Kuvan copyright: Taru Väyrynen

Taru ja Tarmo Väyrynen

Tulisydän

Teoksen julkaisi vuonna 1999 Tammi, ISBN 951-31-1564-X (sid).

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2007.

Autiomaan kylmä talviyö oli tulossa ja Kraton klaanipäällikön palatsin pihalla paloivat nuotiot. Talvi kesti vain vähän aikaa ja silloinkin oli päivisin helle, joten palvelijoiden ja sotilaiden asumuksissa ei ollut minkäänlaista lämmitysjärjestelmää. Siksi oli iltaisin viihtyisintä oleskella ulkona tulien ympärillä.

Kouda, Kraton armeijan nuori ylipäällikkö, käveli erään nuotion luo ja istui miesten joukkoon pihan hiekalle. Hänen sotilaansa panivat vaivihkaa merkille, että hän ei halunnut mitään erioikeuksia, ei käskenyt tuomaan itselleen istuinta eikä edes taljaa. Miehestä mieheen kiersi viiniruukku, ja kun se tuli Koudan kohdalle, hän tarttui siihen kuin olisi ollut vain yksi joukosta, joi hiukan ja siirsi astian eteenpäin. Ainoastaan mustan viitan runsaasta kultakirjailusta näki, että hän oli muita korkeammassa asemassa.

Kolme vuotta sitten oli vallankumous nostanut Kraton klaanipäälliköksi Aken, samalla kun muutkin Autiomaan klaanit olivat uudistaneet johtoaan. Kouda oli kohonnut köyhästä, sivutöinään rosvojoukkoa johtavasta paimentolaisesta Aken lähimmäksi mieheksi, jonka vastuulla oli säilyttää valta Kraton uudella klaanipäälliköllä. Tehtävä oli vaikea, sillä Aken lupaamat suuret uudistukset olivat toteutuneet vain osittain: orjat oli vapautettu ja samalla kun miehille oli annettu oikeus perintöön, naiset saivat mahdollisuuden hallita omaisuuttaan itse. Aikaisemmin Autiomaassa omaisuus ja valta olivat siirtyneet naisen kautta, mutta kumpaakin oli käyttänyt naisen isä, veli tai aviomies.

Syy siihen, että uudistukset olivat pysähtyneet tähän, ei ollut Aken. Kolme vuotta peräkkäin oli ollut täysin sateetonta, ja kaivosten tulot oli ollut pakko käyttää leipäviljan ja muiden välttämättömyyksien ostamiseen ulkomailta. Kun kaivoksien tuotto samaan aikaan oli vähentynyt, köyhin kansanosa oli köyhtynyt entisestään. Maksuton opetus, terveydenhoito ja vähimmäistoimeentulo, joita Ake oli luvannut kaikille, olivat alkaneet kuulostaa huonolta pilalta. Moni entinen orja jopa kaipasi orjuutta takaisin, olihan isännältä sentään saanut ainakin välttävän ruoan, vaatetuksen ja makuusuojan.

Kouda istui joukossa, joka oli lähellä Kraton kaupungin pääkadulle johtavaa suurta porttia. Siinä oli mukana myös vartija, joka nousi kuullessaan portin kolkuttimen iskevän kumeasti metallikilpeen. Kenenkään ei olisi pitänyt olla tulossa tuota kautta. Palvelijat ja sotilaat liikkuivat sivuovista, ja iltaisin pääovelle kolkutti yleensä vain Dotar, Metallin jumalan ylipappi, joka tapasi töidensä päätyttyä tulla viettämään iltaa klaanipäällikön ja tämän perheen luo. Dotar oli kuitenkin jo tullut.

Kouda nousi ja meni vartijan taa, kun tämä avasi pienen luukun, josta näki kadulle. Siellä seisoi yksinäinen mies. Vartija ilmeisesti päätteli, että kukaan merkittävä henkilö ei liikkunut ilman saattuetta, koska hän puhutteli kolkuttajaa karskin epäkohteliaasti:

– Mies, mikä on asiasi? Miksi häiritset tähän aikaan?

– Hae Kouda, puhun asiani hänelle, sanoi tuntematon.

Ääni oli nuoren miehen ja sanat lausuttiin ystävällisesti mutta itsevarmasti. Vartija kohotti soihtua nähdäkseen paremmin. Kadulla seisovalla miehellä oli pitkät mustat hiukset ja tumma iho kuten melkein kaikilla autiomaalaisilla. Yllään hänellä oli värjäämätön, koristelematon viitta, jollaista käyttivät vain köyhät.

– Oletko hullu, vartija ärähti. – Häivy, ylipäälliköllä ei ole aikaa sinunlaisellesi. Ja jos kerron sotilaille, että kutsuit ylipäällikköä nimellä kuin vertaistasi, saat kiittää onneasi, jos säilytät henkesi.

Kouda työnsi vartijan syrjään.

– Kuka olet? hän tiedusteli kadulla seisovalta mieheltä. – Olen Kouda, jota kysyit.

– Tunnen kyllä sinut, mies sanoi. – Nimeni haluaisin vain sinun tietoosi. Päästä minut sisään ilmoittamaan se.

Kouda epäröi hetken. Ajat olivat levottomat, jopa salamurhaajia saattoi liikkua, sellaisiakin, jotka katkeruudessaan vaarantaisivat oman henkensä. Kouda oli kapinayrityksiä rauhoittaessaan joutunut käyttämään kovia otteita, ja monet surmattujen omaiset olivat vannoneet kostoa. Muutenkin kansaa, jonka tilanne kaiken aikaa huononi, oli helppo kiihottaa vihamielisiin tekoihin. Juuri kukaan tavallinen kratolainen ei elätellyt ystävällisiä tunteita klaanin nykyistä johtoa kohtaan.

Kouda epäröi vain hetken, hän ei ollut pelkuri. Hän varmisti turvallisuutensa siirtämällä tikarin viitan suojassa hyvin kätensä ulottuville ja käski sitten vartijaa päästämään tulijan sisään. Vartija avasi portissa olevan pienen oven ja tummaviittainen hahmo tuli pihalle. Kouda näki edessään nuoret, hymyilevät kasvot. Silmät olivat yhtä tummat kuin hänen omansa, ja niiden katse oli valpas mutta kuitenkin ystävällinen.

Vartijan ja lähellä olevien sotilaiden suunnattomaksi ällistykseksi Kouda äkkiä vaipui toisen polvensa varaan ja painoi päänsä kunnioituksen merkiksi. Autiomaassa kumarreltiin melkein kaikissa yhteyksissä, mutta Kouda oli asemassa, jossa tarvitsi vain nyökätä muodollisesti klaanipäällikölle ja Metallin jumalan ylipapille. Muiden edessä hänen ei tarvinnut tehdä sitäkään.

– Nouse, Kouda, tuntematon sanoi hiukan kiusaantuneella äänellä. – Huomaan, että tunnet minut, mutta tuo on tarpeetonta.

Kouda kohottautui pystyyn ja ravisti mustia kiharoitaan. Hän oikaisi ryhtinsä ylipäällikölle sopivaksi, mutta hänen kasvoillaan viipyi hämmentynyt ja melkein arka ilme.

– Olen paimentolainen syntyjäni, Lykoo, hän sanoi. – Kukaan paimentolainen ei voi olla polvistumatta edessäsi. Käske, ja minä tottelen. Ylipäällikkönä olen Kraton klaanipäällikön alainen, mutta sinun käskysi ohittaa ihmisen antamat käskyt.

Sotilaiden joukossa oli alkanut kiertää vaimea, mutta sitäkin kiihkeämpi keskustelu, ja miehet lähestyivät Koudaa ja tulokasta. Ne sotilaat, jotka olivat Koudan tavoin syntyperältään paimentolaisia, kävivät kumartamassa Lykoolle puolittain polvistuen, niin kuin Koudakin oli tehnyt. Timnan klaanista Kratoon siirtyneet miehet menettelivät samoin. Lykoo otti kunnioituksen osoitukset vastaan kärsivällisesti nyökäten ja kehottaen tervehtijöitä nousemaan.

– Olen tullut tapaamaan Kraton klaanipäällikköä ja Metallin jumalan ylipappia, hän sanoi Koudalle. – Lienee paras, että ohjaat minut pois pihalta. Jos tieto läsnäolostani leviää, en pääse paikalta ennen kuin olen ottanut vastaan kaikki, jotka haluavat tervehtiä.

Siltä tosiaan näytti, kumartajia tuli Lykoon ympärille yhä enemmän.

– Ylipappi on klaanipäällikön ja tämän vaimon luona ja viipyy varmasti siellä pitkään, kuten hänen tapansa on, Kouda sanoi. – Juuri tähän aikaan he yleensä leikkivät lasten kanssa, jotka pian pannaan nukkumaan. Sinä taas tarvitset kylvyn, puhtaat vaatteet ja ruokaa. Rohkenen tarjota ne omassa asunnossani. Älä kieltäydy, tiedäthän, millainen onni paimentolaiselle on saada kestitä sinua.

– Tiedän, Lykoo sanoi hymyillen. – Minulle ja vaimolleni osoitetun vieraanvaraisuuden tuomaan siunaukseen uskotaan yhtä tosissaan kuin siihen, että meidän tervehtimisemme tuo onnea. Siksi yritämme edes juoda kulauksen vettä aina kun jotain halutaan tarjota. Mutta nyt olen todella väsynyt, likainen ja nälkäinen ja käytän mielelläni hyväkseni vieraanvaraisuuttasi.

Kouda lähti johdattamaan Lykoota asuntoaan kohti. Ovella kiirehti palvelija vastaan ja pysähtyi lumoutuneena tunnistaessaan isäntänsä vieraan. Hän vaipui toisen polvensa varaan ja kumarsi päänsä.

– Nouse, Lykoo sanoi. – Tiedän, että kunnioitat kauttani Äitijumalaa, mutta minua ei kenenkään pitäisi kumartaa. Jumaluus tietää kunnioituksen muutenkin ja ihminen taas ei sitä ansaitse.

– Et voi kieltää meiltä ikivanhaa tapaa, Kouda totesi. – Opimme kaikki jo lapsina, että Äitijumala lähettää jokaisen sukupolven aikana maan päälle ainakin yhden viestintuojan. Hänet tunnemme siitä, että hän luopuu rikkaudesta ja vallasta, joka hänelle olisi kuulunut, ja ryhtyy temppelipalvelijaksi, joka ei omista mitään. Olit Timnan vanhin prinssi, jonka puolisoksi olisi kuulunut Kraton tai Uuran ensimmäinen prinsessa. Sellaisen avioliiton jälkeen olisit ollut klaanipäällikkö, mutta valitsitkin toisin.

Lykoo hymyili.

– Vaimoni Vaapu kuuluu harvinaiseen ihmisrotuun, arkoihin, jotka kuulevat ajatukset ja noudattavat perimmäisen jumalan, Kooran, tahtoa, hän muistutti. – Vaapu ansaitsee hänelle osoitetun kunnioituksen, mutta en minä. Luovuin asemastani ja omaisuudestani täysin itsekkäistä syistä ja tein hyvän vaihtokaupan, sainhan Vaapun. Äitijumalan temppelissä olemme vanhan ylipapittaren palvelijoita ja toimitamme tavallisia palvelijoiden töitä.

– Sinun on turha yrittää saada meidät paimentolaiset uskomaan muuta kuin mitä meille on perinteisesti opetettu, Kouda huomautti. – Joudut suostumaan osaasi Äitijumalan viestintuojana.

Kouda kääntyi palvelijan puoleen antamaan ohjeita.

– Älä kerro muille, kuka on vieraana, hän varoitti. – Käske järjestää kylpy, vaatteet ja ruoka, mutta kukaan ei saa jäädä häiritsemään meitä. Palvelen Lykoota itse.

– Saanhan kuitenkin kertoa vierailusta hänen lähdettyään? palvelija kysyi. – Siitä iloittaisiin kovasti. Hänen läsnäolonsa koituu siunaukseksi kaikille taloudessasi eläville.

– Ehkä niin käy, mutta ei minun ansiostani, Lykoo sanoi hymyillen. – Ihmisten usko saa aikaan ihmeitä.

He riisuivat viittansa ja jättivät ne palvelijalle, jolle Kouda antoi vielä lisäohjeita. Sitten hän johdatti Lykoon kylpyosastoon, jossa lämpimien hiilipannujen ansiosta mainiosta tarkeni kevyessä paidassakin. Hetken kuluttua palvelija tuli ilmoittamaan, että tarvittava vesi oli lämmennyt. Lykoo riisuutui ja Kouda aikoi tehdä samoin.

– Ne ajat ovat ohi, jolloin tarvitsin apua kylpiessäni, Lykoo sanoi. – Jätä siis, Kouda, vaatteet yllesi ja tyydy pitämään minulle seuraa ystävänä. Kerro ne Kraton kuulumiset, jotka voit uskollisuudenvalaasi rikkomatta kertoa.

– Noudatan molempia toivomuksiasi, Kouda sanoi. – Minäkin tapaan peseytyä ilman apua, ja uskollisuudenvala ei mitenkään rajoita asioiden kertomista ystävälle, jonka luotettavuus on ilmeinen.

Vaikka vettä jouduttiin jo kuivuuden takia säännöstelemään ja Kraton yleisissä kylpylöissä oli tyydyttävä meriveteen muissa kuin huuhtelualtaissa, riitti kunnollista kylpyvettä varakkaammille. Koudan asunnon kylpyosasto oli pienehkö ja vaalealla marmorilla asiallisesti ja koreilemattomasti sisustettu. Ylipäällikkö arvosti mukavuutta mutta vieroksui mahtailua. Moni hänen alaisistaan asui ylellisemmin.

Lykoo saippuoi tummaa ihoaan ja huuhteli itseään Koudan kertoessa Kraton asioista. Lykoo luonnollisesti tiesi, että ne eivät olleet hyvällä tolalla. Kuivuus oli aiheuttanut samantapaisia ongelmia myös Timnassa, jossa hän itse asui, ja hänen veljensä hallitsemassa Uurassa. Lisääntyvä köyhyys kasvatti kapinamieltä ja klaanipäälliköt pysyivät vallassa vain yhä kovenevilla voimakeinoilla. Kun sateita ei tänäkään talvena näyttänyt tulevan, edessä olisi nälänhätä.

– Jo viime vuonna Metallin jumalan ylipappi Dotar käytti ilmeisesti lähes koko henkilökohtaisen omaisuutensa leipäviljan hankkimiseen, sillä Kraton varat ovat ehtyneet, Kouda sanoi. – En arvosta Metallin jumalaa, joka kunnioittaa vain rikkautta, mutta Dotar on parempi ihminen kuin hänen virkapukunsa antaisi aihetta olettaa.

– Hänhän on syntyjään paimentolainen niin kuin sinäkin? Lykoo kysyi.

Kouda naurahti.

– Leikimme poikina yhdessä, kaksi auringon polttamaa puolialastonta lasta, hän sanoi. – Joskus kun seison hänen vieressään ylipäällikön varusteissa ja katson, miten vaikuttavalta hän näyttää valkoisessa, purppurareunuksisessa puvussa, kultainen auringonkehrä rinnallaan, muistan miten pommitimme toisiamme kamelinlantakokkareilla.

Lykoo nousi kylvystä ja Kouda kiirehti ojentamaan pyyhettä. Sitten hän otti öljypullon voidellakseen vieraansa ihoa. Lykoo pudisti päätään.

– Saanko tehdä sen itse, hän pyysi. – En osaa enää olla palveltavana. Prinssiaikojeni muistaminenkin hävettää nyt, kun ymmärtää kaikkien ihmisten mitättömyyden. Lapsuudenkodissani, kuten muissakin Autiomaan varakkaissa perheissä, itsensä palveluttaminen oli yletöntä ja useimmiten täysin tarpeetonta.

– Olet oikeassa, Kouda myönsi. – Minäkään en ole välittänyt totutella koko ajan ympärillä hyöriviin palvelijoihin. Väitetään, että jotkut antavat näiden syöttääkin itseään.

– Kun olin Timnan prinssi minua autettiin jopa päivittäisessä pukeutumisessa ja riisuutumisessa, Lykoo huomautti hymyillen. – Lankoni Marmi on lopettanut sen tavan oman perheensä osalta, ja olen iloinen siitä. Uskon, että tarpeettomiin palveluihin tottuminen johtaa ylimielisyyteen, ja on siksi vaarallisempaa kuin pelkkä laiskuus.

– En osaa sanoa, mikä on syytä ja mikä seurausta, Kouda pohti. – Mutta moni Kraton rikkaista luulee ihmisarvonsakin enentyneen varakkuuden myötä. Paimentolaisena minut on kasvatettu uskomaan rikkaan ja köyhän yhdenvertaisuuteen Äitijumalan edessä, ja olen toki oppinut saman kokemuksistanikin. Minua ja veljiäni lyötiin ruoskalla, ellemme ymmärtäneet kumartaa tarpeeksi syvään merikauppiaan kanssa asioidessamme. Nyt minulle kumarretaan, ja kuitenkin olen sama ihminen kuin aikaisemmin.

– On hyvä, että jaksat muistaa sen, Lykoo totesi.

Kouda näytti alakuloiselta.

– Muistaminen ei estä minua nykyään ruoskittamasta hävyttömiä, koska suvaitsevaisuus voisi rohkaista kapinaan, hän sanoi. – Joudun vaatimaan kunnioittavaa käytöstä asemaani kohtaan, vaikka inhoan itseäni niin tehdessäni.

– Minusta tuntuu pahalta, kun edessäni polvistutaan, Lykoo sanoi levittäen samalla öljyä vartalolleen. – Ymmärrän kuitenkin, että en saa kieltäytyä antamasta ihmisille lohtua, jota tavan noudattaminen heille tuottaa.

– Olet oikeassa, Kouda totesi. – Siitä asti kun tulit, minäkin olen tuntenut itseni pitkästä aikaa levolliseksi ja toiveikkaaksi. Jos et itse pidä itseäsi jumalan viestintuojana, olet sitä tietämättäsi.

– Vaimoni sanoo, että emme ymmärrä Kooran tarkoitusta, Lykoo myönsi. – Ehkä Koora käyttää minua viestimään jotain, vaikka itse en käsitä, miten.

Kouda pudisti päätään.

– Koora on meille paimentolaisille outo, hän sanoi. – Ake puhuu hänestä kyllä, mutta minun mielestäni klaanipäällikön ei pitäisi yrittää tuoda Autiomaahan kotisaarensa Sirpin kummallista uskoa. Koorahan kieltää ihmisen tappamisen edes itsepuolustukseksi, ja vihollistakaan ei saisi vahingoittaa. Se on järjetöntä.

– Jumala on ihmisjärjen ulottumattomissa, Lykoo sanoi. – Voimme vain yrittää toimia oman ymmärryksemme ja kykymme varassa niin oikein kuin mahdollista.

Palvelija oli tuonut pukeutumishuoneeseen isäntänsä käskyn mukaiset vaatteet. Kouda otti käteensä kultakirjaillun viitan, jonka kangas oli Timnan klaanin turkoosinväriä. Sen alla oli viitan kanssa yhteensopiva mekko kallista tuontikangasta, itäistä silkkiä.

– Rohkenen toivoa, että ottaisit tämän asun lahjana, hän sanoi. – Jos huolisit sen, pitäisin tekoasi ystävyytemme vahvistamisena.

Lykoo pudisti päätään ja katsoi toista vaatepartta, joka oli penkillä. Siihen kuului paksusta pellavasta kudottu värjäämätön pitkä mekko ja musta villaviitta, lähes samanlaiset kuin hänellä oli ollut tullessaankin. Ne eivät olisi kelvanneet edes arvonsa tuntevalle palvelijalle.

– Tarjolla on myös tämä minulle paremmin luontuva vaihtoehto, Lykoo sanoi.

Hän pujotti mekon ylleen ja pöyhi sitten hiuksiaan, että ne kuivuisivat nopeammin. Käsivarsien lihaksista näki yhä, että hän Timnan prinssinä oli saanut sotilaskoulutuksen. Kouda katsoi vierastaan hymyillen.

– Et ehkä arvannut, mutta ylläsi olevat vaatteet ovat minun henkilökohtaisia varusteitani, hän sanoi melkein haikealla äänellä. – Olen käskenyt säästää ne asut, joita ennen arvonnousuani käytin. Jos Aken valta murtuu, palaan aavikkorosvoksi, eikä siinä työssä käytetä silkkihepeniä eikä tarvita kirjailuja.

Lykoo heitti naurahtaen olalleen luonnonmustan villaviitan.

– Arvostan näitä vaatteita lahjanasi, jos haluat lahjan antaa, hän sanoi. – Ystävyytemme tuntuu silloin minusta kauniimmalta, vaikka olen muutenkin todella mieltynyt sinuun. Sinulla on julma maine, mutta puheesi ja käytöksesi ovat rehellisen ja hyvän miehen.

Viereiseen huoneeseen oli katettu ateria paimentolaistapaan lattialle, ja ruokailijoille oli mukavat tyynyt, joiden varassa saattoi syödessään lojua. Kouda itse ruokaili yleensä niin, käyttämättä leposohvaa. Lykoo vilkaisi ympärilleen ja hymyili.

– Asut vaatimattomasti, vaikka asemasi oikeuttaisi sinut mahtailemaan, hän totesi. – Sekin todistaa sinusta hyvää.

– Tapani johtuvat myös tottumuksesta, Kouda huomautti. – Puhuimme äsken turhan ylellisyyden vahingollisuudesta, mutta monesti hienostelu on myös epämukavaa.

Lykoo naurahti.

– Onhan se, hän myönsi. – Siksi onkin kummallista, että niin moni kiihkeästi haluaa päästä nauttimaan tarpeettomista ja jopa kiusallisista asioista.

Kouda kaatoi pikareihin viiniä.

– Äsken sanoit pitäväsi minua rehellisenä ja hyvänä, hän huomautti. – Joskus uskoin itsekin olevani sellainen. Edes rosvojoukon päällikkönä en epäillyt kunnollisuuttani. Olimme köyhiä hiekka-aavikon asukkaita, joita merenrannan kaupunkien kauppiaat säälimättä ryöstivät myymällä meille huonoina aikoina kallishintaisia elintarvikkeita ja tarjoamalla kameliemme ja vuohiemme tuotteista mitätöntä hintaa. Kun rosvosimme kaupunkien rikkailta ja surmasimme heitä, tunsimme vain maksavamme hiukan takaisin sitä, mitä meille tehtiin. Omistakin sisaruksistani kaksi oli kuollut nälkään. Miksi en siis olisi tappanut aikuisia miehiä, jotka olivat ainakin epäsuorasti vastuussa heidän kohtalostaan?

– Ymmärrän sinua, Lykoo sanoi. – Minutkin opetettiin ajattelemaan, että pahat teot on kostettava. En ole kokonaan unohtanut sitä ajatusta, ja vaimoni joutuu usein muistuttamaan minua, että Koora ei hyväksy sellaista.

Koudan silmiin hiipi väsynyt surumielisyys.

– Minusta tuntuu, ettei ole muita vaihtoehtoja, hän sanoi. – Joudun pitämään kurissa kansaa, jota kurjuus ajaa kapinoimaan. Käsken sotilaitteni hajottaa mielenosoituksia, joissa on tavallisia köyhiä ihmisiä, naisia ja lapsiakin mukana. Väkeä kuolee aina, sillä raivostuneet joukot eivät tottele pelkkiä komentoja. Kiihottajia joudun ruoskittamaan tai surmauttamaan. Todelliset yllyttäjät ovat rikkaita, joita Aken lupaamat uudistukset huolestuttavat; he haluaisivat nyt katovuosia hyväksikäyttäen syöstä hänet vallasta. Mutta heitähän ei saada kiinni, he houkuttelevat hyväuskoisia hölmöjä näkyvään johtoon ja pysyvät itse piilossa. Joudun siis rankaisemaan ihmisiä, joiden ainoa rikos on epätoivo, kärsimättömyys ja kyvyttömyys ajatella perusteellisesti syitä ja seurauksia.

Lykoo oli syönyt halukkaasti leipää ja savustettua lihaa. Hän katsoi isäntäänsä myötätuntoisesti.

– Näen päivittäin lankoni Marmin kamppailevan saman ongelman kanssa, kun hän yrittää pitää Timnan kansan rauhallisena. Ja viimeksi olen keskustellut veljeni Sojin huolesta, kun hän Uuran klaanipäällikkönä yrittää hillitä alueensa levottomuuksia. Hehän johtavat itse armeijaansa, toisin kuin Ake, joka on palkannut sinut. Soji kysyi minulta neuvoa, enkä osannut vastata. Koora kieltää kaiken väkivallan, mutta voisinko itsekään Sojin asemassa antaa kansanvillitsijöiden saada tahtonsa läpi? He nostaisivat valtaan miehet, jotka ajaisivat maan vielä suurempaan ahdinkoon.

Lykoo maistoi viiniä ja näytti miettivän. Koudakin vaipui raskaisiin ajatuksiin.

Jos tänäkään talvena ei tulisi sateita, pitäisi leipäviljaa, öljyä ja muuta välttämätöntä ostaa vielä yhdeksi vuodeksi, ja siihen eivät Kraton varat enää riittäneet.

– Jos sateet olisivat tulleet tavalliseen tapaan, Autiomaa olisi nyt hyvä paikka elää, Lykoo sanoi kuin kaikuna Koudan ajatuksille. – Kaikki klaanipäälliköt olivat halukkaita toteuttamaan Aken johdolla suunnitellut suuret uudistukset. Nyt kun kuivuuden aiheuttama puute tekee väkijoukot tyytymättömiksi, uudistusten vastustajien on helppo saada kansa puolelleen. Jos he voittavat, palaa orjuus ja suurin osa ihmisiä elää kurjuudessa hyvinäkin aikoina, rikkaiden kerätessä voittojaan.

– Noin minäkin olen ajatellut, Kouda sanoi. – Siksi olen pysynyt Aken ja Dotarin rinnalla, vaikka joudun tekemään asioita, jotka tuntuvat raskailta ja vastenmielisiltä. Olet onnellinen, kun voit jättäytyä syrjään.

– Joskus tunnen kuitenkin olevani rintamakarkuri, Lykoo sanoi vaisusti hymyillen. – Vääryyteen ei saa vastata vääryydellä eikä pahaan pahalla, ja jotenkin ymmärrän sen omalla kohdallani. Silti kysyn usein itseltäni, onko tosiaan tyynesti katsottava myös vääryyttä, jonka kohteeksi muut joutuvat.

– Entä oletko vastannut kysymykseesi? Kouda tiedusteli.

Lykoo ravisti hiuksiaan, jotka jo olivat alkaneet kuivua.

– Jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa olen toiminut sen mukaan, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta, hän sanoi. – Vaapu vakuuttaa, että se riittää. Hänen kohdallaan tietysti onkin niin, koska hän kuulee koko ajan Kooran tahdon. En millään haluaisi hyväksyä sitä, että sen pitäisi riittää minullekin, vaikka en voi tietää, onko oikeaksi uskomani teko todella oikein.

Dotar istui mukavasti takan lämmössä ja katseli Akea ja Maleeta. Lapset oli jo lähetetty palvelijoiden kylvetettäviksi nukkumaanmenoa varten. Malee ompeli koristekirjontaa vanhemman tytön mekkoon ja Ake istui vaimonsa vieressä pujottaen aina uuden helmen neulaan, kun entinen oli kiinnitetty kankaaseen. Klaanipäällikkö näytti rentoutuneelta, vaikka päivä oli ollut pitkä ja raskas. Aamusta auringonlaskuun asti oli käyty neuvotteluja, joissa Ake oli turhaan yrittänyt taivuttaa johtavien sukujen esimiehiä yhteistyöhön.

Kraton palatsin sivurakennus, joka ennen oli ollut naisten puoli, oli nyt kokonaisuudessaan hallitsijaparin yksityisasuntona. Siellä olivat Aken työtilat ja suuri kirjastohuone, Maleen työtilat kehräämiseen, kutomiseen ja ompeluun, oleskelutilat ja pieni sali yksityisten vieraiden kestitsemiseen, vierashuoneita, palvelijoiden huoneita, lasten huoneet ja Aken ja Maleen makuuhuoneet. Oli aivan tavallista, että varakkaalla avioparilla oli erilliset makuuhuoneet, mutta nyt Dotar mietti Metallin jumalan vakoilijoiden raporttia, joka jälleen kerran oli väittänyt, ettei Ake koskaan vieraillut Maleen makuuhuoneessa. Tieto tuntui uskomattomalta, kun näki miten sopuisasti ja toisiaan kauniisti katsoen pariskunta askarteli yhdessä.

– Käytä kukkiin vaaleanpunaista, Ake ehdotti. – Se on Enettan rakkain väri.

– Tosiaan, Enetta pitää siitä, Malee muisti. – Vaihda tämä helmi vaaleanpunaiseen. Vai joko haluaisit vetäytyä Dotarin kanssa kirjastoon juttelemaan?

– Jos jaksat vielä ommella, katsoisin mielelläni, miten koristeellista kuviota saat aikaan, Ake totesi. – Elämässä on turhan vähän kaunista nykyään.

Dotarin ajatukset jatkoivat hajamielistä harhailuaan. Kraton molemmat pienet prinsessat ja vielä vauvaikäinen prinssi olivat ottolapsia. Ratkaisu oli kieltämättä kummastuttanut häntä, mutta siihen saattoi olla monenlaisia syitä. Autiomaan parantajat tunsivat useita tapoja ehkäistä raskaus, ja kaikki naiset eivät halunneet synnyttää. Saattoi myös olla, ettei Malee pystynyt saamaan lapsia, niin terveeltä kuin hän vaikuttikin. Mitään ongelmaa ottolapset eivät tuottaneet, sillä virallinen lapseksiotto teki heistä täysin laillisia perillisiä.

Palvelija tuli huoneeseen ja meni Aken eteen kumartaen syvään.

– Klaanipäällikkö, ylipäällikkö pyytää lupaa tulla tapaamaan. Hän pyytää myös lupaa tuoda mukanaan vieraan, hän sanoi.

– Tiedätkö kenet hän tuo? Ake kysyi.

– En tiedä.

– Onpa outoa, Ake totesi. – Mutta tottakai Kouda saa tulla ja myös tuoda mukanaan kenet haluaa.

Palvelija poistui kumarrettuaan taas.

– Onko minun mentävä muualle? Malee kysyi.

Ake hymyili.

– Ei, ellet itse halua, hän sanoi. – Mutta Koudan yllättävä käynti on harvoin iloinen asia. Joku pitää teloittaa tai ruoskittaa tai jossain on taas hyökättävä mielenosoittajien kimppuun ja minulta tarvitaan lupa.

Malee nousi ja keräsi ompelutyönsä.

– Menen katsomaan, nukkuvatko lapset, ja vetäydyn sitten jo itsekin lepäämään, hän sanoi. – Jäätkö yöksi, Dotar? Käskenkö kunnostaa huoneesi?

– Taidan jäädä, vaikka nolottaa, kun melkein asun täällä, Dotar sanoi.

– Voisit aivan hyvin siirtää koko yksityisasuntosi palatsiin, Malee huomautti. – Tyhjentäisin käyttöösi pari huonetta lisää. Niinä aamuina, jolloin et ole täällä, tytöt kyselevät sinua kovasti. Kuulut perheeseen.

– Tunnen itsekin, että olette perheeni, Dotar myönsi. – Ikävöin lapsia niinä iltoina, jolloin en ehdi käymään.

Malee poistui ja Ake sammutti öljylamput, joiden valoa Malee oli tarvinnut työskennellessään. Oleskeluhuone oli kookkaana ja kaikuvana tilana hiukan kolkko, mutta sen laaja lattia tarjosi lapsille mukavan temmellyskentän, ja siksi he tapasivat ruokailun jälkeen istua siellä. Ake tuli pimenneen huoneen ainoaan valoisaksi jääneeseen nurkkaan Dotarin tuolin viereen ja pysähtyi katsomaan tulta. Hänen kasvojensa iho, joka autiomaalaisesta vaikutti kummallisen vaalealta, värjäytyi takan loimussa punertavaksi ja hiekanvärisille hiuksille syttyi tummaa kultaa muistuttava loiste. Nuoressa klaanipäällikössä oli jotain hyvin haurasta ja hellyttävää. Dotar ajatteli, että Ake ei ollut sotilas, niin kuin muut klaanien johtajat. Hän oli syntynyt rikkaan sirpiläisen merikauppiaan pojaksi, elämään syrjäisen saaren leppoisaa arkea ja palvelemaan Sirpin kummallista, rauhantahtoista Koora-jumalaa. Nyt hän oli Autiomaan julman todellisuuden keskipisteessä, vastuussa suunnattomista ihmisjoukoista.

– Jos haluat, otan Koudan ja hänen seuralaisensa vastaan sinun puolestasi, Dotar sanoi. – Sinulla on tarpeeksi huolia, kun yrität järjestää Kraton velkoja ja kauppasuhteita, minä voin antaa ikävät mutta välttämättömät ohjeet järjestyksenpidosta.

Ake katsoi Dotaria silmiin ja hymyili kauniisti.

– Kiitos, ystävä, hän sanoi. – Mutta kun meidän piti yhdessä uudistaa tämä maa ja luoda kansalle parempi tulevaisuus, niin kestetään yhdessä vastoinkäymisetkin.

Ake oli kaksikymmentävuotias, vain kaksi vuotta Dotaria nuorempi, ja silti ylipappi tunsi melkein isällistä huolta hänestä. Ehkä se johtui siitä, että Metallin jumalan temppelissä kyvykäs ja nopeasti urallaan etenevä mies oli pian niin hyvin perillä maailman pahuudesta, että hänet olisi voinut sen perusteella uskoa satavuotiaaksi. Dotar oli ennen ylipapiksi nousuaan oppinut kaiken kaupalla keinottelusta, pettämisestä ja muiden yrittämien petosten paljastamisesta, vakoilusta ja kiristämisestä, uhkailusta ja terrorista. Hän tiesi keinot, joilla lain puitteissa, lakia kiertäen tai ainakin kiinni jäämättä sai tahtonsa läpi. Ake oli älykäs, mutta älyään hän oli ennen klaanipäälliköksi kohoamistaan käyttänyt vain kauppiaana rikastumiseen, ehkä ovelin mutta ei koskaan varsinaisesti kunniattomin keinoin.

Kouda tuli huoneeseen koputtamatta ja ilman palvelijaa, joka olisi aukonut ovia, hänen ei tarvinnut noudattaa muodollisuuksia. Hänellä oli seurassaan yksinkertaisesti pukeutunut mies. Ake ja Dotar kiirehtivät vastaan ja tervehtivät Koudaa lämpimästi. Dotar kääntyi Koudan seuralaisen puoleen valmiina nyökkäämään hiukan, mikäli se tuntuisi tarpeelliselta, mutta säpsähti ja painui sitten toisen polvensa varaan taivuttaen päänsä.

– Nouse, Dotar, Lykoo sanoi melkein kauhistuneena. – Kaikkein viimeiseksi olisin kuvitellut, että Metallin jumalan ylipappi tekisi tuon.

Dotar kohottautui ja vaikutti nolostuneelta.

– Se oli tervehdykseni paimentolaisena ja Tenaan poikana, hän sanoi yrittäen kevyesti naurahtamalla mitätöidä tekonsa. – Ylipappi ei siihen osallistunut.

– Helpotat asemaani, jos tapaan Tenaan pojan, Lykoo totesi. – Häntä minäkin olen oppinut kunnioittamaan. Metallin jumalan ylipappia lähestyn arkaillen.

– Kunpa voisinkin olla vain jompaakumpaa, Dotar sanoi. – Valitettavasti kaikki, mitä kerrot Tenaan pojalle, tulee myös ylipapin tietoon. Haluatko minun poistuvan?

– Ei, minulla on asiaa sekä sinulle että Akelle, Lykoo sanoi. Hän mainitsi Kraton klaanipäällikön nimen tuttavallisen luontevasti. Hänessä oli vielä jäljellä Timnan prinssiä, jonka ei ollut tarvinnut tunnustaa ketään ylemmäkseen.

– Ymmärrän nyt, kuka olet, Ake sanoi. – Näyt kuitenkin kylpeneen ja Kouda lienee muutenkin riistänyt minulta mahdollisuuden osoittaa vieraanvaraisuutta, joten pyydän sinua istumaan ja kertomaan asiasi.

Dotar siirsi tyynyjä tulen luo ja osoitti Lykoolle mukavaa istuinta, asettuen itse yhdelle tyynyistä. Lykoo hyväksyi tuolin naurahtaen ja Ake asettui toiseen tuoliin, Kouda taas kävi istumaan lattialle Dotarin viereen asettaen tyynyjä kasaksi, johon nojasi käsivartensa.

– Kerron uutiseni lyhyesti, siinä järjestyksessä kuin itse sain asiat tietooni, Lykoo sanoi. – Ensin kuitenkin selostan, miksi juuri minä tulin, ei veljeni, lankoni eikä hänen veljensä, joiden asioista aion puhua. Syynä ei ole vain se, että heitä kaikkia hävettää. He halusivat lähettää minut myös siksi, että kaksi heistä epäilee Metallin jumalan ylipapin vaikuttimia eikä täysin luota häneen.

Dotar virnisti.

– Siinä he tekevät viisaasti, hän myönsi.

– Dotar on täysin luotettava, Kouda sanoi kiivastuen. – Takaan hänet kuin oman veljeni. Kerroinhan jo, että hän on uhrannut henkilökohtaisen omaisuutensakin hankkiakseen kansalle leipäviljaa.

– Olen uhrannut melkoisen osan Tenaan pojan omaisuudesta, ylipapille jätin jotain, enkä aivan vähän, Dotar korjasi. – Ja takaa sinä Kouda veljenäsi vain Tenaan poika, älä Metallin jumalan ylipappia. Olen juuri saanut sinustakin viimeisimmän vakoiluraportin.

– Annatko vakoilla minua? Kouda puuskahti.

– Olisi kummallista, jos en tekisi niin, Dotar sanoi olkapäitään kohauttaen. – Papistomme tapaa olla asioista selvillä.

Kouda naurahti.

– Lasket leikkiä, hän sanoi helpottuneella äänellä. – Olemmehan ystävät ja luotamme toisiimme.

Dotar kumartui kuiskaamaan jotain Koudan korvaan.

– Et voi tietää siitä naisesta, Kouda sanoi.

– Enkö? Dotar kysyi. – Toissaöiseen tapaamiseen hän tuli läntisestä palvelijoiden ovesta hiukan ennen kahdeksannen hetken päättymistä. Hänellä oli viittansa alla vain sininen ohut silkkipuku ja sillä kertaa hän käytti korvarenkaita, joissa oli safiirit.

– Älä jatka, Kouda sanoi ja näytti kauhistuneelta. – Nainen on naimisissa.

– Tiedän toki ja tiedän myös kenen kanssa, Dotar vakuutti ja katsoi sitten Lykoota mustat silmät hehkuen hiilloksen valossa. – On siis viisainta olla luottamatta Metallin jumalan ylipapin ystävyyteen, niin kuin Kouda taisi erehtyä tekemään.

Lykoo kohtasi Dotarin katseen levollisena.

– Jumala jota edustat on paha, hän sanoi. – Se on ahneuden ja itsekkyyden jumala. Lankoni ja Tardo pyysivät minua ottamaan selvää, palveletko sitä jumalaa todella.

Dotar hymähti. Kultainen auringonkehrä, hänen arvonsa merkki, riippui paksussa ketjussa hänen rinnallaan. Ylipappi ei saanut koskaan liikkua julkisesti ilman sitä ja palvelijoiden takia se oli pidettävä yllä täälläkin.

– Jos saat selville, mitä lopulta palvelen, kerro se myös minulle, Dotar sanoi ivallisesti.

– Minä kerron, Ake sanoi päättäväisesti. – Jos et tiedä itsekään, Dotar, niin kuuntele nyt totuus itsestäsi. Olet ryhtynyt Metallin jumalan palvelukseen niin kuin joku, joka kesyttää itselleen karhun tai leijonan, jota hän sitten tanssittaa ja esittelee ihmisten iloksi. Tai ehkä sinua voi verrata mieheen, joka päättää taltuttaa villin ja hankalan kamelin. Olet halunnut ja päässyt Metallin jumalan ylipapiksi, koska tahdoit kesyttää tuon kaupankäynnin, rahan mahdin ja juonittelun keskuksen omaan käyttöösi.

– Veljeni Soji on tulkinnut Dotarin vaikuttimet juuri noin, Lykoo huomautti. – Lankoni Marmi ja vielä enemmän Liton klaanipäällikkö Tardo epäröivät.

– Mietit nyt, kenen kannalle asetut, Dotar sanoi ja katsoi Lykoota monimielisesti hymyillen. – Sinun on päätettävä, uskallatko puhua asiasi, vai menetkö tyhjin toimin veljesi Sojin luo, joka tällä hetkellä varmaan odottelee sinua Erman kotona muutaman korttelin päässä täältä. Hän majoittui sinne aamupäivällä, niin kuin Marmi ja Tardokin. Vaimosi ja lapsesi olivat heidän kanssaan. Sinä olet ilmeisesti tullut tänne suoraan paimentolaisalueelta, jossa sinut nähtiin päivällä.

– Tiedustelupalvelusi on todella hyvä, Lykoo myönsi.

– Se on vielä parempi, Dotar totesi kuivasti. – Tiedän myös osan siitä, mistä et vielä ole päättänyt, voitko sitä kertoa.

Lykoo hymyili pahastumatta. Hän tarkkaili Dotaria kasvoillaan avoin, ystävällinen ilme, mutta silti hyvin valppaana.

– Auttaisit minua, jos kertoisit, mitä jo tiedät, hän huomautti.

Dotar pudisti päätään.

– En tee sitä, hän vakuutti. – Haluan kuulla, miten luotettavaksi arvioit minut. Nyt vastassasi ei ole Tenaan poika, joka kumarsi sinulle, vaan Metallin jumalan ylipappi.

Lykoo ei näyttänyt levottomalta, vain miettivältä. Hän tuijotti hetken sammuvaan hiillokseen ja hänen kasvoillaan kulkivat vaihtelevat varjot, kun hiilet välillä räsähtivät pieneen loimuun. Sitten hän kohdisti kysyvät, tutkivat silmänsä Dotariin. Dotar kohtasi katseen pystypäisenä ja ivallisena. Lykoon ilme muuttui hitaasti lempeäksi, melkein liikuttuneeksi, ja äkkiä Dotar painoi päänsä.

– Voitit, Lykoo, Dotar sanoi nostamatta katsettaan. – Tiedän, että näit sisimpääni.

– Niin näin, Lykoo sanoi pehmeästi, kuin haluten lohduttaa. – Kärsit ja kamppailet itsesi kanssa, mutta voin kertoa sinulle kaiken, olet luotettava.

Lykoo kääntyi nyt Akeen päin, kuten kohteliaisuus vaati. Hänen olisi itse asiassa pitänyt kaiken aikaa puhutella nimenomaan klaanipäällikköä, joka oli ylin paikalla olevista.

– Niin kuin te kaikki tiedätte, Litoa johtava Tardo on vasta seitsemäntoistavuotias, hän sanoi. – Tardo tuli luokseni hyvin huolestuneena ja kertoi ottaneensa Liton kansan nälänhädän lievittämiseksi edullisen tuntuisen lainan, kun Liton metallivarastot ehtyivät. Korko oli pienempi kuin Metallin jumalan papiston vaatima, eikä hän ymmärtänyt vaaraa, vaikka takaisinmaksuaika oli lyhyt. Kun seuraavanakaan vuonna ei tullut sadetta, laina oli uusittava. Ehdot olivat heikommat, mutta koska takaisinmaksu oli mahdotonta, ne oli hyväksyttävä. Nyt lainaa ei enää suostuta uusimaan, ja koska Lito ei pysty maksamaan, lainaajan haltuun on siirtymässä vakuus, Liton kaivokset.

Dotar nyökkäsi.

– Kaivokset ovat ainoat, mistä Lito saa enää tuloa, kun heidän muu kaupankäyntinsä on varojen puutteessa tyrehtynyt, hän sanoi. – Menettäessään kaivokset Lito käytännössä menettää itsenäisyytensäkin.

– Tardon kanssa menimme Marmin puheille, Lykoo kertoi. – Marmi ei moittinut pikkuveljeään, ja syykin selvisi kohta. Marmi ei lainkaan pidä Metallin jumalan papistosta. Hän oli siksi ottanut lainaa ulkomailta ja päätynyt velalliseksi samalle taholle kuin Tardo. Tilannekin oli kehittynyt samoin, ja panttina ovat Timnan taateliviljelykset ja niiden myötä koko vuorten eteläpuolinen alue.

– Sitten menitte kaikki kolme Sojin luo, Dotar sanoi. – Tulitte sinne toissailtana. Luulin, että Soji pystyisi auttamaan teitä, mutta ilmeisesti niin ei ollut, koska tulit tänne.

– Veljeni tilanteesta voin kertoa täysin vapaasti, Lykoo vakuutti hymyillen. – Kuten tiedät Soji luottaa sinuun, ja hän oli heti sitä mieltä, että sinulle on kerrottava kaikki kiertelemättä. Soji otti Uuran tarvitseman lainan sinun kauttasi Metallin jumalan papistolta, mutta hän lyhensi sitä sopimuksenne mukaan, vaikka kaivoskuilujen vahvistaminen ja leventäminen oli arvioitua hitaampaa ja kalliimpaa. Koska hän ei halunnut sallia työväen lähettämistä vaarallisiin oloihin eikä varsinkaan lasten käyttämistä ahtaissa paikoissa, joihin aikuinen ei mahdu, hän otti lisälainaa samalta taholta kuin Tardo ja Marmikin.

Dotar huokasi.

– Minun olisi pitänyt ymmärtää epäillä tuota, hän sanoi. – Samat uudistukset ovat vähentäneet myös Kraton ja Liton kaivostuloja ja Metallin jumalan papistolle maksettuja veroja. Minun olisi pitänyt pidentää Sojin lainan takaisinmaksuaikaa.

Ake oli kuunnellut kulmat rypyssä.

– Onko tuo rahanlainaaja, joka nyt on saamassa haltuunsa lähes koko Temenavuorten takaisen osan Autiomaasta, Mepetan kuningas Vorma? hän kysyi.

– Juuri hän, Lykoo sanoi.

– Haluatko sinä, Dotar, nyt kertoa vastavuoroisesti meidän tyhmyydestämme? Ake kysyi.

Dotar hymähti.

– Kai minä ansaitsen sen häpeän, hän sanoi kuivasti. – Ensimmäisen katovuoden jälkeen kuvittelin, ettei niitä koskaan tule kahta peräkkäin, kuten sananlaskukin väittää. Oli mielestäni mainio ajatus sijoittaa Metallin jumalan temppelin varoista melkoinen osa ulkomaille pitkäaikaisiin lainoihin. Lisäksi rahoitimme Kraton Sirpiin perustaman jalokivikaivoksen, jossa sekä omasta halustamme että myös Sirpin hallitsijan Moirin vaatimuksesta työläisillä on asiallinen palkka ja kelvolliset olot. Kävi vain niin, että kaivos ei ole alkanut tuottaa. Rannalta oli pian kerätty siellä olevat rubiinit ja turkoosit, joita arkojen lapset olivat poimineet kauniina kivinä, kun heillä vielä oli kylä tuolla Kooravuoren takaisella Sirpin kulmalla. Emokalliota ei ole löytynyt, joten hankkeesta on toistaiseksi ollut vain tappiota. Uskoin kuitenkin, että kaivostoiminta aikanaan alkaisi tuottaa, ja neuvoin Akelle vakavaraisen lainaajan rahoittamaan lisäponnisteluja. Ikävä kyllä neuvoni oli yhtä huono kuin ratkaisut muissakin klaaneissa. Vorma ei pidennä Kratonkaan lainan maksuaikaa, se erääntyy kesällä. Panttina ovat Kraton kaivokset. Metallin jumalan papisto ei pysty auttamaan, koska varamme ovat kiinni pitkäaikaisissa sijoituksissa.

– Tilanne on lohduttomuudessaan hyvin selvä, Ake huomautti. – Vorma valloitti jo kaksi vuotta sitten itäisen naapurimme, Elilan siirtokunnan Iisipin. Nyt hän saa haltuunsa koko eteläisen Autiomaan. Pohjoisosa vajoaa täyteen kurjuuteen ja tyytymätön kansa nousee rikkaiden johdolla kapinaan. Kaikissa klaaneissa ovat maanomistajat ja kauppiaat kaivanneet takaisin orjuuden tuomaa halpaa työvoimaa ja pelkäävät aivan aiheellisesti uudistuksia, joita olisimme tehneet, jos olisimme päässeet niin pitkälle. Köyhyyttä ei voi poistaa muuta kuin kaventamalla varakkaimman kansanosan kohtuuttomia voittoja.

– Eikä ihminen yleensä suostu vapaaehtoisesti omaisuutensa ja tulojensa supistamiseen, Dotar huomautti.

Kouda oli tähän asti pysynyt hiljaa. Nyt hän oikaisi itsensä istumaan puolittain lojuvasta asennostaan tyynyjen varasta.

– Miksi emme hyökkää Iisipiin? hän kysyi. – Iisip on rikas, sen valloittaminen Vormalta toisi ratkaisun kehnoon taloudelliseen tilanteeseen, eikä sotaakäyvän maan sitä paitsi odoteta maksavan lainojaan viholliselle.

Ake pudisti päätään.

– Olen poikennut Kooran käskyistä paljonkin ja hyväksynyt jopa puolustussodan, hän sanoi. – Valloitussotaan en voi suostua.

– Sota turmelisi myös klaanin viimeisen tulonlähteen, sen vähäisen kaupan, jota yhä käydään, Dotar sanoi.

Kouda huokasi.

– Olen vain entinen aavikkorosvo, hän totesi. – Sotimisen hallitsen. Jos siitä ei ole hyötyä, en osaa auttaa.

Tuli takassa paloi enää vain heikosti, leimahtaen kuitenkin aina välillä sinertäviin liekkeihin. Dotar katsoi Akea ja tunsi myötätuntoa. Hän itse oli arvellut tilanteen suunnilleen tällaiseksi, mutta Akelle taisi tieto siitä, miten suuria vaikeudet olivat, tulla yllätyksenä. Ake karkotti kuitenkin päättäväisesti huolen kasvoiltaan.

– On jo myöhä, hän sanoi. – Sinun, Kouda, on aika päästä nukkumaan. Dotar, sinun tavallisesti käyttämääsi huoneeseen voi varmaan majoittaa Lykoon? Me kaksi emme taida nyt tarvita yösijaa.

– En aio nukkua, Dotar myönsi. – Lykoo voi käyttää huonettani.

Kouda meni ovelle, mutta kääntyi sitten epäröiden katsomaan muita.

– Tuntuu irvokkaalta toivottaa hyvää yötä, hän totesi. – Niinpä sanon kuten minulle lapsena opetettiin: Äitijumala turvatkoon teidät.

– Samoin sinut, Dotar sanoi hymyillen. – Aken ja Lykoon Koora ei sovi meille kahdelle, hän on liian puhdas ja ehdoton. Mene, Kouda, Äitijumala ymmärtää meitä aavikkorosvoja.

Kun ovi sulkeutui Koudan jälkeen, Lykoo katsoi kysyvästi Akea ja vaikutti hiukan hämmentyneeltä.

– Niin kuin Dotar jo mainitsi, minulla on majapaikka Erman talossa, hän sanoi. – Myös vaimoni ja lapseni ovat siellä ja palaisin mielelläni heidän luokseen. Mutta minusta tuntuu, että minun pitäisi yöpyä täällä. En kuule Kooran ohjeita niin kuin vaimoni, ja saattaa olla, että vain kuvittelen. Mutta ehkä on parempi tehdä se, minkä kuvittelee Kooran käskyksi, kuin jättää tekemättä.

– Vaimosi ja lapset nukkuvat jo, Dotar sanoi. – Näit sydämeeni, ja uskon siksi nyt kaiken sinusta kerrotun. Vaadin sinua jäämään, yöpymisesi siunaa talon.

– Sitä se ei tee, Lykoo sanoi. – Mutta jos täällä oloni rohkaisee teitä, jään yöksi. Haluaisin vilpittömästi auttaa, mutta niin kuin Kouda osaa vain sotia, minäkin osaan vain lohduttaa ihmisiä jollakin, joka ei edes ole minusta itsestäni.

Dotar otti käteensä yhden öljylampuista ja lähti kulkemaan Lykoon edellä. Hän johdatti tämän huoneeseen, jonka takassa hehkui hiillos. Vuode oli sijattu ja sen vieressä arkulla oli kirjakäärö. Lykoo tarttui siihen uteliaana.

– Sirpiläisen Seloman kirjoituksia, hän totesi. – Yrität siis oppia tuntemaan Kooran lukemalla? Se on vaikein tapa. Koora on helpointa löytää sellaisen ihmisen avulla, joka tuntee hänet. Anna Aken opastaa.

– Uskallan lähestyä Kooraa vain varovasti ja etäällä pysytellen, Dotar sanoi hiljaa. – Minusta tuntuu, että jo Koorasta lukeminen polttaa kuin tuli. Jos tietäisit, missä kaikessa olen ollut osallisena, ymmärtäisit, että minulle on mahdollista pelkästään vaikein tapa.

Lykoo katsoi Dotaria silmiin.

– On kummallista nähdä ylläsi tuon kauhean papiston ylin arvonmerkki ja kuulla sinun puhuvan noin, hän sanoi. – Koora ei kuitenkaan torju ketään, joka haluaa lähestyä häntä. Sydämessäsi on tuli, mutta se on Kooran tulta, ja vaikka kärsit se ei vahingoita sinua.

Ake oli työhuoneessaan. Dotar seisahtui ovelle ja katsoi ystävänsä vakavaa, keskittynyttä ilmettä. Ake ei huomannut hänen tuloaan. Kynä liukui paperilla, ja näkemättäkin Dotar tiesi Aken piirtävän numerorivejä huolellisella, kauniilla käsialallaan.

Kukin meistä tekee sen minkä osaa, Dotar ajatteli. Ake pystyy parhaiten miettimään, millainen taloudellinen tilanne itse asiassa on. Kun minä pohdin, lähetänkö jonkun salamurhaamaan Vorman, hän laskee vielä kerran Kraton tulot ja menot ja yrittää selvittää keinoja maksaa Vormalle tämän saatavat.

Dotar tuli Aken viereen ja klaanipäällikkö kohotti katseensa laskelmistaan.

– Isäni Meetan omaisuutta en voi enää pyytää, Ake sanoi. – Minulla ja Maleella on henkilökohtaisesti jäljellä kovin vähän, ja klaanin julkisivua on välttämättä ylläpidettävä. Vuorimaasta ja Sirpistä olemme jo saaneet kaiken avun, minkä nuo maat voivat antaa. Pystyisimmekö pakottamaan oman klaanimme ja kenties muidenkin klaanien rikkaat maksamaan ylimääräisen veron? On perheitä, joiden varallisuus on vain kasvanut, kun he voivat keinotella ostamalla köyhtyvien omaisuutta ja saavat työväkeä ruokapalkalla.

– He eivät suostuisi veroon, vaan seuraisi sisällissota, Dotar totesi. – Etkö edes päivällä käydyn neuvottelun valossa ymmärrä, ettei yksikään klaanien varakkaista perheistä ole puolellasi. Ihminen ei anna vapaaehtoisesti omastaan muiden hyväksi muuta kuin vähäisiä rippeitä.

– Mitä siis ehdotat? Ake kysyi.

– Lähetän muutaman kyvykkäimmistä miehistäni Mepetaan, Dotar sanoi. – Syötämme Vormalle valheita: kaivokset ovat ehtyneet, kansa on uskollinen nykyisille johtajilleen, sinun ja minun kanssa kannattaa olla yhteistyössä, sillä meillä on yhä henkilökohtaista varallisuutta ja vaikutusvaltaisia tukijoita.

– Vorma ei ole tyhmä, Ake sanoi kuivasti. – Ei hän uskoisi tuollaista roskaa.

– Ei uskoisikaan, Dotar myönsi. – Itse asiassa koko ehdotus oli huono pila. Mutta Jaminassa voisi käydä. Jaminan kuningas Veili vihaa Vormaa ja on suunnattoman rikas.

Ake näytti moittivalta.

– Tuo on yhtä huono pila kuin edellinenkin, hän sanoi. – Ahneet kauppiaat yrittävät usein Jaminaan, mutta he joutuvat kulkemaan Vorman saartorenkaan läpi, ja sen yrityksen tavallinen palkka on kuolema.

– Olisihan kuitenkin jotain yritetty, Dotar sanoi olkapäitään kohauttaen.

– Et sentään ehdottanut salamurhaa ja velkakirjojen hävittämistä, Ake huomautti hiukan ivallisesti.

– Se käväisi mielessäni, Dotar totesi huvittuneesti virnistäen. – Jostain syystä arvelin kuitenkin, ettet suostuisi.

– Tarvitsetko minun suostumustani? Ake kysyi hiukan kitkerästi. – Annathan vakoilla minuakin.

– Niin annan, Dotar myönsi. – Mutta olen käskenyt olla äärimmäisen huolellinen, ettei vakoilu paljastuisi. Kuka on ollut niin tökerö, että olet saanut tiedon? Pudotan hänet heti valioryhmästä.

Ake hymähti.

– Ellei hänelle tapahdu mitään pahempaa, voin kertoa, hän sanoi. – Yksi Maleen palvelustytöistä alkoi kysellä kummallisen innokkaasti henkilökohtaiselta palvelijaltani Toimalta minun menemisiäni ja tulemisiani. Toima kävi epäluuloiseksi ja käski ovenvartijaa lähettämään jonkun perään aina kun tyttö menisi ulos. Kuinka ollakaan, tällä oli pian asiaa Metallin jumalan temppeliin, ja kun Toima sitten kuulusteli tyttöä, tämä tunnusti myyneensä tietoja papille nimeltä Seree.

– Seree, se laiskuri, Dotar puuskahti. – Hänen ei olisi pitänyt itse asioida tytön kanssa, vaan palkata tietojen vastaanottaja erikseen. Tämänkin olisi kannattanut tavata tyttö vaikka torilla pahimman tungoksen aikoihin.

– Suunnilleen niin minä neuvon tiedustelijoitani tekemään, Ake sanoi hymyillen.

– Onko sinulla omia vakoilijoita? Dotar kysyi närkästyneenä.

– Onhan minulla oltava, Ake väitti. – Luuletko, että sinun verkostosi on niin luotettava, ettei se voisi pettää sinua jonkun toisen laskuun? On oltava varmistus.

– Olet oikeassa, Dotar sanoi, mutta näytti hiukan epäröivältä. – Silti en pidä ajatuksesta. Ovatko tiedustelijasi edes taitavia? Mitä he tietävät minusta?

Ake naurahti.

– Kelpaisiko näytteeksi vaikka se, että sinulla oli eilen neuvottelu Koudan kanssa? hän kysyi. – Tapasitte kaupungin ulkopuolella, jonne kumpikin oli lähtenyt kamelilla ratsastaen seurueen kanssa. Jätitte muun joukon ja tapasitte lähteellä, jossa kävi teidän lisäksenne vain tyttö hakemassa vettä.

– Niin kävi, Dotar myönsi.

– Tiedustelupäällikköni oli oikein kiihtynyt, sillä tyttö kertoi teidän puhuneen minusta epäkunnioittavasti, Ake sanoi huvittuneella äänellä. – Tyttö on muuten Maleen palveluskuntaa ja syntyjään aito paimentolainen, joten hän osasi toimia lähteellä aivan luontevasti. Jatkoitte kuulemma juttuanne hänestä piittaamatta.

– Niin jatkoimme, Dotar sanoi huolestuneen näköisenä. – Mutta mitä se epäkunnioittava puhe sinusta oli? Minä en kyllä sallisi sellaista Koudalta eikä Kouda minulta.

– Osasin tulkita sen paremmin kuin tiedustelupäällikköni, Ake vakuutti hymyillen. – Pelkäsitte, että jos vastustajani saavat yllytetyksi väkijoukot avoimeen kapinaan, en antaisi sotilaiden surmata kansaa. En antaisikaan, siinä olette oikeassa. Mutta vaikka käyttäydytte kuin sinä olisit minun isäni ja Kouda isoveljeni, tosipaikan tullen tottelisitte minua.

Dotarin ilmeessä oli sekoitus huvittuneisuutta ja myötätuntoa, mutta myös häivähdys kunnioitusta. Vaikka Ake usein tuntui kaipaavan apua ja tukea, tällaisina hetkinä oli selvää, että hän sittenkin oli klaanipäällikkö, joka tunsi vastuunsa ja kantoi sen.

– Jos emme saisi sinua taivutetuksi omalle kannallemme, Kouda tottelisi sinua, enkä minäkään vastustaisi, Dotar myönsi. – Näyttösi vakoilijoittesi tehosta on joka tapauksessa vakuuttava. Mitä tiedät yksityiselämästäni?

Ake järjesteli pöydällä olevia papereita.

– Jos tarkoitat miehen kaipaamaa viihdytystä, niin käytät säännöllisesti temppelin tarjoamaa palvelua, hän sanoi. – Muualla et käy vastaavassa tarkoituksessa. Noista temppelin sisäisistä salaisuuksista tietoja on valitettavasti ollut mahdoton saada.

– Sepä lohdullista, Dotar totesi. – Minäkään en nimittäin ole saanut selville totuutta siitä kummallisesta väitteestä, ettet koskaan nuku Maleen vieressä.

Ake virnisti poikamaisesti.

– Olisit kysynyt suoraan, ei se ole salaisuus, hän sanoi. – Tiedäthän, että Malee joutui kasvuvuosinaan kokemaan miesten taholta raakaa ja piittaamatonta käytöstä. Ajatuskin aviovuoteesta kauhistuttaa häntä. Olen luvannut olla lapsille isä, mutta Maleelle veli.

– Ymmärrän Maleen tunteet, Dotar myönsi. – Mutta kuinka sinä kestät tilanteen? Paikallisia viihdytyslaitoksia et käytä, ja palveluskunnan juoruja on kuunneltu mahdollisimman tarkkaan. Kaikilta hiukankin kauniimmilta palvelijattarilta on urkittu henkilökohtaisestikin. Kukaan ei tiedä sinun koskaan edes yrittäneen lähennellä ketään heistä.

– Jos olenkin tuulihyrrä? Ake kysyi hymyillen. – Miksi muuten miehistä kiinnostuneesta miehestä käytetään täällä Kratossa sellaista nimitystä?

Autiomaalainen sana sai Dotarin naurahtamaan. Tuulihyrrät olivat kuivuneita pyörökaktuksia, joita kesäaikana ajelehti pitkin hiekka-aavikkoa. Joskus niitä takertui toisiinsa valtaviksi palloiksi. Ne eivät kelvanneet eläinten ruoaksi ja polttoaineena ne paloivat räjähtäen, antamatta lämpöä.

– Ehkä se johtuu tuulihyrrien täydellisestä hyödyttömyydestä, Dotar arveli. – Tai ehkä syynä on, että tuulihyrrät pelottavat lapsia, joiden tahdotaan oppivan pelkäämään sellaisia miehiä. Mutta tuulihyrrä et ole. Voin vakuuttaa, että vaikka en ole enää tarpeeksi nuori miellyttääkseni parrattomista kiinnostunutta, tiedän kaikki tuttavapiirini tuulihyrrät. He eivät ole voineet välttyä osoittamasta joskus huomiotaan katseilla tai eleillä, monet ehdotuksillakin.

– Ja olet torjunut heidät inhoten? Ake kysyi.

– En inhoten mutta säälien, Dotar sanoi. – Sellainen taipumus tekee miehestä halveksitun ja antaa hänen vastustajilleen hyvän aseen.

Ake katsoi pöydällä lojuvia papereita ja epäröi.

– Entä jos itse sanoisin olevani tuulihyrrä? hän kysyi sitten.

Dotar naurahti kevyesti.

– En uskoisi sitä, hän vakuutti. – Sinun kanssasi olemme kylpeneet yhdessä, olemme juopuneet kahdestaan ja nukkuneet vierekkäin, etkä koskaan ole osoittanut kiinnostusta. Olen varma siitä, ettei sinulla ole sellaisia taipumuksia.

Ake siirsi paperit syrjään ja kääntyi sitten katsomaan Dotaria. Hänen harmaissa silmissään oli outo, surumielinen ilme.

– Olet unohtanut erään mahdollisuuden, hän sanoi. – Jos rakastaisin sinua, karkottaisinko sinut mielenkiinnolla, jonka tiedän sinulle vastenmieliseksi?

Hän nousi tuolista, keräsi paperit pöydältä ja asetti ne huolellisesti vastapäisellä seinustalla olevaan hyllyyn. Sitten hän kääntyi Dotaria kohti. Dotar tuli ja laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.

– Et voi tarkoittaa sitä, Dotar sanoi hiljaa.

Hänen katseensa oli kummastunut ja kysyvä. Hän tuntui etsivän Aken kasvoilta pientä hymyä merkiksi siitä, että tämä oli puhunut leikkiä. Ake pysyi totisena.

– Olen tiennyt, että minun on joskus tunnustettava sinulle tämä, Ake sanoi. – Olen vain toivonut, että se hetki olisi mahdollisimman kaukana. Tiedän, mitä autiomaalaiset ajattelevat tuulihyrristä, ja paimentolaisten asenteet ovat kaikkein jyrkimmät, mutta on parempi, että kuulet tunteistani minulta itseltäni. Tekisit kuitenkin ennen pitkää johtopäätökset keräämistäsi tiedoista.

Dotar naurahti lyhyesti ja ilottomasti.

– Paimentolaisten mielestä miehet voivat rakastella keskenään pitkillä matkoilla, joilla naisia ei ole mukana, hän sanoi. – Heidän katsotaan toimivan pakkotilanteessa, mutta muulloin se on äärimmäisen hävettävää. Metallin jumalan pappina olen tutustunut monien muidenkin kansojen käsityksiin. Vuorimaassa miesten tapa huvitella palvelijapoikien kanssa on aika yleinen, mutta kahden aikuisen miehen välistä rakkautta kummastellaan; vain selut taitavat vähän naureskellen hyväksyä sen. Kemerit sietävät nuorukaisten välisiä suhteita pitääkseen nämä erossa naisten ahdistelusta, mutta vastaavasta asiasta kiinni saadut miehet lähetetään kaivosorjiksi. Motujen keskuudessa ja Mepetassa miesten välisistä suhteista seuraa aina kuolemantuomio, joka Mepetassa tavataan toteuttaa kivittämällä.

– Monet käsitykset vaikuttavat kummallisilta, Ake sanoi vaisusti. – Vuorimaassa miesten keskeiset suhteet tuntuivat olevan itse valittu ylimääräinen huvi. Sirpissä opin ajattelemaan, ettei ihminen päätä, vaan Koora on tarkoittanut jotkut tuntemaan näin. Kun kolmetoistavuotiaana häkeltyneenä poikana puhuin isälleni erilaisuudestani, hän sanoi, että kysymyksessä on hiukan epätavallinen mutta sinänsä täysiarvoinen tapa etsiä rakkautta. Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena.

Dotarin käsi viipyi Aken olkapäällä.

– Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena, hän myönsi. – Olet rohkea puhuessasi suoraan, ja arvostan sitä, ystävä.

– Olen iloinen, jos voit edelleen pitää minua ystävänä, Ake sanoi hiljaa. – En tule koskaan loukkaamaan sinua kiusallisella huomaavaisuudella. Ystävyytesi on elämäni tärkein asia, tärkeämpi kuin Malee ja lapset ja paljon merkittävämpi kuin Kraton ja Autiomaan tilanne, vaikka minun asemassani oleva mies ei ehkä saisikaan ajatella niin.

– Myös minulle ystävyytemme merkitsee hyvin paljon, Dotar sanoi. – Paimentolaisilla on kiinteät perhesiteet, mutta lähtiessäni Metallin jumalan temppeliin jouduin eroon vanhemmistani ja sisaruksistani. Sinusta on tullut minulle rakkaampi kuin veli ja Maleesta ja lapsista olen saanut uuden perheen.

Ake naurahti, mutta pyyhkäisi saman tien silmiään.

– Et osaa kuvitella, kuinka olen pelännyt, että menetän sinut, kun saat tietää totuuden, hän sanoi. – Olen valtavan helpottunut siitä, että nyt se on kerrottu, ja olet yhä siinä ja katsot minua aivan samalla tavalla kuin ennenkin.

Dotar hymyili.

– Hylkäisinkö veljeni, jos hän tunnustaisi sopimattoman halun, jota hän ei ole edes aikonut toteuttaa? hän kysyi. – Ja ymmärräthän, että Metallin jumalan pappina en ole kovin ennakkoluuloinen. Käsitykseni mukaan erilaisuus tällaisissa asioissa ei ole varsinaisesti häpeällinen, mutta se kannattaa salata ulkopuolisilta tarkkaan.

Ake aikoi sanoa jotain, mutta se jäi aikomukseksi. Kauempaa talon sisätiloista kuului voimakas avunhuuto. Rakennuksen kiviseinät kuljettivat kaikua niin, että huutajan sijaintia oli mahdoton päätellä. Ake ja Dotar juoksivat käytävälle, jonka molempiin päihin oli ilmestynyt vartiossa olevia sotilaita. Askeleet kaikuivat seinistä, varusteiden metalliosat kilahtelivat, ja hämmästyneet äänet kyselivät, mitä oli tapahtunut.

Ovi oli auki huoneeseen, johon Lykoo oli majoitettu, ja sitä lähinnä oleva sotilaskaksikko kiirehti sisään. Samantien toinen heistä palasi käytävälle.

– Yleishälytys! hän huusi kovalla ja kauhistuneella äänellä. – Metallin jumalan ylipappi on murhattu.

Dotar ja Ake kiirehtivät Lykoon huoneeseen. Vuoteen pääpuolessa seisoi Liton nuori klaanipäällikkö Tardo, jonka kädet kaksi sotilasta oli jo ehtinyt vääntää selän taakse. Lykoo lojui vatsallaan puolittain vuoteensa ulkopuolella, ja verta valui lattialle, johon sitä oli kertynyt jo lammikko. Lykoo ei ollut kuollut, sillä hengityksen vaimea rohina kuului.

Dotar oli nopeammin tilanteen tasalla.

– Hae Kouda, hän käski ensimmäistä sisään tunkevaa sotilasta, ja ärähti sitten toiselle: – Hae parantaja, kiireesti. Ja tuokaa valoja.

– Ylipappi, änkytti se, joka oli huutanut hälytyksen. – Kuinka ihmeessä? Kuka sitten ...

– Toivottavasti typerää viestiäsi ei levitetä kovin nopeasti, Dotar sanoi hänelle. – Saatkin itse lähteä tiedottamaan temppeliin, että todellisuudessa olen elossa. No niin, olen käskenyt, sinun pitäisi olla jo matkalla.

– Mene, Ake sanoi, sillä muodollisesti Dotarilla ei ollut oikeutta käskeä sotilaita.

Ake kumartui Lykoon yli, nosti apuun kiirehtineen sotilaan kanssa miehen kunnolla vuoteelle ja käänsi hänet selälleen. Verta pulppusi esiin kaiken aikaa.

– Kuka osaa antaa ensiapua? Ake kysyi. Hän tunsi omat taitonsa aivan riittämättömiksi. Kukaan ei kuitenkaan ilmoittautunut, ja Ake yritti tukkia vuotoa ensimmäisellä käteensä ojennetulla vaatekappaleella, joka ilmeisesti oli jonkun sotilaan huivi.

– Käske sotilaiden päästää minut, minä osaan paremmin, Tardo sanoi tukahtuneella äänellä. – Eihän minun Lykoota pitänyt tappaa, anna minun auttaa.

Ake kääntyi.

– Antakaa Tardon tulla, hän sanoi sotilaille.

Liton nuori klaanipäällikkö kiirehti Lykoon viereen, korjasi tämän asentoa ja alkoi valmistaa puristussidettä huiveista, joita hänelle ojennettiin. Hän toimi nopeasti ja määrätietoisesti, mutta hänen silmistään valuivat koko ajan kyyneleet. Niitä tipahteli myös Lykoon veriselle paidalle. Saatuaan siteen kuntoon Tardo pyysi vettä, jota joku olikin jo ymmärtänyt hakea. Hän kostutti kankaan ja alkoi varovasti pyyhkiä Lykoon kasvoja. Haavoittunut avasi hetken kuluttua silmänsä.

– Ystävä, Tardo sanoi. – Älä pelkää, parantaja on jo tulossa, toivut kyllä.

Lykoo yritti puhua mutta ei jaksanut, ja hänen silmänsä sulkeutuivat taas. Tardo huokasi ja keskittyi uudestaan hoitotoimiin.

Käytävästä kuului lapsen itkua ja sotilaiden keskelle aukeni tie näiden väistäessä pientä tyttöä, Kraton vanhinta prinsessaa. Enetta oli paljain jaloin ja hänellä oli yllään paksu, pehmeä valkoinen yömekko. Punertavanruskeat tuuheat hiukset olivat sotkuisena pörrönä ja lapsen kasvojen kuulas, vaalea iho hehkui kiihtymyksestä.

– Dotar, Dotar! lapsi huusi. Hän katsoi ympärilleen kyyneleet silmissään, näkemättä ilmeisesti muuta kuin epäselviä hahmoja.

Dotar sieppasi tytön syliinsä. Pienokaisesta lähti unisen lapsen hellyttävä tuoksu ja kun hän painoi poskensa tiiviisti Dotarin poskea vasten se tuntui polttavan kuumalta.

– Miksi huudettiin, että olet kuollut? lapsi kysyi.

– Kaikki on hyvin, pikkuinen, Dotar sanoi rauhoittavasti. – Näethän, ettei mitään ole tapahtunut.

Hän yritti samalla kääntyä niin, ettei lapsi huomaisi verilammikkoa ja haavoittunutta miestä.

– Miksi he sanoivat, että sinut on tapettu? Enetta kysyi nyyhkyttäen ja puristi miestä kaikin lapsenvoimin. – Voi kuinka hyvä, ettei se ollut totta. Mutta miksi he huusivat niin?

Malee tuli nyt sotilaiden keskeltä ja Dotar luovutti tytön hänelle. Maleen valpas ja huolestunut katse sipaisi Dotaria ja sitten Akea todeten näiden olevan vahingoittumia. Sen jälkeen hän keskittyi lapseen.

– Mennään takaisin nukkumaan, kulta, hän sanoi levollisesti, kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut. – Nämä ovat miesten ja sotilaiden asioita, sellaisesta sinä ja minä emme välitä. Meillä on mukavampaa ajateltavaa.

– Minä haluan, että Dotarkin tulee, Enetta vaati. – Minä haluan Dotarin kertomaan ylimääräisen iltasadun.

– Dotarin vuoro on huomenna, minä kerron tänään, Malee sanoi. – Ja isä neuvoo noita tyhmiä miehiä, ettei koskaan enää saa käytävässä huutaa mitään ajattelemattomia leikkipuheita murhasta ja kuolemasta.

– Oliko se leikkiä? tyttö kysyi jo rauhoittuneena.

– Pelkkää leikkiä tietenkin, Malee sanoi. – Näethän, että Dotar elää.

– Oliko se leikkiä? tyttö varmisti lähimmältä sotilaalta. Tämä oli vanhempi, jäyhäkatseinen mies, joka kohtasi häkeltyneenä lapsen harmaiden silmien tutkivan kysymyksen.

– Oli se leikkiä ja tyhmää leikkiä olikin, prinsessa, mies sanoi. – Lupaan, että emme enää koskaan leiki sitä.

Malee kantoi Enettan pois juuri kun palatsin parantaja kiirehti paikalle. Tardo nousi väistyen syrjään.

– Millaisella aseella haava on tehty? parantaja kysyi.

– Leveäteräisellä tikarilla, Tardo sanoi. Hän kääntyi katsomaan toista niistä sotilaista, jotka olivat ottaneet hänet kiinni. – Sehän on sinulla, näytä se, hän komensi käskevästi kuin klaanipäällikkö ainakin.

Sotilas ojensi tikarin parantajalle, joka tutki sitä.

– Tehokas ase, joka tekee rumaa jälkeä, parantaja huokasi.

– Isku on lyöty selästä päin, Tardo sanoi. – Haava on keuhkojen ja sydämen yläpuolella. Onneksi osuin kiihdyksissäni ja pimeässä juuri sopivasti harhaan. Heti lyötyäni tajusin paidan kangasta tunnustellessani, ettei siinä voinut olla Dotar. Huusin apua paikalle.

Kouda harppoi huoneeseen vielä asevyötään kiinnittäen, viittaansa hän ei ollut ehtinyt lainkaan ottaa. Hän vilkaisi ympärilleen.

– Dotar ei siis ainakaan ole kuollut, ja se tollo, joka antoi yleishälytyksen, joutaa arestiin, hän sanoi. – Akekin on ilmeisesti hengissä, ja ...

Hän vaikeni ja jäi seisomaan keskelle lattiaa. Dotar tuli hänen viereensä ja he katsoivat toisiaan silmiin.

– Äitijumala varjelkoon meitä kaikkia, Kouda sanoi hiljaa.

– Eiköhän meidän pitäisi itse yrittää toimia, Dotar ehdotti moittivasti.

Kouda katsoi ympärilleen ja valitsi yhden joukkueenjohtajista.

– Sinä viet sotilaat pois, hän sanoi. – Vuorossa olevat palaavat vartiopaikoilleen. Kaikki puheet täällä tapahtuneesta ovat kiellettyjä. Määräyksen rikkoja surmataan.

– Mitä salamurhaajalle tehdään? joukkueenjohtaja kysyi.

– Hän jää tänne, Kouda sanoi. – Ja salamurhan mainitseminenkin on kielletty. Toteuta käskyni.

Sotilaat poistuivat vaisuina. Kiihtyneet kuiskailut olivat loppuneet. Miehet ymmärsivät nähneensä vallanpitäjien keskinäisen välienselvittelyn, josta oli viisasta olla hiljaa niin kauan, kunnes tiedettäisiin, missä muodossa tapahtumat päästettäisiin julkisuuteen.

– Minne on ilmoitettu ja mitä? Kouda kysyi Dotarilta.

– Vain temppelille se, etten ole kuollut.

Kouda hymähti.

– Paljonpa olette ehtineet tehdä sisällissodan estämiseksi, hän sanoi. – Jokohan Sojin ja Marmin lähetit ovat matkalla kutsumaan Uuran ja Timnan armeijoita hyökkäykseen Kratoa vastaan? Mitäpä muuta tapahtuu, jos leviää huhu, että Lykoon kimppuun on hyökätty Kraton klaanipäällikön asunnossa?

– Totta, Dotar sanoi. – Jos asia esitetään tuossa muodossa, varmasti käy juuri niin.

Lykoo yritti taas puhua, mutta parantaja ja Ake hillitsivät häntä.

– Tardo, Lykoo kuiskasi.

Kouda tuli lähemmäksi.

– Mitä yrität sanoa? hän kysyi.

Tuska vääristi Lykoon kasvot. Hän yritti hillitä itsensä ja ponnisteli pystyäkseen puhumaan.

– Lähetä Tardo, hän kuiskasi. – Tardo kertoo Sojille ja Marmille... totuuden. Hän ei yritä... paeta. Hän palaa. Minä... takaan Tardon.

Kouda kääntyi kysyvästi Dotarin puoleen. Dotar katsoi Liton nuorta klaanipäällikköä. Tämä oli tavan takaa pyyhkinyt kyyneliään, mutta seisoi suoraselkäisenä ja kohtasi rohkeasti Dotarin katseen.

– Halusin tappaa sinut, Tardo sanoi. – En tahdo sisällissotaa, enkä yritä välttää rangaistusta siitä, mitä olen Lykoolle tahtomattani tehnyt. Käyn kertomassa veljelleni ja Sojille mitä on tapahtunut, pyydän Vaapua tulemaan tänne miehensä tueksi ja palaan takaisin Kraton klaanipäällikön vangiksi, niin kuin minun lain mukaan tulee tehdä. Olisin antautunut vangiksi siinäkin tapauksessa, että olisin onnistunut surmaamaan sinut.

Dotar epäröi. Ake oli täysin keskittynyt auttamaan parantajaa haavoittuneen hoitamisessa. Kouda teki päätöksen.

– Tule, hän sanoi Tardolle. – Minä vien sinut turvallisesti ulos klaanipäällikön palatsista, sinä saat sitten taata minun koskemattomuuteni Erman luona. Meidän ei nyt kannata pelätä niin pieniä asioita kuin henkemme menetystä, johtajat kuolevat kuitenkin sisällissodissa ensimmäisten joukossa.

Tardo oli Erman luona käydessään siistinyt kyyneleiden tahrimat kasvonsa ja istui nyt vakavana ja hiljaisena Aken työhuoneessa. Parantaja oli kertonut, että Lykoo ei kuolisi, mutta hän oli kuitenkin kieltänyt siirtämästä tätä. Lykoo oli siis yhä Kraton klaanipäällikön palatsin vierashuoneessa, jonne Vaapu oli tullut miestään hoitamaan. Lykoon ja Vaapun nukkuvat lapset oli jätetty Erman luo, mistä heidät tuotaisiin aamulla Maleen hoiviin.

Ake istui työpöytänsä takana ja Kouda ovensuussa, mutta Dotar käveli levottomasti huoneessa edestakaisin. Metallin jumalan ylipapin arvonmerkki kiilsi hänen rinnallaan ja Tardo vilkaisi sitä syrjäsilmällä. Huomatessaan vihan välähdyksen Liton nuoren klaanipäällikön silmissä Dotar ravisti mustia kiharoitaan ja hänen kasvoilleen kohosi katkera mutta samalla huvittunut hymy.

– Ellei kummallinen sattuma olisi tullut väliin, olisin nyt kuollut, hän sanoi Tardolle. – Tuskinpa olisit tyytynyt yhteen huonosti suunnattuun iskun, jos olisit tunnistanut minun silkkipaitani.

– En ole sotilaskunnoltani kaikkein kyvykkäimpiä, Tardo heitti samaan sävyyn. – Mutta olisin kyllä pystynyt saamaan hengiltä nukkuvan miehen, jos oikea henkilö olisi ollut ulottuvilla.

Kouda näytti tuskastuneelta.

– Jostain tätä sotkua on ryhdyttävä purkamaan, hän sanoi ovensuusta. – Aloittaakseni voisin vaikka kertoa Sojin ja Marmin terveiset.

– Se on tarpeetonta, Tardo väitti kiivaasti. – Tottakai he vetoavat puolestani, ei sellaiseen kannata kiinnittää huomiota.

– Marmi pyytää muistamaan nuoremman veljensä iän ja vaikeudet viime vuosina, Kouda sanoi häiriintymättä. – Soji taas toivoo Dotarin olevan häntä kohtaan tuntemansa ystävyyden takia mahdollisimman lempeä.

– Minunkin mielestäni tuollaiset vetoomukset ovat tarpeettomia, Dotar totesi. – Minua kiinnostaa paljon enemmän se, millaisia vaikutuksia eri ratkaisumalleilla on.

– Armahdus rohkaisee muita yrittäjiä, Ake sanoi. – Valitettavasti juuri ne, joiden ei pitäisi sitä tietoa saada, saavat varmasti selville, että Tardo yritti tappaa juuri Dotarin.

– En pyydä armahdusta, Tardo sanoi ylpeästi.

– Silläkään ei ole mitään merkitystä, Dotar sanoi. – Koeta hillitä tuo lapsellinen uhmasi. Minulla ei ole kärsivällisyyttä selittää sinulle, mitä olisit saanut aikaan tappamalla minut ja mitä mahdollisesti olet aiheuttanut nyt.

– Tappamalla sinut olisin pelastanut Autiomaan, Tardo sanoi. – Olen aina epäillyt sinua ja tänä iltana kuulin viimein totuuden sinusta. Olet onnistunut pettämään Akea ja Koudaa, jotka hyväuskoisuuttaan ovat sinun puolellasi, mutta saat puolet koroista, jotka Vorma on onnistunut kiskomaan meiltä. Ja kun Vorma sinun avullasi pääsee täällä valtaan, mahtisi on huipussaan.

Dotar vajosi istumaan lähimpään tuoliin ja painoi hetkeksi päänsä. Sitten hän nosti mustat, runsaat kiharat silmiltään. Hänen kaunispiirteisillä kasvoillaan oli tuskastunut ilme.

– Tiedän, että Kouda hallitsee aseelliset toimet ja väkivallan, Ake taas osaa kamppailla ovelia juonia vastaan, hän sanoi. – Minäkö siis olen se, jonka pitäisi voida jotain kuvaamattomalle tyhmyydelle?

– Malta mielesi, Ake sanoi. – Lito on kaukana Kratosta ja Tardo tuntee sinut melkein vain puheista. Ehkä hän ei ole kovin tyhmä, ja ehkä ne ovelat juonetkin ovat olemassa taustalla. Kuka on mahtanut kertoa Tardolle tuon tarinan sinusta Vorman kätyrinä?

– Sitä ette saa selville, Tardo heitti sekaan.

– Erman taloa tarkkailtiin koko illan, Dotar huomautti. – Lähetin yhden palvelijoista äsken hakemaan raporttia, se varmaan tuodaan pian.

– Minulla on jo omien tarkkailijoitteni selonteko, Ake sanoi. – Tardo ei ole poistunut talosta, vieraita ei käynyt.

– Ermalla on yhteyksiä Vormaan, Dotar sanoi. – Olen ollut siitä tietoinen jo jonkin aikaa. Hän kuuluu heihin, jotka haluaisivat raivata tieltään sekä minut että sinut, Ake. Hän haluaisi takaisin vanhan ajan orjineen ja näkee pahaa unta uudistuksista, joita olet luvannut.

– Tuo on saastaista valetta, Tardo puuskahti. – Erma toivoo Aken suunnittelemien uudistusten toteutumista. Juuri siksi hän vastustaa Dotaria, joka on Kraton klaanipäällikön paha henki. Erma vihaa orjuutta ja haluaa parantaa paimentolaisten ja köyhän kansan asemaa, niin kuin minäkin olen luvannut tehdä.

– Niinkö hän on sinulle kertonut? Ake kysyi myötätuntoisesti. – Silläkö hän houkutteli sinut salamurhaajaksi?

Tardo näytti säikähtyneeltä ja pohti ilmeisesti sanojaan.

– Älä ole huolissasi, Dotar sanoi. – Et ole kavaltanut toimeksiantajaasi, sillä minä arvasin koko kuvion heti, kun näin Lykoon haavoittuneena vuoteessa, jossa tapaan nukkua. Ikävä vain, Kouda, että ihana nainen, joka vietti kanssasi unohtumattomia öitä, on tainnut olla mukana juonessa. Sinun pitäisi miettiä tarkkaan, kenelle annat portin avaimen.

Kouda punastui niin voimakkaasti, että se näkyi hänen tummasta ihostaan huolimatta.

– Olisit valistanut minua ajoissa sen sijaan että nolaat jälkeenpäin, hän sanoi harmissaan. – Nainen oli herkullinen, ja tuntui tosissaan rakastuneen minuun.

– Kuka hän oli? Ake kysyi katsoen uteliaana Koudaa. – Minä en ole antanut vakoilla sinua.

– Erman nuori vaimo Vella, Kouda tunnusti nolostuneena. – Mutta väitän kyllä, että melkein mies kuin mies olisi sortunut kiusaukseen. Teissäkin on syytä, kun ette kerro minulle epäilyksistänne. En tiennyt, että tuota perhettä pitää varoa.

– Minun tietoni Erman juonista eivät ole olleet yhtä hyvät kuin Dotarin, Ake puolustautui.

– Etkö ymmärrä, että Dotar valehtelee? Tardo kysyi katsoen Akea vetoavasti. – Hänellä on vain väitteitä, ei todisteita.

Ovelle koputettiin ja palvelija tuli kumartaen sisään.

– Tässä on ylipapin pyytämä raportti, hän sanoi. – Se on sinetöity, koska se sisältää tärkeitä tietoja.

– Kiitos, Dotar sanoi. – Voit poistua.

Hän mursi sinetin ja luki kiinnostuneena ensin yhtä paperia ja tarttui sitten toiseen.

– Tunnetko Erman käsialan? hän kysyi Tardolta.

– Tunnen, tämä sanoi.

– Erottaisitko väärennöksen, jos joku olisi sellaista ehtinyt tässä kiireessä yrittää? Dotar tiukkasi.

Tardo tuntui miettivän, voisiko myöntää asian. Sitten hän ilmeisesti ajatteli, ettei siitä olisi haittaa.

– Erottaisin, hän sanoi. – Olemme kirjoittaneet toisillemme usein viime vuosina. Meillä on kauppa-asioita ja hän on tukenut minua muutenkin.

Dotar ojensi Tardolle kirjeen.

– Kyllä tämä on Erman käsialaa, poika totesi. – Hän käyttää hyvin erikoisia kirjaimia. Mutta miksi hän kirjoittaa itäisellä kielellä?

– Osaatko sitä? Dotar kysyi.

– Osaan, Tardo sanoi.

– Lukisitko meille, Dotar pyysi. – Tai käännä, Kouda ei osaa itäistä kieltä.

– Kirje on päivätty eilen, Tardo sanoi epäröiden. – Mutta eihän tämä voi olla totta! Tervehdys on osoitettu Vorman lähimmälle miehelle Raitelle.

Hän luki kirjettä hetken itsekseen ja hänen kasvojensa väri tummui. Hän näytti olevan syvästi häpeissään ja pahoillaan. Viimein hän kohotti katseensa. Ake ja Kouda katsoivat Tardoa melkein säälivästi ja Dotarkin näytti myötätuntoiselta.

– Voin kääntää sen itse, Dotar sanoi. – Turha minun on sinua enää enempää nolata.

Tardo kohotti katseensa.

– Minusta tässä on kysymys, hän sanoi. – Enköhän kestä häpeäni.

Hän alkoi kääntää sujuvasti, värittömällä äänellä, kuin koulutehtävää suorittaen. Erma ilmoitti kirjoittavansa kirjeen etukäteen, mutta lähettävänsä sen vain, jos tehtävä onnistuisi. Liton nuori klaanipäällikkö oli erään ryhmän mukana tulossa käymään. Erma kuvasi itsetyytyväisin sanankääntein, miten hän oli saanut Tardon vihaamaan ja epäilemään Dotaria. Nyt tarvitsi vain antaa viimeiset yllykkeet, sillä Tardo oli jo alkanut itse suunnitella Dotarin murhaamista. Ylipapin yllättävä kuolema saisi papiston sekasortoon ja Aken toimintakyvyttömäksi, eikä Vorman suunnitelmilla enää olisi minkäänlaisia esteitä.

– Lopussa on kiireisellä käsialalla kirjoitettu lisäys, Tardo sanoi. – Siinä kerrotaan, että palatsissa on yleishälytys ja ylipappi on kuollut.

– Kirjeen mukana tuli Sereen viesti, Dotar sanoi. – Myös vuorossa oleva tarkkailija kuuli väärän uutisen ylipapin murhasta. Hän arveli olevansa poikkeustilanteen takia oikeutettu väkivalloin pysäyttämään Erman talosta ulos kiirehtivän palvelijan, jonka hän valitettavasti joutui surmaamaan. Siitä syystä kirje on hallussamme.

Tardo nousi ja käveli rauhallisin askelin Aken eteen. Vaikka hänellä oli hyväkuntoisen sotilaan lihakset, hän oli liikuttavan hoikka. Kouda käänsi katseensa lattiaan ja Dotar nielaisi vaivautuneena, eikä Aken ollut helppo kohdata Tardon katsetta. He kaikki tajusivat oikeastaan tuomitsevansa liian aikaisin mieheksi pakotettua lasta.

– Ymmärrän, että minua on järjestelmällisesti petetty, Tardo sanoi. – Erma otti yhteyttä jo kaksi vuotta sitten, kun vaimoni kuoli esikoispoikani syntyessä. Näin silloin maailman hyvin rumana ja synkkänä. Kansani asioista yritin silti huolehtia. Litoa kohdanneet vaikeudet johtuivat tietysti lähinnä kuivuudesta, mutta oli myös runsaasti epäoikeudenmukaisuuksia, joiden perimmäinen syy oli Metallin jumalan temppelin ahneus, mistä nykyisin suurimman vastuun kantaa Dotar. Erma osasi kiihdyttää vihaani. Illalla ennen tänne lähtöäni hän kertoi saaneensa viimeiset, pitävät todisteet Metallin jumalan ylipapin juonittelusta Vorman kanssa. Ja vaikka Erma on paljastunut petturiksi, en luota Dotariin sen enempää kuin ennenkään.

Tardo vilkaisi Dotaria uhmakkaasti ja kääntyi taas Aken puoleen.

– Ymmärrän, että minut on tuomittava varoitukseksi muille, hän sanoi. – Minulla on kuitenkin kaksi pyyntöä, jotka toivoisin sinun toteuttavan. Liton pohjoisosan köyhän väestön asema varmasti paranee sateiden taas tullessa, mutta etelän paimentolaisille olen luvannut uudistuksia, joiden toivoisin toteutuvan. Valvoisitko klaanipäälliköistä mahtavimpana, että seuraajani kuuntelee paimentolaisten toivomuksia?

– Pyyntösi ei ole kohtuuton, koska paimentolaisten aseman parantaminen on ollut yksi minun ja Dotarin tärkeimmistä tavoitteista, Ake sanoi. – Mikä on toinen pyyntösi?

Tardo hymyili surullisesti.

– Minulla on pieni poika, hän sanoi. – Hän on kaunis, hyvin kehittynyt ja hyvätapainen lapsi, joka lakien mukaan nyt menettää vallanperimysoikeutensa, kun hänen isänsä tuomitaan rikollisena. Erma lupasi huolehtia hänestä sen jälkeen, kun minut olisi tuomittu Dotarin murhasta, mutta se lupaus on ymmärrettävästi tässä tilanteessa arvoton.

– Huolehdin pojastasi, Ake vakuutti.

Tardo taivutti kevyesti päätään.

– Asiani lienee sitten selvä, hän sanoi. – Jos tunnette myötätuntoa, en varmaan joudu odottamaan kuolemaa kauan. Olen juuri sellainen pelkuri kuin minun ikäiseni voi olettaa olevankin. Enhän edes kelpaisi esimiesasemaan kuin vasta vuoden kuluttua, ellen sattuisi olemaan klaanipäällikkö. Pitkää kuoleman odotusta en kestä rohkeana.

Dotar käveli taas hitain askelin edestakaisin huoneessa.

– Ei asia ole vielä läheskään selvä, hän sanoi. – Kaikki vaihtoehdot ovat epätyydyttäviä. Tardo on suosittu Litossa, vaikka tilanne onkin ollut kansalle vaikea. Varsinkin paimentolaiset vannovat hänelle uskollisuutta. Meillä ei ole varaa Liton kapinointiin.

