Kuvan copyright: Taru Väyrynen

Taru Väyrynen - Tarmo Väyrynen

Tähtien kosketus

Teoksen julkaisi vuonna 1997 Tammi, ISBN 951-31-0998-4 (sid).

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2007.

Pakolainen

Kolmannen kuivakuun viimeisenä päivänä Matalan satamasta Kooran linnaa kohti käveli nuori poika, joka neljätoistavuotiaan reippaudella yritti ajatella olevansa jo melkein mies. Nilkkoihin asti ulottuva mekko ja pään yli heitetyn huivin pituus kertoivat, että hän oli Autiomaan asukkaita. Huivin kultakirjailtu reunus ja muun vaatetuksen kallis kangas paljastivat hänet ylhäiseksi. Koruja hänellä ei kuitenkaan ollut. Ne kaikki hän oli joutunut luovuttamaan maksuksi sille elilalaiselle laivalle, joka oli tuonut hänet Sirpiin. Vaikka maksu olisi ollut kohtuuton tavalliseksi korvaukseksi kuljetuksesta, hän oli näissä oloissa tyytyväinen. Hän oli saanut pitää henkensä ja jopa omat vaatteensakin. Elilalaiset eivät olleet rosvoja, jotka olisivat halunneet hyötyä toisen hädästä kaikin mahdollisin tavoin. Poika uskoi, että kemerien laivoihin paenneet oli varmaan tapettu ja heitetty mereen saman tien kun heiltä oli saatu maksu.

Poika oli Tardo, Liton klaanin nuorin prinssi. Hän ei koskaan ollut käynyt Autiomaan ulkopuolella, eikä edes siellä oman klaaninsa alueen rajojen takana. Niinpä hän nyt katseli maisemia ihmeissään. Uuden kokeminen ja seikkailu tuntui jopa hiukan lieventävän kaikkea sitä kauheutta, jonka hän oli kokenut. Hän oli itkenyt itkunsa laivalla muiden nukkuessa ja hänestä tuntui, että sekin oli ollut liiallista tunteiden armoille myöntymistä. Hän oli selvinnyt hengissä, vaikka kaikki hänen omaisensa olivat luultavasti kuolleet. Mies tai melkein miehen veroinen poika ei silloin saanut vaipua miettimään menetyksiään. Piti yrittää rakentaa tulevaisuutta, ja jos suinkin mahdollista pitäisi sitten aikanaan kostaa.

Kosto tosin ei tuntunut mahdolliselta. Olivathan Autiomaan viisi klaania aina kahakoineet keskenään, mutta tällaista ei ollut koskaan ennen koettu. Ikimuistoisista ajoista asti jokaisella klaanilla oli ollut oma päällikkö, mutta nyt oli yksi mies keräämässä käsiinsä kaiken vallan Autiomaassa. Tuntui siltä kuin kukaan ei voisi hänelle yhtään mitään.

Tardo käveli pitkin oliiviviljelysten reunustamaa tietä, joka kohosi loivasti satamasta linnaa kohti. Linnan takana näkyi vuori ja vasemmalla toinen, kaukaisempi vuori. Lähempi oli varmaan Maara ja kaukaisempi Koora, vuori jolla oli sama nimi kuin Sirpin hallitsijan linnalla ja Sirpin jumalalla. Tardo tunsi pientä kiitollisuutta opettajansa kärsivällisyydestä. Poika itse ei ollut arvannutkaan, että tarvitsisi joskus käytännössä tietoja Sirpin saaresta, mutta opettaja oli sitkeästi jankuttanut nekin hänen päähänsä. Siksi hän oli tiennyt myös, että Sirpi oli rauhanomainen maa, jossa suhtauduttiin ystävällisesti jopa muukalaisiinkin. Sen tiedon takia hän oli jäänyt maihin juuri täällä. Toivottavasti opettajan käsitys sirpiläisten auttavaisuudesta piti paikkansa.

Saaren vehmaus keskikesälläkin tuntui Autiomaasta tulleen pojan mielestä ihmeelliseltä ja ihastuttavalta. Vaikka helle oli Sirpissä pahimmillaan, Tardon olo oli mukavan vilpoinen. Autiomaassa saattoi tähän aikaan tuskin edes olla ulkona keskipäivällä. Varsinkin Temenavuorten takana etelässä kuumuus oli uuvuttavaa, kun edes merituuli ei vilvoittanut. Isä oli lähettänyt hänet sinne perehtymään kaivostoiminnan johtamiseen, ja hän oli ollut paluumatkalla, kun Liton kaupunkiin oli hyökätty. Juuri siksi hän oli pelastunut, sillä hänelle oli heti kaupungin laidalla kerrottu, että palatsissa oli surmattu kaikki muut paitsi orjat.

Vaaleakiviset muurit kohosivat nyt jo melkein edessä, ja Tardo näki, että länsisivulla oli portti. Hän lähestyi sitä ja kummasteli, kun vartijoita ei näkynyt missään. Iso keskiportti oli kiinni, ja Tardo meni sisään toisesta sivuportista. Kumpikin niistä oli avoin. Sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään Litossa edes rauhan oloissa. Päällikön palatsin ovet olivat visusti kiinni ja aukenivat vain kun vartijaorja ensin oli todennut tulijan olevan luvallisella asialla.

Edessä oli aukea hiekkapiha. Sen oikealla reunalla oli varsinainen linna, ja muualla muurien suojassa matalampia rakennuksia. Keskellä pihaa oli kaivo ja joitakin puita ja penkkejä, joilla istuskeli ihmisiä. Porttien lähellä ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, saiko tulla pidemmälle. Poika epäröi. Palatsin alueelle luvatta tunkeutunut olisi Litossa mestattu.

Tardoa kohti tuli kaksi ihmistä, luultavasti palvelusväkeä. Molemmilla oli yllään sirpiläiseen tapaan yksinkertaiset pellavahousut ja paita. Nainen oli nuorehko ja tummahiuksinen, mies vanhempi ja jo harmaaohimoinen. He juttelivat keskenään huomaamatta poikaa.

– Hei, osaisitteko neuvoa, missä on vartiopäällikkö? Tardo kysyi.

Nainen katsoi ympärilleen.

– Hän istuu penkillä kaivon luona, hän sanoi sitten. – Onko sinulla asiaa hänelle?

Tardo nyökkäsi lyhyesti, hän ei aikonut selittää tilannettaan alemmalle väelle, ehkä peräti orjille. Vaikka ihmeekseen hän muisti, että opettaja oli väittänyt ettei Sirpissä ollut orjia. Miten sellainen oli mahdollista? Ja pohjoisessa Vuorimaassakin kerrottiin uuden hallitsijan, Karetan, vapauttaneen orjat. Elettiin kummallisia aikoja.

– Sisa, nainen huusi kaivoa kohti. – Täällä on poika joka haluaisi tavata sinut.

Kaivon luota lähti tulemaan kookas, harteikas mies. Hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia aseita. Pitikö siis sekin kummallinen väite Sirpistä paikkansa, että heidän jumalansa ei sallinut aseita kuin metsästysretkillä? Tardo oli pitänyt satuna, että sirpiläisten Koora-jumala kielsi tappamasta ihmisiä.

– Hei poika, mies sanoi ystävällisesti.

– Olen Liton prinssi, Tardo sanoi. Hänestä tuntui, että puhuttelu oli ollut hiukan liian tuttavallinen.

– Niin, mies sanoi yhtä ystävällisesti mutta ei lainkaan anteeksipyytävästi. – Tunnistin kyllä Liton klaanin keltaiset koristeet puvussasi ja ymmärsin vaatteistasi, että olet korkea-arvoinen.

– Haluaisin tavata Sirpin hallitsijan, Tardo sanoi tavoitellen ääneensä tiukkuutta.

Olihan hän turvananoja, ja sellaisen kuului olla nöyrä, mutta hän oli kuitenkin klaanipäällikön poika. Isä ja äiti tosin varmaan oli surmattu, ja Tardo olisi prinssi enää vain niin kauan kunnes selviäisi, missä oli lähin eloonjäänyt päällikkyyteen oikeutettu perhe. Koska perimys Autiomaassa kulki naisten kautta, vanhempansa menettäneellä naimattomalla pojalla ei ollut mitään omaisuutta tai asemaa. Mutta Tardolla oli jäljellä ylpeytensä.

– Sinähän tapasit hallitsijan juuri, mies sanoi hämmästyneenä. – Hän minut tähän kutsui.

Tardo katsoi taakseen. Hän näki portista pienen palan kapeaa hiekkatietä. Nainen ja mies, joita hän äsken oli puhutellut, kävelivät verkkaisesti poispäin.

– Oliko hän Sirpin hallitsija? Tardo kummasteli.

Hän oli tiennyt, että Sirpin hallitsija oli nainen. Se oli jo sinänsä omituista. Autiomaassakin naisen kautta siirtyi valta ja omaisuus, mutta niitä käytti aina aviomies. Vielä oudompaa kuin naisen johtava asema oli kuitenkin, että hallitsija liikkui noin vaatimattomasti pukeutuneena ja ilman saattojoukkoa. Hän ei myöskään ollut ollenkaan pahastunut tuttavallisesta puhuttelusta.

– Tera, vartiopäällikkö huusi hallitsijan perään. – Pojalla onkin asiaa sinulle.

Nainen kääntyi ja sipaisi tummia hiuksiaan, jotka tuuli yritti heittää silmille.

– Huolehdi sinä hänestä, nainen huusi. – Käymme hiukan asioilla ja sitten pitääkin jo valmistautua vastaanottamaan Vuorimaan kuninkaan vierailu.

Nainen kääntyi, ja hän ja mies jatkoivat matkaansa.

– No niin, kuulit mitä hän sanoi, vartiopäällikkö huomautti Tardolle. – Joudut kertomaan asiasi minulle. Meille on tulossa tärkeä valtiovierailu, ja hallitsijalla on paljon tekemistä sen valmisteluissa. Sitten vieraat tietenkin vievät hänen kaiken huomionsa. Voit odottaa pääseväsi hänen puheilleen vasta vieraiden lähdettyä. Mutta aivan ensiksi käsken tuoda sinulle jotain syömistä ja juomista. Olet ilmeisesti tulossa suoraan laivalta.

Tardo oli nukkunut matkan aikana siivottomassa ja ahtaassa suojassa. Hän tiesi olevansa kaikkea muuta kuin edustava. Hän ei ollut voinut kylpeä eikä hänellä ollut mukanaan vaihtovaatteita. Hän oli myös nälkäinen, sillä merenkulkijat eivät olleet tarjoilleet hänelle ruokaa kovin auliisti. Hänen oli pitänyt pyytää ja prinssistä, joka oli tottunut käskemään, sellainen tuntui pahalta.

Vartiopäällikkö huusi ohjeensa, ja kaivon luota lähti yksi miehistä liikkeelle. Hetken kuluttua hän toi suuren puun varjostaman penkin luo pienen pöydän, jolla oli korillinen leipää ja vadillinen juustoa. Häntä seurasi nainen, joka toi kaksi pikaria ja kaksi ruukkua.

– Pienemmässä ruukussa on viiniä, nainen selitti. – Se ei ole kovin vahvaa, siihen kannattaa lisätä vettä vain kaksi kolmannesta.

Tardo sekoitti oman juomansa naisen ohjeen mukaan, mutta vartiopäällikkö otti pelkkää vettä.

– No niin, kerrohan asiasi, mies kehotti. – Hallitsija käski huolehtia sinusta, joten saat kaiken avun minkä voin antaa.

Tardo katsoi alaspäin eikä enää jaksanut pitää yllä urheuttaan. Hän oli kuitenkin vasta neljätoistavuotias ja hän oli ensimmäistä kertaa elämässään täysin yksin, ilman perheenjäsenten tai uskollisten orjien suojelua. Kyyneleet valuivat väkisin hänen poskilleen. Hän aloitti katkonaisen kertomuksen, ja miehen käsi laskeutui lohduttaen hänen olkapäälleen. Kun hän oli saanut sekavasti kerrottua kokemuksensa, mies sanoi:

– Olet Liton prinssi, mutta kuulisin mielelläni myös nimesi. Minä olen Sisa.

– Olen Tardo, poika sanoi. – Mutta Litossa vain korkea-arvoiset voivat puhutella prinssiä nimeltä.

Sisa hymyili.

– Joudut tottumaan moniin uusiin asioihin, jos viivyt täällä, hän sanoi. – Mutta saat tietenkin turvapaikan niin pitkäksi aikaa kuin tarvitset. Heti Vuorimaan kuninkaan vierailun jälkeen Tera varmaan haluaa tietää kaikki uutisesi, mutta siihen mennessä ...

Mies mietti ja tuntui sitten keksivän jotain.

– Nane, hän sanoi tyytyväisenä. – Nane on Autiomaasta. Hän osaa varmaan puhutellakin sinua oikein.

Vartiopäällikkö hymyili sen sanoessaan hiukan huvittuneena, ja Tardo tajusi olleensa naurettava vaatiessaan täällä prinssin arvon mukaista kohtelua. Tämä ei ollut hänen maansa, eikä näillä ihmisillä ollut mitään velvollisuutta kunnioittaa häntä.

Mies huusi kaivon luo käskyn hakea Nane.

– Kuka hän on? Tardo ihmetteli.

– Hän on ollut Tessin hoitaja, Sisa sanoi.

Vartiopäällikkö sanoi sen kuin kaikkien olisi pitänyt ilman muuta tietää, kuka Tessi oli. Onneksi Tardo tiesi eikä hänen tarvinnut kysymällä loukata isäntäänsä. Ansio ei tässä tapauksessa ollut niinkään opettajan, vaan parin suositun laulun. Toinen kertoi siitä, miten Tessi pelasti Sirpin vuorimaalaisten miehittäjien käsistä. Toinen laulu, Kareta ja Tessi, kertoi Vuorimaan sisällissodasta. Siinä Tessi toi selut pelastamaan Karetan piiritetystä Memnosta. Opettaja oli sanonut, että noissa lauluissa ei ollut totuutta edes siteeksi. Ne olivat silti niitä, joita laulajilta aina haluttiin kuulla. Ja olihan Tardokin lauluista oppinut ainakin sen, että Tessi oli Sirpin hallitsijan tytär.

– Tessistähän tulee kohta hallitsija, Tardo sanoi.

Hän ei silti ollut aivan varma siitä, muistiko hän tämän asian oikein. Häntä kadutti nyt, ettei hän ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin, kun isä selitti heille muiden kansojen valtarakenteita ja niiden muutoksia.

– Tessi täyttää kuusitoista ensimmäisen syksykuun toisena päivänä, Sisa sanoi. – Tera on ilmoittanut luopuvansa silloin vallasta. Suuri yleiskokous kutsutaan valitsemaan uusi hallitsija. Ja jos minusta ja minun kanssani samoin ajattelevista riippuisi, Tessi valittaisiin hänen seuraajakseen.

– Eikö se sitten ole varmaa? Tardo kysyi. Autiomaassa klaanin päällikkyys periytyi tarkkojen sääntöjen mukaan.

– Valitettavasti ei, Sisa sanoi. – Sirpi ei ole niin kuin ennen. Turvajoukot ovat aseettomia vanhaan tapaan. Mutta vuorille on perustettu lain ulkopuolelle asettuneiden yhdyskuntia, jotka aseistautuvat. He eivät usko vanhaan järjestykseen ja Kooran kieltoon. Heillä on laaja kannatus, Sirpiin halutaan oma armeija. Heidän johtajallaan Moirilla on lähes samat mahdollisuudet tulla hallitsijaksi kuin Tessilläkin.

Tardon teki mieli kysyä, eikö aseistautuminen ollut järkevää. Autiomaassa se ainakin oli välttämätöntä, muutenhan muut klaanit olisivat vieneet laidunmaita ja kaivoksia itselleen mielensä mukaan, ja orjat olisivat kapinoineet. Mutta täällä ei tietenkään ollut kuin tavallaan vain yksi klaani, ja orjia ei ollut. Hän arveli, ettei ymmärtänyt tällaisia oloja, ja jätti kysymyksensä tekemättä.

Vanha nainen tuli pihan poikki ja tervehti Tardoa ystävällisesti.

– Olet Liton prinssi vaatteistasi päätellen, nainen sanoi. – Ja Autiomaassa siis taas kahakoidaan? Meidän klaaniemme ihmiset eivät koskaan opi elämään rauhassa, vaikka Äitijumala on aikojen alusta asti yrittänyt heitä siihen opettaa.

– Äitijumalan ohi on jo ajat sitten noussut Metallin jumala, Tardo sanoi ja hymyili hiukan haikeasti. Hän ajatteli omaa hoitajaansa, tuon Nanen ikäistä, joka myös oli muistellut Äitijumalaa. Autiomaan vanha jumaluus oli kuitenkin enää vain alemman kansan ja Timnan klaanin jumala. Metallin jumalan voimakkaalla papistolla oli suurempi mahti kuin klaanien päälliköillä, sillä sen hallussa olivat valtavat rikkaudet. Isä oli opettanut Tardolle, että Metallin jumalan kunnioittaminen oli perheestään huolehtivan miehen tärkein hyve.

Nane oli kääntynyt puhumaan Sisalle.

– Majoitan vieraan hyvin, hän on arvossa melkein oman Tessimme veroinen, hän sanoi. – Eikä hän osaa ainakaan alkuun olla ilman orjiensa korviketta, Autiomaan prinssit ja prinsessat hemmotellaan pilalle. Pyydä paria oikein ystävällistä nuorta palvelijapoikaa hänen avukseen. Ja muista kertoa heille, että jos hän on hiukan vaativainen ja töykeä, se johtuu tietämättömyydestä ja tottumattomuudesta.

Tardo ryhdistäytyi loukkaantuneena.

– Ymmärrän, että Sirpin tavat ovat erilaiset kuin omamme, hän sanoi. – Voin olla hemmoteltu, mutta opin ja totun tapoihinne, millaisia ne sitten ovatkin.

Nane ja Sisa nauroivat, mutta molempien nauru oli ystävällistä. Sisa läimäytti Tardoa rohkaisevasti olalle, ja Nane sanoi: – Tule, valitaan sinulle huone ja sitten pääset kylpyyn, varmaan tarvitset sitä matkan jälkeen.

Kooran linnan sisätilat olivat viileät ja yksinkertaisen kauniit vaaleakivisine seinineen. Suuri valtaistuinsali teki Tardoon niin mahtavan vaikutuksen, että hän hetkeksi oikein pysähtyi katsomaan marmoripylväiden rytmittämää korkeaa tilaa. Sali oli selvästi valmisteltu vierailua varten, koristeltu kauniilla kankailla ja tuoreilla oliivipuun oksilla.

– Vuorimaan kuningas seurueineen on tulossa, Nane selitti. – Siksi Tera lähti hakemaan Lisin äitiä ja sisaruksia.

Tardo mietti hetken, kuka Lis oli, ja tajusi sitten, että Nane puhui noin tuttavallisesti Vuorimaan kuningattaresta. Hän muisteli, että tämä oli syntyjään köyhistä oloista. Tardon isä oli tähdentänyt, ettei vuorimaalaisia koskaan saanut mitenkään muistuttaa kuningattaren halvasta alkuperästä, se oli joillekin arka asia. Tänne vierailulle tulevalle hallitsijaparille itselleen se ei varmaan ollut sellainen, koska kuningattaren äiti ja sisarukset haettiin juhliin.

– Lisin äiti oli sanonut linnan lähetille, etteivät hän ja lapset osaa olla niin hienossa seurassa, Nane selitti. – Siksi Tera lähti itse sanomaan, että he saavat olla aivan vapaasti ja hienostelematta. Ja jos he eivät tulisi, Lis juoksisi hakemaan heitä, ja siitähän vasta hämminkiä seuraisi. Luulen, että äiti tuntee tyttärensä niin hyvin, että tietää sen olevan totta.

– Miten teidän hallitsijanne voi liikkua vain yhden palvelijan saattamana? Tardo kysyi. – Ja miksi hän oli pukeutunut kuin kuka hyvänsä köyhä?

– Hän pukeutuu aina niin, paitsi juhlissa, Nane selitti. – Eikä hänellä ollut palvelijaa mukanaan. Mies oli hänen puolisonsa Seloma.

He olivat tulleet huoneeseen, jota Nane ehdotti Tardon majapaikaksi. Poika ei kuitenkaan edes kuullut kun nainen kysyi, oliko huone hänen mielestään hyvä. Hän ajatteli näkemäänsä harmaaohimoista miestä. Seloma! Selomahan oli suuri sankari. Seloma oli vapauttanut Sirpin ja kohottanut Karetan Vuorimaan kuninkaaksi. Selomalla olisi pitänyt olla kypärä töyhtöineen, kullalta välkkyvä panssaripaita punaisen sotilasmekon yllä ja kainalokannakkeesta säärisuojuksiin ulottuva miekka. Niin Vuorimaan sotilailla oli kuvissa.

Nane ymmärsi pojan hämmennyksen ja naurahti.

– Meille Seloma on pelkästään hallitsijan puoliso, hän huomautti. – Ja hän keskittyy nykyisin kirjoittamaan muistiin tietoja Koorasta. Hän on tehnyt pitkiä matkoja kaukaisiin paikkoihin niiden luo, jotka parhaiten osaavat selittää Kooran tahtoa.

Tardo tunsi olevansa pyörällä päästään. Ei riittänyt, että hän oli menettänyt omaisensa ja kotimaansa, hänen maailmankuvansakin alkoi horjua. Kun Nane alkoi järjestellä huonetta ja kaksi poikaa tuli ilmoittautumaan palvelukseen, Tardo kuitenkin ryhdistäytyi. Hänen oli opittava ymmärtämään tätä outoa maata, sillä hän oli tullut jäädäkseen. Litoon ei enää koskaan olisi palaamista, ellei tapahtuisi todellista ihmettä.

– Vuorimaan kuningas Kareta siis tulee valtiovierailulle, Tardo sanoi. – Tuoko hän suuren joukon väkeä mukanaan?

– Hän ilmoitti ottavansa mahdollisimman pienen seurueen, Nane sanoi samalla kun hän järjesti toisen pojan tuomia vuodevaatteita. – Sirpiläiset eivät ole unohtaneet neljän vuoden takaista kesää, jolloin edellinen kuningas toi aivan liian suuren joukon sotilaita mukanaan ja miehitti Sirpin. Kareta haluaa nyt selvästi näyttää rauhantahtonsa.

– Joko Tessi seurueineen on tullut vuorilta? toinen apupojista kysyi.

– Ei, ja se hiukan huolestuttaa minua, Nane sanoi. – Miksi hänen piti sinne mennä, tapaamaan noita lain ulkopuolelle vetäytyneitä? Se voi olla vaarallista.

– Kaikki kunnioittavat Tessiä, poika väitti. – Edes vuorille lähteneet eivät vahingoittaisi häntä.

– Olen silti huolissani hänen viipymisestään, Nane sanoi. – Tessihän tietää vierailusta ja hän lupasi olla täällä ajoissa. Hän on odottanut innokkaasti varsinkin Lisin tapaamista, olivathan he lapsina parhaat ystävykset.

Toinen apupojista tuli sanomaan, että kylpy oli valmis. Vettä ei tarvinnut hänen mielestään lämmittää, se oli lämmennyt riittävästi säiliössä.

– Joudut aluksi tyytymään sirpiläisiin vaihtovaatteisiin, Nane sanoi Tardolle. – Käsken palvelijoiden pestä heti vaatteet jotka ovat ylläsi, niin saat ne käyttöösi huomenna. Ja varmasti Tera antaa sitten hankkia sinulle merikauppiailta asuja, joihin olet tottunut.

– Kyllä minä voin käyttää sirpiläisiä vaatteita, Tardo sanoi. – Ei minulle tarvitse hankkia mitään erityistä.

Nanen myötätuntoinen katse ja apupoikien ilmiselvä sääli vaikuttivat tavalla, jollaiseen töykeys ei olisi pystynyt. Teennäinen urheus, johon Tardo oli yrittänyt verhoutua, rakoili nyt samoin kuin äsken vartiopäällikön edessä. Hän purskahti itkuun. Apupojat katsoivat häntä vaivautuneina, mutta Nane tuli ja veti Tardon syliinsä.

– Älä leiki miestä, lapsihan sinä olit vielä ihan äsken, vanha nainen sanoi. – Tiedän hyvin miten klaanipäälliköiden pojat pidetään melkein sinun ikääsi asti juuri minun kaltaisteni hoivissa.

– Niin, Tardo kuiskasi. – Olin ensimmäisellä matkallani ilman hoitajaani, kun tämä tapahtui.

– Pääset varmasti pian takaisin, Nane sanoi lohduttavasti. – Klaanit kahinoivat aina, mutta rauha palautuu yhtä helposti kuin sota alkaa.

– Tämä on erilaista, Tardo sanoi vaisusti.

Hän tajusi, että nämä ihmiset eivät ymmärtäneet, eikä hän jaksanut selittää. Klaanien välisiä kahakoita oli kyllä aina ollut, paimenet tappelivat keskenään laitumista ja kaivoksia valloitettiin toinen toisiltaan. Joskus tehtiin ryöstöretki myös toisen klaanin kaupunkiin, kun viha oli kasvanut kyllin suureksi ja piti kostaa näyttävästi. Mutta koska valta periytyi naisen kautta tämän aviomiehelle, klaanien prinssit lähes poikkeuksetta naitettiin vieraitten klaanien prinsessoille, ja vastavuoroisesti saatiin omalle prinsessalle aviomies toisesta klaanista. Siksi viha klaanien välillä ei koskaan kestänyt pitkään, nämä liittyivät toisiinsa niin monin sitein.

Klaaneja oli kuitenkin aina ollut viisi, ja yhden ihmisen oli mahdoton laillisesti hallita useampaa kuin yhtä klaania. Nyt entinen Uuran prinssi Rotaa, joka oli avioliiton kautta Kraton klaanin päällikkö, oli syrjäyttänyt kaiken oikeudenmukaisuuden. Hänellä ei ollut sisarta ja hän väitti siksi olevansa isänsä kuoltua myös Uuran klaanin päällikkö. Uuran klaanin laillinen päällikkö olisi kuitenkin ollut kuolleen päällikön vaimon lähimmän naispuolisen sukulaisen aviomies. Eikä Rotaalle riittänyt olla Kraton ja Uuran klaanien päällikkö. Hän aikoi alistaa kaikki klaanit ja hän myös onnistuisi siinä, koska Metallin jumalan mahtava papisto tuki häntä.

Tardo ei jaksanut selittää mitään syntyneestä uudesta ja uhkaavasta tilanteesta, vaan hän antoi johdattaa itsensä kylpyyn. Linnan kylpyhuone oli yhtä käytännöllinen kuin kotipalatsissakin, vain kovin yksinkertainen ja koreilematon. Opettaja oli siis ollut oikeassa kertoessaan, että Sirpi oli sivistynyt maa, jonka linnassa tunnettiin samat mukavuudet kuin Autiomaassakin.

Pojat vaikuttivat hiukan hämmästyneiltä, kun Tardo jäi tottumustensa mukaan odottamaan muilta peseytymisapua. Hän huomasi sen ja alkoi peseytyä omatoimisesti. Hän oli päättänyt oppia uudet käytöstavat. Isäkin oli korostanut sitä, että piti tarkkailla vieraiden tottumuksia ja mukautua niihin, varsinkin jos itse oli muualla kuin kotonaan.

Kylvyn jälkeen Tardo pukeutui sirpiläisten outoon vaateparteen, jonka halpa, värjäämätön kangas sai hänet tuntemaan itsensä köyhäksi paimeneksi. Mahtavat päälliköt pukivat orjansakin komeammin. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja itkukin pyrki yhä esiin. Nane huomasi sen ja johdatti päättäväisesti pojan vuoteeseen. Sitten hän lähetti toisen apupojan asioille. Tämä palasi tuoden kylän parantajalta haettua rohtoa, ja Nane käski Tardoa juomaan seoksen. Poika vaipui pian sen juotuaan sikeään uneen.

Kooran linna oli kohta täynnä Vuorimaan kuninkaan ja hänen seurueensa tulon aiheuttamaa hälinää, mutta lääke piti Tardon syvässä unessa. Vartiopäällikkö kertoi lyhyesti hallitsijalle, että linnaan ilmestynyt vieras nuori mies oli Liton prinssi, ja että Autiomaan itäisimmällä laidalla oli ollut kahinointia. Se ei tuntunut huolestuttavalta, sillä riitaisuudet Autiomaan klaanien kesken olivat toistuvia ja lyhytaikaisia. Tera harkitsi hetken, pitäisikö Karetalle mainita asiasta, mutta jätti sitten senkin tekemättä. Ei kannattanut ottaa esiin tuollaista pikkujuttua. Tera oli paljon levottomampi Tessistä, joka ei ollut palannut retkeltään lain ulkopuolelle jääneiden luo.

Karetakin oli käynyt huolestuneen näköiseksi kuultuaan, ettei Tessi ollut paikalla. Se oli kummallista, koska juuri Tessin tapaaminen oli ollut sekä Lisin että Karetan tärkein syy tulla Sirpiin. Vierailu merkitsi kuitenkin niin monien vanhojen ystävien kohtaamista, että edes Tessin puuttuminen ei täysin himmentänyt iloista tunnelmaa. Myös Tera yritti kätkeä huolensa. Tessille oli yksinkertaisesti tullut jokin voittamaton este. Tera muisteli vanhaa sanontaa, jonka mukaan Sirpin vuorilla ei kannattanut kuvitella näkevänsä leijonia. Tyttö ei ollut missään vaarassa täällä rauhallisessa kotimaassaan.

Mutta ajat olivat muuttuneet, hän mietti. Sirpin vuorilla oli nykyisin aseistettuja miehiä, joiden johtajan kanssa Tessi kilpailisi hallitsijan asemasta. Jos miehet turvautuivat aseisiin ulkoista vihollista vastaan, olivatko he haluttomia tarttumaan niihin omaan kansaan kuuluvan vastustajan kohdatessaan?

Tera karkotti päättäväisesti ikävät ajatukset. Karetan käynti Sirpissä oli myös virallinen valtiovierailu. Hänellä oli mukanaan tärkeitä henkilöitä, joiden kanssa piti neuvotella kauppa-asioista ja muista kysymyksistä. Ei ollut oikea aika vajota pohtimaan henkilökohtaista huolta.

Illalla Tera tiedusteli Nanelta mahtoiko Litosta tullut prinssi haluta mukaan juhliin. Nane sanoi hänen nukkuvan seuraavaan aamuun. Kylän parantaja oli arvellut levon auttavan parhaiten järkyttynyttä poikaa.

Lain ulkopuolella

Kolmannen kuivakuun loppupuolella laiva, jonka Ake oli saanut isältään Meetalta henkilökohtaiseen käyttöönsä, oli tuonut Tessin, Ramun, Aken ja Maleen Kooravuoren kaakkoiskulmaan. Laiva ei voinut missään kohdin lähestyä rantaa, mutta se oli ankkuroitunut ja he olivat tulleet veneellä maihin pieneen poukamaan. He olivat ajatelleet ensin käydä tapaamassa arkoja, mutta kylä oli heidän sinne päästessään osoittautunut autioksi. Rannassa he olivatkin jo todenneet, että laiva jota arat olivat rakentaneet oli ollut poissa. Arat olivat siis lähteneet länteen kohti tuntematonta, niin kuin he olivat jo vuosia sitten kertoneet aikovansa.

Sirpi tuntui menettäneen jotain arvokasta, melkein kuin sielunsa. Arat, saaren alkuperäiset asukkaat, olivat olleet enää vain pieni ja syrjäinen ryhmä. Silti he olivat antaneet Sirpille tiedon Koorasta ja he tunsivat muita tarkemmin Kooran tahdon. Oli kuin syytös, että he olivat joutuneet lähtemään. Muut ihmiset olivat niin itsekkäitä, että arat eivät tulleet toimeen heidän kanssaan. Jos tuli kiistaa, arka väistyi aina ja luopui omaisuudestaankin, jos toinen halusi sitä.

Arkojen lähtöön olivat olleet ainakin osasyynä ”pahat miehet", kuten pieni Miima oli heitä nimittänyt. He himoitsivat Kooravuoren kaakkoiskulman jalokiviä. Tessi ihmetteli taas kerran, keitä nämä miehet oikein olivat. Nyt heitä ei Kooravuorella näkynyt, mutta maata oli monin paikoin pengottu kuin tutkien ja kaivostoimintaa valmistellen.

He yöpyivät arkojen kylän luona ja palasivat seuraavana päivänä rantaan. Heillä oli tarkoitus lähteä kulkemaan länteen, kohti varsinaista päämääräänsä. Siellä oli lain ulkopuolelle asettuneiden miesten tärkeimmän johtajan päämaja. Tessi oli päättänyt tavata Moirin äidin vastustuksesta huolimatta.

Oikeastaan kaikki muutkin olivat vastustaneet, kun Tessi oli kertonut päätöksestään. Ramu ja Malee olivat silti suostuneet lähtemään mukaan. Malee oli ylipuhunut Aken laivoineen kuljettajaksi, koska laivalla rannikkoja kiertäen pääsi Kooravuoren taa paljon helpommin kuin jalkaisin. Malee ja Ake olivat aikoneet jäädä arkojen luo odottamaan, Ramu taas oli päättänyt seurata Tessiä Moirin luo asti. Kun arat olivatkin poissa, tilanne oli muuttunut. He päättivät pysyä yhdessä kaikki neljä.

Tessin koira Sumi oli tyytyväinen päästyään eroon keikkuvasta laivasta. Se juoksenteli heidän edellään tiettömässä maastossa. Tällainen oli koiran mielestä oikeaa elämää. Myös Tessi ja Ramu viihtyivät vuorilla, mutta Ake ja Malee olivat tuskastuneita ja matkanteko viivästyi heidän tottumattomuutensa takia. Pimeän tullessa he olivat suunnilleen vasta siinä, mistä olivat edellisenä päivänä lähteneet liikkeelle. He olivat niin lähellä heidät tuonutta laivaa, että olisivat nähneet sen, jos olisivat kiertäneet pienen kallionnyppylän.

– Miten arvelet edes löytäväsi Moirin? Ake kysyi, kun leiriydyttiin toista yötä varten.

– Hän löytää meidät, Tessi sanoi. – Eilinenkään nuotiomme tuskin jäi huomaamatta.

– Ja miksi sinun pitää tavata hänet? Malee kysyi. – En vieläkään ymmärrä sitä, vaikka suostuinkin tulemaan kanssasi. Äitisi on julistanut, että Kooran laki on edelleen voimassa ja aseistautuminen on Sirpissä kielletty. Moiri on asettunut lain ulkopuolelle.

– Hän on lain ulkopuolella nyt, Tessi sanoi. – Mutta ensimmäisen syksykuun suuressa yleiskokouksessa kansa saa valita vapaasti. Minulla ja Moirilla on suunnilleen yhtä suuri kannatus. En halua, että kansa jakaantuu meidän takiamme. Meidän on päästävä jonkinlaiseen sopimukseen.

Sumi nosti päätään ja murisi tuijottaen pimeään. Mitään erikoista ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut. Tessi taputti sitä rauhoitellen.

– Entä jos Moirin mielestä on yksinkertaisinta, että sinä vain et koskaan palaa neuvottelusta? Ake kysyi.

Tessi katsoi Akea totisena ja moittivasti. Tulen valo välähti hänen ruskeissa silmissään ja sai mustat hiukset hohtamaan. Ramu istui hiukan syrjässä ja hymyili nähdessään Tessin ilmeen. Tyttö ei suostunut uskomaan kovin pahaa kenestäkään sirpiläisestä. Hänessä oli yhä samaa liikuttavaa ehdottomuutta kuin lapsena ja hän oli säilyttänyt uskonsa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Hänessä oli jotain samaa kuin aroissa, vaikka hän ei pystynytkään näiden tavoin kuulemaan ajatuksia tai noudattamaan tinkimättä Kooran tahtoa.

– Moiri on väärässä hylätessään Kooran lain, mutta hän on silti vilpitön ja kunniallinen, Tessi sanoi. – En usko, että minulla on mitään pelättävää.

Nuotion valopiirin ulkopuolelta kajahti jyrisevä nauru. Sumi nousi seisomaan ja haukkui. Tessi käski sen lopettaa ja käydä takaisin makuulle. Koira totteli vastahakoisesti.

– Tule esiin, Tessi sanoi. – On vaikea iloita sellaisen naurajan kanssa, jota ei näe.

Valoon tuli kolme kookasta, parrakasta miestä.

– Tessi lähtee kanssamme, keskimmäinen sanoi. – Te muut jäätte odottamaan.

– Siksihän minä tulin, Tessi sanoi. – Tottakai lähden kanssanne. Onko joku teistä Moiri vai viettekö minut hänen luokseen?

– Minä olen, keskimmäinen sanoi.

Ramu oli noussut ja tuli Tessin viereen.

– Hän ei lähde yksin, Ramu sanoi. – Minä tulen mukaan.

– Ihailtava tarjous, tietäjä ja mahdollisen tulevan hallitsijan tuleva puoliso, Moiri sanoi härnäävästi. – Sillä mistä tiedät, vaikka minusta olisi yksinkertaisinta, ettei kumpikaan teistä palaa neuvotteluista. En kai jätä todistajaa, jos surmaan Tessin?

– Huumorintajusi on kummallinen, Ramu sanoi. – Minua ei naurata.

Hän asettui puolittain Tessin eteen ja tuijotti Moiria uhkaavasti. Vaikka hän oli vasta äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli yhtä kookas kuin miehet häntä vastapäätä. Hän tiesi olevansa myös voimakas ja hän aikoi käyttääkin voimaansa, jos häntä yritettäisiin estää tulemasta mukaan.

– Suunnitteleeko aseetonta Sirpiä kannattava turvautumista väkivaltaan? Moiri pilkkasi. – Eikö Koora kiellä?

– Koora ei ole koskaan kieltänyt puolustamasta heikompaa, Ramu sanoi. – Olen aseeton päinvastoin kuin kukaan teistä, mutta vaadin oikeutta olla Tessin mukana.

Tessi laski kätensä Ramun käsivarrelle.

– Minä menen heidän kanssaan, ja yksin, hän sanoi. – Nämä ovat minun asioitani.

Ramun ja Tessin katseet kohtasivat. Tessin silmissä oli vaativa, päättäväinen ilme. Ramu ajatteli, että hän oli yhä enemmän alkanut muistuttaa tulevaa hallitsijaa. Sirpin kohtalo tuntui joskus olevan hänelle enemmän kuin oma elämä. Ehkä se oli oikein, mutta Ramu ei ollut varma. Eikö ihmisen kuitenkin ollut tarkoitus huolehtia ensin itsestään ja vasta toissijaisesti muista?

Ramu totteli kuitenkin Tessiä, kuten hän teki yleensä aina. Hän palasi nuotion luo. Tessi kääntyi vielä valopiirin rajalta katsomaan Ramua. Hän näytti kovin hennolta ja avuttomalta kookkaiden miesten keskellä.

– Älä päästä Sumia minun perääni, hän sanoi. – Äläkä ole huolissasi. Moirilla on aseita, ja noin puolet Sirpin kansasta kannattaa häntä. Jos hän haluaisi väkivaltaista ratkaisua, hän olisi voinut yksinkertaisesti ottaa haltuunsa Kooran linnan ja julistautua hallitsijaksi.

Sitten Tessi käveli pimeyteen, eikä hän ollut oikeastaan lainkaan varma seuralaisensa luotettavuudesta. Nyt jos koskaan hän olisi tarvinnut arkojen kykyä kuulla ajatukset.

Hetken oli nuotion valoon tottuneisiin silmiin aivan pimeää, mutta kohta tähdet riittäisivät valaisemaan kulkemisen. Yöilma tuntui vilpoiselta, kun oli juuri poistunut tulen luota. Liikkeellä ollessa tulisi kuitenkin pian taas melkein liiankin lämmin.

Tessi horjahti, kun jalka osui kiveen joka pyörähti alta, mutta hän tunsi tukevan käden heti tulevan avuksi.

– Kiitos, hän sanoi.

– Kansa väittää sinun näkevän pimeässä, Moiri sanoi huvittuneella äänellä. – Se ei siis ainakaan ole totta.

– Moni muukin asia mitä kansa minusta luulee on pelkkää kuvitelmaa, Tessi sanoi. – En ole tavannut Kooraa, en ole mitenkään osallinen vuorimaalaisten laivaston tuhonneeseen maanjäristykseen, enkä voi kehua auttaneeni Karetaa hänen taisteluissaan Vuorimaan kuninkuudesta. Taisteluiden aikana olin kaukana niistä ja täysin turvassa.

– Etkä lähettänyt leijonaa pelastamaan Oosaa, Moiri sanoi ja naurahti.

Tessi hätkähti.

– Mistä sinä sen olet kuullut? hän kysyi. – Käsittääkseni minun lisäkseni vain kaksi ihmistä, Ramu ja Oosa, tietävät miten selujen pyhä leijona pääsi kerran irti.

– Onko se siis totta? Moirin yllättynyt ääni kysyi pimeydestä.

Tessin silmät olivat jo alkaneet tottua, ja hän näki miehen mustana varjona tähtitaivasta vasten. Moirin tuuhea tukka levisi pään ympärillä kuin leijonan harja, ja aivan yllättäen Tessi tunsi olonsa turvalliseksi. Leijona oli tuntunut ystävältä Kiirassa tuona yönä vuosia sitten. Tämä mies tuntui ystävältä nyt.

– Päästin leijonan irti pelastaakseni Oosan, Tessi sanoi. – Leijona tappoi papittaren, joka muuten olisi tappanut Oosan.

He kulkivat hiljaisina jonkin matkaa. Sitten Tessi kysyi: – Miten sinä saatoit tietää siitä leijonasta?

– En tiennyt, Moiri sanoi. – Se oli Miiman uni. Meillä ei ole naisia leirissä. Kun Miima tuli, hän on nukkunut öisin teltassani. Mieheni ovat kunnollisia ja vastuuntuntoisia, mutta ei ole hyvä saattaa ketään kiusaukseen. Miiman ikäisiä lapsia löytyy ilotaloista, joihin laivamiehinä toimineet ovat tutustuneet.

– Onko Miima sinun leirissäsi? Tessi kummeksui. – Miksei hän mennyt mukana kun arat lähtivät?

Heidän edessään oli taas epätasainen kohta Moiri tuki Tessiä kädellään.

– Mistä minä tietäisin arkojen asioita, mies sanoi. – Tyttö puhuu pääni pyörälle kummallisia selityksiään. Hän tuli noin kuukausi sitten ja kertoi kaikkien muiden arkojen lähteneen. Koora oli käskenyt hänen jäädä. Hänen vanhempansa olivat itkeneet ja hän oli itkenyt, mutta heidänhän on pakko totella Kooraa. He eivät voi muuta.

– He eivät voi muuta, Tessi vahvisti. – Juuri se on meidän ja arkojen tärkein ero, ei se että he kuulevat ajatuksia ja näkevät pimeässä.

– Tyttö tuli sitten meille, koska olimme ainoat ihmiset, joiden luo hän osasi vaivattomasti, Moiri kertoi. – Hän itki alkuun paljon, öisin varsinkin. Sitten hän näki unen, jossa sinä lähetit leijonan pelastamaan Oosan, ja se uni rauhoitti häntä aivan ihmeellisesti.

He nousivat nyt ylöspäin ja Moirin tuki oli enemmän kuin tarpeen. Tessi nojasi raskaasti miehen käsivarteen. Hän tunsi uupumuksen painavan jalkojaan. Olisi pitänyt kulkea enemmän vuorilla, että ei olisi väsynyt näin helposti. Useimmiten Ramu sai kuitenkin nykyisin lähteä kasvienkeruuretkilleen yksin, hallitusasiat olivat jo alkaneet täyttää Tessin päivät. Äiti oli tuskastunut ja sanoi, ettei ymmärtänyt uutta aikaa ja sen vaatimuksia.

– Leijonan lähettäminen tappamaan on teko, jota en mielelläni muistele, Tessi sanoi. – Vain isän kuolema on vielä pahempi muisto.

Hänen äänensä värähti. Tuntui yhä vaikealta edes mainita isä. Mikään ei ollut unohtunut, ei tämän tuskainen ilme, ei se miten keihäs iskeytyi rintaan eikä verilammikko, joka hitaasti laajeni Kooran linnan pihan hiekalla.

– Niin, isäsihän kuoli sinun nähtesi silloin kun Sirpi miehitettiin, Moiri sanoi myötätuntoisesti. – Siksi en olekaan koskaan ymmärtänyt, miksi et ajattele samalla tavoin kuin me Kooran lain ulkopuolelle asettuneet. Haluamme aseistaa Sirpin, ettei vihollinen enää koskaan uskaltautuisi tänne.

– Ajattelenhan minä joskus samoin, ja siksi olenkin täällä, Tessi sanoi. – En ole lainkaan varma siitä, kumpi meistä olisi Sirpille parempi hallitsija.

He pysähtyivät hetkeksi. Valtava taivas kirkkaine tähtineen kaareutui joka puolella muualla, vain pohjoisessa oli Kooravuoren musta rinne. Tuntui siltä kuin Moiri olisi yrittänyt nähdä Tessin ilmeen. Sitten mies naurahti.

– Puhutaan siitä leirissä, hän sanoi. – Sattumalta minäkään en ole varma tuosta asiasta.

He liikkuivat niin nopeasti kuin mahdollista. Silti ilta oli jo myöhäinen, kun he tulivat perille. Nuotioiden äärellä istuskelevia ryhmiä oli tiheästi vierekkäin, ja taustalla häämöttivät jonkinlaiset telttakatokset. Miesjoukot hiljenivät, kun he kulkivat ohi. Moiri antoi nopeita ohjeita ja johdatti sitten Tessin yhteen katoksista.

Hämärästä nousi pieni hahmo ja lennähti Tessin syliin. Hoikka tytönvartalo painui häntä vasten ja nyyhkytykset vavisuttivat sitä. Miima tuoksui vuorten pölyltä ja nuotioiden savulta, ja hänen käsivartensa kiertyivät lujasti Tessin kaulaan.

– Sinä tulit, lapsi kuiskasi. – Sinä tulit, niin kuin Koora unessa lupasi.

– Mitä Koora sinulle lupasi? Tessi kysyi.

Ensi tapaamisesta asti Tessi oli kuvitellut Miiman muistuttavan lasta, joka hänellä ja Ramulla joskus olisi. Tietenkään se ei ollut mahdollista, sillä arkojen erityiskykyjä ei koskaan kehittynyt muille ihmisille. Silti Miima tuntui edustavan kaikkea sitä, mihin Tessin heräävä äidillisyys suuntautui. Hän silitti hellästi tytön hiuksia ja hän tiesi, että hänen ja Miiman kohtalot liittyisivät tästä eteenpäin yhteen. Hän huolehtisi lapsesta, joka oli jäänyt tänne ilman omaisiaan.

– Koora lupasi, että suojelet minua niin kuin suojelit Oosaa, Miima sanoi. – Siksi minun ei tarvitse pelätä, vaikka tapahtuisi mitä.

– Tuollaisia se lapsi puhuu ja saa minut suunnilleen sekapäiseksi, Moiri sanoi ja istuutui.

Ovesta tuli mies, joka laski tarjottimen päällikön eteen. Keskimmäisenä siinä tuikutti pieni öljylamppu. Tessi istuutui lattialle, koska teltassa ei ollut istuimia. Tarjottimella oli paistettua lihaa, leipää ja viiniä. Liha tuoksui herkulliselta, vaikka Tessi söikin lihaa harvoin.

– Juusto puuttuu, Moiri huomautti. – Saamme mitä metsästämme, ja joskus kun miehet käyvät kylissä heille annetaan lahjoituksia. Liha on villikarjua, oikein hyvää.

– Minä tarvitsen vettä, Tessi sanoi.

– Viini on sekoitettu naiselle sopivaksi, Moiri totesi. – Annoin siitä ohjeen.

Tessi naurahti.

– Haluaisin silti vettä, hän sanoi. – Olet varmasti kuullut, että en käytä lainkaan viiniä. Jokin mitä minusta puhutaan on sentään tottakin.

– Onko sekin sitten totta, että et vielä ole Ramun kanssa samassa vuoteessa, vaikka kuljettekin aina kahdestaan? mies kysyi härnäävästi.

Tessi hymähti.

– Se ei ole ollut totta enää tänä kesänä, hän sanoi. – Mutta etpä ole kovin hienotunteinen, vaikka tähän asti olet siltä vaikuttanut. Olen ollut iloisesti yllättynyt miellyttävyydestäsi.

– Sinä taas yllätät minut rehellisyydelläsi, Moiri sanoi. – Minua hämmästytti myös se, että saan olla ehdokkaana yleiskokouksessa, joka valitsee hallitsijan. Vielä enemmän kummastuin sitä, että vuorille vetäytyneetkin saavat olla edustettuina kokouksessa täysin lukumääränsä mukaisesti.

– Sanoin äidille, että kaikkien Sirpin asukkaiden on saatava olla vapaasti valitsemassa hallitsijaansa, Tessi totesi tyynesti. – Muuten olisin kieltäytynyt ehdokkuudesta.

Miima oli painunut tiiviisti Tessin kylkeä vasten ja Tessi oli kietonut kätensä hänen ympärilleen. Nyt lapsi nosti päätään.

– Tehän pidätte toisistanne, hän sanoi tyytyväisenä. – Moiri ajattelee, että sinä Tessi olet hyvin rohkea. Tessi ajattelee, että sinä Moiri olet älykäs. Ja sitten Moiri ajattelee, että jos ei olisi Ramua niin koko hallitsijaongelma olisi helppo ratkaista, sillä tuollainen puoliso kyllä kelpaisi hänelle. Sinä olet hänen mielestään kauniskin, ja te voisitte yhdessä ...

– Miima, Moiri sanoi ankarasti. – Minä olen kieltänyt sinua kertomasta ajatuksiani ääneen. On tarpeeksi kiusallista, että kuulet ne.

– Anteeksi, Miima sanoi. – Olen ollut niin vähän outojen kanssa, etten aina muista. Arkojen kaikki ajatukset olivat kaikkien tiedossa. Ja Tessikin ajatteli, että jos ei olisi Ramua, hän voisi kiinnostua, kun sinulla, Moiri, on kaunis ääni ja ystävälliset silmät ja ...

– Miima, Tessi muistutti varoittavasti. – Mitä Moiri sanoi toisen ihmisen ajatusten kertomisesta ääneen?

– Niin, Miima, hae vettä äläkä lörpöttele, Moiri sanoi muka vihaisesti, mutta ei pystynyt peittämään äänensä huvittuneisuutta.

Kun lapsi oli mennyt mies hymyili.

– Hän on rasittava ja silti ihastuttava ja liikuttava, Moiri sanoi. – Minun tulee ikävä häntä, kun hän lähtee sinun kanssasi. Äläkä huolestu, että tulkitsisin mitään väärin lapsen puheiden takia. Kaikki tietävät, että olet Ramun tuleva vaimo.

– Olen jo Ramun vaimo, Tessi korjasi. – Vihkiminen sitten kun täytän lainmukaisen iän on pelkkä muodollisuus. Mutta kuuletko sinäkin ajatuksia, kun tiesit että aion ottaa Miiman mukaani lähtiessäni?

Moiri otti veitsen ja leikkasi paistista ohuita viipaleita. Hänen isot kätensä työskentelivät hämmästyttävän taitavasti. Hän ojensi veitsen kärjellä yhtä viipaletta Tessille. Tyttö otti sen ja mies leikkasi nyt leipää ojentaen sitten palan. Tessi asetti paistinviipaleen leivälleen miettien, että jotenkin aina kävi näin. Kun hän oli Ramun kanssa liikkeellä, Ramu teki ruuan ja tarjoili sen. Aikomatta tehdä niin, haluamatta tehdä niin, Tessi aina huomasi jättävänsä pienet käytännön työt muille ja asettuvansa odottamaan valmista.

– Miima on kertonut, että haet hänet, mies sanoi. – Sitten tapahtuu jonkinlainen kauhea onnettomuus, mutta hänen ei tarvitse pelätä. Tessi auttaa.

– Onnettomuus? Tessi ihmetteli. – Kertoiko hän siitä tarkemmin?

– En oikein ymmärrä sen lapsen puheita, varsinkaan kun hän puhuu unistaan, Moiri sanoi. – Tuskin hän itsekään ymmärtää niitä. Mutta minua on askarruttanut se, että hän sanoo Kooran valinneen sinut johonkin merkittävään tehtävään. Voit pitää sitä kummallisena, mutta uskon tuon lapsen tietävän Kooran tahdosta asioita, joita me emme tiedä.

– Kaikki arat tietävät, Tessi sanoi. – Siksi on niin surullista, että he ovat lähteneet. Nyt on vain Oosa Vuorimaassa, Miima täällä ja se joku heistä, joka lähti Autiomaahan neljä vuotta sitten, asuu kai siellä jossain. Muut ovat kadonneet länteen, kaukaisuuteen josta kukaan ei tiedä mitään.

Teltassa oli hiljaista pitkään. Lain ulkopuolella olevien johtaja oikaisi ryhtiään ja tuntui aikovan sanoa jotain, mutta jäikin miettimään. Sitten hän teki päätöksensä.

– Kysyn suoraan, hän sanoi. – Onko Koora valinnut sinut Sirpin hallitsijaksi?

– Enhän minä voi tietää sitä, Tessi sanoi melkein kauhistuneena. – Miksi kysyt tuollaista?

– Koska itse olen alkanut uskoa niin, Moiri sanoi hiljaa. – Uskon Kooraan, minut on kasvatettu siihen lapsesta asti. Mutta kun Sirpi vallattiin, vain Miiman ikäinen siskoni raiskattiin ja tapettiin. En voinut ymmärtää, miksi emme saisi taistella noita roistoja vastaan. Olin Karetan mukana, kun vuorimaalaiset karkotettiin Sirpistä. Sen jälkeen olen kerännyt joukkoja ja aseistanut ja harjoittanut niitä, ettei sisareni kohtalo koskaan toistuisi yhdenkään Sirpin lapsen kohdalla.

– Minä ymmärrän, Tessi sanoi. – Äiti taas ajattelee, että jos Sirpi ei aseistaudu, se ei ole uhka kenellekään. Silloin voi selvitä neuvotteluilla.

– Se ei onnistunut vuorimaalaisten kanssa neljä vuotta sitten, Moiri muistutti.

Tessi oli hiljaa. Hän muisti taas isän kuoleman. Juuri Sirpin aseettomuus oli houkutellut Vuorimaan joukot helppoon ja julmaan valloitukseen. Mutta isä oli tiennyt kohtalonsa eikä silti ollut luopunut periaatteistaan. Mikä oli oikein? Isäkin oli rauhantahdostaan huolimatta pyytänyt taisteluvalmista Karetaa suojelemaan Tessiä.

Miima tuli telttaan vesikannu kädessään.

– Olinko poissa tarpeeksi kauan? hän kysyi Moirilta. – Sinähän toivoit minun viipyvän pitkään, että saisitte jutella rauhassa.

Moiri ei vastannut. Miima laski vesikannun maahan.

– Niinkö, tyttö totesi hiukan pettyneellä äänellä. – Voin mennä vielä pois.

Hän kipaisi ulos ja Moiri naurahti.

– Suloinen ja rasittava lapsi, väsyt vielä siihen, että hän tietää kaikki ajatuksesi, hän sanoi Tessille.

– Totuin siihen Oosan seurassa, Tessi vakuutti. – Ei se rasita, kunhan Miima oppii, että hänen ei pidä kertoa muille kaikesta, mitä kuulee. Mutta kun kysyit, onko Koora valinnut minut Sirpin hallitsijaksi, kysyit juuri sitä mitä itsekin mietin. Kun ajattelen asiaa tarkemmin tässä ja nyt, tuntuu siltä että niin ei ole. Miksi arat olisivat lähteneet pois, jos täällä vielä voisi elää niin kuin Koora on heitä ohjannut elämään?

