se ajatus ja vastattava siihen, vain se voisi pelastaa hänet.

– Enetta ei ole kuollut, Dotar sanoi hiljaa. – Enetta on päässyt pakoon.

Aminan silmäripset värähtivät ja silmien ilmeettömyys kaikkosi, mutta vain hetkeksi. Tyko katseli kiinnostuneena.

– Se tehosi hiukan, hän sanoi. – Tuota kannattaa yrittää. Koeta keksiä, mikä oli se ajatus, joka oli hänelle ylivoimaisen raskas. Jos onnistut vastaamaan siihen, hän voi toipua.

Dotar yritti. Hän silitteli Aminan hiuksia ja poskia, katsoi ilmeettömiin silmiin ja kertoi asioita, joista Amina voisi ilahtua. Mutta vaikka hän kokeili jatkuvasti uutta, mikään ei enää tehonnut. Tyko sekoitti lääkejuoman, vaikka sanoi, että se tuskin vaikuttaisi mitään, eikä se vaikuttanutkaan. Sarto ja Limne kävivät välillä katsomassa sairastunutta. Amina oli kalvennut entisestään, huuletkin olivat muuttuneet lähes valkoisiksi. Hän ei enää liikahtanutkaan, mutta hengitti.

Dotar oli Aminan luona iltapäivään asti. Kuudennen hetken alussa Tyko tuli vähäksi aikaa potilaan luo. Dotar pistäytyi käymälässä, mutta ei malttanut mennä syömään. Sen sijaan hän poikkesi katsomaan Niliä ja Nomia. Näytelmäesitykset olivat sujuneet hyvin, eikä Nomi ollut osannut huolestua Dotarin takia, sillä Nil ei ollut kertonut muuta kuin että Dotarilla oli asioita hoidettavanaan. Nomi oli arvellut Dotarin poissaolon liittyvän Aminan sairauteen, josta jo yleisesti puhuttiin. Lapsen tavoin hän kuitenkin piti Aminan toipumista varmana.

Nil kertoi Dotarille, että Linor oli edelleen vankina.

– Ruhtinas ei ehtinyt tänään oikeuden istuntoon, se peruutettiin, Nil sanoi.

Dotar vain nyökkäsi. Hän ei jaksanut välittää Linorin kohtalosta.

– Parantajat arvelevat, että Amina kuolee, hän sanoi.

Hän katui heti sanojaan, sillä valppaasti kuunnellut Nomi hätkähti. Hän olisi halunnut lohduttaa poikaa, mutta ei pystynyt siihen. Nil katsoi Dotaria moittivasti ja vaihtoi puheenaihetta alkaen kertoa Itämaan hallitsijan ja tämän seurueen ärtyneestä ja riitaisasta käytöksestä, joka huolestutti linnan palvelusväkeä. Dotar tiesi, että Nil tekisi parhaansa lohduttaakseen Nomia sitten, kun Dotarin sanat viimeistään illan hiljaisuudessa jälleen tulisivat pojan mieleen.

Palatessaan päärakennukseen Dotar pysähtyi katsomaan portilla vallitsevaa tungosta. Se liittyi ilmeisesti Itämaan hallitsijan lähtövalmisteluihin. Seurueen kuormajuhdat, jotka oli sijoitettu läheiseen kylään, oli tuotu lastattaviksi. Orjat puuhailivat niiden luona, mutta myös muutama isäntä valvoi työtä. He vaikuttivat uhkaavilta ja tarkkailivat ympäristöään kuin vihollisseutua.

Tyko oli järjestänyt parin palvelustytön kanssa Aminan olon niin hyväksi kuin suinkin. Dotarille hän sanoi, että vaivannäkö oli oikeastaan turhaa.

– Sarto rikkoo omia ohjeitaan, Tyko totesi hiukan ivallisesti. – Toivottomasti sairasta ei pitäisi hoitaa, vaan varmistaa nopea ja kivuton kuolema. Mutta Aminaa on hoidettava kaikin keinoin niin kauan kuin suinkin voidaan viivyttää kuolemaa.

– Tietenkin niin on tehtävä, Dotar sanoi.

– Ei se ole itsestäänselvää, Tyko väitti. – Ehkä emme ajattele Aminan etua vaan itseämme.

– Hän voi pelastua.

– Se on turhaa toiveajattelua, Tyko sanoi.

Illalla Aminan hengitys oli muuttunut katkonaiseksi ja pinnalliseksi. Huoneessa paloi öljylamppu ja Dotar oli yhä tytön luona. Häät oli peruutettu, vieraat ja myös sulhanen olivat lähteneet kotimatkalleen, ja linnassa odotettiin nyt Aminan kuolemaa.

Limne tuli käymään ja pysähtyi tytön vuoteen luo. Hän oli lievästi juovuksissa.

– Elämämme on mieletöntä, hän sanoi. – Pandor ja Sarto tavoittelevat valtaa, mainetta ja kunniaa. Pandor on heistä parempi, mutta hänkin haluaa säädellä muiden elämää, vaikka on tuhonnut omansakin.

– Entä sinä? Dotar kysyi.

– Haluan olla hyvä heille, jotka tuottavat minulle iloa, Limne sanoi. – Se riittää minulle. Oikeastaan minulle tuottavat iloa kaikki, joille voin olla hyvä. En halua nähdä kenelläkään pahaa mieltä, paitsi ehkä Sartolla, jota on melkein pakko kiusoitella, ettei hän läkähtyisi omahyväisyyteensä.

Hän tuli lähemmäs ja katsoi Aminaa.

– Pandorin tytöstä pidän, hän sanoi. – Tyttö ei ole vain kaunis katsella, hän puhuu kuin isänsä nuorena.

Limne kosketti varovasti Aminan kättä.

– Tykon mielestä hänet mursi raskas ajatus, johon pitäisi osata vastata, Limne sanoi. – Kerro hänelle, että hänen ei tarvitse mennä naimisiin sen sietämättömän öykkärin kanssa.

– Olen yrittänyt sitä, Dotar sanoi väsyneesti. – Olen yrittänyt kaikkea mahdollista.

Limne otti itselleen tuolin ja istuutui.

– Sarto haluaa luoda terveiden ja älykkäiden ihmisten unelmamaailman, hän sanoi. – Paha juttu vain, että Sarto kuvittelee sopivansa sinne itsekin. Jos kemereiltä kysyttäisiin, he poistaisivat siitä onnelasta ensimmäiseksi puhtaat.

– Kemerit tuntuvat tosiaan vieroksuvan teitä, Dotar myönsi. – Hehän kuitenkin ovat aina hyötyneet teistä. Olette rikkaita, työllistätte heitä. Jos kaivoksissa onkin ankeat olot, niin ostatte tarvikkeita ja palveluja, ettehän itse tuota mitään.

– Puhtaat sanovat, että kemeri on koiran veroinen, Limne totesi. – Ehkä niin on, ja väitetään, ettei koira pure kättä, joka ruokkii. Mutta minä kai poikkean muista puhtaista siinä, että puhun joskus noille koiriksi kuvitelluille, ja he vastaavat kuin loukatut ihmiset. He eivät pidä meistä. Kukapa pitäisi sellaisista, jotka kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella.

– Kemerien maa on köyhä, Dotar huomautti. – Vain jotkut kauppiaat ja maiden suuromistajat rikastuvat. Köyhyys herättää aina katkeruutta.

– Niin, rikkaat rikastuvat tavallisen kansan kustannuksella, Limne sanoi. – Tai pitäisi kai sanoa: me rikastumme heidän kustannuksellaan. Kaivostyöläisten raadannastahan puhtaiden vaurastuminen alkoi.

– Köyhän osa ei ole helppo, Dotar myönsi.

– Olen tuottanut kansan lohduksi Tella-jumalattaren palvonnan, Limne sanoi. – Se on elämänuskoa, vaikka elämä syntyykin kuoleman kautta. Tiedäthän?

– Tunnen Tella-jumalattaren, Dotar sanoi ja ajatteli Niliä.

Tella-jumalattaren tarina, jota näytelmäseurue esitti, oli yksinkertainen ja kaunis. Tella, maaäiti, rakastui nuoreen poikaan, jonka kuitenkin kateellinen maanjäristysten jumala surmasi. Tella laskeutui kuoleman valtakuntaan ja nouti rakastettunsa takaisin.

– Meillä on Autiomaassa samantapainen tarina, Dotar sanoi. – Mutta meillä kuollutta Äitijumalan lasta surraan aina kuivan ajan alkaessa ja hänen paluutaan elämään juhlitaan sateiden tullessa. Tella-jumalattaren tarinassa vuodenajat on käännetty toisinpäin, rakastettu kuolee talveksi ja herää keväisin.

– Tella-jumalattaren tarina perustuu vakavaan uskonnolliseen mysteeriin, Limne sanoi. – Rakastettu kuolee siihen aikaan, jolloin vehnä kylvetään. Hän herää elämään sadonkorjuun aikaan.

Dotar kiinnostui.

– Se on kaunis vertaus, hän sanoi. – Minäkin olen ajatellut, että elämästämme jää jotain, mikä ehkä kantaa hedelmää kuoltuamme. En vain osaa sanoa, mitä se on.

– Viiniä otettuani ajattelen usein omaa elämääni vehnänjyvänä, Limne sanoi. – Ehkä elämästäni kasvaa jotain, vaikka en olekaan pystynyt siittämään lasta siitä huolimatta, että olen kylvänyt sitä siementä niin paljon kuin suinkin pystyn. Mutta selvin päin ymmärrän, että teen kovin vähän kylvöä muilla saroilla. Suren sitä.

– Mitä haluaisit tehdä? Dotar kysyi.

– En ole veljieni tapaan suuruudenhullu, Limne sanoi. – Mutta on minullakin käsitys siitä, mitä puhtaiden hallitsijana tekisin. Vetäisin pois kaikki eri maiden hallituksiin soluttautuneet, lopettaisin kokonaan salakähmäisen maailman kohtaloiden ohjailun. Ei puhtaista ole siihen. Puhtaiden valioihmisyys on meille syötetty suuri valhe. Meillä on ehkä keskimääräistä terävämpi äly, mutta se mikä erottaa puhtaiden niinsanotun parhaimmiston tavallisista ihmisistä, on suuri vallanjano. Sellaisista ei ole huolehtimaan muiden eduista, hyvä kun edes osaisimme hoitaa omat asiamme.

– Kerrotaan, että sinun palveluksessasi olevilla ei ole valittamista, Dotar sanoi.

Limne myhäili huvittuneena.

– Taidat tietää senkin, että siedän palkollisiltani tuttavallisuutta, kun uskallat puhua minulle noin vapaasti, hän sanoi. – Siedänhän minä, olen lapsena saanut suut ja silmät täyteen meidän puhtaiden ylemmyyttä, enkä jaksa enää uskoa siihen roskaan. Kaikki me olemme samanlaisia ihmisiä, valtiaat ja orjat, kuljetamme ruokaa lävitsemme ja himoitsemme nautintoja. Eikö niin?

– Juuri niin, Dotar sanoi.

– Siksi kaikki kuvitelmat suurista uudistuksista ovat tuulen tavoittelua, Limne sanoi. – Pandorin tavoitteet eivät ole vääriä, mutta turhuutta, niin kuin kaikki. Tiedätkö, että hän on seurannut tarkkaan Kratossa tapahtuneita uudistuksia?

– En tiennyt, Dotar sanoi yllättyneenä.

– Ne kiinnostavat häntä, Limne sanoi. – No, nyt hän voi perehtyä niihin. Minuakin viehättää se, mitä Kraton klaanipäällikkö ja hänen lemmittynsä ovat saaneet aikaan. Jospa hallitsija voisikin huolehtia kansastaan niin kuin isä lapsistaan. En tarkoita omaa isääni, en puhtaita ollenkaan, vaan tavallista isää. Kratossa se on näyttänyt onnistuvan, mutta tuskin se jatkuu. Hyvän hallitsijan syrjäyttää aina huono, kaikki palaa ennalleen. Kaikki toistuu, aurinko laskee ja nousee, joet virtaavat mereen, eikä meri täyty. Ihminen on sama eilen, tänään ja huomenna. Kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua.

– Siinä tapauksessa meidän velvollisuutemme on tavoitella tuulta, Dotar sanoi.

Limne katsoi häntä yllättyneenä.

– Taidat olla järkevä mies, hän sanoi. – Olen nyt liian humalassa keskustellakseni kanssasi. Olen vaihteeksi todella juonut, useimmiten nykyisin vain esitän juopunutta. Se on hyvä suoja, ei tarvitse ryhtyä turhiin keskusteluihin. Tänään olen surrut, eikä puhdas saisi surra kovasti, ainakaan sitä ei saisi näyttää. Ajattelin, että viini auttaisi. Ei se auta.

Puolen yön aikaan Tyko tuli kysymään, eikö Dotar halunnut jo nukkumaan. Hän tunnusteli Aminan valtimoa, katsoi silmiä ja sanoi, että tyttö kuolisi aamuyön tunteina.

– Olen hänen luonaan loppuun asti, Dotar sanoi.

Vaikka Tyko arveli Aminan joka tapauksessa kuolevan, hän juotti potilaalle erityisellä laitteella vettä. Dotaria hän kielsi sitä tekemästä. Tajuttoman juottaminen vaati ammattitaitoa, metallisen juoma-astian pitkä nokka oli työnnettävä varoen kurkunpäässä ruokatorven aukkoon, ja vettä oli kaadettava hyvin hitaasti. Keuhkoihin joutuessaan neste olisi ollut tuhoisaa.

Limne lähti Tykon kanssa ja Dotar jäi hiljaiseen huoneeseen. Aminan hengitystä ei kuulunut enää lainkaan, ja hänen silmänsä tuijottivat avoimina mutta lasimaisen elottomina. Dotar piti tytön kättä kädessään ja oli mielessään näkevinään pienokaisen, joka kipitti Enettan perässä Kraton palatsin puutarhassa. Millaista Aminan elämä oli ollut? Ulkonaisesti kaikki oli ollut hyvin, mutta oliko Amina koskaan saanut tuntea olevansa jollekin ihmiselle kaikkein tärkein koko maailmassa?

– Amina, hän sanoi hiljaa. – Tein väärin, kun aina asetin Enettan sinun edellesi enkä huomannut, että me kaikki teimme niin.

Dotar tiesi, että se ei ollut Aminaa painava ajatus, vaan hänen omansa. Hän istui nytkin tässä kuivin silmin, myötätuntoa ja huolta tuntien kyllä, mutta ei hänellä ollut Aminalle annettavana kokosydämistä rakkautta. Sitä hän oli aikuisena tuntenut vain kahta ihmistä kohtaan, Akea ja Enettaa.

Dotar katsoi Aminaa, joka makasi vuoteella liikkumattomana, muistuttaen yhä enemmän kuvapatsasta. Olivatko he koskaan yrittäneet keksiä kaunista tapaa puhua Aminan mielen erityislaadusta? He olivat kuin korvaukseksi ylistäneet Aminan ulkoista kauneutta ja hänen älykkyyttään, mutta eihän sellainen lohduttanut. Enetta oli saanut osakseen lämpimät ja pehmeät sanat, Amina kylmät ja kovat. Miten Amina olisi voinut itsekään ajatella omasta luonteestaan kauniisti?

– Amina, anna anteeksi, Dotar pyysi hiljaa.

– Noin minunkin tekisi mieli sanoa, vaisu ääni huomautti ovensuusta.

Sarto käveli vuoteen luo. Hän oli ilman viittaa, pelkässä pitkässä aluspaidassa, jalassaan vain keveät sandaalit. Hänen tavallisesti niskaan kerätty pitkä tukkansa oli vapaana.

– Tyko selitti, että Aminalle on puhuttava kaikkea mahdollista, yritettävä outojakin asioita, hän sanoi. – Puhe anteeksiannosta on tietysti epäpuhtaiden sairautta, mutta itsesyytökset ovat kauhea taakka. Me puhtaat vapaudumme niistä järkemme avulla. Emme ole itse valinneet luonteenlaatuamme, ja olosuhteisiinkin voimme vain vähäisessä määrin vaikuttaa. Mahdollisesti emme lainkaan voi säädellä edes omia tekojamme, vaan ne määräytyvät sisäisistä ja ulkonaisista seikoista, ja me vain luulemme tekevämme valintoja. Jos niin on, on täysin turha tuntea syyllisyyttä.

– Saman varmuuden saavuttaa myös uskomalla anteeksiantoon, Dotar sanoi.

– Ehkä sitä uskoa voisi nimittää epäpuhtaiden viisaudeksi, heikkojen vaistomaiseksi oivallukseksi, Sarto sanoi. – Se on kai sinunkin ainoa mahdollisuutesi, olethan niin kaukaista sukua puhtaille, että tuskin pystyt toimimaan pelkän järjen ohjaamana. Otat kai tunteella vastaan saman, minkä me järjellä.

– Voit olla oikeassa, Dotar sanoi. – Joka tapauksessa syyllisyyden tunteminen on tarpeeton taakka. Pitää vain yrittää uudelleen ja uudelleen toimia oikein.

Aminan käsi, jota Dotar piti kädessään, nytkähti. Dotar katsoi tyttöä. Kasvoille näytti palanneen aavistus väriä.

– Sanoimmeko vahingossa jotain, mikä auttoi häntä? Dotar ihmetteli. – Mitä se voisi olla?

Amina ei kuollut yön aikana. Kun Tyko tuli aamulla katsomaan potilasta, hän hämmästyi sitä, että tämä oli odotettua paremmassa kunnossa. Tyko huolehti taas Aminan vedensaannista, ja kaksi palvelustyttöä kävi siistimässä potilaan ja vuoteen.

– Jostain syystä hän ei menehdy niin nopeasti kuin puhtaat yleensä tällaisessa tapauksessa, Tyko sanoi Dotarille. – Mutta nyt sinun pitää nukkua hiukan. Lähetän kyllä jonkun herättämään sinut, jos Aminan vointi huononee. Sarto aikoi myös käydä täällä, kunhan ehtii. Hän on hätäkokouksessa.

– Niinkö? Dotar kysyi sen kummemmin kiinnostumatta.

– Itämaan hallitsija poistui eilen melko synkkänä, ja minäkin kyllä aavistelin pahinta, Tyko sanoi. – Nyt pikalähettimme kertoi, että hän meni vain Tartaan asti. Hän ilmeisesti liittoutuu kemerien kanssa, ja hänen tarkoituksenaan on hajottaa Hopeavuoren linna maan tasalle ja surmata kaikki puhtaat, hänen omia sanojaan lainatakseni ainakin ”jokainen, joka seisaaltaan rakkonsa tyhjentää”.

– Hopeavuorella lienee aika vähän sotilaita puolustautumista varten, Dotar sanoi.

– Ongelmana on myös ruokavarastojen pienuus, Tyko sanoi. – Hopeavuorella on aina luotettu sijaintiin kemerien valtakunnan sisällä. Ensimmäistä kertaa kemerit kääntyvät Hopeavuoren ruhtinasta vastaan. Pandorin aikana niin tuskin olisi käynyt. Pandor osasi kohdella jopa kemereitäkin ihmisinä, mutta Sartolle ja useimmille puhtaiden ylimyksille kemerit ovat vain heidän perinteisiä vartiokoiriaan. Puhtaat ovat tottuneet luottamaan siihen, että he hallitsevat kemereitä varallisuutensa ja juonittelujensa avulla.

Tyko ehdotti, että Dotar nukkuisi hänen huoneessaan, mutta Dotar päätti mennä takapihalla olevaan pikku telttaan. Se oli paikallaan yksinään, teatteriseurueen muut asumukset ja varastot olivat poissa.

– He lähtivät heti, kun levisi huhu tulossa olevasta piirityksestä, Nil sanoi. – Kaikki ylimääräinen väestö on paennut. Vain puhtaat ja puolipuhtaat taitavat olla jäljellä, ja muutama muu, jolla ei ole minne mennä. On levinnyt huhu, että kaikki puhtaat ja puolipuhtaat surmataan, samoin tänne heidän avukseen jääneet.

– Kun pitkäaikainen kauna purkautuu, jälki on useimmiten pahaa, Dotar sanoi. – Kemerit ovat aina vihanneet puhtaita, mutta myös pelänneet.

– Puhtaat nimittävät kemereitä koirikseen, Nil sanoi. – He saattavat joutua huomaamaan, että pelon avulla kurissa pidetty koira, joka viimein saa uskallusta hyökätä isäntänsä kimppuun, on vaarallisempi kuin susi. Limne tuntuu ymmärtävän sen, sillä hän toi näyttelijäseurueen jatkoksi kaksi poikaa, lemmittynsä kai. Hän oli varustanut heidät hyvin ja maksoi seurueen johtajalle heidän ylläpidostaan. Pojat aikovat Kratoon perustaakseen sinne teatterin.

– Hauska ajatus, Dotar myönsi huolensa keskelläkin. – Näytelmät eivät ole vain ajanvietettä, vaan myös tapa kertoa asioita suurille kansanjoukoille.

– Limne ymmärtää sen, Nil sanoi. – Juuri siksi hän ylläpitää useita teatteriseurueita. Tiesitkö, että Tella-jumalattaren näytelmä siinä muodossa, missä me sitä esitämme, on Limnen kirjoittama?

– En tiennyt, Dotar sanoi. – Luulin hänen suosivan teatteria aivan muista syistä.

Nil nauroi.

– Suojateista päätellen Limnellä on silmää kauniille pojillekin, hän myönsi. – Mutta hän ymmärtää teatteria ja kirjoittaa hyviä näytelmiä; hän käyttää salanimiä, mutta tunnistan kyllä Limnen tyylin. Olen pari kertaa keskustellut hänen kanssaan, ja hän uskoo, että joskus teatteri pääsee eroon kaksijakoisesta asemastaan. Nythän olemme toisaalta yleisöä huvittavia ilveilijöitä, toisaalta viemme eteenpäin mysteeriä, joka kertoo elämän ja kuoleman salaisuuksista. Limnen mielestä teatterista voi joskus tulla itsenäinen, arvostettu taidemuoto.

– Miksi ei, Dotar sanoi. – Väitetään laulutaiteenkin saaneen alkunsa juomingeissa esitetyistä isäntien ylistyksistä.

– Sopii se edelleen vallanpitäjien käyttöön taivuttelemaan kansaa milloin kenenkin puolelle, Nil sanoi. – Leoni teki jo nuorena lauluillaan Karetasta kuninkaan ja pitää hänet jatkuvasti vallassa. Ei Verrakankaan kaltainen sotasankari voisi estää Vuorimaan eripuraisia heimoja repimästä toisiaan, mutta hyvä laulaja sen tekee.

– Ovathan puhtaatkin yrittäneet turvata asemansa lauluin, patsain ja kirjoituksin, Dotar sanoi. – Mikä mahtoi mennä vikaan, kun kemerit nyt aikovat vastoin kaikkia perinteitään hyökätä puhtaiden kimppuun?

Nil nauroi.

– Ei uskoisi, että kuulut ihmisiin, joilla on valtaa ja joiden tulisi ymmärtää politiikkaa, hän sanoi. – Etkö tosiaan Tartassa huomannut, että oli liikkeellä uudenlaisia lauluja ja uusia kertomuksia? Joku on ilmeisesti tehnyt määrätietoista työtä puhtaita vastaan jo jonkin aikaa. Mielialat oli muokattu uskomaan, että heidät voidaan tuhota ja niin myös täytyy tehdä.

Kun Dotar palautti mieleensä matkan Hopeavuorelle, hän muisti kyllä kuulleensa asioita, joiden perusteella saattoi olettaa, että kemerien asenteet olivat muuttuneet. Hän oli vain ollut niin levoton Enettan takia, että oli tuskin lainkaan ajatellut muuta.

– Kukahan kemereitä kiihottaa puhtaita vastaan? Nil pohti.

– Oli se kuka hyvänsä, niin taitaa olla odotettavissa suuria vaikeuksia, Dotar sanoi. – Sinun olisi pitänyt lähteä muun seurueen mukana ja viedä Nomi pois.

Nil vilkaisi poikaa syyttävästi.

– Olisin tehnyt niin, mutta Nomi ei suostunut, hän sanoi.

Dotarkin katsoi nyt moittivasti poikaa.

– Sinun on toteltava Niliä, hän sanoi.

– En voinut jättää sinua, Nomi puolustautui. – Olet itse opettanut, että ei saa ajatella vain omaa etuaan, vaan pitää yrittää auttaa muita.

Dotar huokasi.

– Olen tainnut yksinkertaistaa liikaa opetustani, hän sanoi. – Olisi pitänyt selittää myös, että on mietittävä, voiko auttaa enemmän menemällä itse turvaan.

– Ajattelin kyllä sitä, Nomi sanoi vakavana. – Mutta jos Amina kuolee, tarvitset minua.

Dotar yllättyi ja liikuttui. Kymmenvuotias poika katsoi häntä totisin lapsensilmin, ja Dotar tiesi, että hän oli ymmärtänyt: jos Amina kuolisi, Dotar tarvitsisi surussaan lähelleen edes jonkun perheestä. Nomi jos kuka oli todella sopiva klaanipäälliköksi. Se joka jo lapsena pystyi noin ottamaan huomioon läheisensä, osaisi aikuisena kantaa vastuun suurestakin joukosta.

Dotar pyysi, että Nil herättäisi hänet puolen hetken kuluttua. Nil antoi kuitenkin Dotarin nukkua pitempään ja tuli vasta keskipäivällä telttaan mukanaan tarjotin, jolle hän oli hakenut keittiöltä ruokaa. Nomi asettui istumaan Dotarin viereen, mutta tarkkaili ja kuunteli tapansa mukaan turhia kyselemättä aikuisten puheita.

