Kuvan copyright: Taru Väyrynen

Taru Väyrynen

Olli-Matti Ronimus

Julkaistu nidottuna vuonna 2005.

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2006.

ISBN 952-91-9310-6 (nid)

ISBN 952-92-0925-8 (html)

Tunsin Olli-Matti Ronimuksen puolenkymmentä vuotta, ja kävimme yhdessä läpi hänen muistojaan. Järjestelimme valokuvia, ja hän esitteli niiden henkilöitä ja paikkoja, selitti tapahtumia. Luimme hänen vanhoja tekstejään ja vähän uudempiakin, joita puhtaaksikirjoitin. Joskus hän halusi minun haastattelevan häntä, mutta yleensä minun ei tarvinnut kysellä, hän oli miettinyt valmiiksi, mitä kertoisi.

   Tarkoitus oli, että auttaisin häntä tekemään muistelmiaan. Laadin käsikirjoituksia, jotka aina hylättiin uusien suunnitelmien takia. Viimeisimmän niistä kävimme läpi hänen kotonaan Helsingissä Albertinkadulla elokuussa 2004. Hän oli silloin 75-vuotias, ja hänen keuhkosyöpänsä oli jo lähettänyt etäispesäkkeitä. Hänellä oli muistihäiriö, joka oli tutustuessamme ollut vasta aavistuksenomaisesti alullaan, mutta joka jo haittasi työskentelyämme ratkaisevasti. Kaiken mitä olimme tehneet ja miten olimme sopineet toimivamme hän jonkin ajan kuluttua unohti, joten samoja asioita käsiteltiin yhä uudelleen ja suunnitelmat muuttuivat. Siitä oli myös etua, minulle selvisi, mikä hänen kertomuksissaan ja aikeissaan oli pysyvää, mikä tilanteiden mukaan vaihtelevaa.

   Elokuussa 2004 Olli-Matti oli tapansa mukaan lukenut viimeisimmän käsikirjoitukseni huolellisesti, ja kävimme hänen elämäkertaansa läpi vuoteen 1968 saakka. Hän sanoi, että kirjoittamani teksti vastasi nyt täysin sitä, mitä hän tarkoitti. Oli kuitenkin sellaista, mitä hän olisi halunnut lisättävän, ja erityisen paljon sitä oli vuodesta 1968 alkaen. Käsikirjoituksen loppuosaa hän ei enää jaksanut ryhtyä kanssani tarkastelemaan.

   – Samantekevää, vaikka se valmistuisi vasta kuolemani jälkeen, hän sanoi.

   Sehän tarkoitti tietenkin, että hänen muistelmansa eivät valmistuisi. Olin kirjoittanut ne minämuotoon Olli-Matin kerronnaksi. Hänen kuolemansa jälkeen saatoin kirjoittaa vain oman versioni siitä, mitä hän oli minulle kertonut. Tiesin hänen luottavan siihen, että tekisin sen. Siksi tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa ja myös julkaista tämän. Omakustanteeseen päädyin, koska en saanut kustantajia kiinnostumaan hankkeesta.

   Olli-Matin fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn vähitellen heiketessä yhteydenpitomme luonne muuttui. Tapasimme harvakseltaan, mutta hän soitti melkein päivittäin ja kävi pitkissä puheluissaan läpi asiat, joista hän sillä hetkellä iloitsi tai oli huolissaan. Vaikea sairaus sai hänen sovinnaisen käytöksensä murtumaan, ja tulimme toisillemme todella läheisiksi. Kasvoin rakastamaan häntä, niin kuin hyvää ja kaunista rakastaa. Kun hän kuoli, menetin minulle hyvin paljon merkinneen ihmisen.

   Luulen tietäväni, mitä hän halusi kertoa. Sen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä se koostuu kahdesta osittain yhteensopimattomasta tarinasta. Toinen kertoo onnellisesta miehestä, joka lensi pitkän kesän poikki iltaan, toiseen kuuluu suuria suruja.

   Olli-Matti kertoi mielellään hyvistä ja onnellisista kokemuksista. Vaikeudet ja pettymykset hän mainitsi lyhyesti, mutta antoi luettavakseni kirjeenvaihtoaan ja kirjelappusia, päiväkirjojaan ja muistiinpanoja. Kun kysyin, mitä saan kertoa siinä tapauksessa, että teos valmistuu vasta hänen kuoltuaan, hän sanoi: – Kerro kaikki.

   Kaikkea ei voi kertoa, aina pitää valita. Yritän kertoa Olli-Matti Ronimuksen elämästä sen mitä hän minun mielestäni halusi kertoa. Vaikka luulen tuntevani hänen tarkoituksensa, voin tietenkin olla täysin väärässä. Mutta totta on ainakin, että näin minä hänen kertomansa koin.

   Olli-Matti Ronimus oli runoilija. Hänen tuotantonsa on pieni, neljä runokokoelmaa, jotka julkaistiin vuosina 1958-1967. Nuo neljä kokoelmaa ovat kuitenkin erikoislaatuisen taiturillista runoutta, sukua ranskalaiselle surrealismille, mutta tinkimättömän yksilöllisesti.

   Kirjoittamistavastaan hän totesi: – Minulla jokainen runo liittyy tapahtumaan, inspiroivaan sysäykseen. En pysty tekemään mitään pakon edessä. Minussa ei ole lainkaan virkamiesmäistä kykyä kirjoittaa käskystä tai edes silloin, kun toivoisin saavani jotain aikaiseksi.

   Ronimuksen runous on sekä vaikeaa että helppoa: vaikeaa jos yrittää löytää runolle tulkinnan, helppoa jos osaa kokea ja tuntea runon. Sellainen runous ei tavoita suuria joukkoja. Olli-Matti Ronimus ei surrut saavuttamatta jäänyttä menestystä ja mainetta. Hän oli tyytyväinen runoihinsa ja siihen, että niillä oli vähät mutta sitäkin innostuneemmat ymmärtäjänsä.

   Olli-Matti Ronimus oli syntynyt runoilijaksi ja eli elämänsä kuin runon. Hän oli epäkäytännöllinen, ja terävästä älystään huolimatta hän toimi tunteittensa ohjaamana. Hän ei oikeastaan koskaan aikuistunut, vaan säilytti lapsen leikkimielen ja nuoren pojan seikkailunhalun loppuun asti. Herkät tunteet tekivät hänestä myös tasapainottoman, onnellisuuden rinnalla eli jatkuvasti taipumus syväänkin masennukseen. Sellainen luonne olisi voinut johtaa tragediaan, mutta Olli-Mattia auttoi ihmissuhde, joka vuodesta 1953 hänen elämänsä loppuun asti oli hänelle kaikkein tärkein.

   Merkityksellinenkään ihmissuhde ei välttämättä ole helppo. Jo rakastuessaan Pentti Holappaan Olli-Matti koki voimakkaan, tuskallisen ristiriidan.

   – Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, hän huomautti minulle usein. – Jouduimme pelkäämään kiinni jäämistä ja paljastumista. Onneksi tunne oli niin vahva, ja onneksi meillä oli toisemme.

   Herkälle Olli-Matille ympäristön paheksunta oli raskaampaa kestää kuin voimakkaammalle ja taistelunhaluisemmalle Pentille. Silti Olli-Matti uskaltautui Pentin mukana olosuhteisiin nähden rohkeaan avoimuuteen. He asuivat yhdessä eivätkä salailleet keskinäistä kiintymystään. Melko yleisesti heidät tiedettiin miespariksi. Asiasta ei tavallisesti puhuttu, ei varsinkaan heidän itsensä kanssa, mutta seurauksena oli syrjintää. Toki he saivat myös tukea ja heidän rohkeutensa herätti ihailuakin.

   Olli-Matin ja Pentin keskinäinen rakkaus koki muodonmuutoksia, ja sanojen määrittelystä riippuu, vaihtuiko se vuosien myötä ystävyydeksi. Koti pysyi kuitenkin yhteisenä, ja kodissa oli tärkeä paikkansa kolmannella perheenjäsenellä, koiralla. Koiria ehti olla neljä, mutta erityinen asema Olli-Matin muistoissa oli koirista viimeisellä. Se oli valkoinen maltankoira Viki, joka eli yli 16-vuotiaaksi. Esitellessään valokuvaa Vikiä sylissään pitävästä Pentistä Olli-Matti sanoi: – Tässä ovat ne kaikkein tärkeimmät.

Olli-Matti Ronimus arveli perineensä luonteenlaatunsa isoisältään Joonas Ronimukselta. Ukki Joonas oli pojanpoikaansa kohtaan hyvin ystävällinen ja lempeä. Hän saattoi kuitenkin joskus tulistua silmittömästi. Olli-Mattikin näki sellaisia puuskia, vaikka ei niiden kohteeksi joutunutkaan. Ukki Joonas riehui hetken, itki sitten ja pyysi anteeksi. Olli-Matin mielestä kysymys oli slaavilaistyyppisestä tunteikkuudesta. Sitä voi verrata tyyneen, aurinkoiseen aroon, jonka ylle äkkiä nousevat pilvet. Sitten taivas repeää, jyrisee ja salamoi, ja kohta on taas tyyntä.

   Joonas Ronimus elätti perheensä myymällä kalaa Kuopion torilla. Hänen  Ida-vaimonsa oli pieni, kaunis, lintumainen nainen, joka ei koskaan näyttänyt kävelevän, vaan kipitti puolijuoksua. Hän piti perheen ohjat tiukasti käsissään, ja se olikin tarpeen, sillä ukki Joonas juopotteli paljon.

   Ronimukset asuivat torin lähistöllä puutalossa, joka oli maapohjainen. Heillä oli vain yksi huone, ja koko talon yhteinen käymälä oli pihan perällä. Vaikka Ida-mummi huolehti asunnon siisteydestä niin hyvin kuin se oli mahdollista, maapohjaisessa asumuksessa ei välttynyt torakoiltakaan.

   Edes Ida Ronimus ei tiennyt miehensä vanhemmista mitään. Hän oli siksi päätellyt, että Joonas varmaan oli syntynyt aviottomana lapsena. Hän sepittikin tiedonsirpaleittensa pohjalta miehelleen äidiksi viipurilaisen kauppiaantyttären. Tarkistin asian kirkonkirjoista. Joonas Ronimus oli tosiaan avioton lapsi, mutta hän syntyi Viipurin maalaiskunnassa Mitikan talossa palveluspiialle. Aviottomuus koettiin tuohon aikaan suureksi häpeäksi. Kun äidillä ei ollut edes varakkaita vanhempia turvanaan, Joonas Ronimuksen elämän varhaisvaiheet varmaan olivat niin raskaat, ettei hän halunnut niitä myöhemmin muistella.

   Lapsena koettuun turvattomuuteen liittyi ehkä myös ukki Joonaksen taipumus keräillä kaikkea. Mitään ei saanut heittää hukkaan. Ukki Joonaksen romulaatikot olivat Olli-Matin pikkupoika-ajan aarrearkkuja, sillä hän sai aina joskus tutkia niitä ja valita itselleen jonkin esineen. Olli-Matillakin oli taipumus säilyttää kaikki, ja siksi hänen arkistossaan oli valokuvien, päiväkirjojen, kirjeiden ja käsikirjoituksien lisäksi sekalaista materiaalia, jopa hetken mielijohteesta sutaistuja lappusia. Olli-Matilla oli noihin dokumentteihin hyvin tunnepitoinen suhde. Eläessään elämäänsä kuin kirjoittaisi runoa tai esittäisi näytelmää hän tavallaan menetti osan tapahtumien todellisuudentunnusta niiden tapahtumahetkellä: ne eivät oikeastaan tapahtuneet, ne luotiin ja esitettiin. Valokuvaan tai kirjoitukseen tallentuneena tapahtuma oli valmis taideteos, ja sellaisena hän pystyi kokemaan sen voimakkaammin ja syvemmin.

   Joonas ja Ida Ronimuksella oli viisi lasta. Olli-Matin isä Yrjö oli heidän pojistaan nuorin. Joonas Ronimus oli vakaumuksellinen sosialisti, ja jotain Yrjö ilmeisesti vielä 18-vuotiaana jakoi isänsä vasemmistolaisuudesta, sillä hän erosi kirkosta vuonna 1923. Kirkko oli noihin aikoihin hyvin oikeistolainen laitos, ja siviilirekisteriin siirtyminen oli melko usein poliittinen kannanotto. Asiasta oli varmaan keskusteltu perhepiirissä, sillä osa sisaruksista teki saman ratkaisun.

   Myöhemmin Yrjö Ronimus suhtautui politiikkaan välinpitämättömästi, mutta omaksui oikeistolaisia asenteita, sehän oli hyvää yhteiskunnallista asemaa tavoitellessa mukavinta ja käytännöllisintä.

   Yrjö Ronimus halusi opiskelemaan Viipurin musiikkiopistoon. Hänen isänsä vastusti aietta, vaikka olikin itse musiikkimiehiä ja soitti Kuopion työväen soittokunnassa. Äiti sen sijaan tuki suunnitelmaa, antoi matkarahat ja lähetti opiskeluaikana paketteja, joissa tietenkin oli ainakin kalakukkoa. Yrjö Ronimus valmistui viulunsoittajaksi.

   Soittajan ammatti oli kovin epävarma. Vakituista työtä ei juuri ollut tarjolla, toimeentulo oli ansaittava ravintolamuusikkona tai soittamalla elokuvissa mykkäfilmejä säestäen. Yrjö Ronimukselle sekin merkitsi silti sosiaalista nousua, sillä kotitaustansa perusteella hän kuului proletariaattiin. Yhteiskunnalliset raja-aidat olivat korkeat, ja myös poliittiset katsomukset erottelivat ihmisiä jyrkästi. Rakastuessaan Sylvi Heikkiseen, pikkuvarakkaan porvarisperheen tyttäreen, sosialistin poika Yrjö Ronimus oli hiukan samassa asemassa kuin Romeo tavoitellessaan Juliaa.

   Sylvi Heikkisen vanhemmilla oli Kuopiossa kaksi kauppaa. Heikki Heikkisen hoitamaan siirtomaatavaraliikkeeseen nousivat portaat kadun kulmasta. Avoimissa laatikoissa olevat kuivatut hedelmät levittivät tuoksua, jonka Olli-Matti lapsen mielikuvissaan yhdisti Paratiisiin. Anna Heikkisellä oli vieressä leipomo. Heikkisten kaunis koti tuntui täydelliseltä vastakohdalta Ronimusten asumukselle.

   Heikkiset toivoivat tyttärelleen yhtä vakiintunutta ja turvallista elämää kuin heillä itselläänkin oli. He eivät halunneet luovuttaa häntä viulunsoittajan vaimoksi. Sylvi Heikkinen ei ollut paljon Romeonsa löytänyttä Juliaa vanhempi, eikä romanttinen tyttö ajatellut käytännöllisten vanhempiensa tavoin. Yrjö Ronimus oli komea, hyväkäytöksinen, ja Viipurissa opiskelleessa miehessä oli kuopiolaisittain tuulahdus suurta maailmaakin. Koska vanhemmat vastustivat suhdetta, Sylvi Heikkinen karkasi kotoaan. Sellainen ratkaisu vaati tuohon aikaan suurta rohkeutta, elettiinhän ahdasmielisessä kulttuurissa. Rohkeutta Sylvi Heikkisellä olikin, mutta hän oli myös hyvin rakastunut Yrjö Ronimukseen ja luotti häneen. Yrjö Ronimus taas oli luottamuksen arvoinen. Kun Sylvi Heikkinen alkoi odottaa lasta, avioliiton solmiminen oli itsestäänselvyys. Mahdollistaakseen kirkollisen vihkimisen Yrjö Ronimus liittyi uudestaan kirkkoonkin.

   Ei ole liioiteltua väittää, että Sylvi Heikkisen nuoruus loppui kesken. Avioituessaan 17-vuotiaana hän taisi oikeastaan kokea yhä olevansa puolittain lapsi. Muutamaa päivää ennen häitä otetussa Sylvi Heikkisen valokuvassa on takana kauniilla käsialalla kirjoitettu omistus äidille: viimeinen lapsuusmuisto omalta Sylviltäsi. Lisäksi on sitaatti: ”Herra palkitse äidin vaivat.”

   Sylvi ja Yrjö Ronimukselle syntyi 1.7.1927 poika, joka sai isänsä nimen, mutta eli vain vajaan vuorokauden. Kesällä 1929 Sylvi ja Yrjö Ronimus asuivat Turussa, josta Sylvi Ronimus tuli Kuopioon synnyttämään toisen lapsensa. Olli Matti syntyi päivälleen kaksi vuotta veljensä syntymä- ja kuolinpäivän jälkeen, 1.7.1929.

   Olli Matista käytettiin alusta asti yhdysnimeä Olli-Matti. Hän oli pitkään vanhempiensa ainoa lapsi. Hänelle toivottiin siskoa tai veljeä, mutta Sylvi Ronimuksen alkaneet raskaudet päättyivät keskenmenoihin. Vasta Olli-Matin ollessa 15-vuotias hänelle syntyi veli Kimmo, ja pikkusisko Kristiinan syntyessä Olli-Matti oli jo lähtenyt Helsinkiin opiskelemaan.

   Olli-Matti lähetettiin lapsena usein Kuopioon äidinpuoleisten isovanhempiensa Heikkisien hoitoon. Ennen sotia hän vietti siellä koulun kesälomat. Heikkiset olivat hartaasti mutta eleettömästi uskonnollisia, mikä merkitsi heille lähinnä yleistä kiltteyttä, pyrkimystä ottaa toiset huomioon. Heikki Heikkinen oli savolaisittain lupsakka ja joviaali, ja hän oli taitava sanoilla leikittelijä. Olli-Matin muistoissa hän oli kuitenkin ennen kaikkea hyvän ihmisen perikuva. Heikki Heikkisen elämänmyönteisyys ja halu suhtautua ystävällisesti kanssaihmisiin oli se käytösihanne, jota Olli-Matti halusi toteuttaa elämässään.

   Kuopiossa ollessaan Olli-Matti aina vieraili ahkerasti myös Ronimusten luona. Heikkiset eivät sitä koskaan kieltäneet, mutta Heikkiset ja Ronimukset eivät missään vaiheessa pitäneet yhteyttä toisiinsa, heitä ei ollut toisilleen olemassakaan. Olli-Matti ei koskaan kiinnittänyt huomiota siihen ristiriitaan, että hyvä, ystävällinen ja kaikkia kohtaan oikeudenmukaisuuteen pyrkivä Heikki Heikkinen oli suhtautumisessaan Joonas Ronimukseen ja tämän perheeseen äärimmäisen suvaitsematon. Tuntuu ilmeiseltä, että juuri Heikkiset kieltäytyivät yhteydenpidosta. Kanssakäymisen kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että parempiosaiset ratkaisevat, solmitaanko tuttavuus huonompiosaisiin vai ei.

   Olli-Matin ja hänen vanhempiensa asuinpaikka vaihtui tiheään, isän työpaikkojen perässä oli muutettava. Turusta siirryttiin Viipuriin, Viipurista Helsinkiin, eikä Olli-Matti oikein muistanut, oliko sitten vuorossa ensin Tampere ja sen jälkeen Hyvinkää vai päinvastoin. Hyvinkäältä hänellä kuitenkin alkaa olla selkeitä muistikuvia: soitinkauppa, isän hankkima radio ja ensimmäiset hiihtoyritykset. Olli-Matti kertoi laskeneensa suksilla Hyvinkään Sveitsissä jonkin pienen mäen kaatumatta ja arveli: – Se on varmaan paras talviurheilusaavutus elämässäni.

   Sylvi Ronimus oli kotiäiti, mutta ei oikein viihtynyt kotona seuranaan vain pieni lapsi. Hän olikin usein mukana miehensä työpaikoilla. Olli-Matti oli vielä sylissä kannettava, kun hän jo oli äitinsä kanssa elokuvateatterissa, jossa isä soitti mykkäfilmiä säestäen. Elokuvasta tulikin sitten hänelle rakas harrastus. Ehkä juuri varhainen kiinnostus liikkuvaan kuvaan sai aikaan sen, ettei hän koskaan kiinnostunut sarjakuvista.

   Olli-Matti oli kouluunmenoiässä, kun hänen isänsä sai Oulun Seurahuoneelta paikan ravintolamuusikkona. Seurahuone sijaitsi komeassa rakennuksessa, josta sittemmin tuli Oulun kaupungintalo. Ravintola oli tasokas, ja sen orkesterissa oli muitakin opin saaneita muusikkoja. He soittivat jopa kevyempää klassista musiikkia. Työpaikkaetuihin kuului ruoka koko perheelle. Se haettiin ravintolan keittiöstä kolmiosaisella astialla, ja hakeminen oli yleensä Olli-Matin velvollisuus.

   Kuopio ja Oulu olivat Olli-Matille hänen poika-aikansa ihanat paikat. Oulussa hän ehti asua kolme vuotta. Onnelliset muistot eivät kuitenkaan ole koko totuus. Äiti epäilemättä rakasti ainokaistaan, ja hänen otteensa oli kehittyvän pojan mielestä joskus liiankin kahlitseva. Mutta lapsen olemassaolo tuntui toisinaan myös taakalta. Sylvi Ronimus oli nuori ja vilkas, keimaili mielellään ja kaipasi seuraa. Kun miehen työ painottui iltoihin, nukkuva Olli-Matti saatettiin joskus jättää yksin asuntoon. Hän muistaa kerran heränneensä ja säikähtäneensä toden teolla. Valo kyllä paloi olohuoneessa, mutta vanhemmat olivat poissa. Hän arveli, että siitä hänelle jäi läpi elämän vaivaava haluttomuus mennä nukkumaan. Hän sanoi: – En menisi nukkumaan koskaan, jos se olisi mahdollista.

   Nukkumaanmeno vieroksutti, koska unen saanti oli vaikeaa, ja nukahtamisen jälkeen tulivat painajaisunet. Ne saattavat osoittaa, että Olli-Matti oli paljon yksinäisempi ja turvattomampi kuin mitä hän halusi tarinansa valoisaa versiota kertoessaan myöntää tai muistaa. Äiti sekä sitoi että torjui, ja pitkät oleskelut isovanhempien luona katkoivat nekin Olli-Matin yhteyttä vanhempiinsa. Vanhemmat puolestaan riitelivät paljon. Mustasukkaisuuttakin oli, sillä keimaileva ja ihailua kaipaava Sylvi Ronimus herätti kiinnostusta miehissä, ja ilmeisesti myös vastasi herättämiinsä tunteisiin ainakin joskus ja jonkin verran. Riidoissaan vanhemmat herkästi vetivät Olli-Matin mukaan, ja yleensä äiti sai hänet puolelleen, jopa vakuuttamaan: – Olen Heikkinen, en Ronimus! Se tietenkin rasitti isän ja pojan suhdetta.

   Olli-Matti halusi kiihkeästi itselleen lemmikkieläintä. Mieluiten hän olisi ottanut koiran. Kun vanhemmat eivät siihen suostuneet, hän kävi pyytämässä tuttavien koiria ulkoilutettavaksi ja saikin niitä. Toki moni lapsi rakastaa eläimiä, mutta Olli-Matin eläinrakkaudessa oli mukana myös yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Herkkänä ja hyväksymistä kaipaavana hän esitti vanhemmilleen rooleja, joista nämä pitivät. Sen seurauksena hän kuitenkin tunsi, ettei rakkaus kohdistunut häneen, vaan rooliin. Koiran luonteva, ongelmaton kiintymys täytti tyydyttämätöntä tarvetta olla hyväksytty.

   Olli-Matti aloitti koulunkäyntinsä Kajaaninportin kansakoulussa, ja siellä löytyi hänen elämänsä ensimmäinen tosiystävä. Oli veistotunti, ja Olli-Matti viilsi vahingossa höylällä vasemman kätensä etusormesta palan. Haavasta tuli verta, opettaja kiirehti kiertämään sormeen tuppoa, ja luokkatoverit alkoivat hiukan naureskella kömpelöä höylääjää. Knut Aas -niminen poika ryhtyi puolustamaan Olli-Mattia ja vakuutti, että vahinkoja voi sattua kenelle tahansa.

   Knut Aasin eli Gutten isä oli norjalainen, äiti oli suomalainen. Poikien kautta myös vanhemmat tutustuivat toisiinsa ja vierailivat toistensa luona.

   Olli-Matti ja Gutte löysivät yhdessä ne seikkailut, joita Oulu tuohon aikaan poikaviikareille tarjosi. Kirkkokadulla olevassa talossa oli kaupungin ainoa hissi. Sen käyttö oli kielletty alle 12-vuotialta, joten sillä oli ehdottomasti käytävä ajelemassa. Palokunnantalon pihalla leikittiin isommalla lapsijoukolla jännittävien letkutornien ja muiden sokkeloiden seassa.

   Ystävyys Gutten kanssa ei koskaan kokonaan katkennut. Yhteyttä tosin ylläpidettiin vain vähän niinä vuosina, jolloin Knut Aas oli muun muassa liikkuvan poliisin päällikkö. Olli-Matin 75-vuotisjuhlaan hän kuitenkin tuli rollaattorin avulla kulkien, halasi Olli-Mattia ja puhutteli häntä veljeksi.

   Oulun vuosinaan Olli-Matti sai isommilta pojilta ensimmäiset tiedot sukupuoliasioista. Hän oli järkyttynyt siitä, miten rumia äideistä väitettiin. Saattoiko äitiä sellaista kuunneltuaan enää edes katsoa silmiin? Mutta kuvaus yhdynnän tärisyttävästä vaikutuksesta kiinnosti, ja ikäisensä pojan kanssa hän päätti tutkia asiaa. Hämärässä vajassa otettiin pienet pippelit esiin ja painettiin ne vastakkain. Pahaksi onneksi eräs iso tyttö sattui juuri silloin kurkistamaan vajaan.

   – Mitä te teette! tyttö puuskahti.

   Tavallisesti niin nokkela Olli-Matti ei saanut nolostumiseltaan sanaa suustaan, mutta toinen poika keksi nopeammin ja sanoi: – Me etsitään tuhatjalkaisia.

   Elokuva oli jo Oulun vuosina Olli-Matille tärkeä, ja lapsilta kiellettyihinkin piti yrittää päästä. Joskus se onnistui, kuten silloin, kun Oulussa meni Toivo J. Särkän ohjaama ”Helmikuun manifesti”.

   Kirjat olivat Olli-Matille ainakin yhtä keskeinen asia kuin elokuva. Ennen murrosikää hänelle tärkein teos oli Tom Sawyerin seikkailut.

   Tulevaksi runoilijaksi Olli-Mattia ei ehkä vielä tunnistanut, vaikka hän noin kymmenvuotiaana kirjoitti runon ”Joka poika”-lehteen, ja se julkaistiin. Ehkä selvempi enne tulevasta kehityksestä on, että  hän eräästä elokuvasta lumoutuneena sepitti siihen kuuluvaan lauluun suomenkieliset sanat. Hän totesi: – Ne ovat erinomaisen kömpelöt, mutta hartaudella tehdyt. Sanoitus kuuluu: ”Nyt minä lähden, ratsastamaan lähden.”

   Hevonen ei kaupungissa kasvaneelle Olli-Matille ollut mitenkään erityisen läheinen eläin, hevonen tuli hänelle tutuksi nimenomaan siinä merkityksessä, mikä sillä oli elokuvissa. Olli-Matin varhaisin elokuvamuisto onkin epämääräinen mielikuva, että äiti on kantanut häntä sylissään, ja hän on tunnistanut valkokankaalla liikkuvan hevosen ilmoittaen havainnostaan äidille sanomalla ”ihahaa”. Hevonen siirtyi Olli-Matin runouteen elokuvahahmossaan, cowboy-sankarin vapautta luovana liikkumavälineenä, ystävänä ja melkein hänen osanaan.

   Vuonna 1939 oululaisen sanomalehti Kalevan ikkunassa alkoi olla uutisia sodan uhkasta. Samoihin aikoihin Olli-Matin äidinpuoleiset isovanhemmat, Heikkiset, myivät kauppansa erittäin epäedullisesti. He menettivät lähes koko omaisuutensa. Yrjö Ronimus sai työpaikan Porista hotelli Satakunnan ravintolasta. Hän muutti perheineen Poriin, ja jäi sinne pysyvästi. Perheeseen kuuluivat siitä lähtien myös Heikki ja Anna Heikkinen, jotka jakoivat huoneen vielä lukiolaisikäisenkin Olli-Matin kanssa. Vaikuttaa siltä, että Yrjö Ronimus otti appivanhempansa luokseen asumaan muistelematta lainkaan, että hän oli aluksi ollut heille hyvin epämieluinen vävy.

Sota-aikana vain muutama pommitus ulottui Poriin asti. Elintarvikepulakaan ei haitannut Ronimuksen perhettä, sillä hotelli Satakunnan ravintolassa käyvät maalaismiehet tekivät ehdotuksia tyyliin ”soita Montin Czardas, niin minä järkkään kilon voita”. Olli-Matti lähetettiin sitten usein luvattua lahjusta hakemaan, ja talvella hän kuljetti ruokapakettia potkukelkalla kaukaakin.

   Ronimukset asuivat Poriin muutettuaan ensin Satakunnan Osuuskaupan talossa, ja pihan lapsiyhteisöön kuuluivat Osuuskaupan johtajan Peltolan lapset, joista Maire myöhemmin avioitui Arvo Salon kanssa. Olli-Matti oli mukana kaikenlaisissa leikeissä. Hän jopa voitti polkupyöräkilpailun, jossa ajettiin pihan keskellä olevan suojatun dynamiittivaraston ympäri. Olli-Matti hämmästyi itsekin voittoaan, sillä hänellä ei edes ollut omaa polkupyörää, kilpailuväline oli lainassa. Vielä hämmästyneempi oli itseään varmana voittajana pitänyt poika, joka tappionsa suututtamana vihoitteli Olli-Matille monta päivää.

   Esimurrosikäisten leikeissä oli tyypilliseen tapaan myös aikuisen erotiikan jäljittelyä. Piilosilla ollessa Olli-Matti oli kumolleen käännetyn veneen alla pihan kauneimman tytön kanssa, ja he pussasivat. Se oli suuri saavutus, josta sopi kehuskella poikien kesken. Kiinnostavampaa oli kuitenkin poikien oma leikki. Se oli saanut virikkeensä Raamatusta, maininnasta että taivaan pojat makasivat maan tyttäriä. Vuoron perään kiivettiin vaatekaapin päälle ja  läjähdettiin sieltä alhaalla odottavan syliin. Olli-Matti totesi siitä kertoessaan: – Se oli hauska ja raffinoitu leikki.

   Olli-Matti meni Poriin muuton jälkeen kansakoulun neljännelle luokalle, ja sen jälkeen oli edessä pyrkiminen oppikouluun. Yrjö Ronimus oli itse käynyt vain kansakoulun, mutta poikansa hän halusi ammattiin, jota hän itse eniten arvosti: lääkäriksi. Lääkäriksi aikovan piti menestyä hyvin oppikoulussa, ja isä ymmärsi, että koulun vaihtuminen muuttojen myötä olisi haitannut Olli-Matin suoriutumista. Hotelli Satakunnan ravintola oli hyvä ja turvallinen työpaikka, mutta isän päätökseen asettua pysyvästi Poriin vaikutti myös halu edistää Olli-Matin koulunkäyntiä.

   Olli-Matin lahjakkuus ei kuitenkaan lainkaan viitannut isän toivomaan suuntaan. Koulunkäynti tosin oli hänelle helppoa, vaikka hän ei tuntenutkaan siihen mitään erikoista kiinnostusta, mutta hän oli etevämpi äidinkielen käytössä ja vieraiden kielten oppimisessa kuin matemaattisissa aineissa, joiden hallitsemista lääkärin ammattiin pyrkiviltä edellytettiin. Olli-Matti itse ymmärsi isänsä toiveen turhaksi, mutta isä ei lannistunut. Hän pyrki ohjaamaan poikaansa haluamaansa suuntaan, ja kun Olli-Matti olisi halunnut opetella soittamaan, hän kieltäytyi opettamasta perustellen: – Minun pojastani ei muusikkoa tule. Joitakin pianotunteja Olli-Matti sentään sai ottaa, ehkä isä arveli sen kuuluvan yleissivistykseen.

   Satakunnan Osuuskaupan talosta Ronimukset muuttivat Pomarkun Sahan omistamaan puutaloon samaan kortteliin, missä Porin lyseo sijaitsi. Olli-Matin koulumatka siis oli todella lyhyt. Se oli hyvä, sillä vaikka hän isän luomien tiukkojen sääntöjen mukaan joutuikin menemään nukkumaan aikaisin, hänen oli unensaantiongelmiensa takia vaikea herätä aamulla ajoissa.

   Keskikoulun viimeisistä vuosista alkaen Olli-Matin paras ystävä oli Risto Järvinen. Kaksikon tärkein yhteinen harrastus olivat elokuvat. Olli-Matin aloitteesta ryhdyttiin pitämään elokuvapäiväkirjaa. Siihen merkittiin kaikki tiedot elokuvasta, se arvosteltiin ja annettiin arvosana. Arvosanan antaminen tosin osoittautui hankalaksi. Ensi innostuksessa tuli annettua jollekin elokuvalle täydet pisteet, ja sitten tulikin uusi ja valtavampi elämys. Merkintöjä jouduttiin siis korjailemaan jälkeenpäin.

   Toinen Olli-Matille tärkeä henkilö oppikouluvuosina oli Yrjö Järvinen, joka samasta sukunimestä huolimatta ei ollut Risto Järviselle sukua. Hän oli Olli-Matin luokkatoveri, mutta silti Olli-Mattia muutamia vuosia vanhempi. Rahoittaakseen opiskelunsa hän työskenteli iltaisin elokuvateatteri Aston ovimikkona. Sen ansiosta Olli-Matti sai ilmaisia elokuvakäyntejä. Yrjö aikoi näyttelijäksi, eikä hän pelkästään aikonut, se hänestä tulikin. Olli-Matilla oli sama haave, mutta hänellä oli paljon muitakin epämääräisiä odotuksia suuresta tulevaisuudestaan. Näyttelijän ura kangasti kuitenkin mielessä keskeisenä mahdollisuutena.