– Mutta miksi Koora käski Miiman jäädä? mies kysyi. – Eikö syy ole se, että jäisi joku, joka tuntee Kooran tahdon? Ja Miima näki unen, että sinulla on merkittävä tehtävä. Sen täytyy tarkoittaa, että Koora haluaa sinut Sirpin hallitsijaksi.

Moiri vaipui ajatuksiinsa eikä Tessikään tiennyt mitä sanoa. Miehen runsaat, pörröiset hiukset olivat puolittain kasvojen yllä, kun hän istui pää painuksissa. Sitten hän heilautti hiukset syrjään.

– Suuressa yleiskokouksessa annan tukeni sinulle, ja kun sinut on valittu, kotiutan miehet ja luovutan aseet, hän sanoi päättäväisesti. – Olen varma, että se on oikea ratkaisu.

Tessi katsoi Moirin vakavia kasvoja. Miehen silmät olivat kirkkaat ja liikuttuneet. Tessi tunsi omien silmiensä kostuvan. Hän ymmärsi, että Moiri halusi tehdä oikein, ja sitä hän halusi itsekin. Mutta hän oli huolissaan, sillä hän tunsi selvästi mitättömyytensä. Miiman uni ei voinut tarkoittaa sitä, mitä Moiri luuli.

– En ole luottamuksesi arvoinen, Tessi sanoi. – En tunne Kooran tahtoa enkä ole ollenkaan varma siitä, ovatko ratkaisuni oikeita.

– Juuri noin puhuu se, joka sopii hallitsijaksi, Moiri sanoi. – Jos pysyt tuollaisena, olet paras mahdollinen ihminen johtamaan Sirpiä. Minä luulin tietäväni varmasti mikä on oikein, kunnes tänne tuli kummallinen pikkutyttö kertomaan unistaan ja Kooran tahdosta. Hän paljastaa minulle jatkuvasti omat ajatukseni, joita en edes ole huomannut ajattelevani. Epäilen, ettei minunlaisestani kiivasluonteisesta ihmisestä ole hallitsijaksi.

Tessi hymähti.

– Kaikki tapaamani hallitsijat ja päälliköt äitiä ja kenties Selomaa lukuun ottamatta ovat olleet hyvin rajuja luonteeltaan, hän sanoi. – Oletan, ettet ole kiivaudessasi lähelläkään selujen Serraa tai edes Karetaa, puhumattakaan Karetan sotapäälliköstä Verrakasta.

Moiri nauroi.

– Verraka on sankari, ja minä en tavoittele sankaruutta, hän sanoi. – Haluan vain suojella Sirpiä, enkä luota omien ratkaisujeni järkevyyteen. Haluan olla sinun ohjauksessasi, koska Koora ei suostu puhumaan minulle suoraan.

– Ei Koora puhu minullekaan, Tessi huomautti. – Jos minusta tulee hallitsija, tarvitsen sinun tukeasi. Olen nähnyt mitä Kareta joutui kestämään Vuorimaan uudistusten takia. En pystyisi sellaiseen. Kykenen johtamaan Sirpiä vain rauhan oloissa.

– Päästit kerran leijonan irti ja tappamaan ihmisen auttaaksesi Oosaa, Moiri sanoi. – Jos tarvitset, sinulla on jälleen leijona käytössäsi, minä ja minun mieheni. Mutta me hyökkäämme vain, jos päästät meidät irti.

– Sovitaan niin, Tessi sanoi. – Kun minusta tulee hallitsija kotiutat miehesi, mutta aseita teidän ei tarvitse luovuttaa. Luotan sanaasi, että on minun päätettävissäni lähteekö leijona liikkeelle.

He nousivat molemmat.

– Saatan sinut seuralaistesi luo, Moiri sanoi. – Ja Miima lähtee tietysti kanssasi. Vai haluatko yöpyä täällä?

– Lähtisin mielelläni heti, Tessi sanoi. – Kareta ja Lis ovat tulossa vierailulle tämän kuun viimeisenä päivänä, ja Oosakin on varmaan heidän mukanaan. Haluaisin tavata heidät kaikki, ja Miima olisi tietysti iloinen nähdessään sisarensa.

– Lähdetään siis, Moiri sanoi. – Matka teidän leiriinne on pitkä, ehdimme perille vasta aamuhämärän aikaan.

Pahat miehet

Miimalla ei ollut mitään tavaroita eikä siis pakattavaakaan ja Moiri sanoi, ettei hän tarvitsisi ketään miehistään mukaan saattoretkelle. Miima joka näki pimeässä talutti nyt Tessiä, joten Moiri oli saattajana oikeastaan tarpeeton. Tessi ymmärsi kuitenkin, että kysymyksessä oli myös kohteliaisuus ja heidän sopimuksensa sanaton sinetöiminen.

– On niin hyvä, että te olette onnellisia, Miima sanoi. – Te kumpikin tunnette nyt, että olette tehneet ratkaisun, johon Koora on teidät johdattanut.

– Niin, lapsi, Moiri sanoi liikuttuneena. – Juuri niin minä tunnen.

– Mutta Tessi on kuitenkin huolissaan, Miima sanoi. – Ja minäkin tiedän, että jokaiselle meistä tapahtuu suuri muutos, jota emme vielä osaa kuvitellakaan. Asiat eivät suju niin kuin nyt voisi luulla, mutta älkää silti pelätkö. Koora johtaa kaiken.

Tessi puristi hellästi lapsen kättä. Häntä liikutti Miiman halu lohduttaa ja rohkaista heitä. Tämähän oli kuitenkin menettänyt omaisensa ja oli nyt yksin maailmassa.

Tähdet alkoivat vaaleta ja taivas kirkastui idässä. Oli vuorokauden viilein hetki, täällä etelärannan kesässäkin saattoi vähän aikaa melkein palella. He olivat rinteellä, josta näki meren. Aurinko nousi tumman veden sylistä ensin kapeana viiruna. Sitten valo tuli esiin kuin hypähtäen ja lisääntyi nopeasti. Harmaa vuorenseinä värjäytyi hetkeksi ruusunpunaiseksi.

Moiri käveli nopein, joustavin askelin. Hän oli ryhdikäs ja komea mies, vaikka vuorilla asuminen näkyi ihon ja hiusten niin kuin vaatteidenkin kunnossa. Parta sai hänet vaikuttamaan selulta; sirpiläinen kasvatti harvoin parran, mutta vuoristoleirin alkeellisissa oloissa se oli tietenkin käytännöllinen. Pörröiset hiukset ja hoitamaton partakaan eivät silti vähentäneet kunnioitusta herättävää vaikutelmaa. Tessi ei päässyt eroon ajatuksesta, että Moiri olisi sittenkin oikea hallitsija Sirpille. Mutta ensimmäiseen syksykuuhun oli aikaa. Koora näyttäisi jotenkin tahtonsa, ja hän noudattaisi sitä.

Aamu oli valjennut, mutta aurinko oli matalalla ja meren yllä leijui ohut usva, kun he tulivat perille. Malee ja Ake nukkuivat jyrkän kiviseinämän vieressä, mutta Sumi ja Ramu valvoivat hiipuvan nuotion luona. Ramu puuhaili jo aamiaista, mutta ehkä hän ei ollut nukkunut koko yönä. Ainakaan hän ei ollut valmistanut itselleen minkäänlaista vuodetta tai oli sitten jo ehtinyt purkaa sen. Sekä koira että mies ponnahtivat ylös ja juoksivat Tessiä vastaan.

Moiri ja Miima jäivät hiukan syrjään. He näkivät Ramun sulkevan Tessin syliinsä ja Sumin hyppivän innoissaan heidän ympärillään. Tessin pää painui Ramun olkapäälle ja runsaat hiilenmustat hiukset levisivät vaalealle kankaalle. Ramun käsi nousi silittämään niitä.

Miima tuli Moirin viereen. Lapsi katsoi miestä suuret, tummansiniset silmät loistaen aroille tyypillistä outoa hehkua.

– He ovat parhaat ihmiset kaikista teistä oudoista, Miima sanoi hiljaa. – Isä oli sitä mieltä, ja niin minäkin ajattelen. Ramu elää Kooran tahdon mukaan, vaikka ei tiedäkään sitä itse. Tessi taas yrittää kovasti ymmärtää Kooraa, eikä se ole väärin, vaikka se onkin mahdotonta.

– Heidät vihitään samana päivänä, jolloin kansa valitsee Tessin hallitsijaksi, Moiri sanoi. – Sirpiin on tulossa suuret juhlat ensimmäisen syksykuun alussa.

Miima näytti huolestuneelta.

– Näin unta, että samaan aikaan kun Sirpin hallitsija valitaan on myös surujuhla, hän sanoi. – Kooran suunnitelmat ovat sellaisia, että emme voi ymmärtää niitä. Luulen, että Tessi ei koskaan täytä kuuttatoista vuotta.

Moiri hätkähti ja aikoi kysyä, mitä Miima tarkoitti, mutta Ramu huomasi nyt tytön ja tuli heitä kohti. Miima juoksi vastaan ja Ramu kumartui halaamaan häntä. Miima rutisti miestä iloisesti, ja Sumikin tuli pyörimään heidän ympärilleen tervehtien lasta.

– Miten sinä olet täällä? Ramu kummasteli.

– Minä selitän myöhemmin, Miima sanoi. – Moirilla on kiire takaisin leiriin miesten luo. Minä juoksen nopeasti rantaan, siellä on kauniita kiviä, joista oudot pitävät. Tuon niitä Moirille, hän oli minulle niin kiltti.

Miima juoksi jyrkännettä kohti hyppien kevyesti kivenlohkareilla. Hänen kullanpunaiset hiuksensa hohtivat aamun valossa, ja hoikan vartalon liikkeet olivat kuin taidokkaan tanssijan. Tyttö katosi näkyvistä, ja Tessi ajatteli arkojen seurassa asuneiden yksisarvisten kaunista ja itsevarmaa kulkua. Hän huomasi ettei ollut enää nähnyt täällä yksisarvisia. Arat olivat varmaan vieneet ne mukanaan.

– Kauniit kivet ovat rubiineja ja turkooseja, Tessi selvensi Moirille. – Niitä löytyy Miiman kertoman mukaan joistakin paikoista paljon.

– Siksi täällä siis on käynyt Kraton klaanin laivoja Autiomaasta, Moiri sanoi. – Olemmekin ihmetelleet sitä. Niillä ei pitäisi olla mitään asiallista tekemistä täälläpäin Sirpiä.

– Kraton klaani, Tessi sanoi ihmetellen. – Siihen siis kuuluvat pahat miehet, joista Miima on puhunut.

Malee oli herännyt ja nousi unisena istumaan. Hän hieroi silmiään ja venytteli käsiään.

– Kuka puhuu Kraton klaanista tuossa sävyssä? hän kysyi. – Tessi, häpeäisit. Se on minun klaanini. En oikein tiedä, mikä isän asema siellä oli, mutta komeasti me asuimme.

– No, nykyinen Kraton päällikkö on oikeastaan Uuran prinssejä alkuaan, niin että ei syytetä Kratoa, Tessi sanoi. – Mutta tiedustelijoittemme mukaan Kratossa ja Uurassa on jotain huolestuttavaa liikehdintää.

Tessi katsoi Moiria kuin tulevaa yhteistyökumppania ja hallitsijan apulaista ainakin.

– Tiedäthän, että Rotaa on yhdistänyt kaksi klaania vastoin perinnäistapoja, hän sanoi. – Rotaa tavoittelee ehkä ylivaltaa muihinkin klaaneihin Metallin jumalan pappien tuella.

– Se on yksi syy, miksi olemme olleet vuorilla ja uhmanneet äitisi kieltoa, Moiri sanoi. – Jos Rotaa valloittaa koko Autiomaan, hänen seuraava tavoitteensa on Sirpi, ja vielä suuremmalla syyllä, jos tänne kannattaa perustaa jalokivikaivos.

Malee oli noussut ja oikoi vaatteitaan.

– Kaivostoiminta on tietysti Kraton klaanin häpeä, kuten muuallakin Autiomaassa, hän sanoi. – Muistan, että joskus puhuttiin kapinoivista kaivosorjista, jotka piti teloittaa. Mutta kun kysyin minulle ei vastattu. Minun käskettiin vain leikkiä ja laulaa ja tanssia ja sanottiin, että aikuisena saisin tietää aikuisten asiat.

Ramu oli palannut valmistamaan aamiaista. Hän pyysi Moiria istumaan ja ottamaan ensimmäisen leivän, joka alkoi olla valmis. Nyt kun Tessi oli turvallisesti palannut, hän oli täysin valmis hyväksymään ystäväksi miehen, jota hän edellisenä iltana oli kiivaasti vastustanut.

– Taidan olla sinulle velkaa ainakin anteeksipyynnön, Moiri sanoi hymyillen ja tuli nuotion luo. – Tajuan nyt olleeni eilen melko typerä. Halusin koetella Tessin kuuluisaa rohkeutta, mutta aiheutin sinulle tietysti unettoman yön.

– Kaikki mitä tiesin sinusta oli kyllä hyvää, Ramu sanoi. – Mutta mies ei kai voi luonnolleen mitään, minusta on sietämätöntä päästää Tessi edes lähelle mahdollista vaaraa.

Juuri kun Moiri ojensi kättään ottaakseen Ramun ojentaman leivän, kiiri jostain kirkas ja kauhistunut lapsen avunhuuto.

– Miimalle on sattunut jotain, Ramu sanoi.

Leipä putosi maahan, ja Sumi hotki sen häikäilemättä. Silti koira ehti yhtä aikaa Ramun ja Moirin kanssa kallionkielekkeen taa, josta huuto kuului.

Alhaalla oli ryhmä miehiä juuri työntämässä venettä vesille, ja lähistöllä odotti laiva keulassaan Kraton klaanin mustat tunnukset. Sen purjeet oli jo nostettu, ja tuuli oli pohjoisesta. Ramu ja Moiri liukuivat rinnettä alas turvallisuudestaan piittaamatta, mutta he myöhästyivät. Vene oli jo vesillä. Moiri otti rannalta kiven ja suuntasi sen kohti peränpitäjää, mutta heitto ei enää tavoittanut venettä. Yksi miehistä piteli Miimaa, joka ojenteli turhaan käsiään rantaa kohti. Toisessa kädessä oli yhä kimppu sinikukkia. Lapsi oli varmaan poiminut ne niin kuin kauniit kivetkin lahjaksi Moirille.

Sumi oli tullut rantaan yhtä aikaa miesten kanssa ja heittäytyi uimaan. Se ei kuitenkaan urheasta yrityksestään huolimatta tavoittanut loittonevaa venettä. Ihmiset tiesivät, ettei kannattanut yrittääkään. Vene kiiti neljän soutajan voimin poispäin. Ramu katsoi kiveä, jonka oli siepannut käteensä. Hän ei kuitenkaan ollut heittänyt sitä, koska oli nähnyt, ettei heitto Moirinkaan voimalla enää yltänyt perille. Hän antoi kiven pudota jalkoihinsa ja ajatteli, että noin löyhässä olivat ihmisen periaatteet. Ajattelematta lainkaan Kooraa hän olisi tällä hetkellä vaikka tappanut saadakseen Miiman vapaaksi.

Tessi tuli Ramun ja Moirin viereen. Hänen käsivartensa oli hankautunut verille kallioseinään, kun hän oli laskeutunut sitä alas. Hän torjui kuitenkin kiivaasti Ramun huolestuneen yrityksen tutkia kättä. Hän juoksi niin pitkälle veneen perään, että kahlasi vyötäröään myöten veteen.

– Lapsi on Sirpin hallitsijan suojeluksessa, Tessi huusi. – Luovuttakaa hänet takaisin.

Vain Miiman itku kuului vastauksena, vene souti poispäin. Huomatessaan, ettei luovutuskäsky vaikuttanut mitään, Tessi muutti tyyliä.

– Älkää vahingoittako lasta, hän huusi. – Hän on meille tärkeä, saatte hyvät lunnaat. Parhaan korvauksen saatte, jos hän on vahingoittumaton.

Vastausta ei kuulunut ja vene saavutti laivan.

– Tulemme tekemään hänestä tarjouksen, Tessi huusi. – Älkää vahingoittako häntä.

Miehet nousivat laivaan Miima mukanaan ja vene vedettiin perässä. Laivan ankkuri oli nyt vuorossa. Tessi kääntyi ja palasi takaisin kuivalle maalle. Hän irrotteli märkiä vaatteita iholtaan.

Malee ja Ake olivat laskeutuneet hitaammin ja turvallisemmin loivemmasta kohdasta rinnettä. Malee itki ja Tessi muisti, että Malee itse oli joutunut Miiman ikäisenä merirosvojen haltuun. Malee ymmärsi tuskallisen selvästi kaikki ne kauhut, jotka Miimalla todennäköisesti olisi edessään. Tessikin osasi kuvitella ne mielessään aivan liian hyvin.

– Emme voi tuhlata aikaa menemällä Kooran linnaan apua hakemaan, Malee sanoi. – Häntä on seurattava heti, viivyttelemättä.

– Niin, pohjoiseen mennessä meidän laivamiehemme joutuisivat soutamaan vastatuuleen, Ake sanoi. – Meno olisi hidasta. Eiköhän ole paras seurata heitä saman tien.

Tuuli ei tuntunut voimakkaalta, koska rinne suojasi heitä. Kuohuva meri kuitenkin näkyi lohduttomana heidän edessään kertoen, että pohjoinen tuuli voimakkaasti. Laiva oli jo loittonemassa vihertävää ja myllertävää tietään.

– Äidinisäni on Timnan klaanin mahtimiehiä, merkittävä parantaja, Ramu sanoi. – Mennään laivaan, ehdimme Timnaan samassa ajassa kuin nuo Kratoon. Timnan päällikkö neuvottelee Miiman vapaaksi.

– Minulla on Kratossa kauppasuhteita Metallin jumalan papistoon, Ake sanoi. – Laiva jättää Ramun Timnaan ja vie sitten minut Kratoon. Huolehdin Miiman turvaan Metallin jumalan temppeliin, kunnes Ramun äidinisä saa hoidettua neuvottelut hänen lunastamisestaan.

– Minä tulen sinun kanssasi Kratoon, Malee sanoi Akelle. – Krato on minun klaanini, tunnen paikat ja tavat. Pystyn auttamaan, niin että löydämme Miiman nopeasti.

Malee oli saanut itkunsa hillittyä, mutta hän oli aivan kalpea järkytyksestä. Tessi otti häntä kädestä ja tunsi miten Maleen käsi vapisi. Malee kävi läpi omia tuskallisia muistojaan ajatellessaan Miiman tämänhetkisiä tunteita. Tessi tiesi, ettei Malee ollut täysin toipunut siitä, mitä oli joutunut kokemaan ilotaloon myytynä pikkutyttönä. Malee näki yhä painajaisunia noista ajoista ja hän oli torjunut luotaan kaikki seurustelua yrittävät nuoret miehet. Hän oli oppinut inhoamaan asioita, joihin hänet oli pakotettu.

Miima ei saa joutua kestämään sellaisia kärsimyksiä kuin Malee eikä mitään muutakaan julmuutta, Tessi ajatteli.

Hän kohtasi Moirin katseen. Tuo katse kertoi, että huolen tilalle oli vaihtunut julma viha. Hän ymmärsi Moirin ajattelevan pienen siskonsa kärsimyksiä, aivan samoin kuin Malee muisteli omiaan.

– Minä menen Ramun kanssa Timnaan ja takaan, että Sirpin valtio maksaa lunnaat, millaiset ne sitten ovatkin, Tessi sanoi. – Yhtäkään sirpiläistä lasta ei viedä tuolla tavoin ilman että kaikki mahdollinen tehdään hänen vapauttamisekseen. Ja Miima on Kooran meille jättämä jumalan tahdon tulkki, hän on siksi vieläkin tärkeämpi.

– Jokainen lapsi on Kooran meille jättämä jumalan tahdon tulkki, vaikkakaan ei niin selvästi kuin Miima, Moiri sanoi. – Enkä ymmärrä, miksi Koora kieltää tappamasta noita saastaisia roistoja.

Taivaanrannan usva alkoi hälvetä, ja aurinko paistoi jo kirkkaasti. Lisääntyvä valo terävöitti maisemaa. Kooravuoren harmaan ja kitukasvuisen pensaikon peittämän seinämän yllä kaartuva taivas sai kirkkaansinisen värinsä. Tessi katsoi Moirin vihantäyteisiä silmiä.

– Me menemme hakemaan Miiman takaisin, hän sanoi. – Älä ole huolissasi. Sieppaajat haluavat lunnaat, saamme kyllä tytön heiltä.

– Niin, menkää, Moiri sanoi. – Minä vien sanan Kooran linnaan, äidillesi ja siellä oleville vieraillekin, jos vain ehdin ennen heidän lähtöään.

Ramu alkoi nyt tutkia Tessin käsivartta, eikä tämä enää vastustellut.

– Vain iho on rikki, Ramu sanoi. – Mutta kesällä tuollainen tulehtuu helposti. Teen siihen kääreen.

– Puhdas kangas voisi olla paras, Moiri sanoi. – Mutta jos sinulla on keltakukkaa, sekin estää tulehdusta.

Ramu vilkaisi Moiria ihmetellen.

– Mitä sinä tiedät näistä asioista? hän kummasteli.

– Jonkun on hoidettava miesteni sairaudet ja vammat, Moiri sanoi. – Ei minulla tietenkään ole parantajan ammattitaitoa, mutta kaikkea oppii, kun on pakko kokeilla mitä voi tehdä.

Ake oli johdattanut yhä itkuisen Maleen kauemmas. He nousivat rinnettä sen loivimmasta kohdasta. Sumi ui rantaan ja ravisteli itsestään vettä vilkuillen kysyvästi Tessiä. Se näytti onnettomalta ja anteeksipyytävältä.

– Hyvä koira, Tessi sanoi. – Yritit kaikkesi, mutta et voinut mitään.

Ramu lähti nousemaan rinnettä ja ojensi kättään Tessille auttaakseen tätä, mutta Moiri oli pysäyttänyt Tessin. Ramu kohautti olkapäitään ja jätti heidät kahdestaan. Hän ajatteli, että näin tulisi käymään usein: vain yksityishenkilönä Tessi oli hänen, ja Tessi oli yhä harvemmin yksityishenkilö.

Moiri näytti huolestuneelta ja katsoi Tessiä totisena.

– Entä jos sattuu jotain yllättävää? hän kysyi. – Jos Miiman lunastaminen ei onnistukaan tai jos itse joudut vaaraan?

– Mitä voisi tapahtua? Tessi ihmetteli. – Autiomaassa on hiukan levotonta, mutta kaikilla klaaneilla on kuitenkin ystävälliset suhteet Sirpiin.

– Kysyn kaiken varalta, Moiri sanoi. – Olen luvannut, ettei leijona lähde liikkeelle ilman sinun lupaasi. Haluan tietää mitä teen, jos jouduttekin yllättäen vaikeuksiin.

Tessi tajusi taas Moirin itsetietoisen voiman. Hän ymmärsi saaneensa luotettavan ystävän ja liittolaisen ja hän oli siitä kiitollinen.

– Miima näki unta, että leijona jonka päästin irti pelasti Oosan, hän sanoi. – Hänen mielestään se oli Kooran viesti. Jos Miima on sellaisessa vaarassa, että meidän toimintamme ei riitä häntä pelastamaan, leijona on vapaa toimimaan.

Paluu arkeen

Kareta ja Lis oli majoitettu Kooran linnan parhaaseen vierashuoneeseen. Siinä oli vain se vika, että siitä ei päässyt valopihaan, jonka suihkulähteeseen pian kolmivuotiaat pojat Kareta ja Seloma olivat jo eilen ihastuneet. Siksi he vaativatkin kiivaasti heti herättyään pääsyä Enkalan, Oosan ja näiden pojan käytössä olevaan huoneeseen.

– Koputtakaa oveen ja odottakaa kunnes se avataan, Lis neuvoi. – Kysykää sitten saatteko tulla. Jos Oosa tai Enkala sanoo ei, tulkaa heti takaisin tänne. Ja muistakaa, että Erina ei näe. Jos juoksette, pitää varoa, ettei Erina törmää.

– Minä talutan häntä niin kuin Leoniakin, pikku Kareta sanoi iloisesti. – Leoni sanoi, että olen tosi taitava. Olenhan taitava, äiti?

– Olet, ja hiukan omakehuinenkin, Lis sanoi. – Mutta muista varoa, ettei Erina loukkaa itseään. Ja muista sinäkin, Seloma.

Lis ja Kareta jäivät hetkeksi vielä lojumaan vuoteelle tyttövauva välissään. He pystyivät harvoin olemaan näin joutilaina keskenään.

– Eikö olekin ihmeellistä olla täällä, Lis sanoi. – Ja on ollut hienoa tavata kaikki tutut, äiti ja sisarukset, Meeta ja Anira. Ihmettelen vain, mitä Kooravuoren takana oikein on tapahtunut. Olin aivan varma siitä, että Tessi olisi täällä, ja että Ake tulisi sinua tapaamaan.

– Tessi olisi nähnyt kaimansakin, Kareta sanoi ja silitti sormellaan vauvan poskea. – Mutta jotain yllättävää on ilmeisesti sattunut. Ake on Tessin käytössä olevan laivan päällikkönä, ja Tessillä alkaa olla velvollisuuksia. Hänet valitaan luultavasti syksyllä Sirpin hallitsijaksi.

– Hänet tai se Moiri, jota hän meni vuorille tapaamaan, Lis sanoi. – Eikö sinustakin tunnu huolestuttavalta. Tuollainen Moirihan voisi ajatella, että Tessistä olisi hyvä päästä eroon.

– Tunnen Moirin vanhoilta ajoilta, jolloin olimme Miilassa, Kareta sanoi. – En usko hänestä mitään pahaa. Itse asiassa Moiri sopisi mielestäni paremmin Sirpin hallitsijaksi kuin Tessi, jos asiaa ajattelee järjellä eikä tunteella. Aseeton Sirpi on Vuorimaan kannalta suuri rasite.

Lis katsoi miestään ja näki tämän huolestuneen katseen. Eivät edes mieluisa vierailu ja ystävien tapaaminen olleet hälventäneet levottomuutta, joka tätä jatkuvasti vaivasi. Vuorimaan kuninkaana oleminen oli yhtämittaista varuillaanoloa. Kuluneen neljän vuoden ajan oli käyty jatkuvia sotia. Pysyvää rauhaa, jota he olivat toivoneet, ei ollut tullut. Ensin hyökkäsivät kemerit Meiraan, ja Kareta joutui sotimaan sillä suunnalla. Sitten käyttivät motut tilaisuutta hyväkseen toisella puolella Vuorimaata ja tunkeutuivat Kiiloon asti, kunnes Vuorimaan joukot ehtivät lyömään heidät takaisin. Nyt kemerit ja motut olivat ainakin jossain määrin Vuorimaan kuninkaan liittolaisia, oli vakuutettu ystävyyttä ja avunantoa puolin ja toisin. Lämpimien suhteiden säilyminen riippui silti näiden uusien ystävien jatkuvasta uskosta Karetan armeijan taistelukykyyn.

– Sekä kemerien että motujen hyökkäystä tuettiin Autiomaasta, Kareta sanoi. – Oikeastaan Metallin jumalan papisto on suurempi mahti kuin yksikään hallitsija. He ostelevat hallitsijoita mielensä mukaan kullalla ja noilla mahtavilla tositteilla, joita heillä on: velkakirjoilla ja kullassa mitattavilla papereilla. Että voikin niin mitättömälle ja hauraalle aineelle kirjoitettu todistus olla niin arvokas.

Paperi oli ehtinyt Autiomaasta jo Sirpiin ja Vuorimaahankin, vaikkei heillä ollut kaislaa, jonka kuiduista se tehtiin hiukan kuin kutomalla ja sitten puristamalla kokoon. Seloma oli eilen puhunut pitkään paperin eduista pergamenttiin verrattuna. Verraka oli huomauttanut, että uutuuksista paljon kiinnostavampi oli metalli, jota sanottiin raudaksi. Joskus kun sitä opittaisiin kunnolla käyttämään siitä saisi aseita, jotka siirtäisivät pronssimiekan lasten leluksi.

Vauva alkoi inistä ja käännellä päätään. Lis otti sen syliinsä ja avasi puseroaan.

– Sen on nälkä, hän sanoi. – Syötän sen ja mennään sitten vielä hetkeksi seurustelemaan isäntäväkemme kanssa ennen lähtöä.

Kareta katseli vaimoaan ja lasta hymyillen.

– Olet kaunis noin, hän sanoi.

Lis naurahti ja korjasi pitkiä, vaaleita hiuksiaan pois kasvoilta. Hänen siniset silmänsä loistivat yhtä kirkkaina kuin aina, häntä eivät huolet olleet lannistaneet. Lisillä oli ihmeellinen kyky olla murehtimatta tulevia. Hän pystyi lyhyinäkin hyvinä hetkinä rentoutumaan ja nauttimaan elämästä.

– Tuskin sinä minun ulkonäköäni nykyisin huomaatkaan, Lis sanoi. – Olet niin huolissasi, ja tiedän kyllä syynkin. Se Kraton ja Uuran klaanipäälliköksi noussut Rotaa sinua vaivaa. Epäilet, että hän yrittää alistaa valtaansa kaikki klaanit Autiomaassa, ja seuraavaksi hän hyökkää Sirpiin.

– Ja sitten on vuorossa Vuorimaa, ja kemerit ja motut hyökkäävät autiomaalaisten tukena molemmista sivustoista, Kareta täydensi. – Juuri siksi aseistettu Sirpi, joka pystyisi puolustautumaan, lisäisi turvallisuuttamme. Mutta nyt täytyy vain seurata tilannetta, ja jos Rotaa yrittää Metallin jumalan pappien tuella saada haltuunsa koko Autiomaan, meidän on hyökättävä sinne nopeasti ja kukistettava hänet.

– Sodilla ei ole loppua, Lis sanoi ja katsoi vauvaa, joka imi rintaa tyytyväisen ja onnellisen näköisenä.

– Sodilla ei ole loppua, Kareta myönsi. – Enkä voi pysähtyä vaikka ymmärrän sen, sillä se olisi meidän tuhomme ja Sirpin myös.

Oveen koputettiin.

– Pojat varmaan tulevat takaisin, Lis sanoi. – Mene avaamaan heille, he luulevat nyt, että tämänkin oven takana pitää odottaa.

– Niin, Kareta sanoi ja nousi naurahtaen. – He yrittävät käyttäytyä kovin hienosti koska korostimme, miten heidän on oltava mallikelpoisia, että voisimme olla heistä oikein ylpeitä täällä.

– Joka paikassahan he ovat tottelevaisia, Lis sanoi. – Eikö olekin ihanaa, että meillä on heidät ja tämä pieni Tessi. Unohda nyt sinäkin hetkeksi huolet.

Kareta meni hymyillen avaamaan ja valmistautui tervehtimään pienokaisia iloisesti. Hän katsoi alas odottaen näkevänsä lasten kasvot, mutta näkikin autiomaalaisen pitkän, tummansinisen mekon helman. Kun hän katsoi ylöspäin, hän näki mekossa Liton klaanin keltaiset koristeet. Oven takana oli aivan tuntematon nuori mies. Hän näytti hiukan aralta ja epävarmalta ja katsoi oudoksuen Karetaa, joka oli paitasillaan ja paljain jaloin.

– Onko minulla kunnia puhutella Vuorimaan kuningasta? nuorukainen kysyi.

Kareta naurahti. Hän oli aivan unohtanut, miten mutkattomasti Sirpissä pääsi liikkumaan jopa hallitsijan linnassakin. Hän oli antanut omille palvelijoilleen luvan pitää vapaata. Nyt hän arveli, että ovenvartija olisi sentään kannattanut jättää. Häntä ei lainkaan huvittanut paneutua jonkun tuntemattoman ties minkälaisiin ongelmiin.

– Olen Kareta, hän murahti. – Mutta en ole vielä pukeutunut, ja vaimoni syöttää vauvaa.

– Pyydän anteeksi, poika sanoi. – Olen Tardo, Liton nuorin prinssi. Tulin eilen tänne anomaan turvapaikkaa ja käyttäydyin varmaan kovin lapsellisesti, kun en heti osannut antaa tietoa Autiomaan tapahtumista asiallisesti ja oikeille ihmisille. Tänään aamulla tuli eräs Ankian klaanin harvoista pelastuneista ja kertoi, että heillekin oli hyökätty.

Kareta vilkaisi ympärilleen.

– Tule sisään ja sulje ovi, hän sanoi Tardolle. Sitten hän sieppasi ylleen viitan ja alkoi nyörittää sandaaleja jalkoihinsa. Ei ollut aikaa pukeutua kovin muodollisesti, mutta onneksi Sirpissä ei kiinnitetty pukeutumiseen suurta huomiota.

– Rotaako siellä on liikkeellä? hän kysyi nuorukaiselta.

– Rotaa juuri, Tardo sanoi. – Metallin jumalan papisto tukee häntä. Vain Timnassa on yritetty taistella vastaan, mutta sielläkin on vallalla pakokauhu. Ankiasta tullut oli kuullut siitä satamassa, siellä oli myös Timnasta saapunut laiva.

– Lis, kiirehdi lähtövalmisteluja, Kareta sanoi mennessään ovelle.

– Ymmärrän kyllä tilanteen, Lis sanoi rauhallisesti. – Syötän vain vauvan ensin, sitä asiaa ei voi kiirehtiä.

Kareta juoksi käytävää pitkin kohti hallitsijapariskunnan huoneita, ja Tardo seurasi häntä. Nuoren prinssin toimintakyky ja itsevarmuus olivat kohentuneet, kun hän oli levännyt ja saanut omat vaatteensa puhtaina takaisin. Vielä paremmalta tuntui, kun Vuorimaan mahtava kuningas heti ymmärsi hänen asiansa vakavuuden.

Yllättäen kaikuivat takaa kahdet muutkin askeleet yhtä kiireisinä. Sieltä tuli linnan vartiopäällikkö ja hänen vieressään partainen mies, joka pölyisestä viitasta päätellen oli matkustanut kaukaa. Kareta tunsi miehen.

– Moiri, hän sanoi. – Sinuthan on karkotettu joukkoinesi vuorille, koska ette noudata lakeja.

– Sitä tuo Sisakin yritti portilla tolkuttaa, mutta onneksi hän sentään on järkimies ja ymmärsi kun selitin, Moiri totesi. – Sanoin hänelle, että hallitsijan antamat määräykset on tarkoitettu normaalitilanteisiin, ei hädän hetkiin. Noudatan kyllä muulloin kieltoa tulla tänne, mutta nyt se ei ole mahdollista.

– Olet oikeassa, Kareta sanoi. – Tiedät ilmeisesti sen minkä minäkin jo tiedän.

– Olen tullessani kuullut viimeiset uutiset Autiomaasta, Moiri sanoi. – Mutta tiedän enemmänkin, ja jotain todella pahaa.

– Epäilen, voitko kertoa enää mitään pahempaa, Kareta sanoi ja oli tarttumaisillaan oven kahvaan.

– Malttakaa nyt sentään niin ilmoitan teidät, Sisa pyysi onnettomalla äänellä. – Eihän Sirpissä ole muodollisuuksia, mutta kuka hyvänsä ihminen voi vielä nukkuakin tähän aikaan.

Hän koputti ovelle ja Seloman ääni kutsui sisään. He tulivat huoneeseen, jossa Seloma oli aivan selvästi ollut kirjoittamassa. Pöydällä oli kirjoitusvälineet ja pergamenttikääröjä, mutta myös paperia, jonka käyttöön Seloma eilen oli selittänyt siirtyvänsä. Kareta ajatteli, ettei Seloma näyttänyt lainkaan siltä suurelta sotapäälliköltä, joka hän oli ennen ollut. Hän muistutti enemmän Ukkosjumalan ja Kiiran pappeja, joiden tehtävä oli tutkia ja selittää uskontoa. Mutta sen tapaista Seloma olikin tehnyt kolme vuotta. Hän oli kirjoittanut ensimmäiset järjestelmälliset muistiinpanot siitä, mitä arat ja sirpiläiset parhaat tietäjät olivat opettaneet Koorasta.

Seloma kiinnitti ensin huomionsa vain Karetaan, joka oli tullut sisään muiden edellä. Hän työnsi papereita ja pergamenttirullia syrjään.

– Oosa tuli pikkupoikien kanssa tänne ja kertoi lasten haluavan kylpyammeeseen leikkimään, Seloma sanoi. – Tera lähti heidän avukseen. Täytyy sanoa, että siinä on kolme ihastuttavaa poikaa. Varsinkin pieni Kareta taluttaa Erinaa tosi huomaavaisesti.

– Pikku Kareta on tullut isäänsä siinä, että haluaa tärkeillä, Kareta sanoi hymyillen. – Ei Erina paljonkaan apua tarvitsisi, hän on hyvin taitava liikkumaan kuuntelemalla ja tunnustelemalla.

Seloma huomasi nyt Moirin ja kummastus levisi hänen kasvoilleen.

– Mitä on tapahtunut? hän kysyi. – Miksi olet tullut vuorilta tänne?

Moiri selosti lyhyesti tulonsa syyn. Kareta katsoi häntä kauhistuneena.

– Tessi ja Ake menevät siis Autiomaahan, hän sanoi, mainiten vaistomaisesti vain ne, jotka olivat hänelle läheisimmät.

– He luultavasti ovat jo siellä, Moiri sanoi. – Laivalla pääsee meren yli sinne nopeammin kuin jalkaisin Kooravuorelta tänne. Minulta meni matkaan kolme päivää, sillä vasta Arsin jälkeen voi ratsastaa aasilla.

Kareta kertoi nyt tietonsa, joita Tardo täydensi. Moiri oli tavannut oman Litosta tulleen tiedustelijansa, joka oli kertonut sikäläisen päällikön koko perheen saaneen surmansa.

– Mutta ehkä hän on väärässä, ehkä joku muukin kuin sinä on vielä elossa, hän sanoi Tardolle yrittäen lohduttaa. – Eihän tiedustelijani tiennyt sinunkaan pelastumisestasi.

Näytti siltä kuin Seloma olisi herännyt pitkästä unesta. Hänen ryhtinsä suoristui ja silmiin palasi entinen sotapäällikön katse. Kareta tunsi helpotusta ja kiitollisuutta tuosta muodonmuutoksesta. Hänen sotavoimiensa nykyinen ylipäällikkö, Verraka, oli urhoollinen ja osasi innostaa ja johtaa miehiä, mutta hän ei ollut Seloman veroinen suunnittelija. Karetankin oli usein vaikea päättää, missä järjestyksessä oli toimittava, ja miten saavutettaisiin paras tulos mahdollisimman vähillä uhrauksilla. Seloma osasi ratkaista tuollaiset asiat luontevan varmasti.

– Rotaan kimppuun on iskettävä heti, Seloma sanoi Karetaa katsoen. – Ensin tietysti palaat Vuorimaahan keräämään ja varustamaan joukkosi. Minkä kokoisen armeijan saat muodostettua? Sinun on jätettävä miehiä myös Vuorimaahan suojelemaan itäistä rajaa kemereiltä ja läntistä rajaa motuilta.

– Sehän se ongelma on, Kareta sanoi. – Miten paljon miehiä arvelisit tarvittavan Autiomaahan? Voin irrottaa korkeintaan viisikymmentätuhatta.

– Olette hyvin aseistautuneita, Seloma sanoi. – Hevosia ja taisteluvaunuja ei kuitenkaan kannata kuljettaa meren yli, eivätkä hevoset kestäisi Autiomaan olosuhteita. Rotaan joukoilla on kamelit, nuo kummallisen eläimet, joita on tuotu Autiomaahan idästä pari sukupolvea sitten. Tarvitsisit parikymmentätuhatta miestä lisää. Ja heidän tulisi mieluiten osata käyttää kameleja, kun valtaatte niitä vihollisilta.

Liton prinssi yskähti haluten huomiota. Miehet kääntyivät katsomaan häntä. Tardo oikoi vaatteitaan ja tuli eteenpäin oven luota, jossa hän tähän asti oli seissyt.

– Olen tietenkin vielä hyvin nuori, mutta olen ilmeisesti ainoa, joka nyt voi johtaa Liton kansaa, hän sanoi. – Ei ole mahdollista selvittää, kuka on lähin henkiin jäänyt naispuolinen sukulainen, jonka aviomies on laillinen päällikkö. Lakiemme mukaan tällaisessa tilanteessa prinssi voi toimia johtajana, kunnes vihollinen on karkotettu. Luulen, että saisin Liton paimentolaisista ja jäljellejääneistä sotilaista kymmenentuhatta miestä liittymään kameleineen osastona Karetan sotajoukkoon. Paimentolaisetkin ovat tottuneita taistelemaan, sillä he ovat perinteisesti joutuneet puolustamaan laitumiaan.

Nuoren pojan ryhti oli suora ja hän oli kevyesti punastunut. Hänestä tuntui kovin rohkealta käyttää tällaista puheenvuoroa miesten seurassa, jotka olivat tottuneita sotilaita. Mutta silti hänen silmissään paloi innostus ja toivo. Ehkä hänen kohtalonsa ei olisikaan elää pakolaisena Sirpissä. Ehkä Lito olisi mahdollista vapauttaa.

– Minulla on toiset kymmenentuhatta miestä, Moiri sanoi. – Meillä on myös tukijoita, jotka tarvittaessa ovat luvanneet käyttöömme laivoja.

– Niin, mutta toimintasi on laillista vasta, jos sinut valitaan hallitsijaksi Teran luovuttua vallasta, Seloma huomautti.

– Minulla on Tessin lupa toimia tarvittaessa, Moiri muistutti.

– Uskon, että se saa Teran myöntymään, Seloma sanoi hetken mietittyään. – Tera on viime aikoina yleensä noudattanut Tessin neuvoja. Hän myöntää, ettei ymmärrä nykyistä maailmaa eikä osaa hallita sellaista Sirpiä, joka nyt on kehittymässä.

Moiri katsoi Selomaa melkein vihaisesti.

– Etkö sinäkään ymmärrä, millaisessa vaarassa Tessi on? hän kysyi. – Hän on Autiomaassa Rotaan ulottuvilla.

– Moiri on oikeassa, Kareta sanoi. – Rotaan tärkein tavoite on luultavasti koko Autiomaan valloittamisen jälkeen saada itselleen Sirpi Kooravuoren jalokivien takia. Vuorimaan kukistaminen on välttämätöntä vain siksi, että muuten puolustaisimme Sirpiä. Jos Rotaa saa Tessin käsiinsä, hän taatusti ymmärtää mitä tehdä. Minä en hyökkää, jos Tessin henkeä uhataan, enkä usko että Moirikaan.

– Olen luvannut totella Tessiä, Moiri sanoi. – Minulla on tapana pitää lupaukseni, kaikissa oloissa. En tietenkään halua Tessin kuolemaa, sillä Sirpi tarvitsee häntä.

Seloma katsoi häntä kummastuneena. Moiri kohtasi katseen tyynesti.

– Tessin mukana kuolisivat viimeiset toiveet Sirpistä, joka elää rauhan aikaa, hän sanoi. – Jos Tessi kuolisi, kansa valitsisi minut hallitsijaksi, ja minä osaisin puolustaa Sirpiä vain asein.

– Luulin sinun haluavan juuri sitä, Seloma sanoi kuivasti.

– Minut on saanut muuttumaan lapsi, joka puhui minulle Koorasta, Moiri sanoi. – Olen luvannut auttaa Tessiä, ja hän on nyt Autiomaassa pahimpien vihollistensa ulottuvilla.

– Emme kuitenkaan voi mitenkään varjella häntä, Seloma sanoi hetken mietittyään. – Voimme vain toivoa, että hän onnistuu välttämään Rotaan vangiksi joutumisen, kunnes Karetan sotavoimat ehtivät apuun.

Hän otti palasen paperia ja kirjoitusvälineensä. Nopeasti hän hahmotteli Autiomaan kartan. Lito oli äärimmäisenä idässä, ja sen rajan takana oli Iisip, Elilan suuri ja hyvinvarustettu kauppasiirtokunta. Elilan suhteet Karetan johtamaan Vuorimaahan olivat lämpimät.

– Kareta hakee Vuorimaasta joukot, Seloma sanoi. – Moiri ja Tardo liittyvät mukaan. Purjehditte kaikki Iisipiin ja valtaatte sieltäpäin Liton.

– Se käy helposti, Tardo sanoi innokkaasti. – Koko Liton kansa tukee meitä, huolehdin siitä.

– Litosta saatte lisää miehiä ja ennen kaikkea kameleita, Seloma sanoi. – Ankia liittyy luultavasti teihin, sillä Rotaa on herättänyt toimillaan pelkkää vihaa. Vasta Timnassa saatte sitten kokea todellisen taistelun, sillä ilman muuta Rotaa on keskittynyt sen valloittamiseen ja kurissa pitämiseen. Timnan kansa on tietysti puolellanne, mutta enin osa on varmaan paennut Timnan klaanin sisämaan kaupunkiin Aramiin, ja Rotaan miehet piirittävät sitä. Kun saatte vapautettua Aramin, ja siellä olevat joukot liittyvät teihin, olette käytännössä voittaneet. Loppu on sodan arkipäivää.

– Niin, Kareta sanoi, ja hänen äänensä oli surullinen.

Loppu olisi sitä rumaa arkea, jota hän joskus nuorempana oli luullut kauniiksi sankaruudeksi. He tuhoaisivat ja ryöstäisivät Uuran ja Kraton, sillä muut klaanit vaatisivat sitä korvaukseksi menetyksistään ja kärsimyksistään. Hän yrittäisi kyllä neuvotteluin välttää pahimmat tuhot ja päälliköt saisivat ohjeet pitää miehensä kurissa vähentääkseen tavallisen kansan kärsimyksiä. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että parhaimmillaankin se oli vaikeaa ja usein mahdotonta.

– Mutta entä pikku Miima? Moiri kysyi. – Miten hänen käy ennen kuin ehdimme Kratoon? Eikö ole mitään keinoa auttaa häntä sitä ennen?

– Meidän on luotettava siihen, että Ake saa suhteittensa avulla hänet turvaan, Seloma sanoi. – Akehan saa nykyisin käydä mielensä mukaan kauppaa isänsä suunnattomilla rikkauksilla. Metallin jumalan papisto pitää häntä arvossa tavalla, jota ette ehkä osaa edes kuvitella.

– Niin, omaisuus merkitsee lopulta enemmän kuin sotajoukot, Kareta sanoi. – Näkeehän sen siitä, miten helposti Metallin jumalan papit ostavat käyttöönsä armeijoja ja hallitsijoita.

Tardo kumartui katsomaan karttaa, johon Seloma oli kirjoittanut alueiden nimet.

– En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kirjoitatte noin vaikealla tavalla, hän sanoi. – Kirjoitukseenhan riittää kaksikymmentäkaksi merkkiä. Niin Litossa kirjoitetaan, olemme oppineet sen Iisipin kauppiailta.

Seloma muuttui saman tien taas sotapäälliköstä innokkaan papin tai tietäjän kaltaiseksi.

– Kaksikymmentäkaksi merkkiä, eihän se millään riitä kaikkiin tavuihin, hän sanoi. – Näytä miten teet sen.

Seloma nousi ja Tardo istui hänen paikalleen pöydän luo. Kareta ja Moiri lähtivät huoneesta.

– Tuon mieheni Maaran vuorelle, jos Tera ei anna tuoda heitä Matalaan, Moiri sanoi. – Olemme valmiina lähtemään, kun tulet laivoinesi. Tavoitat minut kasvatusisäsi Meetan avulla. Hän antaa suurimman osan laivoistamme.

– Arvasin sen, Kareta sanoi.

Palatessaan huonettaan kohti Kareta kuuli käytävälle lasten iloisia ääniä ja veden loisketta. Hän meni katsomaan. Teran, Oosan ja mukaan haetun palvelustytön vaatteet olivat likomärät, ja kolme poikaa kilpaili siitä, kuka saisi veden eniten roiskumaan.

– Isä, tämä on ihanaa! pikku Seloma huusi. – Täällä saa roiskia lattialle, kun on viemäri. Miksei Memnossa ole viemäriä?

– Memnossa on ollut tärkeämpääkin uudistettavaa, Kareta sanoi.

Hän näki Oosan pelästyneet silmät ja antoi ajatustensa nopeasti kerrata kaiken äskeisen. Oosa kalpeni kalpenemistaan. Lopulta tämä nosti kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.

– Mitä nyt? Tera kysyi. – Kareta, mitä kauheaa sinä ajattelit, kun Oosa noin pelästyi?

Oosa pyyhki silmiään hihaansa ja yritti hillitä itsensä.

– Mene vain, Kareta, hän sanoi. – Kerron Teralle kohta. Sinulla on kiire, älä viivyttele meidän takiamme.

– Äiti, Erina huusi nousten ammeessa seisaalleen. – Äiti, älä itke!

Oosan pikkupoika kuuli molempien vanhempiensa ajatukset, mutta ei kenenkään muun. Oosa nosti lapsen syliinsä, ja palvelustyttö ojensi pyyhettä. Oosa kietoi Erinan siihen ja toi pojan sitten Karetalle.

– Vie hänet Enkalan luo, Oosa pyysi. – Hän järkyttyy niin minun surustani. Ja ole kiltti äläkä kerro Enkalalle vielä, ettei hänkin ala surra, silloin poika itkisi taas. Kerron itse sitten, kun olen hiukan rauhoittunut.

Poika sylissään Kareta jatkoi matkaa. Erina painoi poskensa hänen poskeaan vasten.

– Isä ajattelee, että olet suuri sankari, poika sanoi ja kosketti pienellä kädellään Karetan hiuksia kuin tunnustellakseen miltä sankari vaikutti. – Pelastathan äidin pikkusiskon, ettei äidin tarvitse itkeä?

– Voin tehdä vain sen, minkä Koora antaa tapahtua, Kareta sanoi.

– Mutta Koorahan on äidin jumala, poika sanoi ihmeissään. – Isän jumala on Ukkosjumala, ja isä on sanonut, että niin on sinunkin.

Kareta naurahti. Neljä vuotta Ukkosjumalan poikana ei ollut riittänyt siihen, että hän olisi unohtanut Kooran. Hän ymmärsi yhä selvemmin sen Oosan väitteen, että Ukkosjumala oli vain jumala jonka ihminen rakensi oman itsensä kaltaiseksi. Ukkosjumala heijasti Kooraa niin kuin ihminen itsekin osittain, mutta vain Koora oli jumala, joka oli enemmän kuin ihmisen parhaatkaan tarkoitukset.

Lapsen käsi kosketti Karetan olkapäätä.

– Haluatko, että laulan Karetan suuren voiton? hän kysyi. – Leoni on opettanut sen, osaan sen hyvin.

– En halua, Kareta sanoi. – Laula jotain muuta mitä osaat, vaikka Leonin laulu Seloman paluusta.

Poika alkoi laulaa kirkkaalla, kauniilla äänellä. He tulivat valopihaan, jossa Enkala istui suihkulähteen luona. Hän otti hymyillen pojan Karetalta. Lapsi lauloi koko pitkän laulun ja he kuuntelivat. Sitten lapsi painoi poskensa isänsä poskea vasten. Verraka ja Liia olivat tulleet kuuntelemaan omasta huoneestaan, joka oli saman valopihan luona. Verraka oli paitasillaan ja paljain jaloin. Kareta tajusi, ettei ollut koskaan nähnyt sotapäällikköään noin epämuodollisessa asussa. Verraka oli arkisin, ja jopa kotioloissakin, äärettömän tarkka pukeutumisestaan.

– Se oli kaunista, Liia sanoi kun lapsi lopetti laulunsa.

– Samoin kuin elämä täällä Sirpissä on kaunista, Verraka sanoi. – Se, miten me kotona mahtailemme, tuntuu jotenkin mauttomalta. Täällä yksinkertaisuus ja luonnollisuus on arvossa. Eilen todella haaveilin siitä, että joskus voisimme elää niin kuin ihmiset täällä elävät.

– Jätä haaveet, Kareta sanoi. – Tule minun huoneeseeni, niin palautan sinut arkipäivään.

Hän käännähti kannoillaan ja lähti. Lis oli jo kokoamassa tavaroita. Vauva nukkui.

– Olen antanut ohjeet palvelijoille, Lis sanoi. – Olemme valmiita kunhan saan pojat puettua.

Hän katsoi miestään tarkemmin.

– Eikö Rotaan liikkeellelähtö olekaan ainoa huoli? hän kysyi.

– Tessi on Autiomaassa, Kareta sanoi. – Hän on Timnan alueella, josta tuskin enää pääsee pois.

Hän oli juuri saanut selitettyä kaiken kuulemansa Lisille, kun Verraka tuli. Kareta toisti hänelle saman. Äsken paitasillaan ollut mies oli vaihtunut ylipäälliköksi. Verrakalla oli yllään Vuorimaan sotilaan lyhyt liekinpunainen mekko, rintapanssari kullattuine levyineen, säärisuojukset ja kainalokannakkeeseen kiinnitetty pitkä miekka. Kypärää hän piti vielä käsivarrellaan. Sen punainen hevosenjouhitöyhtö pörrötti mahtailevasti. Verrakan kaunispiirteiset kasvot, jotka äsken olivat heltyneet tunteelliseen hymyyn lapsen laulua kuunnellessa, olivat kivettyneet tavanomaiseen ilmeettömyyteen.

– Siis uusi sota, hän sanoi. – Taidan hankkia uuden töyhdön kypärään. Miten olisi sininen?

Äitijumalan suojatit

Tessi ja Ramu olivat jääneet laivasta Timnan satamassa, ja Sumi oli katsonut paheksuvasti kuultuaan Tessin käskyn olla seuraamatta. Laivan perämies oli luvannut henkilökohtaisesti huolehtia Sumista ja viedä sen Kooran linnaan odottamaan Tessin paluuta, mutta koiraa ratkaisu selvästi ei miellyttänyt.

Laiva oli jatkanut matkaa saman tien. Tulevien ja lähtevien alusten, lastin purkamisen ja lastaamisen sekasorto oli aluksi vaikuttanut aivan samanlaiselta kuin missä hyvänsä satamassa. Timna oli kuin Matala, Kiilo tai Memno kesällä, kun purjehduskausi oli parhaimmillaan. Pian sataman kiire kuitenkin alkoi vaikuttaa kummalliselta. Oikeastaan oli vain lähdössä olevia laivoja, ja niihin pyrki ihmisiä paljon tavallista enemmän. Kellään ei myöskään tuntunut olevan aikaa vastata Tessin ja Ramun kysymyksiin.

Suolaisen ja raikkaan merituulen tuntu oli jo ehtinyt haihtua, ja kuumuus kietoi heidät tiheään, uuvuttavaan viittaansa. Aurinko oli pian keskipäivän korkeudessaan, joka täällä oli korkeampi kuin Sirpissä pahimmillaan. Kapeita kujia reunustavat rakennusten seinät tuntuivat heijastavan sen hehkua moninkertaistaen kuumuuden. Siellä täällä kasvavat korkearunkoiset, pienilatvaiset palmut eivät tarjonneet minkäänlaista suojaa.

Tänään Kareta ja Lis tulevat Kooran linnaan, Tessi ajatteli. He odottavat tapaavansa minut ja ihmettelevät, kun en ole paikalla. Moiri tuskin on vielä ehtinyt sinne kertomaan, minne menimme.