– Palvelijat ovat kuohuksissaan, Nil selitti. – He eivät tiedä, mitä tekisivät, varustautuisivatko käskyn mukaan piiritystä varten, pohtisivatko kuka voittaa ja mikä on heidän oma kohtalonsa, vai vatvoisivatko sitä kummallista asiaa, että Sarto osoittaa melkein epäpuhtaiden tapaan surua Pandorin tyttären odotettavissa olevan kuoleman takia.

– Sarto tuntuu todella välittävän Aminasta, Dotar sanoi. – Luulen, että minun on kerrottava hänelle, kuka minä olen.

– Oletko hullu? Nil kysyi tiukasti. – Saatuaan sinut panttivangiksi Sarto kiristää Akelta mitä vain. Olethan Aken...

Nil vilkaisi Nomia ja vaikeni.

– Mitä Dotar on isälle? Nomi kysyi. – Miksi kaikki aina näyttävät juuri tuollaisilta kuin sinä nyt, kun yritän tiedustella sitä? Miksei kukaan voi vastata?

Nil katsoi vaivautuneena Dotaria, joka ei ollut halukas auttamaan, vaan tarkkaili Niliä ilkikurisen uteliaana.

– Älä ole inhottava, Dotar, vastaa itse pojalle, Nil sanoi lopulta. – Rakastettu ei ole asiallinen sana, vaikka sitä sinusta käytetäänkin, koska en osaa kuvitella, että olisit sellaisessa asemassa kuin rakastettu on rakastajansa suhteen.

– Olemme joskus Aken kanssa miettineet, mitä olemme toisillemme, Dotar sanoi. – Emme ole puolisot tietenkään, onhan Akella Malee vaikka avioliitto onkin muodollinen, eikä miespareja taideta vihkiä kuin Sirpissä. Sirpissä miesparin kumpaakin osapuolta nimitetään yksinkertaisesti pariksi. Joskus puhutaan iesparista, koska siellä tavataan kaksi härkää valjastaa samaan ikeeseen vetojuhdiksi peltotöissä. Ehkä me olemme sellainen yhteen valjastettu työpari.

– Ehkä olet isän pari, Nomi ehdotti. – Sanat ovat tarpeellisia. On vaikea edes ajatella kauniisti, jos jollekin asialle on vain rumia sanoja.

– Toisaalta pahatkin sanat voi ottaa kauniiseen käyttöön, Dotar huomautti. – Arat ovat aikoinaan ottaneet nimekseen sanan, jolla heitä haukuttiin.

Arkojen mainitseminen palautti mieleen Linorin. Nil oli käynyt katsomassa häntä. Linor oli edelleen vangittuna, oikeudenkäyntiä oli taas siirretty. Nil oli toiveikas: tuskin Sarto haluaisi julistaa kuolemantuomiota nyt, kun Linorin teko oli muuttunut hänen kannaltaan täysin merkityksettömäksi.

Kun Dotar palasi Aminan luo, Tyko kertoi, että Amina tosin heikkeni kaiken aikaa, mutta edelleen yllättävän hitaasti. Kirjoitukset eivät tunteneet yhtään tällaista tapausta. Yleensä potilas menehtyi melko pian.

– Ehkä häntä auttaa, että hän on kasvanut epäpuhtaiden seassa, Tyko arveli. – Tai sitten on mahdollista, että hän kuulee puheen, ja se pitää häntä hengissä. Hän saattaa tuntea sinut, vaikka ei pysty sitä näyttämään, ja Sarto oli täällä kahden kesken hänen kanssaan ja yritti ilmeisesti hyvin vilpittömästi löytää sanottavaa, joka auttaisi Aminaa.

Tyko hymyili vaisusti.

– On kummallista, että Sarto välittää jostain ihmisestä niin paljon, hän sanoi. – Myös Limne kävi täällä, ja sitä en ihmettele. Mutta Limne ja Sarto puhuivat keskenään melkein kuin kumppanit – olin sanoa ystävät, he todella olivat lähes kuin epäpuhtaat. Tietysti vaaratilanne yhdistää heitä. Mutta minulla on kummallinen tunne, että enemmän heitä kuitenkin yhdistää yhteinen huoli Pandorin lapsesta.

– Ei siinä ole mitään kummallista, hehän ovat lapsettomia molemmat, Dotar sanoi. – On luonnollista, että heissä on herännyt isäntunteita Aminaa kohtaan.

Tyko virnisti.

– Tartassa on sananlasku, että puhdas on yhtä hyvä isä kuin uroskoira, hän huomautti. – Mutta voit olla oikeassa, Limne tuntuu vilpittömästi välittävän tytöstä, ja Sarto ylittää hänkin huolessaan rajat, joissa puhtaan pitäisi pysyä lähiomaisen menehtyessä.

Tykon mentyä Dotar istui Aminan vuoteen laidalle. Huoneeseen paistoi aurinko, ja Aminan hiukset hehkuivat niille ominaista puhdasta vaaleutta, mutta kalpeissa kasvoissa avoimina tuijottavat silmät olivat etäisen savunsiniset, niiden kirkkaus oli poissa. Dotar otti Aminan käden omaansa. Hän puhui, sillä hän oli yhä varmempi siitä, että Amina kuuli. Hän muisteli vuosien takaisia asioita, yhteisiä retkiä ja kodin pikku tapahtumia. Yhä selvemmin hän ymmärsi, miten syrjässä Amina oli ollut.

– Meidän olisi pitänyt hyväksyä sinut sellaisena kuin olet, hän sanoi. – Väitimme kyllä niin, mutta emme eläneet puheitamme todeksi. Ei meidän olisi pitänyt yrittää muuttaa sinua, vaikka teimmekin sen mielestämme varoen ja kärsivällisesti.

Limne tuli huoneeseen iltapäivällä ja käveli suoraan Aminan vuoteen luo. Dotar väistyi syrjään. Limne katsoi Aminaa huolestuneena ja laski kätensä hänen otsalleen.

– Lapsiparka, hän sanoi. – Miksi päästin tilanteen näin pitkälle, miksi en pysäyttänyt Sartoa?

Limne oli sotilasasussa, ja hiusten kiharapilvi oli kerätty päänmyötäiseksi ja solmittu niskaan. Hänen suora ryhtinsä oli niin luonteva, että aikaisemmat veltot asennot ymmärsi harkituiksi esityksiksi. Myöskään sellaisia hartioiden ja reisien lihaksia, jotka sotilaspuku paljasti, ei hankittu hetkessä. Limne kääntyi Dotaria kohti.

– Piiritys on alkanut, hän sanoi. – Sarto on järjestelemässä ruokavarastoja, jotka onnistuimme haalimaan muurien sisään. En valitettavasti voi jäädä Aminan luo, minun on mentävä varustuksille.

– Sinäkö johdat puolustusta? Dotar kysyi.

– Minä, Limne sanoi. – Totesimme Sarton kanssa, että osaan paremmin johtaa.

Limne virnisti huvittuneena.

– Itse asiassa Sarto ei osaa johtaa lainkaan, hän täsmensi. – Sarto tekee kanssani suunnitelmat, mutta kun pitää saada sotilaat todella toimimaan ja yrittämään parhaansa, hän on täysin avuton. Hän ei ymmärrä ihmisten käsittelystä mitään.

– Taidat olla oikeassa, Dotar sanoi.

Limnen huvittunut ilme vaihtui totiseksi.

– Olen syyttänyt itseäni ankarasti ja päättänyt ryhdistäytyä, hän sanoi. – Olen velttouttani halunnut välttää vastuuta. Nyt Pandorin lapsi on tuossa, koska en saanut sanotuksi, että nuorta tyttöä ei saa pakottaa edes yhdeksi yöksi vastenmieliseen syliin. Ei Sarto ole syyllinen, hän ei ymmärrä mitään naisen tai kenenkään muunkaan tunteista. Minun olisi pitänyt toimia, koska näin Aminan mielessä kauhun, jota sulhanen herätti. Aminalla ei ole sellaista kylmyyttä, jota nainen tarvitsee vastenmielisen syleilyn kestämiseen, eikä Voima auta, kun mies saa herätetyksi pelon.

Hän katsoi Dotarin arpisia kasvoja.

– Ymmärrät varmaan elämää, olet kokenut yhtä ja toista, hän sanoi. – En näe mieleesi lainkaan, ja puhtaat taitavat nähdä vain sen, mitä siellä on pahaa. Sinun täytyy siis olla hyvä ihminen.

– En ole hyvä ihminen, mutta yritän aina uudestaan olla hyvä, vaikka en koskaan tule olemaan, Dotar sanoi.

– Kuulostaa Sirpin Selomalta, Limne sanoi nauraen. – Olen lukenut häntä, mutta en ole aiemmin ymmärtänyt. Nyt aion itsekin yrittää olla sellainen, millainen en koskaan tule olemaan. Aion kohdata jokaisen uuden tilanteen niin että yritän muistaa vastuuni ja toimia oikein, niin hyvin kuin se omaan erinomaisuuteensa uskonsa menettäneelle puhtaalle suinkin on mahdollista.

Limne katsoi Dotaria silmiin.

– Meillä ei ole riittävästi väkeä piirittäjien karkottamiseen, hän sanoi. – Rivisotilaista suurin osa jätti meidät, hehän ovat kemereitä. Jäljellä ovat enää puolipuhtaat ja muutama palkkasoturi, joiden luotettavuus on aina kyseenalainen. Emme saa apua ulkoapäin, sillä tällaiseen ei ole lainkaan varauduttu. Hopeavuoren linna tuhotaan, ja puhtaiden johtomiehiä ei kemerien ja itämaan miesten vihalta säästä mikään. Mutta taistelen saadakseni, jos suinkin mahdollista, kunnialliset antautumisehdot edes muille.

Sarto kävi pikaisesti illansuussa Aminaa katsomassa. Palvelija toi Dotarille ruokaa ja auttoi hoitotöissä. Sitten tuli Tyko ja totesi, että Aminan tila oli edelleen huonontunut hiukan, mutta välitöntä hengenvaaraa ei vieläkään ollut.

– Jos aiot taas valvoa hänen luonaan yön, sinun on sitä ennen nukuttava hetki, Tyko sanoi käskevästi Dotarille.

Dotar ymmärsi, että se oli totta. Hän meni telttaan, joka oli tyhjä. Nil oli avustamassa sotilaita muurien vahvistamisessa, ja Nomi oli hänen mukanaan. Dotar oli tottunut nukahtamaan helposti ja nukkumaan hälinässäkin, joten pihalla liikehtivät sotilaat ja muu väki eivät häirinneet häntä. Hän ei herännyt edes Nilin ja Nomin tullessa telttaan, ennen kuin Nil ravisteli häntä.

– Tuomio on annettu, Linor hirtetään aamulla, Nil sanoi heti, kun Dotar avasi silmänsä.

– Se on väärin, Nomi sanoi kuohuksissaan. – Miksi kukaan ei estä sitä?

Nil hymähti.

– Jos osaisin vastata tuohon, ratkaisisin yhden ihmiskunnan suurista arvoituksista, hän sanoi.

Nomi katsoi toiveikkaasti Dotaria. Hän kaipasi selitystä, joka olisi palauttanut hänen uskonsa oikeudenmukaisuuteen. Mutta Dotarin ajatukset harhailivat jo edessä olevassa yössä; piti yrittää keksiä, mikä Aminan oli vienyt kuoleman portille. Hän komensi Nomin nukkumaan, peitteli hänet tavalliseen tapaan ja toivotti hyvää yötä huomaamatta pojan silmien tuskaista vetoomusta.

Nomi heräsi. Hän oli nähnyt painajaisunta, mutta herätessään hän tuli tietoiseksi siitä, että eli samaa painajaista valveillakin. Amina oli kuolemaisillaan, ja vankina oleva mies aiottiin hirttää, koska Enetta oli autettu pakoon.

Nil nukkui raskaasti hengittäen, mutta Dotarin vuode oli tyhjä. Dotar oli Aminan luona ja tekisi kaikkensa tätä auttaakseen, mutta kukaan ei huolehtinut nuoresta vangista, jota varten pihalle oli illan pimeydestä ja piirityksestä huolimatta nopeasti kyhätty hirsipuu.

Nomi nousi, pukeutui ja kömpi teltasta pihalle. Yö oli lämmin ja hiljainen, vaikka muurien luona vilahteli sotilaita. Nomi käveli verkalleen aution keskipihan yli ja tuli vankilan luo, jossa oli vartiossa yksi ainoa mies, vanhanpuoleinen ja selvästi uninen.

– Saanko tavata vankia? Nomi kysyi kohteliaasti.

– Mene vain, tuskinpa sinulla on avainta lukkoon, vartija sanoi laiskasti. – Eikä poikaparka taitaisi hiipiä salaa kimppuuni minua surmaamaan karatakseen, vaikka pääsisi lukkojen takaa. Hänhän on arka, eivätkä arat koskaan tapa ihmistä, eivät edes tappele. Miksi ihmeessä sellainen harmiton olento pitää hirttää?

Koska Nomikin ihmetteli sitä, hän uskaltautui kysymään vartijalta, miksi Sarto oli antanut kuolemantuomion. Vartija tuhahti.

– Sitä pitäisi tiedustella Sartolta itseltään, hän sanoi. – Kuka ruhtinaan ajatukset tietää. Edellinen halusi välttää kuolemantuomioita, nykyinen jakelee niitä kuin antelias almuja.

Nomi meni pimeään rakennukseen, jonka seinustoilla hän tiesi olevan muutamia kalterein varustettuja koppeja. Linor oli sillä kertaa ainoa vanki.

Linor oli hereillä. Koska hän oli arka, hän näki pimeässä ja tunsi Nomin.

– Teit kiltisti tullessasi, mutta olet turhaan huolissasi, hän sanoi. – Olen ajatellut tänä yönä, miten helppoa on olla arka. Ei minulla ole mitään pelättävää, koska tiedän Kooran tahdon tapahtuvan.

– Miten Koora voi sallia, että sinut surmataan? Nomi kysyi. – Minä melkein lakkaan uskomasta Kooraan, jos niin käy.

– Ei meillä ole mitään mahdollisuutta ymmärtää kaiken tarkoitusta, Linor sanoi. – Elämä on kummallista ja epäjohdonmukaista meidän järjellämme arvioituna. Vaikka minäkin varmasti tiedän Kooran tahdon tapahtuvan, yritän kuitenkin koko ajan vaikuttaa asioihin. Niin pitää tehdä kaikesta huolimatta.

– Mutta jos Kooran tahto aina tapahtuu, miksi meidän pitää toimia? Nomi kysyi.

Linorin nauru kuului pimeästä pehmeänä ja lämpimänä.

– En tiedä, niin vain on, hän sanoi. – Mutta älä sinä sure puolestani, Nomi. Mene takaisin nukkumaan.

Hän kuunteli pojan ajatuksia.

– Nomi, hän sanoi lohduttavasti. – Dotar ei ole välinpitämätön, hän ei vain nyt jaksa ajatella muuta kuin Aminaa. Aminan tilanne on todella paha. Kunpa pääsisin käymään hänen luonaan, minähän kuulen ajatukset, voisin saada selville, mitä hän tarvitsee toipuakseen. Olen yrittänyt pyytää, että saisin puhua Sartolle, mutta vartijoiden päällikkö ei suostunut edes viemään pyyntöäni eteenpäin.

Nomi hätkähti. Hän tiesi nyt, mitä hän tekisi.

– Ei, Nomi, Linor sanoi. – Tuo on vaarallinen suunnitelma. Et saa tehdä sitä.

Mutta Nomi oli jo menossa kohti oviaukkoa, joka häämötti pimeässä himmeänä suorakaiteena. Hän ohitti nuokkuvan vartijan ja suuntasi kulkunsa kohti päärakennusta. Hän pysähtyi ovea vartioivan sotilaan luo.

– Haluan tavata Sarton, hän sanoi.

Sotilas alkoi nauraa.

– Mene äitisi luo, lapsukainen, hän kehotti.

– Olen Kraton prinssi, Nomi sanoi. – Asiani on tärkeä.

– Ja minä olen maailman kuuluisin sankari, Vuorimaan Verraka, sotilas sanoi. – Häivyhän nyt.

Nomi muisti äkkiä vyötaskussaan olevan paperin. Se oli isän kirjoittama, Koudalle osoitettu lupakirja. Hän kaivoi sen esiin. Se oli pysynyt melko siistinä, sillä tasku oli tukevaa nahkaa, eikä Nomi ollut säilyttänyt siellä muuta. Hän ojensi lupakirjan sotilaalle. Sen kallis paperi ja kirjoitus, joka oli kaunista käsialaa, teki vaikutuksen lukutaidottomaan sotilaaseen. Hän tarttui poikaan.

– Näytän tämän ja sinut päällikölle, hän sanoi. – Saat vastata pilailustasi ja selittää, miten tällainen paperi on hallussasi.

Päällikkö istui tutkimassa piirustusta, ja hänen vieressään seisoi mies, joka selitti yksityiskohtia: – Muuri on heikoin tässä. Kohtaa on suojeltava tarkasti. Onneksi kallio alapuolella on jyrkkä...

Molemmat miehet katsoivat ärtyneinä sotilasta, joka keskeytti heidät esitellen Nomilta saamaansa paperia.

– Mikä tuo on? päällikkö kysyi.

– Olen Nomi, Kraton prinssi, Nomi sanoi. – Tuo on isäni kirjoittama lupakirja. Se ei koske asiaani, mutta todistaa henkilöllisyyteni.

Päällikön vieressä seisova mies otti paperin ja tutki sitä.

– Olen asioinut Kraton klaanipäällikön kanssa, käsiala näyttää aidolta, hän sanoi kummastuneena. – Käyn näyttämässä tätä Limnelle, joka myös tuntee Kraton klaanipäällikön käsialan. Hän on ruhtinaan kanssa kirjastossa, en viivy kauan.

Nomi odotti tyynenä. Hän oli Kratossa tottunut asioimaan aikuisten kanssa, jotka suhtautuivat häneen vakavasti. Hän joutui odottamaan melko kauan. Lopulta lupakirjaa näyttämään lähtenyt mies tuli takaisin ja viittasi Nomia seuraamaan. Hän johdatti Nomin raskaan oven luo, avasi sen ja työnsi pojan sisään.

– Lapsi on tässä, hän sanoi.

Korkeaselkäisessä, käsinojallisessa tuolissa istui hoikka, vaalea mies. Toinen seisoi tuolin takana.

– Voit mennä, tuolissa istuja sanoi Nomin saattajalle. Sitten hän katsoi Nomia.

– Selitä asiasi nopeasti, hän käski. – Minulla ja veljelläni ei ole aikaa haaskattavaksi. Miten hallussasi on Kraton klaanipäällikön poikansa kulkuluvaksi kirjoittama paperi, jonka tiedustelupäällikkömme tunnisti aidoksi?

Mies vaikutti tiukalta, mutta se ei säikyttänyt Nomia. Virkatehtävissä olevat puhuivat usein liioitellun ankarasti. Huone tuoksui kirjakääröille, ja Nomin olo oli heti hyvä ja kotoinen. Hän kumarsi niin kohteliaasti kuin osasi.

– Olen Nomi, Kraton prinssi, hän sanoi. – Sinä olet varmaan Sarto?

Tuolin takana seisova mies nauroi. Istujakin veti suutaan hymyyn.

– Jos esittelet itsesi prinssiksi, olisi kohteliasta käyttää minustakin arvonimeäni, hän sanoi.

– Pyydän anteeksi, Hopeavuoren ruhtinas, Nomi sanoi. – Dotar on kyllä opettanut meille, kuinka arvohenkilöitä puhutellaan, mutta omasta mielestäni olisi yksinkertaisinta aina käyttää nimiä. Sitä käytäntöä aion itse suosia.

– Uskomatonta, mutta hän taitaa todella olla Nomi, sanoi tuolin takana seisova mies.

Hän vaihtoi puheensa Autiomaassa käytetylle kielelle ja kysyi, miten Kraton klaanipäällikön poika oli joutunut Hopeavuorelle. Nomi vastasi samalla kielellä selittäen lähtönsä. Mies vaihtoi puheensa itäiselle kielelle ja kyseli matkasta. Nomi vastasi samalla kielellä. Mies kokeili vielä Sirpin ja Vuorimaan alempien kieltä. Nomi vaihtoi puheensa samalle kielelle.

– Osaan myös Elilassa puhuttua kieltä, yhtä tasangon kielistä ja hiukan Susimaan kieltä, Nomi sanoi avuliaasti. – Oletko sinä Limne? Haluatko, että puhuttelen sinua ruhtinaan veljeksi, vai saanko käyttää nimeäsi?

– Olen Limne ja voit käyttää nimeäni, mies sanoi. Hän lähti liikkeelle, otti seinustalta tuolin ja tarjosi sitä pojalle. Sitten hän otti toisen tuolin ja istuutui itsekin. Hän katsoi Sartoa.

– Tilanne on hämmästyttävä, mutta poika ei valehtele, hän sanoi. – Meillä on tässä Kraton prinssi, ja tiedän nyt myös, kuka on Tykon apulainen, joka hoitaa Aminaa. Hän on Dotar, Kraton klaanipäällikön lemmitty.

– Hän on isän pari, Nomi korjasi tyynesti. Hän muisteli, mitä Nil oli sanonut, ja lisäsi: – Ei hän ole sellaisessa asemassa kuin lemmitty.

– Olet oikeassa, Limne myönsi huvittuneena. – Mutta olemme vakavassa tilanteessa emmekä jouda perehtymään erilaisten ihmissuhteiden nimityksiin. Miksi tulit tapaamaan meitä?

Nomi aikoi ryhtyä esittämään asiaansa, mutta Sarto keskeytti:

– Emme voi jaaritella lapsen kanssa. Käske viedä poika jonnekin, majoittaa hyvin ja pitää vartioituna. Dotarille on myös asetettava vartijat, mutta hän saa hoitaa Aminaa...

Sarton ääni särähti ja hän vaikeni hetkeksi kiusaantuneena, mutta jatkoi sitten: – Väistämättömään loppuun asti.

– Kuunnellaan poikaa, Limne sanoi.

– Miksi? Sarto kysyi. – Krato kuuluu vihollisiimme, he ovat ottaneet suojaansa Pandorin.

Nomi oli valmistautunut puhumaan Linorista ja Aminasta, mutta huomasikin joutuneensa keskelle elämänsä ensimmäistä ulkopoliittista tehtävää. Hän yritti hahmottaa tilanteen yhtä huolellisesti kuin tehdessään Dotarin johdolla harjoituksia.

– Hopeavuoren ruhtinas, hän sanoi muistaen oikean puhuttelun. – Isäni ja Dotar korostavat, että on tärkeää säilyttää maailmanrauha. He olivat puhtaiden vihollisia silloin, kun puhtaat olivat uhka maailmanrauhalle. Nyt vihollisiamme ovat Itämaan ja kemerien yhdistyneet voimat.

Sarto rypisti kulmiaan ja katsoi veljeään.

– Lapsi on oikeassa, Limne sanoi.

– Entä Pandor? Sarto kysyi. – Hän haluaa syrjäyttää minut hinnalla millä hyvänsä.

– Pandorko? Nomi kysyi vilpittömän hämmästyneenä. – Velihän auttaa veljeä, kun on hätätilanne.

Kirjastoon laskeutui hiiskumaton hiljaisuus, Sarton silmät tuijottivat jonnekin etäisyyteen.

– Joskus autoimme toisiamme, Sarto sanoi viimein poissaolevalla, muistelevalla äänellä. – Puhtaiden pitäisi kilpailla keskenään, mutta me kapinoimme ja halusimme tukea toisiamme. Muistatko, Limne?

– Se oli Pandorin ehdotus, Limne sanoi. – Se oli hienoa aikaa. Olisimmepa tehneet mitä suunnittelimme ja karanneet koko puhtaiden mielettömyydestä.

– Mutta nyt Pandor varmasti haluaa murskata minut, Sarto sanoi. – Minun on kerrottava sinulle, Limne.

Sarto epäröi kuin olisi hävennyt, mutta ryhdistäytyi sitten ja sanoi melkein uhmakkaasti: – Tein sen, mihin minulla oli oikeus ja suorastaan velvollisuuskin. Järjestin myrkyttäjän, mutta hän epäonnistui. Pandor toipui.

Limne nousi seisomaan. Hän oli pelottavan kalpea ja hänen silmiensä sininen tuli hehkui.

– Älä, Sarto sanoi. – Tiedät, etten kestä Voimaasi. En tehnyt väärin, minulla oli laillinen oikeus. Entinen hallitsija on surmattava, muuten valtataistelu jatkuu.

– Sinä ja sinun puhdas järkesi, Limne sanoi. – Miten voit uskoa noihin mielettömiin oppeihin? Tietysti Pandor nyt vihaa sinua ja tekee kaikkensa kostaakseen.

– Ei hän sitä tee, Nomi sanoi tyynesti.

Molemmat miehet katsoivat poikaa.

– Dotar selitti minulle, mitä Pandor puhui korkeimmasta hyveestä, Nomi sanoi. – Ei korkeinta hyvettä tavoitteleva kosta, sehän on päivänselvää.

Limne istui takaisin tuoliinsa ja katsoi Sartoa silmiin.

– Poika on oikeassa, hän sanoi. – Minä melkein haluaisin kostaa sinulle Pandorin puolesta, mutta hän ei sitä tee. Hän tavoittelee tosissaan hyvettä, toisin kuin kumpikaan meistä.

Sarto näytti taas tyyneltä, mutta Nomin tarkka silmä huomasi miehen peittävän nolostunutta pahaa oloaan. Kannatti vaihtaa puheenaihetta.