– Mutta onhan Tardo surmattava, niin pahoillani kuin siitä olenkin, Kouda sanoi kiivaasti. – Ja haluaisin kunnioittaa hänen omaa rehellistä toivomustaan, meidän on oltava nopeita. Me kaikki pelkäämme kuolemaa, enkä halua nähdä kauniskäytöksisen ja rohkean nuorukaisen murtuvan, niin kuin varmasti käy, jos viivyttelemme. Tiedän, että omakin itsehillintäni olisi kovalla koetuksella vastaavassa tilanteessa.

Tardo vilkaisi Koudaa kiitollisena ja hymyili hiukan.

– Sotilaasi ylistävät oikeudenmukaisuuttasi, eivätkä turhaan, hän sanoi.

– Mitä vaihtoehtoja meillä on? Ake kysyi Dotarilta. – Minustakin surmakäskyn antaminen on äärettömän vastenmielistä.

– Älkää kiusatko poikaa turhalla toivolla, vaihtoehtoja ei ole, Kouda sanoi. – Vaikka uhkaisin miehiäni elävältä nylkemisellä, tilanteen näki niin moni, että juorut leviävät. Emme voi antaa sellaista viestiä, että ylipapin murhayritystä ei uskalleta rangaista. Antaisimme siten käytännössä luvan Dotarin tappamiseen.

Dotar pysähtyi kesken kävelynsä.

– Nyt sanoit tosi sanan, Kouda, hän huomautti. – Siitähän tässä vain on kysymys, ei sen kummemmasta.

Dotar seisoi keskellä huonetta ja oikaisi ryhtinsä. Valkoinen pitkä puku hohti, sen purppurareunukset kaartuivat kauniisti ja raskas kultainen auringonkehrä välähti rinnalla, kun hän liikahti. Hän heilautti uhmakkaasti mustia kiharoitaan.

– Tardo huomautti, ettei hän ole lainkaan varma minun vaikuttimistani ja luonteestani, hän sanoi. – Kuinka hän olisikaan, kun en tiedä niitä edes itse. Mutta sinä, Kouda, olet tuntenut lapsesta asti Tenaan ristiriitaisen ja kunnianhimoisen Dotar-pojan, joka jätti kotinsa ja kansansa ja antautui Metallin jumalan palvelukseen rikastuakseen ja saadakseen valtaa. Sinä voit aavistaa, ja Ake osittain tietääkin, mitä kaikkea olen asemani saavuttaakseni tehnyt. Tardosta taas näette, että hyväluontoinen ja rehti nuori mies on joutunut kavaluuden uhriksi.

– Mitä yrität sanoa? Ake kysyi epäröiden.

– Puhuin mielestäni täysin selvästi, Dotar sanoi moittivasti. – Ymmärrät taatusti. Tardoa ei surmata minunlaiseni ihmisen takia. En suostu siihen.

Kouda nousi ja tuli Dotarin eteen laskien kätensä ystävänsä olkapäille.

– Ymmärrän tunteesi, hän sanoi. – Minäkin olen ollut Lykoon tapaamisesta lähtien hiukan poissa tolaltani. Kaipaan jotain parempaa ja puhtaampaa, haluaisin päästä eroon vastenmielisistä teoista, joita väkijoukkojen kurissapitäminen vaatii. Mutta minä pysyn paikallani, sillä ilman minua villiintyneet ihmiset vastuuttomien johtajiensa alaisina saisivat aikaan vielä pahempaa kuin minä nyt. Pidä sinäkin järki tunteittesi edellä. Tardoa käy sääliksi, mutta sinua tarvitaan enemmän kuin häntä.

Dotarin hymy oli yhtä aikaa surumielinen ja ivallinen.

– Minulla on melko venyvä omatunto, hän totesi. – Mutta niin paljon se ei veny, että minun takiani surmattaisiin poika, jonka kuolemanrangaistukselle ei löydy perustetta, vaikka sitä tikulla kaivettaisiin esiin.

Kouda katsoi Dotaria tutkivasti.

– Olet tosissasi etkä peru päätöstäsi, hän sanoi melkein kuin ihmetellen, naurahti sitten, kiersi vahvat kätensä Dotarin ympärille ja rutisti häntä kaikin voimin.

– Ystävä, olen iloinen päätöksestäsi, Kouda sanoi. – Se on sinun arvoisesi, tapahtui mitä tapahtui.

Ake pudisti huolestuneena päätään.

– En halua sanoa, ettetkö tekisi oikein, Dotar, hän huomautti. – En myöskään yritä houkutella sinua muuttamaan päätöstäsi. Mutta olet suuressa vaarassa, kun huhut alkavat levitä. Oma papistosikaan ei ole täysin uskollista.

Dotarin totinen ilme vaihtui huvittuneeksi.

– En ole koskaan edes kuvitellut, että se olisi, hän sanoi. – Uskollisuus ei kuulu Metallin jumalan suojelemiin hyveisiin, mutta vallanhalu ja juonittelu kuuluvat. Siksi olenkin aina nukkunut levollisemmin palatsissa kuin omassa huoneessani temppelin alueella.

– Sinun kannattaisi ehkä matkustaa jonnekin vähäksi aikaa, Kouda arveli.

– Olen pohtinut samaa, Dotar sanoi naurahtaen. – Ja miksi en saman tien tekisi hyödyllistä matkaa. Vähän aikaa sitten uhosin Akelle, että lähetän Mepetaan parhaat mieheni. Mutta miksi lähettäisin jonkun muun, olenhan itse kaikkia heitä parempi?

Ake jysäytti nyrkin pöydän kanteen.

– Sinne et lähde, hän sanoi. – Täällä olet vaarassa, jos murhayrityksestä ei rangaista, mutta siellä kuolet varmasti köyhdytettyäsi ensin Kraton perusteellisesti. Minä maksan mitä tahansa Vormalle mieluummin kuin vastaanotan jäseniäsi yksi kerrallaan.

– Mepetassa minun ei ehkä tarvitse käydä, Dotar tarkensi. – Tilaisuuden tullen Vorman tapaamistakin voisi silti yrittää. Varsinaisesti aion Jaminaan.

– Jaminasta puhuimme jo aikaisemmin ja totesimme matkan mahdottomaksi, Ake huomautti.

– Maitse sinne on matkustettava Mepetan valvoman alueen läpi, Kouda sanoi. – Arvioidaan, että yksi neljästä retkikunnasta ehkä pääsee perille ja näistä vastaavasti neljäsosa selviää paluumatkasta. Meritse yrittävät taas saavat pelätä Mepetan laivastoa.

– Meritie on kylmimpinä kuukausina valvomatta, koska talvimyrskyt ovat yhtä suuri uhka Mepetan laivoille kuin muillekin, Dotar muistutti. – Ja laivoja pääsee perille, koska Jamina pystyy jatkuvasti puolustautumaan Vormaa vastaan. Siellä riittää sekä elintarvikkeita että aseita.

Tardo oli istunut syrjässä ajatuksiinsa vaipuneena, mutta nyt hän nousi ja tuli Dotarin eteen. Hänen silmänsä loistivat intoa.

– Ajatuksesi on hyvä, hän sanoi. – On matkustettava Jaminaan ja pyydettävä Veililtä apua, ja meritie on minunkin mielestäni paras. Veililtä saamme riittävästi lainaa, voimme sekä huolehtia kansasta että irrottautua Vormasta. Voimme luvata takaisinmaksun muutamassa vuodessa. Kaivokset tuottavat kohta jälleen, Soji on saanut turvarakenteet valmiiksi niin kuin minäkin, ja työväen voi taas päästää kuiluihin.

Dotar katsoi hymyillen Tardon toiveikkaita kasvoja.

– Puhut kuin varat olisi jo saatu, hän huomautti. – Ne on hankittava ensin.

Tardo naurahti.

– Tottakai, hän sanoi. – Milloin lähdemme?

– Me? Dotar kysyi.

– Tarvitset minut mukaan, Tardo vakuutti. – Kaksi on aina parempi kuin yksi. Minä osaan itäistä kieltä erinomaisesti. Olen rohkea ja toimintakykyinen. Epäröit ehkä, koska Erma sai minut petetyksi, mutta hän teki vuosien työn päästääkseen päämääräänsä. Yleensä en ole herkkäuskoinen, eikä minua voi väittää tyhmäksi.

– Matka on hengenvaarallinen, Dotar sanoi totisena.

Tardo naurahti.

– Lähiaikoina olen jo ehtinyt pitää henkeäni menetettynä, hän muistutti. – Olen yrittänyt tappaa sinut, ja sinulla olisi ollut oikeus antaa Kraton lain tuomita minut. Olet sallinut minun pitää henkeni, joten se ei enää ole minun. Olen käytettävissäsi.

Malee seisoi keskellä ruokaa laittavien naispalvelijoiden hyörinää ja ilmassa leijuvia tuoksuja. Liedet ja kiehuvat padat tekivät keittiön hiostavan kuumaksi talvellakin. Palatsin ruokahuollosta vastaava Loita, vanhahko tukeva nainen, katsoi huolissaan Maleeta. Kouda oli kieltänyt avaamasta keittiölle johtavaa porttia kerjäläisille, niin kuin tähän asti oli tehty.

– Minulla on jaettavaksi tarkoitettu ruoka valmiina, Loita valitti. – Enhän voi käskeä heittämään sitä odottajille muurin yli kuin koirille.

– Kerjäläiset mellakoivat nyt portin ulkopuolella ja väkijoukko kasvaa, Malee selitti. – Kansa kiihtyy koko ajan enemmän. Koudan mielestä väki ei missään tapauksessa voi entiseen tapaan tulla sisään. Heitä alkaa olla liikaa, ja joukossa voi palatsin alueelle livahtaa vaarallisia henkilöitä. Meidän on järjestettävä ruoan jakelu portin ulkopuolelle kadulle.

– Klaanipäällikön puoliso, ei, en uskalla, Loita vastusti kauhuissaan. – Olisimme siellä kansanjoukkojen armoilla.

– En pakota ketään, Malee sanoi. – Puhu komennossasi oleville palvelijoille, kysy vapaaehtoisia. Olen itse mukana.

Loita nosti kädet kasvoilleen.

– Rakastettu emäntäni, ei, hän sanoi. – Ajattele, miten kansanjoukot ovat mellastaneet, ryöstäneet ja pahoinpidelleetkin ihmisiä. Ainakin sotilaat on saatava turvaksi, jos sinäkin tulet sinne.

Malee hymähti, noin oli myös Kouda sanonut. Mutta Koudan kanssa pystyi neuvottelemaan, hän ymmärsi järkevät perustelut. Loita taas toimi tunteittensa mukaan. Niinpä Malee, selitettyään aiemmin Koudalle, että ruoanjakelun keskeyttäminen aiheuttaisi raivokkaan mielenosoituksen ja sotilaiden läsnäolo ärsyttäisi väistämättä kansan mellakoimaan, perusteli nyt Loitalle toisin.

– Ajattele niitä ihmisiä, naisia ja vanhuksia ja nälkiintyneitä pikkulapsia, hän pyysi. – Voiko heidät jättää ilman ainoaa päivittäistä ruoka-annostaan? Ja lapsethan pelkäisivät sotilaita ja itkisivät, ei sellainen käy päinsä.

– Ehkä meidän on yritettävä, Loita sanoi epäröiden. – Onhan köyhien saatava ruoka-apua, johon he ovat tottuneet.

– Järjestä kaikki valmiiksi, puhun kansalle, Malee sanoi rohkaisevasti. – Tiedän, että pystyt tähän, olethan aina suoriutunut tehtävistäsi erinomaisesti.

Loita jäi hymyilemään hämillään, iloisena kiitoksesta ja kuitenkin aavistellen, että se oli Maleen tapa saada hänet mukaan arveluttavaan yritykseen. Malee ei koskaan esittänyt vaatimuksia tai käskyjä, hän pyysi. Hän ei myöskään tavannut moittia, vaan sai oikein suunnatuilla kiitoksilla esiin alaistensa parhaat puolet.

Malee tuli pihalle. Talvinen aurinko hehkui ja sää olisi tuntunut miellyttävältä, ellei maa olisi kipeästi kaivannut kunnollisia sateita. Pihan istutukset olivat jo ajat sitten riutuneet surullisesti lehtiään riiputtaviksi ja kituviksi. Vain piikkipensaat jaksoivat sitkeästi viheriöidä.

Kouda harppoi sotilasryhmän luota Maleen eteen.

– Harkitse vielä, Kouda sanoi. – Puhu edes muurin päältä tai anna minun järjestää henkivartiosto turvaksesi.

– Kouda, minun on mentävä väkijoukkoon, Malee sanoi kärsivällisesti kuin lapselle, jolle on selitettävä sama asia moneen kertaan. – He eivät kuuntele, jos puhun muurilta tai sotilaiden keskeltä. Tiedät, että se ymmärretään pelkuruudeksi. Minun itsenikin on osoitettava luottamusta, jos haluan heidän luottavan minuun.

Kouda tiesi sen, hän oli taitava johtaja; niin hän olisi menetellyt, jos hänen omat miehensä olisivat kapinoineet. Oli kuitenkin aivan eri asia, että nainen halusi mennä arvaamattoman ja kiihtyneen kansan sekaan. Sellaista rohkeutta ei edellytetty kaikilta miehiltäkään, vain johtajiksi ryhtyneiltä.

– Onko sinulla edes Aken lupa? Kouda kysyi.

Malee katsoi ylipäällikköä moittivasti.

– Valta on lain mukaan minun, hän muistutti. – Ake vain käyttää sitä minun edustajanani. Paimentolaisena sinun luulisi sen ymmärtävän, heitähän johtavat vieläkin tosiasiassa naiset. Nykyinen tapa, että miehet hallitsevat, on kunnolla juurtunut vain pieneen rikkaiden ja valtaapitävien joukkoon, ja on hädin tuskin muutaman sukupolven ikäinen.

– Olet oikeassa, Kouda myönsi. – Ja tiedän kyllä, ettei Ake ole koskaan rajoittanut päätöksenteko-oikeuttasi.

Malee meni pihan poikki keittiöön johtavalle portille, jonka takana mellakoiva kansanjoukko oli tihein. Muurin takaa kuului raivostuneita huutoja ja silloin tällöin sen yli lensi kiviä pihalle.

– Avatkaa, Malee komensi sotilaita.

Nämä vilkaisivat epäröiden Koudaa, joka oli myös tullut portille. Kouda taas katsoi Maleeta, joka seisoi odottaen, kasvoillaan kärsivällisen lempeä ilme, kuin hän olisi antanut hidasjärkiselle palvelijalle aikaa oivaltaa velvollisuutensa.

– Totelkaa, Kouda ärähti sotilaille. – Klaanipäällikön puoliso antaa käskyjä harvoin, mutta se ei oikeuta teitä olemaan hölmöjä. Opetelkaa säännöt uudelleen, jos ette tiedä, että hänellä on oikeus odottaa teiltä välitöntä tottelemista.

Sotilaat avasivat portissa olevan pienen oven ja väistyivät ymmällään ja huolestuneina, kun raivostunut väkijoukko yritti saman tien tunkeutua ovesta sisään. Tunnistaessaan Maleen yrittäjät kuitenkin perääntyivät ja vetäytyivät taaksepäin. Malee tuli ulos portista. Hän oli laskenut huivinsa alas, vaikka kaupunkilaisnaisen kuului peittää kasvojensa alaosa: naiselle, joka käytti valtaa, sellainen häveliäisyys ei sopinut.

– Haluan puhua teille, Malee huusi. – Tehkää tietä, nousen Äitijumalan patsaan jalustalle.

Kauempaa kuului vielä huutoja ja joitakin kiviä lensi, mutta lähellä olevat väistivät ja alkoivat kuuluttaa viestiä kauemmas: – Malee tuli, Malee puhuu meille.

Nimen julkinen käyttäminen merkittävistä henkilöistä oli sopimatonta, mutta kansa ei koskaan ollut kunnolla oppinut noudattamaan hankalaa ja kiertelevää puhuttelutapaa tai välttämään nimeä muutenkaan. Maleen nimen toistaminen ei ollut uhkaavaa, vaan pikemminkin tuttavallisuudessaan luottavaista.

Malee tuli patsaan luo ja ihmiset ojensivat käsiään auttaakseen häntä nousemaan jalustalle. Se oli ainoa lähellä oleva koroke, mutta Äitijumalan suuri marmorihahmo tuntui myös tarjoavan suojeluaan eteensä tulleelle ihmiselle. Sirpissä viettämistään vuosista huolimatta Malee ei ollut täysin tottunut Kooraan, vaan yhdisti mielessään hänet Äitijumalaan. Kansalle taas Äitijumala oli aina ollut suojelija, jota Metallin jumala ei ollut papistonsa pontevista yrityksistä huolimatta onnistunut sivuuttamaan.

Malee oikaisi itsensä ja katsoi kansanjoukon yli. Hän tajusi Koudan huolen, väkeä oli todella paljon. Mukana oli myös levotonta ainesta, ryöstelemään ja rettelöimään taipuvaisia, uhittelevasti käyttäytyviä miehiä. Suurin osa kuitenkin hiljeni, kun Malee kohotti kätensä.

– Kraton kansalaiset, Malee huusi. – Elämme vaikeita aikoja ja tiedän, että tarvitsette kaiken avun, joka palatsista voidaan antaa. Ruoka tuodaan muurien ulkopuolelle ja jaetaan täällä. Mutta lasten, vanhusten ja naisten on saatava osansa. Siksi tungosta on vältettävä ja muodostettava rauhallisesti käyttäytyviä jonoja. Asettukaa odottamaan portin ulkopuolelle, ja pyydän teitä valvomaan itse järjestystä keskuudessanne.

Maleen ohjeita huudettiin eteenpäin niille, jotka olivat liian kaukana kuullakseen hänen ääntään. Väkijoukko alkoi ryhmittyä portin eteen. Malee ehti jo tuntea helpotusta ja aikoi laskeutua alas patsaan jalustalta, mutta silloin alkoi kauempaa kuulua huutoja:

– Petosta, älkää menkö. Hän houkuttelee teidät ansaan ja sotilaat hyökkäävät sitten jonojen kimppuun.

– Sotilaat eivät tule portista ulos, Malee vakuutti. – Järjestäytykää rauhassa, minä takaan turvallisuutenne.

– Petosta, huudettiin yhä kovempaa, ja väkijoukko alkoi taas liikehtiä uhkaavasti.

Nuori, hyvin tummapintainen tyttö paimentolaisnaisen vaatteissa hyppäsi notkeasti jalustalle Maleen viereen. Hän kohotti kätensä puheenvuoroa vaatien.

– Miehet, ystävät, vaientakaa kiihottajat, hän huusi kuuluvasti. – Älkää salliko heidän häiritä. Te tiedätte, että petosta huutavat rikkailta maksunsa saaneet, joiden tehtävä on aiheuttaa epäjärjestystä.

– Älkää kuunnelko, joku huusi. – Hän on vihatun ylipapin, Dotarin, sisar.

– Koska meillä kansan parissa on mitattu naisen arvo veljen mukaan? tyttö huusi. – Äitini tyttärenä minä teille puhun enkä veljeni sisarena. Olen Tenaan vanhin tytär, ja jos teillä on kaukaisetkaan juuret paimentolaisväestössä tiedätte kyllä, mitä se merkitsee. Totelkaa klaanipäällikön puolisoa, järjestäytykää jonoihin. Miehet, jotka haluatte kuulla Tenaan tytärtä, valvokaa järjestystä ja sulkekaa kiihottajien suut.

Jonot alkoivat muodostua uudelleen ja pienen nujakoinnin jälkeen vastustavat äänet vaikenivat. Malee kääntyi tytön puoleen. Hän totesi, että tällä oli aivan Dotaria muistuttavat kauniit, säännölliset kasvonpiirteet ja runsaat mustat kiharat, samoin iloinen ja kuitenkin hiukan pilkallinen hymy, joka oli ylipapille niin tyypillinen.

– Kiitos, Malee sanoi. – En ehkä olisi onnistunut rauhoittamaan heitä ilman apuasi.

– Onneksi ehdin ajoissa, tyttö sanoi. – Enkä sittenkään tiedä, mitä olisin voinut tehdä, jos sinä et olisi tullut ulos palatsista. Väkijoukossa oli Erman lähettämiä kiihottajia mukanaan soihtuja ja sytytysaineita. Tässä kuivuudessa olisi helppo saada vaikka koko kaupunki roihuamaan.

– Eivät kai he sentään kaupunkia polttaisi, Malee ihmetteli kauhistuneena.

– Tarkoitus olikin pakottaa Kouda sotilaineen hyökkäämään ulos palatsista tulipaloja estämään, tyttö arveli. – Sekasorrossa olisi kuollut tavallista kansaa, ja se olisi lisännyt vihaa ja edistänyt Erman päämääriä.

He lähtivät vierekkäin kulkemaan kohti porttia väkijoukon väistäessä.

– Kuinka tiesit tulla? Malee kysyi.

– Yöllä tuli kaupungista lähetti kertomaan äidille, että Dotar on yritetty murhata, tyttö sanoi. – Pyysin äidiltä luvan tulla tänne avuksi ja hän suostui. Äiti itse ei täysin luota Dotariin, mutta minä luotan, ja minulla on jo melkein yhtä paljon arvovaltaa kuin äidilläni.

Tyttö vilkaisi Maleeta kysyvästi.

– Tiedäthän äitini Tenaan? hän varmisti. – Paimentolaisilla ei ole varsinaisia johtajia, mutta on naisia, joiden neuvoa kuunnellaan. Äitini on heistä merkittävin.

– Tiedän äitisi arvovallan, Malee sanoi. – Sinä olet kai kuitenkin kovin nuori. Olet varmaan Kaade, josta Dotar puhuu pikkusiskonaan.

– Olen Kaade, tyttö sanoi. – Olen viisitoistavuotias, en siis aivan tarpeeksi vanha neuvomaan, mutta minua kuunnellaan jo.

He tulivat portille ja Kaade kohotti kätensä hiljentäen jonoissa seisovat.

– Istuutukaa ja tehkää olonne mukavaksi, hän huusi. – Ruoan jakelu alkaa kohta. Meidän kaikkien rakastama Malee on tämän järjestänyt, kiittäkää häntä.

Kiitoshuutoja kajahti ja Malee näytti vaivautuneelta.

– Ei tuo ole tarpeen, hän sanoi. – Kun kansalla on vaikeaa, auttaminen on velvollisuus.

– Hyvä, Kaade sanoi hiljaa. – Juuri noin sinun pitää vastata kiitoksiin. Ja anna anteeksi, että käytin nimeäsi, mutta kansa pitää siitä.

– Toivon sinun käyttävän nimeäni myös minulle puhuessasi, Malee sanoi.

Ensimmäistä kertaa tytön tummat silmät kohtasivat Maleen katseen avoimesti, hän oli tähän asti välttänyt sitä. Nyt hänen ilmeensä oli tutkiva ja arvioiva. Siinä ei ollut kunnioitusta, tyttö tuntui päinvastoin mittailevan keskustelukumppaniaan yrittäen etsiä virheitä ja ihmetellen, ettei niitä löytynyt niin paljon kuin hän oli luullut.

Portti avattiin heidän takanaan ja epäröivät palvelijat alkoivat kantaa ruoka-apua ulos. Malee aikoi mennä heidän luokseen, mutta Kaade esti häntä.

– Minä valvon jakelua, hän sanoi. – Osaan katsoa, ettei kukaan ota liikaa, ja että kaikille riittää. Kulje sinä jonojen vieressä ja juttele ihmisille. Sellaista he arvostavat.

Malee lähti liikkeelle. Hän oli tiennyt kansan hädän ja nähnyt avunpyytäjiä keittiöllä käydessään, mutta nyt vasta hän tajusi, miten surkeaksi Kraton köyhimpien tilanne oli ehtinyt. Hän ei voinut pidättää kyyneliään nähdessään puolialastoman lapsen, jonka kylkiluut nousivat koholle ohuen ihon alla.

– Malee itkee, ihmiset kuiskailivat, ja tervehdykset kävivät yhä kunnioittavammiksi ja samalla luottavaisemmiksi.

Valkohiuksinen vanha nainen tuli ja ojensi Maleelle vapisevan kätensä.

– Äitini opetti minulle, että klaanipäällikön vaimo on kansan tuki, hän sanoi. – Opasta miestäsi muistamaan meidän hätäämme.

– Hän ymmärtää sen, Malee sanoi. – Mutta yritän ehdottaa, että voisimme tehdä enemmän auttaaksemme kaikkia katovuosien yli.

Jonot etenivät hitaasti ja Malee kulki ihmisryhmän luota toisen luo. Hän muisti omaa elämäänsä, lapsuutta klaanipäällikön tyttärenä, vangiksi joutumista ja sitä seurannutta orjuutta, elämää Vuorimaassa ja Sirpissä palvelijana ja sitten paluuta klaanipäällikön vaimona Kraton palatsiin. Hän tunsi olevansa lähellä näitä ihmisiä, hän oli itsekin elänyt ankeissa oloissa ja huonosti kohdeltuna.

Kurjiin vaatteisiin pukeutunut laiha nainen tuli hänen eteensä ja kalpea tyttö painautui kiinni äitiinsä.

– Sääli tytärtäni, Malee, nainen pyysi. – Minun on myytävä itseäni, eivätkä tuloni riitä lapsen elättämiseen. Tyttö on hyvätapainen ja oppivainen. Ota hänet palvelijaksi palatsiin.

– Voit tulla itsekin, jos tilanteesi on vaikea, Malee sanoi.

Nainen pudisti päätään.

– Olen tottunut osaani, hän sanoi. – Tyttö on luonteeltaan erilainen, hänestä ei ole minun ammattiini.

– Haluatko tulla? Malee kysyi tytöltä.

– Haluan, lapsi kuiskasi.

– Seuraa sitten minua, Malee sanoi.

Tyttö pysytteli tiiviisti Maleen kannoilla, kun hän kulki eteenpäin. Jonot alkoivat lyhentyä ja ihmiset hajaantuivat. Portilla oli Kaade säännöstellyt ruokaa niin, että sitä riitti jonon viimeisillekin. Samalla hän oli varmistanut Loitalta keittiön tilanteen.

– Huomenna voitte taas tulla, hän huusi kansanjoukoille. – Annoksia joudutaan kuitenkin ehkä hiukan pienentämään, jos väkeä on yhtä paljon kuin tänään. Menkää nyt koteihinne. Malee huolehtii, että saatte ruokaa huomennakin.

– Kuka oletkin, niin älä käytä klaanipäällikön vaimosta nimeä ja vielä hänen itsensä kuullen, Loita sanoi moittivasti.

Hän oli koko ajan ollut hiukan ärtynyt tuntemattomaan, itsevarmaan tyttöön, vaikka olikin todennut tämän ansiot. Tyttö oli tehokkaasti karkottanut kahteen kertaan jonottajat ja ärähtänyt vihaisesti miehille, jotka olivat yrittäneet pelottavasti käyttäytyen saada isommat annokset tai tunkeilla heikompien ohi.

– Kaade on oikeutettu käyttämään nimeäni, Malee keskeytti. – Kiitos, Loita, ja välitä kiitokseni myös muille palvelijoille. Valmistaudu huomiseksi samanlaiseen ruoanjakeluun.

Hän kääntyi katsomaan Kaadea.

– Tulet varmaan vieraaksemme, hän sanoi. – Veljesi on nyt temppelissä ja viipyy siellä ainakin auringonlaskuun asti, mutta hän tulee meille lopetettuaan työpäivänsä.

Kaaden kasvoilla oli taas tutkiva ilme. Nyt se ei enää ollut kovin epäluuloinen, mutta kummasteleva se oli.

– Et ole sellainen kuin luulin, hän huomautti. – Kaupunkilaisista jokainen, jolla on talo tai vähänkin omaisuutta, alkaa kuvitella itseään paimentolaista paremmaksi. Luulin sinun pitävän meikäläisiä ihmisen ja kamelin välimuotoina.

Malee nauroi.

– Uskoisinko itseni Dotaria tai Koudaa paremmaksi? hän kysyi. – Ne ajat, jolloin kansa jaettiin eriarvoisiin ryhmiin, jäävät ennen pitkää vain muistoiksi.

– Niin olen kuullut väitettävän ja ehkä sinä ajat tosissasi sitä asiaa, tyttö sanoi. – Sitä parempi, minun on helpompi auttaa sinua. On hyvä, että tulin. Et ilman minua saisi kansanjoukkoja pysymään rauhallisina.

– Niin minäkin arvelen, Malee myönsi. – Olisin toki yrittänyt ilman sinuakin, mutta teet kieltämättä asiat helpommiksi. Palvelijoistani melkein kaikki pelkäävät köyhää kansaa, en olisi saanut kenestäkään kunnon tukea.

He olivat keskustellessaan tulleet pihalle. Maleen hoiviin jätetty tyttönen oli seurannut heitä puhumattomana. Kouda kiirehti vastaan.

– Selvisit loistavasti, Malee, hän sanoi. – Tarkkailin tilannetta muurilta. Alussa oli ongelmia, mutta sait jonkun kansasta avuksesi, ilmeisesti hänet, joka nytkin on seurassasi.

Kouda katsoi Maleen vierellä seisovaa tyttöä ja hänen kasvoilleen levisi hymy.

– Tenaan Kaade! hän sanoi nauraen. – Dotarin pieni sisko, joka yritti tulla perässämme joka paikkaan, kasvot likaisina ja hiukset sekaisin, ja kiroili kuin peto, kun ei päässyt mukaan leikkeihimme.

– Iso, ilkeä Kouda, tyttö heitti takaisin. – Muistatko kuinka pelästyit, kun tiputin kuolleen käärmeen niskaasi?

Koudaa huudettiin pääportille, jossa oli syntynyt erimielisyyttä vartiovuoroista. Hän lähti ja Malee ohjasi Kaaden kohti klaanipäällikön perheen asuntoa. Valkoinen marmoriseinä hohti auringossa. Leveiden portaiden yläpäässä seisovat vartiosotilaat tervehtivät Maleeta tavan mukaan ja heti sen jälkeen Kaadea. Jälkimmäinen tervehdys oli huomattavan kunnioittava. Sotilaat olivat Koudan omien joukkojen paimentolaisia. Ilmeisesti Kaade ei ollut liioitellut puhuessaan vaikutusvallastaan Temenavuorten takaa tulleiden keskuudessa.

Lapsi, joka oli jäänyt Maleen hoiviin, kulki yhä tämän perässä. Portaiden yläpäässä Malee pysähtyi katsomaan häntä.

– Mikä sinun nimesi on? Malee kysyi.

– Kirra, tyttönen vastasi melkein kuiskaten.

– Mitä osaat tai mitä tekisit mielelläsi? Malee tiedusteli.

Lapsi katsoi ympärilleen ja tuntui hätääntyneeltä näkemästään. Malee tajusi, miten pelottavassa ja oudossa ympäristössä sataman rähjäisissä kortteleissa elänyt tyttö varmaan tunsi olevansa. Lapsen ääni vaimeni melkein kuulumattomaksi ja hän painoi päänsä.

– En osaa oikeastaan mitään, hän kuiskasi. – Yritän nopeasti oppia kaiken, mitä käsketään. En voi mennä takaisin.

Kyyneleet purkautuivat esiin, mutta tyttönen yritti pidätellä niitä. Laihat hartiat lysähtivät entistä alemmas ja likainen, takkuinen tukka peitti kasvot. Malee kyykistyi hänen eteensä.

– Kirra, älä itke, hän sanoi lempeästi. – Olin ajattelematon, minulla oli ensin paljon huolia ja sen jälkeenkin melkein unohdin sinut, kun olin helpottunut. Pidän sinut itse ja opetan sinulle jotain kevyttä työtä. Ei sinun tarvitse pelätä.

Tyttö onnistui hillitsemään itkunsa ja puhumaan selkeämmin.

– Äiti ei voi elättää minua, hän sanoi. – Äiti on jo aika vanha ja juo liikaa, asiakkaat eivät maksa hänestä paljon. Minun olisi pitänyt aloittaa työ, mutta vaikka yritin olla kunnolla, tappelin aina asiakasta vastaan. Isäntä sanoi, että olen ilkeä ja kiittämätön, kun minun on sentään annettu syödä heidän ruokiaan ja viedä äitini aikaa vain sen takia, että minusta joskus olisi hyötyä. Äitikin oli häpeissään, kun olin niin tottelematon.

– Kirra kulta, Malee sanoi. – Et ollut kiittämätön tai tottelematon, puolustit omaa oikeuttasi kieltäytyä sellaisista velvollisuuksista.

Hän halasi lasta ja nousi sitten tarttuen tämän käteen. He tulivat aulaan ja ovenvartija kiirehti vastaan. Malee aikoi käskeä tätä hakemaan Dotarin siskon käyttöön palvelijan, mutta muuttikin viime hetkessä mielensä.

– Hae palvelija Tenaan tyttären avuksi, hän sanoi.

Kaaden hymy välähti nopeana ja ensimmäistä kertaa lämpimän tuttavallisena.

– Pidän sinusta, Malee, hän sanoi. – Kun sinulla on aikaa, puhuisin mielelläni kanssasi enemmän siitä, mitä voisimme tehdä kansan hyväksi.

Metallin jumalan temppelin komeiden tilojen takana olivat asialliset ja melkein karut työhuoneet. Niiden tarkoin lukituissa kaapeissa säilytettiin erilaiset sopimukset, velkakirjat, rahaksi kutsutut allekirjoitetut todistukset saatavista ja tarpeelliset tiedot henkilöistä, jotka olivat kyllin merkittäviä kiinnostaakseen papistoa. Dotarin työhuone oli yhtä koreilematon kuin hänen alaistensakin. Mistään ei olisi voinut päätellä, että sinne keskittyi koko tunnetun maailman merkittävin mahti.

Dotar oli antanut ohjeet, ettei ketään saisi päästää häiritsemään. Hän kävi omassa työhuoneessaan neuvottelua arvossa toisen pappisveljen kanssa, jolle jäisi hänen poissaolonsa ajaksi vastuu kaikesta.

– Älä tee suuria päätöksiä, siirrä epävarmat ratkaisut paluuseeni asti, Dotar evästi. – Sojia ja Akea voit auttaa tarvittaessa, mutta Marmin ja Ankian klaanin johdon suhteen sinun tulee olla jonkin verran varuillaan. Ermalle kannattajineen pitää olla äärimmäisen kohtelias, mutta mitään tukea ei saa antaa.

Arvossa toinen pappisveli näytti huolestuneelta. Hän vilkaisi suljettua ovea kuin peläten kuulijoita ja alensi ääntään.

– Voinko luottaa kaikkiin pappien keskuudessa? hän kysyi.

Dotar naurahti kuivasti.

– Et yhteenkään, hän sanoi. – Emme me tänne luotettavia valitse vaan kyvykkäitä, ja sellaiset ovat useimmiten valmiit myymään sielunsakin.

Arvossa toinen huokasi.

– Ylipappi, luotatko oikeastaan edes minuun? hän kysyi.

Dotarin huulet kaartuivat huvittuneeseen hymyyn.

– Jos sanon, että luotan, arvelet etten pidä sinua kyvykkäänä, hän huomautti. – Jos sanon etten luota, se on kuin lupa pettää minut. Oletpa nyt kysellyt esimiehesi pahaan pulaan.

Arvossa toinen hymyili äkkiä. Se oli harvinaista, hän oli luonteeltaan totinen ja vakaa.

– Ehkä minun ja muiden pappien ero onkin siinä, että edellinen vaihtoehto miellyttää minua enemmän kuin jälkimmäinen, hän sanoi. – Olen mieluummin kyvytön kuin petollinen.

– Ehkä olen valinnut sinut arvossa toiseksi juuri siksi, Dotar huomautti. – Mutta jätän poissaoloni ajaksi harkittavaksesi aivan uuden ajatuksen. Mietipä, mitä on Metallin jumala.

Arvossa toisen yleensä asiallinen ja kunnioittava ilme muuttui melkein moittivaksi.

– Jos sallit, olisin mieluiten miettimättä sitä, hän sanoi. – Jumala tarkoittaa yleensä jotain, johon ihminen voi turvata äärimmäisessä hädässä. Metallin jumalasta ei ole siihen, ja varmaan jokainen pappisveljistä etsii muualta sen jumalan, johon liittää elämänsä tarkoituksen. Ainakin toivon niin.

– Mistä sinä olet sen löytänyt? Dotar kysyi.

Arvossa toinen pappisveli epäröi.

– Onko minun pakko vastata? hän kysyi.

– En vaadi, Dotar sanoi. – Olen vain utelias.

Arvossa toinen nousi ja meni ikkunan luo katsoen ulos. Valkoinen kaapu verhosi leveän selän ja käsivarret, mutta jätti esiin paksun kultaisen kaulaketjun ja rannerenkaat.

– Minua kiinnostaa kovasti Koora, arvossa toinen sanoi hiljaa. – Olen lukenut Sirpin Seloman kirjoituksia ja olen käynyt tapaamassa Lykoota. Toivottavasti retkeni on pysynyt salassa.

– Ei pysynyt, minulla on siitä raportti, Dotar sanoi.

Arvossa toinen kääntyi ja katsoi ylipappia kummastuneena.

– Mutta se käyntihän oli jo ennen minun nimittämistäni nykyiseen asemaani, hän sanoi.

– Se ei haitannut ylenemistäsi, Dotar sanoi. – Minäkin mietin Kooraa, mutta minulle hän ei sovi. Sinä voit häntä palvella, et ole sekaantunut mihinkään todella likaiseen.

Arvossa toinen pudisti päätään.

– Jos maksan palkkion salamurhasta olen yhtä syyllinen kuin sen tekijä tai henkilö, joka lähetti murhaajan, hän sanoi. – Jos ajan miehen epätoivoon vaatimalla lainan takaisinmaksua vaikka hänelle ei jää millä elää, olen yhtä syyllinen kuin toimeksiantajani.

Dotar hymähti.

– Olet oikeassa, mutta harhauduimme aiheesta, hän sanoi. – Tarkoitukseni oli jättää sinulle jotain rakentavampaa pohdittavaa kuin meidän syyllisyytemme. Metallin jumala ei oikeastaan ole jumala siinä mielessä, että hän tarjoaisi ihmiselle muuta kuin hetkellistä ja lyhytaikaista lohtua. Miksi emme luopuisi koko jumala-sanasta siinä yhteydessä? Tämähän on Metallin temppeli, kullan, hopean, kuparin ja niiden perustalle kasautuvan omaisuuden.

Arvossa toinen mietti.

– Se kuvaisi paremmin toimintaamme, hän myönsi. – Ei ihmiselle tarvitse puhua jumalasta metallin ja rahan yhteydessä, hän antautuu kyllä niiden valtaan, jos on sitä lajia, joka niitä kaipaa.

– Harkitse ehdotustani, Dotar sanoi. – Palattuani kysyn mielipidettäsi uudelleen. Mieti myös, voisiko metallin ja rahan alistaa sellaisille jumalille, joista ihmiset etsivät elämän tarkoitusta. Voisiko niitä käyttää jopa Kooran tahdon mukaan?

– Olen miettinyt sitä, arvossa toinen sanoi hymyillen hiukan haikeasti. – Kooran tahdon mukaan toimiessa omaisuus ei karttuisi juuri lainkaan, saattaisi jopa kadota kokonaan, koska Kooran mukaan kukaan ei saa jättää auttamatta apua tarvitsevaa. Mutta ehkä voisin kehitellä jonkinlaista ehdotusta, miten voisi hoitaa taloutta toimimatta kovin paljon Kooran tahtoa vastaan.

– Tee niin, Dotar sanoi. – Saattaa olla, että sinusta tulee arvossa ensimmäinen ennen kuin osaat odottaakaan.

Arvossa toinen näytti huolestuneelta.

– Onko matkasi niin vaarallinen? hän kysyi.

Dotar naurahti.

– En aio kuolla lähiaikoina, hän vakuutti. – Mutta ehkä en rakasta valtaa kylliksi pitääkseni sen kuolemaani asti.

Ovelle koputettiin ja kumarteleva portinvartija tuli kertomaan, että ylipappia kysyttiin. Hän arveli, että asia oli ilmoitettava, vaikka olikin annettu ohje olla häiritsemättä. Portinvartijan ilme oli kummallinen, ja Dotar antoi arvossa toiselle pappisveljelle luvan poistua.

– Kysyjä on nainen, portinvartija sanoi. – Hän ei peitä kasvojaan, mutta hän ei varmaan ole paimentolainen, sillä hän on Kraton klaanin naisten vaatteissa.

Jos joku muu nainen kuin paimentolainen tai halpa-arvoinen palvelija kulki peittämättömin kasvoin, hän oli yleensä henkilökohtaista suosiotaan kauppaamassa.

– Mielenkiintoista, Dotar sanoi. – Tulen kanssasi portille.

Hän seurasi miestä pihan yli ja pääportin pienelle sivuovelle, jota toinen portinvartija heti raotti. Kadulla seissyt nainen puikahti sisään.

– Sinä, Dotar sanoi. – Tule, mennään paikkaan, missä voimme puhua kahdestaan. Onneksi sinulla on tuo puku, heiluttele vielä hiuksiasi oikein häpeämättömästi.

– Mutta miksi? tyttö kysyi.

– Tottele nyt, selitän sitten, Dotar sanoi.

Portinvartijat hymyilivät ymmärtäväisesti ja Dotar johdatti Kaaden pihan yli temppelin takana olevan kylpylärakennuksen perälle ja antoi siellä palvelijoille muutamia käskyjä. Ovia auottiin ja suljettiin taas heidän takanaan, ja sitten he olivat ylellisen kauniisti sisustetussa huoneessa, jota hallitsi suuri vuode. Seinät oli verhottu kuvioiduilla kankailla ja marmorilattiaa pehmensivät paksut matot. Ilmassa leijui mieto, hyvin miellyttävä suitsukkeen tuoksu.

– No niin, tee olosi kotoiseksi, Dotar sanoi. – Meille tuodaan kohta virvokkeita.

– Missä me olemme? Kaade kysyi ja katsoi epäluuloisesti ympärilleen. Sitten hän istuutui jalat ristissä keskelle upottavaa vuodetta. Dotar istui lattialle.

– Minkä ikäinen sinä nyt oletkaan? Dotar mietti muka totisena. – Taidat olla jo viidentoista. Kai äiti on kertonut sinulle, että miehille on järjestetty mukavia paikkoja, joissa on tarjolla aviovuodetta korvaavaa iloa. Tämä on Metallin jumalan temppelin viihdytyslaitos pappien käyttöön. Vain minulla on oikeus tuoda ilokseni rakastettu myös ulkopuolelta, ja tämä huone on sitä varten.

– Ilkimys, Kaade sanoi. – Minua hävettää lähteä täältä, kun palvelijat ja portinvartija ja kaikki luulevat...

Dotar nauroi.

– Kestät kyllä, hän vakuutti. – Tämä on paras paikka jutella niin ettei kukaan tule häiritsemään. Miksi olet kaupungissa ja miksi sinulla on ylläsi yksi Maleen puvuista?

– Jos et tiedä, Metallin jumalan temppelin vakoiluverkosto ei ole maineensa veroinen, Kaade sanoi.

– No hyvä on, tiedän, Dotar myönsi. – Sinusta on tainnut tulla aikuinen, toimit reippaasti katkaistessasi Erman palkkaamien yllyttäjien touhut. Myös Malee teki rohkean ja hienon teon uskaltautuessaan ulos palatsista kansan keskelle. Minunkin väkeäni oli paikalla, mutta onneksi heitä ei tarvittu, sillä he olisivat joutuneet käyttämään väkivaltaa.

Kuului varovainen koputus, pieni luukku aukeni oven vieressä olevan pöydän yläpuolella, ja pöydälle laskettiin tarjotin.

– Täällä toimitaan hienotunteisesti, kuten huomaat, Dotar sanoi virnistäen. – Meitä ei häiritä. Silti olen jokseenkin varma siitä, että eräät pappisveljistä aivan kohta tietävät, että minulla on täällä rakastajatar.

– Hyi, Kaade sanoi inhoten. – Kunnioittaisit sisartasi ja säästäisit minut kuulemasta tuollaisia puheita.

– Sinutko, joka vakoilit pienenä, kun minä ja Kouda kävimme pissalla? Dotar kysyi nauraen.

– No kun halusin selvittää, miten se onnistuu seisaaltaan, Kaade sanoi ja nauroi hänkin.

– Joko tiedät ne salaisuudet?

Tyttö heilautti mustia hiuksiaan, yhtä runsaita ja kiiltäviä kuin Dotarin.

– Jos haluat kysyä, joko olen perehtynyt niistä salaisuuksista jännittävimpään, niin en ole, hän sanoi. – En ole vielä saanut itselleni sitä miestä, jonka kanssa olen kiinnostunut tutkimaan asiaa. Odottelen, että hän huomaa minun aikuistuneen. Kukaan muu ei kelpaa.

Dotar haki tarjottimen pöydältä ja siirsi sen Kaaden eteen. Tyttö hymyili.

– Sinähän herkkuja tarjoat, hän sanoi. – Tällaisten valikoimien ääressä käy pian niin, että vieraasi kiinnostuukin syömisestä ja juomisesta unohtaen muun. Mutta et kai sinä rakkaasi kanssa täällä aikaa vietä?

Dotar katsoi sisartaan epäröiden ja veti sitten suunsa kapeaan, ivalliseen hymyyn.

– Minullakin on aivan tietyt vaatimukset vakituisen rakkaani suhteen, hän sanoi. – Vain yksi henkilö kelpaisi, mutta se suhde on mahdottomuus sekä hänen kannaltaan että minun.

– Eikö hän rakasta sinua? Kaade kysyi kummastuneena.

– Hän yllätti minut eilen tunnustamalla rakkautensa, Dotar sanoi. – Torjuin hänet ja vakuutin tuntevani vain ystävyyttä.

Kaade näytti huolestuneelta ja myötätuntoiselta.

– Tällaisissa asioissa sinun pitäisi saada neuvoja isältä tai veljeltä, hän sanoi. – Mutta veljesi ovat minua nuorempia, eikä isä ymmärrä tilannettasi.

Dotar hymähti.

– Et sinäkään ymmärrä, hän sanoi.

Kaaden mustat silmät olivat totiset ja valppaat.

– Dotar, veli, hän sanoi. – Unohdat, miten läheisiä toisillemme olemme aina olleet. Olen ajat sitten huomannut, millaisella lämmöllä puhut Akesta.

Dotarin katse muuttui hetkeksi häkeltyneeksi ja sitten hän tarkasteli sisartaan kuin olisi nähnyt tämän aivan uudella tavalla.

– Sinua arvostetaan ja pidetään melkein jo äidin veroisena neuvojana, hän sanoi. – En ihmettele sitä. Olet siis huomannut sen, minkä luulin pysyneen kaikilta salassa.

– Annatko luvan neuvoa? Kaade kysyi. – Olet vanhempi veljeni, enkä yritä ohjata sinua ilman suostumustasi.

Dotar epäröi.

– Puhu, hän sanoi sitten. – Kuuntelen, mutta en lupaa noudattaa ohjeitasi. Salainen suhde olisi alentavaa eikä se olisi edes mahdollinen, vaan paljastuisi väistämättä. Minun on torjuttava sekä Aken tunteet että omani.

Kaade siveli kädellään vuoteen kiiltäväpintaista peitettä. Sitten hän katsoi veljeään.

– Mitä tapahtuisi, jos sinä ja Ake eläisitte julkisesti yhdessä? hän kysyi.

– Vihollisemme saisivat tilaisuuden vakuuttaa kaikille, että emme pysty hallitsemaan, Dotar sanoi. – Tiedät autiomaalaiset käsitykset: toinen meistä leimattaisiin naismaiseksi ja häntä lakattaisiin kunnioittamasta, toinen taas paheelliseksi ja häikäilemättömäksi.

– Edellinen ei olisi uusi väite Akesta eikä jälkimmäinen sinusta, Kaade totesi.

Dotar naurahti hiukan.

– Molemmat väitteet kuitenkin saisivat lisää pontta, hän sanoi.

– Ovatko sellaiset käsitykset tähänkään asti olleet teille haitaksi? Kaade kysyi. – Aken naismaisuudessa nähdään myös oveluutta, hänen juonittelutaitojaan pelätään.

– Minun taas uskotaan pystyvän mihin pahaan hyvänsä ja minua pelätään siksi, Dotar myönsi. – Olet oikeassa, meitä ei uhkaa hyvän maineen menetys, se on mennyt ajat sitten, eikä lisääntyvä huono maine suinkaan haittaa kummankaan uraa, päinvastoin. Ymmärrän, mihin pyrit. Haluat osoittaa minulle, että kysymys on vain minun ylpeydestäni. Olet oikeassa. En siedä sitä, että minua päästäisiin nimittelemään tuulihyrräksi tai vielä pahemmilla sanoilla.

– Vastakkain ovat siis rakkautesi ja ylpeytesi, Kaade sanoi hiljaa. – Tarvitseeko minun enää jatkaa? Tiedäthän itsekin, mikä on oikein.

Dotar nousi ja meni kaatamaan itselleen vettä pikariin.

– Entä äiti ja isä, miltä heistä tuntuisi? hän kysyi kiivaasti. – Mitä ajattelisivat nuoremmat sisarukseni? Mitä miettisivät Enetta, Amina ja pikkuprinssi kasvaessaan ymmärtämään?

– Entä jos joku pikkuveljistäsi tai Kraton pieni prinssi kasvaessaan huomaa hänkin olevansa tuulihyrrä? Kaade kysyi. – Hänen olisi helpompi hyväksyä itsensä, jos olisi olemassa avoimesti yhdessä eläviä miespareja.

Dotar laski pikarin kädestään muistamatta juoda. Hän tuli takaisin matolle ja istui.

– Ehkä olet oikeassa, hän sanoi. – Mutta en siedä pilkkaa, eikä se kohdistuisi vain minuun, vaan myös Akeen. Hän on kasvanut Sirpissä eikä ymmärrä, mitä hän joutuisi kestämään. Ei puhuta enää meistä. Tiedän, että sinulla oli tärkeä syy tulla tänne.

– Niin onkin, Kaade sanoi. – Äiti on vielä paimentolaisten ylin neuvoja, mutta vaikka hän on viisas, hän ei ymmärrä uutta tilannetta. Nälkä kaupungeissa on pahentunut, ihmisiä tulee jo hiekka-aavikolle meidänkin teltallemme pyytämään ruokaa. Koskaan ennen ei ole ollut niin päin. Me paimentolaiset emme nyt voi eristäytyä muista, hätä on koko Autiomaan kansan yhteinen.

Sisarukset vaipuivat pitkään neuvotteluun. Kaade selitti Erman kannattajineen valmistelevan kapinaa jo hyvin avoimesti, kosiskelevan joukkoihinsa jopa paimentolaisia lupaillen näille palkkioita ja etuja. Dotar selitti edessä olevaa matkaansa ja Kaade sanoi jäävänsä Kratoon tekemään voitavansa Aken ja Maleen auttamiseksi.

– En saata sinua portille, Dotar sanoi kun he viimein hyvästelivät. – Palvelija opastaa sinut. Tapaamme illalla palatsissa.

Kaade lähti ja kulki kylpylän ohi ilmeettömän pojan perässä. Yhtä totiset portinvartijat päästivät hänet ulos kadulle, vaikka toinen onnistuikin näyttämään vakavuudestaan huolimatta huvittuneelta. Ihmisvilinässä Kaade nosti huivin kasvojensa suojaksi, sillä kovin moni olisi muuten tuntenut hänet, eikä hän halunnut pysähtyä juttelemaan. Hän pujotteli kerjäläisten ohi, tavaroitaan kovaäänisesti tyrkyttävien myyjärivistöjen läpi, ja vältteli miehiä, joille yksin kulkeva nainen oli houkutus käyttäytyä sopimattomasti.

Lähestyessään klaanipäällikön palatsia Kaade alkoi tuntea, että häntä seurattiin. Hän oli poikennut palatsin muurin vieressä kulkevalle syrjäiselle kujalle. Siellä oli yksi palvelusväen käyttämistä porteista. Kaadella oli kyllä Maleen lupa pääportista kulkemiseen, mutta häntä ujostutti käyttää sitä. Nyt hän huomasi valinneensa reitin varomattomasti. Kaksi miestä tuli hänen perässään, ja kun hän nopeutti askeliaan nämä alkoivat juosta. He saavuttivat hänet ja tarttuivat häneen.

– Älä pelkää, toinen miehistä sanoi. – Tiedämme, mistä tulet. Saat paljon kultaa, jos kerrot, mitä puhuit ylipapin kanssa.

– Miksi kertoisin? Kaade kysyi. – En tarvitse kultaa. Päästäkää minut.

– Viemme sinut jonnekin, jossa kyllä kerrot, toinen miehistä sanoi.

– Ette uskalla, tyttö sanoi. – Dotar saisi tietää ja kostaisi.

Mies nauroi karkeasti.

– Kävit siellä ensimmäistä kertaa, ei ylipappi sinun kaltaistasi ostettavaa naista enää edes muista, hän sanoi. – Joudut kertomaan kaiken, mitä hän sinulle puhui. Olet vallassamme, ei sinua kukaan auta.

Kaade näki, että mies oli tosissaan, ja hän huusi apua. Saman tien mies tukki hänen suunsa kädellään. Kaade puri ja mies kiljaisi tarttuen tikariin.

– Naista ei saa tappaa, toinen mies kielsi hätäisesti. – Erma haluaa hänet kuulusteltavaksi.

Kaade riuhtoi mutta ei päässyt irti. Hän huusi taas, vaikka mahdollisuudet tulla kuulluksi olivat heikot; takana oli hälisevä kuja, jonne näköyhteyden katkaisivat kauppakojujen peräseinät, ja edessä palatsin korkea muuri. Kuitenkin kujalle tuli joku. Hän oli nuori, hoikka ja suoraryhtinen mies Liton klaanin puvussa.

– Päästäkää nainen jatkamaan matkaansa, hän komensi.

– Mitä sinä hänestä välität, ärähti se, jonka kättä Kaade oli purrut. – Älä puutu asiaan, hän on maksullinen nainen, jollaisesta kukaan kunniallinen mies ei kanna suurempaa huolta.

Litolainen ei kuitenkaan lähtenyt, vaan toisti käskynsä.

– Tahdot siis ilmeisesti kuolla, toinen ahdistelijoista totesi. – Sopii se meille.

Molemmat miehet hyökkäsivät tulijan kimppuun aseinaan lyhyet miekat. Liton mies painoi selkänsä muuria vasten ja puolustautui omalla miekallaan. Hänellä oli rintapanssari, vaikka enemmänkin koristeeksi kuin taistelukäyttöön tarkoitettu, ja siksi hän ei saanut surmaansa heti. Tilanne näytti kuitenkin toivottoman epätasaiselta. Kaade, joka oli jäänyt vapaaksi, otti pukunsa kätköistä tikarin ja epäröi vain lyhyen hetken; tuntemattoman auttajan henki olisi kohta mennyttä, jos hän ei toimisi. Hän arvioi mihin oli lyötävä, kohotti kätensä ja iski tikarin lähempänä olevaan selkään. Mies älähti kivusta, huojui hetken, lyyhistyi sitten ja jäi makaamaan ääntä päästämättä. Liton mies upotti miekkansa toisen ahdistelijan rintaan. Hän hengitti raskaasti ja kääntyi katsomaan Kaadea.

– Kuka olet? hän kysyi.

Kaade vapisi pystymättä vastaamaan. Tikari putosi hänen kädestään. Mies tuli ja otti kiinni viime hetkessä, tyttö oli pyörtymäisillään.

– Rauhoitu, mies sanoi. – Puolustit itseäsi ja minua, et voinut muuta. Minne vien sinut?

– Palatsiin, Kaade sanoi heikosti.

Mies kuljetti hänet portille ja kolkutti. Avaamaan tulevan vartijan hän käski ylipäällikköä noutamaan. Kouda tulikin kohta.

– Kaksi miestä ahdisteli tätä naista, litolainen sotilas sanoi. – Tapoin toisen ja nainen itse surmasi toisen. Mitä teemme?

Kaade, joka oli nojannut miehen olkapäähän, kohotti katseensa. Kouda tunnisti hänet.

– Kuinka he uskalsivat käydä sinun kimppuusi? Kouda kysyi kauhistuneena.

Kaade naurahti.

– He tiesivät, että tulin Dotarin luota, hän sanoi. – Mutta eivät he tienneet, kuka olen. He luulivat, että meillä oli hiukan toisenlaatuinen tapaaminen kuin sisarusten välinen. Erma halusi minut kuulusteltavaksi.

Kouda hymähti ja antoi sitten nopeasti joukon käskyjä: ruumiit oli kuljetettava Erman luo ja kerrottava, että ne löytyivät syrjäkujalta, surmaajista ei ollut tietoa. Kaade oli saatettava asunnolleen.

– Pääsen aivan hyvin omin avuin, Kaade sanoi torjuvasti.

Hän kulki pihan poikki vastaten silloin tällöin kohteliaaseen tervehdykseen, mutta vaikka hän oli ulkoisesti tyyni hän tunsi liikkuvansa epätodelliseksi vääristyneen ympäristön halki. Huoneessaan hän vajosi vuoteelle ja makasi siinä hiljaa yrittäen torjua mielikuvat tikarista, kaatuvasta miehestä ja tämän huudosta.

Jonkin ajan kuluttua palvelija tuli kysymään, saisiko Liton klaanipäällikkö tulla käymään Tenaan tyttären luona. Kaade antoi luvan hiukan kummastuneena. Hän oikoi rypistynyttä asuaan, järjesti hiuksiaan ja mietti odottaessaan, mitä asiaa Autiomaan itäisimmän klaanin johtajalla mahtoi olla hänelle. Sitten palvelija ohjasi huoneeseen kujalla avuksi tulleen litolaisen sotilaan.

– En saanut tilaisuutta esittäytyä, Tardo sanoi. – Siksi tulin henkilökohtaisesti palauttamaan tämän.

Hän ojensi Kaadelle tikarin, joka oli jäänyt kuolleen selkään. Se oli huolellisesti puhdistettu ja teroitettu. Kaade otti aseen vastaan pystymättä hillitsemään kauhun värähdystä. Tardo huomasi sen.

– Olen pahoillani, että elämme aikoja, jolloin nainenkin joutuu kantamaan ja käyttämään tällaista, hän sanoi myötätuntoisesti. – Kiitän kuitenkin sinua siitä, että pystyit sen tekemään, sillä sen takia olen yhä elossa.

Kaade painoi katseensa alas. Hän tajusi, ettei ollut lainkaan kiittänyt auttajaansa.

– Taisin käyttäytyä kovin huonosti, hän sanoi. – En ollenkaan ajatellut, että tulit tuntemattoman naisen avuksi ja jouduit takiani hengenvaaraan.

– Se oli onnekas sattuma, Tardo vakuutti. – Minulla on kaksinkertainen velka veljellesi, olen aikonut hänelle pahaa ja olen saanut sen anteeksi. Ehkä maksoin pienen osan takaisin auttamalla sinua.

– Dotar puhui sinusta lämpimästi, Kaade sanoi. – En usko, että mitään velkaa hänen mielestään on olemassa.

Tardo nyökäytti päätään.

– Siltä minustakin tuntuu, ja se hämmästyttää minua, hän sanoi. – Dotar ei ole sellainen kuin olen luullut, mutta vaikka en enää usko hänestä pahaa, minun on vaikea ymmärtää häntä.

– Istu, käyn pyytämässä palvelijalta jotain tarjottavaa, Kaade sanoi. – Paimentolaisen mielestä on sopimatonta ottaa vastaan ystävä tarjoamatta hänelle mitään.

Tardo valitsi itselleen yhden huoneen tuoleista. Kaade tuli takaisin ja vilkaisi hiukan epäröiden istuimia, mutta asettui sitten lattialle.

– Minusta on outoa istua tuolilla, hän sanoi. – Toivottavasti et pahastu, jos olen oma itseni. Kerron sinulle jotain, koska lähdet Dotarin kanssa vaaralliselle matkalle ja teidän on hyvä tuntea toisenne.

– Kuuntelen mielelläni, Tardo sanoi. – Haluan oppia ymmärtämään veljeäsi.

Kaade hymyili.

– Paimentolaisten mielestä ihmisen sielua hallitsee Äitijumalan henki, leijona tai käärme, hän sanoi. – Hengen hallitsemat ovat järkeviä ja vastuuntuntoisia. He toimivat toisten parhaaksi ja sopivat siksi johtotehtäviin. Leijona hallitsee vallanhimoisia, käärme taas halujensa orjia ja ahneita.

– Jokaisella taitaa olla sielussaan kaikki kolme, Tardo sanoi.

– Niin on, Kaade myönsi hymyillen. – Mutta yleensä vain yksi niistä johtaa. Joskus syntyy kuitenkin ihmisiä, joilla mikään osa ei saa selvää johtoasemaa. Ja kun nyt kerron heistä, joiden sielussa Äitijumalan henki ja leijona taistelevat johtopaikasta, en puhu vain Dotarista, vaan myös itsestäni. Me pyrimme oikeudenmukaisuuteen ja meillä on kauniita ihanteita. Kun leijona saalistaa, se kuitenkin repii ihanteet riekaleiksi. Äitijumalan hengen ohjaamana vahvakaan leijona ei ole vaarallinen, sellaiset ihmiset ovat kuin Kouda, rehtejä kovuudessaan. Me, joilla leijona ei ole hallinnassa, petämme toistuvasti ihmisyyttämme.

– Varoitatko minua Dotarista? Tardo kysyi.

– Vain leijonasta hänessä, Kaade sanoi. – Ei Dotar pelkän terävän älynsä voimalla noussut ylipapiksi, siihen tarvittiin leijonan häikäilemätön valmius saalistaa ja raadella. Enkä varoita sinua vain hänestä vaan myös itsestäni. Et tullut tapaamaan pelkästään Dotarin sisarta vaan myös pelastamaasi naista, jonka arvelit osoittavan kiitollisuuttaan.

– Minut toi tänne minun sieluni käärme, Tardo myönsi hymyillen. – Mutta uskon sen tätä nykyä jo olevan Äitijumalan hengen ohjauksessa ainakin kohtuullisessa määrin, eikä leijonakaan juoksentele vapaana.

– Minun leijonani ei vielä ole lähelläkään talttumistaan, Kaade sanoi. – Väitetään, että sen voi kesyttää vain rakastettu, joka on Äitijumalan hengen ohjauksessa. Siksi varoitin ehkä sinua turhaan Dotarista, hänen leijonansa saattaa löytää voittajansa piankin.

Kraton klaanipäällikön palatsin lastenhuoneen asukasmäärä oli kaksinkertaistunut, kun Aken ja Maleen kolmen lapsen seuraksi olivat tulleet Lykoon ja Vaapun lapset ja Tardon poika Kairi. Joukon vanhin, kuusivuotias Simee, oli aivan äitinsä Vaapun näköinen tyttö, hento, kalpeaihoinen ja punahiuksinen. Hän oli luontojaan arvellut olevansa vastuussa pikkuveljensä lisäksi myös muista nuoremmista ja yritti hillitä näiden välillä kovin raisuiksi ja meluisiksi käyviä leikkejä.

Malee tuli lastenhuoneeseen vieressään Kirra, jonka hän oli ottanut opettelemaan henkilökohtaisen palvelijan tehtäviä. Toistaiseksi näytti siltä kuin Malee olisi palvellut Kirraa, jota hän kaiken aikaa yritti rohkaista ja ottaa huomioon. Maleen mukana tulivat Ake ja Dotar. Simee tervehti kohteliaasti kaikkia, mutta muut lapset tuskin edes huomasivat tulijoita. Simee tuli Maleen eteen ja taivutti varmuuden vuoksi päätään vielä toistamiseen, ennen kuin puhutteli. Pienet, kapeat ja teräväpiirteiset kasvot olivat hyvin totiset.

– Joko pian pääsen katsomaan isää? hän kysyi. – Haluaisin kovasti nähdä hänet.

Malee vilkaisi Dotaria.

– Kävit siellä äsken, hän sanoi. – Miltä Lykoo vaikutti? Simee on kysellyt häntä jatkuvasti. Jokohan lapsen voisi päästää sinne?

– Minä olen iso ja ymmärrän, tyttö sanoi vakavana. – Pikkuveli ei tietenkään vielä voi mennä, koska hän on liian pieni käsittämään, mitä isälle tapahtui. Ja jos äiti ajattelee surullisia, Simer alkaa itkeä, koska hän kuulee äidin ajatukset.

– Sinäkö et kuule vanhempiesi ajatuksia? Dotar kysyi.

Tyttönen otti opettajamaisen ilmeen.

– Jos arka saa lapsen tavallisen ihmisen kanssa, pojista tulee sokeita, mutta he kuulevat vanhempiensa ajatukset, hän selitti. – Tytöt eivät kuule ajatuksia, mutta monet heistä näkevät tulevia tapahtumia. Minäkin näen, mutta vain silloin kun Koora sallii. En nähnyt etukäteen edes vaaraa, johon isä joutui, ja siinä Koora minun mielestäni oli epäreilu.

Tyttö vaipui hetkeksi miettimään.

– Vaikka ei Koora tietenkään ole epäreilu, hän tarkensi. – En vain ymmärrä tarpeeksi. Kukaan ei ymmärrä Kooraa, äiti sanoo niin.

Dotar kääntyi Maleen puoleen.

– Minusta näin viisaita puhuva lapsi kestää kyllä Lykoon näkemisen, hän sanoi. – Lykookin varmasti ilahtuu vierailusta. Käyn tytön kanssa siellä ja tapaamme teidät sitten oleskeluhuoneessa.

Simee tarttui luottavaisesti Dotaria kädestä, kun he lähtivät kulkemaan käytäviä pitkin.

– Kuka sinä olet? Simee kysyi. – Miksi sinulla on tuollainen puku ja kultainen auringonkuva?

– Olen Dotar, Metallin jumalan ylipappi, Dotar sanoi.

Simee vilkaisi vierellään kulkevaa miestä oudoksuen.

– Oletko sinä paha ihminen? hän kysyi kiinnostuneena. – En ole koskaan tavannut pahaa ihmistä. Äiti sanoo, että pahoja ei ole, tai sitten kaikki ovat pahoja, ja sitä minä en usko. Mutta Marmin lapset sanovat, että heidän isänsä mielestä ainakin Metallin jumalan papit ovat pahoja.

– Taidamme olla ihmisistä pahimpia, Dotar sanoi.

– Mitä te teette? Simee halusi tietää. – Miten ollaan paha? Minä tunnen pojan, joka lyö muita, mutta hän on kiivas eikä sellaiselle voi itse aina mitään. Ja tunnen tytön, joka valehtelee, mutta hän tekee niin silloin kun hän pelkää. Mitä oikein pahat ihmiset tekevät?

– Meillä on itsellämme aivan tarpeeksi omaisuutta ja tavaraa, mutta yritämme silti saada kaikkea lisää, Dotar sanoi. – Otamme muilta heidän omaisuuttaan juonittelemalla ja pakotamme heitä työskentelemään meidän hyödyksemme pelottelemalla heitä ja tekemällä heille pahaakin.

Tyttö pysähtyi keskelle käytävää. Hämärässä hänen silmänsä loistivat aivan kuin arkojen silmät.

– Miten teistä on tullut sellaisia? hän kysyi. – On varmaan kamalaa olla paha. Pyydä Kooraa auttamaan, ettei sinun tarvitsisi olla sellainen.

Dotar naurahti.

– Jokainen meistä varmaan joskus pyytääkin, hän arveli.

He tulivat Lykoon huoneen ovelle ja Dotar koputti. Vaapu avasi. Hän näytti väsyneeltä mutta hymyili iloisesti tuntiessaan tulijat.

– Isä on hereillä, hän sanoi lapselle. – Voit jutella hänen kanssaan vähän aikaa. Äläkä säikähdä, jos hän puhuu vaikeasti ja näyttää välillä tuskaiselta. Olethan reipas, kulta?

– Olen, äiti, Simee sanoi. – Olen iso ja ymmärrän.

Hän meni sisään ja Vaapu jäi oven ulkopuolelle pysäyttäen Dotarin siihen.

– Haluan puhua kanssasi, hän sanoi. – En äsken voinut, kun olit Tardon seurassa. Tiedäthän, että kuulen ajatuksesi?

– Tiedän, Dotar sanoi. – Tiedän myös, että osaat tulkita Kooran tahtoa. Olisin itse tullut kysymään neuvoasi, mutta sinulla on ollut liikaa huolta muutenkin, en halunnut vaivata.

Hämärässä käytävässä Vaapun loistavat silmät, kalpeat kasvot ja oudosti punaisen välkkeiset hiukset saivat ajattelemaan, ettei hän ollut ihminen. Eihän oikeastaan tiedettykään, mitä arat olivat. Vuorimaan selut pitivät Vaapun serkkua jumalattarensa maanpäällisenä hahmona.

– Lykoo toipuu, Vaapu sanoi tyynesti. – Sinun tilasi on vaikeampi kuin hänen. Yritän puhua sinulle selvästi ja yksinkertaisesti sen, minkä ymmärrän. Kovin hyvin en osaa selittää, koska me arat emme täysin käsitä outojen tilannetta. Koorahan ei ole antanut aroille valinnanvapautta, meidän on aina tehtävä hänen tahtonsa mukaan. Te oudot voitte valita, ja se on varmaan hyvin hämmentävää.

– Se on sietämätöntä joskus, Dotar sanoi. – Koskaan ei voi olla varma, valitsiko oikein.

Vaapu katsoi miestä myötätuntoisesti.

– Minun mielestäni sinun sielusi on sairas, koska oikea ja väärä ovat kietoutuneet yhteen, etkä pysty erottamaan niitä toisistaan, hän sanoi. – Heti kun tulit huoneeseen tunsin miten kärsit. Yrität tukahduttaa Kooran sinulle antaman hyvän, mutta itsessäsi olevaa pahaa et uskalla karsia.

Dotarin ilme oli niin vakava ja nöyrä, että suurin osa pappisveljistä ei varmaan olisi tunnistanut häntä ylipapikseen.

– Voitko neuvoa, miten osaisin erottaa hyvän ja pahan? hän kysyi.

Vaapu hymyili vaisusti ja vähän surumielisesti. Hänestä tuntui varmaan kummalliselta, että joku tosiaan ei tiennyt tuollaista asiaa.

– Oikein on se, minkä teet joko muiden ihmisten hyväksi tai itsesi takia muita vahingoittamatta, hän sanoi. – Väärin on kaikki mikä vahingoittaa muita.

– Ei se voi olla noin yksinkertaista, Dotar väitti.

– Se on vaikeaa juuri yksinkertaisuutensa takia, Vaapu sanoi. – Mutta joka kerta tehtyäsi oikein tai vältettyäsi väärän teon tulet varmemmaksi. Myös toimittuasi väärin ja myönnettyäsi virheesi olet lähempänä selvyyttä. Jälkimmäinen on yhtä tärkeää kuin edellinen.

– Virheiden myöntämistä Metallin jumalan papin tulisi välttää viimeiseen asti, Dotar sanoi naurahtaen. – Arvovalta kärsii siitä.

Vaapu hymähti ja hänen ilmeensä oli lähellä moitetta. Aran kasvoilla se näytti kummalliselta. Yleensä arat vaikuttivat siltä kuin eivät olisi edes osanneet paheksua ketään. Pelästyminen ja surulliseksi tulo olivat heidän kielteisimmät tunteensa muita ihmisiä kohtaan, siitä he olivat nimensäkin saaneet.

– Et voi heittää roskia pois, jos et myönnä niitä roskiksi, Vaapu huomautti. – Enempää en osaa auttaa. Kun yrität, Koora kyllä neuvoo lisää.

He tulivat huoneeseen, jossa Simee istui lattialla isänsä vuoteen vieressä. Lykoo hymyili väsyneesti, mutta hänen silmissään oli rauha.

– Kiitos kaikesta, Dotar, hän sanoi. – On hyvä että tulit vielä käymään, haluan antaa sinulle jotain. Se tuli mieleeni vasta nyt.

Lykoo haparoi jotain vierestään ja ojensi sitten Dotarille kultaisen ketjun, jossa riippui kookas rubiini.

– Olen säilyttänyt tätä ainoana muistona ajoilta, jolloin olin Timnan prinssi, hän sanoi. – Minusta piti tulla Uuran klaanipäällikkö, mutta se asema jäi sitten veljeni kannettavaksi. Kasvatukseeni kuului matkoja ulkomaille, ja vietin vuoden Jaminassa ylhäisessä Lakmeen perheessä, jonka pojista Teuka-niminen oli minun ikäiseni. Kiinnyimme toisiimme ja vaihdoimme kaulakorujamme ikuisesti kestävän ystävyyden pantiksi. Jos joskus lähettäisimme toistemme luo jonkun, jolle pyydämme kaikkea mahdollista apua, tämä koru olisi merkkinä siitä. Ota se mukaasi, ehkä hyödyt siitä.

Dotar otti ketjun ja kiitti.

– Teuka on niitä, jotka vilpittömästi etsivät oikeaa ja yrittävät elää jumalan tahdon mukaan, Lykoo sanoi. – Hän puhuu Isäjumalasta, mutta se lienee tapa lähestyä sitä, mitä Vaapu ja minä sanomme Kooraksi. Teukalla ja minulla oli samanlaiset ihanteet, mutta erilaiset luonteet. Minä olin pelokas ja Teuka hyvin kiihkeä. Korujen vaihdon piti tasoittaa tuota eroa, sillä Tulisydän, jonka sain Teukalta, lisää uskomusten mukaan rohkeutta ja Merensini, jonka annoin hänelle, tyynnyttää. En tiedä, miten Teukan kävi, mutta ainakin minä sain rohkeutta luopua Timnan prinssin asemasta.

Simee taputti ihastuneena käsiään.

– Isä, äiti, minä näen taas tulevaisuuteen, hän sanoi. – Dotar tapaa Teukan.

Tyttö painoi kädet kasvoilleen ja tuntui keskittyvän.

– Teuka on pakomatkalla vuoristossa ja on surullinen, hän sanoi epäröiden. – Ei tämä olekaan hauskaa. Dotarillekin tapahtuu pahaa.

– Lapsi kulta, Vaapu sanoi hellästi. – Älä katsele, ei tulevaisuuden näkeminen ole tarpeen. Kooran tahto tapahtuu aina, se riittää.

Tyttö laski kätensä alas ja hymyili.

– Se päättyi hyvin kuitenkin, hän sanoi. – Teuka tuli takaisin vuorelta ja kansanjoukot olivat iloisia ja juhlivat ja Dotar oli mukana.

– Sepä hyvä, Vaapu sanoi. – Mutta lähde nyt Dotarin kanssa takaisin muiden luo, kulta.

Ulkona oli ilta pimentynyt ja käytävillä paloivat öljylamput. Simeen punaiset hiukset huiskivat valossa, kun hän hyppi Dotarin edellä hyräillen laulunpätkää. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja katsoi miestä.

– Onko sinua pahempia ihmisiä olemassa? hän kysyi.

Dotar naurahti vaisusti.

– Enpä usko, hän sanoi. – Moni kyllä tekee kaikenlaista ikävää tyhmyyksissään, ahneuksissaan tai muuten heikkouttaan, mutta tuskin he minua pahempia ovat. Suurimpia syyllisiä lienemme me, jotka ymmärrämme pahuutemme jaksamatta kuitenkaan luopua siitä.

Simee nauroi iloisesti.

– Sitten äiti on oikeassa, pahoja ihmisiä ei ole olemassakaan, hän julisti. – Isä sanoi, ettet sinä ole paha, vaan olet joskus tehnyt vääriä tekoja. Niin tekevät kaikki. Minäkin suutun toisinaan ja olen tukistanut pikkuveljeä ja huutanut rumia äidille.

– Kaikki lapset tekevät sellaista, Dotar sanoi.

Tyttö näytti vakavalta ja närkästyneeltä.

– Sinun pitää sanoa kaikki ihmiset, hän korjasi. – Olen jo iso ja ymmärrän mitä teen.

– Sovitaan niin, Dotar myöntyi.

Oleskeluhuoneesta kantautuivat lasten iloiset äänet. Myös Tardo oli tullut sinne ja istui hiukan syrjässä kiikuttaen poikaansa polvellaan. Simee liittyi muiden lasten leikkeihin, joihin Malee osallistui pitääkseen yllä edes pientä järjestystä. Kirra oli arastellen mukana ja Kaade oli ottanut huolehtiakseen pikkuprinssistä, joka oli hereillä ja kaipasi seuraa. Dotar meni Aken luo, joka tutki karttaa. Hetken kuluttua Tardon poika halusi mukaan lapsijoukkoon ja Tardokin siirtyi kartan luo.

– Oletko jo hankkinut meille laivan? Tardo kysyi Dotarilta.

– Kunpa malttaisitte odottaa, että jokin isäni Meetan laivoista saapuu tai Leoni, joka talvisin tapaa purjehtia Jaminaan, Ake huokasi. – En pidä siitä, että lähdette aluksella, jonka kapteeni ja miehistö eivät ole tottuneita talviseen mereen.

– Emme voi odottaa, Dotar sanoi. – Emme tiedä, koska Meetan laivoja käy, ja Leoni ei ehkä edes poikkea Kratoon. Mutta harkitse sinä vielä, Tardo. Pelkkä merimatkakin on vaarallinen. Olet pienen pojan isä. Voitko vaarantaa henkesi?

Tardo katsoi hellästi lastaan, joka juuri takaa-ajoleikissä pakeni ihastuneesta kauhusta kirkuen Kraton nuorempaa prinsessaa Aminaa.

– Minut on kasvatettu ajattelemaan, että miehellä on velvollisuutensa, hän sanoi. – Lapseni on täällä hyvässä hoidossa. Minulla on klaanipäällikkönä vastuu koko kansasta.

– Minä pelkään, etten ole noin vastuuntuntoinen, Ake totesi. – Otin innokkaasti vastaan vallan, kun se oli tarjolla. Ryhdyin tekemään suuria uudistuksia, mutta jotenkin kuvittelin, että voisin hoitaa klaanin päällikkyyden yhtä huolettomasti kuin merikauppiaan työn. En tajunnut, että myydessäni ja ostaessani olin vastuussa vain omista varoistani ja joukosta työntekijöitä, jotka minun vararikkoni jälkeen pääsisivät muiden palvelukseen. Kokonaisen kansan elämisen edellytyksistä huolehtiminen on aivan muuta. Usein toivon, etten olisi koskaan ryhtynyt tähän.

– Minä taas kuvittelin, että muiden kunnioitus saisi minutkin viimein arvostamaan itseäni, Dotar totesi kuivasti. – Nyt huomaan, että itseinhoni vain vahvistuu valtani kasvaessa. Kunpa arvossa toinen pappisveli, joka perii minun asemani, oppisi ajattelemaan jotain muutakin kuin rahaliikennettä, lainoja ja omaisuusasioita. Hän on hyvä ihminen, mutta hän on aina elänyt varakkaana, eikä ymmärrä mitä on köyhyys.

– Voi köyhän ongelmat ymmärtää, vaikka ei olekaan itse kokenut puutetta, Tardo väitti.

Dotar naurahti.

– Kuulehan, prinssiksi syntynyt, hän sanoi. – Mitä tiedät klaanisi paimentolaisten arjesta?

Tardo heilautti ylpeästi päätään.

– Olen istunut Liton paimentolaisten teltoissa, hän sanoi. – Olen käynyt neuvotteluja heidän vanhimpiensa kanssa ja tavannut tärkeimmät johtajat, sukujaan edustavat naiset. Olen ollut mukana kokouksessa, jossa eri klaanien paimentolaiset pohtivat mahdollista itsehallintoa; olin ainoa paikallaoleva klaanipäällikkö ja tulin ilman sotilassaattuetta, omien paimentolaisteni takaamaan suojaan luottaen. Olen käsittääkseni keskustellut myös äitisi Tenaan kanssa. Etkö olekin Tenaan poika?

Dotar näytti yllättyneeltä.

– Olen Tenaan poika, mutta äiti ei ole kertonut tapaamisestanne.

– Paimentolaisten itsehallintoasiaa ei kannata kovin moni, Tardo huomautti. – Jopa veljeni ja Soji vastustavat sitä. Ehkä äitisi ei tiedä kantaasi.

– Ei varmaan tiedäkään, aika ei ole kypsä siitä puhumiseen, Dotar myönsi. – Vastustus on ankaraa, ovathan alistetut paimentolaiset halpoja tuottajia, edullista työvoimaa ja miellyttävämpiäkin kuin kaupunkien köyhät, koska hankkivat elantonsa itse ja jos eivät siinä onnistu kuolevat näkymättömissä. Ihmisen itsekkyys on suuri, ja paimentolaiset voivat saada ihmisarvoisen elämän vasta kun heillä on päätösvaltaa omissa asioissaan.

– Ei se riitä, sanoi hiljainen tytönääni.

Miehet huomasivat nyt vasta, että Kirra oli jättänyt lapsiryhmän ja istui lattialla heidän vieressään. Hän oli varmaan istunut siinä jo jonkin aikaa kuunnellen. Hän hämmentyi, kun kaikki kolme katsoivat häntä ihmeissään, mutta jatkoi kuitenkin puhettaan.

– Ensin minusta tuntui, että täällä on kaikki erilaista kuin sataman huvikorttelissa, hän sanoi. – Mutta täälläkin määrää Metallin jumala. Äidillä ei ollut enää kuparia tarpeeksi minun ruokkimiseeni. Teillä ei ole riittävästi kultaa Kraton johtamiseen. Paimentolaisetkin tarvitsevat vain metallia.

– Samat lait määräävät joka paikassa, Dotar myönsi. – Mutta ihmisten on voitava päättää omista asioistaan. Muuten toiset päättävät heidän puolestaan ja vievät kaiken metallin itselleen.

Kirra katsoi miestä tarkkaavaisena.

– Ensin on kuitenkin oltava metallia, valta huolehtia omista asioista tulee sitten itsestään, hän sanoi. – Malee antoi minulle vähän kuparia äidille vietäväksi, ja äiti antoi siitä osan miehelle, joka hankkii hänen asiakkaansa. Heti hän sai päättää työvuoroistaan ja siitä keitä saa tuoda hänen luokseen. Hän saa päättää niistä niin kauan kuin Malee antaa minun viedä hänelle kuparia.

– Kirra, mene Maleen luo, Ake ehdotti. – Ajatuksesi ovat kyllä oikeita, mutta meillä on aikuisten asioita puhuttavana.

Tyttö katsoi Akea pyytävästi.

– Haluaisin kuunnella ja oppia, hän sanoi.

Ake ei näyttänyt heltyvän ja Kirra kääntyi Dotariin päin.

– Sinä ymmärrät, eikö niin? hän kysyi. – Sanotaan, että olit lapsena köyhä. Halusit oppia miten voisit auttaa niitä, joilta puuttuu metalli. Minäkin haluan.

– Minä ymmärrän, vaikka olenkin tainnut unohtaa aivan liian paljon siitä, mitä joskus halusin tehdä, Dotar sanoi. – Ole vain siinä, jos Malee antaa sinun olla.

Kirra siirtyi lähemmäs Dotaria.

– Tiedän, ettei kaikkea saa puhua eteenpäin, tyttö sanoi. – Olen tottunut siihen, että on salaisuuksia. Voitte rauhassa suunnitella Jaminan retkeä.

Malee oli juuri antamaisillaan käskyn korjata loput ruoat pöydiltä, kun yksi palvelijoista tuli kumarrellen ilmoittamaan, että merkittävä merikauppias pyysi lupaa tulla tervehtimään. Ake käski ohjata vieraan sisään.

Palvelija tuli hetken kuluttua taluttaen kookasta sokeaa miestä, jolla oli paljon merillä liikkuneen ahavoitunut iho, suora ryhti ja joustavat, rennot askeleet. Pähkinänväriset hiukset oli sitaistu huivilla pois kasvoilta, mutta mies irrotti tullessaan päähinettä toisella kädellään.

– Leoni, Ake huudahti ja kiirehti vastaan. – Et kai ole Jaminaan menossa?

Leoni kaappasi Aken syliinsä ja rutisti karhumaisen iloisesti.

– Jaminaan tietenkin, hän sanoi. – Vien sinne viljalastin ja olen palatessani taas melkoisesti aikaisempaa varakkaampi. Vaikka en minä sinne vain ahneuksissani purjehdi, arvostan kovasti myös Veilin ylpeää kamppailua tuota Mepetan Vormaa vastaan, joka yrittää nielaista naapurikansoja kuin hotkiva koira.

Maleekin kiirehti tervehtimään Leonia.

– Meillä on myös muita vieraita, hän sanoi. – Käy ruokailemaan ja esittelen heidät sinulle.

– Lasten äänet tuntuvat lisääntyneen, Leoni naureskeli samalla kun Malee ohjasi hänet leposohvalle ja siirsi sen eteen pienen pöydän. – Ei kai teidän oma perheenne ole kasvanut noin monella äänellä?

– Pieni prinssi on ilmaantunut viime käyntisi jälkeen, Ake sanoi, samalla kun yksi palvelijapoika kiirehti riisumaan Leonin jalkineita ja toinen oli valmiina heti pesemään jalat, että tämä voisi asettua pitkäkseen.

– Teidän tapanne maata mukavasti ruokaillessa on kyllä miellyttävä, Leoni totesi. – Mutta siihen liittyvä jalkojenpesu nolostuttaa minua aina, niin välttämätöntä kuin se onkin.

– Siihen tottuu, Ake vakuutti. – Enetta ja Amina, tulkaa tervehtimään Leonia ja näyttäkää, kuinka pitkiä olette.

Enetta tuli tottelevaisesti ja Leoni tunnusteli häntä käsillään ja vakuutti hänen kasvaneen. Amina vastusteli.

– Sinä olet sokea niin kuin Simer, Amina sanoi kipakasti. – Sokeat ovat kerjäläisiä ja minä olen prinsessa, eivätkä prinsessat pidä kerjäläisistä.

– Mistä sinä olet tuollaista oppinut? Malee kysyi tiukalla äänellä.

Amina häkeltyi huomatessaan, ettei puhe tainnut olla äidille mieleen, mutta Enetta tuli avuksi.

– Uusi aputyttö sanoi, että sokeat ovat kerjäläisiä, eikä ole oikein, että Simer leikkii prinsessojen kanssa, hän puolusti sisartaan.

Simee ja Simer olivat tulleet Kraton prinsessojen viereen.

– Minusta se oli ehkä vähän tyhmästi sanottu, Enetta lisäsi epäröiden. – Eihän Simer ole kerjäläinen. Eihän, äiti?

Malee ei ehtinyt vastata.

– On olemassa sokeita kerjäläisiä, Leoni sanoi levollisella, ystävällisellä äänellä. – Sokean on vaikea keksiä sopivia töitä, joilla ansaitsisi toimeentulonsa. Mitä luulet, Amina, mitä haittaa sokeudesta on?

Amina pohti vakavana.

– Simer ei saanut palloa kiinni, kun leikittiin, hän sanoi sitten. – Ja kun juostaan, hän törmäilee.

Leoni naurahti.

– Minäkin törmäilen, hän sanoi. – Enkä minäkään saa palloa kiinni, jos se ei kilise tai pidä jotain muuta ääntä. Mutta en minä silti joudu kerjäämään. Minulla on viinitarha kotona Vuorimaassa ja laiva, jolla purjehdin ja käyn kauppaa. Tarvitsen tietenkin apulaisia, mutta aika paljon voin tehdä itsekin. Mitä sinä Simer aiot tehdä isona?

– Voisin ehkä tehdä koristeköynnöksiä, Simer sanoi ujosti. – Se on minusta hauskaa, tein niitä isän kanssa Äitijumalan juhliin. Tai sitten voisin kasvattaa lampaita. Pidän eläimistä. Mutta silloin tarvitsisin kyllä apulaisen, enhän voisi paimentaa yksin.

– Minä voisin tulla sinulle apulaiseksi, Amina sanoi iloisesti. – Jos sinä et ole kerjäläinen, vaikka oletkin sokea, voin tietysti olla sinun apulaisesi.

– Simeristä tulisi hyvä laulajakin, Simee huomautti.

– Niinkö, Leoni ihasteli. – Se työ sopii sokealle hyvin.

– Mutta sehän on vähän niin kuin kerjäämistä, Amina sanoi pikkuvanhasti. – Olen nähnyt sokean kerjäläisen laulamassa torilla.

– Ero on pieni, Leoni myönsi naurahtaen. – Joskus laulajaa pidetään arvossa ja kutsutaan hienoihinkin paikkoihin, mutta joskus voi joutua kerjäämään. Mitä sinä tekisit, Amina, jos olisit yksin jossain vieraassa paikassa ja sinulle tulisi nälkä, mutta sinulla ei olisi mitään, millä ostaisit ruokaa?

Amina mietti otsa rypyssä.

– Sanotaanko pyytämistäkin kerjäämiseksi? hän kysyi lopulta.

– Sanotaan, Leoni vakuutti.

– Sitten minä kerjäisin, Amina sanoi päättäväisesti. – Ei ole väärin kerjätä, jos tarvitsee ruokaa.

– Ei olekaan, Leoni myönsi. – Olet viisas tyttö, Amina, se oli hienosti päätelty. Kerjäläiset ovat vain ihmisiä, jotka tarvitsevat jotain, mitä eivät saa muuten kuin pyytämällä. Laulaisitko meille jotain, Simer?

Simer ujosteli hetken, mutta aloitti sitten epävarmasti, ja kun Leoni hiukan avusti hyräilemällä, poika lopulta lauloi kirkkaalla, varmalla lapsenäänellä Autiomaassa hyvin suositun laulun Tessin kuolemasta. Leoni kuunteli hymyillen, sillä laulu oli hänen laatimansa, ja häntä itseään pyydettiin usein esittämään se. Aken silmät kuitenkin kostuivat ja Malee ei voinut estää kyyneleitään juoksemasta poskille. Tessi oli ollut heille molemmille läheinen.

Kun Simer lopetti ja lapset jatkoivat leikkiään, Malee kertoi Leonille, että paikalla olivat myös Dotar, tämän sisar Kaade ja Tardo. Leoni muuttui heti muodollisemmaksi, hän vieroksui Dotaria. Tardoa hän tervehti ystävällisesti ja sanoi, että voisi ruokailun jälkeen esittää laulun, joka saattaisi kiinnostaa Tardoa.

– Et pääse yllättämään minua, Tardo totesi. – Kuulen sen kyllä mielelläni sinun itsesi esittämänä, mutta laulu on jo ehtinyt Autiomaahan ja palatsissani olen joutunut kieltämään sen esittämisen vierailleni, etteivät nämä luulisi minun ylistyttävän itseäni.

– Mikä laulu se on? Kaade kysyi.

– Se on tehty perinteisen sankarilaulun kaavalla, Leoni sanoi paloitellen samalla näppärästi veitsellä lihaa. – Taustalla on tositapahtuma, taistelu hiekka-aavikon keitaalla. Maalailen ensin mahdollisimman vaikuttavan maiseman, vaimoni Sirena auttoi kuvailemalla kuutamoa ja mustaa taivasta tähtineen, mitäpä minä niistä tietäisin. Verraka, Vuorimaan suuri sotapäällikkö, taistelee Rotaan sotilaan kanssa. Verrakan jalan alla pyörähtää kivi, hän kaatuu selälleen ja odottaa kuolettavaa iskua, mutta Liton nuori prinssi, vasta neljätoistavuotias, ryntää apuun. Ja vaikka kysymyksessä on pojan ensimmäinen todellinen kamppailu ja vastassa kokenut aikuinen...

– Minulla oli silloin onnea, ei voimaa eikä taitoa, Tardo sanoi kiusaantuneena. – Ja laulusi saisi loppua toisin kuin minun voitonriemuuni. Tosiasiassa itkin ja Verraka joutui rauhoittelemaan minua. Ei ihmisen tappaminen ole mitenkään riemastuttava kokemus kenellekään, saati sitten neljätoistavuotiaalle, joka siihen mennessä on käyttänyt aseita vain harjoitusmielessä opettajan johdolla.

– Ei se ole miellyttävää, Leoni myönsi. – Minäkin olen joutunut sekä käskemään muita sellaisiin töihin että toimimaan ihan omakätisestikin, kun laivani kimppuun on hyökätty tai vieraassa satamassa on tullut tappelua. Mielellään sitä välttäisi, mutta en minä ryöstettäväksi tai pahoinpideltäväksi silti vapaaehtoisesti antaudu. Kai sotiminen on hiukan sama asia.

– Vai onko se? Ake kysyi. – Kuvittelin joskus, että erimielisyydet voisi ratkaista neuvotteluin, ja se on yhä haaveeni.

Malee ja Kaade olivat alkaneet kerätä häliseviä lapsia pesulle lähtöä varten. Tardo nousi ja nappasi Kairin syliinsä.

– Tulen mukaan, hän sanoi. – Onhan uusi aika ja käytöstavat ovat vapautuneet, eivät kai palvelijasi kauhistu? Haluan olla poikani seurassa tänä iltana niin paljon kuin mahdollista.

– Palvelijat ovat tottuneet miesten osallistumiseen, Malee vakuutti. – He olivat ensin kauhuissaan, varsinkin jos Ake tai Dotar oli huolehtimassa lapsista ilman että minä olin mukana. Nyt he jo ymmärtävät, ettei lasta kylvettävä mies välttämättä ole karitsan viereen päästetty leijona, vaan voi tuntea rakkautta ja vastuuntuntoa naisen tapaan.

– Minunkin palvelijani tottuivat nopeasti siihen, että osallistun pojan hoitamiseen, Tardo totesi. – Saisipa kaikki uudistukset läpi yhtä helposti.

Enetta jäi jälkeen muiden jo parveillessa ovea kohti. Hän oli muistanut jotain.

– Dotar on luvannut kertoa iltasadun, hän sanoi. – Äiti kertoi sadun yöllä. Heräsin, kun tyhmät sotilaat leikkivät, että Dotar on muka tapettu, ja pelkäsin ja itkin. Mutta ethän sinä ollut kuollut, Dotar, ja nyt on sinun iltasatuvuorosi.

– Tulen kertomaan sen, kun olette vuoteissa, Dotar lupasi.

Lapset kylvettäjineen lähtivät. Ake kysyi, halusiko Leoni lisää ruokaa tai viiniä.

– Kaada minulle vielä sitä erinomaista Miilan makeaa ja lämmittävää juomaa, Leoni pyysi. – Oman viinitarhani tuotteita en viitsi maistella kuin kuumina kesäpäivinä.

– Silloin niiden vaaleus ja raikkaus onkin edukseen, Dotar kehui. – Temppelin kellarissa on sinun viiniäsi aina varastossa. Mutta Leoni, minulla olisi pyyntö. Minä ja Tardo olemme lähdössä Jaminaan. Ottaisitko meidät vaivoiksesi?

Leoni rypisti kulmiaan.

– Tietämättä taustaa? hän kysyi. – Luuletko, että liikkuisin turvallisesti keskenään rettelöivien kansojen keskuudessa, jos suostuisin kyselemättä kuljettamaan yhtä Loputtoman meren rantojen vihatuinta miestä? Liittyykö asia sotilaiden leikkiin, joka taisi olla salamurhan yritys?