   Nykyisen Porin aseman tienoo oli silloin kaupungin rajaa, jo maaseutua. Siellä piikkilanka-aitojen luona Olli-Matti ja Yrjö harjoittelivat näyttelemistä improvisoiden sotakohtauksia. Olli-Matti ei kuitenkaan ihaillut perimiehisiä roolihahmoja. Koulupoikana hän vielä ajatteli, että Humphrey Bogart oli ihan tylsä jätkä. Laurence Olivier oli hänen ihanteensa.

   Oikeastaan Olli-Matti ei ajatellut näyttelijän uraa niinkään ammatinvalintana, hän halusi elää roolihahmonaan. Hän oli lapsesta asti elänyt näytellen, sillä hän sai hyväksymistä esittämällä sellaista roolia, mitä hänen haluttiin esittävän. Hän osasi myös muuntautua eri ihmisten odotusten mukaiseksi. Sellainen sopeutuminen hämärtää tietoa omasta persoonallisuudesta, ja etsiessään murrosikäisenä itseään Olli-Matti valitsi rooliminänsä elokuvista. Läpi nuoruutensa hän yritti olla Laurence Olivierin näköinen ja tapainen. Rooliin kuuluva kohtalokkuus ja eräänlainen paheellisuus tosin oli hiukan vaikeaa uskottavasti esittää, koska paheita ei ollut ulottuvilla eivätkä ne olisi käytännössä kiinnostaneetkaan. Vielä seitsemäntoistavuotiaana Olli-Matti päiväkirjassaan kauhisteli tanssipaikalla näkemiään ”mitä iljettävimpiä hyväilykohtauksia”. Hän järjesti samana kesänä kotihipat vanhempiensa poissaollessa, äitinsä suosiollisella myötävaikutuksella mutta salaa isältä, jolta lupaa ei olisi saatu. Niissä hipoissa tanssittiin pelkästä tanssimisen ilosta ja juotiin vain teetä.

   Elokuvaharrastuksen ja lukemisen ohella Olli-Matin aikaa vei vilkas kirjeenvaihto ulkomaisten kirjeenvaihtotoverien kanssa. Ensimmäinen heistä oli saksalainen Traudl, jonka kanssa Olli-Matti piti yhteyttä vielä aikuisiälläkin. Hän sai Traudlin osoitteen osuuskaupanjohtaja Peltolan tyttäreltä, joten hän oletti Traudlin toivoneen kirjeenvaihtotoverikseen nimenomaan tyttöä. Siksi hän aloitti ensimmäisen kirjeensä pyytäen anteeksi, että oli poika. Traudl muisteli sitä usein huvittuneena.

   Natsisaksa oli vielä kirjeenvaihdon alkuaikoina voimissaan, mutta siitä Olli-Matti ei ymmärtänyt juuri mitään, eikä Traudlkaan paljon sen enempää. Olli-Matin isästä oli kehittynyt poliittisesti välinpitämätön, eikä kotona keskusteltu sellaisista aiheista. Tavanomaista keskiluokkaisten ihmisten oikeistomyötäilyä sekä isän että äidin asenteissa kuitenkin oli.

   Aikuistuttuaan Olli-Matti tapasi Traudlin Tukholmassa, jossa tämän sisar oli naimisissa Tukholman oopperan harjoituskapellimestarin kanssa. Siellä oli myös heidän veljensä, joka oli kuulunut Hitler-jugendiin. Olli-Matti pohti vakavasti hänen mahdollista syyllisyyttään, ja johtopäätös oli, että syyllisyyttä ei ollut. Nuorella ihmisellä ei useimmiten ole mahdollisuutta muodostaa itsenäistä poliittista kantaa. Hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tarjoutuu, ja omaksuu ympäristönsä ajattelutavat. Ja jos joskus tuleekin epäilys mieleen, totalitäärisessä järjestelmässä ollaan eri mieltä vain henkensä uhalla. Siihen tarvittavaa rohkeutta ei useimmilla ihmisillä ole.

   Olli-Matin omissakin asenteissa oli kodin ja ympäristön vaikutuksesta sekä rasismia että vasemmiston vieroksuntaa. Kauhistellessaan seitsemäntoistavuotiaana tanssipaikan moraalittomuutta hän perusteli havaitsemaansa rappiota mustalaisten läsnäololla ja sillä, että järjestäjä oli SKDL. Myöhemmin mustalaiset muuttuivat Olli-Matin ajattelussa syrjityn vähemmistön edustajiksi, joiden kanssa hän tunsi hengenheimolaisuutta. Siihen vaikutti epäilemättä ratkaisevasti Federico Garcia Lorcan runous, jossa mustalaiset kuvastavat vapautta ja rakkautta. ”Gipsy” oli lempinimi, jota Olli-Matista myöhemmin käytti ainakin yksi läheinen ystävä. Lorcan runouteen Olli-Matti kuitenkin tutustui vasta muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan. Poliittinen herääminen viipyi vielä kauemmin. Olli-Matin sanoin: – Vasta kun minä Pentti Holappaan tutustuin, minä tulin tietoiseksi yhteiskunnallisen maailman olemassaolosta.

   Sekä Lorca että vasemmistolaisuus vilahtivat kyllä Olli-Matin kouluaikaisessa kirjeenvaihdossa. Espanjalainen Jaime kertoi kuuluvansa nuorten maanalaiseen teatteriryhmään, joka esitti salaisesti Lorcan näytelmiä. Vaikka Olli-Matti ei tiennyt Espanjan tilanteesta juuri mitään eikä Lorcasta senkään vertaa, toiminta kuulosti salaperäisyydessään jännittävältä ja kiinnostavalta. Kirjeenvaihto jäi kuitenkin lyhyeksi. Jaimen kolmas tai neljäs kirje päättyi toivomukseen, ettei Olli-Matti vastaisi vielä siihen kirjeeseen, vaan odottaisi seuraavaa. Sitä ei koskaan tullut.

   Suloinen amerikkalaistyttö Beth lähetti hellyttäviä kuvia itsestään ja perheestään. Olli-Matti kirjoitti hänelle runoja, kuten muillekin tytöille, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Mitalliset englanninkieliset runot olivat työläitä laatia, joten useampi tyttö kyllä sai saman runon. Beth oli silti erityisasemassa, ”Beth of my Heart”, hän herätti Olli-Matissa eniten tunteita. Lämminsydämiseltä ja pikkusiskoonsa hyvin kiintyneeltä vaikuttava Beth muistutti Olli-Mattia itseään. Olli-Matti  oli 15-vuotiaana saanut veljen, jota hän hoivasi mielellään. Pienokaisen saattoi tarvittaessa huoletta jättää hänen vastuulleen.

   Toinen amerikkalaistyttö Norma lähetti koulupoikaa ällistyttävän kuvan, jossa hän oli iltapuvussaan kuin aikuinen kaunotar. Sen Olli-Matti vei kouluun ja kiinnitti pulpettinsa sisäkanteen. Kuin vahingossa kuva sitten vilahti esiin luokkatovereiden ihailtavaksi ja kadehdittavaksi. Norma lähetti Olli-Matille myös upean villapaidan, jossa oli kaksi hirveä. Se villapaita Olli-Matilla oli kauan vielä aikuisenakin. Kirjeenvaihtoa amerikkalaistyttöjen kanssa kannusti kyllä lähinnä se, että he lähettivät Olli-Matin pyynnöstä hänelle englanninkielisiä elokuvalehtiä.

   Tärkein kirjeenvaihtotovereista oli hollantilainen Paul Kleibrink. Hänen kotiinsa Amsterdamiin Olli-Matti teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa päästyään ylioppilaaksi ja nautittuaan yhden lukuvuoden verran palkkaa kansakoulunopettajana. Hän haaveili matkasta jo vuotta aikaisemmin, mutta ei sitkeistä pyynnöistään huolimatta saanut isäänsä heltymään ja antamaan matkarahoja.

   Olli-Matti oli viisitoistavuotiaaksi asti vanhempiensa ainoa lapsi. Suhde vanhempiin oli tiivis, mutta ei suinkaan ongelmaton. Avoimet yhteenotot syntyivät yleensä isän kanssa. Olli-Matti otti niistä syyn itselleen, sanoi tunteneensa itsensä oppikoululaisena paljon viisaammaksi kuin pelkän kansakoulun käynyt isä ja tuoneensa sen myös esiin. Kun Olli-Matti vielä oli siinä iässä, että ruumiillinen kurituskin saattoi kuulua asiaan – en tiedä, turvauduttiinko siihen todella – juostiin kotona joskus ruokasalin pöydän ympäri, Olli-Matti edellä ja isä perässä remmi kädessä. Myöhemmin yhteenotoista seurasi isän päiväkausia kestävä ärtymys, jota karttaakseen Olli-Matti vetäytyi isän kotona ollessa huoneeseensa.

   Pahin loukkaus lipsahti Olli-Matilta tahattomasti. Kun isä sanoi, ettei Olli-Matti pyrkinyt eteenpäin riittävän tarmokkaasti eikä hänestä siksi tulisi mitään, Olli-Matti kysyi: – Mitä sinusta sitten on tullut? Olli-Matti ymmärsi isän loukkaantumisen, mutta eihän sellaista huomautusta voinut anteeksikaan pyytää. Olli-Matti siis vain kärsi pahasta omastatunnosta, ja leppyihän isä sitten aikanaan.

   Isä oli ankara kurinpitäjä, mutta joissakin asioissa myös hyvin ymmärtäväinen. Olli-Matilla oli taipumus sepittää selityksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä tositapahtumien kanssa. Tällaista huomatessaan isä ei läheskään aina kiivastunut, totesi vain pojan mielikuvituksen toimivan herkästi. Epäilemättä hän ymmärsi, että se oli myös Olli-Matin tapa välttää yhteenottoja, jotka tiukasti totuudessa pysyminen olisi saattanut aiheuttaa. Kun hän ei ollut tullut kotiin isän määräämään nukkumaanmenoaikaan, hän ei halunnut myöntää olleensa tahallaan tottelematon. Oli käytännöllisempää kertoa juttu lähistöllä sattuneesta auto-onnettomuudesta, jonka uhria oli autettava. Sen jutunhan isä toteaisi perättömäksi vasta seuraavana päivänä, kun asiasta ei olisi paikallislehdessä uutista. Silloin hän ei kuitenkaan enää olisi niin kiihdyksissään poikansa myöhäisestä kotiintulosta.

   Taipumus sepittää on myös tyypillinen tulevalle kirjailijalle. Hänellehän koko elämä on oikeastaan jotain, joka on tarkoitettu kerrottavaksi. Jos todellisuudesta ei saa mieleistään kertomusta, todellisuutta on paranneltava. Hyvä kertomus syrjäyttää sitten muistikuvan alkuperäisestä tilanteesta. Olli-Matti totesikin usein: – Ehkä näin todella tapahtui, tai ehkä minä olen hiukan muokannut tarinaa.

   Isällä oli ilmeisesti aavistus, että Olli-Matin seksuaalinen kiinnostus tulisi suuntautumaan miehiin. Kun Olli-Matin ystävä Yrjö Järvinen sotavuosina komennettiin rintamalle, isä ei hyväksynyt Olli-Matin kirjeenvaihtoa tämän kanssa. Hän perusteli: – Yrjö on vanhempi kuin sinä, sellainen ei ole sopivaa.

   Olli-Matti hymyili isänsä epäilyksistä kertoessaan ja huomautti minulle: – Täyttä viattomuutahan se suhde oli. Olin hyvin lapsellinen ja pitkään tiedostamaton omasta itsestäni.

   Olli-Matti ei suinkaan taipunut isänsä tahtoon, vaan hoiti kirjeenvaihdon Yrjön kanssa kiertotietä: Yrjö kirjoitti Ristolle, Risto toi kirjeet Olli-Matille.

   Kertoessaan vanhemmistaan Olli-Matti totesi usein: – Olen sitä mieltä, että isä rakasti minua suuresti, ja oli erittäin hyvä isä. Koin epäilemättä hänet paljon läheisemmäksi kuin äidin.

   Olli-Matin oli helppo hyväksyä isänsä kiivaus. Se oli hänen mielestään sitä Joonas Ronimukselta perittyä slaavilaista temperamenttia, jota hänellä itselläänkin oli.

   Olli-Matin suhde äitiinsä oli ongelmallinen. Äiti oli perheen keskus, siihen oli isänkin mukauduttava, ja äiti piti Olli-Matin tiiviisti otteessaan. Joskus läheinen suhde äitiin tuntui hyvältä, mutta usein se oli tukahduttavaa. Äiti piti kasvuikäisen pojan intiimisti tietoisena jopa alkavista raskauksistaan ja keskenmenoistaan. Olli-Matti totesikin olleensa ainakin ”äidin poika, jos ei nyt ihan mammanpoika”.

   Vastustaessaan avoimesti isää ja riidellessään hänen kanssaan Olli-Matti itse asiassa osoitti luottamustaan. Äidille Olli-Matti murrosiän kuohunnassakin yleensä esitti roolia, jota äiti häneltä halusi: niin oli helpointa. Äiti tunsikin Olli-Matin huonommin kuin isä. Sitä osoittaa myös se, että äiti ei huomannut Olli-Matin seksuaalisuuden kehittyvän toisin kuin hänen tovereillaan. Tosin äiti paheksui Olli-Matin syvää kiintymystä parhaaseen ystäväänsä Ristoon ja nimitti Olli-Mattia Riston kamarineidoksi. Se johtui kuitenkin vain siitä, että hän ei olisi halunnut irrottaa omaa otettaan Olli-Matista. Hän ei suhtautunut suopeasti Olli-Matin tyttöystäviinkään.

   Nuori Olli-Matti oli viehättävällä tavalla androgyyni, luontevasti maskuliininen, mutta omasi herkkyyttä ja pystyi vaivattomasti ymmärtämään feminiiniä ajattelua. Minäkin totesin tutustuttuamme, että Olli-Matti ei kokenut mitään eriarvoisuutta sukupuolten välillä, vaan nainen oli hänelle yhtä täydesti ihminen kuin mieskin. Olli-Matti oli kuitenkin identiteetiltään selkeästi poika ja nuori mies, vaikka häntä eivät kiinnostaneetkaan eräät perimiehiset harrastukset. Koulussa pesäpalloa pelattaessa hän herkästi luikahti joukkueita jaettaessa syrjään ja vietti sitten kenenkään kaipaamatta tunnin lukien. Hän ei silti ollut liikunnallisesti huono, olihan hän hyvä tanssija ja selviytyi jopa partnerin heittämisestä jitterburgissa. Olli-Matilla oli paljon tyttöystäviä. Tytöt kiinnostuivat hänestä helposti, ja hän kiinnostui tytöistä, mutta vain romanttisesti. Tunteiden kohteet vaihtelivat, mutta eroottiseen kontaktiin hän ei pyrkinyt.

   Kesällä 1946 juuri 17 vuotta täyttänyt Olli-Matti alkoi kirjoittaa päiväkirjaa, josta tulevan kirjailijan jo voi helposti tunnistaa. Kauniilla käsialalla kirjoitetut lauseet ovat hyvää ja vivahteikasta äidinkieltä, ja tyylilajeista hän hallitsee myös ironian, vaikka määritteleekin itsensä sentimentaaliseksi kyynikoksi. Hän mainitsee mielilukemisinaan Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmät ja Hugon Kurjat. Runoilijoista hänelle läheisiä olivat Hellaakoski, Kailas ja Sarkia. Nuorena kuolleen Sulevi Mannisen ainoaksi jäänyt runoteos Levoton päivä merkitsi hänelle jotain vastaavaa kuin niin monelle tuon ajan tytölle Saima Harmajan runous. Tultuaan Helsinkiin opiskelemaan hän etsi Hietaniemen hautausmaalta Sulevi Mannisen haudan; se oli hiukan kuin pyhiinvaellusmatka.

   Olli-Matin kiinnostus taiteeseen oli laaja-alaista. Hän harrasti kirjallisuuden, näytelmien ja elokuvien lisäksi sekä klassista musiikkia että jazzia. Sen lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut filosofiasta ja uskonnosta. Hän sekä kaipasi että pelkäsi uskoon tuloa – kaipasi, koska siihen liittyi mielikuva hyvyydestä ja puhtaudesta, mutta pelkäsi, koska se tuntui kieltävän oikeastaan kaiken, mikä elämässä oli nautinnollista. Isoisä kävi sunnuntaisin kirkossa jumalanpalveluksessa, ja Olli-Matti liittyi joskus hänen seuraansa yrittäen mieli avoimena kuunnella, mutta menoilla ei tuntunut olevan mitään annettavaa hänelle. Enemmän pohdittavaa tuotti Kierkegaardin teosten lukeminen, mutta niille toi vastapainoa Nietzschen jyrkkä uskontokritiikki. Olli-Matille tärkeä kirjailija oli myös Maeterlinck, josta hän kirjoitti ylioppilasaineensakin.

   Olli-Matti oli vakuuttunut siitä, että elämä piti elää pyyteettömästi, muiden hyväksi. Tuo ihanne tuntui kuitenkin saavuttamattomalta. Kun paras ystävä Risto valitti Olli-Matin takertuvan liikaa häneen, Olli-Matti tarjosi jalosti Ristolle ”vapautta”. Hän oli kuitenkin tyytyväinen, kun Risto ei sitä huolinut, vaan ystävyys jatkui entisenlaisena.

   Jo lukiolaisena Olli-Matti tunsi syntyneensä taiteilijaksi. Suureksi kutsumuksekseen hän koki toteuttaa jotain, missä taide ja uskonto yhdistyisivät. Tavoitteensa vuoksi hän kävi mielessään kamppailua ylpeyden ja nöyryyden välillä. Hän oli tietoinen poikkeuksellisista kyvyistään, eihän hän voinut välttyä vertaamasta itseään koulutovereihinsa ja ystäviinsä. Toisaalta hänellä ei ollut ketään, joka olisi selkeästi tunnistanut hänen lahjakkuutensa. Kotona oltiin huolissaan siitä, etteivät hänen kykynsä tuntuneet viittaavan vanhempien toivomaan suuntaan. Paras ystävä Risto piti Olli-Mattia kyllä älykkäänä, mutta myös lapsellisena ja epämiehekkäänä.

   Olli-Matti pelkäsi itsekin, että hänen käsityksensä omasta erityislahjakkuudestaan oli vain kuvitelmaa. Hän janosi kiihkeästi asiantuntevaa palautetta ja tunnustusta, mutta sellaista ei ollut saatavilla. Arvostuksen kaipaaminen tuntui myös väärältä, sillä Olli-Matin mielestä todellinen taiteilija ei sitä etsinyt. Hän siis tavoitteli nöyryyttä, vaikka varsin hyvin oivalsikin tavoittelevansa sitä juuri ylpeytensä vuoksi, ollakseen taiteilijana parasta mahdollista.

   Itserakkaudesta vapautuminen ei oikein tuntunut mahdolliselta, ja joskus Olli-Matti arvelikin, että se oli hyväksyttävä osana tietoisuutta kutsumuksesta ja kyvyistä. Hänestä tuntui, että näytteleminen tyydyttäisi parhaiten hänen itserakkautensa sekä ruumiillista että henkistä ulottuvuutta. Vielä korkeampana mutta oikeastaan jo liian uskaliaana tavoitteena hän kuitenkin piti kirjailijan uraa: siitähän jäisi jotain pysyvää.

Tultuaan ylioppilaaksi keväällä 1948 Olli-Matti tunsi itsensä hämmentyneeksi. Koulunkäynti oli siihen asti ollut hänen työtään, ja vanhempien itsestäänselvä velvollisuus oli ollut elättää hänet. Nyt alkoivat sekä isä että myös äiti toistuvasti huomatella, että hänen olisi ryhdyttävä elättämään itsensä ja keräämään rahaa mennäkseen opiskelemaan.

   Olli-Matti ei ollut innokas lähtemään kotoa. Viettäessään edellisenä kesänä muutaman viikon Oulussa hän oli potenut ankaraa koti-ikävää. Hän ei ollut vieläkään kyvykäs irtautumaan vanhemmistaan, vaikka käyttörahan kerjääminen äidiltä tuntuikin nöyryyttävältä. Ihan ilmaiseksikaan se raha ei tullut, vaan äiti halusi pientä apua kotitöissä. Ja sellainen avuntarvehan tulee aina auttajaksi halutun kannalta väärään aikaan, kun on juuri lukemassa jotain mielenkiintoista tai kirjeen kirjoittaminen on kesken.

   Suurta maailmaa katselemassa Olli-Matti olisi mielellään käynyt. Isä ei kuitenkaan antanut rahaa hänen haaveilemaansa Hollannin matkaan. Olli-Matti siis vietti päivänsä lukien muun muassa Thomas Mannin Lotten ja Augustinuksen Tunnustukset, kuunnellen radiosta klassista musiikkia ja käyden elokuvissa, teatterissa ja konserteissa, kun jotain kiinnostavaa vain suinkin oli tarjolla. Ja kaikkein tärkeintä olivat keskustelut toveripiirissä, erityisesti parhaiden ystävien kanssa – sitä parempi, mitä syvällisempiä ne olivat.

   Olli-Matin hakeutumista työhön esti myös ajoittainen masentuneisuus. Elämä tuntui tyhjältä, eikä odotettavissa näyttänyt olevan muutosta parempaan. Varsinkin seurusteluasiat tuottivat huolta. Ketään todella kiinnostavaa tyttöä ei löytynyt, vaikka Olli-Matissa välillä virisi tunteita yhteen ja toiseen suuntaan. Kokemattomuus alkoi huolestuttaa, varsinkin kun paras ystävä Risto totesi hänen olevan monissa suhteissa paljon ikätovereistaan edellä, mutta eräissä suhteissa paljon heistä jäljessä: oli asioita, joista Risto ei voinut hänelle puhua.

   Parhaiten Olli-Matin romanttiset tunteet kukoistivat kirjeenvaihdossa teinipäivillä kohdatun Railin kanssa. Olli-Matti halusi kutsua Railin vierailulle luokseen Poriin. Äiti asetti ehdoksi, että Olli-Matti vahaisi ja kiillottaisi olohuoneen lattian. Olli-Matti ei ollut aiemmin joutunut edes avustamaan sellaisissa töissä, mutta hän suostui. Raili siis tuli, mutta vierailu johtikin pahimpaan yhteenottoon, mikä Olli-Matilla koskaan oli äitinsä kanssa.

   – Olin ikäisekseni hyvin lapsellinen, vaikka sitä en missään nimessä olisi halunnut olla, Olli-Matti kertoi. – Nämä kaksi naista, äiti ja Raili, alkoivat keskenään naureskella minua. Lopulta äiti loukkasi minun nuorta mieltäni siinä määrin, että lähdin Risto Järvisen luo. Olin siellä useita päiviä, uhosin jopa lähteväni merille. Sitten isä soitti ja suostutteli hyvin hienotunteisesti minut palaamaan kotiin.

   Epäonnistuneen vierailun jälkeen Olli-Matti pian taas kirjoitti Railille rakkauskirjeitä. Oikeastaan hän tiesi olevansa rakastunut rakkauteen. Railille hän lähetti myös runojaan. Hän kirjoitti melko rikkeettömiä mitallisia säkeitä, jotka sisälsivät hyvin ihanteellisia ajatuksia.

   Syksyllä edessä oli kutsunta. Jo ajatus asevelvollisuuden suorittamisesta teki Olli-Matin suorastaan pahoinvoivaksi. Vakaumuksellista pasifismiakin hänellä oli, mutta enemmän hän luultavasti pelkäsi sopeutumisvaikeuksia. Hän oli kyllä seurallinen, mutta hänen ystäväpiirinsä pojat keskittyivät älyllisiin harrastuksiin. He pystyivät ymmärtämään Olli-Matin lennokkaita ajatuksia eivätkä halveksineet hänen herkkyyttään. Karskin miehisesti toimivassa joukossa Olli-Matti sen sijaan olisi luultavasti joutunut ainakin kiusoittelun ellei sitten peräti kiusaamisen kohteeksi. Ilmeisesti hän tiesi sen.

   Asevelvollisuuden suorittamisen lykkäys onnistui isän avustuksella, mutta isä ei suostunut järjestämään lainaa, joka olisi tarvittu opintojen aloittamiseen Helsingin yliopistossa. Sen sijaan hän ryhtyi hankkimaan suunnitelmaan melko nihkeästi suhtautuvalle Olli-Matille työtä kansakoulunopettajana. Yritys saada hänelle paikka Eurajoen yläkoulusta meni myttyyn Olli-Matin suureksi helpotukseksi. Sitten löytyi kuitenkin mahdollisuus toimia Porissa Cygnaeuksen kansakoulun III D-luokan opettajana. Luokkaan oli koottu 21 koulussa heikosti menestynyttä tai huonokäytöksistä oppilasta.

   Monien opettajakollegojensa ja luultavasti hiukan itsensäkin hämmästykseksi Olli-Matti menestyi työssään hyvin. Hän sai noin kymmenvuotiaisiin pojannassikoihin kontaktin ystävällisyydellä ja palkitsemalla heitä aina kun suinkin aihetta löytyi. Vain kerran hän joutui turvautumaan karttakeppiin ja kurittamaan tottelematonta poikaa muutamalla lyönnillä. Hämmästyksekseni hän kertoi teosta melkein ylpeänä. Kun kummastelin sitä, hän totesi: – Ei se vahingoittanut poikaa, vaan teki hänelle hyvää.

   Ruumiillinen kuritus hyväksyttiin tuolloin varsin yleisesti, ja Olli-Matti ehkä todisti myöhemminkin itselleen miehisyyttään muistelemalla tapahtumaa, joka hänen elämässään oli varsin ainutlaatuinen.

   Yleensä Olli-Matti toimi opettajana kasvatustieteen parhaiden periaatteiden mukaisesti, vaikka kokemattomuus tietenkin haittasi toteutusta. Hän antoi pisteitä hyvästä käytöksestä ja osaamisesta. Moitteisiin ja rangaistuksiin tottuneet pojat innostuivat. Olli-Matti lahjoitteli myös pikkutavaroita kuten vanhoja postikortteja tunnustuksena kunnostautumisesta. Erityisesti poikia miellytti myös koko ryhmälle annettu palkinto, kun tehtävät saatiin ripeästi suoritettua: Olli-Matti luki silloin ääneen Tom Sawyerin seikkailuja. Sillä hän viihdytti poikia myös piirustus- ja kaunokirjoitustunneilla.

   Olli-Matti teki kotikäyntejä ja totesi poikien elävän useimmiten kurjissa oloissa. Myös muita syitä heikkoon koulumenestykseen löytyi. Eräs pojista osoittautui huonokuuloiseksi, ja muuttui erittäin hyväksi oppijaksi päästyään istumaan eturiviin.

   Olli-Matti teki työtään suunnitelmallisesti ja innostuneesti, ja luokassa vieraillut tarkastaja totesi, että hänessä oli ainesta hyväksi pedagogiksi. Opettajainhuoneen ilmapiiri välituntien piristykseksi heiteltyine pikkurivouksineen ei kuitenkaan Olli-Mattia miellyttänyt. Koulun pihalla ja käytävillä taas vanhemmat pojat huomasivat herkästi nuoren opettajan pohjimmaisen epävarmuuden ja käyttäytyivät pilkallisesti. Se tuntui pahalta, varsinkin kun Olli-Matti huomasi, ettei osannut panna kiusantekijöitä järjestykseen.

   Railin kuva oli Olli-Matin opettajanpöydällä kuin osoittamassa oppilaille, että hän oli aikuinen ja hänellä oli tyttöystävä. Oikeastaan hän yritti todistella sitä itselleenkin, sillä hän alkoi olla hyvin huolestunut seurusteluasioistaan. Potiessaan moraalista krapulaa osallistumisestaan liian estottamaksi kokemiinsa kotihippoihin Olli-Matti kirjoitti päiväkirjaansa, ettei pitänyt tahria itseään kevytmielisillä seikkailuilla. Oli odotettava todellista kiintymystä, jolloin tunteen voima ja kestävyys pyhittäisi seksuaalisuhteenkin. Hän pohti silti myös, missä on ihanteellisuuden ja tunteiden kylmyyden raja. Hänellä oli kyllä normaali seksuaalinen halu ja itsetyydytystä, mutta jostain syystä halulle ei löytynyt kohdetta. Hän tunnusti päiväkirjalleen, että hänellä oli asiasta pahoja aavistuksia ja luuloja.

   Joululomalla Olli-Matti matkusti Helsinkiin, jossa hän kävi useampana iltana Railin kanssa teatterissa ja kerran Polilla tanssimassa. Polilla pahat aavistukset omasta seksuaalisesta erilaisuudesta saivat lisävahvistusta. Tanssiessaan tiiviisti Railiin painautuneena Olli-Matti tunsi siittimensä jäykistyvän. Hän kuitenkin reagoi tuohon sinänsä luonnolliseen asiaan kummallisesti. Hän keskeytti tanssimisen ja työnsi Railin kauemmas. Sitten hän joutui nopeasti keksimään selityksen käytökselleen. Hän sanoi, että oli kuuma, piti hakea juotavaa. Itselleen hän ei osannut reaktiotaan perustella. Miehenhän olisi pikemminkin pitänyt jatkaa tanssimista ja painaa nainen vielä tiiviimmin syliinsä. Eihän hänellä ollut mitään syytä Railin seurassa torjua seksuaalista tunnettaan, hänhän rakasti Railia.

   Olli-Matti ei vielä uskaltanut löytää sitä vastausta, että seksuaalisuhdetta naisen kanssa voi hänen kohdallaan aiheellisesti sanoa luonnonvastaiseksi. Hänen vaistomaiset tunteensa tiesivät sen, ja siksi kiihottuminen Railin seurassa tuntui epäasialliselta. Luonnonmukaista kiinnostustaan miehiin Olli-Matti taas ei vielä vuosiin uskaltanut tunnistaa. Jotain outoa hän silti ajatteli kiintymyksessään parhaaseen ystäväänsä Ristoon olevan. Se oli epätavallisen voimakasta, ja Risto alkoi kiusaantua siitä. Seksuaalista sävyä Olli-Matin tunteissa Ristoa kohtaan ei kuitenkaan ollut. Sellainen tuntui niin kauhistuttavalta, että sopeutumishaluinen nuori mies torjui sen mielestään täysin.

   Ensimmäiset alkoholikokeilunsa Olli-Matti teki vuoden 1949 alussa nauttimalla ravintolassa pari grogia ystäviensä seurassa. Se tuntui lankeemukselta, joka jälkeenpäin hävetti, maalailihan raittiusvalistus 1940-luvulla nuorisolle kauhukuvia siitä mihin alkoholinkäytön aloittaminen ihmisen johtaa. Parin kuukauden kuluttua hän kuitenkin jo suhtautui Riston seurassa ryyppäämiseen luontevasti: se kuului asiaan, kun istuttiin iltaa yhdessä ja perhe oli matkoilla.

   Tupakasta ei erityisemmin varoiteltu, ja Olli-Matti tupakoi jo ylioppilaaksi tullessaan kokematta nikotiiniriippuvuutta minkäänlaiseksi ongelmaksi. Koska hän sittemmin kuoli keuhkosyöpään, tuo huolettomuus herättää haikeaa surumieltä.

   Luultavasti Olli-Matin herkkään luonteeseen kuului alusta asti masentumistaipumus. Ainakin häntä vaivasi nuorena aikuisena elämän tarkoituksettomuuden tunne, johon hän yritti etsiä ratkaisua uskonnosta. Kierkegaardin lukemisen vaikutuksesta usko tuntui vaativalta, sekä kutsuvalta että pelottavalta. Olli-Matin psyykkinen tila heilahteli uskonvarmuudesta epäuskoon ja samalla onnesta masennukseen.

   Kesällä 1949 matka Amsterdamiin Paul Kleibrinkin luo toteutui. Kleibrinkit ottivat Olli-Matin sydämellisesti vastaan. Perheen isä oli tupakkakauppias, ja asuntoon mentiin kaupan läpi. Perheessä oli kolme lasta, joista vanhin tosin oli sotimassa Hollannin silloisessa siirtomaassa Indonesiassa. Asuminen oli kuitenkin ahdasta, ja Olli-Matti nukkui Paulin vieressä samassa sängyssä. Se ei tuottanut mitään ongelmia, kumpikaan nuorista miehistä ei kokenut tilannetta sopimattomana eikä siihen sisältynyt eroottisia houkutuksia. Paul löysi tuona kesänä tyttöystävän, jonka kanssa hän myöhemmin avioitui. Olli-Matti taas oli torjunut seksuaalisuutensa perusteellisesti.

   Hollanti jäi Olli-Matin muistoihin pienenä, kauniina, sympaattisena maana. Kleibrinkit halusivat näyttää hänelle kaiken. Katsastettiin kanaalit ja tulppaanikentät, ihmeteltiin juustomarkkinoilla pallojuustopyramideja, tutustuttiin Rijksmuseumin hienoihin kokoelmiin. Paulin kultaseppäenon kotona Haagissa Olli-Matti koki elämänsä ensimmäisen Genever-kännin, ja Paulin pikkusiskon heilan purjeveneellä purjehdittiin Zuiderseellä. Pubeissakin tietenkin istuttiin Heinekenia ja Amstelia juomassa.