– Hopeavuoren ruhtinas, Nomi sanoi kohteliaasti. – Ymmärräthän nyt, että Dotar ja minä edustamme täällä sinulle ystävällistä valtiota?

– Ymmärrän, Sarto sanoi. – Ja jopa Tyko, joka selvästi on juonitellut selkäni takana, jääköön ilman rangaistusta. Se olkoon lahja veljelleni Pandorille.

– Saanko nyt kertoa, miksi tulin? Nomi kysyi.

– Kerro, Sarto kehotti.

– Aiot hirtättää syyttömän miehen, Nomi sanoi. – Linor teki oikein, kun auttoi Enettan pakoon.

Sarto huiskaisi kärsimättömästi kättään.

– Pikkujuttu, hän sanoi.

– Ei kuolema ole pikkujuttu ainakaan sille, joka tuomitaan, Limne sanoi. – Eikä nyt ole viisasta antaa hirttotuomioita. Piiritetyssä linnassa ei ole varaa eripuraan.

– Juuri siksi tuomio piti antaa, Sarto väitti. – Vain ankaruus synnyttää tottelevaisuutta.

– Ja sinä muka olet viisas, Limne sanoi. – Ankaruushan synnyttää kapinaa.

Nomi katsoi miehiä silmät pyöreinä.

– On kysymys oikeasta ja väärästä, ei hyödystä tai hyödyttömyydestä, hän sanoi.

Sarto oli aikonut sanoa jotain, mutta muutti mielensä ja vaikeni. Limne katsoi ensin Nomia ja sitten veljeään. Hänen katseensa oli surullinen.

– Poika on oikeassa, hän sanoi. – Käytämme vääriä perusteita, Sarto. Mutta niidenkin mukaan on järkevää armahtaa tuomittu.

– Olkoon, en jaksa kinata pikkuseikasta, Sarto sanoi. – Voin peruuttaa tuomion.

– Sitten minulla on toinenkin asia, Nomi sanoi. – Linor on arka. Hän kuulee ajatukset. Hän voi saada selville, miten Aminan voi parantaa.

Sarto ponnahti ylös tuolistaan.

– Tuo on totta, hän sanoi. – Miten en itse tullut sitä ajatelleeksi?

Hän meni ovelle, huusi vartijaa ja käski hakemaan kuolemaantuomitun vangin puheilleen. Sitten he odottivat. Nomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi uteliaana tutkia kirjakääröjen nimilappuja. Hetken kuluttua hän katsoi Sartoa ihaillen.

– Sinulla on valtava kirjasto, hän sanoi. – Täällä on teoksia, joista olen vain haaveillut, kun Dotar on kertonut niistä. Emme ole onnistuneet saamaan kopioita Kratoon.

– Voit tutustua niihin vapaasti, Sarto sanoi hajamielisesti. – Sinulla on siihen hyvää aikaa piirityksen jatkuessa.

Lopulta tuli kaksi sotilasta kuljettaen Linoria välissään. Linorilla oli raskas jalkakahle, jonka takia hänen oli vaikea kävellä.

– Irrottakaa tuo hökötys, Sarto sanoi kiusaantuneena. – Ei se ole tarpeen, kun vangilla ei ole mitään mahdollisuutta karata, eikä hän edes tiettävästi ole väkivaltainen.

– Ruhtinas määräsi tarkan vartioinnin, toinen sotilaista uskaltautui sanomaan. – Jalkakahle kuuluu sääntöjen mukaan siihen.

– Järjen käyttö ei silti ole kielletty, Sarto tuhahti, vaikka tiesikin olevansa epäoikeudenmukainen. Hän oli yleensä valmis rankaisemaan ankarasti sellaista, joka oma-aloitteisesti muutteli sääntöjä.

Sotilaiden askarrellessa jalkakahleen lukon kanssa Linor kuunteli huoneessa olevien ajatuksia, ja kun kahle oli irti, hän sanoi tyynesti: – Viekää minut Aminan luo. Toivottavasti voin auttaa häntä.

Dotar istui tavallisella paikallaan Aminan vuoteen laidalla, ja myös Tyko oli huoneessa, kun Sarto, Limne, Nomi ja Linor tulivat sinne. Dotar katsoi tulijoita melkein välinpitämättömänä. Nil oli ilmeisesti laiminlyönyt valvontavelvollisuutensa ja päästänyt Nomin vaaralliselle seikkailulle. Se taas, että Linor kulki vapaana, merkitsi kai sitä, että hänet oli armahdettu. Nomin kohtalo ei kuitenkaan pystynyt tällä hetkellä pahemmin huolestuttamaan eikä Linorin tilanne ilahduttamaan Dotaria. Amina oli melkein lakannut hengittämästä, ja hänen ihonsa oli kylmä ja sinertävä. Tyko oli juuri todennut, että kuolema oli voittamassa.

Linor tuli Aminan vuodetta kohti.

– Nouse, Dotar, hän sanoi hiljaa.

Dotar kohottautui ja Linor istui hänen paikalleen. Linor kuunteli ja muut odottivat jännittyneinä. Vain Linor oli täysin rauhallinen, ja hän tuntui kaikkien huoneessa olevien mielestä sillä hetkellä johtajalta, jota muiden tuli totella.

– Amina on jo hyvin kaukana, ajatukset kuuluvat hiljaisina, Linor sanoi. – Selvin on muisto siitä, mitä tapahtui tässä huoneessa, kun häntä yritettiin pukea hääpukuun. Hän halusi suostua, että Enetta saisi elää vielä edes hetken, mutta häntä kammotti, kun hän ajatteli sulhastaan.

– Tiesin sen, Limne sanoi puoliääneen.

– Kun hänelle kerrottiin, että Enetta oli jo surmattu, hän luuli sen tapahtuneen siksi, että hän oli vastustellut, Linor sanoi. – Sitä hän ei kestänyt.

– Sano hänelle, ettei niin käynyt, Sarto pyysi. – Kerro, että tyttö pääsi pakoon.

– Se on kerrottu moneen kertaan, Dotar sanoi. – Se auttoi hiukan, mutta ei herättänyt häntä.

Linor otti Aminan käden käteensä.

– Kuulen nyt ajatukset selvemmin, hän tulee lähemmäs, Linor sanoi. – Häntä kauhistuttaa se, että hän ei ollut valmis uhraukseen.

Dotar otti pari askelta vuodetta kohti ja tuli aivan Linorin viereen.

– Amina, ei sinun tarvitse olla täydellinen, hän sanoi kiihkeästi. – Se riittää, mihin pystyt. Ei sinun tarvitse olla mitään muuta.

– Hän kuuli sinut, Linor sanoi. – Hän on tulossa takaisin, mutta hän tulee hyvin kaukaa, ja se on vaikeaa. Hän on pelännyt ja luullut omaa puhtaan luontoaan vääristyneeksi ja pahaksi.

– Ei se ole ihme sen jälkeen, mitä hän on meistä oppinut, Limne sanoi.

Hän tuli vuoteen luo, ja Dotar vetäytyi kauemmas.

– Pandorin tytär, Limne sanoi hiljaa mutta painokkaasti. – Isäsi on hyvä ihminen, ja haluaisin olla hänen kaltaisensa.

Hän kääntyi ja katsoi uhmakkaasti Sartoa.

– Aion valvoa tekojasi, hän sanoi. – Tuen sinua, mutta vain silloin, kun et pyri väärään. Ja jos Pandor haluaa palata valtaan, tuen häntä. Ruhtinaan tärkein ominaisuus ei ole järki, vaan oikeudentaju.

Limne väistyi vuoteen luota ja katsoi yhä Sartoa heilauttaen uhmakkaasti päätään. Sarto käänsi katseensa pois ja lähestyi epäröiden Aminan vuodetta. Hän oli hyvin kalpea.

– Pandorin tytär, hän sanoi. Hänen äänensä oli käheä ja hän puhui vaikeasti, kuin olisi joutunut pakottamaan sanat väkisin ulos. Hän vaikeni ja aloitti hetken kuluttua uudelleen, nyt selkeästi ja varmasti.

– En surmauta isääsi, hän sanoi. – Lupaan sen tässä kaikkien kuullen. En myöskään käytä hyväkseni asemaasi Kraton klaanissa, enkä siis uhkaa enää kasvatusvanhempiasi tai sisartasi. Ja jos selviämme piirityksestä...

Sarto kääntyi katsomaan muita huoneessaolijoita, ja hänen katseensa pysähtyi Limneen.

– Jos selviämme piirityksestä, luovutan vallan takaisin Pandorille, hän sanoi. – Olen ajatellut tänä yönä asioita perusteellisemmin ja syvemmin kuin koskaan elämäni aikana. Olet oikeassa, Limne, Pandorilla on oikeudentajua, ja juuri sitä ruhtinas tarvitsee.

Limne otti pari askelta Sartoa kohti. Veljekset katsoivat toisiaan silmiin. Sarto oli nyt ilmeetön kuin patsas. Limnen huulille kohosi hitaasti hymy.

– Veli, Limne sanoi ja ojensi kätensä. – Puhtaiden keskuudessa veljiä opetetaan kilpailemaan, kumppanit haetaan muualta. Lapsina aioimme rikkoa sairaat perinteet, mutta silloin emme pystyneet siihen. Ei ole vielä liian myöhäistä, tehdään se nyt. Sarto, pyydän sinua kumppaniksi, jonka kanssa teen yhteistyötä. Niin kauan kuin olet ruhtinas, tuen sinua, ja kun luovutat vallan takaisin Pandorille, tuemme häntä yhdessä.

Sarto tarttui vakavana Limnen käsiin. Limne hymyili yhä. Sarton suu pysyi totisena, mutta pieni hymy leikki hänenkin silmiensä ympärillä.

– Onneksi virheitään voi yrittää korjata, hän sanoi.

Tyko oli katsellut veljeksiä totisena. Hän seisoi seinän vierellä ja näytti puolipuhtaaksikin sopimattoman liikuttuneelta, mutta myös surulliselta.

– Pandorin suhteen kaikkea ei voi enää korjata, hän sanoi. – Minulle on hetki sitten tullut Pandorin viesti. Hän ei voi koskaan enää olla ruhtinas, ei edes ajaa omia asioitaan itse tai omistaa mitään. Hän on tehnyt kokonaisluovutuksen Kraton klaanipäällikön hyväksi.

Veljekset katsoivat Tykoa ja sitten toisiaan. Molempien hymy sammui.

– Hän teki sen pelastaakseen Aminan, Limne sanoi. – Se oli suuri, mutta tarpeeton uhraus, koska vaara vältettiin muutenkin.

– Se on korvaamaton menetys, Sarto sanoi. – Olisimme tarvinneet Pandorin Hopeavuoren ruhtinaaksi.

– Se ei ollut uhraus, Dotar sanoi. – Pandorista huomasi, että hän kaipasi vapautta etsiä omaa tapaansa elää ja olla hyödyksi. Eikä se ole korvaamaton menetys. Sarto ja Limne, kumppaneina ja toisianne tukien te hallitsette yhdessä puhtaita hyvin ja oikeudenmukaisesti.

Amina hengähti kuuluvasti. Hänen kasvojensa luonnollinen väri oli palannut. Hän vavahteli hiukan ja nyyhkäisi pari kertaa.

– Kohtaus uusii, Sarto sanoi huolestuneena.

– Ei, hän herää, Linor sanoi.

Amina ponnistautui istumaan ja katsoi ympärilleen.

– Dotar, hän sanoi. – Nomi. Olenko kotona?

Hän huomasi Linorin ja hymyili.

– Näenkin unta, hän sanoi.

Hän vaipui takaisin vuoteelle. Hetken hän tarkkaili huonetta ja siellä olevia ihmisiä.

– En ole kotona enkä näe unta, hän sanoi sitten. – Kertokaa minulle, mitä on tapahtunut.

Sarto katsoi Tykoa kysyvästi.

– Onko Amina nyt kunnossa? hän kysyi. – Onko vaara ohi?

– Hän tarvitsee ruokaa ja lepoa, mutta mitään vaaraa ei enää ole, Tyko sanoi.

Sarto kääntyi veljensä puoleen.

– Meidän on palattava töihin, Limne, hän sanoi käskevästi. – Olemme sotatilassa, emme voi tuhlata aikaa.

Hän lähti kiireesti menemään kohti ovea. Limne seurasi, mutta kääntyi sanomaan olkansa yli:

– Majoita vieraat arvonsa mukaisesti, Tyko. Sarto ei ehdi tällä hetkellä keskittyä isännän velvollisuuksiin, ne jäävät sinun vastuullesi.

Dotar epäröi. Hän tunsi halua jäädä Aminan luo, mutta kun Amina ei enää ollut vaarassa, Dotar jaksoi lopultakin ajatella Hopeavuoren tilannetta. Se oli lähes epätoivoinen, eikä Sartolla ja Limnellä ollut riittävää käytännön kokemusta maailmanpolitiikasta.

– Mene heidän kanssaan, Linor sanoi tyynesti. – Minä ja Tyko huolehdimme Aminasta ja Nomista, ja kerron Aminalle kaiken sen, mitä nyt ajattelet ja haluaisit hänelle sanoa.

Dotar kiirehti ruhtinaan ja hänen veljensä perään ja tavoitti heidät käytävässä. Sarto vilkaisi Dotaria ja nyökkäsi mitään sanomatta kuin ilmoittaakseen, että seura oli tervetullutta. Limne virnisti.

– Toivoin apuasi, Metallin jumalan entinen ylipappi, vaikka en sitä halunnut pyytää, hän sanoi. – Meitä vastassa on tunnetun maailman suurin valtakunta, Itämaa, ja hurjaluontoisimmat taistelijat, kemerit. Meidät pelastaa vain ihme tai juonittelutaidon mestari. Jälkimmäiseksi Sarto on liian johdonmukainen ja minä liian häilyvä.

– Olen joskus pitänyt itseäni juonittelutaidon mestarina, Dotar sanoi. – Joudutte kuitenkin selittämään minulle nykytilanteen, tunnen hyvin enää vain Kratoon liittyvät asiat.

He tulivat kirjastoon, jonka kääröjen täyttämät hyllyt tekivät Dotariin yhtä suuren vaikutuksen kuin ne olivat tehneet Nomiinkin. Hän hillitsi kuitenkin halunsa ryhtyä selailemaan Hopeavuoren ruhtinaan kirjaston aarteita. Sarto ja Limne ottivat itselleen mukavat istuimet ja tarjosivat tuolia Dotarillekin, mutta Dotar huomasi sohvalla olevat tyynyt, haki ne ja järjesti itselleen mukavan sijan lattialle.

– Tärkeintä on tietää vastapuolen päämäärät, Dotar sanoi. – Mitä Itämaan hallitsija ja kemerien kuningas haluavat?

– Itämaan hallitsija haluaa maailman valtiaaksi, Limne sanoi. – Hän ei halua sitä minkään erityisen syyn takia, ei esimerkiksi tehdäkseen uudistuksia, niin kuin Sarto ja Pandor aikoivat. Hän vain haluaa olla kaiken keskipiste, mieluiten maailmankaikkeuden, jos se olisi mahdollista.

– Oletko varma, ettei minullakin ole ollut yhtä lapsellinen syy? Sarto kysyi. – Minä en ole enää lainkaan varma itsestäni. Ylpeys saa ihmisen kuvittelemaan itsensä suureksi uudistajaksi silloinkin, kun takana on vain loukkaantuneen pikkuveljen halu päihittää isot veljet. Ei ollut helppoa olla nuorin, kun aina kilpailtiin paremmuudesta. Enhän voittanut kumpaakaan teistä missään. Kyllä siinä kasvoivat näyttämisen paineet.

Limne naurahti.

– Minä taas tein nautinnonhalustani elämälle edes jonkinmoisen tarkoituksen, hän sanoi. – Tunsin, etten koskaan pystyisi olemaan oikeamielinen Pandorin tavoin, enkä osannut kovettaa itseäni kuten sinä.

– Itämaan hallitsijallakin on nyt lapsekkaita paineita, Sarto arveli. – Hän ei tainnut uskoa Aminan sairastuneen, vaan katsoi tulleensa torjutuksi ja loukatuksi, ja janoaa kostoa. Lisäksi hän taitaa kuvitella saavansa kemerien hallitsijan avulla sen, mitä hän luuli saavansa liittoutumalla minun kanssani.

– Kemerien kuningas taas on kyllästynyt puhtaiden lisääntyvään valtaan, Limne sanoi. – Hopeavuoren ruhtinas on aina pystynyt ohjailemaan kemerien maata enemmän kuin sen virallinen hallitsija.

– Kemerien kuningas ei kuitenkaan olisi uskaltanut käydä kimppuumme, ellei sattuma olisi paiskannut Itämaan kostonhimoista hallitsijaa hänen avukseen, Sarto sanoi. – Noiden kahden ei olisi pitänyt koskaan kohdata toisiaan. Itämaan hallitsija on tyhmä kuin sandaalin pohja, mutta loputtoman ahne vallalle, maineelle ja rikkaudelle. Kemerien kuningas taas tarvitsi vain sopivan tilaisuuden ryhtyäkseen haaveilemaan ikiaikaisen kiusankappaleen, Hopeavuoren ja puhtaiden, tuhoamisesta.

– Kummankaan toimintaa ei siis juuri ohjaa järki, Dotar arveli. – Silti ihmettelen heidän rohkeuttaan. Itämaa on tosin suuri ja runsasväkinen, mutta se sijaitsee kaukana ja sen armeija on kuriton ja tehoton. Kemerit ovat hyviä taistelijoita, mutta vähälukuisia. Heillä täytyy olla tukija, joka on riittävän mahtava siinäkin tapauksessa, että puhtaat saisivat apua vaikkapa Autiomaasta tai kemereiden perinteiseltä viholliselta Vuorimaasta.

– Vuorimaasta emme apua saa, siellä ovat omat sisäiset vaikeudet niin suuret, Sarto huomautti. – Autiomaa voi kerätä laivaston, mutta se ei riitä, vaikka lisäksi tulisivat Pandorin Elilaan kokoamat palkkasoturit.

– Nuo ovat tosiasioita, mutta kemerien kuningas ja Itämaan hallitsija eivät niitä tiedä, Dotar sanoi. – Kyllä heillä täytyy olla takanaan mahtava tukija.

– Puhtaista tehdyt pilkkalaulut eivät ole peräisin Tartasta, Limne sanoi miettiväisesti. – Niissä on kemereille vierasta nokkeluutta ja hyvin terävää ivaa, joka ei ole itämaistakaan. Ne ovat todella hyvin laadittuja, ja suo anteeksi Dotar, mutta olen olettanut sinun teetättävän niitä. Tyyli muistuttaa Leonia, vaikka ei olekaan aivan hänelle ominainen.

– Onko teillä yhtään kopiota sanoista? Dotar kysyi.

– Kasoittain, Sarto vakuutti. – Tiedustelijamme ovat kantaneet niitä meille lähes päivittäin.

Hän kävi hakemassa nipun työpöydältään. Dotar luki muutamia päällimmäisiä ja yritti hillitä hymyään, ettei loukkaisi isäntiään. Tekstit olivat teräviä, ja niissä saivat osansa sekä puhtaiden yleiset ominaisuudet, omahyväisyys ja järkeily, että Sarton ja Limnen henkilökohtaiset heikkoudetkin.

– Pandoria pilkkaavat laulut loppuivat heti hänen syrjäyttämisensä jälkeen, Sarto sanoi. – Lauluissa otetaan siis tarkasti huomioon poliittinen tilanne.

Dotar luki hetken ja naurahti sitten.

– Tekijää en tunnista, mutta tiedän, kuka antaa ohjeet, hän sanoi. – Oletteko huomanneet, miten täsmällisesti laulut on jäsennetty?

– Juuri siksi oletin sinun olevan niiden takana, Limne sanoi.

– Ehkä minäkin osaan jäsentää, Dotar sanoi. – Mutta on yksi valtionpäämies, joka on siinä minuakin parempi, ja valitettavasti sillä valtiolla on suuri ja kurinalainen sotavoima. Lisäksi se on hyvin vauras.

– Se on Mepeta, Limne totesi. – Mutta haluaisiko Vorma puhtaiden tuhoa? Hän on itse puolipuhdas.

– Hän toimi aiemmin yhteistyössä isämme kanssa, Sarto sanoi. – Mutta hän on muuttunut ja pyrkii eroon puhtaista.

Dotar luki eteenpäin.

– Vain Vorma osaa näin hyvin kuvata puhtaiden heikkoudet, hän sanoi.

Hän vilkaisi anteeksipyytävästi isäntiään, mutta Sarto vain tuhahti. Limne nauroi.

– Minä osaisin kuvata ne paljon paremmin ja verevämmin, hän vakuutti. – Tunnen ne omakohtaisesti enkä vain puolittain. Mutta mitä voimme tehdä? Jos Vorma on meitä vastaan, tuhomme on varma.

– Hänelle on kerrottava, että asiat ovat muuttuneet Hopeavuorella, Dotar sanoi. – Teidän kahden yhteistyönä syntyy uudenlainen puhtaiden valtakunta, jossa Sarto vastaa suunnitelmien järkevyydestä ja Limne oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Sarto naurahti kuivasti.

– Vorma ei uskoisi tuota väitettä, hän sanoi. – Tuskin jaksan itsekään uskoa, että olen todella luvannut luopua rakennelmasta, jota olen hellinyt nuoruusiästä asti. Mutta sinä siis luotat minuun, Dotar?

– Luovuin aikoinani omasta asemastani ymmärrettyäni, että en ole riittävän vastuuntuntoinen vallankäyttäjäksi, Dotar sanoi. – Ymmärrän täysin ratkaisusi ja tiedän, miten hyvältä tuntuu antaa kykynsä niiden käyttöön, joiden omatunto toimii kunnolla. Olet tehnyt oikean ratkaisun, Sarto, ja tulet olemaan siihen yhä tyytyväisempi vuosien kuluessa.

– Minun omatuntoni on vaiennut niin kauan, että nyt se oikein kiljuu ohjeitaan, Limne sanoi – Mutta vaikka itse uskonkin heränneeni kantamaan vastuuta, miten Vorma uskoisi sen?

– Pääseekö lähetti jotenkin linnasta ulos piirityksen läpi? Dotar kysyi.

– Ainoa mahdollisuus on tunneli, jota pitkin jätteet lasketaan, Sarto sanoi. – Sitä pitkin mahtuu juuri ja juuri ryömimään. Se päättyy kallioseinämään, jota taitava ja voimakas mies saattaa hyvällä onnella laskeutua putoamatta ja murskautumatta. Alhaalla virtaa joki, josta on selviydyttävä uimalla, sillä vasta pitkän matkan jälkeen rannat alkavat olla sellaisia, että on mahdollista nousta maalle.

– Onneksi opettelin uimaan silloin, kun Enetta ja Aminakin opettelivat, Dotar sanoi. – Enköhän selviä.

– Sinä? Limne ihmetteli.

– Tietenkin minä, Dotar sanoi. – Olen ainoa, joka täältä kannattaa lähettää Vorman puheille. Minua Vorma kuuntelee.

Viemäritunneli oli rakennettu puhtaiden insinööritaidon mukaisesti hyvin toimivaksi. Sen seinämät olivat sileät ja se vietti koko ajan alaspäin eikä sinne muodostunut kovinkaan paljon jätekertymiä. Vaikka tunneli oli ahdas, ilmastointiaukot toimivat, eikä haju ollut tukahduttava. Dotar ei onneksi kuulunut niihin ihmisiin, jotka kokevat ahtaat tilat erityisen epämiellyttävinä. Silti tuntui ikävältä ryömiä liejuisessa, kylmässä kalliomuodostelmassa kohti kaukaista aukkoa, jota ei voinut nähdä. Karttapiirustuksesta Dotar oli todennut, että matka oli noin kolmesataa askelta, mutta se tuntui loputtoman pitkältä.

Käytävä vietti paikoin melko jyrkästi alaspäin. Kosteutta tippui katosta, ja epämääräiset äänet kertoivat, ettei Dotar suinkaan ollut ainoa elävä olento tässä pimeydessä. Hän toivoi, ettei tunneliin olisi eksynyt käärmeitä. Pari kertaa hän oli kuulevinaan takaansa samanlaista ääntä kuin hänen oma etenemisensä aiheutti, mutta hän arveli havaintoa kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteeksi.

Kun tunneli lopulta päättyi ja Dotar tuli ulkoilmaan, hän ei suinkaan tuntenut helpotusta. Hän tiesi, että matkan vaikein osa oli jäljellä. Hän seisoi kapealla kallionkielekkeellä. Hänen yläpuolellaan kohosi lähes pystysuora vuorenseinä, ja tasanteella, johon se päättyi, oli varmasti piirittäjien sotilaita. Kukaan näistä tuskin tarkkailisi kovin ahkerasti rotkoa, mutta mitään lyhtyä ei silti voinut käyttää, eikä sellaista olisi saanut tuotuakaan mukanaan. Alapuolella oleva seinämä oli sekin jyrkkä ja laskeutui jokeen, joka ilmeisesti oli Kemerijoen sivuhaara. Sarto oli kertonut, että sitä sanottiin Manalan joeksi, sillä se purkautui uomaansa kallioiden alta, ja sai kansan uskomusten mukaan alkunsa kuoleman valtakunnasta.

Oli kuuton yö, mutta tähdet loistivat kirkkaina ja heijastuivat myös kaukaiseen vedenpintaan. Dotar painautui vuorenseinämää vasten ja yritti kerätä rohkeutta. Hiekka-aavikko, jolla Dotar oli poikaiässä asunut, ei ollut tasaista. Hän oli tottunut kiipeilemään kivenlohkareilla. Mutta korkeat paikat olivat hänen heikkoutensa, hän karttoi niitä mielellään. Jo poikana hän oli välttänyt huippuja niilläkin kukkuloilla, jotka olivat pikku kumpareita Hopeavuoren jyrkänteiden rinnalla. Leikkitoveri, Kouda, oli sen huomannut ja kiusoitellut ensin, mutta vaiennut sitten hienotunteisesti huomattuaan, että Dotarin pelko ei ollut tilapäistä heikkoutta, vaan pysyvä ongelma.