Hän tunsi haikeutta ajatellessaan Lisiä, jonka tapaamisesta hän oli etukäteen kovasti iloinnut. Lapsuudenystävä oli taatusti yksi koko elämän tärkeimmistä ihmissuhteista. Äiti oli työhuoliensa takia jäänyt hiukan etäiseksi, mutta isä ja Nane olivat luoneet lämpöä ja turvallisuutta pikkutytön maailmaan. Sitten oli Nanen merkitys vähentynyt, ja isän rinnalle oli tullut Lis. Tasavertaisena toverina Lis oli ollut kumppani aikuiseksi kasvamisen suuressa seikkailussa, kuten Ramukin ensin. Aikuistuminen oli kuitenkin tuonut Ramun kohdalla mukaan miehen ja naisen välisen jännitteen. Se syvensi suhdetta, mutta myös hajotti sitä. Lisin ystävyyden kaltaista levollista kumppanuutta ei ehkä voinut aikuisena enää lainkaan tavoittaa.

Tessi oli Maleen neuvojen mukaan pannut huivin päähänsä ja nostanut sen hiukan peittämään kasvojen alaosaa. Autiomaassa kunniallisen naisen piti toimia niin ainakin kaupungeissa. Huivi tuntui kuitenkin hankalalta ja pyrki koko ajan luiskahtamaan. Tessi ajatteli ärtyneenä, että tämä oli Vuorimaan kaltainen paikka ainakin siinä suhteessa, että kunniallisena naisena oleminen oli tehty vaikeaksi.

Lopulta eräs vanha mies suostui kuuntelemaan Ramun kysymystä ja kertoi, missä parantajien esimies asui. He suunnistivat sinnepäin ja ihmettelivät yhä kasvavaa väenpaljoutta kaduilla. Kaikki olivat menossa etelään, kohti Temenavuoria, jotka reunustivat rantakaistaletta. Ne näkyivät vihreänä nauhana taivasta vasten, jonka tummasta sinisyydestä aurinko hehkui kuumuutta. Tessi jaksoi tuskin uskoa todeksi, että kuumuus olisi vielä pahempaa vuorten takana, jossa sen armottomuutta lisäisi kuivuus. Temenavuorten pohjoisreuna sai talvisin mereltä sateita, mutta myös pysäytti ne. Temenan eteläpuolella oli vain hiekkavuoria ja -aavikoita satunnaisine keitaineen.

Kun he pääsivät Ramun äidinisän talon luo, ei oven kumistimen käyttö saanut ketään ilmaantumaan paikalle. Talo vaikutti autiolta. He tulivat kadulle ja totesivat pihaan johtavan portin suljetuksi. Senkään kolkutukseen ei vastattu. Viereisestä talosta tuli nainen kadulle ja sanoi, että parantaja perheineen oli lähtenyt. Samalla hän alkoi tarkistaa omalle pihalleen johtavan portin salpaa.

– Minne he ovat menneet? Ramu kysyi.

Nainen katsoi häntä kuin olisi epäillyt hänen järkeään. Sitten hän vilkaisi tungosta kadulla.

– Aramiin tietysti, nainen sanoi. – Sinnehän kaikki menevät, jotka pääsevät. Minä en voi lähteä. Mieheni sairastaa, hän ei kestäisi matkaa hiekka-aavikon yli.

Arami oli Timnan klaanin toinen kaupunki, kaukana etelässä. Muilla klaaneilla oli vain satamakaupunkinsa, mutta Timnan klaanin Arami oli ollut vuosisatoja heidän suojapaikkansa, hiekkakallioon hakattu valloittamaton linnake. Siellä ei ollut paljonkaan vakituisia asukkaita, se palveli vain pakopaikkana hätätilanteissa.

– Miksi ihmeessä he sinne ovat menneet? Ramu halusi tietää.

Nainen tuhahti paheksuvasti.

– Et näytä ymmärtävän mistään mitään. Kuka sinä oikein olet? hän kysyi. – Ja miksi vaimosi ei peitä kasvojaan? Hän käyttäytyy kuin häpeämätön paimentolaisnainen.

Tessi huomasi huivinsa taas luiskahtaneen ja korjasi sitä kiireesti. Miten ihmeessä heidän keskustelukumppaninsa sai huivin luontevasti pysymään puolittain kasvojen yllä? Siinä tuntuivat onnistuvan kaikki nekin naiset, jotka kantamuksineen ja lapsineen tungeksivat ohi.

– Olemme sirpiläisiä, Tessi sanoi. – Tulimme juuri. Mitä täällä tapahtuu? Miksi ihmiset näyttävät siltä kuin he pakenisivat?

– Rotaa on tulossa sotilaineen, nainen sanoi ja kääntyi sitten menemään sisään portista. He kuulivat, kuinka sisäpuolen salpa kolahti kiinni.

Tessin huivi luiskahti taas alas, eikä hän enää välittänyt korjata sitä. Mitä se haittaisi, jos hän vaikutti häpeämättömältä paimentolaisnaiselta. Sekasorto ympärillä lisääntyi, ja korkea, oudonnäköinen eläin oli tallata Tessin jalkoihinsa.

– Mikä tuo kuvatus oli? Tessi kummasteli.

– Kameli, Ramu sanoi. – Sellaiset mekin tarvitsisimme, jos meidän on mentävä Aramiin. Ja meidänhän on mentävä, sinne tai ainakin pois täältä. Olemme joutuneet kauheaan tilanteeseen. Jos Rotaa on valloittamassa Autiomaata, hän on kyllä tulossa Sirpiinkin.

– Hän on tulossa Sirpiin jossain vaiheessa jo pelkästään Kooravuorelta löytyneiden jalokivien takia, Tessi sanoi. – Olen pitkään epäillyt, että hän suunnittelee valloituksia. En vain arvannut, että se aika oli näin lähellä.

– Et saa joutua hänen käsiinsä, Ramu sanoi. – Sirpin hallitsijan tytär olisi hänelle paras mahdollinen keino kiristää äitiäsi, niin myös Moiria ja Karetaa.

Tessi katsoi häntä hetken kummastuneena kunnes oivalsi, että Ramu oli oikeassa. Silti hän ei oikein osannut pelästyä. Tilanne ei vaikuttanut todelliselta. Ihmisten pakokauhuinen tungos, kuumuus ja pölyävä ilma, jota oli vaikea hengittää, muistuttivat pahaa unta.

He liittyivät Temenavuoria kohti vaeltavaan väkijoukkoon. Vuoret olivat kauempana kuin he olivat tajunneetkaan, ja kun he lopulta pääsivät niiden juurelle, he huomasivat millainen kuivuus rinteellä vallitsi. Vuorten vihreys koostui pelkästä kitukasvuisesta pensaikosta. Mikään ei suojannut auringon armottomalta paahteelta.

– Täällähän ei ole metsää ollenkaan, Tessi kummasteli. – Miten voi olla olemassa tällainen paikka, pelkkää hiekkaa ja pensaita! Nane on kyllä selittänyt millaista täällä on, mutta en osannut kuvitella puiden vähyyttä näin todeksi.

Ramu ei viitsinyt sanoa, että vuorten yli mentyään he kohtaisivat enää vain melkein pelkkää kivierämaata. Tessi näytti muutenkin kovin väsyneeltä ja tuskastuneelta.

– Teimme virheen, kun emme varanneet mukaan ruokaa tai edes vettä, Ramu sanoi huolissaan. – Emme mitenkään selviä matkasta Aramiin ilman niitä.

– Mutta laivasta poistuessamme luulimme, että saamme kaikkea äidinisäsi luona, Tessi muistutti. – Ja näithän itsekin, ettei kaupungissa ollut ainoatakaan elintarvikkeiden myyjää. Vettä nyt aina löytyy jostain.

– Vesi ei täällä ole itsestäänselvyys, Ramu sanoi.

Tessi vilkaisi häntä kummastuneena, mutta tajusi sitten, että Ramu oli ilmeisesti oikeassa. Sekä Sirpissä että Vuorimaassa oli vain tottunut siihen, että vettä aina riitti. Tessi muisti nyt, että Autiomaan klaanit kävivät jopa sotia vesipaikoista.

Auringon paahteessa nousu Temenavuorelle oli raskas, ja Tessi alkoi väsyä yhä enemmän. Ihmisten pakokauhu ympärillä tuntui lisääntyvän. Vuoren harjanteella syykin selvisi. Kaupunki oli ilmeisesti vallattu, ja osa Rotaan sotilaista oli lähtenyt takaa-ajoon. Kaupungissa roihusivat ensimmäiset ryöstelijöiden sytyttämät tulipalot, ja niiden valoa vasten näkyi kameleita ratsastajineen. Aurinko oli laskemassa, mutta se ei hidastaisi heitä. Tessikin tiesi, että Autiomaan kuumassa kesässä yöt olivat parasta aikaa liikkumiseen.

Hän kääntyi katsomaan etelään. Rosoinen kivierämaa näytti kammottavalta ja silti oudon kauniilta. Hän tunsi kuitenkin valtavaa väsymystä, ja varsinkin jano vaivasi kovasti. Hän nojasi Ramuun.

– Minua pyörryttää, hän sanoi heikosti. – En ymmärrä mikä minun on. En tavallisesti väsy näin helposti.

– Se johtuu kuumuudesta ja siitä, että et ole juonut, Ramu sanoi. – Yritän pyytää sinulle vähän vettä.

Tessi istui kivenlohkareelle ja Ramu puhutteli muutamaa ohikulkijaa. Veden pyytäminen kuitenkin torjuttiin.

– Omaakin varastoa on vähän, sanoi ensimmäinen jolta Ramu yritti saada apua.

– Jokainen huolehtikoon itsestään, vastasi toinen.

Tessi nousi ja lähti Ramun tukemana jatkamaan matkaa. Tuli pimeää, mutta ilma tuntui tuskin lainkaan viilenevän. Ihmisillä oli siellä täällä soihtuja, joiden valon mukaan saattoi suunnistaa. Silti Tessi alkoi kompastella ja Ramu totesi huolestuneena, että matkanteko hidastui kaiken aikaa. Tessin käsi hänen käsivarrellaan alkoi vapista ja tyttö pysähtyi välillä kokonaan valittaen huimausta. Lopulta hän kaatui maahan aivan erään kamelilla ratsastavan miehen eteen. Tämän takana oli suurempi joukko samanlaisia ratsastajia, ja hetken Ramu pelkäsi, että takaa-ajajat olivat saavuttaneet heidät. Näiden puvuissa oli kuitenkin Timnan klaanin turkoosinväriset kuviot.

Edessä ratsastanut mies antoi komennon ja hänen kamelinsa laskeutui juhlavasti ja hitaasti makaamaan. Mies nousi sen selästä ja tuli katsomaan Tessiä.

– Onko naisesi sairas? hän kysyi Ramulta.

– Meillä ei ole vettä, ja häntä heikottaa siksi, Ramu sanoi. – Voisiko teiltä saada hänelle juotavaa?

Mies otti nahkaisen vesipullon vyöltään, nosti Tessin istumaan ja juotti häntä kuin lasta. Tessin huivi putosi olkapäiltä ja esiin tuli paidan päällä oleva kultakoru, granaattiomena. Tessi oli Nanen käskystä pitänyt sitä kun Sirpi vallattiin, ja se oli myöhemmin annettu valtion kalleuksista hänen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen.

– Äitijumalan pyhä tunnus, mies sanoi äänessään melkein kauhunsekaista kunnioitusta.

Hän kääntyi katsomaan taakseen.

– Kertokaa päällikölle, että täällä on nainen, jonka kaulassa on Äitijumalan pyhä tunnus, hän huusi.

Hetken kuluttua joukon keskeltä tuli mies, jolla oli Timnan klaanin päällikkyyden merkkinä isot turkoosinväriset tupsut huivissaan. Hän oli vielä nuori, kookas ja kaunispiirteinen, ja hänen huivinsa alta näkyivät pitkät, kiharat mustat hiukset. Hän käveli pystypäisenä ja nopeasti, mutta hänen kasvoillaan oli raskas huoli. Ramu kumarsi vaistomaisesti syvään. Mies ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tutki Tessin korua.

– Kuka olet? hän kysyi sitten. – Noita koruja on olemassa vain kolme. Yhtä käyttää Timnan päällikön vaimo, yksi on ylipapittarella Äitijumalan päätemppelissä ja yksi on aikoinaan lahjoitettu Sirpiin kansojemme ystävyyden panttina.

Tessi ei jaksanut vastata, ja mies otti soihdun takanaan seisovalta sotilaalta ja valaisi Tessin kasvoja. Sitten hän kääntyi Ramun puoleen.

– Hän on Sirpin hallitsijan tytär, eikö niin? mies kysyi. – Naisesi ja sinä olette sirpiläisissä vaatteissa. Minulle on kerrottu, että koru annettiin hallitsijan tyttärelle kansan kiitoksena hänen toiminnastaan Sirpin miehityksen päivinä.

Ramu ei tiennyt oliko vaarallista kertoa totuus, mutta tuskin sitä kannatti kiistääkään. Niinpä hän sanoi:

– Hän on Tessi, ja minä olen Ramu, Timnan klaanin parantajien esimiehen tyttärenpoika.

Päällikkö suoristautui.

– Varusta molemmille kamelit, hän käski miestä, joka oli tarjonnut Tessille juotavaa. – Huolehdi siitä, ettei nainen putoa ja neuvo tämän seuralaista, jos hän ei osaa ratsastaa kamelilla. Heille on annettava nopeat ratsut ja heitä on kuljetettava etujoukossa. He eivät ole vankeja, vaan arvostettuja vieraita.

Ramu ei tiennyt, olivatko he nyt turvassa vai olivatko he Timnan klaanipäällikön sanoista huolimatta joutuneet entistä pahempaan tilanteeseen. Hän ei ollut varma, oliko päällikkö ottanut huolehtiakseen Tessistä Sirpiä kohtaan tuntemansa ystävyyden takia vai oliko syynä halu käyttää arvokasta vankia vaihtokaupassa Rotaan kanssa. Tessi oli kuitenkin selvästi huonokuntoinen ja hän oli raukean tyytyväinen saamastaan hoivasta. Tessin takia Ramukin oli tyytyväinen.

Joukko oli pelkkiä miehiä, kaikki olivat ilmeisesti Timnan pakenevia sotilaita, mutta hyvin isällinen vanhempi mies hoivaili Tessiä. Tämä sijoitettiin kamelin selkään turvallisesti paketin tavoin, ja mies otti kamelin viereensä talutettavaksi. Ramu sijoittui toisen eläimen selkään ja hän oli heittää kuperkeikan eteenpäin sen niskan yli, kun kameli ponnisti takajalkansa suoriksi. Sitten eläin oikaisi etujalkansakin, ja Ramu kaatui selkänojaa vasten. Miehet ympärillä nauroivat.

– Tue jalkasi sen kaulaan, lähin sotilas neuvoi sitten kun naurultaan pystyi. – Älä istu niin jännittyneenä, ei sieltä putoa.

Ramu keskittyi hallitsemaan oudon tuntuista ratsuaan. Yllättävän nopeasti siihen sentään tottui, kun sai molemmilta puoliltaan huvittuneella äänellä jaeltuja neuvoja. Pahastua ei ehtinyt, sillä aluksi oli täysi työ pysyä satulassa.

Kamelilla ratsastaen he sivuuttivat pian jalkaisin kulkijat, ja Temenavuoret jäivät taakse. Niiden ja Aramin välissä oli laaja soratasanko, jonka karkeat kivet rahisivat juoksevien ratsujen jaloissa. Tähtitaivas oli kummallisen kirkas, kuin sen valot olisivat täällä olleet lähempänä maata. Ramu tunsi tyyntyvänsä. Vaikka tähdet eivät olisikaan olleet taivaankannen reikiä, joista näkyi Kooran valo – ja sitä ne eivät ajanlaskuun perehtyneiden tietäjien mukaan olleet – ne kertoivat ihmiselle Kooran olemassaolosta. Niitä katsoessaan ymmärsi mitättömyytensä. Kun ymmärsi sen, tajusi myös, että täytyi olla olemassa valtavan paljon ihmistä suurempi voima, joka johti kaikkea.

Soratasankoa, kiviröykkiöitä ja satunnaisia pensasryhmiä riitti loputtomiin. Ensin oli jossain silloin tällöin kasvanut yksinäinen puu, jolla oli valtava latvus. Se oli varjopuu, jonka piikkisiä oksia vain vuohi ja kameli pystyivät syömään. Ramu tiesi, että sen rungosta sai nestettä, joka kovetti vatsaa. Sitten ei enää ollut ainuttakaan puuta ja pensaatkin kutistuivat satunnaisiksi ruohotuppaiksi. Aamun sarastaessa soratasanko vaihtui hiekaksi, ja heidän eteensä kohosi uskomaton näky. Valtava hiekkakivilinnoitus loisti ruusunpunaisena nousevan auringon säteissä. He ratsastivat sisään linnoitukseen, joka oli kokonainen vuoreen kaiverrettu kaupunki. Tämä oli Arami.

Kun pysähdyttiin ja Ramun ratsu laskeutui muiden tavoin makuulle, Ramu yllättyi siitä niin, että tipahti eläimen viereen. Tämä sai ympärillä olevat sotilaat nauramaan, ja Ramu huomasi itsekin hymyilevänsä. Näiden ihmisten nauru ei ollut pahantahtoista, ja loppujen lopuksi miehet olivat hänen sukuaan, hänen äitinsä klaania. Jossain täällä oli myös hänen äidinisänsä, joka varmaan auttaisi heitä, jos päälliköllä olisi pahat aikeet Tessin suhteen.

Ramu ja vanha mies auttoivat yhdessä Tessin kamelin selästä. Hänet oli kiinnitetty todella hyvin, kuin kallisarvoinen esine ainakin. Tessi oli jo melkein toipunut, valitti vain päänsärkyä.

Klaanipäällikkö tuli heidän luokseen.

– Yöllä olimme kiireissämme, koska meidän piti ehtiä tänne varustautumaan ennen piiritystä, joka varmasti seuraa, hän sanoi. – Siksi vaikutin ehkä epäkohteliaalta. Olette tervetulleita vieraitani, jos näissä oloissa niin voi sanoa. Kunnioitan Sirpin hallitsijaa ja erityisesti hänen tyttärensä kuuluisaa urheutta.

– Suurin osa siitä on vain puheita, Tessi sanoi heikosti. Juuri nyt hän tunsi itsensä tavallistakin vähemmän urheaksi. Kun hän oli jalkeilla päänsärky voimistui nopeasti.

– Arvokkaan vieraani on tietysti ensin saatava levätä ja toipua, mies sanoi kääntyen Ramun puoleen. – Oletan, että haluatte majoittua äidinisäsi luo.

Ramu nyökkäsi.

– Käsken opastaa teidät sinne, päällikkö sanoi. – Myöhemmin meillä on aikaa tutustua. Aikaa siihen on liikaakin, sillä tuskin voimme poistua täältä kovin pian. Rotaa on vannonut tuhoavansa Timnan klaanin kaikki aikuiset miehet ja orjuuttavansa naiset ja lapset. Ilmeisesti hänen aikeensa Sirpin suhteen eivät ole valoisammat, mitä nyt Sirpin miehet ehkä saavat kuolla kaivosorjina. Meille tuskin suodaan sitäkään lyhyttä ja surkeaa elämän pidennystä.

Päällikkö naurahti kuivasti ja ojensi kättään Tessille.

– Vaikka en ymmärräkään, kuinka Sirpiä voi hallita nainen, olet hallitsijan tyttärenä ja tulevana hallitsijana tasaveroinen kanssani. Voit puhutella minua nimelläni, olen Marmi.

– Minua saa kuka vain sanoa Tessiksi, Tessi sanoi uupuneesti, tarttuen ojennettuun käteen. Sitten hän ymmärsi olevansa epäkohtelias ja lisäsi kiireesti: – Mutta on suuri kunnia saada puhutella sinua nimeltä, Marmi.

– Teillä on outoja tapoja Sirpissä, klaanipäällikkö sanoi. – Mutta sinäkin, nuori tietäjä Ramu, joka äitisi puolelta kuulut klaaniimme, olisit meillä arvostetussa asemassa. Ja jo asemasi Sirpin hallitsijan tulevana puolisona oikeuttaa sinut puhuttelemaan minua nimelläni.

– Kiitos, Ramu sanoi ja tarttui ojennettuun käteen, jonka puristus oli ystävällinen.

Marmi kääntyi vastaamaan alipäällikölle, joka kysyi mitä kameleille tehtäisiin.

– Ne on jätettävä vapaaksi hiekka-aavikolle, hän sanoi. – Emme voi pitää niitä kaupungissa, vaikka ne olisivatkin hyvä ruokavarasto. Ne eivät saisi täällä mitään syödäkseen.

Ramu tajusi klaanipäällikön äänestä, että tämä yritti ylläpitää rohkeutta ja peitellä epätoivoa. Väsyneesti hän ajatteli, että he olivat ainakin puolittain turvassa, tosin kaupungissa josta ei voinut poistua. He olisivat turvassa, kunnes Arami epäilemättä ennen pitkää joutuisi antautumaan.

Yksi nuoremmista sotilaista johdatti heidät pitkin kiveen louhittuja katuja ja ohi kivestä louhittujen asumusten, kunnes tultiin aivan kivikaupungin sisäosiin, jonkinlaisen torin luo. Sen keskellä Ramu huomasi kaivon, joten veden suhteen Aramissa siis ainakin tultaisiin toimeen. Ruokavarastojakin ilmeisesti oli runsaasti, sillä monet rakennukset olivat ikkunattomia. Kaikkialla oli kauniita koristeleikkauksia ja talot olivat huolellista työtä. Ramu olikin kuullut, että Arami oli rakennettu kauan ennen rannikkokaupunkeja, ja että se oli joskus ollut kaikkien klaanien pääkaupunki. Silloin, kaukaisessa menneisyydessä, Autiomaan klaanit olivat olleet yhtä joukkoa.

– Parantajien esimies asuu tässä, sotilas sanoi.

Epäröiden Ramu käytti ovessa olevaa kolkutinta. Sisältä kuului askelia. Ovi avattiin, ja hetken Ramu kuvitteli näkevänsä äitinsä. Sitten hän tajusi, että hänen edessään täytyi olla äidin sisko, Enna. Äiti olikin aina sanonut, että he olivat hyvin samannäköiset.

Nainen painoi kädet rintaansa vasten ja huudahti heikosti. Sitten hän hymyili.

– Vähän aikaa kuvittelin, että vuosia sitten kuollut pikkuveljeni on tullut takaisin, hän sanoi. – Mutta sinun täytyy olla sisareni poika Ramu. Ja seurassasi on tietysti Tessi. En ymmärrä, miten olette joutuneet tänne tällaisella hädän hetkellä, mutta olette tervetulleita.

Nainen tarttui nyt Tessin käteen tervehtiäkseen, mutta katsoi ihmeissään tämän uupuneita kasvojaan. Hän koetti sitten kädellään Tessin otsaa ja johdatti tämän saman tien sisään ja istumaan. Hän katsoi Ramua moittivasti.

– Tytöllähän on auringonpaahteen ja vedenpuutteen aiheuttama kuume, hän sanoi. – Sinun olisi pitänyt heti kertoa, että hän on sairas. Auringon aiheuttama kuume on vakava asia.

– Hän tuntui jo toipuneen, Ramu puolustautui.

– Katso hänen silmiään, Enna opasti. – Näethän, ettei hän ole kunnossa. Jos näin pääsee käymään, toipuminen on hidasta. Mutta sinulle tämä sairaus tietenkin on outo, eihän Sirpissä ole koskaan sellaista paahdetta kuin Autiomaassa. Et varmaan huolehtinut siitä, että hän joisi tarpeeksi. Hiekka-aavikon yli tultaessa on juotava paljon.

– Meillä ei ollut vettä, Ramu sanoi.

Enna huusi ohjeita jonnekin, ja pari orjaa tuli juosten. Alkoi kiireinen hyörinä. Ramun äidinisäkin tuli paikalle, mutta tervehti tyttärenpoikaansa pikaisesti, ja ryhtyi heti sekoittamaan lääkkeitä Tessille. Ramu katsoi touhua hyvällä mielellä, se tuntui niin kotoisalta. Juuri noin äiti ja isä olisivat huolehtineet sairaasta tulijasta.

– Nukutteko jo yhdessä? Enna kysyi Ramulta kuin ohimennen. Ramu nyökkäsi. Enna antoi sitten ohjeet palvelijoille, miten ja minne vieraat oli majoitettava.

Viimein Tessi oli saatu levolle huoneeseen joka pimennettiin, ja yhden orjista käskettiin vaihtaa hänen otsalleen kylmää vesihaudetta aina kun edellinen lämpenisi. Enna sanoi että Tessille pitäisi antaa mahdollisuus nukahtaa, ja hän siirtyi Ramun kanssa talon isoon aulaan, jossa oli runsaasti pehmeitä mattoja ja tyynyjä kivilattialla. Ramu kertoi nyt heidän matkansa tarkoituksen, ja miten sitten oli käynyt.

– Niin kuin ymmärrät, emme voi näissä oloissa tehdä mitään tuon lapsukaisen auttamiseksi, jonka aioitte hakea Kraton miesten hallusta, äidinisä sanoi. – Voimme vain toivoa, että Rotaa väsyy piirittämään meitä ennen kuin ruokavarastomme loppuvat. Jos hän ei väsy, voi ainoastaan ihme pelastaa meidät. Näissä oloissa en tietenkään voi olla iloinen siitä, että tulitte tänne, vaikka mielelläni teidät tapaankin.

– Mutta mikä olikaan sen Kraton klaaniin kuuluvan nuoren naisen nimi, jonka kerroit menneen Meetan pojan Aken kanssa Kratoon? Enna kysyi.

– Hän on Malee, Ramu sanoi. – Merirosvot ryöstivät hänen vanhempiensa laivan ja tappoivat sekä hänen isänsä että äitinsä, kun hän oli vain kymmenvuotias. Siitä on nyt kuusi vuotta, koska hän on kuudentoista ikäinen. Hän päätyi aikanaan sitten Sirpiin ja Tessin palvelukseen.

– En ymmärrä, Enna sanoi ja kurtisti kulmiaan. – Kuusi vuotta sitten Kraton klaanipäällikön laiva joutui merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Päällikkö ja hänen vaimonsa surmattiin, ja heidän ainoa lapsensa, tytär nimeltä Malee, jäi merirosvojen vangiksi. Surin sitä kovasti, sillä Kraton klaanipäällikkö oli entinen Liton prinssi, minun kuolleen aviomieheni vanhempi veli. Tyttöä yritettiin kysellä orjia ostavista paikoista, mutta hän tuntui kadonneen jäljettömiin.

– Hän on varmaan sama Malee kuin Tessin palvelukseen päätynyt tyttö, Ramu sanoi.

Enna pudisti päätään.

– Malee löydettiin viimein kaksi vuotta sitten, ja hänet vihittiin Rotaan kanssa, hän sanoi. – Juuri Maleen löytyminen ja avioliitto hänen kanssaan teki Rotaasta Kraton klaanipäällikön. Ihmettelin kyllä, että Malee ei välittänyt tavata minua, vaikka Timna ja Krato silloin olivat aivan sovussa ja vaikka tapasimme niin usein, kun hän oli lapsi. Mutta ihminenhän muuttuu vaikeita vaiheita kokiessaan.

– Tai sitten huhuissa on perää, Ramun äidinisä sanoi. – Kaikki eivät ole koskaan uskoneet, että Rotaan vaimo todella olisi kuolleen klaanipäällikön tytär.

– Tiedänhän minäkin sen, Enna sanoi. – Mutta kuka uskaltaisi syyllistyä sellaiseen röyhkeyteen, että perustaisi valtansa valheelle?

Vanha mies naurahti.

– Ehkä mies, joka ottaa lailliselta perilliseltä vallan myös omassa klaanissaan ja toimittaa perimysjärjestyksessä ensimmäisen prinsessan puolison kaivosorjuuteen kuolemaan.

– Sekin on vain huhua, Enna muistutti. – Rotaa väittää Sojin kadonneen omasta aloitteestaan.

Ramu katsoi huolissaan toisesta toiseen. Hänestä oli alkanut tuntua, etteivät Ake ja Maleekaan välttämättä olisi Kratossa turvassa.

Metallin jumalan suojatit

Kun laiva tuli Kraton satamaan, vain Ake ja Malee jäivät maihin. Ake käski muiden purjehtia takaisin Matalaan odottamaan. Hän ja Malee tulisivat sinne ensimmäisellä Sirpiin lähtevällä laivalla heti sen jälkeen, kun olisivat saaneet Miiman vapaaksi.

Jo laivalla Ake oli vaihtanut ylleen vaatteet, jotka eivät lainkaan muistuttaneet Sirpin yksinkertaista asua. Ne olivat siniväriä, sitä kaikkein kalleinta, jota sai vain Elilan takaa. Suuri huivi oli kirjailtu hopealla. Akelle oli myös ilmestynyt runsaat ja kalliit korut. Hän pahoitteli sitä, ettei laivassa ollut varusteita naista varten. Malee oli yhä sirpiläisen värjäämättömässä pellavapuvussa, johon kuuluivat pitkät housut ja lyhyehkö paita.

– Täällä ymmärretään vain rikkautta, ja sen täytyy näkyä ulospäin, Ake sanoi.

He puikkelehtivat kohti kaupunkia Kraton sataman tungoksessa. Krato oli suuri kaupunki, ja sen satama oli Memnoakin vilkkaampi, mutta Ake oli käynyt täällä usein ja lähti määrätietoisesti kulkemaan pitkin erästä suurta katua. Malee oli luontevasti nostanut huivinsa kasvojen alaosan eteen, kuten muillakin naisilla oli.

– Meillä ei ole juuri mitään varusteita mukana, Malee sanoi. – Miten olet ajatellut meidän tulevan toimeen?

– Minulla on täällä aina mahdollisuus majoittua seuralaisineni Metallin jumalan temppelin yhteydessä olevaan tärkeiden vieraiden taloon, Ake sanoi. – Ja kaiken muun saamme täällä olevan Meetan omaisuuden avulla. Onneksi raha on keksitty.

– Raha? Malee ihmetteli. – Mitä se on?

– Raha on hiukan vaikea asia selittää, Ake sanoi aavistuksen verran tärkeilevästi.

Hän oli vasta pari vuotta sitten tajunnut isänsä omaisuuden suunnattoman määrän. Meeta itse ei arvostanut sitä, mitä hän nimitti onnen kaupalla kerääntyneeksi liialliseksi rikkaudekseen. Meetan laivoja upposi harvoin, ja niitä rosvottiin vielä harvemmin. Jälkimmäinen tosin ei ollut sattumaa, vaan johtui siitä että hänen miehistönsä tiedettiin puolustautuvan raivokkaasti. Ake oli pyytänyt isältään luvan käyttää tuota liikaa rikkautta lisätäkseen sitä, ja Meeta oli myöntynyt naureskellen. Hän oli erottanut itselleen tarvitsemansa osan, ja lopulla Ake sai tehdä mitä halusi. Silloin hänen oli ensimmäiseksi pitänyt oppia ymmärtämään rahan luonne.

– Yksinkertaisimmillaan raha on punnittu ja leimalla varustettu metallipala, jonka arvon voi tarkasti tietää, Ake sanoi. – Niitähän nytkin käytetään, kun maksetaan kapakassa, kaupassa tai torilla. Niitä sanotaan vain yleensä metalliksi, mutta rahaa nekin ovat. Varsinaisesti raha on luotettavien ihmisten allekirjoittama paperi, jolla siirretään omistusoikeus tiettyyn määrään kultaa, hopeaa tai kuparia. Meetalla on täällä kultaa, josta on vain paperi. Saan sitä haltuuni kirjoittamalla vastapaperin, että Meeta vuorostaan antaa tänne tietyn määrän kullastaan.

– Hankalaa, Malee sanoi.

– Ei se ole ollenkaan hankalaa vaan tosi käytännöllistä, Ake vakuutti. – Ajattele jos omistaisit laivalastillisen kuparia. Vaikea sitä olisi kantaa mukana, paperi on paljon kätevämpi.

Krato oli paitsi Autiomaan suurin kaupunki myös vaurain vielä nytkin, kun sen suurimmat kaivokset Tuhovuorilla olivat ehtyneet. Vaurauden näki ihmisten pukeutumisesta. Vaikka Kraton klaanin koristevärinä oli vaatimaton musta, sitä osattiin käyttää taidokkaisiin kirjailuihin, ja kangas oli usein kallista itäistä tuontitavaraa. Vaatetusta korostivat runsaat soljet, joita oli lähes kaikilla. Jopa orjatkin olivat kadulla liikkuessaan yleensä hyvin pukeutuneita, heitäkään ei päästetty ulos kuin omistajiensa arvon mukaisessa asussa. Tietenkin oli sitten myös köyhiä, jopa kerjäläisiä, mikä kai oli rikkauden väistämätön kääntöpuoli. Sirpissä enin osa ihmisistä oli kohtuullisesti toimeentulevia, sekä ylenpalttinen varakkuus että puute olivat harvinaisia.

Rakennukset olivat suuria ja kauniita, ja usein niitä ympäröi aidattu puutarha, jonne oli istutettu puita varjostamaan auringolta. Malee katseli ympärilleen, ja hänen mieleensä tulvi muistoja. Hän tiesi kävelleensä täällä vanhempiensa seurassa ja silloin heillä oli aina ollut mukanaan suuri saattue. Joskus hän oli kulkenut vain omien hoitajaorjiensa kanssa, jolloin ihmiset olivat puhutelleetkin näitä ja katselleet häntä uteliaina. He olivat yleensä silloin olleet matkalla torille, jonka kummallisten tavaroiden paljoutta hän oli lapsena rakastanut. Siellä oli joskus myyty kauniita kirjavia lintuja ja eläimiä joita sanottiin apinoiksi. Niitä oli tuotu kaukaa, sillä rikkaat ihmiset eivät tienneet, mihin tuhlaisivat rahansa. He halusivat yhä erikoisempia asioita.

Kaikki tämä vauraus oli kuitenkin hankittu kaivosorjien kärsimyksellä. Malee katsoi lännessä kohoavien Tuhovuorten jylhää, taivasta vasten piirtyvää hahmoa. Hän muisti, miten kotona oli puhuttu orjista, jotka kuolivat liian nopeasti metallia louhiessaan. Näiden tilalle tarvittiin jatkuvasti uusia. Oli myös puhuttu orjien kapinoista ja teloituksista. Kun hän oli kysynyt tarkemmin, hänen oli kuitenkin käsketty vain leikkiä ja iloita, aikuisten huolet eivät vielä kuuluneet hänelle.

Suuren aukion ympärillä Kraton kaupungin keskustassa sijaitsivat kaikkein komeimmat talot. Silti niistäkin erottui selvästi pienellä kukkulalla oleva rakennus, joka loisti marmorinvalkoisena. Malee jäi katsomaan sitä ja muistot tulvivat mieleen.

– Minä asuin tuolla, tuon talon matalammassa siivessä, hän sanoi.

Ake pysähtyi hänen viereensä.

– Mahdotonta, poika sanoi. – Se on klaanipäällikön asunto, ja tuossa siivessä asuvat klaanipäällikön naiset.

– Mutta minä olen aivan varma, Malee väitti. – Jos menisin taloon sisään, tietäisin kaikki huoneet. Siellä on sisäpiha, jossa on lammikko ja lootuksia.

– En ole koskaan käynyt naisten puolella, Ake sanoi. – Klaanipäällikön vastaanotolla olen käynyt.

– Isän työhuoneessa oli neljä kullattua pylvästä ja suuri marmorinen pöytä, Malee sanoi. – Isä tapasi istua kullatussa tuolissa, jonka päällyksenä oli purppuravärjättyä kangasta. Ovessa oli kullattu kolkutin, se oli leijonanpää, jonka suussa oli rengas.

Ake painoi käden otsalleen.

– Koora varjelkoon, Malee, hän sanoi. – Nyt meidän on neuvoteltava, ennen kuin tapaan papit.

Hän vei Maleen mukanaan lähimpään kapakkaan. Sen hälinä vaikeni, kun sisään astui merkittävän näköinen henkilö. Isäntä kiirehti vastaan.

– Järjestä minulle ja seuralaiselleni paikka, jossa meitä ei tuijoteta ja häiritä, Ake sanoi käskevästi.

Malee vilkaisi Akea huvittuneena. Sopuisan ja vaatimattomasti käyttäytyvän nuoren miehen ääneen tuli täällä luontevasti autiomaalaisen rikkaan kauppiaan vaativa sävy.

Isäntä meni kohteliaasti kumarrellen edellä ja osoitti heille pienen, erillisen huoneen. Ake käski tuoda sinne aamiaiseksi parasta, mitä talosta löytyi. Isäntä katseli Aken kultaista kaulakäätyä ja paksua rannerengasta kunnioittavasti ja poistui yhä kumarrellen.

– Sinullekin on hankittava kalliin näköinen viitta ja koruja ulkona liikkumista varten, Ake sanoi Maleelle. – Täällä ollaan kohteliaita vain niille, joilla on kultaa näkyvissä. Mutta nyt meillä on edessämme todellinen pulma. Olet ilmeisesti Kraton kuusi vuotta sitten kuolleen klaanipäällikön ainoa tytär.

– Niin kai sitten, Malee sanoi. – En tiennyt, mikä isä oli arvoltaan, sellaisia asioita ei selitetty lapselle. Mutta varakkaita me olimme ja asuimme komeasti, ja vaikka olisin liikkunut ulkona vain hoitajieni kanssa, meille kumarreltiin kaupungilla.

Malee ojensi pöydän yli vasenta kättään, jonka pikkusormi oli poikki.

– Tämä katkesi niin pienenä, etten itse muista tapahtumaa, hän sanoi. – Se hoitajani, joka oli minulle rakkaampi kuin äiti, kertoi että vahingon takia oli julkisesti teloitettu vastuussa ollut orjatyttö. Eihän minulle ollut tapahtunut suurta vahinkoa, mutta sormeni katkeamista pidettiin huonona enteenä koko Kratolle, joten kai minä olin prinsessa.

– Meidän on mietittävä, Ake sanoi huolestuneena. – Asia on niin, että merirosvojen vangiksi joutunut klaanipäällikön tytär on muka löydetty kaksi vuotta sitten, ja hän on naimisissa Rotaan kanssa.

– Mitä sellainen petos hyödyttää? Malee ihmetteli.

– Etkö sitten tiedä, miten valta ja omaisuus Autiomaan lakien mukaan siirtyy? Ake kysyi.

– En kunnolla, Malee tunnusti. – Se on mutkikas järjestelmä, jossa naisella on jokin osuus. Mutta kuten sanoin, jos yritin kysellä, minun käskettiin aina leikkiä tai minun piti pyytää orja viihdyttämään itseäni soitolla ja laululla.

Ake katsoi Maleen levollisia kasvoja. Hän ajatteli, että nuori nainen tuossa vastapäätä oli ollut yhtä luontevasti orja kuin Sirpin hallitsijan tyttären uskottu seuralainen. Nytkään Maleeta ei tuntunut kovin paljon kiinnostavan, mitä muutoksia syntyperä ehkä toisi hänen asemaansa.

– Klaanipäällikön ainoana tyttärenä sinulle kuuluu kuolleen klaanipäällikön koko omaisuus ja kaikki valta, Ake sanoi. – Valta kuuluisi sinulle, vaikka sinulla olisi sisaruksiakin, sillä se siirtyy vanhimman tyttären kautta. Mutta itse et voi omaisuuttasi tai valtaasi käyttää, vaan aviomiehestäsi tulee klaanipäällikkö ja omaisuutesi haltija.

Kapakan isäntä toi viiniä ja vettä, ja hänen takanaan tuli vaimo joka kattoi pöytään pieniä, herkullisen tuoksuisia leipäsiä, juustoa ja hedelmiä.

– Arvoisa merikauppias varmaan haluaa itselleen ja naiselleen myös mustekalaa. Se on tuoretta ja oikein herkullista, isäntä sanoi lipevästi.

Ake vilkaisi Maleeta, joka nyökkäsi. Naisen ei ollut oikein sopivaa vastata, jos paikalla oli mieskin, joka saattoi puhua molempien puolesta.

– Se käy meille, Ake sanoi.

Isäntäväen mentyä Ake jatkoi keskeytyneestä aiheesta:

– Missään tapauksessa kenellekään ei saa vielä paljastua, kuka olet. Sinähän olet elävä todiste Rotaan petoksesta, jossa Metallin jumalan papisto varmaan on mukana. Minäkään en edes kaikilla rahoillani saisi ostettua sinua vapaaksi, jos heidän etunsa mukaista olisi raivata sinut pois tieltä.

Malee naurahti hiukan ja hänen ruskeat silmänsä tuikkivat iloisesti.

– Käyttäisitkö kaikki rahasi ostaaksesi minut vapaaksi, jos olisi tarpeen? hän kysyi.

Akekin nauroi.

– Tiedän kyllä, että minua pidetään ahneena ja itsekkäänä, kun kasvatan Meetan omaisuutta, jonka itse aikanaan perin, hän sanoi. – Mutta enköhän voisi luopua siitä juuri sinun takiasi helpommin kuin kenenkään muun.

Malee ojensi molempia käsiään pöydän yli. Ake tarttui niihin. Maleen silmissä oli ilme, joka niihin viime aikoina oli usein ilmestynyt kahden kesken ollessa. Hän hymyili kauniisti.

– Pidän sinusta kovasti, hän sanoi. – Enemmän kuin kenestäkään muusta. Kun pikku Miima on saatu pelastettua, harkitsisitko avioliittoa Kraton klaanipäällikön vallan ja omaisuuden perijän kanssa? Voisit sitten syrjäyttää Rotaan, joka ei taida olla mikään hyvä hallitsija.

Ake ajatteli, että oli Maleen tapaista esittää asia noin, pelkkänä käytännön järjestelynä. Myös Ake oli pohtinut avioliiton mahdollisuutta, mutta ei ollut keksinyt miten ottaisi asian esiin.

– Voisin harkita sitä, vaikka puolisosi asemaan ei edes liittyisi lisäetuja, hän sanoi. – Mutta avioliitto ei minun kohdallani ole ongelmaton asia.

– Ei minunkaan, Malee sanoi. – Siksi olenkin ajatellut juuri sinua.

Isäntä toi mustekala-annokset ja lisäksi vielä taateleita. Sitten hän poistui kumarreltuaan taas. Tuollainen mahtoi olla selälle rasittavaa.

– Olet paras ystäväni, ihminen josta pidän enemmän kuin kenestäkään, Ake sanoi. – Mutta niissä asioissa, joita ihmiset vuoteessa keskenään tekevät, minua ei ole koskaan kiinnostanut nainen.

– Olen tiennyt sen, Malee sanoi tyynesti.

– Puhuin asiasta Ramun kanssa, Ake kertoi. – Ramu sanoi, että monilla miehillä toisen miehen kanssa makaaminen on vain ohimenevä asia, joka muuttuu naisesta kiinnostumiseksi aikaa myöten. Mutta on myös niitä, joiden kiinnostus miehiin on pysyvä luonto. Tunnen kuuluvani niihin.

Malee hymyili.

– Olen pitänyt sinusta muun muassa siksi, ettet koskaan ole yrittänyt lähestyä minua tietyllä tavalla, niin paljon kuin pidämmekin toisistamme, hän sanoi. – Ja minäkin olen puhunut omasta ongelmastani Ramun kanssa. Hän sanoi, että jos tyttö on kymmenvuotiaana pakotettu kokemaan kaikki ne inhottavuudet miesten taholta, joita minä jouduin kokemaan, hän ei ehkä koskaan opi sietämään sitä mitä mies ja nainen tapaavat tehdä keskenään.

He katsoivat toisiaan silmiin. Ake mietti, että Maleen kanssa moni vaikealta tuntunut asia osoittautui äärimmäisen yksinkertaiseksi. Malee otti elämän vastaan sellaisena kuin se eteen tuli. Hänellä ei ollut vaatimuksia siitä, miten asioiden olisi pitänyt olla.

– Menemme naimisiin heti kun se on mahdollista, Ake sanoi. – Rakennamme elämänpituisen ystävyyden ja yhteistyön.

– Se on alkanut jo, Malee totesi hymyillen.

– Mutta henkilöllisyytesi on salattava tarkkaan, kunnes sen paljastaminen on turvallista, Ake sanoi. – Malee on onneksi tavallinen nimi Autiomaassa, voit edelleen käyttää sitä. Pidä vain vasen kätesi hiukan piilossa.

– Ei pikkusormen lyhyyttä yleensä huomaa kukaan, Malee sanoi. – Mutta olen kyllä varovainen.

Kapakanpitäjän tuoma ruoka oli hyvää, vaikkakin Ake oudoksui autiomaalaisten tapaa maustaa voimakkaasti kaikki, jopa leipäkin. Malee taas ihasteli tuttuja makuja, joita ei ollut ollut saatavilla Vuorimaassa tai Sirpissä. Ake jätti pöydälle pienen hopeapalan. Maksu oli hiukan runsas, mutta ei ollut mitään syytä säästellä.

Ylpeänä Ake ajatteli, että Malee tulisi hämmästymään tulevan aviomiehensä omaisuuden suuruutta. Se veti taatusti vertoja Kraton klaanin varoille. Meeta melkein häpeili vaurauttaan ja eli tavallisen merikauppiaan tapaan. Aken kartuttamana omaisuus oli paisumistaan paisunut, mutta hänkin varoi näyttämästä liian rikkaalta.

He ostivat matkan varrelta Maleelle kauniin sinisen viitan ja kultasepältä kaulaketjun ja viittaan kiinnitettävät soljet, joissa oli jalokivikoristeet. Täällä Ake kirjoitti paperin, jota vastaan kultaseppä saisi maksun Metallin jumalan papeilta. Malee katsoi ihmeissään.

– Kyllä tuo kirjoittamalla maksaminen vaikuttaa kummalliselta, hän sanoi kun he tulivat ulos. – Entä jos olisit petturi, eivätkä papit kelpuuttaisi sinun paperiasi?

– Mies tuntee minut, olen ostanut täältä ennenkin, Ake sanoi. – Kaikkiin papereihin ei voi luottaa. Eihän kaikki leimattu metallikaan ole sitä mitä leima väittää, eikä niin painavaa. Aina pitää olla tarkkana.

Metallin jumalan temppeli oli keskellä kaupunkia, ja sitä ympäröi muuri. Portinvartijaorja tunsi Aken ja kutsui kumistimella toisen orjan vierasta palvelemaan. Portin takana oli laaja piha-aukio ja kaunis puutarha. Itse temppelirakennus oli pihan vierellä kadun varressa, sen takana olivat pappien asunnot ja työhuoneet. Puutarhan perällä oli muita matalampi rakennus, jota käytettiin vieraiden majoitukseen.

– Haluan tavallista paremmat tilat, Ake sanoi orjalle. – Tarvitsen huoneen itselleni, toisen naiselleni ja yhteisen oleskeluhuoneen. Lisäksi tarvitsen naisorjan seuralaiseni käyttöön.

Orja kumarteli ja johdatti heidät rakennuksen päätyyn. He nousivat matalat portaat, ja orja avasi oven.

– Käykö tämä? hän kysyi.

He kiertelivät kolmestaan huoneet. Ake katsoi Maleeta, joka nyökkäsi.

– Tämä sopii, Ake sanoi. – Ilmoita sitten ylipapille tulostani, haluan tavata hänet niin pian kuin suinkin mahdollista. Minulla on kiireellinen asia.

Malee alkoi heti järjestellä asumusta mieleisekseen, ja kohta saapui avuksi määrätty orjatyttö. Malee lähetti hänet hankkimaan kymmenvuotiaalle lapselle sopivia varusteita ja myös leluja, sillä hän arveli, että Miima tarvitsisi järkyttävien kokemustensa jälkeen hemmottelua ja lohdutusta. Malee muisti hyvin oman kauhunsa tylykäytöksisten, raakojen ryöstäjien seurassa. Toivottavasti kukaan ei ollut pahoinpidellyt Miimaa.

Malee muisti tahtomattaan ilotalon, johon hänet oli myyty, ja sen asiakkaat, joita ei ollut saanut vastustella. Toivottavasti kukaan ryöstäjistä ei ollut kiinnostunut Miimasta sellaisella tavalla.

Orja, joka oli majoittanut heidät, tuli ilmoittamaan, että ylipappi ottaisi Aken vastaan heti kun tämä voisi tulla. Ake oli ehtinyt jonkin verran siistiytyä makuuhuoneensa nurkassa olevien peseytymisvälineiden avulla. Laivamatkan jälkeen oli aina rähjäinen olo ja kylpy olisi ollut paikallaan, mutta Miiman takia oli kiirehdittävä. Ake ymmärsi Maleen huolen, vaikka ei suhtautunutkaan asiaan niin tunteenomaisesti kuin tämä. Ryöstetyn lapsen kohtelu saattoi olla hyvin julmaa.

Ylipappi oli työhuoneessaan, joka ei ollut hänen virallinen vastaanottohuoneensa. Ake tiesi tämän merkitsevän sitä, että hänet luettiin jo hiukan kuin sisäpiiriin. Ylipapilla oli yllään Metallin jumalan pappien valkoinen kaapu, jota reunusti kaulalla ja hihoissa purppuravärjätty kaistale. Hänellä oli arvonsa merkkinä ketju, jossa riippui suuri kultainen auringonkehrä. Hän oli iäkäs mutta vielä hyväkuntoinen ja teräväjärkisempi kuin moni nuori. Hän viittasi orjaa poistumaan ja pyysi Aken istumaan.

– Puhuit kiireellisestä asiasta, ylipappi sanoi. – Sinun tapauksessasi se on aina merkinnyt tietoa hyvästä kaupasta.

– Tämä on hiukan erikoinen kauppa, Ake sanoi hymyillen. – Sirpistä on ryöstetty kymmenvuotias tyttönen, joka kuuluu saaren kummallisiin erikoisuuksiin, arkoihin. Tiedäthän, miten taikauskoisesti sirpiläiset heitä kunnioittavat. Haluaisin selvittää minne tyttö joutui. Ostaisin hänet ja myisin hänet Sirpin hallitsijalle.

Ake oli jo kauan sitten oppinut, että ihmisille oli puhuttava tavalla, jota he ymmärsivät. Metallin jumalan papeille oli aina puhuttava keinottelusta, ostamisesta ja myymisestä, sillä vain omaisuuden kartuttaminen oli heille tärkeää. Jos hän olisi puhunut ystäviensä kiintymyksestä Miimaan tai omasta säälistään ryöstetyn lapsen surullisen kohtalon johdosta, ylipappi olisi pitänyt häntä teeskentelijänä. Tällaista puhetta hän uskoi ja ymmärsi.

– Itse asiassa tiedän lapsen, ylipappi sanoi. – Ryöstäjät toivat hänet Kraton klaanipäällikön taloon, laivan kapteenin serkun hoiviin. Lapsen perään oli rannalta huudettu, että hänestä saisi hyvät lunnaat. He kävivät kysymässä, voisinko selvittää kuka Sirpissä hänet ostaisi ja mihin hintaan.

– Sittenhän onkin määriteltävä vain hinta, Ake sanoi. – Ja sinun osuutesi palkkiosta, kun järjestät hänet minulle.

– En vaadi kohtuuttomia, ylipappi vakuutti. – Mutta kaipasin sinua aivan omien huolieni takia. Tiedäthän millaisessa kaaoksessa Autiomaa on.

– En taida tietää, Ake sanoi. – Ellet tarkoita niitä huolia, joita on ollut Rotaan asemasta kahden klaanin johdossa.

– Paljon pahempaa, ylipappi sanoi. – Mutta tietenkään et voi tietää, jos olet juuri tullut Sirpistä Kratoon. Rotaa on hyökännyt muiden klaanien kaupunkeihin, ja hänen sotilaansa ovat ryöstelleet ja polttaneet taloja. Liton ja Ankian mahtimiehet on surmattu, Timnan väki on paennut Aramiin.

Ake katsoi tutkivasti edessään olevaa miestä. Eivätkö he olleet toivoneetkin juuri näin käyvän? Eikö heidän seuraava kohteensa tämän jälkeen olisi Sirpi ja sitten Vuorimaa? Vanha mies näytti kuitenkin surulliselta ja huolten painamalta. Hän ymmärsi Aken kysyvän katseen.

– Tiedän, että itse olet sirpiläinen ja kasvattiveljesi on Vuorimaan kuningas, hän sanoi. – Mutta olet kuitenkin ennen muuta merkittävä kauppias, jonka rikkaus ylittänee monen valtion varallisuuden. Olet näitä maailman todellisia mahteja niin kuin mekin, ja puhun siksi sinulle suoraan ja kiertelemättä. Tuimme Rotaata, kun hän halusi päästä Kraton klaanipäälliköksi, ja autoimme häntä ottamaan haltuunsa myös Uuran päällikkyyden. Rohkaisimme häntä valloittamaan muiden klaanien alueet, mutta sen piti tapahtua aivan toisin kuin hän sen toteutti. Kasvatimme aasin, joka alkoikin potkia meitä.

Ake naurahti. Vertaus oli hyvä, Rotaa oli pahankurinen ja itsepäinen kuin aasi pahimmillaan.

– Tarkoitus oli, että hän yhdistäisi kaikki viisi klaania, ylipappi sanoi. – Mutta hän antoi sotilaittensa riehua ja tapatti järjettömästi Liton ja Ankian päälliköt sukulaisineen ja antoi ryöstää ja polttaa Timnan kaupungin. Olisi pitänyt tehdä hallittu hyökkäys, nostaa valtaan sopeutuvainen ja yhteistyökykyinen henkilö jokaisen klaanin omasta keskuudesta ja muodostaa sillä tavalla voimakas ja yhtenäinen joukko.

– Ja tämän joukon tarkoitus olisi ollut valloittaa Sirpi, Ake sanoi.

– Niin, vanha mies sanoi ja katsoi Akea silmiin. – Järkevänä ja kauppaa tajuavana miehenä ymmärrät varmasti, että Sirpi on meille välttämätön. Tuhovuorten kaivokset ovat jo ehtyneet, muut kaivokset tyhjenevät kaiken aikaa. Kooravuori on täpötäynnä turkooseja ja rubiinejakin sieltä löytyy todella merkittävästi.

– Sitten olisitte joutuneet taistelemaan Karetaa vastaan, Ake huomautti.

– Niin, valitettavasti, ylipappi sanoi. – Karetahan on luvannut turvata Sirpin itsenäisyyden. Vuorimaata olisi pitänyt ahdistaa, kunnes Kareta olisi taipunut rauhanehtoihin, joissa Sirpi olisi jäänyt meille. Ja tietysti haluaisimme temppelimme myös Vuorimaan kaupunkeihin.

– Jälkimmäisessä asiassa olisin voinut olla avuksi ilman sotaakin, Ake sanoi. – Kasvattiveljeni ei ymmärrä, että kaupankäynti, raaka-aineiden hankkiminen ja tavaroiden valmistaminen nykyisin vaatii teidän toimintaanne. Mitään ei voi tehdä tehokkaasti ilman riittävää määrää kultaa, hopeaa tai kuparia, oli se sitten kasassa varastossasi tai paperina hallussasi. Luulen saavani Karetan aikanaan ymmärtämään, että Vuorimaakin tarvitsee Metallin jumalan papistoa.

– Toivon sinulta apua, mies sanoi ja katsoi Akea tiukasti silmiin. – Luotan sinuun, mutta kerron silti avoimesti, ettet ole vapaa poistumaan vierailultasi Kratosta ennen lupaani.

Ake kohautti olkapäitään. Hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä jäädä Kratoon, olihan hän näin tapahtumien keskipisteessä ja saattoi vaikuttaa niihin.