   Sunnuntaisin katoliset Kleibrinkit kävivät kirkossa. Koska Olli-Matti ei vääräuskoisena voinut ripittäytyä, Paul tutustutti hänet luterilaiseen Hansiin ajatellen, että Olli-Matti kenties voisi ripittäytyä hänelle. Ehkä tuolta ajalta on peräisin Olli-Matin käsitys, että ripittäytymismahdollisuuden ansiosta synnin tekeminen on helppoa ja mukavaa. Keskustelimme aiheesta usein ja minä sanoin, ettei syntiä tietenkään halua tehdä, eikä varsinkaan anteeksi saatuaan; anteeksi saaneenahan juuri jaksaa parhaiten välttää synnin uusimista. Olli-Mattia minun käsitykseni hämmästytti, mutta lopulta totesimme, että mehän tarkoitimme synnillä aivan eri asioita. Minusta syntiä on toisen ihmisen vahingoittaminen – itsensäkin vahingoittaminen kai, mutta siihen tuskin kukaan todella pyrkii. Olli-Matti taas veti selvän yhtäläisyysmerkin synnin ja seksuaalisuuden välille. Kun huomautin, ettei seksuaalisuus sellaisenaan tietenkään ole syntiä, Olli-Matti myönsi sen, mutta totesi: – Sitähän sillä tarkoitetaan.

   Sitähän sillä tarkoitetaan varsin yleisesti, ja on vaikea yliarvioida pahaa, jota seksuaalisuuden synnillistämisellä aiheutetaan.

   Olli-Matti ja Paul pitivät kauan yhteyttä kirjeitse. Paul muutti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, missä hän sai hyvin palkatun työn insinöörinä. Ollessaan kerran paluumatkalla Leningradista Helsingin kautta Yhdysvaltoihin Paulin vaimo soitti Olli-Matille. Olli-Matti ei kuitenkaan jaksanut tavata, oli 80-luku ja hän eli yhtä elämänsä vaikeimmista ajoista.

Syksyllä 1949 Olli-Matti aloitti opiskelunsa Helsingin yliopistossa. Hän asui Jouko Levannon huonetoverina. Muutamaa vuotta vanhempi Jouko oli jo Porissa kuulunut hänen ystäviinsä, ja Olli-Matti viihtyi hyvin hänen seurassaan. Jouko tuntui hiukan isoltaveljeltä, ja hän huolehti Olli-Matista joskus kotoisasti motkottaen. Kun Olli-Matin taipumus masentua tuli esiin, Jouko huomautti herkästi, että hänen huolenaiheensa olivat pieniä ja turhia.

   Olli-Matin äidinkielen opettajana oli lukiossa ollut Leena Valve, joka ei ollut oppilaitaan kovinkaan monta vuotta vanhempi. Hyvä ainekirjoittaja, jonka lauseista tosin puuttui joskus suuri määrä välimerkkejä, oli tietenkin opettajansa suosiossa. Helsinkiin muuttaessaan Olli-Matti otti yhteyttä entiseen opettajaansa, jonka kanssa nyt solmiutui kahden nuoren ihmisen välinen ystävyys. Olli-Matti tarvitsi työpaikan, sillä Hollannin matka oli verottanut melkoisesti hänen säästöjään. Leena oli töissä Helsingin kaupunginkirjastossa, ja hän järjesti sinne myös Olli-Matin.

   Yliopistossa Olli-Matti opiskeli psykologiaa, filosofiaa ja kirjallisuutta. Lisäksi hän kävi kuuntelemassa luentoja musiikista. Hän suunnitteli psykologin ammattia, mutta se ei ollut selkeä tavoite. Psykologiaa opettava von Fieandt ei ollut innostava, eikä kirjallisuutta luennoiva Rafael Koskimieskään herättänyt kiinnostusta. Olli-Matin opintosuoritukset jäivätkin vähäisiksi.

   Olli-Matti seurusteli edelleen Railin kanssa, vaikka suhde ei vakiintunutkaan, jompikumpi otti aina välillä etäisyyttä. Railin paras tyttöystävä Mirja Kekäläinen oli Kai Laitisen vaimon sisar. Hän esitteli Olli-Matin Kai Laitiselle tulevana runoilijana ja kirjailijana. Tuttavankauppaa Olli-Matille järjestyi mahdollisuus kirjoittaa arvosteluja Ylioppilaslehteen. Eräs ensimmäisistä käsitteli Eeva Joenpellon Veljen varjoa. Arvostelu miellytti kirjailijaa niin paljon, että Olli-Matti kutsuttiin vierailulle Eeva Joenpellon ja Jarl Hellemannin kotiin Lauttasaareen. Olli-Matti tunsi kriitikon uransa alkavan todella komeasti. Eeva Joenpelto ei ollut vielä silloin sellainen tähti kuin sitten myöhemmin, mutta tähti kumminkin.

   Ensimmäiset kirjat, jotka Olli-Matti Helsinkiin tultuaan osti itselleen, olivat Lin Jutangin toimittama The Wisdom of China ja Mozarts Briefe. Debussy oli aikaisemmin ollut Olli-Matille säveltäjä ylitse muiden, mutta nyt sitä oli Mozart. Debussy oli opettanut kunnioitusta, onnea ja tasapainoa. Mozart oli toteutunut unelma, iloinen elämänfilosofi – pelkkä hänen ajattelemisensa teki onnelliseksi. Kiinalaisesta viisaudesta Olli-Matti sai vahvistusta käsitykselleen, että ihmisen piti olla vaatimaton ja valmis väistymään. Lin Jutangin teosta on moitittu huonosti käännetyksi, mutta kyllä siitä hyvin selviävät ainakin taolaisuuden periaatteet, joista Olli-Matti erityisesti kiinnostui.

   Lorcan runouteen Olli-Matti tutustui ruotsiksi Bonniersin Panache-sarjassa julkaistun Vistelse på jorden-valikoiman välityksellä. Runot olivat Artur Lundkvistin taiturillisesti kääntämiä. Samassa teoksessa oli myös Pablo Nerudan runoja, mutta ne eivät Olli-Mattia innostaneet. Sen sijaan Lorcasta tuli Mozartiin verrattava jumalhahmo. Olli-Matilla oli opiskelijaboksissaan seinällä sekä Lorcan että Mozartin kuva.

   Tärkein kirja Olli-Matin tulevan runoilijakehityksen kannalta oli myös ruotsinnos: Nitton moderna franska poeter, valikoima ranskalaista 1900-luvun alkupuolen runoutta. Ei siinä kovin monta runoa itsekultakin ollut, mutta Olli-Matti sai ensikosketuksensa surrealismiksi nimitettyyn tyylisuuntaan. Niin kuin kaikki tyylisuuntien nimitykset surrealismikin on toki tulkinnanvarainen, eikä ole helppoa sanoa, kuka oli varsinaisesti surrealisti ja kuka surrealistisia vaikutteita saanut tai vaikkapa samanhenkistä dadaistista tyylisuuntaa heijasteleva. Laajemmin ottaen kysymys oli ajan ilmiöstä, jonka vaikutuspiiriin myös Lorca kuului.

   Teoksessa Nitton moderna franska poeter Paul Eluard on yliedustettu, häneltä on 28 runoa. Eluard kuuluu surrealistisiin runoilijoihin, mutta hänen runoutensa on selkeää, tavallista sanastoa ja naiivia kieltä hyödyntävää. Eluardin runoissa toistuu usko hyvään ja kauniiseen, eikä hän tunnu missään vaiheessa kokonaan kadottavan nuoruuttaan, jota hän sanoo tietämättömäksi pahan olemassaolosta. Olli-Matti tunsi ehkä henkistä sukulaisuutta Eluardin kanssa. Olli-Matille kaikki oli puhdasta, niin kuin kaikki on puhdasta lapselle. Vaikka hänellä oli seksuaalisuuteensa liittyviä lähtemättömiä ahdistuksia, nekin alistuivat perimmäiselle tunteelle kaiken olemassalevan viattomuudesta.

   Naisasioissa Olli-Matilla olisi ollut menestystä, jos hän vain olisi pystynyt käyttämään sitä hyväkseen. Hän pukeutui mielellään näyttävästi, ja omien sanojensa mukaan hän eli tuolloin elämänsä riikinkukkomaisinta aikaa ottaen vastaan ihailua naisilta ja myös miehiltä, mutta se hänelle riitti. Hänellä oli romanttisia naissuhteita, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut edes yrittää seksuaalisuhdetta, ja kesällä 1950 hän viimein uskalsi kirjoittaa myös päiväkirjaansa sen, mitä hän pitkään oli ahdistuneena epäillyt. Hän arveli mahdollisesti olevansa henkisesti homoseksuaalinen; vain henkisesti, sillä hän tunsi inhoavansa ja halveksivansa ajatustakin homoseksuaalisista teoista. Hän kuitenkin myönsi tuntevansa seksuaalista vetoa karskin miehistä miestä kohtaan. Hän toivoi hartaasti, että pelko osoittautuisi vääräksi: kunpa pystyisi edes kerran yhdyntään naisen kanssa. Homoseksuaalisuus merkitsi hänen mielestään samaa kuin olla mies, joka ei ole mies. Hirvittävämpää asiaa hän ei osannut edes kuvitella.

   Olli-Matin ahdistuksen suuruuden ymmärtää vain jos muistaa, että homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin tuolloin Suomessa erittäin suvaitsemattomasti. Lainsäädännössä se oli rikos, lääketieteellisesti sairaus ja kirkon opetuksen mukaan kysymys oli kauhistuttavasta synnistä. Yleinen mielipidekään ei tuntenut armoa. Jos lehdissä joskus harvoin aihetta käsiteltiin, puhuttiin inhottavasta ja luonnottomasta paheesta. Erityisen herkkänä ja muiden hyväksymistä kaipaavana Olli-Matin oli todella vaikea hyväksyä, että hän kuuluisi syrjittyihin ihmisiin, joita hän itsekin oli oppinut kammoksumaan. Lisäksi Olli-Matti haaveili kestävästä parisuhteesta, homoseksuaalien taas oletettiin siirtyvän suhteesta toiseen pelkkää seksiä etsien. Olli-Matti halusi perheen ja myös lapsia.

   Rehellisyyden puuskansa jälkeen Olli-Matti arveli vain kuvitelleensa ongelman. Hän päätteli, että pitkään jatkunut masentunut mieliala oli saanut hänet liioittelemaan vaikeuksia. Seurallinen Olli-Matti viihtyi myös hyvin ravintoloissa. Hän arveli, että jatkuva ryyppääminen oli herkistänyt häntä. Huoli oli siis turha, oikean naisen löytyminen kyllä pelastaisi hänet – sitä oikeaa ei vain tuntunut löytyvän.

   Olli-Matti oli kaupunginkirjastossa sijainen, joka lähetettiin sinne missä milloinkin apua tarvittiin. Työ ei ollut kiireistä, oli aikaa ajatella ja joskus kirjoitellakin. Työaikana syntyi myös tarina pienestä veturista, joka kuljetti arkisia lasteja läheisiin päämääriin, kun suuremmat ja komeammat veturit samaan aikaan veivät arvokkaita tavaroita jopa kaukomaille. Pieneksi veturiksi itsensä kokeva epäpätevä kirjastonhoitaja kirjoitti tarinan lyijykynällä kolmeen ”viimeinen palautuspäivä”-lappuseen.

   Olli-Matti työskenteli usein sairaalakirjastoissa, ja hän päätyi työhön myös Nikkilän sairaalan kirjastoon. Siellä hän tutustui Oscar ja Heidi Parlandiin, joiden kotona hän kävi usein iltaisin teellä. Tutuksi tuli myös Mikael Enckell, Heidi Parlandin poika hänen aikaisemmasta avioliitostaan Rabbe Enckellin kanssa,

   Parlandit huomasivat Olli-Matin erikoislaatuisen lahjakkuuden. He olivat ensimmäiset, jotka sen kunnolla ymmärsivät, ja Olli-Matti pitikin heitä runoilijaminänsä vanhempina: se syntyi Parlandien vaikutuksesta.

   Nikkilässä Olli-Matilla oli naispuolinen työtoveri, yksi niistä monista, joita kohtaan hän mielessään viritteli romanttista rakastumista. He päätyivät eräänä iltana yhdessä sänkyyn. Kokemus ei täysin häivyttänyt Olli-Matin pelkoa erilaisuudestaan, muun muassa siksi, että hän sai siemensyöksyn melkein heti ja kuvitteli epäonnistuneensa rakastajan osassaan. Seurustelu kuitenkin jatkui, ja ajan tavan mukaan Olli-Matti piti velvollisuutenaan myös kosia, koska oltiin sukupuolisuhteessa. He menivät kihloihin.

   Seurustelusuhteesta huolimatta Olli-Matti kävi edelleen ahkerasti ravintolassa, usein ilman kihlattuaan. Suomenkieliset ja suomenruotsalaiset kulttuuripiirit pysyttelivät yleensä erillään, mikä heijastui myös ravintoloiden valintaan, Kämp oli suomenkielisten ja Royal ruotsinkielisten paikka. Mikael Enckellin seurassa Olli-Matti tottui käymään myös Royalissa. Siellä tapaamansa miehen kanssa Olli-Matti koki ensimmäisen homoseksuaalisen yhdyntänsä. Se oli kahden samalla tavalla etsivän ja epävarman miehen kokeilua. Seksuaalisuutta tärkeämpää oli ystävyys ja tunne yhteisymmärryksestä.

   Kesällä 1952 Olli-Matti päätyi kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen ja hänen Annikki-vaimonsa matkaseuralaiseksi. Aimo Tukiainen oli voittanut Mannerheim-patsaskilpailun ja saanut stipendin katsastaakseen Euroopan ratsastajapatsaita. Tukiaiset puhuivat vain suomea, ja Olli-Matti otettiin mukaan tulkiksi. Tukiaisilla oli tilava farmariauto, jonka takatiloissa Olli-Matti yöpyi.

   Tanskassa poikettiin Roskildessa piispan vieraana. Hampurissa nähtiin Marino Marinin hevosveistoksia, jotka eivät olleet näköispatsaita. Aimo Tukiainen katseli niitä kummastuneena, mutta Olli-Matti oli ihastunut.

   Kun tultiin Pariisiin, auton takaosassa nukkuminen ei oikein käynyt päinsä. Vaikka matkakassa oli niukka, Olli-Matti vuokrasi hotellihuoneen. Pariisi hurmasi hänet heti, siitä tuli loppuiäksi hänen sydämensä kaupunki.

   Satu Waltarin romaani Kahvila Mabillon oli juuri ilmestynyt, se paikka oli siis nähtävä. Sillä retkellä Olli-Matti kohtasi miehen, joka oli tehnyt "Guide Bleu"-sarjaan matkaoppaan Suomesta. Mies kutsui Olli-Matin luokseen tuota opasta katsomaan. Kun Olli-Matti sitten tuli, isäntä tempasi hänet melkein heti vuoteeseensa, joka lähes täytti koko pienen kellariasunnon.

   Kohtalokas Gilbert, kuten Olli-Matti häntä nimitti, sai aikaan Olli-Matin homoseksuaalisen heräämisen. Se ei ollut vain seksuaalisuutensa tunnistamista, vaan kokonaisvaltainen rakkauselämys. Tosiasiassahan Olli-Matti ei tiennyt Gilbertistä paljonkaan, mutta juuri se teki mahdolliseksi romanttiset kuvitelmat. Mies kertoi tuntevansa leegion ranskalaisia kirjallisia kuuluisuuksia Jean-Paul Sartrea myöten, ja vaikka Olli-Matti epäilikin hänen rehellisyyttään, oltiin kuitenkin Pariisissa ja Gilbert rakasteli miehen kanssa ilman sitä syyllisyydentuntoa ja ahdistusta, joka Olli-Matin suomalaiskokemuksessa oli väistämättä vaaninut taustalla.

   Aimo ja Annikki Tukiainen eivät hienotunteisina ihmisinä kyselleet mitään, kun Olli-Matti seuraavana aamuna ilmestyi kohtauspaikalle leuka vieraan parran punottamana. Ehkä he arvasivat jotain, sillä Olli-Matti oli innoissaan kertonut heille kohtaamastaan kirjallisuusihmisestä ja edessä olevasta vierailusta. Hevospatsaiden katselumatka jatkui, mutta Italiassa yhteistyö sitten katkesi.

   Olli-Matin tarinassa on aina joskus hänelle tyypillisiä aukkoja ja epäselvyyksiä. Hän ei mielellään kertonut ikäviä asioita. Hän palasi Italiasta junalla Suomeen oman kertomansa mukaan siksi, että hänen rahansa loppuivat. Mutta rahaa riitti kuitenkin junalippuun Kööpenhaminaan asti, joten sillä rahalla olisi kyllä ruokaillut Tukiaisten matkassa ja palannut heidän autossaan, kuten tarkoitus oli ollut. En ryhdy arvailemaan, riitaannuttiinko, ja mistä syystä. Ystäviä kuitenkin oltiin sitten taas Suomessa.

   Aimo Tukiainen teki Mannerheimin ratsastajapatsaan, jota minä en koskaan pysty katsomaan muistamatta Olli-Mattia ja hänen runokuvana käyttämäänsä hevosta. Mannerheimin ratsastajapatsaan hevosen hännän asennostahan on joskus käyty keskustelua; joidenkin mielestä sen tyvi on sopimattomasti koholla, mutta hevosia tuntevat vakuuttavat tuon hännän asennon kertovan hevosen hyvästä mielestä. Ehkä Aimo Tukiaiseen tarttui stipendimatkalla Olli-Matin ilkikuria ja juhlava patsas sai pienen lisäpiirteensä.

   Olli-Matti palasi Suomeen mukanaan Pariisista ostettu musta paita. Hän oli kyllä valinnut paidan sen erikoisuuden takia, mutta Venetsiassa hän silti kummastui ihmisten reaktioita. Ne eivät olleet pelkästään ihmetteleviä eivätkä usein ollenkaan ihailevia. Vasta Kämpissä häntä valistettiin kertomalla Mussolinin fasistien mustista paidoista. Eikä mustan paidan merkitystä olisi tarvinnut hakea Italiasta asti. Esimerkiksi Pentti Holapan lapsuudenkodissa mustiin paitoihin pukeutuneet kylän miehet vierailivat pelottelumielessä, koska Pentin isoisä tiedettiin sosialistiksi.

   Olli-Matti yritti Suomeen palattuaan selvittää itselleen, miten suhtautua homoseksuaalisuuteensa. Tilanne oli ristiriitainen, sillä hän tunsi olevansa vilpittömästi rakastunut naiseen, jonka kanssa hän oli kihloissa.

   Noilta ajoilta on tallella Olli-Matin äidilleen kirjoittama kirje, joka kuitenkin jäi lähettämättä. Neljän tiheällä rivivälillä konekirjoitetun liuskan verran Olli-Matti yrittää vastata äitinsä huoleen, että Olli-Matin seurusteluasiat eivät ole kunnossa. Äiti oli ilmeisesti vasta tässä vaiheessa herännyt epäilemään asiaa, jota isä oli uumoillut jo kauan. Äiti myös tapansa mukaan kiirehti ohjailemaan ja neuvomaan Olli-Mattia, jonka äidin mielestä piti karttaa epäilyttäviä miesystäviä.

   Olli-Matin kirjeestä huomaa, miten vaikea homoseksuaalisuudesta oli keskustella avoimesti. Vasta viimeisellä liuskalla Olli-Matti pääsee itse asiaan ja toteaa, että hänellä on ongelmia sukupuolisuhteessa naisten kanssa, mutta se saattaa johtua hänen vähäisistä kokemuksistaan. Hän myöntää, että hänellä on kokemusta myös seksuaalisuhteesta miesten kanssa. Hän toteaa, ettei vielä tiedä, mihin hän tulee päätymään. Silti hänelle on selvää, että olennaista osaa omasta kokemistavasta ei pidä tukahduttaa, ja väärää syyllisyydentuntoa pitää vastustaa.

   Kuvaavaa on, että Olli-Matti kirjeensä lopussa korostaa taiteilijankutsumustaan; taiteilijaltahan suvaitaan ja melkein edellytetäänkin epäsovinnaisuutta. Taiteilijuuteen myös äiti sittemmin yhdisti poikansa homoseksuaalisuuden, ja se helpotti asian hyväksymistä.

Ensimmäisen kerran Olli-Matti näki Pentti Holapan talvella 1952. Olli-Matti oli liikkeellä Mikael Enckellin kanssa ja Pentti tuli jonkun seurassa elokuvateatteri Capitolista. Pentti ja Mikael tunsivat toisensa ja tervehtivät. Pentillä oli hattu, joka sai hänet näyttämään Humphrey Bogartilta.

   Pentti Holapan ensimmäinen runokirja Narri peilisalissa oli julkaistu vuonna 1950. Sen uhmakkuus oli tehnyt vaikutuksen Olli-Mattiin. Kun työtoveri Raili Nylund alkuvuodesta 1953 kyseli Olli-Matin mielipiteitä nuorista suomalaisista runoilijoista, Olli-Matti sanoi epäröimättä, että Pentti Holappa oli kaikkein kiinnostavin. Raili Nylund kertoi tuntevansa Pentti Holapan ja kysyi, halusiko Olli-Matti tutustua häneen. Tietenkin Olli-Matti sanoi haluavansa.

   Eräänä iltana Olli-Matti lähti konsertin jälkeen ystävänsä kanssa käymään Kämpin baarissa. Siellä istui Raili Nylund, ja samassa pöydässä olivat ainakin Osmo Hormia, Marja-Liisa Vartio ja Pentti Holappa. Raili nousi, osoitti Olli-Mattia ja sanoi: – Katso, Pentti, tuolla on sinun ihailijasi.

   Olli-Matti arveli punastuneensa varpaita myöten, mutta hän liittyi seuraan. Kun ravintola suljettiin, Olli-Matti, Pentti ja Marja-Liisa Vartio päätyivät Lapinlahdenkadun, Eerikinkadun ja Albertinkadun rajaaman puiston reunaan penkille. Sitten Marja-Liisa Vartio nousi bussiin ja Olli-Matti kysyi, missä Pentti asui. Pentti totesi asuvansa aivan lähellä. Olli-Matti sanoi: – Minä tulen sinun luoksesi.

   Kohtaaminen Gilbertin kanssa oli tehnyt Olli-Matista omasta mielestään vapautuneen ja estottoman. Tavallaan hän epäilemättä olikin sitä. Hänen oli helppo osoittaa tunteitaan, eikä hän kaihtanut hellyyttä ja läheisyyttä. Hän rakastui Penttiin välittömästi, ja Pentti vastasi hänen tunteeseensa. Rakkaus ja hellyys häivyttivät taka-alalle ahdistuksen luvattomaksi leimatusta seksuaalisuudesta, mutta myöhemmin Olli-Matti usein sanoi, ettei siitä koskaan kokonaan päässyt. Ihme olisikin, jos kukaan homoseksuaalisuutensa tiedostanut siinä asenne-ilmastossa olisi pystynyt välttymään pysyvältä henkiseltä vammalta.

   Olli-Matti rakastui Penttiin kokonaisvaltaisesti ja voimakkaasti. Siihen asti hän oli ehkä kuvitellut, että voisi toimia tavalla, jota hän lähettämättömässä kirjeessään äidilleen kuvasi molemmilla keuhkoilla hengittämiseksi. Se olisi ollut myös sosiaalisesti kohtalaisen ongelmaton ratkaisu. Tavanomaisen avioliiton solmineen miehen homoseksuaalisia syrjähyppyjä ei pidetty varsinaisena homoseksuaalisuutena eikä niitä siis paheksuttu raskaimman jälkeen. Ne oli myös helppo salata. Mutta vihitty vaimo tuskin suostuisi toissijaiseen rooliin, ja Olli-Matin rakastuminen Penttiin taas ei ollut tungettavissa taka-alalle.

   Tilanne kärjistyi pian niin paljon, että Olli-Matti teki itsemurhayrityksen työntämällä päänsä kaasu-uuniin tuttavaperheen keittiössä. Kaupunkikaasu oli tuohon aikaan tappavan myrkyllistä, mutta epäilen Olli-Matin kyllä huolehtineen, että hänen itsemurhayrityksensä huomattaisiin ajoissa. Itsemurhalla uhkailu oli eräs Olli-Matin keinoista pyytää itselleen apua, ja hän käytti sitä vielä vanhana ja parantumatonta syöpää sairastavanakin. Myös minä ehdin saada häneltä muutamia dramaattisia "viimeisiä viestejä". En silti epäile, etteikö Olli-Matin paha olo olisi ollut todellista. Kertoessaan kevään 1953 tilanteestaan hän sanoi kokeneensa olevansa täydellisessä umpikujassa. Vaikka hän ymmärsi, ettei homoseksuaalisuudesta tarvinnut tuntea syyllisyyttä, hänellä oli mielensä pohjalla opittu inho homoseksuaalisuutta kohtaan. Hänestä tuntui, että hän ei voi tehdä mitään sellaista – ja kuitenkin hän oli voinut, tehnyt ja tekemästään nauttinut.

   Tuon ajan suomalaisen psykiatrian mukaan Olli-Matin ahdistus oli asiallista ja häntä olisi pitänyt auttaa parantumaan homoseksuaalisuudestaan. Onneksi Olli-Matin tuttavapiiriin kuului psykiatri Oscar Parland, jolla oli suomalaisittain ja ajan henkeen nähden hyvin asialliset käsitykset. Hänen mielestään Olli-Matti tarvitsi apua ahdistukseensa ja masennukseensa pystyäkseen hyväksymään itsensä. Hän suostutteli Olli-Matin menemään hoitoon Lapinlahden sairaalaan.

   Sairaalassa Olli-Matti sai insuliinishokkihoitoa, jota hän kuvaa Rautavuoteella-runokokoelmansa aloitussarjassa mustalla huumorilla:

heityt leikinpäiten tappaen ja kuollen päivän

yön heittelehdit raudalla

painajaisen tyhjäsuinen putki ladataan

jyrisee ja repii lihastasi ihmisenpelätintä

sokaistu lintu lentää leikkikentän ihmispistekarttaa

mikään ei ennätä ei tunnu

ennen vatsanpohjan nykäisyä

syöksyä syöksyä

(Ronimus, Rautavuoteella, ”(syöksyä)”.)

Enemmän kuin insuliinishokkihoito auttoi luultavasti tilanteen pysäyttäminen. Sairaalassa Olli-Matilla kävi vieraita vierailuaikana, mutta muuten hänellä oli tilaisuus ajatella ja selvittää itselleen, miten suhtautua itseensä ja seksuaalisuuteensa. Rautavuoteella-kokoelmassa hän kuvaa tapahtumaa kukan kasvattamisena. Kukka on kasvin lisääntymiselin, mutta edustaa myös elämää ja kauneutta. Ihmisen kasvaminen seksuaalisuutensa toteuttamiseen on yhtä väistämätöntä ja viatonta kuin kukan kukkiminen omalla tavallaan – ja kukkiahan ei ole vain yhdenlaisia. Runossa on Ronimukselle tyypilliseen tapaan myös sanaleikkiä ja keveää ironiaa:

elätät peiton puhki kukan

kasvat luontoa vastaan multaa

rautavuoteella

armeijassa sairaalassa halvassa hotellihuoneessa

(Ronimus, Rautavuoteella, ”Rautavuoteella”.)

"Luontoa vastaan" sisältää kaksoismerkityksen, se voi olla vastaan tulemista tai vastustamista. Rinnastus ”armeijassa sairaalassa” taas sisältää Olli-Matin tunteen, että Lapinlahden sairaalassa vietettynä aikana hän suoritti oman asevelvollisuutensa. Asevelvollisuus poistui tosiasiassakin, sillä saatuaan tietää Olli-Matin sairastumisesta isä järjesti hänelle vapautuksen.

   Olli-Matin sairaalaan menon jälkeen Pentti matkusti Tampereelle äitinsä luo. Sieltä hän kirjoitti Olli-Matille pitkän kirjeen lähes päivittäin, eräänä päivänä kahdestikin. Luultavasti Pentin kirjeet auttoivat Olli-Mattia enemmän kuin mikään muu. Osa kirjeistä oli tarkoitettu vain piristämään ja rohkaisemaan, mutta joissakin kirjeissä Pentti pyrki myös auttamaan Olli-Mattia selvittämään tilannettaan. Erityisesti ne samana päivänä kirjoitetut kaksi kirjettä olivat tärkeitä.

   Pentin kirjeistä heijastuu hänen rakkautensa Olli-Mattiin ja huoli hänestä, mutta niistä on myös helppo todeta Pentin alusta asti ottaneen vastuun Olli-Matista. Saman voi päätellä myös Pentin romaaneista. Vielä vuonna 1996 julkaistussa Kansliapäällikössäkin Pentti tosin vältti miesten välisen rakkaussuhteen kuvausta; sellainen tuli esiin vain vihjauksenomaisesti. Heijastaessaan itsensä ja Olli-Matin heterosuhteeseen Pentti on aina mies, joten Olli-Matti on saanut luovuttaa piirteitään naisille, muun muassa Pitkän tien kulkijoiden Anjalle ja Kansliapäällikön Saaralle. Anja on sokea, ja Pitkän tien kulkijoiden päähenkilö menee hänen kanssaan naimisiin auttamishalusta, pitääkseen Anjasta huolta. Kansliapäällikön Saara taas on psyykkisesti tasapainoton, ja lääkäri huomauttaa hänen aviomiehelleen: "Teillä on tavallista suurempi vastuu." Ei tarvitse paljon mielikuvistusta ajatellakseen, että Oscar Parland saattoi sanoa Pentille juuri niin.

   Pentin halu huolehtia toisesta ihmisestä ja Olli-Matin tarve löytää huolenpitäjä olivat aluksi tasapainossa keskenään. Perusahdistuneisuutensa takia Olli-Matti kuitenkin pelkäsi menettävänsä Pentin. Luultavasti Olli-Matin itsemurhayrityskin oli osittain Penttiin vetoamista, vaikka sen aiheuttikin aito masennus.

   Olli-Matti oli Lapinlahden sairaalassa kesään asti. Sen jälkeen Olli-Matti ja Pentti tekivät ensimmäisen yhteisen matkansa Pariisiin, jossa he viettivät elokuun. Pariisissa Olli-Matti koki itsensä vapautuneemmaksi kuin suvaitsemattomassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hänen esikoisrunokokoelmassaan ”Kadun mytologia” kuvaa tuota Pariisin synnyttämää vapaudentunnetta:

kadut kapeat niin vanhat vanhaa

niin kirkkaat aurinkoa kuolleet kuolemaa

ja niitä leijona käy suussaan kukka

sillä hymyilee ja sillä tervehtii

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Kadun mytologia”.)

Monet Ronimuksen runokuvista juontuvat Nietzscheltä, erityisesti Näin puhui Zarathustran voimakkaasta kuvakielestä. "Kadun mytologian" leijona on luultavasti matkannut Platonin Valtio-teoksesta Nietzschen Zarathustran seuralaiseksi kuvaamaan rohkeutta vapautua ennakkoluuloista. Zarathustran leijonaksi ”Kadun mytologian” leijonan tunnistaa hymystä, sillä Zarathustran leijona nauraa. Suussaan kukkaa kantava leijona eroaa kuitenkin selkeästi Nietzschen leijonan taisteluvalmiudesta. Koska kaikki eivät osaa lukea runokieltä, lienee tarpeellista selventää, että kukka leijonan suussa viittaa muiden merkitystensä ohella myös suuseksiin. Olli-Matti huomauttikin: – Se on uhmaruno, oikein rämä-uhmaruno, se on hurjan riehakas ja rienaavakin.

   Olli-Matti ei kokenut leijonan roolia yleensä omakseen, mutta juuri tässä runossa se on mahdollista sovittaa myös häneen. Runon alku houkuttelee kuitenkin lukemaan leijonaviittauksen toiseen henkilöön liittyvänä:

kaupungille antoi elämän

tuore hymy joka saattaa kuolla

virnistykseen taikka elää uuteen hymyyn

(Ronimus, Siipien alla merta, "Kadun mytologia".)

Pentillä on erikoinen hymy, jonka saattaa tulkita myös virnistykseksi. Pentti sattuu myös olemaan horoskooppimerkiltään leijona.

   Olli-Matin ja Pentin ensimmäisen yhteisen Pariisin matkan keskeinen muisto liittyy hotellihuoneeseen, joka kuvataan Rautavuoteella-kokoelman ensimmäisen sarjan päätösrunossa. Runo oli Olli-Matille hyvin rakas siksi, että hän tunsi kiteyttäneensa siihen onnellisen kokemuksensa. Minuakin tuo runo puhuttelee voimakkaasti, ja tarkastelimme sitä usein yhdessä. Olli-Matti totesi kerran liikuttuneena: – Kyllä tämä on kaunis, lempeä.

silloin kun sinut aloitettiin

tomuisella ylellisellä tasanteella

muutaman tunnin huoneessa

pimeä peili syleili kultavälkkyraitaa

auringon kipunoivin nykäyksin

valmistui huojuvalle vaatepuulle

sininen kolttu

maailman tuuli täytti ensi kerran hihat

puhalsi napinreiästä

lämmin viima

(Ronimus, Rautavuoteella, ”(sininen, plyyshi ja kultareunus, peili)”.)

Olli-Matti oli onnellinen Pentin rakkaudesta ja tyytyi suhteen epätasapainoon. Pentti oli voimakas, hän heikko. Ristiriitaisempi Penttikin lienee ollut onnellinen, hän halusi suojella. Silloin tällöin näkyivät kyllä tulevat ongelmien aiheet, mutta niiden yli päästiin keskinäisen rakkauden voimalla.