Nyt Dotar olisi ollut kiitollinen jopa leikkisästä härnäämisestä, sillä sekin olisi ollut helpompi kestää kuin tämä yksin kohdattu kauhun tunne. Hän seisoi paikallaan ja keräsi tahdonvoimaa. Hän ei ollut arvannut, että rinne olisi näin jyrkkä ja matka joelle näin pitkä. Hän yritti pakottautua liikkeelle, mutta häntä huimasi ja heikotti. Hän otti silti muutaman askeleen ja pääsi kohtaan, josta olisi pitänyt pudottautua alemmalle kielekkeelle. Hän pysähtyi toivottomana. Hän ei pystynyt. Hän ei selviäisi tästä rinteestä.

Hän tiesi, että oli jatkettava matkaa. Viemäriputkea pitkin ei pääsisi ryömimään takaisin ylös, siitä piti muutama sileäseinäinen, liukas, jokeen päin viettävä kohta tehokkaasti huolen. Tähänkään ei voinut jäädä, päivällä hänet nähtäisiin, ja hän olisi jousiampujien maalina. Mutta vaikka hän kuinka yritti pakottaa itsensä liikkeelle, se ei onnistunut.

– Dotar, hiljainen ääni sanoi. – Pysy paikallasi, tulen sinne.

Dotar ei pimeässä nähnyt kunnolla puhujaa, mutta tunsi äänestä Linorin.

– Seurasin sinua, Linor sanoi. – Kun kävit hyvästelemässä Aminan ja tuomassa Nilin huolehtimaan Nomista, kuulin ajatuksesi.

– Sitten minun ei tarvitse selittää, miten hävettävässä tilassa nyt olen, Dotar sanoi. Hän yritti kauhustaan huolimatta puhua leikkisästi.

– Ei pelossa ole mitään hävettävää, Linor sanoi. – On ihailtavaa, että halusit yrittää, vaikka tiesit, että näin voi käydä.

Linor siirtyi Dotarin ohi kevyesti ja varmasti kävellen. Sitten hän hyppäsi alemmalle kielekkeelle.

– Käy istumaan ja liu’u sitten reunaa pitkin tänne, hän sanoi.

Dotar puri huultaan ja päätti uskaltaa. Linorin käsivarret ottivat hänet vastaan.

– Seuraa perässäni, Linor sanoi. – Nojaa kallioon. Voit pitää olkapäästäni kiinni.

Dotar teki niin. Hän vapisi kauttaaltaan, mutta pystyi nyt toimimaan. Linor yritti etsiä heille turvallisinta reittiä. Välillä hän tarttui Dotariin tukien, ja kun piti liukua, hän meni joka kerta edellä ja jäi sitten auttamaan Dotaria. Luultavasti hän olisi yksin selvinnyt matkasta helposti ja nopeasti, mutta Dotarin kanssa se kesti kauan. Lopulta he kuitenkin tavoittivat joen.

– Kuulin ajatuksistasi, ettet ole erityisen hyvä uimarikaan, Linor sanoi. – Sinun on levättävä ja rauhoituttava ennen kuin jatkamme matkaa.

– Niin kai, Dotar sanoi. – Mutta en saa vapinaa lakkaamaan, ja jäseneni ovat aivan voimattomat.

– Yrität väärällä tavalla, Linor sanoi, ja äänestä kuului, että hän hymyili. – Vasama on samanlainen, ja joskus jouduin rauhoittelemaan hänet tavalla, jota hän häpesi jälkeenpäin niin että melkein suuttui minulle. Minun on kai nyt tehtävä samoin sinulle, vaikka tiedän, että se tuntuu sinustakin nolostuttavalta.

Linor kiersi käsivartensa Dotarin ympärille ja piti häntä tiukasti sylissään. Vaikka Dotar ei arkaillut kosketusta ja tyynnytti usein muita halaamalla, hänen oli pakko myöntää, että Linor oli oikeassa: hän ei pitänyt autettavana olemisesta.

– Yritä voittaa ylpeytesi, Linor pyysi. – Sinun on otettava vastaan, muuten en voi auttaa.

– En taida pystyä siihen, Dotar sanoi. – Ylpeyteni on melkoinen.

Mutta hän muisti, että Hane oli vuosia sitten Jaminan linnan vankikerroksessa pystynyt katkaisemaan hänen sekavan raivonpuuskansa syliin ottamalla. Ehkä hänenkin ylpeytensä antoi periksi hätätilanteissa.

– Oudoista, miehistä varsinkin, on vastenmielistä ottaa vastaan kaikkein yksinkertaisin apu, minkä kauhuntunteiden valtaan joutuneelle voi antaa, Linor sanoi ihmetellen. – Ymmärrän, että puhtaalle se on lähes sietämätöntä, puhdashan opetetaan karttamaan tunteita. Mutta miksi se tuntuu vaikealta sinustakin, vaikka pystyt kyllä antamaan hellyyttä muille?

– En osaa selittää sitä, Dotar sanoi. – Voisin tietysti väittää, että syleily aina herättää miehisen halun, mutta se ei olisi rehellinen vastaus.

– Ei olekaan, Linor sanoi. – Arat halaavat usein toisiaan, myös miehet, vain läheisyyttä kokeakseen. Puhtaista taas taitaa pitää paikkansa se sanonta, että he syleilevät vain paritellakseen.

– Jos se ihmislaji, jota nykyinen enemmistö on, syntyi arkojen ja puhtaiden sekoittuessa, meidän mielissämme vieläkin ehkä kamppailee kaksi erilaista asennetta, Dotar arveli.

– Kilpailunhalu ja läheisyydenkaipuu, Linor täydensi.

– Niin, Dotar myönsi. – Taidan kuvitella, etten saisi antaa periksi toiveelleni heittäytyä joskus toisten autettavaksi niin kuin lapsena. Muille annan mielelläni sen oikeuden, mutta en itselleni. Haluan siis kilpailla, muistutan puhtaita.

– En ole samaa mieltä, Linor sanoi. – Huomaathan, että alat tyyntyä?

– Minun on jo paljon parempi olo, Dotar myönsi.

– Kun kuuntelin ajatuksiasi, ylpeytesi väistyi melko nopeasti, Linor sanoi. – Et ole kovin lukkiutunut, uskallat Aken seurassa olla heikkokin. Ja muistoistasi kuulin myös, että isäsi kasvatti sinua hellyydellä.

– Niin isä teki, Dotar sanoi hymyillen. – Hän oli valmis hyväksymään minut niin kuin hän hyväksyi haltuunsa joutuneen viallisen tai huonoluontoisen kamelinkin. Hän sanoi, että oikealla kohtelulla niistäkin sai esiin parhaat puolet. Isä kai arveli, että herkän pojan kanssa oli toimittava poikkeuksellisen hellävaraisesti.

Linor irrotti otteensa ja Dotar totesi, että jalkojen vapina oli lakannut. Voimatkin tuntuivat palautuneen.

– Voimme jatkaa matkaa, Linor sanoi.

Dotar ei kummastellut sitä, että Linor nuoresta iästään huolimatta käyttäytyi kuin retken johtaja. Poika oli saanut siihen oikeuden jo rinteellä, josta Dotar ei olisi selviytynyt ilman hänen apuaan. Tai oikeastaan pojalla oli luontojaan oikeus johtaa: hän oli arka, jonka kautta Koora lähestyi ihmisiä.

– Ei, Dotar, Linor vastasi seuralaisensa ajatuksiin. – Minä johdan vain tilapäisesti, kohta vastuu siirtyy taas sinulle. Eikä Koora tule erityisesti arkojen kautta lähellesi, hän tulee kaikessa.

He riisuivat vaatteensa ja sitoivat ne nyyttinä hartioille. Linor heittäytyi jokeen ja Dotar seurasi häntä. Vesi oli yllättävän kylmää, vaikka oli loppukesä. Ei ihme, että sen uskottiin tulevan suoraan Manalasta. Voimakas virta tempasi heidät mukaansa ja kuljetti heitä. Uimalla joutui lähinnä väistelemään karikoita ja vastustamaan virtauksia, jotka olivat paiskaamaisillaan heidät kallioseinään.

Joki kapeutui ja kalliot jyrkkenivät, ne muodostivat melkein holvin veden ylle. Virta kiihtyi, ja joskus vedenalaisia kiviä ei huomannut ajoissa, ne repivät ihoa. Muutaman kerran Linor tarttui Dotariin ja ohjasi häntä vaarallisen pyörteen ohi. Linor näki pimeässä ja oli ilmeisen tottunut uimari, mutta uintimatka ei ollut Dotarillekaan yhtä rasittava kuin laskeutuminen alas jyrkännettä oli ollut. Kun joki vihdoin leveni, virtaus tyyntyi ja rannat madaltuivat niin että he pystyivät nousemaan maalle, jaksoi Dotar vielä kävellä auttamatta Linorin valitseman pensaikon luo. Sitten hän heittäytyi pitkäkseen.

– Olen pahoillani, mutta minun on pakko levätä vähän, hän sanoi.

– Olemme riittävän kaukana Hopeavuorelta, Linor sanoi. – Ei ole enää kiirettä, kukaan ei osaa epäillä meitä. Olemme vain kaksi maankiertäjää. Leiriydytään tähän ja nukutaan hetki.

Dotar katseli taivasta. Itä oli vaalenemassa ja sen tähdet loistivat himmenevinä. Joen kylmyys oli tarttunut häneen, ja hän paleli, vaikka yö oli lämmin. Linor viritti tulta iskemällä kiviä ja saikin sen aikaan nopeasti, sillä kuiva heinätuppo syttyi herkästi. Sitten hän kävi huuhtomassa joessa molempien vaatteista viemärimatkan jäännökset ja levitti vaatteet kuivumaan. Dotar nousi auttaakseen.

– Lämmittele sinä nuotion luona, Linor sanoi. – Sinun työsi alkaa sitten, kun tulemme Mepetaan.

– Tuletko kanssani sinne asti? Dotar kysyi.

Linor seisoi nuotion valossa alastomana. Hopeavuoren rinteellä ja uintimatkan aikana hän oli ollut se joka jaksoi, osasi ja auttoi seuralaistaankin. Nyt Dotar ymmärsi, että Linor oli sittenkin vain nuori poika, joka oli yksin vieraassa maassa.

– Tietenkin tulet kanssani ja huolehdin sinusta, Dotar korjasi sanojaan.

Linor hymyili.

– Aran ei ole vaikea ottaa vastaan apua, hän sanoi. – Turvaudun sinuun. Vasaman luota olisin joka tapauksessa pian joutunut lähtemään, sillä hän alkoi olla valmis ammattisotilas, eikä arasta ollut hänelle enää hyötyä, vain haittaa. Ehkä voin olla palvelijasi, kunnes löydän muuta työtä?

– Ole ystävä ja matkatoveri siihen asti, Dotar sanoi. – Mutta Mepetassa...

Hänen ei tarvinnut sanoa ääneen ajatuksiaan, jotka Linor tietysti kuuli. Hän vajosi raskaisiin mietteisiin. Mepetaan oli mentävä, ja ehkä Vorma suostuisi muuttamaan mielensä ja auttamaan Hopeavuorta. Mutta se ei ollut lainkaan varmaa, eikä siis myöskään Dotarin ja hänen seuralaisensa turvallisuus ollut taattu.

Dotarin ensimmäisestä käynnistä Mepetassa oli kulunut kymmenen vuotta. Huvittuneena hän muisteli saapuneensa silloinkin maahan tuntemattomana. Hän ilmoitti sataman viranomaisille saman nimen, jota oli käyttänyt edellisellä kerrallakin: hän sanoi olevansa Jaka, Meetan kauppaedustaja. Sillä nimellä hän pyrki myös Mepetassa sijaitsevan Metallin temppelin ylipapin, Seirin, puheille. Hän joutui siksi odottamaan vuoroaan kauan. Varovaisuus osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi, sillä kun Dotar ilmaantui Seirin eteen, Seiri käski apulaisensa pois ja katsoi epäluuloisesti jopa Linoria, joka oli Dotarin mukana.

– Onko seuralaisesi ehdottoman luotettava? hän kysyi.

– On, Dotar vakuutti hymyillen. – Hän on arka, eikä siis voi koskaan tehdä mitään väärää.

– He eivät pysty valehtelemaankaan, Seiri muisteli huolestuneena.

– En pysty valehtelemaan, Linor sanoi. – Mutta osaan tarvittaessa vaieta, ja voin kertoa totuuden vain osittain, jolloin se usein harhauttaa valheen tavoin.

Seiri hymyili hyväksyvästi.

– Rehellisyydessä ei ole mitään pahaa, ellei se ole pakonomaista, hän sanoi.

Dotar istuutui ja kehotti kädenliikkeellä Linoria tekemään samoin.

– Et toimi kohteliaan isännän tavoin, hän sanoi Seirille. – Unohdit tarjota istuinta ja kysyä asiaani.

– Olet sama suunsoittaja kuin ennenkin, Seiri totesi huvittuneena. – Olen sinulle kohteliaampi kuin ymmärrätkään, kun en heti kutsunut vartijoita vangitsemaan sinut.

– Niinkö ovat asiat? Dotar kysyi tyynesti. – Kuulinkin jo sen suuntaisia huhuja kaupungilla.

– Niin ovat asiat, Seiri sanoi. – Mepeta aikoo liittyä sotaan. Autiomaan klaanithan ovat asettuneet vastustamaan Itämaata ja kemerejä, ja ovat siis puhtaiden puolella. Vorman tarkoitus on hävittää puhtaat maan päältä.

– Siinä sivussa hän nostaa maailmanvaltaan kemerien julman yhteiskunnan ja Itämaan, jossa pieni määrä rikkaita elää hyvin enemmistön surkean köyhyyden turvin, Dotar täydensi.

– Mepetalle on luvattu rajallinen itsenäisyys, Seiri selitti. – Se ratkaisi Vorman kannan. Sitä paitsi puhtaat ovat vaarallisempia, ahneiden tyhmyreiden kanssa tulee paremmin toimeen. Olen siinä asiassa samaa mieltä Vorman kanssa.

– Puhtaissakin on eroja, Dotar sanoi. – Ja myös he osaavat muuttaa mieltään.

Hän kertoi Hopeavuorella tapahtuneista muutoksista. Seiri kuunteli tarkkaavaisesti, mutta pudisti sitten päätään.

– He juonittelevat, hän sanoi. – En usko yhdenkään puhtaan mielenmuutokseen. He ovat kauttaaltaan pahoja. Heidät kaikki on yksinkertaisesti tuhottava.

Linor, joka oli istahtanut palvelijan tapaan syrjäiselle paikalle, sanoi hiljaa: – Olet väärässä.

Seiri katsoi Linoria ärtyneenä ja huomautti Dotarille: – Palvelijasi ei osaa tapoja. Neuvo häntä vaikenemaan.

– Kuunnellaan häntä, Dotar ehdotti. – Linor, kerro, ovatko puhtaat pahoja.

– Pitäisi ensin määritellä, mitä on paha, Linor sanoi epäröiden. – En taida osata. Sanoilla on niin vaikea selittää yksinkertaisintakaan ajatusta.

– Ehkä me kaikki olemme pahoja, Dotar ehdotti. – Silloin on turha kenenkään tuomita ketään.

Seiri punastui voimakkaasti.

– Tiedän tehneeni paljon vääryyttä joskus, myös sinulle, hän sanoi ärtyneesti. – Myönnän oman pahuuteni kiertelemättä, mutta väitän myös oppineeni virheistäni. Juuri siksi et ole jo nyt vankilassa odottamassa mestausta. Sillä tavoin meidän on käsketty kohdella kaikkia Kratosta tai muista klaaneista tänne lähetettyjä, kuten myös puhtaiden lähettiläitä.

– Tarkoitin, että kaikilla ihmisillä ehkä on taipumus pahaan, Dotar sanoi. – Siksi meidän on autettava niitäkin, jotka ovat ajautuneet pahimpiin mahdollisiin tekoihin. Voisimme itse olla heidän asemassaan, jos olosuhteet olisivat olleet toiset.

– Kaikilla ihmisillä on myös kaipuu hyvään, he haluaisivat toimia oikein, Linor sanoi.

– Kaikilla? Seiri kysyi kummastuneena.

– Niin, Linor sanoi.

– Miksi sellaisia sitten tapaa niin kovin harvoin? Seiri kysyi ivallisesti.

– On esteitä, Linor sanoi. – Ihminen on itsekäs, vaikka kaipaakin eroon itsekeskeisyydestään.

Seiri huokasi.

– Puhtaista en ainakaan usko mitään hyvää, eikä Vormakaan, hän sanoi. – Dotar, en ryhdy neuvottelemaan kanssasi, mutta en myöskään vangitse sinua. Lähetän Vormalle tiedon, että olet täällä, ja majoitan sinut vierashuoneeseen. Sinua ei vartioida. Toivon hartaasti, että ymmärrät paeta. Vorma arvostaa sinua, mutta hän on tinkimätön päätöksissään. Hän on käskenyt surmata kaltaisesi lähettiläät, eikä hän muuta käskyä henkilökohtaisen tunteen takia.

Seiri kutsui orjan, joka vei Dotarin ja Linorin vierashuoneeseen. Se oli vaatimaton, varmaan temppelin vähiten arvostamille vieraille tarkoitettu. Dotar kävi pitkäkseen toiselle vuoteelle ja katsoi Linoria kysyvästi.

– Mitä Seiri ajatteli? hän tiedusteli.

Linor järjesteli itselleen mukavaa sijaa toiselle vuoteelle.

– Seiri muisteli tapahtumia Kraton Metallin temppelissä kymmenen vuotta sitten, hän sanoi. – Seiri tuntee sekä kiitollisuutta että häpeää. Hän ei vahingoittaisi sinua millään ehdolla, mutta hän oli aidosti huolissaan. Hän pelkää Vorman surmauttavan sinut.

Linor kääntyi kyljelleen ja katsoi Dotaria kysyvästi.

– Sinä olet kovin luottavainen, hän sanoi. – Teetköhän virheen? Vorma on puolipuhdas. Jos hän pitää sinua vihollisena, joka on väärien asioiden palveluksessa, hänen mielestään hänen velvollisuutensa on raivata sinut tieltä.

– Sanoit itse äsken, että kaikilla on kaipuu hyvään, Dotar muistutti.

– Mutta on myös esteitä, Linor täydensi. – Vormalla este taitaa olla vankka usko siihen, että hän pystyy järjellään tunnistamaan erehtymättömästi oikean ja väärän.

Dotarin ei tarvinnut kertoa olevansa huolissaan, Linorhan kuuli sen. Hän sulki silmänsä ja yritti rentoutua. Se onnistui puolittain, sillä vaikeasta tilanteesta huolimatta Linorin seura antoi turvallisuudentunteen. Linor oli vielä hyvin nuori, mutta hänellä oli aran tyyni luottamus Kooraan. Se ikäänkuin tarttui.

Rauhoittavaa oli myös tietää, että Linor pystyi kaiken aikaa seuraamaan toverinsa harhailevia ajatuksia, väsymystä ja kaipausta kotiin. Dotar ei olisi pystynyt tunteistaan puhumaan, mutta tieto siitä, että Linor tiesi, lohdutti melkein kuin uskoutuminen. Dotar ikävöi Akea, josta ei ollut tottunut olemaan erossa, ja olisi kaivannut Aken neuvoja ja rohkaisua. Yleisesti ajateltiin Dotarin tukevan Akea, mutta Dotar itse tunsi, että asia oli täysin päinvastoin: Ake oli voimakkaampi, koska hänen luonteensa oli levollisempi ja ehjempi.

Eniten huolta Dotar tunsi lapsista. Missähän Enetta oli? Miten kävisi Hopeavuorelle jääneiden Nomin ja Aminan? Ja jos he pelastuisivat, millainen olisi Aminan tulevaisuus? Hän oli täysin puhdas ja luonteeltaan hyvin voimakas. Kuka mies uskaltaisi ottaa sellaisen vaimon?

– Minä, Linor sanoi.

Dotar avasi silmänsä ja tarkasteli nuorukaista, jonka lempeillä kasvoilla leikki huvittunut hymy.

– Olemme jo Aminan kanssa luvanneet sen toisillemme, Linor sanoi. – Minä tiesin heti hänet tavatessani, että kuulumme yhteen. Amina ymmärsi sen vasta myöhemmin.

Hän kuunteli Dotarin ajatuksia ja pudisti moittivasti päätään.

– Ei Amina ole kylmä ja kova, hän sanoi. – Amina on puhdas parhaimmillaan, teeskentelemätön ja hyvä. Teitä outoja haavoittaa puhtaan rehellisyys, arkaa se ei loukkaa.

– Niin, Dotar myönsi. – Amina paljasti jo pikkutyttönä meidän valheelliset yrityksemme mielistellä tai esiintyä parempana kuin olimme. Se varmaan oli suurin syy siihen, että vieroksuimme häntä.

Ovelle naputettiin keveästi ja sisään tuli orjan taluttamana sokea nuori mies. Dotar ja Linor nousivat mukavista asennoistaan istumaan.

– Olen vuorimaalainen laulaja, sokea mies esittäytyi. – Et ehkä muista minua, Dotar, mutta olen Enkalan ja Oosan poika Erina. Vorma on palkannut minut laulajiensa opettajaksi.

– Itse olet Leonin kouluttama, Dotar sanoi. – Muistan tavanneeni sinut hänen seurassaan joskus. Leoni kehui sinua itseään paremmaksi, ja se on paljon.

Erina kehotti orjaa poistumaan ja odottamaan ulko-ovella. Orjan mentyä Dotar sanoi:

– Lienen myös lukenut laatimiasi laulunsanoja, niitä Tartaan levitettyjä, jotka kertovat puhtaista.

– Osa on minun tekemiäni, Erina myönsi. – Pilkkalaulut Sartosta ja Limnestä ovat yleensä oppilaitteni tekoa, enkä ole niihin täysin tyytyväinen. Tietysti ongelmana on laulujen luonnekin, yksittäisen ihmisen solvaaminen palvelee harvoin oikeudenmukaisuutta. Yleisiä linjoja tutkiskelevat laulut olen tehnyt itse. Vorma laatii niihin hyvän rungon. Hänen kanssaan on ilo työskennellä. Hän olisi varmaan itsekin taitava lauluntekijä.

– Vaikea uskoa, Dotar sanoi.

– Laulun laatiminen pohjautuu selkeään ajatteluun, Erina sanoi.

Hän oli ehkä aikonut jatkaa ja selittää tarkemmin, mutta hän hätkähti äkkiä ja kääntyi kummastuneena Linoriin päin.

– Sinun täytyy olla puolittain arka, koska kuulen ajatuksesi, hän sanoi. – Kuka olet?

Dotar jäi hetkeksi täysin ulkopuoliseksi, sillä Linor esittäytyi ajattelemalla ja Erina vastasi samalla tavalla. Dotar kuitenkin tiesi todistavansa enon ja sisarenpojan tapaamista, sillä Linor oli Oosan pikkuveli. Sitten Erina palasi varsinaiseen asiaansa.

– Tulen Vorman lähettämänä, hän sanoi. – Vorma pyytää teitä pakenemaan. Teille on järjestetty ratsut ja opas, joka saattaa teidät rajalle. Jos jäätte, Vorma joutuu tuomitsemaan teidät molemmat kuolemaan esimerkin vuoksi. Hän ei halua, että tänne tulee suostuttelijoita, jotka vaikeuttaisivat tekeillä olevia päätöksiä.

Dotar nousi, haki Erinalle tuolin ja ohjasi hänen kättään asettaen sen tuolin selkänojalle. Erina hymyili yllättyneenä, siirsi kättään selkänojaa pitkin tuolia tutkien, ja istuutui sitten.

– Et selvästi ole ensimmäistä kertaa tekemisissä sokean kanssa, hän sanoi. – Leoniko sinua on neuvonut, ettei pidä yrittää työntää sokeaa tuoliin, vaan antaa hänen toimia itse?

– Leonilta olen oppinut paljon, Dotar sanoi. – Mutta olen myös Kraton vammaistenhuollon ylivalvoja. Tapaan siinä työssä usein sokeita. Mitä tulee varsinaiseen asiaasi, kerro Vormalle, että en voi lähteä ja jättää tehtävääni suorittamatta. Minun täytyy yrittää taivuttaa Vorma auttamaan Hopeavuorta.

– Hän ei halua puhua kanssasi, Erina sanoi. – Hän tietää taivuttelutaitosi. Hän vieroksuu itsekin Itämaan hallitsijaa ja kemereitä, mutta hän haluaa ehdottomasti tuhota puhtaat. Se päämäärä on hänelle niin tärkeä, että hän surmauttaa sinut, jos olet esteenä.

– Hän on kuitenkin itse puolipuhdas, Linor huomautti.

– Niin, Erina sanoi. – Hänen vihansa puhtaita kohtaan onkin ehkä samalla vihaa, jota hän tuntee itsessään olevaa puhtaan luontoa kohtaan.

– Kenen puolella sinä, Erina, olet? Dotar tahtoi tietää.

Erina naurahti.

– Olen laulaja, hän sanoi. – En ota varsinaisesti kantaa politiikkaan. Tunnen myötätuntoa Vormaa kohtaan ja vieroksun kyllä puhtaiden oppia; sen mukaanhan minäkään en vammani takia ole kuin harmillinen taakka ihmiskunnalle. Ja tahtoisin ihmisten elävän rauhassa keskenään. Olen pahoillani, jos hyvää tarkoittavat lähettiläät surmataan.