Ake selosti tapahtumat lyhyesti mutta mitään tosiasioita salaamatta. Leoni kuunteli vaieten.

– Jos tilanne on tuollainen, otan tietysti Dotarin ja Tardon kuljettaakseni, hän sanoi. – Myös minulla on Jaminaan muutakin kuin kauppa-asiaa. Minulla on ollut tiedustelutehtäviä idässä sen jälkeen, kun Dotar irtisanoi vanhan ylipapin kanssa tekemäni sopimuksen. Jostain syystä hän ei halunnut maksaa minulle siitä, että tuon heille tietoja Vuorimaan asioista. Taisit, Ake, valistaa häntä, että sovin aina Karetan kanssa, mitä kerron.

– Sen verran osaan päätellä itse, Dotar murahti. – Mutta Ake kyllä vetosi minuun, etten surmauttaisi sinua varoituksena muille petoksen yrittäjille.

– Olenkin ihmetellyt, ettei yksikään pappisveli ole yrittänyt työntää tikaria kylkiluitteni väliin, Leoni totesi. – Olin aika varuillani jonkin aikaa, vaikka Kareta vakuutti minulle, että Ake saa rakkaansa luopumaan sellaisista aikeista.

Tuli hiljaista. Ake vilkaisi Dotaria ja hänen ilmeensä oli anteeksipyytävä. Sitten hän kääntyi Leoniin päin.

– Dotar on minun rakkaani vain siinä mielessä, että minä rakastan häntä, Ake sanoi hiljaa. – Kareta on kai ymmärtänyt sen ja tulkinnut sitten loput väärin.

Leoni maistoi viiniään ja huokasi.

– Ymmärrän äänestäsi, Ake, että kajosin arkaan asiaan, hän sanoi. – Mutta luulin, että Dotar vastaa tunteisiisi, jotka minäkin olen huomannut eikä vain Kareta. Siksi puhuin tahdittomasti.

Dotar katsoi Aken silmiä, jotka olivat taas levollisen harmaat. Ake pyöritteli kädessään melkein tyhjää viinipikaria ja tarkkaili nestepinnan liikkeitä. Hänen ajatuksensa tuntuivat harhailevan kaukana.

Hiljaisuus jatkui, ja Leoni kävi levottomaksi.

– Loukkasinko teitä? hän kysyi. – Olen pitänyt suhdettanne selvänä asiana, josta voi puhua vapaasti.

– Samat asiat koetaan eri tavoin eri yhteisöissä, Dotar sanoi. – Sinun, Leoni, on varmaan vaikea kuvitella, mitä kunnianhimoinen ja ylpeä paimentolaispoika tuntee huomatessaan itsessään sellaisia piirteitä, joita kaikki hänelle läheiset ihmiset pitävät häpeällisinä.

Ake hätkähti, viinipikarin liike pysähtyi, ja hän katsoi Dotaria kummastuneena.

– Ehkä osaan aavistella, Leoni sanoi. – Ei ole helppoa olla toisenlainen kuin suurin osa muita ihmisiä, siitä minullakin on kokemusta.

– Sinä et kuitenkaan joutunut valitsemaan kuten minä, koska sinun erilaisuuttasi ei voinut salata, Dotar sanoi.

Ake katsoi ystäväänsä huolestuneena.

– Dotar, hän sanoi varoittavasti. – Ethän puhu sellaista, mitä myöhemmin kadut?

– Sitä en voi tietää, Dotar sanoi. – Mutta kun Leoni äsken rohkaisi sokeaa pikkupoikaa juttelemalla lasten kanssa vammastaan, joka varmasti on vaikea kestää, päätin yrittää jotain samantapaista.

– En tiedä, onko sokeuteni vamma, vai tekeekö sen vammaksi vain se, että on olemassa niin paljon näkeviä, Leoni sanoi. – Olen syntynyt tällaiseksi ja olin kovin tyytyväinen itseeni, kunnes sain tietää, että muilla on jotain oleellista, joka minulta puuttuu.

– Se, että poikana huomasin tuntevani halua muita poikia kohtaan, tuntui minusta kauhistuttavalta, häpeälliseltä vammalta, Dotar sanoi.

Ake näytti nyt melkein hätääntyneeltä.

– Dotar, hän sanoi pyytävästi. – Älä puhu enää, mieti ensin. Voit myöhemmin katua.

Dotar kohtasi Aken huolestuneen katseen hymyillen hiukan.

– Taidan haluta puhua todistajan kuullen, hän sanoi. – Paimentolaisten keskuudessa on kunniallista aloittaa suhde kosimalla julkisesti. Tuulihyrrän kuuluu salailla ja hävetä, mutta olen nyt luomassa uutta perinnettä. Mitä arvelet, Ake, voinko pyytää Toimaa tästä lähtien järjestämään minun yösijani sinun makuuhuoneeseesi?

Ake laski viinipikarin kädestään pöydälle. Hän katsoi yhä Dotaria tarkkaavaisesti, mutta hymyili jo.

– Kulmahuone on tilavampi, hän sanoi. – Minä voin pyytää Toimaa kunnostamaan sen meille, ehkä hän tarvitsee hiukan aikaa tottuakseen ottamaan käskyjä myös sinulta.

Leoni huokasi.

– Ajattelisitte hiukan minuakin, hän moitti. – Selujen keskuudessa laulu Aken ja Dotarin rakkaudesta voisi tulla suosituksi, mutta siihen eivät sovi noin karut vuorosanat.

– Yritän valmistautua kestämään hyvinkin karkeita puheita, Dotar sanoi kuivasti. – Palatsissa tapahtuneet asiat tiedetään pian yleisesti. Ehkä meitä jo nyt on tarkkailtu, saan usein raportin siitä, mitä käytävällä kuunnellut on saanut selville ruokasalin keskusteluista.

– Tuulihyrrä, jota minullekin huudellaan, koska yleensä kuljen jonkun laivamieheni taluttamana, taitaa olla lievimpiä odotettavissa olevia ilmaisuja, Leoni sanoi. – Mutta jos ette pahastu, voisin tehdä laulun, muutetuin nimin, mutta kuitenkin niin, että esikuvat on helppo arvata. Laulut muuttavat mieliä. Olen kaatanut ja nostanut lauluillani enemmän miehiä kuin useimmat sotapäälliköt.

Malee tuli huoneeseen vieressään Kirra, jonka kalpeille kasvoille oli noussut pienoinen hymy. Molempien vaatteet olivat kastuneet ja hiukset olivat sekaisin.

– Lapset on pesty ja he odottavat iltasatuaan, Malee sanoi. – Kirrakin nukkuu lastenhuoneessa, arvelin, että on paras niin. Tardo meni vielä Lykoon luo, mutta sanoin, että hän varmaan löytää teidät kirjastosta myöhemmin illalla.

– Minä tahdon kuulla iltasadun, Leoni ilmoitti.

– Ota kiinni käsivarrestani ja mennään yleisöksi, Ake kehotti.

Yksi palvelustytöistä puuhasi vielä lastenhuonetta yökuntoon. Hän näytti Kirralle vuoteen, joka oli tälle tarkoitettu.

– Onko tämä ihan minua varten? tyttö kysyi ihastuksissaan. – Näin hieno peittokin ja ihanan pehmeä tyyny.

Simee ja Enetta olivat asettuneet vierekkäisille patjoille, Amina ja Simer muodostivat toisen ryhmän. Dotar istui keskelle huoneen lattiaa, ja Ake ja Leoni jäivät ovensuuhun.

– Kerro hurjasta noidasta, Enetta pyysi.

– Ei, kerro sellainen satu, missä on ilkeä kissa ja viisas hiiri, Simer vaati.

– Kerro kamalan kamalista käärmeistä, Amina ehdotti.

– Kerro käärmeistä, kaikki innostuivat. – Kerro oikein kauhean jännittävä satu hirveän hirvittävistä käärmeistä.

– Ei, minä kerron sadun pienistä, mukavista käärmeistä, Dotar sanoi. – Oli isäkäärme ja äitikäärme. Ne asuivat hiekka-aavikolla ja niillä oli koti syvälle hiekan alla, missä oli pimeää ja ihanan viileää. Niille syntyi käärmelapsia, ja pimeässä lapsia ei nähnyt, mutta ne olivat kaikki samankokoisia ja yhtä vilkkaita ja iloisia. Sitten isäkäärme ja äitikäärme veivät lapset ensimmäistä kertaa ulos auringonpaisteeseen. Ne katselivat ylpeinä, miten pienokaiset tulivat ulos hiekalle yksi toisensa jälkeen. Kaikki olivat mustia. Ovatko käärmeet mustia?

– Ovat, Amina sanoi. – Ne ovat mustan mustan mustia.

– Sitten tuli viimeinen käärmelapsi ulos, Dotar kertoi. – Se oli aivan valkoinen. Isä- ja äitikäärme kauhistuivat, mutta ne olivat kilttejä ja yrittivät parhaansa mukaan olla näyttämättä, miltä niistä tuntui. Ne toivoivat, että aurinko aikanaan ruskettaisi valkoisen käärmeen edes vähän enemmän oikean käärmeen näköiseksi.

– Ja toiset käärmelapset nauroivat ja sanoivat, että olet hassun värinen, Simee arveli. – Minullekin nauretaan, kun näen tulevaa.

– Niin ne nauroivat, Dotar myönsi. – Valkoista käärmettä melkein itketti, mutta se oli ylpeä käärme, ja se päätti muuttaa kaupunkiin. Ehkäpä kaupungissa olisi valkoisia käärmeitä.

– Ei ollut, Kirra sanoi äkkiä hyvin varmalla äänellä.

– Ei ollutkaan, Dotar myönsi. – Mutta pieni valkoinen käärme oli ovela. Se ajatteli: ”Minä värjään itseni mustaksi, sitten kukaan ei tiedä, että olen valkoinen.” Ja valkoinen käärme löysi multakasan ja kieritteli siinä ja tuli aivan mustaksi. Sitten se ajatteli: ”Nyt minä olen kaunis ja musta. Voin mennä toisten käärmeitten luo, eikä minulle enää naureta.” Ja se meni ja leikki muiden käärmeiden kanssa ja sillä oli oikein hauskaa. Mutta sitten tuli sade. Mitähän tapahtui?

– Voi ei, Amina huokasi. – Musta multa lähti pois.

– Niin siinä kävi, Dotar myönsi. – Silloin kaikki näkivät, että käärme olikin valkoinen, ja sille naurettiin nyt vielä enemmän kuin ennen. Mutta pieni käärme suuttui ja sanoi: ”Te olette tyhmiä. Ei valkoisessa värissä ole mitään vikaa, se on yhtä kaunis kuin musta.”

– Oikein sanottu, Simer totesi. – Siitä saivat.

– Silloin tuli toinen käärme pienen valkoisen käärmeen luo ja kuiskasi: ”Minä kerron sinulle salaisuuden. Rapsuta vähän minun mustaa nahkaani.” Valkoinen käärme rapsutti ja musta väri lähti siltä kohtaa pois. Toinen käärme sanoi: ”Se on nokea. Noki pysyy paremmin kuin multa. Haluatko sinäkin nokea, niin olet taas musta?” Mitä pieni valkoinen käärme mahtoi vastata?

– Ei se varmaan halunnut, Amina arveli.

– Ja sitten toinenkin käärme sanoi, että sekin pesee noen pois ja alkaa olla valkoinen, Enetta kaavaili.

– Mutta minä olen jo iso ja ymmärrän, että Dotar tarkoittaa, että jokainen saa olla sellainen kuin on, Simee selitti.

– Taisinpa tarkoittaa, Dotar myönsi. – Hyvää yötä.

Hän nousi ja palvelustyttö alkoi sammutella öljylamppuja. Ake ja Leoni toivottivat hyvää yötä. He kulkivat käytävää pitkin kirjastoa kohti, kun takana läimähti ovi ja Enetta juoksi heidän peräänsä paljaat jalat läpsyen lattian kiveykseen.

– Dotar, tyttö huusi itkuisesti.

Miehet pysähtyivät ja Dotar koppasi tytön syliinsä. Lapsi painoi kyyneleiset kasvonsa ylipapin poskea vasten.

– Sinä lähdet jonnekin, missä on vaarallista, tyttö nyyhkytti. – Kuulin, kun isä päivällä puhui siitä äidille. Et saa mennä.

Palvelustyttö oli seurannut karkulaista.

– Tule kiltisti nukkumaan, hän vaati.

– Isä, Enetta itki ojentaen käsiään Akea kohti. – Älä anna Dotarin mennä mihinkään vaaralliseen paikkaan.

– En lähde vielä huomenna, pikkuinen, Dotar vakuutti. – Huomenna lupaan leikkiä kanssasi ja voin lukeakin sinulle jotain hauskaa.

Ake otti lapsen Dotarin sylistä.

– Vien Enettan Maleen lohduteltavaksi, hän sanoi. – Jatkakaa te matkaa.

Dotar kosketti Leonin käsivartta ja tämä otti kiinni niin kuin äsken Akesta. He tulivat kirjastohuoneeseen, ja Dotar ohjasi Leonin tuolin luo ryhtyen itse tarkastelemaan hyllyjä. Hetken kuluttua kirjastoon ilmestyi Aken henkilökohtainen palvelija Toima kattamaan pienelle pöydälle tavanomaisia iltapaloja ja juomia.

– Saitko jo Akelta ohjeet, Toima? Dotar kysyi.

– Kyllä, ylipappi, palvelija sanoi.

Hän yritti ankarasti pitää kasvonsa ilmeettöminä, mutta ei lopulta pystynyt pidättämään valoisaa hymyä. Dotar katsoi häntä moittivasti.

– Olen niin iloinen isäntäni puolesta, etten pysty kätkemään sitä, Toima sanoi katuvana.

Dotar naurahti ystävällisesti.

– Se ei ole suuri virhe, hän vakuutti. – Tiedän, että isäntäsi luottaa sinuun niin kuin vain hyvään palvelijaan voi luottaa. Mutta minäkin pyydän nyt sinulta jotain luottamuksellista. Olet varmaan kuullut, että muutaman päivän kuluttua lähden matkalle, jolla viivyn jonkin aikaa.

– Olen kuullut, ylipappi, Toima sanoi ja katsoi Dotaria valppaana ja kysyvästi.

– Pysy isäntäsi lähellä, vaikka hän ei pyytäisi sitä, Dotar sanoi. – Palkkaa joku toimimaan puolestasi silloin, kun itse et voi olla huolehtimassa hänen turvallisuudestaan.

Dotar otti vyöllään riippuvasta taskusta kangaspussin ja ojensi sen palvelijalle.

– Tämän sisältämillä papereilla saat tarvittaessa temppelistä kultaa, hän sanoi. – Käytä sitä harkintasi mukaan, en tule vaatimaan tilitystä. Onko sinulla kunnollinen tikari?

– Isäntäni ei salli minun pitää mukanani asetta, Toima sanoi epäröiden. – Mutta...

Hän avasi hiukan vaatteitaan ja näytti kainalokannatinta, jossa oli tikari. Dotar tunnusteli sitä ja otti sitten väljän valkoisen hihansa suojasta toisen aseen.

– Tämä on rautaa, sitä uutta ainetta, joka on kovempaa ja parempaa, hän sanoi. – Ota tämä. Suojele Akea, palkitsen sinut palattuani.

– Teen sen ilman palkkiotakin niin hyvin kuin pystyn, Toima vakuutti. – Jos uskallan vielä hiukan poiketa hyvistä tavoista ja puhua itsestäni, niin olen kiintynyt isäntääni ja ymmärrän myös hänen merkityksensä Kraton kansan tulevaisuuden kannalta.

Ja rohkenen vielä kysyä, eikö Ermaa voisi vangita? Hän johtaa kapinan suunnittelua.

Dotar hymyili.

– On hyvä, että olet selvillä siitä, hän totesi. – Mutta vangitsemismääräystä ei voi antaa, kapina puhkeaisi heti. Ake yrittää hallita tilanteen neuvottelemalla, turvaa sinä hänet, ettei vastapuoli ratkaise asiaa tikarilla.

Leoni oli noussut tuolista ja kulki huoneessa hitain, tunnustelevin askelin, käsi suojana edessään. Toima oli tottunut Leonin tapaan liikkua ja tutkiskella kaikkea mitä sattui kohtaamaan, joten hän järjesteli rauhassa pöydän valmiiksi ja poistui sitten. Leoni pysähtyi nurkassa olevan patsaan luo ja tunnusteli sitä käsillään. Se oli tavanomainen Äitijumalaa ja tämän tytärtä esittävä asetelma. Leoni laski kätensä patsaan jalustaan ja naurahti huomatessaan siinä jotain.

– Dotar, tässä on sinun kuvasi, hän totesi.

Dotar tuli katsomaan. Äitijumalan jaloissa oli pieni käärme.

– Se on valkoinen, Dotar huomautti, sillä patsaan maali oli kulunut lähes pois ja käärme hohti marmorinvärisenä. – Minä olen mustan mustan musta.

– Värisi on vain nokea, Leoni sanoi. – Pidän sinusta paljon enemmän nyt, kun musta on irtoamassa.

Ake oli kevytuninen ja tapasi aamuisin herätä Toiman avatessa oven, miten hiljaa se sitten tapahtuikin. Niin hän heräsi nytkin ja katseli, kuinka Toima viritti tulta takkaan. Oli niin varhainen aamu, että yön viileys oli oikeastaan vasta syvimmillään. Koska Dotar oli ilmoittanut matkustavansa Vuorimaahan ja Tardo taas oli lähtevinään Liton paimentolaisalueita tarkastamaan, heidän piti päästä Leonin laivaan pimeän aikaan. Oli parempi mitä vähemmän Erma ja muut juonittelijat tiesivät heidän todellisista päämääristään.

Dotar nukkui rauhallisesti, peite vain puolittain yllään. Hän sieti yhtä hyvin talvisen kylmyyden kuin kesän helteenkin, eihän paimentolaisteltta ollut tarjonnut hänen lapsuusvuosinaan juuri mitään suojaa kumpaakaan vastaan, ja aavikolla vaeltavat miehet ja isommat pojat yöpyivät usein myös taivasalla. Ake nousi, vaihtoi yöllä käyttämänsä pellavavaatteet kiireesti lämpöiseen villa-asuun ja nyöritti kengät suojaamaan jalkoja lattian kylmyydeltä.

Toima oli tuonut ruokatarjottimen ja vaatteet, jotka Dotar pukisi ylleen. Ylipapin puku arvonmerkkeineen jäisi Toimalle, joka huolehtisi sen viemisestä temppeliin. Arvossa toinen pappisveli käyttäisi auringonkehrää toimiessaan sijaisena Dotarin poissaolon ajan.

– Liton klaanipäällikkö on jo valmiina, Toima sanoi hiljaa. – Lähden itse kantamaan hänen ja ylipapin varusteita laivaan, on vaarallista käyttää muita palvelijoita.

– Minä tulen myös saattamaan, Ake sanoi.

Toima pudisti päätään.

– Ei, klaanipäällikkö, hän sanoi melkein käskevästi. – Sinut voitaisiin tuntea ja silloin paljastuisi myös ylipapin matka. Ei saa tulla tietoon, miten kaukana hän on ja miten epävarma hänen paluunsa on. Vihollisesi saisivat sellaisesta uutisesta heti lisää rohkeutta.

– Olet oikeassa, Toima, kuten tavallista, Ake sanoi. – Enemmän kuin itseni ja Kraton puolesta pelkään kuitenkin Dotarin takia. Haluaisin Enettan tavoin kieltää häntä lähtemästä.

– Ylipapin matka on välttämätön, palvelija sanoi. – Onnistuessaan se voi pelastaa meidät. Klaanipäällikkö, aika kuluu. Eikö ylipappi pitäisi herättää?

– Annetaan hänen nukkua vielä vähän aikaa, Ake sanoi. – Hänellä on edessään raskas matka. Talvinen meri on harvoin tyyni. Valitsithan hänelle lämpimät vaatteet ja pakkasithan mukaan lampaantaljaviitan?

– Tein kaiken niin kuin käskit, klaanipäällikkö, Toima vakuutti.

Dotar käännähti vuoteessa ja avasi silmänsä. Niiden unisuus haihtui hetkessä, hän hymyili, venytteli ja nousi sitten istumaan.

– Huomenta, Ake ja Toima, hän sanoi. – Taidatte huolehtia minusta kuin olisin lastenkamarin asukas. Muistakaa, ettei minulla ole palvelijaa mukanani ja kannan ehkä perillä varusteeni itse. En kerta kaikkiaan voi raahata mukana lampaantaljaviittaa.

– Se on tarpeellinen, kääriydyt siihen öisin laivalla, Ake sanoi. – Et osaa kuvitella, miten jäätävää merellä on tähän aikaan vuodesta varsinkin, jos sattuu pohjoistuuli. Voit jättää viitan Leonin laivaan, kun tulette Jaminaan.

Toima siirsi tarjottimen Dotarin ulottuville ja tämä tarttui heti leipään leikaten ison kimpaleen ja vuoli sen päälle juustoa. Ake otti myös leipää, mutta melkein vastahakoisesti, eikä syönyt kuin muutaman palasen. Dotar näytti hyväntuuliselta ja levolliselta. Syötyään hän nousi ketterästi ja pukeutui Toiman tuomiin varusteisiin.

– Olin jo melkein unohtanut, miten mukavaa tavallisella kansalla on, hän sanoi. – Tällaisissa vaatteissa voi liikkua kunnolla, kompastelematta helmoihin.

Ake hymyili. Dotar tosiaan näytti yksinkertaisessa, vain koristelemattomalla nahkavyöllä kiinnitetyssä mekossa vapautuneelta ja iloiselta. Hän sovitti hartioilleen leveää villahuivia, joka oli viittaa vaivattomampi ja monikäyttöisempi.

– Kierrä huivi myös pääsi suojaksi, Ake neuvoi. – Kratossa ei monellakaan ole sellaisia hiuksia kuin sinulla, et pääse tuntemattomana laivaan, jos pidät ne esillä.

– Mustia pitkiä kiharoita on joka toisella, Dotar väitti.

– Ei noin runsaita eikä yhdistyneenä tuollaiseen ryhtiin ja kävelytapaan, Toima huomautti. – Klaanipäällikkö on oikeassa, ylipappi, käytä huivia.

Ake nauroi.

– Huomaatko, Dotar, Toima komentelee nyt sinuakin niin kuin hän on aina komennellut minua, hän sanoi.

– Komenteleva palvelija on kullan arvoinen, Dotar vakuutti. – Lupaa totella häntä poissa ollessani, Ake, että voin olla rauhallinen.

Dotar oli puhuessaan mennyt ovelle ja oli valmis lähtöön. Ake vakavoitui.

– Koora huolehtii sinusta, hän sanoi.

– Ehkä, niinhän väitetään, ettei hän jätä ketään ilman apua, Dotar sanoi hymyillen. – Tosin se on järjenvastaista, olen nähnyt kovin monia, jotka eivät ole tuntuneet saavan minkäänlaista jumalien suojaa. Mutta minulla on niin voimakas halu elää, että jos itse suinkin voin vaikuttaa asiaan, tulen kyllä takaisin.

Ake yritti hymyillä hänkin. Se ei onnistunut, ja Dotarin hymy sammui.

– Olemme jo sopineet kirjeiden salasanoista, Dotar sanoi. – Jos en voi kirjoittaa, lähetän viestintuojan ja annan hänelle mukaan Lykoon rubiinikorun, Tulisydämen. Siitä tiedät, että häneen voi luottaa.

Ake katsoi kiveä, joka välähti himmeässä valossa Dotarin kaulalla.

– Kerroit, että tuo koru antaa rohkeutta, Ake sanoi. – Sinulla on uskallusta liikaakin, älä anna Tulisydämen lisätä sitä.

– Se teki tehtävänsä jo kun pystyin myöntämään tunteeni sinua kohtaan, Dotar vakuutti. – Jos se antaa lisää rohkeutta yhtä hyviin ratkaisuihin, en ole ollenkaan pahoillani.

He tulivat käytävälle ja Dotar käveli reippaasti poispäin, kääntymättä enää. Toima seurasi häntä. Ake jäi seisomaan liikkumatta ja antoi oven sulkeutua takanaan. Toiman kantama heikosti tuikuttava lamppu valaisi poistuvat miehet. Askelten äänet etenivät ja kuuluivat vaimeina vielä hetken, kun valo oli jo kadonnut käytävän mutkan taa.

Äkkiä Ake hätkähti raskaista ajatuksistaan. Jossain liikuttiin. Pimeälle käytävälle tulivat askeleet ja joku lähti Dotarin ja Toiman perään yrittäen edetä nopeasti ja hiljaa. Ake avasi takanaan olevan oven ja käytävälle lankesi huoneesta vaisu valo. Kulkija lisäsi vauhtiaan ja katosi käytävän mutkaan. Ake haki lampun, mutta kun hän tuli takaisin oli ylimääräisen liikkujan tavoittaminen jo mahdotonta. Tämä oli ilmeisesti poistunut ovesta, jonka luota Kouda oli jättänyt vartijan pois, että Dotar ja Tardo pääsisivät ulos huomaamatta. Ehkä kulkija oli tullutkin sitä kautta, tai sitten hän kuului henkilökuntaan.

Toima on oikeassa, on oltava äärimmäisen varovainen, Ake ajatteli masentuneena.

Palatessaan takaisinpäin Ake kuuli lapsen kitinää Maleen huoneesta. Hän koputti kevyesti ja avasi sitten oven. Malee hyssytti vauvaa sylissään ja nosti hymyillen sormen huulilleen. Maleen vuoteen viereen oli siirretty toinen, jossa nukkui Kirra.

– Minulla on ollut levoton yö, Malee kuiskasi. – Kirra-parka näki pahaa unta ja häntä piti rauhoitella. Ei hänestä taida tulla palvelijaa. Joudun hoitamaan häntä niin paljon, että hän alkaa turvata minuun kuin äitiin.

– Hän on liian iso tyttö osatakseen enää muuttua prinsessaksi, Ake arveli. – Pidä hänet lasten joukossa palvelijan asemassa, mutta vaatimatta häneltä muuta kuin mihin hän pystyy. Niin on varmaan paras.

– Voi olla, Malee myönsi. – Miksi sinä olet jo ylhäällä? Joko Dotar ja Tardo lähtivät?

– He lähtivät, mutta heitä vakoiltiin, Ake sanoi.

– On hankalaa, ettei palatsissa liikkumista voi rajoittaa enemmän, Malee totesi huokaisten. – Mutta täytyyhän lapsilla olla jonkinlainen tuntu kodista, emme voi tehdä tästä vankilaa.

Vauva oli tyyntynyt ja nukahtanut uudestaan. Malee laski pienokaisen kehtoonsa.

– Käsken lapsenhoitajan tänne, mennään jonnekin juttelemaan, Malee sanoi. – Minulla on ajatus, josta haluaisin neuvotella kanssasi.

Ake meni edeltä kirjastoon, jossa oli mukavinta istua. Malee tuli kohta. Hän oli nopeasti pukenut ylleen pitkän mekon, mutta hiukset olivat vielä vapaina.

– Tuollainen olit silloin, kun kuljimme yhdessä Sirpissä ja Vuorimaassa, Ake sanoi hymyillen.

– Sinä et enää pitkiin aikoihin ole muistuttanut sitä poikaa, Malee sanoi. – Olit vetäytyvä, rauhallinen ja omissa ajatuksissasi. Nyt olet täynnä huolia.

– Tilanteemme on vaikea, Ake huomautti melkein ärtyneenä. Maleen levollisuudessa oli jotain loukkaavaa, kuin hän olisi ollut huolten yläpuolella.

– Älä pahastu, Malee sanoi ja hymyili niin kuin hän tapasi hymyillä Enettalle, kun tämä kiukutteli. – Olen minäkin ollut huolissani, mutta eihän ketään auttaisi, jos näyttäisin sen. Valvoin yöllä ja ajattelin, että te miehet olette ilmeisesti nyt turvautuneet viimeiseen keinoon, joka teillä on.

– Se on viimeinen keino, Ake sanoi. – Jos emme saa maksetuksi klaanien velkoja Vormalle ja ostetuksi ruokaa kansalle Erma kannattajineen kaappaa vaivattomasti vallan, ja seuraavaksi tulevatkin Vorman sotilaat heidän tuekseen. Kansa on helppo yllyttää tukemaan mitä hyvänsä muutosta, heidän tilanteensa on niin vaikea.

– Tiedän sen, Malee sanoi tyynesti. – Palatsin keittiöltä avustettavien kerjäläisten määrä on lisääntynyt koko ajan. Muutamat lapset ovat jo sairaita ruoan puutteesta. Kurjuus tekee ihmiset välinpitämättömiksi ja julmiksi, rikokset lisääntyvät. Ja koko ajan tyytymättömyys kasvaa.

– Mitä ehdotat? Ake kysyi.

– Haluan käyttää itsenäisesti valtaa, Malee sanoi. – Lain mukaanhan minä olen se, joka antaa ohjeet, tapana on vain ollut, että miehet käytännössä hoitavat asiat.

Ake katsoi vaimoaan kummastuneena.

– Mitä voisit tehdä? hän kysyi. – Kouda valittaa, että tarvitaan yhä kovempia otteita kurinpitoon. Erma kannattajineen käy kaiken aikaa röyhkeämmäksi.

– Heitä tukee kansan epätoivo, Malee sanoi. – Minäkin heittelisin kiviä, jos lapseni olisi kuollut nälkään saamatta apua.

– Jos yrittäisimme lievittää kansan tilannetta edes vähän, meidän pitäisi käyttää jäljelläolevat henkilökohtaiset varamme, Kraton sukupolvien aikana kerätyt kalleudet ja sotilaallisiin tarkoituksiin varatut viimeiset rahat, eikä se edes riittäisi, Ake sanoi. – Jos Dotar ja Tardo sitten palaisivat tyhjin toimin, meillä ei olisi mitään.

– Tardo on käskenyt käyttää Liton kansan hyväksi henkilökohtaisen omaisuutensa ja palatsin sukuaarteet, Malee sanoi. – Dotar jätti sen, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, Kaaden haltuun käytettäväksi paimentolaisten hyväksi. Eikö ole parempi, että köyhdymme kaikki ja jaamme puutteen keskenämme, kuin että seuraisimme kansan kärsimyksiä omaisuuttamme varjellen?

Ake mietti, miten helppo oli vähätellä ihmistä, joka ei tavannut julistaa ajatuksiaan eikä pyrkinyt tekemään näyttäviä tekoja. Hiljainen Malee askarteli ompelutöineen ja tuntui keskittyvän vain lapsiin. Hän ei miettinyt suuria linjoja, koska kärsimys ja avuntarve ei koskaan ollut enempää kuin yksilön kärsimys, yksilön avuntarve. Malee oli nähnyt kansan tilanteen ihmisten hätänä, johon oli vastattava samalla tavalla kuin hän oli vastannut Kirran turvattomuuteen. Kansan hallitseminen ei hänelle ollut peli, jossa oli voittajia ja häviäjiä, se oli pelkkää vastuuta.

– Irrotan kaikki mahdolliset varat ja annan ne käyttöösi, Ake sanoi. – Toimi harkintasi mukaan.

– Haluan määräysvallan myös Koudan yli, Malee sanoi. – Sotilaat saavat vain suojella avuttomia ja ylläpitää järjestystä. He eivät saa hyökätä mielenosoittajajoukkoihin eivätkä olla liian näkyvästi esillä.

– Annan Koudalle käskyn totella sinua, Ake sanoi.

Malee hymyili valoisasti ja kauniisti.

– Aloitan jo tänään, hän sanoi. – Kaade auttaa minua. Järjestämme avustuspisteitä ruoanjakelua varten, perustamme asunnottomille telttakatoksia ja huoltajaa vaille jääneille lapsille hoitokodin. Lisäksi tarvitaan sairashuoneita köyhiä varten, monien terveys on heikentynyt puutteen takia.

Ake arvioi mielessään kustannuksia ja mietti käytettävissä olevia varoja.

– Noin suurellisesti toimien voit jakaa apua puoli vuotta, hän huomautti. – Sen jälkeen ei ole mitään, ei kansalle eikä meille.

Malee pudisti päätään ja näytti hiukan moittivalta.

– Tiedät hyvin, ettei meillä ja lapsilla ole hätää, vaikka menettäisimme kaiken, hän sanoi. – Pakolaisina voisimme valita Sirpin, jossa saisimme Meetalta mitä tarvitsemme, tai Vuorimaan, jossa Kareta huolehtisi meistä. Todellinen hätä on vain niillä, joilla ei ole minne mennä.

Ake kohautti olkapäitään.

– Lupasin, että saat toimia tahtosi mukaan, hän sanoi. – Tunnen, että teet oikein. Halusin vain muistuttaa sinua, että varat joilla voit auttaa kansaa ovat rajalliset.

Malee keräsi hiuksensa niskaan ja otti vyötaskustaan nauhan, jolla sitoi ne.

– Menen keittiölle antamaan ohjeita, hän sanoi. – Aamu alkaa vaaleta, Koudakin on varmaan jo hereillä. Kävisitkö kertomassa hänelle, että sotilaiden liikkeisiin on saatava minun lupani?

– Vaikutat innokkaalta, Ake sanoi naurahtaen.

Malee hymyili.

– Toiminta tuntuu aina hyvältä, hän vakuutti. – Pahinta on silloin, kun ei voi tehdä mitään.

Ake kulki vielä hiljaisten käytävien läpi aulaan ja pääovelle, jossa uninen sotilaspari sinnitteli odottaen vuoronvaihtoa. Pihalla oli kirpeän kylmää ja itäisellä taivaalla loimotti alkavan päivän kajastus. Ake kiirehti kohti Koudan asuntoa. Ovenvartija kertoi isännän olevan hereillä ja ruokailemassa. Hän lähti johdattamaan Akea tämän luo.

Kouda lojui paimentolaisen tapaan mukavasti lattialla tyynyihin nojaillen ja hänen edessään oli kupillinen juomaa, joka höyrysi ja tuoksui herkulliselta. Hän ei hämmästynyt Aken tulosta.

– Haluatko maistaa? hän kysyi ja antoi saman tien palvelijalle käskyn tuoda Akellekin maton, tyynyjä ja kupin.

– Mitä se on? Ake kysyi.

– Taatelimehua, Kouda sanoi. – Lapsena en tiennyt mitään parempaa, ja maistuu se vieläkin.

Ake asettui mukavasti lojumaan ja katsoi armeijansa ylipäällikköä. Kouda oli mies, joka sopeutuisi kaikkeen, tapahtui mitä hyvänsä. Hän oli oppinut elämään palatsissa ja ottamaan vastaan kumarruksia, mutta jos Vorma ja hänen alaisenaan Erma kumppaneineen hallitsisivat Autiomaata, Kouda eläisi taas aavikkorosvona aiheuttaen valtaapitäville pelkoa ja huolta.

– Tuon sinulle uutisia, joista et luultavasti pidä, Ake sanoi.

– Tiedän jo, että Lykoo perheineen lähtee tänään, Kouda sanoi. – Tietysti on hyvä, että hän on toipunut riittävästi jaksaakseen matkustaa, mutta minua lohdutti hänen täälläolonsa, ja moni sotilaista tunsi samoin.

– Minä taas tunnen itseni yksinäiseksi sekä ihmisenä että hallitsijana, kun Dotar on lähtenyt, Ake sanoi. – Mutta se uutinen, josta et tule pitämään, on muuta. Olen luovuttanut vallan Maleelle. Sekä minä että sinä tottelemme tästä eteenpäin häntä.

Kouda naurahti kevyesti. Palvelija asetti höyryävän kupillisen Aken eteen.

– Maista, Kouda kehotti.

Ake nosti kupin huulilleen. Kuuma neste oli makeaa ja hyvää.

– Malee aikoo käyttää kaikki mahdolliset varat kansan hädän lieventämiseen, Ake tarkensi. – Joudut tinkimään sotilasmenoista, myös sotilaiden palkoista.

Kouda hymyili.

– Luulet minun vastustelevan, hän totesi. – Ihmettelet, miksi en tee sitä heti.

– Niin ihmettelen, Ake myönsi.

– Olen viettänyt unettoman yön, Kouda sanoi. – Muutama päivä sitten vain Maleen väliintulo pelasti tilanteen. Jos kansa olisi kiihottajien yllyttämänä alkanut sytytellä tulipaloja, minun olisi ollut pakko komentaa sotilaat hyökkäämään heidän kimppuunsa ja tappamaan heitä kuin vihollisia.

– Oliko tilanne jo niin vakava? Ake kysyi.

– Se oli äärimmäisen uhkaava, Kouda sanoi. – Ja todellisen hädän tullen jokainen mies muuttuu pikkulapseksi, joka etsii äitiä. Mies voi hallita hyvinä aikoina ja uhmata tilapäisiä vaaroja. Kun kokonainen kansa on tuhoutumassa tarvitaan jotain, mitä meidän sukupuolellamme ei ole, Ake. Me osaamme tehdä sopimuksia ja laatia sääntöjä, palkita ystäviä ja tuhota vihollisia, mutta se ei nyt auta. Tarvitaan sitä, mitä äiti yleensä tuntee surkeintakin lasta kohtaan: halua auttaa saamatta mitään palkakseen.

Kouda maistoi juomaansa ja näytti mietteliäältä. Sitten hän lisäsi hiljaa:

– Maleen toimintaperiaatteen hyväksyy jokainen kunniallinen paimentolainen tuhon edessä: tasataan se mitä meillä on ja kuollaan sitten yhdessä, kun kaikki on käytetty.

Alkumatka merellä oli sujunut suhteellisen hyvissä oloissa, mutta yöllä Dotar oli todennut lampaantaljaviitan enemmän kuin tarpeelliseksi. Hän oli aiemmin matkustanut laivalla vain kesäaikaan, ja talvisen meren hyytävä kylmyys hämmästytti häntä. Meri oli muutenkin tähän aikaan vuodesta vihamielisen näköinen, sen leppeä sinisyys oli vaihtunut harmaanvihreäksi uhkaksi.

Toisena matkapäivänä oli vastatuuli ja miesten oli soudettava. Leoni souti itsekin ja Dotar huomasi myös, että raskas työ airoissa lämmitti ja viihdytti. Tardo ei osallistunut soutamiseen, kävi vain katsomassa ja naureskeli, että Dotarista olisi vanhoina aikoina saanut kelvollisen orjan raskaisiin töihin. Dotar tyytyi hymähtämään, hänellä oli paimentolaisajoilta voimaa, jota hän oli ylläpitänyt säännöllisellä harjoittelulla. Illalla kun peseydyttiin Tardo vilkaisi Leonin hartioiden ja käsivarsien lihaksia ja totesi, että soutu taisi olla tehokas tapa hankkia miehinen ulkomuto. Kolmantena matkapäivänä hänkin oli mukana airoissa.

Tuuli oli yltynyt ja se oli paha asia, sillä lähestyttiin Iisipin aluetta, jolloin oli pakko uskaltautua avomerelle. Laivan kapteeni ehdotti poikkeamista Liton satamaan, mutta Dotar ja Tardo vastustivat matkan viivästyttämistä ja Leonikin oli halukas ottamaan riskin. Kapteeni katsoi Leonia hymynkare huulillaan.

– Kunnioitettu, hän sanoi käyttäen vuorimaalaista puhuttelutapaa. – Montakohan kertaa olen mahtanut katua sitä, että ryhdyin palvelukseesi?

– Väität niin aina ennen Jaminan retkeä ja jokaisen kovan tuulen puhaltaessa, Leoni sanoi kevyesti. – Luulet varmaan minun aiheuttavan sekä itäiset sodat että myrskytuulet.

– Et ehkä aiheuta kumpaakaan, mutta etpä pyri niitä kiertämäänkään, kapteeni murisi.

He istuivat ruokailemassa peräkannen suojaisessa katoksessa, kun taivas alkoi muuttua harmaaksi ja aallot iskivät laivan kylkeen mahtavasti kumahtaen.

– Tuuli taitaa kääntyä koilliseen, Leoni sanoi. – Toivottavasti kummallakaan teistä, Dotar tai Tardo, ei ole taipumusta merisairauteen, sillä kohta voimme keikkua.

He olivat tuskin lopettaneet ruokailun, kun laiva jo kallisteli koillismyrskyn kourissa. Meri muuttui harmaaksi, vaahtoavaksi kuohuksi, jonka pärskeet lensivät kannelle asti. Kapteeni tuli juosten Leonin luo.

– Kunnioitettu, palaammeko takaisin ja pyrimme Litoon? hän tiedusteli. Hän joutui huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan aaltojen pauhun ja tuulen ujelluksen läpi.

– Yritetään Elilan saaren suojaan, Leoni huusi takaisin.

– Kunnioitettu, laiva ei kestä.

– Tämä on vahva, ja kiinnitetään turvaköydet.

Kapteeni kiirehti toteuttamaan käskyä. Leoni lähti kannelle. Hän liikkui laivalla kenenkään taluttamatta, tuntien hyvin kaikki paikat. Dotar seurasi häntä, mutta Tardo jäi pahoinvoivan näköisenä istumaan peräkannen suojaan.

Kapteeni seisoi etukannella ja karjui ohjeitaan. Miehet laskivat turvaköysiä, jotka kiristettiin rungon suojaksi. Dotar yritti tähyillä sinne, missä hän kuvitteli Elilan olevan. Hän näki vain harmaana myllertävää merta, joka kaukaisuudessa yhtyi synkkään ja uhkaavaan taivaanrantaan.

Leoni oli pysähtynyt ja Dotar tuli hänen viereensä. Sokea mies oli kääntänyt kasvonsa tuuleen, hänen hiuksensa liehuivat villisti ja hänen kasvoillaan oli innokas, iloinen ilme.

– Et näytä huolestuneelta, Dotar totesi.

Leoni nauroi.

– Rakastan myrskyä melkein enemmän kuin naisen syliä, hän sanoi. – Sokeus on vienyt minulta mahdollisuuden kokea monia niistä vaaroista, joihin näkevä mies voi antautua, mutta tämä minulle on sentään jäänyt. Tuletko mukaan kiristämään köysiä?

– Voinhan yrittää olla avuksi, Dotar sanoi.

Leoni liittyi yhteen miesjoukkoon. Lähimmäksi sattunut ohjasi tottuneesti hänen käsiään kiinni köyteen, jota juuri vedettiin paikoilleen. Dotar liittyi toiseen ryhmään. Oli vaikea pysyä pystyssä, kun laiva äkillisesti kallisteli. Suolavettä roiskui kasvoille, ja äkkiä Dotar tajusi nauravansa kuin Leoni äsken.

– Et taida olla pelkuri, isännän kratolainen ystävä, sanoi vieressä seisova mies.

– Sitä en tiedä, mutta myrskyssä on jotain valtavaa ja kaunista, Dotar sanoi. – Ei tällaista koe maissa.

– Ei koekaan, mies sanoi. – Vaimo haluaisi minun jo jäävän kotiin, mutta en malta. Merenkulku, se on miehen mieleistä työtä. Mikä on nimesi, kratolainen?

Tardoa ja Dotaria ei ollut esitelty miehistölle muuten kuin matkustajina, joita oli kohdeltava yhtä kunnioittavasti kuin isäntää. He eivät kuitenkaan varsinaisesti yrittäneet salata henkilöllisyyttään, ja Dotar sanoi nimensä. Se ei ollut kovin harvinainen nimi, eikä keskustelukumppani selvästikään yhdistänyt sitä Metallin jumalan ylipappiin.

– Minä olen Penta Sirpistä, hän sanoi.

Ryhmää johtava mies huusi komennon ja he kiskoivat. Köysi yritti luistaa sormista, ja Dotar arveli nahan repeytyvän käsistä, mutta sitten luisuminen pysähtyi.

– Hyvä, töitä johtava huusi. – Ja nyt uudestaan.

– Saa nähdä, joudutaanko uimaan, Penta sanoi Dotarille. – Laiva ei pysy reitillään.

Kapteeni oli ilmeisesti huomannut saman.

– Laskekaa ajoankkuri! hän huusi.

– Toivottavasti emme päädy uimaan, Dotar sanoi. – En osaa uida.

– Et osaa? Penta kysyi niin kummastuneena kuin vain merenrannalla kasvanut on kuullessaan moista.

Köysi oli nyt tukevasti paikoillaan rungon ympärillä ja ryhmä siirtyi kiinnittämään toista. Leonin ääni kuului laivan vastakkaiselta sivulta käskien vetää siellä köyttä tiukempaan. Laiva kallistui. Dotar horjahti ja kaappasi kädellään lujasti kiinni kaiteesta. Penta oli tarttunut hänen hihaansa ja nauroi.

– Älä putoa, Dotar, ennen kuin olet oppinut uimaan, hän huusi myrskyn pauhun yli. – Tartuhan taas köyteen ja vedä.

Dotar tunsi itsensä vapaammaksi kuin oli pitkiin aikoihin pystynyt tuntemaan. Hän oli vain yksi joukosta, joka yhteisvoimin ponnisteli mahtavan luonnon armoilla. Se muistutti häntä siitä, millaista oli ollut lapsena vaeltaa uuvuttavia taipaleita aavikolla. Kerran, matkalla markkinoille kameleita myymään, oli jouduttu hiekkamyrskyyn. Isä oli kietonut hänet viittaansa, jonka suojissa hän vaivoin oli pystynyt hengittämään. Hän ei ollut pelännyt. Äitijumalan hallitseman luonnon mahtavuus oli tuntunut turvalliselta, pystyihän tuollaisen myrskyn lähettäjä myös suojelemaan tuuliltaan.

Kun työ lopulta oli tehty, Dotar käveli keulakannelle ja katseli merelle. Myllertävä ulappa oli voimassaan lohdullinen, se hävitti katsojan kuvitelmat omasta merkityksestään. Kooran täytyi olla jotain niin käsittämättömän valtavaa, että ihmisten väliset erot kadottivat siinä mittakaavassa kaiken merkityksensä. Dotar oli varma, että Koora oli hyvä. Kooran hyvyyteen verrattuna ihmisen parhainkaan yritys tai suurinkaan jalous ei voinut olla mitään ja myös ihmisen pahuus kutistui mitättömän, tietämättömän olennon surkeudeksi. Täällä oli mahdollista uskoa siihen, että Koora todella saattoi antaa ihmiselle anteeksi kaiken, minkä tämä oli tehnyt väärin.

Dotar ei koskaan ollut liannut käsiään varsinaiseen surmatyöhön tai väkivaltaan, mutta hän oli tehnyt ehdotuksia, jotka aikaisempi ylipappi oli määrännyt toteutettaviksi, ja sitten hän oli itse ylipappina jakanut käskyjään. Hankalia vastustajia oli raivattu tieltä joko salamurhalla tai kertomalla heille, että oli viisainta päättää päivänsä itse, jos halusi kuolla kauniisti. Rahvaan vastarintaa taas nujerrettiin valitsemalla näkyvimpiä epäkunnioittavasti käyttäytyviä julkisesti rangaistavaksi. Dotar oli rajoittanut näytökset pelkäksi ruoskimiseksi ja kieltänyt kekseliäämmät kidutuskeinot, mutta hän ei tuntenut ansiotaan suureksi. Se oli vääryyden vähentämistä, ei sen poistamista.

Kaikki tapahtui Metallin jumalan papiston vallan lisäämiseksi ja sen temppelin rikkauksien keräämiseksi. Rikkautta ja valtaa hän oli ajatellut käyttää hyvien asioiden edistämiseen, niin hän yritti vakuuttaa itselleen. Mutta tietenkin hän oli toiminut ja toimi yhä myös oman asemansa turvaamiseksi.

Oli tuntunut valitettavalta mutta väistämättömältä, että merkittävimmät voitot hankittiin vääryydellä. Kaupat piti tehdä niin, että vastapuoli hävisi, mitä enemmän sitä parempi. Velkakirjat piti laatia niin, että velallinen mieluiten maksoi ensin korot, sitten sakkokorot ja lopulta menetti lainaajalle pantinkin. Oli tietysti ikävää, jos velallinen lopulta tuhoutui menetettyään kaiken, mutta oikeudenmukaista ja samalla todella tuottoisaa kauppaa ei ollut olemassakaan, eikä kohtuullisen voiton avulla luotu kohtuuttoman vaurasta temppeliä.

Metallin jumalan papin ei yleensä tarvinnut nähdä aiheuttamaansa kärsimystä. Dotar oli kuitenkin mennyt paikalle, kun Tuhovuoren uusimman kaivoksen keskeneräinen kuilu sortui surmaten monia ja vahingoittaen vielä useampia. Kukaan ei ollut syyttänyt häntä, eivät edes kuolleiden omaiset eikä molemmat silmänsä menettänyt nuori mies, joka oikeastaan oli vielä melkein lapsi. Dotaria oli ylistetty vastuuntunnosta, kun hän osallistui pelastustöihin ja järjesti myöhemmin uhreille korvaukset, jotka olivat epätavallisen hyvät. Autiomaassa oli totuttu kaivoskuolemiin ja hiekkakivivuorten sortuviin käytäviin.

Dotar itse tiesi syyllisyytensä ja hän tiesi sen yksin. Edes Akelle hän ei ollut kertonut, että kaivostöiden valvojan mielestä kuilut eivät vielä olleet turvallisia. Varsinkin se alin poikkikäytävä, joka sitten oli sortunut, oli ollut vailla tarpeellista vahvistusta. Mutta metallia tarvittiin kipeästi, sille oli vakavarainen ostaja, joka ei tinkinyt hintaa, ja Dotar teki päätöksensä. Työmiehet lähetettiin kuiluihin.

Tässä, keskellä myrskyävää harmaata merta ja hyytävää tuulta, joka toi mukanaan suolaisia pärskeitä, Dotar jaksoi ensimmäistä kertaa uskoa, että Kooralta todella saattoi saada anteeksi senkin, mitä hän oli tehnyt. Hän tunsi, ettei ollutkaan niin merkittävä kuin oli luullut; juuri pahojen tekojensa suuruuden takiahan hän oli ajatellut, ettei Kooran anteeksianto riittäisi. Oli ollut ylpeyttä ajatella niin.

Hän palasi hitaasti kohti peräkantta laivan reunakaidetta seuraillen. Leoni seisoi keskimaston luona jutellen kapteenin kanssa. Tardokin oli tullut pois suojasta ja tukeutui mastoon yhä pahoinvoivan näköisenä. Dotar kääntyi katsomaan merelle. Valtava aalto vyöryi kohti. Samantien se pärskähti kannen yli ja keikautti rajusti laivaa. Dotar haparoi saadakseen otteen kaiteesta mutta ei tavoittanut sitä, ja kun laiva huojahti takaisinpäin hän tajusi paiskautuvansa laidan yli. Hän ei tuntenut pelkoa. Valtava voima, jota hän ei voinut millään lailla vastustaa, ei ollut paha eikä uhkaava. Vesi ei tuntunut kylmältä, kun hän vajosi sen sekaan. Hän pidätti hengitystään ja yritti päästä pinnalle, mutta sitten tajunta sammui.

Dotar palasi jostain hyvin kaukaa tietämättä ensin missä oli. Hänen oli hirvittävän kylmä. Sitten hän kuuli Leonin puhuvan ja tajusi laivan keinuvan. Hän oli omassa makuusuojassaan, lampaantaljaviittaan käärittynä, ja Leoni piti hänen huulillaan pikaria ja pyysi häntä juomaan. Hän totteli ja nieli kulauksen lämmintä, makeaa nestettä.

– Hän toipuu, Leoni sanoi. – Hän hengittää jo aivan normaalisti. Onneksi Penta tiesi, ettei hän osaa uida, ja hyppäsi heti perään.

– Olisi tainnut olla viimeinen hyppyni, isäntä, ellet olisi tullut toiseksi ja ymmärtänyt ottaa pelastusköyttä mukaasi, Penta sanoi. – Mutta tietysti on hyvä, että mitään harkitsematta hyppäsin heti, koska mies oli jo tajuton, kun sain hänestä otteen.

– Voinko vielä auttaa Dotaria jotenkin? Tardo kysyi.

– Olet hieronut ja hoidellut häntä koko sen ajan, minkä hän oli tiedoton, Leoni sanoi. – Nyt ei ole enää mitään hätää. Jätetään Penta huolehtimaan Dotarista ja palataan kannelle. Tarvitset itsekin jo lepoa.

Tardo naurahti hiukan.

– Sinä, Leoni, tarvitsisit hoitoa, hän sanoi. – Sinulla on melkoiset ruhjeet kasvoissasi ja varmaan vartalossakin, kun myrsky paiskoi teitä laivan kylkeä vasten kiskoessamme teitä ylös.

– Samat jäljet on taatusti Pentalla ja Dotarillakin, Leoni totesi kevyesti. – Lisäksi jouduin takomaan Dotaria selkään aika pahasti saadakseni veden pois keuhkoista ja hengityksen taas kulkemaan. Pienet kolhut eivät merkitse mitään, jos mies saadaan pelastetuksi. Kovin usein käy niin, että laidan yli pudonnutta ei saada myrskyssä nostetuksi, ja jos saadaankin, ei hengitys ala enää kulkea.

Dotar ei pystynyt puhumaan ja muut tuntuivat ymmärtävän sen. Leoni toivotti hänelle paranemista ja nousi sitten. Tardo tuli ja laski keveästi kätensä hänen otsalleen.

– Jos olisit kuollut, olisin tuntenut menettäväni veljen, hän sanoi.

Penta jäi istumaan Dotarin vierelle, korjasi huolellisesti hänen asentoaan ja levitti peitettä paremmin.

– Tärkeintä on, että lämpenet, Penta sanoi levollisesti. – Talvinen meri ei tapa vain hukuttamalla vaan myös jäähdyttämällä. Vaara on ohi vasta sitten, kun lakkaat palelemasta.

Dotar nukahti ja heräsi siihen, että Penta pyysi häntä juomaan. Nyt hän sai niellyksi monta kulausta ja pystyi sitten puhumaan.

– Mitä se on? hän kysyi.

– Keitettyä hunajavettä, Penta sanoi. – Mitä enemmän saat juoduksi sitä nopeammin lämpenet.

– Olet Sirpistä, Dotar sanoi. – Uskotko Kooraan?

– Eiköhän jokainen sirpiläinen usko, Penta arveli. – Mutta kai muutkin kansat tavoittelevat samoja asioita omien jumaliensa kautta. On eri tapoja yrittää ymmärtää asioita, joita kukaan ei voi kunnolla käsittää.

Dotar sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne ja katsoi vieressään istuvaa miestä. Penta näytti huolehtivalta ja ystävälliseltä eikä hiukkaakaan kummastuneelta, ihmiset kai kuolemanvaarasta pelastuttuaan halusivat yleensä puhua juuri tällaisista asioista.

– Äitijumalahan on autiomaalaisten perinteinen jumala, Penta totesi. – Minusta Äitijumala muistuttaa Kooraa, samoin isännän jumalatar ja vuorimaalaisten Ukkosjumala. Minun mielestäni heistä tosin on vähemmän apua kuin Koorasta, mutta en varmaan ymmärrä heitä täysin. Ihminen tietää tietenkin vain oman jumalansa tuoman avun. Jaksaisitko taas juoda vähän hunajavettä?

Dotar joi ja hytisi samalla rajusti.

– Älä huolestu, tuo on hyvä merkki, Penta sanoi. – Lämpenet koko ajan. Äitijumalaanko sinä turvaat, Dotar?

– Ystävä, Dotar sanoi hiljaa. – Olen Metallin jumalan ylipappi.

Penta katsoi Dotaria kuin epäillen, että tämä oli sittenkin luultua huonommassa kunnossa. Hän koetti otsaa ja sitten vielä kaulavaltimoa. Todettuaan ettei mitään ollut vialla hän katsoi Dotaria silmiin ja huokasi.

– Taidat puhua totta, hän sanoi alistuneesti. – Onhan nimesi sama kuin hänen, ja olen nähnyt hänet kaukaa, kun hän puhui. Hänellä oli juuri tuollainen mustakiharainen tukka kuin sinullakin, ja sanovat häntä hyvin kaunispiirteiseksi.

Penta tuntui heti etääntyvän hoidettavastaan ja muuttuvan varautuneeksi.

– Et olisi tainnut vaarantaa henkeäsi minun pelastamisekseni, jos olisit tiennyt, kuka olen, Dotar sanoi väsyneesti.

Penta naurahti kuivasti.

– Minulla oli kerran oma laiva, hän sanoi. – Olin sijoittanut siihen koko omaisuuteni. Saadakseni urani merikauppiaana hyvään alkuun lainasin Metallin jumalan papistolta kultaa ensimmäisen lastin ostamiseen. Se tapahtui vanhan ylipapin eläessä. Sitten vaihtui valta, ja uusi ylipappi määräsi lainat erääntymään. Minulle selitettiin, että hän tarvitsi varoja merkittäviin hankkeisiin. En pystynyt maksamaan ja menetin pantin, laivani.

– Olen aiheuttanut paljon sellaista, Dotar sanoi väsyneesti. – Ehkä olisi ollut parempi, jos olisit jättänyt minut pelastamatta. Juuri ennen mereen putoamistani minulla oli hyvä olo. Uskoin, että Koora voi antaa jopa minunlaisellenikin anteeksi.

Hän sulki silmänsä ja makasi hiljaa. Hetken kuluttua Pentan käsi laskeutui hänen otsalleen.

– Dotar, tein väärin, Penta sanoi. – Olet heikko ja vasta toipumassa ja minä pahoitin mielesi. Yritä taas juoda hunajavettä.

Dotar avasi silmänsä ja niissä oli väsynyt, lohduton suru. Penta katsoi hoidettavaansa häkeltyneenä.

– Kaipaatko todella Kooran apua? hän kysyi.

– Kaipaan, Dotar sanoi.

– Sitten vakuutan sinulle samoin kuin äiti vakuutti minulle, kun olin pikkupoikana tehnyt pahaa ja pelkäsin Kooran suuttuneen. Vakuutan sinulle, että Koora on antanut sinulle anteeksi kaiken väärän, mitä olet tehnyt. Sinun tarvitsee vain uskoa se, ja sen jälkeen se on varmaa. Jos haluat tulla oikein vakuuttuneeksi, sano ääneen, että haluat uskoa. Koora ei sitä vaadi, mutta se auttaa sinua itseäsi.

– Haluan uskoa, Dotar sanoi.

Hän ei palellut enää ja hänen olonsa oli hyvä ja levollinen. Pentan auttaessa hän joi hunajavettä kokonaisen kupillisen ja sitten hän vajosi syvään, rauhalliseen uneen. Hän nukkui yhä kun laiva pääsi Elilan satamaan. Hän heräsi vasta Pentan tuodessa ruokaa, ja syötyään hän halusi nousta eikä Penta vastustellut, vaan totesi hänen toipuneen täysin.

Myrsky tyyntyi jo seuraavana päivänä ja he lähtivät taas liikkeelle. Vaikka laivamiehet joutuivat soutamaan osittaisessa vastatuulessa, he saavuttivat Jaminan kolmessa vuorokaudessa. Sekä Dotar että Tardo hämmästyivät tavasta, jolla Leoni otettiin vastaan satamassa. Häneen ei suhtauduttu niin kuin merikauppiaaseen, vaan hän oli selvästi valtiovieras. Laivan saavuttua sataman suulle sitä varten tyhjennettiin paras laituripaikka, jolta kemerien kauppalaiva joutui väistymään. Virkailija, jonka korkean arvon ymmärsi kultakorujen määrästä, kumarteli Leonille ja kyseli hänen toivomuksiaan.

Leoni puhui sujuvasti itäistä kieltä ja antoi ohjeensa kuin käskemään oikeutettu ainakin: laiva jäisi purkamaan lastiaan, mutta hän ja kaksi ystävää tarvitsivat mukavan majoituksen. He olisivat kuningas Veilin käytettävissä heti majoituttuaan, milloin vain tälle sopi.

Virkailijan mentyä Leoni neuvotteli Dotarin ja Tardon kanssa. Leonin käytökseen oli tullut itsevarmaa arvokkuutta, jonka takia toiset täysin unohtivat säälin, mitä sokeus herättää. Dotarille Jaminan tilanne oli vakoilijoiden antamien tietojen perusteella osittain tuttu, mutta Leoni selosti asiaa Tardolle. Koko pieni, vuoristoinen maa oli Mepetan joukkojen piirittämä, mutta pystyi sijaintinsa takia puolustautumaan hyvin. Maahan pääsi vain muutamaa kapeaa solaa tai meritietä käyttäen, ja merialuetta puolusti Jaminan erinomainen sotalaivasto.

– Veilin valta on suurempi kuin Autiomaan klaanipäälliköiden, joiden pitää noudattaa klaanien yhteisiä lakeja, tai Vuorimaan Karetan, jonka on kuunneltava myös varakuninkaita, Leoni sanoi. – Hän on myös hyvin arka arvostaan, joten joudutte käyttäytymään tavalla, jonka voitte kokea hiukan nöyryyttävänä. Pyydän teitä yrittämään, myös minun turvallisuuteni takia. Veili ei häikäile surmauttaa vieraitaan, jos kokee tulleensa loukatuksi.

– Selitä vain mitä teemme, me toimimme ohjeittesi mukaan, Dotar vakuutti.

– Hänen kanssaan ei saa aloittaa keskustelua, ellei hän anna lupaa, Leoni sanoi. – Lupa pyydetään hänen vieressään seisovaa vartiosotilasta puhutellen ja Veili antaa luvan nyökkäämällä.

Leoni hymähti.

– Kuten ymmärrätte, tapa on minulle hankala, hän jatkoi selostustaan. – Siksi Veili antaa minun, mutta vain minun, pyytää puhuttelulupaa suoraan häneltä itseltään ja vastaa siihen ääneen.

– Miten häntä on puhuteltava, jos puheluvan saa? Tardo kysyi.

– Häntä nimitetään useimmiten loistavaksi, Leoni sanoi. – Muitakin ylistyssanoja saa käyttää, kuten viisauden lähde ja Jaminan ylpeys. Niitä saa myös itse keksiä, ja siinä minun lauluntekijän taitoni tietysti on eduksi.

– Hän vaikuttaa vastenmieliseltä ihmiseltä, Tardo sanoi. – Toivottavasti osaan hillitä itseni. Olen yhä enemmän oppinut halveksimaan tyhjää ylpeyttä ja merkityksettömiä kunnioituksen vakuutuksia.

– Tulette huomaamaan, että Veili on ristiriitainen mies, Leoni sanoi. – Hän on ollut kansansa tuki ja onnistunut pelastamaan maan Vorman orjuudelta. Mutta hän on myös hyvin epäluuloinen, melkein sairauteen asti. Hän pelkää koko ajan petosta ja juonittelua.

– Ehkä hän pelkää aiheellisesti, Dotar sanoi. – Varmaan Vorma kokeilee myös lahjontaa ja juonia saadakseen Jaminan valtaansa.

– Juuri siksi olen täällä, Leoni sanoi ääntään alentaen. – Karetan tiedustelijat ovat saaneet selville Vorman juonen, joka minun pitäisi estää paljastamalla se Veilille. Ihmettelen vain miten se voi onnistua. Vorman lähettämä mies on päässyt Veilin uskotuksi, tuo Meker on nykyään hänen tärkein neuvonantajansa. Minun on päästävä puhumaan Veilille Mekerin kuulematta ja minun on vielä saatava Veili uskomaankin paljastukseni. Tarvitsen siis todisteita.

– Enpä kadehdi tehtävääsi, Dotar huomautti. – Jos epäonnistut, päädyt kivitettäväksi. Eikö se ole täkäläinen tapa surmata petturit?

Leoni hymähti kuivasti.

– Jokaisessa tehtävässä on vaaransa, hän sanoi. – Ja jos epäonnistun, vaarassa on myös laivani miehistö matkustajineen, ja teidän asianne siinä sivussa, Dotar ja Tardo. Siksi olenkin ajatellut, että ensin on järjestettävä kuntoon Autiomaan tarvitsema apu. Sitten lähetän laivani paluumatkalle ja teidät sen mukana. Vasta sen jälkeen ryhdyn omaan yritykseeni. Jos onnistun, kotimatka kyllä järjestyy, ja jos en onnistu, en tarvitse enää kuljetustakaan.

– Olet rohkea mies, Leoni, Dotar sanoi. – Tehdään niin kuin ehdotit.

– Ongelma on myös, miten esittelemme sinut, Leoni huomautti. – Metallin jumalan papisto ei ole suosittu täällä.

– En usko, että se on sitä missään, Dotar sanoi. – Mutta voinhan edustaa vain Kratoa ja Akea. Minulla on häneltä valtakirja, olen oikeutettu tekemään hänen nimissään sitovia sopimuksia.

– Olet kuitenkin Metallin jumalan ylipappi, Leoni sanoi.

Dotar naurahti pehmeästi.

– Mehän olimme Elilan satamassa kolme päivää sitten, hän sanoi. – Sieltä Kratoon lähtenyt laiva on ilmeisesti purjehtinut myötätuulessa. En usko, että minulla enää on mitään asemaa.

– Mitä tarkoitat? Leoni kysyi.

– Lähetin Elilasta Kratoon purjehtivan laivan mukana kaksi kirjettä, Dotar sanoi. – Toisen Akelle ja toisen Metallin jumalan temppelin arvossa toiselle pappisveljelle. Jälkimmäisen mukana on minun luopumisilmoitukseni, joka tekee hänestä arvossa ensimmäisen.

– Teit yllättävän teon, Leoni sanoi päätään arvelevasti pudistaen. – Mutta jotain sen kaltaista sinulta saattoi odottaakin, valkoinen käärme. Ja tietysti on helpompi esitellä sinut tuosta papistosta luopuneena ja vain Kratoa palvelevana.

Kapteeni tuli ilmoittamaan, että kuningas Veilin lähettämä saattue oli hakemassa vieraita. Hän tiedusteli, ottaisiko Leoni mukaan jonkun laivamiehistä taluttajakseen.

– Uskon tulevani toimeen seuralaisteni avulla, Leoni sanoi. – Myös Veili antaa tarvittaessa käyttööni taluttajan, mutta se tietysti rajoittaa vapauttani, auttaja on samalla vartija.

– Jos minun käsivarteni kelpaa, et tarvitse muita, Dotar sanoi.

– Aioin juuri vakuuttaa samaa, Tardo huomautti. – Voimme sopia, että jompikumpi meistä on aina käytettävissä.

Varastot, kauppakojut ja vaatimattomat talot olivat satamassa tiiviisti vierekkäin. Varsinainen kaupunki oli ahdettu roikkumaan sataman yläpuolelle vuoren rinteeseen. Veili oli lähettänyt vastaan sotilasryhmän ja parihevosten vetämät vaunut. Vaunut ja sotilaat veivät kapeilla kujilla tilaa niin, että ihmiset joutuivat väistymään ovisyvennyksiin. Vaikka ei olisi ymmärtänyt itäistä kieltä, olisi tajunnut, ettei heitä tervehditty pelkästään ystävällisesti.

He jättivät satama-alueen ja nousivat keskustan hieman leveämpiä mutta hyvin jyrkkiä katuja ylöspäin. Keskustan talot olivat suurempia, selvästi vauraampia ja useampikerroksisia. Linna kohosi pienellä, erillisellä kukkulalla kaikkien muiden rakennusten yläpuolelle.

– Autiomaalaisia sanotaan mahtaileviksi, mutta kyllä ihmiset täälläkin näyttävät osaavan koristautua, Tardo sanoi tarkastellen keskustassa liikkuvia. – Olisikohan minun pitänyt ottaa edustavammat asuni mukaan?

Leoni naurahti.

– Veili vaatettaa meidät, hän sanoi. – Täällä on ylenpalttinen tapa kietoa mieluinen vieras kalleimpiin mahdollisiin lahjoihin.

– Entä mitä vähemmän miellyttäville tapahtuu? Dotar tiedusteli.

– Veili on omaksunut eräitä Mepetan Vorman vähemmän mukavia tapoja, kuten kidutuksen, Leoni sanoi käyttäen Vuorimaan kieltä, jota täällä ei osattu, mutta jota sekä Dotar että Tardo ymmärsivät. – Tavallisesti täkäläinen käsittely tehdään metalliketjuilla, joissa on teräviä koukkuja. Erityisen mielellään ruhjotaan kasvot, sen katsotaan herättävän terveellistä pelkoa muissakin. Toinen Veilin mielellään jakelema huomionosoitus on sormien katkominen. Jos katsot tarkkaan, moni hänen läheisistäänkin on menettänyt sormen tai pari, kun Veili on käskenyt kuulustella tätä.

Tardo pudisti päätään.

– Veili ei vaikuta miellyttävältä hallitsijalta, hän sanoi. – Ihme ettei häntä ole syösty vallasta.

– Sitä on moni yrittänyt, Leoni sanoi. – Siksi Veili onkin kovin epäluuloinen. Vallanperijä on hänen serkkunsa Teuka, jonka Veili on pelkän epäluulonsa takia karkottanut vuorille. Se oli todella epäviisas teko. Kansa kannattaa Teukaa ja täkäläinen Vanhus, jota pidetään Isäjumalan tahdon ilmoittajana hiukan samaan tapaan kuin Autiomaassa Lykoota Äitijumalan viestintuojana, on sanonut Isäjumalan haluavan, että Veili luovuttaa vallan Teukalle. Teuka itse on ilmoittanut, ettei syrjäytä Veiliä lainvastaisesti.

– Ei kai Teukan isä ole Lakmee? Dotar kysyi.

– Minun käsittääkseni on, Leoni sanoi.

Dotar kertoi nyt vasta seuralaisilleen Lykoolta saamastaan korusta ja sen merkityksestä.

– Tulisydän on siis kaiken aikaa ollut näkyvillä kaulallasi? Leoni kysyi huolestuneena.

– Se on ollut esillä, Dotar sanoi.

– Se on myös hyvin näyttävä ja se on varmasti huomattu, Tardo vahvisti.

– Sitten sitä ei enää kannata piilottaa, Leoni sanoi. – Koska Lykoo kertoi, että Teukan miehet tuntevat korun ja tietävät sen merkityksen, myös Veilin miehet tietänevät saman. Jos Veili kysyy jotain Tulisydämestä ja pääset kertomaan Lykoosta, asia saattaa selvitä ongelmitta.

– Entä jos hän ei kysy? Dotar pohti.

– Kai me jotain keksimme, Leoni sanoi, mutta hänen äänensä oli hyvin huolestunut.

Vaunut tulivat korkean muurin luo ja ajoivat sisään suuresta portista. Sitten ne pysähtyivät. He nousivat vaunuista ja heidät johdatettiin puutarhan läpi runsaasti koristellun, punertavasta kivestä rakennetun talon luo. Vastassa oli orja, joka tiedusteli Leonin toivomuksia. Leoni antoi taas ohjeensa luontevan käskevästi: he tarvitsisivat yhteisen huoneiston ja yhden orjan hoitamaan palvelutehtäviä. Lisäksi he haluaisivat välittömästi kylpeä.

Laivamatkan jälkeen kylpy tuntui todella tarpeelliselta ja Leoni selitti muille, että he saisivat kylvettyään Veililtä vaatteet käyttöönsä. He saisivat uudet jokaisen kylpykerran jälkeen ja mieluisimmat he saivat pakata mukaansa lähtiessään.

Kylpyosaston ylellisyys hämmästytti jopa Dotarin, vaikka Metallin jumalan temppelin vastaavat tilat olivat komeat. Marmori oli erikoista ruusunpunaista laatua ja taidokkaat siniset lasitukset ja kultaukset koristivat seiniä ja pylväitä. Vesi oli jo valmiina altaissa ja voiteiden tuoksu leijui ilmassa.

– Onko täällä naisorjat? Tardo kauhisteli. – En ole käyttänyt naista peseytymisapuna sen jälkeen kun lastenhoitaja luopui niistä tehtävistä.

– Heitä emme voi vaihtaa emmekä lähettää pois, sitä pidettäisiin kovin omituisena, Leoni sanoi. – Arvostetuille vieraille valitaan kauniit ja nuoret kylvettäjät, ja heitä voi käyttää myös henkilökohtaisiin palveluihin. Jos haluat yksityisyyttä, voit pyytää jonkun heistä kanssasi erilliseen osastoon.

– Ihan kuin vanhoina aikoina Autiomaassa, Tardo sanoi. – Olin vain silloin liian nuori niihin iloihin ja nyt olen jo oppinut ajattelemaan, ettei naista saa kohdella kuin esinettä.

Leoni naurahti.

– Vaikka juuri minun seluna pitäisi ajatella noin, kiusaus tarttua tarjoukseen on melkoinen, enkä väitä, etten koskaan olisi täällä langennut, hän sanoi.

Dotar oli riisuutunut ensimmäisenä ja nyökkäsi yhdelle tytöistä. Tämä oli pitkä ja muita vaaleampi, totisen ja hiukan ujon näköinen. Tytön katse, joka selvästi yritti kaihtaa Dotarin alastomuutta, pysähtyi miehen kaulalla olevaan koruun. Hänen silmiinsä tuli hämmästynyt, kysyvä ilme.

Leoni oli myös riisuutunut ja asettunut pestäväksi. Tardo seurasi esimerkkiä yhä hiukan häkeltyneen näköisenä. Dotaria palveleva tyttö vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi:

– Miten sinulla on veljeni Lykoolle antama koru?

Dotar aikoi vastata, mutta tyttö pudisti varoittavasti päätään.

– Pyydä minut palvelemaan yksityisesti, hän kuiskasi.

Dotar naurahti ja nousi penkiltä, jolle jo oli asettunut.

– Tule, hän sanoi.

Tyttö johdatti hänet sivummalle, kauniisti koristeltuun erilliseen huoneeseen. Hän katsoi Dotaria silmissään hiukan pelokas ilme ja yritti yhä karttaa alastoman miesvartalon näkemistä niin hyvin kuin se oli mahdollista.

– Anna minulle pyyhe, ettei sinusta tunnu noin pahalta, Dotar sanoi.

Tyttö haki pyyhkeen ja Dotar kiersi sen ympärilleen.

– Olen Adea, Teukan sisar, tyttö sanoi. – Kun veljeni joutui pakenemaan Veiliä vuorille, minusta tehtiin orja. Mieluiten olisin paennut hänen kanssaan, mutta minua vartioitiin. Miksi sinulla on Tulisydän? Onko Lykoo lähettänyt sinut auttamaan?

Tytön katse oli toiveikas ja tuntui pahalta tuottaa hänelle pettymys.

– Lykoo antoi sen minulle, että Teuka tietäisi minut ystäväksi, Dotar sanoi. – Mutta hän ei aavistanut, että veljesi on joutunut epäsuosioon.

– Et siis tullut auttamaan veljeäni? tyttö kysyi.

– Olen omilla asioillani, Dotar sanoi.

Tyttö vajosi istumaan vaalean ruusunpunaiselle, kiiltävälle kivipenkille. Hän painoi päänsä käsiinsä ja hänen hartiansa vavahtelivat. Dotar istui hänen viereensä ja kosketti hänen olkapäätään. Tyttö hätkähti ja katsoi miestä itkettyneissä silmissään ahdistunut kauhu.

– Älä pelkää, en kosketa sinua siinä mielessä, Dotar sanoi ystävällisesti. – Kerro nyt minulle kaikki. Mitä apua veljesi tarvitsee?

Tyttö pyyhki silmänsä.

– Veilin sotilaat ajavat Teukaa takaa kuin hän olisi susi, tyttö sanoi. – Heillä on määräys ottaa hänet kiinni ja surmata tai tuoda surmattavaksi. Veili luulee, että Teuka tavoittelee kuninkuutta, ja kuitenkin veljeni on vastannut kieltävästi kaikille, jotka ovat houkutelleet häntä syrjäyttämään Veilin. Hän ei halua taistella laillista kuningasta vastaan, ei vieläkään, vaikka Veili yrittää tappaa hänet.

– Uskon sinua, koska Lykoo vakuutti veljesi kunniallisuutta, Dotar sanoi. – Lykoo ei erehtyisi sellaisessa.

Adea hymyili.

– Lykoo ja Teuka olivat samanlaisia haaveilijoita, hän sanoi. – He etsivät Isäjumalan ja Kooran takaa jotain lopullista totuutta, kunnes ymmärsivät, ettei sitä voi tavoittaa. On tyydyttävä ihmisen ymmärryksen mukaisiin vertauskuviin.

– Niin varmaan on, Dotar sanoi. – Mutta kerro, miten voisin auttaa veljeäsi ja sinua.

– Jonkun pitäisi saada Veili ymmärtämään, ettei Teuka ole petollinen, tyttö sanoi. – Mutta eihän siihen kukaan pysty. Ja minä taas... minä...

Tyttö alkoi uudelleen itkeä.

– Sinut on määrätty orjaksi, Dotar sanoi. – Eivätkö vanhempasi ole elossa?

– Eivät, tyttö kuiskasi. – Elin Teukan taloudessa. Nyt Veili on määrännyt minut orjaksi, ja minut käsketään aina tarjolle, kun tulee vieraita. Veili haluaa häpäistä Teukaa kohtelemalla minua niin. Haluaisin paeta, mutta en pääse, enkä edes osaisi vuorilla Teukan luo.

– Oletko jo joutunut antamaan vieraille henkilökohtaista palvelua? Dotar kysyi.

– Olen, tyttö kuiskasi. – Mutta onneksi he yleensä valitsevat muita. Tietysti on väärin ajatella niin, edes orjaksi syntynyttä ei saisi pakottaa sellaiseen, mutta he ovat tottuneempia kuin minä.

Tyttö alkoi taas itkeä.

– Mies, jolle Teuka minut kihlasi, yrittää kyllä saada Veilin muuttamaan mielensä, hän sanoi nyyhkyttäen. – Eikä hän hylkää minua tämän takia, vaikka meidän tapoihimme kuuluukin, että vaimoksi pitäisi ottaa neitsyt. Hän sanoo, ettei syy ole minun ja että hän rakastaa minua yhtä paljon kuin ennenkin.

– Et tietenkään ole syyllinen siihen mihin sinut pakotetaan, Dotar sanoi lohduttavasti. – Ja niin kauan kuin olen täällä, voit sanoa, että haluan pitää sinut itselläni. Voit luottaa minuun, kohtelen sinua kuin veli. Mennään nyt ja pese minut.

Hän nousi ja otti pyyhkeen ympäriltään.

– Koeta voittaa ujoutesi, hän sanoi rohkaisevasti. – Kuvittele minut pikkupojaksi tai vanhukseksi.

– Kyllä minä yritän, Adea sanoi.

He tulivat takaisin muiden joukkoon. Leoni antoi jo järjestellä ja kuivattaa hiuksiaan, ja Tardon iholle levitti tyttö hyväntuoksuista öljyä. Tardo katsoi Dotaria kummastuneen ja moittivan näköisenä, mutta Leoni oli selvästi tilanteen tasalla. Hän kysyi kevyesti naurahtaen ja itäistä kieltä käyttäen, oliko tyttö ollut miellyttävä.

– Juuri sitä mitä tarvitsin, Dotar sanoi.

Kylvyn jälkeen he pukeutuivat vaatteisiin, jotka oli tuotu valmiiksi. Kangas oli hienoa villaa, ja jokainen vaatekappale oli pieni taideteos runsaine kirjailuineen. Adea auttoi Dotaria pukeutumaan ja uskaltautui jo hiukan hymyilemään. Leoni oli Dotarin pyynnöstä ilmoittanut kylpylän esimiehelle, että he halusivat Adean huolehtimaan tarvitsemastaan palvelusta. Tardo vilkaisi silloin tällöin tyttöä säälivästi ja Dotaria paheksuvasti.

He olivat tuskin ehtineet pukeutua, kun miesorja tuli ilmoittamaan, että kuningas odotti heitä. Leoni kehotti muita kiirehtimään, sillä Veili ei pitänyt viivyttelystä.

Jaminan kuninkaanlinna oli lämminsävyistä punertavaa kiveä, jota oli runsaista koristeleikkauksista päätellen helppo työstää. Dotar talutti Leonia ja Tardo kulki heidän perässään. Orja kiirehti edellä availlen ovia.

– Emme selvästikään mene valtaistuinsaliin, vaan yksityisempiin tiloihin, Leoni sanoi.

Hän puhutteli heidän edellään kulkevaa orjaa tiedustellen, missä Veili ottaisi vastaan.

– Naistentalossa, orja sanoi.

– Veilillä on toistakymmentä vaimoa ja lisäksi sivuvaimot, Leoni sanoi Vuorimaan kielellä. – Siinäkin suhteessa hän muistuttaa Mepetan Vormaa. Vaimoja sentään tuskin tapaamme, naisten puolella on vastaanottosali, jossa Veili joskus ottaa puheilleen vähemmän virallisia kävijöitä.

He tulivat tiloihin, joissa lattiaa peittivät upottavan paksut matot. Jostain kuului naisten ääniä ja naurua, mutta ei ollenkaan naistentaloissa niin tavallista lasten huutelua.

– Veili sairasti nuorena miehenä sen ilkeän taudin, joka saattaa viedä kyvyn siittää jälkeläisiä, Leoni selitti edelleen Vuorimaan kieltä käyttäen, kun Dotar kummasteli lasten äänten puuttumista. – Hänelle ehti sitä ennen syntyä vain yksi poika, jonka äiti on orjatar, joten poika ei ole oikeutettu perimään isäänsä. Yleensä sanotaan, ettei Veilillä ole lapsia, mutta se tarkoittaa oikeastaan, että hänellä ei kuninkaana ole omissa jälkeläisissään perillistä.

Orja johdatti heitä eteenpäin ja aukaisi sitten leijonakuvioilla koristellun raskaan oven.

– Vieraat ovat tässä, hän sanoi.

Tummankeltaiseen lyhyeen viittaan ja kullatulla vyöllä koottuun puolireiteen yltävään mekkoon pukeutunut sotilas otti heidät vastaan.

– Kuningas odottaa teitä, sotilas sanoi. – Syvästi arvostamamme Leoni, talutanko?

– Ystäväni huolehtii siitä, Leoni sanoi. – Näytä tietä.

Sotilaiden kansoittaman huoneen takana oli toinen huone, jossa kuningas Veili lojui mukavasti leposohvalla. Hän oli ilmeisesti juuri aloittamassa ruokailua.

– Käykää pitkäksenne, valitkaa sohva mielenne mukaan, Veili kehotti leppoisasti. – Halusin tavata sinut, Leoni, ja ystäväsi täällä kaikessa rauhassa. Voitte ruokailla samalla.

Sohvat oli järjestetty neliön muotoon ja niitä oli vain neljä, paikalle ei siis tulisi muita. Dotar ohjasi Leonin Veilin oikealle puolelle. Sitten hän kävi itse lojumaan vasemmalla puolella olevalle sohvalle, jolloin Tardolle jäi paikka kuningasta vastapäätä. Veilin takana seisoi ilmeetön sotilas ja kaksi muuta oli oven luona. Joukko orjia odotti seinustalla käskyjä toisten kantaessa pieniä pöytiä ruokailijoitten eteen ja ryhtyessä kattamaan niitä.

– Itäisen ystävämaamme rohkea hallitsija, saanko puhutella? Leoni kysyi.

– Sinulla on oikeus, Veili vastasi.

– Vuorimaan kuningas Kareta lähetti terveisensä, Leoni sanoi. – Hänen lahjansa on varmaan jo tuotu laivalta linnaan, joten ei siitä sen enempää.

– On tuotu, välitä hänelle kiitokseni, Veili sanoi. – Puhun kanssasi tarkemmin, kun olemme ruokailleet, silloin ystäväsi saavat poistua ja Meker liittyy seuraamme.

Dotar oli tarkastellut Veiliä ja todennut, että Jaminan kuningas oli keski-ikäinen mutta vielä komea mies, jonka voimakaspiirteiset kasvot olivat älykkäät ja valppaat. Dotar käänsi nyt katseensa kohti ilmeetöntä sotilasta ja tiedusteli:

– Saanko puhutella itäistä loistavaa kuningasta?

Veili kääntyi Dotaria kohti ja nyökkäsi. Sotilaan kasvot eivät hievahtaneetkaan.

– Olen Metallin jumalan temppelin entinen ylipappi, Dotar sanoi. – Olen eronnut asemastani ja edustan Kraton klaanipäällikköä Akea. Valtakirjan voin esittää tarvittaessa.

– Luotan sanaasi, Veili sanoi. – Mutta miksi olet jättänyt asemasi, joka teki sinusta kuninkaita mahtavamman?

– Ei Metalli tee kenestäkään mahtavaa, kuten varmaan viisaudessasi täysin ymmärrät, Dotar sanoi. – Metallin omistaja voi orjuuttaa muita, mutta jää itsekin omistamansa metallin orjaksi.

Veili synkkeni. Hänen kasvonsa olivat niin ilmeikkäät, että saattoi kuvitella näkevänsä ahdistuneen katseen takana kerääntyvät huolien pilvet.

– Metalli orjuuttaa, varsinkin kulta, hän myönsi. – Valta orjuuttaa myös, vaikka senkin avulla voi orjuuttaa muita. Sen vangiksi jää kuitenkin myös se, joka käyttää valtaa.

Ruoka oli tuotu pikku pöydille. Veili kohottautui äkkiä puolittain istumaan.

– Orjat pois! hän huusi. – Sotilaat, ulos huoneesta!

Hän katsoi takanaan ilmeettömänä seisovaa miestä.

– Myös sinä, lähde, hän komensi.

Muut tottelivat heti, vain vartiosotilas viivytteli häkeltyneenä, mutta kuninkaan kulmien uhkaava rypistyminen sai häneenkin vauhtia. Poistujien ilmeistä näki, että vaikka tällainen puuska ei ollut yllättävä, se oli sitäkin pelottavampi. Veili laskeutui takaisin lojumaan.

– Puhutaan kerrankin kuin ihmiset, hän sanoi. – Siitä on aikaa, kun olen kenenkään kanssa voinut puhua niin. Teidän ei tarvitse pyytää lupaa, olkaa vapaasti.

Leoni käänsi sokeat silmänsä kohti kuningasta ja sanoi levollisella, myötätuntoisella äänellä:

– Veili, osasi on raskas, mutta olet ollut suureksi hyödyksi kansallesi.

– Sinä ymmärrät, Veili sanoi liikuttuneena. – Olet tukenut omaa kuningastasi Karetaa ja tiedät, miten vaikeaa on hallita. Joka puolella on juonittelijoita, pettureita, jotka yrittävät tuhota minut.

Dotar oli häkeltynyt eikä tiennyt mitä tehdä. Hän oli kiitollinen siitä, että Leoni näytti hallitsevan tilanteen. Koska Metallin jumalan papin tärkein ominaisuus oli mahdollisimman suuri itsehillintä ja kyky olla paljastamatta todellisia tunteitaan, Veilin heikkous oudoksutti Dotaria. Tardo taas toimi välittömän luonteensa mukaisesti.

– Veili, olen nuori ja vain Liton klaanipäällikkö, mutta minäkin ymmärrän sinua, hän sanoi sydämellisesti. – Olet vaikeissa oloissa puolustanut kansaasi ylivoimaista hyökkääjää vastaan jo vuosia. Sellainen kuluttaa ihmistä.

Veili katsoi Tardoa silmät kosteina liikutuksesta.

– Olen joutunut surmauttamaan niitä, joita luulin ystäviksi, hän sanoi. – Olen yksin ja oman valtani vanki. Jos luopuisin vallasta, minut tapettaisiin.

Hän käänsi katseensa Dotaria kohti.

– Oletko varma, ettei sinunkin käy niin, Metallin jumalan entinen ylipappi? hän kysyi.

– Ihminen tappaa hyötyäkseen, Dotar sanoi. – Minun surmaamisestani ei enää kukaan hyödy.

Veili katsoi häntä silmät ovelina viiruina.

– Tarkoitatko, että jos minäkin luopuisin vallasta, voisin säästyä? hän kysyi. – Oletko Teukan kätyri, yritätkö houkutella minut ansaan? Olen kuullut kerrottavan, että olet ovelin kaikista ihmisistä.

– Idän rohkea kuningas, saanko laulaa sinulle jotain uutta sepittämääni? Leoni kysyi.

Veili huiskaisi kärsimättömästi kättään.

– Yrität johtaa ajatukseni muualle Dotarista, hän sanoi. – Älä huolestu, en syytä häntä petturiksi. Ihmettelen vain, miksi ihminen vapaaehtoisesti luopuu vallastaan.

– Tiedän vain oman syyni, Dotar sanoi.

– Kerro se, Veili käski. – Tai älä kerro, minä tiedän. Jumala vaatii sitä. Minultakin on Isäjumala vaatinut, että luopuisin vallasta, mutta enhän minä voi. Minut surmattaisiin. Valta on loukku, jäät siihen etkä voi lopettaa taistelua vihollisiasi vastaan.

Veili vajosi ajatuksiinsa ja muut odottivat. Synkkä ilme haihtui hitaasti kuninkaan kasvoilta.

– Mutta syökää, hän sanoi muuttuneella, tyyntyneellä äänellä. – Liton klaanipäällikkö, sano nimesi.

– Tardo.

– Tardo, pyydä orjat ja sotilaat takaisin, Veili sanoi. – Olet hyvän ja rehdin tuntuinen poika, pidän sinusta.

Tardo avasi oven viereiseen huoneeseen ja kohtasi pelokkaita ja kysyviä katseita.

– Voitte palata, hän sanoi.

Ilmeetön sotilas asettui taas Veilin taakse ja orjat ryhmittyivät seinustoille. Oven molemmin puolin jäi kaksi sotilasta. Keskustelu palasi aikaisempaan, muodolliseen uomaansa, mutta jotenkin kummallisesti Leoni onnistui kuitenkin olemaan lähes luonteva. Myös Tardo suhtautui Veiliin hyvin myönteisesti, vaikka puhuikin vain vähän ja arastellen. Jaminan kuningas tuntui yhä enemmän mieltyvän Liton nuoreen klaanipäällikköön. Dotaria hän sen sijaan vilkaisi silloin tällöin pistävästi ja jotenkin haastavasti.

Etuhuoneessa syntyi äkkiä kohinaa. Yksi sotilaista tuli ovelle ja katsoi kysyvästi Veilin takana seisovaa miestä.

– Voinko pyytää ohjeita kuninkaalta? hän kysyi.

Veili nyökkäsi, mutta kurtisti samalla kulmiaan.

– Loistava, ihailtu kuninkaamme, Vanhus pyrkii sisään, sotilas sanoi. – Mitä teemme?

Veili ei ehtinyt vastata. Valkotukkainen, valkopartainen kumara mies käveli huoneeseen. Sotilaat kulkivat hänen ympärillään, mutta eivät estäneet häntä, vaan vaikuttivat kunnioittavilta. Vanhuksella oli ryppyiset kasvot mutta kirkkaat, valppaat silmät, jotka hän suuntasi kuninkaaseen.

– Tuon sinulle Isäjumalan käskyn, Vanhus sanoi. – Hän ei ole kärsivällinen enää kauan. Luovu vallasta. Teit joskus hyviä tekoja, mutta nyt osaat enää käyttää valtaa vain vääryyteen.

Veili oli kalvennut ja hänen katseensa karttoi vieraan kiinteää tuijotusta.

– Mene pois, hän sanoi pyytävästi.

Vanhus näytti säälivältä.

– Ei Isäjumalan ääni poistu minun mukanani, Veili, hän sanoi. – Se on sydämessäsi.

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin hänen katseensa osui Dotariin.

– En tunne sinua, mutta näen sinussa jumalan tulen, hän sanoi. – Se on vieras ja kuitenkin sama kuin se, joka polttaa minua. Tulet kärsimään täällä, mutta älä pelkää, se on välttämätöntä.

Dotarin valtasi samanlainen tunne kuin merellä myrskyssä. Vanhuksen ympärillä tuntui olevan suuri ja mahtava voima, joka kuitenkaan ei ollut pelottava vaan hyvä ja turvallinen. Vanhus poistui ja sotilaat antoivat hänelle tilaa. Vasta pitkän ajan kuluttua Veili tuntui kuin heräävän.

– Miksei kukaan tehnyt mitään? hän moitti. – Olen käskenyt estää hänen tulonsa.

Kukaan ei vastannut. Sotilaiden päälliköt vilkuilivat levottomina toisiaan.

– Missä Meker on? Veili tiedusteli. – Hakekaa Meker, hänen olisi pitänyt surmauttaa tuo kiusanhenki. Orjat pois, ruoat pois. Vieraat saavat lähteä, puhun sinunkin kanssasi vasta myöhemmin, Leoni. Lähtekää! Olen käskenyt.

Leoni nousi tottuneesti, ilmeisesti tällaiset käänteet olivat Veilin seurassa tavallisia. Tardo toimi epäröiden, sillä ateria oli vielä kesken ja klaanipäällikön häätäminen tiehensä noin vain oli kuvaamattoman epäkohteliasta. Dotar kehotti katseellaan Tardoa kiirehtimään. Sitten hän tarjosi käsivartensa Leonille.

– Katsooko Veili meitä? Leoni kysyi kuiskaten.

– Katsoo, Dotar vastasi.

– Saanko puhutella, Jaminan suojelija? Leoni kysyi.

– Sinulla on oikeus, Veili sanoi.

– Kiitän itseni ja ystävieni puolesta, Leoni sanoi. – Olemme käytettävissä heti kun muilta huoliltasi ehdit. Toivottavasti mikään paha ei koskaan kosketa sinua.

Kuninkaan silmissä välähti liikuttunut kiitollisuus.

– Olet ystävä, Leoni, hän sanoi. – Huomenna minulla on aikaa sinulle ja seuralaisillesi.

Sotilas olisi kutsunut orjan ohjaamaan heitä takaisin heille varattuun huoneistoon, mutta Dotar vakuutti muistavansa tien. Niinpä sotilas johdatti heidät vain naistentalosta ulos. He kulkivat ensin hitaasti kunkin miettiessä omia mietteitään. Sitten Dotar sanoi:

– Jos olisin tuntenut kykysi käsitellä Veilin kaltaista ihmistä, Leoni, olisin entisinä aikoina palkannut sinut Metallin jumalan papiston käyttöön.

Leoni naurahti.

– Ei suhtautumiseni Veiliin ole käsittelytaitoa, vaan aitoa myötätuntoa, hän sanoi. – Veili oli suurenmoinen ihminen, joka on joutunut liian ahtaalle taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan. Hän on oikeassa pelätessään pettureita, niitä on hänen ympärillään joka taholla. Ja ehkä tunnistan Veilissä myös jotain itsestäni: minun sokeuteni vain on ruumiillista, Veilin sielussa on jotain pimennyt.

– Olin näkevinäni hänessä oman tulevaisuuteni, Tardo sanoi. – Olen joutunut epäilemään läheisiäni ja tekemään pahaa sellaisille, joita sydämestäni säälin. Joskus minäkin ehkä päädyn pelkäämään joka taholta uhkaavaa kostoa.

– Myös minä tunnistin hänessä sen, mitä minusta olisi tullut, jos olisin jatkanut uraani, Dotar sanoi.

Leoni pysähtyi ja pysäytti taluttajansa.

– Kerro nyt meille totuus, Dotar, hän sanoi. – Miksi olet luopunut vallastasi Metallin jumalan ylipappina?