Olli-Matti ja Pentti asettuivat syksyllä 1953 Jollakseen Olli-Matin ystävän Matti Apajalahden kotitalon alakerran pienempään huoneessa, isommassa asui Pirkko Pesola. Pentti kuului tuolloin joukkoon, joka toimitti Välikysymys-lehteä. Välikysymyksen lyhyt elämä tosin päättyi jo vuoden 1954 alussa, mutta yhden Olli-Matti Ronimuksen runon se ehti julkaista. Se on hänen ensimmäinen aikuisiässä julkaistu runonsa, ja siinä voi nähdä myös runoilijan omakuvan nuoruusvuosilta:

Hänen neljässä kädessään neljä kertaa neljä kättä

parittomissa silmissä läpikuljettuja

viidakkoja ja nauruapinoita

punakuteinen lanka kiertää hiuksilta

kaulan ympäri

pitkin vartalonviivaa, reisiä

kutittaen kohdallaan kutakin

kymmenestä varpaasta

(Ronimus, "Patriarkaalisia kuvia", Välikysymys 1954.)

Runosta huomaa, että Olli-Matti Ronimus on jo löytänyt runoilijanlaatunsa: voimakkaita, eläviä kuvia, yllättävyyttä ja iloista kurittomuutta, joka ei silti koskaan ole itsetarkoituksellista. Hän on kiinnostunut kielellä leikkimisestä ja runon rakenteesta, mutta hänen runonsa eivät viittaa itseensä, kieleensä tai rakenteeseensa, vaan kuin  runon punakuteinen nauha ne koskettavat ihmisen ruumiillisuutta, hänen kokemuspiiriään.

   Parnasson toimitussihteeri Eila Pennanen kuului Jollaksen asunnossa vierailijoihin. Olli-Matin mielestä hän oli mutkikas ihminen, mutta sydämellinen. Eila Pennanen otti vuonna 1954 Parnassoon ensin kaksi Olli-Matin runoa ja pian vielä neljän runon sarjan. Kun ne oli julkaistu, Olli-Matti tunsi olevansa runoilija, joka kirjoittaa julkaistavaksi. Runot kertyivät silti vielä usean vuoden ajan lähinnä pöytälaatikkoon.

   Roolihahmoja mielellään omaksuva Olli-Matti liitti itseensä ja Penttiin kaksi runoilijaa, joilla hänen tietojensa mukaan oli ollut keskenään yhden yön suhde. Olli-Matti oli mielikuvissaan Kaarlo Sarkia, Penttiä hän piti Uuno Kailaana. Kuvitelmaansa muistellessaan Olli-Matti totesi liikuttuneena: – Se oli kaunista! 

   Ihmettelin roolijakoa, sillä Holapalla ja Sarkialla on mielestäni enemmän yhteistä kuin Holapalla ja Kailaalla, ja Ronimus taas muistuttaa enemmän Kailasta kuin Sarkiaa. Mutta Olli-Matti valitsikin luultavasti roolit toisin perustein; Kailas taisi tuolloin olla arvostetumpi.

   Parnassossa vuonna 1954 julkaistuissa runoissa ovat jo Olli-Matti Ronimuksen runokielen tärkeimmät kuvat: aurinko, meri, tuuli, kukka ja lintu.

   Aurinko on niin luontainen elämän antajan ja rakkauden kuva, että sitä on palvottu ikivanhoissa uskonnoissa jumalana, ja Platon käytti aurinkovertausta hyvän ideaa kuvatessaan. Nietzsche sanoo auringoksi ihmisen eettistä päämäärää. Hyve on Platonille ja Nietzschelle sama asia kuin ihmisten välinen rakkaus, ja nimenomaan rakkauteen painottuva aurinkometafora esiintyy Kailaalla ja Sarkialla. Ronimuksen runojen auringolla on yhtymäkohtia näihin kaikkiin, mutta eniten kuitenkin Nietzscheen:

Sillä hän tulee jo, tuo hehkuva, – hänen rakkautensa tulee, ja sen saa osaksensa Maa! – - Merta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen: silloin kohoilee meren intohimo tuhansin rinnoin.

(Nietzsche, Näin puhui Zarathustra, suom. J. A. Hollo.)

Ronimuksen vuonna 1954 julkaistussa runossa on nietzscheläinen auringon ja veden liitto:

Mustana se virtaa, punaisena, keltaisena

kyltymättömästä auringosta.

(Ronimus, "Vesi", Parnasso 3/1954.)

Aurinko on Ronimuksen kuvakielessä elämän selitys ja tarkoitus, se mitä uskonnot nimittävät Jumalaksi ja mitä ainakin kristinusko kuvaa myös rakkaudeksi. Aurinko yhdistyy Ronimuksen runoissa kaikkeen rakkauteen, myös seksuaaliaktissa koettuun nautintoon – seksuaalisuuteen ei tuossa kuvakielessä mahdu mukaan synnin häivähdystäkään. Myös rakastettu ihminen on aurinko, sillä hän edustaa kaikkea hyvää ja kaunista.

   Ronimuksen suuret kuvat, auringonvalo, vesi ja tuuli, ovat kaikki rajattomia, kietovia elementtejä. Ronimuksen pienet kuvat, kukka ja lintu, ovat niiden armoilla ja kuvaavat miten ihminen osana luontoa joutuu alistumaan voimille, joita ei hallitse. Pieni ja suuri kuva voivat tarkoittaa lähes samaa – esimerkiksi kukka ja aurinko edustavat kumpikin rakkautta seksuaalisuudesta korkeimpaan eettisyyteen asti – mutta runoilija voi kokea henkilökohtaisen, konkreettisen tunteensa vain kukaksi, aurinko edustaa ilmiötä sinänsä, mutta voi näkyä myös kumppanissa ja yhteisessä kokemuksessa: "olemme aurinko".

   Kukka on hyvin tavallinen runokielessä, myös teoksessa Nitton moderna franska poeter, mutta Ronimuksen runojen kukassa yhdistyvät Sarkian voimakkaan eroottiset kukkametaforat – esimerkkinä "Georgiini" – ja Lorcan seksuaalisuutta, mutta myös verta ja kuolemaa merkitsevät kukat. Kannattaa silti muistaa, että kukka on runokuvanakin usein vain kukka, jonka merkitys on lähinnä sen kauneudessa ja kauneuden tuottamassa mielihyvässä.

   Kukka ja lintu edustavat elämää, mutta juuri siksi, että ne elävät, niissä on läsnä kuoleman väistämättömyys. Sarkia tulkitsee kukan kukoistuksen hehkuksi "kuoleman kynnyksellä", ja Ronimuksen runoissa kukan elämä on uhmakasta asettumista alttiiksi tuhoutumiselle. Rinnasteinen kuva on linnun lento myrskyssä.

   Pentti Holappa on käsitellyt runoudessaan samoja teemoja kuin Olli-Matti Ronimus, ja hänen kuvakielessään on paljon samaa, mutta useimmat yhtäläisyydet olivat muotoutuneet jo ennen kuin runoilijat tutustuivat toisiinsa. Aurinko, meri, tuuli ja lintu ovat yleiskuvastoa, joka on omaksuttu yhteisistä vaikutteista: molemmat lukivat nuorena Kailasta ja Sarkiaa, ihailivat Lorcaa ja kiinnostuivat Nietzschestä. Kun Holappa alkaa myöhäistuotantonsa kuvakielessä yhdistää kukan ja peniksen, on kuitenkin perusteltua olettaa Ronimuksen vaikutusta; varhaistuotannossa Holapan suosima penismetafora on puu.

   Vaikutteita Olli-Matti Ronimukselta Pentti Holapalle tai päinvastoin on kulkeutunut vähän. Pentti ja Olli-Matti ymmärsivät alusta asti erilaisuutensa runoilijoina, mutta kunnioittivat toistensa ominaislaatua, Pentti Olli-Matin assosiaationopeutta, herkkyyttä ja kepeyttä, Olli-Matti taas Pentin kykyä hallita paatos, vaikea tyylilaji. Kiinnostavampaa kuin vaikutteet onkin Ronimuksen ja Holapan runojen keskinäinen vuoropuhelu. Sitä ei ole luotu tarkoituksella.

   – Tietoisesti emme harrastaneet runollista dialogia, Olli-Matti selitti. – Mutta tiedostamattomasti varmasti, ainakin sitä kautta, että on voimakkaasti joku runo vaikuttanut mieleen, ja se saa omanlaisensa vastauksen, tiedostamattomasti, toisen runossa.

   Vuoropuhelua syntyy jo aluksi tavassa, jolla Ronimus ja Holappa käyttävät keskeistä kuvakieltään. Ronimuksen ja Holapan meressä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja:

ja meri katsein vihrein kesyttömin

vartioi mantereemme neljää äärtä,

myrskyssä nauraa, tyvenessä itkee

sen rakkaus maan rantaa kietova.

(Holappa, Maan poika, "Pääsiäinen".)

Vihreänä se polvistuu saaren rantakiville

sanattomana se kietoo kätensä maan jalkoihin.

(Ronimus, "Vesi",  Parnasso 3/1954.)

Nuoren Holapan meri vartioi mantereiden ääriä, Ronimuksella se syleilee rantakiviä. Erot johtuvat paitsi Holapan taipumuksesta suuriin kuviin ja Ronimuksen mieltymyksestä pieniin myös heidän elämänkäsityksestään. Holapalle meri edustaa joskus kaivattua rakkautta, mutta useammin elämän epävarmuutta ja rakkauden saavuttamattomuutta. Ronimukselle meri – ja yleensä vesi – kuvaa eettistä ihmisyyttä, joka on läsnä kaikessa luontaisessa sosiaalisuudessa. Meren ja rannan syleily muodostuu Ronimuksen runoissa kuvaksi itseään etsimättömästä rakkaudesta:

mikä rajaton maa ei uppoaisi nöyränä mereen

(Ronimus, "Ratsastaja", Parnasso 8/1954.)

Sekä Ronimus että Holappa käyttävät aurinkoa paitsi rakkauden kuvana myös tarkoittamaan rakkautensa kohdetta, Platonin tapaan, joka Faidroksessa kuvaa, miten rakastunut näkee rakastetussaan heijastuksen tavoittelemastaan hyveestä. Ronimus käyttää kuitenkin kuvaa niin johdonmukaisesti ja voimakkaasti, että hän vähitellen ikäänkuin monopolisoi auringon oman runokielensä käyttöön. Holappa alkaa käyttää pimeyttä eroottis-seksuaalisena kuvana ja vähentää vuonna 1957 julkaistun Lähellä-kokoelman jälkeen rakastettuun liittyviä aurinkometaforia.

   Ronimukselle pimeä ei ole luontaisesti positiivinen kuva, mutta kun väitin, että pimeä hänen runoissaan on negatiivista, hän korjasi heti: – Ei aina. Kahden ihmisen kokema yhteinen pimeä on hyvin positiivinen.

   Vaikka Ronimus osittain jakaa Holapan käyttämän pimeys-metaforan ja yhdistää herkästi siihen myös Holapan toisen teeman, yksinäisyyden, Ronimuksen runojen pimeyteen liittyy tavallisesti valo:

olemme yksin yksinäiset

olemme lähellä

olemme aurinko: valo ja pimeys

(Ronimus, Siipien alla merta, "Metsälinnulle".)

Ronimuksen käsitys ihmisyydestä on jo varhaisrunoissa selvästi näkyvissä. Hän ei hyväksy kaksijakoista ihmiskuvaa, jonka mukaan ruumis ja sielu ovat erillisiä ja ruumiin tarpeet vastakkaisia sielun pyrkimykselle hyveeseen. Ronimuksen runoissa ruumis on perusta, josta ns. henkinen hyveineen nousee:

suusta lentävät valkoiset ja vihreät linnut

siivillään lasten lastenlasten naurua

(Ronimus, "Patriarkaalisia kuvia",Välikysymys 1954.)

Lintu on hyvin tavallinen kaksijakoisessa ihmiskuvassa, jossa se edustaa henkisyyttä, mutta Ronimuksen runossa suusta lentävät linnut ovat peräisin ihmisestä itsestään, hänen ruumiillisuudestaan. Ne ovat eettisyyttä, joka tavoittelee yhteyttä toiseen puheen ja hyväilyn avulla.

   "Ratsastaja"-sarjassa esiintyy linnun lisäksi kukka, toinen laajasti ymmärretyn eroottis-sosiaalisen ihmisyyden runokuva:

aamun koleudessa lensivät kodittomat linnut

ja niiden ääni viilsi sydämesi

   ja kukka kasvoi

tuska levitti sen viiriksi tuulen ahnehtiviin käsiin

(Ronimus, "Ratsastaja", Parnasso 1954/8.)

Tuuli edustaa voimia, joita ihminen ei hallitse, myös väistämätöntä kehitystä ja sen mukanaan tuomaa aikuista seksuaalisuutta: kukan päätyminen tuulen käsiin ei ole valinta, se vain tapahtuu. Kukan laatu taas määräytyy jo kasvin siemenessä, mutta yhteistä on silti perusolemus. Rakkaus on rakkautta kaikissa eri ilmenemismuodoissaan.

Olli-Matin ja Pentin ensimmäinen koira oli Matti Apajalahden hoitoonsa ottamalle kulkukoira Spädälle syntynyt pentu. Se sai nimekseen Boman. Olli-Matti kertoi mielellään tarinaa, että Boman oli kiskonut heidän kirjahyllystään kirjan nimeltä Kissa Mur ja repinyt sen kappaleiksi. Tosin hän itsekin joskus mietti, tekikö Boman todella sen, vai oliko hauska vain kertoa niin ja todeta sitten, että Boman osasi lukea.

   Kun Olli-Matti ja Pentti kesällä 1954 taas tekivät matkan Pariisiin, Boman annettiin hoitoon, jossa sen oli todettu odottavan pentuja ja se oli tapettu. Koiraa tosin ei syyllistetty niin kuin ihminen on monissa kulttuureissa syyllistänyt ihmistä, jolle on annettu kuolemantuomio seksuaalisuutensa toteuttamisesta, olipa kysymys sitten esiaviollisesta yhdynnästä, avioliiton syrjähypystä tai miehen kanssa makaavasta miehestä. Pentti kirjoitti novellinsa "Boman" heijastaen omansa ja Olli-Matin kehityksen koiran kohtaloon. Novellissa Boman kasvattaa rakkautensa voimalla itselleen siivet, mutta ensin sen on hyväksyttävä seksuaalisuutensa. Ympäristö kokee kuitenkin Bomanin vaaralliseksi, se surmataan.

   Siivet ovat pyrkimys kohti hyvää ja kaunista, kohti eettisesti oikeaa ja rakkautta. Sellaiset siivet meillä kaikilla on, mutta ne tulevat esiin vain suhteessa kanssaihmisiin. Pentti ja Olli-Matti tunsivat toistensa avulla löytäneensä siivet, jotka kantoivat.

   Pentin novellissa Bomaniin heijastuu kuitenkin lähinnä Olli-Matti, jos toki Olli-Matin myötä myös itse rakkauden idea. Olli-Matti uskalsi noudattaa tunteitaan ja rakastaa, mutta oli herkkyydessään suojaton. Hän kaipasi hyväksyntää, mutta sai erilaisuutensa takia kokea torjuntaa, pilkkaa ja halveksuntaa.

   Olli-Matin huojuva mielenterveys saattoi tietysti johtua monista syistä. Aivan varmasti sitä kuitenkin ainakin pahensivat ne asenteet ja odotukset, joita poikaan ja mieheen kohdistettiin. Olli-Matti oli saanut läpi kasvuikänsä tuntea, ettei hänestä koskaan olisi täyttämään miehen mittaa. Sitä toivat esiin sekä koti että koulu, ja jopa nuoruusvuosien parhaan ystävän Riston huoli heidän epämiehekkyydestään. Seksuaalinen erilaisuus tuli sitten täydentämään yhtälön, eikä edes Olli-Matin homoseksuaalisuudessa ollut vahvan miehistä puolta, joka Pentillä oli näyttävästi esillä.

   Olli-Matti oli käynyt läpi kamppailunsa, hän oli hyväksynyt itsensä. Mutta mikään koettu ei täysin katoa, eivätkä kaikki syntyneet vauriot koskaan häviä. Olli-Matti kantoi mukanaan tunnetta riittämättömyydestään ja sen myötä myös jo lapsuudessa kokemiaan hylätyksi joutumisen pelkoja. Niin kuin Boman, hänkin oli vaikeasti haavoittunut. Toisin kuin Pentin novellissa Olli-Matti jaksoi kuitenkin vammastaan huolimatta elää, ja elämänsä loppuvaiheessa hän usein totesi eläneensä onnellisen elämän.

   – Muutaman hetken kyllä antaisin pois, hän sanoi. – Mutta vain muutaman.

   Minun mielestäni Olli-Matti lensi elämässä kohtaamiensa vaikeiden vaiheiden yli siivillä, joska olivat kasvaneet hänen ja Pentin keskinäisestä rakkaudesta.

   Olli-Matin työpaikat olivat edelleen satunnaisia. Pentti oli paremmin palkattu ja hoiti työsuhteet jäsentyneemmin. Pentillä oli tuloja myös kirjoistaan, ja hänellä alkoi olla merkittäviä apurahoja. Sellaisella apurahalla hän matkusti vuoden 1955 alussa Nizzaan, osti sieltä matkalipun ja lähetti sen Olli-Matille. Heti lipun saatuaan Olli-Matti matkusti perässä. Pentti oli asettunut odottelemaan aseman lähellä sijaitsevaan hotelliin. Sinne Olli-Matti sitten eräänä päivänä ilmaantui ja oli paikalla, kun Pentti palasi tupakkaostoksilta.

   Olli-Matti ja Pentti asuivat Nizzassa kesään asti. Rahaa oli vähän, mutta kaupunki oli kaunis ja ilmasto ihana. Heillä oli autonkuljettaja-talonmiehelle tarkoitettu asunto Mont Boronin rinteellä sijaitsevan Villa Bambinon alakerrassa. Villa Bambinon nimi johtui siitä, että sen oli aikoinaan varakas äiti lahjoittanut ainokaiselle pojalleen. Bambinosta oli tullut juoppo ja peluri, hän oli hävittänyt omaisuutensa, ja villa myytiin belgialaiselle leipurille, joka oli luonut omaisuutensa Yhdysvalloissa ja palasi sitten Eurooppaan luxemburgilaisen vaimonsa kanssa. He olivat lapseton pariskunta, ja heillä oli kiinankarhukoira, joka viihtyi hyvin Olli-Matin ja Pentin luona.

   Kun Villa Bambinosta lähti rantaan, joutui laskeutumaan tavattoman määrän portaita. Saksalaiset olivat rakentaneet veden rajaan sementtitiet, eikä sieltä juuri hiekkarantaa löytynyt. Syrjäinen sijainti teki siitä kuitenkin sopivan epäviralliseksi nudistirannaksi. Nudismi oli silloin vielä kiellettyä, mutta kieltoa valvottiin laiskanlaisesti, ja monet loikoilivat rannan kivien välissä alastomina. Olli-Matti ja Pentti käyttivät uimahousuja.

   Olli-Matti kertoi mielellään tarinaa keskenkasvuisista pojista, jotka leikkivät rannassa pallolla. Pallo vieri Olli-Matin ja Pentin jalkoihin. Jompikumpi heistä heitti pallon takaisin pojille. Pallon vastaanottanut poika kiitti ja aikoi palata tovereittensa luo, mutta kääntyikin sitten kohteliaasti kysymään: – Haluatteko leikkiä kanssamme? 

   Olli-Matti ja Pentti eivät menneet mukaan poikien palloleikkiin, eikä Olli-Matti muistellut tapausta myöskään esimerkkinä ranskalaispoikien kohteliaisuudesta. Tarinassa on ironinen kärki. Pedofiliakauhuisena aikanamme aikuisen ja lapsen välinen suhde ongelmoidaan yleisesti, ja erityisesti tarkkaillaan homomiehen suhtautumista poikiin. Olli-Mattia, joka ilman mitään epäilyttäviä tarkoitusperiä vilpittömästi piti lapsista, sellainen tietenkin ärsytti.

   Nizzassa Olli-Matti ja Pentti tutustuivat ihmisiin, jotka tunsivat tai ainakin sanoivat tuntevansa kuuluisuuksia. Yksi oli Orphee eli Jacques, sisustusarkkitehti, joka rakennutti itselleen taloa läheiselle luksusalueelle. Hän kertoi tuntevansa Picasson ja lupaili viedä Olli-Matin ja Pentin tätä tapaamaan, mutta koska Picasso oli arvaamaton, pitäisi ensin tietää, millä tuulella hän oli, ja sitten voisi yrittää jonkin tekosyyn varjolla päästä tervehtimään, kunhan hän vain ei epäilisi heitä lehti-ihmisiksi. Ehkä Picasso oli koko ajan pahalla päällä, ei tapaamisesta ainakaan mitään tullut. Mutta Orpheella oli mukava avoauto, hän oli lempeä ja Marcello Mastroiannin näköinen.

   Toinen tuttavuus, joka myös esitteli mahdollisuutta kuuluisan henkilön tapaamiseen, oli hammaslääkäri Carlo. Carlon potilaana oli ollut itse Gina Lollobrigida. Hän kaavaili järjestävänsä tapaamisen, ehkä jollain kahvilan terassilla, ihan kuin sattumalta. Olli-Matti ei epäillyt, etteikö Lollo tosiaan olisi ollut Carlon potilaana, mutta totesi, että perhossyöttiähän tapaamislupaus tietenkin oli. Ja Carlo tarjosi herkullisen piknikin Panettone-kakkuineen.

   Tapaamista Greta Garbon kanssa ei kukaan luvannut järjestää, se vain tapahtui. Olli-Matti ja Pentti istuivat Villefranchessa ravintolaterassilla, kun ravintolan eteen pysähtyi komea auto, josta tuli ulos nainen mustat lasit silmillään ja tutulta vaikuttava mies, jonka Olli-Matti ja Pentti tunnistivat Leopold Stokowskiksi, Greta Garbon kavaljeeriksi. Mennessään katsomaan ruokalistaa nainen joutui kävelemään Olli-Matin ja Pentin ohi. Hän otti mustat lasit silmiltään ja vaihtoi ne lukulaseihin ruokalistaa tutkiakseen, ja silloin Pentti sanoi: – God dag fröken Gustafsson. Greta Garbo, oikealta nimeltään Gustafsson, säpsähti, kääntyi ja kiirehti takaisin autolle. Kaunispiirteinen hän yhä oli, vakuutti Olli-Matti, jonka mielestä kohtaus salaperäisen, ujon, mutta Jumalaisena tunnetun naisen kanssa oli todella kiehtova kokemus.

   Mont Boronin laelta aukeni näköala Enkelten lahden yli Nizzan kaupunkiin, mutta myös avomerelle, ja suuret agavet sojottivat valtavia kukintojaan merta kohti kuin tykit piippujaan. Agavehan valmistelee kukintoaan vuosikymmeniä, ja kuolee sitten kukittuaan. Olli-Matti näki siinä vertauskuvallisuutta. Hänen ja Pentin rakkaus oli Villa Bambinon aikaan kukoistavimmillaan. Kuitenkin siinä oli varjoja, jotka voi aavistaa kummankin runoista.

Minä heijastan sinun hymysi

ja onnen vaiteliaan

niin kuin meri

ja painaudun hitaasti olkapäätäsi vasten.

Mutta mitään en kerro salaisuudestani,

en kaipauksesta, joka ajaa

minut öisin fosforisille rannoille.

(Holappa, Lähellä, "Omistus".)

olkapäällesi lasken käteni

sydämellesi en mitään

pilvien laukeamattomasta neuvottelusta

olemme karanneet

vankeuteni ja sinä

(Ronimus, Siipien alla merta, "Vapaus".)

Pentin runossa olemassaolevaa rakkautta tärkeämmäksi kohoaa unelma, joka ei voi toteutua. Olli-Matin runossa rakkaus kumppaniin on vankeutta, josta ei kaipaa pois, mutta toiselta toivoisi samaa tyytymistä.

   Olli-Matin ja Pentin erilaisista kokemistavoista syntyi monimutkainen yhtälö. He rakastivat toisiaan, mutta etsivät tapoja yhdistää keskinäisen tunteensa ja ne toiveensa, joihin kumppani ei vastannut. Olli-Matti määritteli kerran keskustellessamme rakkauden sanomalla, että se täyttää veden tavoin sen tilan, mikä sille annetaan.

   Seksuaalisen uskollisuuden edellyttäminen ei sopinut Olli-Matin eikä Pentin maailmankuvaan, vaan seksuaalisuus on nautinto, jonka voi antaa ja ottaa aina kun vastasyitä ei ole. Yhtä vähän he hyväksyivät toistensa kiintymysten rajoittamista. Tietenkään rakkaus yhtä ihmistä kohtaan ei sulje pois mahdollisuutta rakastua myös toiseen, eikä kolmanteen osapuoleen kohdistuva tunne välttämättä riko parisuhdetta. Ulkopuolisten seksuaali- ja rakkaussuhteiden olemassaolo on kuitenkin aina uhka parisuhteelle. Vaikka vakituinen kumppani säilyttäisikin asemansa rakkauden ensisijaisena kohteena, tasapainoistenkin ihmisten on vaikea välttyä menettämisen pelolta, eivätkä Olli-Matti ja Pentti olleet erityisen tasapainoisia.

   Toisaalta vapauden salliminen toinen toisilleen oli Olli-Matin ja Pentin tapauksessa luultavasti välttämätöntä monestakin syystä. Jo heidän seksuaaliset tarpeensa ja toiveensa olivat osin yhteensopimattomia. Olli-Matilla oli vahvoja, ennakkoluulojen sävyttämiä rajoituksia, ja hänen halukkuutensakin oli vähäisempää kuin Pentin. Se ei silti ollut suuri ongelma, kun oltiin nuoria ja rakkaus oli voimakasta. Kumpikin halusi sopeutua ja ottaa huomioon toisen toiveet, ja seksuaalisuudessahan löytyy helposti yhteisiä onnen tuottajia, niin laaja on mahdollisuuksien kirjo.

   Olli-Matilla oli tarve vahvistaa itsetuntoaan saamallaan ihailulla. Vielä vanhanakin hän tunsi mielihyvää siitä, että oli herättänyt miehissä kiinnostusta. Carlon valokuvaan hän reagoi aina hymyllä ja totesi joskus iloisesti naurahtaen: – Jestas, Carlo! Carlossa viehätti se, että hän oli sanonut haluavansa ryöstää Olli-Matin Pentiltä ja viedä vuoristomajaansa. Ja Carlo oli purskahtanut oikein itkuun, kun Olli-Matti oli sanonut, ettei lähde mukaan. Sitä kelpasi muistella, vaikka Carlo olikin muuten ollut Olli-Matin mielestä yhdentekevä.

   Miessuhteet lievittivät Olli-Matin pelkoa, että hän jäisi yksin, jos Pentti sittenkin hylkäisi hänet. Ehkä Olli-Matti halusi myös herättää Pentissä mustasukkaisuutta pitääkseen yllä hänen kiinnostustaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, minkä verran Orphee todella merkitsi hänelle. Olli-Matilla oli tallella rakkauskirje, jonka hän oli kirjoittanut Orpheelle – mutta se oli lähettämätön. Ehkä se oli jopa tarkoitettu Pentin nähtäväksi. Huomatessaan sattumalta Orpheen myöhemmin jossain homopaikassa Olli-Matti ei enää ollut häntä tuntevinaan.

   Vapaa liitto, jossa kummallakin oli omia ulkopuolisia suhteitaan, toimi pitkään melko hyvin. Suhteita muihin ei salailtu toiselta, eivätkä varsinkaan pelkkään seksiin painottuvat suhteet tuntuneet ollenkaan ongelmalta. Nizzassa vietetty vuoden 1955 alkupuolisko oli keskinäisen rakkauden kukoistuksen aikaa. Valokuva Olli-Matista ja Pentistä Villa Bambinon edessä oli Olli-Matille hyvin rakas.

   – Voi kuinka me olimme nuoria, kauniita ja onnellisia, hän sanoi.

   Valokuvan oli todennäköisesti ottanut toinen lähitalossa asuvista veljeksistä, joita Olli-Matti ja Pentti nimittivät Kukkasiksi heidän kukallisten uimahousujensa takia. Sunnuntaisin Kukkaset kiirehtivät uimarannalta messuun, ja palasivat taas rannalle. Toinen heistä opiskeli oikeustiedettä, ja hänellä oli rannalla oppikirja mukanaan. Hän käytti sitä kuitenkin lähinnä päänalusena loikoillessaan.

   Tuonaikaisiin tuttaviin kuului myös ruotsalaiseen perijätär, joka oli mieltynyt viiniin ja nuoriin miehiin. Jälkimmäisiä edusti hänen seuralaisensa, josta käytettiin nimeä Kronan. Olli-Matti ja Pentti olivat kerran heidän kanssaan retkellä Villefranchen puolella. Olli-Matin alemmuudentunnot saivat hänet joskus todistamaan miehisyyttään uhkarohkeastikin. Kun Kronan väitti, ettei Olli-Matti pysty uimaan redillä olevan proomun luo, Olli-Matti sisuuntui ja lähti näyttämään pystyvänsä. Se oli sitäkin arveluttavampaa, kun hän ei ollut mikään erityisen hyvä uimari. Proomukin oli kauempana kuin hän oli arvellut. Mutta Olli-Matti ei kääntynyt takaisin. Hän oli aivan voipunut päästessään proomun luo, ja paluumatkastakin oli vielä selvittävä. Mutta tulipahan osoitettua Kronanille, kuka on mies. Näytöstä huolestuneena seuraava Pentti pelkäsi Olli-Matin hukkuvan. Hän ymmärsi hyvin, mitkä paineet Olli-Matin pakottivat uhkayritykseen, ja kohtaus lienee muunneltuna Pentti Holapan romaanissa Tinaa.

   Kesällä 1955 Olli-Matti ja Pentti siirtyivät Pariisiin. He asuivat latinalaiskorttelissa vanhassa, alkeellisesti varustetusta yksiössä, jonka pytyttömässä jalansijavessassa piti narusta vetäessään kurkotella ovelta, sillä vesi tulvahti myrskynä lattialle. Bo Carpelanin Barbro-vaimon kyseinen vessa säikäytti kovasti, kun he vierailivat Olli-Matin ja Pentin luona. Oikeastaan asunto ei ollut yksiö, vaan yksjapuolio, sillä keittonurkkauksen vierellä oli sija vuoteelle, ja siihen ilmaantui nuori amerikkalaismies. Hän toi sinne samassa yliopistossa USA:ssa opiskelleen amerikanjuutalaisen Laurenin, jonka kanssa Olli-Matti ystävystyi.

   Pentti sai kutsun Prahaan ja lähti, mutta Olli-Matti halusi jäädä Pariisiin. Hän tapasi suomalaistytön, joka oli Passyn hienostokaupunginosassa asuvan kreivittären kotiapulaisena. Tytön oli käytävä kotimaassa, ja hän ehdotti, että Olli-Matti menisi hänen sijaisekseen. Kreivitär ihastui suomalaislakeijasta, ja Olli-Matti ryhtyi työhön. Ihan kaikkea kreivitär ei sentään eksotiikankaan nimissä hyväksynyt. Elettiin joulunalusaikaa, ja oli kylmä. Kerran Olli-Matilla oli yllään kauan sitten amerikkalaiselta kirjeenvaihtotoverilta saatu villapaita, se komea, jossa oli kaksi hirven kuvaa. Siitä kreivitär huomautti huvittuneen kauhistuneena, että se ei ollut sopiva asu.

   Kreivittären mies oli diplomaatti ja asemapaikallaan jossain Euroopassa, heidän poikansa taas sisäoppilaitoksessa, joten aluksi Olli-Matti huolehti yksinomaan kreivittärestä. Hän valmisti aamupalan, vei sen kreivittärelle vuoteeseen ja valmisti hänelle kylvyn. Sitten hän teki toriostokset, valmisti lounaan ellei kreivitär syönyt muualla, siivosi, vastasi puhelimeen ja avasi oven, kun kreivittären rakastaja tuli viikottaiselle käynnilleen. Kreivittären ystävättäret tulivat uteliaiksi, kun puhelimeen vastasi miespalvelija, ja heidät kutsuttiin lounaalle, jolla Olli-Matti toimi tarjoilijana, vaikka sisulle kävi. Sitten tulivat aviomies ja poika joulunviettoon. He asettivat iltaisin jalkineensa makuuhuoneittensa oven eteen kiilloitettavaksi. Olli-Matti hoiti työnsä siinäkin suhteessa, ja kreivi oli tyytyväinen. Hän meni Olli-Matin kanssa prefektuuriin ja hankki hänelle työluvan.

   Olli-Matti asui ullakon piianhuoneessa, ja Lauren hänen kanssaan. Naapurihuoneen bretagnelaispariskunta alkoi ihmetellä, oliko kreivittärellä kaksi lakeijaa. Jouluaattona Olli-Matti ja Lauren olivat taas yksiössä, jossa olivat tutustuneet. Sen omistaja oli palannut Pohjois-Afrikasta Pariisiin. Olli-Matti otti kyselemättä tämän tarjoamaa marmeladin tapaista ainetta ja kauhistui, kun selvisi, että se oli huumetta. Huumeita ei tuolloin juuri käytetty, ja Olli-Matille tuo ensimmäinen kerta oli myös viimeinen.

   Laurenin vanhemmat onnistuivat jäljittämään poikansa ja hänet palautettiin USA:han. Silloin Olli-Matilla ei enää ollut syytä jäädä Pariisiin. Hän jätti työpaikkansa ja lähti kotimatkalle. Ennen paluumatkalle lähtöään hän nukkui erään Quartier Latinin kapakan ikkunattomassa ja lukottomassa huoneessa, muuhun ei ollut varaa. Rahat riittivät silti junalippuun vain Kölniin asti. Sieltä Olli-Matti liftasi eteenpäin ja yöpyi Schleswig-Holsteinin osavaltiossa matkailumajassa olkipatjalla, mihin menivät viimeiset pennoset. Kööpenhaminaan päästyään hän yritti myydä kaunista salkkuaan aloittaen taksijonon viimeisestä autosta. Ystävällinen mies sanoi, että ei hän osta, yritä noita muita. Olli-Matti yritti, turhaan. Masentuneena hän meni asemahalliin, mutta äkkiä joku koputti häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi, siinä seisoi viimeisen taksin mies, joka ojensi hänelle kymmenen kruunun setelin.