– Mitä tiedät Mepetan muun väen mielialoista? Dotar kysyi. – Onko Vorman kannatus vankka?

– Se on hyvin heikko, Erina sanoi. – Häntä tukevat kai uskollisesti vain Seiri ja temppelin armeija, jota komentaa Majer. Mepetan ylimykset olivat aikaisemmin lähes järjestään puhtaiden kannattajia, mutta nyt ovat uutiset Pandorin yllättävästä käytöksestä ja Hopeavuorelta tihkuneet viestit hämmentäneet heitä. He eivät silti ole Vormankaan tukena. Jotain outoa on tekeillä.

– Mitä outoa? Dotar kysyi.

Erina epäröi.

– Laulaja kuulee kaikenlaista, hän sanoi sitten. – Liikkeellä on huhuja jopa vallankaappauksesta. Voin oikeastaan myöntää, että olen huolestunut aina, kun Vorma esiintyy julkisuudessa. Itäisiin tapoihinhan kuuluu hallitsijan näyttävä murha kaiken kansan edessä, minkä jälkeen paikalla olevat salaliittolaiset kiirehtivät julistamaan oman ehdokkaansa valtaannousua.

– Kuka pyrkii valtaan? Dotar kysyi.

– Eräät ylimykset levittävät innokkaasti huhua, että Mepeta kukoistaisi Itämaan hallitsijan johtaessa, Erina sanoi. – Valta aiotaan kai siirtää neuvostolle, joka luovuttaa Mepetan Itämaan hallitsijan alaisuuteen.

Linor oli puheen sijasta kuunnellut Erinan ajatuksia.

– Pidät vallankaappausta todennäköisenä jo tänään, jos emme pakene, vaan meidät tuomitaan ja teloitetaan julkisesti, Linor sanoi.

– Se on todennäköistä, Erina sanoi. – Jos Vorma tänään esiintyy julkisuudessa, vallankaappaus melko varmasti tapahtuu. Paetkaa siis jo Vormankin takia.

– Ei, Dotar sanoi. – Me jäämme.

Hän katsoi Linoria kuin pyytäen vahvistusta.

– Me jäämme, Linor sanoi.

Erina pudisti päätään, mutta sitten hän naurahti, eikä hänen äänessään ollut pelkoa, kun hän sanoi: – En usko Metallin jumalan entisen ylipapin etsivän kuolemaansa, eikä arka voisi kannustaa häntä vastoin Kooran tahtoa. Kertokaa siis minulle, mitä aiotte. Autan teitä, jos suinkin voin.

– Tiedätkö muita Vormalle uskollisia kuin Seirin ja Majerin? Dotar kysyi.

– En, mutta he tietenkin tietävät muitakin, Erina sanoi.

– Mene Seirin luo, Dotar sanoi. – Käske hänen kerätä kaikki saatavissa olevat tukijoukot ja olla valmiina.

– Ei hän uskoisi minua, Erina väitti.

Dotar naurahti.

– Sanot vain, että se on Dotarin ohje, hän neuvoi. – Eiköhän Seirillä vielä ole jäljellä hiven luottamusta Metallin jumalan entisen ylipapin juoniin.

Väkijoukot reunustivat katuja, joita pitkin Dotaria ja Linoria kuljetettiin. Heille oli varattu vankkurit. Se oli Vorman huomaavaisuutta, sillä Mepetassa kuolemaantuomittavat kulkivat yleensä jalkaisin pilkkaavan kansanjoukon läpi. Silti Dotar koki tunnelman painostavana; ei ollut mitään takeita, että hänen suunnitelmansa onnistuisi, mestaus saattaisi todella toteutua. Dotar vilkaisi huolissaan Linoria, mutta poika hymyili.

– Uhkaan alkaa tottua, Linor sanoi. – Et taida muistaa, että odotin jo kerran aamuksi määrättyä hirsipuuta.

– Minun oloni taas on niin epämiellyttävä, että olen todella hyvilläni siitä, että olemme Kratossa saaneet läpi lain, joka kieltää kuolemantuomiot, Dotar sanoi. – Ei voi olla oikein surmata ihmistä, oli syy mikä hyvänsä.

– Ihminen tietää vaistomaisesti, että on väärin tappaa, Linor sanoi. – Siksi on todella kummallista, että se sallitaan oikein lain nojalla melkein kaikkialla.

– Kuolemantuomion poistamista vastustettiin Kratossa ankarasti, Dotar sanoi. – Kuviteltiin, että rikokset lisääntyvät, jos kuolemantuomioita ei ole. Niin ei käynyt, ja minusta se todistaa, ettei kukaan syyllisty tahallaan suuriin vääryyksiin. Jostain syystä ihmisyhteisöt kuitenkin tekevät asioita, joita yksittäinen ihminen välttää: hyväksyvät sodat ja säätävät kuolemanrangaistuksia.

Vartijoiden esimies tönäisi Dotaria.

– Ette saisi puhua, ette varsinkaan kieltä, jota en ymmärrä, hän huomautti.

Suuri tori oli täynnä väkeä. Sotilasosasto teki tietä vankikuljetukselle. Dotar yritti katsella sotilaita tutkivasti, mutta ei huomannut heissä mitään epäilyttävää. Linor oli korjaavinaan käsikahleittensa asentoa ja puristi samalla vasemman kätensä hetkeksi nyrkkiin. Se oli sovittu merkki: nämä sotilaat valmistautuivat vallankaappaukseen.

Dotar ja Linor kuljetettiin korokkeen eteen. Kalliilla kankaalla päällystetyt istuimet olivat vielä tyhjiä, Vorma seuralaisineen ei ollut tullut. Sen sijaan aivan korokkeen vieressä istui Seiri Metallin pappien ympäröimänä, ja toisella puolella järjesti Majer joukkojaan.

– Mitä sinä siinä teet? huusi yksi Mepetan armeijan päälliköistä Majerille. – Se on minun joukko-osastoni paikka.

Linorin vasen käsi puristui hetkeksi nyrkkiin.

– Minun joukko-osastoni haluaa hyvän katselupaikan, miehet nauttivat vanhan vihollisensa teloituksesta, Majer naureskeli. – Siirrän heidät toki vähän sivuun, jos haluat, mutta en kovin kauas. He eivät ikinä antaisi minulle anteeksi huonoa näkyvyyttä hetkellä, jona Dotarin pää irtoaa.

Majer vilkaisi samalla Dotaria virnistäen kiusoittelevasti. He olivat tutut nuoresta asti ja syntyjään paimentolaisia molemmat, Majer tiesi Dotarin ymmärtävän hänen mustan huumorinsa rohkaisuksi.

Vorma tuli seurueineen ja asettui paikalleen. Hänellä oli vieraita, sillä hänen toiselle puolelleen istuutui Itämaan edustaja loisteliaassa asussaan ja toiselle puolelle korkea-arvoinen kemeri. Erina tuli orjan taluttamana Vorman eteen. Oli ratkaiseva hetki: suostuisiko Vorma päästämään laulajan paikalle, jossa tällä ei oikeastaan ollut mitään tekemistä? Dotar ja Linor odottivat jännittyneinä. Vorma nyökkäsi, ja Erina istuutui hänen taakseen.

Nyt oli ongelma enää se, pystyisikö Linor seuraamaan useita samanaikaisia ajatuksia tarpeeksi tarkasti, ja kuulisiko Erina Linorin ajatukset näin kaukaa. Viestien oli kuljettava Erinalle Linorin välityksellä, sillä Erina oli vain puolittain arka ja kuuli Linorin ajatukset, mutta ei muiden; sokeutensa takia hän taas ei voinut seurata sovittua merkkikieltä.

Dotar käänsi päätään tarkastellen aukiota ympäröiviä joukkoja. Linor puristi vasemman kätensä nyrkkiin aina kun hän kuuli vallankaappausta koskevia ajatuksia ryhmästä, jota Dotar katsoi. Majer tarkkaili Linoria ja Dotaria ja lähetti miehiään paikkoihin, joissa nämä pystyisivät nopeasti tukahduttamaan kapinan alun. Varsinkin koroke, jolla Vorma istui, oli joka puolelta kapinallisten ympäröimä, mutta Majerin miehiä tunkeutui näiden joukkoon muka hyvää katselupaikkaa etsien.

Vorma kutsui kuulusteltavat eteensä. Heidän käsikahleensa irrotettiin ja he tulivat korokkeen juurelle. Vorma laskeutui korokkeelta, vaikka se ei kuulunut tapoihin. Hän tuli vankien eteen ja katsoi Dotaria silmiin. Hän näytti vanhentuneelta ja huolten painamalta.

– Olen pahoillani, että jäit Mepetaan, hän sanoi hiljaa. – En pidä siitä, että tämän on pakko tapahtua.

– Minulla oli syyni, Dotar sanoi yhtä hiljaa.

Vorman katseeseen tuli valppautta; hän oli nopeaälyinen. Dotar tiesi hänen punnitsevan mielessään, yrittikö kuolemaantuomittava viimeistä juonta, vai oliko jotain outoa tekeillä. Vorma ei voinut kysyä eikä Dotar voinut selittää, mutta Dotarin ilme kehotti tarkkaavaisuuteen ja Vorma nyökkäsi. Sitten Vorma nousi takaisin korokkeelle ja jäi seisomaan hänelle varatun istuimen eteen. Se merkitsi sitä, että hän julistaisi tuomion. Pyövelit tulivat valmiiksi Dotarin ja Linorin viereen.

Linor kosketti oikean käden pikkusormella korvalehteään ja katsoi sen jälkeen ensin Erinan vieressä istuvaa miestä ja sitten Itämaan ruhtinaan edessä istuvaa sotilasta. Se tarkoitti, että ainakin nämä valmistautuivat käyttämään tikareitaan. Ne kaksi ylimystä, jotka Seiri oli tiennyt ehdottoman luotettaviksi, siirtyivät heti Linorin merkin jälkeen tikarimiesten läheisyyteen.

Kansa hiljeni, odotettiin kuolemantuomion julistamista. Mutta Vorma seisoi kivettyneenä kuin patsas. Hiljaisuus jatkui luonnottoman kauan, ja salaliittolaiset alkoivat liikehtiä levottomina. Jotain oli mennyt vikaan, jostain syystä Vorma ei pystynyt toimimaan. Kansa, joka oli tullut paikalle nauttimaan julkisen teloituksen kiihottavasta ilmapiiristä, alkoi kohista tyytymättömänä. Vorman lähellä istuvat päälliköt vilkuilivat toisiaan. Vorma seisoi edelleen hiljaa kykenemättä julistamaan tuomiota.

Äkkiä Linor nosti oikean kätensä rinnalle merkiksi, että hyökkäys Vorman kimppuun tapahtuisi. Ilmeisesti ajatus siirtyi vielä nopeammin kuin havainto, sillä valppaana istunut Erina työnsi Vorman kumoon jo ennen kuin tätä suojelevat ylimykset ehtivät toimia. Tikarimiehet hyökkäsivät ja toinen osui kaatuvan Vorman olkapäähän, toinen huitaisi Vorman yli kumppaniaan. Kapinalliset kohottivat ”kuolema Vormalle” -huutonsa, mutta Majerin johtamat joukot huusivat vielä kovemmalla äänellä kuolemaa salamurhaajille. Metallin nuorimmat ja taistelukykyisimmät papit raivasivat tiensä Vorman ympärille suojatakseen häntä. Myös Dotar ja Linor kiirehtivät Vorman avuksi.

Kansa oli kovempaa huutavien puolella, kuten se yleensä on. Väkijoukko ulvoi kuolemaa salamurhaajille, ja kapinalliset sotilaat huomasivat pian, että he saattoivat pelastua vain pakenemalla mahdollisimman nopeasti. Majerin joukot saivat riehunnan melko pian kuriin, ja Vorman hyvä itsekuri auttoi lopullisesti palauttamaan järjestyksen. Hän oli lievästi haavoittunut, mutta nousi vertavuotavaa olkapäätään pidellen puhumaan.

– Mepetan kansa ja minulle uskolliset sotilaat, hän huusi. – Teloitukset peruutetaan, mutta illalla pidän puheen, jossa kerron teille tapahtuneen syistä ja seurauksista. Silloin on myös runsas ruoka- ja juomatarjoilu. Hajaantukaa nyt ja menkää koteihinne valmistautumaan illan juhliin.

– Vormalla on tyylitajua, Dotar sanoi vieressään seisovalle Seirille. – Kapina katkaistaan syömingeillä ja juomingeilla, se on takuuvarma tapa.

– Vorma ei ole tyhmä, Seiri sanoi. – Mutta itsepäinen hän on. Saa nähdä, miten sinun ja Linorin nyt käy.

Vorma päätti puheensa vakuuttamalla, että hairahtuneet rivisotilaat armahdettaisiin. Vain päälliköt joutuisivat syytteeseen.

Majerin sotilaat olivat keränneet kapinallisten johtomiehet ryhmäksi, jossa Mepetan ylimysten joukossa olivat myös Itämaan ja kemerien lähettiläät. Vorma seisahtui Itämaan edustajan eteen.

– Vai sillä lailla, hän sanoi kylmästi. – Tätä siis oli puhe Mepetan rajallisesta itsehallinnosta.

Hän käänsi selkänsä miehelle, joka yritti vuolaasti selitellä, ja tuli Dotarin luo.

– Jos käsitän oikein, olit tietoinen juonesta ja pelastit minut, hän sanoi. – Vaaransit sen takia henkesi. Miksi?

– Minulla oli kolme syytä, Dotar sanoi. – Halusin pelastaa sinut, koska sinua tarvitaan estämään suursota, ja koska toivon sinun auttavan Hopeavuorelle vangiksi jääneitä läheisiäni, jotka ilman apua tuhoutuvat.

– Siinä oli kaksi syytä, Vorma huomautti hymyillen. – Älä sano sitä kolmatta, niin minunkaan ei tarvitse sanoa, miksi en pystynyt julistamaan kuolemantuomiotasi. Ainakin minä sivuutan mielelläni sen että henkilökohtaiset tunteet voittivat järkinäkökohdat. Puolipuhtaana pidän sitä häpeällisenä heikkoutena.

Majer tuli Vorman eteen.

– Haluan tehdä tunnustuksen, hän sanoi. – En olisi antanut surmata Dotaria, vaan olin valmis estämään tuomion täytäntöönpanon ja kuljettamaan vangit turvaan. Olin päättänyt etukäteen, että teen sen seurauksista välittämättä.

Seiri oli liittynyt joukkoon ja katsoi Majeria moittivasti.

– Olen närkästynyt, hän sanoi. – Et saisi tehdä omia ratkaisuja. Sotilaan ei pidä yrittää ajatella, hänen kuuluu totella. Olisit saanut aikaan vain turhaa sotkua.

– Minunkin pitäisi närkästyä, Vorma sanoi Majerille. – Mutta jostain syystä kunnioitan aikomustasi, jonka vaikuttimet ymmärrän, ja rehellisyyttäsi, kun kerrot mitä olit suunnitellut.

Vorma kääntyi Seirin puoleen ja jatkoi: – Sinä, Metallin pappi ja läheisin työtoverini, et kai sentään aikonut kapinoida minua vastaan?

Seiri hymyili kiusoittelevasti.

– Arvaat kyllä, mutta luulet, että minulla ei ole uskallusta olla rehellinen, hän sanoi. – Yllätänpä sinut ja kerron totuuden. Olin lahjonut pyövelit, Dotaria ei olisi surmattu. Mutta olisin kääntynyt sinua vastaan, Vorma, jos olisit julistanut Dotarille kuolemantuomion. En olisi tehnyt mitään kapinan estämiseksi.

Vorma laski terveen kätensä Seirin olkapäälle.

– Jos luulet, että tunnustuksesi takia menetän luottamukseni sinuun, olet väärässä, hän sanoi. – Luotan sinuun enemmän kuin ennen, olet parempi ihminen ja rehellisempi kumppani kuin olen kuvitellut.

Vorma huojahti hiukan, haava oli ilmeisesti vakavampi kuin hän tahtoi myöntää.

– Nojaa minuun, Seiri sanoi. – Mennään kantotuolisi luo, sinun pitää päästä parantajien hoiviin. En halua menettää kuningastani enää nyt, kun tiedän, että et pysty antamaan käskyä surmata ystävä.

– Sallithan, että tulen mukaasi, Vorma, Dotar sanoi. – Suostut kai nyt kuuntelemaan minua.

– Suostunhan minä, Vorma sanoi. – Yhteistyö Itämaan hallitsijan ja kemerien kuninkaan kanssa on joka tapauksessa tämän jälkeen mahdotonta. Ihmettelen vain, kuinka se onnistuu puhtaiden kanssa. Kuinka sinä siedät heitä, Dotar? Inhoan heitä kuin...

– Niin kuin me kaikki inhoamme omia virheitämme, Dotar sanoi. – Mutta hekin ovat ihmisiä ja osaavat oppia virheistään. Tiedän saavani sinut vakuuttuneeksi Sarton ja Limnen mielenmuutoksesta.

– Minäkin tiedän sen, Vorma sanoi väsyneesti. – Tiesin sen jo sillä hetkellä, kun tajusin, etten voi antaa surmata sinua. Ensin uskoin täydelliseen, rikkumattomaan viisauteeni. Sitten luulin, että edes parempi puoleni olisi viisas, jos yrittäisin estää huonompia ominaisuuksiani häiritsemästä sitä. Nyt tiedän, että minun on kuunneltava muita, jotka ymmärtävät enemmän kuin minä.

Elilan saaren pääkaupunki, Elila nimeltään sekin, oli syntynyt sataman ympärille. Elilalaiset saivat toimeentulonsa ulkomaankaupasta, ja sen huomasi. Sataman kapeilla kaduilla kulki ihmisiä, jotka olivat kotoisin milloin miltäkin maailmankolkalta. Kapakat ja ilotalot tekivät parhaansa houkutellakseen näiltä kaiken mahdollisen metallin, ja myös muut maksuvälineet kelpasivat. Rähjäisimmänkin kapakan isäntä erotti aidot rahapaperit epäaidoista.

Vasama ja Enetta olivat Elilaan tultuaan asettuneet pieneen, syrjäiseen majataloon. He olivat käyneet satamassa tiedustelemassa Kratoon meneviä laivoja joka päivä jo runsaan kuukauden ajan. Moniakin laivoja oli mennyt, mutta Vasama ei halunnut lähettää Enettaa muuta kuin ehdottoman turvallisessa aluksessa. Hopeavuorella puhjennut kriisi oli ulottanut varjonsa kaikkialle tunnettuun maailmaan. Sellaisina aikoina lait höltyivät, ja eri kansoihin kuuluvat alkoivat kyräillä toisiaan vihollisina tai miettivät hyötymisen mahdollisuuksia.

Enettan ja Vasaman matka Hopeavuorelta Elilaan oli sujunut ilman suurempia vaikeuksia. Välillä he olivat melkein kuvitelleet olevansa huvimatkalla. He olivat yöpyneet kauniissa pienissä vuoristokylissä, kulkeneet vehmaissa laaksoissa ja istuneet milloin minkäkin sattumalta tavatun joukon seurassa iltaa. He olivat viihtyneet yhdessä, ja Enetta oli usein tarttunut Vasamaa kädestä heidän kulkiessaan, niin kuin hän oli tottunut tekemään Aminan kanssa. Vasama ei irrottanut kättään, vaikka tunsikin olonsa epämukavaksi. Enettan lämmin kiintymys liikutti, mutta myös nolostutti nuorta miestä, joka poikaiästä asti oli kasvatettu käyttäytymään karskisti ja peittämään tunteensa.

Vasama oli muutaman vuoden vanhempi kuin Enetta, ja oli jo ajat sitten tottunut suhtautumaan naisiin kuin käyttöesineisiin. Hän joutui matkan edistyessä kamppailemaan yhä voimakkaampia miehisiä haluja vastaan. Pohjoisen kotisaaren tytön kanssa niiden toteuttaminen olisi ollut mutkatonta, mutta Vasama oli perillä autiomaalaisista tavoista ja tiesi, että hyvään avioliittoon pääsi vain neitsyt. Koska hän oli vilpittömän kiintynyt Enettaan, hän ei edes haaveissaan ajatellut kohdella tyttöä niin että tämän tulevaisuus Kratossa vaikeutuisi.

Enetta ei Vasaman ongelmia huomannut. Hänen kiintymyksensä oli lapsekkaan vilpitöntä ystävyyttä ja luottamusta. Yöpyessään he joutuivat nukkumaan vierekkäin, sillä heitä pidettiin parina, ja yhdessä nukkuminen oli välttämätöntä myös Enettan turvallisuuden takia. Kemerien mielestä yksinäinen nainen oli luvallinen saalis kenelle hyvänsä paikalle osuvalle miehelle. Enetta turvasi Vasamaan, ja jos heidän yöpymispaikkaansa sattui juopunut seurue, hän painautui peloissaan poikaan aivan kiinni.

Vasama oli onnistunut hillitsemään itsensä, vaikka kiusaus oli joskus ollut lähes ylivoimainen. Hän ja Enetta olivat kaiken aikaa tulleet läheisemmiksi toisilleen, kertoneet elämästään, toiveistaan ja pettymyksistään. Enetta oli alkanut puhua myös Vasamaa kohtaan tuntemastaan rakkaudesta, mutta se oli tytön rakkautta, ei naisen. Vasama oli vaiennut omista tunteistaan.

Kun he olivat tulleet Elilaan, Vasama oli ensimmäistä kertaa erehtynyt juomaan liikaa. Sen seurauksena hän oli suudellut Enettaa toisin kuin aikaisemmin, jolloin he olivat suukotelleet kuin veli ja sisar. Enetta oli vastannut suudelmaan ensin hämmentyneen varovasti, mutta sitten innokkaana. Vasama oli turhaan yrittänyt vastustaa omaa haluaan, eikä Enetta vastustellut lainkaan, vaan myötäili Vasaman kiihkeitä hyväilyjä ja antautui hänelle arastelematta. Aamulla Vasama oli ollut häpeissään ja pahoillaan, mutta Enetta oli säteillyt hyvää mieltä.

Kokonaisen kuukauden he olivat eläneet kuin nuori aviopari, rakastuneina ja onnellisina. Vain tiedossa oleva ero oli varjostanut valoisaa tunnelmaa. Mutta aina kun oli käyty satamassa ja todettu, että vieläkään ei löytynyt sopivaa laivaa, he olivat iloisina ja huolettomina kierrelleet Elilan katuja, käyneet ostoksilla torilla ja tulleet sitten majataloon valmistamaan ateriaansa.

He palasivat jälleen kerran satamasta, mutta lopultakin oli löytynyt Elilaan lähtevä laiva, joka vaikutti luotettavalta. Enetta tunsi omistajan, mies oli vuorimaalainen Leoni, joka oli vieraillut Kraton klaanipäällikön palatsissa usein, ja oli Aken ja Dotarin henkilökohtainen ystävä. Myös Vasama oli vakuuttunut sokean, laulajanakin tunnetun laivaisännän vilpittömyydestä. Leoni ei ollut huolinut maksuakaan, vaan sanoi kuljettavansa ystäviensä tyttären kotiinsa korvauksetta.

Kuudes kuivakuu oli lopuillaan ja oli yhä helteistä. Taivas kaartui hehkuvansinisenä kaupungin ylle, ja leppoisa kaakkoistuuli puhalsi. Meri pärskytti pieniä aaltoja rannan kiviin. Enetta pysähtyi katsomaan merta ja hymyili iloisesti. Tuuli työnsi hänen punertavat hiuksensa taaksepäin ja Vasama katseli tytön kasvoja. Enetta ei ollut tavanomaisella tavalla kaunis, mutta hänessä oli hellyttävää suloisuutta. Vasama joutui taas kerran vastustamaan tunnetta, jota hän ei halunnut päästää valtaan. Kaipuun aika olisi sitten vasta, kun välttämätön ero olisi jo tapahtunut.

Enetta vilkaisi Vasamaa ja hänen hymynsä sammui.

– Minun tulee ikävä sinua, hän sanoi.

– Mitä tyhjää, Vasama sanoi.

Enetta painoi päänsä ja potki sandaalinkärjellään pikkukiviä.

– Etkö voisi tulla minun kanssani Kratoon? hän kysyi.

– Enetta, Vasama sanoi tuskastuneena. – Olen sanonut sinulle monta kertaa, että en voi tulla. Minulla ei olisi siellä mitään asemaa, ei mitään tulevaisuutta.

Enetta kohotti katseensa.

– En halua erota sinusta, hän sanoi. – Enkö voisi jäädä luoksesi?

– Minne veisin sinut? Vasama kysyi melkein vihaisesti. – Palkkasotilas ei kuljeta mukanaan vaimoa, korkeintaan naista, jota halveksitaan ja kohdellaan huonosti. Minun olisi mahdoton suojella sinua muiden röyhkeydeltä. Ja jos sopisin riitani isän kanssa ja veisin sinut Isosaarelle, olisit siellä suurimman osan aikaa yksin. Sinusta ei pidettäisi, olisit muukalainen, ja minä kulkisin enimmäkseen laivojemme mukana ryöstöretkillä.

Enetta tarttui Vasaman käsiin.

– Jäädään tänne, hän sanoi. – Tehdään työtä, ollaan köyhiä mutta yhdessä.

Vasama riistäytyi irti.

– Lopeta tuollaiset puheet, hän sanoi vihaisesti.

Enetta hätkähti. Hän yritti hillitä kyyneleitään, mutta ei pystynyt siihen. Vasama veti hänet lähelleen.