– Rotaa on sotkenut asiat pahemman kerran, ylipappi sanoi. – Sinä saatat pelastaa meidät tuholta, jos pahimmat aavistuksemme toteutuvat. Kareta on kasvattiveljesi, tunnet hänet perusteellisesti ja voit auttaa neuvotteluissa, joita pelkoni mukaan tullaan viimein tarvitsemaan.

Ake nyökkäsi lyhyesti ja se tuntui riittävän vastaukseksi. Järkevien ihmisten kanssa keskustellessa oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut jaaritella ja vakuutella.

– Lapsen voit hakea heti, jos haluat, ylipappi sanoi. – Lähetän mukaasi nuoren pappisveljen, joka hoitaa muodollisuudet. Maksuista ehdimme sopia myöhemmin.

Ake kiitti ja nousi. Hän tiesi, ettei ylipapin aikaa saanut tuhlata joutavuuksiin, vaan oli lähdettävä heti kun sai siihen kohteliaan vihjeen. Ylipappi kuului sisällä kutsuvan orjaa. Ake odotti, ja hetken kuluttua tuli tuttu henkilö ulos. Ylipappi oli puhunut nuoresta pappisveljestä, mutta Dotar oli nuori vain iältään, arvossa hän oli ylipapista seuraava. Metallin jumalan palveluksessa menestyi vain todellisilla suorituksilla, hankkimalla temppelille tuloja ja etuja. Dotar oli kaikkia muita taitavampi niissä asioissa.

– Hei Ake, pappi sanoi. – Oletko ryhtynyt orjakauppiaaksi vai oletko siirtynyt henkilökohtaisesti pikkutyttöihin?

– Hei Dotar, Ake sanoi. – En kumpaakaan, vaan tyttö on taikaesine, josta saan Sirpissä melkoiset korvaukset. Hän on arka, joka ainoana jäi Sirpiin, kun muut lähtivät.

Papin tummiin silmiin syttyi utelias kiinnostus. Hän sormeili mustia kiharoitaan mietteliäästi ja esitteli samalla rannekorujaan. Ylipappi itse piti vaatimattomasti vain varsinaista arvonmerkkiään, ei muita koruja. Kaikki muut papit kilpailivat yllään olevien rannerenkaiden, kaulanauhojen ja solkien loistolla. Dotar ei ainakaan jäänyt siinä jälkeen muista.

– Olenkin aina halunnut nähdä ilmielävän aran, pappi sanoi. – Mitä he oikein ovat, silmänkääntäjiä vai mitä ihmeen huijareita? Heistä kerrotaan kansan keskuudessa monenlaisia tarinoita. Tiedätkö, että meidänkin paimentolaisemme pitävät heitä pyhinä? Aramissa on yksi arka, ilmeisesti Autiomaan ainoa. Hän on palvelijana Äitijumalan temppelissä, mutta alempi kansa tuntuu pitävän häntä arvossa enemmän kuin vanhaa papitarta itseään.

– Heitä kunnioitetaan Vuorimaan selujen parissakin, Ake sanoi. – Myös Vuorimaassa on vain yksi arka, hän on minua kiinnostavan lapsen isosisko. Selut pitävät tätä Vuorimaan arkaa jumalattarensa Kiiran maanpäällisenä ilmentymänä.

– Heidän sanotaan kuulevan ajatuksia, Dotar sanoi. – Miten he sen tekevät? Sen täytyy olla aika tehokasta huijausta, koska niin moni uskoo siihen vakavissaan.

– Kohta tapaat Miiman, Ake sanoi. – Päättele silloin itse.

Hän kietoi huivin päähänsä suojaksi auringolta, mutta Dotar ei välittänyt suojautua, huivi riippui väljästi hänen olkapäillään. Dotar kesti harvinaisen hyvin kuumuutta. He menivät portista ulos kadun ihmisvilinään. Siellä täällä joku vilkaisi Dotaria kuin vihan välähdys silmissään. Metallin jumalan papit eivät olleet alemman kansanosan suosiossa. Moni oli vajonnut köyhyyteen maksettuaan velkojaan ja niiden korkoja temppelille. Dotaria se ei kuitenkaan tuntunut mitenkään vaivaavan, ja miksi olisikaan vaivannut. Kukaan ei uskaltaisi koskea häneen, sillä Metallin jumalan papisto kosti välittömästi pienenkin loukkauksen.

Kooran suojatti

Suuren marmoripalatsin piha oli laatoitettu hiekkakivillä. Matalampi siipi, naisten talo, näytti suljettuine ikkunaluukkuineen asumattomalta. Aina silloin tällöin sen sisältä kuitenkin kuului juttelua ja naurua. Valkoinen seinä hehkui auringossa niin, että piti oikein siristellä silmiä. Ake ja Dotar olivat istuneet odottamaan penkille, kun orja oli mennyt hakemaan Miimaa. Heidän seurassaan oli hyvin levoton mies, joka yritti selittää, ettei hänen serkkunsa tietenkään ollut arvannut loukkaavansa pappeja siepatessaan tytön. Hän vilkuili jatkuvasti Dotaria, koska oli levoton nimenomaan tämän suhtautumisesta. Metallin jumalan pappien epäsuosioon joutuminen oli kohtalokasta.

– Älä ole huolissasi, Dotar sanoi. – Saat kyllä korvauksenkin tytöstä, jos hän on kunnossa ja häntä on kohdeltu hyvin.

– Hänestä on huolehdittu kuin prinsessasta, mies väitti. – Olen täällä taloudenhoitajana ja käskin varmistua hänen hyvinvoinnistaan kaikin tavoin.

Orja tuli ovesta pihalle hiukan häkeltyneenä ja kysyi ohjeita. Hän halusi tietää toisiko hän lapsen ulos väkisin vai saisiko Heeli olla mukana. Tyttö pelkäsi eikä suostunut irrottamaan otettaan Heelistä.

– Anna heidän tulla yhdessä, taloudenhoitaja sanoi kiusaantuneella äänellä.

Vanha naisorja ilmestyi kohta ovelle. Miima tuli mukana viivyttelevin askelin ja painautui lähelle taluttajaansa. Hän hymyili helpottuneena tuntiessaan Aken. Aurinko hehkutti hänen hiuksensa loistavan kullanpunaisiksi, ja hänen sinisiin silmiinsä syttyi niille ominainen tummankirkas hohto. Ake huomasi taas kerran, miten Miiman iho näytti oudon vaalealta, vaikka se tarkkaan katsoen oli tavanomaisen ruskettunut. Jo ulkonäöllään arat jotenkin viestivät erilaisuuttaan.

– Vietkö minut nyt kotiin Sirpiin? Miima kysyi.

Hän kuunteli ajatukset ja tuli hiukan pettyneen näköiseksi.

– Sinua ei siis päästetä vielä, hän sanoi. – Mutta ei se mitään, onhan Malee täällä, ja saan asua teidän kanssanne.

Dotar katsoi Akea ja sitten Miimaa kuin ihmetellen, oliko Ake puhunut tytölle niin hiljaa, että hän ei ollut kuullut. Vai yrittikö tyttö vain muka olla vastaavinaan ajatuksiin?

– Hei, Miima sanoi Dotarille iloisesti ja seurallisesti. – Miten voi olla vastaavinaan ajatuksiin?

Nuori pappi hätkähti ja Ake nauroi. Miima katsoi heitä vuoronperään.

– Miksi sinä Ake ajattelet, että uskotko nyt, ja miksi tuo toinen ajattelee, että onpa kummallista? Ja mitä on huijaaminen? Miksi minä tuon miehen mielestä huijaan?

– Miima, ihmisiä ei saa häkellyttää paljastamalla heidän ajatuksiaan, nainen tytön vieressä sanoi.

– Anteeksi, Heeli, Miima sanoi. – Unohdin taas.

Hän kääntyi katsomaan naista, joka yhä piti hänen kättään. Nainen kumartui halaamaan tyttöä.

– Rakas lapsi, Äitijumala siunatkoon sinua, hän sanoi liikuttuneena. – Olit vähän aikaa päivänsäde tässä synkässä talossa.

– Jumalaa sanotaan Kooraksi, lapsi sanoi totisena. – Minähän kerroin, miksi sinä et muista sitä? Vaikka ei nimillä niin väliä olekaan, niin Äitijumala on kuitenkin vain pieni osa Koorasta.

– Minun pitäisi kai sanoa, että Metallin jumala on se jolla on valta, Dotar naureskeli Akelle. – Mutta lapsi on tosiaan kiinnostava. Ei ihme että aroista puhutaan kuin jumalien sanansaattajista.

Tuskastuneena vääntelehtinyt taloudenhoitaja kääntyi nyt Miiman puoleen. Miehen kasvoille nousi pingottunut hymy.

– Onhan sinua kohdeltu hyvin? hän kysyi. – Olenhan ollut sinulle oikein ystävällinen?

– Miten niin? Miima kysyi. – Sinähän sanoit vääntäväsi niskani nurin, jos vielä itken, ja ... miksi sitä ei saisi kertoa? Miksi sinä sitten sanoit niin, jos toivot, että nuo eivät saisi tietää?

Miima katsoi miestä ihmeissään ja sitten hän katsoi Akea kysyvästi.

– Miksi tuo mies pelkää, että hänelle kostetaan se millainen hän oli minulle? hän kysyi. – Mitä on kostaminen? Arat eivät koskaan kosta.

– Tekikö hän sinulle pahaa? Ake kysyi totisena.

– Hän löi minua, koska itkin, Miima sanoi. – Sitten tuli nainen, joka vei minut Heelin luo.

– Hän oli klaanipäällikön vaimo, vanha orjanainen selitti.

Palatsin taloudenhoitaja oli nyt tulipunainen kasvoiltaan. Mies yritti säilyttää hymynsä, vaikka suu vapisi.

– Voit luonnollisesti unohtaa puheet korvauksesta, Dotar sanoi hänelle. – Ole kiitollinen, kun pääset niin vähällä.

– En tiennyt, että hän on Metallin jumalan pappien suojeluksessa, mies vakuutti taas. – Ja voin kyllä korvata erehdykseni. Lapsi saa ottaa lahjana jotain mieluista mukaansa.

Hän kääntyi Miimaan päin ja ääni muuttui mairean ystävälliseksi.

– Mitä haluaisit mukaasi täältä? hän kysyi. – Olen nimittäin taloudenhoitaja ja halutessani saan antaa lahjojakin.

– Miksi ajattelet, ettei isäntä sitä kuitenkaan huomaa? Miima kysyi. – Mutta jos kerran saan ottaa täältä jotain, niin anna minulle mukaan Heeli.

Vanhan orjanaisen silmät kyyneltyivät.

– Rakas lapsi, ajatus on kaunis, mutta eivät sinun huoltajasi voi ottaa vastuulleen voimatonta olentoa, hän sanoi. – Orjista pitää olla hyötyä, enkä minä enää jaksa tehdä tarpeeksi työtä.

Ake katsoi naista tutkivasti. Tämä ei ollut kovin vanha, mutta oli ilmeisesti sairastanut jotain ja vaikutti huonokuntoiselta. Hänestä olisi tietenkin pelkkää haittaa. Mutta sitten Ake kohtasi Miiman pyytävän katseen ja ajatteli, että tyttö oli ilman omaisia. Hän oli ilmeisesti tältä Heeliltä saanut turvaa ja lämpöä. Ehkä lapsi tarvitsisi ilmeisen ystävällisen hoitajansa. Maleekin olisi sitten vapaampi lapsenkaitsemisen huolista.

– Jos taloudenhoitaja antaa sinut, voit tulla, hän sanoi orjanaiselle.

– Tottakai lapsukainen saa hänet mukaansa, mies sanoi helpottuneena.

Hän oli tyytyväinen kun pääsi näin vähin uhrauksin. Heeli tosiaan oli hyödytön orja, mutta sellaisen ajamista kadulle pidettiin hiukan rumana. Näin oli varsinkin tällaisessa tapauksessa, kun orja oli talossa syntynyt ja kasvanut. Muut orjat kävivät hankaliksi, jos Heelin tapaisesta taakasta ei huolehtinut edes välttävästi.

Ake ja Dotar nousivat, ja Miima lähti seuraamaan heitä porttia kohti käsi Heelin kädessä. Hän kääntyi kuitenkin vielä katsomaan taakseen. Taloudenhoitaja käveli heidän perässään.

– On rumaa ajatella, että Heeli on vanha kääkkä, josta oli hyväkin päästä eroon, Miima oikaisi miestä. – Heeli oli kaikista kiltein täällä.

Dotar nauroi ääneen ja Miima vilkaisi häntä kummastuneena. Miiman mielestä rumissa ajatuksissa ei ollut mitään nauramista.

– Lapsi on hauska, Dotar sanoi Akelle. – Ja uskon nyt, että hän todella kuulee, mitä ihmiset ajattelevat. Mutta sinun pitää kyllä opettaa hänelle, ettei kaikkia kuulemiaan ajatuksia saa kertoa ääneen.

– Hän oppii, Ake sanoi. – Meidän outojen seurassa oppii nopeasti, miten monista asioista pitää vaieta.

– Sanovatko he meitä oudoiksi? Dotar kummasteli. – Ja Koorako on heidän jumalansa, kuten Sirpin muunkin kansan? Meillä paimentolaiset yhdistävät arat Äitijumalaan.

– Koora on kaikkien jumala, Miima sanoi avuliaasti. – Äitijumala ja Ukkosjumala ovat heijastuksia ihmisessä itsessään olevasta hyvästä, ja Sodanjumala ja Metallin jumala taas heijastavat ihmisessä olevaa pahaa. Isä sanoi niin, ja vaikka en ymmärrä mitä se tarkoittaa, niin varmaan isä tiesi oikein.

Dotar kääntyi ja vilkaisi Miimaa. Tytön silmistä loisti avoin, iloinen ystävällisyys. Hän katsoi suoraan papin silmiin arastelematta lainkaan.

– Tuosta minun pitäisi loukkaantua, Dotar sanoi. – Olen Metallin jumalan pappi.

– Mutta et sinä loukkaantunut, Miima sanoi. – Sinua naurattaa ja ajattelet, että juuri ihmisen pahaan puoleen te toimintanne perustattekin, ahneuteen ja vallanhimoon. Ajattelet, että pyritte aivan samaan kuin Sodanjumalan palvelijat, vain keinonne ovat erilaiset. Mihin te pyritte? Ja mitä teidän keinonne ovat?

– Miima, Ake sanoi moittivasti. – Jos en muuten saa sinua hiljaiseksi, minun on pakko ostaa lähimmältä kaupustelijalta sinulle makeisia.

– Heeli antoi jo niitä, ja siksi en saa tänään syödä enempää niitä, Miima sanoi. – Ei ole terveellistä syödä makeaa paljon, Heeli opetti.

– Hän on kovin kiltti vaikka puhuukin liikaa, orjanainen sanoi.

Hän selvästi arasteli, mutta halusi kuitenkin puolustaa Miimaa. Naisella oli lempeät kasvot ja hänen silmänsä olivat valppaat ja älykkäät. Ake tuli ajatelleeksi, että hänen huono kuntonsa saattoi osittain johtua kehnosta ruuasta. Rikkaissakin autiomaalaisissa taloissa saatettiin sairaista ja voimattomista orjista pyrkiä eroon hitaalla nälkiinnyttämisellä.

He tulivat Metallin jumalan temppelin portille. Vartijaorja ei ollut paikallaan, ja he joutuivat odottamaan hetken. Miima meni kiinnostuneena tutkimaan kojua, jossa kaupiteltiin halpoja koruja. Lapsi oli ilmeisen innostunut kauniista esineistä. Heeli seurasi hoidokkiaan.

– Tytöstä voisi olla hyötyä, Dotar sanoi hiljaa Akelle. – Hän voisi antaa tietoja kauppakumppaniemme todellisista aikeista ja ajatuksista.

Ake hätkähti.

– Älä edes suunnittele sellaista, hän varoitti. – Jos ehdottaisit sitä ylipapille, kokeilu epäonnistuisi ja menettäisit uskottavuuttasi. Arka ei suostu paljastamaan asioita, jos hän ymmärtää, että niitä käytetään toisen ihmisen vahingoksi.

Dotar naurahti.

– Lapsi oppisi kai käsittämään sen turhan nopeasti, hän myönsi. – Ja sitä paitsi hän voisi paljastaa myös meidän ajatuksiamme, jos pitäisi sitä tarpeellisena. Hänen käyttämisensä taitaisi tosiaan olla turhan vaarallinen kokeilu.

Portinvartijaorja tuli pyydellen vuolaasti anteeksi viipymistään. Dotar lähti omaan suuntaansa hyvästeltyään Aken iloisesti ja toivotettuaan onnea kummallisen suojatin hoidossa. Ake, Miima ja Heeli tulivat sisäpihalle ja puutarhan takaisen matalan talon päätyyn, jossa ovi oli auki. Malee oli ompelemassa ja nosti katseensa työstään kun he tulivat.

– Miima, hän sanoi ojentaen kätensä.

Tyttö lennähti hänen syliinsä. Lapsi itki purkaen nyt vasta kokemansa pelontunteen. Maleen kasvoilla oli lempeä ilme, kun hän silitti lohduttaen tytön päätä. Ake katsoi heitä liikuttuneena. He olivat kuin Äitijumala ja hänen tyttärensä, jonka paluuta kuoleman valtakunnasta äitinsä luokse entisaikaan juhlittiin Autiomaassa. Aiheesta oli olemassa kauniita veistoksia. Tavallinen kansa kunnioitti kaikissa klaaneissa yhä Äitijumalaa, mutta hänen tyttärensä paluuta kuolleista ei enää virallisesti juhlittu edes Timnassa. Sielläkin Äitijumalan temppelissä vietettiin klaanipäällikön toimesta vain vuotuinen kiitosjuhla sadonkorjuun aikaan. Kaikki muu toiminta oli yksittäisten ihmisten tai pikku ryhmien turvautumista jumalan apuun.

En ymmärrä, miksi en voi välittää edes Maleesta sillä tavalla kuin mies yleensä välittää naisesta, Ake ajatteli. Mutta tulen huolehtimaan hänestä kuin isä tyttärestään, kuin veli sisarestaan. Teen kaikkeni, että hän tulee olemaan onnellinen. Hän tekee minut onnelliseksi vain olemalla tuollainen. Hän on ainoa tuntemani ihminen, joka ei tavoittele kerta kaikkiaan mitään. Hän elää tyytyväisenä vaikka olisi missä, kunhan vain on joku josta huolehtia.

– Kulta, olet nyt turvassa, Malee sanoi Miimalle. – Kukaan ei enää tee sinulle pahaa. Olen ostanut sinulle leluja ja uusia vaatteita. Haluatko heti kokeilla mekkoasi?

Malee vilkaisi nauruisesti Akea, samalla kun hän sovitti Miiman ylle vaatetta, jota oli ollut ompelemassa.

– Olen lähettänyt orjatytön kauppoihin hankkimaan yhtä ja toista ja sanonut, että sinä maksat, hän huomautti. – Hankin itselleni lisää autiomaalaisia vaatteita, olenhan kotimaassani ja voin pukeutua entiseen tapaani. Ja Miimalle sain näin ihanan mekon, lyhennän sitä vain hiukan. Miima on kuin prinsessa, kun saan tämän valmiiksi.

Miima pujottautui ulos mekosta ja katsoi ovelle. Ake huomasi, että tyttö näytti jännittyneeltä ja odottavalta. Heeli tuli arkaillen sisään.

– Toin Miiman mukana orjanaisen, johon tyttö oli ehtinyt kiintyä, Ake sanoi.

Malee vilkaisi Heeliä ja ompelutyö putosi hänen käsistään. Heeli seisoi liikkumatta ja tuijotti. Miima katsoi toisesta toiseen.

– Olin oikeassa, hän riemuitsi. – Kun Heeli nukutti minua illalla, hän ajatteli lasta, jota hän oli hoitanut ja rakastanut. Näin tuon ajatuksen niin selvästi edessäni, että uskoin varmasti tietäväni, kuka tuo tyttö oli. Tietysti hän oli siinä ajatuksessa vain minun ikäiseni, mutta olin oikeassa.

Malee nousi ja tuli naista vastaan, talutti hänet parhaan tuolin luo ja painoi hänet istumaan. Heeli tuntui olevan aivan pyörryksissä.

– Ake, tuo viiniä, sitä on takanasi pöydällä, Malee sanoi. – Heeliä heikottaa.

Ake toi pikarillisen ja Malee ojensi sen naiselle. Tämä ei ottanut sitä, vaan tuijotti Maleeta.

– Rakas tyttöni, jonka luulin kuolleen, orjanainen sanoi. – He toivat sinun tilallesi muka löytämänsä Maleen, mutta me, jotka olimme sinut tunteneet, emme uskoneet heitä. Siitä he eivät tietenkään välittäneet mitään, eihän orjaa kukaan olisi kuunnellut, vaikka tämä olisi uskaltautunut puhumaankin. Emmekä me tietenkään uskaltaneet edes ottaa asiaa esille kuin keskenämme kuiskaillen.

– Olit ainoa entiseen elämääni kuuluva ihminen, jota todella kaipasin, Malee sanoi. – Olit minulle äiti, eihän minusta kukaan muu välittänyt. Minun käskettiin vain leikkiä ja olla poissa tieltä. Sinä olit ainoa, joka kuunteli minua ja jutteli kanssani. Olit ainoa, joka rakasti minua.

Ake toi toisenkin pikarillisen viiniä.

– Tarvitsette tätä nyt molemmat, sekä Malee että Heeli, hän sanoi. – Tyhjentäkää nämä, sillä ei tässä ole syytä pelkkään iloon. On myös huolen aiheita, ja niistä aion kohta kertoa.

Hän vilkaisi Miimaa, joka laski syyllisen näköisenä katseensa alas. Kapeat olkapäät painuivat kumaraan ja punainen tukka valui alas kasvoille.

– Olen minä lörppö, mutta en tahallani, Miima sanoi. – Yritän oppia ymmärtämään ja muistamaan, että on asioita joita en saa kertoa kenellekään. Jos haluatte, menen pihalle, että saatte olla rauhassa.

Malee tarttui lapseen ja veti hänet syliinsä.

– Ei Ake tarkoita moittia, kulta, hän sanoi. – Mutta emme pääse täältä pois, minäkin kuulin sen jo. Ja tiedän että nyt on sota, ja Tessi ja Ramu ovat siis joutuneet jonnekin keskelle Timnan alueen sekasortoa. Sekä he että me olemme suuressa vaarassa, ja siksi sinun on yritettävä olla paljastamatta meidän ajatuksiamme ja sitä mitä kuulet täällä.

Lapsi nyökkäsi vakavana.

– Minä yritän ja opin koko ajan lisää, hän sanoi. – Älkääkä pelätkö, Kooran tahto tapahtuu aina ja se on lopulta hyvä, vaikka ei sitä heti ehkä ymmärrä. En minäkään ymmärtänyt siellä laivassa ensin, kun ne miehet löivät minua ja käskivät olla itkemättä. Mutta sitten yksi ajatteli minua säälivästi, ja juoksin heti hänen luokseen kun kuulin sen. Hän huolehti minusta koko matkan ajan, mutta sitten toinen mies vei minut tuohon isoon valkoiseen taloon. Itkin taas ja pelkäsin, mutta siellä olikin Heeli. Heelin takia Koora tietenkin johdatti minut sinne.

– Niin, minäkin uskon, että kaikella on tarkoitus, Malee sanoi. – Vaikka minä tietysti ajattelen, että Äitijumala auttaa, kun Heeli opetti minulle niin. Minullekin tapahtui kauheita asioita, kun lapsena jouduin pahojen miesten haltuun, mutta uskon, että silläkin kokemuksella on jokin tarkoitus. En olisi nyt tällainen, jos olisin elänyt toisenlaista elämää. Ja tunnen, että juuri tällaisena olen onnellinen.

Ake katsoi Maleeta hymyillen.

– Juuri tuollainen sinun pitää olla, hän vakuutti. – Mutta minä uskon omaan yrittämiseen ja siihen, että keksin keinot selvitä. Metallin jumala ei anna mitään ilmaiseksi, kaikki on ansaittava.

Miima katsoi häntä kirkkaat siniset silmät nauruista oivaltamisen iloa tulvillaan.

– Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa huijaaminen, hän sanoi. – Sinä huijaat. Uskot Kooran johdatukseen, mutta sinusta on noloa myöntää se. Miksi se on noloa?

– Miima, Ake sanoi moittivasti.

– Anteeksi, Miima sanoi. – Unohdin taas, etten saa kertoa ajatuksia jotka kuulen, mutta opin sen kyllä.

Tähtien kosketus

Tessi oli toipunut, mutta kärsi yhä kuumuudesta, ja siksi Enna oli neuvonut häntä ja Ramua siirtämään vuoteensa yöksi katolle. Pimeän tultua siellä puhalsi heikko tuuli, joka ei ollut viileä mutta virkisti silti vähän. Enna vakuutti, että kuumat yöt olivat Aramissa harvinaisia keskikesälläkin, toisin kuin Temenavuorten takaisissa kaupungeissa. Aavikko viileni yleensä auringonlaskun jälkeen, koska hiekka ja kalliot haihduttivat lämpönsä nopeasti. Vain etelätuulella yökään ei tuonut vilvoitusta.

Jos nousi seisomaan, saattoi nähdä piirittäjien leiritulet Aramin ympärillä, mutta ei ollut pelkoa, että paraskaan jousiampuja saisi nuolensa lentämään tänne asti. Vuoteessa maatessa näki vain tähdet. Ne olivat syvänsinisellä taivaalla niin loistavia, että ne tuntuivat olevan aivan lähellä. Kun Tessi sulki silmänsä, hän oli tuntevinaan tähtien kosketuksen kasvoillaan.

Arami oli kuin maailman laidalla. Se oli hakattu vuoreen, jonka eteläpuolella oli Ennan kertoman mukaan vain loputonta hiekkaa, ei mitään muuta. Tuota hiekkaa ei kukaan enää sukupolviin ollut onnistunut ylittämään ainakaan palatakseen, vaikka yrittäjiä oli joskus lähtenyt matkaan. Ikivanhan perimätiedon mukaan hiekan takana etelässä asui ihmisiä. Kauan sitten Autiomaa oli ollut metsäistä seutua, jota halkoivat joet. Silloin hiekkalakeudellakin oli ollut kasvillisuutta ja sen yli oli vielä päässyt kulkemaan eteläisen kansan luo.

Tessi oli levännyt Ennan vaatimuksesta niin paljon, että hän ei nyt saanut unta. Ramu nukkui hänen vieressään tasaisesti hengittäen. Ramu oli ilman peittoa, jota Tessikään ei tässä kuumuudessa tarvinnut, ja myös ilman vaatteita. Katolle ei tulisi ketään, kun heidän tiedettiin nukkuvan siellä. Tessi hymyili katsellessaan Ramua. Kuu paistoi vasta matalalta, mutta sen valossa Ramun paljosta vuoristossa liikkumisesta karaistunut vartalo näytti hyvin kauniilta. Sen kauneus oli silti toisenlaista kuin Karetan tai Verrakan lihaksikas, hyökkäävä miehisyys. Vuorimaalainen taiteilija oli Verrakaa mallinaan käyttäen tehnyt Ukkosjumalan patsaan. Ramu olisi voinut toimia mallina Äitijumalan poikaa kuvaavalle patsaalle. Äitijumala itse ja hänen tyttärensä olivat viljellyn luonnon edustajia, poika edusti vapaata luontoa, metsää ja vuoria.

Vuosia sitten, lapsuuden ja aikuisuuden rajoilla, oli moni asia tuntunut niin kovin vaikealta. Tessi muisti olleensa huolissaan siitä, oppisiko hän koskaan pitämään asioista, joita Ramu häneltä toivoi. Miten turhaa tuo huoli oli ollut, ja miten hyvä ja luonnollinen asia miehen ja naisen välinen rakkaus oli sitten kun oli kasvanut siihen vaiheeseen. Ehkä kaikkia muitakin ihmiselämän vaiheita, jopa sitä viimeistä, pelkäsi turhaan. Kaikki olisi helppoa sitten kun oikea aika tuli.

Kuoleman pohtimista ei voinut välttää näissä oloissa. Tessille oli jo selvinnyt, että Rotaa piirittäisi Aramia kunnes saisi sen haltuunsa. Jos hän jäisi elävänä Rotaan käsiin, häntä käytettäisiin äidin, Moirin ja Karetan kiristämiseen. Niin ei saisi tapahtua, ja neuvottelussa Marmin kanssa Tessi oli todennut, että Marmi ei häntä luovuttaisi Rotaalle. Eri asia oli sitten, mitä tapahtuisi kun Aramin lopulta olisi pakko antautua ruokavarastojen loppuessa. Marmi sanoi, että liian moni oli kuullut, kun hän ajattelemattomasti sanoi ääneen Tessin nimen tunnistaessaan hänet yöllisellä pakomatkalla. Joukossa oli aina vakoilijoita.

Marmi oli kysynyt suoraan, uskaltaisiko Tessi kuolla oman käden kautta välttääkseen joutumisen Rotaan haltuun ja tämän käytettäväksi Sirpiä ja Vuorimaata vastaan. Marmi itse oli päättänyt kuolla mieluummin kuin jäädä Rotaan vangiksi ja hän oli ehdottanut Tessille samaa ratkaisua. Hänellä oli pienessä rasiassa mukanaan myrkkyä, joka tappoi nopeasti ja kivuttomasti. Hän oli tarjonnut toista vastaavanlaista rasiaa Tessille, mutta tämä oli kieltäytynyt. Oman itsensä surmaaminen tuntui samalla lailla Kooran tahdon vastaiselta kuin toisen ihmisen surmaaminenkin.

Tessi ei ollut varsinaisesti levoton, vaikka kuoleman ajatus häilyikin taustalla. Hän tiesi, ettei Autiomaa jäisi Rotaan haltuun ilman että Kareta tekisi jotain, ja Moiri liittyisi varmasti Karetaan. Hän muisti luvanneensa, että Moiri saisi toimia vapaasti, jos syntyisi yllättävä vaaratilanne. Hän oli kertonut arvelunsa myös Marmille ja hänestä tuntui, että se oli hiukan rohkaissut Timnan nuorta klaanipäällikköä huolten keskellä. Marmia painoi kuitenkin suuri suru. Hän oli Liton klaanipäällikön vanhin poika, ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa oli ilmeisesti surmattu. Marmi oli ollut sisaruksista ainoa, joka jo oli päätynyt naimisiin. Litoon olivat jääneet sisar ja kaksi veljeä, joista nuorempi oli vasta neljätoistavuotias.

Tessi nousi ja puki ylleen Ennalta saamansa autiomaalaisen naisen asun, pitkän tummansinisen mekon. Timnan klaanin tunnuksina siihen oli kirjailtu hohtavan turkoosin värisiä kuvioita. Hän ei kuitenkaan ottanut huivia, jota yöaikaan ei tarvinnut auringolta suojaamaan. Hän ei mitenkään oppinut pitämään huivia kasvojensa edessä niin kuin Malee oli neuvonut. Kun hän oli huomannut, että Aramiin paenneet paimentolaisnaisetkaan eivät peittäneet kasvojaan, hän oli luopunut yrityksistä opetella tuota epämukavaa tapaa. Kaikki olivat nopeasti tottuneet siihen, että Sirpin hallitsijan tyttären tapa oli kulkea peittämättömin kasvoin.

Tessi laskeutui hyvin varovasti portaita alas nukkuvan talon läpi. Kukaan ei herännyt, ei vanha parantaja, ei Enna eivätkä orjat. Ulko-ovella nuokkuva vartijaorja vain havahtui ja katsoi Tessiä kysyvästi.

– En saa unta ja käyn kävelyllä, Tessi sanoi.

Orja näytti hiukan kummastuneelta, mutta hänelle kuten muillekin orjille oli annettu ohjeet totella Tessiä ja Ramua kuin isäntäväkeä. Hän auttoi raskaan oven avaamisessa, ja Tessi laskeutui portaita alas kadulle.

Vuoren hiekkakiveen kaiverrettu kaupunki oli uskomattoman kaunis kuutamossa. Valot ja varjot leikkivät jyrkkien kujien, loputtomien portaiden ja korkokuvin koristeltujen asumusten yllä. Ketään ei ollut liikkeellä. Tessi tiesi, että kaupunkia ympäröivillä muureilla oli sotilaita. Muurit, jotka myös olivat osa hiekkakivivuorta, olivat kuitenkin täältä Aramin keskustasta kaukana. Tessi vaelsi pitkin katuja, joiden varsilla kaikki ilmeisesti nukkuivat, sillä yhdestäkään asumuksesta ei pilkottanut valoa.

Äänetön varjo hypähti Tessin tielle. Tyttö hätkähti ensin, mutta katsoi sitten kiinnostuneena outoa eläintä. Se oli pieni, pienikokoistakin koiraa pienempi, mutta silti naarasleijonan näköinen ja leijonan värinen. Eläin istahti Tessin eteen, katsoi häntä ja avasi suunsa. Tessi odotti kuulevansa jotain leijonan karjaisun tapaista, tosin huomattavasti hiljaisemman muunnelman, mutta eläin päästikin oudon naukaisun. Sitten se kallisti päätään kuin kysyäkseen mielipidettä esityksestä.

Tessi naurahti yllättyneenä ja kyykistyi ojentaen kätensä eläintä kohti. Se tuli lähemmäs ja Tessi silitti sen turkkia. Eläin painautui nyt aivan hänen lähelleen, hyrisi hauskasti ja köyristi selkäänsä. Se hankautui Tessiä vasten ja näytti tyytyväiseltä. Silti siinä oli edelleen jotain huvittavan leijonamaista.

– Olet hauska olento, Tessi sanoi puoliääneen. – Mikä ihme sinä vain oikein mahdat olla?

Tessi nousi ja eläin käveli tyhjää kujaa pitkin hitaasti ja arvokkaasti. Sen pitkä häntä, joka ei muistuttanut leijonan tupsuhäntää, oli aivan pystyssä. Kuun valossa eläimen turkki hohti melkein kuin tumma kulta. Tessi seurasi eläintä, ja outo olio pysähtyi välillä kuin katsoakseen, oliko hän yhä mukana. Tessistä alkoi tuntua, että se johdatti häntä jonnekin.

Katu päättyi aukioon, jonka keskellä oli pieni mutta runsaasti koristeltu rakennus. Se ei näyttänyt samanlaiselta kuin muut asumukset, mutta se ei ollut varastokaan, sillä siinä oli ikkunat. Sen ovi oli auki ja sisällä oli valo. Eläin nousi portaat ja katosi avoimesta ovesta. Tessi epäröi hetken, mutta seurasi sitten pientä leijonankaltaista olentoa. Sen outo ulkonäkö ja hauska käytös kiinnostivat häntä.

Rakennus oli jonkinlainen temppeli, mutta pieni ja kauneudestaan huolimatta koreilematon. Tessi jäi epäröiden ovelle, hän tunsi itsensä hiukan levottomaksi. Hän oli tottumaton temppeleihin, sillä Kooralla ei ollut papistoa, eikä Kooran kunniaksi vietettyjä juhlia varten ollut olemassa mitään erityisiä rakennuksia. Tessin kokemukset papistosta ja temppeleistä olivat lähinnä huonot, sillä parhaiten hän muisti Kiiran papittaren Skeenan loistavassa temppelissään. Tapaaminen Skeenan kanssa ei ollut antanut hyvää kuvaa näistä laitoksista tai niiden henkilökunnasta.

Mutta tämän täytyi tietysti olla Äitijumalan temppeli, ja koska Aramissa oli Äitijumalan ylipapitar, kauniin rakennuksen oli pakko kuulua juuri hänelle. Tessi tuli hiukan arkaillen sisään, mutta pysähtyi sitten ihastuneena katsomaan ympärilleen. Kivisiin seiniin oli muotoiltu korkokuvina valtava puutarha, josta puuttui tuskin yhtäkään tunnettua kasvia, ja lisäksi kaikenlaisia eläimiä kurkisteli puiden ja pensaiden takaa tai istuskeli niiden välissä.

Tessi kiersi ympäri salia kuvia katsellen. Telineissä olevat öljylamput valaisivat seinää ilmeisesti hyvin tarkkaan harkituista paikoista, sillä valo korosti kauneimpia yksityiskohtia. Hän pysähtyi keskeisen kuvion eteen. Se oli suuri granaattiomenapuu hedelmineen.

Pieni kellertävä eläin tuli taas hänen viereensä ja hankasi itseään hänen jalkaansa vasten. Hän mietti, mikä tuo kummallinen otus oikein mahtoi olla.

– Se on kissa, sanoi ääni Tessin takaa. – Niitä pidetään täällä kodeissa. Ne ovat kuitenkin hyvin itsenäisiä eivätkä kiinny ihmiseen kovin paljon. Ne eivät ole sellaisia kuin sinun koirasi tai meidän yksisarvisemme.

Tessi oli luullut olevansa yksin. Nyt hän kääntyi ja näki nuoren hoikan naisen. Tällä oli kullanpunainen tukka, kapeat kalpeat kasvot ja vihertävänharmaat silmät.

– Oosa, Tessi sanoi vaistomaisesti.

– En ole Oosa vaan hänen serkkunsa, Vaapu, nainen sanoi. – Kun Koora käski Oosan etsiä itselleen vuorimaalaisen aviomiehen, hän käski samaan aikaan minut Autiomaahan.

Tessi aikoi esittäytyä, mutta Vaapu viittasi torjuvasti.

– Ajattelit kaikenlaista kuvia katsellessasi, hän sanoi. – Tiedän kuka olet, miksi tulit Autiomaahan ja miten jouduit tänne. Osasin odottaa sinua, olostasi täällä on puhuttu paljon. Itse asiassa kissa toi sinut tänne minun pyynnöstäni. Saan kissaan ajatusyhteyden, jos se itse niin haluaa. Se suostuu kuulemaan vain sen, mikä sitä kiinnostaa, ja se toteuttaa pyyntöni jos sitä sattuu huvittamaan. Mutta tule, esittelen sinut Äitijumalan ylipapittarelle.

Muisto Skeenasta häivähti taas Tessin mielessä. Vaapu hymyili.

– Hän ei ole ollenkaan sellainen, Vaapu vakuutti. – Minä ja mieheni olemme täällä hänen apunaan. Tiedäthän, että autiomaalainen mies saa omaisuutensa ja asemansa avioliiton kautta. Mieheni Lykoo oli Timnan prinssi, mutta menetti kaiken avioituessaan minun kanssani. Siksi hänen sisarensa, klaanipäällikön vaimo, pyysi Marmia järjestämään meille jonkinlaisen toimeentulon. Meidät palkattiin pitämään huolta Äitijumalan temppelistä Aramissa ja auttamaan papitarta, joka on jo vanha.

Vaapu meni edellä ja kissa juoksi kevein, kuulumattomin askelin hänen kannoillaan. Tessi seurasi heitä. Salin nurkassa oli ryhmä tuoleja ja yhdellä niistä istui valkohiuksinen, pienikokoinen nainen. Hän kohdisti virkeät, uteliaat silmänsä Tessiin.

– Sinulla on Äitijumalan tunnus kaulassasi, hän sanoi. – Olet siis Tessi. Minä olen Ditee.

Tessi tervehti ja istuutui, kun vanha nainen viittasi häntä tekemään niin. Vaapukin istahti tuoliin ja kissa hyppäsi saman tien hänen syliinsä. Diteen kaulassa oli samanlainen koru kuin Tessilläkin. Tessi kosketti vaistomaisesti omaansa, ja vanha nainen hymyili.

– Minä teen noin, kun tunnen itseni epävarmaksi, Ditee sanoi. – Pyhän merkin koskettamisesta saa rohkeutta.

– Niin minäkin teen, Tessi myönsi. – Mutta nyt olen vain hämmentynyt, en peloissani niin kuin joskus granaattiomenaan turvautuessani.

Vaapu silitti syliinsä kerälle kiertynyttä eläintä.

– Ditee valvoo paljon öisin, ja minä valvon usein seurana, hän sanoi. – Näin kesällä on mukavampi nukkua päivät ja olla yöt valveilla. Usein olemme ylhäällä katolla, josta näkee tähdet. Siellä tuntee olevansa lähellä Kooraa.

Tessi vilkaisi varovasti Äitijumalan papitarta, mutta tätä ei tuntunut lainkaan vaivaavan se, että hänen apulaisensa puhui Koorasta.

– Ditee on hyvin viisas, Vaapu sanoi. – Hän tietää Koorasta saman kuin minäkin ja elämästä hän ymmärtää paljon enemmän kuin minä.

– Kun on pitkän elämänsä aikana yrittänyt löytää vastauksia ihmisten kysymyksiin, oppii väkisinkin jotain, vanha nainen sanoi. – Mutta Vaapu yliarvioi kyllä tietoni Koorasta. Kooran tuntemisessa kukaan ei voi kilpailla arkojen kanssa. Olen vain Äitijumalan papitar, ja parhaiten tiedän siksi tämän tavan yrittää lähestyä jotain siitä mitä Koora on.

Vaapu tuntui ilmeitään ja eleitään myöten kovin samanlaiselta kuin Oosa, joten Tessi tunsi vaistomaisesti olonsa kotoiseksi. Tunnetta vahvisti se, että Ditee muistutti Nanea. Hänessä oli lempeää äidillisyyttä, vaikka Äitijumalan papittaret Tessin tietojen mukaan pysyivätkin naimattomina koko ikänsä. Mutta ihmiset kääntyivät heidän puoleensa suruissaan ja huolissaan, joten tavallaan he olivat kuin äitejä.

– Ditee on enemmänkin, Vaapu vakuutti. – Hän on viisas ja näkee kauas tulevaisuuteen. Edes arkojen Maamo ei tiennyt sellaisia asioita kuin hän.

Vanha nainen naurahti hiukan. Hänen silmänsä olivat kuitenkin surumieliset.

– Tulevaisuuden näkeminen on tarpeetonta, enkä ymmärrä miksi minulle on annettu se taakka, hän sanoi. – Haluaisin olla tietämättä siitä mitään.

Kissa kehräsi nyt kuuluvasti Vaapun sylissä. Vaapu silitti sen kiiltävää selkää kevyellä kädellä harvakseltaan.

– Maailman tulevaisuus on raskas, Ditee sanoi. – Sodanjumala tulee takaisin aina uudestaan. Ukkosjumala ja Sodanjumala ovat kuin raha, jossa on kaksi puolta, ja riippuu ihmisestä kumman puolen jumalasta hän kääntää esiin. Äitijumala ja Metallin jumala ovat samanlainen pari, sillä kun Äitijumalan halu ruokkia ja auttaa omiaan vaihtuu ahneudeksi omistaa enemmän ja enemmän, hän muuttuu Metallin jumalaksi.

– Mutta eikö Koora kuitenkin lopulta voita? Tessi kysyi arasti.

Ditee pudisti päätään.

– Koora on kaikkivaltias mutta tavalla, jota en ymmärrä, hän sanoi. – Ainakin tulevista tapahtumista päätellen Metallin jumalasta tulee maailman valtias, jota Sodanjumalakin tottelee. Myös Koora ilmoittaa itsensä monin tavoin, mutta vain pieni joukko ihmisiä kuulee häntä, ja hekin heikosti.

– Ei asia silti ole noin synkkä, Vaapu sanoi silittäen tyynesti kissaa. – Tietysti tiedät tarkemmin kuin minä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta minä tiedän, että mitään ei koskaan tapahdu vastoin Kooran tahtoa. Ja Kooran tahto on hyvä meitä kaikkia kohtaan.

– Olet onnellinen, kun uskot noin, Ditee sanoi. – Minä en ole varma. Olen nähnyt niin paljon pahaa.

– Sinun ei pidä uskoa sitä mitä näet ja ymmärrät, Vaapu sanoi. – Ei ihmisen järki ulotu Kooraan asti.

Hän hymyili samalla tavoin kuin Oosa tapasi hymyillä puhuessaan noista asioista, kauniisti ja kuitenkin haikeasti, kuin pahoitellen sitä etteivät muut voineet tavoittaa sellaista yhteyttä Kooraan, mikä aroilla oli aina ollut.

– Meillä, jotka emme ole arkoja, on vain järkemme ja tunteemme, Ditee sanoi. – Kuulemme Kooraa ainoastaan harvoin ja hyvin epäselvästi.

Hän katsoi Tessiä myötätuntoisesti, kuin olisi tiennyt, että juuri tuota asiaa tämäkin suri. Tessi tunsi halua kysyä lisää, mutta oli myöhä ja vanhus halusi varmaan kohta nukkumaan.

– Niin, Vaapu sanoi. – Häntä alkaa kyllä jo väsyttää. Hän nukkuu sitten pitkään, mutta minä tarvitsen vain vähän unta. Jos haluat, voit heti aamulla tulla Ramun kanssa käymään minun ja mieheni luona.

Tessi ajatteli Timnan prinssiä, joka oli Vaapun takia luopunut kaikesta mahdista ja loistosta. Häntä ei ainakaan Metallin jumalan mukanaan tuoma ahneus ollut häikäissyt.

– Lykoo on erilainen kuin muut miehet Timnassa, Vaapu myönsi. – Hänellä on suuria haaveita ihmisten välisestä rauhasta ja ystävyydestä. Ja hän ajattelee niin kuin me arat, että halvinkin orja on samanarvoinen kuin klaanipäällikkö. Ei hän tuntenut luopuvansa mistään, kun hän luopui asemastaan Timnan prinssinä. Aran on helppo rakastaa sellaista miestä. Löysikö Oosa hyvän puolison?

Tessi antoi ajatustensa kiitää läpi Oosan kokemusten. Vaapu kuunteli totisena ja myötätuntoisena.

– Minulla on tyttö ja poika, Vaapu sanoi sitten. – Poika on sokea, mutta onneksi mieheni hyväksyi hänet heti. Hän on vielä alle vuoden ikäinen ja muuten hyvin kehittynyt, mutta olemme olleet hiukan huolissamme, kun hän ei halua edes kontata.

Tessi ajatteli kilisevää palloa, jonka perässä Erina oli innoissaan ryöminyt.

– Kilisevä pallo, Vaapu sanoi tyytyväisenä. – Teen sellaisen heti huomenna.

Tessi hyvästeli vanhuksen ja Vaapu saattoi hänet ovelle. Temppeli oli niin korkealla, että sieltä näki muurin yli piirittäjien leiriin. Kaukaiset nuotiot eivät näyttäneet vihamielisiltä. Niiden ympärillä oli miehiä joista monella oli vaimo ja lapsia. Eivät he kaikki voineet olla pahoja.

– Eivät he ole sen kummempia kuin me, Vaapu sanoi. – He tekevät sen, mikä heille tehtäväksi on annettu, ja monet uskovat sen olevan oikein. Niin myös me teemme.

– Mutta onhan pahojakin ihmisiä? Tessi kysyi. – Onhan ainakin Rotaa paha?

– Ditee tietää, miten Rotaa kasvatettiin, Vaapu sanoi. – Hänestä tehtiin julma ja hänestä tapettiin mahdollisimman tarkoin kyky tuntea myötätuntoa ja luottaa ihmisiin. Voiko se olla hänen syytään? Tai olisiko sekään hänen syytään, jos hän olisi syntynyt sellaiseksi?

– Ei kai, Tessi sanoi. – Mutta on kummallista ajatella niin.

Vaapu hymyili taas kauniisti ja muistutti hymyillessään Oosaa.

– Ditee on mielissään käynnistäsi, hän sanoi. – Ditee on nähnyt myös sinun tulevaisuutesi. Hän sanoo, että Koora tulee sinun kauttasi hetkeksi näkyväksi. Hän ei tiedä tarkkaan, miten se tapahtuu, mutta hän on kovin kiinnostunut sinusta.

– Ei Koora voi tulla edes väläyksenä esiin minun kauttani, Tessi sanoi. – Olen kaukana Koorasta. Joskus yritän kysyä mitä hän haluaa minun tekevän, mutta en saa vastausta.

Vaapu näytti hämmästyneeltä.

– Ei Kooralta voi kysyä mitään, hän sanoi. – Koora ilmoittaa sen, mitä tahtoo ilmoittaa, kysyttiin tai ei. Ei hän vastaile ihmisten pyyntöjen mukaan.

– Niin, ei kai, Tessi sanoi surullisesti. – Ainakaan minä en ole saanut vastausta.

– Mutta tietysti se, että kyselet, saa sinut itsesi kuuntelemaan, Vaapu sanoi hetken mietittyään. – Olen arka enkä oikein ymmärrä teidän outojen tilannetta. Minähän kuulen aina, jos Koora haluaa ilmoittaa jotain, mutta te ette välttämättä kuule.

– Niin, me emme kuule, Tessi sanoi.

Hän käveli hitaasti takaisinpäin pitkin kapeita kujia, jotka paluumatkalla johtivat jyrkästi alas. Äkkiä hänen edessään häilähti taas varjo. Otus oli tällä kertaa valkoinen, vain hännänpää oli kellertävä, mutta Tessi tunnisti sen jo nyt kissaksi. Kissan silmät hohtivat kuun valossa kuin kekäleet, kun se vilkaisi häntä.

Ehkä se, että ihminen ei kuule Kooraa johtuukin siitä, että kuuntelemme sitä samoin kuin Vaapu sanoi kissan kuuntelevan hänen ajatuksiaan, Tessi mietti. Kissa kuuntelee Vaapua vain, jos sitä kiinnostaa, ja noudattaa pyyntöä vain, jos sitä sattuu huvittamaan. Jos esteenä Kooran tahdon kuulemiselle onkin se, etten halua kuulla mitään sellaisia ohjeita, joita en halua totella.

Ovenvartijaorja näytti helpottuneelta päästäessään tulijan sisään öiseltä retkeltä. Tessi nousi varovasti portaat. Ramu nukkui kuun kirkkaassa valossa levollisesti, ja hänen ihonsa hehkui kultaisena vähän niin kuin leijonankaltaisen kissan turkki oli hehkunut. Tessi riisui mekkonsa ja kävi makaamaan Ramun viereen. Tämä käännähti hiukan unissaan ja Tessi laski tyynnyttäen kätensä hänen olkapäälleen. Ramu hengähti syvään ja uni jatkui.

Ramu on hiukan kuin se mies, joka luopui kaikesta Vaapun takia, Tessi ajatteli. Ramu asettaa aina etusijalle minun menoni, minun asiani. Hänellä on ne ominaisuudet, jotka minulla pitäisi olla, että kelpaisin hallitsijaksi. Mutta minä en osaa palvella edes rakkainta ihmistäni, miten sitten kokonaista kansaa. Moiri saa johtaa Sirpiä, minä en pysty siihen.

Tessi etsi hyvää asentoa ja sulki silmänsä. Hän oli taas tuntevinaan tähtien kosketuksen. Mutta hän tunsi myös muuta. Hämmästyneenä hän tajusi, että Koora oli puhunut ja hän oli kuullut. Moiri oli tarkoitettu Sirpin johtajaksi.

Maleen pikkusormi

Metallin jumalan temppelin vieressä olevassa puutarhassa kaikui iloinen nauru. Miima ja Dotar heittelivät palloa toisilleen. Miiman ketteryys ja kyky saada kiinni hankalatkin heitot nauratti miestä. Miimaa taas huvitti, kun hän pystyi kuulemaan Dotarin ajatuksista tämän odotukset. Hän toimi sitten täysin päinvastoin, ja Dotar joutui syöksymään pallon perään aivan yllättävään suuntaan.

Dotar ei tällä hetkellä näyttänyt lainkaan Metallin jumalan papilta. Hän oli riisunut pitkän pukunsa, joka olisi haitannut liikkumista, ja hänen yllään oli vain huivista kiedottu lannevaate. Autiomaalaisittain asu oli täysin sopimaton, sillä Miima oli liian iso tyttö katselemaan noin paljastavasti pukeutunutta miestä ja lisäksi Malee istui seuraamassa heidän leikkiään. Heelistä ei olisi tarvinnut välittää, hänhän oli orja, mutta hän näytti silti olevan ainoa, joka hiukan paheksui Dotaria. Hänkin tuntui kuitenkin osoittavan ymmärtämystä sille, että nimenomaan pappi syyllistyi moiseen. Kauppasuhteittensa takia Metallin jumalan papit tunsivat monia erilaisia tapoja, ja kansan keskuudessa liikkui hurjia juttuja heidän yksityiselämänsä vapaamielisyydestä.

Miima vieroksui useimpia pappeja, joiden hän sanoi ajattelevan pelottavia ja kummallisia asioita. Mikään Dotarin ajatuksista ei kuitenkaan koskaan kammottanut tai säikähdyttänyt häntä. Akea se hämmästytti, sillä Dotar oli papiston likaisimpien juonittelujen keskushahmo. Silti Miima juoksi aina iloisesti halaten tervehtimään tätä, ja Dotar tapasi silloin nostaa Miiman hartioilleen. Siellä tyttö ratsasti pitäen tiukasti kiinni papin mustista kiharoista.

Malee luotti Miiman erehtymättömyyteen ja sanoi Akelle, että Dotarin täytyi olla hyvä ihminen. Ake torjui väitteen nauraen ja sanoi, että Miima vain ei ymmärtänyt huippuunsa viriteltyjen juonien ilkeyttä. Silti hänenkin luottamuksensa Dotariin ja kiintymyksensä tähän kasvoi päivä päivältä. Mies, joka leikki ja nauroi Miiman kanssa, ei voinut olla kokonaan paha.

Orja tuli keskeyttämään pallopelin.

– Ylipappi haluaa heti kaikki papit tärkeään kokoukseen, hän sanoi.

Dotar heitti pallon Akelle, sillä Malee ja Heeli ompelivat kumpikin jotain. Ake istui lammikon vieressä olevalla penkillä suuren sykomoriviikunapuun suojassa lukemassa pappien kirjastosta löytämäänsä kääröä. Se ei ollut vakavaa kirjoitusta, vaan hurja matkakertomus retkestä lähes tuntemattomaan, kaukana pohjoisessa sijaitsevaan maahan. Dotar tuli ottamaan penkiltä papinpukunsa ja pujottautui siihen.

– Jatka sinä Miiman väsyttämistä, hän sanoi Akelle. – Ylipappi haluaa varmaan puhua meille Rotaan vierailusta. Hänethän on kutsuttu tänne saamaan hiukan ojennusta ja hänen odotetaan tulevan iltapäivällä.

– Turha luulla, että minä jaksaisin tässä kuumuudessa pallotella, Ake sanoi. – Minä en suostu lähtemään minnekään puun varjosta.

Miima tuli palloineen ja katsoi pyytävästi Maleeta, joka panikin ompelutyön syrjään ja nousi.

– En minäkään kyllä ymmärrä, miten Miima jaksaa, Malee sanoi. – Tämä kuumuus on läkähdyttävä. Onneksi tuuli sentään käy mereltä päin, muuten olisi todella tukalaa.

Heeli katseli Maleeta ja Miimaa ja hymyili liikuttuneena. Ake totesi että Heeli oli selvästi piristynyt ja vaikutti terveemmältä kuin tullessaan. Mitä hän sitten oli sairastanutkin, kunnollinen ruoka ja lepo oli auttanut. Heeli pystyi jo Maleen avuksi taloustöihin, joten Maleen mielestä temppelistä heidän käyttöönsä annettu orjatyttö oli tarpeeton, ja hänet oli palautettu varsinaisiin töihinsä. Malee oli huomauttanut, että hän oli itse ollut orja ja osasi edelleen tehdä orjan työt. Hän myös työskenteli mielellään, hänen mielestään aika kului sillä tavalla mukavammin.

Malee ja Miima ehtivät pallotella vain hetken, kun portista tuli seurue, joka oli pukeutunut vuorimaalaisittain. Se oli hämmästyttävää, sillä vaikka varsinaiset vihollisuudet eivät olleetkaan alkaneet, tiedettiin täällä jo, että Kareta valmistautui sotaan. Ei tietenkään ollut vaikea arvata, ketä vastaan sota käytäisiin.