   – Pelastajani, Olli-Matti huomautti kertoessaan. – Ihminen, jota en unohda koskaan.

   Hän ei ehtinyt edes kiittää, mies lähti heti setelin annettuaan. Olli-Matti osti lauttalipun, sämpylän ja kymmenen tupakan askin. Hän pyrki Jens Hildénin luo Kungsälviin, ja pääsi liftaamalla Göteborgiin asti, jossa hän onnistui tavoittamaan Jensin ystävän, pääsi tämän kotiin, nukkui miehen ja hänen avovaimonsa välissä ja heräsi aamulla toteamaan, että Jens oli hälytetty paikalle. Pentti lähetti sitten matkaliput kotimatkaa varten.

   Rahaa Olli-Matilla ja Pentillä oli vuoden 1956 alussa niukasti, tuloja saatiin lähinnä lehtiartikkeleita kirjoittamalla. Tilannetta korjatakseen Pentti aloitti työnsä mainosmaailmassa, Olli-Matti työskenteli Linguaphone-opistossa, joka itse asiassa oli Linguaphone-äänilevyjä myyvä kauppa, sitten Berlitz-koulussa suomenkielen opettajana.

   Vuoden 1956 lopussa Pentti sai stipendin, jonka turvin hän matkusti Pariisiin, ja Olli-Matti meni perässä tammikuussa 1957. Pariisissa oleskeltiin sitten puoli vuotta, mutta sen jälkeen Olli-Matti ja Pentti kävivät Ranskassa muutaman vuoden ajan vain kesälomallaan. Jean Jacques Fol, joka oli Suomen ystävä ja suomalaisen kirjallisuuden ranskantaja, järjesti heille mahdollisuuden asua lomakuukautensa ajan talossa, joka hänen äidillään oli Antibesissa.

   Yhdysvaltoihin palautettu Lauren oli yhden kesän ravintolassa tarjoilijana, ja siellä oli ilmeisesti hyvä palkka, sillä niillä rahoilla hän tuli Suomeen kesällä 1957. Olli-Matin ja Pentin ystäväpiiriin kuului tuolloin intialainen Riten. He vuokrasivat maalta huvilan, jossa oli paljon huoneita, ja asuivat siellä kaikki neljä, Riten, Lauren, Pentti ja Olli-Matti. Kaikki olivat töissä, joten aamuisin he kävelivät maalaismaiseman halki varhaiselle bussille. Kun he seisoivat bussipysäkillä, Olli-Matista tuntui, että lehmät käänsivät suuret, ihmettelevät silmänsä Riteniä kohti, kuin olisivat tunnistaneet intialaisessa miehessä jotain lehmän kannalta hyvin kiinnostavaa.

   Riten, Ritendra Mozumdar, oli tullut Suomeen opiskelemaan suomalaista muotoilua, mutta päätyikin Arabian tehtaalle kahvikuppikonetta käyttämään. Olli-Matti ja Pentti järjestivät hänelle sitten töitä Marimekossa, ja hänen suunnittelemastaan kankaasta tuli erittäin suosittu.

   Olli-Matin kertomana seurustelu Laurenin kanssa kuulosti asialta, joka ei tuonut mitään ongelmia hänen ja Pentin suhteeseen, vaikka hän ajoittain suunnittelikin muuttaa Laurenin luo Yhdysvaltoihin. Katsellessaan valokuvaa, jossa hän istuu Adlonissa Laurenin ja Pentin seurassa, Olli-Matti sentään totesi, että Pentti suhtautui tilanteeseen ihmeen kärsivällisesti.

   Lauren palasi Yhdysvaltoihin, eikä Olli-Matti lähtenyt hänen mukaansa. Tuskin hän koskaan sitä tosissaan aikoikaan.

Vuodesta 1957 vuoteen 1960 Olli-Matti toimi Suomen Matkailijayhdistyksessä ulkomaanosaston päällikkönä. Se oli mahtava titteli, vaikka ulkomaanosastolla ei ollut kuin muutama henkilö, mutta talon matkajärjestelyt olivat Olli-Matin käytössä, kun hän huolehti ulkomaisista mediaihmisistä. Siitä työstä Olli-Matti kertoi pitäneensä, ja se taisikin olla hänen pisin työsuhteensa. Olli-Matille toisen palveluksessa oleminen säännöllisine työaikoineen ei oikein sopinut. Hänen mielialansa ja tunteensa vaihtelivat, eikä hänen ollut helppo omaksua työvirettä juuri silloin, kun työnantaja olisi sitä edellyttänyt.

   Matkailijayhdistys maksoi ulkomaanosaston päällikölleen hyvää palkaa, ja Pentti ansaitsi hyvin mainostoimistourallaan. Olli-Matti ja Pentti asettuivat vuonna 1958 Munkkiniemeen vuokrakaksioon. Talouttaan hoitamaan he saivat lehti-ilmoituksella neiti Helvi Naukkarisen. Hänestä Olli-Matti sanoi, että hän oli sydämellisellä tavalla karjalainen ihminen, hyvin tärkeä henkilö Olli-Matin ja Pentin elämässä.

   Munkkiniemessä vietetyt vuodet olivat Olli-Matin muistoissa hauskaa aikaa. Hän tunsi olevansa maailmanmies, ja hänen itsevarmuuttaan lisäsi menestyminen työssä, johon kuului hyvin merkittävienkin ihmisten tapaamista. Yksityiselämässä hänen itsetuntoaan hiveli nuorten miesten osoittama ihailu. Hän muisteli hymyillen, että eräs heistä riisuutui heti ensivierailulle tullessaan ja kävi hänen sängylleen makaamaan.

   – Ihailin niin reipasta toimintaa, Olli-Matti vakuutti.

   Nuori mies ei suinkaan hakenut pelkkää seksiä, tuloksena oli myös pitkäaikainen ystävyys. Ystäviä oli muutenkin paljon, ja ravintoloissa istuttiin usein.

   Ensimmäisestä julkaistusta runokokoelmastaan saamillaan rahoilla Olli-Matti osti mustan villakoiran, Dacu I:n. Dacun nimi oli oikeastaan D'accord, "Samaa mieltä". Nimenvalinta perustui ajatukseen, että koira on luonnostaan myönteinen.

   Se runokokoelma, josta rahat Dacu I:n ostoon tulivat, oli Otavalta vuonna 1958 ilmestynyt Siipien alla merta. Olli-Matti oli siitä alkaen kun hänen runojaan ensimmäisen kerran vuonna 1954 julkaistiin Parnassossa tuntenut itsensä runoilijaksi, joka kirjoittaa julkaistavaksi, mutta hän ei ollut tarjonnut tekstejään kustantajalle. Vuonna 1958 hän kääntyi Otavan ja Tuomas Anhavan puoleen. Yhteistyö sujui muuten hyvin, mutta Tuomas Anhavan piti Olli-Matin mielestä välttämättä saada puumerkkinsä teokseen, ja hän teki sen "Kukko"-runoon. Kirjassa ei ole Olli-Matin alkuperäisversio, vaan siinä on Tuomas Anhavan kädenjälki, josta Olli-Matti totesi: – Tosin se menee ihan hyvin niinkin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta ei se ole kuitenkaan se, mikä se oli.

   Kommentista on helppo päätellä, että Olli-Matti Ronimus ei tuntenut Anhavaa kohtaan sitä kunnioitusta, mikä yhä heijastuu monien hänen kanssaan tekemisissä olleitten kirjailijoitten muisteluista. Sama pätee kääntäen. Tyylillisesti Ronimus sopi Anhavan suojeluksessa olevien kirjailijoiden joukkoon. Hänen tiivis, yllätyksellinen sanankäyttönsä muistuttaa Anhavan omaa tapaa kirjoittaa runoja. Anhava ei kuitenkaan ymmärtänyt kovin syvällisesti Ronimuksen runoutta, sisällöllisesti se oli hänelle vierasta.

   Olli-Matti sanoi ensimmäisestä runoteoksestaan: – Se on sitä mitä maailman useimmat runokirjat ovat: minä ja minä ja minä. Maailman tunnustelemista ja tunnustamista ja huutamista ja itkemistä.

   Sitä Siipien alla merta ei suinkaan ole, mutta se sisältää runoja, jotka on kirjoitettu lähes kymmenen vuoden aikana, joten kokoelma heijastaa miehen aikuistumista ja vasta hahmottumassa olevaa elämänkäsitystä.

   Siipien alla merta on Ronimuksen runokirjoista moni-ilmeisin, mutta sävyjen vaihtelu on myös Ronimukselle luonteenomaista, hän ei kaihda sijoittamasta pikku kompaa syvällisen ajatuksen viereen. Lukija joutuu olemaan koko ajan varuillaan, ja hänen kannattaa olla epäluuloinen vielä silloinkin, kun merkitys tuntuu auenneen; Ronimus kätkee runoon mielellään kaksoismerkityksiä tai ristiriitaisuuksia. Hän on myös mieltynyt sanaleikkeihin:

Jää merta painamaan

sinivalkoinen jää

(Ronimus, Siipien alla merta, "Pohjoinen".)

Huojunta jää-sanan eri merkitysten välillä saa säkeet muuntumaan ja palautumaan aaltomaisena liikkeenä, jossa sinivalkoisen (suomalaisuuden) kylmyys kuitenkin pysyy vakaana. Rytmi pyrkii myös muovaamaan sanoista "Jää merta" yhdyssanan Jäämerta. Siinä korostuu sekä ilmiön laajuus että pysyvyys. 

   Siipien alla merta -kokoelmassa on toinenkin talviseen maisemaan viittaava runo, vaikka Ronimus yleensä liikkuu kesäisissä kuvissa. Elämä on hänelle matka "pitkän kesän poikki iltaan", kuten kokoelman eräs runosarja on otsikoitu. Kesä merkitsee Ronimuksella Paul Eluardin tapaan luottamusta hyvyyteen ja kauneuteen. Talvi on taakse jäänyttä ahdistusta, jonka kevään tulo murtaa, mutta talven vielä jatkuessakin lumisade edustaa kykyä unohtaa mennyt ja uudistua.

helmikuun auringossa nuoruus kasvoi,

           maaliskuuhun suli

tiedetään: nyt jalkain alla

sula häpeä ja arka laupeus

ja joka päivä sataa aina

uutta lunta uutta maisemaa

(Ronimus, Siipien alla merta, "Maisema".)

Runosarja ”Kertomus” on melko vähäisin muutoksin toisinto Parnassossa vuonna 1954 julkaistusta sarjasta "Ratsastaja". Muutoksista voi päätellä, millä tavalla Ronimus työstää runoa. Lähes kaikki erot varhaisversioon ovat syntyneet tarpeettomien sanojen poistoista, sanajärjestyksen muuttamisista ja säejakojen uusimisesta, runoja hallitsevat voimakkaat kuvat taas ovat pysyneet ennallaan. "Ratsastajan" neljän runon kokonaisuudesta on vain yksi metafora, meren tuhkakuppi, päätynyt poistolistalle.

   Siipien alla merta alkaa johdantorunolla, joka tuntuu viittaavan Holapan runoon "Pääsiäinen".

Talutin sanaa pannasta kunnes

se puraisi vesikauhuinen

Se kulkee nyt savanneilla

seebrojen parissa virralle ja

rummuttaa maata

(Ronimus, Siipien alla merta, "Savanneilla".)

ja jalot eläimet, maan asukkaat,

jäsenin rauhattomin vaeltavat.

Arojen tomuun, keitaitten viileyteen

ne kirmaavat parvissa ja yksinään,

kavioin lyövät maasta rumpuääntä.

(Holappa, Maan poika, "Pääsiäinen".)

Yhtäläisyys oli jäänyt Olli-Matilta itseltään huomaamatta. Kun luin hänelle kohdat, hän totesi yllättyneenä: – Ai, tuota minä en ole koskaan todellakaan tullut ajatelleksi, joo joo, se on ihan selvä.

   Holapan runon jalo eläin edustaa sekä ihmisyyden biologista perustaa että eettisesti oikeaa. Ronimuksen runon talutushihnassa kulkeva sana on sidottu kulttuuriin, mutta runoilijan taluttama sana karkaa, palaa luontoon. Runoilijan työ on kesyttömän kesyttämistä, kielen rajoihin sopeutumattoman ilmaisemista kielen avulla.

   Seebrojen parissa viihtyvä eläin voisi olla samaa kuvakieltä kuin runosarjoissa "Ratsastaja" ja "Kertomus" esiintyvä musta ratsu. Hevonen oli oleellinen jo Olli-Matin lapsena näkemissä Lännen elokuvissa, ja juurtui mitä todennäköisimmin hänen kuvakieleensä ratsastajapatsaita katselemaan vuonna 1952 tehdyn matkan aikana.

   Hevonen merkitsee seksuaalisuutta niin antiikin myyteissä kuin Freudin tulkitsemanakin ja kansanomaisessa puheessa. Mutta hevonen ja ratsastaja edustavat myös yhteyttä luontoon, muodostavathan ne myyttisen hahmon, kentaurin, jossa eläin ja ihminen sulautuvat yhdeksi, ja Lännen elokuvien osana hevonen ja ratsastaja kuuluvat myöhäiseen versioon perinteisestä pastoraalista. Ronimuksen runosarja "Ratsastaja" ja sen toisinto "Kertomus" muistuttavatkin pastoraaleja.

   Useimmiten hevonen saa Ronimuksen kuvakielessä antaa tilaa pienemmille eläimille, oravalle, sisiliskolle ja erityisesti hiirelle. Pentti Holappa on kirjoittanut novellin "Max", jossa hiiri kohoaa luontoaan empimättä toteuttavaksi sankariksi, mutta Ronimuksen "Jumalan etydejä"-runon hiireen lienee luikahtanut jotain myös Jean Cocteaun runon ruotsinnoksesta:

Ängel Nordanbankare (i kläder av vatten)

min älskade ängel, nåden

gör mig ont. Jag har ont

i Gud, han gör mos av mig.

I mig är den onde en mus (förr

ett melodiskt djur).

(Nitton moderna franska poeter 1948.)

Ronimus ottaa runoonsa Jumalan, hiiren ja musiikin, mutta tekee aivan omanlaisensa yhdistelmän, seesteisen ja onnellisen:

jumalan etydejä kuuntelivat kellareissa

viiksiniekat

juustokiekon kalvetessa

soivina öinä

(Ronimus, Siipien alla merta, "Jumalan etydejä".)

Tulkittu runo menettää tehoaan kuin selitetty vitsi. Silläkin uhalla: kaipaamme rakkautta yhtä konkreettisesti kuin hiiri juustoa, ja kaivatun läheisyyden toteutuminen tuo Jumalankin lähelle.

   Ronimuksen kuvakieli on yleensä suhteellisen ajatonta. Vain parin runokuvan kohdalla maailma ja puhetavat ovat muuttuneet niin paljon, että niiden merkitystä on vaikea tavoittaa. Afrikka tarkoittaa Ronimuksen runoissa aurinkoista maanosaa, josta löytyy alkuperäistä luontoa ja eksoottisuutta – luonnon tuhoutumista ja kehitysmaiden ongelmia alettiin vasta 1960-luvulla vähitellen tiedostaa. Olli-Matti Ronimus kiinnostui Afrikasta jo 1950-luvun alussa, ja eräs kimmoke oli Oscar Parland. Parlandin veljekset olivat aikoinaan jakaneet maanosat keskenään, ja Oscar Parland oli halunnut niistä juuri Afrikan.

   – Afrikkaan oli hyvin vähän kiinnostusta Suomessa silloin 50-luvun alkupuolella ja paljon pidempäänkin oikeastaan, Olli-Matti selitti. – Minua on aina etäisyyksiin ulottuva kiinnostanut.

   Afrikka tulee runokuviin myös maisemana tai eläimenä – jo "Patriarkaalisissa kuvissa" läpikuljettuina viidakkoina ja nauruapinoina – ja neekerinä. Neekeri, joka pelkkänä sananakin nykyisin koetaan rasistiseksi, ei Ronimuksen runoissa sisällä mitään halventavaa. Neekerillä on runoissa kaksoismerkitys, hän edustaa elämänvoimaa, mutta myös orjuutta. Ronimuksen runokielessä neekeri liittyy myös Lorcan New Yorkin kauden runoihin, joissa neekerit merkitsivät samaa kuin Lorcan aiemmissa runoissa mustalaiset. Taustalla on ajatus, että yhteiskunnissa, joissa ihmiset jakautuvat alistajiin ja alistettuihin, vain alistettu voi säilyttää ihmisyytensä suhteellisen vahingoittumattomana. Samastuminen alistettuihin on myös vallanpitäjien uhmaamista, ja siksi se on ihmisen eettinen velvollisuus aina ja kaikkialla.

   Olli-Matti totesi esikoisrunoteoksestaan: – Tämä ensimmäinen kirja on, jos mikä minun kirjani, hyvin uhmakas, nuorekkaan uhmakas.

   Uhman takaa löytyy Rimbaud'n hahmo. Ronimuksen mielestä Rimbaud’n ihailu kuvaa ranskalaista sielua: runoilijan elämäntarina, uhmakkuus ja kuolema vaikuttaa niin, että ranskalainen on myyty. Mutta siinä mielessä Ronimuksellakin on ranskalainen sielu.

   Olli-Matti samastui voimakkaasti Rimbaud’n kohtaloon, minkä huomasi, kun hän kuvaili tämän elämää ja teoksia:

   – Rimbaud oli nuori belgialainen lahjakkuus, joka joskus 15-16 -vuotiaana, jos nyt oikein muistan, lähti Ranskaan, Pariisiin. Siellä hän tutustui Verlaineen. Verlaine oli silloin hyvin muodissa, suosiossa oleva iso ranskalaisnimi, vanhempi, naimisissa oleva mies. Ja Verlaine rakastui tähän nuoreen poikaan. Heidän suhteensa oli julkinen salaisuus, ja he elivät kiihkeätä elämää, matkustivat sinne tänne. Rimbaud kirjoitti todella hurjia runoja. Niistä ei voi sanoa, että ne olisivat olleet mitään rakkausrunoja sanan tavallisessa mielessä, eikä kenellekään suorastaan osoitettuja; rakkaudesta kyllä puhuttiin niissä runoissa.

   Ronimuksen omakohtainen runo ”Uhri” ja nimihenkilöään kuvaileva ”Rimbaud” käyttävät samaa kuvakieltä.

iskit tikarin unen sydämeen

verellä merkitsit nuoruuden otsan – -

olit mustassa viitassa yössä alastomuudessa jota

selitykset eivät riisu – -

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Rimbaud”.)

- – Puna hänen otsastaan jota haukat nokkivat

valui poskille

Ruumis kytki hänet maahan – -

ajatuksitta hänen sydämensä

alistui jumalalle.

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Uhri”.)

"Uhrissa" voi nähdä kallioon kahlehditun Prometheuksen, jota on perinteisesti käytetty kuvaamaan uhmakkaan ihmisen kärsimystä. Gide käytti Prometheus-vertausta homoseksuaalisuutensa aiheuttaman ahdistuksen kuvana. Niin sitä käyttää myös Ronimus, sillä alkuperäisen Prometheuksen maksaa repi kotka, Ronimuksen Prometheuksen otsaa nokkivat haukat; Zeushan muutti poikarakastettunsa Ganymedeen haukaksi. Mutta kysymys on myös paljon laajemmasta asiasta, oikeudesta erilaisuuteen.

   Kaikki kulttuurit rakentuvat enemmistöjen varaan ja syrjivät erilaisuutta. Yhdenmukaistuvassa joukossa yhä pienemmät poikkeamat huomataan, suvaitsemattomuus lisääntyy. Mikä hyvänsä sallitusta poikkeaminen venyttää yhteisön käsitystä mahdollisesta ja laajentaa erilaisuuden sietoa. Vaikka yhteisön vääriksi määrittelemät teot olisivat vääriä myös peruseettisin kriteerein punnittuna – olettaen, että peruseettisen ja perusepäeettisen teon voisi tunnistaa – niiden tekijät kantaessaan yhteisön paheksunnan ja tuomion toimivat syntipukkeina, joiden ansiosta lievempiä erehdyksiä tehneet suvaitaan.

   Uhriksi joutuu usein myös erilaisuus, joka edustaa hyvää; Sokrates ja Jeesus ovat esimerkkejä tällaisesta uhrista. Mutta heihin vertautuvat kaikki, jotka puolustavat ihmisoikeuksia tuomalla esiin oman toiseutensa.

   Oman homoutensa julkinen myöntäminen on ihmisoikeuksien puolustamista, joka useissa kulttuureissa johtaa uhrin rooliin. Pentti Holappa käyttää siitä runossa "Murtaen" pitkäperjantain kuvastoa, jota myös Kailas ja Sarkia ovat käyttäneet. Ronimus valitsee Prometheuksen roolin, koska siihen liittyy uhma, mutta Ronimuksen Prometheuksen otsalle muodostuu orjantappurakruunun jälki, ja ”Rimbaud”-runon nimihenkilön otsa on verellä merkitty.

   Uhrina kuvaa Verlainekin Rimbaud’n runossaan ”Crimen amoris”:

Mutta kaunein pahoista enkeleistä täällä

kuusitoistavuotias, seppele otsallaan

kädet ristissä rinnalla, kaulakorujen päällä,

uneksuu, tulenliekkejä, itkua katseessaan.

- -

” – - Minun kauttani helvetti, joka on täällä,

kaikkiallisen Rakkauden puolesta uhrautuu.”

(Verlaine, suom. Yrjö Kaijärvi.)

Verlainen runon Rimbaud haluaa uhrautua yhdistääkseen rakkauden aistilliset ja henkiset muodot. Ronimuksen ”Uhri” julistaa sekin ehjää ihmisyyttä: ruumis kytkeytyy maahan, mikä on sama asia kuin se, että sydän alistuu jumalalle.

   Runosarja "Kertomus" sai Olli-Matin kommentoimaan: – Tämä on kovin romanttinen ja kaunis, sitä perusherkkää Olli-Mattia, sitä ruohossa makaavan tyylistä runoilijaa.

   Huomautus viittaa Nietzscheen, joka väittää:

Mutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, joka ruohikossa tai yksinäisellä rinteellä maaten heristää korviansa, saa tietoonsa jotakin olevaisista taivaan ja maan välillä.

(Nietzsche, Näin puhui Zarathustra, suom. J. A. Hollo.)

Sarjaa "Pitkän kesän poikki iltaan" Olli-Matti kommentoi: – Tässä on samantapaista lyyristä henkeä, tämä on luontoa, luontoa, luontoa.

   Jos Ronimuksen uhmassa heijastuu Rimbaud, romanttisessa puolessa on huomaavinaan Verlainen vaikutusta, runokuvat ovat samoja:

On niin kuin unta näkisi ja siitä herää,

taas nukahtaa ja uni jatkuu: näytellään

samoissa kulisseissa samaa näytelmää,

on kesä, nurmi, mehiläinen mettä kerää.

(Verlaine, suom. Yrjö Kaijärvi.)

Nukahtamatta koskaan koskaan heräämättä talutat

minut luoksesi ja suljet silmäni

hunajakeot korjataan

mehiläisparvet ravistetaan talteen

illassa

kukka nukkuu oksan alla

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Pitkän kesän poikki iltaan II”.)

Verlainen kuvakieltä löytää kuitenkin suurimmalta osalta niistä runoilijoista, jotka ovat mukana kokoelmassa Nitton moderna franska poeter, ja aivan erityisesti Paul Eluardilta, joten Ronimus on voinut ammentaa kuvakielen sieltä. Mehiläinen voi lentää Ronimuksen runoihin Maeterlickiltä asti, ja sillä – mutta varsinkin mehiläisen tuottamalla hunajalla – on myös Nietzschen antama merkitys: hunaja on sielujen ravintoa, hyvettä ja hyveen mukana seuraavaa onnea.

   Mehiläinen on yksi niistä Ronimuksen runokuvista, jotka kuvaavat ihmisen osaa.

surren suristen rakastamme kukkaa

lentäen pitkän kesän poikki

iltaan hymisten

työtä ja kesää

tuulta mehiläisen siiven alla

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Pitkän kesän poikki iltaan III”.)

Pienen eläimen lyhyt, työntäyteinen elämä hahmottuu runossa onnelliseksi, surukin kutistuu surinaksi. Epikurolainen tyytyminen siihen mitä on kesyttää mahtavimmatkin voimat, jopa rajaton elementti, tuuli, mahtuu mehiläisen siiven alle.

   Kuvatessaan ihmistä häivyttämällä hänet taustaansa, osaksi luontoa, Ronimus saa aikaan hyvin kaunista kieltä:

et kiihkolta nähnyt, puut kädet olivat vihreyttä

et tiennyt: pudottivat lehtensä

kevyen tuulen hyväiltyä vesiä etäisesti

nopeat hetket lensivät huulilta maltittomin siivin

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Kertomus/Aamu”.)

Vihreys kuvaa viattomuutta, luottavaista ja elinvoimaista nuoruutta. Viattomuus on Ronimuksen runoissa peruspiirre, joka kulkee mukana kukkametaforassa, linnussa ja erityisesti lapsessa.

Kasvoillasi olen syksyä ja kevään vanki

elämään vangittuna ajatta

kuolemaan kanssasi aina

kun lapsi herää vailla elämää kun myrsky

joka olemme on noussut kehdossa ja näemme askeleet

ulos kodista vieraan pedon turvaan

(Ronimus, Siipien alla merta, ”Pitkän kesän poikki iltaan II”.)

Rakkaus on kuolemaa pois itsekeskeisyydestä, lapsen herääminen on ihmisluonnon alkuperäisen eettisyyden palaamista. Lapsi on rakkaudesta kasvava elämännäkemys, eettinen kypsyminen ja sen tuottama työ, kuten jo Platon Pidoissa totesi. Kristillisessä kuvakielessä lapsen merkitys on lähes sama, ja Lorcan "Oodi alttarin sakramentille" kuvaa lasta lohikäärmeen siiven alla.

   Pentti Holapan kuvakielessä lapsi on tulkittavissa platonis-kristillisesti, ja hänen varhaisessa runossaan esiintyy lohikäärmeen kitaan syntyvä lapsi, metafora, joka on lähtöisin Ilmestyskirjan kohdasta, mistä Lorcakin todennäköisesti on sen ottanut. Holapan runo parodioi farisealaista ahdasmielisyyttä, joka on valmis tuomitsemaan ruumiillisen rakkauden. Lorca ei parodioi, vaan yhdistää vilpittömästi Kristuslapseen myös lihallisen rakkauden, jonka ihmisten epäpuhtaat sanat ristiinnaulitsevat. Ronimuksen runojen lapsen, joka kulkee ulos kodista vieraan pedon turvaan, voi lukea sekä Lorcan että Holapan kautta.

   Runosarjassa "Pitkän kesän poikki iltaan" on jo nimessä niin selvä viittaus Paul Eluardin runoon, että lapsi on ymmärrettävä Eluardin tapaan puhtautena ja kauneutena. Ronimuksen runon lapsella on kuitenkin erityispiirre, se on vailla elämää. Syntymätön lapsi löytyy René Charin runosta, josta Ronimus on ottanut muutakin kuvakieltä. Lapsi on syntymätön, koska eettisyys – pyhyyden vaatimus – ei voi toteutua, vaikka siihen tulee jatkuvasti pyrkiä. Syntymättömän lapsen kuvassa häivähtää myös viitaus siihen, ettei miesten välinen suhde voi tuottaa biologista jälkeläistä. Kahdelle miehelle, joilla oli kaipuu myös isyyteen, syntymätön lapsi oli tyhjä kohta elämässä, jota he pyrkivät täyttämään varsinkin kirjalijan työllään; Olli-Matti Ronimukselle runot olivatkin hänen keskeisin mahdollisuutensa ottaa vastuuta kanssaihmisistään. Runoissaan hän antoi itsensä muiden käyttöön kertomalla kokemansa.

   Elämänkatsomuksensa Ronimus tuo esikoiskokoelmassaan ehkä selkeimmin esiin kahdessa proosarunossa, "Chaplinesque" ja ”Peili”. Ronimuksen runoissa peili ei sisällä narsistisia merkityksiä, runojen kokija ei etsi peilistä kuvaansa, vaan hän on peili. Peilimetaforassa on Cocteaun Orfeus-elokuvien vaikutusta, peiliin sukeltamisen ajatusta, peili on ihmisen kokema toinen avaruus. Ronimuksen runoissa minuus on peili unohtaessaan itsensä ja reagoidessaan toiseen. Erityisen voimakkaasti peili reagoi aurinkoon:

Auton lavalla olin kerännyt itseeni taivasta ja aurinkoa, jotka tekivät pölyn kevyemmäksi. Hän, jonka käsi kevyesti lepäsi olallani, oli laulanut. Katu, jota en koskaan ollut nähnyt, puhui ja sorisi. – - Tahdoin auringon itseeni. Tunsin halua viheltää, puhua, sorista.

(Ronimus, Siipien alla merta, "Peili".)

Runo "Chaplinesque", joka on tekijälleen erityisen rakas, kertoo miehestä, joka seisoo paikallaan tavoitellen yhteyttä aurinkoon. Hän näkee vain kohteensa ja unohtaa itsensä. Mies päätyy vangiksi, joka myydään eteenpäin, mutta se ei tunnu huolettavan häntä itseään.

   Ronimus kokee itsensä unohtamisen ja toisen hyväksi toimimisen ongelmattomana, toisin kuin Holappa, joka asettaa kyllä velvoitteen toimia toisen hyväksi, mutta korostaa, että uhriksi ei tule suostua; vastuu väärintekijästä itsestään ja hänen mahdollisista seuraavista uhreistaan edellyttää, että väärä teko pitää pyrkiä estämään. Ronimukselle ongelmaa ei ole, runo "Uhri" päättyy alistumiseen, mutta alistumiseen jumalalle. Ratkaisussa on taolaisuutta: vaikka olisikin pahoja ihmisiä, miksi torjua heidät? Mutta Ronimuksen ja Holapan suhtautumistavoissa on myös painotusero, Ronimuksella korostuu lapsen valmius rakastaa, Holapalla aikuisen vastuullisuus.

   Siipien alla merta -kokoelman nimiruno kuvaa ihmiselämää lokin lentona meren yllä. Suolainen luoto tarjoaa pesimispaikan, mutta nälkä ajaa seuraamaan laivaa. Ronimus ei koe tilannetta lohduttomana:

on aika levähtää ja pysähtyä

   nähdä saarten takana etäällä kiinteä ranta

käsi meren olalla

   on rajaton viheriä peite

on lämpö jäsenissä

   on siunaus joka sataa

meren hetkinä hyljättyjen käsiin

(Ronimus, Siipien alla merta, "Hyljättyjen käsiin".)

Ranta on koko ajan mukana Ronimuksen runojen merimatkoilla, se on "meressä liikkuvana". Hänen perusasenteensa elämään on kaikesta ahdistuksesta ja masennuksesta huolimatta luottavainen – kuin lapsen.

Suomalaisen modernismin valtavirtaa edusti 50- ja 60-luvulla Tuomas Anhavan ympärille muodostunut ns. anhavalainen koulukunta. Kirjallisuuden pelikentällä vallitsi melko vakaa yksiarvoisuus. Vaikka suomalainen modernismi oli alkanut taisteluna konservatiivisuuden kapeutta vastaan, modernistien keskinäisen mittelön voittanut oikeaoppisuus kavensi vuorostaan kirjallisuutta. Mutta niinhän monille kapinaliikkeille käy.

   Uuden runon parhaiksi suomalaisiksi toteuttajaksi luettiin Anhava itse, Paavo Haavikko ja Eeva-Liisa Manner, jonka vuonna 1956 julkaistun Tämän matkan ansiot Anhava julkisti. Laajemman parhaimmiston esitteli Otavan kustantama, Osmo Hormian toimittama ja esittelyin varustama Uuden runon kauneimmat, johon Pentti Holappakin mahtui mukaan.

   Ronimuksen runouden arviointia vaikeutti, että keskeisestä aihepiiristä, miesten välisestä rakkaudesta, ei voinut selväkielisesti puhua. Olli-Matti arveli kuitenkin, että aihepiiri ja sen käsittelytapa ei aina synnyttänyt torjuvia reaktioita: – Ehkä mieltä tyynnytti, että joku uhmailee tabuja, kun oli asioita, joita ei olisi saanut hyväksyä, mutta monen ihmisen mielessä kuitenkin hiljainen hyväksyntä oli.

   Olli-Matti Ronimuksen esikoisrunokokoelma arvioitiin sen ilmestyttyä syksyllä 1958 kohtalaisen myönteisesti suurimmissa lehdissä. Helsingin Sanomissa siitä kirjoitti Pekka Tarkka, Uudessa Suomessa Mirjam Polkunen, molemmat kriitikkoina nousevia kykyjä, jotka suhtautuivat modernismiin suopeasti.

   Sekä Tarkan että Polkusen arvioissa kiinnittää huomiota epävarmuus, he tuntuvat kuvaavan yhden sijasta kahta eri runoilijaa. Tarkan mielestä Ronimus on eristäytyvä, niin että runoista heijastuu agorafobiaa, mutta niissä on myös annos välittömyyttä, välähtävä spontaanisuus. Ronimuksen tiheä, vaikealukuinen runo saattaa välittää elämyksen kirkkaana ja selkeänä, mutta kypsyttely on joskus liioiteltua ja tulokset tuntuvat steriileiltä. Myös Polkunen puhuu Ronimuksen kaihtavasta kontaktittomuudesta ja näkee hänen runonsa niin pelkistettyinä, että ne ovat vailla dynamiikkaa, mutta toisaalta Polkunen toteaa runoilijan vivahteiden tajun ja teoksen herkän, puhtaan perusvirityksen. Jälkeenpäin Polkunen näkee Siipien alla merta -kokoelman vielä myönteisemmin, sillä Ronimuksen seuraavaa kokoelmaa arvostellessaan hän toteaa:

"Siipien alla merta" oli tyyliltään yhtenäinen ja valmis, kaukana hapuilusta ja ilmaisun etsinnästä. Se oli jopa liiankin pitkälle viimeistelty, elliptisyydessään vaikealukuinen. Lukija joka meni vaikealukuisuuden läpi tai hyppäsi sen yli, löysi viljellyn, hienostuneen runomaiseman, kosketusta kaihtavan, mutta aidon.