Dotar hymähti.

– Miten minä osaisin selittää, mitä tapahtui? hän ihmetteli. – En ymmärrä sitä itsekään, minun vain oli pakko tehdä niin. Kohtasin jumalan, niin kuin Veili arvelikin.

– Kooran? Tardo kysyi.

– Minulle hänen nimensä on Koora, Dotar myönsi. – Varmaan hän puhuu toisille muillakin nimillä.

– Koorako vaati sinua luopumaan asemastasi? Leoni kysyi.

– Ei oikeastaan, Dotar sanoi. – En tiedä, osaanko selittää teille. Ajatelkaapa, että joku palvelija olisi tehnyt pienen virheen ja toinen paljon suuria vääryyksiä. Isäntä antaisi molemmille anteeksi. Eikö silloin kävisi niin, että vähän anteeksi saanut ei kovinkaan paljon pelkäisi eikä varoisi uudelleen tekemästä virhettä, mutta paljon anteeksi saanut olisi äärimmäisen huolellinen ja yrittäisi kaikin keinoin välttää tekemästä enää mitään väärin? Minä en yksinkertaisesti uskaltanut enää hetkeäkään jatkaa Metallin jumalan palveluksessa.

Tardo näytti vakavalta ja miettiväiseltä.

– Minä ymmärrän sinua, hän sanoi. – Lykoon kanssa keskustellessani haluaisin itsekin jättäytyä Kooran ohjattavaksi. Minä vain olen vielä luultavasti sellainen palvelija, että luotan huolettomasti isännän kärsivällisyyteen.

Dotar hymyili.

– Minulla ei ole enää varaa yhteenkään tahallisesti tehtyyn väärään tekoon, hän sanoi. – Minun pitäisi oikeastaan pyytää teitä kahta ystävinä heti muistuttamaan, jos huomaatte minun suunnittelevankaan sellaista.

– Jos niin haluat, aloitan heti, Tardo sanoi. – Teit väärin ottaessasi tänään kylpylässä tytön yksityisesti käytettäväksi ja vaatiessasi hänet vielä huoneeseemmekin. Olen siitä oikein närkästynyt.

Leoni naurahti huvittuneena.

– Minä kyllä tiedän, että siinä on jotain muuta takana kuin huvittelunhalu, hän sanoi. – Tuollaiset asiat ymmärrän paljon paremmin kuin puheet jumalista.

– Tytön tilanne minunkin on helpompi selittää kuin omat sotkuiset tunteeni, Dotar sanoi. – Ja voit olla aivan rauhallinen, Tardo, en ole aloittanut totuttelua naiseen. Tyttö on Adea, Teukan sisar, joka tarvitsee meidän suojeluamme.

Aamu oli varhainen. Dotar ja Tardo olivat heränneet ennen muita, mutta eivät olleet nousseet vuoteesta. Heillä oli hallussaan kaksi huonetta, joista he olivat jättäneet makuuhuoneeksi ajatellun pienen takahuoneen Adean käyttöön. Leoni oli sanonut, ettei sokean ollut vieraassa ympäristössä herätessään helppo hahmottaa, missä oli. Siksi hän tapasi joka paikassa majoittua seinustalle, joka oli ovesta tultaessa vasemmalla. Silloin tiesi noustessaan heti ainakin sen, miten pääsi ulos. Leoni oli nukahtanut heti, mutta Dotar ja Tardo olivat valvoneet. He olivat siirtäneet vuoteensa keskilattialle lähekkäin voidakseen jutella Leonia häiritsemättä.

Leoni nukkui yhä. Dotar ja Tardo pohtivat ihmissielua. Liton nuori klaanipäällikkö oli yllättävän syvällisesti ajatteleva, vaikka hän ei ollutkaan ehtinyt perehtyä kirjoituksiin, joita Dotar tunsi. He olivat päätelleet, että vaikka ihmissielusta oli kovin erilaisilta vaikuttavia teorioita, ne saattoi lopulta pelkistää kolmijakoon, jota Autiomaan paimentolaiset käyttivät. Sen kaksi alinta osaa, nautinnonhalu ja vallanhimo, esiintyivät selvästi myös eläinkunnassa.

– Mutta onko kyky toimia epäitsekkäästi vain ihmiselle ominainen? Tardo kysyi. – Eläinkin puolustaa pentujaan jopa henkensä uhalla. Ehkä eläin ei voi valita, vaan ohjautuu luontonsa pakottamana toimimaan niin. Mutta valitsemmeko mekään todella? Jospa huolehdimme rakkaistamme yhtä vaistomaisesti kuin eläimet.

– On mahdollista, että mitään epäitsekkyyttä ei ole olemassa, Dotar sanoi. – Hyvää mieltä tuottaa aivan vieraankin auttaminen, jopa viholliselle osoitettu armeliaisuus. Pahan tekeminen taas tuottaa syyllisyydentunteen. Varmistamme koko ajan vain omaa hyvää oloamme yrittäessämme toimia oikein.

– Se tuntuu lohduttomalta ajatukselta, Tardo väitti. – Haluaisin uskoa epäitsekkääseen hyvyyteen.

– Arat sanovat Kooran ohjaavan heitä, Dotar pohti. – Ehkä se, minkä kuvittelemme omaksi pyrkimykseksemme hyvään, on Kooran ohjausta meissä. Silloin se ei tietenkään ole omaa ansiotamme, mutta se on kuitenkin hyvyyttä.

– Tuo kuulostaa kauniilta, Tardo sanoi. – Niin kannattaa uskoa, vaikkei se olisikaan totta.

Matalalta paistava aurinko osui pienistä ikkunaluukuista huoneen kattoon, jossa oli leijonanmetsästystä kuvaava koristemaalaus. Tardo katseli sitä mietteissään.

– Mitä arvelet, leijonako Veilin sielua riivaa? hän kysyi.

– Se vaivaa meitä kaikkia, joille valta on muodostunut päämääräksi, Dotar sanoi. – Päästämme leijonan irti herättääksemme pelkoa muissa ja lopulta pelkäämme itse kaikkein eniten.

Tardo kääntyi katsomaan Dotaria, joka nojasi rentoutuneena tyynyihinsä.

– Vieläkö sinun leijonasi aiheuttaa huolta? hän kysyi.

– Se on kahleissa, Dotar sanoi. – Ehkä minun täytyy pitää se kahleissa aina, mutta sellaisena se on hyödytön ja vaarallinenkin, koska se saattaa milloin hyvänsä päästä irti. Leijonan tulisi olla kesy ja tottelevainen.

– Ehkä pidät sitä kahleissa turhaan, Tardo sanoi. – Minusta leijonasi vaikuttaa luotettavalta.

– Voiko veren makuun päässyt peto muuttua luotettavaksi? Dotar kysyi.

Ovelle koputettiin. Tardo meni avaamaan. Käytävällä seisoi neljä keltaisiin lyhyisiin viittoihin ja kullatulla vyöllä koottuihin mekkoihin sonnustautunutta sotilasta. He näyttivät epävarmoilta ja pahoillaan olevilta.

– Haemme Dotaria, yksi heistä sanoi.

Nimen käyttö ilman kohteliaisuusliitteitä kuulosti pahaenteiseltä. Dotar nousi vuoteesta.

– Minun lienee paras pukeutua, hän sanoi. – Odottakaa käytävällä.

Leoni oli herännyt.

– Mistä on kysymys? hän ihmetteli. – Ketkä hakevat Dotaria ja minne?

– He ovat sotilaita, Dotar sanoi. – Missä ihmeessä minun kenkäni ovat? Nämä ovat Tardon.

Adea oli kiirehtinyt paikalle takahuoneesta, vaikka ei ollutkaan sopivasti pukeutunut. Hänellä oli yllään pelkkä pitkä paita. Hän näytti kauhistuneelta.

– Kenkäsi ovat tässä, Adea sanoi. – Anna minä nyöritän. Voi Dotar, nyt on jotain vialla. Useampi sotilas hakemassa ja vielä tähän aikaan. Se voi merkitä vain pahaa.

Leoni oli noussut ja heittänyt viitan ylleen. Hän meni paljain jaloin ovelle ja avasi sen.

– Kenen käskystä haette Dotarin? hän kysyi.

– Käsky on itseltään kuninkaalta, korkeasti arvostettu Leoni, yksi sotilaista sanoi. – Olemme kovin pahoillamme, mutta tottelemme velvollisuutemme mukaan.

– Mistä on kysymys? Leoni halusi tietää. – Miksi haetaan vain Dotar? Haluan lähteä mukaan.

– Emme saa ottaa sinua mukaan, korkeasti arvostettu, sotilas sanoi. – Dotar on tuotava kuninkaan luo yksin.

Leoni tuli takaisin huoneeseen ja sulki käytävälle johtavan oven.

– Tämä vaikuttaa huolestuttavalta, hän totesi. – Ehkä meidän pitäisi viivytellä.

– Mitä se hyödyttäisi, Dotar sanoi. – Veili tulisi vain vielä vihaisemmaksi.

Hän avasi oven ja meni käytävälle. Sotilaat tarttuivat samantien hänen käsiinsä ja sitoivat ne selän taa.

– Olen pahoillani, mutta näin on käsky, yksi sotilaista sanoi.

– Ymmärrän, Dotar vastasi.

He kulkivat hiljaisten käytävien läpi, mutta suuntana ei ollut naistentalo, eivätkä myöskään viralliset tilat, joiden sijainnin Leoni oli ehtinyt jo selittää. Kun huoneet muuttuivat kodikkaammiksi ja viihtyisämmiksi mutta samalla myös hyvin mahtaileviksi, Dotar ymmärsi, että he olivat kuninkaan yksityisasunnossa. He pysähtyivät ruusuleikkauksin koristellulle ovelle, ja sitä vartioivat kaksi sotilasta ottivat nyt vuorostaan Dotarin haltuunsa. He tarkastivat, että kädet oli kunnolla sidottu, ja sitten toinen koputti ovelle. Orja avasi.

– Dotar on tässä, sotilas sanoi hänelle. – Mitä kuningas nyt haluaa?

– Miehen on tultava sisään, orja sanoi.

Dotar astui kynnyksen yli ja tajusi olevansa Jaminan kuninkaan makuuhuoneessa. Vuode oli sekaisin kuin siinä olisi turhaan yritetty nukkua, mutta Veili seisoi ikkunan edessä jo pukeutuneena.

– Mene pois, Veili sanoi orjalle.

Jäätyään kahdestaan Dotarin kanssa Veili käveli aivan tämän eteen.

– Neuvo minua, kuningas sanoi kiivaalla ja kuitenkin tuskaisella äänellä. – Olet tehnyt oman ratkaisusi, olet luopunut vallastasi. Mitä minä voisin tehdä?

– Sinun on tehtävä se, minkä tiedät oikeaksi, Dotar sanoi. – Kukaan muu ei voi sinua neuvoa.

– Niin, se on totta, Veili sanoi. – Mutta jos luovun vallasta, Teuka kohoaa paikalleni ja tappaa minut. Olen antanut ajaa häntä takaa, ja jo kahdesti hänet on melkein onnistuttu tavoittamaan. Molemmilla kerroilla kaatui hänelle läheisiä. Ihminen kostaa sellaisen.

– Minun käsittääkseni Isäjumala kieltää koston niin kuin Koorakin, Dotar huomautti.

Veili näytti tuskastuneelta ja onnettomalta.

– Meker tietää Teukan kostosuunnitelman, hän sanoi. – Meker uskoo myös, että sinä olet Teukan kätyri. Itse en osaa päättää, mitä uskoisin. Otithan Adean iloksesi, mutta ehkä Teuka oli luvannut hänet sinulle. Sinulla on Tulisydän.

Veilin ahdistuneet silmät näyttivät pyytävän apua. Dotar tunsi myötätuntoa häntä kohtaan.

– Istu, kuningas, ja anna minun puhua sinulle, Dotar sanoi. – Minullakin on ollut liikaa valtaa ja se tapa, jolla olen sitä käyttänyt, on tuottanut minulle levottoman olon ja huonosti nukuttuja öitä.

Veili vajosi tuoliin ikkunan luo.

– Puhu, hän sanoi. – Tiedän, että ymmärrät.

– En ole Teukan kätyri enkä ole koskaan tavannut häntä, Dotar sanoi. – Tunnen Lykoon, Teukan lapsuudenystävän, jonka kanssa hän vaihtoi kaulakoruja.

– Muistan, he olivat ihastuttavia lapsia, Veili sanoi. – Pidin Teukasta kovasti, hän puhui niin kauniisti totuuden etsimisestä ja halusi tehdä hyvää kaikille. Lykoo oli samanlainen. Tietysti ymmärsin, että olit saanut Tulisydämen Lykoolta.

Veili katsoi Dotarin kaulalla olevaa korua ja hymyili.

– Tulisydän oli yksi minun lahjoistani Teukan isälle, hän sanoi. – Teuka sai sen sitten isältään ja lahjoitti sen edelleen ystävälleen. Se viehätti silloin meitä vanhoja, Lakmeeta ja minua. Ystävyys on kaunis asia ja Tulisydän on nähnyt paljon ystävyyttä. Teuka sai Lykoolta ketjun, jossa on safiiri. Hän käyttää sitä yhä. Mutta miksi otit Adean itsellesi? Teuka on jo kihlannut sisarensa.

– En ole maannut Adean kanssa, Dotar sanoi. – Halusin vain ottaa hänet suojaan luokseni, ettei häntä annettaisi orjien mukana vieraiden valittavaksi. Sinun ei pitäisi kohdella tyttöä niin.

– Ei pitäisikään, Veili sanoi. – Mutta Meker väittää, että Adean kihlaaminen oli juoni minua vastaan. Mekerin mielestä minun olisi kannattanut ottaa Adea vaimojeni joukkoon, että Teuka olisi saanut koston röyhkeydestään, mutta siihen en sentään ryhtynyt. Adea on syytön kaikkiin näihin ikävyyksiin. Annan uuden käskyn, ettei häntä saa käyttää orjana.

– Huomaathan itsekin, että erotat mielessäsi, mikä on oikein, Dotar sanoi. – Entä Teuka? Onko tosiaan mahdollista, että hänestä on tullut paha ja että hän haluaa syöstä sinut vallasta?

– En aina jaksa uskoa sitä, Veili sanoi. – Mutta Meker esittää jatkuvasti uusia todisteita.

Dotar yritti korjata käsiensä asentoa. Ne oli sidottu tiukasti ja niitä särki.

– Irrotanko siteesi? Veili kysyi. – Suostuin turhaan siihen, että kätesi sidotaan. Vartijoiden päällikön mielestä sinua ei voinut muuten jättää kahden kanssani. En epäile sinua mistään. Olen varma siitä, että olet hyvä ja rehellinen ihminen. Olet totellut jumalaasi. Minunkin pitäisi totella omaa jumalaani.

– Niin, Dotar sanoi. – Juuri niin meidän on tehtävä.

Hän kääntyi ja Veili tarttui solmuihin avatakseen ne. Silloin ovelle kolkutettiin ja orja kiirehti sisään kumartaen syvään.

– Puhu, Veili käski.

– Meker sanoo, että hänellä on kiireellinen viesti, orja ilmoitti.

Veili huokasi.

– Ohjaa Meker sisään, hän sanoi.

Huoneeseen harppoi kohta pitkä, hoikka nuori mies, jonka katse vain sipaisi Dotaria ja kohdistui sitten kunnioittavana ja luottamusta herättävänä Veiliin. Dotar ehti kuitenkin huomata silmien raudankovan kylmyyden, jonka tottunut teeskentelijä hetkessä verhosi hallitsijan edessä.

– Kuningas, minulle rakkaampi kuin oma isäni, Meker sanoi. – Olen saanut kuohuttavan todisteen edessäsi seisovan miehen kavaluudesta. Hänellä on yhteyksiä Mepetaan ja Vormaan.

Veili oli jo luopunut aikeestaan irrottaa siteet Dotarin käsistä. Hän katsoi vankiaan kysyvästi.

– Minulla ei ole yhteyksiä Vormaan, Dotar sanoi tyynesti. – Kuningas, joudut nyt miettimään, kehen luotat.

Meker sylkäisi Dotaria kohti ja osui kasvoihin. Dotar ei pystynyt sidotuilla käsillään pyyhkäisemään jälkeä pois. Hän naurahti lyhyesti, sekä harmissaan että huvittuneena avuttomuudestaan.

– Ensitapaaminen kanssasi ei viehätä, Meker, hän sanoi. – Tapasi ovat rumia.

Meker ei enää edes vilkaissut Dotaria.

– Tiedät, miten kavala tuo Metallia palvellut hylkiö on, hän sanoi Veilille. – Minä taas olen aina ollut sinulle uskollinen. Kumpaa meistä kuuntelet?

Veili huokasi.

– Luotan sinuun, Meker, hän sanoi. – Olethan jo monesti todistanut kiintymyksesi minuun. Mutta minun on vaikea uskoa, että Dotar olisi niin petollinen kuin väität.

– Anna minun selvittää asia, Meker pyysi. – On olemassa vain yksi tapa saada esiin totuus. Peloissaan paraskin juonittelija unohtaa valheet.

Veili epäröi, mutta vain lyhyen hetken.

– Saat valtuudet kuulustella Dotaria, hän sanoi. – Älä kuitenkaan käytä mitään tarpeettoman julmaa menetelmää.

Meker kääntyi katsomaan Dotaria ja hänen kasvoilleen nousi ohut, pilkallinen hymy. Dotar huolestui tajutessaan, että Meker ei ollut pelkkä mielistelevä kuninkaan suosikki, vaan toimi äärimmäisen harkitusti. Hän tunsi kohdanneensa vertaisensa vastustajan, ja se tapahtui vasta nyt, kun hän ei enää halunnut turvautua omiin juonittelutaitoihinsa.

– Tavallinen käsittely riittää, Meker sanoi. – Kavaluus ja kestävyys osuvat harvoin samaan ihmiseen.

Hän meni ovelle ja puhutteli etuhuoneessa olevien vartijoiden päällikköä. Hetken kuluttua tuli kaksi sotilasta ja toinen näistä nyökäytti päätään Dotarille käskien häntä seuraamaan. Dotar vilkaisi Veiliä, joka kuitenkin vältti hänen katsettaan. Meker kohtasi sen avoimesti, silmissään taas raudanluja, pilkallinen viha. Dotar lähti sotilaiden perään yrittämättä vedota hallitsijaan tai tämän neuvonantajaan. Hän tiesi, että siitä ei olisi ollut hyötyä.

– Ikävä juttu, mutta tällaista tämä nykyisin on, toinen sotilaista sanoi puoliääneen ohjatessaan Dotarin pieneen sivuhuoneeseen.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sotilaat tuntuivat odottavan jotain.

– Älä puhu tuollaista, olet kohta itsekin ojennettavana, toinen varoitti sitten toveriaan.

– Sinäkö minut ilmiantaisit? ensimmäiseksi puhunut kysyi naurahtaen.

– No en kai, toinen myönsi. – Mutta saisit kyllä varoa.

Ensimmäisenä puhunut kohdisti nyt katseensa Dotarin kaulalla olevaan koruun.

– Tulisydän, hän sanoi yllättyneenä. – Muistan, kuinka Teuka ja hänen timnalainen ystävänsä vaihtoivat kaulaketjunsa.

Hän katsoi Dotaria kysyvästi.

– Et osannut vastata tunnussanaan, mutta jos olet tullut kaukaa, et ehkä tiedä sitä, hän sanoi. – Voinko auttaa sinua jotenkin?

– En osaa sanoa, Dotar totesi. – En käsitä, mihin Meker pyrkii.

– Anna Tulisydän minulle, lähetän jonkun näyttämään sen Rostalle, sotilas sanoi. – Rosta varmaan keksii jotain avuksesi.

– Irrota se kaulaltani, Dotar sanoi naurahtaen. – Sattumalta en pysty käyttämään käsiäni.

Sotilas otti ketjun poistuen hetkeksi. Sitten hän palasi, juuri ajoissa ehtiäkseen ennen Mekeriä. Meker oli tullessaan ilmeisen hyväntuulinen. Hänen hymynsä oli voitonvarma.

– Olen ollut kiinnostunut tapaamaan sinut, Dotar, hän sanoi. – Olen joskus pitänyt sinua vaarallisena vastustajana. Nyt olen melkein pettynyt, kun et olekaan maineesi veroinen. En olisi odottanut sinulta niin kömpelöä juonta, että olet muka luopunut vallasta.

– Totuus näyttää usein tökeröltä juonelta, Dotar huomautti. – Valheet taas on tapana tehdä äärettömän uskottaviksi. Mietipä, ehkä en valehtele.

Meker naurahti ylimielisen huvittuneesti.

– Kaikki mitä sinusta tiedän kertoo äärettömästä vallanhimosta, hän sanoi. – Siksi uskonkin, että pääsemme sopimukseen, eikä minun tarvitse lähettää sinua käsittelyyn, joka tekee ihmisestä suostuvaisen. Veili on antanut luvan kohtuulliseen ruoskimiseen. Se riittää taatusti miehelle, jonka ei ole tähän mennessä tarvinnut kestää menetelmiä, joita itse käyttää muita taivutellessaan. Veili antoi luvan tarvittaessa lisäksi ruhjoa kasvosi. Olisi sääli muuttaa noin hienostuneita piirteitä.

Dotar heilautti päätään uhmakkaasti ja ymmärsi samassa, että niin ei olisi pitänyt tehdä. Ei kannattanut ärsyttää Mekeriä, piti yrittää osoittaa yhteistyöhalua.

– Minustakin olisi valitettavaa joutua omakohtaisesti perehtymään suostuttelumenetelmiin, hän sanoi. – Mitä haluat?

– En pyydä paljon, Meker sanoi. – Vain Tulisydämen.

Dotar hätkähti.

– Se ei ole mukanani, hän sanoi.

– Se oli sinulla Veilin huoneessa ollessamme, Meker sanoi. – Sinun kannattaisi välittömästi kertoa, minne se katosi.

– Mihin sinä sitä tarvitset? Dotar kysyi.

Meker ei vastannut, ja Dotar muisti äkkiä lähtöaamun Kratossa. Hän, Ake ja Toima olivat seisseet käytävällä ja hän oli sanonut Akelle, että jos kirjeen kirjoittaminen olisi mahdotonta, hän lähettäisi viestintuojan. Tällä olisi luotettavuutensa merkkinä mukanaan Tulisydän. Mekerin oli täytynyt saada tieto tuosta varomattomasti sovitusta tunnuksesta. Ei olisi pitänyt ehdottaa sellaista paikassa, jota helposti saatettiin kuunnella.

Meker tarkkaili hymyillen Dotarin ilmeitä.

– Tarvitsen sitä Kratoa koskevan suunnitelman takia, Meker myönsi. – Mutta sinun ei kannata olla huolissasi, asian ikävä puoli ei koske sinua, jos pääsemme yhteistyöhön.

– Yhteistyö riippuu kokonaan siitä, mitä suunnittelet Kraton suhteen, Dotar sanoi.

Meker käski pään nyökkäyksellä sotilaita poistumaan. Sitten hän muutti äänensä luottamukselliseksi.

– Valta Kratossa on saatava vaihtumaan, hän sanoi. – Sinulla ei liene mitään sitä vastaan, jos sovimme korvauksista.

– Olet siis lähettämässä salamurhaajaa, joka pääsisi Aken luo Tulisydämen turvin, Dotar totesi. – Mutta mitä ihmettä Veili tai Jamina siitä hyötyisi?

– En voi vielä paljastaa kaikkea, Meker sanoi hymyillen. – Mutta voin vakuuttaa, että sinä hyödyt siitä mitä tapahtuu. Ja jos olet hentomielinen, mitä en kyllä usko, rakastettusi voidaan jättää henkiin.

Dotar katsoi Mekeriä kummastuneena.

– Eikö vallan vaihtaminen Kratossa edellytä juuri Aken raivaamista pois tieltä? hän kysyi.

Meker tulkitsi väärin Dotarin rauhallisuuden.

– On hyvä, ettet tunteile turhan takia, hän sanoi. – Akella on tietenkin valta vain puolisonsa edustajana. Jos Malee sattuisi kuolemaan ennenaikaisesti, Ake voisi hallita vallanperijän holhoojana, mutta Maleen ja lasten kuoltua hän menettää valtansa. Aken surmaaminen ei ole välttämätöntä, mutta jos hän ei merkitse sinulle mitään, sekin olisi hyvä tehdä kaiken varalta.

Dotar katsoi ihmeissään Mekerin hymyileviä kasvoja. Hänen oli ensin vaikea uskoa, että tämä oli tosissaan. Sitten hän tajusi, ettei suunnitelmassa ollut leikin häivääkään. Malee, pienet prinsessat ja prinssivauva oli tarkoitus surmata.

– Minun kanssani ei pääse yhteistyöhön, Dotar sanoi.

Meker naurahti häijyn huvittuneena.

– Haluat siis kokeilla kestävyyttäsi? hän kysyi. – Olet itsekin perehtynyt keinoihin, joilla ihmiset saadaan taipumaan. Et kai usko olevasi muita kummempi? Kerro, minne piilotit korun.

– Miten voisin piilottaa jotain sidotuilla käsilläni? Dotar kysyi. – En ole taikuri.

Meker kävi käskemässä sotilaat takaisin ja katsoi heitä uhkaavasti.

– Olette auttaneet vankia, hän syytti. – Haluatteko itsekin kellarikerrokseen käsittelyyn, vai kerrotteko, missä hänellä ollut koru nyt on?

Sotilaat vilkaisivat toisiaan. Sitten mies, joka oli vienyt Tulisydämen pois, kohtasi uhittelevasti Mekerin katseen.

– Syytätkö minua tai toveriani? hän kysyi. – Ehkä paikalle pitää kutsua päällikkömme, joka varmaan pahastuu aiheettomasta epäilystäsi. Isämmekin voivat harmistua kuullessaan siitä.

Meker katsoi sotilaita synkästi.

– Olette sen kirotun Rostan tovereita, hän sanoi. – Joskus selvitän vielä välit kanssanne, mutta nyt en ehdi. Viekää vanki alakertaan. Antakaa ohjeeksi, että käsittely on tavanomainen ja kasvot saa ruhjoa. Kun hän ilmoittaa, mistä Tulisydämen voi hakea, käsittely lopetetaan. Koru on sitten tuotava välittömästi minulle.

Sotilaat nyökkäsivät ilmeettöminä.

– Tule, toinen heistä sanoi Dotarille.

He kulkivat Veilin huoneiston läpi ja päätyivät käytävälle, josta he poikkesivat alas vieviin portaisiin. Laskeuduttuaan portaat he tulivat kapeampaan, koristelemattomaan ja heikosti valaistuun käytävään. Seinässä olevassa syvennyksessä odotteli mies, jonka luo sotilaat pysähtyivät. Hänellä oli kädessään Tulisydän.

– Olen Rosta, mies sanoi. – Miten voin auttaa sinua?

Dotar selosti tilanteen. Rosta kuunteli pudistaen sitten huolestuneena päätään.

– Parasta olisi luovuttaa Tulisydän Mekerille, hän sanoi. – Lähetän Teukalle tiedon, ja hän voi varustaa matkaan lähetin, joka pyrkii Kratoon.

– Teukan lähetti ei ehkä pääse Vorman saartorenkaan läpi, tai jos pääseekin ei ehdi ajoissa, Dotar sanoi.

Rosta epäröi ja näytti miettivän.

– En pysty pelastamaan sinua kidutukselta, hän sanoi viimein. – Saan sinut vapaaksi, mutta järjestelyihin kuluu aikaa. En voi päästää sinua pakenemaan nyt, koska siinä tapauksessa sinua saattaneet sotilaat surmattaisiin.

– Ymmärrän, Dotar sanoi kuivasti.

– Jätän Tulisydämen tähän, Rosta sanoi.

Hän irrotti kiven, jonka alta paljastui salalokero.

– Etkö voisi piilottaa sitä paikkaan, jota en tiedä, Dotar pyysi. – En usko kestävyyteeni.

– En minäkään, Rosta totesi melkein huvittuneena. – Luontosi pettää kuitenkin ja silloin ilmiannat minut, jos et itse voi luovuttaa Tulisydäntä.

– Kratossa on vaarassa nainen ja kolme pientä lasta, Dotar sanoi vetoavasti.

Rosta mietti.

– Ehkä Hane pystyy auttamaan sinua, hän sanoi sitten.

Hän kääntyi sotilaiden puoleen.

– Viekää hänet Hanelle ja antakaa tunnussana, hän käski. – Siinä on tällä erää kaikki, mitä voimme tehdä.

Sotilaat lähtivät taas liikkeelle ja Dotar kulki heidän välissään. He avasivat pienen oven ja Dotar joutui kumartumaan mahtuakseen sisään. He tulivat harmaakiviseen, kostealta haisevaan tilaan, jonka täytyi olla maanpinnan alla. Vain muutama lyhty siellä täällä loi valoa.

– Töitä vai? veltto ääni kysyi naurahtaen ja oven luona istuskellut mies nousi samalla puolittain.

– Hänet käskettiin tuoda Hanelle, sotilas sanoi.

– Hane, oven luona istuva mies huusi. – Töitä!

Hane oli kookas ja arpikasvoinen. Hän irrotti näppärästi ja tottuneesti Dotarin kädet siteistä ja käski tulla mukaan. Toinen sotilas seurasi heitä vähän matkaa kohti käytävän pään pimeyttä.

– Ikävä juttu, mutta tällaista tämä nykyisin on, sotilas sanoi Hanelle puoliääneen. Dotar tajusi, että kysymyksessä oli tunnussana, johon hän ei ollut osannut vastata, kun se oli sanottu hänelle.

– Kaikella on aikansa, Hane huomautti. Sellainen siis oli tunnussanan toinen puolikas.

Sotilas selosti Mekerin ohjeet. Hane nyökkäsi.

– Mennään, hän sanoi Dotarille. – Sinun kannaltasi on parempi mitä nopeammin se on ohi.

– Niin kai, olettaisin, Dotar sanoi kuivasti.

Hän seurasi arpikasvoista miestä kohti käytävän päässä olevaa ovea, josta oli taas kuljettava kumartuen. Pieni, karu huone oli kuitenkin kohtalaisen korkea ja sen hämäryydessä erottui seinällä metallirenkaita. Hane sulki tukevatekoisen oven huolellisesti ja katsoi sitten vankiaan kysyvästi.

– Yksinkertaisinta olisi heti kertoa, mistä Mekerille voi hakea hänen haluamansa esineen, hän sanoi. – Kerrot sen kuitenkin, kun aloitan.

– Rosta arveli, että voisit auttaa, Dotar sanoi. – Pääsisimmekö jonkinlaiseen sopimukseen?

– Saattajasi antoi tunnussanan, joten helpotan osaasi niin paljon kuin mahdollista, Hane sanoi. – Mutta minun on suoritettava käsittely. Meker tulee tarkistamaan asian.

– Ymmärrän sen, Dotar totesi. – Pyydänkin vain, että sulkisit korvasi. Tiedän, että tulen kestämään hyvin huonosti sen, mitä sanot käsittelyksi, ja saat niin halutessasi aivan varmasti minut kertomaan, mistä Tulisydän löytyy. Mutta jos olet ystävä, pyydän sinua toimimaan aivan kuin en yrittäisikään puhua.

Hanen katse oli myötätuntoinen.

– Olen tehnyt niin Solin kanssa, hän sanoi. – Mutta minun on siinä tapauksessa jätettävä sinuun pahat jäljet, että yritykseni näyttäisi uskottavalta. Voin kuitenkin tehdä kaiken nopeasti ja yhtäjaksoisesti, silloin se ei tunnu niin ikävältä kuin jos pitäisin oikeaoppiset tauot.

– Tee niin, Dotar sanoi. – Voitko aloittaa heti? Rohkeuteni on melko vähäinen, alan miettiä Tulisydämen luovuttamista jo katsellessani välineitäsi.

Hanen arpisten kasvojen ilme oli tutkiva ja huolestunut.

– Haluatko varmasti? hän kysyi.

Dotar nyökkäsi, hän ei pystynyt puhumaan. Hän tunsi kasvavaa kauhua, mutta sitten hän ajatteli Maleeta ja lapsia, joiden kotiin Tulisydämen tuoja otettaisiin vastaan ystävänä.

– Haluan, Dotar sanoi. – Ole vain nopea, äläkä kuuntele sitten, kun alan pyytää sinua lopettamaan.

– Minun on kiinnitettävä sinut, Hane sanoi. – Kuka vain tappelee vaistomaisesti vastaan, ei sille mitään voi. Mutta kun aloitan, menetät kohta tajuntasi tai ainakin sinulle tulee sekava olo. Niin minulle itselleni kävi.

Dotar katsoi miehen myötätuntoisia silmiä ja tämän arpisia, vääristyneitä kasvoja. Sitten hän riisui Hanen käskyä noudattaen ylävartalonsa paljaaksi ja ojensi kätensä kiinnitettäviksi renkaisiin.

– Sinut itsesikin on siis käsitelty joskus, Dotar sanoi.

Hane naurahti.

– Kasvoni eivät olleet syntyessäni tällaiset, hän vakuutti. – Olen saanut osani vankikerroksen kokemuksista. Vartijoiden lisäksi on muutamia kaltaisiani vankeja, jotka saavat elää vain tehdäkseen pahimmat työt. Itse mietin usein, onko elämän pidennys näillä ehdoilla minkään arvoista, mutta kuolemanpelko on vahva voima.

– Ymmärrän sinua, Dotar sanoi. – Minullakin on voimakas halu elää, vaikka siihen kuuluu näin inhottavia tilanteita.

Hane kiinnitti Dotarin jalat. Sitten hän otti jotain hyllystä. Metalliketjut kilisivät ilkeästi.

– Älä yritä hillitä itseäsi, Hane sanoi. – Huutaminen helpottaa.

Dotar liikahti ja valitti. Joku pyyhki hänen kasvojaan kostutetulla kankaalla. Vaikka liike oli varovainen se sattui. Hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hänellä oli sekava, huonovointinen olo, mutta hän muisti nyt. Hane oli tuonut hänet matalaan, ahtaaseen vankikoppiin, jossa oli jo ollut yksi mies.

– Miksi on pimeää? hän kysyi.

– Hane ei uskaltanut jättää meille valoa, mies selitti. – Vettä hän sentään antoi, että voin vähän helpottaa oloasi. Kuka olet? Hane ei tiennyt nimeäsi.

– Olen Dotar.

– Se on autiomaalainen nimi, mies sanoi. – Et kai sentään ole se ainoa Dotar-niminen, joka täälläkin päin tunnetaan?

Mies naurahti sen kysyttyään kuin mahdottomalle ajatukselle.

– Entä jos olisin? Dotar tiedusteli.

– Ei kai kukaan ajattele hänestä kovin kauniita, mies sanoi. – Hänen jäljiltään on paljon vääryyksiä, myös sellaista vääryyttä kokeneita kuin sinä ja minä.

Dotar yritti nauraa mutta ei pystynyt. Puhuminenkin tuntui vaikealta, mutta onnistui kuitenkin.

– Olen se mies, hän sanoi hiljaa.

Pimeydestä ei vähään aikaan kuulunut mitään. Sitten tuntematon sanoi ihmetellen:

– Hane kertoi, että sinulla on Tulisydän. Et voi olla Metallin jumalan papiston johtaja.

– Olen luopunut asemastani, Dotar sanoi väsyneesti, hiljaisella äänellä. – Kuka sinä olet?

Käsi tuli taas pyyhkimään kasvoja kostutetulla kankaalla, varovasti ja huolellisesti.

– Olen syntynyt Sirpissä, mutta jäin poikaiässä merirosvojen vangiksi ja päädyin orjaksi Lakmeen perheeseen, mies sanoi. – Nimeni on Soli. Teuka vapautti minut jo monta vuotta sitten, ja olen ollut hänen henkivartijoittensa päällikkö.

– Hane mainitsi sinut, Dotar sanoi. – Teilläkin on sopimus, että Hane sulkee korvansa.

– Hane auttaa kaikessa missä suinkin voi ja uskaltaa, Soli sanoi. – Hän ei kuitenkaan voi jättää tekemättä käsittelyjä, jotka määrätään hänen tehtäväkseen. Jäin kiinni seitsemän päivää sitten ja olen nyt menettänyt seitsemän sormea, yhden joka päivä, että suostuisin kertomaan, ketkä linnassa ovat Teukalle ystävällismielisiä. Sotilastehtäviin minusta ei enää näillä käsillä ole, ja pian en pysty edes syömään itse.

Solin ääni sortui, ja häntä näkemättäkin Dotar saattoi kuvitella hänen tuskaisen ilmeensä.

– Ystävä, Dotar sanoi hiljaa. – Saat varmaan avun sitä ennen. Minut yritetään vapauttaa täältä, ja jos pääsen pois, en unohda sinua.

Soli hymähti.

– Aina kannattaa toivoa, hän sanoi. – Meker kävi täällä, kun olit tajuton. Hän varmisti, ettet ole päässyt liian vähällä. Hän tuntui kummastuneelta, kun Hane vakuutti, ettet ollut koko aikana aikeissakaan kertoa mitään. Meker tuntui olevan ymmällään siitä, miten jatkaisi.

– Kuka tuo Meker oikein on? Dotar kysyi.

– Hän ilmestyi tyhjästä, Soli sanoi. – Hänet on taatusti lähetetty Mepetasta, mutta eräs Veilille näennäisesti myötämielinen perhe esitteli hänet muka ulkomailta palanneena sukulaispoikana. Hän on kummallinen ihminen, viisas kuin käärme ja myös yhtä kylmä ja niljakas, ja silti hän vaikuttaa jollain lailla onnettomalta.

– Useimmat kylmät ja niljakkaat ovat tulleet sellaisiksi oltuaan ensin hyvin onnettomia, Dotar sanoi hiljaa. – Mutta ei se silti ole mikään puolustus yhdellekään väärälle teolle.

Soli ymmärsi. Hänen kätensä haparoi pimeässä Dotarin käden ja puristi sitä kevyesti. Kädessä tuntui vain muutama sormi, menetettyjen yli oli kiedottu kangaskaistale.

– Tiedän maineesi, Soli sanoi. – Mutta kaikilla meillä on raskaat muistomme, joita täällä tulee mietityksi liiankin tarkkaan.

Kivuistaan ja heikkoudestaan huolimatta Dotar tunsi olonsa tyyneksi. Pimeys kietoutui ympärille pehmeänä ja ystävällisenä. Soli tuntui veljeltä. Veljeltä oli Hanekin tuntunut irrottaessaan kahleet ja kuljettaessaan hänet tänne. Hiukan häpeissään Dotar muisti käyttäytyneensä hyökkäävästi ja vastustelleensa kaikilla jäljellä olevilla voimillaan. Hän oli ollut järjettömän raivoissaan, kunnes Hane oli yksinkertaisesti sulkenut hänet syliinsä vahvoilla käsillään ja pitänyt häntä siinä rauhoittumassa kuin lasta.

He kuulivat askelia käytävältä.

– Siellä kulkee joku uusi, Soli sanoi. – Tunnen jo kaikkien pitempään täällä olleiden askeleet. Kun ei ole mitään tekemistä, herkistyy kummasti.

Askeleet menivät ohi ja sitten jossain kolahti ovi.

– Tuossa kopissa on Mera, Soli sanoi. – Koska ei ole ruoka-aika, hänet haettiin kuulusteltavaksi tai käsittelyyn. Koora auttakoon häntä.

– Kuka on Mera? Dotar kysyi.

– Veilin entinen uskottu, jonka Meker syrjäytti, Soli sanoi. – Turhaan he häntä enää kiduttavat ja kuulustelevat, hän on jo täysin murtunut, eikä hänellä edes ollut mitään salattavaa. Hän oli toiminut aivan vilpittömästi.

– Veili tuntuu käyttävän kauhun herättämistä kovin runsaskätisesti, Dotar totesi. – Se ei vaikuta järkevältä.

Soli hymähti.

– Ei Veili ennen ollut julma, vaikka onkin aina ollut arvaamaton, hän sanoi. – Vasta Meker on saanut Veilin uskomaan, että jokaisen vähänkin epäilyttävän ihmisen ylpeys ja tahto on murskattava. Nyt Veili hallitsee herättämänsä pelon voimalla. Keino on kyllä tehokas. Minäkin alan jo olla valmis epätoivoisiin tekoihin, mutta toivottavasti en kuitenkaan siihen, jota minulta vaaditaan. Pahin mitä voin kuvitella itselleni tapahtuvan on, että minut todella saataisiin antamaan ilmi ihmisiä, jotka sitten vuorostaan tuotaisiin tänne kuulusteltaviksi.

– Etkö ole ajatellut yrittää pelastua luettelemalla vääriä nimiä, vaikkapa pahimpia vihollisiasi? Dotar kysyi.

Soli kuului liikkuvan pimeydessä ja etsivän jotain.

– Ettenkö olisi ajatellut, hän sanoi. – Mutta ei vihollisilleenkaan saa tehdä sellaista.

Hän tuli takaisin ja haparoi kädellään, joka tavoitti Dotarin olkapään.

– Minulla on tässä vesiastia, yrittäisitkö juoda, hän pyysi. – Tuen sinua hiukan ylemmäs, niin se onnistuu.

– Minun on jano, mutta pelkään, että juominen on vaikeaa, Dotar sanoi. – Ylähuuleni taitaa olla halki.

– Siinä on paha haava, mutta yritä silti, Soli pyysi. – Sinun pitäisi juoda. Hanen mielestä menetit paljon verta.

Juominen onnistui lopulta Solin kärsivällisesti avustaessa. Käytävältä kuului lähestyvien askelien ääni.

– Nyt on minun vuoroni, tuo on Hane, Soli sanoi.

Askeleet pysähtyivät oven taa ja salpa naksahti. Vaikka Hanella oli vain vaisusti palava lyhty kädessään, se ensin häikäisi Dotarin pimeään tottuneita silmiä. Hane sulki oven takanaan, laski lyhdyn lattialle ja tuli Solin viereen katsomaan Dotaria.

– Ei ihme, että Meker ilmaisi tyytyväisyytensä, hän sanoi kuivasti. – Jälki on pahaa. Noita ketjuja on mahdoton säädellä, sattuma ratkaisee, miten käy. Ei sinusta enää kaunista miestä tule.

– Se on tällä hetkellä pienimpiä huoliani, Dotar vakuutti.

Hän yritti naurahtaa ja totesi olevansa kivuista huolimatta rohkaistumassa. Hän tiesi, että Leoni ja Tardo toimisivat kaiken aikaa. Myös tuo salaperäinen Rosta yrittäisi varmaan tehdä jotain auttaakseen.

Valossa hän näki, että Soli oli kookas ja hyväkuntoinen mies. Solin kasvot olivat vahingoittumattomat, mutta paljaassa yläruumiissa oli ruoskan jälkiä. Dotar tajusi nyt vasta, miksi hän ei ollut palellut, vaikka maanalaisessa huoneessa oli kostean viileää: Soli oli kietonut hänet omaan viittaansa. Dotar kohottautui. Se sujui yllättävän helposti, vartalolla ei ilmeisesti ollut pahoja vammoja.

– Tarvitset vaatteesi itse, hän sanoi Solille.

– Pystyin liikkumaan ja pysyin siksi lämpimänä paremmin kuin sinä, Soli sanoi. – Sitä paitsi nyt on minun vuoroni saada päivittäinen annos, joutuisin riisuutumaan joka tapauksessa. Pidä viitta kunnes palaan. Joko menemme, Hane?

Hanen arpiset, vääristyneet kasvot näyttivät kammottavilta, kun lyhdyn himmeä valo alhaalta tullessaan loi niihin syviä varjoja. Hän ei vastannut Solille, vaan istui lattialle. Soli kävi istumaan hänen viereensä.

– Ystävä, taasko tuntuu pahalta? Soli kysyi.

– Kuten aina, Hane sanoi.

– Älä ole liian ankara itsellesi, Soli pyysi. – Olen selittänyt sinulle monta kertaa, ettet ole yhtään pahempi kuin me muut. Minä ainakin kuoleman pelossa yrittäisin varjella elämääni suostumalla niihinkin tekoihin, mitä sinulta vaaditaan.

Hane pudisti päätään.

– Et ole kavaltanut linnassa olevia Teukan kannattajia, hän sanoi. – Minä olisin kyllä jo kipua ja lisääntyvää vajavuuttani peläten tehnyt niin.

– Etkö vieläkään ymmärrä, ettei kukaan ihminen oman itsensä varassa pysty tekemään oikein? Soli kysyi. – Koora on lähettänyt sinut minua auttamaan, muuten heikkouteni olisi jo johtanut kauheisiin seurauksiin ystävillemme. Tiedäthän, miten monta kertaa olen ollut valmis pettämään heidät. Sinä vain olet lupauksesi mukaan jättänyt kuulematta sen, etkä ole vienyt tunnustusta eteenpäin.

– Vain siksi, että olet joka kerta aloittaessamme uudistanut pyynnön, etten suostuisi kuulemaan, Hane sanoi. – Olet koko täällä olosi ajan vakuuttanut, että voin kaikesta huolimatta turvata Kooraan, kuten sinä jumalaa nimität. Mutta sen mukaan, mitä olen oppinut Isäjumalasta, minun olisi pitänyt uskaltaa kieltäytyä tehtävistäni viimeistään silloin, kun sinut tuotiin.

Soli pudisti päätään.

– Tilallesi olisi lähetetty joku toinen, eikä se olisi helpottanut minun tilannettani, vaan päinvastoin, hän sanoi. – Tiedät kyllä, kuinka minua on lohduttanut se, että yrität auttaa. Eikä se ole sinulle vaaratonta. Jos jäisit kiinni, rangaistuksesi olisi kauhea.

– Niin paha se ei olisi kuin ansaitsisin, Hane sanoi katkeran ivallisesti. – Minulle ei voisi tehdä mitään, mitä en ole tehnyt muille, ja kuollakin yksi ihminen voi vain kerran. Se on liian vähän miehelle, joka on tappanut monia.

Soli pudisti päätään.

– Ystävä, hän sanoi. – Olet myös kärsinyt meidän kaikkien kanssa. Olet itsekin vanki ja teet vain sen, mitä et kieltäytymälläkään voisi estää.

Dotar ajatteli sortunutta kaivoskuilua ja sen uhreja. Kuolleita oli ollut kymmenkunta, vammautuneita useita kymmeniä. Isiä ja äitejä, vaimoja ja lapsia, joille onnettomuus merkitsi tuskallista kaipausta tai vammaisen perheenjäsenen päivittäisen kärsimyksen seuraamista, oli luvuton määrä.

Alkaessaan puhua Dotar käänsi varomattomasti päätään ja äännähti kivusta. Hane katsoi häntä huolestuneena.

– Se mitä sinä painostuksen alaisena olet tehnyt, ei ole lähelläkään todellista pahuutta, Dotar sanoi hiljaa. – Minä tein väärät tekoni turvassa ja kenenkään pakottamatta, vallanhaluni ja ahneuteni takia.

Hän sulki silmänsä. Puhuminen oli vaikeaa, ja hän yritti kertoa yksinkertaisin lausein vain sen, mikä oli raskaimmin painanut häntä. Kerrottavaa tuntui silti olevan loputtoman paljon, eikä pahinta suinkaan ollut yksittäinen murha tai kiristys, sillä niiden kohteina olivat yleensä samoilla aseilla taistelevat vastustajat. Pahimmalta tuntui ajatella tavallisten ihmisten vararikkoja ja onnettomuuksia, varsinkin keskeneräiseen kaivoskuiluun lähetettyjen kohtaloa. Sen hän kertoi viimeisenä.

– Dotar, olet vilpitön mutta ymmärrät kovin vähän, Soli sanoi lempeästi. – Ei sinun syyllisyytesi ole suurempi kuin muidenkaan. Olet ehkä saanut heikomman luonteen ja sinut asetettiin suurempiin kiusauksiin kuin joku toinen. Kenestä tahansa voi hänen kuviteltu hyvyytensä pyyhkiytyä pois, sehän on meillä vain Kooran lahjana. On väärin tuomita muita, mutta yhtä väärin on suurennella omaa syyllisyyttään. Koora on jostain syystä sallinut tapahtuneen pahan. Ehkä ylpeytesi tarvitsi murtamista, mutta kun et enää pysty ylpeilemään hyvyydelläsi, yrität ylpeillä pahuudella.

– Pahuuden mittakin voi tulla niin täyteen, ettei sillä jaksa ylpeillä, Hane sanoi ja nousi seisomaan. – Mutta koska en tiedä, mikä olisi ratkaisu, niin tule, Soli. Koora antakoon minulle anteeksi vielä kerran.

Soli nousi myös.

– Kestetään tämänpäiväinen ja odotetaan huomiselta ihmettä, hän sanoi.

– Se tapahtuu, Dotar väitti. – Ei ole kohtuullista, ettei sinulle, Soli, tule apua.

– Päättelet väärin, Soli sanoi. – Meille ei kosteta, vaikka olisimme ansainneet sen, mutta ei meitä palkitakaan millään ihmisjärjen mukaisella palkinnolla. Täytyy olla valmis kestämään edessä oleva, vaikka se vaikuttaisi epäoikeudenmukaiselta. Koora kyllä tietää, mitä antaa meille tapahtua.

Dotar hymähti.

– Mies, joka tällaisessa tilanteessa sanoo noin, ainakin uskoo vahvasti väitteeseensä, hän totesi.

Dotar jäi pimeään ja kuuli loittonevat askeleet. Jossain kauempana kolahti ovi. Hän tunnusteli varovasti kasvojaan, mutta pelkkä hipaisu sattui liikaa. Rinnassa oli muutamia avoimia ja vielä kostean tuntuisia haavoja, mutta niiden tuottama kipu oli paljon lievempää.

Dotar ei oikeastaan tuntenut pelkoa. Ehkä se johtui tilanteen kaikinpuolisesta, uskomattomasta outoudesta, tai ehkä kipu toi mukanaan henkisen turtumisen. Jotenkin luottavainen, tyyni olo johtui kuitenkin Solista ja Hanesta. He molemmat turvasivat Kooraan ja puhuivat hänestä kuin hän olisi kaiken aikaa ollut läsnä. Dotar tunsi, että heidän kauttaan Koora todella oli lähellä; mutta ei hän ollut kaukana nytkään, kun Dotar makasi yksinään pimeässä miettien tilannettaan.

Siitä asti, kun Dotar laivalla oli vakuuttanut uskovansa Pentan sanat, hän oli ollut täysin varma siitä, että mitään ei tapahtuisi vastoin Kooran tahtoa. Koska Koora oli hyvä, mikään ei olisi tarpeetonta tai vahingollista. Jostain syystä hänen oli kärsittävä tämä – ei rangaistuksena, sillä Koora ei kostanut, mutta turhaan näin ei käynyt.

Kun Hane toi Solin takaisin, Dotar nousi. Se onnistui vaikeasti ja hiukan huojuen, mutta hän levitti Solin viitan lattialle pehmentämään kivistä alustaa. Sitten hän auttoi Hanen kanssa Solin makuulle. Tuoreet ruoskanjäljet vuotivat vielä verta. Käsi, josta oli poistettu taas yksi sormi, oli kääritty kangaskaistaleeseen, joka oli värjäytynyt punaiseksi. Soli oli tajuissaan, mutta hengitti raskaasti ja tuskaisesti. Dotar levitti oman viittansa hänen ylleen. Hän oli hymyilemäisillään huomatessaan, että tuo viitta oli Veilin kauniisti kirjottu lahja. Kipu pysäytti kuitenkin hymyn puolitiehen.

Hane katsoi Dotaria silmiin. Hänen arpiset kasvonsa kuvastivat surua ja silmissä oli kyyneleitä. Hän otti vyöstään tikarin.

– Soli pyysi, että tappaisin hänet, Hane sanoi. – Hän pelkää huomista ja minäkin pelkään. Solilla on jäljellä oikean käden peukalo ja etusormi. Huomenna toinen niistä on katkaistava, enkä voi tehdä sitä hänelle. Sen jälkeen mies on täysin avuton, ei saa edes syötyä itse, ellei latki suoraan kupista kuin eläin. En voi tappaa häntä, mutta jätän tämän sinulle.

Soli liikahti ja yritti kääntyä Haneen päin.

– Olet liian luottavainen, Soli sanoi hiljaa. – Olen pohtinut sitäkin, että tappaisin sinut ja pakenisin sinun vaatteisiisi pukeutuneena. Älä jätä tikariasi tänne.

Hane naurahti, mutta se oli iloton ja katkera nauru.

– Ehkä toivon, että tekisit sen, hän sanoi. – Itse en saa rohkeutta päättää elämääni, jonka olisi parempi loppua kuin jatkua tällaisena. Mutta minun vaatteissani et pääsisi ulos täältä; jos saisin poistua, olisin paennut jo kauan sitten.

Dotar yritti hymyillä vahingoittuneella suullaan.

– Hane, ystävä, hän sanoi. – Pidä tikarisi. En voi tappaa Solia eikä kumpikaan meistä halua tappaa sinua. Luotetaan Kooraan. Se mikä tapahtuu on hänen tahtonsa.

Leoni ja Tardo tulivat heille varattuun huoneistoon. Adea, joka oli seissyt katselemassa ikkunasta, kääntyi ja juoksi miehiä vastaan. Hänen punaiset silmänsä kielivät, että hän oli itkenyt.

– Meillä ei ole mitään uutta kerrottavaa, Tardo sanoi. – Veili ei suostu ottamaan meitä vastaan.

– Mekerkään ei suostu tapaamiseen, Leoni sanoi. – Sain kuitenkin minua ohjailleelta sotilaalta tietää, että hän on kiusaantunut tilanteesta. Hän oli kai luullut saavansa Dotarin helposti taipumaan, mutta nyt koko tälle määrätty käsittely onkin jouduttu suorittamaan, ja jäljet ilmeisesti hiukan kauhistuttavat Mekeriä. Veili voi harmistua niistä, vaikka antoikin luvan. Useammin kuin kerran Veili on rangaissut oman käskynsä toimeenpanostakin.

Tardo näytti huolestuneelta.

– Onko olemassa vaara, että kidutusta jatketaan? hän kysyi. – Pitäisikö Tulisydän sittenkin luovuttaa Mekerille? Voithan lähettää jonkun laivamiehistäsi viemään Kratoon tietoa, ettei korun tuoja ole luotettava.

– Jalkaisin vihollismaan läpikö? Leoni kysyi hiukan ivallisesti. – Vai odotammeko jotain laivaa, joka lähtisi talvisaikaan täältä Kratoon? Ne menevät melkein poikkeuksetta Elilan kautta, jossa viivytään päiväkausia. Mekerin lähetti ehtisi toimittaa tuhoisat aikeensa ensin.

– Lähetä oma laivasi purjehtimaan suoraan Kratoon, Tardo sanoi kärsimättömästi.

– Ja miten selittäisin laivani lähdön Veilille? Leoni kysyi. – Olisimme vain kohta Dotarin seurana vankikerroksessa.

Adea katsoi kiisteleviä miehiä moittivasti.

– Rosta kävi täällä taas, tyttö ilmoitti. – Hänellä on suunnitelma.

– Tiesikö Rosta jotain uutta Dotarista? Tardo kysyi.

– Hän aikoi käydä tiedustelemassa, Adea sanoi. – Hän lupasi tulla kertomaan, jos saa jotain selville.

– Linnassa on varmaan vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka kannattavat veljeäsi, Adea, Leoni pohti. – Voisiko joku heistä auttaa Dotaria?

– Minä vain aavistelen, ketkä ovat Teukan puolella, en tiedä varmasti, tyttö sanoi. – Eikä kukaan heistä voi auttaa, he ovat epäsuosiossa. Teukalle läheisimmät, jotka eivät paenneet hänen kanssaan, on vangittu ja monet heistä on jo tapettu. Vain Rosta voi liikkua vapaasti, vaikka kannattaakin avoimesti Teukaa.

– Hyvin moni sotilaskin tukee veljeäsi, Leoni sanoi. – Teuka voisi helposti kaapata vallan, jos vain haluaisi. Miksi hän ei tee sitä?

– Teuka on ihminen, jollaista ei uskoisi olevan olemassakaan, Adea sanoi lämpimästi hymyillen. – Hän ajattelee, että Isäjumalan käskyjä on toteltava aina ja kaikessa. Meille on opetettu, että Isäjumala asettaa hallitsijan, eikä tätä vastaan saa nousta.

– Kuka tuo Rosta oikein on? Tardo kysyi.

Adea punastui kevyesti ja painoi päänsä.

– Rosta on mies, jolle minut on kihlattu, tyttö sanoi. – Hän on ollut Teukan ystävä lapsesta asti. Hänen isänsä on...

Ovelle koputettiin ja Adean lause jäi puolitiehen. Tardo meni avaamaan. Sisään tuli Rosta, joka taivutti muodollisen kunnioittavasti päätään. Vaikka hänen sotilasasunsa oli tavallisen rivimiehen, hän vaikutti hyvin itsetietoiselta, kuin olisi tottunut liikkumaan arvohenkilöiden parissa.

– Kävin vankikerroksessa ja puhuin Hanen kanssa, hän sanoi. – Dotar on toipunut kohtuullisen hyvin. Hän pysyy jo jaloillaan.

Rosta antoi tiedon asiallisen tyynesti ja Leoni suhtautui siihen samoin.

– Käsittely siis oli vain tavanomainen, hän totesi. – Arvelinkin, ettei Meker uskalla enempää.

Tardo värähti.

– Älä puhu noin tunteettomasti, hän pyysi.

– Ehdotan, että menemme tapaamaan Dotaria, Rosta sanoi. – Vankikerroksessa on helppo liikkua, kunhan vain on sotilasvaatteissa. Kukaan ei tunnista kaikkien joukko-osastojen väkeä. Minulla on mukanani Liton klaanipäällikölle sopiva sotilaspuku ja korkeasti arvostettu Leoni voisi olla vanki, jota kuljetamme. Hänen on vain kätkettävä helposti tunnettavat hiuksensa ja painettava päänsä niin, ettei kasvoja näy kunnolla.

– Mennään, Leoni sanoi.

– Odottakaa, harkitkaa, Adea pyysi huolestuneena. – Miten pääsette pois?

– Sieltä voi poistua yhtä monta kuin tuli sisäänkin, Rosta selitti. – Vanki tuodaan usein vain käsittelyyn ja viedään sen jälkeen taas pois, varsinkin jos kysymyksessä on vain sormen katkaisu. Sovin Hanen kanssa, että hän on suorittavinaan sen.

Leoni naurahti.

– Silmieni käyttökelvottomuudesta johtuu, että sormeni ovat minulle aika tärkeitä, hän sanoi. – Toivottavasti tuo Hane ei joudu todella käyttämään taitojaan. Mutta mennään.

Leoni riisui Veilin antaman puvun ja etsi tavaroittensa joukosta asun, joka hänellä oli ollut yllä tullessaan. Se oli käytännöllinen ja koruton pitkä mekkomainen vaate, jollaista Jaminassakin yleisesti käytettiin. Tardo puki ylleen Rostan ojentaman sotilasasun. Leoni sitoi päähänsä tumman huivin.

– Ota vielä viitta ja nosta sen kaulus pystyyn, Adea neuvoi. – Silloin kasvosi ovat piilossa, kun pidät pääsi painuksissa masentuneen vangin tavoin.

– Sido sinä, Liton klaanipäällikkö, hiuksesi niskaan täkäläiseen tapaan, sotilas neuvoi.

Tardo naurahti.

– Sano minua Tardoksi, kun olemme yhteisellä asialla, hän kehotti. – Mutta kerrohan kuka oikein olet, Rosta. Tavalliseksi sotilaaksi olet aivan liian uskalias ja itsevarma.

– Olen kuitenkin vain tavallinen sotilas, Rosta sanoi tyynesti. – Käytökseeni saattaa olla syynä isältäni saatu mahtaileva luonne, mutta asemani on vaatimaton.

– Mikset kerro heille? Adea kysyi. – Sinähän olet...

– Älä paljasta sitä, sotilas pyysi. – Luotat minuun ja veljesikin luottaa, mutta nämä henkilöt, jotka nyt ovat lähdössä vankikerrokseen, alkaisivat ehkä epäröidä.

– Kuulostaa huolestuttavan salaperäiseltä, Leoni totesi.

– Mennään, Tardo vaati kärsimättömänä. – On parempi tehdä jotain kuin vain odottaa.

– No mennään sitten, Leoni sanoi. – Minäkään en keksi mitä muuta voisimme yrittää, joten käydään tapaamassa Dotaria. Mutta valmistaudu, Tardo, suhtautumaan asiallisesti ikävään näkyyn. Minuahan sellainen ei haittaa, mutta useimmat tuntuvat kovasti kauhistelevan kasvoja, jotka ovat saaneet tuon koukkuketjuilla tehdyn käsittelyn.

– Ruhjeet ja haavat ovat aluksi turvonneita ja todella ikävän näköisiä, Rosta myönsi vaisusti. – Joskus ne kuitenkin paranevat melko siisteiksi.

Tardo värähti taas tahtomattaan, mutta meni sitten ovea kohti. Rosta tarttui Leoniin.

– Muista pitää pääsi painuksissa, hän neuvoi. – Monet tuntevat kasvosi. Sinusta ja lauluistasi pidetään Jaminassa ja myös kykyäsi käsitellä Veiliä ihaillaan.

He tulivat käytävälle ja lähtivät kulkemaan kohti alakertaan vieviä portaita. Vastaan tuli pari orjaa, jotka tuskin edes vilkaisivat sotilaita ja näiden vankia; näky oli täällä tavallinen. Portaiden alapäässä odotti yksinäinen sotilas, joka nyökkäsi Rostalle tervehdyksen ja liittyi seurueeseen. Tardo katsoi häntä ihmeissään ja kuiskasi Leonille, että mukana oli nyt ylimääräinen henkilö.

– Älkää huolestuko, näin oli tarkoitus, Rosta sanoi hiljaa. – Luottakaa meihin.

– Kai meidän on pakko luottaa, Leoni sanoi. – Enää ei kannata perua.

He tulivat ovelle ja Rosta kehotti Leonia kumartumaan sisään mennessä. Tardo vilkaisi levottomana ympärilleen. Vain yksi välinpitämättömän näköinen vartija oli oven luona, mutta joukko muita maleksi käytävällä.

– Hanelle töitä, Rosta sanoi. – Sormi.

– Hane, täällä olisi sormi, oven luona seisoskelija huusi jonnekin.

Kookas, arpikasvoinen mies tuli ryhmää kohti ja tarttui Leoniin.

– Tulemme mukaan, hänet saatetaan toimenpiteen jälkeen takaisin, Rosta sanoi. – En olekaan ennen nähnyt, miten se tehdään.

– Et tule ilahtumaan, se on sottaista hommaa, Hane sanoi. – Toivottavasti sinä tai toverisi ette tapaa voida pahoin.

Rosta pysyi Leonin toisella puolella Hanen ohjatessa toisesta käsivarresta. Tardo jättäytyi taakse heidän joukkoonsa liittyneen sotilaan viereen. Tämä oli pitkä ja piti päähinettä, vaikka sotilaat käyttivät sitä harvoin sisätiloissa. Kasvoissa oli jotain kummallisen tuttua, vaikka sotilas tuntuikin Leonin tavoin painavan päätään, ettei hänen piirteistään saisi kunnolla selvää.

Hane käski Leonin kumartua, oviaukko oli matala. He tulivat karuun huoneeseen, jossa oli kalustuksena vain hyllykkö. Seinällä roikkui metallirenkaita. Tardo tajusi renkaiden tarkoituksen ja sävähti. Kivilattialla istui kaksi miestä, jotka molemmat nousivat seisomaan. Vaikka toisen yllä oli Veililtä Dotarille lahjaksi lähetetty kaunis puku, Tardo tunsi Dotarin vasta kun suu pahoinpidellyissä kasvoissa vääntyi varovasti tuttuun, ivalliseen hymyyn.

– Aikaa ei saa kulua kovin paljon, Hane sanoi. – Sormen katkaisu on nopea toimenpide.

– Kiitos, että vaarannat oman henkesi suostumalla auttamaan, sanoi pitkä sotilas. Hän oli riisunut lakkinsa. Hänen hiuksensa olivat jaminalaiselle epätavallisen vaaleat.

Dotarin vieressä seissyt mies kumartui kunnioittavaan tervehdykseen.

– Teuka, isäntäni, miksi tulit? hän kysyi huolestuneena.

Teuka meni lähemmäs ja tarttui vangin käsiin. Hän avasi varovasti kangaskääröt, katsoi totisena ja kiersi sitten kankaat takaisin.

– Meillä ei ole paljon aikaa keskusteluun, kuten Hane jo muistutti, hän sanoi. – Tärkein asia pitää hoitaa välittömästi. Täältä pääsee ulos kolme sotilasta ja yksi vanki. Ehdotan, että täältä lähtevät Tardon lisäksi Soli ja Dotar sotilasasuissa, kuljettaen Leonia vankinaan.

– Minä voin jäädä tänne ja joku muu voi poistua minun sijastani, Leoni sanoi. – Veili ei ole koskaan edes äärimmäisen raivon puuskassa uhannut minua. Uskon, ettei hän nytkään tee sitä. Voin aivan turvallisesti jäädä vankilaan, josta minut vapautetaan heti kun minut tunnistetaan.

– Hän arvostaa sinua, kuten me kaikki täällä Jaminassa, koska rakastamme laulujasi, Teuka sanoi hymyillen. – Minäkään en usko, että Veili tekisi pahaa sinulle. Olen iloinen ehdotuksestasi, sillä epäröin kauan suostua järjestelyihin. Hane itse ehdotti tätä, mutta vankien pako merkitsee tietenkin Hanelle kuolemantuomiota. Jos sinä, Leoni, voit jäädä tänne, Hanekin pystyy pakenemaan.

Hane naurahti.

– Olen päättänyt kestää kohtaloni, hän sanoi. – Raukkamaisuuden mitta on jo täysi minun osaltani. Sinun on poistuttava Leonin tilalla, Teuka. Sinä et voi jäädä tänne turvallisesti.

Teuka katsoi arpikasvoista vartijaa totisena.

– Sinun tilanteesi on pahempi, hän väitti. – Uskon, että hyvä sittenkin voittaa Veilissä, eikä hän surmaa minua. Sinua hän ei säästä.

– Entä Rosta? Soli kysyi. – Minun mielestäni sekä sinä että hän olette vaarassa. En haluaisi paeta niin, että teistä kumpikaan jää tilalleni.

Rosta naurahti.

– Surmaisiko Veili ainoan poikansa? hän kysyi. – Minulla ei ole hätää. Olenhan sitä paitsi hänen monien avioliittojensa ulkopuolella syntynyt, orjan lapsi, joten en ole perijä, eikä hänen tarvitse pelätä minun juonittelujani. Sinusta, Teuka, olen kuitenkin huolissani. Isä on arvaamaton. Vaikka vapaaehtoinen antautumisesi saattaisi hellyttää hänet, voi käydä toisinkin.

– Kolmen on jäätävä tänne, ja minä ehdotan, että ne kolme olisivat Rosta, Leoni ja minä, Dotar sanoi. – En usko olevani enää vaarassa. Meker ei ole määrännyt minua uudelleen kidutettavaksi, ja sen täytyy merkitä, että hän joko on luopunut suunnitelmastaan tai ei ole enää saanut Veililtä valtuuksia.

– Haluaisin jäädä ja vedota Veiliin, Teuka sanoi. – Ehkä minun ei olisi pitänyt lainkaan paeta ja piiloutua. Nyt monia, jotka ovat yrittäneet auttaa minua, on surmattu ja pahoinpidelty, ja lisää kauheuksia tapahtuu koko ajan. En voi antaa sellaisen jatkua enää pitkään, ja ainoa tapa lopettaa vaino on se, että antaudun Veilin käsiin.

Rosta heilautti päätään ja voimakaspiirteiset kasvot muistuttivat hetken elävästi hänen isäänsä.

– Pyydän, ettet vielä tekisi sitä, hän sanoi. – Jos välität Veilistä todella, et houkuttele häntä kiivastuksissaan toimimaan ajattelemattomasti. Lähetän sanan heti, kun sinun ja isän tapaaminen tuntuu mahdolliselta.

Teuka epäröi.

– En haluaisi enää siirtää tuota asiaa, hän sanoi.

– Tee se isäni tähden, ettei hänestä tulisi sinun surmaajasi, Rosta pyysi.

Teukan hymy oli surullinen ja haikea.

– Teen tahtosi mukaan, Rosta, jos muutkin ovat samaa mieltä, hän sanoi.

Hän katsoi ympärilleen ja näki vain myöntäviä ilmeitä.

– Meidän on kiirehdittävä, hän sanoi. – Soli, ota sinä Leonin asu, olet niin heikko, ettet pysty esittämään reipasta sotilasta. Hane, sinä otat Rostan sotilaspuvun. Katso koko ajan alaspäin, niin kasvosi ovat varjossa.

Auttaessaan Solia, joka ei pystynyt käsillään kovinkaan hyvin toimimaan, Teuka pyyhkäisi kesken kaiken silmiään.

– Olet kärsinyt minun takiani, Soli, hän sanoi. – Mitä olenkaan aiheuttanut.

– Et saa ajatella noin, isäntä, Soli sanoi. – On asioita, jotka Koora jostain syystä sallii. Niiden merkitystä ei aina ymmärrä, mutta ne on otettava vastaan häneen luottaen.

Teuka tarttui Soliin ja lähti kuljettamaan tätä. Tardo kiirehti toiselle puolelle ja Hane tuli kannoilla pää painuksissa. He kulkivat käytävää pitkin vartijaryhmän ohi. Nämä naureskelivat omia juttujaan kiinnittämättä huomiota heihin.

– Ja sormiko meni? ovenvartija kysyi.

– Haluatko muiston? Soli kysyi ja heitti hänelle verisen kangasriekaleen.

– Saisit tunkea sen sanonko mihin? vartija kysyi avatessaan oven.

– Älä sano, me arvailemme minne olisit halunnut sen, Tardo letkautti.

Vartija kirosi ja ovi sulkeutui heidän takanaan.

Portaiden alapäässä odotti orjan tavoin pukeutunut mies, joka tervehti Teukaa kunnioittavasti.

– Kamelit ovat valmiina, hän sanoi. – Soli, ystävä, pystytkö ratsastamaan?

– Kaksi sormea on jäljellä, eiköhän tuo riitä ohjaksien pitelemiseen, Soli sanoi.

Orjan asuun pukeutunut mies huomasi Hanen ja hänen silmiinsä syttyi viha.

– Onko tuo rotta otettava mukaan? hän kysyi Teukalta. – Tiedän varmasti, että juuri Hane kidutti veljeni hengiltä.

– Sinun on pystyttävä hillitsemään vihasi, Teuka sanoi jyrkästi. – Hanen ainoa rikos on se, ettei hän uskaltanut kuolla tavalla, jonka he määräävät niille, jotka eivät tottele. Oletko varma, että itse olisit pystynyt?

Orjaksi pukeutunut mies väisti Teukan katsetta ja vilkaisi sitten Hanea yrittämättäkään peittää halveksuntaansa, mutta vaikeni.

– Hane on minun suojeluksessani, Soli sanoi. – Kaikki mikä kohdistuu häneen kohdistuu myös minuun. Et ole ystäväni, jos loukkaat Hanea.

– Kiirehtikää, Teuka hoputti. – Hane ottaa minun kamelini. Jään itse tänne, haluan olla paikalla, jos jotain sittenkin menee vikaan.

Soli aikoi väittää vastaan, mutta Teuka oikaisi ryhtinsä.

– Vaadin tottelevaisuutta, hän sanoi. – Menkää käskyni mukaan.

Tardo katsoi Teukaa hymyillen, tämä oli puhunut niin kuin tulevan hallitsijan kuuluikin.

Jäätyään kahden kesken Tardon kanssa Teuka sanoi:

– Adeahan on huostassanne. Rosta ei saanut isäänsä luopumaan hänen nöyryyttämisestään, vaikka yritti sitä kaikin keinoin. Jostain syystä Veili kuitenkin tänään on antanut käskyn, ettei sisartani enää saa käyttää orjana.

– Siitä on jo kerrottu meille, Tardo sanoi. – Adea voi valita perheen, jonka suojiin muuttaa asumaan.

– Rosta haluaa toimittaa hänet maaseudulle, pois Veilin ulottuvilta, Teuka sanoi. – Minäkin toivon samaa. Veili on arvaamaton, ja Meker kääntää hänen mielensä taas Adeaa vastaan koska tahtoo. Sisareni on kärsinyt jo liikaa, hänen on päästävä turvaan. Sinä saat liikkua vapaasti, eikä seuralaistasikaan tarkasteta. Tuo Adea kaupunginmuurin pohjoisportille. Odotan siellä ja vien hänet Rostan järjestämään turvapaikkaan.

Leoni kulki huoneen seinustaa pitkin tutkien uteliain käsin erilaisia hyllyille sijoitettuja kidutusvälineitä. Rosta ja Dotar istuivat kivilattialla seinään nojaillen. Hanen jättämä öljylamppu paloi lattialla luoden heikkoa, häilyvää valoa.

– Vaikutat kummallisen kiinnostuneelta noista inhotuksista, Dotar sanoi Leonille. – Alan epäillä, ettei todellinen luonteesi olekaan kovin miellyttävä. Onhan olemassa ihmisiä, jotka saavat nautintoa toisten tuskasta.

Leoni nauroi.

– En minä heihin lukeudu, hän vakuutti. – Mutta et ymmärrä, millainen etumatka minun on kurottava umpeen teihin, jotka näette. Minulle ei mitään ole olemassa, ellei siitä saa kuulo- tai hajuhavaintoa tai ellen saa sitä käsiini.

– Nuo saisivat sinut kyllä tuntemaan muutenkin, Dotar vakuutti. – Hei, varo niiden ketjujen teriä. Juuri tuota keksintöä käytettiin minun kasvojeni uudelleen muotoiluun.

– Vaikuttaa inhottavalta laitteelta, Leoni myönsi. – Taitaa olla minun onneni, etten näe sinua.

– Minua kyllä kauhistuttaa jälki, jota tuolla saadaan aikaan, Rosta sanoi ja vilkaisi Dotaria vaivihkaa. – Mutta kauhuahan käsiteltyjen kasvojen on tarkoitus aiheuttaakin ja muistuttaa, mitä Veilin vastustajille tapahtuu. Isä uskoo pysyvänsä vallassa vain herättämällä pelkoa.

– Minäkin uskoin joskus pelon voimaan, Dotar sanoi. – Se johtaa kuitenkin vihaan ja lisää sitä kautta uhmaa ja vastarintaa. Kunhan saamme isäsi uskomaan sen, olot Jaminassa paranevat.

– Jos se onnistuu, Rosta sanoi alakuloisesti. – Mutta yritetään ensin toteuttaa alku siitä, mitä olemme sopineet. Autiomaa tarvitsee meiltä kultaa selvitäkseen katovuosien aiheuttamista vaikeuksista ja maksaakseen Vorman pois vaatimasta maan kaivoksia itselleen. Meillä on mahdollisuus lainata, ja isä on houkuteltava tekemään se. Sitten teidän on päästävä turvallisesti maasta, ja sen jälkeen minä ja Teuka yritämme saada isän luopumaan turhista epäluuloistaan ja liian jyrkistä otteista täällä Jaminassa.

Leoni tuli huoneen poikki ja napsautti sormiaan kuunnellen kaiusta, missä seinä oli. Rosta tarkkaili häntä kiinnostuneena.

– Taidan ymmärtää, miksi isä pitää sinusta, hän sanoi. – Meillä on Jaminassa paljon sokeita, mutta en tunne ketään, joka olisi sinun tavallasi voitolla vammastaan.

Leoni virnisti pilkallisesti ja asettui istumaan Rostan viereen.

– En minä siitä voitolla ole, hän sanoi. – Sokeus on ikävä haitta, ei siitä juuri saa hyviä puolia irti. Mutta en minä sille kokonaan periksi anna, en ainakaan suostu olemaan sääliteltävänä, niin kuin minun odotetaan olevan.

– En minäkään suostu olemaan nöyrä, vaikka orjan pojan kuuluisi olla, Rosta sanoi. – Olen pelkkä sotilas, enkä edes voi yletä kovin paljon, koska syntyperäni ei oikeuta siihen, mutta minulla on isäni ylpeä luonne. Kun lapsina leikimme täällä linnan pihalla ja käytävillä, sain osakseni paljon pilkkaa vaatimattomaan asemaani sopimattoman rehentelyn takia. Teuka oli minulle reilu jo silloin, Teuka uskoo kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen. Se on kummallinen ajatus.

– Se on luonnollinen ajatus, jos mietit tarkkaan, Dotar väitti.

– Et ajatellut noin silloin, kun halusit Metallin jumalan ylipapiksi, Rosta huomautti. – Ajattelit olevasi muita parempi, ja siksi halusit nousta kaikkien yläpuolelle, mielestäsi sinulle luonnostaan kuuluvaan asemaan.

– Niin ajattelin, Dotar myönsi.

Rosta nauroi kiusoittelevasti.

– Nyt istut siinä kasvot ruhjottuina, vankina ja muiden armoilla ja uskot tasa-arvoon, hän sanoi. – Teitköhän oikean valinnan?

– Tein, Dotar sanoi. – Kun omaan ylemmyyteeni uskoen toimin väärin muita kohtaan, vahingoitin luonnettani pahemmin kuin nuo ketjut kasvojani. Olin jossain vaiheessa todella ruma mieleltäni.

Rosta ei nauranut enää.

– Onko mielesi parantunut? hän kysyi.

– Arpia on jäljellä, Dotar sanoi. – Paljon ikäviä muistoja.

Rosta oikoi yllään olevan, Hanelle kuuluneen puvun hihoja. Hän katsoi inhoten sen veritahroja, jotka saivat vaatteen näyttämään teurastajan asulta.

– Teuka puhuu Isäjumalasta, johon minäkin yritän turvata, Rosta sanoi. – Mutta olen luonteeltani kiivas ja harkitsematon enkä aina noudata hänen käskyjään, en vaikka Isäjumala sallii paljon sellaista, mitä sinun Koorasi ei suvaitse, kuten sodan. Onhan meidän puolustettava maatamme Mepetan sotavoimia vastaan, ja onhan vääryydet kostettava. Etkö muka puolustaisi edes omaa henkeäsi tappamalla sen, joka käy kimppuusi?

– En voi väittää, että pystyisin alistumaan, Dotar sanoi. – Minulla on kuitenkin tunne, että minun pahuuteni mitta on täysi. Yritän toimia kaikessa Kooran käskyjen mukaan. Ehkä hän auttaa minua toimimaan oikein.

Leoni nousi, meni ovelle ja jäi siihen kuuntelemaan.

– Käytävälle on tullut joukko sotilaita, hän sanoi hiljaa. – Luulen erottaneeni Mekerin äänen. Jokohan meidät löydetään?

– Jos he etsivät minua, he katsovat ensin sieltä, missä minun ja Solin pitäisi olla, Dotar huomautti.

Joukko askeleita meni ohitse.

– Nyt avataan meidän koppimme ovi, Dotar sanoi.

– Tuo, joka puhuu, on Meker, Leoni sanoi. – Sattuma taitaa ratkaista meidän eduksemme todella tehokkaasti.

He olivat miettineet monia vaihtoehtoisia tapoja toimia sitten, kun heidät löydettäisiin. Paras suunnitelmista oli edellyttänyt sitä, että juuri Meker osuisi silloin paikalle.

Käytävällä syntyi hälinää ja juoksuaskeleita kulki edestakaisin. Hanea huudeltiin.

– Kohta he kurkistavat tänne, Dotar totesi.

– Antakaa minun hoitaa Mekerille puhuminen, Rosta sanoi. – Hän pelkää minua eniten meistä kolmesta.

Dotar virnisti sen minkä pystyi rikkinäisillä huulillaan.

– Kostonhaluni ei ainakaan ole hävinnyt, hän totesi. – Nautin ajatellessani yllätystä, joka Mekeriä odottaa.

Ovi tempaistiin auki.

– Täällä, huusi yksi sotilaista. – Täällä hän...

Lause katkesi kesken ja sotilas tuijotti. Toiset kurkkivat hänen ohitseen.

– Tuokaa hänet tänne, Mekerin ääni komensi jostain kauempaa.

– Kaikkien ihailema Meker, täällä on myös... täällä on... muita, sotilas änkytti.

Meker tunkeutui sotilaiden ohi. Hän kumartui oven kamanan alitse ja räpytteli hetken silmiään hämärässä valossa, sillä hänellä oli ollut käytävällä mukanaan saattue, jonka soihdut valaisivat kirkkaasti. Rosta asettui Mekerin eteen.

– Onko sinulla asiaa minulle, kaikkien muiden paitsi minun syvästi ihailema Meker? Rosta pilkkasi. – Miten aiot selittää isälle, että olet vanginnut Dotarin lisäksi myös minut ja Leonin? Vai oliko sinulla hänen lupansa?

– Enhän minä ole koskenutkaan sinuun tai Leoniin, Meker sanoi levottomana. Hän ymmärsi olevansa kuolemanvaarassa, jos Veili saataisiin uskomaan syytös. Vaikka kuninkaan ainoa lapsi olikin orjan poika ja siksi ilman virallista arvoa, hän oli isälleen rakas, ja vuorimaalainen sokea laulaja taas oli kuninkaan erityissuosikki.

– Miksi minä sitten olen täällä? Rosta kysyi ivallisella, kylmällä äänellä. – Miksi Leonikin on täällä? Sano, kenen muun käskystä kuin isäni ja sinun tänne tuodaan vankeja?

Meker ärähti käytävälle käskyn odottaa ja sulki sitten oven takanaan.

– Neuvotellaan, Rosta, hän sanoi ja yritti väkinäisesti hymyillä. – Pelivoitto näkyy kääntyvän sinulle, ja osaan hävitä. En ymmärrä, miten sinä ja Leoni olette joutuneet tänne, mutta sen käsitän kyllä, miten isäsi tulkitsisi asian. Mitä haluat?

– Mitä tarjoat siitä hyvästä, etten pyydä sotilaita kutsumaan isää tänne? Rosta kysyi. – Minut ja Leonihan on tuotu kaiken huipuksi paikkaan, jossa kidutukset suoritetaan.

– Voit sanella ehdot, Meker sanoi. – Tiedät kyllä, ettei minulla ole juuri varaa olla suostumatta.

Rosta naurahti.

– Voit kuitenkin unohtaa lupauksesi, kun olet saanut meidät pois täältä, hän huomautti. – Käske tuomaan kirjoitusvälineet.

Meker avasi ovea ja huusi käskyn. Sitten hän sulki oven jälleen ja katsoi Rostaa yrittäen saada kasvoilleen mairean, ystävällisen ilmeen. Hän ei kuitenkaan saanut raivoaan täysin piiloon ja tulos oli oudon susimainen virnistys.

– Olen aina halunnut yhteistyötä kanssasi, hän vakuutti. – Olen ollut pahoillani, kun olet torjunut sen. Tahtoisitko ehkä nousta kuninkaaksi isäsi jälkeen? Sotilaat pitävät sinusta, he voisivat tukea sinua. Sinulla ei ole perintöoikeutta, mutta lakeja voidaan muuttaa.

– Tai äitini voidaan vaihtaa, Rosta ehdotti. – Ehkä olenkin jonkun isäni vaimon lapsi ja se huomataan vasta nyt?

– Niin, Meker sanoi, huomaamatta heti ivaa. – Kyllä se voidaan järjestää.

Rosta purskahti nauramaan ja Meker näytti ponnistelevan hillitäkseen raivonsa. Pelko voitti ja kiukku väistyi. Rosta meni seinähyllyn luo, otti sieltä metallikoukuin varustetut ketjut ja viuhutti niitä ilmassa.

– Hauska laite, eikö? hän kysyi. – Katsopa Dotaria, jälki on mukavaa. Isä varmaan haluaa sinut tavalliseen käsittelyyn, ennen kuin alkaa kuulustella sinua minun ja Leonin luvattomasta vangitsemisesta.

– Älä viitsi, Rosta, Dotar sanoi. – Hän pelkää jo tarpeeksi, ei sinun tarvitse jatkaa.

– Taisit itse äsken todeta, että on miehiä, jotka nauttivat toisen tuskasta, Rosta sanoi heiluttaen yhä ketjuja. – Epäilemättä olen sellainen. Voisin mielikseni katsella, kuinka Mekeriä kidutetaan.

Ovelle koputettiin ja kirjoitusvälineet tuotiin. Meker odotti kunnes ovi sulkeutui poistuvan sotilaan jälkeen.

– Mitä minun on kirjoitettava? hän kysyi.

Rosta vilkaisi seuralaisiaan. Dotar pudisti päätään ja osoitti Leonia.

– Laulaja, sanele sinä, Rosta pyysi. – Sinä osaat valita kauneimmat sanamuodot.

Leoni naurahti.

– Ensin kirjoitat otsikoksi: Kunnioitettu Kareta, Vuorimaan kuningas, hän neuvoi.

Meker kirjoitti.

– Kuten tiedät, olen Jaminan kuninkaan Veilin uskottu ja pystyn ohjailemaan hänen ajatuksiaan haluni mukaan, Leoni saneli.

– En voi kirjoittaa niin, Meker väitti. – Jos kirje joutuisi Veilin käsiin, jo tuo riittäisi kuolemantuomiooni.

– Et voi olla kirjoittamatta, Rosta huomautti.

Meker kirjoitti.

– Olen aikaisemmin tarjonnut palvelujani Mepetan Vormalle, mutta hän maksaa huonosti, Leoni saneli. – Jos sinulla on kiinnostusta laajentaa valtaasi Jaminan rikkaaseen kaupunkiin, voin tarjota yhteistyötä.

– Tähänkö te pyritte? Meker kysyi ja hänen katseensa oli kirkastunut. – Teen mielelläni yhteistyötä teidän ja Karetan kanssa. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, Dotar on Karetan kasvattiveljen... suosiossa.

Dotar naurahti huvittuneena.

– Toivon edelleen olevani, hän sanoi.

Meker hymyili nyt Dotarille niin ystävällisesti kuin suinkin osasi.

– Olen hyvin pahoillani kärsimästäsi kohtelusta, hän vakuutti. – En ymmärtänyt, mihin pyritte. Tottakai tuen Rostan valtaannousua Karetan avulla.

Hän päiväsi ja allekirjoitti kirjeensä hymyillen. Rosta otti sen talteen.

– Nyt saat tietää todelliset ehtomme, Rosta sanoi.

Mekerin hymy sammui ja hän katsoi levottomana Rostaa.

– Kerrot isälle, että epäilysi Dotaria kohtaan olivat aiheettomia, Rosta sanoi. – Autiomaalle myönnät kultaa. Määrän kuulet tarkemmin Dotarilta, joka sanelee myös takaisinmaksun aikataulun. Leonin laivan on päästävä lähtemään täältä esteettä. Kun laiva on purjehtinut, saat kirjeesi takaisin.

– Eikö sitä viedäkään Karetalle? Meker kysyi. Hän oli niin eläytynyt kuvittelemaansa salaliittoon, ettei heti uskonut sitä pelkäksi sepitteeksi.

Rosta pudisti päätään.

– Jaminan kuninkaaksi tulee aikanaan Teuka, hän sanoi. – Teuka ei syrjäytä isääni väkivalloin, joten siihen voi kulua aikaa. Mutta sinun kanssasi, petturi, selvitän välini niin pian kuin suinkin.

– Jos en saa minulta kiristettyä kirjettä takaisin Leonin laivan purjehdittua satamasta, lähetän Jaminan sotalaivat takaa-ajoon, Meker sanoi uhkaavasti.

– Saat sen, Rosta sanoi. – Valitettavasti joudun antamaan sen, sillä tiedän, että olet lahjonut merivoimien komentajan puolellesi. Aloitahan nyt, hoida Dotarin vapauttaminen.

Meker muuttui taas nöyräksi.

– Haen vain isäsi luvan, hän sanoi.

Hän oli jo menossa ovelle, kun Rosta käski hänet takaisin.

– Muistin vasta nyt, että syljit Dotaria kasvoille, hän sanoi. – Eiköhän sinun pitäisi suudella hänen jalkojaan anteeksipyynnöksi?

Meker seisahtui kuin olisi harkinnut tottelemista.

– Mene, Dotar sanoi. – En halua nöyryyttää sinua. Olen itsekin antanut kidutuskäskyjä.

– Oletko sylkenyt sidottua miestä? Rosta kysyi.

– Ei tule nyt mieleen, Dotar sanoi. – Mutta en ainakaan nöyryytä ketään tarpeettomasti. Ja jos sinä et lopeta Mekerin kiusaamista, Rosta, kokeilen kohta vähän ravistella sinua.

Rosta vilkaisi epäröivää Mekeriä ja nauroi äänekkäästi.

– Mene hakemaan Dotarille isän armahdus, hän käski. – Tällä kertaa et joudu ryömimään, mutta sekin aika vielä tulee.

Kun ovi sulkeutui Mekerin jälkeen, Rosta virnisti Dotarille.

– Olisit antanut hänen vähän kontata, hän sanoi. – Se olisi ollut hauskaa.

– Herätät turhaan vihaa, Dotar moitti.

Rostan kasvoille kohosi äkkiä peittelemättömän julma ilme.

– Meker on yllyttänyt isäni raivoamaan kuin eläin, hän sanoi. – Isä oli joskus kunnioitettava mies. Kai hän tuhoutui omaan kiivauteensa ja epäluuloisuuteensa, niin kuin minullekin ehkä kerran käy, mutta Meker on vauhdittanut tuota kehitystä turhan paljon. Ei ole olemassakaan sellaista nöyryytystä, mitä en mielelläni tuottaisi Mekerille.

Dotar sovitteli kylvyn jälkeen ylleen Veilin uusinta lahjaa, sinistä, kultapunoksin koristeltua viittaa. Sen syväntumma väri miellytti häntä, ja tuo väri oli aiemmin pukenut häntä mainiosti. Kirjavat ja turvonneet kasvot näyttivät kuitenkin nyt tummaa sinistä vasten vain entistä irvokkaammilta, yritti hän sitten taittaa kaulusta alas tai ylös. Ei edes kiiltävien kiharoiden järjestäminen kauniisti parantanut vaikutelmaa.

– Kun mustelmat laskeutuvat ja ruvet irtoavat, et näytä niin pahalta, Tardo sanoi myötätuntoisesti. Hänkin puki ylleen uutta asua ja kurkki samaan peiliin, jota Dotar käytti.

Dotar irvisti. Hän oli käynyt Veilin parantajan tutkittavana ja tämä oli todennut, että nenäluu oli murtunut. Myös pahimmista haavoista jäisi pysyvät jäljet.

– Ei minusta kaunista miestä enää tule, hän sanoi. – Pitäisikö hyväksyä Mekerin tarjous, jospa Ake ei enää pidä ulkonäöstäni? Meker sanoi, että saisin valita itselleni kauniin pojan hänen orjistaan ystävälahjana.

– Kehtasiko hän todella ehdottaa sellaista? Tardo puuskahti.

Leoni sormeili rannekorun lukkoa ja harmitteli samalla, että Veilin kultaseppä ei ollut osannut suunnitella sokealle sopivaa kiinnitystapaa, vaikka koru oli käsketty valmistaa erityisesti tuntoaistia miellyttäväksi.

– Ihmettelen pidättyvyyttäsi, Dotar, hän sanoi. – Minä tulin taas eilen käyttäneeksi meille tarjolla olevaa kylpylän erityispalvelua. Sinä et ole matkamme aikana erehtynyt kertaakaan. Kai tiedät, että sinne saisi pojan pelkästään mainitsemalla toivomuksensa.

Dotar hymähti.

– Tardo taitaa ymmärtää minua, hän totesi. – Käsittääkseni hänkään ei ole käyttänyt kylpylässä muita kuin peseytymiseen liittyviä palveluja.

– Olen yhä jyrkemmin alkanut vastustaa miesten huvittelua orjien ja palvelijoiden kanssa, Tardo sanoi. – Litossa en saa paljonkaan kannatusta ajatukselleni, mutta olen silti suunnitellut kieltää avioliittoa korvaavaa viihdykettä tarjoavat palvelulaitokset. Palvelijoidenkin tulisi saada oikeus kieltäytyä senlaatuisista töistä.

Leoni hymyili hiukan huvittuneena.

– Juuri minun pitäisi seluna ajatella noin, jumalattaremme vaatii sitä, hän huomautti. – Käytännössä halu silti voittaa paremmat ajatuksiani, varsinkin jos olen juonut. Taidan koetella silloin tällöin aika rajusti sekä jumalattaren että Sirenan kärsivällisyyttä.

– Kumpikin on silti ilmeisesti säilyttänyt perusluottamuksensa sinuun, Dotar totesi.

Hän oli saanut pukunsa järjestykseen ja kääntyi Leonin puoleen.

– Autanko lukon kanssa? hän kysyi.

– Minun on pystyttävä käyttämään sitä itse tai hylättävä koko koru, Leoni puuskahti itsepäisesti.

– Anna minä katson, Dotar pyysi. Hän otti rannerenkaan Leonilta ja tutki sitä hetken.

– Paina kynnellä pientä jousta, joka on heti juotoskohdan vieressä, hän neuvoi.

Juotoskohdan erotti selvästi sormilla ja jousikin löytyi, kun tiesi sen paikan. Leoni painoi sitä ja lukko aukeni.

– Kiitos, hän sanoi. – Taisin olla turhan ylpeä, kun en pyytänyt neuvoasi heti. No, olenko tarpeeksi korea teidän läksiäispitoihinne?

Hän nousi seisomaan ja heilautti pähkinänväriset hiuksensa taakse.

– Enkö ole tullut kertoneeksi, että minä en lähde? Dotar kysyi. – En voi kuvitella, että lähtisin nyt, kun Teuka, Soli ja Hane ovat vuorilla paossa ja sinä, Leoni, jäät tänne. Tavoitteesi varoittaa Veiliä Mekerin petollisuudesta on vaarallinen, enkä suostu jättämään sinua yksin.

– Minunkin tekisi mieli jäädä, Tardo sanoi. – Mutta kulta on vietävä Autiomaahan, vaikka olen teistä huolissani. Jäätte vaikeaan tilanteeseen.

– Emme tiedä, mitä Autiomaassa on tapahtunut, Dotar huomautti. – Ehkä sinä menet suurempiin vaaroihin.

Dotar vaipui huolestuneisiin mietteisiin. Tardon mukana lähtisi Akelle kirje. Siinä oli selvitys Mekerin aikeista Tulisydämen turvin lähettää Kratoon salamurhaaja surmaamaan Malee ja lapset, ehkä myös Ake. Mitä enemmän tuota suunnitelmaa mietti, sitä järjettömämmältä se tuntui. Veilillä ei ollut pyyteitä Kraton suhteen, joten Mekerin saamien ohjeiden täytyi olla peräisin Vormalta. Erman valtaannousua ajatellen klaanipäällikön perheen murhauttamisessa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä, Ermalla ei ollut minkäänlaista sijaa laillisessa vallanperimysjärjestyksessä. Ja Vorma tuki viimeisten tietojen mukaan edelleen voimakkaasti Ermaa. Krato lähestyi uhkaavasti sisällissotaa.