Oli kuitenkin miehiä, jotka pystyivät tulemaan tänne sodista välittämättä, niitä joita Metallin jumalan ylipappi piti Aken kaltaisina. He olivat kauppiaita, joille kauppa ja sen edut merkitsivät enemmän kuin kansallisuus. Tämä tulija oli yksi heistä, Leoni. Viinitarha, jonka hän ja Enkala olivat perustaneet Vuorimaahan, oli laaja yritys. Oma viininviljely ei vielä ollut tuottanut satoa myytäväksi asti, mutta Leoni oli sitä odotellessaan lastannut ostamiinsa laivoihin kemereiltä hankittua viiniä. Sen kysyntä Autiomaassa oli ollut suuri, sillä pohjoisen vaalea ja raikas viini virkisti ihanasti kesän helteellä. Takaisin Vuorimaahan ja kemereillekin asti Leoni vei Miilan viiniä Sirpistä. Se lämmitti kylminä talvipäivinä.

Leoni oli kaupankäyntiä varten ottanut lainaa Metallin jumalan papeilta ja hän suoritti maksunsa siitä säännöllisesti. Hän oli täällä vieras, joka majoitettiin hyvin ja jonka kanssa ylipappi itse asioi. Metallin jumalan papisto ei arvostanut mitään niin korkealle kuin tuottoisaa asiakasta.

Leonia talutti nuori palvelijapoika, jolle Ake viittoili. Palvelija tunsi sekä hänet että Maleen ja sanoi jotain isännälleen. Leoni pysäytti muun seurueen ja tuli pojan taluttamana heidän luokseen.

– Arvelin sinun olevan täällä, Leoni sanoi Akelle, tervehdittyään ensin Maleeta. – Tule tapaamaan minua, kun olen ehtinyt majoittua. Siihen menee ehkä noin puoli hetkeä, sillä tarvitsen kylvynkin. Laivamatkan jälkeen on aina rähjäinen olo, vaikka sitä ei merellä ollessa huomaakaan. Kummallista, että siellä väsyykin, vaikka on vain kyydissä tekemättä mitään.

– Sinähän usein soudat miestesi mukana, Ake sanoi.

Se oli Leonin tapa kuten Meetankin. Miehet arvostivat sitä, että omistaja osallistui raskaimpaankin työhön, vaikka hän tekikin sitä tietysti vain satunnaisesti ja lyhyemmän ajan kuin tavallinen laivamies. Meeta ja Leoni vakuuttivat molemmat, että soutaminen oli myös hyvä tapa ylläpitää kuntoa matkoilla. Ake ei koskaan osallistunut soutamiseen, mutta eipä hän vaalinut kuntoaan muutenkaan. Riittävästi liikuntaa terveenä pysyäkseen sai ilman ylimääräisiä ponnistuksiakin, eikä mikään harjoittelu kuitenkaan olisi tehnyt hänestä edes sellaista kuin joku Kareta oli ollut jo luontojaan, harjoittelematta.

Ake oli syntynyt hentorakenteiseksi niin kuin Leoni oli syntynyt sokeaksi. Hän mietti, että sotaisassa Vuorimaassa miehen vähäisiä voimia varmaan olisi pidetty yhtä vakavana asiana kuin näön puutetta. Onneksi niin ei ajateltu Sirpissä, ja Meetakin, itse vahva ja käskeväkäytöksinen, oli aina arvostanut heikkoa ja arkaa mutta älykästä poikaansa sellaisenaan. Mitähän Leoni oli kokenut kasvuikäisenä? Ainakaan Memnossa hän ei taatusti ollut kohdannut pelkkää ystävällisyyttä.

– Nyt ei kenenkään tarvinnut soutaa kuin lyhyellä välillä Matalasta Sirpin itäkärkeen, Leoni sanoi. – Muuten meillä oli myötätuuli koko matkan.

Hän hymyili ja hänen sokeat silmänsä katsoivat Akea niin suoraan, että olisi voinut vannoa hänen näkevän. Hän osasi halutessaan kohdistaa katseensa ja häkellytti sillä tavalla monta kertaa vastapuolen. Hän oli oppinut pätemään kaikin mahdollisin tavoin, pienistä taidonnäytteistä alkaen. Panttivankina Memnossa hän oli saanut jo hyvin nuorena arvostetun aseman sepittämällä lauluja. Oman kansansa hyväksi hän oli tehnyt näkymätöntä työtä toimittamalla tietoja Memnon hallitsijan aikeista.

Ake tiesi, että Leoni viinikauppiaanakin toimi vakoilijana, nyt Karetan hyväksi. Sokealle kerrottiin helposti luottamuksellisiakin asioita eikä hänen otaksuttu kovin hyvin ymmärtävän sellaisia miehisten miesten asioita kuin politiikkaa. Hän pystyi siksi hankkimaan paljon tietoja. Melko varmasti hän oli täällä nytkin vain muodollisesti kauppa-asioilla mutta todellisuudessa Karetan lähettämänä.

Ake kauhistui äkkiä ajatuksiaan, sillä Miima seisoi vieressä. Mutta lapsen tummansiniset silmät katsoivat häntä totisina.

– Minä ymmärrän, Miima sanoi. – Tiedän jo paljon asioista, joita ei saa sanoa ääneen.

– Tämäkö on se lapsi? Leoni kysyi hiljaa. – Olette siis saaneet hänet turvaan.

– Hän on Miima, Ake sanoi.

Leoni kääntyi Miiman puoleen ja kumartui nostamaan tytön syliinsä. Hän ei sanonut mitään, sillä Oosan läheisenä tuttavana hän tiesi, miten paljon helpompaa oli vain antaa aran kuunnella ajatukset. Miima huudahtikin ilosta saadessaan terveiset siskoltaan ja viimeiset kuulumiset hänestä. Lapsen kädet kiertyivät Leonin kaulaan ja hän halasi miestä hellästi.

– Voi kuinka sinä olet kiltti, Miima sanoi liikuttuneena. – Tulit tännekin siksi, kun Oosa niin itki pelätessään puolestani. Minä olen turvassa, mutta Tessi on vaarassa.

Miima vilkaisi Akea, joka katsoi kauhistuneena ympärilleen. Ketään asiattomia kuulijoita ei kuitenkaan näkynyt.

– Voi anteeksi, olin varomaton taas kerran, Miima sanoi. – Yritän muistaa tarkemmin, mitä kaikkea ei saa sanoa.

Leoni laski tytön maahan ja silitti vielä hänen päätään ennen kuin kääntyi ja sanoi palvelijalle, että jatkettaisiin matkaa. Ake palasi sykomoriviikunapuun alle ja Malee jatkoi pallon heittelyä Miiman kanssa.

Noin puolen hetken kuluttua Ake käveli kohti Leonin asumusta. Hän oli arvioinut ajankulun, sillä hän ei viitsinyt käydä katsomassa pihan keskellä olevaa suurta aurinkokelloa, josta hetken olisi nähnyt tarkasti pieniä murto-osia myöten. Leoni oli kylpenyt ja vaihtanut vaatteita ja palvelija kattoi hänelle juuri pöytään päivän kevyttä välipalaa. Tässä kuumuudessa jaksoi syödä varsinaisen aterian vasta kun myöhäinen ilta toi hivenen viileyttä.

– Käskin kattaa sinullekin, Leoni sanoi. – Maistahan nyt viiniä jota myyn, se todella sopii raikkaudessaan tällaiseen säähän. Juusto on sirpiläistä, poikkesin siellä, joten maku on varmasti sinusta kotoista. Vain leipä on tätä täkäläisten kummalliseksi maustamaa.

Ake istuutui. Hän oli hyvillään siitä, että Leoni oli tullut. Vielä enemmän hän oli mielissään, kun oli vaihdettu kuulumiset. Kareta oli tulossa, varustautuminen oli jo pitkällä.

– Kaadahan itsellesi lisää viiniä, Leoni sanoi. – En valitettavasti voi olla kohtelias isäntä, sillä et varmaan pitäisi tavasta, jolla varmistan etten kaada pikaria liian täyteen.

Ake tiesi miten Leoni kaatoi itselleen tarkkaillen toisen käden etusormella nesteen pintaa. Hän naurahti.

– Olethan pessyt kätesi, joten tuskin se haittaisi, mutta voin kyllä kaataa itsekin, hän sanoi. – Ja nyt ymmärrän, miksi joissain lauluissasi mainitset viininvärisen meren. Kun tätä kaataa hopeaiseen pikariin, vaikutelma on aivan sama kuin rannassa, kun katsoo meren pohjaa veden läpi.

Leoni nauroi.

– Tuollaiset kuvaukset ovat aina olleet heikko kohtani, hän huomautti. – Nappaan niitä teidän näkevien puheista ja viininvärisen meren sain kemereiltä. En tiennyt, että viinejä on kahden värisiä ja että Vuorimaassa tavallisempi viini ei ole ollenkaan merenväristä.

Leoni nojautui taaksepäin tuolissaan ja hymyili.

– Menen kohta ylipapin puheille, hän sanoi. – Saan silloin varmasti samat tiedot, jotka sain jo sinulta. Ehkä hän kertoo jotain uuttakin. Palaan sitten suoraan Vuorimaahan selostamaan Karetalle, mitä täällä tapahtuu.

– Eikö ylipappi ollenkaan epäile sinua vakoilijaksi? Ake ihmetteli.

Leonin nauru oli huvittunut.

– Hänen mielestään vakoilen Karetaa heidän hyväkseen, hän sanoi. – Metallin jumalan papisto on jo kaksi vuotta maksanut minulle siitä, että annan heille tietoja Vuorimaan asioista. Sovin luonnollisesti aina Karetan kanssa etukäteen siitä mitä kerron.

– Eikö se ole vaarallista? Ake kysyi huolestuneena.

Leoni hymähti.

– Jos mies on syntynyt sokeaksi, mutta silti saanut taistelijan luonteen, täytyy etsiä sokealle sopivia vaaroja, hän sanoi. – Olen aina nauttinut kohtuullisesta määrästä jännitystä. Etkä sinäkään käsittääkseni täällä aivan turvassa ole.

– Niin, minä joudun etsimään vaaroja, jotka sopivat voimiltaan melko heikolle miehelle, Ake myönsi. – Kai minäkin nautin kohtuullisesta määrästä jännitystä ja varsinkin siitä, että pystyn voittamaan oveluudessa itsensä Metallin jumalan papit. He eivät tiedä, miten suuri Meetan omaisuus nykyään on, vaikka arvioivatkin sen melko merkittäväksi. Jos siihen jossain vaiheessa liitetään Maleen omaisuus, minulla on niin suuri varallisuus, että pystyn uhkaamaan tuota ylpeää papistoakin.

– Entä jos Maleen henkilöllisyys tulee ilmi liian aikaisin? Leoni kysyi. – Hänhän pystyisi paljastamaan Rotaan petoksen pelkällä pikkusormellaan. Rotaan vaimon pikkusormi on ehjä. Siitä kuiskutellaan kansan parissa. Kansa muistaa hyvin kohun, joka syntyi klaanipäällikön pikkutytön sormelle sattuneesta vahingosta.

– Olen huolissani siitä, Ake myönsi. – Mutta Malee yrittää pitää vasenta kättään hiukan vaatteidensa poimuissa, kun on ulkopuolisia läsnä.

Pöydällä oli savitaulu, jota Ake vilkaisi uteliaana. Hän ei tuntenut siihen piirrettyjä merkkejä.

– Mitä nämä ovat? hän kysyi nostaen taulun Leonin kosketeltavaksi.

– Uusi kirjoitus, Leoni sanoi innostuneena. – Tai uusi meille, Elilassa ja Litossa tätä on kuulemma käytetty kauan. Sitä kirjoitetaan pergamentille tai paperille, mutta Seloma teki minulle merkit savitaululle, josta pystyn tunnustelemaan ne. Kaikki sanat voi muodostaa kahdenkymmenenkahden merkin avulla. Opetan tämän Sirenalle, ja hän saa kirjoittaa muistiin pidemmät ja paremmat lauluni.

– Kaikki sanat näin pienellä merkkimäärällä? Ake ihmetteli. – Eihän näillä voi kirjoittaa läheskään kaikkia tavuja.

Leoni alkoi selittää ja Ake tunsi innostuvansa oivaltaessaan nerokkaan järjestelmän. Tavukirjoitus oli ollut suuri edistysaskel verrattuna kirjoitukseen, jossa kaikilla sanoilla oli oma merkkinsä. Tämä oli kuitenkin valtava uudistus siitäkin. Kuka hyvänsä voisi periaatteessa oppia kirjoittamaan ja lukemaan tämän yksinkertaisen järjestelmän avulla.

He olivat juuri päättämässä ruokailua, kun orja tuli ilmoittamaan, että ylipappi halusi pikaisesti tavata Leonin. Rotaan odotettiin saapuvan joskus iltapäivän kuluessa, mutta ylipappi halusi sitä ennen kuulla Leonia.

– Hän ei ilahdu kun saa tietoni, Leoni sanoi Akelle orjan mentyä. – Kerron hänelle, että Kareta tulee ja hänellä on mukanaan Moiri miehineen Sirpistä ja Liton henkiin jäänyt nuorin prinssi, joka taatusti nostattaa Liton kapinaan. Sovimme Karetan kanssa, että paljastan ylipapille koko tilanteen. Jos hän on järkevä mies, hän tajuaa suunnitelmansa epäonnistuneen ja pysäyttää Rotaan.

– Ylipappi on järkevä mies, mutta Rotaa ei ole, Ake sanoi. – Hän tuntuu menettäneen kunnioituksensa pappeja kohtaan ja tekee mitä tahtoo. Hänet on kutsuttu tänne saamaan ohjeita, mutta epäilen noudattaako hän niitä.

Leoni ei ottanut taluttajaa mukaansa, paikka oli hänelle tuttu ja hän käveli yksin pihan poikki. Se onnistui, koska polku erottui jalkoihin sileänä pyöreäkivisen pihan keskellä. Leoni kulki mielellään ilman apua kun se vain oli mahdollista. Ake katseli mietteissään hänen tunnustelevia ja hiukan epävarmoja askeleitaan. Hän ei tosiaan näyttänyt ovelalta kaksoisvakoilijalta, vaan säälittävältä ihmiseltä, jota ei millään lailla tarvinnut varoa. Ehkä juuri se teki hänestä niin vaarallisen.

Malee oli houkutellut Heelin ja Miiman lepäämään pahimman helteen ajaksi. Itse hän pesi oleskeluhuoneen kivilattiaa. Ake nauroi sen nähdessään.

– Tuo työ ei ollenkaan sovi sinun syntyperääsi olevalle naiselle, hän sanoi.

– Ehkä ei, mutta juuri lattioiden pesu oli työtäni Seloman orjana, Malee sanoi. – Jätä sandaalit ovelle, äläkä heti tee lisää likaisia jälkiä.

Ake totteli.

– Kun olet valmis, tule sinäkin lepäämään, hän sanoi. – Kerron sinulle Leonin uutiset.

Malee tulikin hetken kuluttua ja asettui Aken viereen kuuntelemaan. Hänen mustat pitkät hiuksensa valuivat Aken käsivarrelle ja ruskeat silmät hymyilivät.

– Olen niin iloinen, että minulla on sinut, Malee sanoi. – Nainen tarvitsee parhaan ystävän, vaikka ei tarvitsisikaan miestä tavanomaisessa mielessä.

– Ja mies tarvitsee kodin, vaikka ei tarvitsisikaan naista tavanomaisessa mielessä, Ake sanoi naurahtaen. – Minäkin olen onnellinen sinusta. Voisimme pitää pikku Miiman lapsenamme, mutta hän ei varmaan halua jäädä meille.

– Otamme ottolapseksi jonkun Kraton paimentolaisen tyttären, jonka syntymistä vanhemmat eivät olleet toivoneet, Malee sanoi. – Jos suostut, otamme useampiakin lapsia. Ottolapsella on täysin oman lapsen oikeudet, jos Metallin jumalan papisto julistaa lapseksiottamisen julkisesti.

Ake kierteli Maleen hiuksia sormissaan. Ne olivat pehmeät silkkihiukset, ja hän piti siitä, ettei Malee palmikoinut niitä.

– Kun vain tilanne alkaisi selkiytyä, hän sanoi. – Vielä nyt on vaarallista paljastaa, kuka olet. Muistathan olla varovainen, pidä pikkusormesi piilossa.

He olivat nukahtaneet ja heräsivät pihalta kuuluvaan kovaan meteliin. Ake nousi pukemaan sandaaleja jalkaansa ja Malee kiiruhti katsomaan huonetta, jossa Miima ja Heeli olivat levänneet.

– Heeli nukkuu, mutta Miima on ulkona, hän sanoi. – Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu?

Malee juoksi ulos paljain jaloin ja ilman huiviaan. Piha oli täynnä Kraton klaanin sotilaita. Malee tunkeutui joukon läpi kohti temppeliä, jonka luona hän näki Miiman seisovan. Tyttö oli noussut pihalta temppelin pääsaliin johtaville portaille nähdäkseen paremmin.

Kun Malee pääsi Miiman luo, tuli yksi papeista ylipapin työhuoneen portaita alas. Rotaa seisoi aivan niiden juuressa. Pappi pysähtyi hänen eteensä.

– Kraton ja Uuran klaanipäällikkö, pappi sanoi. – Metallin jumalan ylipappi haluaa sinun poistavan sotilaat temppelin alueelta. Sen jälkeen hän haluaa keskustella kanssasi kahdestaan.

Malee ja Miima näkivät Rotaan sivusta. Hän vaikutti jotenkin härkämäiseltä. Hän oli kookas mies, jonka paksut käsivarret olivat paljaina ja leveä niska punoitti kiihtymystä. Kraton sotilaiden tapaan hänen hiuksensa oli leikattu lyhyiksi.

– En lähetä pois sotilaitani enkä tule sisään, Rotaa huusi kuuluvasti. – Ylipappi on kutsunut minut tänne puhuakseen minulle jotain. Tulkoon ulos ja sanokoon asiansa tässä kaikkien kuullen, jos hänellä asiaa on.

Sotilaat osoittivat suosiotaan. Moni oli ottanut lyhyen miekkansa käteen ja kalisteli sitä kilpensä metalliosiin.

– Minä pelkään heitä, Miima kuiskasi Maleelle. – Piha on täynnä pahoja ajatuksia.

– Niin varmaan, kulta, Malee sanoi. – Mutta temppelin ovesta emme saa mennä, sinne ei naisilla ole lupa astua. Enkä uskalla kuljettaa sinua tuon joukon poikki meidän huoneisiimme. Ollaan tässä ja odotellaan.

Pappi meni pois, ja hetken kuluttua tuli ylipappi ulos. Hänellä oli saattajanaan kaksi muuta pappia. Metallin jumalan temppelin vartijaorjilla oli aseet, mutta orjia oli vähän. Olisi ollut turhaa uhittelua tuoda heidät tällaista joukkoa vastaan.

– Rotaa, olen saanut vakavia tietoja, ylipappi sanoi painokkaasti. – Lähdit liikkeelle liian aikaisin ja toimit väärin. Koko suunnitelma on epäonnistunut, ja ainoa mahdollisuus on ryhtyä rauhanneuvotteluihin. Kareta on tulossa suuren armeijan kanssa.

– Kareta miehineen tukehtuu Autiomaan pölyyn, Rotaa huusi. – Ja jos Kareta selviää eteeni asti, syötän henkilökohtaisesti hänelle hiekkaa.

Sotilaat osoittivat taas suosiota päällikölleen.

Ake oli onnistunut tunkeutumaan joukon läpi ja hänellä oli mukanaan Maleen sandaalit ja huivi. Malee nyöritti kiitollisena jalkineet suojaamaan jalkapohjiaan kuumalta kiveltä, jolla he seisoivat, ja kietoi huivin päähänsä peittäen kasvojensa alaosan.

– Olet tyhmä kuin villiaasi, ylipappi huusi Rotaalle. – Johdat koko Autiomaan tuhoon. Rauhansopimus on ainoa järkevä vaihtoehto.

– Sota on ainoa vaihtoehto, Rotaa huusi vastaan. – Kaivokset ehtyvät ja klaanien johto köyhtyy, eivätkä sotilaat saa palkkojaan. Tarvitsemme uusia alueita. Sinä välität vain Metallin jumalan pappien rikkauksista, mutta et ajattele meitä, joilla ei ole osuutta niihin.

Miima lähti liikkeelle kohti kiisteleviä miehiä. Hän oli jo melkein ylipapin vieressä, kun Malee huomasi minne hän oli mennyt. Malee lähti tunkeutumaan sotilaiden joukon läpi tyttöä kohti.

Rotaan ääni kajahti taas, nyt pilkallisena.

– Autiomaassa määrään minä, hän huusi. – Metallin jumalan papiston valta on ohi.

– Et ymmärrä mitä puhut, ylipappi sanoi. – Vain me voimme pelastaa Autiomaan täydeltä tuholta. Sinä et ymmärrä vaaraa, jossa olet. Vuorimaan leijona on lähtenyt liikkeelle ennen kuin liittolaisemme ehtivät valmiiksi. Vuorileijonaa ei villiaasi pysäytä.

Miima oli nyt aivan ylipapin vieressä. Hän katsoi Rotaata ja huusi hätääntyneellä lapsenäänellä:

– Estäkää häntä, hän aikoo tappaa!

Näytti tosiaan siltä kuin Rotaa olisi ollut tarttumaisillaan keihääseensä. Miiman huudon hälyttämät alipäälliköt Rotaan vieressä laskivat kuitenkin rauhoitellen kätensä päällikkönsä olkapäille. He puhuivat jotain, ja Rotaan kiukku näytti asettuvan. Hän katsoi ylipappia.

– Me lähdemme, hän huusi. – Äläkä enää lähetä minulle käskyjäsi. Minä olen se, joka antaa käskyt.

Rotaa käännähti kannoillaan ja sotilaat väistivät. Hän kulki joukon läpi portille, ja vasta sen jälkeen alkoivat muut poistua. Nyyhkyttävä Miima oli syöksynyt Maleen syliin ja vapisi.

– Hän ajatteli tappaa, lapsi toisteli heikolla äänellä. – Koskaan ennen en ole kuullut sellaista ajatusta.

Ylipappi tuli Maleen ja lapsen luo.

– Tyttönen taisi pelastaa henkeni, hän sanoi. – Rotaa on raivossaan niin älytön, että hän olisi todella voinut toimia harkitsemattomasti.

– Lapsi kuuluu arkojen heimoon, kuten kerroin, Ake sanoi. – He ovat erehtymättömiä kuulemaan ajatukset. Olit vaarassa, mutta onneksi Rotaan alipäälliköillä oli enemmän järkeä kuin hänellä itsellään.

– Kunpa pääsisin jotenkin eroon siitä miehestä, ylipappi sanoi. – Kunpa keksisin jotain. Urani suurin erehdys on Rotaan valtaan nostaminen.

Miiman nyyhkytys alkoi tyyntyä, mutta hän oli yhä Maleen sylissä, ja tämä taputteli lapsen selkää. Ylipappi jäi äkkiä tuijottamaan heitä. Ake katsoi samaan suuntaan. Hän ajatteli ensin, että Maleen huivi oli pudonnut, ja ylipappi ehkä paheksui kun naisen kasvot olivat kokonaan esillä. Sitten hän tajusi, että Malee kannatteli Miimaa oikealla kädellään. Käsi, joka taputti lapsen selkää, oli vasen käsi. Vahingoittunut pikkusormi oli selvästi esillä.

– Tule huoneeseeni, Ake, ylipappi sanoi.

Ake vilkaisi levottomasti Maleeta ja Miimaa, mutta seurasi sitten ylipappia. Tämä istui tuoliinsa ja viittasi Akea istumaan toiseen.

– Mistä olet löytänyt hänet? ylipappi kysyi. – Tiedän, että hän on aito, sillä pikkusormen voisi katkaista keneltä vain, mutta hänellä on aivan äitinsä kasvot. Olin nuorena kiinnostunut hänen äidistään, mutta Metallin jumalan ylipapin asema houkutteli lopulta enemmän kuin Kraton klaanipäällikön sittenkin kovin suppea valta.

– Merirosvot myivät hänet Vuorimaahan, Ake sanoi. – Siellä hän päätyi Seloman haltuun ja lopulta Sirpiin.

– Miten olet ajatellut käyttää häntä? ylipappi kysyi ja katsoi Akea tutkivasti.

– Olen ajatellut neuvotella siitä sinun kanssasi, kun aika on kypsä, Ake sanoi. – Minä tiedän, ettei tässä maassa eikä kohta muuallakaan maailmassa mikään onnistu ilman Metallin jumalan pappien tukea.

– Aika on kypsä, ylipappi sanoi. – Oletan, että sinusta tulee tämän aidon Maleen puoliso ja siis Kraton klaanipäällikkö.

– Niin minäkin oletan, Ake myönsi. – Olisin melko pettynyt, jos en saisi tuota sittenkin kovin suppeaa valtaa. Minulle se on juuri sopivan kokoinen.

Ylipappi naurahti osoittaen huomanneensa pikku letkautuksen.

– Sen hintana välität meille rauhan Karetan kanssa, hän sanoi.

– Saatte rauhan Karetan kanssa, mutta vasta kun Rotaa on tuhottu, Ake sanoi. – Kasvattiveljeni ei kuuntele minua sotilaallisissa asioissa, mutta hän uskoo neuvojani niissä järjestelyissä, jotka tehdään sotilaallisen voiton jälkeen.

Miehet katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät toisilleen. Ylipappi nousi ja ojensi molemmat kätensä. Ake tarttui niihin. Sopimus oli sinetöity ikivanhalla tavalla, jota sekä Sirpissä että Autiomaassa käytettiin, kun tunnettiin keskinäistä luottamusta eikä tarvittu todistajia.

– Hallussasi olevan naisen todellista henkilöllisyyttä ei vielä julkisteta, ylipappi sanoi. – Mutta ei olisi pahitteeksi, vaikka kansan keskuudessa kulkevia huhuja nykyisen klaanipäällikön vaimon ehjästä pikkusormesta voimistettaisiin.

– Leoni tekee sen, Ake vakuutti.

Ja ennen lähtöään Leoni laatikin laulun Rotaan petoksesta. Siinä oli hauska sävel ja varsinkin tarttuva kertosäe, jossa vakuutettiin, että ihmeitä todella tapahtuu. Sillä eikö ollutkin ihmeellistä, että kun kadonnut klaanipäällikön tytär löytyi, hänen katkennut pikkusormensa oli taas vahingoittumaton.

Leoni opetti laulun parille temppelin orjalle, jotka lähtivät vuorostaan opettamaan sitä muutamalle kiertelevälle laulajalle. Sen jälkeen sävelen ja kertosäkeen tarttuvuus tekikin tehtävänsä. Kun klaanipäällikön vaimo saattueineen liikkui ulkona, kuului yhä useammin huuto: "Näytä pikkusormesi!"

Miehuuskoe

Iisipin satamaan tuli Vuorimaan sotalaiva, ja kaupunkilaiset kokoontuivat joukolla kummastelemaan sitä. Kaksi muutakin taistelualusta näkyi jo merellä. Mitään huolestuttavaa ei ilmeisesti kuitenkaan ollut tekeillä, sillä sataman vartijat olivat rauhallisia. Jotkut väittivät tunnistavansa käskevästi käyttäytyvän miehen, jonka punaisen sotilasmekon yllä oli kullattu panssari ja kypärässä sininen töyhtö. He saivat pian todeta olevansa oikeassa, sillä mies ilmoitti sataman viranomaisille olevansa Vuorimaan kuninkaan Karetan sotapäällikkö Verraka.

Mies tähyili aina välillä kaupunkiin päin odottavasti, ja pian katsojat saivat huomata, että Iisipin kaupungin päällikkö oli saattueineen tulossa rantaan. Verraka seurueineen laskeutui laivasta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen kaupungin päällikkö alkoi jakaa käskyjä. Sen jälkeen hän puhui kokoontuneelle kansalle. Kenenkään ei tarvitsisi olla huolissaan, hän vakuutti. Vuorimaan sotilaat tulivat ystävinä ja menisivät vapauttamaan Autiomaan. Heidän tulonsa oli salattu tähän asti vain siksi, ettei Rotaa saisi liian aikaisin tietää, mistä hyökkäys tulisi.

Verrakan saattueessa liikkuva Tardo katseli ihmeissään Iisipiä. Memno oli tuntunut mahtavalta kaupungilta, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna. Täällä näytti asuvankin vain varakkaita ihmisiä, sillä yhtään vaatimattomasti pukeutunutta ei katujen vilinässä näkynyt. Mutta tietysti se johtui siitä, että tämä oli Elilan kauppasiirtokunta, jossa asui lähinnä kauppiaita. Kauppias joko rikastui tai tuhoutui.

Sotilasleiri perustettaisiin kaupungin ulkopuolelle, Liton rajan tuntumaan. Ensimmäisten tulijoiden piti järjestää muiden vastaanotto. Kun kaikki muutaman päivän kuluttua olisivat koossa, lähdettäisiin taas liikkeelle. Verraka asteli joukon edellä pitkin harppauksin ja jakoi ohjeitaan. Tardo katseli ihaillen sivusta hänen itsevarmuuttaan ja määrätietoisuuttaan. Verraka oli hänen mielestään miehisyyden perikuva.

Vuorimaa oli koko tunnetun maailman merkittävin sotilasmahti, niin kuin Metallin jumalan papisto oli tärkein kaupankäynnin ohjailija. Vuorimaan sotilassankarit olivat usein laulun aiheina, joten Tardo oli tiennyt heistä paljon jo ennen kuin tapasi heidät. Moni oli kuitenkin osoittautunut pieneksi pettymykseksi. Itse Karetakin vaikutti joskus hyvin väsyneeltä ja tuskastuneelta, aivan liian inhimilliseltä. Verraka pysyi arkielämässäkin sen sankarin näköisenä, josta laulut kertoivat. Ei ollut ihme, että juuri Verraka tavattiin mainita sankareista suurimmaksi.

Kun sotalaivan kuljettama ylimääräinen väki oli maissa, laiva itse siirtyi merelle syrjään muiden tulijoiden tieltä ja jäi odottamaan. Sotalaivoihin jäisi miehitys, ja ne purjehtisivat Autiomaan satamakaupunkeihin samaan aikaan, kun maavoimat lähtisivät liikkeelle Temenavuorten takana. Tardo oli ollut mukana kaikissa neuvotteluissa, joissa joukkojen liikkeistä oli sovittu. Hän tunsi oppineensa valtavan määrän sotataitoa lyhyessä ajassa.

Kun oltiin paikalla johon leiri pystytettäisiin, ja Verraka oli saanut annettua kaikki tarpeelliset ohjeet, hän tuli Tardon luo.

– No niin, poika, hän sanoi ystävällisesti. – Nyt jättäydyn sinun komentoosi. Olet luvannut viedä minut ja sata miestä Liton paimenien luo ja tehdä meistä kameliratsastajia. Odotan käskyjäsi. Lähdemmekö aamulla?

Vaikka Verrakan äänessä olikin pientä huvittuneisuutta, Tardo tunsi itsensä ylpeäksi ja onnelliseksi. Verraka oli suuren maan sotapäällikkö ja suuren armeijan johdossa ja hän oli jo saavuttanut maineen, josta Tardo vasta haaveili. Verrakalla oli tietysti oikeus vähätellä kokematonta nuorta prinssiä. Lito oli pieni klaani, mutta Tardolle sen maa ja kansa oli sitä mitä Verrakalle Vuorimaa. Omalla alueellaan hänestä tulisi samanlainen sankari kuin Verraka oli laajemmalla alueella.

– Lähdemme illalla, Tardo sanoi. – Muut kuin minä ovat tottumattomia Autiomaan kuumuuteen ja siksi on parasta kulkea yöllä. Ehdimme aamuksi paimentolaisten luo. Miesten on varattava mukaan paljon vettä, sillä vesipaikat matkan varrella voivat kesällä olla kuivia. Myös ruokaa on varattava, sillä Rotaan miehet ovat varmaan ryöstelleet ruokavarastoja, eikä aavikon kansaa voi muutenkaan velvoittaa ruokkimaan sotilaita. Kuivan ajan lopussa ruoka voi olla vähissä omankin väen tarpeisiin.

– Ehkä haluat antaa ohjeet itse, Verraka sanoi. – Kokoan miehet ja saat kertoa heille, mitä on edessä.

Verraka oli valinnut ensimmäiseen kameleihin totuttelevaan joukkoon seluja ja Vuorimaan entisiä ylempiä. Selut olivat hänen kokemuksensa mukaan taistelijoina sitkeimpiä ja kestävimpiä, ja olivat ratsastaneet paljon muuleillaan. Entiset ylemmät, joille ei ollut keksitty mitään luontevaa uutta ryhmänimeä, taas olivat tottuneita hevosiin. Varmaan mikä hyvänsä ratsastustaito edistäisi uuden, kummallisen näköisen eläimen käsittelyn oppimista.

Verraka itse oli halunnut mukaan pitääkseen miehet kuuliaisina Liton nuorelle prinssille. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut. Hänestä oli hauska katsella, kuinka nuorukainen päivä päivältä miehistyi, sai lisää itsevarmuutta ja uskallusta. Nyt Tardon pitäisi kuvitella toimivansa aivan omin päin, Verraka ohjaisi vain huomaamattomasti sivusta. Saatuaan näin kokemusta Tardo olisi pian valmis todella itsenäiseen toimintaan. Vahinko ettei hänestä taistelujen jälkeen tulisi Liton klaanipäällikköä, sillä se tehtävä kuului Tardon kuolleen äidin lähimmän eloon jääneen naispuolisen sukulaisen aviomiehelle.

Verraka ajatteli kansojen kummallisia tapoja ja kulki samalla kokoamassa valitsemansa miehet. Nämä tulivat Tardon luo ja jäivät seisoskelemaan odottavana ryhmänä. Verraka jäi syrjään ja hän tiesi, että Tardoa ujostutti. Poikahan oli vielä melkein lapsi. Hänen oli kuitenkin nyt suoritettava miehuuskokeensa, että hänet voisi sitten jättää itsenäisesti johtamaan Liton paimentolaisista ja henkiin jääneistä sotilaista koottavaa joukkoa.

Vuorimaan viralliseksi kieleksi oli kolme vuotta sitten tehdyissä suurissa uudistuksissa valittu entisten ylempien kieli, koska sitä osasivat maassa kaikki. Tardo puhui tätä kieltä kohtalaisen sujuvasti, sillä klaanipäälliköiden ja merkittävien kauppiaidenkin lapsille opetettiin tärkeimmät vieraat kielet. Hän korotti äänensä saadakseen kokoontuneet miehet hiljenemään ja kuuntelemaan.

– Kun kohta lähdemme liikkeelle ja ylitämme rajan, olemme minun maassani, Tardo sanoi. – Kohtaatte siellä kansan, jonka kieltä useimmat teistä eivät ymmärrä ja jonka tavat ovat teille outoja. Tarvitsette meitä kuitenkin ystävinä. Siksi korostankin, että odotan jokaiselta kohteliaisuutta ja hyvää käytöstä maani kansalaisia kohtaan.

Hyvin puhuttu, Verraka ajatteli.

– Rotaan miehiä voi olla liikkeellä ryöstöretkillä ja pitämässä kansaa pelon vallassa, Tardo sanoi. – Heitä on yritettävä väistellä, sillä vielä ei ole taistelujen aika. Menemme nyt hankkimaan teille kameleja ja saatte opetella hoitamaan niitä ja ratsastamaan niillä. Sitten palaatte kukin kamelin kanssa omiin joukko-osastoihinne ja jaatte uutta taitoanne muillekin. Minä kerään joukkoni Liton miehistä ja johdan heitä.

Tardo alkoi nyt jakaa käytännön ohjeita varusteista ja selosti edessä olevaa reittiä. Verraka huomasi, että miehet olivat tarkkaavaisia. He näyttivät luottavan nuoren Liton prinssin kykyyn johtaa retkeä.

Verraka kävi itsekin varustautumassa. Matkalla Tardon määräämälle kokoontumispaikalle hän näki, että Kareta ja Moiri olivat tulleet. Hän meni tervehtimään heitä.

– Tuleeko se pikkupoika nyt varmasti toimeen? Kareta kysyi huolissaan. – Voiko hän yksin huolehtia Liton kansan kapinasta? Tuntuu pahalta lähettää lapsi sellaiseen vastuulliseen tehtävään.

– Liton kansa ei kuuntelisi ketään meistä niin kuin häntä, Verraka sanoi. – Ja luulen, että pikkupojasta on hyvää vauhtia tulossa aikamies.

Kareta hymähti.

– Oikeastaan on ikävää katsella, miten Tardo miehistyy, hän sanoi. – Poika on vielä niin miellyttävä ja herkkä, mutta pian hän on samanlainen kuin me.

– Miellyttäville ja herkille tulee tuskin koskaan olemaan paljon tilaa ainakaan johtopaikoilla, Verraka sanoi kuivasti.

Tardon opastama joukko lähti matkaan illan viiletessä. He saivat pian huomata, että matkasta tulisi vaikea. Tardo ei ollut turhaan kehottanut varustautumaan tukevilla jalkineilla. Hiekkaerämaa ei rajalla ollut tasankoa, vaan koostui rosoisista hiekkakivistä ja toisiaan seuraavista loputtomista kukkuloista. Kun pimeä tiheni yöksi, he olivat jo Liton alueella. Tardo ei kuitenkaan antanut sytyttää soihtuja. Oli kuutamo ja sen valo riitti kulkemiseen.

– Pian tulemme ensimmäiselle keitaalle, Tardo sanoi vieressään kulkevalle Verrakalle puolen yön aikaan. – Mitä arvelet, tarvitsevatko miehet tauon?

– Lyhyt lepo voisi virkistää heitä, Verraka sanoi. – Maasto on hankala.

Tardo antoi pysähtymiskäskyn ja ilmoitti menevänsä itse varmistamaan, että keidas oli turvallinen. Verraka halusi mukaan. Hetken kuluttua Tardo pysäytti vieressään kulkevan miehen tarttumalla tämän käsivarteen. Poika osoitti jotain edessään hiekalla.

– Siinä on käärme, hän sanoi. – Niitä täällä pitää varoa, samoin mustaa skorpionia. Se on vaarallisempi kuin rannikon skorpioni, sen pisto voi tappaakin.

Verraka katsoi inhoten otusta joka luikerteli syrjään. Tämän kaltaisista vaaroista hän ei pitänyt ollenkaan. Ei tuntunut mukavalta, että joutuisi nukkumaan maassa, jossa tuollaiset matelijat voisivat etsiytyä seuraksi.

He etenivät lähimmän kukkulan laelle ja pysähtyivät siihen. Keidas oli näkyvissä ja siellä paloi nuotioita.

– Nuo ovat Rotaan miehiä, pukujen musta koristeväri kertoo sen, Tardo sanoi hiljaa. – He ovat ilmeisesti olleet ryöstöretkellä, sillä heillä on suuri joukko kameleja leirin laidalla. Ei tuollainen miesjoukko tarvitse noin paljon ratsuja ja kuormankantajia, ne on otettu paimentolaisilta Rotaalle vietäviksi.

Verraka tarttui nuoren kumppaninsa käsivarteen ja osoitti vaieten tummaa hahmoa, joka näkyi kukkulan alapuolella. Hahmoja tuli esiin lisää ja ne katselivat hiekkakivilohkareiden takaa keitaalle.

– Nuo ovat Liton miehiä, Tardo sanoi ilahtuen. – Varmaan he haluavat takaisin varastetut kamelit. Heitä näyttää olevan riittävästi. Palaa sinä vuorimaalaisten joukkoon ja pidä heidät aloillaan, minä menen noiden luo.

– Haen meidän miehemme avuksi, Verraka sanoi.

– Ei, sitä et tee, Tardo sanoi. Hänen äänensä oli yllättävän käskevä, ja Verraka ymmärsi, että Tardo todella tunsi itsensä päälliköksi täällä omalla alueellaan.

– Autiomaassa on aina ollut keskinäistä taistelua, mutta se on kuin veljesten riitelyä, Tardo sanoi. – Jos vuorimaalaiset tulisivat tuonne yllättäen, Liton miehet pitäisivät heitä pahempina vihollisina kuin Rotaan joukkoja. Minun on saatava aikaa selittää heille.

Verraka ymmärsi, että poika puhui totta. Tardo itse halusi kuitenkin mukaan taistelemaan omiensa kanssa, karkottamaan Rotaan miehiä keitaalta ja valtaamaan takaisin kameleita. Verraka ei halunnut hänen menevän yksin.

– Käyn sanomassa meidän miehillemme, että he pysyvät aloillaan, Verraka sanoi. – Sitten tulen kanssasi.

– Yhden vuorimaalaisen voin esitellä ystävänä, Tardo arveli. – Mutta pidä kiirettä. He alkavat ryhmittyä hyökkäykseen.

Verraka toimi nopeasti ja kun hän palasi, he laskeutuivat alas ryhmän luo. Reunimmaiset miehet kääntyivät askeleet kuullessaan.

– Keitä olette? tiukka mutta hiljainen ääni kysyi.

– Olen Liton nuorin prinssi, Tardo sanoi. – Kuka teitä johtaa?

– Meitä johtaa Aleka, mies sanoi. – Emme tienneet kenenkään päällikön perheestä jääneen henkiin.

Heidät ohjattiin joukon läpi, jossa näkyi olevan paimentolaisten lisäksi myös jonkin verran Liton hävinneen armeijan sotilaita. Aleka oli myös sotilas. Hän oli kuulunut palatsin vartijoihin, joten hän tunsi heti Tardon.

– Olen johtanut, kun ei ollut ketään muuta, hän sanoi. – Sinä otat tietenkin nyt komennon, prinssi.

– Voit edelleen johtaa tätä joukkoa, Tardo sanoi. – Kokoamme Liton miehistä kokonaisen armeijan.

Aleka katsoi huolissaan Verrakaa, jonka Tardo esitteli ystäväkseen. Poika ei halunnut vielä tässä vaiheessa mainita Verrakan nimeä. Silti Aleka tuntui vain vaivoin uskovan, että selvästi vuorimaalaisen näköinen vaaleahiuksinen mies saattoi olla autiomaalaisen ystävä. Hän tyytyi kuitenkin prinssin ilmoitukseen.

– Aioimme hyökätä leiriin, ajaa heidät pois ja ottaa kamelit, joista enin osa on ryöstetty mukana olevilta paimenilta, Aleka selitti.

– Jatkakaa suunnitelman mukaan, Tardo sanoi. – En ota komentoa nyt, koska sinä tunnet tilanteen paremmin. Minä ja ystäväni toimimme kuin tavalliset sotilaat sinun johdollasi.

Nuoren prinssin tulo tuntui ilahduttavan sotilaita, joista moni tuli Tardon lähelle ja kumarsi tälle kunnioittavasti. Puhutella heidän ei tietenkään sopinut. Edes Aleka ei oikeastaan ollut sellaisessa asemassa, että hän olisi saanut ilman erityistä lupaa puhutella prinssiä. Hän oli kuitenkin arvellut hätätilan ohittavan muodollisuudet.

Hyökkäys oli yllätys, ja Rotaan sotilaiden leiri joutui täydelliseen sekasortoon. Osa paimentolaisista ajoi kamelit keitaan eteläreunalle, ja tappiolle joutuneet sotilaat yrittivät paeta kohti pohjoista. Varsinainen taistelu kesti vain hetken. Verraka joutui vastakkain kookkaan mustatukkaisen miehen kanssa. Kamppailu käytiin hiipuvien nuotioiden ja kuun valossa, ja kivi pyörähti yllättäen Verrakan jalan alla kaataen hänet selälleen maahan. Panssarin metalliosat helähtivät tavalla, jonka Verraka oli kuullut usein, mutta ääni oli aina ollut jonkun muun panssarin kuin hänen omansa. Tuo helähdys tiesi yleensä kuolemaa. Kraton klaanin sotilas kohotti miekkansa hänen yläpuolellaan.

Jo kauan sitten Verraka oli tottunut ajatukseen, että hän joskus kuolisi taistelukentällä. Tapettuaan itse niin monia hän tunsi, että muunlainen kohtalo olisi mahdottomuus. Hänestä oli kuitenkin häpeällistä kuolla mitättömässä kahakassa Autiomaan liepeillä, kun varsinaiset sotatoimet eivät vielä olleet edes alkaneet. Hän näki kuun valaisemat palmut, jotka nousivat tähtitaivasta vasten. Hän odotti kuolettavaa iskua, sillä vaikka hän samaan aikaan ponnistelikin päästäkseen ylös, se ei raskaissa varusteissa tapahtunut riittävän nopeasti. Tuntui inhottavalta tietää, että mies todennäköisesti lävistäisi miekallaan vatsan, koska panssari suojasi rintaa. Vatsaan osuneeseen iskuun kuoli hitaasti ja tuskallisesti.

Iskua ei tullut. Verraka pääsi istualleen ja näki, että Tardo oli käynyt sotilaan kimppuun. Nuori prinssi käytti miekkaansa kuin lapsi opettajan johdolla, mutta hän oli taitava lapsi ja vastustaja oli kömpelö. Verraka nousi jaloilleen, mutta Tardo ei tarvinnut hänen apuaan. Poika onnistui yllättämään Kraton klaanin sotilaan harhautusliikkeellä, joka Verrakan mielestä oli alkeellinen ja läpinäkyvä. Se kuitenkin tehosi, mies laski kilpensä ja Tardon miekka upposi tarkasti kurkkuun. Verraka totesi, että isku oli kuolettava. Mies kaatui ja miekka jäi pystyyn hänen kaulaansa.

Taistelu ympärillä oli tauonnut, Liton miehet olivat pakenevien takaa-ajossa. Kuolleita oli paikalla vain muutama, ja kauempana valitti yksi haavoittunut vihollinen, jonka kärsimykset Verraka kävi lopettamassa. Sitten hän palasi Tardon luo. Poika tuijotti tappamaansa miestä silmissään peittelemätön kauhu.

– Ota miekkasi, Verraka neuvoi. – Pyyhi se surmansa saaneen vaatteisiin ja pane takaisin kainalokannakkeeseen. Ota sitten surmatulta aseet ja kaikki muu käyttökelpoinen.

Tardo otti oman miekkansa, mutta ei pystynyt koskemaan ruumiiseen tai surmatun miehen aseisiin. Poika käveli kohti lähintä nuotiota ja istui sen luo tuijottamaan liekkeihin. Verraka antoi hänen olla ja ryhtyi itse riisumaan kaatuneilta sotasaalista. Hän oli saanut työnsä päätökseen, kun Liton miehet palasivat takaa-ajosta.

Alekan mielestä heidän oli vetäydyttävä. Vihollinen voisi kerätä suuremman joukon ja tulla kostamaan. Tardo oli kuitenkin toipunut järkytyksestään. Hän käski Alekaa keräämään miehet piiriin ja sitten hän piti puheen. Syrjässä istuva Verraka ihaili taas pojan taitoa ja viisautta. Nuori prinssi aloitti korostamalla sitä, miten väärin Rotaa oli tehnyt rikkoessaan perinnäistapoja, joiden mukaan yksi mies saattoi olla vain yhden klaanin päällikkö. Prinssi luopui aina toisen klaanin prinsessan kanssa avioituessaan entisestä asemastaan. Sitten Tardo esitteli Verrakan, jonka kuuluisa nimi herätti kohua ja uteliaisuutta mutta myös kauhistusta. Vielä enemmän kiihtymystä herätti tieto mukana olevista miehistä ja sotajoukosta, joka kokoontui Liton rajan takana.

– Takaan, että Vuorimaan joukot eivät tule valloittajina, Tardo julisti. – He auttavat kukistamaan Rotaan ja poistuvat sitten.

Katseet kääntyivät Verrakaan, joka nousi hiukan vaivautuneena. Hän ei ollut puheiden vaan toiminnan mies ja hän tunsi itsensä vieraaksi täällä aavikon nopeasti viilenevässä yössä. Tähtitaivas oli liian suuri kun kaikki sitä rajoittavat vuoret puuttuivat, ja ihminen muuttui kovin pieneksi. Myös kansa täällä oli kovin toisenlaista. Sotilaat tosin käyttäytyivät niin kuin Verrakan omat joukot, mutta paimentolaiset tuntuivat pitävän itseään vapaina miehinä, jotka hyväksyivät Tardonkin vain keskinäisin kuiskutteluin tehdyn päätöksen jälkeen. Verraka vakuutti kuitenkin samaa kuin Tardo: he tulisivat vapauttamaan maan Rotaan vallasta ja poistuisivat, kun se oli tehty.

Selvästi näki, että miehet epäröivät. Sotilaiden osalta asian ratkaisi luontainen uskollisuus perinnäistavoille. Tardo oli ainoa henkiin jäänyt prinssi Liton päällikön perheestä, joten hänen kuului sodan kestäessä johtaa. Paimentolaiset tarvitsivat kuitenkin pitkän keskinäisen neuvottelun. Lopulta asian ratkaisi vanhempi mies, jolla tuntui olevan heidän keskuudessaan epävirallinen johtoasema. Hän nousi puhumaan.

– Meidät aavikon vaeltajat, jotka emme koskaan ole kuuluneet mihinkään klaaniin, on Temenavuorten takaisten päälliköiden päätöksellä jaettu kuin olisimme karjaa, hän sanoi. – Olette myös julistaneet omistavanne maan, jonka Äitijumala on meille antanut. Mutta Liton klaanin valta näillä alueilla on meidän kannaltamme pienempi paha kuin Rotaan valta. Olimme Alekan mukana vain hakemassa takaisin kameleja, jotka meiltä oli ryöstetty. Nyt olemme päättäneet hyväksyä nuoren Liton prinssin johtajaksemme siihen asti, kunnes Rotaan miehet on karkotettu.

– Toivon, että voin sen jälkeenkin säilyttää luottamuksenne, Tardo sanoi. – Vuorimaassa olen nähnyt, että kansan erilaiset ryhmät voivat elää sovussa ja yhteistyössä.

– Temenavuorten takaisten ihmisten yhteistyö kanssamme on aina ollut vain verojen keruuta, kiskurihintojen ottamista tarvitsemistamme tavaroista ja meidän tuotteittemme ostamista pilkkahintaan, vanha mies sanoi. – Jos Liton prinssi pystyy muuttamaan tämän, luottamus säilyy.

Verraka toivoi, että hän olisi nyt voinut neuvoa Tardoa. Hetki oli ratkaiseva, oli vastattava oikein. Sotapäällikön oli kuitenkin pysyteltävä vaiti, nuoren prinssin oli tehtävä ratkaisunsa yksin. Paimentolaiset odottivat hiljaisina, samoin sotilaiden pieni joukko. Aleka liikehti tuntien varmaan samaa levottomuutta kuin Verrakakin. Oliko Liton prinssi, joka vielä äsken oli ollut melkein lapsi, tehtäviensä tasalla?

Tardo tuli paimentolaisten puolesta puhuneen vanhan miehen eteen hitain, arvokkain askelin. Hän ojensi kätensä.

– Jos pystyn sodan jälkeen vaikuttamaan asioihin, paimentolaisten asema muuttuu, hän sanoi. – Mutta valtani kestää vain sodan ajan, sitten etsitään hallitsija laillisen perimysjärjestyksen mukaan. En voi luvata mitään hänen puolestaan. Voin luvata vain itse ajaa asioitanne.

Vanha mies tarttui Tardon ojennettuun käteen.

– Se riittää meille, hän sanoi. – Olemme käytettävissäsi.

Verraka kävi hakemassa Vuorimaan miehet ja hän korosti painokkaasti, että kaikkien oli käyttäydyttävä moitteettomasti. Pieninkin kiistely litolaisten kanssa oli ankarasti kielletty.

– Olemme heidän maassaan, Verraka sanoi. – Olemme vieraita, emme isäntiä.

Verraka oli valinnut tänne tuodut miehet huolellisesti, mutta silti hän yllättyi iloisesti. He osasivat todella olla kunnolla. Vaikka kielivaikeuksia oli, ystävyyttä tuntui pian syntyvän yli rajojen, ja erityisesti siinä auttoivat selut. Nämä punertavahiuksiset, parrakkaat miehet eivät herättäneet sellaista epäluuloa kuin sileäleukaiset ja vaaleat, jotka olivat luoneet Vuorimaan sotilaiden huonon maineen.

Tardo päätti, että jäätäisiin loppuyöksi keitaalle, jonne Rotaan miehiltä oli jäänyt teltat ja muut varusteet keittoastioita myöten. Heillä oli tarpeeksi voimaa, jos vihollinen yrittäisi vastahyökkäystä. Nämähän eivät aavistaneet vuorimaalaisten paikallaoloa ja tulisivat siksi liian vähin joukoin, jos päättäisivät tulla. Aleka järjesti vartiovuorot. Tardo ja Verraka valitsivat itselleen yhden teltoista. Siellä oli sopivasti valmiina kaksi vuodetta.

Verraka oli jo melkein unessa, kun hän äkkiä havahtui ja kuunteli Tardoa. Nuori mies hengitti raskaasti, kuin itkua pidätellen. Verraka ojensi kättään ja kosketti toisen olkapäätä.

– Mikä sinun on?

Tardo nousi istumaan. Hänen varjokuvansa, jonka näki telttakankaan läpi tunkevassa kuunvalossa, oli hennon poikamainen.

– Verraka, olen häpeissäni, hän sanoi. – En pysty hillitsemään itseäni. En ole ennen tappanut ihmistä. Muistan sen miehen ilmeen, kun miekka upposi hänen kurkkuunsa. Luulin, että voitosta nauttisi, mutta minun on paha olla.

– Älä sinä siitä ole häpeissäsi, että tappaminen tuntuu pahalta, Verraka sanoi. – Ihmiset on tarkoitettu tuntemaan niin. Meidän, joista se ei enää tunnu pahalta, pitäisi hävetä.

Tardo painui takaisin makuulle.

– Itkettikö sinuakin, kun olit tehnyt ensimmäisen surmatyösi? hän kysyi.

Verraka hymähti.

– Olin raju ja karkeakäytöksinen poika, joka oli kasvatettu julmaksi, hän sanoi. – Ensin tunsin vain voitonriemua. Minusta tuntui pahalta vasta yön pimeydessä, kun olin jäänyt yksin. Mutta en silloinkaan olisi myöntänyt sitä kenelläkään. Olet paljon parempi ihminen kuin minä olen ollut koskaan.

– Mutta onhan miehen pystyttävä taistelemaan ja tappamaan, Tardo sanoi hetken kuluttua hiljaisella äänellä. – Niinhän on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.

– En tiedä, Verraka sanoi. – Itselläni ei ole muuta vaihtoehtoa. Mutta jos lapsi, jota Liia nyt minulle odottaa, on poika, toivoisin, ettei hän koskaan joutuisi seuraamaan isänsä jälkiä. Onneksi esikoisemme on tyttö, joka on vapaa tästä taakasta.

– Sinua pidetään suurimpana elossa olevana sankarina, Tardo sanoi. – On kummallista kuulla sinun puhuvan noin.

He olivat hiljaa. Hetken kuluttua Liton prinssi oli vaipunut uneen, mutta Verraka valvoi.

Koora, josta Kareta heikkoina hetkinään puhuu, Verraka ajatteli. Jos olet olemassa, näytä meille tietä. Ukkosjumala johtaa vain samaan julmuuteen kuin Sodanjumalakin, eikä tappamisella ole loppua.