(Polkunen, Uusi Suomi 3.1.1960.)

Tarkan arviossa kiinnittää huomiota, että hän mainitsee kokoelmaan sisältyvän kaksi huonoa runoa, "Lapsellista" ja "Chaplinesque". Hän ei siis lue Ronimusta niistä lähtökohdista, jotka ovat kirjailijan omia, sillä Ronimukselle "Chaplinesque" on erityisen rakas runo. Tarkan arvio on ristiriidassa myös Suomalaiseen Suomeen kirjoittaneen Eeva-Liisa Mannerin kanssa, jonka mukaan "pieni Chaplin-fantasia on kaunis, kipeä ja hellä". Runosta "Lapsellista" taas Päivän Sanomien Sulo Kivinen löytää osuvia, satiirisia vetoja.

   Ronimuksen eristäytyvyyttä Tarkka ja Polkunen todistelevat yllättävästi tulkituilla runoilla. Tarkka lukee runoa "Peili" osoituksena, miten pinnallisiksi runoilija kokee ihmisyhteytensä. Hän siteeraa lauseen "Huoneessa on paljon välähtäviä hymyjä, sipaisevia katseita, liikkeitä, eleitä, levottomuutta", mutta siteeraa sen olennaisesti väärin: "Huoneessani on ..." Tarkan mielestä Ronimus tuntee olevansa peruuttamattomasti yksin. Jos Tarkka ei olisi sivuuttanut runoa "Chaplinesque" niin ylimielisesti, hän olisi voinut päätellä, että runossa "Peili" Ronimus kokee ympäristön pinnallisuuden, mutta muistaa auringon kosketuksen ja odottaa; hän luottaa siihen, että ihmisyhteys on mahdollista ja myös toteutuu.

   Polkunen siteeraa runosikermän "Kertomus" viimeistä jaksoa "Yö" ja näkee siinä kaihtavaa, kontaktitonta, erakoitunutta, asteenista väsymystä ja ilottumuutta.

   Jakso kyllä alkaa "hiljentyneenä yönä ratsasti murhe rintaasi / ratsulla joka säikkyi maata", mutta yöllinen ratsu tuo murhetta vain niin kuin elävä elämä, ihmissuhde ja rakkaus aina sisältää menettämisen mahdollisuuden ja huolen.

   Muutkin arvostelijat kuin Tarkka ja Polkunen ovat lähes yksimielisiä Ronimuksen runojen vaikeudesta, mutta arviot vaikeuden syistä jakautuvat kahteen vastakkaiseen selitysmalliin. Tarkka toteaa sen johtuvan runojen viimeistellystä tiiviydestä; Arvo Turtiainen tarkoittanee samaa sillä mitä nimittää Ronimuksen muodonantopyrkimykseksi, joka Turtiaisen mielestä on aloittelevan modernistin lapsitauti. Viljo Kajava taas arvelee, että Ronimus "päästää lävitse kaiken mielikuvien tuoman, niitä enempää seulomatta", ja Eeva-Liisa Mannerin mielestä Ronimus "ei yhtään siivilöi mielleyhtymiään". Kajavan ja Mannerin käsitys liittynee arvioon, että Ronimus on surrealisti, surrealistien kun ajateltiin kaikkien toimivan spontaaniuden periaatteella. Unto Kupiainen sanookin Aamulehdessä: "Ankarasti ottaen ovat nämä luomukset vain jonkinmoista surrealismin tattikasvullisuutta."

   Ainakaan Olli-Matti Ronimuksen tapauksessa spontaanisuus ei merkitse kontrolloimattomuutta. Hän työsti spontaanisti syntyneitä mielleyhtymiä perusteellisesti, ennen kuin ne vakiintuivat muotoonsa.

   Kielteisyydessäänkin runoilijat tunnistavat runoilijan ainakin väläyksittäin, Kajava myöntää, että Ronimuksen runoissa on jotain vetoavaa, Kupiainen pitää häntä kehityskykyisenä ja Turtiainen toteaa sarjan "Kertomus" ehjäksi kokonaisuudeksi, jossa Ronimus osoittautuu herkkävireiseksi lyyrilliseksi lahjakkuudeksi. Arvostellessaan Ronimuksen kolmatta runokokoelmaa Turtiainen muistaa esikoiskokoelman kokonaisuudessaan positiivisena: "Se oli nuorekkaan kirkas, aidosti tunteikas kokoelma, jota paikka paikoin sävytti miellyttävä melankolia."

   Eeva-Liisa Manner sekä ymmärtää että kummeksuu Ronimusta, ja joskus hän viehättyy runosta, jonka merkitys ei taida olla oikein auennut. "Kadun mytologian" kuva leijonasta, joka käyskentelee kukka suussa, on hänestä julma ja hauska. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä julmuutta hän siinä näkee.

   Eeva-Liisa Mannerin käsitys hyvästä runokuvasta on toinen kuin Ronimuksen. Siksi hän kokee, että Ronimuksen runonide on täynnä kuvia, jotka ovat mielivaltaisesti silvottuja. Esimerkkinä hän mainitsee säkeen "verellä merkitsit nuoruuden otsan", jonka hän lukee väärin: "verellä merkitset nuoruuden otsan". Hänen mielestään säe on epätyylikäs. En osaa arvioida, mitä Manner siinä näkee, eikä pelkkä aikamuotovirhe riitä vieroksuntaa selittämään. Säehän liittyy saumattomasti Ronimuksen laajasti käsittelemään aihepiiriin ja myös Verlainen Rimbaud-runoon, minun lukukokemuksessani se ei voisi olla muuta kuin on. Samoin Manner torjuu kuvan "käsi meren olalla", luultavasti siksi, että ei huomaa olkapäällä olevan käden ja meren eräitä tulkintamahdollisuuksia.

   On tietenkin hyvin inhimillistä syyttää kirjaa, jos ei ymmärrä sitä. Niin tekee myös nimimerkki A. V.:

- – on epäoikeudenmukaista väittää, etteikö Olli-Matti Ronimus olisi lyyrikko, mutta tällä hetkellä vielä hän on hämmentävän epäselvä lyyrikko, jonka sanoma kovin vaivalloisesti yltää lukijaan. Lienee julkaistulla sanataiteella pikkuriikkisiä velvollisuuksia siihenkin suuntaan.

(A. V., Karjala 20.11.1958.)

Ronimuksen runot eivät siis auenneet vastaanottajille kovin hyvin. Tiedotusopin käsitteitä käyttäen: osa viestistä ei mennyt perille. Vaikka runo ja joukkotiedotus eivät välttämättä ole rinnasteisia, yritän hiukan jäljittää, mitä tapahtui.

   Viestin perillemenon tutkimuksessa pääperiaate on, että vastaanoton yhteneväiset piirteet todennäköisesti ovat tekstilähtöisiä, vastaanoton ristiriidat taas lukijalähtöisiä. Koska yhtä mieltä ollaan oikeastaan vain Ronimuksen runojen vaikeudesta, vaikeus lienee kiistatta tekstissä. Lukijalähtöiseksi osoittautuu käsitys Ronimuksen runojen eristäytyvyydestä ja kaihtavuudesta, sillä muutama arvostelu löytää Ronimuksen runoista niiden vapautuneen, kontaktihaluisen ja kontaktikykyisen puolen, ja tajuaa Ronimuksen runoilijanlaadun kevyet tunneasteikon läikähdykset. Kun Ronimuksen runoille on Polkusen mielestä ominaista voimattomuus, nimimerkki Y-ö painottaa, että niissä on voimaa; Polkusen mielestä Ronimus on kaihtava, Y-ö:n mielestä hämmästyttävän rehellinen. Y-ö myös tajuaa Ronimuksen erikoisen huumorin:

Huumori saattaa välähtää näkyviin vakavankin runon keskellä, milloin viiltävän ironisena, milloin kaikesta hirtehisyydestään huolimatta hyvänsuopana, jopa lämpimänäkin.

(Y-ö, Kainuun Sanomat 30.12.1958)

Kun Arvo Turtiainen puhuu liiasta muodon korostamisesta lapsitautina, Jouko Tyyri painottaa Ronimuksen lapsenmielisyyttä, hengen irtonaisuutta. Tyyrin mukaan:

Lukija saa nauttia saostumattomasta runoudesta. Suomalaiseen lyriikkaan, jossa syvätuntoisuus voi olla tuskastuttavan tahallista ja jossa "niin on todeksi tosi tullut ettei kujerra ei hyppää", Ronimuksen kirja tuo tervetullutta vaihtelua. Se vaikuttaa vapauttavasti kuin Prévert tai Eluard, joiden vaikutusta olen kokoelmassa huomaavinani.

(Tyyri, Parnasso 1959, s.39.)

Kaiken kaikkiaan arvostelut enteilivät, ettei Ronimuksen erityislaatua monella taholla tultaisi ymmärtämään. Hänestä eivät tietenkään kiinnostuneet vanhan runon kannattajat, ja modernismissa oli vallalla suuntaus, johon Ronimus sopi vain osittain, kielenkäyttönsä tiiviyden ja iskevyyden perusteella. Vaikeatajuiseksi julistaminen ei sinänsä ollut moite, se korosti hänen runoutensa elitististä laatua: harvojen mutta muita paremmin asiaan perehtyneiden ymmärtämä taide on erityisen arvostettua. Huolestuttavaa oli kuitenkin, että merkittävimmät kriitikot eivät lähteneet tunkeutumaan kokemansa vaikeatajuisuuden läpi, vaan tyytyivät pinnallisiin arvioihin, joihin sisältyi vakavia väärinkäsityksiä.

   Vaikeatajuinen runoilija ei tietenkään sovi kaupalliseen kustannustoimintaan, mutta vuonna 1958 elettiin aikaa, jolloin ainakin suuret kustantajat tavoittelivat myös laatukustantajan mainetta, ja elitistisellä kirjallisuudella on pieni mutta vakaa ostajapiirinsä. Ronimus oli runoilija-intellektuelli, joka olisi voinut tuottaa kustantajalleen kunniaa, mutta joukkotiedotuksen kehittyessä mediajulkisuus alkoi olla intellektuelliksi hyväksymisen edellytys. Siihen tarvittavaa esiintymishalua Olli-Matti Ronimuksella ei ollut. Kun toinen sen vuoden Otavan esikoisrunoilija Pentti Saarikoski syksyllä 1958 teki suuren kiertueen puhuen kouluissa teineille, Turussa yliopiston opiskelijoille ja Lahdessa kirjallisuudenharrastajille kaupungin konserttisalissa, Olli-Matti kieltäytyi johdonmukaisesti kaikista julkisista esiintymisistä. Hän totesi: – Minähän en kehdannut mennä minnekään, enkä minä sitten ollut myynninedistämishommissa mukana.

   Urakehityksen kannalta se oli tietysti virhe.

Olli-Matin luonteen mukaista on, että hän koki saaneensa ensimmäisestä runokokoelmastaan kohtuullisen hyvät, vain hiukan kummeksuvat arvostelut. Hän tunsi sen jälkeen olevansa hyväksytty runoilija ja kirjailija. Hän kertoi todella syttyneensä kirjoittamaan, ja runokokoelma Yhdeksäs elämä valmistui nopeasti, se julkaistiin jo vuonna 1959.

   Toisessa runokokoelmassaan Olli-Matti halusi irtautua oman minänsä pohtimisesta ja siirtyä sinään. Hän kertoi: – Minä sain arkisen trikolorin, tarkastelevan ihmisen, pohdiskelevan ihmisen, sosiaalisen ihmisen Yhdeksänteen elämään. Siinä oli runoja, joissa minä, olisi väärin sanoa, että pohdiskelen, mutta käsittelen moniakin yhteiskunnallisia kohteita. Tämä oli minun mieleni aluevaltaus. Olin hyvin onnellinen ja tyytyväinen siitä. Olin ollut sellaisten raamien ja seinien sisällä, etten enää tahtonut siellä olla. Annoin yhteiskunnallisen mieleni vapaasti temmeltää.

   Ronimuksen työskentelytavasta johtuen mielen temmellys kuitenkin tuottaa hyvin kurinalaista runoa, sillä hän työstää spontaanisti syntyneet kuvat sanalliseen asuun, josta tarpeeton on karsittu ja olennainen kiteytetty.

   Ronimuksen yhteiskunnallinen näkemys on selkeä:

(eikö kysymys ole hyvästä

pahasta ihmisen nahasta

vapahtajasta rahasta)

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”oppi”.)

Kuin Max Weber Ronimus kytkee yhteen kapitalismin ja kapitalismiin sitoutuneen uskonnon, mutta vaikka Weberkin oli terävä ivassaan, Ronimus tekee vielä kärjekkäämmän analyysin, ja huomattavasti pienemmällä sanamäärällä.

   Yhteiskunta, jossa raha on ottanut vapahtajan paikan, on heikommille jäsenilleen armoton:

kunniatta kiikkuu hirsipuussa

pimeä jokapäivä

molemmin puolin sanaa jeesusta

pilliä ja jumalaa

joka huutaa tehtaan lailla

lampaita laitumelta

keritsimien eteen

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”porua ja villaa”.)

Jumalan yhdistäminen tehtaan pilliin, Hyvän paimenen muuttaminen lampaiden keritsijäksi ja Golgata-asetelma, jonka runo luo, ironisoivat tehokkaasti markkinatalouden palvelijaksi valjastettua moraalia – ei vain kirkkoa, vaan tiedotusvälineiden levittämää yleistä elämännäkemystä. Elämän ankeus, "pimeä jokapäivä", ristiinnaulitsee varsinkin yhteiskunnan syrjäytyneitä ja samalla etiikan, "jeesuksen", jonka tulisi olla rakkautta.

   Näen Ronimuksen runoissa etiikan ja moraalin vastakkainasettelua yleisemminkin, ja tällöin tarkoitan etiikalla ihmisen kaikkea muuta ajattelua edeltävää sosiaalista valmiutta kohdata toinen ystävänä, jonka hyvinvoinnista hän on vastuussa. Uskonnollisessa kielenkäytössä kysymyksessä on Jumalan kuva ihmisessä, alkuperäinen, lapsen kaltainen sosiaalisuus, kyky rakastaa. Moraalilla tarkoitan samaa mitä Paavali tarkoittaa lailla. Moraali ohjaa ihmisiä tilanteissa, joissa luontainen eettisyys ei toimi. Moraali käyttää käsitteitä oikein/väärin, hyvä/paha, ja käsitteisiin sidottuna moraali on yhteisön tuotetta. Etiikasta voi puhua vain käyttäen käsitteitä – yleensä samoja kuin moraalista puhuttaessa – mutta eettisessä teossa peruste, jonka ei tarvitse olla tietoinen, on rakkaus. Etiikka ei syrjäytä moraalia vaan täydellistää sen, niin kuin elämä Kristuksessa Paavalin mukaan ei kumoa lakia vaan on lain täyttymys: moraali ja laki saavuttavat rakkaudessa sen oikeudenmukaisuuden, jota ovat tavoitelleet, ja muuttuvat tarpeettomiksi. Ilman rakkautta moraali, kuten Paavalin mukaan lakikin, pystyy vain osoittamaan syyllisiä ja tuomitsemaan. Jos moraalia tarvitaan, rakkaus on jo paennut: siksi moraalinen tuomio ei koskaan voi olla eettinen.

   Pitkän runon, joka kertoo taistelusta bakteeria vastaan, voi lukea kuvauksena moraalin toiminnasta. Bakteerin torjunta kuvaa toiseuden torjuntaa, jota yhteisö harjoittaa, ja yhteisön sopeutumishaluinen yksilö pyrkii torjumaan toiseuden myös itsessään.

farmaseutti tunsi bakteerin, hän sanoi:

olkaa aivan levollinen ja tätä

tätä toista pilleriä, vastabakteeria

imien uuvutatte edellisen ja

ellette vilustu tai vihastu, ellei tule liian kuuma

ellette hikoile tai hypi liikaa

tai kastele jalkojanne elleivät

hampaanne tai päänne särje

varmasti voitte olla levollinen

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”bakteeri”.)

Runossa bakteeri kuitenkin voittaa, sillä bakteerin kantaja ei malta hillitä itseään. Jos taistelu moraalin ja sitä uhkaavan bakteerin välillä käydään yksilön sisällä, kysymys on ihmisen ruumiillisuudesta, joka pystyy murtautumaan opitun läpi.

   Bakteeri voi edustaa myös moraalisen yhteisön torjumaa ihmistä tai asiaa. Hyväksi ja pahaksi määrittely ei luotettavasti vastaa eettisesti oikeaa ja väärää, vaikka se siihen pyrkisikin, eikä eettisesti väärän hävittäminen eettisesti väärillä keinoilla onnistu, vaan lisää epäeettisyyttä. Siksi kannattaa pahan tuhoamisen sijasta keskittyä hyvän tuottamiseen.

   Ronimuksen ajattelutavan juuria löytyy sekä Laotselta että Spinozalta ja siitä kristillisyydestä, joka karttaa tuomitsemista. Spinozan mukaan tieto pahasta on epäadekvaattia tietoa, eikä ihminen vapaana eli järjen ohjaamassa tilassa edes muodostaisi käsitteitä hyvä ja paha; on tärkeämpää oppia tuntemaan hyveet kuin miettiä omiaan tai lähimmäisen paheita. Laotsen mukaan viisas pitää niin hyviä kuin pahojakin hyvinä, ja syylliset hän etsii vain antaakseen heille anteeksi.

   Ronimuksen käsitys omasta tehtävästään tulee esiin runossa ”bücherwald”:

Valmistan puhdetyönä lampunvarjostimia sirkuseläinten

taljoista. – - Aion ansaita lukulampuillani rehellisten ihmisten kauhistuksen ja epärehellisten ihastuksen. – -

   kunnes kukaan ei enää voita minua epärehtiydessä – -

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, "bücherwald")

Pentti Holapalla oli Helsingin Sanomissa palsta "Runo ja tulkinta". Hän esittelee palstallaan "bücherwaldin" ja huomauttaa, että tiheät runokuvat alkavat jo runon nimestä:

Bücherwald on tietysti muunnelma natsien sodanaikaisesta hirmuisesta keskitysleiristä, Buchenwaldista, mutta muuttuessaan Kirjametsäksi (sitähän runon nimi suomeksi tarkoittaa) saa keskitysleiri siirretyn merkityksen. Vaikka viime kädessä olisi kysymys elämänkatsomuksesta ja arvoista, haluaa kirjoittaja panna ne punnittaviksi nimenomaan oppeina, kirjoina, kirjallisuutena.

(Holappa, Helsingin Sanomat  3.12.1960.)

Holappa tulkitsee sirkuseläimet – Kirjametsän kirjailijat, mutta myös yleensä ihmiset kulttuurissaan – opetetuiksi, vapaan luontonsa unohtaneiksi temppuilijoiksi. Kirjallisuus on tuhottujen eläinten nahkaa, ja tästä materiaalista runoilija valmistaa "lukulamppuja", runojaan. Olisi houkuttelevaa väittää, että Ronimus viittaa Roland Barthesin tunnettuun esseeseen "Tekijän kuolema", jonka mukaan tekstit syntyvät teksteistä, mutta Le mort de l'auteur ilmestyi vasta vuonna 1968.

   Runoilija haluaa kauhistuttaa ne, jotka väittävät olevansa Kirjametsän rehellisiä ihmisiä, oikean ja toden parhaita tulkkeja. Sirkuseläinten rehellisyys on opetettuun sopeutumista. Siksi runoilija haluaa ihastuttaa epärehelliset, ja olla itse voittamaton kapinallisessa epärehtiydessään. Runo päättyy toivomukseen:

kunnes leijonatkin täällä

puhuvat avomielisesti, kaihtamatta

shakaalien tapaan

Afrikasta

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, "bücherwald")

Runokuvat ovat tuttuja jo Ronimuksen ensimmäisestä kokoelmasta. Leijona edustaa miehistä kulttuuria, shakaali ja Afrikka alkuperäistä ihmisluontoa.

   Ronimuksen hauskan määritelmän mukaan

runo on paljon

porua

ja villaa

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, "porua ja villaa".)

Runon vertaaminen lampaan tuottamaan villaan viittaa aivan erilaiseen tekotapaan kuin Anhavan vaatima prosessi, joka edellyttää runoilijan tutkivan asioita ja täsmäävän kieltä. Niitä, jotka asettivat runolle muita tavoitteita, Anhava nimitti halveksivasti romantikoiksi. Romantikoksi Ronimus tunnustautuukin:

runo on tapa maata toivetta

ja synnyttää sanoja

on oltava riittävä

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, "porua ja villaa".)

Toiveesta syntyvät alitajuisen tuotteet, päiväunet ja unet, ja sama materiaali tuottaa myös myytit. Runo on niiden sukulainen.

   Pääsiäismunan maalaamisesta kirjoitettu runo on täynnä iloista eroottisuutta:

patavanhoillinen rumpu nokkava nokkahuilu

tanssittavat ihmislihaa

villit keväät kevään alut ummut soivat

rikkiraksahtavat patarummut

pata soittaa tahtikeppi kirii

kirii saavuttaa ja voittaa

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”maalata pääsiäismunaa”.)

Ronimus yllättää kuitenkin usein kepeän tuntuisessakin runossa hyvin kauniilla kuvalla:

kamarissaan luonnossa ja puussa

käki hautoo kultamunaa

lapsi koristaa ja lapsi laulaa

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”maalata pääsiäismunaa”.)

Munan monet merkitykset alatyylin seksuaalisanastosta pääsiäismysteeriin yhdistyvät lapsen iloon. Voiko ihmisyyden aurinkopuolta enää kauniimmin kuvata?

   Siirtyminen sinään on kokoelmassa Yhdeksäs elämä myös läheisimmän ihmissuhteen syvenevää pohdintaa. Ronimus kirjoittaa hyvin kauniita rakkausrunoja, joista joskus puuttuu kokonaan minä, se ei esiinny edes me-muodossa:

nukut unta

huulillasi unen läpi vielä naurahtaen hyppää

kesämetsän kansalainen orava

nukut kevyesti loitoten

auringon ja veren kohistua

vanhaa tietä

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”unta”.)

Rakkaudessa tapahtuva itsensä unohtaminen ei ole sulautumista toiseen, eikä sulautuminen ole mahdollistakaan, mutta rakastavaa ei kiinnosta oma minuus. Rakastuneen onnellisuus syntyy siitä, että rakastettu on onnellinen. Kysymyksessä ei ole omasta onnesta luopuminen toisen hyväksi, vaan suuremman onnen asettaminen pienemmän onnen edelle. Ronimuksen ajattelussa ei ole häivähdystäkään nautintokielteisyydestä, kuten osoittaa yhdynnän tuottamasta nautinnosta käytetty kaunis kuva, auringon ja veren kohina.

   Ronimus kirjoittaa harvoin surullista runoa, ja jos hän sen tekee, se on lyhyt ja tiivis, ei pitkä valitus. Seitsemän sanaa riittää kertomaan paljon:

suonissa

menetetty kesä

yksin kuolleita lehtiä laulussa

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”laulussa”.)

Kuten Holappa määrittelee, Ronimuksen haikeuskin on kirkasta.

   Ronimus toteaa, että on mahdollista rakastaa ilman vastarakkautta:

keskipäivän aikaan tapaan linnun jota rakastan

vaikka laulaa eteläistä matkaa etäisyyttä

toista

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, "sinistä ja punaista")

Ronimus tutkii yksipuolisen rakkauden mahdollisuutta myös tyypillisen ronimusmaisessa, hauskassa ja silti vakavasisältöisessä runossa ”peltotilkku”:

eikä se mitään Suomessa

on silta jossa oikein lukee

”rakkaus joka ei herätä vastarakkautta on

paskaa” ja siitä kasvaa kesän

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, "peltotilkku".)

Runo ketjuttaa kuvat Ronimuksen tunnusomaiseen tapaan: rakkaus ilman vastarakkautta on paskaa, siis tarpeellista kasvuvoimaa.

   Rakkaus ei ole vaihtokauppaa, jossa omalle tunteelle pitäisi saada samanlainen vastine, vaan lahja, joka ei edellytä vastalahjaa. Tämä tulee esiin myös runossa "taiat":

tarvitsen vuoren

noustessamme ylös näet valot alhaalla ja:

”tätä kaikkea et saa”

saatana ei ole mukana vuorimatkallamme

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”taiat”.)

Tilanne vertautuu temppelinharjakohtaukseen, jossa saatana tarjoaa Jeesukselle maailman valtakuntia ja niiden loistoa, mutta runon minä ei tunne edes kiusausta, hän kaipaa aivan muuta:

tarvitsen läsnäolon

lähelläsi

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”taiat”.)

Eettiseksi ohjelmaksi voi tulkita runon ”vanhantavarankauppaa”:

yksinäisyytesi on kahlittava sinut

kuljetettava kahleissa ja jonossa vuosia

kunnes markkinoilla kahleesi myydään kukkakimppuina

tai leipinä ja kaloina – -

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”vanhantavarankauppaa”.)

Yksinäisyys saa etsimään rakkautta, jolloin kahleet muuttuvat kukkakimpuksi. Viitaus leipiin ja kaloihin tuo mukaan tutun kertomuksen viidestä leivästä ja kahdesta kalasta. Rajalliset kyvyt ja pienet teot riittävät.

   Runo päättyy:

eikä tämä vapautesi luopua kahleesta

koskaan lopu

(Ronimus, Yhdeksäs elämä, ”vanhantavarankauppaa”.)

Halu pyrkiä ihmisten luo, sosiaalisuutemme, on eettisyytemme perusta, Jumalan kuva meissä. Olemme läheisyydentarpeemme kahlehtimia, ja juuri siksi, että kahle ei koskaan pysyvästi poistu, vapaus luopua kahleesta  – unohtaa itsensä ja välittää toisesta – ei koskaan lopu.

Otavan pikkujoulusta vuonna 1959 otetussa valokuvassa Olli-Matti Ronimus istuu Annamari Sarajaksen vasemmalla puolella, Sarajaksen oikealla puolella istuu Pentti Saarikoski. Asetelmaa voi leikkisästi lukea kirjallisuushistoriana. Uuden Suomen pelätty kriitikko Annamari Sarajas oli ollut Saarikosken esikoiskokoelmasta sitä mieltä, että kysymyksessä ei ollut suuri lupaus. Ei kuitenkaan kulunut kauaakaan, kun ennustus osoittautui paikkansapitämättömäksi, Saarikoski jätti 60-luvulla kaikki muut kotimaiset runoilijat varjoonsa.

   Ronimuksen toinen runokokoelma Yhdeksäs elämä sai niukasti huomiota lehtien kulttuuripalstoilla, olen löytänyt siitä vain neljä arviota, kun taas esikoiskokoelmasta löytyi kolmetoista. Niukka kritiikki oli myös nuivaa. Helsingin Sanomissa Pekka Tarkka totesi, että Yhdeksäs elämä on Ronimuksen "toinen esikoiskokoelma, ja edellistä heikompi". Uuden Suomen Mirjam Polkunen ei myöskään oikein pitänyt Yhdeksännestä elämästä ja toivoi, että se osoittautuisi runoilijakehityksen välivaiheeksi.

   Jos vastaanottoa pohtii tarkemmin, siinä huomaa saman ilmiön kuin esikoiskokoelmankin kohdalla, mutta nyt vielä jyrkempänä: arvostelut ovat ristiriidassa keskenään. Tarkka näkee Yhdeksännen elämän luonteenomaisena piirteenä välittömyyden, ja Ronimuksen runo on riehaantunut liikaa. Polkusen mukaan Ronimuksen runous on köyhtynyt, se on kehittynyt kapeanyhtenäiseksi.

   Polkusen mielestä Ronimus ei ulkomaailman ilmiöiden tarkkailijana ole kotonaan, vaan käyttää minästä etääntyessään ja tunnelmasta luopuessaan taidokkuuttaan ja pitkälle vietyä tekniikkaansa hukkaan. Polkunen palaa aiheeseen vielä Ronimuksen seuraavaa kokoelmaa arvostellessaan todeten, että Yhdeksäs elämä jatkoi Ronimuksen "perifeerisintä, vaikeimmin avautuvaa linjaa, sitä jossa minän herkkyys on väistynyt yleisten ilmiöiden impressionistisen kuvituksen tieltä". Tarkan mukaan Yhdeksännen elämän ulkomaailmaa tarkkaileva osa on "vallatonta pakinaa ja aika hauskaa luettavaa, milloin ei ole aivan teinitason laverrusta", hänen korvaansa särähtävät minään ja tunnelmaan liittyvät runot, jotka Tarkan mielestä tähdentävät ihmiselämän haaksirikkoisuutta, niiden "vakavuus" (lainausmerkit Tarkan) ei ole kokoelmassa kotonaan.

   Parnassoon Yhdeksännen elämän arvosteli Pekka Lounela, joka vertaa Ronimuksen kokoelmaa Saarikosken vastailmestyneeseen ja toteaa suorasukaisesti:

Pentti Saarikoski täyttää ne vaatimukset, jotka kirjallisen katupojan tulee täyttää. – - Toinen leikinlaskija on Olli-Matti Ronimus, jonka Yhdeksäs elämä on saanut haukkumisia, arvattavasti sen vuoksi, että hänen lajitelmansa on erilainen kuin Saarikosken.

(Lounela, Parnasso 1960, s. 38.)

Pekka Tarkan vahva osuus Saarikosken maineen luojana oli selvästi näkyvissä alusta asti, vaikka tukijoukkoa oli toki enemmänkin, ja Saarikoski itse loi hyvin aktiivisesti itselleen mediajulkisuutta ja julkisuuskuvaa.

   Pekka Tarkka enteilee jo tulossa olevaa 60-lukulaisuutta, kun taas Polkunen on 50-luvun modernismin myöhäinen edustaja. 50-luvun kulttuurijournalismi pyrki normittamaan ja arvottamaan taidetta, kriitikko mielsi toimenkuvakseen olla esteettinen makutuomari; tietenkin hän oli mieltymystensä ja ennakkoluulojensa – poliittisten kuten henkilökohtaistenkin – kahlehtima, mutta hänen pyrkimyksensä oli tehdä mahdollisimman oikea arvio, mihin luonnollisesti sisältyi usko, että hyvä ja huono taide ovat objektiivisesti määriteltävissä. Seuraavalla vuosikymmenellä käsitys arvojen suhteellisuudesta ja joukkotiedotuksen kehityksen myötä lisääntyvä journalistin valta saivat monet oivaltamaan, että kirjailijan maine on tuote, joka ei synny vaan luodaan. Asia sinänsä ei ollut uusi, ja maineentekijä-kriitikko valitsi tietysti esteettisen makutuomarin tavoin ne, jotka nosti maineeseen tai lakaisi syrjään. Kirjallisuudentutkijana anglosaksisesti suuntautunut Tarkka hylkäsi Ronimuksen luultavasti siksi, että ei ymmärtänyt tämän ranskalaisvaikutteista runoutta. Silti kritiikin luonteessa oli tapahtumassa muutos, jossa pyrkimys objektiiviseen arvottamiseen antoi sijaa vallankäytölle.

   Yhdeksännen elämän tyrmäsi täysin vain Pekka Tarkka, Mirjam Polkunen uskoi, että kokoelman runot saattaisivat aikaa myöten "myönnyttää lukijansa". Lounelan arvostelu on sävyltään myönteinen ja korostaa Ronimuksen runojen omaperäisyyttä, "taittavia särmiä".

   Pentti Holappa ymmärsi hyvin epäsuhdan Ronimuksen runouden ja sen saaman vastaanoton välillä. Ilmeisesti hän otti Helsingin Sanomissa joulukuussa 1960 runon ja tulkinnan esimerkkiaineistoksi Yhdeksännen elämän runon "bücherwald" myös huomauttaakseen, että suomalaisessa Bücherwaldissa ei pystytty ymmärtämään Olli-Matti Ronimuksen runouden vivahteikkuutta.

   Olli-Matti sanoi: – Yhdeksäs elämä vastaanotettiin oudoksuen, kun se oli niin toisenlainen, harkitusti ihan, kun minun sosiaalinen minäni halusi tulla esiin ja kirjoittaa. Se herätti pikkuisen ehkä kummastusta, mutta kyllä se myönteisen kritiikin sekin sai.

   Kun muistutin Olli-Matille, että Tarkan mielestä Yhdeksäs elämä oli Ronimuksen toinen esikoiskokoelma, ja edellistä heikompi, hän hymähtäen myönsi, että siitä hän toki pahoitti mielensä.

Kolmatta runokokoelmaansa Rautavuoteella Olli-Matti viimeisteli kesäkuussa 1961 Hangossa. Hän, Pentti ja Dacu-koira asuivat Mauritz Nylundin sisaren upseerimiehen järjestämässä kämpässä, jossa vuoteet olivat armeijan rautavuoteita. Juhani Peltonen oli heidän vieraanaan, säät suosivat, oli merenrantoja ja kauniita maisemia, joiden tunnelmaa siirtyi runokokoelmaan.