– Enetta, hän sanoi hiljaa. – Ei tämä ole minullekaan helppoa. Minunkin tulee ikävä sinua. Mutta näin on tehtävä. Huomenna aamulla lähdet matkalle kotiisi.

Enetta pyyhki silmiään. Hän yritti hymyillä ja vaikuttaa reippaalta, ja se liikutti Vasamaa vielä enemmän kuin kyyneleet.

– Tein väärin sinua kohtaan, kun en hillinnyt itseäni, Vasama sanoi. – Mutta varmaan vanhempasi voivat järjestää sinulle hyvän avioliiton kaikesta huolimatta.

– Ei heidän tarvitse, Enetta sanoi poissaolevalla, surullisella äänellä. – En mene koskaan naimisiin.

Vasama katsoi häntä tutkivasti.

– Voisitko odottaa minua? hän kysyi. – Joskus olen ehkä sellaisessa asemassa, että pystyn huolehtimaan vaimosta. Mutta siihen voi mennä aikaa.

Enettan hymy syttyi. Vasamaa hämmästytti usein, miten nopeasti tytön tunteet vaihtuivat. Kyyneleet ja ilo saattoivat olla melkein yhtäaikaisia.

– Odotan, Enetta sanoi innokkaasti. – Odotan vaikka kuinka kauan.

He tulivat majapaikkansa luo. Sen edessä penkillä istui mies, joka oli pohjoisen palkkasotilaan asussa. Vasaman nähdessään hän nousi, mutta ei tullut vastaan, vaan jäi odottamaan. Vasama ei ollut ottanut yhteyttä joukkoihin, jotka olivat Elilassa hänen isänsä komennossa. Hän kantoi vihaa isäänsä kohtaan veljensä kuoleman takia, eikä siksi halunnut tavata tätä.

– Tuo on Asma, isäni lähin mies, Vasama sanoi Enettalle. – Mitä ihmeen asiaa hänellä voi olla minulle?

– Toivottavasti ei mitään ikävää, Enetta sanoi.

Asma seisoi ryhdikkäänä ja katseli Vasaman lähestymistä. Enettaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota, vaikka Enetta jäi seisomaan Vasaman viereen tämän pysähtyessä Asman eteen.

– Isäsi on kuollut, Asma sanoi tyynesti ja tunteettomasti.

– En ole siitä pahoillani, Vasama sanoi samaan sävyyn. – Kerro kuitenkin, milloin ja miten.

– Hän kuoli tänä aamuna tapellessaan juopuneen jaminalaisen merimiehen kanssa. Tikari sydämeen, nopea loppu.

– Turhan helppoa hänelle, Vasama sanoi pilkallisesti virnistäen. – Onko sinulla muuta asiaa?

– Tiesimme olinpaikkasi, Asma sanoi. – Isäsi käskystä olemme seuranneet vaiheitasi. Menestyit hyvin Hopeavuoren palkkasoturina, ylenit ja sait jo mainettakin.

– Oletko kuvitellut jotain muuta isäni pojasta? Vasama kysyi.

– Isäsi ehti ennen Hopeavuorelle siirtymistäsi perehdyttää sinut myös merenkulkuun ja meritaisteluihin, vaikka oletkin nuori.

– Niin on suvussamme ollut tapana. Entä sitten?

– Meillä on liikekannallepano, Asma sanoi. – Tänään pitäisi lähteä uuteen asemapaikkaan odottamaan tarkempia ohjeita. Isäsi on poissa, meillä ei ole johtajaa.

– Entä sitten?

– Pidimme kokouksen ja sinut äänestettiin johtajaksi.

Vasama vilkaisi Enettaa ja kääntyi sitten taas Asman puoleen.

– Minun pitäisi siis tulla heti? hän kysyi.

– Olemme lähtövalmiina.

– Maksan laskun majataloon ja saatan naisen laivaan, Vasama sanoi. – Tulen sen jälkeen.

– Olemme lähtövalmiina, Asma huomautti. – Koko miehistö, kaikki laivat. Viivytätkö meitä yhden naisen takia?

Vasama kohotti uhmakkaasti päätään.

– Olette äänestäneet minut päälliköksi, hän sanoi. – Tottele, mene odottamaan.

Hänen kaunispiirteiset kasvonsa saivat tiukan, melkein julman ilmeen. Se kauhistutti Enettaa, mutta tuntui miellyttävän Asmaa. Mies nyökkäsi, kääntyi ja lähti harppomaan poispäin.

Vasama ja Enetta noutivat vähät tavaransa huoneesta. Kummallekin kertyi vain pieni nyytti välttämättömiä tarvikkeita, joita oli osteltu säästeliäästi. Vasama etsi isännän ja maksoi heidän laskunsa.

– Osaan Leonin laivaan yksinkin, Enetta sanoi. – Sinulla on kiire.

Vasama epäröi vain hetken.

– Niin, hän sanoi. – On helpointa erota näin.

Hän ojensi kätensä.

– Olet parasta, mitä elämässäni on ollut, hän sanoi. – Mutta en pyydä sinua odottamaan. Jos haluat avioitua, olet vapaa lupauksestasi. Jos kuitenkin joskus voin tarjota sinulle arvoisesi kodin, ja olet vielä vapaa, tulen hakemaan sinut.

Kirkas aurinko sai Vasaman vaaleat hiukset hehkumaan ja hänen siniset silmänsä loistivat ylpeää uhmaa. Enetta tajusi äkkiä jotain, mitä hän ei ollut osannut tähän asti ajatella.

– Ei kysymys ole siitä, mitä minä tarvitsen, hän sanoi. – Olemme nuoria ja terveitä, tulisimme toimeen missä vain, jos sinäkin tyytyisit köyhään ja vaatimattomaan elämään. Mutta sinun on mentävä maineen ja rikkauden perään. Tule minun luokseni sitten, kun huomaat, ettei se ollut sen arvoista.

Vasaman ilme kovettui.

– Et tiedä mitään köyhyydestä, hän sanoi. – Minä olen kokenut nälkätalvia. Et tiedä mitään toisten käskettäväksi joutumisesta. Minä tiedän, mitä oli olla oman isänsä orja. Rikkaus suojaa kärsimyksiltä ja maine nöyryytyksiltä.

Hän lähti. Enetta katsoi hetken Vasaman notkeaa käyntiä. Hän odotti, että kyyneleet tulisivat esiin tavalliseen tapaan, mutta ne eivät tulleetkaan.

Ei minua edes itketä, hän ajatteli ihmeissään. Tätä siis on todella suuri suru. Se ei tunnu miltään, mikään ei tunnu miltään.

Hän tuli satamaan kävellen kuin unessa, tajuamatta tungosta ja iloista hälinää, huomaamatta suuria sotalaivoja, jotka olivat valloittaneet laituripaikat. Hän nousi Leonin laivaan ja pysähtyi kannelle etsien katseellaan Leonia tai jotain ihmistä, joka osaisi kertoa, minne hän sai majoittua. Leoni seisoi keskustelemassa miehen kanssa, jonka mustat, runsaat kiharat ja ylpeä ryhti olivat Enettalle tuttuakin tutummat.

– Dotar, Enetta sanoi.

Mies kääntyi, ja Enetta syöksyi hänen syliinsä purskahtaen itkuun.

– Mikä hätänä? Dotar kysyi. – Ei sinun nyt pitäisi surra. Kuulin jo Leonilta, että matkasi on mennyt hyvin, ja kohta olet kotona.

Mutta Enetta vain itki, ja Dotar talutti hänet syrjään ja istutti viereensä takakannen penkille. Hän pyyhki Enettan kyyneliä ja tyynnytteli niin kuin hän oli usein tehnyt, kun Enetta oli pieni.

– Mikä sinun on? hän kysyi.

Enetta kohotti itkuiset kasvonsa ja katsoi miestä.

– Dotar, auta minua, hän pyysi. – En voi jäädä Kratoon. Odotan Vasaman lasta.

Hän näki Dotarin katseen synkkenevän vihasta.

– Ei se ollut Vasaman syy, hän sanoi. – Minä halusin, rakastan häntä. Mutta Vasama tahtoo itsenäisyytensä, maineensa ja sotansa. En voi jäädä Kratoon, olisin häpeäksi perheelle.

Dotarin ilme muuttui lempeäksi ja liikuttuneeksi.

– Tietenkin jäät kotiin, hän sanoi. – Mietitäänpä vaihtoehdot. Alussa oleva raskaus voidaan keskeyttää lääkkeillä, tai voit synnyttää kaikessa hiljaisuudessa ja antaa lapsen sitten Aken ja Maleen hoitoon. Tai sitten pidät sen, olet yksinäinen äiti avoimesti ja pystypäisenä. Me tuemme sinua.

– Haluan pitää lapsen, Enetta kuiskasi. – Mutta en halua olla häpeäksi sinulle, Maleelle, Akelle ja sisaruksilleni.

Dotar hymyili ja silitti Enettan hiuksia.

– Eniten häpeää perheelle lienee tuottanut minun ja Aken suhde, hän sanoi. – Se on kuitenkin tehnyt monen muun toisiinsa rakastuneen miesparin elämän helpommaksi. Sinäkin autat Kraton yksinäisiä äitejä, joiden asema toistaiseksi on Aken ja minun uudistusyrityksistä huolimatta huono. Haluathan auttaa heitä kasvattamalla ylpeänä ja iloisena lapsesi?

Enetta yritti hymyillä.

– Olet kiltti kun yrität saada sen kuulostamaan hienolta, Dotar, mutta en pysty siihen, hän sanoi. – En ole rohkea ja kestävä, niin kuin sinä ja Ake. Enkä halua, että lapsi joutuu kuulemaan pahoja puheita. Eikö missään maailmassa ole paikkaa, missä yksinäinen äiti ja hänen lapsensa hyväksyttäisiin?

– Onhan niitä, Dotar sanoi. – On voimakkaiden ja itsenäisten naisten Susimaa, mutta on myös Sirpi. Akella ja minulla on siellä talo, jonne olemme aikoneet asettua sitten, kun Akella ei ole enää hallitushuolia ja lapsetkin ovat aikuistuneet. Jos haluat, voit asua Sirpin talossamme. Meeta ja hänen vaimonsa asuvat aivan vieressä ja Selomakin lähellä.

Enetta pyyhki silmiään ja hymyili. Hän oli nähnyt talon käydessään isoisänsä luona vierailulla. Se oli kaksikerroksinen, kaunis, vaaleakivinen rakennus. Alakerran sivuasunnossa asui pariskunta, joka huolehti talon ja pihan kunnosta.

– Lapsen olisi hyvä kasvaa siellä, Enetta sanoi. – Ja sinä ja Ake kävisitte aina kun ehditte, ja lopulta tulisitte asumaan kanssamme.

– Siihen mennessä lapsi taitaa ehtiä aikuiseksi ja sinä naimisiin, Enetta, Dotar sanoi hellästi. – Mutta jos haluat, saat tietysti ajatella sitä pysyvänäkin kotinasi.

Hopeavuorella alkoi tappiomieliala levitä sekä sotilaiden että muun kansan keskuuteen. Vähäinen väki joutui vartiovuoroihin kovin usein, lepotauot jäivät riittämättömiksi. Piirittäjät eivät onnistuneet tunkeutumaan muurien sisään väkisin, sillä korkean sijainnin takia linnaa oli helppo puolustaa. Mutta ruoan väheneminen pakottaisi pian Hopeavuoren väen avaamaan portit.

Paine kohdistui yhä raskaammin Limneen, jonka vastuulla linnan puolustaminen oli. Hän oli kuitenkin saanut tukijan ja apulaisen Nilistä. Nil oli pian todennut, ettei hänen enää tarvinnut huolehtia Nomista. Amina oli ottanut isonsiskon otteen pikkuveljeensä. Heillä oli yhteinen huone ja he tapasivat olla yhdessä päivisinkin, sillä kaikki aikuiset miehet tarvittiin linnan puolustustyöhön, ja naiset joutuivat hoitamaan huoltotyöt. Aminasta ei ollut naisten töihin; ne eivät olleet häntä kiinnostaneet, eikä hän ollut hankkinut niissä tarvittavia taitojakaan. Nyt hän ajatteli, että Dotar oli ollut turhankin ennakkoluuloton ja vapaamielinen, kun ei ollut vaatinut häntä opettelemaan edes taloudenhoidon perusasioita. Toisaalta miten hän silloin olisi ehtinyt oppia kaiken muun. Täytyi tehdä valintoja.

Sarto ja Limne olivat huolissaan Aminan ja Nomin turvallisuudesta. Piiritetyssä linnassa kyti epätoivoisia kapinapesäkkeitä, ja ylimykset kehittelivät juonia pelastaakseen itsensä muiden kustannuksella. Siksi Aminaa ja Nomia oli käsketty mieluiten pysyttelemään hallintorakennuksessa ja ulkonakin liikkumaan vain keskipihalla, jossa he olivat vartijoiden näkyvissä. Yleensä he viihtyivät kirjastossa.

Nil oli vapaaehtoisesti tarjoutunut Limnen aseenkantajaksi, hän oli värikkään elämänsä aikana ehtinyt hankkia myös taistelutaidot. Yhtä sulavasti kuin Limne oli muuttunut veltosta elostelijasta sotapäälliköksi Nil muuntautui naisosia esittävästä näyttelijästä luotettavaksi kilvenkäyttäjäksi, joka oli jo useaan otteeseen pelastanut isäntänsä hengen. Limne meni uhkarohkeasti nuolisateisiin ja vihollisten keihäänkantamankin päähän, mutta Nil oli valpas, nopea ja riittävän voimakas, ja oli onnistunut torjumaan osumat.

Nil oli kokenut sekä kurjuutta että loistoa eikä antanut tilanteen epätoivoisuuden masentaa itseään, vaan väitti, että tappio oli varmaa vasta sen tapahduttua ja kuolema vasta sitten, kun raja tuonpuoleiseen jo oli ylitetty.

– Pelkuri kokee kuolemanpelon tuhansia kertoja, vaikka se ei ole tarpeen edes sillä viimeisellä kerralla, jolloin lähtö todella on edessä, hän sanoi. – Kaikki kuolevat joskus. Ei niin tavallinen asia voi olla mitään kauheaa.

Nil jaksoi pitää yllä elämänuskoa taisteluiden lomassa. Köyhän näyttelijänelämän ja siihen kuuluvien halpojen arkiasujen jälkeen hän nautti oikeudestaan käyttää Limnen runsasta vaatevarastoa, ja sonnustautui mielellään komeaksi, vaikkakin hieman keikarimaiseksi mieheksi. Joskus hän huvitti muita pukeutumalla naisen vaatteisiinkin. Jopa Sarto suostui vaisusti nauramaan hänen kujeilleen.

Kiinnostus näytelmiin ja näyttelemiseen yhdisti Limneä ja Niliä. Harvoina vapaahetkinä Limne kyseli Nililtä hänen kokemuksistaan ja selitti omia kaavailujaan siitä, miten esityksiä voisi kehittää. Eräänä iltana hän innostui lukemaan kirjoittamiaan näytelmiä Nilille ja muille paikalla oleville. Nil teki parannusehdotuksia, ja piiritystila pääsi melkein unohtumaan, kunnes yksi alipäälliköistä juoksi kysymään Limneltä, mitä tehtäisiin, kun eräs kemerien osastoista ilmeisesti valmistautui taas kerran yrittämään muurinsärkijän tuomista lähietäisyydelle.

Ehkä Limne piti myös siitä, että Nil ei koskaan luokitellut ihmisiä arvon ja aseman perusteella. Hän suhtautui Limneen yhtä välittömästi kuin palvelusväkeen tai tavalliseen rivisotilaaseen. Heidän välilleen oli kehittynyt saumaton luottamus, ja monet Hopeavuorelle jääneet arvelivat, että heillä oli rakkaussuhde. Ehkä heillä olikin, mutta Limne ei kohdellut Niliä samoin kuin aiemmin poikalemmittyjään. Tosin hän saattoi joskus kiusoitellen kutsua Niliä Tella-jumalattareksi, mutta muuten hän suhtautui tähän arvostavasti ja melkein kunnioittavasti.

Kuudes kuivakuu oli tuskin ehtinyt vaihtua ensimmäiseksi syksykuuksi, kun taivaalle Hopeavuoren ylle ilmaantuivat iltapäivisin sadepilvet. Autiomaassa satoi harvoin, joten Amina ja Nomi nauttivat ensin keskipäiviä seuraavista virkistävistä tunneista. Pian ilmat viilenivät lisää, ja sateet muuttuivat rankemmiksi ja kestivät kauemmin. Se ei enää tuntunutkaan hauskalta. Ulkona ei viitsinyt oleskella, ja sisätiloihinkin hiipi kolea kosteus.

Sarto ja Limne tulivat kirjastoon, jossa Amina ja Nomi taas kerran istuivat. Heitä seurasivat Nil ja Tyko.

– Onko jokainen syksy Hopeavuorella näin sateinen? Amina kysyi.

– Joskus riittää kaunista pitkään, mutta toisinaan tulee varhainen talvi, Sarto sanoi. – Tietenkin sen piti sattua nyt, kun ei ole edes polttopuita takkaan, ne on varattava keittiöön ja sotilaiden suojiin.

Miehet olivat tulleet neuvottelemaan, mutta he eivät silti käskeneet Aminaa ja Nomia muualle. Amina ei puhtaiden käsityksen mukaan enää ollut lapsi, jota olisi tarvinnut suojata ikäviltä tosiasioilta, ja Nomin aikuismaisesta järkevyydestä kaikki olivat pian vakuuttuneet. Lisäksi Nil korosti, että tieto oli aina epävarmuutta helpompi kestää.

– Kohta eivät sotalaivat enää purjehdi, vain hullu lähettää ne talvella merelle, Limne sanoi. – Jos taas maajoukkoja on tulossa apuun, ne eivät ehdi ajoissa, maasota etenee hitaasti.

Sarto vajosi istumaan tuoliin.

– Ketään ei tule, hän sanoi. – Katso totuutta silmiin, Limne, meidät on hylätty kuolemaan tänne.

Nomi oli lukenut keskittyneenä, mutta nyt hän nosti päätään.

– Ihan varmasti apua tulee, hän sanoi luottavaisesti. – Isä, tai siis Kouda isän käskystä, on kerännyt Autiomaasta kaikki laivat, jotka voivat lähteä, ja Pandorin Elilaan sijoittamat palkkasoturit tulevat, mutta he odottavat Mepetan laivastoa, jota Dotar lähti hakemaan.

– Sitä he vain taitavat joutua odottamaan turhaan, Sarto sanoi. – Jos Dotar saa Vorman lähettämään Mepetan joukot avuksemme, hän on ihmeidentekijä.

– Ikävä kyllä olen samaa mieltä Sarton kanssa, Tyko sanoi. – Meidän on valmistauduttava tappioon.

Hän ei nykyisin nimittänyt Sartoa ruhtinaaksi eikä Sarto sitä vaatinut. Silti he olivat lähentyneet toisiaan. Tyko hoiti piirityksen jatkuessa yhä enemmän Sarton tehtäviä, mutta kysyi Sartolta neuvoja ja tuntui arvostavan niitä. Limne ja Tyko vakuuttivat yhteen ääneen, että Sarton aika meni kokonaan suunnitelmien laatimiseen. Kaikki, Sarto itsekin, tiesivät kuitenkin, että hän auttoi parhaiten pysymällä poissa tieltä. Hän oli käytännön asioissa lähes hyödytön, hän hoiti vain viralliset neuvottelut.

– Kun tappio alkaa näyttää varmalta, siitä on tehtävä mahdollisimman vähäinen, Sarto sanoi. – Minulla on nyt piirittäjiltä tarjous, jota parempaa emme tule saamaan. He ovat luvanneet, että naiset, lapset ja ne miehet, jotka eivät ole puhtaita, saavat lähteä rauhassa. Minun mielestäni pitäisi antaa halukkaiden lähteä.

Limne pudisti huolestuneena päätään.

– Haluaisin vielä odottaa, hän sanoi.

– Mitä odottaisimme? Sarto kysyi ivallisesti. – Ihmettäkö?

– Ihmettä, Limne sanoi tyynesti. – Ihmettähän sinäkin nyt odotat, kun oletat, että piirittäjät pitävät lupauksensa. Kuka takaa, että pakolaiset todella saavat poistua rauhassa?

– Ei kukaan, Sarto myönsi. – Mutta heillä on mahdollisuus, jota ei muuten olisi.

– Haluaisin takeet poistujien turvallisuudesta, Limne sanoi. – Mutta myönnän kyllä, että emme taida saada niitä. Piirittäjät tietävät, että heidän voittonsa on lähellä. Ylimyksiä on jäänyt kiinni kirjeenvaihdosta, jota he ovat käyneet muurien yli. He ovat jopa tarjoutuneet avaamaan portin, jos saavat pitää oman henkensä.

– Etkä ole antanut tuomita heitä hirtettäviksi, Sarto sanoi närkästyneenä.

– Ei meillä ole varaa hirtättää omaa väkeä, tilanne on aivan tarpeeksi vaikea muutenkin, Limne väitti. – Ehkä olet kuitenkin oikeassa siinä, että halukkaiden on saatava lähteä. Vaikka se luultavasti on viholliselta vain juoni, jonka avulla porttimme saadaan auki, se voi olla mahdollisuus saada turvaan edes osa väestä.

Amina katsoi mietteissään veljeksiä. Sarton itsevarmuudesta oli jäljellä vain rippeitä, mutta hänen velvollisuudentuntonsa oli kasvanut ylpeyden kutistuessa. Limne taas näytti uhmakkaalta ja taistelunhaluiselta, hänessä uinunut leijona oli herännyt täyteen voimaansa.

– Jos väelle kerrotaan, että vihollinen on luvannut säästää miehet, jotka eivät ole täysin puhtaita, yhtään rivisotilasta ei jää jäljelle, Limne sanoi. – Käytännössä se merkitsee tuhoamme. Toivottavasti edes pakenijat todella pelastuvat.

– Aminan ja Nomin pitää linnasta poistuessaan soluttautua palvelijoiden joukkoon, ettei heitä huomattaisi, Tyko sanoi. – En minäkään luota piirittäjien lupaukseen, kyllä joukosta poimitaan panttivangeiksi sopivat ja nekin, joiden kanssa sotilaat haluavat vain huvitella.

– Minä en lähde, Nomi sanoi. – En halua paeta, jos te jäätte. Minusta kasvatettiin klaanipäällikköä tai ainakin vastuunsa tuntevaa johtajaa. Ehdin jo oppia sen verran, että sellaiset eivät pakene.

– En minäkään halua lähteä, Amina sanoi. – Pysytään yhdessä. Odotetaan ihmettä.

– Sitä ei tule, Sarto sanoi. – Piirittäjien tarjous on voimassa vain puoliyöhön asti. Jos emme siihen mennessä ota sitä vastaan, ketään ei säästetä, kun lopulta joudumme antautumaan.

– Epäilen edelleen, että piirittäjien tarjous on petos, Limne sanoi. – Pystyisivätkö Amina ja Nomi siirtymään turvaan viemäritunnelin kautta?

– Aikuisia miehiäkin on kuollut sillä reitillä, Sarto huomautti. – Minä en edes hätätilassa yrittäisi paeta sitä kautta, on helpompiakin tapoja kuolla.

Sarto seisoi lähellä Nomia ja vilkaisi puhuessaan hajamielisesti kirjakääröä, jota Nomi oli ollut tutkimassa. Käärö sisälsi linnan rakennusten pohjapiirustuksia.

– Tuo on pohjoistorni, josta meni ennen yhdyskäytävä vanhaan hopeakaivokseen, Sarto sanoi kuin miettien jotain.

– Se on tukittu kivillä ajat sitten, Tyko huomautti.

Sarto lähti johtamaan neuvottelua piirittäjien kanssa ja Tyko seurasi häntä. Limne ja Nil jäivät hetkeksi kirjastoon. Limne laski kätensä Nilin olkapäälle.

– Tella-jumalatar, hän sanoi. – Viemäritunnelin kautta kulkevaa reittiä pystyy voimakas mies kyllä käyttämään pakomatkallaan. Toivon sinun lähtevän.

Nil katsoi Limneä totisena ja moittivana.

– En ole tavannut jättää ystäviäni pulaan, hän sanoi.

– Puhtaat eivät pidä sanasta ystävä, Limne huomautti huvittuneesti hymyillen. – Kumppanit olemme kai olleet, ainakin toivon niin. Lähde, kumppani, että edes toinen meistä jäisi henkiin.

– Maankiertäjien keskuudessa ystävyys on arvossaan, Nil sanoi tyynesti. – Heidän joukossaan oppii tuntemaan ystävyyden koko merkityksen. Silloin pysytään yhdessä loppuun asti.

Limne vakavoitui.

– Et kai tarkoita, Tella-jumalatar, että olen ystäväsi noin velvoittavassa mielessä? hän kysyi.

– Miksen ajattelisi niin? Nil kysyi ja kohotti päänsä. Hän katsoi Limneä melkein haastavasti.

– Eikö ystävyys ole vastavuoroista? Limne kysyi.

– Kenties, mutta ei vaihtokauppaa, Nil sanoi. – Ystävyyteni on tarjolla, tartu siihen, jos kelpaa.

Limne hymyili.

– Miksei kelpaisi, Tella-jumalatar, hän sanoi. – Jos sinulle riittää se vähä, mitä puhdas voi antaa. Mutta aseenkantajakseni en tänä iltana sinua halua, siihen sinun on taivuttava.

– Tänä iltana ei mikään saa minua väistymään viereltäsi, Nil vakuutti.

Miehet katsoivat hetken toisiaan silmiin. Limne yritti ilmeisesti käyttää Voimaa, mutta jostain syystä se ei onnistunut. Hän naurahti huvittuneena.