Orja tuli ilmoittamaan, että Veili odotti Kraton klaanipäällikön lähettämää ihailtavan viisasta Dotaria, syvästi arvostettua Leonia ja Liton helmeäkin kalliimpaa klaanipäällikköä Tardoa.

– Heidän kohteliaisuutensa ovat lyömättömiä, Leoni ihasteli. – Miten ikävää onkaan sitten, kun minua taas puhutellaan pelkästään kunnioitetuksi. Liton helmi, talutatko minua, vai otanko kiinni ihailtavan viisaan Dotarin käsivarresta?

– Minä talutan, Tardo sanoi.

Käytävässä odotti sotilas valmiina ohjaamaan heitä. Oltiin taas menossa yksityistiloihin. Oli tarkoitus viettää iltaa epämuodollisesti pienessä piirissä. Päivällä oli ollut suuri tilaisuus valtaistuinsalissa, ja silloin oli vakuuteltu Autiomaan ja Jaminan ikuista ystävyyttä, joten virallinen puoli oli jo hoidettu. Laina-asiakirjat oli allekirjoitettu ja kulta oli siirretty Leonin laivaan, jota lähtöön asti vartioisi Jaminan armeijan yksikkö.

– Keitä muita Veilin luo tulee kuin me? Leoni kysyi sotilaalta.

– Vain kuninkaamme rakastettu tukija Meker ja loistavan herramme poika Rosta, korkeasti arvostettu Leoni, sotilas vastasi sujuvasti.

– Minä jaksan yhä ihmetellä, miten he osaavat sijoittaa nuo ylisanansa oikein eivätkä sotkeudu niihin, Tardo huomautti Vuorimaan kielellä. – Minä joudun miettimään tarkkaan varsinkin ennen kuin avaan suuni Veilin edessä.

Veili oli pienehkössä ja tavanomaista kodikkaammassa salissa eikä läsnä ollut ainoatakaan sotilasta, heidät oli jätetty etuhuoneeseen. Rosta ja Meker olivat jo tulleet ja olivat asettuneet leposohville. Rosta oli jäänyt lähelle ovea kuin vaatimattoman asemansa merkiksi, mutta Meker oli itsevarmasti asettunut kuninkaan oikealle puolelle. Veili vilkaisi nyt häntä ja rypisti kulmiaan.

– Oikeastaan voisit siirtyä siitä, kunniapaikka kuuluu tänä iltana Liton klaanipäällikölle, jota hyvästelemme, Veili sanoi. – Toiselle puolelleni taas haluan Leonin. Niin on mukavinta, koska sokean on vaikea keskustella matkan päästä muiden äänien tunkiessa väliin. Leonihan ei voi seurata ilmeitä ja eleitä.

Leoni hymyili.

– Saanko puhutella, itäisen kansan viisas hallitsija? hän kysyi samalla kun meni Tardon ohjaamana leposohvan luo.

– Sinulla on oikeus, Veili sanoi.

– Olet niitä harvoja ihmisiä, jotka ymmärtävät sokeuteni aiheuttamat rajoitukset, ja noin korkeassa asemassa olevan henkilön osoittama huomaavaisuus lämmittää mieltäni, Leoni sanoi asettuen samalla mukavasti lojumaan.

Veili oli selvästi mielissään kiitoksesta. Hän antoi katseensa kiertää ympäri huonetta.

– Olemme tänään hyvin tasa-arvoisessa seurassa, hän sanoi. – Tardo on klaanipäällikkö ja sekä Leoni että Dotar ovat hallitsijoiden virallisia edustajia. Neuvonantajani Meker ja poikani Rosta saavat epävirallisissa tilaisuuksissa puhutella minua ilman muodollisuuksia, ja tänä iltana olen päättänyt myöntää saman oikeuden muillekin läsnäolijoille. Olette ystäviäni ja haluan pitkästä aikaa olla vain yksi yhdessä iltaa viettävästä ystäväjoukosta.

– Olen kiitollinen päätöksestäsi, Veili, Tardo sanoi välittömään tapaansa. – Haluan, että pysyt muistoissani juuri ystävänä. Erilaiset tapojen vaatimat muodollisuudet voivat kyllä olla kauniita, mutta ne myös estävät meitä kohtaamasta toisiamme ihmisinä.

Veilin viittauksesta orja kävi kaatamassa viiniä. Kuningas katsoi hymyillen Tardoa.

– Tuot minulle mieleen oman nuoruuteni, hän sanoi. – Sinussa on samaa rehtiyttä kuin pojassani Rostassa. Ehkä minäkin olin sellainen kauan sitten.

Veili alkoi muistella uransa alkuaikoja ja Tardo kertoi omista kokemuksistaan. Molemmat olivat hyvin nuorina saaneet vastuulleen sisällissodan repimän kansan. Veili liikuttui ja Tardo puhui vakavasti ja luottavaisesti. Rosta osallistui silloin tällöin keskusteluun ja Leoni esitti mielipiteitään harvakseltaan. Meker vaikeni synkkänä ja Dotar katseli häntä mietteissään.

Meker ei ymmärrä tilannetta, Dotar ajatteli. Hän on kuin minä ennen eikä usko, että mitään vilpitöntä ja epäitsekästä voi olla olemassa. Rosta on kiintynyt isäänsä, mutta ei lainkaan kiinnostunut vallasta. Hän tyytyy asemaansa ja toivoisi vain Veilin ymmärtävän, ettei hänestä enää ole hallitsijaksi. Meker ei voi käsittää sellaista, hän kuvittelee Rostan juonittelevan. Meker näkee kaiken juonien ja vallanhalun verkkona.

Mekerin katse osui hetkeksi Dotarin silmiin ja kääntyi samantien pois. Dotar ehti kuitenkin nähdä silmien pistävän vihan.

Hän vihaa minua enemmän kuin muita tässä huoneessa, koska kasvoni muistuttavat pelkällä olemassaolollaan siitä, mitä hän on tehnyt minulle, Dotar ajatteli. Juuri syyllisyydentunne on vaikeinta kestää, tieto omista vääristä teoista. Minäkin kärsin Metallin jumalan ylipappina eniten siitä, että tiesin tehneeni väärin muita ihmisiä kohtaan. Onnekseni ymmärsin kuitenkin vihaavani omia tekojani enkä uhrejani, joiden kärsimykset muistuttivat minua pahuudestani.

Meker sipaisi taas katseellaan Dotaria. Hänen silmissään häilähti kummastus ja pelko. Dotar tajusi tutkineensa vastapuolta mielessään säälivä myötätunto. Meker oli ehkä huomannut sen ja tulkitsi sen omalla tavallaan: jos hän itse olisi katsonut jotakuta tuolla tavalla, hänellä olisi jo ollut mielessään tämän varalle jokin ilkeä suunnitelma.

Yksi orjista kävi tuomassa lisää herkkuja pikku pöydille ja toinen kiersi viiniruukun kanssa. Tarkoitus oli ilmeisesti juoda perusteellisesti, sillä viini oli vahvaa ja sekoittamatonta. Dotar oli kuitenkin vajentanut juomaa maltillisesti, orja sai kaadetuksi vain hiukan lisää melkein täyteen pikariin.

Veili halusi nyt kuulla Leonin laulun taistelusta, jossa Tardo pelasti Vuorimaan suuren sankarin Verrakan hengen. Leoni pyysi soitinta, joka olikin varattu paikalle. Hän lauloi tarvittaessa myös ilman säestystä, hänen äänensä oli kaunis ja varma, mutta jos se vain oli mahdollista, hän mielellään säesti jollain soittimella.

Leonin laulaessa Tardo punehtui kevyesti ja painoi katseensa alas. Hän kuitenkin hymyili kuullessaan laulun viimeisen säkeistön.

– Olet muuttanut sitä, hän sanoi Leonin lopetettua. – Nyt se vastaa totuutta. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin surmasin ihmisen, ja itkin todella sen tehtyäni. Myös se, miten Verraka minua laulusi mukaan lohdutti, pitää paikkansa.

– Ei sinun tarvitse hävetä sitä, että tappaminen tuntuu pahalta, Veili toisti laulun sanat. – Ihminen on tarkoitettu tuntemaan niin. Me, joista se ei enää tunnu pahalta, saisimme hävetä.

Hän vaipui miettimään.

– Luulen, että jokainen sotilas toivoo sydämessään, että tappaminen loppuisi kokonaan, hän sanoi sitten.

– Minä ainakin uskon niin, Tardo vakuutti.

– Rauha on mahdoton, saavuttamaton haave, Rosta väitti. – Ihmisluonto on sellainen, että aina tulee olemaan sotia.

Leoni sormeili soitinta.

– Saanko nyt laulaa sinusta, Veili? hän kysyi. – Aihe on sinun nuoruudestasi, enkä tiedä miten paljon se vastaa totuutta. Sepitin sanat Tartan satamassa kuulemani tarinan perusteella.

– Kuunnellaan siis, mitä minusta kerrotaan Tartassa, Veili sanoi myhäillen.

Laulu oli uusi, mutta itse tapahtuma oli kaikille tuttu. Vorma johti ensimmäistä, yllättävää hyökkäystä Jaminaa vastaan. Puolustajien vähäinen etujoukko ehti viime hetkessä tukkimaan solan, josta Mepetan sotavoimat pyrkivät maahan. Leonin laulussa Veili puolusti lopulta yksin solaa kaatuneitten tovereittensa keskellä ja oli jo itsekin haavoittunut, kun Jaminan armeijan pääjoukko ehti apuun.

Laulun loputtua Veili pyyhki silmiään ja käänsi sitten kultakoristeisen, edestä avoimen mekkonsa kaulusta alas näyttääkseen arven, joka oli yhä muistona tuosta taistelusta.

– Mutta yksin en ollut, Lakmee oli vieressäni, hän sanoi. – Koko aikana hän ei väistynyt, ja taitavana kilvenkäyttäjänä hän pelasti minut ainakin kerran, kun oma suojaukseni petti. Sellaisen toverin seurassa on helppo olla urhoollinen. Ja myös poikani on kunnostautunut tuossa samassa solassa. Kerro siitä, Rosta.

– Isä, ei se ollut mitään, Rosta sanoi. – Olimme tiedusteluretkellä, Teuka johti meitä. Huomasimme, että vihollinen taas yritti läpimurtoa. Jäimme suojaamaan solaa ja lähetimme yhden miehen hakemaan lisävoimia. Tilanne oli vähän samanlainen kuin silloin, kun sinä ja Lakmee taistelitte siellä, mutta Teukan rohkeus meidät sillä kertaa pelasti.

Veilin kasvot synkistyivät.

– Lakmee oli joskus paras ystäväni, hän sanoi. – Poikani ja Teuka olivat yhtä läheiset toisilleen, ja nyt tuo Teuka on vihollisemme.

– Ei, isä, Rosta sanoi. – Epäilet Teukaa turhaan ja hän joutuu piileskelemään. Ei hän tavoittele valtaa, hän vain pakeni väärin perustein langetettua tuomiotasi.

Veili vaikeni pitkään eikä kukaan muu uskaltanut sanoa mitään, mutta Mekerin ilme kirkastui. Veilin synkkä katse kuitenkin hälveni vähitellen.

– Poikani, oman rehtiytesi ja vilpittömyytesi takia et huomaa muiden kavaluutta, hän sanoi. – Ei puhuta tänä iltana erimielisyyksiemme aiheuttajista.

Orja kävi jälleen kaatamassa viiniä, eikä Dotarin melkein täyteen pikariin taaskaan mahtunut kuin hiukan. Meker kumosi omansa heti, kun poika oli sen täyttänyt, ja pyysi vielä lisää. Veili oli jälleen hyväntuulinen ja kertoili juttuja Rostan lapsuudesta. Tämä puolestaan kielteli naureskellen ja valitti isän nolaavan hänet kaikkien kuullen.

Veili joi reippaasti ja myös Tardo ja Rosta alkoivat juopua. Leoni tuntui olleen yhtä varovainen kuin Dotar, mutta Mekerin katse alkoi olla humalainen ja uhitteleva. Veili kääntyi Dotariin päin.

– Olet ollut hiljainen, ystävä, hän sanoi. – En ihmettelisi, vaikka kantaisit minulle kaunaa siitä, mitä kasvoillesi on tapahtunut. Jos tahdot, maksan kyllä hyvitystä. Sano vain mitä haluat.

Dotar hymyili ja se aiheutti heti hankalan, kiristävän tunteen vasemman posken tulehtuneessa arvessa.

– Ei minulla ole varaa kantaa kaunaa, hän sanoi. – Olen itse lähettänyt ihmisiä kidutettavaksi vähäisemminkin perustein. En tarvitse mitään hyvitystä.

– Isä, eikö Mekerin kuitenkin kuuluisi pyytää Dotarilta anteeksi? Rosta kysyi ja vilkaisi häijysti kuninkaan uskottua. – Mekerin syytähän se oli.

– En tarvitse anteeksipyyntöä, Dotar sanoi. – Olen jo antanut anteeksi.

Veili katsoi häntä tutkivasti.

– Tottakai sanot noin, hän huomautti. – Mutta eihän tuollaista voi antaa sydämestään anteeksi.

– Kyllä voi, Tardo väitti. – Veili, saanko kertoa sinulle, miten kaunis Dotarin luonne on?

Tardo selosti Erman kavaluutta, tekemäänsä salamurhan yritystä ja Dotarin päätöstä luopua kostosta. Hän puhui innostuneesti ja katsoi välillä Dotaria kiitollisesti hymyillen.

– Ehkä Dotar vain laskelmoi, Meker totesi keskeyttäen Tardon ylistyksen. – Saihan hän sillä tavalla sinut puolelleen.

– Ehkäpä hyvinkin laskelmoin, Dotar totesi kuivasti.

– Mutta siinäkin tapauksessa se oli viisas teko, Leoni huomautti. – Anteeksiantamalla saa ystäviä, kostamalla vain vihollisia.

Veili kohottautui mukavasta asennostaan melkein istumaan ja katsoi Mekeriä pistävästi.

– Mitä vastaat tuohon? Veili kysyi. – Sinähän neuvot minua aina kostamaan nopeasti ja lujasti silloinkin, kun ei vielä tiedetä varmasti, onko mitään rikkomusta edes tapahtunut.

– Sanon, että anteeksianto on heikkoutta, Meker vastasi.

– Se on viisautta, Leoni väitti.

– Heikkojen viisautta, Meker sanoi halveksivasti. – Surkimukset teeskentelevät anteeksiantoa peloissaan, mutta kostaisivat kyllä, jos kykenisivät.

Veili painui takaisin mukavaan, lojuvaan asentoonsa.

– Dotar, hän sanoi häijy pilke silmissään. – Vastaapa tuohon. Kai sinä kostaisit, jos pystyisit?

– En ole hyvä ihminen, Dotar sanoi. – Minulla ei ole varaa kuvitella, että minulla olisi oikeus kostoon.

Veilin pilkallinen katse vaihtui miettiväksi ja surumieliseksi.

– Isäjumala käskee ihmistä unohtamaan koston ja tekemään hyvää jopa vihollisille, hän sanoi. – Minulla oli joskus aikomus totella noita ohjeita, mutta siitä on kauan. Ne ovat kauniita ajatuksia, jotka eivät kestä elämän rumuutta.

– Isä, Rosta sanoi suostuttelevasti. – Haluaisin nähdä Mekerin pyytävän anteeksi Dotarilta. Ei Dotarin tarvitse sitä vaatia, minä vaadin hänen puolestaan.

– Minustakin se on Mekerin velvollisuus, Veili päätti.

– Hänen on suudeltava Dotarin jalkoja, eikö niin? Rosta kysyi. – Muistathan, että hän sylki Dotaria kasvoille, kun tämän kädet oli sidottu?

– Muistan, Veili sanoi. – Sinä suutelet Dotarin jalkoja ja pyydät anteeksi nyt heti, Meker.

– Minä en suostu osallistumaan kuninkaan neuvonantajan tarpeettomaan nöyryyttämiseen, Dotar sanoi. – Jalkani eivät ole käytettävissä.

– Uhmaatko minua? Veili kysyi ja hänen äänessään jyrähti kiihtymys.

– Isä, älä suutu, Rosta tyynnytteli. – Minä voin olla Dotarin sijainen.

Hän nousi sohvalta ja asettui seisomaan keskelle lattiaa.

– Mitä viivyttelet, Meker? hän kysyi. – Tottele isän käskyä. Edustan Dotaria ja otan vastaan anteeksipyyntösi. Tule suutelemaan minun jalkojani.

Meker katsoi vetoavasti kuningasta.

– Eihän minun tarvitse? hän kysyi.

– Se tekee sinulle oikein hyvää, Veili sanoi pahanilkisen huvittuneena.

Huoneeseen tuli kiusaantunut hiljaisuus, jopa orjatkin tuntuivat jäykistyvän liikkumattomiksi. Meker nousi hiukan huojuen. Hän oli niin humalassa ja niin raivoissaan, että ensin näytti siltä, että hän aikoi seurauksista välittämättä kieltäytyä. Sitten hän laskeutui kömpelösti polvilleen, kumartui Rostan eteen niin alas, että sen hyvällä tahdolla saattoi tulkita jalkojen suutelemiseksi, ja nousi sitten kasvoiltaan tulipunaisena ja silmissään raivokas ilme.

– Pelionni vaihtelee, hän sähähti Rostalle. – Joskus on minun vuoroni.

Veili kimposi sohvalta ylös ja tuli uskottunsa eteen.

– Selitä sanasi, hän vaati. – Mitä peliä oikein pelaat, ja ketä luulet pelisi nappulaksi?

– Hän tarkoitti sinua, isä, Rosta kiihotti. – Hän väittää pystyvänsä ohjaamaan sinua. Eikö häntä pitäisi kuulustella? Kutsunko sotilaat? Annetaan hänelle tavanomainen käsittely. Kyllä hän sitten kertoo, mihin hän pyrkii.

Veili epäröi lyhyen hetken ja Dotar tarttui siihen.

– Nyt on iloinen juhla ystävien kesken, hän muistutti. – Unohdetaan kaikki kauna ja juodaan lisää viiniä. Huomenna, selvin päin ja rauhallisin mielin on sopivampaa tarttua vakaviin asioihin.

– Se on totta, Veili sanoi. – Pyydetään tanssijattaret sisään. Kauneimmat tulevat esittäytymään erikseen sinulle, Leoni. Voit tunnustella heitä, ettet jää vaille sitä iloa, minkä me muut saamme katsellen.

Uusia ruokia kannettiin taas pöydille ja viiniä tuotiin lisää. Rosta tuli Dotarin luo ja asettui pitkäkseen hänen viereensä sohvalle, joka oli aivan riittävän leveä kahdelle.

– Mikset antanut sen tapahtua? hän kysyi hiljaa ja moittivasti.

– Se olisi ollut vain yksi teko lisää niihin, jotka jo nyt vievät isäsi yöunen, Dotar sanoi yhtä hiljaa. – Meker on syrjäytettävä lakien mukaan ja asiallisesti. Pystymme siihen kyllä.

Tanssijattaret esiintyivät ja juomia tarjoiltiin kiihtyvään tahtiin. Meker oli ilmeisesti säikähtänyt siitä, mitä oli ollut tapahtumaisillaan, hän hillitsi juomistaan ja alkoi selvitä. Vahva viini pettikin ensimmäisenä nuoren Tardon, joka alkoi voida pahoin. Naureskeleva Veili arveli, että oli paras lähettää orja viemään Liton klaanipäällikkö vuoteeseen.

– Jos sallit, kuningas, minä menen hänen kanssaan ja huolehdin hänestä, Dotar sanoi.

Veili yritti salata tyytyväisyytensä, mutta oli ilmeistä, että Dotarin poistuminen helpotti hänen oloaan ja kevensi tunnelmaa. Dotar itsekin jätti mielellään jo juhlan, jossa toisiaan vihaavat ihmiset yrittivät teeskennellä ystävyyttä itsevaltiaan ja arvaamattoman hallitsijan vaatimuksesta. Hän ohjasi Tardon pihalle ja hetken kuluttua tämä oksensi perusteellisesti. Pahoinvointi asettui ja Tardo käveli Dotarin taluttamana melkein omin jaloin. He viipyivät ulkona hetken ja raikas yöilma hälvensi kummankin juopumusta.

– Osaan yleensä varoa, etten tule tähän kuntoon, Tardo sanoi häpeissään. – Mutta on humalassa se hyvä puoli, että nyt uskallan kysyä sinulta asiaa, jota olen pitkään miettinyt. Mitä arvelet, voisiko sisaresi Kaade välittää minusta?

Dotar naurahti yllättyneenä.

– Jos Kaade ymmärtäisi oman etunsa, niin tuskin hän saisi kenestäkään parempaa miestä, hän sanoi. – Mutta käsittääkseni hän tavoittelee Koudaa.

Tardo huokasi.

– Sitten minulla ei ole mahdollisuuksia, hän totesi. – Koudan veroinen mies en ole.

– Et taistelijana, Dotar sanoi. – Mutta aviomieheksi ja lasten isäksi olet kyllä parempaa ainesta. Eihän mikään estä sinua yrittämästä. Paimentolaistyttö päättää avioliitostaan itse, joten et voi pyytää häntä hänen vanhemmiltaan tai minulta.

– En tekisi niin vaikka voisinkin, Tardo vakuutti. – Naisen on saatava valita puoliso tunteittensa mukaan, muuten avioliitto epäonnistuu. Ensimmäinen vaimoni pakotettiin minulle enkä silloin vielä ymmärtänyt, ettei niin olisi saanut toimia.

Dotar naurahti.

– Et olisi klaanipäällikkö ilman tuota avioliittoa, hän muistutti.

– Tiedän sen, Tardo sanoi. – Jos haluat muistuttaa, että tiesin jo silloin tekeväni väärin tyttöparkaa kohtaan, niin olet oikeassa. Halusin sen vallan, joka kuului hänen puolisolleen. Tein muutakin väärin, hän oli vain kaksitoistavuotias ja aivan liian nuori miehen syliin. Jokainen kerta, jolloin makasin hänen kanssaan, muistutti raiskausta, vaikka hän yrittikin velvollisuudentuntoisesti kestää oman osansa.

– Olit itse vain neljätoistavuotias, Dotar huomautti. – Älä ole liian ankara itsellesi. Ei vastaheränneiden halujen heittelemä poika ymmärrä juuri mitään vastuusta ja toisen huomioon ottamisesta.

– En ymmärtänyt edes olla tekemättä häntä raskaaksi, Tardo sanoi. – Hän kuoli synnytykseen. Vieläkö olet sitä mieltä, että olisin hyvä aviopuoliso sisarellesi?

– Olet jo tehnyt virheesi, Dotar sanoi. – Tuskin toistaisit niitä. Kouda etsii vasta miehuuttaan, sinä olet jo löytänyt ihmisyytesi. En tiedä, ymmärtääkö Kaade oman etunsa, mutta toivon niin.

Sotilassaattue pysähtyi Metallin temppelin portille ja ylenpalttisesti kumarteleva portinvartija kutsui soittokellolla orjaa, joka nopeasti hakisi pääjohtajan ottamaan vastaan arvovieraan. Saattue tuli portista sisään ja järjestyi pihalle. Koudan mielestä Aken turvallisuus vaati, että kokonainen sotilasosasto seurasi häntä kaikkialle. Kouda saattoi olla oikeassa. Malee pystyi liikkumaan pelkkien palvelijoiden saattamana, sillä kansalle annettu ruoka-apu, sairaanhoito ja turvakodit lapsille ja muille omaisensa menettäneille avuttomille olivat tehneet hänestä hyvin suositun. Akea kohtaan kansa osoitti enenevää vihamielisyyttä.

Pääjohtaja harppoi pihan yli kirkkaassa auringonpaisteessa, joka hehkutti hänen valkoisen kaapunsa, sen purppurareunukset ja rinnalla komeilevan kultaisen auringonkehrän. Hänessä ei ollut Dotarin luontaista, melkein pelottavaa itsevarmuutta, mutta asema teki hänestäkin kunnioitetun. Hänen arvonmerkkiensä takeina olivat temppelin omaisuus ja se valta, jonka temppeli oli saavuttanut siksi, että lukuisat merkittävät henkilöt ympäri tunnettua maailmaa tarvitsivat sieltä lainoja tai luotettavan paikan tallettaa rikkauksiaan.

– Tervetuloa, klaanipäällikkö, pääjohtaja sanoi. – Käyntisi on todella iloinen yllätys, sillä olin suunnitellut itse pyytää tapaamista.

Pääjohtaja ei oppinut sanomaan klaanipäällikköä Akeksi, joten Akekaan ei käyttänyt pääjohtajasta koskaan nimeä. Itse asiassa Ake ei edes tiennyt, mikä pääjohtajan nimi oli. Kun tämä oli ollut arvossa toinen, hänestä oli aina puhuttu vain arvossa toisena. Nyt, arvossa ensimmäisenä, hän oli pääjohtaja. Tällä arvonimellä ylipappia oli alettu kutsua sen jälkeen, kun Metallin jumalan temppelin nimi oli muutettu Metallin temppeliksi.

Palvelijat aukoivat raskaita ovia, ja he tulivat pääjohtajan työhuoneeseen. Ake istuutui vieraalle varattuun mukavaan tuoliin ja pääjohtaja asettui omalle paikalleen.

– Onko hänestä kuulunut mitään? pääjohtaja kysyi.

Ake pudisti päätään.

– Monta viikkoa on ollut kovia myrskyjä. Jos jokin laiva on lähtenyt purjehtimaan Jaminasta tännepäin, sen on ollut pakko odotella Elilan saaren suojassa tuulten tyyntymistä.

– Kaipaan häntä kovasti, pääjohtaja sanoi. – Minulle hän tulee aina olemaan arvossa ensimmäinen, jonka neuvoja haluaisin kysyä. Hänen täällä ollessaan riitti, että laskin korkoja ja arvioin saataviamme ja mahdollisia menetyksiä. Hän piti kurissa omia voittojaan kartuttavat keinottelijat. Jos hän olisi täällä, hän keksisi ehkä keinon, millä estäisimme kauppiaita ryöstämästä tavallista kansaa. Kansa on vajoamassa täyteen kurjuuteen.

– Juuri siitä tulin puhumaan, Ake sanoi. – Maleen käyttöön kansan auttamiseksi annettujen varojen piti riittää ainakin puoleksi vuodeksi, mutta ne alkavat nyt jo loppua. Se johtuu siitä että rikkaat, joilla on täydet ruokavarastot, myyvät ruoan tavanomaista paljon korkeammalla hinnalla. Samoin tekevät myös useimmat merikauppiaat.

– Sitä sanotaan hinnan määräämiseksi kysynnän mukaan, pääjohtaja totesi. – Se on menestyvän kaupan tärkeimpiä periaatteita. Dotar sai rikkaat välttävään kuriin, minä en siihen pysty.

– Malee taas kertoo, että kansan tilanne huononee koko ajan, Ake sanoi. – Taudit ovat alkaneet levitä, kun terveellistä ja ravitsevaa ruokaa ei riitä kaikille. Ryöstely lisääntyy, mutta siinä Malee on oikeassa, että sotilaita ei pidä lähettää kaduille.

– Sotilaat kai olisivat aika halukkaita palauttamaan kansaa kuriin, pääjohtaja sanoi varovasti.

– Koudalla on vaikeuksia pitää heitä rauhallisina, Ake myönsi. – Äsken jouduin itsekin melkein uhkailemaan omaa saattuettani. Meitä kivitettiin, ja sitähän sotilaan on vaikea sietää levollisena, oli käsky sitten mikä hyvänsä. Mutta jos he olisivat saaneet kurittaa edes pahimpia, siitä olisi seurannut vakava mellakka.

– Klaanipäällikön puolison avustustoimet ovat kuitenkin pitäneet kaupungin olosuhteisiin nähden rauhallisena, pääjohtaja sanoi. – On myös Dotarin sisaren ansiota, ettei Krato vielä ole roihunnut ilmiliekeissä. Kaupunkiin on tullut yhä enemmän paimentolaisia, ja he tottelevat häntä.

Pääjohtaja nousi ja etsi hetken jotain. Sitten hän tuli Aken luo ja ojensi tälle viimeisen vakoiluraportin.

– Erman itsevarmuus on kasvanut, Ake totesi lukiessaan. – Hänellä on tukenaan suurin osa kaikkien klaanien varakkaista perheistä.

– Rikkaus on yleensä luotu häikäilemättömyydellä, pääjohtaja sanoi. – Ei ole mitään syytä kuvitella, että varakkaat haluaisivat luopua edes osasta omaisuuttaan, kuten he sinun johdollasi joutuisivat tekemään. Vallankumous on tarkoitus aloittaa täältä Kratosta. Pahinta on, että Liton armeija liittyy Erman joukkoihin. Erma on saanut nämä uskomaan, että poissaoleva klaanipäällikkö on käskenyt tukea häntä.

– Liton sotilaiden johdolle on esitetty Tardon nimiin kirjattu väärennetty paperi, Ake sanoi huokaisten. – Nykyään voi epäillä kaikkea. Tutkin jopa Dotarin kirjeen eilen vielä kertaalleen vakuuttuakseni uudestaan siitä, ettei se ole väärennös.

– Minäkin olen moneen otteeseen tarkastanut häneltä saamani kirjeen, pääjohtaja tunnusti hymähtäen. – Mutta ei se ole väärennös. Myös paperi, jolla Dotar luopuu vallasta, on aito ja niin oikea muodoltaan, että sellaisen osaisi laatia vain hän itse.

– Minulle lähetetyssä kirjeessä taas kaikki sovitut salaiset tunnukset ovat kohdallaan, Ake totesi. – Kyllä sinä olet arvossa ensimmäinen täysin oikein perustein.

– Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että Dotar on noin vain luovuttanut pois kaiken valtansa, pääjohtaja sanoi. – Kaade kertoi myös, että Dotar on käskenyt käyttää koko henkilökohtaisen omaisuutensa kansan hyväksi. Hänellä on meidän hallussamme enää vain muutama lunastamaton maksumääräys, joten hän on palatessaan paitsi ilman valtaa myös ilman omaisuutta. Klaanipäällikkö, uskallanko kysyä? Mikä on sinun tilanteesi?

– Näet sen temppelin hallussa olevista varoistani, Ake sanoi kuivasti. – Olen käyttänyt omiani Kraton varojen loputtua. Kuitenkin tarvittaisiin taas lisää, kansalle ei ole kohta mitään annettavaa. Ruoan jakelua on jo nyt täytynyt supistaa, lääkkeitä ei enää ole. Öljy on lopussa, emmekä pysty ostamaan lisää. Eiköhän se sopiva hetki, jota Erma odottaa, ala olla käsillä.

– Niin, pääjohtaja sanoi surullisesti. – Temppeli ei tietenkään kaadu, me joudumme vain hyväksymään uudet vallanpitäjät Kratoon. Klaanipäällikkö, sinun lienee parasta aloittaa pakovalmistelut.

– Lähetän Maleen ja lapset Sirpiin isäni luo, Ake sanoi. – Sinne minäkin sitten pyrin, kun on lähdettävä. Yritän kuitenkin vielä sitä ennen vedota kansan järkeen.

– Mitä Kouda ja armeija tekevät? pääjohtaja tiedusteli.

– En anna heidän hyökätä kansan kimppuun, Ake sanoi. – Jos Erma komentaa sotilaat liikkeelle, Kouda miehineen taistelee. Kaikki riippuu siitä, kumpi saa kansan puolelleen, eikä liene epäilystäkään siitä, etteikö se lopulta ole Erma. Jos niin käy, Kouda vetää sotilaansa hiekka-aavikolle. Hän ei aio suostua uusiin vallanpitäjiin.

– On hyvä, että et anna käyttää sotilaita tavallista kansaa vastaan, pääjohtaja sanoi. – Sillä tavalla verenvuodatus jää mahdollisimman vähiin. Ymmärrän, miksi Dotar arvostaa sinua, vastuuntuntosi on asemasi mukainen.

– Onhan sen aika jo herätä, Ake sanoi. – Nyt ajattelen, että otin aikanaan klaanipäällikön aseman vastaan kuin lapsi uuden lelun.

– Minä taas toimin Dotarin ohjauksessa kuin palvelija isäntänsä alaisena, pääjohtaja sanoi. – En ottanut vastuuta mistään, luotin hänen viisauteensa. Tällä hetkellä kamppailen hyvin ristiriitaisten tunteitten kanssa ja minun on tehtävä ratkaisu itse, koska en voi kysyä Dotarin neuvoa. En haluaisi hylätä sinua ja Kratoa hädän hetkellä, mutta minulla on ennen muuta velvollisuus valvoa temppelin etua.

– Et siis voi antaa minulle enää luottoa, koska vaarantaisit temppelin vakavaraisuuden, Ake selvensi. – Sinun on huolehdittava siitä, että Metallin temppelin mahti säilyy Kraton sortuessakin.

– Ymmärrät minut oikein, klaanipäällikkö, pääjohtaja totesi.

– Minäkin tunnen rahan kartuttamisen kovat tosiasiat, Ake sanoi. – Olet mielestäni oikeassa, ja ehkä Metallin temppeli joskus pystyy auttamaan Kraton jälleen uuteen kukoistukseen, kun et nyt vaaranna sitä meidän takiamme.

Pääjohtaja näytti murheelliselta hyvästellessään klaanipäällikön, mutta saattoi tämän kuitenkin kohteliaasti portille. Sotilassaattue järjestyi Aken ympärille ja paluumatka katuja pitkin palatsiin alkoi. Uhkauksia huuteleva vihamielinen väkijoukko puristui heti heidän ympärilleen.

Tästä ei tule mitään, Ake ajatteli, kun kivet taas alkoivat lennellä. Ei ole mitään järkeä pitää sotilaita minun ja kansan välissä, sanoi Kouda sitten mitä tahansa.

Hän komensi joukon pysähtymään.

– Palaatko Metallin temppeliin, klaanipäällikkö? sotilaiden johtaja kysyi. – Haemme lisää miehiä ja noudamme sinut turvallisesti.

– Vie sotilaat palatsiin, Ake sanoi. – Minä käyn katsomassa Maleeta. Hänen pitäisi olla hoitamassa ruoanjakelua tässä aivan lähellä.

Sotilaiden johtajan silmät laajenivat säikähdyksestä.

– Minulla on Koudan ehdoton määräys tuoda sinut turvallisesti palatsiin, hän sanoi.

Ake oikaisi hoikan vartalonsa niin suoraksi kuin suinkin ja yritti saada kasvoilleen uhkaavan ilmeen. Se luontui häneltä huonosti.

– Kuvitteletko Koudan käskyn ylittävän minun käskyni? hän kysyi.

– En klaanipäällikkö, sotilaiden johtaja sanoi. – Mutta...

– Lähde sitten ja vie miehesi mennessäsi, Ake käski.

Sotilaiden johtaja komensi ryhmän liikkeelle, mutta vilkaisi vielä Akea huolissaan, kuin olisi pelännyt klaanipäällikön olevan juovuksissa tai sekoamassa. Ake jäi kansanjoukon keskelle, ja ensin vain lähimmät tunnistivat hänet. Huutelijat ja kivittäjät seurasivat yhä sotilaita huomaamatta, että klaanipäällikkö ei enää ollut näiden suojassa.

Vanha mies tervehti Akea kohteliaasti kumartaen.

– Klaanipäällikkö, nuo rettelöitsijät ovat Erman miehiä, hän sanoi. – Heitä on paljon liikkeellä, sinun pitäisi varmaan pysyä sotilaiden suojassa.

– On meistäkin suojelijoiksi, nuorempi mies sanoi. – Käykää keräämässä tänne lisää luotettavaa väkeä, ettei tuo roskajoukko pääse häiritsemään klaanipäällikköä.

Ake lähti kävelemään siihen suuntaan, missä tiesi Maleen olevan. Hän vastaili rauhallisesti kunnioittaviin tervehdyksiin ja kielsi ystävällisesti liian ylenpalttiset kumartelut. Ihmiset hänen ympärillään olivat enimmäkseen köyhää kansaa ja kaupunkiin tulleita paimentolaisia, mutta katseet, joita Ake kohtasi, kuvastivat toiveikkuutta.

– Olet huolehtinut meistä vaimosi avulla kuin isä, sanoi ryysyihin pukeutunut nainen, joka kantoi sylissään vauvaa. – Minunkin lapseni toipui saatuaan hoitoa.

– Mene pois, älä häiritse klaanipäällikköä, joku miehistä hätisti. – Ei hän voi kuunnella jokaisen asioita. Hän on menossa katsomaan tilannetta ruoanjakelupaikassa.

– Hän on tullut avuksi nyt, kun siellä on vaikeuksia, toinen mies sanoi. – Hänen viisauttaan on, että hän tuli ilman sotilaita.

– Millaisia vaikeuksia siellä on? Ake kysyi lähimpänä kulkevalta mieheltä.

– Erman väki on tullut aina vain röyhkeämmiksi, tämä vastasi. – He häiritsevät tahallaan ruoanjakelua, ja osa ihmisistä on jo paennut heidän tieltään.

Edestä kuului huutoa. Ake kiirehti askeleitaan. Miehet tiivistivät rivejä hänen ympärilleen.

– Tietä, joku huusi. – Klaanipäällikkö itse tulee.

Aken eteen avautui väylä, ja kohta hän huomasi tulleensa joukon keskelle. Malee oli noussut aukiolla olevalle korokkeelle, josta kuuluttajat tapasivat julistaa viestinsä. Kirra, joka usein oli ollut mukana ruokaa jakamassa, painautui hänen kylkeensä. Aukiolla lojui sekaisin ruokia ja astioita, naiset ja lapset pyrkivät pois ja joukko miehiä riehui ympäriinsä huutaen ja kiviä nakellen.

Ake tuli korokkeen luo ja nousi Maleen viereen.

– Kraton miehet, hän huusi. – Palauttakaa järjestys.

– Hän tuo sotilaat, joku huusi ja kivi lensi Akea kohti.

– Sotilaat eivät hyökkää kansaa vastaan, Ake julisti. – Kraton miehet, tarttukaa jokaiseen, joka yrittää aiheuttaa epäjärjestystä.

Kivien lentely ja huudot loppuivat, sillä sekä paimentolaiset että tavallinen kansa saivat uutta rohkeutta klaanipäällikön tulosta. Erman kannattajat alkoivat ryhmittyä yhteen ja perääntyä. Nuori, isokokoinen mies, joka näytti johtavan suhteellisen järjestäytynyttä ryhmää, tuli Aken eteen.

– Klaanipäällikkö, saatammeko vaimosi ja tytön palatsiin? hän kysyi. – He ovat vaarassa täällä.

Ake katsoi Maleeta, joka puristi itkevää Kirraa syliinsä itkien itsekin.

– He huusivat, että meillä on ruokaa, jota emme tuo esiin, Malee nyyhkytti.

– Mene kotiin lepäämään, Ake sanoi. – Minä yritän puhua kansalle.

– Klaanipäällikön vaimo, tule, isokokoinen mies sanoi. – Meillä on väkeä sinun ja lapsen turvaksi, älä pelkää.

Malee sai itkunsa loppumaan ja hymyili jo hiukan.

– En pelkää, sillä tunnen sinut, hän sanoi. – Olet ennenkin auttanut, kun on tullut häiriötä.

Mies nosti keveästi Kirran syliinsä ja lähti liikkeelle Malee vieressään. Ake valmistautui puhumaan kansalle. Hän ei ollut tottunut sellaiseen. Hän tapasi suunnitella asiat ja lähettää muut toteuttamaan ne. Mutta nyt hänen ympärilleen kokoonnuttiin kuin odottaen, että hän osaisi ratkaista kaiken, keskeyttää nälänhädän ja lopettaa vaikeudet.

Ake alkoi puhua yksinkertaisesti ja selkeästi, kuin hän olisi yrittänyt selittää asioita Enettalle tai Kirralle. Hän puhui vakavasti ja rehellisesti. Kun joku välillä keskeytti kysyen jotain, hän vastasi parhaansa mukaan. Väkijoukko tunkeutui tiiviisti hänen ympärilleen. Hänen sanojaan kuunneltiin tarkkaan, ja aina kun hän piti tauon, sanoja toisteltiin kauempana oleville.

Selostettuaan mielestään kaiken niin hyvin kuin osasi Ake lähti kohti palatsia. Kansanjoukko kulki hänen ympärillään ja isokokoisia miehiä ryhmittyi valmiiksi suojelemaan häntä, mutta mitään suojaa ei tarvittu. Erman kannattajat olivat ymmärtäneet joukkojen mielialassa tapahtuneen muutoksen ja pysyivät poissa.

He ovat minun kansani, Ake ajatteli. Olen ottanut itselleni vastuun heistä ryhtyessäni klaanipäälliköksi. En voi jättää heitä ja paeta Sirpiin.

Palatsin pääportin pieni ovi avattiin Akea varten, mutta hän pysähtyi vielä ja kääntyi kohti väkijoukkoa.

– Olen huomenna itse valvomassa ruoanjakelua, hän sanoi. – Tapaan teidät kaikki mielelläni uudestaan. Tilanteemme on vaikea, mutta teemme yhdessä parhaamme.

– Äitijumalan turvaa sinulle, klaanipäällikkö, joku väkijoukosta huusi.

– Äitijumala turvatkoon myös teidät, Ake vastasi.

Hän tuli palatsin pihalle ja kohtasi vartiopäällikön huolestuneen katseen, jossa kuitenkin oli myös uudenlaista kunnioitusta.

– Klaanipäällikkö, vaimosi ja ylipäällikkö ovat pienessä neuvotteluhuoneessa, vartiopäällikkö sanoi.

Ake kiirehti sinne. Hän avasi oven malttamatta edes koputtaa. Malee nousi, juoksi vastaan ja painoi päänsä hänen rinnalleen. Ikkunan lähellä istui Kouda ja hänen vieressään seisoi sama isokokoinen mies, joka oli saattanut Maleen ja Kirran turvaan.

– Pyysin häntä jäämään, Kouda sanoi mieheen viitaten. – Hän on Eria. Hän komentaa vapaaehtoista ryhmää, joka on ottanut tehtäväkseen pitää yllä järjestystä ruoanjakeluissa. Tänään heidät kuitenkin harhautettiin sinne, missä Kaade oli. Heille uskoteltiin, että muka sinne olisi tulossa vaikeuksia, ja sitten Erman miehet alkoivatkin häiritä Maleeta.

– Apulaiset pakenivat, Malee sanoi hiljaa, nostamatta päätään Aken rinnalta. – Pyysin ihmisiä rauhoittumaan, mutta en saanut ääntäni kuulumaan.

– Meetan laiva, jota on odoteltu hakemaan Maleeta ja lapsia, on tullut, Kouda sanoi. – Meeta lähetti viestin, että se on satamassa valmiina purjehtimaan.

Malee irrottautui Akesta ja pyyhki silmiään.

– Olen kertonut lapsille, että he pääsevät merelle ja retkelle isoisänsä kotiin, hän sanoi. – Lastenhoitaja lähtee heidän kanssaan. Minä jään tänne.

Ake pudisti päätään.

– Sinun on lähdettävä lasten kanssa, hän sanoi. – Aioin tulla perässä, mutta olen muuttanut mieleni. Jos Erma kaappaa vallan, vetäydyn Koudan joukkojen kanssa hiekka-aavikolle jatkamaan vastarintaa.

Malee naurahti vaisusti.

– Ja sinä olet kuitenkin Sirpissä syntynyt, hän muistutti. – Minä olen syntynyt täällä, Kraton klaanipäällikön tyttäreksi. Lähetetään lapset Sirpiin. Tulen mukaasi hiekka-aavikolle.

Eria oli poistumassa palatsin alueelta, kun hänen käteensä tarttui pieni käsi. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi klaanipäällikön puolison seurassa olleen tyttösen.

– Ehtisitkö selittää minulle vähän? tyttö kysyi. – Malee on kiltti, mutta häneltä on vaikea kysellä. Hän yrittää aina vain ilahduttaa ja rohkaista minua, vaikka haluaisin tietää, miten asiat todella ovat.

Eria oli hyväntahtoinen mies, ja hän oli myös seurallinen. Silloin kun ajat olivat olleet paremmat, hän oli ansainnut kohtuullisen hyvin suutarina. Hän oli tehnyt työtään vilkkaan kadun varrella ja jutellut mielellään paikalle pysähtyvien kanssa. Nyt töitä oli vähän, sillä hän osasi tehdä vain yksinkertaisia jalkineita, joita vähävaraiset ennen olivat ostaneet. Vähävaraiset olivat muuttuneet täysin varattomiksi, eivätkä voineet edes korjauttaa hajoavia jalkineitaan. Niinpä Eria oli ajankulukseen ryhtynyt johtamaan pientä ryhmää, joka oli kyllästynyt levottomuuksiin. Kun sellaisia ryhmiä oli muodostunut lisää, Eria oli ottanut yhteyttä muihin johtajiin ja selittänyt, että yhteistyö oli välttämätöntä. Eriasta oli näin tullut klaanin nykyjohtoa tukevan kansan epävirallinen päällikkö. Hän ei ollut sitä asemaa halunnut, mutta hänen kykynsä tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa oli saanut eri ryhmät kannattamaan juuri häntä.

– Juttelisin mielelläni kanssasi, hän sanoi Kirralle. – Minulla on kuitenkin kiire, sillä minun on ehdittävä satamaan kokoukseen, jonka olen itse kutsunut koolle.

– Voin kävellä kanssasi sinnepäin, Kirra sanoi.

Eria katsoi häntä epäröiden. Hän ei oikein tiennyt tytön asemaa. Tämä oli usein klaanipäällikön puolison seurassa, mutta ei vaikuttanut palvelijalta. Epämääräiset juorut tiesivät kertoa, että hän oli kurjista oloista klaanipäällikön perheeseen ajautunut suojatti, jota kohdeltiin melkein yhdenvertaisena pienten prinsessojen kanssa.

– Et varmaan saa kulkea kaupungilla noin vain, hän arveli.

– Voi, saanhan minä, tyttö vakuutti. – Malee ymmärsi kun sanoin, että olen aivan pienestä asti liikkunut ympäri Kratoa ja tiedän miten pitää olla ja mitä on varottava.

Kirra jätti kertomatta, että hän oli saanut Maleen luvan ennen levottomuuksien pahenemista.

– Tule sitten, mies sanoi.

Hän lähti reippaasti kävelemään pääkatua pitkin kohti satamaa ja Kirra kulki vieressä kevein, joutuisin askelin.

– Malee ja Ake eivät ymmärrä, että olin huolehtinut itsestäni jo vuosia ennen kuin he ottivat minut palatsiin, tyttö sanoi. – Siksi he vastaavat kuin lapselle, kun yritän kysyä, miksi he ovat huolissaan. Kerro sinä. Käsistäsi näkee, että teet työtä, ja vaatteistasi huomaa, että elät kuin tavalliset ihmiset. Sinä tiedät, että minun ikäiseni on jo lähes aikuinen.

Eria tiesi sen, tavallisen väen parissa kymmenvuotiaalta edellytettiin jo melkoista työpanosta, ja köyhimmät perheet lähettivät varsinkin tällaisina huonoina aikoina nuorempiakin lapsia kaduille oman onnensa varaan. Hän alkoi siis kulkiessaan selostaa, ja tyttö kuunteli tarkkaavaisesti tehden välillä vain muutamia kysymyksiä, jotka osoittivat, että hän oli älykäs ja pystyi hyvin ymmärtämään kuulemansa.

– Nyt olet saanut tietää sen, mitä halusit, Eria sanoi kun lähestyttiin satamaa. – Käänny ja palaa takaisin palatsiin, huvikortteleissa on kovin levotonta. Siellä on paljon sellaista, mitä sinun ikäisesi ja varsinkaan tytön ei pitäisi nähdä.

– Mutta siellähän minä ennen asuin, Kirra sanoi. – Ei siellä ole mitään, mitä en tietäisi aivan tarkkaan.

Eria pysähtyi ja katsoi lasta tutkivasti. Tytön kasvot olivat vakavat niin kuin ne olivat olleet koko keskustelun ajan. Eria huomasi nyt vasta, että hänen keskustelukumppaninsa oli kummallisella tavalla etäinen. Tyttö piti kyllä kulkiessaan kiinni hänen kädestään, mutta vain käytännön syistä: siten he pysyivät vierekkäin katujen ihmistungoksessa. Turvaa tai läheisyyttä hän ei tuntunut kaipaavan.

– Miten sinä oikein jouduit klaanipäällikön perheeseen? Eria kysyi.

– Äiti pyysi Maleeta ottamaan minut, Kirra sanoi. – Äiti ei ole enää nuori ja juo liikaa, hän ansaitsee aika vähän. Minun oli joko alettava itse ansaita ruokani siellä tai lähdettävä.

Eria pysähtyi kokonaan.

– Olet siis jonkun sataman ilotaloissa asuvan naisen tytär? hän kysyi.

– Äitini on Vaneta, Kirra sanoi asiallisesti ja tyynesti. – Käyn samantien hänen luonaan, koska jo olen täällä asti. Jatketaan matkaa.

Eria epäröi.

– Klaanipäällikkö ja hänen puolisonsa eivät varmaan pidä siitä, että tapaat äitiäsi, hän arveli.

Kirra näytti kummastuneelta.

– Ake ja Malee eivät ole tyhmiä, hän sanoi. – Tietenkin omaisistaan on huolehdittava. He antavat minun viedä äidille pieniä lahjoja ja kuparia. He antaisivat hopeaakin, mutta pelkään, että äiti alkaisi juoda aivan liikaa, jos hänellä olisi varaa ostaa viiniä kovin paljon.

Kirra jätti nyt sanomatta, että Ake ja Malee olettivat hänen vierailevan äidin luona aamupäivisin, jolloin ilotaloissa oli vasta vähän asiakkaita ja vielä vähemmän juopuneita. Silloinkin Kirran olisi pitänyt pyytää Toima saattajakseen. Kirra ei viitsinyt mainita asiasta, koska ei yleensäkään noudattanut näitä ohjeita kovin tarkasti.

Eria ja Kirra erosivat, kun he tulivat sen kapakan luo, jonne Eria oli menossa. Kirran tarvitsi kipaista korttelin verran sinne, missä äiti asui ja työskenteli. Ovenvartijana toimiva vanha mies hymyili tytölle ystävällisesti.

– Et voi tulla, äidilläsi on työvuoro, hän sanoi.

Kirra tunki käden taskuunsa ja tavoitti leimatun hopeapalan. Hän ojensi sen miehelle.

– Puoli hetkeä saa tällä hinnalla, ovenvartija totesi. – Äitisi voi tulla alasaliin heti kun ehtii, mene odottamaan.

Alasali toimi kapakkana. Talon naisten piti houkutella miehet juomaan siellä mahdollisimman paljon, sillä juopunut asiakas oli tuhlaavaisin ja siis paras. Kirra tilasi odotellessaan äitiään varten lihavartaan ja tuoretta leipää. Äiti söi huonosti, ja Kirra oli jo Maleen ansiosta oppinut ymmärtämään säännöllisen ruokailun merkityksen.

Kirra oli henkilökunnalle ja monille asiakkaillekin tuttu, mutta pari miestä alkoi tuijottaa häntä ja toinen kävi kysymässä hintaa.

– En ole kaupan, Kirra sanoi. – Jos haluat nuoren tytön, niin kysy, onko Mennu työvuorossa.

Tarjoilija kiirehti ilmoittamaan, että Mennu oli paikalla, ja kun miehet ilmaisivat kiinnostuksensa, hän lähti hakemaan tyttöä. Kirra alkoi tarkkailla ryhmää, johon kyselijät kuuluivat. Heitä oli kovin paljon eikä juuri kukaan ollut vakioasiakas. He neuvottelivat kiihkeästi jostakin.

Mennu tuli, ja toinen miehistä menetti kiinnostuksensa hänet nähtyään. Toinen maksoi ja lähti tytön kanssa tämän huoneeseen. Mennu ehti nyökätä Kirralle nopean tervehdyksen. He olivat kasvaneet tässä talossa, leikkineet yhdessä niin kauan kuin heidän annettiin leikkiä ja tehneet sitten siivoustöitä ja auttaneet keittiössä. Mennu oli sopeutunut siihen, mitä varten hänet oli kasvatettu. Kirra tunsi häntä katsoessaan epämääräistä pahaa oloa. Ehkä se oli sääliä, vaikka hän oli jo ajat sitten päättänyt olla säälimättä ketään.

Sääliminen oli toisen yläpuolelle asettumista. Se oli tarpeetonta tunteilua, joka nöyryytti kohteeksi joutunutta auttamatta kuitenkaan häntä. Malee olisi tietysti ottanut Mennun palatsiin, jos Kirra olisi sitä pyytänyt. Mennu olisi ehkä tullutkin sinne, jos Kirra olisi houkutellut. Mutta Mennu olisi joutunut kestämään palveluskunnan ylenkatseen ja päätynyt sietämättömän tietoiseksi aikaisempien kokemustensa häpeällisyydestä. Kirran mielestä Mennua ei siis pitänyt pelastaa, sillä pelastetuksi tulemisen hinta oli raskas, niin raskas, että se oli Maleen tuesta huolimatta ollut nujertamaisillaan Kirrankin.

Mennua ei kannattanut pelastaa senkään takia, että joku uusi tyttö olisi joutunut hänen tilalleen. Kaukainen unelma, jolla Kirra herkutteli tulevaisuudesta haaveillessaan, oli naisilla käytävän kaupan kieltäminen tyystin. Hän aikoi hankkia valtaa, ja sitten säädettäisiin laki, jonka mukaan vain itse sai kaupata itseään.

Kirran äiti tuli ja alkoi heti päivitellä aikoja ja tapoja. Hänelle oli myyty ruukullinen vedellä laimennettua viiniä muka laimentamattomana. Hän söi lihavartaasta parhaat palat ja suurimman osan leipää ja huokaili viiniruukun myyjän petollisuutta. Kirra napsi huonommat lihanpalat ja lopun leivän. Vaikka hän saikin palatsissa kaiken mitä tarvitsi, hän ei päässyt irti pienestä asti oppimastaan ruoan kunnioittamisesta. Sitä ei saanut mennä muruakaan hukkaan.

Alasaliin kerääntyi yhä enemmän miehiä. Kirra kuulosteli ensin hajamielisesti irrallisia lauseita ja valpastui sitten. Hän alkoi ymmärtää, mitä oli tekeillä. Miehet olivat Erman palkkaamia. He tiesivät, että Erialla ja muilla klaanipäällikköä tukevien kansanjoukkojen johtajilla oli kokous läheisessä kapakassa. He aikoivat piirittää kapakan ja sytyttää sen tuleen. Eria kumppaneineen kuolisi palavaan taloon tai surmattaisiin, kun he pyrkisivät ulos. Toiminnan piti alkaa kuudennen hetken päätyttyä, pimeäntulon aikaan.

– Mikä hetki on? Kirra kysyi tarjoilijalta.

Tämä kävi vilkaisemassa vesikelloa.

– On viidennen hetken keskimmäinen kolmannes lopuillaan, hän tuli sanomaan. – Minulle kerrottiin, että äitisi saa olla täällä kuudennen hetken alkuun asti.

– Tuo hänelle vähän viiniä, että hän lakkaa suremasta epäonnistunutta ostostaan, Kirra sanoi.

Äiti kiitti halaamalla Kirraa yhtä tunteettomasti kuin olisi kiittänyt ketä hyvänsä. Hän suhtautui etäisen kohteliaasti tyttäreensä. Kirra oli pienestä asti ollut vapaa ja omatoiminen kuin kujien villikissat. Nyt tyttö kuului kunnollisten ihmisten joukkoon ja oli muuttunut melkein vieraaksi äidilleen. Kirralla puolestaan ei ollut mitään erityisiä tunteita naista kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet, hoitanut milloin muisti ja välittänyt hiukan, jos sattui jaksamaan. Ei hän ollut katkerakaan, sillä miten omien ongelmiensa uuvuttama äiti olisi pystynyt olemaan sen kummempi. Heitä ei yhdistänyt rakkaus, vain tieto siitä, että koko maailmassa kummallakin oli yksi ainoa sukulainen: Kirralla äiti ja äidillä Kirra.

Tarjoilija toi viinin. Joku erkani miesjoukosta ja tuli Kirran äitiä kohti.

– Vaneta, muistatko? mies kysyi hymyillen. – Siitä on tosin kauan, yli kymmenen vuotta.

Kirra katsoi kummastuneena äitiään, jonka tyhjiin, välinpitämättömiin silmiin oli syttynyt haikea, muisteleva lämpö.

– Olin nuori silloin, Vaneta sanoi. – Muistan kyllä sinut, Neraa. Olit huomaavaisempi kuin asiakkaat yleensä, ja taisit kuluttaa minuun aivan liikaa palkastasi, joka ei varmaan ollut suuri.

Mies istui Kirran viereen ja katsoi tämän äitiä silmiin.

– Olit ensikokemukseni naisesta, hän sanoi. – Taisin melkein rakastua sinuun. Luulenpa, että jos minulla olisi ollut varaa, olisin ostanut sinut itselleni. Ihme ettei kukaan tehnyt sitä.

Kirran äiti naurahti, ja naurussa soinnahti pieni katkeruus.

– Ensin minun lunastamiseni isännältä olisi maksanut niin paljon, ettei sinun kaltaisillasi köyhillä mutta kunnollisilla miehillä ollut mahdollisuutta siihen, hän sanoi. – Rikkaat taas eivät meitä osta, heillä on kotona vaimot ja sivuvaimotkin, jotka hankitaan koskemattomina. Nyt minut saisi halvalla kokonaan omakseen, mutta kukaan ei enää halua. Asiakkaatkin valitsevat minut vain, jos nuoremmat jo on varattu tai jos ovat todella pienissä varoissa.

– Me vanhenemme kaikki, Vaneta, Neraa sanoi.

Kirra nykäisi miestä hihasta.

– Kuka johtaa tänne kutsuttua joukkoa? hän kysyi.

Neraa katsoi tyttöä yllättyneenä, mutta vastasi kuitenkin.

– Lomma, jonka Erma tapaa lähettää asioilleen kansan pariin, hän sanoi. – Tuo, jolla on turkoosinvärinen viitta.

Kirra katsoi turkoosiviittaista miestä ja tunsi tämän, Lomma oli usein käynyt asiakkaana. Juuri silloin tuli alasaliin Jona, talon suosituin tyttö, pohjoisesta kotoisin oleva vaaleahiuksinen kaunotar. Kirra kiirehti tämän luo.

– Jona, tee minulle palvelus, hän sanoi ja sujautti viimeisen taskussaan olevan hopeapalan tytölle. Tämä arvioi kädessään hopean painon, vilkaisi vielä varmuuden vuoksi leimaa ja nyökkäsi sitten.

– Mitä haluat minun tekevän? hän kysyi.

– Houkuttele tuo turkoosiviittainen mies kanssasi yläkertaan, Kirra pyysi. – Koeta saada hänet tulemaan heti.

– Helppo juttu, Jona vakuutti iloisesti naurahtaen.

Hän veti muutenkin vähän peittävää vaatetta syrjään kauniilta rinnoiltaan ja lähestyi hitaasti miesryhmää. Lomma puhui ja muut kuuntelivat. Jona asettui aivan miehen eteen kasvoillaan ihaileva ilme. Lomma sekosi sanoissaan.

– Häiritsinkö, päällikkö? Jona kysyi muka pahoillaan. – Luulin palvelijan sanoneen, että kysyit minua.

– En tehnyt sitä, mies vakuutti.

Jona näytti pettyneeltä, painoi hiukan päätään ja räpytteli pitkiä silmäripsiään. Lomma epäröi hetken. Sitten hän kiersi toisen käsivartensa tytön ympärille.

– Onko sinulla aikaa? hän kysyi.

– On, päällikkö, Jona sanoi ja loihti kasvoilleen ujon, ihastuneen hymyn.

Lomma katsoi miesjoukkoa.

– Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa, tiedätte miten toimitaan, hän sanoi. – Käyn yläkerrassa, mutta en viivy kauan. Rentoutukaa tekin odotellessanne ja nauttikaa talon tarjoamisista. Erma maksaa tilauksenne.

– Maksaako hän myös yläkerran huvit? joku kysyi ja sai aikaan naurunremakan.

Kirra odotti kunnes Lomma ja Jona olivat poistuneet. Sitten hän nousi seisomaan penkille.

– Miehet, hän huusi. – Kuunnelkaa minua.

Miehet vaikenivat ajatellen, että seuraisi jokin ohjelmanumero, joita kiertelevät kansan huvittajat tapasivat esittää, usein lasten avustamina.

– Lomma väitti teille äsken, että Erma on kansan puolella, Kirra sanoi kuuluvasti. – Uskotteko häntä? Miten mies, joka rikastumistaan rikastuu, voisi olla teidän puolellanne? Mitä yhteistä on köyhän ja rikkaan eduilla?

Miesjoukossa syntyi hälinää. Muutama lähti Kirraa kohti vaientaakseen hänet, mutta heitä estettiin.

– Antaa lapsen puhua, huudettiin. – Hän on Maleen mukana ruokaa jakamassa kulkeva tyttö.

– Äitini on maksullinen nainen, ja hänen tyttärenään tiedän tarkkaan, miten ihmisten väliset suhteet toimivat, Kirra julisti. – On miehiä, jotka huvittelevat näissä taloissa vaikka heillä on vaimo, mutta useimmat teistä ostavat naisen käyttöönsä silloin tällöin, koska se on halvempaa ja mukavampaa kuin vaimosta ja perheestä huolehtiminen. Onko näin?

– On, miesjoukosta vastattiin. – Kuparipalalla saa ilon ottamatta vastuuta.

– Rikkaat ostavat teitä niin kuin te ostatte naisen, Kirra selitti. – He haluavat teidät tekemään töitä halvalla, mutta eivät välitä toimeentulostanne. Ettehän te mieti, elääkö nainen sillä metallipalalla, jonka te hänestä maksatte. Ei myöskään kukaan Kraton rikkaista välitä siitä, tuletteko te toimeen palkallanne. Kun maksullinen nainen sairastuu, vanhenee tai lakkaa muuten miellyttämästä, hänestä ei huolehdi kukaan. Eikä kukaan huolehdi teistäkään, kun ette enää pysty työhön, ellei Kratoon saada niitä uudistuksia, jotka klaanipäällikkö on luvannut.

– Mikä takaa, ettei juuri klaanipäällikkö ole ahneista ahnein? joku kysyi. – En luota Ermaan, mutta en kehenkään muuhunkaan. Erma ainakin maksaa meille siitä, että toimimme hänen käskyjensä mukaan. Saamme työstämme selvää hopeaa. Klaanipäällikkö jakaa vaimonsa toimesta vain ruokaa, ja minä saan sitä yhtä vähän kuin kaikkein kurjin, josta ei enää ole mitään hyötyä kenellekään.

– Antaakohan Erma sinulle hopeaa vielä sittenkin, kun uudistukset on tukahdutettu, eikä hän enää tarvitse apuasi? Kirra kysyi. – Ja miten alas arvelet hänen haluavan laskea palkat, jos väkeä pyrkii töihin enemmän kuin tarvitaan, eikä klaanipäällikkö enää hillitse rikkaiden keinottelua?

Miehet hälisivät ja Kirra totesi saavuttaneensa tavoitteensa. Joukosta kohosi ääniä, jotka yhä kiihtyneemmin selittivät, ettei Lomma ollut vilpitön eikä hänen edustamansa asia ollut oikea. Neraa tuli Kirran viereen ja viittasi miesjoukolle pyytäen näitä kuuntelemaan.

– Tunnustan, että olen ollut täällä vakoilijana, hän huusi. – Kuulun Erian johtamiin joukkoihin, ja hän on jo saanut varoituksen. Hyökkäys hänen kimppuunsa ei onnistu, hänellä on paikalla apuväkeä enemmän kuin meitä on täällä koolla. Kutsun mukaani kaikkia, jotka haluavat liittyä klaanipäällikköä tukevaan rintamaan. On tulossa sisällissota, joka puhkeaa koska hyvänsä. Jokaisen on nyt mietittävä tarkkaan, kenen puolella on.

Alasalissa sorisivat kiivaat äänet ja pientä tappelunnujakkaakin syntyi. Sitten osa miehistä ryhmittyi Neraan ympärille ja he lähtivät. Jäljellejääneistä muutama katsoi Kirraa vihamielisesti. Kirran äiti tuli tyttärensä luo.

– Lähde, lapsi, hän sanoi hätäisesti. – Erma on maksanut isännälle hyvin, kukaan palvelijoista ei uskalla suojella sinua.

Hän saattoi Kirran ovelle ja katsoi siinä tätä tavallista pitempään, huulillaan surumielinen hymy.

– Neraa on isäsi, hän sanoi. – Olen aina arvellutkin niin, mutta nyt olen varma, kun näin teidät vierekkäin. Yhtä rohkeina te puolustitte unelmia, joihin uskotte.

Kouda oli kuluttanut iltapäivän ja illan armeijan järjestäytymisen ja taisteluun valmistautumisen parissa. Aken tiedustelijat olivat tuoneet viestejä, joista ei voinut erehtyä: sisällissota oli alkamassa. Juuri ennen yötä Eria oli vielä käynyt sopimassa, miten hänen johtamansa kansanjoukot liitettäisiin armeijan toimintaan. Kaade oli tuonut viestin, että osa niistä paimentolaisista, jotka olivat kuivuuden takia muuttaneet eteläiseen, köyhimpien kaupunginosaan, liittyisi Aken kannattajiin, kun taas muut vetäytyisivät taistelujen alkaessa hiekka-aavikolle.

Kouda ajatteli Temenavuorten takaista aluetta, jossa melkein kaikki lähteetkin jo olivat kuivina. Sinne olivat jääneet vain sitkeimmät yrittäjät varjelemaan viimeisiä, laihtuneita siitoseläimiään, joista uudet kamelien ja vuohien laumat lähtisivät kasvamaan, kun taas saataisiin sateet. Aavikko toipuisi aina, sen kasvit, eläimet ja kansa olivat tottuneet käymään tuhon partaalla ja elpymään uudelleen.

Kouda oli vaipunut uneen ja nukkui levottomasti. Hän heräsi hätkähtäen siihen, että huoneessa liikkui joku.

– Minä vain, hiljainen ääni sanoi.

Kouda haparoi lamppua ja sytytti sen. Hän katseli haikeasti hymyillen kaunista nuorta naista, melkein tyttösen näköistä, joka tuli hänen vuodettaan kohti keräten pitkiä, kullanvaaleita hiuksiaan pois kasvoilta. Hän oli rakastanut noita hiuksia, Autiomaassa niin oudon värisiä ja ihastusta herättäviä. Hän oli rakastanut tuota kauniisti liikkuvaa vartaloa, jonka tuottamat nautinnot hän hyvin muisti.

Nainen laskeutui istumaan lattialle aivan vuoteen viereen.

– Miten pääsit tänne? Kouda kysyi.

– Minulla on yhä portin avain, nainen sanoi. – En luovuttanut sitä Ermalle vaan väitin, että se jäi Tardolle. Palvelijasi kai muisti aiemmat käyntini, ei hän kysellyt mitään, tervehti vain ja sanoi, että olet huoneessasi.

– En uskonut, että sinulla riittäisi röyhkeyttä vielä tulla, Kouda sanoi. – Siksi en ole antanut mitään ohjeita sinun varallesi.

Nainen nosti kätensä Koudan rinnalle ja antoi sen liukua paidan kankaan alle.

– Käytät yhä noita karkeita vaatteita, hän sanoi.

– Niin, ei minusta koskaan tule sivistynyttä silkeissä nukkujaa, Kouda myönsi.

Käsi liukui alemmas ja Kouda nappasi ranteesta tiukan otteen.

– Ei, hän sanoi. – Vella, ei enää. Nouse ja mene pois, tai näytän muutkin karkeat tapani.

– Olen kaivannut niitä, nainen sanoi pehmeästi.

Kouda nousi ja nosti naisen jaloilleen.

– Et tunne tapoja, joilla kohtelen tunkeilijoita, hän sanoi. – Heitän sinut ulos, jos et ymmärrä kävellä vapaaehtoisesti.

Nainen näytti hiukan pelokkaalta, mutta yritti kuitenkin hymyillä.

– Etkö halua minua? hän kysyi.

– Haluan, Kouda sanoi. – Kaipaan sinua iltaisin, kun en saa unta. Kuvittelen sinut vuoteeseeni ja käyn mielikuvissani läpi kaiken, mitä teimme yhdessä. Näen sinusta unia ja itken herätessäni, kun et olekaan vieressäni. Mutta en huoli sinua enää, en edes siksi hetkeksi, että vielä kerran kokisin ne asiat, joita ikävä kyllä kaipaan. Lähde.

Nainen kääntyi ja otti pari askelta ovea kohti, mutta pysähtyi sitten ja katsoi taakseen.

– Kouda, hän sanoi särkyneellä äänellä. – Tulin kyllä silloin luoksesi Erman käskystä, mutta en teeskennellyt sitä, mitä tunsin. Rakastuin sinuun melkein heti.

– Mene, Kouda sanoi.

Hän tarttui naista käsivarresta ohjatakseen tämän ovelle, mutta vaikka hän otti kiinni vain keveästi, Vella voihkaisi. Kouda katsoi häntä tutkivasti ja siirsi sitten pukua syrjään naisen olkapäältä. Hän kauhistui ja riisui pukua enemmän.

– Ermako sinua näin on kohdellut? hän kysyi.

– Hän lyö, nainen sanoi. – Hän on aina lyönyt, mutta ei voinut silloin, kun minun oli oltava kunnossa sinun käyttöösi. Ei hän muuta minulle teekään, rakastajatar hänellä on erikseen.

– Vella, Kouda sanoi totisena. – Minä en sinua huoli, olet pettänyt luottamukseni. Mutta jos haluat turvaan mieheltäsi, sinulla on Autiomaan uusien lakien mukaan oikeus vaatia eroa. Sinun on näytettävä pahoinpitelyn jäljet tällaisia asioita hoitavalle naiselle ja vannottava, että miehesi teki ne. Palatsissa ainakin Malee voi kirjoittaa todistuksen, joka oikeuttaa sinut eroamaan välittömästi.

– Onko varmaa, ettei Erma voi hakea minua takaisin, jos teen sen? Vella kysyi. – Hän on uhannut kostaa, jos yritän hakea eroa.

– Oletko noin tietämätön oikeuksistasi? Kouda kysyi ihmeissään. – Lakihan on ollut voimassa jo kolme vuotta.

– Minut annettiin Ermalle neljä vuotta sitten, heti kun täytin neljätoista, Vella sanoi. – En ole päässyt minnekään tai saanut tavata ketään, paitsi Erman käskystä.

Kouda pukeutui ja käski sitten Vellan seurata.

– Malee kirjoittaa todistuksen heti aamulla ja olet vapaa, hän sanoi. – Mutta häntä ei kannata herättää yöllä, hänellä oli raskas päivä. Vien sinut tytön luo, joka huolehtii sinusta.

– Häntäkö sinä rakastat? Vella kysyi.

– En, Kouda sanoi tylysti. – Tuskin rakastun koskaan enää. Yksi pettymys riittää.

Hän kulki niin nopeasti, että Vella ei pystynyt seuraamaan samaa tahtia, vaan jäi epäkäytännöllisissä jalkineissaan ja maata laahaavassa puvussaan jälkeen. Kouda ei odottanut, vaikka kohteliaisuus olisi sitä vaatinut, vaan Vella joutui tulemaan perässä kuin itsepäinen kerjäläinen. Vasta klaanipäällikön yksityisasunnon ovella Kouda pysähtyi, koska ovenvartijat päästäisivät naisen sisään vain hänen seuralaisenaan. Vella oli vaistomaisesti pihalla peittänyt kasvonsa, mutta ei tuntunut edes tajuavan vartijoiden läsnäoloa, vaan katsoi Koudaa anovasti.

– Rakastit siis kuitenkin minua silloin? hän kysyi.

Koudakaan ei välittänyt vartiosotilaista, jotka ilmeettöminä mutta taatusti kiinnostuneina seurasivat öistä kohtausta.

– Rakastin, hän sanoi tylysti. – En hallitse hienojen ihmisten seuraleikkejä, minut on helppo nolata. Mutta opin erehdyksistäni, en toista niitä.

Kouda naputti kevyesti Kaaden huoneen ovelle. Hetken kuluttua oven sisäpuolinen salpa avattiin ja Kaade kurkisti käytävälle.

– Jätän sinulle suojatin, Kouda sanoi. – Hän tarvitsee apua, jota minä en voi enkä halua antaa. Hän selittää tilanteensa itse.

Kouda kääntyi ja käveli poispäin. Hänen olonsa oli selittämättömän paha ja raskas. Hän nyökkäsi ohi mennessään klaanipäällikön asuntoa vartioiville sotilaille ja kehotti näitä pysymään valppaina, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Pihalla hän katsoi kuuta, joka oli jo siirtynyt vähenevään vaiheeseensa. Sen valo loi kuitenkin vielä pitkiä, tummia varjoja ja himmensi lähelläolevat tähdet. Hän tajusi kaipaavansa hiekka-aavikolle, nukkumaan taivaan alle niin kuin joskus ennen.

Koudan asunnon ovea vartioivat sotilaat nyökkäsivät kumarruksentapaisen, mutta Kouda ei edes huomannut heitä. Eteisessä valvova palvelija kiirehti kysymään, tarvitsiko isäntä jotain. Kouda ärähti kieltävän vastauksen melkein vihaisesti, ja yllättynyt palvelija kurkisti hetken kuluttua varovasti isäntänsä makuuhuoneeseen. Hän oli varma, että jotain oli vialla, sillä Kouda ei tavannut olla epäystävällinen.

Hän sai todeta olevansa oikeassa: Kouda oli heittäytynyt vuoteelleen päällysvaatteita tai kenkiä riisumatta. Hän itki.

Kun Kaade aamun valjetessa tuli ja kysyi Koudaa, palvelija kertoi kuiskaten, että isäntä oli nukkunut tuskin ollenkaan yöllä ja oli yhä vuoteessa.

– Ei sillä ole väliä, Kaade sanoi. – Minun on tavattava hänet.

– Et voi mennä sinne, palvelija sanoi.

– Tottakai voin, Kaade sanoi kärsimättömästi. – Olen hänelle kuin sisar.

Hän avasi Koudan makuuhuoneen oven ja käveli sisään. Kouda nousi pörröpäisenä ja unisena istumaan vuoteessaan. Kaade istui lattialle vuoteen viereen.

– Minulla on kiire, tyttö sanoi. – Meille kaikille on tulossa vaikea ja huolten täyttämä päivä. Tulen silti nyt luoksesi ja puhun sinulle yksityisasiasta, joka ei voi odottaa.

– Sinun ei kannata puhua siitä, Kouda sanoi. – En huoli sitä naista.

Kaade katsoi miestä vakavana ja moittivasti.

– Näissä asioissa sinun pitäisi saada neuvo joltain mieheltä, isältä, veljeltä tai parhaalta ystävältä, Kaade sanoi. – Dotar neuvoisi sinua, jos olisi täällä, mutta minä teen sen nyt hänen puolestaan.

Kouda ravisti torjuvasti päätään ja kohtasi uhmakkaasti tytön katseen.

– Sinun on turha puhua, hän sanoi. – Rakastuin häneen ja olin valmis tekemään kaikkeni hänen puolestaan. Hän vakuutti omia tunteitaan, mutta halusikin vain avaimen palatsiin Erman käskystä.

– Kuinka hän olisi uskaltanut olla tottelematta Ermaa? Kaade kysyi. – Näithän itse, miten häntä on kohdeltu.

– Jos hän olisi selittänyt tilanteensa minulle heti, olisin suojellut häntä, Kouda sanoi.

– Kerroitko sen hänelle? Kaade halusi tietää.

– En, Kouda myönsi. – Ajattelin, että joskus myöhemmin kysyn häneltä, haluaako hän erota ja muuttaa luokseni.

– Mutta oli kai sinun pakko ymmärtää, että hänellä ei ollut hyvä olla kotonaan, koska hän petti miestään? Kaade tiukkasi.

– Tietysti päättelin, että hän ei ole onnellinen.

– Tiesit siis, että hän on jollain tavalla onneton. Et kuitenkaan kysynyt, millainen hänen tilanteensa oli. Et puhunut rakastumisestasi, et tarjonnut suojeluasi.

– Tuo on kaikki totta, Kouda sanoi. – Ajattelin kyllä huolehtia hänestä, jos hän tahtoo erota Ermasta. Tarkoitukseni oli kysyä, haluaisiko hän tulla vaimokseni. Mutta ehdimme tavata niin lyhyitä hetkiä, ja hän oli niin kaunis ja halusin häntä kiihkeästi.

– Otit siis hänestä vain kaiken sen nautinnon minkä sait irti ja unohdit velvollisuutesi. Kuinka voit silloin väittää, että rakastuit häneen? Ei rakastunut halua hyötyä rakastettunsa vaikeuksista, vaan pyrkii selvittämään, miten voisi olla tälle hyvä.

Kouda painoi päänsä.

– Moitteesi on aiheellinen, hän sanoi. – Olet neuvonut minua niin kuin erehtyvää ystävää tulee neuvoa. Mutta en voi enää luottaa naiseen, joka valehteli minulle.

– Vella annettiin melkein lapsena julmalle miehelle, eikä hän ole päässyt kasvamaan aikuiseksi, koska on joutunut elämään peläten ja surren, Kaade sanoi. – Teet väärin, kun pohdit loukattua ylpeyttäsi ja syytät Vellaa omista virheistäsi. Sinut on kasvatettu niin kuin paimentolainen kasvattaa poikansa. Tiedät, että ottaessasi naisen vuoteeseesi otat hänestä myös vastuun.

– Tiedänhän minä, Kouda sanoi ja nousi. – Katso muualle, Kaade, vaihdan ylleni sotilaspuvun. Olet oikeassa, on tulossa raskas päivä. Mutta yritän tavata Vellan jossain vaiheessa ja kysyn, voiko hän antaa minulle anteeksi. Jos hän haluaa tulla, otan hänet luokseni.

Kaade oli kääntynyt selin Koudaan ja kävellyt ikkunan luo.

– Vella väittää, että olet hyvä mies, hän sanoi hymähtäen. – Hän on valmis tulemaan.

– Kun olet siinä, niin kiinnitä asevyöni, Kouda sanoi.

Kaade kääntyi ja tarttui nahkaisen kannatinhihnan hakasiin vetäen ne yhteen Koudan leveän selän taakse.

– Kenkiäsi en aio nyörittää, Kaade sanoi. – Mutta yksi asia minun on vielä kerrottava sinulle. Vella odottaa lasta, eikä Erma ole käyttänyt aviollisia oikeuksiaan kuukausiin. Lapsi on sinun.

Kouda oli juuri pujottamassa miekkaa kainalokannattimeen. Liike jäi kesken.

– Missä Vella nyt on? hän kysyi. – Hänen on tultava tänne, hänen kotinsa on täällä.

– Pue itsesi valmiiksi, haen hänet, Kaade sanoi.

Kouda tuli Kaaden perässä eteiseen.

– Jos hänellä jo on Maleen kirjoittama todistus avioerosta, niin pyydä Akea merkitsemään hänet minun vaimokseni ja tulossa oleva lapsi minun tunnustamakseni, hän käski.

Kaade naurahti.

– Maleen todistus on, mutta Ake vaatii kyllä sinun henkilökohtaisen ilmoituksesi ja Vellan samanaikaisen läsnäolon, hän huomautti. – Vaikka laki sallii yksinkertaisen ilmoitusmenettelyn, se ei ihan vastaa sinun rosvotapojasi.

Ovi sulkeutui Kaaden jälkeen.

– Saat emännän, Kouda sanoi palvelijalle. – Käy sanomassa taloudenhoitajalle, että hänen on hankittava kaikki mitä tuleva vaimoni pyytää ja järjestettävä tämän olo mahdollisimman mukavaksi.

– Voi mikä ilo, palvelija sanoi. – Isäntä, hänelle on kai palkattava myös naispalvelijoita? Sinullahan ei nyt ole ketään.

– Käske hoitaa sekin puoli, Kouda sanoi.

Hän palasi huoneeseensa ja pukeutui valmiiksi. Hän oli juuri nyörittänyt kenkänsä, kun Kaade palasi Vella mukanaan. Vella katsoi Koudaa arastellen, itkusta vielä punoittavin silmin.

Kouda hymyili.

– Häivy, Kaade, hän sanoi. – Minulla on kiire halaamaan vaimoani.

Kaade irvisti.

– Olet karkea moukka, hän sanoi. – Olet syntynyt aavikkorosvoksi, etkä koskaan opi ihmistapoja.

Kouda tuli Vellan luo ja otti hänet syliinsä hyvin varovaisesti ja hellästi.

– Älä usko Kaadea, hän sanoi. – Saat hyvän miehen. Opettelen olemaan oikein kiltti sinulle.

Ovi sulkeutui, Kaade oli mennyt. Kouda silitti varovasti Vellan kauniita, vaaleita hiuksia.

– Emme voi rakastella nyt, Kouda sanoi. – Minulla on jo kiire, enkä osaisi olla tarpeeksi varovainen. En ole niin eläimen kaltainen tavoiltani kuin Kaade luulee, haluan kohdella sinua hyvin. Tutustu palvelijoihin ja kerro heille, mitä haluat tänne hankittavan itseäsi varten. Mitään kallista et voi saada, olen käyttänyt paljon varojani kansan auttamiseen. Tiedäthän, että elämme vaikeaa aikaa?

– Tiedän niin vähän, Vella kuiskasi. – Onko totta, että ihmisiä kuolee ruoan puutteeseen? Sairastuuko lapsia, koska heillä ei ole kunnollista syötävää? Ja tuleeko sisällissota?

– On se kaikki totta, Kouda sanoi. – Kapina alkaa koska hyvänsä ja Erma johtaa sitä. Mutta älä pelkää, jos kaupungissa tulee levotonta vien sinut hiekka-aavikolle suojaan. Olen aina pystynyt huolehtimaan läheisistäni ja teen sen jollain keinolla nytkin, tapahtuipa mitä tahansa.

– Oletko sinä vaarassa? Vella kysyi.

Kouda epäröi hetken.

– Koko kansa on vaarassa, hän sanoi sitten. – Mutta älä ajattele sitä, pysy vain täällä ja odota minua. Mikään ei estä miestä tulemasta takaisin, jos hän tietää saavansa nukkua sinun vieressäsi.

Kraton kadut pölysivät ja nuutuneet puut riiputtivat lehtiään. Talvi oli jo kääntymässä kevääksi, ja pian olisi liian myöhäistä kylvää mitään; kesäisin kuumuus ja kuivuus tuhosi kaiken kasvun. Vain aivan lähipäivinä alkavat sateet mahdollistaisivat vielä pienen sadon, mutta taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan.

Kaade kiirehti kasvot huivilla peitettynä kohti eteläistä kaupunkia. Hän ei suinkaan peittänyt kasvojaan tavan vuoksi, paimentolaisena hän halveksi kaupunkilaisnaisten kainostelua. Hän halusi pysyä tuntemattomana, koska hänet muuten olisi tavan takaa pysäytetty kysymyksin. Kaupunkilaiset parveilivat levottomina ahtailla kaduilla ja pohtivat pienissä joukoissa huhuja, joita oli liikkeellä. Jotkut keräsivät huudellen ympärilleen ryhmiä ja jakoivat saamiaan tietoja. Itäisistä kaupunginosista oli tullut ihmisiä, jotka kuljettivat mukanaan koko vähäistä omaisuuttaan. He kertoivat, että Erma oli lähettänyt aseistetut miehet valtaamaan kaupunkia.

Kaade pysähtyi hetkeksi aukiolle, jossa Ake johti ruoanjakelua. Eria oli paikalla ja kehotti naisia, lapsia ja vanhuksia ruoka-annoksensa saatuaan menemään koteihinsa ja pysymään sisällä. Täällä tiedettiin jo, että taistelut olivat alkaneet. Erman ja tämän kannattajien joukot, tukenaan Liton klaanin sotilaat, olivat lähteneet liikkeelle. Itäpuoli kaupunkia oli heidän hallussaan. Kouda sotilaineen oli pysäyttänyt heidät niin, että satama, palatsi ja kaupungin läntiset osat olivat Aken hallinnassa.

– Kraton sotilaat eivät käy kansan kimppuun vaan suojelevat teitä, Eria vakuutti toistuvasti ympärillään parveilevalle väelle. – He ovat saaneet käskyn, että vain aseistettuja miehiä vastaan taistellaan. Vapaaehtoiset asekuntoiset miehet voivat ilmoittautua minulle ja lähteä auttamaan sotilaita. Muiden on pysyttävä kodeissaan.

Kaade jatkoi matkaansa ja tuli yhä kapenevien kujien kautta pienten hökkelien alueelle, jossa elivät köyhimmät ja kurjimmat. Eräällä aukiolla odotti paimentolaismiesten ryhmä. Kaade tunkeutui joukon keskelle.

– Tiedättekö tilanteen? hän kysyi.

– Tiedämme, Tenaan tytär, yksi miehistä sanoi. – Minä olen Amel, Keelan poika. Miehet ovat äänestäneet minut johtajaksi.

– Kouda haluaa teidät suojaamaan eteläistä kaupunkia, Kaade sanoi. – Sen asukkaat pelkäävät sotilaita ja luottavat enemmän teihin. Kouda on keskusaukion itälaidalla ja pitää päämajaa leijonapatsaan luona. Tiedäthän paikan?

– Tiedän, Amel sanoi.

– Voit lähettää jonkun hakemaan häneltä ohjeita, Kaade sanoi. – Eikä miehille varmaan tarvitse erikseen huomauttaa, että vain aseistetun miehen kimppuun saa käydä. Ryöstöt ja raiskaaminen on kielletty.

– Olen ilmoittanut heille, että surmaan itse sen, joka syyllistyy noihin tekoihin, Amel sanoi. – Tenaan tytär, olemme puhuneet myös sinusta. Pelkäämme Erman ja hänen kannattajiensa lopulta voittavan. Pyydämme sinua lähtemään kaupungista.

Kaade hymyili.

– Kiitän huolenpidosta, hän sanoi. – Poistun kaupungista kuitenkin vasta sitten, kun klaanipäällikkö ja hänen vaimonsa päättävät lähteä. Minun tehtäväni on viedä heidät vanhempieni vieraaksi, jos Koudan armeija väistyy hiekka-aavikolle.

– Hekö eivät jätä meitä? Amel kysyi ja hänen ilmeensä kirkastui. – Se rohkaisee mieliämme.

Kaade lähti paluumatkalle ja unohti peittää kasvonsa. Kohta hänet pysäytti naisjoukko.

– Mitä tapahtuu? kysyi repaleiseen mekkoon pukeutunut paljasjalkainen vanhus. – Missä olisimme turvassa?

– Pysykää asunnoissanne, poissa kaduilta, Kaade sanoi. – Älkää viivyttäkö minua, ymmärrättehän, etten ehdi jäädä.

Hän nosti huivin kasvoilleen ja jatkoi juosten matkaansa. Vastaan tuli hätääntynyt ihmisjoukko.

– Klaanipäällikön sotilaat eivät saa Erman väkeä pysähtymään, joku huusi. – He ovat tulossa.

Rintama oli ilmeisesti pettänyt eteläreunaltaan, mutta Kaade tiesi, että juuri sinne paimentolaiset olivat menossa avuksi. Hän jatkoi matkaansa Kraton sotilaiden täyttämän keskusaukion läpi itään päin ja unohti nyt laskea huivinsa alas. Hänet pysäytti tiukkailmeinen sotilas.

– Ei sinne, tyttö, sotilas sanoi. – Mene kotiisi ja pysy sisällä.

Kaade antoi huivinsa laskeutua.

– Anteeksi, Tenaan tytär, sotilas sanoi. – Ylipäällikkö on leijonapatsaan luona.

Kouda kuunteli lähetin selostusta, kun Kaade tunkeutui hänen viereensä. Eteläinen linja piti taas, paimentolaiset oli saatu avuksi. Kaupungin itäosien kansa oli kuitenkin suurin joukoin Erman puolella, sillä siellä levitettiin huhua, että palatsin varastot olivat täpötäynnä ruokaa ja elintarvikkeiden puute oli ollut pelkkää teeskentelyä.

– Klaanipäällikön käsky on selvä, Kouda sanoi ympärilleen kerääntyneille alipäälliköille. – Saatte taistella sotilaita vastaan, olivatpa nämä sitten Erman tai Liton miehiä, mutta jos vastassa on kiviä heittelevää tavallista kansaa, peräännytte.

– Sillä tavalla toimien tappiomme on varma, sanoi nuori alipäällikkö, jota Kaade ei tuntenut.

Kouda katsoi häntä kulmiaan rypistäen.

– Se on käsky, hän huomautti. – Onko sinulla oikeus väittää käskyäni vastaan?

– Ei ole, alipäällikkö sanoi. – Tottelen sinua.

Kouda kääntyi katsomaan Kaadea. Hän käski lähetin ja alipäälliköt pois ja sanoi hiljaa:

– Joudumme kohta perääntymään palatsin itämuuriin asti. Äitijumala auttakoon sitten. Varmista, että palvelijani vievät Vellan ajoissa turvaan.

– Voinko tehdä muuta? Kaade kysyi.

– Älä itsekään viivy liian kauan kaupungissa, Kouda sanoi. – Koska Erma on saanut itäisen puolen kansan Akea vastaan, käymme vain viivytystaistelua. Ja Erman käskyt sotilailleen ovat erilaiset kuin meidän, tiedustelijamme kertoo heidän sekä ryöstelevän että raiskaavan.

Kaade nyökkäsi.

– Lähden kyllä ajoissa, hän sanoi.

Haavoittunutta sotilasta autettiin heidän ohitseen linjojen taa. Kouda vilkaisi tuskaista miestä ja sitten Kaadea.

– Mene Äitijumalan turvaamana, hän sanoi.

– Hän huolehtii sinustakin, Kaade sanoi. – Pysy rohkeana.

Kaade kulki kohti palatsia ja huomasi, että kaduilla alkoi olla enää vain miehiä. Ruoanjakelu oli päättynyt ja palatsin ympärillä oli lähes autiota, kaupustelijoiden kojut olivat poissa. Palatsin portin avasi hyvin nuori poika, kaikki taistelukuntoiset miehet olivat Koudan mukana. Ake ja Malee olivat ilmeisesti saaneet tiedon tilanteesta, sillä he olivat järjestelemässä väkeä pakomatkalle ja antamassa ohjeita. Malee kiirehti Kaaden luo.

– Lapset on jo lähetetty laivalla Sirpiin, mutta Kirra ei tahtonut sinne ja Tardon Kairi-poika on hoitajansa kanssa sinun huoneessasi, hän sanoi. – Pitäisikö Kairi jo lähettää pois?

Tardon poika oli isänsä lähdettyä itkeskellyt kovasti ja Kaade oli ottanut huolehtiakseen hänestä. Kairi oli ollut päivät muiden lasten seurassa, mutta viettänyt illat Kaaden kanssa ja nukkunut yöt hänen vieressään. Vähitellen lapsi oli alkanut suhtautua Kaadeen kuin äitiin, ja myös tyttö oli kiintynyt hoidokkiinsa.

– Kuljetan pojan mukanani, kun itse lähden, Kaade sanoi. – Kairillahan ei ole varsinaista vaaraa, Liton sotilaat eivät ikinä sallisi Erman surmata klaanipäällikkönsä perillistä. Huolehdin Koudan puolesta myös Vellasta, joten sinun ei tarvitse kantaa vastuuta hänestä.

Maleeta huudettiin ja hän palasi varustamaan lähtijöitä. Kaade meni Koudan asuntoon. Ovella ei ollut vartijoita, sellaiseen ei enää riittänyt miehiä. Palvelija tuli vastaan.

– Joko on lähdettävä? hän kysyi.

– Voitte siirtyä pihalle, jos kaikki mukaan otettava on kerätty, Kaade sanoi. – Onhan Vellaa varten kameli, jolla on hyvä ja mukava satula?

Palvelijan huolestunut ilme vaihtui äkkiä hymyksi.

– Olen huolehtinut siitä, hän sanoi. – Uusi emäntämme on meille ilon aihe keskellä tätä surua. Hänet on jo merkitty isännän puolisoksi klaanipäällikön arkiston kirjoihin. Isäntä ehti hoitaa sen ennen lähtöään, ja emäntä on hyvin onnellinen. Hän on kauniskäytöksinen ja suloinen kuin lapsi.

Kaade naurahti.

– Et saisi puhua noin vapaasti isäntäväestäsi, hän muistutti. – Mutta on mukavaa, että pidät Vellasta. Hän tulee varmasti tekemään Koudan hyvin onnelliseksi. Jo lapsena Kouda oli parhaimmillaan, kun pääsi suojelemaan avutonta.

Kaade kiirehti keittiöön, jossa palvelija sanoi Vellan olevan. Hän löysi tämän katselemassa muiden touhua, kun nämä keräsivät eväitä pakomatkaa varten.

– En osaa olla mitenkään hyödyksi, Vella sanoi pahoillaan, kun Kaade tuli hänen luokseen. – Tämä on aivan kauheaa, en ole voinut kuvitella mitään tällaista. Kouda itsekin on jo ollut ilman lihaa ja ruokaöljyä, koska hän on tasannut kaiken palvelijoiden ja sotilaiden kanssa. Sanovat klaanipäällikönkin tehneen niin.

– Vähällä oppii tulemaan toimeen, Kaade lohdutti. – Ja sinulle järjestämme kyllä kaiken tarpeellisen, ei sinun tarvitse olla huolissasi.

Vellan silmät pyöristyivät hämmästyksestä.

– Et ymmärrä minua, hän moitti. – En pelkää omasta puolestani, eläisin Koudan kanssa onnellisena vaikka miten köyhissä oloissa. Mutta olen nyt vasta kuullut kurjuudesta kaupungilla, ja palvelijat täällä sanovat, että sitten vasta alkaa äärimmäinen surkeus, kun Erma pääsee valtaan ja Mepetan joukot tulevat tänne.

– Niin, Kaade sanoi. – Mutta nyt sinun on ajateltava itseäsi. Ota mukaasi se mitä arvelet välttämättä tarvitsevasi. Sitten saatan sinut pihalle ja matkaan. Nyt on paettava, palatsi vallataan kohta.

Vella seisoi paikallaan ja tuntui miettivän ankarasti.

– Enkö voisi auttaa? hän kysyi. – Miksi klaanipäällikön kannattajat häviävät? Miksei kansa tue heitä ja vastusta Ermaa?

– Kansa on saatu uskomaan, että palatsissa on ruokaa, jota ei anneta heille, Kaade sanoi kärsivällisesti kuin ymmärtämättömälle lapselle. – Erma väittää olevansa kansan puolella ja sen ystävä. Mutta hae nyt tavarasi. Tule pihalle, kun olet valmis.