   Rautavuoteella on yhtenäisempi kuin Ronimuksen kaksi aikaisempaa teosta, joiden teemoja se käsittelee syventäen. Mukaan mahtuu silti myös keveämpää ainesta, muun muassa hauska Saarikoski-parodiaksi tulkittu teksti, joka Olli-Matti Ronimuksen mukaan oikeastaan parodioi Sieppari ruispellossa -teoksen kieltä, ja kuvaa samalla murrosikäistä, kohteetonta uhmaa:

mä vihaan vähä monenlaista ku mä oon ku joku perkele jumala

ja ku mua ei kukaan kunnolla rakasta mut

ku non kaikki niin saatanan tyhmiä ja mä

vihaan niitten perkele möhlää rakkautta

(Ronimus, Rautavuoteella, "(ensimmäiset pykälät)".)

Rautavuoteella-kokoelmassa on entistäkin selvempää, ettei Ronimus kirjoita runokeskeisiä runoja, vaan ihmiskeskeisiä, ja runoissa tärkeintä on asiasisältö.

   Rautavuoteella-kokoelman viesti tiivistyy aloitussarjaan, josta Olli-Matti totesi: – Se on minulle hyvin rakas ja oleellinen.

   Taustalla on tuskallinen oman minuutensa kokoaminen Lapinlahden sairaalassa, mutta syvästi henkilökohtaisen kokemuksen käsittely laajenee koskemaan kenen hyvänsä oikeutta ja velvollisuutta löytää ihmisyytensä eettinen perusta ja toteuttaa sitä elämässään. Eläminen eettisesti oikein vertautuu kukan kasvattamiseen karussa ympäristössä, ja olennaista on, että kukka edustaa paitsi rakkautta myös seksuaalisuutta ja erityisesti homoseksuaalisuutta.

   Ronimus ilmoittaa Baudelaire-vaikutteisessa runossaan:

- – monet kukat ja kädet

monet pisarat tietävät: helvettiin spleen

pahat kukat elävät eivät kuki paremmin paperit

ei lasit eikä talviset ruudut

(Ronimus, Rautavuoteella, "monet juuret ja sama yrtti")

Kukka on keskeinen metafora Jean Genet'n tuotannossa, johon Olli-Matti Ronimus tutustui 1950-luvun puolivälin maissa ruotsiksi, ja tietenkin ranskalaisiin alkuteoksiin kielen opittuaan. Genet’n vaikutusta kysyessäni Olli-Matti kuitenkin epäröi: – Hänen kielensä on mahtavaa, upeaa, mutta ei minulla ainakaan tietoista ...

   Kun yhdessä tutkimme Rautavuoteella-kokoelman ensimmäistä runosarjaa, Olli-Matti lievensi nauraen kantaansa: – Siinä voisi puhua genetläisyydestä kyllä, Genet’n pojasta.

   Ronimuksen ja Genet'n yhteisistä piirteistä on helpointa huomata seksuaalisuuden käsittäminen positiiviseksi voimaksi, kuten se käsitettiin antiikin aikana. Nykyisin vallitseva käsitys seksuaalisuuden ongelmallisuudesta juontaa hellenistisestä kulttuurista: seksuaalisuuden tuottama voimakas nautinto alettiin kokea vaaralliseksi. Kristillisyys päätyi seksuaalisuuden synnillistämiseen, joka on muuntunut rationaalisen ihmisen haluksi voittaa sukupuolisuudessa ilmenevä eläimellisyys, tai ainakin lokeroida se erilliseksi nautinnoksi, jolla ei ole yhteyttä persoonallisuuden korkeampiin kerroksiin.

   Seksuaalimoraalin alkuperäisenä tarkoituksena on kieltää teot, joilla on haitallisia vaikutuksia. Tästä näkökulmasta miesten välinen seksuaalisuus tuntuu harmittomalta ja siihen kohdistuva ahdistus ja viha suhteettomalta. Oscar Parland selittää suhtautumista näin:

Laumaeläimillä homoseksuaalinen toiminta on saanut eräitä sosiaalisia tehtäviä. Yhteiskunnallinen arvoasema osoitetaan sukupuolisella käyttäytymisellä: alhaisemmat eläimet asettuvat sukupuolesta riippumatta naaraan paritteluasentoon osoittaakseen olevansa alistuvaisia ja hyväksyvänsä kumppanin ylemmyyden. – - Homoseksuaalisen käyttäytymisen vaihtoehtona on väkivalta ja taistelu, jota tietenkin myös käytetään arvojärjestyksen ratkaisemiseen.

(Parland,"Homoseksuaalisuus", Avioliitto ja sukupuolielämä, WG 1965.)

Ei vaadi paljon päättelykykyä todeta, että homofobia liittyy miehen pelkoon sosiaalisen aseman menetyksestä.

   Ronimuksen runokielessä rautavuode tarkoittaa väkivaltaista ja julmaa maailmaa, jossa elämme. Sen minkä Ronimus tuo esiin runon keinoin sanoo Oscar Parland psykiatrin kannalta:

Länsimainen sivistyksemme on ilmeisesti hyökkäävin kaikista historian aikana esiintyneistä. Ominaista sille on miehisyyden samastaminen hyökkäävään eteenpäinpyrkivään elämänasenteeseen. – - Miehistyminen ei kohdistu vain miesten vaan myös naisten elintapoihin. – - Ne ”miehisyyden” ihanteet, joihin lapset kasvatetaan, ovat otaksuttavasti ihmisluonnon ylärajoilla, joita ei voi vahinkoa tekemättä ylittää.

(Parland,"Homoseksuaalisuus", Avioliitto ja sukupuolielämä, WG 1965.)

Kulttuurimme syrjii ja/tai alistaa kaikkea feminiiniksi luokiteltavaa, mutta ylijännittynyt, yksipuolinen maskuliinisuus on raskasta myös miehille. Kilpailua suosiva kulttuuri leviää myös läheisimpiin ihmissuhteisiin ja vääristää ne. Kuten Oscar Wilde toteaa, useimmat ihmiset elävät saadakseen osakseen rakkautta ja ihailua, vaikka heidän tulisi elää niitä antaakseen. Ongelma on suurempi miehillä, koska kulttuuri asettaa heille ankarammat kilpailupaineet kuin naisille, ja ehkä naisen on luonnostaan miestä helpompi antaa lahja odottamatta vastalahjaa.

   Heterosuhteen ongelma maskuliinisessa kilpailukulttuurissa on, että mies ohjautuu roolinsa puristuksessa alistamaan ja nainen ryhtyy vastareaktiona puolustamaan oikeuksiaan. Silloin rakkaussuhde käy mahdottomaksi ja tilalle tulee sopimusneuvottelu. Homosuhteessa ei osapuolilla nykyisessä kulttuurissamme ole valmista mallia, miten roolit tulisi jakaa, joten suhteeseen on helpompi asettua edellytyksettömänä. Edellytyksettömyys ei ole roolien kiistämistä, vaan avoimuutta elää roolista piittaamatta, "kuin roolia ei olisi". Genet'lle miesten välinen rakkaus merkitsee mahdollisuutta sekä suojella että olla toisen suojeluksessa. Ronimus tuo edellytyksettömyyden esiin runon keinoin. Ronimuksen käsitystä voi tutkia esimerkiksi hevoseen liittyvien runokuvien kautta.

   Ronimus julkaisi vuonna 1954 runosarjan "Ratsastaja". Ratsastaminen on alatyylissä tavanomainen yhdynnän metafora, ja runosarja hyödyntää tätäkin merkitysyhteyttä. Kielikuva saa kuitenkin runsaasti sivumerkityksiä, koska ratsastaja edustaa kulttuuria, joka kesyttää luonnon, ja ratsastajan suhde hevoseen on näin ollen alistajan ja alistetun suhde. Ronimus lienee huomannut tämän, ja koska hän vieroksuu kaikkea eriarvoistamista, "Ratsastaja" sai Siipien alla merta -kokoelmassa nimen "Kertomus".

   Rautavuoteella-kokoelmassa Ronimus toteaa, että "puhtaassa maailmassa filosofi ja harja ymmärtävät toisiaan niin kuin ratsastaja ja hevonen", mutta diogeneen villiintyneissä hiuksissa harja ei käy, siellä asuu "kafkan hyönteinen – - muodon paluuta vailla". Ronimuksen runojen hevonen ei suostu pysymään hevoselle annetuissa rooleissa:

kengätön kevät nojaa kaatuvaa aitaa

taivas pullistaa pilveä joka sataa

- -

pian juuston alla liikahtavat

hiiren korvat

ja hirnuu

(Ronimus, Rautavuoteella, "("maailman silmä ja korva")".)

Hevosta ei varsinaisesti mainita, se on mukana vain hirnunnan ja kaatuvan aidan myötä. Kun hevosmetafora löytyy, kevään kengättömyys saa kevään vertautumaan villihevoseen. Sanaleikki hiiren korvat/hiirenkorvat rinnastaa hiiren ja kevään, siis hiiren ja hevosen. Mieleen tulee Holapan novelli "Max" ja selitys, jonka kirjailija novellille antaa: hän toteaa kirjoittaneensa Max-hiirelle roolin, joka tavallisesti kuuluu uljaalle hevoselle. Ronimuksen hiiri-hevonen hylkää kaikki kiinteät asemat ja identiteetit, on valmis edellytyksettömään kohtaamiseen.

   Sekä Ronimuksen että Genet'n kuvakielessä kukka yhdistää miehisen naiselliseen androgyyniksi kokonaisuudeksi, joka ei tingi miehisyydestä, vaan laajentaa sitä. Heidän tuotannossaan kukka on fallossymboli, joka ei sisällä edes häivähdystä useimpiin fallossymboleihin sisältyvästä väkivallan ja alistamisen mahdollisuudesta. Genet'n ihanne on miehisyys, johon sisältyy haavoittuneen uroksen lempeyttä, miehekäs äidillisyys, joka uskaltaa alistua. Ronimuksen runokuvista löytyy sama ajatus.

   Jo Yhdeksännessä elämässä Ronimus toteaa, että rakkautta edustava aurinko voi olla liian kuuma tai liian etäinen. Paul Eluardin mukaan kukka on alttiina auringolle kuin puu tulelle. Olli-Matti Ronimus rinnastaa vastaavalla tavalla veden ja auringon. Virtaava vesi kuvaa ihmiselämää ja sen keskeistä sisältöä, rakkaudenkaipuuta, joka ilmentää myös pyrkimystä kohti eettistä päämäärää.

paahteen alta puro löysi meren

imeytyi ilmaan

(Ronimus, Rautavuoteella, "(kivikuvat)".)

Kuvakieli saattaisi merkitä, että rakkaus ei voi toteutua, mutta Ronimus tarkoittaa toisin, samaa kuin Nietzsche, jonka mukaan vesi rakastaa aurinkoa, ja siksi

ilmaksi se tahtoo tulla ja korkeudeksi ja valon kulkutieksi ja itse valoksi.

(Nietzsche, Näin puhui Zarathustra, suom. J. A. Hollo.)

Rakkaus haihduttaa oman minän, joka vasta haihtuessaan saa merkityksensä.

   Aggressiivista maskuliinisuutta suosivassa yhteiskunnassa miehen lempeys on paradoksisesti suurinta rohkeutta, asettumista koko järjestelmää vastaan. Genet täsmentää, että rikoksista pahimpia eivät ole ryöstöt ja murhat, vaan kanssaihmisen ihmisarvon riistäminen, joka vertautuu ristiinnaulitsemiseen, olipa se sitten kummeksumista, pilkkaa tai sulkemista yhteisön ulkopuolelle.

   Yhteiskunnassa, jossa on vain alistajia ja alistettuja, ainut eettisesti kestävä rooli on ottaa paikkansa syrjittyjen joukossa. Genet ja Ronimus tekevät sen tietoisesti, tekonsa merkityksen ymmärtäen. Genet kokee eettisen vaatimuksen uskonnollisesti, mutta kysymyksessä ei ole kevyt, tekopyhä uskonnollisuus: Jumalan edessä "on turha ottaa plastisia, kreikkalaista silmää miellyttäviä asentoja". Hän tavoittelee aitoa pyhyyttä, johon hän kokee Jeesuksen ristinkuoleman velvoittavan: itsensä uhraamista tunnustamalla itsessään olevan pahan muiden hyödyttämiseksi.

   Hyvä ja paha ovat moraaliarvostelmia. Koska moraaliarvostelmia ei kuitenkaan voi välttää – etiikasta puhumiseen ei ole sanoja – on tärkeää välttää moraaliarvostelmien epäeettinen käyttö. Pahuuden voi tunnustaa vain itsessään, koska toisen pahuuden osoittaminen on tuomitsemista, siis epäeettistä. Itsessään taas voi tunnustaa vain pahuuden, koska kukaan ei voi oman eettisyydenkaipuunsa edessä sanoa olevansa hyvä. Genet puhuu siis moraalisia erotteluja tekemättä sekä väkivaltaisuudestaan että homoudestaan, vaikka hän toivoo voivansa luopua edellisestä, jälkimmäisen hän taas kokee kalleimmaksi aarteekseen.

   Olli-Matti Ronimus on elänyt kovin erilaisen elämän kuin Jean Genet ja heidän persoonallisuutensa poikkeavat toisistaan paljon, mutta yhteistä on halu kantaa vastuuta lähimmäisistä asettumalla alttiiksi.

   Olli-Matti Ronimuksen Rautavuoteella-kokoelmasta huomaa, että alttiiksi asettumisesta seuraava uhrin rooli on vuosien myötä muuttunut helpommaksi kestää:

vastaan taisteleva lihasi helotti poskipäille

uhmakkaat juurettomat ruusut

pistivät ihollasi

ja uuvutettu terälehti terälehden jälkeen

putosi viilentäen

tasaisen unettoman unen

(Ronimus, Rautavuoteella, ”(joskus kerran ei koskaan)”.)

Siipien alla merta -kokoelman runossa "Uhri" otsan orjantappurakruunua muistuttavista haavoista valui poskille punaista häpeän merkiksi. Rautavuoteella-kokoelmassa orjantappurakruunu on vaihtunut ruususeppeleeksi, jonka piikit naarmuttavat vain vähän. Ihmisyytensä toteuttaminen ja perimmäiseen eettisyyteen pyrkiminen tekee kohdatut ennakkoluulot ja pilkan lähes merkityksettömäksi.

   Runossa "(kivikuvat)" häivähtää kenties Jungin ajatus kollektiivisesta muistista, mutta tiedon ihmisen osasta voi ajatella kulkevan myös alitajunnassa, tai yksinkertaisesti ihmisen ruumiillisuudessa. Joka tapauksessa runoilija löytää itsestään sen, mikä on eettisyyden ydin. Holappa tulkitsee:

Runoilija osoittaa määrätietoisesti todellisuuden julmat ja tasoittamattomat särmät, niin että ne merkitykset ja ihmisyhteydet, jotka hän lopulta ilmoittaa mahdollisiksi, eivät ole pakoa; ne ovat sisältöä, joka säilyy ankarimmissakin olosuhteissa.

(Holappa, Helsingin Sanomat 19.12.1961.)

Säilyvä sisältö on ihmisen kyky rakastaa, minkä metaforana toistuu aurinko. Ronimuksen elämännäkemys ei vähättele todellisuuden ankeutta, mutta on silti valoisa:

Tämä on pimeän oppihuone. Tomuinen elämä. Sanat puhalletaan nousevat ja laskevat, antavat auringon näkyä

(Ronimus, Rautavuoteella, "Tämä on pimeän oppihuone".)

Aurinko tuodaan Rautavuoteella-kokoelmassa usein esiin pelkkänä säteenä tai väläyksenä, jonka runon kokija sisäistää: ”välähdit minuun”.

   Ronimus on jo Yhdeksännessä elämässä käsitellyt rakkautta lahjana, joka ei edellytä vastalahjaa. Rautavuoteella-kokoelmassa hän ei enää edes pohdi mahdollista vastatunnetta, pelkkä rakkauden kohteen olemassaolo riittää:

Astuessasi luokseni kadun toiselta puolen, olet liikettä,

minä onnellinen silmä, joka varjon ylitse tavoitan liikettäsi

lävitseni toisiin huoneisiin

(Ronimus, Rautavuoteella, "Astuessasi luokseni".)

Tätä runoa esimerkkinään käyttäen Pentti Holappa toteaa Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan arvostelussa, että Rautavuoteella-kokoelmaan sisältyy ”kirkkaita runoja hienotunteisesta, asenteettomasta ihmisyhteydestä”. Toteamus on itsekin kuin runo.

   Ronimus sanoo, että hänen credonsa, uskontunnustuksensa, on kiteytetty runoon ”hyväksyä vähäinen ilo”:

hyväksyä vähäinen ilo ja pienikin rauha onnettomalle riville

joka ei saa unta joka ei syö jota painajaiset ahdistavat

uskonsa menettäneen tai siihen loputtomaan

hukkuneen vuoksi

ihminen ei ole yksi ei luja eikä päättymätön

(Ronimus, Rautavuoteella, "hyväksyä vähäinen ilo")

Ronimuksen etiikka on nöyryyden ja tyytymisen etiikkaa.

   Hänen käsitystään runoilijan tehtävästään voi kuvata hänen omilla säkeillään:

humaltunut pettu-

leipä

matkalla kuluttujan käsiin.

(Ronimus, Rautavuoteella, "(rimbaud, toinen)".)

Humaltunut kertoo orfisen, ruumiillis-emotionaalisen lähtökohdan. Pettu-leipä vertautuu siihen, ettei runo koskaan voi tarjota täyttä ravintoa ihmisen kaipuulle tietää ja ymmärtää elämänsä tarkoitus, mutta yrittää sitä silti ryntäämällä kielen rajoja vastaan: petun seassa on puhdasta leipää. Se leipä on runoilijan eettinen teko, yritys kertoa lukijalle oma kokemuksensa.

Kun Rautavuoteella ilmestyi kirjakauppoihin, Olli-Matti ja Pentti olivat jo lähteneet Suomesta ja asettuneet Pariisiin. Kuin uhmakkaana hyvästelynä he päätyivät arvostelemaan toinen toisensa teokset: Rautavuoteella-kokoelmasta kirjoitti Helsingin Sanomissa Pentti Holappa, Holapan vastailmestyneestä romaanista Tinaa Katsauksessa Olli-Matti Ronimus. He keskittyivät selostamaan toistensa teosten periaatteita, mutta Pentti Holappa, joka oli huolestuneena seurannut Yhdeksännen elämän nuivaa vastaanottoa ja pelkäsi ehkä saman toistuvan Rautavuoteella-kokoelman kohdalla, ei kaihda lopuksi myös arvottamasta:

Ronimuksen "Rautavuoteella" on uuden runoutemme voitokkaimpia suorituksia. Se ei kuitenkaan ole mikään äkkinäinen hyppäys mestaruuteen vaan tasaisen ja johdonmukaisen kehityksen tulos. Ronimus on jo aikaisemmissa kokoelmissaan osoittautunut omaperäiseksi runoilijaksi, jonka runot sisältävät merkityksiä. Tämän todistaa jo se, että hänen kohdallaan tekee mieli puhua vain runojen sisällöstä. Sanomisen taitoa ei tarvitse mainita: se on selviö.

(Holappa, Helsingin Sanomat 19.12.1961)

Jos Holappa jäävätään ja Arvo Ahlroosin Jyväskylän Ylioppilaslehteen kirjoittama arvostelu katsotaan sekin lähipiirin kirjoitukseksi, niin Uuden Suomen Mirjam Polkusen ja Suomalaiseen Suomeen kirjoittaneen Aarne Kinnusen arvostelut ovat positiivinen ja negatiivinen napa, joiden välille muut kritiikit sijoittuvat. Arviointien ääripäät ovat todella kaukana toisistaan, sillä se minkä Polkunen määrittää eksklusiiviseksi laaduksi on Kinnusen mukaan "rappiomodernismia, joka on suistunut runosta rotkoon ja pirstoutunut muodottomaksi vaikutelmien ja paatoksen kasaksi".

   Kinnusen kritiikki näkee Ronimuksen Rautavuoteella-kokoelmassa ominaisuuksia, joita muut eivät ainakaan mainitse: "huohottavaa" realismia, tökeröä paatosta, "minän" erittelyä, "maailmankuvan" spekulointeja (lainausmerkit Kinnusen).

   Kinnusen loppupäätelmä on, että runoissa "painiskellaan tyhjien sanojen ja tympeiden kuvien kanssa". Tympeät kuvat ovat epäilemättä samaa kuin huohottava realismi, joka Ronimuksen kevyen liikkuvassa ja ilmaisultaan pelkistetyssä runoudessa voi viitata vain seksuaalisuutta käsittelevään juonteeseen. Kinnunen osasi siis lukea Ronimuksen vaikeana pidettyä runokieltä riittävän hyvin ainakin närkästyäkseen.

   Kinnusen mainitsema tökerö paatos tarkoittanee suunnilleen samaa kuin Pekka Tarkan Yhdeksännessä elämässä huomaamat pateettiset äänenpainot, joiden "vakavuus" (lainausmerkit Tarkan) särähtää kriitikon korvaan. Tarkan korvassa särisi muoto, Kinnunen sensijaan torjuu selvästi sisällön, minän erittelyn ja maailmankuvan. Hän kuitenkin perustelee kielteisen kantansa Ronimuksen runouteen kirjallisuusteoreettisella argumentilla: tosi runo – mainitussa Kinnusen arvostelussa ennen muuta Anhavan – asettaa tavoitteekseen runon, ei mitään runon ulkopuolista.

   Lähes yhtä kielteisesti kuin Kinnunen suhtautuu Rautavuoteella-kokoelmaan Arvo Turtiainen, joka torjuu Ronimuksen "konstikkaasti ongelmallisen, hämärän sanonnan" periaatteellisista syistä, olettaen Ronimuksen edustavan koulukuntaa, jonka piirissä ollaan vakuuttuneita siitä, että runous on sitä etevämpää mitä ongelmallisempaa, vaikeammin lähestyttävää ja tulkittavaa se on. Tällainen runous on Turtiaisen mielestä kuilun partaalla, ja vaikka Ronimus vielä niukasti välttää kuiluun putoamisen, Turtiainen ei halua kannustaa Ronimusta tai ketään muutakaan siihen suuntaan.

   Polkunen myöntää Ronimuksen runojen vaikeaselkoisuuden, mutta toteaa sen olevan väistämätön osa runoilijan erityislaatua, ja runot tavoittavat lukijan, jolla on kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa oppia Ronimuksen runokieli. Polkusen arviota tukee, että ainakin yksi aiemmin voittopuolisesti kielteisesti asennoitunut kriitikko – mikäli Karjalaan kirjoittava Aimo Vuorinen on sama henkilö kuin tuohon lehteen Siipien alla merta -kokoelman arvostellut nimimerkki A. V. – on kokenut oivalluksen, että Ronimuksen lyriikan vaikeus ei olekaan yleisten ajatustottumusten nykyhämäryyttä, saivartelevaa kieputtelua. Aimo Vuorisen mielestä tosin Ronimuksen takia joutuu arvioimaan suhdettaan koko uuteen ilmaisuun, mutta hän alkaa silti hahmottaa runoilijan erityislaatua: "Olli-Matti Ronimus on tosissaan ja vetää selvästi omaa linjaansa."

   Aimo Vuorinen tuntuu kuitenkin olevan ymmällään pohtiessaan, mikä Ronimuksen linja on. Hänen mielestään Ronimus "assosioi tolkuttoman vapaasti, mutta ilmeisen keskittyneenä". Vuorinen päätyykin kuvaamaan Ronimuksen runoutta kahdella hyvin erilaisella kuvalla, kärjellään pienen yksityiskohdan varassa seisovalla kolmiolla ja huomioita joka suunnalta vastaanottavalla pallolla.

   Arvo Ahlroos korostaa Ronimuksen yksilöllisyyttä:

Hän on runoutemme "yksinäinen", poikkeus, juuri siksi häntä pitäisi arvostaa. Laajempi arvostaminen on kuitenkin melkein mahdotonta, koska Ronimus on vaikeasti avautuva; hänen yksilöllisyytensä on siksi poikkeavaa, kehittynyttä.

(Ahlroos, Jyväskylän Ylioppilaslehti 19.5.1962)

Ronimuksen yksilöllisyyttä pohtii myös Parnassoon kritiikkinsä kirjoittanut Pentti Saarikoski, joka samalla vertaa Ronimusta itseensä:

Ronimus on kokeileva runoilija, ainakin puusta katsoen huomattavasti radikaalimpi kuin minä. Saattaa olla niin kuin jotkut väittävät, että modernia runouttamme alkaa vaivata konformistisuus. Silloin sellainen runoilija kuin Ronimus on hyvä olemassa, muistuttamassa siitä että toisellakin tavalla voi kirjoittaa.

(Saarikoski, Parnasso 1962, s. 129.)

Saarikoski pohtii sitten, miten ratkaisevasti erilainen kuin muut Ronimus on, ja toteaa tämän yhtä nokkelaksi kielellä leikkijäksi kuin Anhava, mutta Anhavan koulukuntaan kuulumattomaksi. Saarikoski päätyy silti melkein Turtiaisen linjoille vierastaen Ronimuksen runokielen vaikeutta: "Voi olla, että hänen asenteensa vähitellen johtaa umpikujaan, tilanteeseen jossa kommunikaatio ei enää ole mahdollista." Saarikoski toteaa kuitenkin, että Ronimuksen runous "paikoitellen tehoaa ainakin minuun paremmin kuin monien muiden nykyisten suomalaisten runoilijoiden". Runoilijalahjakkuus ymmärsi toista runoilijalahjakkuutta.

   Ahlroos tuo esiin, että Ronimusta ei ole vastaanotettu hänen arvoaan vastaavalla tavalla. Vastaanoton vaisuus liittyy Ronimuksen runojen vaativuuteen, todella harva kriitikko pystyy lukemaan ne riittävän monimerkityksisinä. Runoista pitäneetkin ovat usein kiinnittäneet huomiota vain osaan tekijöistä, joista runojen kokonaisuus muodostuu.

   Erityisen helposti tuntuu jäävän huomiotta Ronimuksen kevyt, iloinen hymy, joka saattaa syttyä keskelle synkkääkin kuvaa. Esimerkiksi Vuorisen mukaan Ronimuksella ei ole lainkaan keventävää huumoria, vain pateettista ironiaa. Monen muunkin on vaikea ymmärtää Ronimuksen perusasenteen valoisuutta.

   Polkuselle Ronimuksen runouden parhaita ominaisuuksia on "sulokas, keveä rytmi, omalaatuinen ja maneeriksi tulematon". Ronimuksen runojen keveyden raskas hinta on Polkusen mukaan, että runo tuntuu kulussaan haihtuvan, lupaa paljon ja antaa vähän.

Luonteenomaista Ronimuksen laadulle on passiivisuus: keskeistä runoissa on vastaanottaminen, reagointi, refleksi. Passiivisesta laadusta on luettavissa sekin, ettei Ronimus pyri vakuuttamaan, painottamaan eikä iskemään. Runot eivät järjesty draamallisiksi; ne antavat kaiken virrata samanpainoisena tai oikeammin painottomana.

(Polkunen, Uusi Suomi 6.1.1962.)

Polkusen kuvaus on sekoitus oikeita havaintoja ja vääriä päätelmiä. Ronimus on vastaanottava, reagoiva, mutta aktiivisella tavalla. Ronimus ei julista, mutta pyrkii vaikuttamaan pienieleisesti. Runojen kokeminen painottomana virtana taas liittyy siihen, että Polkunen hukkaa sisällön. Rautavuoteella-kokoelman runot voi kokea myös Uudenmaan Sanomiin kirjoittaneen Klaus Taubertin tapaan, joka näkee ne eeppisen sukulaisina:

Ronimus on lyyrikko eikä hänen runojensa ajallinen ulottuvuus näytä tavallista laajemmalta, mutta hän saa tuokion edustamaan myös mennyttä ja sitä mikä on edessäpäin. Näin hänen sanoihinsa kasvaa kärkevyyttä ja perspektiiviä – perspektiiviä elämiseen ja ihmisen suhdanteisiin.

(Taubert, Uudenmaan Sanomat 14.8.1962.)

Pentti Holappa antoi omassa kritiikissään avaimet Rautavuoteella-kokoelman lukemiseen, ja näitä avaimia onkin ahkerasti käytetty, mutta elettiin vasta 60-luvun alkua, eikä Ronimuksen runojen homoutta käsittelevää juonnetta voinut tuoda selkeästi esiin. Holappa sommitteli proosarunon kaltaisen analyysin, joka tulkintana on täysin asiallinen, mutta liikkuu yleistasolla väistäen konkreettisen merkityksen. Muut tulkitsijat löysivät siitä tukea omille käsityksilleen.

   Polkunen määritteli jo esikoiskokoelmaa arvioidessaan Ronimuksen kaihtavaksi, kontaktittomaksi. Hänen mielestään Rautavuoteella kuvaa paikkoja, joissa ihminen on yksilötön, historiaton, yksinäinen; ei sinänsä väärä tulkinta, mutta kun pois jää yhteyden löytyminen, tulkinta pysähtyy ennen runojen ydintä.

   Pentti Saarikoski luki Rautavuoteella-kokoelman runoilijan silmin ja ymmärsi, että Ronimus on avoimempi ja suorasukaisempi kuin ennen, puhuu rohkeasti itsestään ja omista elämyksistään. Saarikoski koki kuitenkin, että Ronimus ei uskalla katsoa maailmaa silmiin, introversio ja individualismi ovat hänen kapinallisuuttaan. Arvio on erityisen epäoikeudenmukainen Rautavuoteella-kokoelman yhteydessä, jossa Ronimus katsoo maailmaa silmiin vilpittömämmin kuin koskaan ennen. Ympäristö karttoi kiusallista katsetta, halusi olla näkemättä, katsoi ohi tai yli.

   Arvio on erityisen epäoikeudenmukainen juuri Pentti Saarikoskelta, joka ei koskaan uskaltanut tunnustautua homoksi, vaikka hänen tiedettiinkin humalassa lähentelevän miehiä. Tuomas Anhava oli varoittanut häntä, Pentti Holappaa ja Olli-Matti Ronimusta esimerkkeinään käyttäen, että sellaisesta ei hyvää seuraa. Olli-Matin mielestä Pentti Saarikoski oli pelottava, lähennellessäänkin halukas nolaamaan. Sellaiseksi Olli-Matti oli kokenut tilanteen myös silloin, kun Saarikoski oli eräässä Otavan tilaisuudessa pöydän alla tapaillut hänen polveaan. Pentit sen sijaan tulivat hyvin toimeen keskenään, ja nuorempi arvosti vanhempaa.

Olli-Matti kertoi, että Pariisi jo ensikäynnillä vuonna 1952 tuntui hänen sydämensä kaupungilta. Teoksen Nitton moderna franska poeter lukeminen puolestaan aloitti kehityksen, joka teki Ranskasta hänen henkisen kotimaansa. Mahdollisuus muuttaa Ranskaan tarjoutui, kun Helsingin Sanomat oli valmis lähettämään Pentin lehden kulttuurikirjeenvaihtajaksi Pariisiin. Olli-Matin oli myös saatava jokin sellainen asema, jonka turvin heltiäisi työlupa Ranskassa, ja Ylioppilaslehti tuli apuun nimittämällä hänet kirjeenvaihtajakseen. Mitään merkittävää palkkiota Ylioppilaslehti ei pystynyt maksamaan, mutta Olli-Matti ja Pentti arvelivat tulevansa toimeen Helsingin Sanomien Pentille maksaman palkkion turvin.

   Aluksi Olli-Matti ja Pentti majoittuivat tilapäisluontoisesti, mutta sitten löytyi asunto Rue des Monceaulta talon ylimmästä, viidennestä kerroksesta. Porraskäytävässä oli komea, punainen matto, jota ilmeisesti oli uusittu alhaalta, mutta se muuttui lähes riekaleiksi viimeisellä taipaleella ylös.

   Kun Olli-Matti ja Pentti olivat saaneet asumisensa Pariisissa järjestykseen, Helvi Naukkarinen toi Dacun I:n heidän luokseen. Dacu I ei ehtinyt elää elämäänsä koiran vanhuuteen asti, vaan sairastui parhaassa iässään äkillisesti ja kuoli. Dacu II ostettiin heti; se oli edeltäjänsä tavoin keskikokoinen musta villakoira, mutta sitä nimitettiin joskus myös pikku Dacuksi ja ensimmäistä isoksi Dacuksi.

   Olli-Matti ryhtyi innokkaasti kirjoittamaan Ylioppilaslehdelle lupaamiaan selostuksia ranskalaisesta kulttuurielämästä. Ylioppilaslehti oli silloin merkittävä lehti, siihen tekivät kolumnia niin Anselm Hollo kuin Jörn Donnerkin, ja lehteä luettiin myös opiskelijapiirien ulkopuolella. Olli-Matti Ronimuksen "Bloc-notes" alkoivat ilmestyä keväällä 1962 varustettuna selityksellä:

"Bloc-notes" on otsikkona uudelle merkintöjen sarjalla, jonka nykyisin Pariisissa asuva runoilija ja kriitikko Olli-Matti Ronimus aloittaa tällä viikolla. Pariisin merkinnöissään hän tulee säännöllisesti tarkastelemaan keskeisiä taiteen tapahtumia filmistä teatteriin ja kuvataiteeseen tässä Euroopan keskuksessa.

(Ylioppilaslehti 18/1962.)

"Bloc-notes" kertoi Pariisin kulttuurielämästä persoonallisesti, aiheitaan taustoittaen ja syventäen. Niiden kirjoittaminen päättyi samoihin aikoihin kuin Pentin työsuhde Helsingin Sanomiin. Oli saatava tuloja jostain, joten Olli-Matti ja Pentti toimivat muun muassa lukijoina muutamalle pohjoismaiselle kustantajalle kirjoittaen lausuntoja ranskalaisista kirjoista, ja he aloittivat työnsä kirjallisuuden suomentajina.