Rikkauden tausta

Metallin jumalan temppelin miesten käymälä oli erityisen kaunis huoneisto. Ylellisissä tiloissa oli pieniä koppeja täysin henkilökohtaisille toimille, koko seinän pituinen marmorikouru hiukan julkisemmin hoidettaville, ja sen yllä taidokas mosaiikki, joka kuvasi leijonanmetsästystä. Avuliaita orjia oli yleensä paikalla ainakin kaksi kaatamassa vettä käsille pesuastioiden luona. Samaa tehtävää hoiti silti myös suuri pronssipatsas, jonka pitelemästä ruukusta valui jatkuva vesivirta. Ake ajatteli, että käymälät kuvastivat selkeästi ihmisten eriarvoisuutta. Malee oli kertonut, että naisten puoli oli karu ja asiallinen. Kraton kaupungin kaikelle kansalle tarkoitetut yleiset käymälät olivat ahtaita ja siivottomia.

Ake tuli käymälästä pihalle, jonka täytti varhaisen aamun häikäisevä valo. Dotar seisoi sykomoriviikunapuun luona odottamassa, ja orja talutti valmiiksi satuloitua kamelia häntä kohti.

– En ihmettelisi, vaikka käymälään joskus tulisi soittoakin, Ake sanoi papille ohi mennessään. – Suitsukkeet ja kukkiahan siellä jo on.

Dotar virnisti pahankurisesti.

– Soittoa, hän sanoi. – Täytyy puhua ylipapille. Mikään ei tahdo riittää lieventämään sitä harmia mitä mies tuntee, kun hän ei kaiken älynsä ja sivistyksensä voiminkaan pääse eroon noista alentavista toiminnoista.

Ake pysähtyi.

– Sitäkö varten kaikki tuo hienous meille tarjotaan? hän kysyi.

– Keksitkö parempaakaan selitystä, Dotar naureskeli samalla kun hän tarkasti kamelin varusteita.

– Minne olet menossa? Ake kysyi.

– Lähde mukaan, Dotar ehdotti. – Olen matkalla Uuran lähimmälle kaivokselle, matka ei ole kovin pitkä. Näyttäisin sinulle toisenlaisen Autiomaan.

Ake epäröi. Kamelilla ratsastaminen ei miellyttänyt, ei myöskään kuumuus, joka sisämaassa olisi todella ankaraa. Toisaalta hän oli kuitenkin utelias. Hän ei ollut koskaan käynyt Temenavuorten takana.

– Käsken hakea sinulle hyväkäytöksisen kamelin ja oikein mukavan satulan, naisellekin sopivan, Dotar houkutteli. – Pyydän varustamaan sen vielä aurinkokatoksella.

Ake nauroi.

– Tee muuten niin, mutta jätä aurinkokatos pois, hän sanoi. – Olen melko huono kestämään rasituksia, mutta en sentään täysin verrattavissa hemmoteltuun prinsessaan.

Dotarkin nauroi. Orja lähti hänen viittauksestaan hakemaan Akelle varusteita.

– Käyn noutamassa Metallin jumalalle suoritettavan veron, pappi sanoi. – Kaivosten verorahat ovat vanhin ja perinteisin tulolähteemme, jumalammehan aloitti pelkkänä kaivosten suojelijana.

– Menemmekö ilman saattuetta? Ake ihmetteli.

– Kuljen usein niin, Dotar sanoi. – Ei kai sinua pelota?

– Minulla on sellainen käsitys, että on vaarallista mennä kansan sekaan ilman suojelua, Ake myönsi. – Mutta kai sinä tiedät miten toimia.

– Enköhän, Dotar sanoi. – Kaupungissa kukaan ei uskalla käydä Metallin jumalan papin tai heidän vieraanaan olevan merikauppiaan kimppuun. Tuollaisen pahantekijän tuntisi aina joku, joka kielisi nimen meille.

– Paimentolaisalueella ne suurimmat vaarat kai ovatkin, Ake arveli. – Kaupungissa minäkin tunnen teidän vieraananne olevani turvassa. Tiedetään kyllä mitä tapahtuu niille, jotka loukkaavat Metallin jumalan suojeluksessa olevia. Mutta aavikkorosvot luottavat siihen, ettei heitä saada kiinni.

Dotar nauroi ja ravisti päänsä mustia kiharoita.

– Minulla onkin oma aivan erityinen tapani selvitä aavikkorosvoista, hän sanoi. – Minulla on heidän varalleen jotain, mitä ei ole kellään muulla pappisveljellä.

Orja toi toisen kamelin ja käski sen laskeutua maahan Aken eteen. Satula oli tosiaan miellyttävä, ja orja oli huomaavaisesti tuonut myös päähineen, jota käytettiin hiekka-aavikolla. Se suojasi pään ja kasvot paremmin kuin pelkkä huivi. Dotar ei ollut sellaista vaivautunut ottamaan eikä ollut vielä edes kietonut huivia päähänsä. Hän kesti auringonpaahdetta hyvin.

Kameli nousi äkillisin nykäyksin, niin kuin kamelin tapa on. Kun lähdettiin liikkeelle, Ake tunsi menon ensin epämiellyttävän keinuvaksi mutta hän tiesi, että siihen tottuisi pian. Hän seurasi Dotaria ulos portista. He ratsastivat peräkkäin pitkin Kraton katuja kohti Temenavuoria. Ihmistungoksesta päästyään he siirtyivät kulkemaan rinnakkain.

Temenavuorten pohjoisrinteen muulloinkin vaisu vihreys oli keskikesällä pölyistä ja kuivaa. Näin aamulla pohjoisrinne tarjosi kuitenkin paikoin myös tervetullutta varjoa. Kamelit nousivat ylöspäin ja aurinko alkoi paahtaa yhä enemmän edestä ja siirtyi korkeammalle. Vuoren laelta aukeni näkyviin hiekka-aavikko. Jotenkin se oli kuin punertava ja kuuma meri, eikä Ake pitänyt merestäkään.

– Pitäisin mielelläni pienen tauon vuoren juurella, Dotar sanoi. – Siellä on ystävällinen paimentolaisperhe, jonka luona tapaan poiketa.

Ake piti ajatusta hyvänä. Tosin tuntui oudolta, että jokin paimentolaisperhe suhtautuisi ystävällisesti Metallin jumalan pappiin, mutta tietenkin Dotar tiesi mitä teki.

Kun tavattiin vuohipaimen, jonka lauma laidunsi kitukasvuisessa pensaikossa, pappi pysäytti kamelinsa.

– Missä Tenaan perhe on tällä hetkellä? hän kysyi.

– Eilen he olivat Sistarin keitaalta puoli matkaa länteen, paimen sanoi. – He olivat juuri tulleet sinne ja siellä on eläimille ruokaa noin viikoksi.

– Tarkoitatko paikkaa, jossa on kaksi isoa kivilohkaretta ja matala laakso? Dotar kysyi.

– Sitä juuri, paimen sanoi. – Vie heille terveisiä. Matkusta Äitijumalan turvaamana.

Ake katsoi kummissaan paimenta. Hän tiesi, että nämä yhä uskoivat Äitijumalaan, mutta silti toivotus hänen suojeluksestaan oli lähes loukkaus Metallin jumalan pappia kohtaan. Dotar ei kuitenkaan ollut millänsäkään.

– Samaa sinulle, ystävä, hän sanoi.

Kuumuus lisääntyi, mutta satula oli onneksi todella mukava. Kamelin keinuva käynti teki Aken melkein rentoutuneeksi. Dotarkin tuntui vajonneen ajatuksiinsa. Ilma väreili luoden hiekan ylle epätodellisen unen tunnun. Sitten maasta kohosi kaksi suurta kiveä ja niiden takana oli matalan kasvillisuuden peittämä notkelma.

– Talvisin tässä on puro ja joskus oikein lammikko rankkasateilla, Dotar sanoi. – Et varmaan osaa kuvitella sitä nyt.

– En totisesti, Ake myönsi.

He ohjasivat kamelinsa pienen vuohilauman läpi, joka oli paimenensa kanssa kookkaan varjopuun alla. Vuohet täällä olivat kaikki mustia, kun taas Sirpissä valkoiset vuohet olivat tavallisempia. Aken mieleen tuli lystikäs ajatus, että eläimet olivat paahtuneet auringossa niin kuin ihmisetkin. Joillakin autiomaalaisilla, myös Dotarilla, iho oli melkein musta.

Paimen oli pieni poika, joka juuri kiskoi koukkupäisellä kepillä puusta piikikkäitä oksia eläinten syötäväksi. Vain vuohi ja kameli saattoivat selvitä tuollaisella ravinnolla, joten ne olivatkin paimentolaisten ainoat kotieläimet. Poika kääntyi ja nähdessään heidät hän tervehti iloisesti. Sitten hän kipaisi juoksuun kohti kankaasta kyhättyä telttamaista majaa.

– Dotar! hän kuului huutavan siellä. – Äiti, isä, Dotar tulee!

Korkea-arvoisen papin nimen huutaminen noin oli tietysti sopimatonta, mutta Ake arveli sen johtuvan lapsellisuudesta. Dotarkaan ei pahastunut.

Poika tuli ulos, vierellään nyt joukko sisaruksia. Lasten taa oviaukkoon ilmestyi mies ja sitten nainen, joka paimentolaisnaisen tapaan oli peittämättömin kasvoin. Dotar ja Ake komensivat kamelinsa laskeutumaan makuulle ja nousivat niiden selästä.

Koko paimentolaisperhe kerääntyi Dotarin ympärille tervehtien ja halaillen. Dotar oli kyllä maininnut perheen ystävällisyydestä, mutta silti he tuntuivat oudon tuttavallisilta. He käyttäytyivät kuitenkin niin vain Dotaria kohtaan. Vasta kun tämä keskeytti tervehdykset ja esitteli Aken, he tuntuivat huomaavan seuralaisenkin. Nainen katsoi Dotaria huolestuneena.

– Meillä ei ole mitään oikein hyvää tarjottavaa, hän sanoi. – Olemme taas joutuneet myymään kamelien ja vuohien maidosta tehdyt juustotkin saadaksemme leipäjauhoja.

– Minulla on tuomisia, Dotar sanoi hymyillen ja kävi nostamassa nyytin kamelin selästä. Hän ojensi sen naiselle.

– Tämä on sinulle, äiti, hän sanoi.

Ake arveli kuulleensa väärin. Metallin jumalan papit olivat hänen tietojensa mukaan poikkeuksetta rikkaiden sukujen poikia, usein klaanien nuorempia prinssejä. Oppilaaksi Metallin jumalan palvelukseen valittiin vain kyvykkäimmät hakijat, mutta silti näiden vanhemmat joutuivat yleensä tekemään suuria lahjoituksia temppelille, että pojasta tulisi pappi.

Dotar irrotti kuormasta toisen nyytin.

– Tämä on sinulle, isä, hän sanoi.

Mies tuli avuksi nostamaan painavaa taakkaa, ja Aken oli pakko tajuta paimentolaismiehen ja Dotarin kasvonpiirteiden ilmeinen samankaltaisuus.

Lapset olivat nyt hälisevänä laumana Dotarin ympärillä.

– Toitko makeisia? pienin kysyi.

– Ne ovat äidin paketissa, hän antaa siitä teille, Dotar sanoi. – Mutta toin vähän vaatteita ja peitteitä jokaiselle. Huomasin viime käynnillä, että vanhat olivat kovin kuluneita. Talviöisin tulee taas kylmä.

Paimentolaismies tuli Aken luo ja kumarsi, mutta nöyristelemättä.

– Jos Dotar tuo tänne vieraan, hän on ystävä, mies sanoi. – Vaimo liioitteli puutettamme, meillä on tarjota hyvää leipää, ja viiniäkin löytyy tilkka.

Mies kohotti kangasta ja Ake astui sisään telttamaiseen asumukseen. Mies levitti taljan vieraan istuimeksi. Nainen kiirehti myös sisään ja toi heidän eteensä leipää, vesiruukun ja pienen viiniruukun.

– Dotar on ollut hyvä poika, nainen sanoi. – Hän ajattelee yhä meitä, vaikka siitä on pian kymmenen vuotta kun täällä kävi tuo pappi, joka vei hänet pois. Pappi sanoi, että poika tulee menestymään reippautensa ja nokkeluutensa avulla, mutta minä en millään olisi halunnut luopua lapsestani. Mieheni kuitenkin sanoi, että pojalle on suuri onni päästä köyhästä elämästä rikkaan papiston jäseneksi.

Dotar oli tullut sisään ja istuutui Aken viereen. Hänen sisaruksensa tutkivat hälisten saamiaan lahjoja.

– Onni tai ei, äiti, Dotar sanoi. – Mutta minusta tulee vielä ylipappi.

– En tiedä, olenko iloinen siitä, nainen sanoi. – On hyvä, että meillä kaikilla sinun avullasi on mitä tarvitsemme, mutta kammoan heidän jumalaansa ja heidän pappiensa puvunkin näkeminen sinun ylläsi tuntuu pahalta.

Nuori tyttö huudahti ihastuneena ja tuli Dotarin eteen kädessään simpukankuorihelmet.

– Että tiesitkin minun toivoneen tällaisia, hän sanoi. – Olet todella viisain veljistäni.

Dotar vilkaisi Akea ja hymyili vinosti.

– Olenhan minä viisas, hän sanoi. – Itse ylipappikin on sitä mieltä. Juuri hän sattui poikkeamaan meillä, kun olin lapsi. Ehkä hän piti viisautena sitä, että olin rohkea vastailemaan ja sitä, että olin jo silloin kovasti halukas esittelemään taitoani ja kekseliäisyyttäni.

– Onko papeissa muitakin, jotka ovat kansan keskuudesta? Ake kysyi.

– Vain minä, Dotar sanoi. – Kävin temppelin koulua ylpeiden ja hemmoteltujen prinssien ja laiskojen rikkaiden poikien kanssa. Oli helppo olla heitä parempi kaikessa, kun oli tottunut tekemään työtä ja ottamaan vastuuta.

Nainen yritti kantaa pöytään Dotarin tuomasta nyytistä löytämäänsä kuivattua lihaa, mutta Dotar torjui sen.

– Minulle ja ystävälleni riittää leipä ja vesi, jossa on hiukan viiniä, hän sanoi. – Meillä on evästä laukussani, jos tarvitsemme. Tuo ruoka on teille, että selviätte seuraavaan sadonkorjuuaikaan. Silloin voitte taas ostaa jauhot halvemmalla eikä teidän tarvitse myydä kaikkea mitä vuohet ja kamelit tuottavat.

Kun he lähtivät jatkamaan matkaa, koko perhe tuli ulos hyvästelemään.

– Matkustakaa Äitijumalan turvaamina, Dotarin isä sanoi.

– Niinhän Ralekin toivotti, kun kyselin häneltä olinpaikkaanne, Dotar huomautti. – Mutta en oikein usko Äitijumalan piittaavan Metallin jumalan papista.

Nainen hymyili.

– Et ole koskaan ollut Metallin jumalan pappi sydämessäsi, poikani, hän sanoi. – Vaikka ylläsi on tuo kauhea puku, niin Äitijumala tietää todellisen luontosi.

Ake ja Dotar olivat ratsastaneet vähän matkaa, kun Dotar kääntyi katsomaan seuralaistaan. Papin valkoinen puku hohti auringossa, sen mahtailevat purppurareunukset hehkuivat kallista väriään ja kultakorut kiilsivät.

– Jos Äitijumala tietääkin, ettei sydämeni kuulu Metallin jumalalle, niin onneksi ylipappi ei tiedä sitä, Dotar sanoi. – Ja järkeni on kyllä kokonaan edustamani papiston palveluksessa.

Ake naurahti.

– Voisit hämmästyä minunkin sydämeni siteitä, hän sanoi. – Miima pystyi heti paljastamaan että valehtelin, kun väitin etten turvaa vaikeuksissani Sirpin Kooraan.

– Ehkä en ole siitä kovin hämmästynyt, Dotar sanoi. – Ehkä juuri siksi halusin näyttää sinulle sen, mitä pappisveljet pitävät suurena häpeänäni. Minusta kaavaillaan ylipapin seuraajaa, mutta syntyperäni oli aluksi suuri este. Paimenet kelpaavat vain kasvattamaan vaikeissa oloissa paremmille ihmisille ruokaa ja näkemään itse nälkää. Ja toisen klaanin paimenia voi aina ryöstää kaivosorjiksi.

He jatkoivat matkaansa ja Ake vajosi syviin ajatuksiin. Dotarkaan ei ollut juttelutuulella ja he ratsastivat hiljaisina. Kameli oli pehmeästä, keinuvasta kulustaan huolimatta yllättävän nopea. Aluksi pienenä nyppylänä häämöttäneen hiekkakivivuoren hahmo piirtyi yhä korkeammalle auringon tummansiniseksi hehkuttamalla taivaalla. Ratsastaessaan sitä kohti he tulivat pitkähköön solaan, joka vei louhikkoisen alueen läpi. Sen reunat kohosivat korkealle heidän yläpuolelleen.

– Jos Kouda on ollenkaan entisellään, niin meitä odotetaan solan päässä, Dotar sanoi. – Yleensä hänen miehensä kyllä huomaavat, jos joku on kyllin hölmö kulkeakseen ilman saattuetta kaupungin ja kaivoksen väliä.

Ake katsoi ystäväänsä ja rypisti kulmiaan. Hän oli ollut hiukan peloissaan koko sen ajan, kun oli kuljettu Temenavuorten tällä puolella. Hiekka-aavikolle mentäessä oli kaikilla yleensä mukana suurehko aseistettu saattue. Ei ollut kysymys vain omaisuudesta; aavikkorosvot eivät tavanneet jättää uhrejaan henkiin. Kouda oli nimenomaan tämän alueen pahamaineisin mies. Ake arvelikin, että Dotar pilaili, koska oli huomannut hänen pelkonsa ja halusi säikytellä lisää. Sellainen leikinlasku tuntui sopimattomalta.

Dotar ei ollut kuitenkaan pilaillut. Kun he tulivat kivipaasien seasta taas soratasangolle, heidät ympäröi kameleilla ratsastava joukko. Miehillä oli aseinaan keihäät, ja yksi painoi omansa Aken kylkeä vasten, toinen kohteli Dotaria samoin. Rosvoilla oli huivi kasvoillaan niin että vain silmät näkyivät.

– Mitä käytöstä tämä on? Dotar kysyi levollisesti. – Onko Kouda mukana?

Yksi miehistä kiersi huivinsa auki, lähestyi hymyillen ja komensi keihäät pois.

– Emme tunteneet sinua, Tenaan poika, kun et ollut yksin tänään, hän sanoi. – Matkusta Äitijumalan turvaamana.

– Samoin sinä ja miehesi, Kouda, Dotar sanoi.

Matkan jatkuessa Ake ajatteli, että hänen pappisystävästään alkoi paljastua todella kummallisia piirteitä. Dotar ehkä arvasi hänen ajatuksensa.

– Kaikki paimentolaiset rosvoavat kaupungin väkeä ja kaivoksen kuljetuksia, jos vain saavat tilaisuuden, Dotar sanoi. – Kouda tuli vasta oppipojaksi silloin, kun isäni johti täällä miesjoukkoa, jolla oli vastaavat puuhat.

Ake ei sanonut mitään, mutta Dotar osasi tulkita oikein hänen paheksuvan ilmeensä.

– Sinun mielestäsi he ovat rikollisia, jotka pitäisi ottaa kiinni ja tuomita, pappi sanoi. – Ovathan he. Mutta mitä ovat kauppiaat, jotka ottavat heiltä kiskurihinnan jauhoista ja maksavat pilkkahinnan juustoista ja muista vuohien ja kamelien tuotteista? Paimentolaisia kuolee nälkään aina silloin, kun kauppiaan voitot ovat suurimmillaan.

Ake ei vastannut. Hän muisti ostaneensa erittäin edullisesti suuren erän kamelinkarvasta kudottuja mattoja välittäjältä, joka taatusti oli maksanut niistä olemattoman vähän. Hän oli saanut hyvän voiton myydessään ne Vuorimaahan.

Dotarin kameli säikkyi kuivaa isoa ohdakepalloa. Tuuli kiskoi kuihtuneita kasveja kesäisin juuriltaan, ja ohdakkeet takertuivat usein toisiinsa tuollaisiksi nipuiksi. Niitä pyöri joskus kaupungin kaduille asti, mutta täällä häkkyrä tuntui saavan kevyestä tuulesta huolimatta uskomattoman nopeuden. Dotar joutui rauhoittelemaan ratsuaan, kunnes pallo meni ohi. Aken kameli ei tuntunut välittävän siitä mitään, joten hän oli ilmeisesti saanut todella levollisen eläimen.

– Kouda, merikauppias tai Metallin jumalan pappi, mitä eroa meillä periaatteessa on, Dotar totesi, kun hänen kamelinsa taas kulki tasaisesti.

– Myönnän kyllä oman sukulaisuuteni rosvon kanssa, Ake sanoi. – En ole sellainen kuin Meeta ja Leoni. He tekevät kauppaa tuotteilla, joiden tekijät ovat saaneet työstään kohtuullisen korvauksen.

– En sanoisi noin kemerien viinistä tai vaikkapa idän kankaista, Dotar huomautti.

– Niin, Ake myönsi. – Ehkä on mahdoton saada kunnon voittoja köyhdyttämättä ainakin epäsuorasti joitakin ihmisiä. Mutta onhan kauppaa käytävä.

Dotar naurahti kuivasti. Siitä oli mahdoton päätellä, oliko hän samaa mieltä vai ei.

– Me paimentolaiset olemme perinteisesti uskoneet, että Äitijumala antoi meidän käyttöömme Temenavuorten tämänpuolisen alueen Suureen Hiekkaan asti, jolla kukaan ei voi elää, hän sanoi. – Merikaupalla rikastuneet klaanipäälliköt keksivät sitten aikanaan, että maa on heidän. Jos minua ei olisi nostettu Metallin jumalan pappina klaanien yläpuolelle, olisin Kraton paimentolaisia ja sinä omistaisit mielestäsi maani ja minut, Kraton tuleva klaanipäällikkö.

Ake totesi mielessään, että ylipappi oli siis kertonut Dotarille. Hän ei osannut tulkita, mitä Dotar ajatteli suunnitelmasta.

Hiekkakivivuori heidän edessään oli kasvanut kasvamistaan. Sen rinteessä alkoi erottua mustia onkaloita ja suuria punertavasta kivijätteestä muodostuneita läjiä. Kaivosaukkojen ja kuonakasojen välissä kulki loputon joukko ihmisiä edestakaisin. Kaikkea ympäröi ohut pölypilvi, joka väreili auringossa.

Ake ei ollut aikaisemmin käynyt yhdelläkään kaivoksella. Hän ajatteli nyt, että hän oli ehkä vaistomaisesti karttanut epämiellyttävän todellisuuden näkemistä. Näin saatiin esiin metalli, se joka teki hänetkin rikkaaksi. Tämä kaivos tuotti metalleista jalointa, kultaa.

Ake oli kyllä tiennyt, miten kaivoksia hoidettiin, mutta todellisuuden näkeminen oli aivan muuta kuin pelkän selostuksen kuuleminen. Vartijoita oli enemmän kuin orjia. Niin täytyi olla, sillä orjat yrittivät usein kapinaa. Vartijat olivat rotevia, ahavoituneita miehiä. Heillä oli yllään kuumuudelta ja auringolta parhaalla mahdollisella tavalla suojelevat väljät mekot ja päähineet ja silti heillä oli myös katokset, joista he valvoivat työn sujumista. Orjat taas olivat useimmiten alasti, sillä heidän työssään vaatteet olivat haitaksi. Ne olisivat sitä paitsi aivan liian nopeasti kuluneet riekaleiksi. Orjien iho oli täynnä kivikäytävien aiheuttamia hankaumia ja pahojen auringonpolttamien jättämiä arpia.

Ake ja Dotar antoivat kameliensa laskeutua makaamaan ja nousivat niiden selästä. Vartijoiden esimies tervehti pappia kohteliaasti ja vilkaisi tämän seuralaista uteliaana.

– Vero on valmiina, jos haluat lähteä heti, hän sanoi Dotarille. – Mutta tarjoan mielelläni asunnollani sinulle ja ystävällesi jotain virkistävää.

– Emme tarvitse mitään, Dotar vakuutti. – Anna lastata vero kamelini selkään, niin minä ja ystäväni kuljemme hiukan katselemassa. Hän ei ole ennen nähnyt kaivosta.

– Tämä ei nyt ole edukseen, vartijoiden esimies sanoi puolustellen. – Olemme saaneet isomman lähetyksen kaivosorjia viimeksi vuosi sitten ja monet alkavat jo olla puolitehoisia. Jos olisimme ehtineet saada uuden orjalähetyksen, jonka pitäisi kyllä olla jo matkalla tänne, näkisitte meidät parhaassa valossa. Uudet miehet jaksavat aina jonkin aikaa tehdä töitä rivakasti.

Dotar hymyili kohteliaasti.

– Ystäväni varmaan ymmärtää ongelmanne, hän sanoi.

Orja joka oli horjuvin askelin lähestynyt kuonakasaa jätekivikuorman kanssa kaatui äkkiä maahan. Vartija kiirehti paikalle ja potkaisi kiroten miestä, joka kömpi vaivalloisesti pystyyn. Ake kääntyi poispäin, hän ei halunnut katsoa.

– Hyväkuntoinen mies kestää kaivosorjana noin kolme vuotta, Dotar selitti. – Ja tähän työhön kannattaa hankkia vain hyväkuntoisia, sillä heikkotekoiset kestävät paljon vähemmän aikaa. Naisia ostetaan jonkin verran vartijoiden huviksi. Kun vartijat kyllästyvät heihin, heidät lähetetään kaivokseen, jossa he kuolevat hyvin nopeasti. Lapsia tarvitaan ryömimään ahtaimpiin paikkoihin, mutta lapset menehtyvät yleensä ongelmallisen pian.

Dotar oli puhuessaan lähtenyt liikkeelle ja kulki orjaryhmän läpi kohti erästä kaivosaukkoa.

– Tämä kaivos on ehtymässä ja kultaa louhitaan syvältä, hän sanoi. – En usko, että haluat mennä tuonne sisään.

Ake ei vastannut. Hänestä tuntui kuin kaulalla ja ranteissa oleva kulta olisi polttanut hänen ihoaan. Hän katsoi orjia, jotka katosivat aukosta pimeyteen ja toisia, jotka palasivat kantamuksineen. Kaikkien kasvoilla oli tyhjä, turtunut ilme, ja kaikkia peitti paksu kerros hienojakoista pölyä. Moni yski.

– Pöly menee keuhkoihin, Dotar sanoi. – Se on yksi väistämättömistä kuolinsyistä. Toinen syy on ylirasitus, sillä orjille ei voi antaa vapaa-aikaa muuta kuin nukkumiseen. Jos vapaa-aikaa on hiukankin liikaa, he piristyvät ja puhkeaa kapina. Heidät on pidettävä tarkalleen siinä kunnossa, että he vielä pystyvät työhön, mutta eivät enää jaksa kapinoida.

Yksi miehistä pysähtyi kuullessaan viimeiset sanat. Lian peittämille kasvoille kohosi raivokas ilme. Hän sylkäisi Dotaria. Sitten hän jäi seisomaan papin eteen ja hänen silmissään leimusi uhma.

– No niin, huuda vartija ruoskimaan minut hengiltä, hän sanoi. – Tulipahan kuitenkin näytettyä, mitä ajattelen Metallin jumalan papeista, tämän paikan suojelijoista.

Dotar pyyhki tyynesti jäljen puvun valkoisesta olkapäästä hihan purppurareunukseen. Orja oli jäänyt seisomaan ja eräs vartijoista lähestyi heitä.

– Käyttäytyikö orja hävyttömästi sinua kohtaan? vartija kysyi Dotarilta. – Hän saa rangaistuksensa. Hän on ollut vaikea muutenkin, hänet olisi pitänyt ruoskia kuoliaaksi jo ajat sitten, mutta olemme viivytelleet, koska hän on hyvä työntekijä.

– Hän loukkasi Metallin jumalan pappia, Dotar sanoi. – Rankaisisin häntä siksi mielelläni itse. Sitokaa hänet ja lastatkaa hänet kamelini selkään verosaamisten joukkoon.

Vartija nauroi ymmärtäväisesti. Metallin jumalan papistolla oli oikein erityisiä orjia käytössään tehokasta kiduttamista varten. Näytökset olivat julkisia kansan opettamiseksi.

– Sinulla on varmasti parempia keinoja mielessäsi kuin pelkkä ruoska, hän sanoi. – Mikä siinä, vie hänet.

Vartija kutsui toisen miehen avukseen ja vanki sidottiin. Ake vilkaisi Dotaria kysyvästi, mutta pappi ei selittänyt mitään, hymähti vain. Ake mietti miten vähän hän lopulta tunsi Dotaria. Hän oli jo oppinut, että miellyttävä ja seurallinen ihminenkin saattoi yllättäen osoittaa nauttivansa raakuudesta orjia kohtaan. Tuntui kuitenkin ikävältä ajatella, että ystävä josta hän oli alkanut pitää olisi sellainen.

– Et varmaan nyt enää halua nähdä, missä metalli sulatetaan kivistä, Dotar sanoi. – Siellä kuumuus on pahimmillaan, ja palovammat ovat rumaa nähtävää.

– En halua, Ake sanoi. – Tunnen jo nähneeni aivan kylliksi.

Dotar vilkaisi häntä silmissään huvittunut ilme.

– On ihmisiä, jotka ovat kovin herkkiä, hän sanoi. – Ylipappikaan ei pysty katsomaan kidutusta, vaikka olisi määrännyt sen itse. Sivistys on ihmeellisen jalostava asia.

Kaivosorja

Paluumatkalla kohti Kratoa Dotar oli pitkään vaiti, ja Ake ratsasti hänen vieressään miettien raskaita ajatuksia. Käynti kaivoksella oli tuntunut pahalta, ja vielä pahemmalta tuntui katsoa vangittua orjaa. Tämä lojui sidottuna Dotarin takana. Mies oli alasti niin kuin hän oli ollut jo kaivoksella. Tummanruskeaksi paahtuneesta selästä näkyivät lihakset, joista voima ei ollut vielä kadonnut. Likaiset ja takkuiset hiukset kätkivät osittain kasvot silloinkin, kun mies vilkaisi ylöspäin. Silti hänen silmiensä uhmakas ilme erottui selvästi. Hän oli melko nuori, vaikka sitä ei ollut ensin huomannut. Lika ja pahoin hankautunut iho olivat saaneet hänet näyttämään vanhemmalta.

Temenavuorten juurella Dotar pysäytti kamelinsa ja käski sen laskeutua alas. Ake teki samoin katsellen huolestuneena pappia ja tämän vankia. He olivat paikassa, johon iltapäivän aurinko loi muutamasta hiekkakivipaadesta lyhyen varjon. Siellä vilvoitellut skorpioni pelästyi heidän tuloaan ja seisoi hetken häntä kohotettuna iskuun. Kun kukaan ei lähestynyt sitä, se jätti puolustautumisaikeet ja tyytyi livistämään paikalta.

– Mistä klaanista olet? Dotar kysyi orjalta.

– Timnan klaanista, mies sanoi.

– Timna on Rotaan hallussa, Dotar totesi. – Väki on paennut Aramiin. Jos päästän sinut vapaaksi tässä, onko sinulla paikkaa minne mennä?

– Miksi päästäisit minut vapaaksi? mies kysyi.

– Minä kyselen, pappi sanoi. – Sinä vastaat.

Sidotun miehen katse oli raivokas. Dotar odotti hetken turhaan, mutta sitten orja kuitenkin päätti puhua.

– Minulla on veli, joka on naimisissa Uuran klaaniin kuuluvan naisen kanssa, mies sanoi. – Uskon, että he ottaisivat minut vastaan.

Dotar alkoi avata orjan jalkojen siteitä. Sitten hän irrotti köyden, jolla mies oli kiinnitetty satulan taakse. Vapaaksi päästyään orja pudottautui jaloilleen, kädet yhä sidottuina. Hän katsoi Dotaria uhmakkaasti.

– Mistä tiedät, etten tapa sinua ja ystävääsi, jos irrotat käteni? hän kysyi. – Voin olla teitä kumpaakin voimakkaampi, ja näytätte olevan aseettomia.

– Voit ollakin voimakkaampi, voimmehan kokeilla, Dotar sanoi kuivasti. – En voi jättää sinua kulkemaan kädet sidottuina. Noin viiden välin päässä idässä on lähde. Siellä on varmasti joitakin paimenia, joten emme voi viedä sinua sinne. Valitettavasti minun on säilytettävä kasvoni miehenä, joka haluaa kiduttaa kuolemaantuomittua.

Hän irrotti näppärästi siteet miehen ranteista. Orja katsoi häntä kummastuneena. Dotar ojensi hänelle nahkaisen vesipullon.

– Juo tuosta ensin, jos haluat kokeilla pystytkö tappamaan minut, hän sanoi. – Janoiselta se ei onnistu, eikä kaivoksen heikentämältäkään. Satun olemaan ainoa tuntemani Metallin jumalan pappi, jolla on muutakin kuin henkistä voimaa. Ehkä tarvitset syötävääkin?

Dotar otti eväslaukustaan leivän ja leikkasi siitä palan. Sitten hän leikkasi päälle juustoa.

– Istu ja syö tuo, hän sanoi.

Mies istui kivelle ja hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti Dotaria. Hän haukkasi leivästä ja joi päälle vettä ja kaiken aikaa hän jatkoi kummastunutta tuijotustaan. Kun mies oli syönyt, Dotar heitti hänelle satulansa peitteenä olleen kankaan.

– Valitettavasti minulla ei ole antaa vaatteita, mukana ei ole ylimääräisiä, hän sanoi. – Kiedo tuo ympärillesi. Voit vapaasti kertoa paimenille mistä tulet, he vihaavat klaaninsa johtajia yhtä paljon kuin heidän kaivoksiaankin ja meitä Metallin jumalan pappeja. Pyydän vain, ettet kerro miten pääsit vapaaksi.

Mies nousi. Hän sitoi kankaan vyötärölleen ja heilautti likaisen tukan silmiltään.

– Miksi teit tämän? hän kysyi.

– Typerästä syystä, Dotar sanoi. – Tunsin myötätuntoa ja toimin järjettömästi. Yhden orjan pelastaminen on pelkkää itsensä rauhoittelua, sillä sinun tilallasi siellä on kohta toinen. Se mitä tein on tyhjää tunteilua.

– Et ole samanlainen kuin muut, jotka kantavat tuota pukua, mies sanoi epäröivällä äänellä. – Ehkä sinäkään et välttämättä pidä Kraton ja Uuran klaanien nykyisestä päälliköstä ja hänen menettelytavoistaan.

Mies tuntui odottavan vastausta, vaikka hän ei ollutkaan oikeastaan esittänyt kysymystä. Dotar hymähti.

– Päättele itse, hän sanoi. – Pukuni ei anna minulle suurta vapautta julistaa yksityisiä mielipiteitäni. Mutta jos olet ollut kaivoksessa pitkään, et ehkä ole perillä asioiden nykytilasta. Metallin jumalan papistolla ei ole enää erityistä mieltymystä Rotaan toimiin.

Dotar kääntyi noustakseen kamelinsa selkään.

– Odota, mies sanoi. – Arvioin sinut ensin väärin. Siksi en uskaltanut kertoa totuutta siitä, kuka olen. Veljeni ei ole naimisissa Uuran klaaniin kuuluvan naisen kanssa, vaan minä. Olen syntyjäni Timnan prinssi ja vaimoni on Uuran prinsessa, joka on perimysjärjestyksessä ensimmäisenä. Kun Rotaa syrjäytti perinnäistavat, hän toimitti minut varmuuden vuoksi kaivosorjaksi. Olisinhan oikeastaan ollut Uuran klaanin laillinen päällikkö.

Dotar katsoi likaista miestä, joka seisoi hänen edessään pelkkä satulapeite ympärilleen kiedottuna.

– Olet siis Soji, pappi sanoi. – Enpä arvannut kenet pelastin, ja tunteilukin voi tästä päätellen joskus olla hyödyllistä. Mitä aiot?

– Kunhan olen peseytynyt ja saanut vaatteita, syönyt ja nukkunut, kerään Uuran miehet kapinaan Rotaata vastaan, Soji sanoi. – Ehkä en tällaisena ole täysin vakuuttava. Mutta kaivoksessa olen kerännyt itseeni sellaisen vihan, että se ei taltu ennen kuin Uuraan on luotu kokonaan uusi järjestys.

– Haluat siis kostaa Rotaalle, Dotar sanoi.

– Teen paljon enemmän, Soji väitti. – Kaivokset suljetaan, pappien ja johtavien perheiden rikastuminen ihmisiä tappamalla lopetetaan.

Dotar naurahti.

– Saat ehkä paimentolaiset tueksesi tuohon suunnitelmaan, hän huomautti. – Mutta sinun on saatava puolellesi myös kaupunkien asukkaat, sotilaat ja suurin osa rikkaista, muuten et onnistu. Et voi sulkea kaivoksia. Jos haluat suunnitella onnistuneen vallankaappauksen, tule tapaamaan minua saatuasi paimenilta ruokaa ja vaatteita ja siistiydyttyäsi sen verran, ettei temppelin portinvartijaorja luule sinua rosvoksi. Kysy Metallin jumalan papeista arvojärjestyksessä toista.

– En ole vieläkään varma siitä, haluanko olla tekemisissä Metallin jumalan tai hänen palvelijoittensa kanssa, Soji sanoi.

– Mieti sitä, Dotar ehdotti. – Lähteen luona voit sanoa terveisiä Tenaan pojalta. Paimenet ovat avuliaampia kun kuulevat, että olet hänen ystävänsä. Ja koska et tunnu pitävän Metallin jumalasta, mene Äitijumalan turvaamana.

– Samoin sinä, mies sanoi sen kummemmin ajattelematta. Sitten hän naurahti.

– Kuten sanoin olen syntyisin Timnasta ja siksi olen tottunut vastaamaan noin, kun toivotetaan Äitijumalan turvaa, hän sanoi. – Mutta ehkä se ei ollut sopiva ilmaisu sinun kohdallasi.

– Ehkä ei, Dotar sanoi virnistäen.

Hän nousi kamelinsa selkään ja komensi sen ylös ja liikkeelle. Ake seurasi häntä. He alkoivat nousta Temenavuorelle, ja kun Ake vilkaisi taakseen, hän näki yksinäisen hahmon kävelevän itään päin. Soji kulki yllättävän reippaasti, vaikka iltapäivän paahde ei vielä osoittanut hellittämisen merkkejä.

Ake ja Dotar palasivat Metallin jumalan temppelin pihaan auringonlaskun lähestyessä. Portinvartija kutsui kumistimella kaksi orjaa, joista toinen otti huostaansa kamelit, toinen taas veron.

Tällaisella hetkellä piha oli vähän aikaa varjossa mutta silti vielä valoisa. Dotar kulki kiirehtimättä kohti suurta sykomoriviikunapuuta ja Ake käveli hänen vierellään. Puun luona he pysähtyivät, sillä Ake menisi asunnolleen puutarhan läpi, Dotar taas jatkaisi matkaa pihan yli. He katsoivat toisiaan, ja Aken mielessä risteili suuri joukko kysymyksiä. Hän ei kuitenkaan saanut niitä puettua sanoiksi. Dotar huomasi sen ja naurahti hiukan.

– Puhutaan sitten kun olet selvinnyt tämän päivän järkytyksistä, hän sanoi. – Ymmärrän, ettei ole helppoa todeta ystäväänsä aavikkorosvon pojaksi ja kenties edustamansa jumalankin pettäjäksi.

– Eikä ole helppo huomata rikkauttaan muiden kärsimyksellä ja kuolemalla ansaituksi, Ake sanoi. – Senhän halusit minulle näyttää.

Dotar katsoi häntä silmiin ja nyökkäsi kevyesti.

– Sen halusin näyttää, hän sanoi. – Mutta se sama rikkaus elättää minutkin.

Malee oli valmistamassa ruokaa ja Heeli opetti Miimaa ompelemaan. Tekeillä oli ilmeisesti nukke. Ake kävi temppelin kylpylässä peseytymässä ja antoi orjan hakea matkalla pölyyntyneiden vaatteiden tilalle uudet. Kun hän palasi, oli jo tullut pimeä. Hän kulki hitaasti soihduin valaistun pihan yli kohti puutarhan takana olevaa taloa. Sieltä kuuluivat Maleen ja Heelin äänet, jotka keskeytti Miiman iloinen nauru.

Mitä lopulta teen kaikella mitä omistan? Ake mietti. Malee on onnellinen nytkin, vaikkei asu palatsissa eikä ole palvelijoiden ympäröimä. Minä en ole koskaan kaivannut mitään erityistä ylellisyyttä. Miksi minun pitäisi ympäröidä meidät kullalla ja jalokivillä ja kalliilla kankailla? Enkö sen sijaan voisi käyttää omaisuuttani koko Kraton kansan hyväksi, kun minusta tulee klaanipäällikkö?

Mutta hän tiesi vastauksen. Omaisuuden kartuttamisen vastakohta oli vähittäinen köyhtyminen ja sen jälkeen rikkaammat määräisivät, mitä tehtäisiin. Rikastumisen tiellä ei voinut pysähtyä sen kummemmin kuin sodan tielläkään, pysähtyjä oli häviäjä.

Oli jo hyvin myöhäistä, kun Ake päätti käväistä vielä Dotarin luona. Miima ja Heeli olivat jo nukkumassa ja Maleekin alkoi vaikuttaa uniselta.

– Teen sinulle vuoteen valmiiksi, Malee sanoi. – Älä herätä Miimaa tullessasi. Hän nukkuu kovin levottomasti.

– Osaan olla hiljaa, Ake vakuutti.

Dotarin asunnossa oli valo kuten Ake oli arvannutkin, tämä valvoi yleensä pitkälle yöhön. Portinvartija oli tulossa pihan yli.

– Arvoisa merikauppias, orja sanoi kumartaen. – Portilla on paimentolaismies, joka kyselee arvossa toista pappia näin kummalliseen aikaan.

– Tiedän kuka tuo kyselijä on, Ake sanoi. – Haen hänet portilta, ilmoita sinä tulostamme Dotarille.

Soji oli kuin uusi ihminen peseytyneenä ja pukeutuneena. Hänen partansa oli yhä ajamatta, mutta koska hän oli paimentolaisen vaatteissa se tuntui luonnolliselta. Nyt hänestä näki, että hän oli komea ja ryhdikäs, ulkoisesti aivan hänelle kuuluvan klaanipäällikön arvon mukainen mies.

– En uskonut, että jaksaisit tulla näin pian, Ake sanoi. – Luulin, että sinun pitäisi ensin saada levätä.

– Olen niin innoissani, etten voi nukkua, Soji sanoi. – Mietin suunnitelmiani ja haluaisin syöksyä toteuttamaan niitä. Pidin jo pitkään itseäni kuolemaantuomittuna, ja tämä uusi elämisen mahdollisuus on kuin liian vahva viini. Olen juovuksissa vapaudestani.

He kävelivät pihan yli ja Dotarin ovi odotti avoimena. Portinvartijaorja oli menossa takaisin paikalleen ja vilkaisi heitä uteliaana. Temppelin orjat oli kuitenkin opetettu olemaan kyselemättä.

Dotarin huoneessa paloi kaksi öljylamppua. Hän oli kirjoittanut jotain.

– Toivoinkin sinun tulevan, vaikka en uskonut sen tapahtuvan näin pian, hän sanoi Sojille.

– Tenaan pojan nimellä oli ihmeellinen vaikutus paimeniin, Soji sanoi ja naurahti. – Sain kaiken tarvitsemani, sain jopa kamelin lainaksi tullakseni kaupunkiin. Mutta minulle selvisi myös, että paimentolaiset ovat mukanani Rotaata kukistamassa vain, jos Tenaan poika tukee minua.

– Jostain syystä he luottavat häneen, Dotar totesi.

– Ja nyt haluankin tietää, ovatko Tenaan poika ja Metallin jumalan ylipapin jälkeen arvossa seuraava pappi sama henkilö, Soji sanoi.

Öljylamppu valaisi Dotarin kasvot. Hän hymyili surumielisesti.

– Minä olen nuo molemmat, hän sanoi. – Mutta koskaan en ole saanut kahta puoltani yhteistyöhön. Tenaan poikana olen tehnyt parhaani ajaakseni paimentolaisten etuja aina kun suinkin voin. Metallin jumalan pappina olen kuitenkin tehnyt paljon sellaista, mistä heille on ollut yksinomaan haittaa.

– Minäkin yritän yhdistää kahta puolta itsessäni, Soji sanoi. – Timnassa ei ole kaivoksia, mutta siellä eletään hyvin kaupalla, joka perustuu kaivosten tuotteisiin. Entisenä kaivosorjana tiedän nyt tarkkaan, ketkä minunkin rikkauteni maksavat. Olet kuitenkin oikeassa kun sanoit, ettei kaivoksia voi sulkea. Se oli mieletön haave, jota kehittelin epätoivoisissa ajatuksissani. Minussa taitaa olla hiukan samaa hulluutta kuin veljessäni Lykoossa, joka meni naimisiin arkojen heimoon kuuluvan naisen kanssa ja joutui varattomana orjien töihin.

– Toisaalta hän ja hänen vaimonsa nauttivat suurta kunnioitusta Äitijumalaan uskovien paimentolaisten parissa, Dotar huomautti. – Tenaan poikana minäkin olisin valmis kumartamaan heidät kohdatessani.

– Kunnioituksella ei elä, Soji sanoi. – Autiomaa on karua, vain kameli ja vuohi tulevat joten kuten toimeen, eikä niitäkään voi ruokkia suuria laumoja. Taatelipalmuja kasvavat keitaat eivät riitä tulonlähteiksi. Meillä on vain kaivokset ja niiden metalli.

– Siitä juuri haluan esittää sinulle laskelman, Dotar sanoi. – Sinulle ja myös Akelle, josta tulee Kraton klaanipäällikkö Rotaan kukistuttua.

Soji vilkaisi Akea syrjäsilmällä. Katseessa vilahtava kummastus sai Aken hymähtämään. Klaanipäälliköt olivat yleensä samalla sotapäällikköjä, voimakkaita ja karaistuneita miehiä. Mutta Krato saisi nyt uudenlaisen johtajan.

Dotar avasi ohuen paperin kauniilla käsialalla tehtyine merkintöineen.

– Hyväkuntoinen orja on kallis ostaa ja kestää keskimäärin kolme vuotta, hän sanoi. – Sotasaalisorjakin on kallis, sota maksaa. Orjia vartioimaan tarvitaan valtava määrä miehiä, joille on maksettava. Pelkästään vartijoiden palkalla voisi palkata kaivosmiehiä yhtä paljon kuin nyt on orjia. Majoittamalla heidät kunnolla ja järjestämällä asialliset työolot heidät saisi pysymään työssä aivan vapaaehtoisesti melko pitkäänkin.

Ake tutki laskelmaa ja totesi, että Dotar oli oikeassa. Nykyinen käytäntö oli paitsi julmaa myös tuhlausta. Sojikin tutki paperia huolellisesti ja vaikutti innostuneelta.

– Mutta kuka tulisi töihin kaivoksiin? hän kysyi viimein.

– Paimentolaiset, jotka nyt eivät kunnolla pysty elättämään perheitään, Dotar sanoi. – Autiomaassa on runsaasti väkeä ja vähän elämisen mahdollisuuksia. Jos kaivoksissa ei kuolisi, vaan saisi sen sijaan tuloja perheenkin tarpeisiin, väkeä pyrkisi kaivostyöhön jatkuvasti.

Soji mietti.

– Tuo on totta, hän sanoi lopulta. – Työ ei ole karaistuneelle miehelle liian rankkaa, jos hän saa riittävästi lepoa ja kunnon ruokaa.

– Kun Autiomaan asiat Rotaan kukistuttua järjestetään uudelleen, rauhansopimukseen pitäisi saada ehto kaivosorjuuden lopettamisesta, Dotar sanoi. – Työläisille, joita ei voi pakottaa kaivokseen tai vaatia pysymään siellä, olisi pakko järjestää kelvolliset olot. Se ei poistaisi sitä, että kivipöly jossain vaiheessa tukkii pitkään työskennelleen keuhkot. Mutta harva elää vanhaksi, merimiehiä hukkuu myrskyissä ja sotilaita kuolee sodissa. Paimen voi kohdata leijonan, ja jos karttaa vaaroja ja pysyy kotonaan, kuolee nälkään.

– Kaivosorjien muuttaminen kaivostyöläisiksi pienentää vääryyttä, Soji sanoi. – Se riittää minulle, en haaveile mahdottomia. Kaipaan jo takaisin mukaviin oloihin, orjien hemmoteltavaksi. Jos työt ja tuotot tasattaisiin, tulisi jokaiselle niin paljon työtä ja niin vähän omaisuutta, että rikkautta maistanut ei jaksaisi olla tyytyväinen.

– Ei edes lapsena köyhyyteen tottunut halua palata ankeisiin oloihin, Dotar huomautti. – Omatunto tyyntyy paljon helpommin kuin ihmisen itsekkyys.

Vierailu Rotaan tapaan

Kuudennen kuivakuun alkupuolella päivät olivat enää vain miellyttävän lämpimiä ellei sattunut puhaltamaan etelätuuli. Öisin oli jo vilpoista ja mukavaa. Ake kävi nykyisin usein neuvottelemassa ylipapin ja Dotarin kanssa, sillä tilanne vaihtui jatkuvasti. Ylipapilla oli yleensä tuoreimmat tiedot, hän sai jatkuvasti viestejä eri kaupunkien temppeleistä.

Kareta joukkoineen oli ensin edennyt Litoon ja valloittanut sen vaivattomasti. Perimysjärjestyksessä ensimmäiseksi oli osoittautunut nuori tyttö, joka oli Tardolle niin kaukaista sukua, että avioliitto heidän välillään oli mahdollinen. Autiomaassa avioitumiseen riitti, että tyttö oli täyttänyt kaksitoista vuotta ja poika neljätoista. Tardo ja tyttö oli vihitty, ja Tardosta oli tullut Liton klaanipäällikkö.

– Se ei sujunut aivan ilman ongelmia, vaan paikallinen Metallin jumalan papisto joutui puuttumaan asioihin ohjeittemme mukaan, ylipappi selitti Akelle. – Tytön isä ymmärsi mahdollisuuden keinotella ja kävi neuvotteluja Rotaan tukijoiden kanssa. Ajattelin luvata hänelle hiukan korvausta tytöstä, koska Tardo ei pysty sitä maksamaan, mutta Dotar ehdotti halvempaa tapaa.

Dotar hymyili.

– Ei miehen tarvitse hyötyä siitä, että hän on joidenkin kuolemantapausten kautta äkkiä prinsessan isä, hän sanoi. – Tietysti häntä harmitti, että tyttö oli annettava lähes ilmaiseksi, mutta minun neuvostani hänelle kerrottiin, että vaihtoehtona hän voisi ryhtyä suunnittelemaan omia lähestyviä hautajaisiaan. Hänen ei enää ollut vaikea päättää.

– Eipä kai, Ake sanoi. – Vaikka minä en pidäkään salamurhalla uhkaamisesta.

– Minä en pidä maksamisesta ahneille hölmöille, Dotar sanoi. – Prinsessan isä olisi saanut etuja olemalla maltillisempi ja osoittamalla yhteistyökykyä.

Karetan armeija oli edennyt Litosta Ankiaan eikä se sielläkään ollut kohdannut merkittävää vastarintaa. Ankiassa Kareta oli järjestänyt miehensä uudelleen, ja melkoinen osa hänen joukoistaan oli varustettu kameleilla ja opetettu ratsastamaan niillä. Sen jälkeen he olivat ottaneet haltuunsa Timnan satamakaupungin ja valmistautuivat nyt marssimaan Aramia piirittävää Rotaan pääjoukkoa vastaan. Vuorimaan sotalaivat olivat palanneet Iisipiin ja odottivat siellä. Niissä oli vain vähäinen miehitys, kaikki liikenevät oli komennettu maavoimiin.

– Lisäksi kuulin juuri, että Uurassa on tapahtunut vallankaappaus, ylipappi sanoi. – Sitä oli valmisteltu niin hiljaisesti, etteivät edes tiedustelijamme saaneet vihiä asiasta. Perimysjärjestyksen mukaan laillinen klaanipäällikkö Soji oli kerännyt paimentolaiset ja marssittanut heidät Uuraan. Uuran sotilaat ovat silti yhä suurin joukoin Rotaan mukana. Sotilaat eivät ehkä luovu hänestä helposti, vaikka muu kansa tervehtiikin innokkaasti Sojia klaanipäällikkönään.

– Minäkin kuulin siitä jo, Ake sanoi. – Sojihan on luvannut suuria uudistuksia.

– Niin, hän on luvannut lopettaa kaivosorjuuden ja järjestää paimentolaisille palkallista työtä kaivoksissa, kunnollisissa oloissa, ylipappi sanoi katsoen tiukasti Dotaria. – Sehän oli myös sinun ajatuksesi. Et kai ole ollut selkäni takana yhteydessä Sojiin?

– Tunnustan, että olen, Dotar sanoi, äänessään sekä katumusta että ylpeyttä. – Soji otti minuun yhteyttä ennen vallankaappausta. Hän pyysi vaiteliaisuutta, ja uskalsin noudattaa sitä sinunkin suhteesi koska tiesin, että ratkaisu on meidän etujemme mukainen.

Ylipappi korjasi asentoaan tuolissa ja hänen kaulassaan riippuva kultainen auringonkehrä heilahti ketjussaan.

– Et saisi olla noin omavaltainen, hän sanoi moittivasti. – Vaikka sinut on nyt virallisesti julistettu minun seuraajakseni, olen yhä esimiehesi.

– Dotar vain halusi säästää sinua huolilta, joita sinulla muutenkin on liikaa, Ake sanoi.

Ylipappi katsoi häntä ja hymähti.

– Siinä minulla on toinen juonittelija, hän sanoi. – Mitä saattekaan aikaan sitten, kun toinen on Kraton klaanipäällikkö ja toinen Metallin jumalan ylipappi.

Ake ja Dotar vilkaisivat toisiaan.

– Kratosta tulee merkittävä kaupan ja kulttuurin keskus, Ake vakuutti. – Opetamme kansan lukemaan ja kirjoittamaan, Elilasta Litoon tulleen yksinkertaisen kirjoitustavan voi oppia kuka vain. Teemme jokaisesta kratolaisesta ihmisen, joka osaa asioida mistä hyvänsä maailmankolkasta tulleen kauppakumppanin kanssa.

– Perustamme Metallin jumalan temppeleitä joka puolelle tunnettua maailmaa, Dotar sanoi. – Luomme maailmanvallan, joka on mahtavampi kuin Karetan kuningaskunta. Kun kaikki merkittävät hallitsijat lopulta tarvitsevat lainojamme ja ovat meille velkaa, voimme sanella heille ehtomme oman mielemme mukaan.

– Edellytämme aina orjuuden lopettamista ja köyhistä huolehtimista, että kanssamme voisi käydä edullista kauppaa, Ake sanoi. – Kratosta tulee malli, josta näkee, että niin voi toimia muuallakin kuin Sirpin eristyneissä oloissa.

– Suuria sanoja, ylipappi sanoi ja hymyili haikeasti. – Suuria sanoja ja suuria unelmia, mutta niitähän nuorilla pitää olla. Oli niitä minullakin joskus, mutta todellisuus on paljon epämiellyttävämpää. Valtaansa joutuu tukemaan teoilla, joista ei saa kiitosta muilta eikä juuri itseltäänkään.

Ylipappi kääntyi Aken puoleen.

– Käytännön asioihin palatakseni, on mielestäni tullut aika julkisesti luopua Rotaasta, hän sanoi. – Kuuluttaja saa julistaa, että aito Malee on löytynyt, ja että sinä olet hänen puolisonaan Kraton klaanipäällikkö.