– Ystävyytemme taitaa olla todellista, hän sanoi. – Puhdas ei pysty käyttämään Voimaansa niihin, joihin hän kiintyy sopimattoman paljon. Siksi meitä kai opetetaan karttamaan tunteista alentavinta, rakkautta.

– Minä en sitä pelkää, Nil sanoi. – Tule, ystävä. Meillä on paljon tekemistä ennen iltaa.

Mahdollisuus pelastua sai useimmat naiset, lapset ja myös miehet, jotka eivät kuuluneet puhtaisiin, kiihkeän toiveikkaiksi. Lähtöä valmisteltiin ja matkavarusteita pakattiin. Amina huomasi huoneessaan käydessään, että toiveikkuus oli joissakin herättänyt ahneudenkin: monet julkisten tilojen arvoesineet olivat kadonneet paikaltaan. Siitä ei tietenkään kannattanut välittää. Amina ymmärsi hyvin, että linnan puolustus murtuisi rivisotilaiden paettua. Mitäpä tavaroita kannatti säästää valtaajille ryösteltäväksi.

Ilta-ateriaa ei kukaan naisista joutanut valmistamaan, eivätkä miehet olisi ruokailemaan ehtineetkään. Amina kävi keittiössä, joka oli tyhjä. Myös ruokavarastot olivat melkein tyhjillään, lähtijät olivat ottaneet loput eväikseen. Amina löysi kuitenkin hiukan leipää ja kuivahtanutta juustoa. Hän toi ne ja vettä kirjastoon, jonne Nomi oli palannut käytyään ulkona.

– Pihalla on täysi kaaos, Nomi sanoi. – Tyko yrittää pitää siellä järjestystä, mutta ei se oikein näytä onnistuvan. Hän käski meidän ehdottomasti pysyä kirjastossa.

Nomi ei näyttänyt pelokkaalta. Hän oli jännittynyt, mutta myös innostunut ja utelias. Hän kai vielä uskoi aikuisten kykyyn kaikesta huolimatta suojella lapsia. Amina ei enää ollut siinä onnellisessa asemassa, mutta ei hänkään osannut oikeastaan pelätä kuin Sarton, Limnen, Tykon ja Nilin puolesta. Miehethän taistelivat, sota koski vain heitä. Tietenkin hän oli kuullut kertomuksia siitä, mitä naiset ja lapset olivat joutuneet kärsimään sodissa, mutta ne tuntuivat uskomattomilta. Kuinka kukaan voisi tehdä pahaa vaikkapa kymmenvuotiaalle, ystävälliselle ja hiukan aralle Nomille? Amina itsekin oli kohdannut väkivaltaisesti käyttäytyvän miehen vain kerran, Itämaan hallitsijan kunniaksi pidetyissä juhlissa. Se mies tuntui hänestä poikkeukselta. Ei sellaisia voinut olla niin paljon, että ei riittäisi kunnollisia tovereita hillitsemään heitä.

Vähän ennen puoliyötä tuli Sarto sanomaan, että Aminan ja Nomin oli siirryttävä pohjoistorniin. Hän oli totinen ja tavallistakin kalpeampi, ja hän kehotti heitä kiirehtimään. Tyko tuli vastaan hallintorakennuksen aulassa.

– Miksi vartijat on poistettu ovilta? Amina kysyi.

– Kaikki miehet tarvitaan pihalla, Sarto sanoi. – Jätän teidät nyt Tykon hoiviin.

Sade oli lakannut ja taivas oli kirkkaassa tähdessä. Tyko käski Aminaa peittämään huivilla kasvonsa ja lähti johdattamaan häntä ja Nomia pihan yli pitäen poikaa laajan viittansa suojassa. Amina kummasteli hänen kiirettään ja sitä, että he kulkivat reittiä, missä varjo oli mahdollisimman syvä.

Pohjoistorni kohosi kallioperustalta ja osa siitä oli hakattu kallion sisään. Sinne oli vain yksi ovi, jonka takana nousivat jyrkät ja kapeat portaat ylös. Puolivälissä tornia oli ikkunaton kammio. Sinne oli varattu ruokaa, vesiastioita ja vuodevaatteita. Tyko kopautti seinän lautaverhoilua.

– Tästä lähtee tukittu käytävä hylättyyn hopeakaivokseen, hän sanoi. – Valitettavasti emme voi pelastautua sitä kautta. Kivien raivaaminen pois veisi meiltä rivakastikin työskennellen useita kuukausia. Kauan ennen sitä loppuu jo ruoka.

Tyko kiskoi muutamia lautoja irti, alkoi nostella kiviä vanhaan kaivokseen johtavasta käytävästä ja latoi niitä lattialle.

– Yritämmekö kuitenkin päästä hopeakaivokseen? Nomi kysyi kiinnostuneena.

Tyko naurahti.

– Ei, näitä voidaan tarvita muuten, hän sanoi.

Amina nousi pimeässä haparoiden raput pohjoistornin ylimmälle tasanteelle, jossa oli kurkistusaukot. Ne erottuivat läpitunkemattomasta synkeydestä hieman vaaleampina läiskinä. Hän katsoi öistä pihaa, jota valaisivat vain siellä täällä huojuvat soihdut. Miehiä, naisia ja lapsia kantamuksineen tungeksi portin luona. Miehiä oli poistumaan valmistautuvien joukossa niin paljon, että mukana täytyi olla puhtaitakin, jotka yrittivät puolipuhtaiksi tekeytyvinä paeta. Limne yritti vähäisten jäljellä olevien päälliköiden avulla pitää järjestystä yllä.

Korkeasta paikastaan Amina näki myös muurin ulkopuolella parveilevat piirittäjät. He eivät vetäytyneet sopimuksen mukaan, vaan ryhmittyivät lähelle porttia täysissä varusteissa. Amina ei tiennyt paljonkaan sotataidosta, mutta sen hän kuitenkin huomasi selvästi, että minkäänlaista poistumistietä linnasta ei jätetty avoimeksi.

Amina kiirehti portaita alas. Hän tiesi, että Tyko ei olisi päästänyt häntä pihalle, mutta Tyko puuhaili Nomin kanssa kiviä siirrellen eikä huomannut, kun Amina ohitti alimman tasanteen. Vaistomaisesti hän peitti huivilla kasvonsa, kuten Tyko äsken oli pihan yli tultaessa vaatinut häntä tekemään. Hän yritti päästä Limnen luo kertoakseen havainnostaan, mutta hän huomasi, että Limne oli jo tietoinen tapahtumista portin toisella puolella.

– Älkää avatko porttia, Limne huusi. – Tarjous oli petosta. On viivyteltävä ja neuvoteltava poistuvien turvatoimista.

Sotilaiden kesken syntyi nujakointia. Yksi ylimyksistä huusi:

– Avatkaa portit, he tahtovat vain Sarton ja Limnen. Muut puhtaat säästetään, jos portit avataan. Olen saanut siitä takeet.

Huuto toistui useammalta taholta: – Muut puhtaat säästetään, jos portit avataan.

– He tahtovat myös Aminan ja Nomin, joku huusi. – Aminan ja Nomin luovuttajat palkitaan.

Tämän takia Sarto ja Tyko olivat toimineet niin hätäisesti. Amina kietoi huivia tiukemmin kasvoilleen.

– Vangitkaa Limne ja Sarto, huusi joku ylimyksistä. – He ovat syypäitä kaikkeen. Muut säästetään.

– Älkää uskoko, Limne huusi. – Olette kaikki vaarassa. On neuvoteltava uudelleen ja sovittava turvatoimet.

Pakenemaan valmis väkijoukko tunkeutui portin luo. Osa sotilaista ryhtyi avaamaan salpoja. Sotilaiden päällikkö kysyi Limnen ohjeita. Limne epäröi ja Sarto tuli hänen viereensä.

– Komenna meille uskolliset sotilaat estämään muita, Sarto vaati.

– Omien kimppuun? Limne kysyi. – Ei ikinä, sitä en tee.

Väkijoukko alkoi heti portin raottuessa tunkeutua ulos. Osa ulos päässeistä huojui samantien sisään.

– Ne tappavat, huusi nuori poika, jonka kasvoille valui verta. – Kaikki tapetaan.

Portteja ei pystynyt enää sulkemaan. Piirittäjät vyöryivät sisään surmaten jokaisen, joka eteen sattui. Amina seisoi paikalleen lamaantuneena. Kemerit olivat sisään tunkeutuvien etujoukkona, ja aivan Aminan viereen surmattiin ylimys, joka oli huutanut muiden säästyvän, jos vain Sarto ja Limne luovutetaan. Amina ei vieläkään pystynyt liikkumaan. Tämän täytyi olla painajaisunta. Hän näki, kuinka sotilas keihästi vanhuksen, joka vaivalloisesti yritti paeta, ja nauroi sitten kuin hyvälle pilalle. Ei sellaista tehty, ei ihminen voinut tehdä sellaista.

Sarto ilmestyi äkkiä Aminan viereen ja tarttui hänen käsivarteensa.

– Pohjoistorniin, hän huohotti. – Nopeasti.

Amina tempautui mukaan ja syöksyi Sarton kanssa pihan yli. Heidät pysäytti eräs kemeri, mutta Sarto ei ottanut edes miekkaansa esiin, kohdisti vain sotilaaseen pistävän katseensa. Kun sotilas hetkeksi lamaantui, Sarto ohjasi Aminan pohjoistornin luo, työnsi hänet sisään ovesta ja jäi itse oviaukkoon. Vasta siinä hän veti miekkansa kannakkeesta.

– Minunkin Voimani tepsii sentään kemeriin, hän sanoi kuivasti. – Mutta siitä on iloa vain tilapäisesti, ei paraskaan Voima estä tappajaa kuin hetkellisesti, ja heitä on sitä paitsi aivan liikaa. Tappio on varma. Missä ihmeessä Limne viivyttelee?

Amina tajusi vasta nyt kapean oviaukon ja jyrkkien portaiden tarkoituksen. Pohjoistornia oli yhdenkin ihmisen todella helppo puolustaa. Sitä tarvetta ei tosin ollut, kukaan ei välittänyt syrjäisestä tornista. Pihalla jatkui silmitön tappaminen, mutta mitään varsinaista taistelua ei syntynyt, sillä ne puhtaiden sotilaat, joita ei vielä ollut surmattu, yrittivät hädissään heittää pois varusteita, joista heidät tunnisti. Joukko ahneimpia valloittajia oli menossa päärakennukseen ryöstelemään, ja muutamat miehet olivat jo keskittäneet huomionsa naisiin.

Lähellä pohjoistornia syntyi kahakka, kun pikkulasta sylissään kantava nainen yritti paeta miesjoukkoa. Kolme kemerisotilasta otti hänet kiinni ja lapsi putosi maahan. Nainen kirkui, ja joku puhtaiden päälliköistä, joka ei ollut vielä luopunut varusteistaan, syöksyi apuun. Hänen taistelunsa ylivoimaa vastaan päättyi pian, hän sai keihäänpiston vatsaansa ja kaatui pihan hiekalle. Kemerisotilaat kävivät naisen kimppuun, ja tummaviittainen mies nosti haavoittuneen päällikön maasta ja lähti kantamaan häntä.

Kaiken yllä kaartui rauhallinen, syväntumma tähtitaivas, kuin ihmisten riehuminen ei lopulta olisi merkinnyt yhtään mitään.

Seinän karhea kivi oli kylmää. Amina nojasi siihen ja ajatteli Kratoa, klaanipäällikön palatsin aurinkoista puutarhaa ja leikkejään Enettan kanssa. Se kaikki oli ohi, peruuttamattomasti ohi. Vaikka he jotenkin pelastuisivat täältä, niiden päivien huolettomuus ei palaisi koskaan, ei enää, kun tiesi, mitä ihminen saattoi tehdä.

Viittaan verhoutunut mies kantamuksineen tuli pohjoistornia kohti. Oven luona hän laski viittansa hupun alas ja Amina tunnisti hänet Niliksi.

– Auta, Nil huohotti Sartolle. – Hullu veljesi halusi tosissaan sankarikuolemaa, eikä minulla ole Tella-jumalattaren voimaa muuta kuin näytelmää varten.

Sarto tuli Nilin avuksi. Kun Limne oli saatu sisään, Sarto salpasi pohjoistornin raskaan metallioven. Sitten hän ja Nil kantoivat Limnen portaita ylös. Amina kiirehti perässä. Tyko vilkaisi tulijoita ja meni sitten Nomin kanssa seinällä roikkuvien vahvojen metalliketjujen luo. Hän katsoi kysyvästi Sartoa.

– Tee se, Sarto sanoi. – Se antaa lisäaikaa.

– Saanko minä avata luukun? Nomi kysyi.

Hän oli kalpea ja jännittynyt, mutta silti myös innostunut uudesta, hienosta lelusta. Onneksi hän ei ollut nähnyt, mitä pihalla tapahtui.

– Kiskaistaan yhdessä, Tyko sanoi. – Se vaatii voimaa.

Hän ja Nomi vetivät ketjuista. Katossa aukeni luukku, ja raskas kivipaasi jysähti portaiden alapäähän tukkien oviaukon.

– Sitten kannatte sinne kiviä, Tyko sanoi käskevästi kuin ruhtinas. – Minun on tutkittava ja hoidettava Limne. Turha kuolla vielä, meillä on elämää jäljellä hyvä tovi.

– Kuolemme tänne, mutta armeliaammalla tavalla kuin heidän käsissään, Sarto sanoi. – Onhan se sentään pieni etu.

Taisi olla vielä yö, vaikka ei sitä varmasti tiennyt, ellei käynyt kurkkimassa ylimmän tasanteen aukoista. Pari vuorokautta oli kulunut siitä, kun he olivat vetäytyneet pohjoistorniin. Amina valvoi pimeässä, ja Nomi nukkui hänen vieressään. Ylemmältä tasanteelta kuuluivat silloin tällöin vaisusti Tykon ja Sarton hiljaiset äänet. Nil oli Limnen luona vielä ylemmällä tasanteella, ja sieltä kajasti pieni aavistus tornissa palavasta ainoasta valosta, yhdestä öljylampusta.

Limne oli huonossa kunnossa, ja hänen hoitajinaan vuorottelivat Tyko ja Nil. Sarto ja Amina tarjosivat joskus apuaan, mutta Nil ei suostunut jättämään sairasta heidän vastuulleen pitkäksi aikaa.

– En lainkaan epäile hyvää tahtoanne ja myötätuntoanne, hän sanoi. – Mutta puhdas on sairaanhoitajana suunnilleen yhtä taitava kuin kala maastojuoksussa. Tuskaisen ihmisen hoitaminen on taitolaji, ei se luonnu kaikilta.

Tornissa oli perusmukavuudet, vaikka päivänvalo puuttuikin. Pieni käymälä oli yhdistetty linnan viemärijärjestelmään, ja ilmanvaihtokanavat toimivat hyvin. Vettä saatiin jos satoi, ja toistaiseksi oli satanut riittävästi. Heillä oli ollut parin päivän annos juomavettä, mutta sitä oli saatu lisää.

Ensimmäisenä loppuisi ehkä ruoka. Tykon mielestä nälkäkuolema ei ollut paha kuolema, vaikka olikin hidas; jano olisi ollut tuskallisempaa, vaikka veden puute lopetti elämän melko nopeasti. Tykolla oli myös mukanaan kivuttomasti tappavaa myrkkyä, jos joku halusi vaivattoman lopun.

Vaikka pelastumisen mahdollisuuksia ei ollut, he olivat jotain tehdäkseen tyhjentäneet hylättyyn hopeakaivokseen johtavan pystykuilun kokonaan kivistä. Se oli ollut rankkaa työtä, mutta oli ollut rauhoittavaa tehdä jotain eikä vain istua toimettomana. Raskas työ oli hyvä lääke myös viluisuutta vastaan. Tornissa ei ollut lämmitystä ja siellä viipyi kostea kylmyys. Tyko oli varannut kaikille vaatteita ja peitteitä, mutta ne olivat nihkeitä. Työ auttoi myös unen saantia. Nytkin Nomi nukkui sikeästi, ja väsymys oli saanut myös Aminan vaipumaan levottomaan uneen, josta hän oli herännyt äsken.

Hän valvoi sillä tasanteella, jolta kaivokseen johtava tukittu käytävä lähti. Hän oli unessa ollut kuulevinaan avatusta pystykuilusta ääniä, ja äkkiä hän hätkähti ja nousi istumaan. Äänet kuuluivat taas.

– Teemme turhaa työtä, sanoi joku mies. – Lähetti kävi äsken kertomassa, että kaikki Hopeavuorella olleet on surmattu. Ketään ei ole säästetty.

– Haluan kuitenkin varmistua asiasta, sanoi toinen ääni, jonka Amina tunsi. Se kuului Pandorille.

– Pystykuilun avaaminen on työn vaarallisin osa, sanoi ensiksi puhunut. – Kivet voivat alhaaltapäin purettaessa alkaa vyöryä, ja kuolemme kaikki.

– Haluan yrittää, Pandor sanoi. – Suojautukaa muut, alan siirtää kiviä.

Amina laskeutui kuiluun, jonka kiviseinään oli hakattu askelmantapaiset.

– Isä, hän sanoi. – Käytävän pystyosa on tyhjä, olemme kantaneet kivet pois.

– Amina, hiljainen ääni sanoi vastaan. – Keitä siellä on, ketkä ovat pelastuneet?

Amina luetteli tornissa olevat ja lisäsi, että muut voivat hyvin, vain Limne oli huonossa kunnossa.

– Lähettäkää joku kertomaan Akelle, Pandor komensi seuralaisiaan. – Hän on ollut suunniltaan huolesta kuvitellessaan, mitä Aminalle ja Nomille on voinut tapahtua.

Kivet alkoivat liikkua, ja Aminakin poisti omalta puoleltaan kevyempiä. Ääni oli kuultu myös ylemmällä tasanteella, Sarto ja Tyko laskeutuivat alas.

– Toivoin tätä salaa mielessäni, Sarto sanoi. – En vain halunnut kertoa muille, koska toiveeni perustui kovin epämääräiseen muistoon siitä, miten Pandoria lapsena kiinnostivat rakennuspiirustukset.

Kiviä oli saatu syrjään sen verran, että käytävästä kajasti valoa. Kun vielä muutama kivi lisää oli siirretty, näkyivät Pandorin hymyilevät kasvot, jotka juuri ja juuri tunnisti, niin kivipölyn peitossa ne olivat.

– Olemme raivanneet käytävää toista kuukautta, Pandor sanoi. – Kouda on yrittänyt järjestää sotilaallista uhkaa, Ake on neuvotellut siellä täällä, ja Meeta on kokeillut lahjomista. Sanovat, että Dotar yrittää neuvotella idässä. Mutta minä ajattelin, että jos kaikki muu epäonnistuu, saan ehkä tätä kautta läheiseni turvaan.

Kiviä siirtyi taas. Amina nousi tasanteelle, ja Pandor pujottautui aukosta kuiluun ja nousi ylös hänkin. Nomi heräsi vasta nyt ja hieroi silmiään. Samaan aikaan tuli Nil lamppu kädessään portaita alas.

– Siis sittenkin ihme, Nil sanoi maankiertäjän tyyneydellä.

– Tiesin, että apu tulisi, Nomi sanoi. – Joko Dotarin hakema Mepetan sotalaivastokin on Tartan edustalla? Silloin kemerit ja Itämaan hallitsija taipuvat rauhanneuvotteluihin.

Pandor naurahti.

– Älähän ahnehdi loputtomia ihmeitä, poika, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Tykon puoleen:

– Missä Limne on? Saammeko hänet kuljetetuksi?

– On tehtävä paarit, Tyko sanoi. – Mutta mitä arvelet, isäntä...

Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen.

– En kertonut tätä silloin, kun pidin varmana, että pian kuolemme kaikki, hän sanoi. – Mutta tilanne on sellainen, että jos Limne jää henkiin, hän ei palaa ennalleen. Hänen alaraajansa ovat halvaantuneet pysyvästi. Häneltä itseltään emme voi kysyä, haluaako hän pelastua elääkseen vaikeasti vammaisena, hän ei ole riittävän selkeässä kunnossa päättääkseen. Teidän, hänen veljiensä, on ratkaistava asia.

Hiljaisuus kesti pitkään. Sen katkaisi Sarto.

– Minulla olisi ollut valmis vastaus tuohon vielä jokin aika sitten, hän sanoi. – Nyt en enää ole varma siitä, mitataanko elämän arvo ihmisen ruumiillisilla tai edes henkisillä kyvyillä.

– En tiedä, miten Limne kestää vammansa, Tyko sanoi. – Hänelle ovat nautinnot ja kyky iloita elämän mausteista olleet niin tärkeitä. Myöhemmin hän koki tärkeäksi johtamistaidon ja kunnian tavoittelun. Liikuntakyvyttömänä hänen on taivuttava muiden avun varaan. Kärsiikö hän elämästään enemmän kuin iloitsee?

Nomi aikoi sanoa jotain, mutta Amina hillitsi häntä. Hänestä tuntui, että isän ja Sarton täytyi saada itse miettiä, mitä oli merkityksellinen ja onnellinen elämä. Nil ehkä ajatteli samoin, sillä hän käännähti kannoillaan.

– En ymmärrä pulmaanne, hän sanoi. – Palaan hoitamaan Limneä.

Pandor ja Sarto katsoivat toisiaan.

– Veli, päätä sinä, Sarto pyysi. – Tunnet Limnen paremmin kuin minä ja ymmärrät muutenkin elämää enemmän. Minä olen yhä selvemmin alkanut tajuta, että oikeastaan tunnen vain kirjoja. Ihmisistä en tiedä juuri mitään, en edes puhtaista.

– Mitä ihminen lopulta toivoo? Pandor kysyi. – Mitä sinä toivot elämältäsi?

Sarto huokasi.

– Halusin, että minulla olisi ollut merkitystä koko ihmiskunnan tulevaisuudelle, hän sanoi. – Se toive on kutistunut, kun olen ymmärtänyt rajani. Nyt toivon, että voisin olla vähän hyödyksi edes jollekin ihmiselle, jos en suoraan niin epäsuorasti. Todella läheisiin ihmissuhteisiin en kai koskaan pysty, siinä suhteessa olen pahasti vajaa.

– Minäkin olen huomannut, että olen tunne-elämältäni vajaa, Pandor sanoi. – Eikö se ole vaikeampi vamma kuin jalkojen halvaantuminen?

– On varmasti, Sarto sanoi.

– Silti haluan elää ja yrittää parhaani, Pandor sanoi.

Sarto hymyili.

– Niin minäkin, hän myönsi. – Me olemme pahemmin vammautuneita kuin Limne. Jos mekin haluamme elää ja kuvittelemme voivamme olla hyödyksi muille, niin kyllä Limne kestää vammansa. Hänen mielensä on paljon terveempi kuin meidän.

Amina tarkkaili isäänsä kummastuneena. Isä oli muuttunut. Äsken Sarton kanssa keskustellessaan hän oli vain ollut pohtivinaan, hän oli tiennyt johtopäätöksen ja ohjannut kysymyksillään veljeään sitä kohti. Mutta eivätkö he kaikki olleet muuttuneet, myös Sarto ja Amina itse? Vai olivatko he vain kasvaneet lähemmäs todellista luontoaan, joka kaikilla ihmisillä sittenkin oli samankaltainen?

Lähtövalmistelut sujuivat nopeasti, sillä Limnelle rakennettiin paarit lavasta, jolla kiviä oli kannettu pois tukitusta käytävästä. Pandor järjesti muutamia työmiehiä kantajiksi. Sitten hän siisti hätäisesti hiukan kasvojaan ja käsiään tornin vesivaroilla, joita ei enää tarvinnut säästellä.

– Anna minunkin peseytyä vähän, sanoi kookas, harteikas työmies Pandorille. – Ake lähtee heti viestin saatuaan meitä vastaan, enkä ole sopivassa kunnossa kohtaamaan häntä.

– Klaanipäällikkö on klaanipäällikkö kasvot likaisinakin, Pandor sanoi.

Amina katsoi työmiestä tarkemmin ja tunsi hänet. Mies oli Uuran klaanipäällikkö, Soji.

– Oletko vaihtanut alaa, Soji? Amina kysyi.

Soji nauroi.

– Olen palannut aikaisempaan ammattiini, hän sanoi. – Työskentelin kaivosorjana ennen kuin Dotar ja Ake pelastivat minut. Arvelin maksavani näin hiukan takaisin velkaani. Ja tietoni merenkulusta ovat heikot, alipäällikköni komentaa Uuran laivastoa paremmin kuin minä.

– Soji on ollut meille korvaamaton, Pandor sanoi. – Ilman Sojin asiantuntemusta olisimme kuolleet vierinkivien tai sortumien alle.

Amina, Pandor ja Soji kulkivat viimeisinä pitkin pimeää käytävää seuraten edellä kulkevien lamppuja. Viimein tultiin kaivokseen, ja väylä leveni.

– Kaivoksen aukko on vuoren etelärinteessä, Pandor sanoi. – Sieltä on suora näkymä Tartan yli merelle. Autiomaan klaanien laivastot ovat ryhmittyneet Tartaa suojaavan niemen taakse. Tilanne on jähmettynyt. Voimamme ei riitä hyökkäämiseen, mutta vihollinenkaan ei ole pyrkinyt karkottamaan meitä.

– Meidän on kaivoksesta päästyämme liikuttava varoen, että emme törmää kemereihin, Soji huomautti.

Mutta kaivoksen suulla olikin vastassa Ake seurassaan Koudan johtama sotilassaattue.

– Mitä on tapahtunut? Soji kysyi.

– Katso itse, Ake sanoi.