Kaade totesi ulos palatessaan, että itämuurin takana oli meteli kiihtynyt, rintamalinja tuntui olevan jo aivan sen kohdalla. Hän tiesi kuitenkin, että Kouda pystyisi pysäyttämään joukot itämuurin luo vielä ainakin puoleksi hetkeksi. Länsiportti olisi turvallinen poistumistie tuon ajan. Hän käveli itämuurin juurelle ja nousi kapeita portaita pitkin muurin päällä olevalle tasanteelle, jota suojasi vahva kivivarustus. Ake ja Malee olivat siellä mukanaan Kirra, joka tavalliseen tapaansa oli Maleen vieressä kuin hiljainen varjo.

– On turha enää yrittää puhua heille, he eivät kuuntele, Ake sanoi Kaaden nähdessään. – Sekä Malee että minä olemme käyneet kokeilemassa. Kiviä lentelee ja nuoliakin tulee sen verran, ettei siellä viitsi olla turhan takia.

– Minä haluan yrittää, hiljainen naisääni sanoi Kaaden takaa. Siellä seisoi Vella hiukan arastelevan näköisenä.

Kaade epäröi ja katsoi klaanipäällikköä ja tämän puolisoa kysyvästi. Malee näytti huolestuneelta ja Ake pudisti päätään. Mutta Kirra erkani Maleen vierestä, tarttui Vellan käteen ja veti hänet mukanaan varustuksen takaa kansan näkyviin. Meteli hiljeni.

– Haen heidät pois, siellä on vaarallista, Ake sanoi.

Hän liikahti mennäkseen, mutta Kaade pidätteli häntä.

– Odota, Kaade sanoi. – Monet vaativat hiljaisuutta ja käskevät kuunnella.

– Ystävät, Kirra huusi kirkkaalla ja kantavalla tytönäänellään. – Erman vaimo on jättänyt miehensä ja kertoo teille totuuden hänestä. Hillitkää sellaisia, jotka yrittävät häiritä.

Vellan oli vaikea saada ääntään kantavaksi, hän oli selvästi hyvin hämillään näin ison joukon edessä. Ihmiset kuitenkin hiljenivät perusteellisesti. Kurkistaessaan suojavarustuksen takaa Kaade totesi tyytyväisenä, että siellä täällä käytiin niiden kimppuun, jotka yrittivät huutaa, heitellä kiviä tai käyttää jousta.

– Erma väittää, että klaanipäällikön palatsissa on ruokavarastoja, joita ei jaeta, Vella sanoi. – Se ei ole totta. Erma itse väittää olevansa kansan ystävä, mutta hänen varastonsa ovat täynnä, eikä hän ole jakanut hallussaan olevaa viljaa. Hän on rikastunut valtavasti kansan hädän takia ja haluaa rikastua yhä enemmän. Menkää tarkistamaan, puhuinko totta. Käykää avaamassa Erman varastot ja löydätte syötävää, ettekä vain sitä. Hänen rikkautensa on kerätty teidän hätänne kustannuksella, tasatkaa se keskenänne.

Kansanjoukko liikehti, Vellan sanoja toisteltiin. Vella itse viipyi muurilla. Kiviä ei lennellyt. Joku oli tulossa kansanjoukon läpi muuria kohti ja hänelle annettiin tietä. Hän oli yksi Erman sotilaiden päälliköistä, vanhempi mies.

– Olen palvellut Ermaa vain siksi, että joukko-osastomme kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin, mies huusi. – Jos emäntäni on vihdoinkin jättänyt kelvottoman puolisonsa, olen vapaa Erman palveluksesta. Tiedän, että teille kerrottiin nyt totuus. Erma on pettänyt teitä. Hänen omat varastonsa ovat täynnä ruokaa, jota teille ei anneta. Tulkaa, mennään avaamaan Erman varastot, niin näette. Minä olen puolellanne ja samoin ovat minua seuraavat miehet.

Vella katsoi kalpeana ja silmät suurina, miten kansanjoukot alkoivat siirtyä pois muurin luota. Koudan johtamat sotilaat vyöryivät tilalle. Kiihtyneen väkijoukon huudot etääntyivät ja Kouda järjesti nopeasti sotilaansa uudelleen, nyt etenemään kohti itäkaupunkia. Vella kääntyi kohti Maleeta, joka oli tullut hänen viereensä.

– Mitä nyt tapahtuu? Vella kysyi huulet vapisten. – Mitä minä oikein sain aikaan?

– Vain Koora tietää, lapsikulta, Malee sanoi ja syleili häntä. – Ehkä olet pelastanut Kraton tai ehkä olet vain siirtänyt tuhoa. Mutta olet aivan kalpea ja voit huonosti, anna minun auttaa sinua.

– Niin, minulla on huono olo, Vella kuiskasi. – Tuo on kamalaa.

Hän katseli aukiota muurin edessä. Sinne oli jäänyt makaamaan miehiä, joista useimmat olivat Kraton sotilaiden puvuissa. Jotkut olivat jo hiljaa, toiset valittivat.

– Vien sinut lepäämään, Malee sanoi.

Vella pudisti päätään. Hän tuijotti ihmisiä, joita kiirehti kuolleiden ja haavoittuneiden luo.

– Minun on mentävä mukaan auttamaan, hän sanoi. – Olen elänyt kuin unessa, ajatellut vain itseäni. En tee niin koskaan enää.

– Mennään sitten yhdessä, Malee sanoi tyynesti. – Apua tarvitaan tänään paljon, on hyvä, jos sinäkin olet mukana.

Kraton ylle oli laskeutunut vuodenaikaan nähden oudon lämmin ilta. Keskikaupungilla oli juhlatunnelma, vaikka taistelut Erman vahvasti linnoitetun asunnon luona ja sen takaisissa itäisissä kortteleissa vielä olivatkin kesken. Erman varastot oli vallattu ja tyhjennetty. Saalista syötiin ja juotiin iloisesti, sillä varsinkin vientiin tarkoitettu viinivarasto oli ollut ylenpalttinen.

Eria nousi keskusaukiolta eräästä miesjoukosta ja kiirehti Kaadea vastaan.

– Eteläkaupungissa on kaikki kohtuullisen hyvin, Kaade sanoi. – Osa miehistä on jaksanut hillitä juomisensa ja pitää muut kurissa, eikä suuria järjestyshäiriöitä ole. Ryöstöjä on ollut korkeintaan sen verran kuin tavallisesti juhlien aikaan, eikä yhtään raiskausta ole ilmoitettu.

– Minä hirtätin kaksi raiskaukseen syyllistynyttä ja se puuha näyttää loppuneen siihen, Eria sanoi. – Ryöstelyä täällä ei ole, saalis joka saatiin Erman varastot tyhjentämällä riittää tekemään väen tyytyväiseksi. Satamassa on rauhallista, laivojakin tulee ja menee aivan kuin sotaa ei olisikaan.

Erian kanssa juteltuaan Kaade epäröi hetken. Hän tiesi, että palatsin alakertaan nopeasti koottuun sairashuoneeseen olisi tarvittu apua. Kaupungin itäisten osien taistelut huolestuttivat kuitenkin häntä, kuten ne huolestuttivat kaikkia niitä, jotka eivät olleet eksyneet iloitsemaan saaliista ja viinistä. Liton sotilaat olivat pysyneet uskollisina Ermalle, samoin kuin osa tämän omista miehistäkin.

Kaade kulki läpi rikkaiden kaupunginosan, joka oli pimeänä. Varakkaat perheet viettivät peloissaan iltaa suljettujen ikkunaluukkujen ja lukittujen porttien takana toivoen omien tavaroittensa välttävän Erman omaisuuden kokeman kohtalon. Heillä oli syytä pelätä henkilökohtaisenkin turvallisuutensa puolesta. Muutamia surmatöitä ja väkivaltaisuuksia oli Koudan, Erian ja Amelin kielloista huolimatta tapahtunut, sillä kansan katkeruutta yltäkylläisyydessä eläneitä kohtaan oli vaikea hillitä.

Erman asunnon edessä oli Koudan joukkoja ja Kaade ohjattiin ylipäällikön luo. Kouda oli väsynyt ja huolissaan. Hänen asunsa oli likainen kuten kasvot ja kädetkin, hän ei ollut ehtinyt siistiytymään. Kuivunut veri tahri toisen hihan, mutta kun Kaade kysyi oliko Kouda haavoittunut, tämä vastasi kieltävästi. Kaade veti hihan ylös.

– Sinulla on pistohaava, joka vuotaa yhä, hän totesi.

Eräs paikalla olevista apupojista tuli heti tarjoamaan Kaadelle vesikannua ja sidetarpeita.

– Tenaan tytär, huomasin minäkin haavan, mutta ylipäällikkö sanoi, ettei hän ehdi hoidattaa pikkuvammoja, poika puolustautui.

– Ja tämäkö nyt aikaa veisi, Kaade sanoi huuhdellen pojan avustuksella haavaa.

– On suurempia huolia, Kouda sanoi. – Liton joukot pysyvät Erman puolella. Mitä ihmettä minä teen? Onko minun komennettava omat mieheni Tardon armeijaa vastaan vain siksi, että nämä on petetty?

– Niin on tehtävä, sanoi lähellä seisova alipäällikkö, Majer. – Kansa on arvaamatonta. Se on nyt kylläinen ja juovuksissa ja kannattaa klaanipäällikköä. Huomenna se on jälleen nälkäinen ja lisäksi krapulainen ja voi kääntyä takaisin Ermaa kuuntelemaan. Ermaa kannattavat sotilaat on tuhottava tänä yönä.

Kaade kiersi sidettä Koudan käsivarteen. Tämä tuskin edes huomasi mitä tapahtui.

– Ei pidä tappaa ihmisiä, jotka on petoksella houkuteltu taistelemaan meitä vastaan, Kaade väitti. – Heille on yritettävä selvittää totuus.

Hän sai siteen valmiiksi ja laski Koudan hihan alas.

– Mitä jos kutsuisimme Liton sotilaiden johtajan neuvotteluun? Kouda kysyi Majerilta.

– Jos hänellä on hiukankaan järkeä, hän ei tule edes kuuloetäisyydelle, Majer sanoi. – Siltä etäisyydeltä osuu myös nuolella. Täältä taas olisi järjetöntä lähettää ketään sinne heidän panttivangikseen.

– Minä voisin mennä, Kaade sanoi. – En ole sotilas ja olen paimentolainen. Liton sotilaissa on paljon paimentolaisia ja heillä on ankarat kunniakäsitteet. En usko, että olisin vaarassa.

– Taistelutilanne raaistaa meitä kaikkia, Kouda sanoi. – Minusta sinun ei pidä mennä.

– Haluatko sitten tappaa Tardolle uskollisia sotilaita? Kaade kysyi.

– En, Kouda sanoi.

Kaaden viereen tuli mies, joka oli pukeutunut tummaan matkaviittaan. Sen huppu varjosti kasvot.

– Takaan Tenaan tyttären turvallisuuden menemällä itse hänen kanssaan, hän sanoi hiljaisella, hiukan käheällä äänellä. – Olen merikauppias, kuten näette asustani, ja suvultani Liton klaania. Minulla on vaikutusvaltaa klaanin armeijan johtajiin.

– Jos voit auttaa meitä, mies, olisin kiitollinen, Kouda sanoi. – En kuitenkaan suostu siihen, että Tenaan tytär tulee kanssasi.

Kaade naurahti melkein kiusoittelevasti.

– Kraton armeijan ylipäällikkö, en ole alaisesi, hän ilmoitti. – Jos et esiintyisi sotilasasemasi turvin, vaan olisit paimentolainen Kouda, sinun pitäisi kuunnella Tenaan tytärtä eikä antaa häntä koskevia käskyjä.

Tytön äänensävy yllätti Koudan, mutta hän tajusi nopeaälyisenä, että Kaade oli ilmeisesti tuntenut muukalaisen ja tiesi tämän vaikutusvallan ja luotettavuuden.

– Menkää siis, Tenaan tytär ja sinä, auttavainen merikauppias, hän sanoi. – Antakoon Äitijumala teidän onnistua, etteivät Autiomaan miehet enää tarpeettomasti tappaisi veljiään.

– Käyköön niin, tummaviittainen mies sanoi. – Tule, Tenaan tytär.

Kaade ja merikauppias lähestyivät talon suljettuja portteja. Kaade kohotti kätensä.

– Olemme aseettomia neuvottelijoita, hän huusi. – Tulemme kahdestaan ja turvaamme kunniantuntoonne. Avatkaa meille ovi.

– Lähestykää hitaasti, huudettiin sisältä. – Sotilaiden on vetäydyttävä kauemmas.

Kouda antoi käskyn ja sotilaat perääntyivät. Kaade ja tummaviittainen mies lähenivät ovea.

– Ethän pelkää? mies kysyi hiljaa. – Tunnethan minut?

– Tunnen, Kaade sanoi. – Mutta miksi muutit ääntäsi etkä antanut Koudan tietää, että olet täällä?

– Minun on saatava selville, kuka on väärentänyt Liton klaanipäällikön nimen ja sinetin käskyyn taistella Erman puolesta, mies sanoi.

Ovi avattiin ja Kaade astui sisään mies perässään. Heitä vastassa oli ryhmä sotilaita, jotka johdattivat heidät alakerran suureen pylvässaliin. Hetken kuluttua sotilaat antoivat tietä Liton joukkojen päällikölle Milpalle ja tämän vieressä astelevalle Ermalle.

– Sitokaa heidän kätensä, Milpa sanoi.

– He ovat neuvottelijoita, päällikkö, vastusti sotilasryhmää johtava mies.

– Tottele, Milpa jyrähti.

Taaempaa tuli toinen Liton armeijan päälliköistä, arvossa Milpasta seuraava, joka oli nimeltään Reili.

– Et voi ottaa Tenaan tytärtä vastaan tuolla tavoin, hän opasti Milpaa. – Hän nauttii suurta kunnioitusta kaikkien paimentolaisten parissa.

Milpa nauroi rumasti.

– Huomaa, että olet itse syntyjäsi tuota vuohilta ja kamelinlannalta haisevaa joukkoa, hän sanoi. – Nämä tulijat ovat nyt vankejamme, koska Kouda heidät tyhmyydessään tänne lähetti. Tenaan tytär takaa meille vallan kaikkiin; itse Kraton klaanipäällikkökin haluaa taatusti suojata vuodekumppaninsa sisarta.

– Alan hermostua sinuun, Milpa, Reili sanoi. – Epäilen edelleen, onko käskykirje, jossa meidät määrätään sinun alaisuudessasi palvelemaan Ermaa, todella aito. Sinähän sen klaanipäälliköltä sait, eikö niin? Oliko kukaan muu todistamassa, että hän antoi sen?

– Minä sen sain ja hän allekirjoitti sen omakätisesti minun nähteni, Milpa sanoi. – Kuka uskaltaa kiistää vakuutukseni?

– Minä teen sen, sanoi Kaaden takana seissyt tummaviittainen mies ja laski huppunsa alas. – Reili, sinä olet tästä lähtien päälliköistä ensimmäinen. Milpan saa surmata kuka vain, joka sattuu ehtimään. Hän on väärentänyt käskykirjeen.

Reilin kasvoille syttyi kirkas hymy. Hän otti pari askelta Tardoa kohti. Sitten hän tajusi, että oli muuta, tärkeämpää tekemistä kuin tervehtiminen. Hän juoksi ovelle.

– Liton sotilaat, kokoontukaa suureen aulaan käskynjakoon, hän huusi. – Klaanipäällikkö on palannut.

Mukana ollut alempi päällikkö oli jo komentanut miehensä tarttumaan Milpaan ja Ermaan. Reili palasi ja Liton sotilaat alkoivat kokoontua aulaan. Tardo katsoi Kaadea hymyillen.

– Kiitos avustasi ja rohkeudestasi, hän sanoi. – Kerro Koudalle, että Liton armeija karkottaa loput Erman kannattajat. Kouda voi mennä syömään ja kylpemään, sitä hän näytti tarvitsevan.

– Kratossa on taisteltu, eikä siitä selvitä yhtä siistinä kuin merimatkalla, Kaade huomautti. Tardon pikku letkautus Koudan rähjäisestä ulkomuodosta närkästytti häntä hiukan.

Kävellessään Koudan kanssa kohti palatsia Kaade silti katseli myötätuntoisen huvittuneena seuralaistaan. Kouda oli jättänyt Majerin tehtäväksi ohjata sotilaat majapaikkoihinsa. Hän ei ollut vieläkään edes yrittänyt siistiytyä. Hän käveli uupunein askelin ja kumarassa kuin vanha mies. Se näytti oudolta, sillä vaikka Kouda ei ylvästellyt vaatteilla tai koruilla, hän huolehti tavallisesti hyvin tarkkaan siitä, että esiintyi miehisen arvokkaasti.

Kaade oli tottunut siihen, että vaikeina hetkinä yritettiin piristää sekä kumppaneita että omaa oloa pikku härnäämisellä. Niin oli tehty raskaissa töissä, pitkillä matkoilla aavikon kuumuudessa ja nälän vieraillessa niukkoina aikoina.

– Et voi mennä tuollaisena Vellan näkyviin, hän sanoi.

Kouda ei hymyillyt.

– Minun ei olisi pitänyt lainkaan koskea Vellaan, hän sanoi. – Olen karkea moukka, syntynyt aavikkorosvoksi, enkä koskaan tule oppimaan ihmistapoja.

– Kouda! Kaade puuskahti. Hän ei pystynyt sanomaan muuta, hän yllättyi miehen sanoissa purkautuvaa katkeruutta.

Kouda naurahti vaisusti.

– Tiedän, että tämä menee pian ohi, hän sanoi. – Mutta tänään olen lähettänyt liian monia kuolemaan. On vaikea uskoa oikeuteensa vielä elää ja jopa tavoitella onnea.

Kaade tarttui Koudan käteen, ja he kävelivät loppumatkan puhumatta. Kouda meni katsomaan keitä hänen sotilaitaan oli kaatuneitten joukossa. Kaade taas kiirehti palatsin päärakennuksen suureen ala-aulaan, jonne haavoittuneet oli koottu. Siellä oli kaaos pahimmillaan. Kirra liikkui puuhakkaana aikuisten keskellä. Kaade ajatteli ensin häätää hänet pois, mutta päätteli sitten, että Kirra luultavasti oli nähnyt elämän tämänkin puolen jo sataman tappeluiden keskellä asuessaan.

Kaade katseli hetken ympärilleen. Parantajat apulaisineen olivat toisella puolella aulaa. Sinne oli koottu ne potilaat, joiden hoitamiseen tarvittiin suurin ammattitaito. Omaiset ja vapaaehtoiset auttajat yrittivät parhaansa mukaan huolehtia muista. Silti aivan liian harvan luo riitti väkeä.

Kaade tiesi, ettei kovimmin valittava useinkaan ollut kipeimmin avun tarpeessa, ja siksi hän kumartui tutkimaan hiljaa makaavaa miestä, jonka silmissä oli tuskainen ilme. Miehen yllä ei ollut sotilasasua vaan kansanmiehen värjäämätön villainen mekko.

– Tarvitsetko jotain? Kaade kysyi.

– Ei minun hyväkseni voi tehdä mitään, mies sanoi hiljaa. – Minun vammani on kuolemaksi. Auta niitä, jotka vielä ovat autettavissa.

Miehen jaloilla oli kevyt peite. Kaade nosti sitä ja näki, että reisitaipeesta pulppusi verta. Jokin suurista verisuonista oli puhjennut paikasta, missä verenhukkaa ei saisi pysäytetyksi kuin nopealla ja taitavalla leikkauksella. Kaade peitteli miehen ja juoksi toiselle puolelle aulaa kyselemään leikkaustaitoista parantajaa. Hän sai vastauksen, että kaikki sellaiset olivat auttamassa päällikkötason potilaita. Kaade palasi miehen luo raskain askelin. Kirra ilmestyi hänen viereensä.

– Me olemme eriarvoisia kuolemankin edessä, Kirra sanoi. – Ei parantajilla ole aikaa hänelle, minäkin kävin kysymässä.

Kaade kumartui miehen puoleen.

– Voinko jotenkin helpottaa oloasi? hän kysyi.

– Tuo minulle vettä, mies sanoi hiljaa. – Ei tämä ole huono kuolema, minua vain heikottaa kaiken aikaa enemmän, mutta kipuja on vastaavasti vähemmän. Jano kuitenkin tuntuu hetki hetkeltä pahemmalta.

– Minä haen, Kirra sanoi.

Kaade yritti tukkia verenvuotoa, vaikka tiesikin yrityksen turhaksi. Hetken kuluttua Kirra palasi vesiastian kanssa. Juotuaan muutaman kulauksen mies vaipui uupuneena takaisin makuulle. Kirra istui lattialle vuoteen viereen ja otti miehen käden käteensä. Kaade huomasi nyt vasta, miten läheisesti ja lämpimästi haavoittunut mies ja tyttö katsoivat toisiaan.

– Oletteko te tuttavat? Kaade kysyi.

– Hän on Neraa, Kirra sanoi. – Tapasin hänet ennen taistelujen alkua.

Mies ponnisteli saadakseen sanotuksi jotain ja lopulta se onnistui, mutta vain kuiskaten:

– Vaneta arvelee, että olen isäsi.

Kirra hymyili ja silitti kevyesti miehen kättä.

– Toivon, että olet, hän sanoi. – Silloin voin olla ylpeä isästäni.

Miehen väsyneille, kalpeille kasvoille nousi pieni hymy.

– Jos minulla vain olisi ollut, millä huolehtia hänestä...

Lause jäi kesken. Verenvuoto haavasta yltyi voimakkaaksi, sykkiväksi suihkuksi. Sitten se vaimeni tasaiseksi puroksi. Mies nytkähti pari kertaa eikä enää avannut silmiään; sydän oli pysähtynyt. Kaade katsoi Kirraa tuntien avutonta huolta, mutta tyttö oli aivan tyyni.

– Minä pesen hänet ja huolehdin hänet haudattavien joukkoon, Kirra sanoi.

Kaade katsoi hetken keskenkasvuista tyttöä, jonka vielä olisi pitänyt olla lapsi, mutta jolla jo oli aikuisen elämänkokemus ja aikuisen mieli. Sitten hän jätti Kirran huolehtimaan vainajasta ja siirtyi seuraavan apua tarvitsevan luo.

Kaade oli käynyt hakemassa rohtoseoksen levottomalle ja tuskaiselle miehelle. Kun hän yritti juottaa sitä, potilas äkkiä kimposi pystyyn ja karjui sekavia uhkauksia näkymättömälle viholliselle. Kaade yritti turhaan pidätellä riehujaa. Muut väistyivät, mutta Kaaden viereen tuli hento nainen, joka rohkeasti uskaltautui hänen kanssaan huitovien käsien ulottuville. Kun he yhdessä yrittivät saada potilasta makuulle, Kaade ei ehtinyt edes tunnistaa työpariaan, ennen kuin Kouda ilmestyi heidän viereensä.

– Vella, Äitijumalan nimessä, Kouda sanoi. – Et saa rasittaa itseäsi, sinun on ajateltava pienokaistamme.

Kouda painoi miehen kevyesti vuoteelle ja tämä tyyntyi tuntiessaan omaansa suuremman voiman. Kaade sai juotetuksi rohtoseoksen, joka auttaisi potilasta rauhoittumaan.

Kouda oli siistiytynyt, mutta Vella oli työskennellessään sotkenut itsensä ja asunsa perusteellisesti. Vaaleat hiuksensa hän oli kätkenyt huivin sisään. Hän katsoi miestään anteeksipyytävästi ja hiukan kuin ujostellen.

– Ei minusta ole täällä paljonkaan hyötyä, osaan niin vähän, hän sanoi. – Ajattelin auttaa vain siihen asti, kunnes tulet kotiin. Mennään niin kylvetän sinut.

– Sinut tässä kylvettää täytyy, Kouda sanoi hymyillen. – Olen erehtynyt sinusta. Luulin saavani kauniin ja hyödyttömän ilonaiheen, mutta saankin ihan aavikkorosvolle sopivan vaimon.

Puolenyön jälkeen sairashuone alkoi hiljetä. Osa pahimmin haavoittuneista oli menehtynyt, moni oli lääkitty nukkumaan tai ainakin kestämään kipunsa. Vain siellä täällä joku valitti, ja sellaisen luo riitti jo lohduttaja. Kaade tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja sairashuoneen hoitaja sanoi, että vasta seuraavana päivänä tarvittaisiin taas vapaaehtoisia, tämä yö sujuisi palkatun väen voimin.

Pihalla paloivat nuotiot ja iloisia, melko juopuneita miehiä istuskeli niiden luona. Kaade meni pihan yli ja nousi itäiselle muurille. Hän seisoi pimeässä katsellen suojavarustusten yli kaupunkiin ja huomasi äkkiä, ettei ollutkaan yksin. Ake seisoi siellä myös. Klaanipäällikkö näytti totiselta ja huolestuneelta.

– Eikö kaikki olekaan hyvin? Kaade kysyi.

– Olemme kokeneet tänään ihmeen toisensa jälkeen, Ake sanoi hiljaa. – Kraton sisäiset viholliset on kohta voitettu. Tardo on palannut mukanaan kultaa, jolla maksetaan Autiomaan velat Vormalle ja saadaan kansalle kaikki tarpeellinen seuraavaan satokauteen asti. Mutta katso tuonne.

Kaade ajatteli ensin, että etäisyydessä näkyi nuotioita. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin palavia taloja.

– Erman kannattajat ovat lähtiessään sytyttäneet taloja, Ake sanoi. – Siellä on sammutusjoukkoja, ja minun pitäisi mennä mukaan rohkaisemaan heitä, mutta en vielä pysty.

Klaanipäällikön tavallisesti niin hillityssä äänessä oli tuskainen sävy, joka valpastutti Kaaden.

– Onko Maleelle tai lapsille sattunut jotain? hän kysyi.

Ake naurahti hiukan.

– Ei heille, mutta eräälle yhtä läheiselle, hän sanoi. – Tardo toi Dotarin kirjeen ja tämän.

Aken käsi nousi koskettamaan korua, joka riippui hänen kaulallaan. Pimeässä sen hehkuva punainen heijasti kaukaisia valoja.

– Eikö Dotar sitten palannutkaan Tardon mukana? Kaade kysyi ihmeissään.

Ake pudisti päätään.

– Veili on sairaampi kuin tiesimme, hän sanoi. – Dotar on ollut vankina ja häntä on kidutettu. Hän ei kuitenkaan halunnut palata. Hän sanoi lähettävänsä Lykoon lainaaman Tulisydämen takaisin, ettei hukkaisi sitä. Mutta luulen, että hän tiesi minun tarvitsevan rohkeutta, jota Tulisydämen sanotaan antavan. Pelkään hänen puolestaan enemmän kuin koskaan olen pelännyt itseni tai kenenkään muun takia.

Kaade laski kätensä Aken kädelle ujostelematta ja luottavaisesti, kuin olisi ollut veljen seurassa.

– Dotar tietää, mitä tekee, hän vakuutti.

Ake huokasi.

– En ole ollenkaan samaa mieltä, hän sanoi. – Hyväksyn muut Dotarin oudot päätökset, asemasta ja omaisuudesta luopumisen, mutta en sitä, että hän vaarantaa henkensä jäämällä sinne.

– Dotar tulee takaisin, Kaade sanoi tyynesti. – Äitijumala antaa jokaiseen elämään myös hyvää, ei pelkkää pahaa. Dotar on kokenut vasta pahaa. Hän oli lapsesta asti erilainen kuin me muut, herkkä ja haavoittuva ja enimmäkseen yksin. Siihen asti kunnes hän uskalsi myöntää tunteensa sinua kohtaan hän luuli, ettei voisi koskaan olla todella rakastettu. Hänen elämänkaarensa ei voi päättyä siihen, mikä on vasta alku.

– Toivon niin, Ake sanoi ja katseli samalla huolestuneena kaukaisia tulipaloja.

Tuuli yltyi kaiken aikaa ja tuulen mukana palot leviäisivät vastustamattomasti. Kaadekin synkkeni. Pitikö Äitijumala sittenkään heistä niin tarkkaa huolta kuin paimentolaislapsille opetettiin? Sairashuoneellakin oli ollut paljon tarpeettomalta vaikuttavaa kärsimystä.

Äkkiä taivas tuntui repeävän. Valtavat salamat leimusivat ja sade alkoi ensin harvoin, suurin pisaroin. Sitten se yltyi, ja kaatosade huuhteli kaupunkia. Pilvet olivat nousseet kuin varkain koillisesta, missä talot paloivat. Nyt tulet heikkenivät nopeasti ja sammuivat pian kokonaan. Niin sammuivat pihan nuotiotkin, mutta sotilaiden iloinen nauru kaikui ja jotkut alkoivat laulaa kauniisti, vaikka hiukan juopuneesti. Kaade pyyhki käsillään kasvoilta niiden yli valuvaa vettä ja tiesi, että veden seassa oli kyyneliä.

– Näethän, Ake, Kaade sanoi. – Äitijumala antoi taas sateetkin. Hän tuo myös Dotarin takaisin.

Tardo oli aikonut koputtaa, mutta jäikin kuuntelemaan. Oven läpi kuului kaunis, tummasävyinen naisääni, joka lauloi Leonin laulua erämaan keitaan taistelusta. Kirkas, hiukan epävarma mutta innokas lapsenääni yritti pysyä mukana. Tardo avasi oven varovasti ja astui hiljaa huoneeseen.

Aurinko paistoi valkoiselle marmorilattialle ja sen keskellä olevalle ruskealle, lampaantaljoista kootulle talvimatolle. Matolla lojui Kaade selällään, ja hänen vatsansa päällä polviin nojaten istui Liton pieni prinssi. Molemmat olivat keskittyneitä lauluun, kunnes poika vilkaisi ovelle ja hiljeni. Kaadekin huomasi nyt tulijan ja auttoi pojan jaloilleen. Lapsi epäröi, pienillä kasvoilla vaihteli riemu ja äkillinen ujous. Kaksivuotiaan kannalta isä oli viipynyt poissa iäisyyden.

Tardo kyykistyi odottamaan.

– Vierastatko, Kairi? hän kysyi.

– Isä, poika henkäisi ja syöksyi syliin.

Kaade oli noussut ja oikoi mekkoaan ja hiuksiaan. Tardo meni poika sylissään peremmälle huoneeseen ja istui tyynypinon viereen.

– Asut paimentolaisten tapaan, hän totesi, sillä huoneessa ei ollut tuoleja tai pöytiä ja vuodekin oli sijattu lattialle.

– Viihdyn näin, tyttö sanoi.

– Malee kertoi, että Kairi on ollut kaiken aikaa hoidossasi ja on kiintynyt sinuun, Tardo sanoi. – Voinko jotenkin korvata vaivannäkösi?

– Ei siitä ole ollut vaivaa, Kaade vakuutti hymyillen. – Jos haluaisin jostakin korvausta, niin siitä, että viet ihanan pienokaisen minulta pois. Meillä on ollut hauskaa yhdessä.

Poika oli kuunnellut tarkkana.

– Isä, en halua pois Kaaden luota, hän sanoi. – Haluan joka ilta Kaaden laulamaan minulle unilaulun. Muuten tulee paha uni.

Kaade katsoi Liton klaanipäällikköä tutkivasti ja miettivästi.

– Noin Kairi väittää, hän sanoi. – Hän on hyvin herkkä poika, ja hänellä pitäisi olla sama ihminen lähellään koko ajan, ainakin illat ja yöt. Joudut kai matkustamaan paljon?

– Niin joudun, Tardo sanoi. – Poikaa on hyvin vaikea kuljettaa mukana, ja hoitajat ovat vaihtuneet usein. Joskus Kairi itse on selvästi osoittanut vastenmielisyytensä, ja joskus minä en ole pitänyt tavasta, jolla lasta on kohdeltu.

– Isä, leikitään jotain, Kairi sanoi.

– Hän tapaa näihin aikoihin mennä muiden lasten joukkoon, Kaade selitti. – Hän varmaan toivoo sitä ennen saavansa olla kahdestaan sinun kanssasi.

– Leikin hänen kanssaan jonkin aikaa ja vien hänet sitten lastenhuoneeseen, Tardo sanoi. – Saanko sen jälkeen tulla keskustelemaan kanssasi? Minulla on ehdotus.

– Tule vain, Kaade sanoi hymyillen. – Minullakin on asiaa sinulle.

Kun Tardo tuli takaisin, Kaade oli ilmeisesti ollut kylvyssä, sillä hänen hiuksensa olivat märät ja hän harjasi niitä kuiviksi. Hänen yllään oli vain hyvin ohut sivuilta avonainen viitta. Asu ja koko epämuodollinen olemus oli täysin sopimaton: noin saattoi käyttäytyä vain aviomiestä tai rakastajaa odottava nainen. Tardo ei kuitenkaan näyttänyt pahastuneelta vaan iloisen yllättyneeltä. Kaade hymyili hänen ilmeelleen.

– Ei tämä välttämättä tarkoita sitä, mitä voisi luulla, hän sanoi. – Ja vaikka tarkoittaisikin, meidän on puhuttava asiaa ensin. Tee olosi mukavaksi.

Tardo järjesti tyynyjä käsinojakseen ja asettui puolittain lojuvaan asentoon.

– Aloita sinä, tyttö sanoi. – Kerroithan, että sinulla on ehdotus.

– Olet kovin suorapuheinen, Tardo sanoi. – Minä haluaisin aloittaa kaukaa ja kierrellen.

– Tee sitten niin, Kaade myöntyi hymyillen.

– Voin harjata hiuksiasi samalla, Tardo sanoi. – Minun on helpompi tehdä se kuin sinun itsesi.

Kaade ojensi harjan miehelle ja tuli istumaan selin tämän eteen.

– Tiedäthän, että Kairin äiti kuoli synnytykseen, Tardo sanoi harjaten samalla Kaaden mustia pitkiä hiuksia. Kaade myönsi tietävänsä.

– En ollut hyvä aviomies, Tardo sanoi. – Aloin tuntea hiukan kauniimpia tunteita vaimoani kohtaan vasta tämän raskauden aikana, ja pojan syntyessä olin liikuttunut, onnellinen ja syvästi kiitollinen lapseni äidille. Ajattelin, että korvaisin hänelle kaiken tekemäni pahan muuttumalla paremmaksi aviomieheksi ja olemalla hyvä isä lapselleni. Edellinen ei ollut mahdollista, hän kuoli verenvuotoon tajuihinsa tulematta, enkä voinut edes pyytää häneltä anteeksi.

– Sitten sinun on toteutettava jälkimmäinen osa päätöksestäsi, Kaade sanoi.

– Tulen juuri siihen, Tardo totesi. – Haluaisin nähdä poikani aina niin onnellisena kuin hän oli aamulla laulaessaan sylissäsi. Haluaisin sinun tulevan kanssamme Litoon. Pyydän sinua vaimokseni.

Kaade naurahti kevyesti.

– Pojan takia? hän kysyi.

Tardokin nauroi pehmeästi ja iloisesti.

– No ei sentään, hän sanoi. – Ensimmäisestä tapaamisestamme asti olet ollut mielessäni. Olet hyvin kaunis ja olet ihmisenä yhtä ihailtava kuin veljesi. Olin harkinnut tätä tarjousta jo ennen kuin näin Kairin sylissäsi. Puhuin tunteistani Dotarille, kun olimme melkoisen juovuksissa, ennen lähtöäni Jaminasta.

– Mitä Dotar sanoi? Kaade kysyi.

– Hän arveli, ettei minulla ole mahdollisuuksia, Tardo myönsi. – Hän arveli sinun rakastavan Koudaa.

Kaade kääntyi Tardoon päin.

– Anna harja välillä minulle, kätesi väsyvät, hän sanoi.

– Sotilaan kädet eivät väsy aivan näin vähästä, Tardo huomautti.

Kaade otti kuitenkin harjan itselleen, heilautti hiuksensa taakse ja alkoi harjata niitä pitkin vedoin. Tardo katseli häntä hymyillen. Kaade oli kaunis ja sopimaton puku paljasti kaikki vartalon kaaret.

– Koudahan on nyt naimisissa, Kaade sanoi. – Se ei siis ole esteenä.

– Rakastitko häntä? Tardo kysyi.

– Rakastin, Kaade sanoi. – Nyt sydämessäni on sillä kohdalla vain tyhjä tila, ja siihen kyllä mahtuisitte te molemmat, sekä Kairi että sinä. En usko, että koskaan enää rakastun, joten minulle pitäisi ehkä riittää, että voin kunnioittaa miestä ja luottaa häneen. Mutta voisitko sinä tyytyä sellaiseen?

– Enköhän, koska en tiedä itsestänikään, pystynkö koskaan enempään, Tardo sanoi. – Koudan mittoja minun on turha yrittää täyttää, mutta voin tarjota sinulle jotain muuta: aion Litossa toteuttaa paimentolaisten itsehallinnon, tekivät muut klaanit sitten minkä ratkaisun hyvänsä. Saisit toimia heidän johtajanaan, itsenäisesti ja täysin valtuuksin.

Kaade nauroi taas ja laski harjan lattialle.

– Hiukset saavat kelvata näin, hän sanoi. – Ja minun pitäisi siis solmia kanssasi poliittinen avioliitto?

– Pyydän sinua vaimokseni myös Kairin ja oman kiintymykseni takia, Tardo muistutti. – Rakkaudesta en uskalla puhua, koska en tiedä mitä se on.

– Entä avioliiton muut puolet? Kaade kysyi. – En ole varma pidänkö niistä. Meitä paimentolaistyttöjä luullaan hyvin vapaamielisiksi, mutta todellisuudessa tiedämme pariutumisesta vain sen, mitä eläimet tekevät. Meitä varjellaan tarkkaan jopa näkemästä aikuista miestä alasti.

– Haluaisitko nyt nähdä? Tardo kysyi hymyillen.

– Jos haluat näyttää, Kaade sanoi samaan sävyyn. – En silti lupaa, että jatkan katsomisesta eteenpäin. En ole vielä tehnyt päätöstäni.

Tardo nousi, heitti viittansa pois, avasi vyönsä ja riisui pitkän mekkonsa. Hän katsoi Kaadea kysyvästi. Tyttö nyökkäsi ja Tardo riisui paitansakin. Kaade katsoi hetken Tardon alastonta vartaloa, mutta painoi sitten päänsä ja tuijotti lattiaa.

– Taidan alkaa ujostella, hän sanoi. – Ajattelin olla oikein arkailematon, mutta en pystykään siihen.

Tardo istui hänen viereensä.

– Riisuudu sinäkin, hän ehdotti. – Voisit kokeilla, onko helpompi kosketella kuin katsoa.

– Taidan haluta kokeilla, Kaade sanoi hiljaa.

Hän riisui ohuen viittansa ja katsoi hetken Tardoa silmiin, tutkivasti ja kysyvästi. Hän tuntui tyytyväiseltä näkemäänsä, sillä hän kävi pitkäkseen matolle, jolla oli leikittänyt Kairia. Ikkunasta tulvi auringonvalo hänen vakaville kasvoilleen ja hoikalle tytönvartalolleen. Tardo tuli viereen.

– Dotar selitti, että paimentolaisen mielestä naisen kanssa makaaminen merkitsee täyden vastuun ottamista hänestä, Tardo sanoi. – Minä ajattelen paimentolaisen tapaan, Kaade. Minun taholtani tämä on avioliittolupaus.

– Minun taholtani tämä on vain lupautumista sinun rakastajattareksesi, toistaiseksi, Kaade sanoi. – En voi luvata avioliittoa, koska en voi luvata uskollisuutta. Se edellyttäisi rakkautta.

Tardo suuteli Kaadea ja painui hetkeksi tämän alastonta vartaloa vasten. Sitten hän vetäytyi erilleen ja nousi istumaan.

– Näytät houkuttelevalta ja tunnut ihanalta, hän sanoi. – Mutta en ota rakastajattarekseni Dotarin siskoa ja naista, jonka haluan Kairin äidiksi.

Hän pukeutui ja Kaade katseli häntä liikkumattomana, maaten alasti ruskealla lampaantaljamatolla.

– Minun on mentävä, Tardo sanoi. – Itsehillintäni ei ole hyvä, eikä päätökseni pidä, jos jään. Mutta kun äsken sanoin, etten tiedä mitä rakkaus on, valehtelin sinulle. Haluan sinut vaimokseni, koska rakastan sinua. Äsken sanoin myös, että hyväksyn sen, että en voi täyttää Koudan sijaa sydämessäsi. Enää en suostu siihen, haluan täyttää sydämesi tyhjän tilan kokonaan. Haluan sinusta vaimon, joka rakastaa minua. Muu ei enää kelpaa.

Tardo meni ovesta ja painoi sen kevyesti kiinni. Kaade nousi istumaan ja kiersi kädet polviensa ympärille.

– Liton klaanipäällikkö, kasvoit jo mielessäni kovasti, hän sanoi puoliääneen.

Kaade pukeutui ja meni sairashuoneelle. Välttävästi toipuneet olivat jo lähteneet omaistensa hoitoon tai palanneet osastoihinsa, mutta vaikeasti haavoittuneita oli paljon jäljellä. Vella oli taas mukana työssä, mutta Kaade ei ehtinyt juuri lainkaan keskustella hänen tai muidenkaan kanssa. Monen haavoittuneen kuume oli noussut korkeaksi ja aiheutti sekavaa tuskaisuutta.

Kokenut vanhempi sotilas, joka osallistui raskaampiin hoitotoimiin, sanoi että seuraava yö olisi kuoleman yö: siinä vaiheessa haavakuume tapasi karsia joukosta ne, jotka eivät enää toipuisi. Parantaja, joka vastasi sairashuoneen toiminnasta, myönsi sotilaan olevan oikeassa ja kysyi vapaaehtoisia yöpäivystäjiksi. Useimmat naiset olivat väsyneitä ja epäröivät. Sotilaat taas sanoivat, että hitaan kuoleman seuraaminen oli miehelle raskasta, naiset kestivät paremmin tuon saattotehtävän.

– Minä en usko oikein hyvin pystyväni, Vella sanoi hiljaa. – Mutta jään kyllä, jos muita ei löydy.

– Minä voin myös tulla, Kaade lupasi.

Hän piti pienen tauon iltapäivällä, pistäytyi keittiöllä syömässä ja lepäsi. Sitten hän kävi eteläisessä kaupunginosassa vain toteamassa, että kaikki oli hyvin. Aamupäivällä oli satanut ja sadepilviä kerääntyi taas. Ihmisten mielet olivat iloisia ja toiveikkaita. Moni perhe suunnitteli jo paluuta hiekka-aavikolle.

Ennen sairashuoneelle menoa Kaade kävi katsomassa Kairia. Poika oli siirtynyt nukkumaan isänsä huoneeseen, mutta pyysi Kaadea laulamaan unilaulut tuttuun tapaan. Tardo istui kuuntelemassa. Kaade vilkaisi häntä välillä vaivihkaa, mutta mikään Tardon ilmeissä ei muistuttanut nolostuttavasta välikohtauksesta. Viimein poika nukahti.

– Kirra lupasi tulla valvomaan Kairin unta, Tardo sanoi. – Käyn hakemassa hänet ja menen vielä hoitamaan työasioita. Vaikka poika on hyväuninen, hän pelästyisi kovasti, jos sittenkin sattumalta heräisi, eikä hänen luonaan olisi ketään. En koskaan jätä häntä nukkuvanakaan ilman seuraa. Minua kasvatettiin rohkeaksi jättämällä yksin öiksi. Muistan vieläkin, miten pelkäsin ja itkin. Poikani ei joudu kestämään samaa.

– Kasvoit taas mielessäni, Kaade sanoi. – Ehkä joskus todella täytät tilan, joka on vapaana sydämessäni. Vieläkö tarjouksesi on voimassa, saanko tulla luoksesi, jos niin käy?

Tardo hymyili.

– Tunteeni heräävät hitaasti, mutta kestävät vastaavasti pitkään, hän sanoi. – Voit tulla heti, kun täytän asettamasi mitat.

He katsoivat toisiaan ja kummankin katseessa oli kysymys. He naurahtivat yhtä aikaa.

– En ymmärrä, miksi yritin houkutella sinut makaamaan kanssani, Kaade sanoi. – Olen aina kuvitellut, että minun sieluni ongelmana on leijonan ylpeys eivätkä suinkaan käärmeen pyyteet.

– Leijonasta olikin kysymys eikä käärmeestä, Tardo sanoi. – Koudan menettäminen loukkasi ylpeyttäsi. Halusit kostaa hänelle.

– Voit olla oikeassa, Kaade myönsi. – Sinun sielussasi taas sekä leijona että käärme ovat ihmeellisen tottelevaisia. Miten olet saanut ne sellaisiksi?

– Kun olin lapsi, hoitajani sanoi, että ihmistä kasvattavat parhaiten suuret erehdykset ja suru, Tardo sanoi. – Ne voivat murskata kaiken, mutta parhaassa tapauksessa ne taltuttavat omahyväisyyden ja itsekeskeisyyden. Leijona ja käärme ovat toivoakseni oppineet kokemastaan jotain.

Kaade hämmästyi, kun Tardo tuli mukana sairashuoneelle. Hän oli luullut, että mies tarkoitti työasioilla neuvottelua Aken, Koudan tai muiden vallanpitäjien kanssa.

– Eräs miehistäni on vaikeasti haavoittunut ja kuolee ilmeisesti tänä yönä, Tardo sanoi. – Olen tavannut olla miesteni vierellä lopun hetkellä, jos suinkin voin.

Vain vähäiset soihdut valaisivat sairashuoneen suuria, kaikuvia holveja. Haavoittuneille oli annettu mahdollisimman paljon kipuja lievittäviä ja rauhoittavia rohtoja, mutta silti moni valitti. Hoitajia oli vain muutama ja he yrittivät ehtiä niin monen luo kuin suinkin.

Mies, jonka luo Tardo kiirehti, oli todella huonossa kunnossa. Miekanpisto oli puhkaissut suoliston, ja paheneva tulehdus oli pullistanut vatsan ja nostanut korkean kuumeen. Mies oli ajoittain hereillä ja hän oli kovin tuskainen. Hän yritti kuitenkin hymyillä tunnistaessaan klaanipäällikkönsä.

– Tulit taas, hän sanoi. – Kerro minulle totuus. Parantaja ja hoitajanaiset eivät vastaa minulle. Kestääkö tämä kipu vielä kauan?

Tardo avasi varovaisin käsin miehen siteitä katsoen haavaa.

– Tulehdus etenee, Aleka, hän sanoi levollisella, lempeällä äänellä. – Kipujasi ei voi paljon lievittää, mutta eivät ne aamuun asti kestä, ja minä olen kanssasi siihen asti, kunnes portti kuolemanjälkeiseen avataan.

Hän otti vesikupin, jonka Kaade oli tuonut. Sitten hän nosti keveästi miehen nojalleen olkapäätään vasten ja juotti tätä.

– Kiitos, klaanipäällikkö, Aleka sanoi.

– Olen Tardo, tällaisella hetkellä ei ole klaanipäälliköitä.

– Tardo, Kooraanko sinä uskot? Aleka kysyi.

– Nimellä ei ole väliä, jumalan luo sinä menet, Tardo sanoi. – Me kaikki kuljemme kerran sen tien. Ole minua vastassa sitten, kun minä tulen.

Sotilas yritti naurahtaa.

– Valmistan sinulle telttakatoksen, hän sanoi. – Tähden luo, ne ovat varmaan nuotioita.

– Sitten olemme kuin vuosia sitten, kun tapasit valmistaa telttani, Tardo sanoi.

Jonkin ajan kuluttua sotilas alkoi voida pahoin. Kaade oli ollut muualla, mutta tuli avuksi, toi astian oksennusta varten ja sen lisäksi toisen, jossa oli pesuvettä. Tardo haki tottuneen oloisesti riepuja, joita oli varattu tarjolle, ja alkoi siivota.

– Tulen kohta tekemään tuon työn, Kaade sanoi. – Hoidan vain loppuun siteenvaihdon, joka minulla on kesken.

Tardo katsoi häntä hymyillen kevyesti.

– Selviän kyllä, huolehdi sinä muista, hän sanoi. – En valvo ensimmäistä kertaa haavoittuneen sotilaani luona. Osaan nämä työt.

Jonkin ajan kuluttua myös Alekan vaurioitunut suolisto alkoi purkautua. Parantaja oli tiennyt niin tapahtuvan, joten sairas oli sijoitettu syrjäiseen nurkkaukseen. Hoitosalin valvoja osui kuitenkin paikalle, kun Tardo siivosi potilasta.

– Klaanipäällikkö, pyydän avuksesi tuollaisiin toimiin paremmin tottuneen palvelijan, hän sanoi.

Tardo pudisti päätään.

– Jos oma tilanteeni olisi sellainen kuin Alekan nyt, toivoisin itsekin apua läheisiltäni, hän sanoi. – Juuri heikoimmillaan ja avuttomimmillaan jokainen kaipaa eniten niitä ihmisiä, joille hän todella merkitsee jotain.

Aleka kuoli ennen aamunsarastusta. Tardo sulki hänen silmänsä ja nousi. Kuolema oli käynyt jo monella muullakin vuoteella ja sairashuoneella oli hiljaista. Ensimmäiset aamuvuoroon lupautuneet olivat ilmaantuneet paikalle.

Kun Tardo lähti sairashuoneelta, lopetti Kaadekin työnsä.

– Meidän on molempien peseydyttävä, Kaade sanoi. – Varsinkin sinä olet tehnyt todella raskaan ja vaikean urakan. Ihmettelen, että pystyit siihen. Useimmat miehet kammoavat hoitotyötä, jossa joutuu tekemisiin ihmisen eritteiden kanssa.

– Kuolema on harvoin siistiä ainakaan silloin, kun sen aiheuttaa väkivalta, Tardo sanoi. – En tiedä, miksi pystyn toimiin, joista moni mies tosiaan ei selviä. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen olevani vastuussa sotilaista, olenhan itse lähettänyt heidät kohtaamaan kuolemansa.

– Niin tekee jokainen päällikkö, mutta useimmat heistä eivät silti valvo kuolevan luona, Kaade huomautti.

– Ei pidä moittia heitä, Tardo sanoi. – Kukaan ei kestä loputtomiin. Olen vielä nuori ja jaksan. Lito on myös saanut elää suhteellisen rauhassa, en ole turtunut taukoamatta jatkuvissa kamppailuissa.

He kävelivät hiljaista käytävää pitkin huoneitaan kohti.

– Olen pyytänyt palvelijoita varaamaan minulle vettä kylpyhuoneeseen ja lämmittämään sen, Kaade sanoi. – Siellä on varmaan kaikki valmista. Voin kylvettää myös sinut.

– Ehtoni ovat voimassa, Tardo sanoi hymyillen. – Kylven yksin, jos Koudan muisto yhä kilpailee kanssani.

Kaade naurahti.

– Tytöillä on unelmansa, hän sanoi. – Ne ovat kuin kangastuksia, joita voi joskus nähdä hiekka-aavikolla. Unelman kadotessa jää hetkeksi tyhjä tila, mutta todellisuus täyttää sen helposti. Itse asiassa olet ihmisenä niin suuri, ettet mahdu siihen tilaan, jonka olin varannut tulevalle miehelleni. Luulen, että minun on järjestettävä sieluani uudelleen, ja leijona saa tyytyä ahtaampiin oloihin.

Kylpyvedet olivat valmiina. Kaade ja Tardo pesivät toisensa vakavina ja asiallisina, hymyillen vain hiukan koskettaessaan varoen toistensa vartaloiden henkilökohtaisia alueita. He kuivasivat toisensa, ja kun he levittivät öljyä toistensa iholle, kosketukset muuttuivat hyväilyiksi.

Kaade katsoi Tardoa kysyvästi.

– Kairillahan on hoitaja luonaan, hän sanoi. – Tuletko huoneeseeni?

– Käärme on täysin hereillä, ei vain sielussani vaan myös ruumiissani, Tardo sanoi hymyillen. – Jos tulen, se vaatii osansa.

– Huomaan sen, Kaade totesi. – Minun sielussani on ihan yhtä valpas käärme, vaikka ruumiini ei kavallakaan sitä. Kokeillaan, mitä meidän käärmeemme pitävät toisistaan.

Kuningas Veilillä oli taas vaihe, jota hänen lähimpänsä sanoivat hänen hyväksi ajakseen. Hän halusi silloin ympärilleen soittajia ja laulajia. Hän soitti ja lauloi sellaisina aikoina mielellään itsekin. Leoni kutsuttiin usein jo aamuvarhaisella kuninkaan luo ja hän saattoi joskus viipyä siellä yöhön asti.

Dotar vietti aikaansa Jaminan linnan kirjastossa. Sen avarissa suojissa oli valtava määrä kirjoituksia, joista useimpia kukaan ei ilmeisesti ollut pitkiin aikoihin lukenut. Pöly peitti hyllyille koottujen nahkakääröjen rivit. Kuivat ja hauraat vanhat rullat täytyi avata varovasti. Usein niiden kirjoitus oli haalistunutta, ja käytetyt tavumerkitkin saattoivat poiketa nykyisistä, mutta kärsivällisesti yrittäen kirjoitusten tulkinta onnistui.

Jaminan historia oli pitkä ja vanhimmat kirjakääröt sisälsivät tarinoita hyvin kaukaisesta menneisyydestä. Viehättävimpiä olivat kuvaukset alkuajoista, jolloin Isäjumala loi ihmisen ja eri kansat saivat alkunsa. Vastenmielisimpiä olivat selonteot valloituksista ja voitettujen alueiden väestön julmasta kohtelusta. Siihenkin oli kirjoitusten mukaan ollut Isäjumalan lupa, jopa käsky. Uusimmissa kirjakääröissä taas oli lakeja ja ohjeita Isäjumalan tahdon mukaisesta elämästä. Nuo kirjoitukset korostivat ihmisen vastuuta heikommistaan, vaativat rikkaita auttamaan köyhiä, samoin kuin terveitä huolehtimaan sairaista.

Dotar ajatteli lukiessaan, että ihmisen yritys tavoittaa jumala oli hapuilua, jossa aitoon ymmärtämiseen ja totuuden etsintään sekoittui aina väärinkäsityksiä ja ehkä jopa tahallista vääristelyä. Silti kokonaiskuva Isäjumalasta hahmottui Kooran kaltaiseksi; hän vaati ihmiseltä rakkautta muita kohtaan ja auttavaisuutta, mutta hän oli myös valmis antamaan väärin tehneelle anteeksi.

Kevyt käsi laskeutui Dotarin olkapäälle. Dotar kääntyi yllättyneenä, sillä hän oli luullut olevansa yksin, eikä ollut huomannut kenenkään tulleen ovesta. Teuka seisoi hänen takanaan hymyilevänä.

– Ymmärrätkö lukemasi? hän kysyi.

– Ajoittain uskon ymmärtäväni, Dotar sanoi. Hän oli niin syventynyt ajatuksiinsa, ettei heti tajunnut huolestua Teukan läsnäolosta.

– Kirjoitukset on laadittu eri aikakausina erilaisiin tarkoituksiin, Teuka selitti. – Joskus oli tarpeellista muistuttaa hyvin ankarasti, ettei jumala hyväksy vääryyttä. Joskus taas piti korostaa säikähtäneelle kansalle, että sillä on ihmistä voimakkaampi turva. On tärkeää lukea kokonaisuus ja sovittaa yksityiskohdat siihen, ettei tekisi vääriä päätelmiä. Lisäksi pitää kuunnella Isäjumalan ääntä omassa sydämessään, se auttaa tietämään, mitä kirjoitus merkitsee juuri sinulle.

Vasta nyt Dotar huomasi huolestua.

– Kuinka olet täällä? hän ihmetteli. – Eikö se ole vaarallista? Tosin kirjastossa ei ole koskaan käynyt ketään, kun olen ollut täällä lukemassa, mutta kuka hyvänsä voisi tulla.

– Ovesta tuleva joutuu kiertämään korkeat kaapit meidät nähdäkseen, Teuka sanoi. – Minä taas voin heti askeleet kuullessani mennä takanani olevasta salaovesta. Eikä täällä ketään tavannut käydä silloinkaan, kun itse aikoinani vietin pitkiä päiviä noita kirjoituksia tutkien. Harva enää edes osaa vanhaa tavukirjoitusta.

– Se on sääli, Dotar sanoi. – Näissä kirjakääröissä on paljon viisautta, jota kannattaisi tutkia.

– Levottomina aikoina kukin joutuu keskittymään henkensä säilyttämiseen, Teuka sanoi. – Kun Veilin epäluuloisuus alkoi kasvaa, kirjoituksia tulkitsevat surmattiin ensimmäisinä, elleivät he ehtineet piiloutua tai paeta maasta.

Dotar viittasi kääröön, jota hän oli ollut lukemassa.

– Tulkitse minulle tämä, hän pyysi.

Teuka katsoi Dotarin olkapään yli ja luki hetken puoliääneen.

– Tutkit kaunista kohtaa, hän sanoi. – Kerrotaan, että eräs muinaisista kuninkaistamme laati sen.

– Kääröön siis liittyy jokin tarina? Dotar kysyi.

– Siinä tarinassa on kuningas ja kaunis nainen, joka kuitenkin sattuu olemaan jo naimisissa, Teuka sanoi. – Kuningas mieltyy naiseen ja lähettää siksi tämän aviomiehen suorittamaan vaarallista tehtävää. Mies saa kuin saakin surmansa, ja kuningas ottaa lesken vaimokseen.

– Juoni on hyvin tavallinen ainakin tuohon asti, Dotar totesi. – Paimentolaistarinoissakin aihe on suosittu. Miten siitä päädytään tämän käärön mietteisiin?

– Silloinkin eli Vanhus, joka sai Isäjumalalta toimitettavakseen viestejä, niin kuin meillä aina on ollut, Teuka sanoi. – Hän tuli kuninkaan luo ja kertoi, että jos ihminen on tehnyt toiselle vääryyttä, hän ansaitsee rangaistuksen, joka vastaa tuota tekoa.

– Tässä tapauksessa siis kuninkaan ilmeisesti olisi kuulunut ensin menettää vaimonsa ja sitten kuolla, Dotar sanoi. – Periaate on tietysti oikeudenmukainen, mutta rankka. Et osaa kuvitella, mitä kaikkea minun osakseni pitäisi tulla, jos saisin koston jokaisesta muille tekemästäni vääryydestä. Miten tuon kuninkaan kävi?

– Hän myönsi tehneensä väärin ja katui, Teuka sanoi. – Siksi hän sai tekonsa anteeksi.

Dotar katsoi edessään olevaa kirjoitusta.

– Kuningas kiittää siis tässä Isäjumalaa, hän sanoi. – En enää ihmettele ylenpalttista iloa, jota äsken kummastelin. Syyllisyys on raskain taakka, mitä ihminen voi joutua kantamaan. Siksi uskon nyt tosissani siihen ennen järjettömältä tuntuneeseen väitteeseen, että muille pahaa tekevä vahingoittaa eniten itseään.

– Näethän Veilistä, miten totta se on, Teuka sanoi. – Hän on onneton ihminen.

Dotarin ajatukset palasivat Jaminan nykytilanteeseen.

– Oletko tavannut Rostan? hän kysyi.

– Tulen juuri hänen luotaan, Teuka sanoi. – Hän tiesi sinun oleskelevan kirjastossa. Sanoin Rostalle taas kerran, etten halua enää jatkaa näin. Tahtoisin puhua Veilin kanssa avoimesti, ja jos hän vielä sen jälkeen uskoo syyllisyyteeni, surmatkoon sitten minut. Kanssani on joutunut pakenemaan suuri joukko ihmisiä. Niitä jotka ovat jääneet linnaan, mutta eivät ole minua vastaan, epäillään ja vangitaan tai jopa surmataan.

Teuka heilautti hiuksiaan ja hänen hienopiirteiset, melkein tyttömäiset kasvonsa olivat surulliset.

– Ei auta ketään, jos jättäydyt Veilin käsiin ja hän surmaa sinut, Dotar sanoi. – Tiedät aivan hyvin, ettei Veili enää ole kelvollinen kuninkaaksi. Hän on sairas epäluuloineen. Hänet pitää saada väistymään ja sinun on noustava valtaan.

– Suostun siihen vain, jos Veili väistyy vapaaehtoisesti, Teuka sanoi. – Jamina ei saisi ollenkaan parempaa kuningasta, jos minäkin nousisin valtaan toimimalla sekä ihmisten että Isäjumalan lakia vastaan.

Dotar katsoi Teukaa hetken mietteissään ja nyökkäsi sitten.

– Olet oikeassa, hän sanoi hiljaa. – Vääryys tarttuu vääryyteen, mitään hyvää ei voi saada aikaan tekemällä pahaa. Mutta sinä voisit helposti syrjäyttää Veilin. Melkein kaikki sotilaat tukisivat sinua, jos haluaisit nousta kapinaan.

– Tiedän sen, Teuka sanoi vaisusti. – Olen kyllä tuntenut kiusausta.

Dotar katsoi avointa kirjakääröä mutta mietti Jaminan ongelmaa.

– Jos pohdimme asiaa Veilin kannalta, niin Veili pelkää, hän sanoi. – Jokainen paljon omia kansalaisiaan tapattanut ja monia kidutettavaksi lähettänyt pelkää tietenkin vihaa, jota tietää herättäneensä. Hän ei uskalla luopua vallastaan vaikka tunteekin, ettei enää pysty toimimaan niin kuin pitäisi. Hän pelkää kostoa.

Teuka osoitti Dotarin edessä olevaa kirjoitusta.

– Kuninkaan pitäisi aina joskus poiketa kirjastoon lukemaan noita kääröjä, hän totesi. – Isäjumala pidättää itsellään oikeuden päättää seurauksista. Kellään ihmisellä ei ole lupaa tehdä pahaa toiselle, ei silloinkaan, kun kostoon ihmisjärjen mukaan olisi aihetta.

Kun Teuka käännähti hiukan, osui ikkunasta tuleva valo hänen kaulallaan olevaan koruun, jonka kivi välähti vihreänä. Dotar muisti Lykoon rubiiniriipuksen, joka nyt oli turvallisesti Aken hallussa, ellei ollut jo päätynyt takaisin Lykoolle.

– Kunpa täällä olisi joku sellainen kuin meillä Lykoo ja Vaapu, joiden tiedetään puhuvan vain totta, hän sanoi. – Veili pitäisi saada uskomaan sinun vilpittömyyteesi.

Teuka naurahti.

– Meillä on Vanhus, hän sanoi. – Kaikki tietävät, että Vanhus puhuu sen, mitä Isäjumala käskee hänen puhua meille. Mutta Veili ei enää suostu kuuntelemaan edes Vanhusta.

Dotar vajosi mietteisiinsä. Teuka haki hyllystä yhden kirjakääröistä ja avasi sen. He olivat hiljaa pitkään, Dotar punnitsi mielessään erilaisia suunnitelmia ja Teuka luki.

– Saisitko järjestetyksi niin, että jonain yönä linnassa olisi vartijoina vain sinua tottelevia sotilaita? Dotar kysyi äkkiä.

Teuka katsoi häntä kummastuneena.

– Aivan helposti, hän vakuutti. – Vuorolistat laatii mies, joka on valmis tekemään kaiken mitä pyydän. Mutta et kai kuvittele, että suostuisin vallankaappausyritykseen?

– En, Dotar sanoi. – Kuuntelepa, kerron miten toimimme.

Hän selitti ja Teukan ilme kirkastui. Suunnitelma oli hyvä.

– Jos epäonnistumme, henkemme on vaarassa, Dotar sanoi. – Mutta olen ymmärtänyt, että haluat silti yrittää oikeudenmukaista ratkaisua.

– Haluan, ja voin luvata saman myös Rostan puolesta. Tiedän, että hän on valmis tähän auttaakseen isäänsä, koska tukisi jopa Veilin syrjäyttämistä väkivalloinkin, jos suostuisin siihen.

– Minä taas voin luvata, että Leoni on mukana. Eikä vaara Leonin osalta ole niin suuri kuin meidän, sillä en usko, että Veili missään tilanteessa surmauttaisi hänet.

– Me olemme Jaminassa aina rakastaneet laulajia, Teuka sanoi hymyillen. – Ja Leoni jos kuka on ansainnut Veilin kiintymyksen. Hän osaa houkutella esiin kuninkaamme hyvät puolet, jotka kerran olivat Jaminan turva ja loivat nykyisen vaurauden. Veili oli ihailtava mies, mutta hänen mielensä on murtunut taakkojen alla.

Kun Teuka lähti, hyllyjen takana oleva salaovi sulkeutui hänen jälkeensä niin hiljaa, että Dotar hädin tuskin kuuli sen, vaikka tiesikin nyt tarkkaan kuunnella. Hän syventyi taas kirjakääröön ja unohti pian Jaminan tämänhetkiset huolet. Hän löysi kertomuksen vääriä tekojaan katuneen kuninkaan myöhemmistä vaiheista. Kuningas oli saanut pitää vaimonsa, ja Dotarin mielestä se oli lohdullista. Vaikka suhde oli alkanut itsekkäänä ja rumana, jumala oli antanut avioliiton kehittyä hyväksi ja onnelliseksi.

Jumala todella antaa anteeksi kuin isä lapselle, Dotar ajatteli. Ihminen on Kooran tai Isäjumalan edessä ymmärtämätön ja vajaa, eikä jumala odota häneltä sen enempää kuin vanhemmat lapseltaan: oman tietämättömyyden ja voimattomuuden myöntämistä ja yritystä virheitten jälkeenkin toimia oikein. Eihän isä halua lapselleen kostaa tämän pahojakaan tekoja, vaan haluaa auttaa ja ohjata.

Kirjastoon johtava ovi avautui ja nopeat askeleet lähestyivät kaappien takaa. Näkyviin ilmestyi Mekerin hoikka, pitkä hahmo. Hän oli hetken etsivinään jotain hyllystä mutta vilkuili tavan takaa Dotaria. Sitten hän tuli viereen ja katsoi vanhaa kirjakääröä.

– Ei uskoisi, että viitsit tuhlata aikaasi tuollaiseen, hän sanoi. – Alan epäillä, että olet tosiaan seonnut päästäsi ja alkanut miettiä jumalia niin kuin meidän hurmahenkinen Teukamme.

Dotar sulki käärön.

– Niin minun on käynyt, hän sanoi tyynesti. – Mutta sinä et varmaan tullut kirjastoon lukemaan, vaan etsimään minua, ja tuskin sinua erityisesti kiinnostaa, mitä luen.

– Sinuna en olisi noin pilkallinen, Meker totesi. – Järkevän miehen luulisi ymmärtävän, että minun puheitani kannattaa kuunnella.

Hän nojasi kirjoituspulpettiin, jota ei pölystä päätellen ollut kukaan käyttänyt aikoihin. Hänen teräväpiirteiset, valppaat kasvonsa olivat ivalliset, ja ruskeat silmät tarkastelivat Dotaria kuin hän olisi ollut ostamassa itselleen ratsua torilta.

– En pelkää Rostaa tai Teukaa, hän sanoi. – Olen aina heitä askeleen edellä, vaikka Tardon läksiäisjuhlassa olinkin kompastua omaan juopumukseeni. Leonista uskon selviäväni, vaikka hän on ovela. Mutta sinua pelkään, koska en ymmärrä sinua. Mitä sinä haluat? Emmekö voisi tehdä yhteistyötä?

– Emme voi, Dotar sanoi.

– Siksikö, että olen aiheuttanut nuo jäljet kasvoillasi? Meker kysyi. – Myönnän, että ne ovat ikävää katseltavaa. Mutta minulla olisi tarjottavana kaikenlaista, joka voisi hyvittää tapahtuneen.

– Kuten kaunis orjapoika käyttööni? Dotar kysyi naurahtaen.

Mekerkin nauroi.

– Olen jo kokeillut sitä, etkä innostunut, hän huomautti. – En ole niin tyhmä, ettenkö osaisi korjata käsityksiäni. Kaikki miestä haluavat miehet eivät ole irstailijoita, on niitäkin, joilla on rakkaudentunteita. Ilmeisesti suhteesi Kraton klaanipäällikköön on jälkimmäistä laatua.

– Ilmeisesti on, Dotar sanoi.

– Vallasta varmaan olisit kuitenkin kiinnostunut ja kullasta? Meker kysyi.

– En kummastakaan enää, Dotar sanoi.

Mekerin tarkkaavainen katse viipyi Dotarin silmissä ja ivallinen ilme vaihtui ihmetteleväksi.

– Mitä sitten haluat? hän kysyi. – Miksi jäit tänne, vaikka Autiomaan tarvitsemat varat on jo saatu?

Dotar heilautti hiuksensa taakse liikkeellä, jonka aikaisemmin oli ollut tarkoitus tuoda esiin kauniiden kasvojen ylpeä ilme. Hän muisti näyttävänsä toisenlaiselta kuin ennen ja naurahti huvittuneena ajatellessaan, ettei hän ilman peiliä usein lainkaan muistanut, ettei enää ollut aihetta korostaa ulkonäköä.

– Puhun sinulle suoraan, Meker, hän sanoi. – Olin joskus sellainen kuin sinä, keräsin itselleni valtaa ja omaisuutta, juonittelin ja tunsin olevani mahtava. Nyt olen täällä enää vain siksi, että haluan poistaa Autiomaata idästäpäin uhkaavan vaaran. Veili on sairas ja aiheuttaa kuninkaana kohtuutonta häiriötä, hänen tilalleen on saatava vastuuntuntoinen ja tasapainoinen Teuka. Vorma pitäisi seuraavaksi saada luopumaan Mepetan laajentamisaikeista, mutta en vielä tiedä, pystynkö siihen. Haluaisin pystyä, koska vasta sen jälkeen Autiomaata uhkaava vaara on ohi.

– Jaminassa aiot siis syrjäyttää minut? Meker kysyi ivallisesti virnistäen.

– Teen sen, Dotar sanoi rauhallisesti.

– Pystytkö siihen? Meker kysyi.

– Pystyn, Dotar sanoi.

Meker tavoitteli Dotarin katsetta mutta painoikin äkkiä päänsä.

– Miksi puhut minulle noin? hän kysyi. – Yritätkö säikyttää minut?

– Kun petollisuutesi paljastuu Veilille, hän surmauttaa sinut, Dotar sanoi. – Hän tekee sen ennen kuin luovuttaa vallan Teukalle, sillä hän on kiivas ja katkeroitunut. Myös Rosta tulee vaatimaan kuolemaasi, eikä hän tai hänen isänsä suinkaan valitse helpointa tapaa.

– Yrität vain pelotella minua, Meker sanoi, mutta hänen äänensä oli epävarma. – Jos todella pystyisit kukistamaan minut, miksi siinä tapauksessa haluaisit varoittaa minua?

Dotar osoitti kirjakääröä, joka oli suljettuna hänen edessään.

– Sinun kannattaisi lukea tämä, hän sanoi. – Ymmärtäisit silloin, miksi en tahdo enää olla mukana kostamassa yhdellekään ihmiselle, saati sitten sinulle, joka olet selvästi Metallin jumalan papiksi sopivaa ainesta.

Meker oikoi sormiaan ja katseli käsiään kuin miettien. Sitten hän nosti päänsä ja kohdisti taas tutkivat silmänsä Dotariin.

– Tiedätkö, taidan uskoa, että todella olet muuttunut, hän sanoi. – Ihmettelin, kun et antanut viedä minua kellariin kokemaan samaa käsittelyä, mihin olin sinut lähettänyt. Ajattelin, että sinulla on jokin suunnitelma, jossa voin hyödyttää sinua. Mutta

yrität kai vilpittömästi tehdä oikein.

– Niin yritän, Dotar sanoi ja vahingoittuneille kasvoille nousi hymy, jonka arpi kuitenkin veti vääntyneeksi ja kummalliseksi. – Säälin sinua, sillä me kaikki, joita ohjaa vallanhalu ja ahneus, olemme hyvin onnettomia ihmisiä.

Meker hymyili melkein surullisesti.

– Jos uskoisit minua, voisin lohduttaa sinua tuossa suhteessa, hän sanoi. – Olen julma, mutta en vallanhimosta tai ahneudesta, kuten luulet. Julmuuteni tekee mahdolliseksi se, että yhtä ihmistä lukuun ottamatta vihaan ja halveksin kaikkia. Toimieni varsinainen syy on rakkaus tuohon yhteen ainoaan ihmiseen.

Veilin neuvonantajan kasvoilla oli hetken outo ilme, joka liikutti Dotaria syvästi.

– Annan sinulle neuvon, noudata sitä tarkkaan, Dotar sanoi. – Pidä valmiina nopea ratsu ja matkavarusteet. Jos saat lähiaikoina yllättävän käskyn tulla Veilin luo, pakene välittömästi.

Mekerin katse oli tutkiva ja miettivä. Sitten hän nyökkäsi kevyesti, tuli kirjoituspulpetin luota ja laski kätensä Dotarin olalle.

– Minäkin annan sinulle tiedon, jonka aioin myydä sinulle yhteistyötä ja lupauksia vastaan, Meker sanoi. – Mieti Kraton perimysjärjestystä.

Dotar katsoi keskustelukumppaniaan yllättyneenä.

– Eihän siihen voi sisältyä mitään vaarallista, hän sanoi. – Valta on Maleen, Ake käyttää sitä hänen puolestaan. Perimysjärjestyksessä ensimmäinen on Enetta, sitten muut lapset.

– Entä jos koko perhe kuolisi? Meker kysyi.

– Eikö salamurhaa suunniteltu Erman valtaannousun tueksi? Dotar kysyi. – Se vaarahan on ohi nyt.

– Mieti tarkemmin, Meker sanoi. – Kuka nousee valtaan, jos Malee, molemmat prinsessat ja prinssi ovat poissa laskuista?

Dotar rypisti kulmiaan ja pohti. Koska Maleella ei ollut sisaruksia, perillinen olisi serkku. Maleen valta oli vanhan lain mukaan saatu, joten taaksepäin laskettaessa noudatettiin vanhaa kaavaa. Perijä olisi Maleen äidin vanhimman sisaren vanhin elossa oleva tytär. Ja sitten Dotar tajusi. Hänen kasvoilleen levisi kauhistunut huoli.

– Nyt ymmärsit, Meker totesi. – Jos Vorma ei saa Autiomaata haltuunsa Erman avulla, se lankeaa hänen syliinsä perintönä.

– Iisipin päällikön vaimo on Kraton vallanperimysjärjestyksessä prinssivauvasta seuraava, Dotar sanoi. – Krato tulisi siis Iisipin päällikön hallintaan, ja hänen avullaan Vorma nopeasti laajentaisi valtansa koko Autiomaahan. Krato on klaaneista merkittävin.

– Vorma aikoi jo kerran käyttää tuota keinoa, Meker sanoi. – Minulla oli käsky hankkia Tulisydän miehelle, joka olisi muka tuonut viestin sinulta ja johdattanut klaanipäällikön perheen surmattavaksi. Kun epäonnistuin Tulisydämen hankkimisessa, Vorma luopui hetkeksi aikeesta. Nyt hän varmaan alkaa uudelleen suunnitella heidän salamurhauttamistaan, koska Erman johtama kapina epäonnistui.

Dotarin kirjakäärön viereen laskema käsi vapisi. Meker katsoi sitä melkein myötätuntoisesti.

– Taidat olla todella kiintynyt rakastettuusi, hän sanoi.

– Rakastan heitä kaikkia, Dotar sanoi hiljaa. – En vain Akea vaan myös Maleeta ja lapsia. He ovat jo kauan olleet myös minun perheeni.

Jaminan yllä oli viileä yö, ja kuutamosta huolimatta myös tähdet kiiluivat kirkkaina. Leoni ja Dotar olivat jännitystään kurissa pitääkseen lähteneet ulos ja kävelleet pitkään kaupungin takaisilla vuoripoluilla. He olivat kulkeneet siellä usein päivisinkin, jos Veili ei ollut kutsunut Leonia luokseen. Toimettomuus pitkästytti ja rasitti Leonia, vaikka hän kävikin läpi lihaksiaan kehittäviä harjoituksia sekä yksin että jonkun orjan avustamana.

– Kävelemiseen en kyllästy, mutta harva orja jaksaa kulkea niin kauas ja reippaasti kuin haluaisin, ja monet eivät osaa taluttaa, hän sanoi. – He pysäyttävät minut pienen kiven takia eivätkä sitten muista varoittaa isosta kuopasta. Siksi harjoittelen paljon sisällä, vaikka se onkin pitkästyttävää.

– Olet kuitenkin pitkästyksesi takia hankkinut komeat lihakset, Dotar sanoi. – Näet muutenkin paljon vaivaa ulkonäkösi takia. Olet oikeastaan aika turhamainen.

Leoni nauroi.

– Sokeus pakottaa siihen, hän väitti. – Lihakseni eivät ole pelkän ulkonäön takia kunnossa, olen usein tarvinnut niiden voimaa tositilanteissa. Sokeuteni houkuttelee silloin tällöin toisia kiusantekoon tai yrittämään helpoksi kuvittelemaansa ryöstöä.

– Vajavuus on tietysti korvattavissa ainakin osittain sillä, että on ylivoimainen jossain muussa asiassa, Dotar sanoi. – Ehkä minäkin ajattelin peittää sen, minkä poikana arvelin suureksi häpeäkseni, nousemalla älyni avulla niin kunnioitettuun ja pelättyyn asemaan kuin suinkin. Luulen myös tunteneeni jonkinlaista epämääräistä vihaa melkein koko ihmiskuntaa kohtaan vain siksi, että oli inhottavaa olla erilainen kuin muut.

– Minä ärsyynnyn yhä helposti, Leoni sanoi. – On raivostuttavaa koko ajan turvautua auttajaan kuin lapsi hoitajaan. Sinä tunnut ystävältä, joka kulkee kanssani mielellään, mutta usein tiedän, että minulta odotetaan kiitollisuutta saamastani avusta. Silloin ajattelen, että tottelevainen eläin olisi mukavampi seuralainen.

– Eläin, Dotar toisti mietteliäästi. – Mitä arvelet, oppisiko koira ohjaamaan sinua niin, että voisit kulkea sen kanssa turvallisesti?

Leoni naurahti ensin huvittuneena ajatukselle, mutta alkoi sitten pohtia asiaa.

– Taidan kokeilla sitä, hän sanoi viimein. – Viisaan koiran saa oppimaan paljon, eikä koira ala väittää ehdotuksiani vastaan.

He kulkivat rinnettä alas. Kuu valaisi sen verran, että Dotar pystyi liikkumaan turvallisesti ja ohjaamaan kumppaniaankin. Jamina levittäytyi alapuolella rauhallisena. Melkein kaikki sen asukkaat olivat jo vetäytyneet koteihinsa.

– On susien ja rosvojen aika, Leoni sanoi. – Olemme nyt vielä susien alueella, mutta laitakaupungilta alkaa rosvojen vyöhyke.

– Sudet pelkäävät ihmisiä muulloin paitsi suurina laumoina liikkuessaan, ja ryöstettäviksi emme kelpaa, Dotar sanoi. – Koudan mukaan ammattitaitoinen rosvo ei koskaan käy vaatimattomasti pukeutuneen ja ilman kantamuksia kulkevan kimppuun.

– Rikas taas ei ryöstä vaan käy kauppaa, Leoni huomautti. – Jaminan väki on varakasta, useimmat heistä vievät toisen omaisuutta hienostuneemmin kuin rosvoten.

Hän pysähtyi äkkiä ja pysäytti Dotarinkin.

– Kuuntelepa lintuja, yölaulajat ovat aloittaneet, hän sanoi. – Vasemmalla on varmaan kaunis metsä. Siellä taitaa kasvaa seetrejä niin kuin kotona Selovuorilla.

– Luulen, että tuo puu on seetri, Dotar myönsi. – Hiekka-aavikolla kasvaneena tunnen kunnolla vain piikkipuun ja keitaiden taatelipalmun, meillä ei ollut muita. Mutta mistä voit tietää metsän olemassaolon?

– Puiden havinasta, Leoni sanoi. – Ja tuoksu on seetrin. Annapa yksi oksa käteeni.

Dotar kurotti taittamaan pienen hentojen neulasien verhoaman kärjen ja ojensi sen Leonille.

– Seetri tämä on, Leoni sanoi hymyillen. – Meille seluille seetri on pyhä puu. Jaminassa se mainitaan usein rakkauslauluissa, ja vertauskuvana se tarkoittaa täällä miestä. Opin eilen Veililtä oikein kauniin laulun rakastavaisista, jotka molemmat olivat seetrejä. Taidan muokata sitä hiukan ja kokeilla, pidetäänkö siitä Vuorimaassa.

He kulkivat vaistomaisesti yhä nopeammin, vaikka ei ollut kiire. Oli sovittu, että toimittaisiin vasta sitten, kun Veili varmasti nukkuisi. He tulivat Jaminan kapeille kaduille. Siellä täällä vilahti kissa öisellä retkellään tai laiha koira etsimässä syötävää takapihojen tunkioilta. Muutama vastaantuleva ihminen ei ehkä tuntenut Koudan ohjetta siitä, kenet kannatti ryöstää, vaan olisi ollut halukas tutkimaan kenen hyvänsä kukkaroa, mutta koska Leoni ja Dotar olivat kookkaita ja reippaasti käveleviä, he saivat olla rauhassa.

Jaminan keskusta oli kaunis ja talot vauraita ja koristeellisia, pitkään jatkunut sotakaan ei ollut köyhdyttänyt maata. Kultaa riitti jatkuvasti vuorten kaivoksissa, ja juuri kullan takia ulkomaiset kauppiaat uskalsivat uhmata vaaroja ja tulla piiritettyyn kaupunkiin, joten siellä ei ollut mistään puutetta. Linna kohosi kukkulalla muun kaupungin yläpuolella. Dotar ja Leoni nousivat porttia kohti ja vartija tervehti heitä. Sotilaan ilme oli valpas ja toiveikkaan jännittynyt, ja Dotar ymmärsi, että Teukaa kannattavia miehiä riitti ulkoportille asti.

– Hän itse on jo tullut, sotilas sanoi hiljaisella, luottavaisella äänellä. – Oli suuri onni saada tervehtiä häntä taas pitkästä aikaa. Soli oli hänen seurassaan. Isäjumala suojelkoon yritystänne.

– Kiitos, ystävä, Dotar sanoi.

Hän ja Leoni kulkivat kohti päärakennusta, jonka ovea vartioi kaksi miestä yhtä jännittyneinä ja silti hymyilevinä kuin portilla seisova sotilaskin.

– Hän on jo täällä, toinen sanoi. – Korkeasti arvostamamme Leoni, saanko irrottaa viittaasi tarttuneen ohdakkeen?

– Kiitos, tee se, Leoni sanoi naurahtaen.

He tulivat sisään ja eteisessä oleva sotilas kiirehti vastaan.

– Rakastettu Teuka odottaa teitä, hän sanoi. – Sain tehtävän opastaa teidät hänen luokseen, kun tulette.

Kaikilla ovilla oli vartijat, kuten linnassa oli ollut siitä asti, kun Veili oli alkanut huolestua turvallisuudestaan. Jokainen ovi kuitenkin avautui hymyilevien tervehdysten ja onnentoivotusten myötä. Veilin yksityistilojen ulkopuolella oli kymmenen miehen osasto, jonka johtaja kiirehti ohjaamaan tulijat sisään. He astuivat odotushuoneeseen, jossa Teuka, Soli ja Rosta jo olivat.

– Vihdoinkin tulitte, Rosta puuskahti.

– He eivät ole myöhässä, he pikemminkin tulivat liian aikaisin, Teuka huomautti. – Niin me kaikki olemme tehneet.

– Se on totta, Rosta myönsi. – Olen vain jännittynyt ja siksi kärsimätön. Te, joilla on vahva usko jumalaanne, pyytäkää nyt meille apua.

– Hän kuulee sinuakin, Rosta, Soli sanoi ystävällisesti ja tyynnyttävästi.

Rosta ravisti päätään.

– Isäjumala voi kuunnella puolikasta minusta, sitä osaa, joka haluaa auttaa isäänsä, hän sanoi. – Toinen puoli janoaa kostoa muutamille, ja siksi on parasta, etten minä turvaa korkeampiin voimiin.

– Jos me onnistumme, sinun on unohdettava katkeruutesi, Teuka sanoi. – Jaminan tulevaisuus rakennetaan yhteistyöllä, ei kostolla.

Rosta naurahti.

– Minä kostan, jos suinkin pystyn, hän vakuutti.

Nuori sotilas tuli kertomaan, että Veilin luona viimeisenä ollut orja oli poistunut todettuaan kuninkaan nukahtaneen.

– Mennään, Rosta sanoi. – Tukehdun levottomuudesta, meidän on ryhdyttävä toimimaan.

– Mennään, Teuka sanoi. – Isäjumala auttakoon meitä.

Hän käveli edellä Veilin makuuhuoneen ovelle. Sen etuhuoneessa istuskelleet sotilaat nousivat jännittyneinä seisomaan. Sotilaiden päällikkö tuli Teukan luo.

– Pidä heidät ehdottoman tottelevaisina ja hiljaisina, niin kuin on sovittu, Teuka muistutti.

– Kyllä, rakastettu kruununperijä, päällikkö sanoi.

Makuuhuoneen ovella seisovat sotilaat avasivat mahdollisimman äänettömästi raskaat ovipuoliskot. Teuka otti käteensä öljylampun ja meni ensimmäisenä sisään. Rosta, Soli, Dotar ja Leoni seurasivat häntä. Sotilaat sulkivat oven heidän takanaan.

Veili nukkui leveässä katosvuoteessa, jonka verhoja ei ollut laskettu alas. Hänen ulottuvillaan pienellä pöydällä vuoteen vieressä oli tikari. Teuka otti sen ja pujotti vyöhönsä.

– Herää, kuningas, Teuka sanoi hiljaa. – Olen pahoillani yllättävästä tavasta, jolla jouduin tulemaan luoksesi, mutta sinun ei tarvitse pelätä. Aikeeni eivät ole pahat.

Veili heräsi säpsähtäen, kimposi istumaan ja haparoi tikariaan. Huomatessaan, ettei se ollut pöydällä, hän huusi sotilaitaan.

– He eivät tule, kuningas, sillä he kaikki tottelevat tilapäisesti minua, Teuka sanoi. – Sinulle ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa. Olen tullut vain puhumaan kanssasi.

– Teuka, Veili sanoi. – Sinä siis voitit.

Hän nousi vuoteestaan yllään pitkä silkkipaita ja otti viittansa, joka oli seinän luona arkun päällä. Hän heitti sen hartioilleen katsoen kaiken aikaa Teukaa. Hän näytti alistuneelta ja melkein kuin helpottuneelta.

– Kuningas, en ole tullut vahingoittamaan sinua enkä viemään valtaasi, Teuka sanoi. – Olen tullut vain kertomaan, että olisin pystynyt siihen, jos olisin halunnut.

Veili antoi katseensa siirtyä miehestä toiseen.

– Leonikin, hän totesi. – Luulin, että pidit minusta.

– Pidän sinusta, kuningas, Leoni sanoi. – Siksi halusin sinun ymmärtävän, että olet tuominnut Teukan väärin.

Rosta oli jäänyt piiloon muiden taakse, mutta astui nyt esiin.

– Minäkin olen mukana, isä, hän sanoi. – Näethän nyt, että Teuka pääsi esteettä makuuhuoneeseesi. Hän olisi voinut tappaa sinut nukkuessasi. Ymmärräthän jo, ettei hän tavoittele henkeäsi.

Dotar otti Teukan kädessä olevan lampun ja sytytti huoneeseen lisää valoja. Veili istui ja näytti järjestelevän ajatuksiaan.

– Eikö nyt ole tarkoitus saada minut allekirjoittamaan vallastaluopumisilmoitus? hän kysyi. – Eikö minun pidä julistaa vallan siirtyminen Teukalle?

Teuka tuli Veilin eteen ja painui toisen polvensa varaan.

– Kuningas, haluan vain vakuuttaa täyttä uskollisuuttani sinulle, hän sanoi. – En pyri syrjäyttämään laillista hallitsijaa.

Hän nousi ja Soli tuli nyt vuorostaan Veilin eteen painuen samaan kunnioittavaan asentoon kuin Teuka äsken.

– Myös minä vakuutan uskollisuuttani sinulle, hän sanoi.

Kun Soli nousi Teuka sanoi:

– Minä ja Soli poistumme nyt odotushuoneeseen. Emme pakene. Sotilailla on käsky tämän jälkeen totella sinua kaikessa. Jos käsket vangita meidät, he tekevät sen. Jos haluat kutsua paikalle miehet, joiden uskollisuuteen luotat paremmin, he hakevat heidät. Alistun kaikkeen mitä päätät ja olen käskenyt muiden tehdä samoin, vaikka määräisit minut surmattavaksi.

Veili tuntui nyt vasta ymmärtävän kunnolla kaiken. Hän nousi.

– Teuka, Lakmeen poika, älä mene, hän pyysi. – Olen tuominnut sinut väärin. Minusta oli kauheaa uskoa, että olit kääntynyt minua vastaan, mutta minun oli lopulta pakko luottaa siihen todisteiden paljouteen, jonka Meker minulle kantoi.

Hän syleili Teukaa kyyneleet silmissään.

– Pidin sinusta kovasti, kun olit lapsi, ja isäsi oli paras ystäväni, hän sanoi. – Olisin luovuttanut vallan sinulle jo kauan sitten, mutta Meker vakuutti, että surmauttaisit minut ja poikani, jolle vain teeskentelit ystävää.

Veili katsoi Rostaa, joka kiirehti isänsä eteen.

– Isä, tee mitä pyydän, Rosta vetosi. – Luovuta valta Teukalle omasta aloitteestasi ja vapaaehtoisesti. Kukaan ei pakota sinua siihen, mutta toivon sitä sydämestäni. Olet rikas ja elät onnellisena ilman kuninkaan huolia. Olen pyytänyt Adeaa vaimokseni ja Teuka on luvannut hänet minulle. Muuta asumaan Adean ja minun luo maaseudulle, kauas pahoista muistoistasi.

– Adea on hyvä valinta, poikani, Veili sanoi. – Pyydä kirjoitusvälineet, teen heti vallastaluopumisasiakirjan, etten vain luonteeni heikkouden takia taas tulisi toisiin ajatuksiin. Kerro jo sotilaille, että valta siirtyy. Älä jätä minulle enää tilaisuutta tehdä vääryyksiä.

– Älä kiirehdi, kuningas, Teuka pyysi. – Eikö poikasi ja Adean hääjuhla olisi kaunis ja sopiva tilaisuus vallansiirtoon, jos sen haluat tehdä? Ehdit vielä myös miettiä, ja siten sekä sinulle itsellesi että meille muille selviää, että toimit täysin oman harkintasi mukaan ja ilman minkäänlaista pakkoa.

Veili hymyili.

– Teuka, isäsi arvoinen poika, hän sanoi. – Miten iloinen olen siitä, kun nyt tiedän, että petollisuutesi oli vain minulle syötetty valhe.

Äkkiä hänen ilmeensä kuitenkin synkistyi. Hän meni ovelle ja tempasi sen auki.

– Käskekää Meker heti tänne, hän huusi. – Kiirehtikää!

Sotilaiden päällikkö ei saanut täysin vaimennettua riemukasta äänten sorinaa etuhuoneessa. Siellä ymmärrettiin hyvin, mitä Mekerin kutsuminen merkitsi.

– Rakastettu kuningas, hillitse ankaruutesi, Teuka vetosi.

– Sitä en tee, Veili jyrisi. – Poikani ja Adean hääjuhlissa saat kuninkuuden, Teuka, mutta silloin tuo petturi on ehtinyt kärsiä ansionsa mukaisen rangaistuksen. Palautan mieleeni kaiken, minkä hän sai minut tekemään ystävilleni, ja yritän keksiä hänelle jotain vielä pahempaa.

– Minä pyydän hänelle kohtuullista rangaistusta ilman julmuutta, Soli sanoi.

Veili naurahti.

– Sinä katkottuine sorminesi? hän ihmetteli. – Sormensa hän ainakin tulee menettämään yksitellen ennen kuolemaansa.

– Minä en häntä puolusta, Leoni sanoi. – Hän tiesi, mitä teki aiheuttaessaan muille kärsimystä. Mies vastatkoon teoistaan. Minulla on sinulle, Veili, todisteet hänen juonitteluistaan Vorman kanssa.

Leoni alkoi selostaa Karetan vakoilijoiden hankkimaa tietoa Mekerin ja Vorman yhteistyöstä. Veili kuunteli totisena. Rosta vilkuili silloin tällöin kärsimättömänä ovelle. Lopulta etuhuoneessa syntyi liikettä, mutta sitten kuninkaan makuuhuoneen ovelle tulikin vain sotilaiden päällikkö.

– Saanko puhutella kuningasta? hän kysyi.

Veili nyökkäsi.

– Mekerin on täytynyt aavistaa jotain, päällikkö sanoi. – Kun vein hänelle käskysi, hän halusi hakea viittansa makuuhuoneesta. Kun hän viipyi, menin katsomaan, miksi hän vitkasteli. Hän oli paennut ikkunasta. Palvelija sanoi, että hänellä oli ollut satuloitu ratsu valmiina odottamassa pari vuorokautta yötä päivää.

Kolmannen sadekuun kymmenentenä päivänä Kratossa. Ake tervehtii Dotaria.

Isäni Meetan laiva on Kraton satamassa lähdössä Jaminaan, tosin Elilan kautta, joten kirjeen perilletulo voi viivästyä paljonkin; isälläni on lukuisia kauppaneuvotteluja Elilassa. Itse asiassa toivon, ettei tämä viesti koskaan tavoittaisi sinua, vaan olisit jo kotimatkalla. Se mitä kerroit Tardon mukana tulleessa kirjeessä ja mitä olen kuullut Tardolta itseltään täyttää mieleni surulla ja huolella. Tiedän rohkeutesi ja kykysi kestää vaikeinakin hetkinä, mutta urhoollinenkaan ihminen ei ole suojassa tuskalta ja kärsimykseltä.

Kirjoitan sinulle vilpittömästi ja suoraan, että toivon sinun palaavan Kratoon. Tavoitteesi neuvotella Mepetan Vorman kanssa on sinulle luonteenomainen uhkayritys. Tietenkin avautuva idänkauppa rikastuttaisi Kratoa, mutta minulle sinun henkesi ja terveytesi merkitsee monin verroin enemmän.

Kuulumisten kertomisen taidan aloittaa paremmin naiselle kuin klaanipäällikölle sopivalla tavalla siitä, että sisaresi Kaade on vihitty Tardon kanssa ja he ovat matkustaneet Litoon. Jätän kuitenkin muut tuon tason uutiset sikseen. Kraton asiat ovat kunnossa. Olemme viimeinkin saaneet sateet ja vilja on onnistuttu kylvämään. Malee on järjestänyt hyvin toimivan köyhäinhoidon. Terveydenhuoltoa ja kaikille lapsille annettavaa opetusta suunnitellaan, ja toiminta alkaa kevätkuukausina.