Ake ja Malee oli vihitty noin viikko sitten ilman sen kummempia muodollisuuksia, vain kirjaamalla asia Metallin jumalan papiston arkistoon. Ylipappi oli silloin paljastanut, että Rotaan ja väärän Maleen kanssa he olivat olleet varovaisia. Heidän vihkimätodistuksessaan oli vaimon vanhempien kohdalla todelliset tiedot. Rotaa ei ollut huomannut asiaa, koska hän ei ollut lukutaitoinen. Monikaan ylhäisistä ei ollut, sillä tavukirjoituksen kunnollinen opiskelu vaati kärsivällisyyttä, jota heillä harvoin oli.

– Mitä Rotaan vaimolle tapahtuu? Ake halusi tietää.

Dotar hymyili.

– Väärä Malee on alkujaan paimentolaistyttö Ankiasta, hän sanoi. – Hän ei ole ollenkaan viihtynyt palatsissa. Lähetän hänelle sanan, että hänen kannattaa ryhtyä valmistelemaan kotiinpaluuta. Hän on puolensa pitävä ihminen ja hän pakkaa varmasti matkatavaroihinsa riittävän korvauksen vaivoistaan.

Ylipappi kävi kutsumassa orjan, joka puolestaan haki yhden papeista. Pappi saisi lähettää koollekutsujat kadulle, ja kansaa kehotettaisiin tulemaan keskusaukiolle. Ne tulisivat, jotka pääsisivät, mutta sana leviäisi kyllä nopeasti. Tällaisen uutisen takia juostaisiin heti tuttavien ja naapurien puheille kysymään, joko nämä tiesivät asiasta.

– Tuokin yksityiskohta on sitten hoidettu, ylipappi sanoi kun he taas olivat kolmestaan. – Uskon, että enin osa Kraton sotilaista palaa kotiin kuultuaan uutisen, mutta Uuran armeija on suuri, ja sen sotilaita jää kyllä Rotaan riveihin.

Ylipappi oli hyväntuulinen. Oli päiväruokailun aika, ja hän antoi orjalle käskyn tuoda syötävää myös seuralaisia varten. Ateria oli yksinkertainen, sillä ylipappi oli useimmista alaisistaan poiketen hyvin kohtuullinen nautinnoissaan. Kunnia oli kuitenkin suuri varsinkin Akelle, sillä yhdessä ateriointi koettiin Autiomaassa tasavertaisuuden tunnustamiseksi. Metallin jumalan ylipappi ei tavannut syödä edes klaanipäälliköiden seurassa.

– Kuka sai Koudan liittymään Sojin joukkoihin? ylipappi kysyi äkkiä.

Dotar naurahti.

– Tietänet syyllisen, hän sanoi. – Kouda kuuntelee minua. Hän oli kuitenkin Sojin mukana vain taistelujen ajan ja on nyt palannut Temenavuorten taa.

– Voisiko Koudan avulla rakentaa yhteistyötä paimentolaisten kanssa? ylipappi kysyi. – Yritimme Rotaan avulla yhdistää klaanit ja epäonnistuimme. Jos klaanit pysyvät erillisinä, voisimme yrittää Autiomaan yhdistämistä yhteisen jumalan avulla.

– Sen olisi oltava Äitijumala, Dotar sanoi. – Paimentolaisille ei kelpaa muu.

Ylipappi hymähti.

– Se voisi olla Äitijumala, hän sanoi. – Metallin jumala ei tarvitse kansanjoukkoja taakseen, vain valtiaat velallisikseen. Ja ainoastaan yhtenäinen Autiomaa voi vaurastua tarpeeksi rikastuttaakseen meitäkin.

– Tenaa olisi saatava yrityksen tueksi, Dotar totesi miettiväisenä. – Hänen arvovaltansa taivuttaisi Koudan.

– Varmaan isäsi ymmärtää, että kaikkien kansanryhmien yhteistoiminta on Autiomaan etu, Ake sanoi.

Dotar ja ylipappi katsoivat häntä hämmästyneinä.

– Tenaa on naisen nimi, Dotar sanoi. – Paimentolaiset mainitaan aina äitinsä poikina tai tyttärinä.

– Heillä naisten valta on vanhaan tapaan yhä todellinen, ylipappi täsmensi. – Dotarin äiti Tenaa on Kraton alueen paimentolaisten vaikutusvaltaisin henkilö.

Pihalta kuului outoja ääniä. Oli kuin liikkeellä olisi ollut suuri joukko kameleita ratsastajineen ja ratsastajilla kuului olevan kilahtelevia varusteita.

– Mitä ihmettä? ylipappi kysyi. – Tuleeko joku kauppias tänne koko ratsujoukkonsa kanssa? Ei sellainen sovi.

Portinvartijaorja syöksyi ovesta sisään.

– Unohdit koputtaa, ylipappi sanoi moittivasti.

Orjan silmät olivat suuret ja kauhistuneet.

– Rotaa, hän änkytti. – Rotaa ja suuri joukko miehiä. He tunkivat kameleineen pihalle, vaikka yritin pysäyttää.

Ylipappi nousi. Dotar nousi myös ja asettui seisomaan esimiehensä ja oven väliin.

– Älä mene, Dotar sanoi. – Hän on kerran yrittänyt tappaa sinut ja nyt hän tuli kutsumatta ja varmasti pahoissa aikeissa. Pysy täällä ja anna minun puhua hänelle.

– Minä menen, ylipappi sanoi. – Miten se röyhkeä hölmö uskaltaa!

Papit ja temppelin orjat seisoivat pihan laidoilla. Rotaan miehet kameleineen tungeksivat kaikkialla, ja eläinten jalkoihin tallautui puutarhan istutuksia. Ake näki Maleen portilla ja meni kiireesti hänen luokseen. Malee oli ollut ostoksilla, hänen kädessään oli kori täynnä vihanneksia. Ake vei hänet mukanaan temppelin seinään upotettuun oviaukkoon, joka johti varastotiloihin. Hän avasi raskaan oven ja veti Maleen sen suojaan.

– Tänne kuulemme, mutta meitä ei nähdä, Ake sanoi. – Ehkä juuri parhaillaan kaupungilla luetaan julistusta, että sinut on löydetty ja minä olen nyt klaanipäällikkö. Toivottavasti ei Rotaa eikä kukaan hänen väestään ei ole kuullut sitä.

He pystyivät kurkistamaan pihalle pienestä luukusta ja he näkivät ylipapin tulevan Rotaata kohti. Rotaa istui korkealla kamelinsa selässä, ja ylipappi joutui katsomaan häneen ylöspäin.

– Miksi tulet tänne kutsumatta? ylipappi kysyi.

– Haluan sen oudon olennon, jota nimitetään araksi, Rotaa sanoi.

Malee hätkähti.

– Missä Miima on? hän kysyi. – Miima pitää piilottaa.

Hän yritti juosta ovelle, mutta Ake esti häntä.

– Sinun itsesi on pysyttävä piilossa, Ake sanoi. – Et auta Miimaa vähääkään ryntäämällä Rotaan käsiin.

– Haluan myös ne kaksi sirpiläistä, jotka olivat hänen kanssaan, Rotaa sanoi. – Karetan kasvattiveljen Aken ja Tessin suosiman orjatytön.

Aken mieli keventyi hiukan siitä tiedosta, ettei Maleen henkilöllisyys sentään ollut paljastunut Rotaalle. Mutta sitten hän säpsähti, ja esti varoittavalla kosketuksella Maleeta huudahtamasta. Miima tuli puutarhan perältä keveästi juosten. Tytön kädessä oli pallo ja hän näytti iloiselta ja innokkaalta. Hän säikähti aseistettuja miehiä ja heidän ratsujaan ja pysähtyi. Sitten hän katsoi ympärilleen ja meni juuri sinne minne hänen ei olisi pitänyt mennä. Hän syöksyi ylipapin vieressä seisovan Dotarin luo ja painautui häneen kuin pyytäen turvaa.

Rotaa viittasi kahdelle miehistään, ja nämä komensivat kamelinsa maahan ja nousivat niiden selästä. Miehet veivät kauhistuneen tytön Dotarilta.

– Mitä luulet hyötyväsi hänestä? ylipappi kysyi. – Kareta on tulossa, olet hukassa. Sinun pitäisi miettiä antautumista eikä suunnitella järjettömyyksiä.

– Aramissa on Sirpin hallitsijan tytär, Rotaa sanoi. – Jos hän on hallussani, pysäytän Karetan. Lapsen avulla saan Tessin tulemaan linnoituksesta, sillä jostain syystä hänellä on taikauskoinen kunnioitus arkoja kohtaan. Mutta haluan mukaan myös Aken ja Tessin suosikkiorjan, kaiken varalta.

– Minun on mentävä Miiman mukaan, Malee sanoi hätäisesti ja yritti taas pyrkiä ovelle. Ake piti häntä tiukasti otteessaan.

– Olet hukassa jos menet etkä silti auta yhtään Miimaa, hän sanoi. – Vaikeutat vain Tessinkin tilannetta lisäämällä Rotaan painostuskeinoja.

Malee alkoi itkeä. Onneksi ulkona metelöitiin, Maleen hiljainen nyyhkytys ei herättäisi näissä oloissa mitään huomiota.

Dotar asettui seisomaan Rotaan kamelin eteen.

– Ake ja hänen seurassaan oleva nainen ovat palanneet Sirpiin, hän sanoi.

Toinen Miimaa pitelevistä miehistä jätti tytön vain toisen sotilaan haltuun, ja kävi Rotaan luona puhumassa jotain.

– Arka ei osaa valehdella, Rotaa julisti. – Lapsi saa sanoa, ovatko Ake ja orjanainen täällä.

Ake näki Dotarin hätkähtävän ja hän mietti samaa kuin tämäkin. Miima oli suurella vaivalla oppinut olemaan kertomatta kaikkia ajatuksia, jotka hän kuuli ympärillään, mutta oli totta, että kenenkään aran ei tiedetty koskaan pystyneen valehtelemaan. Rotaan metelöivät sotilaatkin hiljenivät kuuntelemaan. Arat ja heidän kummalliset ominaisuutensa olivat kiinnostavia.

– Vastaa, tyttö, Rotaa jylisi.

– Sinä ajattelet ilkeitä, Miima huusi itkuisesti. – Ajattelet, että saat pakotettua minut kavaltamaan heidät. He ovat menneet Sirpiin. He ovat Sirpissä.

Mies puhui taas jotain päällikölleen.

– Täytynee uskoa tyttöä, koska arka ei osaa valehdella, Rotaa sanoi. – Se tiedetään yleisesti. Sitä en kuitenkaan usko, että he kuulisivat ajatuksia, vaikka niinkin väitetään.

Miima korotti kiukkuisen lapsenäänensä.

– Olet sopinut Iisipin päällikön kanssa, että hän ottaa haltuunsa Karetan Iisipissä olevat laivat ja marssittaa sitten sotilaansa Autiomaahan, hän huusi. – Motut ja kemerit purjehtivat sen jälkeen Autiomaahan. Karetan armeija tuhotaan niin, että sen kimppuun hyökätään joka puolelta. Olet luvannut kaikille noille ihmisille, joista en tiedä keitä he ovat, että saat Tessin henkeä uhkaamalla pidettyä Karetan aloillaan, kunnes he ehtivät avuksesi.

– Sellaistako olet aikonut, ylipappi sanoi vihaisesti. – Olet menettänyt järkesi täysin. Jos motut, kemerit ja Iisipin miehet saavat täällä vallan niin kuvitteletko, että jotain jää vielä sinullekin?

– Ainakin enemmän kuin mitä sinä olisit jättänyt, Rotaa karjaisi.

Hän sieppasi keihään sivultaan ja heitti sen niin nopeasti, että kukaan ei ehtinyt tehdä mitään. Ylipappi kaatui maahan keihäs rinnassaan. Rotaan kanssa puhunut sotilas astui vanhan miehen viereen, polki jalkansa tämän kylkeä vasten ja riuhtaisi keihään talteen. Valkoiselle puvulle jäi jalasta tomuinen jälki ja sitten haavasta alkoi levitä verta. Rotaa ei jäänyt katsomaan, vaan kääntyi saman tien, ja mies joka oli pidellyt Miimaa nousi tyttö mukanaan kamelinsa selkään. Sotilaat väistivät ja päästivät päällikön seuralaisineen ensin ulos portista. Sitten hekin ratsastivat pois pihalta.

Ake talutti itkevän Maleen heidän asuntoaan kohti ja jätti hänet vastaan kiiruhtavan Heelin hoiviin. Itse hän meni pappien joukkoon, jotka olivat kokoontuneet ylipapin ruumiin ympärille. He olivat kurinalaisia ihmisiä, jotka olivat heti ryhtyneet säännönmukaisiin toimiin kuoleman vierailtua. Vainajan silmät oli suljettu ja nyt odotettiin kantoalustaa, jota orjat olivat hakemassa. Kultainen auringonkehrä oli jo siirretty seuraavan ylipapin kaulaan.

Dotar vetäytyi hiukan muista syrjään ja viittasi Aken luokseen.

– Uskotko, että se mitä Miima sanoi on totta? hän kysyi.

– Arka ei koskaan erehdy kuulemistaan ajatuksista, Ake sanoi.

– Mutta hän pystyi valehtelemaan vaikka luullaan, että arat eivät pysty, Dotar sanoi. – Ehkä he eivät aina kuule oikein ajatuksiakaan.

– Hän pystyi rikkomaan luontoaan vastaan koska ymmärsi vaaran, joka meitä uhkasi, Ake sanoi. – Tiedät hyvin, kuinka kiusallisen tarkasti hän tietää mitä hänen lähellään ajatellaan.

– Niin, Dotar sanoi. – Mutta on vaikea uskoa, että kemerit ja motut todella tulisivat tänne. Jos Rotaa saa sen aikaan, se olisi sekä Karetan joukkojen että Vuorimaan ja Autiomaan tuho. Kemerit hyökkäisivät tietysti pohjoisesta ja motut lännestä, Iisipin joukot tulisivat idästä ja Rotaa itse olisi etelässä. Karetan joukkojen ja Rotaasta luopuneiden autiomaalaisten yhdistyneet voimatkaan eivät riittäisi heitä vastaan.

– Ja se olisi Sirpin tuho myös, Ake sanoi. – Se olisi todellinen maailmansota laajetessaan, sota jollaista ei ole koskaan ennen koettu.

– Mutta Miimahan sanoi, että Karetaa pitää voida viivyttää Tessin avulla, Dotar totesi. – Se merkitsee, että motut ja kemerit eivät ole valmiina. Jos Kareta ei pysähdy vaan tuhoaa Rotaan, voimme pelastua. Sinä tunnet kasvattiveljesi. Ei kai hän uhraa kaikkea yhden naisen takia, joka ei edes ole hänen naisensa?

– Tunnen kasvattiveljeni, Ake sanoi. – Jos Tessi uhataan tappaa, hän ei pysty toimimaan. Ennen Tessin isän kuolemaa hän lupasi tälle suojella tyttöä, ja Tessi on sekä hänelle että hänen vaimolleen läheinen muutenkin.

Dotar huokasi.

– Tunteet, hän sanoi. – Ne aiheuttavat paljon pahaa. Mitä teemme?

Ake katsoi uuden ylipapin huolestuneisiin silmiin ja kohautti olkapäitään.

– Menen kertomaan Maleelle, että muutamme Kraton klaanipäällikön palatsiin, hän sanoi. – Tuskin hän jaksaa siitä paljon iloita näissä oloissa, mutta niin on tehtävä. Etsi sitten minulle kyvykäs päällikkö huolehtimaan niistä sotajoukoista, joita mahdollisesti saamme kokoon. Sitä puolta asioista en hallitse.

– Saat hyvän miehen, Dotar sanoi. – Järjestän sinulle Koudan. Sojin joukkoihin hän ei halunnut vakinaiseksi, mutta takaan saavani hänet sinun palvelukseesi.

Ake naurahti. Dotar ei ollut tähän mennessä osannut ratkaista, millainen mies nuori, rikkauksillaan pelaava sirpiläinen merikauppias oikein oli. Nyt hän näki miten levollisesti Ake suhtautui tuhon uhkaan ja hän tajusi, miksi hän oli kaiken aikaa vaistomaisesti pitänyt tästä kalpeasta, harmaasilmäisestä ja hennosta juonittelijasta. Tosipaikan tullen Ake oli rohkea ja toimintakykyinen.

– Koudalla taatusti on juuri niitä kykyjä, joita minulta puuttuu, Ake myönsi. – Järjestä hänet minulle, yritän opetella luottamaan entiseen aavikkorosvoon.

– Tulet huomaamaan hänet luotettavammaksi kuin monet juonittelevat prinssit, Dotar sanoi kuivasti. – Aavikkorosvoilla on kunniantuntoa, jota ei hienommissa piireissä useinkaan tapaa.

Ake katsoi ryhmää, joka oli kuolleen ylipapin ympärillä. Vanhusta nostettiin juuri maasta. Hänen silmilleen oli jo pantu kultainen, taivutettu vyö ja kädet oli asetettu rinnalle. Hänet kannettaisiin temppeliin odottamaan arvonsa mukaisten hautajaisten järjestämistä. Dotarin kuuluikin nyt olla syrjässä, sillä seuraaja ei saisi olla liian lähellä vainajaa ennen kuin vasta hautarovion sytyttämishetkellä.

– Mitä aiot tehdä muutettuasi palatsiin? Dotar kysyi. – Ja mitä arvelet minun voivan tehdä? En ole omalla alallani sodan keskellä.

– Hoidamme asioita parhaamme mukaan siinä järjestyksessä kuin ne tulevat eteen, Ake sanoi. – Varaudu kuitenkin kestämään pahin. Sotia hävitään niin kuin kauppojakin, mutta sodissa häviäjä menettää omaisuutensa lisäksi helposti henkensäkin. Ja jos sinulla on jumala johon turvata, voithan kokeilla jos hän auttaisi.

– Jospa Äitijumala välittäisi epäonnistuneesta metallin avulla keinotelleesta, Dotar sanoi. Hänen suunsa hymyili, mutta hänen silmänsä pysyivät vakavina.

Portinvartijaorja lähestyi heitä.

– Ylipappi, kuinka nyt puhuttelen merikauppiasta? hän kysyi. – Joko hän on klaanipäällikkö?

– Hän on klaanipäällikkö, Dotar sanoi.

Orja kumarsi Akelle tavallista syvempään.

– Klaanipäällikkö, portilla on nainen joka kysyy sinua, hän sanoi. – Nainen kysyy nimeltä, joten hän on joko korkea-arvoinen tai hyvin röyhkeä.

– Tuo hänet tänne, Ake sanoi.

Orjan mentyä Dotar katsoi ystäväänsä huvittuneena.

– Mitä salaperäisiä ja sopimattomia suhteita olet solminut? hän ihmetteli. – Etkö tiedä, että täällä naisia tavataan salaa ja jopa oma vaimo pidetään piilossa.

– Se on yksi tavoista jonka muutamme, jos jäämme henkiin ja jos meille jää ihmeen kaupalla jonkinlaista valtaakin, Ake vakuutti. – Kraton naisista kasvatetaan tulevaisuudessa yhtä sivistyneitä kuin miehistäkin, ja he tottuvat esiintymään julkisuudessa. Niin on jo nyt monin paikoin, miksei se onnistuisi täälläkin.

– Miksei, Dotar sanoi. – Itse asiassa tavallinen köyhän kansan mies kohtelee yhä vaimoaan perheen päänä. Niin ei ole vain paimentolaisilla, entisten aikojen tavat elävät sitkeästi kaikkialla muualla paitsi varakkaiden ja koulutettujen parissa.

Orjan saattamana lähestyi pitkään mekkoon pukeutunut nainen, jonka hiukset ja osittain kasvotkin peitti suuri huivi. Huivin yllä kasvojen iho oli kuitenkin aivan vaalea ja siniset silmät katsoivat Akea hymyillen. Ake antoi orjalle luvan poistua.

– Klaanipäällikkö, nainen sanoi nauruisella äänellä. – Orja moitti minua, kun uskalsin kysyä sinua nimeltä. Olen pahoillani, jos loukkasin uutta arvoasi.

Ake tunsi puhujan.

– Sinun pitäisi viimeinkin oppia kunnioittamaan minua, hän sanoi niin ankaralla äänellä kuin naurultaan pystyi. – Ethän sinä ole kuin vain Vuorimaan kuningatar.

Lis vilkaisi Dotaria.

– Hän siis on ystävä, koska uskalsit sanoa noin hänen kuultensa, hän totesi. Hän laski huivinsa alas ja tervehti Dotaria keveällä pään nyökkäyksellä.

– Sinun ei olisi pitänyt tulla, Ake sanoi. – Olemme joutumassa suuriin vaikeuksiin.

– En jaksanut olla Memnossa, Lis sanoi. – Serra toimii varakuninkaana ja Laneta huolehtii linnan talouden hoidosta. En voinut vain leikkiä lasten kanssa, kun Kareta on täällä keskellä vaaroja. Jätin lapset Liian hoitoon, ja Leonin laiva toi minut tänne. Leoni jatkoi heti matkaa Elilaan. Koska en tiedä tarkkaan, missä Kareta nyt on, tulin tänne. Järjestä minulle opas, joka vie minut Karetan luo.

Dotar katsoi Lisiä kiinnostuneena.

– Vuorimaan kuningatar, noin rohkea olisi täällä Autiomaassa vain kaiken kestävä paimentolaisnainen, hän sanoi.

Lis nauroi. Kullanvaalea tukka levittäytyi aurinkoon.

– Enköhän osaisi elää täällä paimentolaisenakin, hän sanoi. – Kunhan vain tottuisin kameliin. Ei paimentolaiselämä varmaan ole hankalampaa kuin elämä talvisessa sotilasleirissä Kemerivuorilla.

– Tiedätkö jo tilanteemme? Ake kysyi.

Lis hymähti.

– Kauhistuneet orjat puhua pälpättivät tuolla portin luona keskenään koko tarinaa edestakaisin sillä aikaa, kun odotin lupaa tulla sisään, hän sanoi. – Orjat ja palvelijat ovat yleensä parhaita tietolähteitä.

– Sinä tunnet Tessin, Ake sanoi. – Onnistuuko Rotaa pakottamaan hänet panttivangikseen Miiman avulla?

– Onnistuu, Lis sanoi. – Tessi ei koskaan antaisi vahingoittaa lasta itseään säästääkseen.

– Sitten olemme hukassa, jos Rotaa todella saa Karetan pysähtymään Tessin takia, Dotar sanoi.

– Ei siinä niin käy, Lis sanoi.

Ake katsoi häntä kummastuneena.

– Mutta tiedäthän, että Kareta ei voi antaa surmata Tessiä, hän sanoi.

– Tiedän, Lis sanoi. – Tunnen mieheni. Mutta tunnen myös Tessin.

Lisin ilme muuttui, silmien kirkkaus himmeni ja verhoutui suruun. Dotar tajusi, että yllättäen tullut korkea-arvoinen vieras oli luonnollisesti väsynyt. Hän viittasi luokseen yhden pihalla parveilevista orjista.

– Valmista Vuorimaan kuningattarelle paras huoneisto, kylpy ja ateria, hän määräsi. – Hae kaksi naisorjaa henkilökohtaisiksi palvelijoiksi.

Lis nosti kätensä pyyhkäisemään silmiään.

– Olen pahoillani sopimattomasta heikkoudestani, hän sanoi hiljaisella äänellä. – Te ette tietenkään ymmärrä, mutta jo portilla, kun kuulin Rotaan käynnistä ja hänen aikeistaan, tiesin mitä tulee tapahtumaan.

Panttivanki

Aramin kaupunginportin yläpuolella olevalla muurilla seisoivat Tessi, Ramu ja Marmi. Rotaan lähettämä saattue oli alapuolella, ja sotilaittensa eteen asettunut ryhmän johtaja piteli vierellään Miimaa. Lapsen punaiset hiukset olivat sekaisena pörrönä ja hän pyyhki silmiään.

– Minä pelkään heitä, Tessi, Miima huusi. – Mutta älä tule minun tilalleni, he aikovat pahaa.

Vieressä seisova sotilas sulki kädellään lapsen suun.

– Päällikkö haluaa nimenomaan Tessin vaihdossa tähän tyttöön, mies toisti sanat mitkä hän oli sanonut jo aikaisemmin. – Tehkää päätöksenne, emme odota enää kauan.

Marmi oli tuloksetta koettanut neuvotella muunlaisista lunnaista. Nyt hän katsoi Tessiä.

– Onko lapsi niin tärkeä? hän kysyi. – Tiedät kyllä miksi Rotaa haluaa juuri sinut. Hän haluaa sinun avullasi pakottaa Karetan luopumaan hyökkäyksestä. Jos menet, se on meidän tuhomme. Aramissa alkaa ruoka loppua ja Karetan lähdettyä toivomme katoaa. Joudumme antautumaan Rotaalle.

– En kestä sitä, että Miima on heillä, Tessi sanoi.

– Tehkää päätös, Miimaa pitelevä sotilas huusi. – Muuten poistumme, ja lapsen kohtalo on selvä. Emme ehkä tapa häntä aivan heti, sillä päällikkö on sanonut, että saamme huvitella hänen kanssaan miten haluamme.

Tessi oli pitänyt kiinni Ramun käsivarresta. Häntä kammotti hiukan tällainen korkea paikka, jossa ei ollut mitään kaidetta edessä. Nyt hän irrotti otteensa.

– Minä tulen, Tessi huusi. – Päästäkää Miima portin luo.

– Kun näen sinut portilla, päästän hänet etenemään, sotilas vastasi. – Jos yrität jotain juonta, meillä on keihäät. Tapamme sekä tytön että sinut.

Marmi tuntui vain vaivoin hillitsevän halunsa heittää oma keihäänsä miehen rintaan. Hänen kasvoilleen nousi julma irvistys.

– Asetan muurille jousimiehiä, hän huusi. – Jos lapsi ei pääse tänne, he ampuvat nimenomaan sinut. Seiso koko ajan siinä miestesi edessä. Jos yrität väistyä ennen kuin lapsi on meillä, he ampuvat heti.

Tessi laskeutui alas, ja Ramu ja Marmi seurasivat häntä. Yksi Timnan armeijan alipäälliköistä lähestyi heitä.

– Älä anna Sirpin hallitsijan tyttären mennä, hän sanoi hätäisesti päällikölleen. – Se on meidän tuhomme.

– Hän on vapaa päättämään itse, Marmi sanoi. – Kunniantuntoni ei salli minun pakottaa korkea-arvoista vierastani jäämään vastoin tahtoaan.

He tulivat portille, jonka pientä sivuovea yksi sotilaista alkoi avata. Marmi jakoi käskyjä muille. Muurille lähti heti jousimiehiä ja näiden kilvenkantajia.

Tessi kääntyi ja katsoi Marmia. Timnan klaanipäällikön silmissä oli raskas suru ja huoli.

– Ette tuhoudu minun takiani, Tessi sanoi. – Tiedän nyt mitä teen.

Marmi pudisti päätään. Hän ei estäisi Tessin lähtöä, mutta oli selvää mitä siitä seuraisi. Hän mietti, että koko tuho tapahtuisi yhden lapsen pelastamiseksi hetkellisesti. Mutta sitten hän ajatteli, että Äitijumala vaati toimimaan juuri niin. Lapsen henkeä ei saanut tahallisesti uhrata silloinkaan, kun siitä olisi ollut aivan ilmeisesti hyötyä monille. Jos antoi lapsen kuolla, vaikka olisi voinut pelastaa hänet, sai olla varma Äitijumalan kostosta. Ditee oli vakuuttanut niin kun häneltä oli käyty kysymässä asiaa, ja Marmi tiesi myös sydämessään, että se oli totta.

Näissä oloissa saattoi kuitenkin olla varma Rotaan kostosta. Aramin pitkä ja vaivalloinen piiritys oli taatusti harmittanut häntä. Kun antautuminen tulisi välttämättömäksi, kenenkään olisi turha odottaa sääliä. Marmi tunsi melkein harmia siitä, ettei voinut rikkoa syvään juurtunutta uskoaan vastaan. Oli järjetöntä noudattaa Äitijumalan ohjeita, jotka veisivät kohti varmaa tuhoa.

Sivuovi oli nyt auki ja Tessi lähti sitä kohti. Hän pysähtyi kuitenkin katsomaan taakseen. Ramu oli aivan hänen lähellään. Kun Tessi katsoi Ramua, hänen tummiin silmiinsä tuli kyyneliä. Hän yritti turhaan räpytellä niitä pois.

– Ymmärräthän, että minun täytyy? hän kysyi.

– Ymmärrän, Ramu sanoi. – En yritäkään estää, mutta tulen kanssasi.

Tessi kääntyi Marmin puoleen.

– Komenna kaksi voimakasta miestä pitämään Ramu täällä, hän pyysi.

Marmi nyökkäsi ja antoi käskyn kahdelle sotilaalleen. Ramu riuhtoa päästäkseen irti, mutta sotilaiden ote piti. Tessi ei enää yrittänytkään peittää kyyneleitään, hän antoi niiden valua poskille.

– Älä sure, Ramu, hän sanoi. – Itken vain sitä, että on erottava sinusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni kuulen selvästi mitä Koora käskee.

Tessi meni ulos portista. Hän joutui viileään kohtaan, johon korkea muuri loi keskipäivän auringossakin varjon. Tähän aikaan aamusta se ulottui pitkälle. Pieni varjossa vilvoitellut lisko pakeni säikähtäen hänen tieltään. Tessi lähti verkkaisin askelin kulkemaan kohti Rotaan sotilaita. Miimaa pidellyt mies päästi otteensa lapsesta, joka tuli Tessiä kohti hitaasti, kuin epäröiden.

– Etene vain puoliväliin, kunnes tyttö on kohdallasi, Marmi neuvoi portilta. – Käske sitten hänen juosta, mutta kävele itse. He ovat epäluotettavia, he voivat tappaa lapsen vaikka ihan huvikseen saatuaan sinut ulottuvilleen.

Miima lähestyi, ja hänen tavallisesti niin kirkkaat silmänsä olivat itkusta punaiset. Tessin kohdalla hän hidasti askeleitaan entisestään. Lapsen kasvoilla oli tuskainen ilme.

– He ajattelevat kauheita, hän sanoi ääni vapisten. – En haluaisi, että menet sinne. Halusin kyllä itse sieltä pois, pelkään heitä. Mutta nyt sinä joudut minun tilalleni.

– Koora tahtoo niin, Tessi sanoi.

Miiman ahdistuneisiin silmiin tuli levollisempi ilme.

– Oletko varma? hän kysyi.

– Olen, kulta, Tessi sanoi. – Juokse portille niin nopeasti kuin pystyt. Koora huolehtii sinusta.

– Niin sinustakin, Miima sanoi.

Lapsi pyrähti juoksuun. Tessi oli nyt tullut muurin varjosta aurinkoon. Hän heilautti hiukset silmiltään ja lähestyi sotilaita. Takanaan hän kuuli salvan kolahtavan paikoilleen. Miima oli turvassa.

Sotilaat ympäröivät Tessin, mutta heidän käytöksensä ei ollut uhkaavaa tai loukkaavaa. Siinä oli melkein kuin jonkinlaista kunnioitusta. He olivat Kraton klaanin miehiä, joiden tummansinisissä puvuissa oli mustat koristekuviot. Pään ympäri kiedottujen huivien alta ei näkynyt lainkaan hiusten latvoja. Kraton klaanin sotilaan kuului leikata tukkansa aivan lyhyeksi.

He tulivat leiriin. Siellä olevat miehet katselivat heitä uteliaasti, mutta eivät huudelleet eivätkä pilkanneet. He tiesivät, että Tessi oli tullut vapaaehtoisesti panttivangiksi tuon kummallisen lapsen tilalle, joka oli paljastanut ympärillään olevien ajatukset. Tessi itse ei ymmärtänyt, että myös hänen levollinen käytöksensä ja itsevarmuutensa tuntui miehistä kunnioitettavalta. Vangitun naisen oletettiin itkevän ja nöyristelevän. Tessin mieleenkään ei tullut, että hän voisi käyttäytyä niin.

Sotilaat veivät hänet Rotaan ja tämän alipäälliköiden eteen leirin keskellä olevaan telttaan. Sinertävän kankaan läpi suodattui auringonvalo kummallisen epätodellisena. Rotaa käski Tessin lähemmäs ja katsoi vankiaan uteliaana.

– Olet autiomaalaisen näköinen, hän totesi.

– Sukuni on varmaan osittain Autiomaasta, Tessi sanoi tyynesti. – Monessa sirpiläisessä suvussa on autiomaalaisia esivanhempia.

– Puhut myös hyvin Autiomaan kieltä, yksi alipäälliköistä huomautti.

– Hoitajani opetti minut jo pienenä puhumaan teidän kieltänne, Tessi sanoi.

Jokin herätti Rotaan alipäälliköissä levotonta kuiskuttelua, ja Tessi ihmetteli mitä he tuijottivat. Mikä hänessä herätti tuollaista kummastusta? Sitten hän tajusi, mihin katseet kohdistuivat, ja kosketti kaulallaan olevaa kultakorua.

– Sinulla on Äitijumalan tunnus, jota tietämätön kansa pitää pyhänä, Rotaan vierellä istuva harmaatukkainen mies sanoi epäröivällä äänellä. – Kansamme taikauskoisten käsitysten mukaan jokaista, joka vahingoittaa tuota tunnusta kantavaa, kohtaa hirveä onnettomuus.

Miehellä oli Uuran klaanin valkoiset koristevärit puvussaan ja hän näytti olevan arvoltaan Rotaasta seuraava. Tessi muisti hämärästi, että mies oli käynyt Sirpissä kauppa-asioissa. Meeta oli tuonut hänet tervehdyskäynnille myös linnaan, ja Tessi oli äidin kiireiden takia toiminut emäntänä. Harmaatukkainen oli silloin vielä edustanut klaaninsa laillista hallitsijaa ja hän oli lyhyen keskustelun aikana sanonut, että Rotaan vaatimus Uuran päällikkyydestä oli perusteeton ja se torjuttaisiin. Mahtoikohan mies muistaa ja tuntea olonsa vaivautuneeksi? Nyt häntä kuitenkin näytti kiinnostavan vain granaattiomena.

– Vanha hoitajani halusi minun käyttävän tätä, Tessi sanoi. – Koru oli ensin Sirpin valtion omaisuutta, mutta kansa lahjoitti sen minulle.

– Ota granaattiomena pois häneltä, Rotaa sanoi sotilaalle, joka seisoi lähinnä Tessiä.

Sotilas vaikutti kauhistuneelta ja epäröi. Hetken hän näytti miettivän kumpi olisi pelottavampaa, Äitijumalan rangaistus vai Rotaan raivo.

– En uskalla, klaanipäällikkö, hän sanoi sitten nöyrästi. – Siihen ei saa koskea ilman sen kantajan lupaa.

Sotilaalla oli Uuran valkoinen koristeväri vaatteissaan. Rotaa katsoi vieressään istuvaa päällikköä ivallisesti.

– Miehesi ovat pelkureita, hän sanoi. – Ota sinä tuo riipus tytöltä, sen näkeminen häiritsee sotilaita.

– En missään tapauksessa, harmaatukkainen torjui kauhistuneena. – Äitijumalan tunnuksen riistäminen oikealta omistajaltaan tietää varmaa kuolemaa.

– Joutavaa taikauskoa, Rotaa ärähti.

– Uskaltaisitko sitten itse koskea siihen? harmaatukkainen kysyi loukkaantuneena.

Rotaa ei vastannut, mutta hän näytti harmistuneelta. Ilmeisesti hän ei uskaltanut. Hän yritti peittää sen ryhtymällä antamaan orjalle käskyjä, jotka koskivat aamupäivän ateriaa. Sen tehtyään hän käyttäytyi kuin olisi unohtanut granaattiomenariipuksen.

– Vanki on paras pitää täällä, sillä Kareta lähestyy, Rotaa sanoi. – Saimme Tessin melkein viime hetkellä. Häntä ei tarvitse sitoa, sillä ei hän pysty täältä karkaamaan.

Tessi katsoi ympärilleen. Rotaa ja alipäälliköt istuivat, muut sotilaat seisoivat. Koska mitään ohjeita ei annettu, Tessi meni teltan seinustan vierelle ja istuutui maahan. Rotaa nauroi.

– On hyvä merkki, että Tessi ei pelkää, hän sanoi. – Aivan ilmeisesti hän tietää, ettei Kareta anna minun tappaa panttivankiani.

Hän katsoi Tessiä ja virnisti.

– Tiedäthän sen? hän kysyi.

– Tiedän, Tessi sanoi levollisesti.

– Siinä kuulit, Rotaa sanoi vähän syrjässä istuvalle miehelle. Tessi huomasi nyt vasta tämän ja totesi, että miehellä oli elilalainen asu. Hänellä oli myös arvonmerkkejä, joista Tessi päätteli hänen olevan Iisipin päällikön lähetti. Heitä kävi usein Sirpissäkin. Iisip oli suuri kauppasiirtokunta, joka toimi kuin itsenäinen valtio, välittämättä paljonkaan emämaansa Elilan ohjeista.

– Haluan kuitenkin olla varma siitä, että Karetaa todella pystyy viivyttämään vankisi avulla, Iisipin päällikön lähetti sanoi. – Jos Kareta ei pysähdy, motut ja kemerit eivät edes lähde liikkeelle. Taistelu olisi siinä tilanteessa järjetöntä.

Tessi ihmetteli itsekseen Diteen kykyä nähdä tulevia tapahtumia. Juuri noin Äitijumalan ylipapitar oli sanonut Rotaan suunnittelevan ja hän oli ennustanut oikein myös Iisipin päällikön epäröinnin. Sitä Ditee ei ollut tiennyt, toteutuisiko Rotaan suunnitelma.

Rotaa nauroi jyrisevää, tyytyväistä naurua.

– Saamme tarvitsemamme viivytyksen, hän sanoi. – Saat nähdä, että Kareta on avuton kuin lapsi, kun uhkaamme surmata Tessin. Hänen joukkonsa eivät liikahdakaan taistellakseen.

Tessi katsoi Rotaata. Hän ihmetteli, ettei pystynyt tuntemaan vihaa. Hän oli ollut kummallisen tyyni siitä asti, kun Koora oli ilmoittanut hänelle tahtonsa. Yhdelläkään noista miehistä ei ollut sitä valtaa, jonka he kuvittelivat omistavansa. Kun hän ajatteli sitä, hän tunsi sääliä.

Olen itsekin joskus nauttinut ajatuksesta, että olen Sirpin tuleva hallitsija, Tessi ajatteli. Nyt sellaisella ei ole mitään merkitystä. Vain se on tärkeää, että Miima pääsi turvaan, ja että Marmin sotilaat eivät anna Ramun tulla tänne vaarantamaan henkeään. Ja samoin se, ettei Aramiin paenneita ihmisiä ja Karetan armeijaa tapeta minun takiani.

Päälliköille tuotiin ruokaa, ja Rotaa käski tarjota Tessillekin, mutta tämä kieltäytyi. Hän kieltäytyi myös viinistä, mutta pyysi vettä. Se nauratti taas Rotaata.

– Tessi ei tosiaankaan pelkää, hän ihasteli. – Peloissaan oleva kyllä haluaisi viiniä. Mutta Tessi tietää, että Kareta tekee mitä vain hänet pelastaakseen.

– Niin tiedänkin, Tessi sanoi.

Hän katseli syrjästä miten päälliköt söivät ja hän huomasi, että monet joivat viiniä aivan liikaa. Rotaakin kuului näihin liikaa juoviin. Pelkäsivätkö he kaikki? Viinin juominen vihollisarmeijan lähestyessä ei ollut järkevää, sen verran Tessikin ymmärsi sodankäynnistä.

Aurinko saavutti hitaasti korkeimman kohtansa, ja kankaan telttaan luoma siniväri vaaleni sitä mukaa. Alipäälliköistä yhä useammat kävivät levottomiksi ja poikkesivat aina välillä ulkona tarkkailemassa tilannetta. Iisipin lähettiläs ja Rotaa pohtivat yhä kiihkeämmin sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Tessi kuunteli ja mietti, että he unohtivat pohdinnoissaan yhden olennaisen asian. Heitä kiinnosti kovasti, miten Kareta toimisi, mutta teltan seinustan luona istuva panttivanki oli heidän mielestään ilmeisesti vain esine, jota he käyttäisivät suunnitelmiensa mukaan.

Oli jo iltapäivä, kun tiedustelijat tulivat ja ilmoittivat, että Karetan joukot olivat näkyvissä. Rotaa lähetti kiireesti neuvottelun valmistelijat matkaan.

– Entä jos Kareta ei suostu neuvottelemaan? harmaatukkainen alipäällikkö kysyi huolissaan.

– Hän suostuu, kun saa tietää, kuka on panttivankina, Rotaa sanoi.

Leirissä sotilaat valmistautuivat silti taisteluun. Tessi katseli ympärilleen kulkiessaan vartijoineen Rotaan ja muiden päälliköiden jäljessä joukkojen läpi. Helle ei enää ollut niin ankara kuin se oli ollut kuivakuiden keskivälissä, mutta tähän aikaan päivästä kuumuus oli vieläkin tukahduttavaa. Hiekka pölysi sotilaiden liikkuessa ja tuntui salpaavan hengityksen. Tessi nosti kaulallaan ollutta huivia hiukan suunsa eteen.

Karetan joukot olivat ryhmittyneet aivan lähelle Rotaan joukkoja ja odottivat. Rotaa jäi taaemmas, harmaatukkainen mies astui eteenpäin Tessi vierellään. Karetan joukkojen edessä seisoivat neuvottelijoina Kareta itse, Verraka ja Moiri. Tunnistaessaan Tessin he kääntyivät puhumaan jotain keskenään.

– Kuten jo ilmoitimme, meillä on hallussamme Sirpin hallitsijan tytär, harmaatukkainen huusi. – Näette nyt, että se on totta. Haluamme Karetan vetävän joukkonsa kauemmas tai tyttö kuolee.

Kareta näytti olevan antamaisillaan käskyn, mutta Verraka sanoi hänelle jotain. Verrakan kypärän töyhtö heilahti auringossa. Se oli sininen ja se tuntui loistavan taivaan uhmaavaa kirkkautta. Moiri tuli kuninkaan ja hänen sotapäällikkönsä väliin kuin sovitellakseen kiistaa.

Tessi katsoi vierellään olevaa päällikköä.

– Saanko vedota heihin itse? hän kysyi.

Harmaatukkainen tiedusteli asiaa Rotaalta.

– Anna hänen puhua heille, se jos mikä tehoaa, Rotaa sanoi.

Tessi aloitti Autiomaan kielellä.

– Karetaa sitoo isälleni annettu lupaus ja myös ystävyys kanssani, hän huusi.

Rotaan nauru kuului takaa römäkkänä ja tyytyväisenä. Tessi vaihtoi puheensa Sirpissä käytetylle kielelle, jota täälläkin useimmat osasivat ainakin jonkin verran.

– Moiri, olet luvannut totella minua, hän huusi. – Haluan sinun seuraavan Verrakan ohjeita.

Harmaatukkainen katsoi Tessiä kummastuneena, mutta ei sitten ilmeisesti kuitenkaan huomannut viestissä mitään epäilyttävää. Tessi jatkoi Vuorimaan kielellä, jota Autiomaassa osasivat kauppiaat, mutta tuskin monetkaan sotilaat.

– Verraka, Tessi huusi. – Kareta ei nyt pysty toimimaan, mutta sinä pystyt. Tee se minkä tiedät oikeaksi, tee velvollisuutesi.

Rotaa osasi sittenkin Vuorimaan kieltä, hän kuului kiroavan raskaasti Tessin takana. Hän oivalsi kuitenkin liian myöhään, että Tessi ei ollut pelkkä tahdoton esine. Verraka toimi saman tien. Hän kääntyi joukkojen puoleen ja antoi kaikuvalla äänellä hyökkäyskäskyn. Sotilaat lähtivät välittömästi liikkeelle. Verraka oli heidän ylipäällikkönsä ja jos hän vain olisi tahtonut, hän olisi sotilaineen koska tahansa pystynyt ottamaan kuninkuuden Karetalta itselleen. Tessi ehti nähdä myös Moirin miesten syöksyvän eteenpäin. Sitten Rotaan heittämä keihäs iskeytyi hänen selästään läpi, niin että sen kärki tuli vartalon etupuolelta ulos. Tessi kaatui kuumalle hiekalle, taistelevien joukkojen väliin.

Kooran valo

Verraka antoi hyökkäyskäskyn heti kun Tessi oli huutanut vetoomuksensa. Sitten hän syöksyi miestensä edellä vihollista kohti, kuten hän oli tehnyt lukemattomat kerrat aikaisemminkin. Nyt hän kuitenkin teki jotain, jonka kaltaiseen tunteellisuuteen hän ei ollut koskaan ennen syyllistynyt. Jälkijoukossa tulevien miesten kuului huolehtia omista haavoittuneista, jos se vain oli mahdollista. Edessä taistelivat parhaat sotilaat, jotka eivät saaneet tuhlata aikaansa hoitotoimiin. Heidän taistelukyvystään riippui kaikkien kohtalo.

Verraka pysähtyi Tessin luo ja antoi miestensä jatkaa matkaa ohitseen. Tyttö lojui kasvoillaan hiekassa. Verraka käänsi hyvin varovasti häntä hiukan kyljelleen. Hän ei ehtinyt tarkastaa, oliko Tessi hengissä, mutta kylkiasennossa hän ei ainakaan tukehtuisi, jos hän vielä eli.

Kareta onnistui raivaamaan tiensä Tessin luo, kun Verraka juuri nousi ylös tytön vierestä.

– Jää sinä huolehtimaan hänestä, Verraka sanoi kuninkaalleen. – Et jaksa taistella nyt. Minä johdan miehet voittoon.

– Niin, johda sinä Moirin kanssa, minä en pysty, Kareta sanoi tukahtuneesti.

Hän siirsi Tessin hiukset kasvoilta. Tyttö äännähti heikosti, hän siis eli. Kareta katsoi keihästä, joka oli iskeytynyt vartalon läpi. Hän ei uskaltanut liikuttaa haavoittunutta, sillä keihäs oli todella pahassa paikassa, vaarallisen lähellä sydäntä. Hän tyytyi huolehtimaan siitä, ettei tyttö tallautunut taistelijoiden jalkoihin. Askelien ja kamppailun nostattamalle pölylle Kareta kuitenkaan ei voinut mitään. Se laskeutui Tessin tummansiniselle puvulle, sen turkoosinvärisille koristeille ja tytön mustille hiuksille kuin tihenevä harso.

Kareta näki joukkojensa etenevän, ja vasemmalla sivustalla Tardon johtamat litolaiset lähestyivät Aramia. Kaupungin portti aukaistiin, ja sieltä syöksyivät Timnan sotilaat Rotaan joukkojen sivustaan. Vihollisen keskuudessa levisi saman tien pakokauhu. Kareta tiesi, että oli saavutettu ratkaiseva voitto, mutta hän ei jaksanut iloita siitä. Hän oli väsynyt sotiin, myös voittoihin, joihin aina sisältyi sekä syyllisyyttä vastapuolen kuolleista että surua omien joukkojen menetetyistä ihmishengistä.

Hänen ja Tessin ympärillä oli enää vain haavoittuneita ja kuolleita. Taistelu oli siirtynyt kauemmas, ja Aramista oli tulossa ihmisiä katsomaan keitä hiekalle jääneistä vielä voisi auttaa. Kareta näki Ramun ja nousi viittoilemaan hänelle. Ramu juoksi heidän luokseen.

– Hän on elossa, Kareta sanoi. – Mutta ei kai ole toivoa, että hän eläisi kauan.

Ramu kumartui tutkimaan ja nosti sitten katseensa Karetaan. Tämä ojensi vaieten vyöstään ottamaansa sotilasveistä, joka oli paras väline vuolemiseen. Ramu katkaisi keihään varren läheltä Tessin selkää ja ojensi veitsen takaisin. Hän riisui paitansa ja repi siitä kaistaleita siteiksi. Hänellä ei ollut mukanaan mitään parantajan tarvikkeita, hän ei ollut ehtinyt hakea niitä.

– Tee puristussiteet paksummiksi, Kareta sanoi. – Tiedän kyllä, että olet parantaja, mutta sotilas tuntee nämä vammat. Tuo ei riitä.

Ramu nyökkäsi ja teki siteet paksummiksi. Sitten hän tarttui keihään kärkeen, mutta epäröi.

– Siinä vaiheessa moni kuolee, mutta ei sitä silti voi jättää tekemättä, Kareta sanoi. – Joskus sen poistaminen pelastaa. Minä vedän, jos sinä et pysty.

Ramu puristi huulensa tiukasti yhteen ja kiskaisi. Keihäs irtosi, ja Tessin selästä ja rinnasta alkoi pulputa verta. Ramu asetteli tupot haavoille, ja Kareta auttoi pitämään niitä paikallaan, kun Ramu kiersi kangaskaistaletta Tessin vartalon ympärille. Tyttö veti vaikeasti henkeä ja valitti. Ramu keskeytti työnsä.

– Hän ei ole hereillä, Kareta sanoi. – Ei hän kärsi, kierrä side tiukkaan. Näitä haavoja ei koskaan sido liian tiukasti.

Yksi varusteiden hoitajista lähestyi Karetaa.

– Kunnioitettu, hän sanoi. – Taistelu on selvästi kohta voitettu, joten leirin voi varmaan pystyttää.

– Pystyttäkää leiri, Kareta sanoi. – Minun telttani voi sijoittaa tähän viereen. Tessiä ei saa kantaa kauas, hän voi käyttää sitä niin kauan kuin tarvitsee.

Kareta katsoi Ramua väsynein, surullisin silmin. Ramu ymmärsi hänen katseensa. Mistään ei olisi apua. Karetan teltta, kaikki mahdolliset hoitotoimet ja lääkkeet eivät auttaisi Tessiä kuin hetkeksi.

Illan hämärtyessä taistelu oli ohi. Tessi oli siirretty mahdollisimman mukavasti vuoteelle, ja Ramun äidinisä oli käynyt katsomassa häntä. Vanha parantaja oli antanut tytölle lääkettä, jota Ramu oli kauhistunut: sitä annettiin ainoastaan kuolevien tuskia lievittämään. Sitten hänen oli pakko myöntää itselleen, että vanhus oli oikeassa. Tessi ei toipuisi, kaikki hoito vain pitkittäisi väistämätöntä loppua.

Tessi avasi välillä silmiään, mutta ei jaksanut juuri lainkaan puhua. Miima oli tullut telttaan Ramun kiellosta välittämättä ja istui lattialla Tessin vieressä. Lapsi ei itkenyt, vaan katseli ja kuunteli kaikkea ympärillään silmät kirkkaina ja totisina. Kareta istui hiukan syrjässä, ja Ramu oli Tessin vieressä pitäen häntä kädestä.

Tessin käsi liikahti ja hän ponnisteli pystyäkseen puhumaan.

– Granaattiomena, hän sanoi epäselvästi. – Karetan ja Lisin tytölle.

Hän liikautti taas kättään kuin yrittäen ottaa korun kaulaltaan. Ramu kumartui auttamaan.

– Kiitos, Tessi kuiskasi. – Anna se Karetalle, hän vie sen. Ei se suojele, mutta lohduttaa.

Kareta tuli vaieten ja otti korun Ramun kädestä. Hän katsoi Tessin kalpeita kasvoja. Tämän silmät olivat taas sulkeutuneet ja hän hengitti raskaasti.

– Hän ei jaksa puhua, mutta hän tietää, että sinä Kareta olet kovin pahoillasi, Miima sanoi hiljaa. – Hän haluaisi kertoa, että hän tietää, että olisit pelastanut hänet, jos olisit voinut. Mutta Koora sanoi hänelle, että hänen piti tehdä juuri niin kuin hän teki.

Jonkin aikaa Tessi tuntui nukkuvan. Sitten hän alkoi valittaa, ensin vaisusti ja sitten tuskaisemmin.

– Minun on annettava hänelle lisää lääkettä, Ramu sanoi. – Se nopeuttaa loppua, mutta en voi antaa hänen kärsiä. Ei se hyödyttäisi, tuollainen haava ei jättäisi eloon voimakasta miestäkään.

Hän otti äidinisänsä jättämän kupin ja juotti Tessiä varovasti. Lääke auttoi, sillä Tessi tyyntyi pian. Hetken hän nukkui taas levollisesti. Sitten hän avasi silmänsä.

– Moiri, hän sanoi. – Verraka.

Ramu katsoi Karetaa.

– Hae heidät, hän pyysi.

Kareta lähti ulos. Nuotiot paloivat, ruokia valmistettiin niiden luona. Sotilaat olivat kuitenkin hiljaisempia ja vakavampia kuin yleensä suuren voiton jälkeen. Karetan kulkiessa ohi he vaikenivat kokonaan. Tessi oli alusta asti liittynyt heidän kuninkaastaan kertoviin lauluihin. Tessi oli edustanut jotain kaukaista ja saavuttamatonta, rauhaa ja uskoa ihmisten väliseen ystävyyteen.

Moiri oli Verrakan teltassa, ja siellä oli myös juuri vangiksi luovutettu Rotaa. Hänen omat alipäällikkönsä olivat tuoneet hänet ja pyytäneet rauhaa. Kraton klaanin sotilaat olivat vannoneet uskollisuutta klaaninsa uudelle päällikölle, ja Uuran miehet olivat luvanneet alistua Sojin johtoon.

– Kraton uusi klaanipäällikkö on muuten kasvattiveljesi Ake, Verraka sanoi kuninkaalleen. – Suoraan sanoen on vaikea uskoa, että häneltä on löytynyt sisua nousta sellaiseen asemaan.

– Tunnet Aken turhan huonosti, Kareta sanoi. – Hänen sisunsa on aina ollut suurempi kuin minun. Miekan heiluttelu ja sankaruuden leikkiminen eivät vaadi paljonkaan rohkeutta, vain rämäpäisyyttä. Ake pystyy toimimaan ilman väkivaltaa. Se vaatii todellista uskallusta.

Verraka ei pahastunut, kohautti vain olkapäitään.

– Mitä teemme vangille? hän kysyi Rotaata osoittaen. – Taistelun kuluessa olisin tappanut hänet helposti, mutta nyt sellainen tuntuu kurjalta.

– Jätä hänet odottamaan, Kareta sanoi. – Tessi haluaa tavata sinut ja Moirin.

He kulkivat nopein askelin kohti Karetan telttaa. Sen ulkopuolella odottivat Marmi ja Tardo. Marmi piti kättään Liton nuoren klaanipäällikön olkapäällä kuin olisi pelännyt, että pelastuneeksi osoittautunut pikkuveli yllättäen katoaisi. Kumpikin katsoi kysyvästi Karetaa.

– Hän kuolee, Kareta sanoi.

– Se luo voittomme tuomaan iloon raskaan varjon, Marmi sanoi. – En käsittänyt, mitä hän aikoi. Olisin varmaan yrittänyt estää häntä, jos olisin tiennyt.

– Tessi tiesi, mikä oli ainoa oikea ratkaisu tuossa tilanteessa, Verraka sanoi. – Hän ymmärsi myös, miten vaikea meidän olisi tehdä se mikä oli välttämätöntä. Minäkään en olisi pystynyt antamaan hyökkäyskäskyä, jos hän ei olisi muistuttanut minua velvollisuudesta.

Verraka vilkaisi kuningastaan.

– Tämä voi hämmästyttää sinua, Kareta, hän sanoi. – Mutta en ole niin kova kuin luulet. Olisin taipunut vaatimukseesi.

Kareta hymähti.

– Lohdullista tietää, että sotapäällikköni olisi mahdollisesti totellut minua, hän sanoi.