Hän viittasi hymyillen lahdelle. Oli varhainen aamu, vastanoussut aurinko oli vielä ohuen udun peitossa. Meri oli tyyni, ja suuri laivasto oli muodostanut kauniin, säännöllisen kaaren, joka sulki Tartan sataman joka puolelta. Se oli Loputtoman meren voimakkain sotalaivasto, mastoissaan Mepetan viirit. Sivummalla olivat pohjoisen miesten pienet, ketterät alukset.

– He tulivat jo illalla, Ake sanoi. – Kemerit ovat antautuneet, Tarta on pohjoisten palkkasoturien miehittämä. Itämaan hallitsija on pyytänyt rauhaa. Meidän on kiirehdittävä neuvotteluihin, Soji.

– Siis toinen ihme, Pandor sanoi. – Dotar teki sen, mitä kukaan ei uskonut mahdolliseksi.

Nomi seisoi Aken vieressä käsi tämän kädessä. Hän hymyili.

– Minähän sanoin, hän huomautti tyytyväisenä kuin ainakin poika, joka on ratkaissut harjoitustehtävän oikein. – Minä tiesin.

Sirpin saaressa, Kooran linnan kirjastossa, istui noin kymmenvuotias tyttö lukemassa tarinaa Hopeavuoren linnan ja puhtaiden tuhoutumisesta. Tuo kaikki oli tapahtunut vähän ennen hänen syntymäänsä. Kirjastoon tuli mies, joka palautti hyllyyn kirjakäärön. Hän oli Verraka, jonka kanssa tyttö mielellään jutteli.

– Huomenta, tyttö sanoi iloisesti.

– Huomenta, Tenaa.

– Onkohan tähän tarinaan jatkoa? Tenaa kysyi.

Mies tuli katsomaan.

– Jatkoa ei ole minun tietääkseni kirjoitettu, hän sanoi.

Tenaa huokasi.

– Haluaisin tietää, miten heille kävi, hän sanoi. – Aminanhan tietysti tunnen ja tiedän, että hän meni naimisiin Linorin kanssa. He käyvät usein meilläkin. Mutta mitä muille tapahtui?

Verraka haki itselleen tuolin ja istuutui.

– Minäpä kerron sinulle, hän sanoi. – Rauhanneuvotteluissa Itämaan hallitsija ja kemerien kuningas vaativat Sarton ja Limnen kuolemantuomioita, mutta Ake ei suostunut. Kaiken omaisuutensa Sarto ja Limne tietysti menettivät, Pandor taas oli omansa luovuttanut jo aikaisemmin Akelle. Tartassa olevan Metallin temppelin Ake on siirtänyt edelleen Aminalle, joka johtaa sen toimintaa käsittääkseni oikein hyvin. Jopa kemerit ovat tyytyväisiä häneen, hallitsijaa ja varakkaimpia piirejä lukuun ottamatta, sillä temppeli on rahoittanut vain hankkeita, joista on hyötyä myös tavalliselle kansalle.

– Missä Sarto nyt on? Tenaa kysyi.

– Ake tarjosi hänelle asemaa Kraton palveluksessa, Verraka kertoi. – Sarto mietti pitkään. Etkö arvaa, mitä hän halusi?

– En, tyttö sanoi.

– Sarto arveli, ettei hänestä ole ihmisten asioista päättämään tai edes suunnittelemaan niiden hoitamista, Verraka sanoi. – Mutta Hopeavuorella oli ollut suuri ja arvokas kirjasto, jonka kemerit tuhosivat. Sarto halusi keskittyä kehittämään Kraton kirjastoa. Hän on hankkinut sinne jäljennökset kaikista mahdollisista arvoteoksista. Se taitaa nykyään olla maailman paras kirjasto.

– Entä Limne? tyttö kysyi. – Kuinka hänen kävi?

– Oletko käynyt teatterissa Kratossa vieraillessasi? Verraka kysyi.

– Olen, Tenaa sanoi innostuen. – Pidän varsinkin vakavista näytelmistä, esimerkiksi Auringonlasku on hieno.

– Se on Limnen kirjoittama, Verraka sanoi. – Kraton teatterin perustivat Limnen antamilla varoilla ne kaksi poikaa, jotka Limne lähetti Hopeavuorelta turvaan ennen piirityksen alkua. He olivat sitä mieltä, että Limnelle kuuluu puolet teatterin tuotosta, ja Limne suostui lopulta ottamaan sen vastaan, mutta kirjoittaa korvaukseksi näytelmiä, jotka ovat todella suosittuja. Limne on halvaantunut, mutta Nil asuu hänen kanssaan ja huolehtii hänestä. He vaikuttavat hyvin kiintyneiltä toisiinsa, ja jos ulkopuolinen voi sellaista päätellä, he vaikuttavat onnellisiltakin.

– Pandorin ja Kirran tapaan aina, kun käyn äidin kanssa Kratossa, Tenaa sanoi. – Heidän vanhin tyttärensä kuoli viime talvena. Vai oliko Rina heidän tyttärensä?

– Rina oli Maleen ja Aken ottotytär, mutta Pandor hoiti häntä viimeiset vuodet, Verraka sanoi. – Rina oli hyvin sairas, ja Pandor osasi parhaiten auttaa ja rauhoittaa häntä.

– Ja Nomista tulee kohta Kraton klaanipäällikkö, Tenaa sanoi. – Ake ja Dotar muuten tulivat kanssamme tänne, kun eilen palasimme Kratosta.

Tyttö katsoi Verrakaa ja rypisti kulmiaan.

– Heille tuli Kratoon viesti, jonka takia palasimme ennen kuin olimme aikoneet, hän sanoi. – Se oli sinun lähettämäsi viesti.

– Niin se oli, mies myönsi. – Siksi olin hämmästynyt, kun huomasin, että istut kirjastossa. Luulin sinun tulevan suoraan minun luokseni.

Tenaa sulki kirjakäärön, nousi ja vei sen hyllyyn. Sitten hän katsoi Verrakaa silmiin.

– Sinun luoksesihan minä olin tulossa, hän sanoi. – Halusin vain ensin lukea, mitä kirjoissa kerrotaan. Vasamasta en kuitenkaan löytänyt juuri mitään tietoa.

– Hänestä tuli kuuluisa ja pelätty päällikkö, Verraka sanoi. – Hän johti pohjoisen miesten ryöstöretkiä ja merirosvousta. Hänestä on varmaan paljonkin mainintoja eri tahoilla, mutta mitään yhtenäistä kertomusta hänen vaiheistaan ei ole.

– Kerroit kirjeessäsi, että hänet saatiin kiinni kuukausi sitten kahakassa, jossa hän haavoittui. Sinä olet hoitanut häntä kotonasi.

– Niin olen.

– Mitä hänelle tapahtuu? tyttö kysyi.

– Siitä päättää kansankokous, joka alkaa aivan kohta. Olen menossa sinne hänen kanssaan. Haluat varmaan tulla mukaan?

– Tietenkin, Tenaa sanoi.

Verraka lähti kävelemään ovea kohti ja tyttö seurasi häntä. Pihalla paistoi aurinko, joka hetkeksi häikäisi kirjaston hämäryyteen tottuneet silmät. He menivät pihan yli ja pitkää käytävää pitkin yhteen huoneista. Kookas, vaalea mies oli juuri nyörittämässä sandaaleja jalkaansa. Hän katsoi Verrakan seurassa olevaa tyttöä kummastuneena.

– Kuka sinä olet? hän kysyi. – Emme ole tainneet tavata aikaisemmin, vaikka Verrakan luona käykin usein lapsia hakemassa luettavaa tai muuten vain juttelemassa.

– Olen Tenaa, tyttö sanoi ujosti. – Olen ollut Kratossa äidin kanssa, palasimme sieltä vasta eilen.

– Hän oli kirjastossa lukemassa kertomusta Hopeavuoren tuhosta, Verraka sanoi.

Tenaa katsoi Vasamaa tutkivasti.

– Miksi et tullut Enettan luo sitten, kun se olisi ollut mahdollista? hän kysyi.

Vasama hymyili hiukan, mutta näytti silti surulliselta.

– Enetta on ainoa ihminen, jota nuorena kuolleen veljeni lisäksi olen rakastanut, hän sanoi. – Mutta kun minulla lopulta olisi ollut varallisuutta elättää hänet, olin jo merirosvo, jota mikään maa ei olisi ottanut vastaan, ja Isosaarella taas ainut mahdollisuus ansaita elanto ovat rosvoretket. Olin myös jo tehnyt paljon sellaista, mitä häpesin. Jos voisin päättää asiasta, Enetta ei koskaan edes kuulisi minusta. Se mitä minusta tuli ja mitä nyt olen tuottaisi hänelle pelkkää surua.

Vasama nousi, ja Verraka katsoi hiukan huolestuneena hänen ensimmäisiä, varovaisia askeliaan.

– Jaksatkohan kävellä kokouspaikalle asti? Verraka kysyi.

– Kyllä se sujuu, Vasama vakuutti. – Haavojen arvet vain vielä hiukan vaivaavat.

Alkuun päästyään Vasama käveli melko rivakasti, vain lievä ontuminen kieli siitä, ettei hän ollut täysin kunnossa. Verraka kulki hänen vierellään ja Tenaa asettui toiselle puolelle. Tyttö pujotti kätensä Vasaman käteen. Vasama hymyili liikuttuneena.

– On kaunista, että osoitat myötätuntoasi, Vasama sanoi. – Vanhempasi ovat varmaan iloisia siitä, että heillä on sinun kaltaisesi tytär.

He tulivat Matalan kylään, joka oikeastaan oli kaupungin kokoinen; sirpiläiset vain itsepäisesti puhuivat kylästä. Ihmiset tuijottivat heitä ja supisivat, mutta Vasamaan kohdistuva vihamielisyys taittui siihen, että Verraka käveli hänen vieressään. Verraka nautti Sirpissä yleistä kunnioitusta. He pääsivät kokouspaikalle kenenkään häiritsemättä.

Kansankokous oli kutsuttu koolle vain Vasaman asian takia. Yleensä Sirpin hallitsija sai myöntää kansalaisuuden kenelle tahtoi, mutta jos oli kysymyksessä rikoksia tehnyt henkilö, asia oli alistettava kansankokoukselle. Väki kokoontui torin viereiseen loivaan kalliorinteeseen hakatuille penkeille, joiden alapäässä oli hallitsijalle ja asianosaisille pieni koroke. Sirpin hallitsija Moiri oli jo paikallaan. Verraka ja Vasama asettuivat hänen lähelleen, ja Tenaa pysyi Vasaman vieressä. Hän piti edelleen miehen kättä kädessään.

– Olet ystävällinen, kun haluat tukea minua, Vasama sanoi. – Arvostan myötätuntoasi ja kaunista käytöstäsi muukalaista kohtaan. Mutta varmaan sinun olisi paras mennä vanhempiesi luo.

– Äiti ei ole vielä tullut, Tenaa sanoi.

– Jos haluat olla siinä, kunnes hän tulee, voit tietysti olla, Vasama sanoi. – Ajattelin vain, ettei lapsen pitäisi olla väkijoukon kummasteltavana epäilyttävän turvapaikanhakijan vieressä.

– Et sinä ole epäilyttävä, Tenaa sanoi. – Pidän sinusta.

Väkeä kerääntyi tavallista enemmän, penkit kävivät ahtaiksi. Virvokkeiden myyjät kiirehtivät rivien väleihin käyttäen hyväkseen mahdollisuutta ansaita lyhyessä ajassa melkoiset tulot. Verraka otti nahkaisen vesipullon vyöstään ja ojensi sitä Vasamalle. Vasama joi ja kiitti. Hän oli kalvennut; haavat vaivasivat ilmeisesti paljon pahemmin kuin hän tahtoi myöntää.

Moiri aloitti kokouksen selostamalla, kuinka Vasama oli joutunut vangiksi. Vasama oli omien miestensä syrjäyttämä, eikä hänellä ollut enää mahdollisuutta palata kotimaahansa. Sitten hän kertoi, että Vasama anoi Sirpin kansalaisuutta.

Ensimmäisen puheenvuoron halusi laivaisäntä, jonka kauppalaivan Vasama miehineen oli ryöstänyt. Hän luetteli Vasaman pahimmat teot lyhyin mutta värikkäin sanankääntein, ja muutamat kuulijat huusivat Vasamalle uhkaavia herjoja.

– Jonkun on asetettava takuut, laivaisäntä sanoi. – Vasaman on korvattava kaikki aiheuttamansa tuhot, tavarat ja ihmishenget, ennen kuin hänelle myönnetään edes oleskelulupa. Sen jälkeenkin on taattava, ettei hän tee uusia kauheuksia.

Laivaisäntä päätti puheensa vauhdikkaasti: – Kerran roisto, aina roisto.

Verraka nousi puhuakseen, mutta hän joutui odottamaan, sillä kansa alkoi kohista. Oli tulossa seurue, jonka näkeminen sai sirpiläiset tuntemaan, että heidän saarensa oli maailman kuuluisuuksien täyttämä: Vuorimaan entinen kuningas Kareta ja hänen puolisonsa Lis, Kraton klaanipäällikkö Ake ja tämän pari Dotar. Aken ja Dotarin välissä kulki sirpiläisittäin pukeutunut nainen. Muut asettuivat istumaan eturiviin heille jätetyille paikoille, mutta nainen ja Kareta nousivat korokkeelle. Kareta kehotti Verrakaa luovuttamaan puheenvuoron hänelle.

– Tiedän, mitä Verraka olisi sanonut, ja aion puhua täsmälleen samat asiat, hän sanoi. – Vasama on ollut pienen, pohjoisen maan päällikkö. Vasama miehineen on ryöstänyt, raiskannut ja tappanut. Minä olen ollut ison, eteläisemmän maan kuningas. Minäkin olen miehineni ryöstänyt, raiskannut ja tappanut. Olette antaneet minun säilyttää Sirpin kansalaisuuden, jonka lapsena sain, ja olette hyväksyneet kansalaisiksi kaksi entistä sotapäällikköäni, Seloman ja Verrakan.

– Olemme itsekin olleet sodassa, Moiri sanoi. – En minä eikä monikaan minun johdollani taistelleista miehistä ole välttynyt tekemästä tekoja, jotka Koora on kieltänyt.

Nainen oli tyynesti istuutunut Vasaman ja tytön viereen. Hän kuiskasi Vasamalle: – Olisihan minun pitänyt arvata, että Tenaa tuli sinun luoksesi. Hän halusi tietysti mahdollisimman pian tavata isänsä.

Kokous kävi keskustelua siitä, saattoiko merirosvousta ja ryöstöretkiä verrata kansojen käymiin sotiin. Vasama ei kuunnellut. Hän katsoi naista kummastuneena.

– Enetta, hän sanoi. – Luulin sinun olevan Kratossa. Ja tarkoitatko, että tyttö...

– Hän on meidän lapsemme, Enetta sanoi. – Asun Sirpissä, mutta olin käymässä Kratossa, kun jäit vangiksi. Verraka kirjoitti Akelle ja kertoi, että luulet, ettet saa häiritä minua etkä sotkea elämääni. Et sinä sitä sotke, perheessämme on paikka sinulle.

Enetta laski kätensä Vasaman kädelle ja antoi sen jäädä siihen. Tenaa katsoi äitiään hymyillen ja puristi sitten Vasaman toista kättä.

– Äiti on aina sanonut, että tulet joskus, hän kuiskasi. – Olin vähän huolissani, pidänkö sinusta, mutta heti kun näin sinut Verrakan luona, tiesin että olet juuri sellainen kuin äiti on kertonut.

Yksi laivaisännistä oli taas äänessä. Hän korosti merirosvojen, erityisesti Vasaman, aiheuttamia vahinkoja. Kun hän lopetti, harmaatukkainen, merikauppiaan asuun pukeutunut mies tuli puhujakoroketta kohti. Kansan joukossa levisi innokas viesti niille, joilla ei ollut suoraa näköyhteyttä: – Meeta aikoo puhua.

Meeta nousi korokkeelle.

– Laivoja ja tavaroita menetetään, ja ihmisiä kuolee, hän sanoi. – Jos myrsky tekee tuhojaan, kuka vaatii korvauksia myrskyltä? Jos ihminen tekee tuhojaan, on yleensä sota. Hävinneeltä vaaditaan kyllä usein korvauksia, mutta silloin ei kysytä syyllisyyttä. Voittaja taas ei korvaa vääriäkään tekojaan. Jos yksittäinen ihminen tekee pahaa, kysytään hänen syitään. Jos varas varastaa nälkäänsä, kenen on syy? Sirpissä onneksi ymmärretään se, mitä monissa maissa ei ymmärretä. Syy on sen yhteiskunnan, joka jätti kansalaisensa nälkäiseksi. Silloin ei varasta rangaista, vaan asia korjataan, hänelle järjestetään huolenpito. Samoin toimitaan, jos varas on varastanut perheelleen. Vasama on tehnyt ryöstöretkiä, että eräs kansa voisi elää.

– Mutta Sirpin valtio korvaa vahingon, joka varkauden kohteelle aiheutui, huusi yksi laivaisännistä. – Kuka korvaa Vasaman aiheuttamat menetykset?

– Kenen takia Isosaari on köyhä? Meeta kysyi. – Mene vaatimaan korvausta, jos löydät syyllisen. Ehkä se on lähempänä kuin arvaatkaan. Mitä maksat kuivatuista kaloista, joita sieltä ostat? Entä meripihka? Olen kuullut, että myyt sitä kymmenkertaisella voitolla. Jokainen laivaisäntä, jonka omatunto on puhtaampi kuin Vasaman, voi tulla esittämään korvausvaatimuksiaan minulle. Sinun on sitä turha tehdä.

Moiri nousi.

– Sirpin valtio on aina antanut apua, jos joku sirpiläinen joutuu vaikeuksiin, hän sanoi. – Tiedätte hyvin, että avustukset ovat mahdollisia, koska kerätään veroja. Meeta maksaa veronsa runsaasti ja vapaaehtoisesti, toisin kuin monet. En näe mitään syytä, miksi Meetan pitäisi korvata vähäinen menetys verojaan kiertävälle rikkaalle, jolla edelleen on aivan riittävä varallisuus.

– Kuka tuntee köyhän laivaisännän? huusi joku kansanjoukosta. – Oletteko nähneet merikauppiasta, joka ei rikastumistaan rikastu?

Nauru närkästytti yhden merikauppiaan niin, että hän vaati puheenvuoroa.

– Sirpi tunnetaan maana, jossa ei ole juuri lainkaan rikollisia, hän julisti. – Tänne ei pidä ottaa murhamiestä ja ryöstäjää sillä tekosyyllä, että hänen rikoksensa muka olisivat johtuneet vastuuntunnosta, joka olisi verrattavissa valtakuntiaan johtavien vastuuntuntoon, kun he joutuvat päättämään välttämättömistä sodista. Eikä ryöstöä voi verrata edullisesti ostamiseen ja myymiseen, mikä on täysin laillista.

– Entä lapsiorjien käyttämiseen korintekijöinä, kuten sinä kuulut tehneen ennen Sirpiin muuttoasi? huusi joku väkijoukosta.

Vasama nousi, vaikka Enetta yritti estää häntä. Hän oli kalpea ja hiukan tuskaisen näköinen; haava selvästi vaivasi yhä.

– Olen kiitollinen Verrakan, Karetan ja Meetan kauniista pyrkimyksestä ymmärtää toimiani ja puolustaa tekojani, hän sanoi. – Itse en tahdo itseäni puolustella. Teoissani oli mukana myös ylpeyttä, vihaa ja hillittömyyttä. En pyydä teitä hyväksymään tekojani, joita en itsekään hyväksy. Pyydän vain anteeksiantoa ja lupaa jäädä Sirpiin.

Vasama istuutui. Enetta syleili häntä ja Tenaa puristi hänen kättään hymyillen rohkaisevasti.

Seuraavan puhujan liikkeellelähtö herätti vielä enemmän kohua kuin Meetan. Koroketta kohti kiirehtimättä kävelevä mies oli Seloma. Kun hän alkoi puhua, kiihkeä kohina vaihtui hiiskumattomaksi hiljaisuudeksi.

– Meillä on arkojen perintönä tieto Koorasta, joka haluaa ihmisten auttavan toisiaan, Seloma sanoi. – Hän haluaa meidän auttavan myös väärin tehneitä. Kaikilla meillä on tekoja, joita emme voi puolustella ja joita voimme vain pyytää anteeksi. Jokaisen meistä on myös osattava antaa anteeksi.

Oli aivan hiljaista, kun Seloma käveli takaisin paikalleen. Moiri katsoi ympärilleen, eikä lisää puheenvuoroja pyydetty. Moiri kehotti niitä kohottamaan kätensä, jotka sallivat Vasaman jäädä Sirpiin ja saada kansalaisoikeudet. Ääntenlaskijat asettuivat valmiiksi, mutta heitä ei tarvittu. Käsiä nousi niin paljon, että myöntävän vastauksen pystyi arvioimaan silmämääräisesti. Moiri kiirehti päättämään kokouksen, ja Meeta kuulutti, että hänen, Aken ja Karetan järjestämä ateria kansalle oli tarjolla torilla.

– Meeta ja Meetan pojat, Moiri sanoi ja nauroi hyväntuulisesti, kun hän ja Meeta kävelivät torin poikki. – Mitäpä Sirpi olisi ilman teitä.

– Kansa tarvitsee juhlia, Meeta puolustautui. – Juhla on muodollisesti järjestetty sen kunniaksi, että Kareta on luopunut Vuorimaan kuninkuudesta ja muuttanut takaisin Sirpiin. Mutta juhla myös auttaa sirpiläisiä ottamaan myönteisesti vastaan uuden kansalaisensa Vasaman.

Torilla esiintyvä laulaja aloitti ohjelmansa. Moiri kuunteli sitä hetken ja näytti huvittuneelta.

– Laulu on uusi, hän totesi.

– Limne teki uudet sanat Leonin vanhaan säveleen, Meeta sanoi. – Onneksi Limne on nopea sommittelemaan ja osaa kieltämme. Laulun kohokohtia ovat Vasaman lähtö kotoa, Enettan pelastaminen Hopeavuorelta ja Vasaman vangiksijoutuminen ja mielenmuutos. Laulut ovat tärkeitä, ne muokkaavat ihmisten mieliä.

Vasama, Enetta ja Tenaa kävelivät uteliaasti supisevan väkijoukon halki. Tenaa piti ensin Vasamaa kädestä, mutta alkoi sitten malttamattomana kulkea edellä. He tulivat keskustasta rantaa kohti johtavalle tielle, ja lopulta Tenaa avasi portin pieneen puutarhaan.

– Tämä on meidän kotimme, isä, hän sanoi innokkaasti. – Haluatko heti nähdä huoneet, vai käynkö hakemassa jotain syömistä ulos?

Vasama katsoi Enettaa kysyvästi.

– Hae leipää, juustoa ja viiniä ulos, Enetta sanoi tytölle. – Tuo useammille, Dotar ja Ake varmaan tulevat kohta.

Enetta johdatti Vasaman paikkaan, jossa oli muutama penkki suuren viikunapuun varjossa. Vasama istuutui ja Enetta tuli hänen viereensä.

– Haluatko tosiaan minut vaivoiksesi? Vasama kysyi.

– Ei ajatella sitä niin, Enetta sanoi hiljaa. – En minäkään aikanaan miettinyt sinun vaivojasi, kun lähdin mukaasi Hopeavuorelta. Sinun pitää ensin parantua kunnolla, sitten jäät, jos se tuntuu oikealta ratkaisulta.

Vasama naurahti vaisusti.

– Typerä ylpeyteni on tallella, hän sanoi. – Joudut sietämään paljon. Miten elämme?

– Saamme pitää talon, Enetta sanoi. – Kulumme ovat pienet, meillä on kasvimaa ja pari vuohta, ja kehrään ja kudonkin itse. Aken lähettämästä hopeasta jää kaiken aikaa yli.

– Ehkä minäkin paranen työkuntoiseksi, Vasama sanoi. – En haluaisi elää armeliaisuuden varassa.

Puutarhan portti aukeni. Ake tuli siitä ensin ja hänen perässään Dotar, joka jäi sulkemaan porttia. He huomasivat Vasaman ja Enettan ja tulivat heidän luokseen.

– Olemme viimeksi tavanneet Hopeavuorella kauan sitten, Vasama sanoi Dotarille. – Toivoit silloin minulta kunniallista käytöstä, ja lupasit kostaa, jos kohtelen Enettaa väärin. Kostosi on erikoinen, kun nyt tarjoat tukea ja apua.

– Olen puhunut paljon tyhmää elämäni aikana, Dotar sanoi. – Sellaiset puheet kannattaa unohtaa. Voisimme sen sijaan suunnitella tulevaisuutta. Ake ja minä aiomme lähiaikoina muuttaa Sirpiin, rakennutamme itsellemme talon tähän viereen. Nomi pystyy kohta hoitamaan klaanipäällikön tehtävät, jäähän Malee hänen tuekseen, ja Pandorkin on käytettävissä tarvittaessa.

– Sinä ja Ake tuskin asetutte vielä lepäämään, Vasama sanoi. – Mitä aiotte tehdä?

– Aiomme ryhtyä hoitamaan pientä laivaisännyyttä, Dotar sanoi. – Keskitymme tuontiin pohjoisesta. Tarkoitus on toimia suurta voittoa keräämättä ja ohjata mahdollisimman paljon tuloista Isosaarelle ja Susimaahan. Haluaisimme sinut mukaan yritykseen. Sinä tunnet pohjoiset olot. Tietysti kaikki haaveet paremmasta tulevaisuudesta ovat tuulen tavoittelua, mutta yritetään silti.

Vasama naurahti.

– Yritetään, hän sanoi.