Älä huolestu siitä, että tuhlaisimme lainarahojamme. Sirpin kaivosten tuotolla saamme maksetuksi velkamme Jaminaan jo ennen määräaikaa. Jalokivien emokallio löytyi, kun satuin mainitsemaan Vaapun kuullen, että sitä on turhaan etsitty. Vaapu ihmetteli, miksei häneltä ole kysytty. Arkojen perimätiedon mukaan heidän kylänsä sijaitsi tuon kallion päällä, se vain oli peittynyt maanvyörymässä jo ennen kylän rakentamista. Arathan eivät koskaan välittäneet jalokivistä, vaikka tiesivätkin niistä, vain heidän lapsensa leikkivät rannalle vyöryneillä värikkäillä irtokivillä.

Metallin temppelin uusi pääjohtaja on noudattanut antamiasi ohjeita tunnollisesti ja hän on yllättävän kyvykäs liikeasioissa, ei tosin sinun veroisesi. Silti olen iloinen päätöksestäsi luopua Metallista, ja kun palaat, voit luonnollisesti valita Kraton palveluksessa mieleisesi tehtävän. Turvautumisesi Kooraan ilahduttaa myös, olenhan itse pienestä asti yrittänyt elää Kooran tahdon mukaan, tosin ajoittain melkoisesti lipsuen.

Tunteistani minun ei varmaan tarvitse kertoa sinulle muuta kuin että ne eivät ole muuttuneet. Suhteemme ei enää ole salaisuus, vaan siitä juoruavat ilmeisesti kansan kaikki kerrokset. Muutamat ystävät ovat tiedustelleet asiaa minulta suoraan ja olen vastannut rehellisesti. Malee kertoo tehneensä samoin. En huomannut kysyä sinulta, miten meneteltäisiin, joten toivon ymmärtäneeni sinut oikein olettaessani, että hyväksyt avoimuuden.

En tiedä, miten vetoaisin sinuun saadakseni sinut palaamaan. Enetta on ottanut tavakseen muistuttaa joka ilta Kooraa siitä, että Dotar pitäisi tuoda kotiin. Ehkä se liikuttaa sinua, tai ehkä ymmärrät minun huoleni. Olethan sinäkin ollut huolissasi minusta, koska sain Toiman kiinni siitä, että hän pitää mukanaan rautateräistä tikaria, jonka alkuperäisen omistajan tiedän. Olen antanut Toimalle luvan edelleen noudattaa ohjeita, jotka annoit minun suojelemisestani. Ymmärrä sinäkin minun huoleni yhtä hyvin ja tule takaisin Kratoon.

Kolmannen sadekuun yhdeksäntenätoista päivänä Jaminassa. Dotar tervehtii Akea.

Isäsi Meeta aikoo paluumatkalla poiketa Kratossa, joten lähetän hänen mukanaan kirjeen. Leoni on hänen kanssaan, saat heiltä tiedot kaikesta täällä tapahtuneesta. Kirjoitan siksi vain henkilökohtaista asiaa. Olen pahoillani, että pyynnöstäsi huolimatta tunnen, että minun on käytävä Mepetassa. Minussa on vielä niin paljon jäljellä Metallin jumalan ylipappia, etten pysty vastustamaan tilaisuutta näyttää taitojani. Lupaan, että Mepetasta Kratoon palaa Tenaan poika, joka jättää maailmanpolitiikan toteuttamisen muille.

Älä suunnittele minulle mitään erityistä asemaa palattuani, minulla on oma ehdotukseni. Olen oppinut tuntemaan itseni ja rajani; en aio olla toimeton ja hyödytön, mutta minun kaltaiselleni ei saa antaa valtaa. Jos Koora ei olisi pysäyttänyt minua, olisin lopulta Veilin ja Mekerin tavoin pyristellyt juonittelujen verkossa tietämättä enää, olenko hämähäkki vai sen uhriksi joutunut kärpänen. Neuvoja voin antaa, kunhan joku, jolla on herkempi omatunto, harkitsee mikä on toteutuskelpoista.

Sano Metallin temppelin pääjohtajalle, että hopean hinta nousee lähiaikoina, sillä Tartan lähistöllä olevat kaivokset ovat ehtymässä. Osta sinäkin hopeaa nyt kun se vielä on halpaa, mutta vain kohtuullinen määrä, kulta pitää aina arvonsa. Kuparin hinta tulee romahtamaan, kauempana idässä on keksitty helppo tapa työstää rautaa. Kuparin myymisellä ei kuitenkaan ole kiire, oletan uuden taidon leviävän hitaasti. Varoita pääjohtajaa motujen hallitsijan rahahuolista, hänelle voi antaa vain pieniä lainoja lyhyellä maksuajalla ja korkealla korolla, ja sama koskee valitettavasti veljeäsi Karetaa. Jos haluat auttaa veljeäsi, älä anna hänelle lainaa vaan tue häntä ostoilla; sellainen apu on merkittävä Karetalle, koska Vuorimaalla on vientivaikeuksia, mutta ei tuota sinulle tappiota.

Kerro Enettalle, että ajattelen häntä usein, ja sano terveisiä muillekin lapsille. Lähetän Meetan matkassa heille muutaman korun, jotka olen vaihtanut Veilin lahjoittamalla rannerenkaalla. Ruusukvartsista tehty helminauha on Enettalle ja turkoosihelmet Aminalle. Meripihkakorun ajattelin sopivan Maleen huostaansa ottamalle säikähtäneen näköiselle tyttöselle, joka varmaan yhä on luonanne. Halaa pikkuprinssiä puolestani, hän ei vielä osaisi ilahtua lahjasta.

Jos tapaat Kaaden, sano hänelle, että olen iloinen hänen valinnastaan. Tardo on rehellinen tunteissaan ja ehdoton oikeudentajussaan. Arvelen Kaaden joskus tavoitelleen Koudaa, joka on yhtä ylpeä ja kiivas kuin minä ja Kaadekin. Kahden tällaisen on mahdoton elää sovussa keskenään. Tardo pystyy tukemaan Kaaden hyviä puolia ja hillitsemään kehnompia, kuten sinä toivoakseni minun.

Mainitsit surevasi eräitä minulle tapahtuneita asioita. Minä uskon sinun kyllä tottuvan uuteen ulkomuotooni, mutta lasten takia olen hiukan levoton. Voit suunnilleen kuvitella miltä näytän muistelemalla, miltä mieleni vaikutti silloin, kun se oli rumimmillaan; olen ehkä nyt sisäisesti kauniimpi, mutta ikävä katsottava. Kaulalta vasemman posken yli otsaan kulkee rosoreunainen arpi, joka ilmeisesti ei tule häviämään, nenä on litistynyt ja vino ja toinen suupieli on vääntynyt sen näköiseksi kuin halveksisin pysyvästi kaikkea. Kysy Maleelta, keksisikö hän jonkin tavan selittää lapsille, miten näin on käynyt. Totuus aiheuttaisi pahoja unia ainakin Enettalle.

Toivottavasti uskot, että itse en erityisemmin sure muutosta. Leonin kanssa asuessa näin, miten mies selviytyy todella vakavasta vammasta nurkumatta, ja Soli toimii ruhjotuista käsistään huolimatta entisissä tehtävissään Teukan henkivartioston päällikkönä. Hän on oppinut hyvin taitavasti käyttämään vasemman käden tynkää ja oikean käden kahta sormea, vaikka hänestä ei tietenkään enää ole käytännön taistelutehtäviin. Minun vammani ei rajoita liikkumista tai muuta toimintaa, joten olisi kohtuutonta valittaa.

Olen ajatellut, että se mitä koin Jaminan linnan vankikerroksessa oli tarpeellista minulle. Vaikka tiedän, että Kooran anteeksianto tulee lahjana, minun olisi ollut lähes mahdoton ymmärtää, etten saa mitään rangaistusta siitä, mitä olen muille aiheuttanut. Minusta tuntuu, että Koora toimi kuin isäni tapasi tehdä, kun me lapset olimme olleet tottelemattomia: hän antoi muodollisen rangaistuksen vakuuttaakseen, että asia oli loppuunkäsitelty. Soli sanoo, että ymmärrykseni on noissa asioissa kovin puutteellinen, ja hän on varmasti oikeassa, mutta ymmärrän toki sen, etten ole sovittanut tai hyvittänyt mitään; olen vain saanut yhden syyn lisää uskoa, että Koora todella huolehtii meistä kuin vanhemmat lapsistaan.

Haluaisin kertoa myös tunteistani sinua kohtaan, mutta en löydä sanoja. Minulle merkitsee hyvin paljon, että ehdin ennen lähtöäni viettää muutaman yön vieressäsi ja lupasimme toisillemme liittomme kestävän elämämme loppuun asti. Nyt ajattelen, että se kestää pitempäänkin. Kuolema on ehkä vain siirtymistä uuteen olomuotoon, ja jos jotain ihmisestä säilyy tämän elämän päättyessä niin hänen rakkautensa.

Dotar jäi laivasta Mepetan satamassa. Meeta oli päättänyt kiertää sitä kautta hänen takiaan, sillä Jaminasta ei juuri koskaan purjehtinut laivaa suoraan vihollismaahan, ja maitse matkaaja olisi todennäköisesti päätynyt Mepetan sotavoimien vangiksi ja vakoojana surmatuksi. Vaaransa oli myös siinä, jos paljastui, että laiva oli tullut suoraan Jaminasta. Meeta oli kuitenkin arvostettu merikauppias, jonka toimet hyväksyttiin silloinkin, kun muut olisivat joutuneet vaikeuksiin.

– Tieto Akea ja hänen perhettään uhkaavasta vaarasta on lähtenyt Koudalle, Toimalle ja Metallin temppelin pääjohtajalle, Dotar sanoi. – He järjestävät turvatoimet ja harkitsevat, kuinka paljon Akelle ja Maleelle on kerrottava. En kirjoittanut asiasta mitään Akelle itselleen, koska hänen täytyy voida keskittyä sekasortoon ajautuneen maan jälleenrakentamiseen.

– Vaara poistuu joka tapauksessa vain, jos Vorma saadaan muuttamaan mielensä, Meeta sanoi. – Onneksi Vorma on äärimmäisen järkevä, melkein epäinhimillisyyteen asti. Hänet saa vakuuttuneeksi perustelemalla, mitä etuja ja haittoja milläkin vaihtoehdolla on.

Meeta oli kirjoittanut Dotarille suosituskirjeen esitellen siinä hänet kauppaedustajanaan. Kirje oli osoitettu Raitelle, joka oli Vorman tärkein neuvonantaja. Raite oli korkea-arvoisin mepetalainen, jonka kanssa Meetalla oli kestiystävyys; Vorma itse ei koskaan kutsunut luokseen edes merkittävimpiä merikauppiaita.

– Raite on miellyttävä mies, Meeta sanoi. – Hän on kuitenkin kovin sairas, ja hänen kytkennöissään Vormaan on jotain outoa. Hän ei tunnu aina olevan samaa mieltä kuninkaan kanssa tavasta, jolla Mepetaa hallitaan, mutta tämän edessä hän kätkee ajatuksensa melkein orjamaisella nöyryydellä. En tiedä, saatko Raitelta muuta tukea kuin hyödytöntä myötätuntoa.

– Onhan sekin jotain, Dotar sanoi hymyillen. Hymy vaihtui taas kerran irvistykseksi arven takia. Dotar osasi jo estää suun vetäytymisen vääränlaiseen virneeseen, mutta ei aina muistanut tehdä sitä.

Meeta hillitsi nopeasti säälin tunteen, jonka pahoinpidellyt kasvot hänessä herättivät.

– Selvästi näkyvät arpesi voivat aiheuttaa hiukan kiusallisia tilanteita, hän huomautti asiallisesti. – Mepetan takaisessa Itämaassa rikollisia käsitellään noin, että kunnialliset kansalaiset tietäisivät varoa heitä. Menneisyyttäsi saatetaan pitää epäilyttävänä.

– Menneisyydessäni onkin yhtä ja toista epäilyttävää, Dotar sanoi. – Joskus voin innostua kertomaan siitä, jos meillä on tilaisuus juoda yhdessä.

Meeta naurahti.

– Uskon, että saamme siihen vielä mahdollisuuden, hän sanoi.

Dotar meni laivan laidan luo ja heilautti itsensä köysitikkaille. Laituria pitkin kulkiessaan hän vilkaisi kerran taakseen. Meeta ja Leoni seisoivat yhä kannella. Meeta sanoi jotain Leonille ja kumpikin nosti kätensä tervehdykseen. Dotar kohotti myös kättään ja sitten hän käveli kohti Mepetan keskustaa kääntymättä enää.

Kaupunki oli selkeä hahmottaa. Se oli kurinalaisesti rakennettu ja kadut olivat väljiä, joten satama-alueen vilkas liikennekään ei ollut kaoottinen. Dotar tiesi, että Vorma oli antanut asukkaille määräyksiä purkaa talojaan ja rakentaa uudet suunnittelijoiden osoittamiin paikkoihin. Talot oli myös rakennettava tarkkaan määrätyllä tavalla. Tulos oli vaikuttava mutta silti jotenkin eloton kaavamaisuudessaan.

Kaupungin sisäistä järjestystä valvoivat sinisiin lyhyisiin mekkoihin ja harmaisiin hiukan pitempiin viittoihin verhoutuneet sotilaat. Heitä näkyi runsaasti ja viitta kuului varmaan vielä tähän aikaan vuodesta pakollisena työasuun, muuten sen käyttö näin lämpimänä päivänä ei ollut selitettävissä. Taisi olla totta kun väitettiin, että Vorman järjestyksenrakkaus sai ilmaisunsa myös kaikkien valtion työntekijöiden pikkutarkoissa pukeutumisohjeissa.

Tavalliset kansalaiset liikkuivat jo pelkissä hihattomissa pitkissä, leveällä vyöllä kauniisti poimutetuissa mekoissa. Orjat tunnisti lyhyistä mekoista, jotka laskeutuivat vapaasti. Kaupunkilaisnaiset kulkivat tiukasti hunnutettuina, jos heillä yleensä oli asiaa kotinsa ulkopuolelle; vain orjan asemassa oleva nainen saattoi kulkea kasvot ja hiukset, joskus käsivarret ja sääretkin näkyvissä.

Dotar tuli laajalle torille ja pani merkille kojujen viivasuoran järjestyksen ja kaikkialla vallitsevan siisteyden. Mepetan sanottiin olevan esimerkillinen maa myös siksi, että myytävän lihan ja vihannesten tuoreutta valvottiin. Peruselintarvikkeiden hinnat määräsi erityinen virasto, joten ne eivät koskaan päässeet ryöstäytymään kohtuuttoman korkeiksi. Järjestelmä oli kiinnostanut Dotaria ja hän oli miettinyt mahdollisuuksia soveltaa sitä Autiomaassa. Se olisi turvannut paimentolaisten ruoan niinä kesinä, jolloin he joutuivat kuivuuden takia ostamaan lähes kaiken. Toteuttaminen tuntui kuitenkin vaikealta. Se olisi edellyttänyt tiukkaa kuria ja ankaria otteita niitä kohtaan, jotka yrittivät tehdä kauppaa laittomin ehdoin.

Keväinen lämpö ja kirkas auringonpaiste sai Dotarin hyvälle mielelle. Hän kantoi keveästi toisen olkapäänsä yli heitettyä nahkaista säkkiä, jossa oli vain välttämättömät varusteet. Torin takaa hän löysi hetken kyseltyään rakennuksen, jossa Raite asui. Hän kumautti kolkuttimella porttia, esitteli avaamaan tulleelle orjalle Meetan suosituskirjeen ja jäi odottamaan. Orja kävi sisällä hakemassa ohjeita. Sitten hän palasi seurassaan lihava, kiireiseltä vaikuttava mies.

– Olen Raiten taloudenhoitaja, tämä sanoi. – Esitä asiasi.

Dotar huomasi huvittuneena mielensä vaistomaisesti kuohahtavan siitä, ettei hän saanut merkittävälle henkilölle kuuluvaa vastaanottoa. Hän ajatteli, että kuluisi varmaan vielä aikaa, ennen kuin hän todella oppisi olemaan jotain muuta kuin Metallin jumalan ylipappi, tällä kertaa vaikkapa kauppaedustaja Jaka. Meetan suosituskirjeessä hänellä oli tuo nimi, joka viittasi Itämaahan.

– Olen Meetan asioilla ja tarvitsisin majoitusta, hän sanoi.

Taloudenhoitaja kääntyi orjan puoleen.

– Käske tyhjentää miehelle yksi varastohuoneista pihan perältä, hän sanoi. – Ilmat ovat jo lämpenemässä, kyllä siellä tarkenee. Vuodevaatteet voi ottaa orjien varastosta, kunhan ovat ehjiä ja kelvollisia.

Taloudenhoitaja ei enää vilkaissutkaan Dotaria, eikä Dotar puolestaan viitsinyt kiittää poistuvaa selkää. Portinvartija kutsui orjapojan, joka johdatti Dotarin varastorakennusten luo ja avasi yhden ovista.

– Voit heittää tavarasi sinne, poika sanoi. – Laitan paikkoja järjestykseen ja makuusijasi kuntoon.

Poika raahasi hetken kuluttua ulos isoa säkkiä ja Dotar meni auttamaan. He nostelivat tavaroita viereiseen varastoon ja siivosivat sitten yhdessä. Dotar mietti kummallista luonnettaan: hänestä ei ollut lainkaan alentavaa osallistua orjan kanssa tämän töihin, vaikka taloudenhoitajan ylimielinen käytös oli häntä loukannutkin. Sen täytyi johtua siitä, että orjapoika ei kuvitellut olevansa kauppaedustajaa parempi, kuten taloudenhoitaja uskoi olevansa.

– Missä voin peseytyä? Dotar kysyi, kun he olivat valmiit.

– Kaupungilla on yleisiä kylpylöitä, poika sanoi. – Sinun on paras käydä sellaisessa, muuten joutuisit peseytymään pihalla kylmällä vedellä niin kuin me orjat.

Dotar kohautti olkapäitään.

Olen selvästi tottunut aivan liian ylellisiin oloihin, hän ajatteli. Ei ole mitään syytä loukkaantua siitä, että minulle on tarjolla vain orjien peseytymispaikka. Joskus olin paimentolaispoika enkä tarvinnut edes tämän tason mukavuuksia kuin nyt saan. Lienee paras opetella taas tavoille.

– Kylmä vesi kelpaa, onhan päivä lämmin, hän sanoi. – Näytä minulle peseytymispaikka.

Poika johdatti hänet varastorakennusten sivulle, jossa oli parin seipäistä ja matoista kyhätyn seinämän suojassa vesiastioita. He huuhtoivat kumpikin pois pölyisen työn jättämän lian ja Dotar ajatteli hymyillen, että oikeastaan oli mukavaa peseytyä ulkoilman raikkaudessa eikä voiteentuoksuisessa kylpylässä.

– Oletko syönyt? orja kysyi tuttavallisesti, kun he pukeutuivat. – Luulen, ettei taloudenhoitaja pahastuisi, jos tulisit yhdessä minun kanssani keittiölle ruokailemaan. Mikä on nimesi?

– Jaka, Dotar sanoi.

– Minä olen Kenna, poika esittäytyi. – Olen sotasaalis, en orjaksi syntynyt. Vanhempani tapettiin kun Iisip vallattiin, mutta minut ja sisarukseni tuotiin tänne. En tiedä, minne muut ovat joutuneet. Minut osti Okam. Se oli onni minulle, Raiten orjia kohdellaan hyvin. Kun Okam oli välillä kaksi vuotta poissa, oli vähän huonompaa, mutta nyt hän on tullut takaisin, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

– Onko Okam taloudenhoitajan nimi? Dotar kysyi.

– Ei, Okam on isännän henkilökohtainen orja, joka hoitaa kaikkia hänen asioitaan, Kenna sanoi. – Okam tekee myös tärkeät laskutoimitukset ja asiakirjat kuningasta varten, isännän määräyksestä ja apuna tietysti. Isäntä on kovin sairas.

– Niin olen kuullut kerrottavan, Dotar myönsi.

He tulivat keittiölle ja saivat kumpikin kupillisen keitettyjä papuja, kimpaleen leipää ja palan juustoa. Ruoan mukana oli vettä. Dotar totesi aterian maistuvan hyvältä, mutta varsinaisen asian kannalta tilanne ei vaikuttanut valoisalta. Kauppaedustaja Jaka ei helposti pääsisi talon isännän, Raiten, kanssa keskustelemaan. Raiten puheille taas oli päästävä, sillä hallitsijan vastaanotolle mentiin vain hänen kauttaan.

Dotar mietti juuri, olisiko hänen sittenkin uskallettava esittäytyä omalla nimellään, kun keittiöön tuli mies, jota sekä naisorjat että Kenna tervehtivät iloisesti. Tulija antoi naisille talon isännän ruokaa koskevia ohjeita ja lähestyi sitten Kennaa.

– Kuulin, että Meetan laivalta tuli meille kauppamies, hän sanoi. – Sinäkö hänet majoitit? Kyselisin mielelläni, mitä tietoa matkalaisella on maailman tapahtumista, sillä Meeta poikkeaa usein Jaminassakin.

– Meetan laivalta tullut on tässä, Okam, Kenna sanoi iloisesti. – Hänen nimensä on Jaka.

Dotar nosti katseensa ja näki edessään Mekerin, joka tosin oli kovin erilainen kuin Jaminassa. Hänellä oli yllään yksinkertainen valkoinen mekko. Vaate ulottui vain polviin ja siihen ei kuulunut vyötä, joten Meker oli orja. Hän oli kuitenkin arvossapidetty orja, sillä mekon kangas oli hyvälaatuista, keveät sandaalit hänen jaloissaan taidokasta työtä, ja kaulalla hänellä oli ohut kultaketju. Mekerin pilkallinen virnistys oli ennallaan, vaikka nimi olikin muuttunut Okamiksi.

– Tunnen tämän Jakan, Okam sanoi Kennalle. – Olen joskus nähnyt hänen ruokailevan paljon hienommin kuin keittiön nurkassa orjan seurassa.

– Minä taas en ole varma, tunnenko tuon Okamin, Dotar sanoi puhuen hänkin Kennalle. – Mutta olen nähnyt melko samannäköisen miehen yllään kalliita kankaita ja raskaita kultakoristeita, sotilaan tavoin aseistettuna.

– Näit hänet tietenkin silloin, kun hän joutui lähtemään Jaminaan suorittamaan tehtävää, Kenna sanoi. Sitten hän katsoi Okamia ja muuttui huolestuneen näköiseksi.

– Ettekö olekaan ystäviä? hän kysyi. – Okam, minun mielestäni Jaka on mukava ja reilu. Onko teillä ollut jotain väärinkäsityksiä keskenänne?

– Mitä arvelet, onko meillä ollut? Dotar kysyi Okamilta ja virnisti vahingoittuneella suullaan yrittäessään hymyillä.

– Jotain erimielisyyksiä meillä taisi olla, Okam oli muistelevinaan. – Minkähän verran ne ovat selvinneet?

– Älä minulta kysy, Dotar sanoi. – Pelionni on nyt kääntynyt täysin sinun eduksesi. Tee siirtosi.

Kenna näytti huolestuneelta ja onnettomalta.

– Okam, hän vetosi. – Jakan kasvoista kyllä näkee, että hän ei aina ole ollut lainkuuliainen, jostain häntä on rangaistu. Mutta olen varma siitä, että nykyään hän on kunnollinen.

Okam naurahti.

– Meidän on varmaan selvitettävä keskinäiset välimme, Jaka, hän sanoi. – Tulisitko kanssani?

Dotar nousi ja seurasi Okamia keittiöstä käytävälle ja sitten seuraavaan kerrokseen, jossa oli talon pääsisäänkäynti. Vartiossa olevat sotilaat tervehtivät Okamia kohteliaasti, ja orjat kiirehtivät availemaan hänelle ovia.

He tulivat pieneen, kodikkaaseen huoneeseen. Seinustan hyllyillä oli runsaasti kirjakääröjä ja pöydällä kirjoitusvälineet. Ikkunan alla oli matto ja sen päällä tyynyjä. Okam viittasi Dotaria istuutumaan ja istui sitten itsekin.

– Kuka oikein olet, Okam? Dotar kysyi.

Okam naurahti.

– Olen Raiten orja, hän sanoi. – Kuusivuotiaaksi asti elin paimentolaisteltassa, perheeni vaelsi Mepetan ja Jaminan raja-alueilla. Sitten jäin sotilaiden vangiksi ja kymmenvuotiaana päädyin Raitelle. Kaksi vuotta sitten minut lähetettiin Jaminaan, Vormaa salaa tukevaan perheeseen muka heidän sukulaisenaan. Pääsin nopeasti Veilin suosioon, niin kuin oli tarkoituskin, ja loput tiedät.

– Onko tämä huone sinun? Dotar kysyi.

– Tämä on työhuoneeni, Okam sanoi. – Teen täällä kirjoitustyöt ja laskutoimitukset, joita isäntäni tarvitsee. Takana on makuuhuoneeni.

– Orjaksi asut hyvin, Dotar totesi.

– Isäntäni arvostaa minua, Okam sanoi. – Entä sinä, Jaka, miksi olet täällä?

– Arvaa, Dotar ehdotti.

Okam naurahti.

– Etsit keinoa estää Kraton klaanipäällikön ja hänen perheensä murha, hän sanoi.

Dotar nyökkäsi.

– Miten kuvittelet sen tekeväsi? Okam kysyi.

– Kunpa tietäisin, Dotar sanoi. – Yritän kuitenkin päästä Vorman puheille. Ehkä voin vaikuttaa häneen.

Okamin ruskeat silmät tarkastelivat keskustelukumppania tutkivasti ja miettivästi. Hänen kasvoissaan oli jotain kovin toisennäköistä kuin Jaminassa; hän oli nyt levollinen ja vaikutti ystävälliseltä.

– Vaarannat henkesi heidän takiaan, hän huomautti. – Vorma voi aivan yksinkertaisesti surmauttaa sinut pois tieltään. Hän toimii aina tinkimättömän järkevästi, ja sinun älystäsi ja toimintakyvystäsi on ollut hänelle paljon haittaa.

– Minun on yritettävä, Dotar sanoi. – Muuta keinoa ei ole.

Okam nojautui tyynyihin ja hymyili.

– Sanovat sinunkin lähteneen hiekalla vaeltavan perheen teltasta, hän totesi.

– Niin lähdin, Dotar myönsi.

– Meillä on paljon yhteistä, Okam pohdiskeli. – Sitä paitsi pelastit henkeni varoituksellasi. Et taida uskoa, mutta osaan olla kiitollinen. Autan sinua.

– Mitä voit tehdä? Dotar kysyi.

– Vien sinut Raiten luo, Okam sanoi ja nousi. – Tule, mennään.

He kulkivat muutaman suuren aulan poikki ja päätyivät ylellisesti kalustettuun odotushuoneeseen, jossa istui pari arvokkaan näköistä, komeasti puettua miestä. Sisemmästä huoneesta tuli sotilas.

– Raite ei ota enää ketään vastaan, hän ilmoitti. – Turhaan odottaneet pääsevät huomenna ensimmäisinä, jos tulevat ajoissa ehtiäkseen nimenhuutoon.

Toinen huoneessa istujista nousi kiihtyneenä, ja Dotar tunsi hänet. Mies oli Erma.

– Tietääkö hän, kuka minä olen? Erma kysyi loukkaantuneella äänellä. – Ei kai hän kieltäytynyt tapaamasta minua?

– Hän on väsynyt, sotilas sanoi. – Huomenna voit tulla uudelleen.

Erma vetäytyi poispäin viivytellen ja ehti kuulla, kuinka Okam pyysi sotilasta ilmoittamaan Raitelle, että vielä yksi puheillepyrkijä halusi tulla tapaamaan. Erma palasi takaisin.

– Jos hän ottaa vastaan jonkun, niin miksi ei minua? hän kysyi kiihtyneenä Dotaria kohti kääntyen. – Mikä sinä olet etuilemaan? Olen jonottanut aamuvarhaisesta asti.

Dotar kohtasi tyynesti Erman katseen eikä sanonut mitään. Hän tajusi Erman ilmeestä, ettei tämä tunnistanut edessään olevia arpisia kasvoja, vaikka tuijotti niitä tutkivasti.

– Sinusta paistaa kauas, että olet pelkkä Itämaasta tullut kauppamies, ja ilmeisesti vielä vähemmän kunnioituksen arvoinen kuin rehelliset ammattitoverisi, Erma sanoi. – Mitä maksoit Okamille päästäksesi jonon ohi?

Okam tuli Erman eteen kasvoillaan halveksiva ilme.

– Et toimi viisaasti, jos syytät minua lahjusten otosta, hän sanoi orjaksi yllättävän kipakasti. – Isännälläni ei ole mitään syytä antaa sinulle erioikeuksia. Tule huomenna uudestaan jonottamaan, jos haluat tavata hänet.

Erma lähti vilkuillen vielä mennessään vihaisesti taakseen. Sotilas tuli ilmoittamaan, että Raite odotti Okamin tuomaa vierasta. Okam ja Dotar astuivat sisään.

Korkeaselkäisessä, käsinojallisessa tuolissa istui arvokkaan näköinen, harmaatukkainen mies. Hän ei ollut vielä vanhus vaan ehkä viisissäkymmenissä, mutta hän oli selvästi hyvin sairas. Kalpeilla kasvoilla oli hikipisaroita ja käsinojilla lepäävät kädet vapisivat.

– Isäntä, Okam sanoi huolissaan. – Olet kovin huonossa kunnossa, juoksen nopeasti hakemaan lääkkeesi. Toin sinua tapaamaan Dotarin, josta olen puhunut.

Okam kääntyi mennäkseen, mutta katsoi vielä levottomana taakseen.

– Auta sinä isäntääni, Dotar, hän pyysi.

Dotar katsoi Raitea myötätuntoisesti.

– Mitä voin tehdä? hän kysyi.

– En pysty enää nousemaan omin voimin istuttuani liian kauan paikallani, Raite sanoi. – Nosta minut ylös ja auta minut leposohvalle.

Dotar ojensi kätensä ja tarttui Raiteen auttaen tämän seisaalleen. Sitten hän talutti vaivalloisesti ja hitaasti kävelevän miehen kohti kaunista, vaalealla silkillä verhoiltua leposohvaa. Raite pystyi liikkumaan vain hitain, nykäyksittäisin askelin. Dotar auttoi hänet tyynyjen varaan mukavaan asentoon. Raiten kädet ja kasvot olivat pöhöttyneet, ja riisuessaan kengät tämän jaloista Dotar totesi nilkkojen ja jalkaterien paisuneen lähes muodottomiksi. Hän tiesi, mistä sairaudesta oli kysymys. Hitaasti, vuosien kuluessa, se eteni ja ihmisruumiin kyky poistaa nestettä väheni, kunnes sairas lopulta menehtyi. Dotar hieroi varovasti jalkoja helpottaakseen verenkierron elpymistä.

– Yliarvioin taas voimani, Raite sanoi hiljaa. – Arvelin jaksavani ottaa vastaan kaikki puheillepyrkijät, mutta näin siinä kävi. En haluaisi uskoa, kuinka pitkällä sairaus jo on. Sinä siis olet Dotar. Okam arveli sinun tulevan, koska haluat auttaa rakkaitasi. Okamin pyynnöstä olen viivyttänyt Vormaa, käsky heidän surmaamisestaan ei ole vielä lähtenyt.

– Olen siitä hyvin kiitollinen, Dotar sanoi. – Olen ilmeisesti arvioinut väärin Okamin, jonka tunsin vain Mekerinä.

Raiten uupuneille kasvoille kohosi vaisu hymy.

– Kuka hyvänsä tuntee kiitollisuutta henkensä pelastamisesta, hän sanoi. – Minä taas olen valmis tekemään lähes mitä tahansa sen ihmisen puolesta, jonka ansiosta Okam pääsi takaisin luokseni.

Dotar ei kysynyt mitään. Hänen ilmeestään kuitenkin ehkä näkyi, että hän mietti miksi orja oli isännälleen niin tärkeä. Olihan Raite kuitenkin hoitanut kaksi vuotta työnsä kuninkaan neuvonantajana ilman Okamin apuakin. Raite katsoi Dotaria silmiin.

– Kielessämme ei ole kauniita sanoja kuvaamaan minun ja Okamin suhdetta, hän sanoi. – Ehkä sinulle riittää selitykseksi, että Mepetan lain mukaan meikäläiset on kivitettävä kuoliaaksi.

– Sama tuomio kuuluisi täällä myös Akelle ja minulle, Dotar sanoi. – Olette kuitenkin elossa. Olette siis onnistuneet salaamaan suhteenne.

Raite naurahti.

– Ei se ole pysynyt salassa, hän sanoi. – Kuolemantuomio julistettiin kolme vuotta sitten, mutta minun osaltani täytäntöönpanoa on siirretty, koska olen Vormalle hyvin tärkeä. Osaan paremmin kuin kukaan muu hänen alaisistaan yhdistellä kerättyjä tietoja ja laatia niiden pohjalta ennusteita tulevasta kehityksestä ja ehdotuksia vaihtoehtoisista toimintamalleista. Ja nyt näyttää siltä, että luonnollinen kuolema ehtii minun osaltani Vorman tuomion edelle.

Raite vaikeni hetkeksi. Dotar lakkasi hieromasta jalkoja, joiden sinertävä väri oli alkanut palautua normaaliksi. Hän peitti ne tuolinselustalta löytämällään villahuivilla. Vaikka huoneessa oli lämmin, Raite vaikutti viluiselta.

– Okamilla on myös kuolemantuomio, Raite sanoi. – Vorma arveli kuitenkin aivan oikein, että masennun täysin ja lakkaan työskentelemästä, jos Okam surmataan. Niinpä hänet lähetettiin Jaminaan tehtävänään kärjistää Veilin hulluus äärimmilleen, että maa ajautuisi sekasortoon, ja Mepetan sotilaat voisivat miehittää sen. Kun kävikin niin, että Teuka nousi valtaan, Vorma tyytyi toistaiseksi lopputulokseen. Vorma ei inhoa mitään niin syvästi kuin vastapuolen arvaamattomuutta. Hän haluaa kaiken toimivan täsmällisesti, jopa vihollisuuksienkin. Teuka, jonka periaatteet kaikessa outoudessaankin ovat johdonmukaisia, on Vorman mielestä Veiliä parempi vaihtoehto.

– Miten Okamin nyt käy? Dotar kysyi.

Raite hymähti.

– Hän saa elää minun kuolemaani asti, Raite sanoi. – Se on Vormalta melkoinen myönnytys ja palkka siitä, mitä olen Mepetan hyväksi tehnyt. Se on myös työni kannalta jo tärkeää, kun olen näin voimaton. Okam osaa kaiken minkä minäkin ja avustaa työssäni. Minun kuoltuani Okam surmataan. Olen yrittänyt saada hänet pakenemaan, mutta hän ei lähde. Hän haluaa olla luonani loppuun asti.

Okam tuli huoneeseen kädessään pieni pikari. Hän asetti sen hetkeksi lattialle leposohvan viereen ja tuki Raiten päätä korkeammalle. Sitten hän alkoi juottaa tälle pikarissa olevaa nestettä.

– Huomenna sinun ei pidä jatkaa vastaanottoa näin pitkään, isäntä, hän sanoi huolehtivasti.

Raite katsoi Okamia hymyillen.

– Huomenna jaksan kyllä taas, hän väitti. – Haluatko olla mukana, kun neuvottelen Dotarin kanssa?

– Onko minusta hyötyä? Okam tiedusteli.

– Ei oikeastaan, Raite arveli.

– Sitten menen tekemään valmiiksi laskelmat, joita tarvitset illalla, Okam sanoi. – Iltapäivällä haen sinut puutarhaan kävelemään.

Raite epäröi.

– En usko jaksavani, hän sanoi. – Minun on illalla pystyttävä istumaan Vorman seurassa.

– Hidas kävely ulkona on hyväksi, Okam vakuutti. – Se virkistää sinua, ja jaksat illan rasitukset paremmin.

– Taidat olla oikeassa, Raite sanoi. – Tehdään sitten niin.

Huoneessa oli vain yksi tuoli, joka näytti liian mahtailevalta vaatimattomassa asussa olevan vieraan käyttöön. Okamin mentyä Dotar istui paimentolaisen tapaan lattialle, kuten hän epävirallisissa tilanteissa mielellään teki. Se huvitti Raitea.

– Aina ennen tavatessani Metallin jumalan pappeja he ovat käyttäytyneet äärimmäisen arvokkaasti, hän huomautti.

– Osaan minäkin tarvittaessa esiintyä niin, Dotar sanoi. – Me paimentolaiset mukaudumme, Okamkin oli Mekerinä hyvin vakuuttava yläluokan edustaja. Mutta aina, kun se vain on mahdollista, palaamme mielellämme yksinkertaisiin tapoihin.

Raite ryhtyi selittämään Mepetan tilannetta ja Vorman suunnitelmia. Vorman toiminta oli järkiperäistä ja tavoitteena oli Mepetan kehittäminen vauraaksi, omavaraiseksi maaksi, jonka ei tarvitsisi sotia ja jossa ei olisi sisäisiä levottomuuksia. Tavoite oli kaunis ja kunnioitettava, Raite oli siitä Vorman kanssa samaa mieltä, ja Dotarkin myönsi sen oikeaksi.

– Vorman käsityksen mukaan Mepeta on laajennettava niin suureksi, etteivät edes kaksi nykyisin mahtavinta valtakuntaa, Vuorimaa ja Autiomaa, yhteisvoimin voi sille mitään, Raite selitti. – Jamina taas on kukistettava, ettei rajojen sisään jää häiriön tuottajaa. Minä olen yrittänyt saada Vorman ajattelemaan, että kolme suurinta valtakuntaa voisi sovussa jakaa koko tunnetun maailman etupiireihin ja johtaa sitä yhdessä, mutta hän ei usko siihen mahdollisuuteen.

– Ihmisluonnon tuntien se on epävarma yritys, Dotar totesi. – Vaikka yhteistyö sujuisikin aluksi, niin kovin helposti tulee epäluuloja, kilpailua ja vähitellen myös vihaa, ja yhteistyö särkyy. Ihminen on sellainen.

– Vormalla on ollut harmia myös teidän kaivoksissanne tehdyistä uudistuksista, Raite selitti. – Meillä kaivostyötä tekevät orjat ja kaivoksiin pakotetut köyhtyneet mepetalaiset, jotka muuten kerjäisivät. Kun tieto Autiomaan uudistuksista on levinnyt, meidän kaivoksissamme on jatkuvasti kapinoita, joissa vaaditaan kunnollisia palkkoja ja turvallisia työoloja tännekin. Sellaisiin täällä ei voi suostua.

– Tuon jälkimmäisen asian suhteen Vorma on helppo saada toisiin ajatuksiin, Dotar vakuutti.

Hän esitti paperilla samat laskelmat kuin vuosia sitten Akelle ja Sojille. Näiden tavoin Raitekin ymmärsi nopeasti, että kaivostyöläisten kunnolliset olot eivät tulleet kalliimmiksi kuin jatkuva uusien orjien hankkiminen sairastuneiden sijalle ja levottomien ja kapinoivien työläisten vartiointi.

– Esitän jo tänä iltana tuon laskelman Vormalle, Raite sanoi. – Hän toimii aina järkevästi eikä vastusta uudistuksia todettuaan ne edullisiksi. Mutta silti jää jäljelle se, että hän haluaa liittää Autiomaan Mepetaan, koska pelkää, että Autiomaa ja Vuorimaa muuten yhteistuumin voisivat uhata meitä.

– Siitä yrittäisin mielelläni puhua suoraan Vormalle itselleen, Dotar sanoi. – Voitko järjestää tapaamisen?

Raiten ilme muuttui huolestuneeksi.

– Minun on esiteltävä sinut omalla nimelläsi, Raite sanoi. – Muuten hän ei ota sinua vastaan. Hän kuuntelee sinua, mutta jos et saa häntä vakuuttuneeksi, hän kuunneltuaan surmauttaa sinut. Vihollisena olet vaarallinen, ja on järkevää raivata sellainen tieltään. Vorman ajattelussa ei ole sijaa tunteille.

– Jos hän on todella järkevä, saan hänet vakuuttuneeksi, Dotar sanoi.

– Järjestän tapaamisen, jos haluat sitä, Raite lupasi. – Mutta oletko ottanut huomioon, että Vorma ei ehkä tapa sinua, vaan vangitsee sinut ja kiristää Akea. Minun henkeäni uhkaamalla hän sai Okamin toimimaan Jaminassa määräystensä mukaan, ja Okamia uhkaamalla hän tätä nykyä tarvittaessa taivuttelee minua.

– Olen ottanut huomioon tuon mahdollisuuden, Dotar sanoi tyynesti. – Akea ei voi kiristää minun avullani, sillä hänen palvelijallaan Toimalla on määräys sellaisessa tapauksessa antaa Akelle minun viestini, että Malee ja lapset ovat vaarassa, jos Ake suostuu vaatimuksiin. Ake ei uhraa heitä minun takiani, enkä minäkään tekisi sitä edes hänen takiaan.

Raite katsoi keskustelukumppaniaan tutkivasti.

– Ymmärrän miehen kiintymyksen lapsiin, jotka hän voi kokea omikseen, vaikkei olisikaan siittänyt heitä, Raite totesi. – Sitä en ymmärrä, miksi kumpikaan teistä välittäisi naisesta, joka on Aken vaimo vain muodollisesti.

Dotar naurahti.

– Perheemme on erikoinen, hän myönsi. – Lapset ovat kuitenkin sen keskus. Akella ja minulla on ollut työmme ja monet kiireemme. Lasten onnellisuus ja sitä kautta myös suuri osa Aken ja minun elämän tärkeimmästä sisällöstä on Maleen luomaa.

Raite naurahti ja näytti hiukan haikealta.

– Minun elämässäni onni tarkoitti joskus työtä, jonka ajattelin koituvan kansan hyväksi, hän sanoi. – Sitten uskoni Vorman toimiin hiipui, mutta rakkaus Okamiin piti elämänhaluani yllä. Nyt Okam on ainoa, jonka takia enää yritän selviytyä päivästä toiseen.

Raite nousi omin voimin istumaan ja haparoi kenkiään lattialta.

– Minä nyöritän ne jalkaasi, Dotar sanoi.

Raite naurahti.

– Se ei sovi vapaan miehen arvolle, hän vastusti. – Kutsu orja.

Dotarkin nauroi ja hänen naurunsa oli välitön ja tuttavallinen.

– En tekisi tätä, jos käskisit, hän vakuutti nyörittäen samalla toista kenkää. – Mutta käskemättä tehtynä auttaminen ei alenna ketään.

– Voit sitten auttaa lisääkin ja taluttaa minut huoneeseeni lepäämään, Raite sanoi. – Väsymykseni takia joudun nukkumaan päiväunen vauvojen tavoin.

– Moni tekee sen terveenä ja hyväkuntoisenakin, Dotar sanoi. – Kuumimpaan aikaan keskikesällä se on välttämätöntä, ja tiedän monia, jotka jatkavat tapaa myös talvisin.

Sotilaat kumarsivat ovella, ja odotushuonetta järjestelevä orja tervehti isäntäänsä. Raite liikkui hitaasti ja joutui aina välillä pysähtymään, kun jalat kävivät voimattomiksi. Matka käytävää pitkin kesti siksi kauan. Viimein Raite seisahtui ovelle, jonka orja oli kiirehtinyt avaamaan.

– Seuralaiseni auttaa minut vuoteeseen, voit mennä, Raite sanoi orjalle. – Okam tulee hakemaan minut iltapäivällä puutarhaan, joten en tarvitse sinua ennen iltaa. Okam auttaa minua valmistautumaan kuninkaan tapaamiseen.

– Mutta ruokasi, isäntä, orja huomautti. – Okam on antanut keittiölle ohjeet, ja hän sanoi, että minun on huolehdittava siitä että syöt.

Raite hymyili.

– Meidän on siis molempien toteltava Okamia, hän sanoi. – Kun olen hetken levännyt saat tuoda ruoan, yritän syödä. Älä silti kantele Okamille, jos en jaksa kaikkea.

Raiten huone oli suurehko ja valoisa. Se oli kalustettu yksinkertaisesti ja silti hyvin kalliisti. Raite asettui vuoteelleen. Dotar riisui häneltä kengät ja levitti jaloille peitteen.

– Lähetän sinulle sanan siitä, milloin saat tavata Vorman, Raite sanoi. – Uskon tapaamisen järjestyvän jo huomiseksi, sillä olet ollut hänen vaarallisimpia vihollisiaan. Jos mahdollista olen paikalla itsekin ja yritän kaikin tavoin auttaa sinua. Mutta myös minulla on pyyntö sinulle.

– Luulen tietäväni sen, Dotar sanoi.

Raite huokasi.

– Varmaan tiedätkin, hän myönsi. – Ei ihminen tässä vaiheessa enää kaipaa tai toivo juuri mitään. Ainoa mitä suren, on ero Okamista, ja ainoa mitä toivon, on ettei hänen tarvitsisi kuolla, kun minä kuolen. Mutta Vorma ei kuuntele pyyntöjäni.

– Teen minkä voin, Dotar sanoi. – Esitän Vormalle oman ehdotukseni, ja sitten voimme vain luottaa Kooraan. Hänen tahtonsa tapahtuu.

Raite hymyili väsynyttä pientä hymyä.

– Mietitkö sinäkin Kooraa? hän kysyi. – Näin kuoleman edessä minäkin olen ajatellut häntä. Meetan kanssa on tullut joskus pohdituksi vakavia, ja hän vakuuttaa kuoleman olevan paluuta Kooran syliin, kuin syntymän peilikuva. Se tuntuu lohdulliselta ajatukselta, kun on kohta lähdössä.

– On täysi syy uskoa niin, Dotar sanoi. – Vaikka yritämmekin siirtää sekä omaa että rakkaittemme lähtöhetkeä mahdollisimman kauas, niin kaikkien päämäärä on sama. Ei se voi olla mitään pahaa, koska Koora on hyvä.

Hän jätti Raiten ja palasi keittiön kautta pihalle. Kenna tuli vastaan kantaen polttopuita.

– Jaka, Okam ilmoitti, että saat valita paremman majoituksen, jos haluat, poika sanoi iloisesti.

– Varastohuone on tarpeeksi hyvä, Dotar vakuutti. – Viihdyn siellä.

Hän vietti päivän kuljeskellen ympäri kaupunkia, katsellen ja kuunnellen ihmisiä. Kerjäläisten puuttuminen ei enää tuntunut kovin hyvältä asialta, kun tiesi, että heidät oli kerätty ja viety orjatyöhön kaivoksiin. Torilla näki, että moni joutui laskemaan varansa tarkkaan ja ostamaan vain aivan välttämättömimmän. Ihmiset käyttäytyivät rauhallisesti, mutta sotilaiden runsaus oli melkoinen ja he puuttuivat valppaasti pieniinkin häiriöihin. Mepetan hyvinvointi alkoi vaikuttaa yhtä teennäiseltä kuin ulkoa opitut juhlamenot, joiden merkitys oli päässyt unohtumaan, ja tuon näennäisen kulissinkin ylläpitäminen vaati ilmeisesti kovia otteita.

Vorma yrittää luoda hyvinvointia pitämällä kurissa pahaa, me aioimme Aken kanssa Autiomaassa vedota ihmisessä olevaan hyvään, Dotar ajatteli. Vasta pitkän ajan kuluttua näkee, kumpi järjestelmä toimii, tai toimiiko kumpikaan.

Kun Dotar illalla palasi asunnolleen tuli Okam kohta käymään. Hänellä oli mukanaan viiniruukku ja astia, jossa oli juustoa ja taateleita. Hän istui varaston lattialle.

– Istu vuoteelle, Dotar sanoi hymyillen. – Niin on viihtyisämpää.

Okam naurahti siirtyessään.

– Kun vielä asuin teltassa, vain ystävälle tarjottiin talja tai peite istuimeksi, hän huomautti.

– Olemme kai ystävät, Dotar sanoi.

– En vieläkään ole varma siitä, Okam sanoi ojentaen viiniruukkua. – Kasvosi muistuttavat koko ajan minua siitä, mitä olen aiheuttanut sinulle.

Dotar tarttui ruukkuun ja joi.

– Minä taas en näe kasvojani kovin usein, hän sanoi. – Luulen kai yhä olevani kaunis, sillä hämmästyn, kun huomaan ihmisten ilmeissä inhoa ja lapsissa pelkoa, kun hymyilen heille. En syytä sinua näistä jäljistä, kun nyt tiedän, miksi jouduit olemaan Jaminassa ja yllyttämään Veiliä.

Okam joi hänkin ruukusta.

– Vorma ottaa huomenna vastaan sinut ja Raiten, hän sanoi. – Raite kai pyysi, että yrittäisit pelastaa minut?

– Niin hän pyysi, Dotar myönsi.

– Älä näe sitä vaivaa, Okam sanoi. – Jaminasta halusin palata tänne, koska Raite tarvitsee apuani ja tukeani. Mutta Raiten kuoltua en välitä mistään. Vihaan kaikkia muita ihmisiä. Olen kasvanut vihaamaan tietäessäni kaiken aikaa, että kuka vain ympärilläni on valmis tuomitsemaan minut kivitettäväksi pelkästään siksi, että olen antanut Raitelle sen, mitä hän halusi. Moni olisi valmis surmaamaan jopa Raiten kaltaisen hyvän ihmisen vain siksi, ettei hän rakasta samalla tavalla kuin enemmistö. Vihani takia pystyin tekemään Veilistä niin kammottavan kuin suinkin, ja vihani takia pystyin sylkemään sinua kasvoille ja lähettämään sinut kidutettavaksi. En halua elää Raiten mentyä, silloin minulla ei ole enää muuta kuin viha.

– Se mitä tunnet ja tunsit on epätoivoa, Dotar sanoi. – Epätoivoinen ihminen myös vihaa herkästi. Kuitenkin Kenna vakuuttaa, että koko Raiten talous arvostaa sinua.

– Olet oikeassa, viha on epätoivoa, Okam myönsi. – Jaksan olla ystävällinen muille, kun olen täällä, Raiten luona. Hänen kuoltuaan on vain epätoivo, ja on turha elää.

Dotar otti itselleen palan juustoa ja ojensi Okamille viiniruukkua.

– Ihmisen voimakkain halu ja siihen liittyvä suuri nautinto herättää myös häpeän tunteita, Dotar sanoi. – Omat halunsa jokainen yleensä oppii hyväksymään, mutta paheksuu niitä, joita hänellä itsellään ei ole.

Okam pudisti päätään.

– Ei haluja tarvitse tuomita, vaikka olisi itse niistä vapaa, hän sanoi. – Et ole tainnut kiinnittää huomiota siihen, että ääneni on melko korkea ja leukani niin sileä, että partani täytyisi aina olla vasta-ajeltu. Minä olen suojassa pyyteiltä, joiden näen armottomasti heittelevän muita miehiä. En ole koskaan ymmärtänyt edes Raiten kaikkia toiveita, mutta olen ollut tyytyväinen nähdessäni, että niihin suostuminen teki hänet onnelliseksi.

Dotar katsoi Okamin sileää ihoa ja tajusi nyt vasta äänen epätavallisen kirkkauden.

– Olisihan minun pitänyt muistaa, että idässä vastuullisiin tehtäviin kasvatettavat älykkäät orjapojat usein vapautetaan miehuuden mukanaan tuomista paineista leikkaamalla heidät, hän myönsi. – Mutta en tosiaan huomannut ajatella sitä sinun kohdallasi. Useimmista tulee tuon leikkauksen seurauksena nöyriä ja sopuisia.

Okam hymyili.

– Minulla taisi olla ylpeyttä ja itsepäisyyttä muuallakin kuin kiveksissä, hän sanoi.

Dotar laski kätensä Okamin kädelle.

– Tarvitset luonteesi voimaa nyt, kun olet menettämässä rakkaasi, hän sanoi. – Älä anna surun voittaa itseäsi.

Okam naurahti vaisusti.

– Puhut kuin Raite. Seuraavaksi sanot, että minun on jaksettava elää hänen takiaan, koska hän toivoo sitä. Niin Raite itse perustelee yrittäessään saada minut pakenemaan.

– Oletko miettinyt, voisiko tuo perustelu olla pätevä? Dotar kysyi. – Voisitko elämällä ja toimimalla toteuttaa jotain, mikä Raitelta jää kesken?

– Olihan meillä unelmia, Okam sanoi. – Aluksi ne tuntuivat toteutuvan sillä tavoin, että avustimme Vormaa. Vorma tekee kuitenkin virheen pohjatessaan kaiken järkeen ja enemmistön etuun. Enemmistö on laskennallinen käsite, johon kukaan ei tunne kuuluvansa. Pelkän järjen varassa tehdyt päätökset on toteutettava pakolla, sillä kansa ei ohjaudu järkeilyn vaan tunteidensa mukaan. Suora ja leveä katu on hyvä asia, mutta talonsa purkamaan joutunut vihaa Vormaa. Kuvaannollisessa mielessä kaikki joutuvat purkamaan jotain itselleen rakasta Vorman uudistusten tieltä, eikä lopulta kukaan tunne saaneensa oikeutta.

Dotar ja Okam upposivat pohtimaan politiikkaa, ja myöhään illalla he olivat siirtyneet maailmanlaajuisiin suunnitelmiin, jotka tuntuivat ratkeavan sitä helpommin mitä vähemmän viiniä oli jäljellä.

Raiten vaununajaja oli tuonut isäntänsä ja Dotarin aivan Mepetan kuninkaanlinnan pääoven eteen. Orjat nostivat Raiten portaiden yläpäähän, josta Dotar talutti hänet eteenpäin. Raite käveli arvokkaana ja suoraselkäisenä hopeanharmaassa silkkisessä asussaan, jossa oli runsas helmikirjonta. Dotar oli pitänyt yllään kauppaedustajan vaatimattoman puvun, ja se näytti hiukan kummastuttavan vartiosotilaita. Raite nojasi raskaasti Dotarin käsivarteen ja he pysähtyivät aina kun Raiten jalat hetkeksi lakkasivat toimimasta.

Sotilas avasi oven Vorman työhuoneeseen. Raite joutui taas pysähtymään, ja odottaessaan Dotar katseli näkymää. Huone oli kuin kirjasto tai virasto, yksinkertaisesti kalustettu ja täynnä hyllyjä kääröineen. Pöydät ja niiden luona olevat tuolit kielivät, että täällä myös laadittiin kirjakääröjä. Lyhyet viestit saattoi kirjoittaa seisaallaan pulpetin luona, mutta pitkiä laatiessaan useimmat halusivat istua.

Dotar auttoi Raiten tuoliin, ja vasta sitten sotilas lähti noutamaan Vormaa.

– Kuningas osaa olla hyvin hienotunteinen, Raite sanoi istuuduttuaan. – Hän ei halua katsella vaivalloista kulkuani, vaan antaa minun asettua valmiiksi ennen kuin tulee itse.

– Voihan se olla hienotunteista, Dotar sanoi. – Minä taas olisin vastassa auttamassa.

Raite naurahti.

– Vorma ei tuhlaa aikaansa töihin, jotka kuka tahansa osaa, hän sanoi. – Sairaan ja voimattoman taluttaminen ei edellytä erityistä lahjakkuutta. Jos et olisi ollut apunani, joku sotilaista olisi taluttanut.

Vorma tuli huoneeseen hiljaisin askelin ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Hän käski sotilaiden sulkea oven ja asettui istumaan Dotaria ja Raitea vastapäätä. Hän oli tukeva, pyöreäkasvoinen mies, ja hänen hiuksensa ja ihonsa olivat vaaleammat kuin yleensä mepetalaisten. Raite oli opastanut Dotaria, että Vorma ei halunnut mitään kohteliaisuuksia eikä vaatinut muodollisuutta, mutta odotti tinkimätöntä asiallisuutta.

– On hyvä, että vielä jaksoit tulla, Raite, Vorma sanoi. – Palveluksessasi oleva parantaja kertoo tilasi huononevan nopeasti.

– Niin on asia, Raite sanoi. – Ilmeisesti aikani on hyvin vähissä. Öisin herään tunteeseen, että olen tukehtumaisillani. Loppuni tulee ilmeisesti siten, että jonain yönä lähiaikoina en enää herääkään.

– Olen tietoinen asiasta, Vorma sanoi aavistuksen verran torjuvasti, kuin huomauttaen, että neuvonantaja puhui liikaa itsestään. – Haluaisin sinun laativan vielä ainakin satamasta Itämaan rajalle johtavan uuden tien kustannusarvion. Dotar, on hämmästyttävää, että sinä tulet luokseni. En olisi kuvitellut, että mies, jonka mielelläni olisin hankkinut kuulusteltavaksi ja luultavasti sitten surmattavaksi, pyytäisi päästä tapaamaan minua.

Dotar hymyili.

– Toivon voivani esittää syyt, minkä takia Kraton klaanipäällikköä perheineen ei kannata surmata, hän sanoi. – Sinulle voi olla eduksi jättää jopa minutkin henkiin.

– Olen suostunut kuuntelemaan sinua, koska tiedän älykkyytesi ja monet saavutuksesi ajalta, jolloin toimit Metallin jumalan ylipappina, Vorma sanoi. – Myös Raiten esittämä laskelma kaivosolojen parantamisesta, joka hänen mukaansa on sinun laatimasi, oli vakuuttava. Aion tutkia mahdollisuutta toteuttaa harkittuja uudistuksia, joten Autiomaan alistaminen ja meidän järjestelmämme toteuttaminen siellä ei enää ehkä ole välttämätöntä kaivosten kapinoiden takia. Se on kuitenkin välttämätöntä Mepetan turvallisuuden kannalta. Olen luvannut vain kuunnella sinua. En ole luvannut, että olisit turvassa täällä tai että saisit poistua vapaasti.

– Olen ymmärtänyt, Dotar sanoi kuivasti. – Voinko esittää asiani?

– Puhu, Vorma sanoi.

– Haluat saada valtaasi Jaminan, ettei maallasi olisi sisäistä vihollista ja Autiomaan, että Mepeta olisi muita valtioita mahtavampi, eikä joutuisi pelkäämään kenenkään hyökkäystä, Dotar sanoi. – Oletko laskenut, onko sinulla riittävästi sotavoimia pitämään kurissa alistettuja alueita?

– Se on ongelma, Vorma myönsi. – Jaminan Isäjumalaansa uskova hurmahenkinen kuningas ja häntä rakastava kansa tulevat olemaan ikävää vahdittavaa. Kratossa Koudan armeija muuttuu rosvoavaksi sissijoukoksi, Litossa Tardoa tukevat toimivat luultavasti samoin. Timnan Marmi linnoittautuu valloittamattomaan Aramiin ja Uuran Soji liittänee armeijansa Koudan joukkoihin.

Dotar nyökkäsi.

– Tietosi ovat erinomaiset, hän myönsi. – Lisäksi Vuorimaan Kareta lähettää mahdollisimman paljon miehiä veljensä Aken avuksi ja Sirpin Moiri tukee epäilemättä myös Autiomaata.

Vorma mietti.

– Tuota en ole tullut ajatelleeksi, hän myönsi. – Se voi kuitenkin toteutua. Ja silloin Elila tietysti pyrkii saamaan Iisipin takaisin ja liittyy sotaan Mepetaa vastaan.

– Huomaat siis, että Autiomaan valtaaminen ei kannata? Dotar kysyi.

Vorma mietti asiaa yhtä tyynenä kuin olisi pohtinut päivän ruokalistaa.

– Minun on tehtävä tarkempia laskelmia ja tutkittava paremmin Vuorimaasta ja Sirpistä lähetetyt vakoiluraportit, mutta voit todella olla oikeassa, hän myönsi. – Tuskin osaat kuitenkaan esittää minulle toista suunnitelmaa, joka estäisi Akea ja Karetaa yhdistetyin voimin nousemasta Mepetaa mahtavammaksi.

– Tottakai osaan, Dotar sanoi. – Mutta aloitetaan miettimällä, mitä etua olisi rauhasta Jaminan kanssa.

– Edut olisivat suuret, Vorma myönsi. – Jamina on rikas, mutta heillä on runsaasti vain kultaa, jota heidän kaivoksensa tuottavat. Lähes kaiken muun he ostavat muualta: viljan, öljyn, viinin ja villan, jopa kuparin ja osan hopeaa. Rauhan oloissa voisimme myydä tuon kaiken heille. Mutta eihän Jaminan kanssa voi tehdä rauhaa. Kuka sen pysyvyyden takaisi?

– Isäjumala, Dotar sanoi.

Vorma rypisti kulmiaan epäillen pilaa.

– Tiedät Teukan uskon Isäjumalaan, Dotar sanoi. – Isäjumala ei hyväksy väärää valaa. Jos Teuka vannoo, ettei aloita sotaa, hän pitää lupauksensa. Teuka on nuori, rauha on taattu pitkäksi aikaa.

Vorma katsoi Raitea.

– Onko heidän uskossaan tuollainen käsitys valasta? hän kysyi.

– On, Raite sanoi.

– Mikset ole kertonut sitä minulle? Vorma moitti. – Mehän voimme tehdä Teukan kanssa rauhan, jos asia on noin. Saamme kauppaedut ja he eivät ole uhkana meille.

Raite katsoi kuningastaan melkein ivallisesti.

– Ehkä olen ajatellut, että me olemme uhka heille, hän huomautti. – Kuka takaa, että me pidämme lupauksemme?

Vorma huokasi.

– Jos en tarvitsisi sinua keskustelukumppaniksi ja arvioimaan tekemiäni päätelmiä, sinut tulisi mestauttaa maanpetoksesta, hän sanoi. – Ei sinun kuulu välittää Jaminan eduista, vaan Mepetan.

– Minulla on jo yksi sinulta saatu kuolemantuomio ja lisäksi toinen elämän itsensä antama, joka toteutunee pian, Raite huomautti. – Sinun on aivan turha puhua minulle mestauksesta. Autan sinua, koska tiedän sinun vilpittömästi yrittävän toimia kansasi hyväksi. Mutta muutkin kansat koostuvat ihmisistä, joilla on oikeus hyvään elämään.

– Mepetan kuningas saa ajatella vain omiaan, Vorma väitti.

– Jatketaan siltä pohjalta, Dotar sanoi. – Mitä etua olisi rauhasta Autiomaan kanssa?

– Paljonkin etua, Vorma sanoi. – Autiomaa on taas vaurastumassa, kauppa elpyisi. Saisimme myydyksi sinne Itämaasta tuomiamme kankaita sitä enemmän, mitä vauraampi maa olisi. Mutta ydinkysymys on, kuka takaisi silloin Mepetan turvallisuuden. Taasko joku jumalista?

– Sana jumala on poistettu siitä yhteydestä, Dotar sanoi. – Rauhan takaisi Metalli.

Vorma ei nyt rypistänyt kulmiaan, vaan vaipui syviin mietteisiin. Dotar totesi tyytyväisenä, että Mepetan hallitsija aivan ilmeisesti todella oli älykäs mies, joka pystyi punnitsemaan mielessään eri vaihtoehtoja.

– Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat, Vorma sanoi. – Selitä enemmän, mutta kerro ensin valtuutesi. Vieläkö pystyt vaikuttamaan Metallin temppelin asioihin?

– Minulla on enää ole virallista asemaa, mutta nykyinen pääjohtaja kunnioittaa ja arvostaa minua, Dotar sanoi. – Hän tulee noudattamaan ehdotustani.

– Kumma kyllä uskon vakuutustasi, Vorma sanoi. – Onko sinulla hänen kanssaan se kuvottava suhde, johon sinulla on taipumus?

Dotar hymyili.

– Minulla ei liene oikeutta pyytää hienotunteisuutta, hän sanoi. – Vastaan siis, että minulla ei ole hänen kanssaan suhdetta, joka sinua kuvottaa. Voinko esittää suunnitelmani?

– Puhu, Vorma sanoi.

– Metallin temppelillä on valtava omaisuus, Dotar sanoi. – Sillä on sivutemppeleitä useissa maissa, kuten tiedät, mutta vain Kraton temppeli on mahtava ja hallitsee muita. Siksi Metallin temppeli on tavallaan Autiomaan sylissä. Tilanne ei ole terve temppelin kannalta. Toiminta pitäisi hajottaa moniin maihin.

Vorma pohti hiljaisena ja Dotar odotti. Hän vilkaisi Raitea ja Raite nyökkäsi rohkaisevasti: Vorma tuntui ottavan ehdotuksen vakavasti.

– Tarjoatko siis itsenäistä, omavaraista Metallin temppeliä Mepetalle? Vorma kysyi.

– Tarjoan, Dotar sanoi. – Sellainen olisi perustettava myös kemerien Tartaan. Vuorimaa ei ole tarpeeksi vakavarainen. Kemerien hallitsijan kanssa on jo käyty alustavia neuvotteluja.

– Raite, sinun on tehtävä laskelmat, Vorma sanoi. – Metallin temppeli haluaa veroina osan kaivosten tuotoista. Toisaalta saisimme sieltä korkoa sijoittamallemme metallille paljon turvallisemmin kuin antamalla itse lainoja ulkomaalaisille, joiden takaisinmaksukykyyn ei koskaan voi luottaa. Laske vaihtoehdot eri koroilla. Saat varmasti Dotarilta hänen ehdotuksensa.

Dotar nyökkäsi.

– Ryhdynkö heti laskemaan? Raite kysyi.

– Tee se, Vorma sanoi.

Dotar siirsi yhden pienemmistä pöydistä kirjoitusvälineineen Raiten ulottuville ja sanoi tälle puoliääneen muutamia lukuja.

– Puhukaamme me sillä aikaa henkilövalinnoista, Vorma sanoi. – Metallin temppeli turvaisi kolmeen päätemppeliin jakautuneena maailmanrauhan, koska sen etu vaatii sitä. Pikkusotia se voisi sallia, mutta vain rajoillaan ja rajojen ulkopuolella, saadakseen myyntiä myös aseille. Mepetan ei tarvitse vallata Autiomaata, jos ehdotuksesi toteutuu. Haluatko itse tulla Mepetaan perustettavan Metallin temppelin pääjohtajaksi, Dotar?

– En, monestakaan syystä, Dotar sanoi irvistäen vääntyneellä suullaan yrittäessään hymyillä. – Yksi niistä on, etten halua tulla kivitetyksi kuvottavan taipumukseni takia.

Vorma naurahti ja näytti hetken aidosti huvittuneelta. Raite naurahti hänkin kesken työnsä syventyen sitten taas laskemaan.

– Itse asiassa minua kiinnostaisi tietää, miksi Mepetassa on rikos, jos mies makaa miehen kanssa, vaikka kumpikin olisi sitä vapaaehtoisesti halunnut, Dotar sanoi.

– Siihen on järkevät perusteet, Vorma väitti. – Tapa on luonnonvastainen ja se tulee karsia kansasta, joka opetetaan elämään terveellisesti: syömään kunnollista ruokaa, luopumaan juopottelusta ja paheista.

– Mutta jos kunnollinen ruoka on papuja, niin ettehän te kivitä kuoliaaksi niitä, jotka eivät pysty syömään papuja, Dotar huomautti.

– Ei halua rivoihin nautintoihin voi verrata syömiseen, Vorma sanoi. – Ruoka on välttämätöntä, ja jos tavallinen ruoka ei jollekin sovi, syököön erikoisuuksia.

– Tietyn ikäisellä miehellä sekä halu että kaipuu löytää rakastettu on aika pakottava, Dotar väitti. – Jos siinä suhteessa tavallinen ruoka ei käy, on hyvin vaikea luopua kokonaan tunteiden vaatimasta ravinnosta.

Vorma rypisti otsaansa.

– En ole tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta, hän sanoi. – Ymmärrän kyllä Raiten tuntien, ettei häntä ohjaa irstaus, hän on aina ollut harvinaisen vakaa ja vastuuntuntoinen. Hänen kohdallaan varmaan on kysymys sisäisestä pakosta. Ehkä pitäisi luopua kuolemantuomiosta niiden osalta, joilla nuo inhottavat teot johtuvat tavallaan kuin sairaudesta.

Vorma näytti hetken melkein hämmentyneeltä, mutta pudisti sitten päätään.

– Ei, hän sanoi huokaisten. – Kaikki miesten kanssa makaavat miehet on tuomittava kuolemaan. Teko on luonnoton ja kammottava, sellaista ei voi hyväksyä. Arvostan sinua, Raite, mutta se mitä olet tehnyt Okamin kanssa on yhtä vastenmielistä kuin etenevän sairauden pöhöttämä ruumiisi. Sairaudellesi et voinut mitään, mutta Okamiin olisit voinut olla koskematta.

Raite ei enää nostanut päätään vaan jatkoi laskutoimitusta. Vorma katsoi Dotaria.

– Harhauduimme aiheesta, hän sanoi kuin ihmetellen, että niin saattoi käydä. – Jos sinä et ole tulossa Mepetaan pääjohtajaksi niin ketä ehdotat?

– Seiriä, joka nykyisin on arvossa toinen Kratossa olevassa temppelissä, Dotar sanoi. – Hänet erotetaan joka tapauksessa sieltä, koska hän on juonitellut kanssasi minua ja Akea vastaan.

Vorma näytti kiinnostuneelta.

– Se on siis selvinnyt sinulle, hän sanoi. – Seiri tosiaan on liitossa kanssani. Mistä tiesit sen?

– En tiennyt sitä, mutta kerroit sen itse juuri nyt, Dotar sanoi. – Arvelin, että sinulla on apua papiston keskuudessa, ja epäilin Seiriä. Halusin varmistaa asian.

– Näppärä teko, Vorma myönsi. – Olet maineesi veroinen. Mutta tiedät kai Seirin vihaavan sinua?

– Sen olen aina tiennyt, Dotar sanoi. – Hän on kuitenkin kyvykäs, joten annoin hänen nousta arvossa kolmanneksi. Olisi vain pitänyt ymmärtää, että hänen luonteisensa ihminen ei kestä olla arvossa toinen, vaan pyrkii ensimmäiseksi. Nykyinen pääjohtaja ei ole tarpeeksi kovaluontoinen pitämään kurissa Seirin kaltaista alaista. Sen sijaan on pelkästään hyvä asia, etteivät Mepetan, Tartan ja Kraton pääjohtajat tule liian hyvin toimeen keskenään. Yhteiset edut pitävät heidät kyllä yhteistyökykyisinä.

Seiri oli nuori, lahjakas mies, yhtä kyvykäs kuin Dotar itse oli ollut aikoinaan ja myös yhtä häikäilemätön. Hän ihastuisi, kun hänelle tarjoutuisi tilaisuus luoda itsenäinen ura Mepetassa. Oli tietysti harmillista, että hän oli tavoitellut etenemistä urallaan Vorman kanssa juonittelemalla, mutta se ei tehnyt häntä sopimattomaksi toimeensa. Täysin kunnollisen oli mahdoton palvella tehokkaasti Metallia, joten pappien hairahduksista ei kannattanut närkästyä. Uudessa asemassaan Mepetassa Seiri saisi tilaisuutensa kasvaa ja kehittyä, oppia ihmisyyttä ja vastuuta.

– Hyväksyn valintasi, Vorma sanoi.

Raite oli saanut laskelmat valmiiksi ja he tutkivat niitä pitkään. Vorma kaipasi vielä tarkistuksia ja he laskivat yhdessä. Viimein Vorma alkoi hymyillä leveästi.

– Asia on käytännössä sovittu, hän sanoi. – Jaminan kanssa tehdään rauha ja Autiomaahan emme yritä tunkeutua. Sinä, Dotar, järjestät siis Metallin temppelin yhden kolmanneksen Mepetaan, ja haluat tietenkin jotain vastalahjaksi.

– Haluan kaksi asiaa, Dotar sanoi. – Ensimmäinen on, että Okam saa Raiten kuoltua matkustaa Kratoon, jossa hän ottaa tänne siirtyvän Seirin paikan ja tehtävät.

– Odotin jotain tuollaista, Vorma myönsi. – Okam saa matkustaa, mutta hän ei saa koskaan palata Mepetaan. Täällä hänen kuolemantuomionsa pysyy voimassa. Mikä on toinen pyyntösi?

– Se lienee aiheeton, Dotar sanoi hymyillen. – Selväähän on, ettei Aken ja tämän perheen surmaamisesta anneta käskyä.

Vorma muuttui äkkiä totiseksi. Hän meni ovelle.

– Hae lähetti ja käske hänen tarkistaa, mitä postia tänään on lähtenyt, hän määräsi.

Hän tuli takaisin ja istuutui.

– Huomasin sinun viivyttävän tahallaan tuota käskyä, hän sanoi Raitelle. – Pidät minua tunteettomana, mutta pitkäaikainen yhteistyö kanssasi on ollut kitkatonta ja suren lähestyvää kuolemaasi. Siksi en halunnut moittia sinua tottelemattomuudesta, vaan laadin itse ohjeen Kraton klaanipäällikön ja hänen perheensä surmaamisesta.

Lähetti tuli ja kumarsi huoneessa oleville yhteisesti ja sitten vielä kuninkaalle erikseen.

– Onko kirje Metallin temppelin arvossa toiselle lähtenyt Kratoon? Vorma kysyi.

– Se on jo matkalla, kuningas, lähetti sanoi reippaasti. – Sain tänään toimitetuksi kirjeen laivaan, joka juuri oli lähdössä. Katselin kuinka alus purjehti myötätuulessa ulos satamasta.

Dotar oli noussut seisomaan. Hän jäykistyi paikalleen ja tuntui tuijottavan kauas näkemättä mitään. Raite ponnistautui tuolistaan ja tuli hitain askelin Dotarin luo laskien kätensä tämän olkapäälle. Vormakin näytti melkein myötätuntoiselta. Hän otti kirjoitusvälineet ja alkoi kirjoittaa peruutusmääräystä. Saatuaan sen valmiiksi hän ojensi sen lähetille.

– Tämän on lähdettävä nopeinta mahdollista tietä, hän sanoi. – Voit maksaa reilusti ylimääräistä laivalle, joka lupaa purjehtia suoraan Kratoon.

Lähetin mentyä Vorma huokasi raskaasti.

– En ymmärrä luonnotonta rakkauttasi ja kummallista tapaa, jolla Kraton klaanipäällikkö on muodostanut perheensä, hän sanoi. – Mutta toivon silti, että et menetä heitä.

Vorma poistui sen kummemmin hyvästelemättä, hän tuntui olevan hämillään osoittamastaan myötätunnosta. Dotar auttoi Raiten ulos ja vaunuihin. Raite oli hyvin väsynyt, eikä Dotar halunnut vaivata häntä omilla huolillaan. Okam oli odottamassa Raiten asunnon leveillä pääportailla ja kiirehti isäntäänsä vastaan. Tämän huono kunto sai hänet huolestumaan ja kutsumaan nopeasti apuväkeä. Dotar kiirehti varastorakennuksessa olevaan huoneeseensa.

Varhain aamulla Dotar heräsi pihalla vallitsevaan epätavalliseen hyörinään. Saman tien hänen huoneensa ovi tempaistiin auki ja Kenna syöksyi sisään. Pojan kasvot olivat itkettyneet.

– On tapahtunut kauhea asia, Jaka, Kenna sanoi. – Rakastettu isäntämme on yön aikana kuollut. Okam pyytää sinua tulemaan.

Dotar pukeutui nopeasti ja seurasi Kennaa suurten aulatilojen halki ja odotushuoneen ohi, jossa istui Raiten puheille pyrkiviä tietämättä vielä tämän kuolemasta. Erma näytti olevan joukossa. Kenna kulki edellä kohti talon isännän makuuhuonetta ja avasi sitten vaieten Dotarille oven jääden itse käytävälle.

Okam oli vainajan vuoteen vieressä. Hän katsoi Dotaria silmissään tyyni, hiljainen suru.

– Olen jo pessyt hänet ja pukenut hänet kuolinvaatteisiin, Okam sanoi. – Olin hänen luonaan illalla, mutta lähdin pois, kun hän nukahti. Hän halusi viime aikoina minun viettävän yöt omassa huoneessani, koska tiesi minun täällä valvovan hänen tuskaisuutensa takia. Hänen oveaan vartioinut orja huomasi aamuyöllä hänen hengittävän poikkeuksellisen vaikeasti ja haki minut. Lähetin hakemaan parantajaa, mutta Raite kuoli jo ennen tämän tuloa.

Dotar kosketti vainajan kättä, joka oli kauniisti asetettu rinnalle.

– Hän oli hyvä mies, Dotar sanoi. – Ehtikö hän kertoa sinulle, mitä hän sinulta toivoo?

– Hän kertoi sen illalla, Okam sanoi hiljaisella äänellä ja pyyhkäisi kädenselällä silmiinsä nousseet kyyneleet. – Teen kaiken niin kuin hän käski. Tulen kanssasi Kratoon ja otan vastaan Metallin temppelin arvossa toisen tehtävät. Työskentelen niiden asioiden puolesta, joita isäntäkin halusi edistää.

– Kerää sitten se, mikä on henkilökohtaista omaisuuttasi, Dotar sanoi. – Vorman käsky on, että sinun on purjehdittava pois ensimmäisellä laivalla välttääksesi tuomiosi.

Okam katsoi vainajaa.

– Olen valmis lähtemään, hän sanoi. – Mitään henkilökohtaista omaisuutta minulla ei ole, eikä ollut enää Raitellakaan. Kuolemantuomion julistamisesta asti kaikki täällä on kuulunut Vormalle.

He tulivat käytävälle ja kuulivat Erman kiihtyneen äänen kyselevän, mikä vastaanoton alkamista viivytti. Okamin huomatessaan Erma jätti rauhaan sotilaan, jota oli kovistellut, ja tuli orjan luo.

– Mikä oikein on vikana? hän kysyi. – Vorma lähetti illalla sanan, ettei minua tarvita enää Mepetassa. Se oli selvä lähtökäsky, mutta eihän minulla ole paikkaa, minne mennä.

– En voi auttaa, Okam sanoi. – Mepetasta joudut joka tapauksessa poistumaan. Vorma ei enää tarvitse sinua.

– Kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen! Erma puuskahti. – Hänen pitäisi tuntea edes hiukan kiitollisuutta!

Okam hymähti.

– Kiitollisuus ei ole järkevää eikä kannattavaa, hän sanoi. – Jos sinulla ei ole muita perusteluja esitettävänä Vormalle, sinun kannattaa pakata tavarasi ja lähteä tiedustelemaan laivaa.

Erma näytti väsyneeltä ja epätoivoiselta.

– Minulla ei ole paikkaa, minne mennä, hän toisti.

– Tule takaisin Kratoon, Dotar sanoi. – Uskon, että menneet voidaan sopia.

Erma rypisti kulmiaan tuntiessaan äänen.

– Dotar, kuinka ihmeessä, hän sopersi. – Kasvosi, mitä on tapahtunut?

– Puhutaan siitä toiste, Dotar sanoi. – Minä ja Okam lähdemme ensimmäisellä laivalla. Tilanne selviää sinulle ennen pitkää. Jos haluat palata Kratoon, tule perässä.

Dotar ja Okam keräsivät varastohuoneesta Dotarin vähät tavarat nahkasäkkiin. Kun he tulivat portille, sitä vartioiva orja pysäytti heidät, ja eräs Raiten käytössä olleista sotilaista lähestyi nopein askelin. Hän katsoi Okamia huolestuneena.

– Onko sinulla paikkaa, minne paeta? sotilas kysyi.

– Saan poistua maasta, Okam sanoi.

– Kaikki jumalat olkoot suojanasi, Okam, sotilas sanoi. – Neuvottelimme keskenämme, ja olisimme tarvittaessa järjestäneet pakomatkasi paimentolaisalueelle, mutta parempi näin.

Torilla Dotar kaivoi laukustaan yhden Veilin lahjoittamista koruista ja vaihtoi sillä koristellun vyön ja kirjotun viitan, joihin pukeutuminen teki Okamista vapaan miehen näköisen. Loput korun arvosta hän vaihtoi kahteen helminauhaan ja yhteen rintasolkeen mielessään Aken ja Maleen lapset. Jäljellä olevilla Veilin koruilla maksettaisiin matka Kratoon.

Satamassa oli laiva, jonka määränpää oli ollut Iisip, mutta kapteeni kertoi vaihtaneensa suunnitelmaa Vorman lähetin kiireellisenä toimittaman kirjeen takia. Kirje oli menossa Metallin temppeliin. Kapteeni otti mielellään kaksi matkalaista ja vielä enemmän hän ihastui, kun juuri ennen lähtöä laiturille ilmestyi rikkaalta vaikuttava mies seurueineen kyselemään Kratoon lähtevää laivaa. Mies oli Erma, joka halusi kuitenkin vielä neuvotella Dotarin kanssa ennen matkapäätöstään.

– Vorma sanoi suoraan, että minulla ei ole mitään tulevaisuutta Mepetassa, Erma sanoi huolestuneena. – Olen valmis suuriin myönnytyksiin, jos Ake antaa minulle armahduksen, mutta aivan tomussa en halua ryömiä.

Dotar hymyili hiukan ja tajusi arven kiristyessä, että hymy meni taas irvistykseksi. Erma tuntui huolestuvan ilmeestä, jonka julmuus kuitenkin oli tahatonta.

– Ei Ake ole tavannut pakottaa ketään ryömimään, Dotar huomautti.

– Olen kuullut huhuja, että hän on armahtanut ne, jotka eivät paenneet, Erma myönsi. – Ehkä minun on uskallettava palata ja vedota häneen. Melkein kaikki mitä omistan jäi Kratoon. Jos saan siitä takaisin edes pienen osan, olen paremmassa asemassa kuin pakolaisena vieraassa maassa.

Kun laiva oli soutajien voimin päässyt satamasta ja nosti purjeet, Dotar lähti etsimään Okamia. Hän löysi tämän heille varatusta yhteisestä makuusuojasta. Okam itki.

– Ystävä, Dotar sanoi hiljaa. – Raite on mennyt Kooran luo. Menemme kaikki sinne joskus, tapaat hänet vielä.

– Tiedän sen, Okam sanoi. – Vaikka minulle Koora onkin Isäjumala, koska lapsuudenkodissani häntä nimitettiin niin. En sure Raiten takia, hän oli hyvin sairas ja väsynyt tuskiinsa, ja nyt hänen on hyvä olla. Suren vain omaa yksinäisyyttäni, kun hän on poissa. Anna minun itkeä, Dotar. Kun laiva tulee Kratoon, olen itkenyt kaipuuni tyhjiin ja otan vastaan uudet velvollisuuteni.

Dotar meni kannelle ja katsoi loittonevaa rantaa. Vorman lähettämällä surmakäskyllä oli vuorokauden etumatka, mutta arvossa toinen ei varmaan ryhtyisi toteuttamaan sitä aivan heti. Dotar yritti ajatella ostamiaan koruja, Enettan ja Aminan iloisia ilmeitä, kun hän antaisi lahjansa, Maleeta prinssivauva sylissään ja Akea harmaissa silmissään hillitty tervetulohymy. Sitten hän ei voinut estää mietteitään kiertymästä toiseen mahdollisuuteen: jos edessä olisikin vain surua.

Malee ompeli Aminan kesämekkoon kukkakoristeita. Kevätpäivä oli lämmin ja hän istui palatsin puutarhassa suuren sykomoripuun varjossa. Enetta ja Amina leikkivät vesialtaan luona uitellen puupalikkaa veneenä ja prinssivauva, jolle oli annettu virallisesti nimi Jaano, makaili maahan levitetyllä taljalla ja tutki lelujaan. Vaikka pienokaisella nyt oli nimi, kaikki puhuivat silti yhä prinssivauvasta, mutta pian heidän pitäisi luopua siitä tavasta. Tänään oli perheeseen tulossa uusi poika, vain muutaman viikon ikäinen, ja isompi prinssivauva joutuisi luovuttamaan leikillisen arvonimensä pienemmälleen.

Malee mietti, että Kouda oli mennyt kummallisen vakavaksi uudesta vauvasta puhuttaessa. Jokin vaara ilmeisesti uhkasi koko perhettä. Kouda oli kiristänyt turvatoimia, sotilaita oli klaanipäällikön perheen ympärillä jatkuvasti. Nyt vartiovuorossa olevat olivat asettuneet mukavasti istuskelemaan ja tyttöjen leikkiä katselemaan. Enetta vei välillä puupalikan yhdelle sotilaista ja selitti, että siihen oli saatava oikean veneen malli. Mies veisti tottelevaisesti tikarillaan, kunnes prinsessa ilmoitti, että muoto kelpasi.

Malee ihmetteli, mihin kiristyneitä turvatoimia oikein tarvittiin. Kraton jälleenrakennus oli edistynyt hyvin, lyhyen kapinan aikana vaurioituneet talot oli korjattu ja katovuosien aikana köyhtyneet ihmiset olivat avustustoimin päässeet uuden elämän alkuun. Maksuttomat koulut ja sairashuoneet olivat aloittaneet toimintansa ja kansan toiveikkuus ja tyytyväisyys purkautui iloisiin suosionosoituksiin ja tervehdyksiin aina kun klaanipäällikkö tai Malee liikkui Kraton kaduilla. Myös Kouda sotilaineen oli alkanut voittaa takaisin kansan luottamusta.

Hymyilevä palvelija ilmestyi puutarhaan kertomaan, että klaanipäällikkö oli palannut uusi prinssi mukanaan. Hetken kuluttua Ake tuli pihalle pieni käärö sylissään. Kouda käveli vieressä. Sotilaat nousivat mukavista asennoistaan kuin luvattomasta laiskottelusta yllätetyt. Kouda kehotti heitä rentoutumaan: valppaana olo ei edellyttänyt epämukavia muodollisuuksia.

Pikkutytöt kohottivat riemukkaan kiljunnan ja ryntäsivät Akea vastaan.

– Näytä, näytä, Amina huusi.

Ake kyykistyi, että tytöt voisivat katsoa vauvaa.

– Voi miten pieni se on, Enetta sanoi.

Malee nousi, laski ompelutyön syrjään ja tuli myös katsomaan. Vauva nukkui. Se oli vaalea, ehkä vuorimaalaisen merimiehen muistona jollekin autiomaalaiselle tytölle syntynyt. Hiukset olivat hiekanväriset, nenä oli kapea ja suu tiukka mutru. Vauva oli löydetty hylättynä Äitijumalan patsaan juurelta eteläisessä kaupunginosassa ja löytäjä oli toimittanut sen turvattomien hoitokotiin. Ake oli ensin vastustellut, kun Malee oli ehdottanut pojan hakemista palatsiin. Hän oli arvellut, että Malee väsyisi liikaa, olihan Jaanokin vielä kovin pieni ja heräili öisin. Mutta Maleen mielestä pikkulapset piti sijoittaa perheisiin, eikä tälle pojalle ollut löytynyt muuta sijoituspaikkaa.

Amina kutitti vauvaa leuasta ja se avasi silmänsä. Ne olivat mietteliään harmaat. Kouda vilkaisi Akea vähän härnäävästi.

– Täytyy myöntää, että lapsi todella on isänsä näköinen, hän sanoi.

Maleekin huomasi huvittavan yhdennäköisyyden Aken ja vauvan välillä.

– Jos en tietäisi paremmin, voisin kuvitella vaikka mitä, hän kiusoitteli. – Mutta nyt minun pitäisi viedä uusi prinssi sisään, näin pienen ei ole hyvä oleskella ulkona eikä varsinkaan auringossa. Mitä teemme, kuka jää muiden lasten luo?

– Minulla on hetki aikaa, jos haluatte molemmat tutustua uuteen poikaanne, Kouda vakuutti. – Mutta jos tänne jäävä prinssi alkaa itkeä, en osaa toimia.

Hän vilkaisi sotilaita.

– Kuka teistä taitaa vauvanhoidon? hän kysyi.

– Minä, ylipäällikkö, yksi miehistä sanoi. – Vaimoni on Sirpistä ja hän antaa aviomiehenkin hoitaa lasta.

– Hyvä on, olet vastuussa vanhemman prinssin hyvinvoinnista,

Kouda sanoi.

Maleen makuuhuoneessa oli valmiina varusteet uudelle vauvalle. Sinne oli tuotu myös kylpyvesi. Ake kylvetti pienokaisen ja katseli huolissaan pojan laihuutta ja pahaa ihottumaa vartalolla.

– Uskon hoitavani lapsen kuntoon puolessa kuukaudessa, Malee lohdutti. – Eikö olekin hyvä, että päätimme ottaa hänet? En usko, että hän olisi kelvannut lapsettomiksi jääneille kratolaispariskunnille, koska hän ei ole autiomaalaisen näköinen.

– Sairaan ja heikon lapsen on hyvä päästä sinun hoitoosi, Ake sanoi. – Teet varmasti tämän kanssa samanlaisen ihmeen kuin teit loihtiessasi Kirrasta esiin sen, mitä hän nykyisin on.

Malee hymyili.

– Toivon pystyväni parempaan, hän vakuutti. – Kirrasta on kyllä tullut terve ja hyväkuntoinen, mutta tunne-elämältään hän ei ole kokonaan toipunut ja tuskin koskaan toipuukaan. Hän on elänyt liian vaikean ja turvattoman varhaislapsuuden.

Kirra kävi koulua Metallin temppelissä, joka oli kaupungin kouluista paras. Hän oli osoittautunut nopeaksi oppimaan, mutta hän ei viihtynyt muiden lasten seurassa. Opettajana toimiva pappisveli kertoi, että aina kun oli vapaata tai tehtiin itsenäisesti harjoituksia, Kirra vetäytyi kirjastoon. Hän luki siellä kyyristyneenä ikkunaluukkujen taakse tai hyllyjen väliin kuin olisi halunnut piiloutua. Opettaja arveli sen johtuvan siitä, että Kirra oli koulun ainoa tyttö. Kirra eristäytyi kuitenkin palatsissakin. Hän oli kohtelias kaikille, mutta etäinen.

Malee voiteli varovasti pienokaisen ihottumaa ja kääri vauvan sitten väljään, sileään kankaaseen.

– Haen imettäjän tänne, hän sanoi. – Imetys on sellainen asia, johon en äitinä pysty.

– Siinä olemme tasoissa, Ake sanoi. – Onneksi et ole kaikissa lastenhoitoasioissa ylivoimainen.

Ake jäi keinuttamaan kehtoa, jossa pieni harmaasilmäinen poika makasi ihmettelevän näköisenä. Malee palasi kohta imettäjä mukanaan. Nainen katsoi vauvaa ja yritti puhjeta ihasteluihin, mutta selvästi huomasi, että lapsi oli hänen mielestään mitätön ja ruma. Ake mietti olleensa itsekin varmaan sellainen; äitiään hän ei muistanut, mutta Meeta oli ollut reilu hentorakenteiselle, hitaasti kasvavalle ja aralle pojalleen, eikä ollut koskaan tehnyt ikäviä vertailuja kasvattiveljeen, Karetaan, joka oli ollut komea, voimakas ja rohkea. Sellaisen isän hoivissa oli ollut helppo kasvaa.

Ake yritti nyt soveltaa Meetan periaatteita Kirran kasvattamiseen. Hän pyrki hyväksymään sulkeutuneen, vetäytyvän ja tunteettomalta vaikuttavan tytön sellaisenaan. Tänä aamuna hän oli nähnyt Kirran katsovan tarkkaan Tulisydäntä. Ake oli pitänyt sitä kaulallaan sen jälkeen, kun Tardo oli tuonut korun takaisin Dotarilta. Hän oli siirtänyt riipuksen tytön kaulaan ajatellen, että tarinan mukaan Tulisydän antoi rohkeutta. Koru oli oikeastaan aivan liian arvokas lapsen käyttöön, mutta hänestä tuntui, että juuri Kirra tarvitsi uskallusta voidakseen edes hiukan luottaa ihmisiin.

– Minun mielestäni vauva on ihastuttava, Malee sanoi imettäjälle. – Ole huolellinen hänen kanssaan ja vaihtaessasi vaippaa varo hänen arkaa ihoaan ja voitele hänet hyvin.

Ake ja Malee jättivät imettäjän lapsen seuraan ja tulivat käytävälle. Malee katsoi miestään ja huokasi.

– Kunpa voisimme elää tavalliseen tapaan, ilman sotilaita ja huolta turvallisuudesta, hän sanoi. – Näithän, että imettäjä ei pitänyt pienokaisesta. Sellainen ei ole hyväksi lapselle. Mutta noin pientä ei vielä voi pitää ulkona, eikä tyttöjä ja Jaanoa malttaisi tuoda kauniilla ilmalla sisään. En millään uskalla jättää lapsia silmistäni, koska Kouda on niin huolissaan.

– Minäkin olen melkein sairas levottomuudesta, Ake myönsi. – Koudalla on jokin syy toimiinsa, vaikka hän väittääkin ainoastaan noudattavansa tarpeellista varovaisuutta. En ole painostanut häntä kertomaan totuutta; hän kyllä kertoisi sen, jos meille olisi hyötyä sen tietämisestä. On paras vain yrittää toimia kuin kaikki olisi hyvin.

– Toivottavasti vaara pian on ohi, Malee sanoi. – Sotilaat vartioivat jopa meidän ruokaamme, ostoksista valmistukseen ja tarjoamiseen asti. Tuollainen uhka tuntuu painostavalta. Heräilen yöllä yhtenään katsomaan lapsia. Kohta pelkään varjoanikin. Tänään jopa meitä vartioivat sotilaat ovat tuntuneet minusta epäilyttäviltä. Miksi he ovat Majerin joukkoa eivätkä Koudan tuttuja miehiä?

– Kouda sotilaineen on lähdössä tarkastuskäynnille Temenavuorille, Ake sanoi. – Siellä on havaittu jotain outoa liikehdintää. Älä ole levoton, Majer on Koudan luotetuin alipäällikkö.

He tulivat takaisin puutarhaan, jossa Kouda oli joutunut Enettan ja Aminan ratsuksi ja konttasi vesialtaan ympäri tytöt selässään. Jaano oli vauvanhoitotaitoiseksi ilmoittautuneen sotilaan sylissä ja tutki tämän rintapanssaria.

– Enetta ja Amina, hyppikää alas, Kouda sanoi. – Nyt teidän kamelinne lähtee muihin töihin.

Tytöt esittivät turhaan vastalauseitaan, Kouda oli kiireinen. Myös Ake oli lähdössä, sillä hän aikoi käydä Metallin temppelissä, joka hoiti toimeksiantona Kraton kauppoja. Ake oli antanut käskyn hankkia hopeaa ja myydä varastoissa olevaa kuparia.

Kouda ja Ake tulivat yhdessä puutarhasta palatsin isolle pihalle, jonka poikki palvelijat kiirehtivät askareissaan. Koudan sotilaat odottivat jo päällikköään pihalle järjestäytyneinä. Palatsin alueelle jäisivät vain Majerin joukot, sillä muut asuivat kasarmeissaan.

– Jos olet lähdössä kaupungille, ota sotilaspari portilta mukaasi, Kouda muistutti Akea. – Siellä on kaksi Majerin miestä odottamassa, jos sattuisit tarvitsemaan.

– Menen vain Metallin temppelille, Ake sanoi. – Ovatko sotilaat sellaisella matkalla tarpeen? Kukaan ei voi käydä kimppuuni kansan seassa liikkuessani tulematta itse heti surmatuksi, ja Metallin temppelissä olen luonnollisesti turvassa.