Verraka sivuutti moitteen vaikenemalla ja hymyilemällä. Hän ja Kareta tiesivät kumpikin, kenen hallussa Vuorimaan sotilasmahti viime kädessä oli.

– Kaupungissa on kiitosjuhla, Marmi sanoi. – Kansa halusi sitä enkä kieltänyt heitä juhlimasta, koska heillä on ollut vaikeaa. Palaan Tardon kanssa sinne, vaikka ajatuksissani olenkin mukana surussanne.

Tardo oli pysynyt hiljaisena ja katsellut edessään olevia miehiä. Voitonriemu, jota hän oli tuntenut, lipui yhä kauemmas hänen mielestään. Hän näki, miten jokaisella noista voittoisan armeijan päälliköistä oli paha olla. Karetan katseessa suru oli avoin, Moiri yritti peitellä tunteitaan ja Verrakan kasvoilla oli kuin kivinen naamio. Silti Tardo tiesi, ettei kukaan heistä jaksanut iloita siitä, että Rotaa oli kukistettu ja Autiomaa vallattu. Ja Tardo tajusi oman kohtalonsa. Hän olisi yksi noista, hänkin yrittäisi taistella paremman maailman puolesta ja kohtaisi pian mahdollisuuksiensa rajat. Voittajia ei ollut.

Pieni öljylamppu paloi ja valaisi heikosti Tessin kalpeat kasvot, joita musta tukka kehysti. Ramu piti tytön kättä kädessään ja katsoi ovelle kuin ei olisi tuntenut tulijoita.

– Ramun on kauhean paha olla, Miima tulkitsi miehille hiljaisella äänellä. – Hän on huomannut, että Tessin sydämenlyönnit heikkenevät. Hän tietää sen merkitsevän, että Tessi kuolee kohta.

Ramu pakottautui puhumaan.

– Teidän on odotettava, jos hän vielä herää, hän sanoi. – En halua häiritä häntä mitenkään.

Karetan mieleen palasi yksitoistavuotias Tessi sellaisena kuin hän oli ollut Sirpin miehityksen päivinä. He olivat yhdessä paenneet sotilaita ja ensimmäisen kerran elämässään Tessi oli ollut valmis uhmaamaan jumalaa, johon uskoi. Hän oli tarttunut kiveen ja valmistautunut heittämään sen lähestyviä sotilaita kohti. Sitten hän oli usuttanut Sumin ja sen seurassa olleen koiralauman vihollisen kimppuun.

Hän teki sen silloin pelastaakseen minut, Kareta ajatteli. Seuraavan kerran hän toimi Kooran lakia vastaan selujen luona päästäessään leijonan irti tappamaan papittaren, joka aikoi surmata Oosan. Hän on rikkonut Kooran käskyä vain muita puolustaakseen, ei itsensä takia. Tänään hän tiesi itse menettävänsä henkensä.

Tessi liikahteli levottomasti ja avasi sitten silmänsä.

– Moiri, hän sanoi.

Mies tuli vuoteen viereen ja kumartui Tessin puoleen.

– Sinut Koora tarkoitti Sirpiä johtamaan, Tessi sanoi hiljaa. – Jos olisin kuunnellut Kooraa oikein, olisin tiennyt sen heti.

Moiri ei vastannut, hän ei saanut ääntään kulkemaan. Tessi sulki taas silmänsä ja hengitti raskaasti. Moiri vetäytyi takaisin oven luo.

– Verraka, Tessi sanoi hetken kuluttua.

Verraka tuli eteenpäin. Pitkä miekka kilisi säärisuojukseen, vaikka hän yritti kulkea hiljaa. Hän otti päästään kypärän, jota hän tapansa mukaan ei ollut riisunut leirissä ollessaankaan. Tessi katsoi häntä silmät kirkkaina ja tummina.

– Ei ole leijonan syy, että se syntyy leijonaksi, tyttö sanoi. – Koora on tarkoittanut leijonat sellaisiksi kuin ne ovat.

Hän hengitti raskaasti ja hänen äänensä hiljeni. Verraka laskeutui toisen polvensa varaan ollakseen lähempänä ja kuullakseen paremmin.

– Kukaan ei tiedä totuutta Kooran tahdosta, Tessi kuiskasi. – Me yritämme tehdä sen minkä ymmärrämme. Sen jälkeen on vain uskottava, että Koora antaa anteeksi sen, mikä meni väärin.

Hän yritti vielä sanoa jotain, Ramun kädessä oleva käsi liikahti heikosti. Miima nousi seisomaan ja näytti tarkkaavaiselta ja ihmettelevältä. Verraka vetäytyi taaemmas. Miekka kilahti taas säärisuojukseen, ja sitten oli aivan hiljaista.

Ramu tunnusteli Tessin kaulavaltimoa. Sen sykettä ei enää erottanut.

– Hän on kuollut, Ramu sanoi.

Miima katsoi Tessiä.

– Ei vielä, lapsi sanoi kiihtyneellä ja onnellisella äänellä. – Ettekö te näe, Koora on täällä, Kooran valo.

Kukaan muu teltassa olijoista ei nähnyt muuta kuin kuolleen Tessin siinä mihin Miima hymyillen katseli. Lapsi seisoi hetken liikkumatta tuijottaen ja sitten hänen ilmeensä muuttui surulliseksi.

– Nyt valo on poissa ja Tessikin, hän sanoi. – Mutta Koora oli täällä, minä näin.

Hän katsoi Ramua ja tuli aivan viereen.

– Älä ajattele niin surullisia, hän sanoi hiljaa. – Tessin on nyt hyvä olla. Hän oli onnellinen, kun kuulin hänen ajatuksensa viimeisen kerran.

Kareta ja Moiri pyyhkivät silmiään, ja hetken kuluttua oli myös Verrakan pakko tehdä niin. Kukaan sotilaista ei tiennyt miten nyt tulisi toimia. He olivat tottuneet miesten kuolemaan taisteluissa ja taisteluiden jälkeen, mutta eivät tällaiseen tilanteeseen.

Ulkoa kuului Lisin ääni.

– Täälläkö Tessi on? hän kysyi.

Hän tuli oviaukosta matkavaatteissa. Hän katsoi ympärilleen ja ymmärsi.

– Tulin siis liian myöhään, en ehtinyt hyvästelemään häntä, hän sanoi. – Minä ja oppaani jouduimme väistämään Rotaan pakenevia sotilaita ja se viivytti meitä.

Hän riisui viittansa ja taitteli sen kokoon. Sitten hän palasi teltan ovelle antamaan ohjeita ulkona olevalle Karetan palvelijalle. Vasta sen jälkeen hän meni vuoteen luo.

– Ramu, lähdehän, hän sanoi lempeästi. – Ota Miima mukaasi ja mene äidinisäsi luo, hän ja Enna siellä jo kyselivät sinua. Täällä ei enää tarvita parantajaa, vaan ainoastaan käytännön asioiden hoitajaa.

– Haluan jäädä Tessin luo, Ramu sanoi.

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, eikä hän ollut irrottanut otettaan Tessin kädestä. Lis otti vainajan käden pois Ramulta ja asetti sen vuoteelle.

– Ei Tessi enää ole täällä, Lis sanoi. – Tässä on pelkkä kuori, jossa Tessi joskus oli. Minä huolehdin siitä.

– Tule, Miima sanoi tarttuen Ramun käteen. – Älä ajattele surullisia, ei ole surullista palata Kooran luo.

Ramu epäröi ja nousi sitten. Hän antoi lapsen taluttaa itsensä ulos, aivan kuin hän ei itse olisi nähnyt eteensä. Moiri ja Verraka lähtivät myös, ja Kareta tuli vaimonsa luo laskien käden tämän olkapäälle.

– En ymmärrä miten tiesit tulla, mutta nyt jos koskaan tarvitsen sinua, hän sanoi. – Olen pettänyt kansan, jota johdan, ja oman itsenikin hallitsijana. En pystynyt asettamaan velvollisuuttani tunteiden edelle. Verraka joutui tekemään ratkaisun puolestani.

– Olet ollut oma itsesi, niin kuin sinun pitääkin olla, Lis sanoi. – Vain sen voi tehdä, minkä ymmärtää oikeaksi ja mihin pystyy. Mene nyt miestesi luo, hautaan valmistaminen on naisten asia.

Hän katsoi miestään kuin lohdutusta kaipaavaa lasta ja hän säilytti levollisen ilmeensä kunnes Kareta oli mennyt. Sitten hän istui Tessin vuoteen viereen ja antoi omien kyyneliensä tulla. Hän muisti lapsuuden leikit Tessin kanssa, muisti merenrannan ja Matalan kylän takaiset Maaran rinteet. He olivat rakentaneet majoja, joissa olivat olleet asuvinaan nukkeineen, he olivat meloneet omatekoisella lautalla pitkin Koorajoen alajuoksua. He olivat etsineet rannalta kaikkein pyöreimmäksi hioutuneita kiviä ja he olivat puhuneet toisilleen unelmistaan.

Lyhyen hetken Lis tunsi voimatonta, väsynyttä katkeruutta. He eivät kumpikaan olleet saaneet elämältä sitä, mitä olivat silloin lapsina kuvitelleet. Tessistä ei ollut tullut syrjäisen, rauhallisen saarivaltakunnan hallitsijaa. Ei ollut enää sellaista Sirpiä, joka voisi elää omien tapojensa mukaan, välittämättä muun maailman kehityksestä. Lis ei ollut saanut perhettä, joka eläisi hänen ympärillään pienessä talossa isojen viikunapuiden varjossa. Memnon linnan valtavien harmaakivisten seinien sisälle hän oli luonut sellaisen kodin kuin pystyi. Hän tiesi jo, ettei koskaan tulisi aikaa, jolloin Kareta voisi todella olla isä lapsilleen. Vuorimaan kuninkaana hänen olisi oltava jatkuvasti valppaana, sillä ystävyyttä vakuuttelevat naapurimaat saattoivat koska hyvänsä kääntyä vihollisiksi. Myös maan sisäisen kapinan mahdollisuus oli aina olemassa.

Palvelija tuli tuomaan pesuvettä ja pyyhkeitä. Hän oli Karetan henkilökohtaisista asioista huolehtiva nuori mies, melkein poika vielä. Hän pysähtyi kysymään, voisiko hän auttaa. Epäröiden hän lisäsi olevansa hyvin pahoillaan kunnioitetun Tessin kuolemasta ja surusta, joka oli tullut hänen isännälleen ja tämän kunnioitetulle puolisolle.

Lis pyyhki silmänsä ja pystyi jo hymyilemään.

– En tarvitse apua, hän sanoi. – Mutta isäntäsi taitaa olla kokonaan unohtanut, että hänen pitäisi syödäkin jotain.

– Se on totta, kunnioitettu, palvelija myönsi. – Hän sanoi, ettei halua mitään.

– Valmista silti hänelle ateria ja vie hänelle se, Lis sanoi. – Jos hän kysyy miksi teit niin, voit sanoa minun käskeneen. Mutta ei hän kysy, hän syö. Miehet ovat kuin lapsia, heistä pitää huolehtia, kun he eivät itse osaa.

– Kunnioitettu, poika sanoi ja hymyili. – Hyvä palvelija osaa tuon, minulla on jo ruoka valmistumassa. Kareta väittää usein huoltensa keskellä, ettei hän tarvitse mitään. Silloin mietin itse, mikä hänelle olisi hyväksi, ja vien syömistä ja juomista oman harkintani mukaan. Joskus olen valmistanut hänelle kylvynkin, vaikka hän on sanonut, ettei jaksa kylpeä. Hän on sitten ollut tyytyväinen kumminkin.

Lis naurahti.

– Olet taitava huolenpitäjä, hän sanoi. – Joku saa sinusta vielä hyvän aviomiehen.

Pojan mentyä Lis kostutti yhden liinoista ja alkoi varovasti pyyhkiä Tessin kasvoja. Sitten hän irrotti puvun soljet ja vyön. Oli kuin hän olisi hoitanut vauvaa. Syntymä ja kuolema olivat kummallisen lähellä toisiaan, alku ja lähtö kietoutuivat yhteen. Kuoleman edessä surukin tuntui turhalta ja merkityksettömältä. Ihminen koki silloin pienuutensa Kooran edessä ja samalla kuitenkin jumalan läsnäolon.

Leijonaksi syntynyt

Kraton klaanipäällikön palatsissa valmisti Malee orjien kanssa neuvotteluhuonetta kuntoon. Hän antoi viimeisiä ohjeitaan ja hoputti iloisesti puuhailevia naisia kiirehtimään. Hän ajatteli, että pian nämä olisivat palvelijoita, mutta oikeastaan se ei muuttaisi juuri mitään. Vastuuntuntoinen omistaja kohteli hyvin orjiaankin, kelvoton ihminen taas kohtelisi huonosti myös palvelijoitaan. Olihan tietysti olemassa ero siinä, kuuluiko jonkin omistukseen vai oliko vapaa lähtemään halutessaan. Mutta köyhyys uhkasi ihmistä, joka ei ollut kenenkään palveluksessa, ja se saisi kyllä monen jäämään huonoonkin paikkaan.

Eikä palvelijoista tarvinnut kenenkään huolehtia, kun he vanhenivat ja sairastuivat. Malee mietti, että siitä pitäisi muistuttaa Akea. Kraton oli varmaan Sirpin tavoin järjestettävä jonkinlainen toimeentulo myös sellaisille, jotka eivät kyenneet sitä työllään ansaitsemaan. Sirpissä niin tehtiin, eikä siellä sitten ollut kurjuutta eikä myöskään juuri lainkaan rikollisuutta.

Moiri oli jo miehineen ja laivoineen lähtenyt purjehtimaan Sirpiin. Ramu ja Miima olivat matkustaneet hänen kanssaan. Malee kaipasi Miimaa, mutta hän oli kyllä ymmärtänyt alusta asti, ettei tyttö jäisi heidän luokseen. Ramu oli sopinut Moirin kanssa, että Miima vietäisiin Kooran linnaan. Siellä hänestä huolehdittaisiin sekä nykyisen hallitsijan aikana että sitten, kun Moiri ottaisi hallitsijan vastuun. Ennen uuden hallitsijan valintaa vietettäisiin kuitenkin surujuhla. Tessi haudattaisiin Matalan kylän muistopeltoon, jonne hänen isänsä oli haudattu neljä vuotta sitten.

Malee hoputti orjat pois, sillä portaissa kuului askelia. Neuvottelijoiden piti saada keskustella rauhassa, koska oli kysymys hyvin tärkeistä asioista. Mukana olisivat vain Ake, Dotar, Kareta ja Verraka. Autiomaan sisäiset asiat päätettäisiin myöhemmin. Tärkeimmistä asioista, kuten orjuuden lopettamisesta ja naisten aseman kohentamisesta, olivat klaanipäälliköt kuitenkin ilmeisesti yksimielisiä, se oli todettu alustavissa tiedusteluissa. Autiomaa pystyisi luultavasti päällikkötasolla hyvään yhteistyöhön. Dotar jäisi muodollisesti syrjään, koska klaanipäälliköt suhtautuivat varauksellisesti Metallin jumalaan ja hänen papistoonsa; Äitijumala palautettaisiin entiseen asemaansa. Dotar ja Ake virittelisivät silti yhdessä näkymättömiä verkkojaan Autiomaahan ja muuallekin maailmaan. Todellista valtaa toi lopulta vain raha.

Malee kiiruhti orjien mukaan. Hän ajatteli huvittuneena, että häntä ei kiinnostanut naisen aseman kohentaminen omalla kohdallaan. Hän oli joutunut klaanipäällikön tyttären paikalta orjuuteen ja sitten Tessin palvelijaksi. Nyt kun hän oli klaanipäällikön vaimo, hän tunsi selvästi, ettei häntä kiinnostanut valta. Häntä ei kiinnostanut myöskään rikkaus, jonka takia ihmiset kahmivat valtaa ja kävivät sotiaan. Hän olisi aivan hyvin voinut olla Aken palvelustyttö tai orja, se ei olisi muuttanut mitään. Akekin olisi suhtautunut häneen aivan samoin kuin ennen. Muodollinen asema oli vain nimitys, keskinäiset tunteet ratkaisivat suhteen laadun.

Kun Malee sulki oven takanaan, tulivat Ake ja Kareta neuvotteluhuoneeseen sen toisesta ovesta.

– Lis halusi siis jo matkustaa? Ake kysyi.

– Hänellä oli ikävä pienokaista ja poikia, Kareta sanoi. – Ja minäkin kaipaan jo heitä valtavasti. Kunpa voisin jättää Vuorimaan kuninkuuden jollekin toiselle. Olen tuskin edes ehtinyt tutustua lapsiini.

Ake naurahti.

– Me tavoittelemme asioita, joita sitten emme jaksa kantaa, hän sanoi. – Minuakin painaa Kraton klaanin päällikkyys ja vielä enemmän rikkauteni. Olen kasvattanut Meetan omaisuudestaan minulle luovuttaman osan sellaisiin mittoihin, joita edes Dotar ei osaa arvata. Vaikka eihän se tietenkään ole kuin suunnilleen kymmenesosa Metallin jumalan papiston rikkaudesta.

– Niin paljon kuitenkin, Kareta kummasteli. – Tämän sodan jälkeen minun valtioni kultavarasto on suunnilleen tyhjä. Joudumme lainaamaan Metallin jumalan papistolta, jota sydämestäni inhoan. Ellet sinä voisi lainata. Maksan kiskurikoron mieluummin sinulle kuin tuolle huijareiden veljeskunnalle.

– Voin kyllä lainata, Ake sanoi. – Lähetä Meisalo neuvottelemaan, hänhän niitä asioita Vuorimaassa hoitaa. Jos sopisin yksityiskohdat sinun kanssasi, voisin joutua ylivoimaiseen kiusaukseen. Sodassa kunnostautuneet ovat jostain syystä helpoimpia petettäviä rahaa koskevissa asioissa.

– Inhoan noita ohuita paperilappuja, joilla siirretään omaisuuksia, Kareta myönsi.

Hän istui yhteen huoneen tuoleista. Hänellä oli sotilaspuvun tilalla puku, jollaista Vuorimaassa olivat kolme vuotta sitten käyttäneet vain ne, joita siihen aikaan nimitettiin alemmiksi. Se oli mukavampi ja käytännöllisempi kuin sotilasasu, mutta se näytti kovin vaatimattomalta kuninkaan yllä. Kun Kareta oli liikkunut Kraton kaduilla, hänen pukeutumistaan oli selvästi kummeksuttu, vaikka autiomaalaiset olivatkin yrittäneet olla hienotunteisesti huomaamatta pohjoisen outoja tapoja. Autiomaassa oli ennenkuulumatonta, että kuninkaan asussa ei ollut kalleimpia värejä eikä lainkaan koruja. Ake sen sijaan oli klaanipäällikön loistavan sinivärisessä ja kultakoristeisessa puvussa, kaulassaan ja ranteissaan paksut kultaiset ketjut. Veljeksinä kasvaneet hallitsijat mittelivät toisiaan katseillaan.

– Näytät suunnilleen samanlaiselta kuin koristeet, joita lapset Sirpissä valmistivat Elämän uudistumisen juhlaa varten, Kareta totesi. – Kiillät ja kimalteletkin kuin ne.

Ake virnisti.

– Jos sinun näköisesi tuntematon mies kysyisi minua portilla, orja luultavasti tulisi kertomaan, että meren takaa tullut kerjäläinen anelee almuja, hän arveli.

– Ei se haittaa, Kareta sanoi. – Verraka herättää kunnioitusta minunkin edestäni. Saat nähdä, että hän tulee täydessä ylipäällikön asussaan. Hänellä on kypäränsä, se uusi jossa on sininen töyhtö tämän sodan kunniaksi, ja rintapanssari, jossa on aitoa kultaa. Hyvä ettei hän upota kultaa säärisuojuksiinkin.

– Mehän olemme vain hallitsijoita, Ake sanoi nauraen. – Verraka ja Dotar edustavat maailman kahta todellista mahtia, sotaa ja rahaa.

– Sinä yrität kuitenkin hallita rahan mahtia omilla rahoillasi ja minä sodan mahtia omilla sodillani, Kareta sanoi. – Minulla on nyt sotilaallinen valta, joka on laajempi kuin kenelläkään koko tunnetussa maailmassa, vaikka koko valtani riippuukin Verrakan uskollisuudesta. Sinulla taas on yhdessä Dotarin kanssa hallussasi varallisuus, jolla voitte käsittääkseni liikutella hallitsijoita kuin pelinappuloita. Silti olen alkanut ihmetellä, teemmekö me oikein.

Ake hymähti.

– Minä olen ihmetellyt samaa jo jonkin aikaa, hän sanoi. – Mutta mitä me muutakaan voisimme tehdä? Sota ja omaisuus määräävät maailman menon, ja jos emme ole mukana päättämässä mitä tehdään, tekevät muut päätöksiä meidänkin asioissamme. Dotar voisi tietysti tuhota minut jos haluaisi, mutta tällä hetkellä ei kukaan muu. Onhan sekin jotain.

Kareta nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi selin Akeen. Vaaleat, hiukan kihartuvat hiukset putosivat leveille olkapäille. Puvun ohuen kankaan alta aavisti miehisen vartalon voimakkaat lihakset. Hänen ryhtinsä oli sellainen, että kasvoille ilman muuta kuvitteli ylpeän, uhmakkaan ilmeen. Mutta kun hän kääntyi, hän näytti surulliselta ja alistuneelta.

– Jospa meidän pitäisi tehdä niin kuin Tessi teki, hän sanoi. – Ehkä ihmisellä on oikeus uhrata vain itsensä, ei muita.

– Kun Tessi kehotti Verrakaa hyökkäämään, kuoli paljon muitakin kuin Tessi itse, Ake huomautti.

– Niin mutta enemmän olisi kuollut muuten, Kareta sanoi. – Ja Tessi teki sen minkä teki estääkseen tuon suuremman tuhon.

Ääni ovelta puuttui keskusteluun.

– Eikä hän jäänyt henkiin aiheutettuaan muille kuolemaa, Verraka sanoi.

Hän oli täydessä sotilasasussa, kuten Kareta oli arvellutkin. Rintapanssari hohti kultaisena ja sinitöyhtöinen kypärä oli päässä. Kun hän tuli lattian yli miekka kilahteli tahdikkaasti säärisuojusta vasten.

– Kuulin, että Rotaa aiotaan mestata, hän sanoi.

– Kai niin on tehtävä, Ake totesi.

– Vangitun tapattaminen on aina inhottavaa, Kareta sanoi. – Mutta onhan hän saanut aikaan paljon tuhoa, ja Litossa, Ankiassa ja Timnassa häntä vihataan täydestä syystä.

Verrakan kaunispiirteisille kasvoille kohosi monimielinen hymy.

– Minua vihataan yhä monissa vuorimaalaisissa suvuissa, joiden sotilaita tapoin ja tapatin muutama vuosi sitten, hän sanoi. – Enkä usko, että kemerit ja motutkaan rakastavat minua, tai edes kaikki Uuran ja Kraton perheet. Aramin luona kuoli niistäkin paljon miehiä.

Kareta näytti vaivautuneelta.

– Olet toiminut minun palveluksessani ja minun vastuullani, hän sanoi.

Verraka riisui kypäränsä, asetti sen lattialle ja järjesti käsillään hiuksiaan. Kultaiset renkaat hänen ranteissaan olivat ainakin yhtä paksut kuin ne ketjut, joita Ake käytti.

– Se että olet esimieheni ei pienennä minun vastuutani, Verraka sanoi. – Mutta ei kiistellä siitä. Olen joka tapauksessa käskenyt tuomaan Rotaan tänne.

Kareta vilkaisi ylipäällikköään kummastuneena ja aikoi kysyä jotain, mutta silloin kuului portaista reippaita askelia. He kääntyivät katsomaan ovelle, ja Dotar tuli sisään. Hän näytti tyytyväiseltä.

– Anteeksi että viivyin, hän sanoi. – Jouduin ottamaan vastaan Iisipin lähettilään, joka pahoitteli sitä valitettavaa väärinkäsitystä, että Iisipin päällikkö muka olisi jotenkin juonitellut Karetaa vastaan. Hän vannoi ehdotonta uskollisuutta meille ja neuvoi polttamaan Rotaan elävänä. Niin kuulemma tehdään heidän itäisessä naapurimaassaan.

– Kaunis tapa, Kareta sanoi. – Mutta ehkä pitäydymme Vuorimaan mielikuvituksettomassa mestauskäytännössä.

– Sitten tuli pikaviesti sekä kemereiltä että motuilta, Dotar jatkoi. – Molemmat halusivat vain kertoa olevansa meidän ystäviämme ja todella harmistuneita Rotaan kavaluudesta. Kemerit ehdottivat elävältä nylkemistä.

– Ei vaikuta siistiltä, Ake sanoi. – Kannatan Karetaa, näissä asioissa ei pidä yrittää keksiä mitään uusia hienouksia.

– Motujen ehdotus olikin vanha kunnon kuoliaaksi ruoskiminen, Dotar sanoi. – Sitä myös meillä Autiomaassa on aina harrastettu orjien ja röyhkeiden paimentolaisten kurittamisessa.

Verraka hymyili Dotarille.

– Siinä on perinteikkyyttä, hän sanoi. – Vuorimaassakin on tavattu käyttää sitä keinoa. Mutta minun isäni ei käyttänyt ruoskaa vain orjien kasvattamiseen, vaan myös poikansa miehistämiseen.

Hän katsoi Karetaa.

– Olet joskus ihmetellyt, etten mielelläni riisuudu muiden nähden, hän sanoi. – Kaikki arpeni eivät ole sodassa saatuja. Oikeastaan voisin näyttää ne tässä ystävien seurassa.

Verraka irrotti miekan kannakkeestaan ja laski sen lattialle. Sitten hän riisui rintapanssarin ja avasi sotilasmekon soljet olkapäiltä. Hän antoi vaatteen pudota alemmas ja käänsi selkänsä muihin päin. Syvät arvet, jotka risteilivät lihaksikkaan vartalon poikki, olivat sellaisia, joita joskus saattoi nähdä todella huonosti kohdelluilla orjilla.

– Ne ovat muistoja isältä, Verraka sanoi kiinnittäessään solkia taas paikalleen. – Sillä lailla tehtiin pikkupojasta miestä. Sitten kerran tempaisin häneltä ruoskan itselleni ja löin takaisin. Kuritus loppui siihen, olin kai oppinut sen mitä pitikin.

Verraka hymähti kiinnittäessään rintapanssarin hakasia.

– Tai sitten isäni olikin pelkuri, hän sanoi. – Itse asiassa hän oli. Hän ei ollut erityisen rohkea taistellessaan miesten kanssa, mutta osasi kyllä kurittaa orjiaan, lapsiaan ja äitiämme.

He olivat kaikki vaiti, ja hiljaisuuden keskeyttivät lopulta aseiden kilinä ja askeleet.

– Rotaa tuodaan, Verraka sanoi. – Aloitetaan käsittelemällä hänen asiansa.

– Onko hänen itsensä oltava läsnä? Dotar ihmetteli.

– Hänen on oltava paikalla, Verraka sanoi.

Rotaa tuotiin huoneeseen. Hänellä oli kahleet jaloissaan ja käsissään. Verraka osoitti hänelle yhtä tuoleista.

– Istu, hän sanoi.

Rotaa katsoi epäluuloisesti ympärilleen, mutta istui kuitenkin lopulta. Häntä oli Aken määräyksestä kohdeltu hyvin. Hänellä oli siistit, vaikkakin tavallisesti vain halvempien orjien käyttämät vaatteet, ja hän oli saanut peseytyä. Hänen uhmakas ilmeensä oli ennallaan ja hänen silmissään kyti itsepäinen halveksunta.

Verraka sanoi, että vartijat voisivat poistua ja odottaa ulkona, kunnes heitä kutsuttaisiin. Sitten hän nosti miekkansa lattialta ja kiinnitti sen kannakkeeseensa. Hän istui ja miekan kärki kolahti lattian kiveen raapaisten sitä.

– Täällä on jo keskusteltu erilaisista kauniista tavoista kohdella voitettujen vihollisten johtomiehiä, Verraka sanoi. – Haluan nyt kertoa, mistä minua täysin aiheellisesti syytettäisiin, jos minun johtamani armeija olisi hävinnyt sodan ja olisin jäänyt elävänä vihollisen käsiin.

– Ei kai se ole tarpeellista, Kareta sanoi.

– Vaadin oikeutta puhua, Verraka ilmoitti.

– Puhu sitten, Kareta sanoi vastahakoisesti.

Verraka tavoitteli mukavaa asentoa tuolissaan. Sitä ei löytynyt helposti, rintapanssari yllä oli hankala istua. Hän asetti jalan toisen päälle, ja säärisuojuksen taidokas kuvio tuli kauniisti esiin.

– Olen tappanut ja käskenyt muiden tappaa, Verraka sanoi. – Jokainen sotilas, joka ei kuole ensimmäisen todellisen vastustajansa käsiin, yleensä tappaa. Mutta olen antanut tappaa myös vastustajieni perheitä, pikkulapsia myöten. Käytäntö vaatii sitä, kesken sodan ei voi ryhtyä hoitamaan orpoja. Ja olen käyttänyt kidutusta, kun tietoja on tarvittu nopeasti. Olen tietysti vastuussa myös kaikesta siitä, missä en ole pystynyt valvomaan miehiäni, mutta aivan henkilökohtaisestikin olen tehnyt kaiken, mistä sotilasta voi syyttää. Tietoisesti en ole raiskannut, mutta olen varma ettei jokainen nainen, joka on peloissaan antautunut, ole ollut erityisen vapaaehtoinen. Joten jos minua syytetään raiskauksesta, myönnän senkin.

Verraka katsoi ympärilleen. Nopealla päänliikkeellä hän heilautti hiuksiaan ja järjesteli niitä sitten kädellään kuin esitellen käsivartensa lihaksia ja kultaista rannerengasta.

– Jos voitte syyttää Rotaata jostain, mitä minä en ole tehnyt, minulla ei ole mitään huomauttamista hänen tuomioonsa, hän sanoi. – Mutta jos tuomitsette hänet vain kaikesta siitä, mitä minäkin olen tehnyt, vaadin itselleni saman tuomion.

Verrakan katse kiersi Karetasta Akeen ja sitten Dotariin. Nämä pysyivät vaiti.

Rotaa naurahti kuivasti.

– Olenhan minä tehnyt jotain, mitä sinä Verraka et ole tehnyt, hän sanoi. – Olen hävinnyt.

Verraka nousi ja käveli Rotaan viereen. Hän jäi seisomaan siihen ja hymyili kummallista, monimielistä hymyään.

– Näette nyt tässä voittaneen sotasankarin ja hävinneen sotarikollisen, hän sanoi. – Muuten teoissamme ei ole eroa. Kareta, olen sinun armeijasi päällikkö. Anna tuomiosi.

Kareta nousi ja tuli Verrakan eteen.

– Olisit puhunut tästä kahden kesken, hän sanoi harmistuneella äänellä. – Inhoan käsitellä julkisesti kipeitä ja tuskallisia asioita, joista tähän mennessä olen puhunut vain Lisin kanssa.

– Minäkin olen tähän mennessä puhunut näistä asioista vain Liian kanssa, Verraka sanoi. – Mutta minun mielestäni on tullut aika siirtää syyllisyydentunteet makuuhuoneesta neuvotteluhuoneeseen.

– Tehdään niin sitten, Kareta sanoi. – Olen syyllinen kaikkeen, mitä olen lähettänyt sinut tekemään, mutta kyllä minun henkilökohtainenkin syyllisyyteni riittää kattamaan kaiken sen mitä luettelit. Olen ollut sodassa kolme vuotta lähes ilman taukoja, enkä suinkaan ole teettänyt kaikkea alaisillani. En tuomitse Rotaata tai sinua, koska olen samanlainen kuin te kaksi. Annetaan Aken ja Dotarin tuomita meidät kaikki kolme.

Kareta meni takaisin tuolinsa luo ja istuutui. Hän tuki toisen kyynärpäänsä leveään käsinojaan ja painoi otsan käteensä. Verraka palasi tuoliinsa ja avasi rintapanssarin hakaset.

– Tämä kiristää, hän sanoi. – Ja ei kai minun tarvitse teille esittää sankaria.

Dotar oli tarkkaillut Verrakaa ja Karetaa ensin kiinnostuneena ja uteliaana, mutta vähitellen hän oli muuttunut yhä totisemmaksi. Hän istui ryhdikkäänä, rinnallaan Metallin jumalan ylipapin arvonmerkki. Hän oli sen saatuaan luopunut kaikista muista koruistaan. Kultainen auringonkehrä kiilsi yksinäisenä ja vaikuttavana ketjussaan.

– Minunko pitäisi tuomita Rotaa? hän kysyi. – Minähän kehitin koko suunnitelman muka löydetystä Maleesta. Valitsimme Rotaan tämän löydön puolisoksi, koska kuvittelimme hänet helpoksi ohjattavaksi. En puhu mitään silloisen ylipapin tai muun papiston tavoitteista, mutta minun tavoitteeni oli kasvattaa henkilökohtaista valtaani. Ei minua haitannut se, että tämän tavoitteen saavuttamiseksi käytäisiin sotia, enkä suinkaan ollut tietämätön siitä mitä sodissa tehdään. Olin vain välinpitämätön. Minulle oli tärkeintä, että pääsisin ylipapin seuraajaksi nokkelan keksintöni avulla.

– Ja minäkö olen syytön? Ake kysyi. – En ole koskaan pystynyt taisteluun, joten halusin päteä rikastumalla. Mitä minäkään välitin siitä, mistä tuo rikkaus tuli. Olen ostanut aseita ja myynyt niitä sotaa käyviin maihin, enkä suinkaan kuvitellut, että asiakkaani aina taistelisivat oikean asian puolesta. Olisin myynyt aseita Rotaallekin, jos hän olisi uhannut vain maailman muita kolkkia eikä kotimaatani Sirpiä tai veljeni Karetan hallitsemaa Vuorimaata.

Dotar nousi.

– Aseet tehdään metallista ja niillä taistellaan metallin omistamisesta, hän sanoi. – Me kaikki tässä huoneessa olemme lopulta saman jumalan palveluksessa. En pysty puoltamaan Rotaan mestausta, koska silloin ehdottaisin tuomiota omille teoilleni. Jos muut ajattelevat samoin, kuten minusta näyttää, kutsun vartijat irrottamaan Rotaan kahleet.

Rotaa antoi katseensa kiertää huoneessa. Hän tuijotti vuorollaan jokaista kuin olisi epäillyt olevansa pilkan kohteena. Dotarin kutsumat vartijat tulivat ja avasivat näppärästi kahleet.

– Mitä nyt teemme? vartijoiden johtaja kysyi.

– Viekää kahleet pois ja menkää muihin töihin, Ake sanoi. – Ilmoittakaa esimiehellenne, että Rotaa on vapautettu ja aiottu mestaus peruuntuu. Rotaa saa lähteä Autiomaasta pakolaiseksi valitsemaansa paikkaan.

Vartijat poistuivat kumarrellen.

– Heidät on saatava luopumaan ylettömästä kohteliaisuudestaan, Ake sanoi. – Minua hermostuttaa tuo ainainen selän taivuttelu.

– Totut siihen, Kareta sanoi. – Minunkin korvissani särähti pitkään, kun hoettiin kunnioitettua. Enää en edes kuule sitä tai oikeastaan hämmästyn, jos se sana jää puuttumaan.

Dotar seisoi yhä ja venytteli pitkäsormisia käsiään. Hän katsoi Rotaata.

– Minne arvelet voivasi lähteä ja mitä varusteita tarvitset? hän kysyi. – Autiomaahan et voi jäädä, viha on täällä niin suuri.

– Eipä tule mieleen vaihtoehtoja, Rotaa sanoi. – Elilan alueelle tai Iisipiin en kelpaa, motut tai kemerit eivät minua kaipaa, tuskin Sirpi tai Vuorimaakaan. Jos olisin yksin voisin vaikka yrittää vaeltaa Suuren Hiekan poikki etelään, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä vaimoni ei ole suostunut hylkäämään minua eikä ole palannut vanhempiensa luo.

Rotaan vaimo oli yhä palatsissa ja Maleen suojeluksessa. Malee oli antanut tämän asua edelleen samoissa huoneissa kuin silloin, kun Rotaa oli ollut klaanipäällikkö. Melkein vihaisesti Malee oli torjunut Aken ja Dotarin väitteen, että väärän Maleen oli lähdettävä. Köyhälle ja tietämättömälle nuorelle naiselle oli tehty jo tarpeeksi vääryyttä, kun hänet oli rikkaudella ja loistolla houkuteltu kotoaan vieraaseen ympäristöön. Nyt hänellä oli Rotaan kanssa pieni poika, ja toinen lapsi oli tulossa. Malee oli ilmoittanut, että entisen klaanipäällikön perhe saisi asua palatsissa niin kauan kuin halusi.

– Miksei Vuorimaa kävisi sinulle? Verraka kysyi Rotaalta. – Siellä ei ole mitään erityistä kaunaa sinua kohtaan, ja armeijassani monet ovat olleet vielä jokin aika sitten vihollisia keskenään. Varsinkin selut ja arriitit pitivät sinua hyvänä taistelijana ja urhoollisena vastustajana. He arvostavat miehen rohkeutta enemmän kuin hänen harkintakykyään.

Rotaa kurtisti kulmiaan ja nousi. Hänen härkämäinen niskansa alkoi punoittaa.

– Pilkkaatko aseetonta miestä miekka kainalossasi? hän kysyi.

Verraka naurahti.

– Juuri tuota tarkoitan, hän sanoi. – Olet rohkea nytkin. Voisin sijoittaa sinut sotilaitteni joukkoon, ja koska sinulla on kokemusta, et joutuisi aloittamaan aivan pohjalta. Yksi henkilökohtaisten joukkojeni alipäälliköistä kuoli Aramin luona. Jos suostut voisit heti ottaa hänen osastonsa komentoosi.

Kareta katsoi Verrakaa oudoksuen.

– Eikö se olisi harkitsematonta? hän kysyi. – Rotaa vaikuttaa hyvin äkkipikaiselta.

– Suuttumisherkkyys on lähes välttämätön ominaisuus tässä ammatissa, Verraka sanoi kuivasti. – Ystävällisten tunteiden vallassa olisi melko vaikea tappaa. Eikä Rotaa vaikuta yhtään sen pahemmalta kuin mitä minä olin, kun sinä tutustuit minuun. Jos et satu muistamaan, voin virkistää muistiasi. Olin nostamassa miehiä kapinaan sinua vastaan, kun aikeeni epäonnistui. Tulin eteesi varmana kuolemantuomiostani, mutta sinä annoit minulle mahdollisuuden vielä taistella joukoissasi. En ole käyttänyt luottamustasi väärin. Tuskin Rotaakaan tekisi niin.

Rotaa istui takaisin tuoliinsa ja näytti vajoavan syviin mietteisiin. Sitten hän katsoi Verrakaa silmiin ja hänen kasvoilleen syttyi vaisu hymy.

– Jos olet tosissasi niin kokeillaan, hän sanoi. – En ole kovin pahaluontoinen, jos minua ei ahdisteta nurkkaan. Kahden tai useamman klaanin johtoon minusta ei ollut, mutta ehkä kelpaan alipäälliköksi.

Verraka vilkaisi Karetaa, Akea ja Dotaria ja hymyili.

– Jatkakaa te neuvottelua, minä käyn ohjaamassa Rotaan uusien työtovereittensa seuraan, hän sanoi.

Hän lähti ovea kohti muistamatta, että asu ei ollut kunnossa. Rotaa nousi ja tuli viereen.

– Sallithan, kunnioitettu, hän sanoi. Puhuttelu tuli hiukan kankeasti mutta hyvin asiallisella äänellä ja entinen ylipäällikkö kiinnitti esimiehensä rintapanssarin hakaset.

– Kiitos, Rotaa, Verraka sanoi.

Kun he kulkivat käytävää pitkin Rotaa jättäytyi hiukan taaemmas. Hän selvästi yritti heti oppia toimimaan kaikessa uuden asemansa mukaisesti.

– Kunnioitettu, voinko toimittaa sanan vaimolleni? Rotaa kysyi. – Kertovat hänen itkevän jatkuvasti, vaikka en ymmärräkään, mitä hän mielestään minussa menettää. En ole ollut hänelle hyvä.

Verraka naurahti.

– Olin niin varma lopputuloksesta, että puhuin vaimollesi jo, hän sanoi. – Voit tavata häntä vapaasti, kunhan ensin hoidat tarvittavat järjestelyt johtamasi osaston lähtöä varten. Ymmärräthän, että haluan sinut pois Autiomaasta mahdollisimman pian.

– Ymmärrän, Rotaa sanoi. – Olen itsekin innokas lähtemään.

Hän huomasi unohtaneensa sanan ”kunnioitettu” ja lisäsi sen pienen tauon jälkeen.

– Arvostan sitä, että haluat nopeasti oppia tapamme ja käyttäytyä moitteettomasti, Verraka sanoi. – Vaimosi vakuutti, että olet vastuuntuntoinen ja luonteeltasi huolehtiva. Olin valmis luottamaan sinuun hänen puheittensa takia. Nainen ei välittäisi seurata kelvotonta miestä maanpakoon.

– Kunnioitettu Verraka, en ole tuosta varma, Rotaa sanoi. – Naista on mahdoton ymmärtää. Vaimoni on ollut minua kohtaan paljon kärsivällisempi kuin olisin ansainnut.

– Olet oikeassa, naista on mahdoton ymmärtää, Verraka sanoi. – En minäkään ole Liian kiintymyksen arvoinen, mutta silti hänen rakkautensa on kestänyt.

Kun Verraka palasi neuvotteluhuoneeseen jätettyään Rotaan tutustumaan uusiin tovereihinsa keskustelu taukosi ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

– Minusta tuntuu kuin olisin saanut anteeksi omat tekoni, Kareta sanoi. – Olen hyvin kiitollinen sinulle, Verraka.

Verraka istui tuoliin, avasi rintapanssarin hakaset ja etsi rennon asennon. Miekka raapaisi lattiaa ja hän riisui sen ja asetti sen viereensä lattialla.

– Kiitä Tessiä, hän sanoi. – Tessi vakuutti, ettei leijona ole syyllinen siihen, että se on leijona, vaan Koora on luonut meidätkin. Joidenkin niin sanottujen sankaritekojeni muisto tulee varmasti polttamaan mieltäni lopun ikääni. Mutta vaikka en ehkä voi antaa itselleni anteeksi sitä mikä olen, aion ainakin olla syyttämättä muita, jotka ovat kaltaisiani.

Ensimmäinen syyssade

Sirpin kaakkoiskulmalle, suuren Kooravuoren taa, oli noussut kaivoskylä. Sieltä louhittiin enimmäkseen turkooseja, mutta rubiinejakin löytyi muutamin paikoin. Alue oli vuokrattu Kraton klaanipäällikölle Akelle, joka maksoi osan tuotosta Sirpiin. Moiri oli epäröinyt pitkään, ennen kuin antoi tuoda kaivostoimintaa hallitsemaansa maahan. Nähtyään Aken toimintaperiaatteet hän oli kuitenkin ollut tyytyväinen.

Suurin osa työläisistä tuli Autiomaasta, mutta myös sirpiläiset nuoret miehet viettivät kaivoksilla mielellään pari vuotta. Sen jälkeen oli helppo ansaitsemansa varallisuuden turvin perustaa kunnon koti valitsemansa tytön kanssa. Moni viihtyi kaivoksessa paremmin kuin laivamiehenä merellä. Laivamiehellä ei ollut säännöllistä työaikaa, ja myrsky saattoi uhata koska vain. Merirosvojakin liikkui yhä. Oli mennyt kuusi vuotta ilman sotia, ja se ei sopinut kaikille. Osa entisistä sotilaista purjehti ympäri Loputonta merta ryöstellen sekä kauppalaivoja että rannikoiden yksinäisiä, suojattomia asumuksia.

Perheelliset miehet toivat usein myös vaimonsa ja lapsensa kaivoskylään. Ramu oli käynyt katsomassa vastasyntynyttä tyttöä, mutta hän oli saanut tyytyä vain toteamaan, että kaikki oli kunnossa. Hän toimi kaivoskylän parantajana, ja täällä tarvittiin harvoin apua. Tänne tuleva väki oli nuorta ja tervettä. Ramu oli ylpeä siitä, että he olivat yleensä terveitä myös lähtiessään muutaman vuoden kuluttua pois. Hän oli keksinyt yksinkertaisen keinon estää kivipölyn haittoja: paikkoihin, joissa työskenneltiin, johdettiin aina vettä. Se oli mahdollista täällä, koska vedestä ei ollut pulaa. Ikävä vain, että samaa ei voinut tehdä Autiomaan kaivoksissa.

Ramu pysähtyi talonsa pihalle ja katsoi taivaanrantaan kerääntyviä pilviä. Syksyn ensimmäinen sade oli ilmeisesti tulossa. Se ilahduttaisi kaikkia kuuman ja kuivan kesän jälkeen. Hän meni sisään pieneen rakennukseen ja Sumi nousi ja tuli häntä vastaan. Sumi oli jo vanha koira, joka liikkui laiskasti ja vaikeasti. Sen musta turkki oli muuttunut kuonon ympäriltä aivan valkoiseksi. Silti sen häntä heilahti iloisesti, kun se tervehti isäntäänsä.

Ramu asui yksin eikä hänellä ollut palvelijaa. Hän ei myöskään ollut ottanut itselleen vaimoa, vaikka niin olisi pitänyt tehdä. Parantajan kuului saada lapsi, jolle hän aikanaan opettaisi taitonsa. Parantajan taidot sai opettaa vain omalle lapselleen tai ottolapselle. Mutta eihän yksinäinen mies, jolla oli muita töitä, olisi ehtinyt huolehtia ottolapsesta.

Ramu otti käteensä huilun ja istui ikkunan luo. Hän puhalsi muutaman epäröivän sävelen. Jokaiseen lauluun tuntui yhä liittyvän liikaa muistoja. Tessi oli tavannut laulaa, kun hän soitti. Sumi asettui makaamaan isäntänsä jalkojen viereen ja painoi kuonon käpäliensä päälle. Ramu soitteli yrittäen löytää jotain uutta ja hän tavoittikin kauniin, alakuloisen sävelkulun. Hän siirsi huilun pois ja alkoi hyräillen etsiä lauluun sanoja.

Kun ensimmäiset sadepisarat putoilivat ulkona, Sumi alkoi kuunnella jotain. Sitten se siirtyi ovelle ja haukahti odottavasti. Koira näytti aivan kuin nuortuvan. Tuon näköisenä se oli kauan sitten odottanut kuullessaan Tessin askeleet. Ramu tunsi ahdistavaa ikävää. Ei auttanut vaikka kuinka yritti välttää kaikkea, mikä muistutti menetetystä. Kaipuu tuli yhä yksinäisinä hetkinä.

Ramu ei koskaan käynyt Matalassa tai Kooran linnassa, vaikka Moiri oli usein kutsunut häntä sinne. Hän ei ollut tavannut edes Miimaa sen jälkeen, kun oli tuonut tämän Autiomaasta. Miima asui Kooran linnassa Tessin entisessä huoneessa, Nanen hoidossa. Kansan keskuudessa moni uskoi, että Tessi oli jollain lailla palannut Miiman hahmossa.

Joku tuli ovelle ja koputti kevyesti. Sumi tuntui hullaantuvan ilosta, se hyppi ovea vasten ja haukkui. Ramu meni avaamaan kummastellen mielessään koiran käytöstä. Hän ei osannut ajatella ketään, jonka tulosta Sumi olisi noin innoissaan.

Oven takana seisoi pitkä, hoikka nuori nainen. Hänellä oli yllään sirpiläisen tavalliset vaatteet, värjäämätön pellavapaita ja pitkät housut. Ohut huivi oli heitetty hiusten yli suojaksi sateelta. Sumi painui naisen jalkoihin ja tämä kumartui ja halasi koiraa. Nainen nauroi ja Sumin häntä liehui. Lopulta koira kellahti selälleen, niin kuin se oli tehnyt tavatessaan Tessin pitkän eron jälkeen, ja pyöri onnellisena hyväilevien käsien alla.

Nainen nousi ja katsoi Ramua vakavin, kirkkain silmin. Hänen silmänsä olivat oudon tummansiniset ja loistavat. Hän ei sanonut mitään. Hän oli laskenut kädessään olleen pienen nyytin seinän vierelle, ja Sumi meni makaamaan sen luo kuin vartioon.

– Kuka on sairastunut? Ramu kysyi.

Hän ei keksinyt muutakaan syytä, miksi joku tulisi hänen luokseen. Vuosien takaiset ystävät olivat kaikki vähitellen ymmärtäneet, ettei hän ilahtunut vierailuista. Hän halusi vain tehdä työtään, hoitaa sairaita ja kulkea vuorilla keräilemässä parantavia kasveja.

Nainen laski huivinsa olkapäille. Runsaat punaiset hiukset hohtivat huoneen hämärässä. Ramun mielessä välähtivät Oosa ja Vaapu. Sitten hän tajusi, ettei nainen ollut kumpikaan heistä. Hän oli Miima.

– Täytin kuusitoista jo kuivakuiden alussa, Miima sanoi. – Seloma halusi kuitenkin vielä käydä kanssani läpi muistiinpanojaan. Olen kertonut hänelle kaiken, mitä muistan isäni ja muiden aikuisten puhuneen Koorasta. Isähän osasi tulkita Kooraa hyvin, mutta taisin olla kovin tarkkaamaton lapsena. Seloma kysyi monia niin vaikeita asioita, etten osannut vastata.

Miima istui seinän vieressä olevalle penkille aivan lähelle Sumia. Hän silitti koiraa ja kuunteli Ramun ajatuksia, katsoi miestä välillä ja jatkoi kuuntelemistaan. Ramu oli kiitollinen siitä, että aralle oli helppo selittää asiat. Ei tarvinnut puhua ja silti Miima sai tietoonsa kaiken.

– Tessi oli oikeassa siinä, että tarvitset paljon aikaa, Miima sanoi lopulta. – Siksi hän halusi, etten kiirehtisi.

Hän kuunteli Ramun hämmästyneitä ajatuksia ja muuttui itse ihmetteleväksi.

– Etkö tiennyt siitä? hän kysyi. – Kerroinhan sinulle jo laivalla, kun palasimme Autiomaasta Sirpiin.

Hän naurahti häkeltyneenä.

– Vai onko mahdollista, että vain ajattelin? hän kummasteli. – Sen matkan aikana huomasin monta kertaa erehdyksessä puhuvani sinulle niin. Muistutat arkaa enemmän kuin kukaan muu tuntemani outo ja siksi tuntui, että kuulisit ajatukset.

Sumi oli noussut istumaan ja painanut päänsä Miiman syliin. Koiran silmät tuijottivat ylöspäin ja sen ilme oli liikuttavan onnellinen.

– Viimeksi ennen kuolemaansa Tessi puhui Verrakalle, Miima sanoi. – Hän yritti sitten vielä puhua sinulle, mutta hän ei enää jaksanut. Luulin laivalla kertoneeni sinulle, mitä hän ajatteli ja yritti sanoa. Hän pyysi, että ottaisit minut luoksesi.

– En tiennyt, Ramu sanoi häkeltyneenä. – Ajattelin, että olisit onnellisempi Kooran linnassa, jossa sinulla olisi paljon seuraa ja mukavat olot.

Miima naurahti ja heilautti punaisia hiuksiaan taaksepäin.

– Ei Tessi tarkoittanut, että tulisin tänne lapsena, hän sanoi. – Hän ajatteli, että tulisin luoksesi kuusitoista täytettyäni. Hän arveli sinun tarvitsevan aikaa surullesi, ja pitihän minunkin kehittyä aikuiseksi.

Ramu katsoi häkeltyneenä vierastaan. Miimasta oli tullut hyvin kaunis. Silti hän oli yhä myös hellyttävä niin kuin se tyttö, joka oli syöksynyt hänen syliinsä Rotaan miesten luota päästyään.

– Tarjouksesi on houkutteleva, Ramu sanoi. – En ole nukkunut naisen vieressä Tessin kuoleman jälkeen ja olen ollut yksinäinen. Mutta sinä tulet arkojen tapaan siksi, että haluat täyttää toisten toiveet – Tessin ja myös minun, sillä tiedän, etten pysty salaamaan sinulta, miten mielelläni pitäisin sinut täällä. Et osaa ajatella itseäsi, ja minun täytyy tehdä se sinun puolestasi. Mene takaisin Kooran linnaan. Moiri etsii sinulle aviomiehen, joka voi tarjota sinulle paremmat olot ja on miellyttävämpää seuraa kuin minä.

Miima hymyili, mutta hänen loistavat silmänsä verhoutuivat äkkiä aivan kuin suruun.

– En ole sellainen kuin kaikki muut arat ovat aina olleet, hän sanoi. – Ensin pystyin valehtelemaan ja nyt pystyn jo olemaan hyvinkin itsekäs. En enää edes kuule Kooraa aina kun hän puhuu minulle, sillä teen asioita, joita kadun myöhemmin. Sellaista ei koskaan tapahtunut aroille silloin, kun vielä elimme kylässämme täällä Kooravuorella.

– Jouduit liian nuorena meidän outojen pariin, Ramu sanoi myötätuntoisesti.

– En siis ole arkojen tapaan epäitsekäs, Miima sanoi hymyillen. – Tulin luoksesi, koska halusin tulla.

Hän nousi.

– Ajatukset kuulen niin kuin ennenkin, hän sanoi. – Olet hyvin hämmentynyt ja mietit kovasti puoleen ja toiseen. Tiedän kuitenkin jo päätöksesi, annat minun jäädä.

Miima otti nyyttinsä lattialta ja nosti sen penkille.

– Toin mukanani vain hiukan vaatteita, hän sanoi. – Arvelin, että saan täältä kaiken muun mitä tarvitsen. Mennäänkö ulos? Sade yltyy koko ajan ja tiedän paikan, josta meri näyttää kauniilta tällä säällä.

He jättivät Sumin sisään, sillä se ei enää jaksanut kulkea vuorella. Sade syöksyi alas kuin harmaa seinä. Janoinen maa imi vettä itseensä, mutta kallioilla pisarat pompahtelivat yhteen kuohuviksi massoiksi, jotka vyöryivät pitkään kuivina olleisiin puronuomiin. Miima kulki edellä, ketteränä ja varmana kuin ennen pikkutyttönä. Hänen hiuksensa kastuivat ja painuivat sileinä päätä myöten, vaatteet liimautuivat märkinä ihoon. Ramu oli yhtä märkä, mutta tämä ensimmäinen syyssade tuntui lämpimältä ja ihanalta.

Maa heräisi eloon kuuman, tukahduttavan kesän jälkeen. Voima palaisi ensin kasveihin, sitten eläimiin ja ihmisiinkin. Ramu oli Tessin menetettyään kokenut jokaisen syyskauden vain ahdistavana muistutuksena siitä mitä ei enää ollut. Nyt hän huomasi nauttivansa sateesta ja tuulesta.

Miima ohjasi hänet paikkaan, josta näki koko Sirpin itäkärjen. Harmaa meri vyörytti aaltojaan koillisesta ja murskasi ne valkoisena vyönä rantakallioihin. Miima nauroi ja käänsi kasvonsa kohti sadetta. Sitten hän vakavoitui kuuntelemaan Ramun ajatuksia.

– Ihmiset ovat kuin nuo aallot, Miima sanoi. – Eivät ne katoa vaikka särkyvät rantaan, ne vain palaavat mereen. Tessi ei ole poissa, vaikka emme näe sinne missä hän on.

Sade oli tauonnut, kun he kävelivät Kooravuoren rinnettä alas käsikkäin. Maa tuoksui voimakkaasti elämän heräämisen riemua.