– Puhut totta, ehkä liioittelen, Kouda myönsi. – Alan nähdä vaaroja kaikkialla. Pian kai kuvittelen köydenpätkätkin käärmeiksi.

Kouda meni sotilasryhmän luo ja Ake lähestyi pääporttia. Kaksi miestä tuli heti häntä vastaan.

– Olemme käytössäsi, klaanipäällikkö, toinen heistä sanoi.

– En tarvitse teitä, Ake ilmoitti.

Sotilaat vilkaisivat toisiaan.

– Mutta klaanipäällikkö, toinen sanoi nyt vuorostaan. – Majer on määrännyt...

Ake viittasi kärsimättömästi kädellään.

– Et kai aseta Majerin ohjeita minun ohjeitteni edelle? hän kysyi.

– En, klaanipäällikkö, sotilas sanoi.

Ake käski avata portin ja meni kadulle. Oli jo melkein keskipäivä ja tungos ei enää ollut pahimmillaan, mutta väkeä liikkui silti paljon. Klaanipäällikölle annettiin kohteliaasti tietä, häntä tervehdittiin ja hänelle toivotettiin kaikkea mahdollista hyvää. Ake pysähtyi aina välillä vaihtamaan muutaman sanan jonkun kanssa, mutta useimmat osasivat olla hienotunteisia eivätkä viivyttäneet häntä. Sellaiselle, joka ei osannut, ilmaantui kohta ojentajia ja opastajia väkijoukosta, ja Ake sai kulkea rauhassa.

Matka Metallin temppelille ei ollut pitkä, ja Ake mietti, että olisi ollut typerää ottaa henkivartijat turvallista ja lyhyttä kävelyä varten. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan pääkatua, jota pitkin hän juuri oli tullut. Hän pohti sen ahtautta ja mietti, voisiko kauppakojut määrätä siirtymään muualle. Mutta sitten hän hymähti ajatukselle. Kratolainen rakasti asioimista keskustan tungoksessa, kyllä pääkatu piti säilyttää ennallaan. Se ei ollut vain liikenneväylä, se oli myös kohtauspaikka.

Tuttu hahmo vilahti hetken tungoksessa, se oli Aken henkilökohtainen palvelija, Toima. Siirtäessään hajamielisesti katsettaan Ake näki sotilaat, joita hän oli kieltänyt tulemasta mukaan. He kulkivat kauempana, kuin olisivat seuranneet häntä luvattomasti ja salaa. Ensin Ake epäili erehtyneensä, mutta sitten hän näki sotilaat toistamiseen. He olivat vastoin käskyä jättäneet paikkansa portilla ja tulleet perässä.

Ake mietti lievästi harmissaan, että sotilaat tottelivat sittenkin päällikköään enemmän kuin klaanipäällikköä. Hän päätti huomauttaa asiasta Majerille, tämä saisi neuvoa miehiä käyttäytymään asiallisemmin. Hän ei ollut varsinaisesti ärtynyt, osoittihan sotilaiden käytös toisaalta halua suojella häntä ja hoitaa tehtävänsä eräässä mielessä liiankin hyvin.

Hän tuli Metallin temppelin portille ja kolkutti. Äkkiä hänen viereensä ilmestyi Toima.

– Tulen mukaasi, klaanipäällikkö, palvelija sanoi siihen sävyyn, kuin olisi ollut se joka käski.

Ake huokasi.

– Kukahan minua yleensä tottelee? hän tiedusteli katsoen Toimaa moittivasti.

– Klaanipäällikkö, anteeksi, mutta minun täytyy, Toima sanoi.

Portinvartija avasi, kumarteli syvään ja kutsui kumistimella vastaanottajan. Portin luona oli yllättävän runsaasti temppelin sotilaita, he eivät tavanneet oleskella siinä. Ake aikoi odotellessaan sanoa jotain Toimalle, mutta vilkaistessaan sivulleen hän näki tämän kävelevän pihan yli temppeliä kohti huolettoman näköisenä, kuin Ake olisi käskenyt hänen mennä jonnekin odottelemaan. Portinvartija näytti käsittävän asian niin eikä kummastunut ollenkaan.

Vastaanottaja tuli hetken kuluttua ja kumarteli jo tullessaan. Ake ihmetteli, miten hän pystyi tekemään sen kävelyrytmin lainkaan häiriintymättä. Tulija oli Arti, arvossa melko alhainen pappi, jota ei tavattu käyttää näin tärkeissä tehtävissä.

– Valitettavasti pääjohtaja ei heti ehdi ottaa vastaan, hän sanoi. – Pyydän klaanipäällikköä ystävällisesti tulemaan perässäni, järjestän virvokkeita odotusajaksi.

Vastaanotto oli hiukan kummallinen ja vielä kummallisemmalta Akesta tuntui, kun hän sattui vilkaisemaan taakseen. Vartija oli taas avannut portin ja sisään tuli kaksi Akea seurannutta sotilasta. Temppelin porttia ei yleensä avattu sellaisille, joilla ei ollut tehtävää tai valtakirjaa. Ake ei kuitenkaan miettinyt asiaa sen kummemmin, vaan seurasi vastaanottajaansa. Tämä kulki omituisen pitkälle työhuoneiden ohi ja avasi viimein hyvin painavan oven käytävän perällä. Hän viittasi Akea käymään sisään.

Ake alkoi epäröidä. Hän muisti äkkiä, minne edessä oleva ovi johti.

– Palaan pihalle odottamaan, hän ilmoitti mahdollisimman tyynellä ja päättäväisellä äänellä.

– Et palaa, klaanipäällikkö, Arti sanoi, eikä hän ollut enää lainkaan kohtelias. Aken selkää vasten painui jotain terävää, jonka hän kääntymättä tiesi tikarin kärjeksi.

Joskus Aken tyyni luonne oli haitta, hänen oli vaikea tehdä nopeita päätöksiä, mutta tällaisessa tilanteessa oli vain etua siitä, että hän ei ryhtynyt harkitsemattomiin tekoihin. Hän jähmettyi liikkumattomaksi, mutta hänen aivonsa työskentelivät pohtien erilaisia mahdollisuuksia.

Hänen edessään oli kuolemanselli, Dotar oli joskus näyttänyt sen. Epätoivottu vieras tai muu henkilö, josta oli päätetty päästä eroon, ohjattiin sinne odottamaan kohtaloaan. Huuto ei kuulunut vahvistettujen seinien ja ovien läpi. Joskus entisinä aikoina vanki oli näännytetty nälkään, Dotar oli kertonut. Niin julmia ei enää tavattu olla, surmaajat lähetettiin uhrin luo, kun tämä ensin oli saatu ansaan.

Ake näki kuolemansellin lattialla pääjohtajan, joka oli sidottu, mutta yritti silti nousta pystyyn. Koska pääjohtaja oli tuolla, oli tarkoitus vaihtaa Kraton ylin valta sekä klaanissa että Metallin papistossa. Mutta koska pääjohtaja oli vielä hengissä, oli ennen hänen surmaamistaan haluttu varmistautua siitä, että myös Ake saataisiin pois päiviltä. Ja koska häntä ei ollut vangittu jo portilla, kapinaa vielä salailtiin sivullisilta. Siihen osallistui ehkä hyvinkin pieni joukko.

– Mene, ääni Aken takana käski.

– Neuvotellaan, Ake sanoi, eikä hänen äänensä vapissut. – Sinulle on luvattu etuja, mutta minä voin tarjota enemmän.

Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki Toiman lähestyvän käytävää pitkin varovaisin, äänettömin askelin. Hän alkoi puhua Artille teeskennellen hätäännystä, mutta hänen tarkoituksensa oli suunnata tämän huomio pois lähestyjästä. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä kauan, Toima oli hetkessä papin takana. Kuului käheä voihkaisu ja Artin kasvoille levisi kummastunut ilme, sitten hän kaatui vatsalleen lattialle. Ake ehti hädin tuskin väistyä alta pois. Valkoisen puvun selässä oli laajeneva veriläikkä, ja miehen vartalo kouristeli hetken ennen kuin jäi liikkumattomaksi. Toima sovitteli tikaria takaisin kannattimeensa.

– Nopeasti, klaanipäällikkö, Toima sanoi. – Vapauta pääjohtaja.

Toima tarttui kuolleeseen ja raahasi hänet ovesta sisään pieneen, umpinaiseen tilaan, johon tuli valoa vain avonaisesta ovesta. Pääjohtaja oli päässyt polvilleen. Ake ryhtyi avaamaan solmuja siteistä, joilla tämän ranteet oli köytetty, ja Toima tuli kohta vapauttamaan jalat. Pääjohtaja nousi ja hieroi ranteitaan.

– Ota itsellesi Artin tikari, Toima sanoi. – Tappajat tulevat kohta.

Pääjohtaja nyökkäsi ja tuntui ymmärtävän täysin Toiman tarkoituksen. Toima oli kääntänyt oven, josta he olivat tulleet, niin että se näytti olevan kiinni. Hän ja pääjohtaja asettuivat toisen, pihalle johtavan oven molemmin puolin.

– Seiso keskilattialla, klaanipäällikkö, niin että he näkevät kurkistusaukosta sinut, Toima sanoi. – Pidä käsiäsi selän takana niin kuin ne olisi sidottu.

Ake seisoi paikallaan ja hetken kuluttua pihaovi aukeni. Ne kaksi sotilasta, joita Ake oli luullut suojelijoikseen, tulivat sisään miekat käsissään. Mitään taistelua ei ehtinyt syntyä, Toima tarttui toiseen ja pääjohtaja toiseen, ja sotilaat ehtivät vain ähkäistä kivusta ja hämmästyksestä ennen lyyhistymistään lattialle.

Toima pyyhki veristä tikariaan surmatun sotilaan viittaan.

– Enempää en osaa tehdä, hän sanoi kuin olisi ilmoittanut, ettei Aken kaipaama vaate ollut tullut pesusta tai ettei tämän pyytämä ruoka vielä ollut valmiina. Hän katsoi isäntäänsä ja pääjohtajaa odottaen näiden ohjeita.

– Tuossa on surmattuna Arti, joka minut houkutteli tänne muka katsomaan, onko tarpeen korjauttaa seinien rappausta, pääjohtaja sanoi. – Kaksi häntä avustanutta tiedän, mutta hekään eivät ole päätekijöitä. En osaa edes arvailla, kuinka monia kapinassa on mukana ja kuka on suunnittelija. Sain kuitenkin sen käsityksen, että samaan aikaan toimitaan myös palatsissa.

– Lapset ja Malee, Ake sanoi kauhistuneena. – Minun on mentävä sinne.

– Koora suojelkoon heitä, klaanipäällikkö, me emme voi, pääjohtaja sanoi. – Saisimme välittömästi surmamme, kun näiden tapahtumien takana olevat henkilöt näkisivät meidät pihalla. Joku ryhmittymä yrittää kaapata vallan sekä temppelissä että klaanissa. Mukana on Kraton sotilaita. Kouda itse voi olla petturi.

– Ei, sitä en usko, Ake sanoi.

Pääjohtaja huokasi.

– Klaanipäällikkö, se mitä uskomme kertoo vain meistä itsestämme, hän sanoi. – Muut toimivat luontonsa mukaan siitä riippumatta, mitä heistä kuvittelemme.

– Minä tiedän vain sen, minkä Kirra ehti kertoa, Toima sanoi. – Hän oli istunut harjoitustehtävää tekemässä kirjastossa, ahtaassa syvennyksessä, jonne lähellä juttelevien miesten mieleenkään ei tullut kurkistaa. Hän kuuli, että pääjohtaja on vangittu kuolemanselliin, ja klaanipäällikkö houkuteltaisiin samaan paikkaan. Molemmat tapettaisiin sitten yhtä aikaa. Ikävä kyllä hän ei tiennyt keskustelijoiden nimiä. Hän lähti miesten mentyä heti juoksemaan kohti palatsia, kertoakseen meille, mitä oli kuullut. Sattumalta tapasimme pääkadulla ja hän selosti tietonsa minulle. Sitten näinkin sinut, klaanipäällikkö. Ehdin luoksesi vasta kun olit kolkuttanut portille, ja ajattelin, että hyvä niin: olihan meidän vapautettava pääjohtaja.

– Et siis saanut toimitetuksi varoitusta Maleelle, Ake sanoi.

– Klaanipäällikkö, Toima huomautti hiukan moittivasti. – Olosuhteisiin nähden tein voitavani. Minun oli välittömästi lähdettävä sinun perääsi. Kirra jatkoi matkaansa kohti palatsia. Sattuman oikusta olit aamulla antanut hänelle Tulisydämen, jonka luullaan olevan kaulallasi; sen puuttumista sinulta ei kai huomattu, kun pidät korua usein paitasi alla. Se piti viedä Majerille merkiksi siitä, että sinut on surmattu. Kirra osaa varmaan käyttää sitä auttaakseen perhettäsi, hän on toimintakykyinen tyttö.

– Hän on kuitenkin lapsi, Ake sanoi.

– Mentäisiinkö pois tästä epäviihtyisästä paikasta minun työhuoneeseeni? pääjohtaja ehdotti. – Emme ole siellä sen enempää turvassa kuin missään muuallakaan, mutta olo on sentään kotoisempi.

– Jos katsottaisiin sinun vakoiluraporttisi ja yrittäisin muistella omia tietojani, Ake ehdotti.

Pääjohtaja vilkaisi Akea. Hänen vakavilla kasvoillaan käväisi häivähdys huvittuneisuutta.

– Toisiimme tiedämme ainakin luottaa, klaanipäällikkö, hän sanoi. – Onhan sekin jotain.

Kirra seisoi neuvottomana keskellä Kraton pääkadun tungosta. Toima oli juossut Aken perään. Palatsin muiden lasten tavoin Kirrakin oli tottunut pitämään Toimaa lähes kaikkivoipana. Aken henkilökohtainen palvelija loihti heille muiden kieltämät herkut, otti heidät joskus mukaansa jännittäville retkille torille ja kauppakojuihin ja siivosi luvattomien leikkien jäljet ennen kuin Malee tai Ake ehti huomata niitä. Nyt kun Ake oli Toiman suojeluksessa, Kirra uskoi hänen selviävän edessä olevista vaaroista.

Vallankaappauksesta neuvottelevat papit olivat kuitenkin puhuneet myös Maleen ja lasten surmaamisesta. He olivat sanoneet, että se olisi näitä vartioivien sotilaiden tehtävä. Toima ei ollut ehtinyt neuvoa, miten Kirran tuli toimia, sillä hän oli joutunut kiireesti syöksymään Aken perään. Kirra pohti vaihtoehtoja sataman huvikortteleissa kasvaneen tytön tyyneydellä. Tappouhkaukset olivat siellä kuuluneet tavanomaiseen elämänmenoon ja oli niitä toteutettukin. Tällä kertaa Kirran huolta kuitenkin lisäsi kiintymys ihmisiin, joihin uhka kohdistui. Hän ei nimittänyt tunnettaan rakkaudeksi, hän vain toivoi hyvää perheelle, joka oli ollut hyvä hänelle.

Ei kannattanut mennä palatsiin Maleeta varoittamaan, mitäpä Malee olisi voinut tehdä. Sotilaat eivät olisi antaneet hänen ja lasten poistua. Kirra ei myöskään keksinyt ketään aikuista, jolta olisi pyytänyt apua. Kuka tahansa palvelusväestä saattoi olla klaanipäällikön vastustaja.

Kirra kulki raskaissa ajatuksissaan pääkadun tungoksen läpi ja pysähtyi palatsin muurin luona. Kiviseinään nojasi kookas mies, jonka kasvoissa oli rumat arvet, mutta säälittävintä oli, että molemmat kädet olivat poikki ranteista. Mies kerjäsi, toisessa tyngässä riippui pussi, jota hän ojensi ohikulkijoille. Kesken huolensakin Kirra tutki taskujaan. Malee tapasi antaa hänelle hiukan metallia, että hän voisi toteuttaa pieniä mielihalujaan ja tarvittaessa antaa jotain äidilleen. Taskusta löytyi palanen ja Kirra ojensi sitä miestä kohti.

– Älä anna minulle hopeaasi, tyttönen, mies sanoi hymyillen. – Olet saanut sen vanhemmiltasi ilahduttaaksesi itseäsi. Minulle annetaan päivän mittaan kyllä sen verran, että tulen toimeen.

Kirra aikoi jatkaa matkaansa, mutta viivytteli. Ei ollut ketään, ei ketään, jolta voisi pyytää apua tai neuvoa. Hänen huolensa paisui melkein sietämättömäksi. Oli kiire tehdä jotain, sillä Majerin sotilaiden oli ehkä määrä toimia piankin.

Kerjäläinen katsoi tyttöä myötätuntoisesti.

– Suretko jotain, lapsi? hän kysyi.

Kyyneleet tulvahtivat Kirran silmiin. Mies viittasi kohti muurissa olevaa syvennystä, jossa oli penkki.

– Istutaan tuonne, hän sanoi. – Kerro minulle, mitä itket.

Kerjäläinen meni penkille ja Kirra tuli hänen viereensä. Hän huomasi, että mies ei arpisista kasvoistaan huolimatta ollut vanha, ja hänen silmänsä olivat kauniit ja ystävälliset. Ne tarkastelivat myötätuntoisina lasta, ja sitten niihin ilmestyi kummastus, kun mies huomasi tytön kaulalla olevan korun.

– Sinulla on Tulisydän, lapsi, hän sanoi. – Dotarhan lähetti sen klaanipäällikölle.

Kirran itku loppui. Jos tämä ystävällinen mies tunsi Aken ja Dotarin, hänelle saattoi kertoa kaiken. Kirra alkoi helpottuneena purkaa huoltaan. Kerjäläinen kuunteli vakavana.

– On toimittava heti, mies sanoi sitten. – Vain yksi ihminen kykenee pysäyttämään Majerin, sen verran olen jo oppinut Kraton asioista ihmisiä kuunnellessani. Onneksi tuo mies on käymässä kaupungissa. Hae hänet palatsiin niin nopeasti kuin pystyt.

Hän antoi Kirralle ohjeet siitä, kenet hänen piti etsiä ja mistä.

– Kysele ihmisiltä, jos hän ei ole majapaikassaan, mies sanoi. – Anna minulle Tulisydän.

Kirra riisui epäröimättä kalliin korun yltään. Mies kumartui ja tyttö pujotti sen hänen kaulaansa. Kultainen ketju ja kaunis rubiini sopivat huonosti likaiseen asuun.

Kerjäläinen pääsi palatsiin vaivattomasti näyttämällä riipusta ja hänet ohjattiin auliisti hallitsijaparin yksityisasunnon ovelle, vaikka tulijan rähjäinen ulkoasu tuntuikin kummastuttavan sotilaita. Kerjäläistä opastava mies avasi oven suureen oleskeluhuoneeseen, tervehti siellä olevien sotilaiden esimiestä ja esitteli tulijan Majerin lähettinä. Kerjäläinen käveli arvokkain askelin ryhmän johtajan eteen. Jos hänellä ei olisi ollut käsien paikalla vain tynkiä, hänen likaiset vaatteensa olisivat vaikuttaneet valeasulta. Ne eivät lähemmin tarkastellen olleet kuluneita eivätkä edes huonolaatuisia, vain ryvettyneitä.

– Ohjeet ovat muuttuneet, kerjäläinen sanoi. – Odotatte, kunnes Majer itse tulee.

– Et ole se henkilö, jonka piti tuoda viesti, vaikka sinulla on sovittu tunnus, ryhmänjohtaja sanoi. – Onko jotain mennyt vikaan?

– Ei ole sinun asiasi tietää, vaan totella, kerjäläinen vastasi tylysti.

Malee vilkaisi miehiä, tunsi korun ja hätkähti. Hän oli jo pitkään ollut huolissaan. Sotilaat olivat oudon jännittyneitä ja korostetun ilmeettömiä. Lastenhoitajakaan ei ollut se palvelija, joka tavallisesti huolehti hoitotehtävistä. Jostain syystä tämä ei ollut tullut ja keittiöltä oli yksi tyttö kiirehtinyt ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi tilalle. Malee katui nyt, että oli hyväksynyt tarjouksen; tyttö tuntui vilkuilevan sotilaita kummallisesti. Tunnelma huoneessa oli painostava, vain Enettan ja Aminan iloiset huudahdukset ja nauru olivat entisenlaiset.

Malee piti perheen uutta vauvaa sylissään. Se kitisi hiljaa, mutta tyyntyi pikku keinuttelusta. Imettäjä oli juuri syöttänyt vauvan ja Malee oli lähettänyt hänet lepäämään, sillä syöttöjä tarvittaisiin yölläkin. Malee myös tunsi, ettei pienokainen ollut juuri saanut osakseen turvallisuutta tähän mennessä, eikä imettäjä hellinyt sitä tarpeeksi. Malee oli päättänyt itse pitää vauvaa sylissään ja vieressään aina kun se suinkin oli mahdollista.

Jaano kaipasi selvästi päiväuniaan, mutta Maleeta pelotti päästää hänet pois näkyvistään lastenhoitajan huostaan. Yhtä pahalta tuntui ajatus antaa tytöt tämän vastuulle ja mennä Jaanoa nukuttamaan. Mitä levottomammaksi Malee tuli, sitä enemmän hän halusi pitää kaikki lapset ympärillään koko ajan. Nyt hän kauhistui nähdessään Tulisydämen vieraan miehen hallussa.

Mies ei lähtenyt pois, vaan tuli ja tervehti klaanipäällikön puolisoa kohteliaasti kumartaen. Kun Malee näki miehen vammautuneet kädet hän hätkähti ja unohti hetkeksi omat huolensa.

– Jos tarvitset jotain, kerro, Malee sanoi. – Järjestän sinulle mielelläni ruokaa, vaatetta ja apua, jos niin haluat.

Kerjäläinen hymyili ja hänen silmissään oli lämmin ilme.

– Klaanipäällikön puoliso, elämme poikkeusoloissa, hän sanoi itäisellä kielellä. – Nyt ei ole aikaa vieraanvaraisuudelle.

Hän huomasi käyttäneensä sanaa, joka tarkoitti lähinnä parempiosaisten toisilleen tarjoamaa kestitystä, ja hän korjasi sen hymähtäen: – Tarkoitan luonnollisesti armeliaisuutta, klaanipäällikön puoliso.

Sotilaat valpastuivat, kun eivät ymmärtäneet mitä puhuttiin, mutta eivät kieltäneetkään, olihan kerjäläisellä ollut sovittu merkki mukanaan.

– En ymmärrä, mitä on tekeillä, mutta olen peloissani, Malee sanoi, itäisellä kielellä hänkin. – Kerro minulle, mitä oikein tapahtuu.

– En halua kertoa, koska nyt voimme vain odottaa, kerjäläinen sanoi. – Olen lähettänyt hakemaan ainoan mahdollisen auttajan. Älä pelkää, klaanipäällikön puoliso, Kooran tahto tapahtuu.

Oli outoa, että itäistä kieltä ilmeisesti äidinkielenään puhuva kerjäläinen mainitsi nimenomaan Kooran. Malee kuitenkin rauhoittui. Hänestä tuntui, ettei kukaan pahoissa aikeissa liikkuva olisi vedonnut Kooraan, vaan vaikkapa Autiomaassa suositumpaan ja virallissakin asemassa olevaan Äitijumalaan.

Hetken kuluttua oveen koputettiin. Yksi paikalla olevista sotilaista avasi sen, ja sisään tuli hoikka, kalpeakasvoinen nainen. Kun nainen laski huivin päästään, paljastuivat runsaat punaiset hiukset.

– Vaapu, Malee huudahti ja meni vauva sylissään tulijaa vastaan. Sitten hän katsoi kerjäläistä, joka oli puhunut auttajasta.

– Ei hän minua tarkoittanut, Vaapu selvensi kuultuaan kummankin ajatukset. – Minä ja Lykoo olemme käymässä Kratossa, ja Kirra tuli majapaikkaamme. Hän ajatteli niin huolestuttavia, että päätin tulla tänne.

Vaapu otti vauvan Maleelta.

– Kuulen ajatuksistasi, että Jaano on väsynyt, hän sanoi. – Siltä lapsen omatkin ajatukset vaikuttavat.

– Minä vien Jaanon nukkumaan, lapsenhoitajatyttö ehdotti.

Vaapu kääntyi häneen päin.

– Sinä lähdet pois, etkä tule takaisin, Vaapu sanoi. – Klaanipäällikön puoliso ei enää tarvitse sinua.

Vaapu ei tavannut komennella. Hänellä täytyi olla erityiset syynsä toimia noin.

– Mene, Malee sanoi lastenhoitajalle. – Äläkä tule takaisin.

Sotilaat näyttivät kiusaantuneilta. Tyttö vilkaisi heitä, mutta kun kukaan ei puuttunut asiaan, hän lähti äkäisesti niskojaan nakellen. Vaapu tarkasteli sotilaita.

– Sinä, jonka vaimo on Sirpistä, hän sanoi sitten. – Osaat huolehtia lapsesta, ja kuulen hyvät ajatuksesi samoin kuin Jaanon ajatukset, poika pitää sinusta. Vie poika nukkumaan.

Sotilas tuli ottamaan syliinsä Jaanon, joka ojensi luottavaisesti kätensä jo tutuksi tulleelle miehelle.

– Voit laulaa unilaulun, joka tuli mieleesi, Vaapu sanoi. – Se on kaunis.

Vauva oli nukahtanut Maleen syliin. Vaapu katsoi sitä ja hymyili levollista hymyä. Enetta ja Amina leikkivät nukeilla. Malee ajatteli, että jos huoneessa ei olisi majaillut kokonainen sotilasryhmä, olisi ollut hyvin kotoista.

– Vie pikkuinenkin nukkumaan kehtoon, Jaanoa hoitava sotilas katsoo myös häntä, Vaapu ehdotti.

Malee epäröi vain hetken ja totteli sitten. Hän ymmärsi, että nyt oli toimittava juuri niin kuin Vaapu käski.

Malee tuli huoneeseen, jossa nuori sotilas lauloi Jaanolle. Mies katsoi ovelle säikähtyneen näköisenä, mutta tyyntyi nähdessään kuka tulija oli. Malee laski vauvan kehtoon ja työnsi kehdon heilumaan. Sotilas näytti anteeksipyytävältä ja onnettomalta.

– Klaanipäällikön puoliso, jouduin mukaan koska kuulun joukkoon, joka käskettiin tänne, hän selitti. – En uskaltanut sanoa vastaan. En ole sankari.

– Kerro, mitä on tekeillä, Malee pyysi.

Sotilas epäröi.

– Onko teille annettu tehtäväksi surmatyö? Malee kysyi. – Ketkä ovat vaarassa? Minäkö vain, vai myös lapset?

– Te kaikki, sotilas sanoi melkein kuiskaten. – Lastenhoitajalla on myrkkyä vauvojen varalta. Muut pitäisi sotilaiden surmata. Mutta minä en enää ole mukana. Sain rohkeutta, kun Koora lähetti tänne aran. Vaimoni on Sirpistä, tiedän Kooran toimivan arkojen kautta.

– Koora auttaa meitä, Malee vakuutti. – Salpaa ovi minun mentyäni. Pidä prinssivauvat turvassa täällä.

– Teen sen, sotilas sanoi.

Malee palasi takaisin käytävälle ja kuuli oven salvan työntyvän sisäpuolella paikalleen. Hän tuli sotilaiden ohi takaisin oleskeluhuoneeseen. Vaapu istui odottamassa levollisen näköisenä. Hän oli asettunut aivan kerjäläisen viereen. Malee veti omankin tuolinsa heidän lähelleen. Sotilaat liikehtivät levottomina. Yksi oli käynyt punaiseksi kasvoiltaan, toinen oli kalvennut. Joku tuijotti Vaapua vihaisesti, joku pelokkaasti.

Enetta oli yrittänyt korjata nukkensa käyttämää tuolia, ja vei sen lopulta harmissaan samalle sotilaalle, joka oli päivällä veistänyt puupalikasta veneen.

– Saatko sinä tämän ehjäksi? hän kysyi vetoavasti.

– Tutkin tilanteen, prinsessa, mies sanoi. – Ehkä osaan tehdä jotain.

Vaapu meni katsomaan, mutta ei tarkkaillut lelua vaan sotilasta.

– Sinulla itselläsi on kaksi pientä tytärtä ja ymmärrät lapsia, hän sanoi miehelle. – Ajatuksesi ovat hyviä. Vie Enetta ja Amina leikkimään lastenhuoneeseen.

Mies epäröi lyhyen hetken ja katsoi sitten tyttöjä.

– Mennään, prinsessat, hän sanoi.

Jo pitkään vihaiselta näyttänyt ryhmän johtaja liikahti kuin estääkseen.

– Ei se käy, hän sanoi. – Kaikkien on oltava koossa. Käsky on sellainen.

– Kyllä se nyt käy, lelutuolia kädessään pitävä sotilas sanoi ja tavoitteli toisella kädellään miekkansa kahvaa.

– Olkoon, ryhmänjohtaja kivahti. – Lopputulos on joka tapauksessa sama.

Vaapun katse kiersi taas sotilaita ja pysähtyi epävarmasti liikehtivään vanhempaan mieheen.

– Mene sinäkin prinsessojen mukaan, Vaapu käski.

Vanhempi sotilas kiirehti aivan kuin helpottuneena Aminan ja Enettan kanssa kulkevan toverinsa perään.

Vaapu palasi istumaan eikä enää vaikuttanut aivan tyyneltä. Malee tiesi, että aran oli äärettömän vaikea kestää pahoja ajatuksia; Oosa saattoi jopa sairastua kuultuaan niitä. Vaikka Vaapu ei ollut yhtä herkkä kuin Oosa, hänen olonsa alkoi selvästi käydä tukalaksi. Hän katsoi kerjäläistä kuin pyytäen tukea, ja tämä hymyili rohkaisevasti. Rujon, vammaisen miehen ajatukset ehkä lohduttivat Vaapua, koska hän hetken kuluttua näytti rauhoittuneelta.

Sotilas, joka oli punastellut voimakkaasti, tuli äkkiä Maleen eteen.

– Klaanipäällikön puoliso, pyydän poistumislupaa, hän sanoi hiukan tukahtuneella äänellä.

– Et voi lähteä, ryhmänjohtaja ärjäisi.

Sotilas kääntyi uhmaavan näköisenä.

– En voi jäädä, hän sanoi. – Estä, jos luulet siihen pystyväsi.

Vaapu nousi.

– Kuulen ajatuksenne, tiedän monen haluavan lähteä, hän sanoi. – Kaikki, jotka niin ajattelevat, voivat poistua.

Keskinäisin katsein käytiin neuvotteluja ja yksi toisensa jälkeen sotilaat alkoivat siirtyä kohti ovea. Viimeinen lähtijöistä tuli ja pysähtyi Vaapun eteen.

– Sinusta tuntuu hyvin pahalta, Vaapu totesi myötätuntoisesti.

– Tiedän, että olin aikeissa osallistua väärään tekoon, sotilas sanoi. – En silti uskaltanut ainoana kieltäytyä.

– Vain harva uskaltaa, Malee sanoi. – Älä syytä itseäsi liian ankarasti sellaisesta, mihin lähes jokainen meistä sortuu.

Sotilas käveli raskain askelin ovelle ja hetken kuluttua se sulkeutui hänen jälkeensä. Oleskeluhuoneen seinustalle jäi vain ryhmän päällikkö ja kaksi muuta sotilasta, jotka kaikki vaikuttivat epävarmoilta ja ärtyneiltä. Maleesta oli yhä enemmän alkanut tuntua, että tilanteesta selvittäisiin, mutta hänen hämmästyksekseen Vaapu nosti kädet kasvoilleen ja itki.

– Mikä sinun on? Malee kysyi huolissaan. – Ajatteliko äskeinen sotilas jotain todella pahaa?

– Ei hän, Vaapu kuiskasi. – Ei hän, vaan...

– Vaapu kuuli minun muistoni, joita en voinut estää tulemasta mieleen, kerjäläinen sanoi. – Olen pahoillani, että en vielä uskalla jättää huonetta, minun on sitä ennen oltava varma teidän turvallisuudestanne. Ymmärrän, miten vaikea aran on olla lähelläni.

Vaapu yritti saada itkultaan puhuttua.

– Sinun muut ajatuksesi lohduttavat, hän kuiskasi. – Vain muistosi ovat kauheat.

Oven takaa kuului askeleita ja sotilaat piristyivät hiukan, mutta huoneeseen tulivatkin vain Lykoo ja Kirra. Lykoo riisui viittansa. Kerjäläinen meni hänen luokseen, puhui hiljaa jotain, ja Lykoo otti kerjäläisen kaulalta Tulisydämen. Sotilaat kävivät sen huomatessaan entistä levottomammiksi. Kerjäläinen ohjasi Lykoon istumaan syrjäiseen paikkaan ja jäi hänen viereensä. Kirra tervehti Maleeta ja kävi sitten hakemassa seinustalla olevalta hyllyltä kirjakäärön, jonka lukeminen hänellä oli kesken.

Hiljaisuutta kesti vain hetken. Käytävästä kuului puhetta ja raskaita askelia. Majer tempasi oven koputtamatta auki ja tuli sisään seurassaan kymmenkunta sotilasta. Hän harppoi pitkin askelin keskelle huonetta.

– Mitä tämä merkitsee? hän karjui. – Minulle kerrottiin, ettei täällä ole toimittu, ja osa miehistäni on poistunut kieltäytyen määräämästäni tehtävästä.

Sotilasryhmän päällikkö kiirehti Majerin eteen.

– Lähettämäsi viestintuojahan käski odottaa sinua, hän sanoi.

– En ole lähettänyt ketään, Majer jyrisi.

– Mutta hänellä oli Tulisydän, kuten oli sovittu, klaanipäällikön kuoleman merkkinä, sotilas sanoi.

Malee huudahti kauhusta. Majer kääntyi häntä kohti vilkaisemattakaan kerjäläistä, jonka tuomaan viestiin sotilasryhmän päällikkö vetosi.

– Lapset ovat ilmeisesti huoneissaan, Majer sanoi. – Hakekaa heidät ja hoidetaan epämiellyttävä velvollisuus, joka kieltämättä tuntuu vastenmieliseltä minustakin.

Vaapu nousi seisomaan ja tuli Majeria kohti.

– Kuulen ajatuksesi, olet täynnä kauhua oman aikomuksesi takia, Vaapu sanoi. – Luovu siitä, sinuthan ajoi näin pitkälle Koudan taholta kokemasi loukkaus ja katkera viha sen takia. Pysähdy, tiedät itsekin tekeväsi väärin.

Majer pudisti päätään.

– Olen jo mennyt niin pitkälle, etten voi pysähtyä, hän sanoi. – Eikä Äitijumalakaan halua minua pysäyttää, täällähän olet vain sinä, tuon vieraan ja kummallisen Kooran tulkki.

Majer yritti naurahtaa, mutta nauru oli iloton.

– Jos Äitijumala haluaa minun luopuvan tästä teosta, ilmoittakoon sen itse, hän sanoi. – Muuten mikään ei estä minua.

Tuli täydellinen hiljaisuus. Majer tuntui itsekin pelästyvän uhmakasta haastettaan. Lykoo nousi syrjäiseltä paikaltaan ja käveli päällikön eteen. Hän jäi siihen seisomaan puhumatta mitään, katsoi vain Majeria tummin, kysyvin silmin. Majer hätkähti ja hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi.

– Äitijumalan viestintuoja, hän sopersi.

Hän painui toisen polvensa varaan ja kumarsi päänsä.

– Nyt tiedän todella olevani viestintuoja, Lykoo sanoi. – Kiitä Äitijumalaa, ettet saanut tehdä sitä, mikä olisi painanut sinua lopun elämäsi ajan ja tuhonnut kaiken, mistä olisit yrittänyt iloita.

Sotilaat pysyivät neuvottomina paikoillaan, lukuun ottamatta paria paimentolaisiin lukeutuvaa, jotka kävivät kumartamassa Lykoolle.

– Mitä minun on tehtävä? Majer kysyi hiljaa. Hän oli niin järkyttynyt, että pystyi vain vaivoin puhumaan.

– Vie miehesi pois ja kysy sitten Koudalta, miten voit sovittaa virheesi, Lykoo sanoi.

Majer nousi. Hän käski miehensä kokoon. Myös lasten seurassa olleet haettiin muiden joukkoon. Enetta kantoi iloisena kädessään korjattua leikkituolia, ja pikkuprinssejä valvonut mies kertoi molempien poikien nukkuvan. Kirra luki edelleen, ja kun Malee pyysi häntä menemään prinssien huoneeseen siltä varalta, että jompikumpi sattuisi heräämään, Kirra käveli sinne kirjakäärö kädessään, lukien kävellessäänkin.

– Halusin syrjäyttää Koudan, mutta häpeän nyt, kun katson silmiisi, Majer sanoi Lykoolle. – Tunnustan Koudalle tekoni ja alistun hänen tuomioonsa. Olen pelastunut paljosta, kun minusta ei tullut naisen ja lasten tappajaa. En enää ymmärrä, miten saatoin olla niin vihan vallassa, että olin valmis jopa sellaiseen. Kiitos, että pysäytit minut.

Kun sotilaat olivat poistuneet, Malee vilkaisi ympärilleen kysyäkseen kerjäläiseltä, mitä tämä tiesi Akesta. Miestä ei kuitenkaan näkynyt missään, hän oli poistunut yhtä aikaa Majerin joukon kanssa.

– En oikein uskalla jättää lapsia vieläkään, ennen kuin koko tilanne on selvillä, Malee sanoi. – Kuka menisi katsomaan, mitä Metallin temppelissä tapahtuu?

Joku tuli ovelle. Hän oli pitkä, komeavartaloinen mies merikauppiaan yksinkertaisessa puvussa, huivi päässään. Hänen kasvoissaan oli samanlaisia jälkiä kuin äskeisellä kerjäläisellä, mutta paljon rumempia. Kaulalta vasemman posken yli kulki arpi, joka jatkui ohimolla, ja suupieltä veti toinen arpi vinoon. Pienemmät jäljet rikkoivat kasvojen ihon kauttaaltaan kuoppaiseksi.

– Mikä on asiasi, mies? Malee kysyi.

Tulija naurahti jotenkin kummallisen tutusti.

Huoneen perältä, jossa pikkutytöt olivat leikkineet, kohosi riemukas huuto. Enetta syöksyi lattian yli kädet levällään.

– Dotar, hän huusi. – Dotar, Dotar.

Mies koppasi Enettan syliinsä ja tyttö itki ja nauroi yhtä aikaa. Amina oli tullut hiukan arastellen siskonsa perässä ja katseli Dotaria.

– Miksi sinun kasvosi ovat tuollaiset? hän kysyi.

– Sattui pieni vahinko, Dotar sanoi ja laskeutui kyykkyyn Enetta yhä sylissään. – Laitapa Amina kätesi taskuuni. Ei siihen taskuun, toiselle puolelle.

Amina totteli ja nosti esiin valkoiset helmet.

– Sitten sinä, Enetta, Dotar sanoi ja hapuili toista taskuaan. Hän ojensi tytölle jotain.

– Ihanat aurinkohelmet, Enetta sanoi. – Keltaisen keltaisen keltaiset.

Hänkin katsoi nyt Dotarin kasvoja.

– Menevätkö nuo rumat pois? hän kysyi.

– Ne pysyvät tällaisina, Dotar sanoi.

Tyttö huokasi.

– Ei se mitään, hän sanoi. – Olet kuitenkin ihan kaunis ainakin minun mielestäni.

Malee oli pyyhkinyt kyyneliään.

– Etten tuntenut sinua, ja lapset tunsivat, hän sanoi. – Tervetuloa kotiin.

Dotarin jäljessä oli huoneeseen tullut toinenkin mies.

– Tässä on Okam, Dotar esitteli. – Jätän hänen majoittamisensa ja kestitsemisensä sinun huoleksesi vähäksi aikaa, Malee. Minun on mentävä Metallin temppeliin.

Ake ja pääjohtaja tutkivat temppelin vakoiluraportteja.

– Tapahtumien täytyy liittyä kirjeeseen, jonka Seiri eilen sai Vormalta, pääjohtaja sanoi. – Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Seirillä on oikeus toimia Vorman suhteen melko itsenäisesti, meillähän täytyy olla kansainvälisiä yhteyksiä ja luottamuksellisia suhteita kaikkien maiden johtajiin. Tietty vapaus ja omien etujen ajamisen mahdollisuus pitää antaa, joten Seirin kirjeenvaihto ei kulje minun pöytäni kautta.

– Palatsissa taas petturi voi olla vain Majer, Ake huomautti. – Se on vakava isku Koudalle, sillä Majer on paimentolainen kuten Kouda itsekin, ja Kouda on luottanut häneen täysin.

Ake siirtyi ikkunan luo tarkkaillen pihanäkymää itse piilossa pysyen.

– He odottavat tietoja palatsista, Ake sanoi ja hänen äänensä värähti. – Portista tuli juuri mies, joka ohjataan Seirin luo, mutta hän näyttää olevan sataman pikalähetti.

– Vormalta tulee ehkä uusia ohjeita, pääjohtaja arveli.

– Kuolemanselliä ollaan ilmeisesti menossa tarkastamaan, Ake sanoi. – Kohta meitä etsitään.

Kuolemansellin ovelta kiirehti hetken kuluttua sotilas erään papin luo, joka puolestaan juoksi Seirin eteen. Tämä lähti nopeasti liikkeelle.

– Seiri on tulossa tänne, Ake sanoi. – Hän on arvannut, että koska emme ole kuolleina, olemme sinun huoneessasi.

– Tuleeko hän yksin vai sotilaiden kanssa? pääjohtaja kysyi.

– Yksin, Ake sanoi.

– Sitten hän haluaa neuvotella, pääjohtaja totesi tyynesti. – Heidän suunnitelmansa ei ilmeisesti ole sujunut odotuksia vastaavasti.

Seiri koputti ovelle ja pääjohtaja kutsui hänet sisään arkisella, asiallisella äänellä. Myös Seiri oli levollinen ja ilmeetön. Hän kumarsi muodollisesti ja istuutui kehottamatta. Hänen katseensa sipaisi Akea ja Toimaa ja suuntautui sitten pääjohtajaan.

– Minua ilahduttaa, että olette terveitä ja hyväkuntoisia, pääjohtaja ja klaanipäällikkö, hän sanoi. – Ilmeisesti klaanipäällikkö on saanut apua palvelijalta, joka ei ollutkaan aseeton, vaikka niin on annettu ymmärtää.

Toima kumarsi kuin kohteliaisuudelle.

– Miksi terveytemme ja yleensä elossaolomme ilahduttaa sinua? pääjohtaja kysyi. – Oliko juuri tulleessa kirjeessä jotain, joka muutti suunnitelmasi?

Ake oli tottunut siihen, että valtaa ja omaisuuksia koskevista asioista neuvoteltiin tunteettomasti, vaikka ne saattoivat olla elämän ja kuoleman kysymyksiä. Häntäkin hämmästytti silti, miten Metallin temppelin kaksi ylintä johtajaa ryhtyi selvittämään tilannetta, jossa panoksena oli ollut ihmishenkiä. Keskustelijoiden välillä ei tuntunut vallitsevan mitään vihamielisyyttä, ilmassa leijui vain jännittynyt epävarmuus, kun molemmat pyrkivät selvittämään omia ja vastapuolen mahdollisuuksia.

– Olet ilmeisesti tietoinen Vorman toimeksiannosta ja osuudestani tämänpäiväisiin tapahtumiin, Seiri sanoi.

– Vorma halusi käsittääkseni pois tieltään vain klaanipäällikön perheen, pääjohtaja sanoi. – Minun syrjäyttämiseni oli sinun oma ajatuksesi, ja kumppanisi Majer arveli pääsevänsä kätevästi Koudan paikalle.

– Juuri niin, pääjohtaja, Seiri sanoi, asiallisesti kuin olisi keskustellut kirjanpidosta.

– Mikä muutti tilanteen? pääjohtaja halusi tietää.

– Äsken saamani kirje muutti kaiken, Seiri sanoi. – Vorma peruutti ohjeensa. Klaanipäällikön ja tämän perheen on ehdottomasti saatava elää, jopa niin ehdottomasti, että mikäli surma on jo ehtinyt toteutua, kaikki yhteistyö kanssani purkautuu. Luonnollisesti aikomani toimenpide sinun suhteesi muuttui sen myötä harkitsemattomaksi.

– Luonnollisesti, pääjohtaja totesi.

Seiri katsoi Akea ja hänen tyyni ilmeensä särkyi hiukan. Tilalle tuli melkein kuin häpeäntunteita.

– Valitettavasti en ole kuullut uutisia palatsista, klaanipäällikkö, hän sanoi. – Majerin piti toimia siellä samaan aikaan kuin me täällä. Lähetin sinne jo viestin, jossa peruutin ohjeeni. Toivottavasti se ehti ajoissa. Toivon sitä luonnollisesti oman asemani vuoksi, mutta myös sinun takiasi. Vaimosi ja lasten kohtalo oli minusta suunnitelman ehdottomasti vastenmielisin kohta.

Ake ei saanut sanotuksi mitään, hänen kurkkuaan kuristi huoli. Hän olisi tahtonut kiirehtiä Maleen ja lasten luo tarkistamaan, mitä oli tapahtunut, mutta klaanipäällikkönä hänen oli oltava täällä. Tekeillä olevat ratkaisut koskivat koko Kraton kansaa. Hän katsoi Toimaa vetoavasti. Palvelija ymmärsi ja nousi.

– Menen puolisosi ja lasten luo, klaanipäällikkö, hän sanoi. – En usko, että Majer on onnistunut, siitä olisi jo kiidätetty viesti tänne.

Toima lähti. Pääjohtaja katseli mietteissään Seiriä.

– Kuinka moni on tietoinen kapinasta? hän kysyi.

– Olen uskonut suunnitelman vain harvoille, Seiri sanoi. – Majer on käsittääkseni ollut yhtä varovainen. Olisimme julkistaneet vallan siirtymisen vasta sitten, kun kaikki henkilöihin kohdistuneet toimenpiteet olisi suoritettu. Kun tapahtuneelle ei enää olisi voinut mitään, muutos olisi käsityksemme mukaan hyväksytty suhteellisen kitkattomasti.

– Mitä ehdotat nyt? pääjohtaja tiedusteli.

Seiri veti suunsa hiukan katkeraan hymyyn.

– Olen hävinnyt, hän sanoi. – Sinä voit määrätä, millä ehdoilla jatkamme. Ota kuitenkin huomioon, että takanani on yhä Vorman tuki.

Pääjohtaja naurahti kuivasti.

– Olen jo ottanut sen huomioon, siksi et vielä ole itse kuolemansellissä, hän sanoi. – Odotellaan tietoa klaanipäällikön perheen kohtalosta. Jos Majer ei ole toiminut sen tehokkaammin kuin sinä, voin harkita melko pitkälle menevää sovittelua. Uskon, että klaanipäällikkökin siinä tapauksessa taipuu siihen.

Ovi oli auennut ja merikauppiaan asussa oleva huivipäinen, arpikasvoinen mies tuli sisään.

– Klaanipäällikön perheessä on kaikki hyvin, hän sanoi.

Pääjohtaja ja Seiri nousivat molemmat seisomaan ja katsoivat tulijaa ihmeissään.

– Kuka olet, mies? pääjohtaja kysyi.

Ake otti pari askelta tulijaa kohti ja ojensi kätensä kuin syleilläkseen, mutta pysähtyi sitten. Hän antoi käsiensä vaipua alas ja hymyili.

– Käy istumaan, Dotar, olet varmaan väsynyt pitkästä matkasta, hän sanoi. – Pääjohtaja käskee tuoda virvokkeita, kunhan toipuu hämmästyksestään.

– Dotar, pääjohtaja toisti ja vajosi takaisin tuoliinsa. – Dotar, mikä helpotus. Selvitä sinä tämä sotku, minä osaan vain laskea kannattavuuksia, en minä osaa kukistaa kapinoita.

– Hyvinhän sinä olet pärjännyt, Dotar sanoi.

Hän istui vapaaseen tuoliin, irrotti huivin ja antoi hiustensa laskeutua olkapäille.

– Kuinka pääsit sisään? Seiri kysyi. – Olen asettanut vartijat joka käänteeseen.

Dotar naurahti.

– Kukaan ei tiennyt, mitkä ovat vapaaehtoisesti asemastaan luopuneen entisen ylipapin oikeudet, hän sanoi. – Totta puhuakseni en tiedä sitä itsekään, täytynee kaivaa esiin asiaa koskeva ohje, jos sellainen on olemassa. Kaikki uskoivat kuitenkin, kun väitin saavani kulkea temppelissä kenenkään estämättä. Mutta Ake puhui järkeä, olen tullut melkein suoraan laivalta ja kaipaan viiniä, tuoretta leipää ja hyvää juustoa. Etkö järjestäisi sitä minulle, Karoo?

Pääjohtajan nimi oli siis Karoo. Ake tajusi kuulevansa ensimmäistä kertaa jonkun käyttävän sitä. Pääjohtaja tuntui heti inhimillisemmältä.

– Käy antamassa käsky palvelijoille, Seiri, pääjohtaja määräsi. – Pyydä tuomaan tavanomaiset tarjottavat useammalle hengelle ja lisäksi taateleita.

Seiri meni ja pääjohtaja katsoi Dotaria kysyvästi.

– Tunnetko tilanteen? hän tiedusteli.

– Tiedän riittävästi, Dotar sanoi. – Älä ole huolissasi, Karoo, selvitän sinulle kaiken, kunhan ehdimme.

Seiri tuli takaisin mutta jäi seisomaan, vaikka yksi tuoli oli vapaana. Hän katsoi Dotaria kuin pahoja tehnyt koulupoika opettajaa.

– Istu, ystävä, Dotar sanoi hänelle. – Tein virheen, kun annoin sinun minun aikanani olla arvossa kolmas miettimättä, että sinun kaltaisesi mies ei kestä joutua arvossa toiseksi.

Seiri istui ja katsoi Dotaria äkkiä haastavasti.

– Nostit minun edelleni papin, joka on kaikin puolin minua mitättömämpi, koska hän mielisteli sinua, Seiri sanoi.

Dotar hymyili.

– Tunsin kykysi, ystävä, mutta myös epäluotettavuutesi, hän huomautti.

Seirin ilme muuttui vihaiseksi.

– Mitä muuta voisin olla? hän kysyi. – Mitä on kaikki ympärilläni? Mitä olet itse, Dotar? Mikä juoni on asemasta luopumisesi takana?

– Sitä voit miettiä myöhemmin, Dotar sanoi. – Puhutaan nyt sinusta.

Hän siirtyi pääjohtajan pöydän viereen ja otti avukseen kirjoitusvälineet. Palvelija toi tilatut virvokkeet ja asetti ne sivupöydälle, kun niistä ei näyttänyt kukaan välittävän. Dotar hahmotteli paperille suunnitelman Metallin temppelin kolmijaosta. Akekin siirtyi seuraamaan laskelmia, osuuksia maiden verotuloista, nykyisen varallisuuden ja saatavien jakoa.

– Ja mikä on minun tehtäväni? Seiri kysyi viimein.

– Olet Metallin temppelin pääjohtaja Mepetassa, Dotar sanoi. – Vaihtoehtoisesti voit käyttää nimitystä ylipappi. Vorma piti siitä enemmän kuin pääjohtajasta.

Seirin kasvoille levisi arasteleva ja melkein kuin häpeilevä ilme. Hän vilkaisi pääjohtajaa. Sitten hän kääntyi Dotariin päin.

– Entä rangaistukseni? hän kysyi.

– Karoon asia on päättää siitä, Dotar sanoi. – Jos lapsille olisi tapahtunut jotain, en tiedä mitä olisin tehnyt, mutta onneksi Koora ei asettanut minua sellaiselle koetukselle.

– Kenellekään ei tullut vahinkoa, pääjohtaja huomautti Seiriä katsoen. – Rangaistus on sitä paitsi vaikea keksiä. Arvoosi kajoaminen ei mitenkään käy, koska Mepetaan lähetettävän miehen on oltava kunnioitettu. Omaisuuteesi ei myöskään ole hyvä koskea, koska näyttävä rikkaus auttaa sinua alkuun Mepetassa. Osaatko itse ehdottaa jotain?

Seiri katsoi pääjohtajaa ja hänen itsevarma ilmeensä särkyi kokonaan. Hänen suunsa alkoi vapista ja hänen oli pakko pyyhkiä silmiään.

– En kestä tätä, hän sanoi tukkoisesti. – Olen yrittänyt tappaa sinut, Karoo, ja suostut yhä yhteistyöhön haluamatta nöyryyttää minua.

Dotar otti vyöllään roikkuvasta taskusta kangaspalan ja ojensi sen Seirille. Sitten hän katsoi pääjohtajaa.

– Minusta tuntuu, että Seiri on saanut rangaistuksensa, hän sanoi. – Nyt haluaisin jo maistaa meille tuotuja ruokia ja viiniä, joka näyttää kevään kunniaksi olevan Leonin tuottamaa laatua.

Seiri siisti häpeillen silmiään ja nenäänsä ja katsoi sitten kangaspalaa.

– Et taida haluta tätä takaisin käytettynä, Dotar, hän totesi. – Lähetän sinulle korvauksen palvelijani mukana. Minne asetut asumaan?

Dotar vilkaisi Akea. Ake hymyili.

– Oletko ainoa kratolainen, joka ei ole kuullut juoruja eikä tiedä, missä Dotarin koti on? hän kysyi Seiriltä.

– Olen selvillä sekä tositapahtumista että juoruista, kuten Metallin papin kuuluu olla, Seiri myönsi naurahtaen. – Sitä en tiennyt, että ette salaile asiaa.

– Siitä päätellen, miten suosittu Kratossa nykyään on Leonin laulu kahdesta vierekkäin kasvavasta seetristä, salailu olisi sekä mahdotonta että tarpeetonta, pääjohtaja sanoi. – Laulun nuori päällikkö on täysin tunnistettavasti Ake, eikä rakastettunsa ja kansan hyväksi toimivaa ystävää ole lainkaan vaikea mieltää sinuksi, Dotar.

– Tuota laulua laulettiin jo laivalla, jolla palasin Mepetasta, Dotar sanoi. – Täytyy myöntää, että Leoni osaa, ja Aken minäkin tunnistan alkusäkeistöjen kauniista kuvauksesta, mutta itseäni minun on vaikeampi ajatella epäitsekkäänä uhrautujana. En aio kuolla Aken puolesta, kuten laulu edellyttää, vaan aion elää ja olla hyödyksi.

Pääjohtaja kaatoi viiniä pikareihin, ja Dotar leikkasi itselleen ison palan leipää ja sen päälle juustoa. Seiri ilmoitti lähtevänsä kertomaan uudesta käänteestä papeille, jotka olivat olleet hänen mukanaan kapinaa hankkimassa.

– Teen kaikesta luottamuksellisen raportin sinulle, Karoo, hän sanoi. – Ainakin sen olen sinulle velkaa. Kehotan kaikkia käymään myös henkilökohtaisesti sopimassa kanssasi.

– Tee niin, pääjohtaja sanoi. – Vakuuta heille, että ymmärrän, etteivät kaikki ole täysin luottaneet kelpoisuuteeni temppelin ylimmäksi johtajaksi. Johtotehtävien jakautuminen kolmeen osaan varmaan lievittää heidän epäluottamustaan. Voit myös viedä haluamiasi pappeja mukanasi Mepetaan.

Dotar oli ehtinyt syödessään kertoa tärkeimmät kuulumiset, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että Kouda ja Majer halusivat tavata pääjohtajan vieraana olevan klaanipäällikön.

– Ohjaa heidät sisään, Ake sanoi.

Kouda tuli edellä. Hän ei ollut vielä riisunut varusteitaan, rintapanssarin kultakoristelu hohti ja miekka kilahteli tahdikkaasti säären suojuslevyn metalliin. Lyhyt sotilasmekko paljasti voimakkaat reidet, sillä viitta oli heitetty kokonaan selkäpuolelle. Kypärän Kouda sentään oli riisunut käsivarrelleen. Majer oli ilman sotilasvarusteita, autiomaalaisen miehen tavalliseen tapaan nilkkoihin asti ulottuvassa mekossa. Viittaa sen kanssa ei näin keväällä enää päivisin tarvinnut.

– Ake, Kouda sanoi. – Pyydän sinulta armahdusta kapinaa suunnitelleelle alipäällikölleni. Oikeastaan olen itse syyllinen hänen tekoihinsa, sillä loukkasin häntä talvella juovuksissa enkä ole sopinut asiaa. Ymmärrän hänen katkeruutensa, koska suojauduin asemani taa, enkä menetellyt niin kuin minun miehenä olisi pitänyt.

– Sinun tehtäväsi on tehdä ratkaisut armeijan sisällä, Kouda, Ake sanoi.

– Sitten voit jatkaa entiseen tapaan, Majer, Kouda sanoi.

Majer pudisti päätään.

– Lähetä minut vaikkapa etelän kaivosalueelle, hän pyysi. – En voi jatkaa palatsissa tai edes kaupungissa. Klaanipäällikkö ja hänen puolisonsa eivät pystyisi koskaan enää luottamaan minuun.

– Entä siirto Mepetaan? Ake kysyi.

– Niin, Seiri sanoi. – Ystävä, minä lähden Mepetaan perustamaan sinne Metallin temppeliä. Tule mukaan johtamaan temppelin sotilaita.

Seiri ja Ake ryhtyivät selittämään suunnitelmaa tarkemmin ja Majer alkoi innostua ajatuksesta. Kouda oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli muukalaista, joka kuunteli muita ojentaen aina välillä kätensä ottamaan taatelin vadilta. Mies oli hänelle outo ja silti jotenkin tuttu. Kasvojen vammat eivät olleet taistelussa saadun näköisiä, vaan tahallisella kidutuksella aiheutettuja. Mies oli riisunut viittansa; ryhti ja käsivarsien lihakset olivat sotilaan. Hänen asunsa oli silti merikauppiaan.

Mies tarttui viiniruukkuun.

– Istu, Kouda, niin kaadan sinullekin kupillisen, hän sanoi. – Voit kai yhä juoda minun käyttämästäni astiasta, niinhän me lapsinakin teimme.

Kouda katsoi kauniisiin tummiin silmiin, jotka ruhjotuissa kasvoissakin hymyilivät iloisesti.

– Dotar, hän sanoi.

Sitten ylipäällikön katse sumeni. Vain epäselvästi hän näki Dotarin hahmon nousevan ja tulevan vastaan. Vahvat kädet tarttuivat häntä olkapäistä.

– Kouda, ystävä, älä sure minun takiani, Dotar sanoi.

Kouda ei pystynyt puhumaan, rutisti vain Dotaria kaikin voimin ja Dotar vastasi puristukseen. Kouda muisti aurinkoisen hiekkaerämaan ja leikkitoverinsa kauniit kasvot hymyilemässä luottavaisesti ja täynnä uskallusta, valmiina kohtaamaan elämän kaikkine vaaroineen ja vaikeuksineen. Tuo elämä oli lapsuuden ja nuoruuden haihduttua ollut hidasta unelmista luopumista ja lisääntyvää tietoa pahasta.

– Olet joutunut kärsimään, Kouda sanoi tukahtuneesti.

– En tarpeettomasti, ystävä, Dotar sanoi. – En huolisi takaisin kauniita kasvojani, jos mukana pitäisi ottaa myös entinen luonteeni.

Pikkuprinssit ja prinsessat olivat jo nukkumassa ja Malee alkoi kerätä ompelutarvikkeitaan vetäytyäkseen omaan huoneeseensa. Kirra oli istunut Maleen vieressä ja yrittänyt kömpelöin sormin ommella kirjontaa. Hän luovutti työnsä Maleen koriin, ja kun tämä toivotti kaikille hyvää yötä, Kirra tuli istumaan lattiamatolle ja muotoili itselleen samanlaisen mukavan tuen tyynyistä kuin Dotar ja Okam olivat tehneet. Karoo ja Ake istuivat tuoleissa, kumpikaan heistä ei ollut tottunut paimentolaistapaan. Karoo valkoisessa purppurareunuksisessa pitkässä mekossaan, suuri kultainen auringonkehrä rinnallaan, ei olisi luontunutkaan lattialla istumaan, vaikka Dotar oli samassa asussa tehnyt sen vaivattomasti.

Toima tuli kysymään, kattaisiko hän tavallisen iltapalan kirjastoon.

– Kata neljälle, Ake sanoi, mutta huomasi niin sanottuaan Kirran pettyneen ilmeen ja kysyi tytöltä: – Haluatko olla mukana?

Kirra nyökkäsi.

– Kata viidelle, Ake korjasi ohjettaan palvelijalle. – Kirra on niin iso, että hän voi aivan hyvin osallistua aikuisten keskusteluun.

Ei oikeastaan voinut sanoa, että Kirra keskusteli, hän vain kuunteli valppaasti. Opittuaan lukemaan hän oli tutkinut kirjoja melkein ahnehtien. Hän oli alusta asti välittänyt vain vähän lasten leikeistä ja nyt hän osallistui niihin enää velvollisuudentunnosta, antaakseen Maleelle silloin tällöin vapaahetken. Hän istui matolla yllään mekko, joka tosin oli paksua silkkiä mutta lähes koristelematon. Malee yritti vaatettaa hänet kuin prinsessan, mutta Kirra pyrki aina valitsemaan vaihtoehdoista yksinkertaisimman. Tyttö oli kuitenkin kiinnittänyt mekkoonsa Dotarilta saadun uuden korun, ja vilkaisi sitä välillä vaivihkaa.

– Olemme Maleen kanssa ajatelleet ottaa Kirran virallisesti lapseksemme, Ake sanoi. – Tosiasiallisestihan hän jo on yksi tyttäristämme.

– En minä halua, Kirra sanoi.

Ake katsoi häntä kummastuneena. Tyttö punastui kaikkien muidenkin kääntyessä häneen päin.

– En minä halua, hän toisti kuitenkin Akea katsoen. – Haluan kyllä asua täällä ja pidän sinusta ja Maleesta. Mutta en halua prinsessaksi.

– Miksi et? Ake kysyi.

Kirra piiloutui käsiensä suojaan ja kurkisti sormiensa raosta yhä enemmän ujostellen.

– Te nauratte, jos sanon, hän väitti.

– Me emme naura, Dotar vakuutti. – Laske kädet alas kasvoilta, Kirra. Nosta pääsi ja puhu rohkeasti. Me kuuntelemme sinua asiallisesti, mutta sinun itsesikin on käyttäydyttävä niin, että näemme sinun olevan tosissasi.

Tyttö vilkaisi Dotaria sormiensa lomasta ja laski sitten kätensä syliin. Hänen huulillaan karehti pieni, arka hymy. Sitten hän oikaisi hoikan tytönvartalonsa ja nosti päänsä pystyyn. Hän katsoi edelleen Dotaria.

– Yritän opetella käyttäytymään hienosti, mutta te olette niin erilaisia kuin ihmiset sataman ilotaloissa ja kapakoissa, hän sanoi. – En ole tottunut siihen, miten teidän kanssanne pitää olla ja puhua, vaikka siellä osasin tehdä niin kuin siellä tavattiin. Siksi minua joskus ujostuttaa ja erehdyn olemaan lapsellinen.

– Minä tulin paimentolaisteltasta Metallin temppeliin, Dotar sanoi. – Minultakin meni aikaa tottua siihen, miten siellä käyttäydyttiin. Mutta kerro nyt, miksi sinä et halua prinsessaksi. Millaisia suunnitelmia sinulla on?

Kirra hymyili jo aivan vapautuneesti.

– Minusta tulee joskus Metallin ylipappi, niin kuin sinä olit kerran, tai pääjohtaja niin kuin hän on nyt, Kirra sanoi osoittaen sormellaan Karoota. – Haluan tehdä työtä sen hyväksi, että Metalli jaettaisiin oikeudenmukaisesti ihmisten kesken.

Karoo vaikutti kiinnostuneelta.

– Metallin pappina ei ole koskaan ollut ketään naista, hän pohti. – Mutta eipä ole ollut tyttöoppilastakaan temppelin koulussa, ja opettaja kertoo, että Kirra omaksuu asioita hyvin nopeasti. Hänhän aloitti todella tyhjästä ja hänen täytyy siksi olla erityisen lahjakas.

Kirra näytti haluavan sanoa jotain, mutta epäröi.

– Puhu vain, Dotar rohkaisi.

– En minä aloittanut tyhjästä, Kirra sanoi. – Pojat siellä koulussa eivät tiedä mitään elämästä. He eivät ole etsineet roskakasoista syötävää, he eivät edes tiedä, mitä on todellinen nälkä. He luulevat varkaiden varastavan ilkeyttään, he eivät ymmärrä ihmisten kärsivän puutetta. He puhuvat huonoista naisista, kun tarkoittavat niitä, jotka yrittävät elää myymällä itseään. Jos heistä tulee pappeja, he ovat edelleen tyhjiä ja tietämättömiä kaikesta kirjaviisaudestaan huolimatta.

– Tuo on kieltämättä totta, Okam sanoi. – On hyvä tuntea elämää monelta kannalta, ei vain varakkaiden ja sivistyneiden näkökulmasta. Ja kun ajattelen, niin eikö Metallin papisto tarvitsisi myös naisia joukkoonsa? On asioita, joissa nainen on luonnostaan miestä etevämpi.

– Ajatus on uusi mutta kiinnostava, Karoo sanoi. – Vanhoina aikoina nainen ei saanut edes astua sisään Metallin temppeliin, mutta kehitys saattaa kulkea kohti täyttä tasa-arvoa.

– Noin hurjan väitteen nielemiseksi tarvitsen kyllä juotavaa, Okam ilmoitti.

He nousivat siirtyäkseen kirjastoon. Kun he kulkivat käytävää pitkin, Kirra tuli Dotarin viereen.

– Lastenhoitaja väitti, että prinsessat menevät naimisiin, heillä ei ole muuta tehtävää, tyttö sanoi hiljaa. – Minä en mene koskaan naimisiin. Haluan tehdä tärkeitä asioita, enkä ehdi palvella miestä.

– Niistä asioista saat päättää ihan itse, Dotar sanoi. – Myös prinsessat saavat aikanaan ratkaista tuollaiset asiat niin kuin tahtovat.

– Haluan olla vapaa, Kirra sanoi. – Sinä ymmärrät minua, eikö niin?

– Luulen ymmärtäväni, Dotar sanoi. – Tuen sinua yrityksessäsi. Sinun on opeteltava paljon ja oltava kaikessa missä suinkin voit parempi kuin nuo rikkaat pojat, joiden kanssa käyt koulua.

– Niin minä aion olla, tyttö sanoi.

– Mutta metalli ei ole ratkaisu kaikkeen, Dotar sanoi. – Se on vain väline.

– Metalli on ratkaisu kaikkeen, Kirra väitti. – Kun metallia jaetaan riittävä määrä köyhimmillekin, jokainen ihminen voi elää ihmisarvoista elämää. Kenenkään ei tarvitse myydä sellaista, minkä myyminen alentaa hänet hylkiöksi hyväosaisten silmissä, ellei hän itse tahdo tehdä niin.

– Mutta metallin jakaminen siten ettei kukaan ole ilman tarvitsemaansa ei onnistu noin vain, Dotar huomautti. – Miten aiot toimia? Ihmiset ohjautuvat aina jonkin jumalan mukaan ja Metalli on huono jumala.

– Tarvitaan uusi jumala, Järki, Kirra sanoi. – Järki auttaa jakamaan kaiken oikein.

Dotar hymähti.

– Mepetassa Vorma uskoo niin, hän totesi. – Tulokset eivät vaikuttaneet riittävän hyviltä.

– Järkeä pitää vain olla paljon ja kunnollista, Kirra väitti. – Silloin ihminen on hyvä ja onnellinen.

He tulivat kirjastoon, ja jonkin ajan kuluttua miehet olivat vajonneet pohtimaan Metallin temppelin uuden järjestelmän monimutkaisia kuvioita. Kirra kuunteli tarkkaavaisena. Okam selosti näkemyksiään ja Karoo tuntui tyytyväiseltä.

– Kun otat vastaan uuden asemasi, minusta tuntuu melkein siltä kuin saisin Dotarin takaisin, Karoo sanoi Okamille. – En lainkaan pahastuisi, vaikka olisit arvossa ensimmäinen. Olen varma ja osaava kaikessa minkä voi täsmällisesti laskea, mutta kun pitää ennustaa ihmisten toimia ja vaikuttaa niihin olen itselleni oudolla alalla.

– Minä olen niissä asioissa liiankin taitava, Okam sanoi. – Siksi en missään nimessä koskaan tahdo arvossa ensimmäiseksi. Asemani arvossa toisena pitäisi säätää pysyväksi. Koska olet minua vanhempi, Karoo, arvossa kolmas voisi aikanaan seurata sinua pääjohtajana.

– Se on mahdollista toteuttaa, Dotar sanoi. – Arvossa ensimmäisen pitäisi aina olla sopuisa eikä kohtuuttoman itsekäs. Arvossa toinen saisi olla voimakas, rohkea ja itsekeskeinenkin, jos hänen ylenemisensä ensimmäiseksi estettäisiin säädöksellä. Minun kaltaiseni ei saa kohota johtoon, hänen on aina toimittava itseään kunniallisemman ohjauksessa.

Karoo naurahti.

– Siitä tulikin mieleeni, Dotar, mihin aiot ryhtyä? hän kysyi. – Ilmeisesti et halua asemaa temppelin palveluksessa, vaan Kraton.

– Niin, Dotar, Ake sanoi. – Millaisen aseman haluat? Sovit yhtä hyvin ulkopolitiikan kuin sisäpolitiikankin johtotehtäviin.

– En sovi lainkaan johtotehtäviin, Dotar sanoi kuivasti. – Neuvojani voitte kysyä halutessanne, sekä Karoo ja Okam että Ake, mutta mitään valtaa en ota vastaan.

– Mihin sitten aiot ryhtyä? Ake kysyi.

Dotar hymyili.

– Jos Kirra lasketaan mukaan, perheessämme on nyt viisi lasta, hän sanoi. – Epäilemättä niitä tulee lisää. Maleen aika menee hoitotyöhön ja talouden valvontaan. Tytöt alkavat jo tarvita opetusta ja pikkuprinssitkin kasvavat pian. Lisäksi voin tarjota Kirralle enemmän ja hyödyllisempää tietoa kuin temppelin koulu, jossa hänen kannattaa käydä vain tarkkaan valittua opetusta saamassa.

Kirra huokasi ihastuksesta ja nosti kädet kasvoilleen, mutta nyt hän ei peittänyt ujosteluaan vaan avointa riemastusta.

– Temppelin koulussa päästään eteenpäin niin hitaasti, kun pojat ovat laiskoja ja tyhmiä, hän sanoi. – Dotarin avulla oppisin nopeammin ja paremmin.

– Siinä kuulitte, Dotar sanoi. – Ja Enetta ja Amina ovat iässä, jossa monien asioiden, myös vieraiden kielten, opiskelu onnistuu kaikkein helpoimmin. Lapset tarvitsevat jo opettajan. Otamme mukaan myös liikuntaa, jota Malee ei voi harrastaa tyttöjen kanssa vauvoja vahtiessaan.

Karoo näytti huolestuneelta.

– Lasten opettaminen on tietenkin arvokas asia, hän sanoi. – Sitä pidetään kuitenkin palvelijoiden työnä.

– Mepetassa sen hoitavat orjat, Okam sanoi. – Sinun älysi ja kykysi, Dotar, tarvitsevat suurempia haasteita.

Dotar heilautti hiuksiaan taaksepäin ja hillitsi hymyn huomatessaan, että arpi olisi taas vääntänyt sen irvistykseksi. Hän alkoi muistaa ajoissa, että niin saattoi käydä.

– Voisin ehkä ottaa lisäksi suunnittelutyötä, hän sanoi. – Oletteko ajatelleet, miten paljon Autiomaassakin on sokeita? Ei jokaisella ole Leonin sisua, mutta moni voisi oppia toimimaan itsenäisemmin ja olemaan hyödyksi muille. Sitähän me kaikki haluamme, ei pelkkä autettavana oleminen tyydytä ihmistä. Minulla on ajatuksia sokeille sopivista ammateista ja tavoista, joilla näön puuttumisen haittoja voi vähentää.

Karoo näytti edelleen epäröivältä.

– Lapset ja vammaiset ovat vähäarvoisia ryhmiä, hän sanoi. – Naiselle sopii askarrella sellaisten parissa. Miehen kuuluu huolehtia keskeisistä ja merkittävistä asioista.

Dotar onnistui saamaan hymyn esiin niin, ettei suu vääntynyt.

– Meillä voi olla väärä arvojärjestys, hän sanoi. – Ehkä tärkeitä ovatkin pienet asiat ja vähäpätöiset ihmiset. Mitä sinä arvelet, Kirra?

– Minä aion keskittyä hyvin suuriin asioihin, tyttö sanoi aikuismaisen vakavana. – Mutta en koskaan olisi voinut edes haaveilla sellaisesta, ellei Malee olisi tehnyt sitä pientä asiaa, että otti minut hoitoonsa.

Ake näytti liikuttuneelta.

– Sinun tilanteestasi puhuminen jäi kesken, Kirra, hän sanoi. – Vaikka aiotkin Metallin papiksi, sinun asemasi perheessämme pitäisi järjestää.

Kirra hymyili ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät äkkiä iloisilta ja kujeellisilta.

– Minulla on ehdotus, hän sanoi. – Minullahan on äiti, joten en osaa ajatella Maleeta äitinä. Mutta isästäni en tiedä, ehkä tapasin hänet ennen hänen kuolemaansa tai ehkä isäni onkin joku muu. Olisi mukavaa, jos voisin kutsua jotain ihmistä isäksi. Eikö minut voisi merkitä Dotarin lapseksi?

Dotar naurahti yllättyneenä.

– Tuo on hyvä ajatus, hän sanoi. – Se ei tekisi sinusta prinsessaa eikä kohtuuttoman suuren omaisuuden perijää, mutta voisit hyötyä minun maineestani juuri sillä uralla, jota tavoittelet. Ja jos näin päätetään, aloitan isän velvollisuuksista huolehtimisen käskemällä sinut nukkumaan. On jo myöhä ja huomenna teemme opintosuunnitelmasi.

Dotar kävi saattamassa Kirran lastenhuoneen ovelle. Uninen palvelija mutisi jotain paheksuvaa tyttölapsen valvomisesta ja vielä miesten joukossa. Dotar palasi kirjastohuoneeseen ja seisoi hetken ovella katsellen ryhmää, joka oli alkanut innokkaasti pohtia Autiomaan mahdollisuuksia hoitaa Mepetan ja Vuorimaan välisiä kauppayhteyksiä, jotka nyt kulkivat pääosin Elilan kautta. Hän mietti, että tuota Karoo tarkoitti puhuessaan asioista, jotka olivat keskeisiä ja merkittäviä ja sopivat miesten hoidettaviksi. Saattoihan niin ollakin, mutta tärkeää oli myös se, mikä siirtyi ihmiseltä toiselle pieninä eleinä ja ystävällisinä sanoina. Kirran kasvattaminen, ei vain taitavaksi ja kyvykkääksi Metallin papiksi vaan myös hyväksi ja onnelliseksi ihmiseksi, olisi vaativa tehtävä ja yhtä tärkeä kuin Kraton kauppasuhteet.

Ake katsoi ovelle, huomasi Dotarin, ja hänen silmiinsä syttyi kaunis hymy. Dotar meni ottamaan pöydältä itselleen lisää syötävää ja sipaisi ohimennessään kevyesti Aken olkapäätä. Sitten hän kävi istumaan matolle tyynypinoon nojaten.

Olen palannut kotiin, hän ajatteli. Olen Tenaan poika, ilman valtaa ja ilman syyllisyyttä, vapaa toimimaan niin kuin tunnen oikeaksi.

Dotar ja Kirra palasivat tytön äitiä tapaamasta. Ihmiset kadulla tervehtivät heitä ja silloin tällöin joku pysäytti Dotarin kysyen neuvoa. Dotar oli Kraton vammaisten asioista vastaava ylin viranomainen ja otti mielellään selvittääkseen myös yksittäisen ihmisen pulmia, jos tilanne oli vaikea, eivätkä alemmat virkailijat olleet osanneet keksiä ratkaisua.

Kirra oli vuoden ollut virallisesti Dotarin tytär. Käytännössä se ei näkynyt juuri missään, hän asui edelleen pienten prinsessojen kanssa samassa lastenkamarissa ja sama hoitaja huolehti hänen, Enettan ja Aminan asioista. Läksyjään ja kirjojaan varten hänellä oli omat tilansa Dotarin ja Aken työhuoneessa ja hän sai seurata molempien miesten käymiä neuvotteluja niin halutessaan. Vain klaanipäällikön virallinen vastaanotto oli häneltä suljettu. Malee perehdytti häntä kodinhoitotaitoihin, joihin tyttö kuitenkaan ei osoittanut suurta kiinnostusta eikä kykyä. Sen sijaan Dotarin apuna lasten opettamisessa hän oli erinomainen.

Dotarin tyttärenä Kirra oli saanut arvostusta Metallin temppelin koulussa ja kutsuja myös luokkatovereittensa perheisiin, vaikka tuntuikin jotenkin tavattomalta, että murrosikää lähestyvä tyttö saattoi oleskella ikäistensä poikien seurassa. Vierailuilla häntä ei koskaan jätetty tovereittensa kanssa ilman aikuisten valvontaa, ja se huvitti Kirraa. Eihän opettaja toki koulussa ollut paikalla kaiken aikaa, vaan Kirra teki muiden joukossa harjoitustöitä ilman mitään suojelua.

Ehkä virallisesti vahvistettu isän ja lapsen suhde vaikutti jotain sekä Dotariin että Kirraan, tai sitten heitä yhdisti samanlainen kiinnostus älyllisiin pohdintoihin. He viihtyivät yhdessä ja arvostivat toisiaan. Kirra tutustui Dotarin opastuksella sekä Sirpin Seloman kirjoituksiin että Jaminasta tilattuihin vanhojen kirjakääröjen kopioihin. Dotar taas luki tytön laatimia yhteenvetoja omista johtopäätöksistään.

He pohtivat kävellessään järjen merkitystä. Kirra uskoi edelleen, että järkiperäinen ajattelu oli ihmiskunnan paremman tulevaisuuden välttämätön ja ainoa edellytys. Dotarin mielestä järki ei riittänyt ohjaamaan ihmistä, koska sitä saattoi käyttää sekä hyvään että pahaan.

– Pahaan käytetty järki on harhautunutta järkeä, Kirra väitti. – Ihminen toimii oman etunsa mukaan, ja jos hän ymmärtää etunsa oikein, hän tekee hyvää, koska se on järkevää. Köyhien auttaminen on järkevää, koska se estää kapinat ja vähentää rikoksia. Omastaan kannattaa luopua kohtuullisessa määrin, että saa olla rauhassa.

Dotar hymyili iloisesti.

– Selität ihmisen toimet ja vaikuttimet aivan oikein, hän sanoi. – Mutta meissä on kosketuskohta johonkin ihmistä suurempaan, rakkauteen, joka ei ole pelkkää itsekästä tunnetta, vaan enemmän.

Kirra pudisti päätään.

– Ei sellaista ole, hän sanoi. – On hyvyyttä, Ake ja Malee ja sinä olette olleet hyviä minulle, mutta se on järkevää, olette saaneet siitä hyvää mieltä, ja Krato tulee hyötymään minusta.

Vanha nainen pysäytti heidät.

– Tulisitko katsomaan, asiainhoitaja, hän sanoi käyttäen Dotarin nykyistä arvonimeä. – Tuolla on säälittävä mies. Hän on minulle outo, mutta tuntui pahalta katsella häntä. Ehkä keksisit jotain, että hänen tilanteensa helpottuisi.

– Hän voi mennä hoitokotiin, jos hän on huonokuntoinen, Dotar sanoi.

Vanha nainen pudisti päätään.

– Mies on terve ja vielä nuori, hän sanoi. – Mutta molemmat kädet on katkaistu ranteista.

Kirra katsoi Dotaria.

– Mennään, hän sanoi innokkaasti. – Ehkä se on hän!

He olivat etsineet kerjäläistä, joka oli vuosi sitten Kirran avulla pelastanut klaanipäällikön perheen viivyttämällä Majerin sotilaita tekaistulla viestillään. Mies oli kuitenkin kadonnut, eikä häntä ollut löydetty edes julkisten kuulutusten avulla.

– Mennään katsomaan, Dotar myöntyi. – Varmaan voimme tehdä jotain, ja jos hän on sinua auttanut mies, hän saa tietysti Aken lupaaman palkkion. Sen avulla hän ostaa mukavan talon ja palkkaa palvelijankin.

He kiirehtivät vanhan naisen perässä. Tämä osoitti heille suuren puun varjossa istuvaa kookasta, vuorimaalaisittain pukeutunutta miestä, joka oli siistimpi kuin Kirran tapaama kerjäläinen, mutta kuitenkin sama. Tyttö kiirehti miehen luo ja Dotar jäi taaemmas.

– Hei, Kirra sanoi. – Muistatko minut?

Mies kohotti päätään. Dotar hätkähti mutta jäi paikalleen. Mies ei katsonut häntä vaan Kirraa.

– Muistanhan minä, tyttö, hän sanoi. – Tapasin sinut silloin, kun elämäni ei tuntunut elämisen arvoiselta. Sain ehkä hiukan autetuksi sinua ja joitakin läheisiäsi ja se helpotti oloani.

– Klaanipäällikkö on halunnut palkita sinut, Kirra sanoi. – Etkö ole saanut tietoa siitä?

– Olen ollut Vuorimaassa, mies sanoi. – Enkä tarvitse mitään palkkiota, olen sen jo saanut, kun ehkä pystyin hyvittämään jotain aiemmin tapahtunutta. Ei minulla ole mitään hätää. Minun ei enää tarvitse kerjätä. Kiilon satamassa olin lastaaja, joka mielellään palkattiin raskaimpia säkkejä kantamaan, muut saivat kuljettaa ruukut, joiden korviin pitää pystyä tarttumaan. Työt Kiilossa kuitenkin vähenivät ja kuulin, että Kraton satama vaurastuu ja vilkastuu.

– Teet raskasta työtä pienellä palkalla, Kirra huomautti.

– Sillä elän, ja pystyn palkkaamaan auttajan pesemään minut ja vaatteeni, mies sanoi hymyillen. – Jos on paljon töitä, voin joskus ostaa ylimääräisiä ilojakin.

Kirra naurahti.

– Nyt lähdet kanssani klaanipäällikön luo hakemaan palkkiosi, hän sanoi.

Mies pudisti päätään.

– En voi ottaa sitä palkkiota, hän sanoi.

Dotar tuli Kirran viereen.

– Hane, mitä käsillesi on tapahtunut? hän kysyi totisena.

Mies katsoi kummastuneena puhujaa. Sitten hän tunsi tämän. Hän hymähti.

– Kai ymmärrät, että osa Teukan sotilaista ei pystynyt antamaan anteeksi, hän sanoi. – Heidän tarkoituksensa oli tappaa minut. Minäkin tunsin ansaitsevani kuoleman enkä paennut. Mutta he ahnehtivat kostoaan, halusivat tappaa minut hitaasti ja tuskallisesti. Teuka ja Soli ehtivät paikalle, kun vasta kädet oli katkaistu. Soli saattoi minut lähdössä olevaan laivaan ja maksoi yhdelle laivamiehelle minun hoitamisestani. Hän kuvitteli lähettävänsä minut Kratoon sinun vaivoiksesi. Viivyin kuitenkin Kratossa vain niin kauan, että sain kerjätyksi hopeaa matkani jatkamiseen.

– Et tullut minun luokseni, Dotar sanoi moittivasti. – Ystävä, miksi et tullut?

Kirra oli vetäytynyt syrjään ja tarkkaili miehiä ihmeissään. Hän tiesi kuka oli Hane, hän tunsi tarinan Jaminan linnan vankikerroksen tapahtumista.

– Ystävä, Hane toisti katkerasti ja pilkallisesti. – Jäljet kasvoissasi ovat minun tekemiäni.

Dotar seisoi hiljaa. Hane pujotti kädentyngän maassa lojuvan nahkaisen pussin hihnoihin ja nousi sitten.

– Olen tullut tänään ja lähden hakemaan itselleni majapaikkaa, hän sanoi. – Hyvästi, Dotar. Älä yritä etsiä minua osoittaaksesi minulle armeliaisuutta.

– En, jos niin haluat, Hane, Dotar sanoi. – Et siis pidä minua ystävyytesi arvoisena.

Hän sanoi sen hiljaa ja kääntyi poispäin. Kirra näki hänen pyyhkäisevän silmiään. Hane huomasi saman.

– Dotar, pahoitinko mielesi? hän kysyi.

Dotar pudisti päätään.

– Tunnet minut niin hyvin kuin ihminen voi toisen tuntea, hän sanoi. – Olet nähnyt minut todella avuttomana ja ilman mitään suojaa tai naamiota, pelko ja kipu poistaa kaiken sellaisen. Tiedät, että pidin sinua veljenä silloin, kun yhdessä turvasimme Kooraan. Jos nyt ajattelet, että tarjoan sinulle armeliaisuutta ylpeilläkseni hyvyydelläni ja loukatakseni sinua ylemmyydelläni, tuomiosi on varmaan oikea: minuun ei vieläkään kannata luottaa.

Hane otti epäröiden pari askelta Dotaria kohti.

– Ystävyys on minulle kaukainen asia, tuskin edes muistan enää, millaista se oli, hän sanoi. – Mielikuvat hirveistä asioista, joita tein säilyttääkseni oman henkeni, ovat paljon voimakkaammat. Jos voisin tehdä edes jotain hyvää ihmisille, ehkä se lieventäisi pahaa oloani. Mutta mitä minä voin näillä kädentyngillä muuta kuin kantaa viljasäkkejä lastiruumaan?

Dotar naurahti hiukan.

– Voisit aloittaa halaamalla minua kuin ystävä, hän ehdotti. – Sitten voisit muuttaa asumaan luokseni ja antaa minulle mahdollisuuden edes yrittää osoittaa, etten harjoita armeliaisuutta, vaan pidän sinua veljenäni. Anna minun muistella kanssasi, mitä tunsimme kellarin hämärässä, kuoleman ja tuskan läheisyydessä. Anna minun sinun kauttasi osoittaa rakkauttani myös Solille, joka halusi lähettää sinut minun luokseni.

Hane seisoi hetken liikkumatta. Sitten hän sieppasi Dotarin syliinsä ja rutisti häntä.

– Anna anteeksi katkeruuteni ja ylpeyteni, Hane sanoi. – Minä tulen kanssasi.

Kirra käveli miesten vieressä kohti klaanipäällikön palatsia. Hane ja Dotar muistelivat menneitä, tönivät toisiaan leikkisästi, vakavoituivat välillä ja nauroivat sitten. Palatsin portista Hane vielä tuli reippaasti, mutta klaanipäällikön asunnon portailla hän epäröi ja aulassa hän pysähtyi kokonaan.

– En kuulu tänne, hän sanoi. – Enkö voi mennä palvelijoiden puolelle?

Malee laskeutui portaita alas. Hän huudahti ja juoksi viimeiset askelmat heidän luokseen.

– Olet löytänyt miehen, joka pelasti meidät, hän sanoi Dotarille. – Voi, haen heti Aken. Hän on työhuoneessa.

– Minä haen, Kirra lupasi.

Hän kiirehti yläkertaan ja suuren oleskeluhuoneen läpi käytävälle, jonka varrella työhuone oli. Aken luona oli Okam ja miehet olivat uponneet vakavaan keskusteluun. He eivät keskeyttäneet sitä Kirran tullessa, nyökkäsivät vain hänelle.

– Jotain on yritettävä, Ake sanoi. – Kaupungin köyhät eivät saa jäädä avustusten varaan. Vaikka ne ehkä pystyttäisiin kustantamaan kauppiailta saatavilla verotuloilla, niin heidän elämänsä olisi kuitenkin niukkaa ja epätyydyttävää.

Kirra tiesi, että miehet pohtivat taas kerran, voisiko Temenavuorten pohjoisrinteitä jakaa varattomille kaupunkilaisille, joilla olisi halua yrittää tulla toimeen viljelijöinä.

– Autiomaan ongelma on kuivuus, Okam sanoi. – Emme voi ottaa oppia Sirpistä tai Vuorimaasta, jossa talvisateet ovat runsaita. Mutta Jamina sai yhtä niukasti vettä kuin Temenavuoretkin, ja siellä onnistui oliivipuiden kasvattaminen ja viininviljely.

– Meidän olisi saatava asiantuntija Jaminasta johtamaan yritystä, muuten teemme tietämättömyydessämme virheitä ja epäonnistumme, Ake sanoi.

Hän vaikeni hetkeksi, ja koska Okamkin pohti asiaa Kirra sai kerrotuksi uutisensa. Ake hymyili iloisesti ja lähti heti kohti oleskeluhuonetta. Okam seurasi häntä hiukan vaisumman näköisenä. Dotar, Malee ja Hane olivat asettuneet istumaan. Ake kiirehti tervehtimään Hanea, mutta Okam jäi seisomaan taka-alalle. Kirra tiesi jo, että Metallin temppelin papin valkoisessa puvussa, kultakorut kaulallaan ja ranteissaan, piti esiintyä itsevarmasti ja arvokkaasti. Okam näytti kuitenkin tällä kertaa nöyrältä ja aralta. Muu seurue pohti käytännön järjestelyjä. Malee kyseli Hanelta toivomuksia huoneen sisustuksen ja käyttövaatteiden suhteen ja Ake arveli, että Toima osaisi valita Hanelle henkilökohtaisen palvelijan, joka olisi hyväkäytöksinen ja oppivainen.

– Minusta tuntuu vieläkin sopimattomalta jäädä teidän vaivoiksenne, Hane sanoi. – Dotar sai minut tulemaan tänne asti, mutta alan katua myöntymistäni. En halua olla taakaksi kenellekään.

Dotar nauroi.

– Jos niin toivot, voimme heti pohtia myös sitä, mitä hyötyä sinusta on meille, hän sanoi. – En tunne muita työtaitojasi kuin ne, joille toivottavasti ei enää koskaan ole käyttöä, mutta olen ilman muuta olettanut, että osaat muutakin. Jaminan linnan vankikerrokseen joutui niihin aikoihin ihmisiä, jotka Veili koki vaarallisiksi, eivätkä sellaiset olleet joutilaita.

Hane hymähti.

– Olin Teukan maatilojen viljelysten ylivalvoja, hän sanoi.

Okam otti pari askelta eteenpäin.

– Hane on tarvitsemamme mies, hän sanoi. – Hane tietää kaiken siitä, miten kuiville rinteille on tehtävä pengermät ja sadevesivarastot, että oliivipuut ja viiniköynnökset menestyisivät.

Hane nousi. Hänen kasvoilleen kohosi hämmästys, joka nopeasti vaihtui rajuksi vihaksi. Hän ei kuunnellut mitä Okam sanoi. Hän tajusi vain, että hänen edessään seisoi Meker. Dotar nousi kuin pidättääkseen Hanea, mutta jäikin seisomaan. Hane käveli Okamin eteen hitain askelin. Hän pysähtyi, ja huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista.

– Olen vannonut tappavani sinut, missä vain kohtaamme, Hane sanoi. – Sinun ehdotuksestasi minut vangittiin, koska yritin suojella Adeaa, kun häntä tultiin hakemaan Veilin määräämään orjuuteen. Sinun ehdotuksestasi minut jätettiin vangiksi, joka pakotettiin pyövelin ja kiduttajan tehtäviin.

Okam seisoi liikkumattomana. Ovi avattiin, mutta kukaan ei katsonut sinnepäin.

– Ymmärrän, että anteeksipyyntökin olisi röyhkeyttä, Okam sanoi hiljaa.

Hanen kasvot kiristyivät, arvet niissä muuttuivat punaisiksi ja kädentyngät kohosivat. Dotar valmistautui menemään väliin. Silloin käveli Enetta Hanen viereen. Amina ja Jaano juoksivat huoneen poikki, perässään pienimmäistä kantava lastenhoitaja.

– Okam pyysi sinulta anteeksi, Enetta sanoi Hanelle äänessään lapsen ehdoton varmuus. – Sinun on annettava anteeksi, muuten Koora ei voi antaa anteeksi sinulle.

Lastenhoitaja kääntyi.

– Enetta, kiirehdi, älä häiritse aikuisia, joilla on vieraita, hän hoputti.

Mutta Enetta katsoi Hanea tarkkaan ja kummastuneena.

– Sinun kasvoissasi on samat rumat jäljet kuin Dotarilla, hän sanoi myötätuntoisesti. – Joku on tehnyt sinulle pahaa.

Lastenhoitaja tuli ja otti tyttöä kädestä.

– Ei saa huomautella ihmisten ulkonäöstä, hän moitti.

Hane palasi istumaan. Lastenhoitaja katraineen katosi käytävälle ja huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus.

– Lapsi oli oikeassa, Hane sanoi viimein. – Meker, jonka nimi täällä siis on Okam, tule sinäkin istumaan. Ei minulla ole lupaa syyttää ketään.

– Meillä on sinulle paljon kerrottavaa, Hane, Dotar sanoi. – Mutta palataan aluksi siihen, missä tarvitsisimme apuasi. Voisiko Temenavuorten pohjoisrinteille istuttaa oliivipuita tai viiniköynnöksiä? Osaisitko tehdä suunnitelmat?

– Minun pitää nähdä alue ja arvioida maaperä, selvittää todennäköiset sademäärät ja tutkia, miten rinteet on mahdollista pengertää, Hane sanoi.

– Milloin voit aloittaa? Ake kysyi. – Millaisia apulaisia ja työvälineitä tarvitset? Anna anteeksi epäkohtelias intoni, mutta asialla on todella kiire. Kaupungin köyhän väestön tilanne ei ole kohentunut toivotulla tavalla, ja omat viljelypalstat olisivat ratkaisu suureen ongelmaan.

Myöhään illalla pohtivat Ake ja Hane kirjastossa seuraavan päivän töitä: edessä olisi matka Temenavuorille. Dotar lojui lattialla tyynyihin nojaten. Kirra valvoi miesten mukana kuten oli tottunut tekemään; lastenhoitaja ei enää jaksanut edes yrittää huomautella asiasta. Dotarin arpisilla kasvoilla oli ilme, joka näytti tylyltä, mutta jonka Kirra jo osasi tulkita levolliseksi tyytyväisyydeksi. Tyttö tuli Dotarin viereen.

– Isä, hän sanoi hiljaa.

Hän käytti tuota sanaa vain harvoin, yleensä hän edelleen puhutteli Dotaria nimellä. Dotar katsoi Kirraa yllättyneenä.

– Olet sittenkin oikeassa, isä, Kirra sanoi hiljaa. – Järki ei ratkaise kaikkia ongelmia, siihen yltää vain rakkaus.