   Alustavan käännöksen teki yleensä Olli-Matti, Pentti viimeisteli; näissä töissä kääntäjiksi ilmoitetaan Ronimus ja Holappa, muussa tapauksessa nimet ovat päinvastaisessa järjestyksessä. Lopullisesta käännösasusta myös neuvoteltiin, joskus kiivaastikin, jos kumpikin uskoi oman ratkaisunsa toimivuuteen. Olli-Matin mielestä se oli kuitenkin hyödyksi: neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi.

   Suomennostyö alkoi todella vaikeasta teoksesta, Tammen Keltaiseen kirjastoon käännetystä Claude Simonin Flanderin tiestä, joka ilmestyi suomeksi vuonna 1963. Jatkossa tahti oli tiivis:

1964       Alain Robbe-Grillet  Labyrintissa                    romaani

1964       Nathalie Sarraute     Kultaiset hedelmät           romaani

1964-65 Samuel Beckett        Näytelmä                        näytelmä

1964-65 Samuel Beckett        Onnelliset päivät              näytelmä

1964-65 Samuel Beckett        Sanaton näytös I-II          näytelmä

1965       Xavier de Maistre    Matka huoneessani         romaani

1965       Claude Simon          Loistohotelli                     romaani

Vuonna 1965 ilmestyi myös ensimmäinen Olli-Matti Ronimuksen yksin kääntämä romaani, J.M.G. Le Clézion Raportti Aatamista. Yhteistöinä Pentti Holapan kanssa valmistuivat Suomeen paluun aikoihin vuonna 1966 Arthur Adamovin radiokuunnelma "Jätepolitiikkaa", Samuel Beckettin televisiodraama "Kuvitelkaa, mielikuvitus on kuollut" ja Alfred Jarryn Kuningas Ubu, jonka julkaisi WSOY.

   Olli-Matin ja Pentin luona kävi usein Pariisissa vierailevia suomalaisia, tuttuja ja tuntemattomia. Jos ei oltu kotona, vierailija saattoi jäädä porraskäytävään odottamaan. Kerran odottajalla oli vieressään viinipullo ja kynttilä; ne oli tuonut Olli-Matin ja Pentin naapuri, kynttilän siksi, ettei tarvitse koko ajan sytyttää porrasvaloa, ja viinin, että olisi viihtyisämpää.

   Olli-Matin ja Pentin ystäväpiiri Pariisissa koostui siellä asuvista suomalaisista. Jo kotimaassa he olivat tunteneet Eeva Karikosken, josta sitten tuli Eeva Lennon. Olli-Matti ja Pentti olivat todistamassa hänen ja "The Guardian" -lehden kirjeenvaihtajan Peter Lennonin avioliiton solmimista. Eeva Lennonin kautta tutuiksi tulivat Ritva Turunen, Elina Salo ja Hilkka Mäki, jotka eivät asuneet Pariisissa, mutta Hilkka Mäki löysi sittemmin sieltä brasilialaisen miehensä, ja heidän luonaan Olli-Matti ja Pentti kävivät Brasiliassa 80-luvulla.

   Peter Lennon tunsi Samuel Beckettin, he olivat tavanneet Falstaff-nimisessä kapakassa. Olli-Matti ei Beckettiä onnistunut tapaamaan, mutta käännöstyönsä yhteydessä tekemäänsä kyselyyn erään termin merkityksestä hän sai Beckettiltä kirjeitse ystävällisen vastauksen, jossa tämä hienovaraisesti totesi, että katolisuutta tunteva olisi ymmärtänyt termin ilman muuta.

   Kalevi Sorsa oli 1960-luvun alussa UNESCOssa töissä. Olli-Matti ja Pentti ystävystyivät hänen ja Irene Sorsan kanssa, ja he pitivät paljon yhteyttä toisiinsa.

   Käydessään Pariisissa Söderströmin kirjallinen johtaja Eino E. Suolahti kertoi Olli-Matille ja Pentille, että eteläisessä Ranskassa Opiossa ystävänsä kanssa asuva Bengt Söderberg mielellään vaihtaisi joksikin aikaa asuntonsa Pariisissa olevaan. Vaihtokaupat tehtiin, Olli-Matti ja Pentti menivät Opioon. Talo oli kapea ja kolmikerroksinen, lisäksi oli välikerroksia. Talo piirtyi aikanaan Olli-Matti Ronimuksen runoon "(esineet)" kokoelmassa Hän tarvitaan.

   Talossa kävi siivoamassa ja ruokaa laittamassa italialaissyntyinen madame Simon. Paikalliseen tapaan hän nyppi aineksia ruokiin myös ulkoa tien varresta.

   Olli-Matti ja Pentti kutsuivat Mirkka Rekolan ja Mirjam Polkusen käymään. Taloon mahtui hyvin, vaikka samaan aikaan tuli käymään myös Kaija Jokinen, Pentin entinen työtoveri. Kaija Jokinen oli ajanut ajokortin vuotta aikaisemmin, ollut sitten stipendiaattina Yhdysvalloissa, missä hän ei lainkaan ajanut autoa, mutta vieraat vuokrasivat auton ja Kaija Jokinen ajoi. Pentti kieltäytyi ensimmäisen huimilla jyrkänteillä ajelun jälkeen tulemasta kyytiin, mutta Mirkka Rekola ihastui niin, että lupasi hankkia ajokortin Suomeen tultuaan ja tekikin sen.

   Madame Simon kertoi, että paikallinen tapa on metsästää pikkulintuja, joita syödään. Häntä inhotti pikkulintujen tappaminen, kuten Olli-Mattia ja Penttiäkin, mutta hän sanoi, ettei metsästäjiä voi estää. Metsästyskaudella alkoi sitten talon luona olevasta oliivimetsiköstä kuulua ampumista. Olli-Matilla ja Pentillä oli mukana konsuli Enegreniltä saatu vanhanaikainen filmikamera, joka kai olisi ollut käyttökelpoinenkin. He eivät sitä kuitenkaan käyttäneet sen kummemmin kuin viemällä sen terassille ja suuntaamalla sen metsästäjiä kohti. Tuli hiljaisuus, sitten metsästäjät lähtivät tiehensä.

   Olli-Matti ja Pentti olivat Merialpeilla toisenkin kerran. Kalevi Sorsa oli nähnyt jossain UNESCOn bulletiinissa ilmoituksen, että Etelä-Ranskassa, Grassen kaupungissa, on tarjolla pieni mökki, sähkökuluja vastaan. Unkarin ensimmäisen presidentin leski, kreivität Karolyi, oli miehensä kuoltua päättänyt perustaa sille alueelle, missä hänellä oli talo ja paljon tilaa, joko eläintarhan tai taiteilijasiirtolan miehensä muistoksi, ja hän päätyi taiteilijoihin.

   Olli-Matti ja Pentti hakeutuivat taiteijasiirtolaan, joka koostui kolmesta talosta. Komein niistä, jossa oli täysi ateljee, oli kuvanveistäjälle. Olli-Matti ja Pentti asuivat pienimmässä ja vanhimmassa. Lisäksi alueella oli kreivittären iso, upea asuntovaunu.

   Taiteilijasiirtolan modernimmassa mökissä asui silloin kaksi amerikkalaista naista. Toinen oli New Yorkin Pen-klubin puheenjohtaja, ja toinen oli newyorkilainen kommunistityttö. Olli-Matin mielestä ristiriitaisessa yhdistelmässä oli jotain hyvin viehättävää. Tytöllä oli nuoruuttaan idealistinen käsitys kommunistisesta Neuvostoliitosta paratiisillisena valtiona, kuten niin monella muullakin, joka ei tiennyt oikeastaan yhtään mitään, kuvitteli vain.

   Kreivitär oli lähtenyt Budapestiin, ja eräänä päivänä tuli kaksi nuorta miestä, Imre Bak, joka puhui saksaa ja István Nádler, joka hymyili hyvin kauniisti unkariksi. Kreivitär oli lähettänyt heidät ja antanut luvan asua asuntovaunussa.

   Kuvanveistäjän asunnossa oli ranskalainen Michel. Hän lähti tulokkaiden, Olli-Matin ja Pentin kanssa prefektuuriin. Olli-Matti saksansi Imrelle kysymykset, tämä puolestaan tulkitsi unkariksi toverilleen, Olli-Matti ranskansi saksankielisen vastauksen, jonka Michel sitten esitti virheettömällä ranskalla virkailijalle.

   Myöhemmässä vaiheessa Olli-Matti ja Pentti kutsuivat unkarilaismiehet Pariisiin, kun heidän asuintalossaan vapautui ullakkokerroksen palvelijanhuone, pienen pieni koppero. Olli-Matti meni sinne ja antoi oman huoneensa unkarilaisille. Heidän toimeentulonsa ja olonsa piti taata, Olli-Matti ja Pentti tekivät sen.

   Olli-Matti sai tuohon aikaan kirjailija-apurahan ja osti auton, rättisitikan. Pentillä ei ollut vielä ajokorttia, eikä Olli-Matti hankkinut sellaista koskaan. Kesähelteellä lähdettiin ajelemaan Pariisista meren rantaan István kuskina. Pentti antoi ajo-ohjeita, jotka Olli-Matti saksansi ja Imre käänsi sitten unkariksi Istvánille. Samalla tavalla ajeltiin myös Bourgogneen Micheliä tervehtimään.

   Nuorten unkarilaismiesten tilannetta miettiessään Olli-Matti alkoi kerran iltayöllä ullakolla piiankopperossaan kehitellä aihetta, josta syntyivät Hän tarvitaan -teoksen matkarunot.

   Olli-Matti ja Pentti asuivat Ranskassa vuoden 1961 lopusta vuoden 1966 maaliskuuhun. Pentti halusi muuttaa takaisin Suomeen, mutta Olli-Matti vastusteli, ja lähtiessään Suomessa käymään he eivät vielä olleet päättäneet asiaa. Suomeen kuitenkin jäätiin, ja Konala, jonne he ensin majoittuivat, tuntui Olli-Matin mielestä kummastuttavalta idylliltä. Pitkän poissaolon jälkeen suomalaisuus aukeni sekä tuttuna että vieraana, ja vaikutelmat siirtyivät Hän tarvitaan -kokoelmaan.

Olli-Matti Ronimuksen neljäs runokokoelma Hän tarvitaan, joka ilmestyi vuonna 1967, kertoo jo alaotsikollaan Runoja, idyllejä, tekstejä ja mad-runoja, että on kysymys erilaisesta kokoelmasta kuin Ronimuksen kolme aikaisempaa. Ranskassa asuessaan Ronimus oli herkkänä omaksujana sisäistänyt ranskalaisesta aikalaiskulttuurista paljon itseään kiinnostavaa. Runoilijana hän oli saanut itsevarmuutta, jonka ansiosta hänen otteensa oli entistäkin rennompi. Hän tiesi osaavansa, ja siksi hänellä oli varaa olla korostamatta taitojaan: hän sijoitti vielä aikaisempaakin huolettomammin pikku vitsejä vakavan tekstin lomaan.

   Hän tarvitaan -kokoelman hauskat mad-runot nauravat myös tulkinnalle, joten olen jättänyt ne koskematta – ne on tarkoitettu iloisesti nautittavaksi.

   Vaikka Ronimuksen tyyli vaikuttaa uudelta, se on jatkoa hänen aikaisemmalle linjalleen, kuten Tuukka Kangasluoma osuvasti toteaa: arkinen, konkreettinen havainto on ennenkin ollut yksi materiaali, josta Ronimus työstää harkitun, rytmisen ilmaisun. Ronimus ottaa vain nyt materiaalinsa joskus aivan suorina lainauksina, vaikkapa lehtiotsikoista, joista runoilija muokkaa ironiaa lisäämällä koosteeseen vain kysymysmerkit:

opi iloisuuden tekniikkaa?

odotusajan käytöshäiriöt?

Farah Diban vieraana?

iloiset vekarat iloisen raitaisina helleriemussa?

voi veljet, mitä huoltoa?

raikasta raparperia?

(Ronimus, Hän tarvitaan, "(mitä lehdistä luetaan 6/66)".)

Hän tarvitaan hahmottaa usein kuvaa ihmiselämästä sanaleikkipohjaisina, valokuvamaisina välähdyksinä, jotka yhdistyvät muodostamaan elokuvamaisen vaikutelman:

hän vetäisee hänet syliinsä, hän vetää häntä, hän vetää vaatetta ylleen, he vetävät vaatteita ylleen, hän vetää verhon syrjään, hän vetää verhon eteen – - hän vetäisee viimeisen henkäyksensä ja lakana vedetään hänen ylleen

(Ronimus, Hän tarvitaan, "hän on niityllä".)

Hän tarvitaan -kokoelman keskushenkilö, tuhatkasvoinen Hän, joka edustaa ihmistä yleensä, on toimiva ja tavoitteinen. Ihmiselämä jännittyy syntymän ja kuoleman väliin ja saa käyttövoimansa biologispohjaisista haluista, Hän pyrkii turvaamaan ruokansa ja asumisensa, etsii seksuaalikumppania/elämänkumppania ja elämälleen mielekästä tarkoitusta.

   Kahden kulttuurin kansalaisuus johtaa usein tarkastelemaan kriittisesti kummankin kulttuuripiirin itsestäänselvyyksiä, mutta suomalaisessa ja ranskalaisessa kulttuurissa Ronimuksen huomiota eivät kiinnitä erot vaan yhtäläisyydet:

Oulu on pieni kaupunki. Kuopio, Jyväskylä, Lahti, Pori... ovat pieniä kaupunkeja. – - Tässä lähistöllä sitten: La Colle, la Tourrettes, St Paul. Pieniä pieniä, on helle ja tehdään työtä. – - Yhteistä on ainakin, että tehdään työtä.

(Ronimus, Hän tarvitaan, "He tekevät työtä".)

Harvat voivat työssä tuntea toteuttavansa elämänsä tarkoitusta. Ääriesimerkkejä ovat raskaissa ja vaarallisissa töissä toimivat:

Talon uumenissa tuikkivat mustat leivänpalat, lohkareet lämpöä, kypäriä, lamppuja, hissejä, kuiluja, käytäviä, joista lohkeaa leipää säkkiin, varhaista kuolemaa nuoren miehen keuhkoihin ja toisinaan se on hauta, yhteissankarihauta vuoren merimiehille.

(Ronimus, Hän tarvitaan, "Hänen kätensä ovat mustat".)

Lohdullisempi ei ole keskiluokkaisen konttoristinkaan osa, ei pienipalkkaisen kouluttamattoman, eikä merkittävän miehen, jonka elämä on yhtämittaista menoa. Kaikki he ovat osa yhteiskuntaa, joka olemuksensa mukaisesti toimii ristiriitaisten valtasuhteiden kamppailuna.

   Tavoitteisena ihminen pyrkii muuttamaan tilannettaan mieleisekseen, ja ellei se onnistu senhetkisessä ympäristössä, eräs ratkaisuyritys on lähteä etsimään parempaa muualta.

Ajatellaan häntä, joka lähtee pienestä kaupungista, on lähdössä pienestä kaupungista, suuresta, pienestä maasta, suuresta, pienestä perheestä ja lauantaina Kasinolla Rose-Marie tai joku muu. Jotain muuta. Työn jälkeen viettelys.

(Ronimus, Hän tarvitaan, "He tekevät työtä".)

Rose-Marie esiintyy myös suomalaisena muunnelmana, joka jo 1960-luvulla edusti nostalgista idylliä, katoamassa olevaa maaseutua:

rosmarin aseita ovat – - sirpaleet ja nyyrikit, separaattorit, kiulut ja hinkit, kumisaappaat, nuorena nukkuneet ja heikkilän emännät ja latotanssit ja paluutiet ja puskapuheet ja puusänky keittiön nurkassa – - ja viilipytty ja pelarkuuni ja rosmarin kalle ja rosmarin ville

(Ronimus, Hän tarvitaan, "Rosmari on ollut lypsyllä".)

Yritys löytää onnellisuus toisessa ympäristössä saa erään muotonsa pakona unelmiin, mutta unelmiakin tuottaa kulttuuri, "on nähtävä elokuva jonka kaikki näkevät ja josta sanotaan, että kaikkien on se nähtävä". Voi myös kieltää todellisuuden ja uskotella itselleen olevansa onnellinen. Tätä tilaa Ronimus sanoo ironisesti idylliksi. Erityisen altis vajoamaan valheelliseen idylliin on ydinperhe, jonka velvollisuutta tuottaa jäsenilleen onnellisuutta kulttuuri painottaa.

olen nähnyt idyllin kiljaisevan lapsen itkuun ja miehen kapakkaan olen nähnyt idyllin karjaisevan vaimon ja lapsen kyyneliin – - olen kuullut yöllisen tunninkestävän litanian kun huumautunut idyllisti hoippuu tietä ja hokee voi vittu vittu vittu

(Ronimus, Hän tarvitaan, "olen nähnyt idyllin")

Kun Olli-Matti sanoi Ranskan vuosien jälkeen Suomeen palattuaan kokeneensa Helsingin lähiön idyllinä, hän ei siis esittänyt yksinomaisesti positiivista arviota. Ei se silti negatiivinenkaan ole, vaan tarkkaileva:

- – ilmoitus uuden kuoron perustamisesta virttyy puhelinpylväässä jossa lappusin etsitään lapsenkaitsijaa luotettavaa ja siistiä kioskilla kontaktoivat keskenkasvuiset mopedit virvoitusjuomapullot kauhujen maailma jäätelö pilsneri ja vähän käpristynyt kotiliesi – - talonmies letkuttelee alueen laidalla ja toisella joku jäähyllä tai ryypyllä tai kusella pystyssä nipin napin apila jota kipuaa muurahainen

(Ronimus, Hän tarvitaan, "välillämme kasvullisuutta".)

Hän tarvitaan -kokoelmassa toistuu Ronimuksen jo aiemmin kiteytynyt käsitys, ettei onnellisuus ole seurausta ulkoisista olosuhteista eikä erilaisista tavoista paeta todellisuuden ankeutta, vaan mahdollisuudesta rakastaa.

   Aikuisen elämässä keskeinen parisuhderakkaus pohjautuu seksuaalisuuteen, jolta Ronimus on riisunut viimeisenkin verhon, kukkametafora on kadonnut. Pikku runo toteaa:

se on sellainen jätkällä

pystypää, se nousee ja menee ja ennättää

moneen paikkaan, eikä mihinkään jää

(Ronimus, Hän tarvitaan, "(vuodeton viisunpätkä)".)

Rautavuoteella-kokoelma päättyy pitkään hän-runoon. Runossa seksuaalisuus vyöryy esiin kuvasarjana, josta kaikki ongelmointi puuttuu.

   Ronimuksen runoissa parisuhderakkaus on vakiintunut itsestäänselvyydeksi, niissä kulkee mukana Sinä, jonka olemassaoloa ei pohdita, todetaan vain.

kirjoitan taas sinusta joka milloin olet milloin et

läsnä puheissa ja ruumiissa

tapasin sinut eilen monessa paikassa sinä olit hiljaa

mutta liikuit kaikki oli liikkeessä: auto aurinko ihminen korsi silmät ja kädet

sinä liikuit joka suuntaan minä seurasin sinua

taustanasi maisema vaihtui

(Ronimus, Hän tarvitaan, "(Pohjois-Haaga – Konala ja...)".)

Parisuhteessa rakkaus kohdistuu siihen hyvään, mitä toinen tuntuu edustavan. Rakkaus konkretisoituu suuntautuessaan yhteiseen eettiseen päämäärään, työhön kolmannen osapuolen hyväksi. Kristillisessä etiikassa kolmatta osapuolta nimitetään lähimmäiseksi, Olli-Matti Ronimuksen runokokoelmassa puhutaan Hänestä.

   Runoilijan tehtävä on kirjoittaa runonsa Hänelle, mutta Ronimus ei kuvittele suuria mahdollisuuksista viestittää elämännäkemystä toiselta toiselle.

kirjoitan tämän vihdoin lukijalle joka sanoo

aivan kuin minä olisin sen

tai niinhän minäkin ajattelin

ja sitten se on hyvä ja olemme kaikki kiitollisia

avoimia kuin isot saviruukut

joista on haihtunut alkoholi

kauan seisottuaan

(Ronimus, Hän tarvitaan, "(rondo capriccio)".)

Kun Ronimus Rautavuoteella-kokoelman runossa "(rimbaud, toinen)" loi runojensa kuvaksi humaltuneen pettu-leivän, joka sisälsi yhteyden myös ehtoollisleipään ja hiukan viiniinkin, hän nyt esittää sekä runoilijan että lukijan viiniruukkuna. Ollaan Kaanaan häissä ja viini on päässyt loppumaan; sen on haihduttanut ruukkujen avonaisuus, runoilijan tarve ilmaista itseään ja lukijan tarve löytää vain sitä, minkä hän jo on omaksunut, mutta ihme tapahtuu, kommunikaatio tulee mahdolliseksi, runo voittaa kielen asettamat esteet.

   Rautavuoteella-kokoelman päätösrunossa Ronimus tunnusti mieltymyksensä filosofiin, jonka hiuksista harja ei karkoita Kafkan hyönteistä. Nyt hän toteaa:

mutta minä teenkin harjoja hevosesta joka ei ole patsas

joka ei ole vaan ravaa tai hirnuu

(Ronimus, Hän tarvitaan, "rondo capriccio".)

Runot ovat kulttuurin tuotetta kuten harjatkin, mutta Ronimuksen sanaleikki kiepsauttaa harjan mielikuvaan mukaan hevosen harjan. Harja kaksoismerkityksessään on toisinto samasta kuin Siipien alla merta -kokoelman karannut sana ja Rautavuoteella -kokoelman humaltunut pettuleipä; se edustaa lihaksi tullutta sanaa, runoa, joka ryntää kielen rajoja vastaan.

   Hän tarvitaan -kokoelman kauneimpia runoja on pitkä kertomus, jossa Rose-Marie ja rosmari saavat nimisukulaisen:

olipa kerran tyttö, jonka nimi oli ruusunmarja

   hän oli pieni ja sievä kuin käsihöylä ja hän lauloi aamusta iltaan ollessaan paimenessa

(Ronimus, Hän tarvitaan, "olipa kerran tyttö".)

Ruusunmarja elää taiteilijakohtalon. Hän laulaa ensin omaksi ja läheistensä iloksi, elää lapsuuttaan, jossa eettisyys on ongelmatonta, koska synnynnäiseen sosiaalisuuteen ei vielä ole sekoittunut kovin paljon opittuja ennakkoluuloja. Sitten hän kohtaa nuoren miehen, joka kuvataan Jeesus-hahmoksi: ruusunmarja kasvaa tiedostamaan ja sisäistämään eettiset ihanteet. Ruusunmarja on sen jälkeen taiteilija, joka osaa tulkita ihmisen luontaista kaipuuta hyvän ja kauniin yhteyteen. Tässä vaiheessa hänen lahjakkuudestaan tullaan laajemmin tietoiseksi, hänen taiteensa alkaa käydä kaupaksi, ja sekä ruusunmarjan elämäntyyli että hänen laulunsa muuttuvat. Ruusunmarja alkaa menestyä, mutta hän ei ole onnellinen. Lopulta hän pukeutuu vanhaan pukuunsa ja lähtee etsimään nuorena kohtaamansa Jeesus-hahmoa.

   Olli-Mattia nauratti, kun väitin häntä itseään Ruusunmarjaksi. Hän sanoi runon kirjoittaessaan ajatelleensa Marilyn Monroeta. Mutta taiteilijakohtalon Olli-Mattikin eli. Hän loi neljä runoteosta, joista löytyy kauneutta ja viisautta. Hänen neljäs teoksensa jäi viimeiseksi, koska hän ei halunnut muuntua ajan vaatimusten ja kustantajien mieltymysten mukaiseksi. Mutta hän eli edelleen runoilijan elämää etsien sitä hyvää ja kaunista, jota hän oli nuoresta asti tavoitellut.

Hän tarvitaan -kokoelman arvosteluista huomaa, että monet Ronimuksen runouden piirteet, joita aiemmin ei ole ymmärretty, nyt avautuivat. Oli tapahtunut se, mitä Polkunen oli ennustanut: Ronimuksen runous oli myönnyttänyt lukijansa. Luultavasti asiaa auttoi myös ranskalaisen aikalaiskulttuurin parempi tuntemus, jota Ronimus ja Holappa olivat kuluneina vuosina hekin toiminnallaan edistäneet.

   Voi tietenkin arvella, että Ranskassa asuminen ja ranskalaisen kulttuurin omaksuminen loivat ylimääräistä hohdetta Ronimukseen, eurooppalaisista valtavirroista vielä kohtalaisen syrjässä oleva Suomi kun poti alemmuudentuntoa. Joka tapauksessa Ronimuksen Ranskassa asuminen ja ranskalaisvaikutteet muistetaan melkein poikkeuksetta mainita jollain tavalla. Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittaneen Annukka Aikion mukaan Ronimuksella on "valttina aito gallialainen henkevyys".

   Ronimuksen runouden virikkeenä nähdään nyt selvästi ranskalainen runous. Ponge mainitaan useammassa arvostelussa, mikä on suoraa seurausta siitä, että Pongen nimi esiintyy Hän tarvitaan -kokoelman erään runon otsikossa. Helsingin Sanomiin arvostelunsa kirjoittanut Tuukka Kangasluoma luettelee ranskalaisvaikutteita lisääkin ja toteaa:

"Hän tarvitaan" on kokonaisuutena (ilkeän) iloitteleva ja kiintoisa – - omalla tavallaan se on "pääsemässä irti runosta" – tie jota kulkemalla esim. Michaux ja Ponge ovat luoneet suurimmat teoksensa.

(Kangasluoma, Helsingin Sanomat 9.4.1967.)

Vuonna 1967 elettiin suomalaislehtien kulttuuriosastoissa jonkin aikaa kukoistaneen kulttuuriradikalismin viime mainingeissa, vaikka kurinpalautus olikin jo alkanut. Kulttuuriradikalismi oli nuorten kriitikoiden kapinaa kaikkea kaavoittunutta ja luutunutta vastaan, eikä se ollut vielä politisoitunut, vaan Kansan Uutisissa kulttuuriosasto koettiin oikeoppisten kommunistien mielestä liian moniarvoiseksi. Uudessa Suomessa tosin vanhoilliset epäilivät nuorta kriitikkokuntaansa lähes kommunisteiksi. Kulttuuriradikaaleille Ronimuksen runous oli juuri sitä, mitä he etsivät. Tuukka Kangasluoma toteaa pitkässä arvostelussaan, että Ronimus on lähtenyt omille teilleen ja ottanut itselleen suunnattomat vapaudet, joita perinteisen estetiikan käsitykset eivät liiemmälti rasita.

   Vasta Hän tarvitaan -kokoelman arvioissa aika oli kypsä siihen, ettei keskitytty Ronimuksen runojen muotoon, vaan myös sisältö sai kohtuullisesti huomiota. Kangasluoman mukaan

puhtaasti esteettisiltä ja kirjallisilta vaikuttavien tekstien takaa löytää ihmisen sosiaalisen ja mentaalisen todellisuuden.

(Kangasluoma, Helsingin Sanomat 9.4.1967.)

Kansan Uutisissa on Hän tarvitaan -kokoelmasta kaksi arvostelua, joista varhaisempi on Leo Lindstenin kirjoittama, myöhäisempi Seppo Oikkosen. Kansan Uutisten kulttuuriosasto eli tuolloin kukoistuskauttaan, sitä luki nuori älymystö, ja korkeatasoisuutensa takia se sai akateemisia lukijoita yli puoluerajojen. Korkeatasoisuus näkyy myös Hän tarvitaan -kokoelman arvosteluista, teokseen on huolellisesti paneuduttu ja kriitikoilla on käytössään teoreettinen tietämys.

   Oikkonen näkee Ronimuksen tekstissä elämän rikkautta ja ihmiskohtaloiden moninaisuutta kohtaan tunnettua kunnioitusta, jota hän nimittää uushumanistiseksi. Lindsten puolestaan toteaa, että Ronimuksen runot lähestyvät sosialistisen realismin himmennettyä sankaria. Oikkonen korostaa, että Ronimus kirjoittaa tietoisesti lukijoille, ymmärtää kirjansa yhteiskunnallisen funktion. Tästä syystä Ronimus on hänen mielestään todellinen realistinen kirjailija. Tosin Oikkonen huomauttaa, että ei ole taattua, että Ronimus todella omaisi sosiaalisen mielen; tämän voi tulkita havainnoksi, että Ronimus ei väitä mitään, antaa vain lukijalle päättelyn aineksia. Oikkonen toteaakin Ronimuksen asenteettomuuden.

   Kangasluoma määrittelee Ronimuksen epäsuoraksi osallistujaksi.

Tämänkaltainen osallistuminen on myös mielekkäämpää kuin pelkkä huuto, julistuksellinen älähtäminen ärsykkeen kalahtaessa; Ronimus ei toimi ehdollisten refleksien varassa kuin Pavlovin koirat.

(Kangasluoma, Helsingin Sanomat 9.4.1967.)

Negatiivisiakin mainintoja löytyy, Kangasluoman mukaan Ronimuksen runoissa on pahimmillaan maneerin leima, Aikion mielestä teksti ei kauttaaltaan toimi, ja peräti kolme kriitikkoa tuo esiin Ronimuksen runojen kirstinämäisyyden, jota kukaan ei koe positiivisena; Oikkonen vertaa Kirstinään vitsin tapaisena huomiona, Keskisuomalaiseen kirjoittanut Jorma Heinonen pitää negatiivisena "kirstinämäistä sanastusta" ja Lindstenin mukaan kokoelman aloitusruno "pahaksi onnekseen tuo mieleen Kirstinän atomipompotukset". Puutteet eivät kuitenkaan väritä kokonaiskuvaa, se on positiivinen.

   Niihin teoksiin, joihin runoilijat arvotettiin päivälehtikritiikkiä pysyvämmin, Olli-Matti Ronimuksen uudelleenarviointi ei ehtinyt. Eräs syy on, että laatijoina olivat Olli-Matti Ronimuksesta jo käsityksensä muodostaneet Pekka Tarkka ja Mirjam Polkunen. Edellinen tosin muutti hiukan kantaansa mielenkiintoisella tavalla.

   Vuonna 1967 ilmestyi ensimmäisen kerran Pekka Tarkan Suomalaisia nykykirjailijoita. Tarkan kuvaamana Ronimus on

vaihtuvan, ohimenevän elämän kuvioinnin rekisteröijä, tyypiltään vastaanottava, nopeasti heijastava runoilija, jonka pintaa pitkin kulkevan, toistoa käyttävän sanonnan voimana on kepeä irtonaisuus.

(Tarkka, Suomalaisia nykykirjailijoita, Tammi 1967.)

Kepeän irtonaisesti toimii Tarkkakin, hän sivuuttaa aiemman arvionsa Yhdeksännestä elämästä, josta hän sen ilmestyttyä kirjoitti:

Runoista puuttuu kuria; mielleyhtymien laukka jättää jälkensä paperille vailla mittaa ja määrää – - runon iloa tämän kirjan lukemisesta ei koidu.

(Tarkka, Helsingin Sanomat 23.12.1959)

Arvio on uudessa muodossaan:

[Esikoiskokoelman] elliptisen keskityksen tekniikan vastapainoksi Ronimus siirtyi kokoelmassa Yhdeksäs elämä (1959) väljään, impressionistiseen, pakinoivaan tyyliin, jossa mielleyhtymien pako on lähes kontrolloimatonta. Näin hän avasi kaksi väylää, tiukan ja nopean yksityiskohtaisuuden ja rennon vauhdikkuuden, joita myöten hän on edennyt saavutuksiinsa kahdessa seuraavassa teoksessa.

(Tarkka, Suomalaisia nykykirjailijoita, Tammi 1967.)

Tarkka ei näytä ymmärtävän Ronimusta sen paremmin kuin ennenkään, hänestä Rautavuoteella-kokoelman läpikäyvä idea on kollektiivinen yksinäisyyden ja irrallisuuden tunto, kesto ja historia ovat ihmiskuvista poissa. Tarkan uusi, positiivinen käsitys Ronimuksesta liittynee siihen, että Pentti Holappa toimitti Ajankohta-lehteä, josta saattoi ounastella merkittävämpää foorumia kuin siitä lopulta tuli; Tarkka oli vaikeuksissa työnantajansa Uuden Suomen kanssa ja Ajankohta julkaisi vuonna 1967 pari hänen arvosteluaan, joita Uusi Suomi ei huolinut. Oli Tarkan motiivi mikä tahansa, Ronimus joka tapauksessa on mukana Tarkan Suomalaisissa nykykirjailijoissa vuosien 1967 ja 1968 painoksissa, ei enää myöhemmissä.   

   Ronimuksen kirjailijakuva kiteytyi myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Otavan toimittamaan teokseen Suomen kirjallisuus VI Otto Mannisesta Pentti Saarikoskeen, joka ilmestyi vuonna 1967. Artikkeli valmistui kai ennen Hän tarvitaan -kokoelmaa, sillä Ronimus jäi teokseen, josta niin opiskelijat kuin harrastajatkin pitkään hakivat tietonsa, kolme teosta julkaisseena, ja artikkelin laatineen Mirjam Polkusen näkemänä. Hänet esitellään Tyyne Saastamoisen jälkeen:

Omintakeinen modernisti on myös Olli-Matti Ronimus – - Hänelle on ominaista tavallista suurempi sensitiiviys, herkkyydessään lähes kavahtava asennoituminen, joka saa hänet kätkemään, vihjaamaan, sanomaan keveästi kuin ohimennen. Hänen runonsa saattaa tässä ominaisuudessaan vaikuttaa epädynaamiselta ja keskeneräiseltä. Ronimuksen oikukas surrealistinen kuvallisuus ja erittäin taipuisa rytmi ovat kuitenkin parhaimmillaan rikkaasti ilmaisevia; runojen kosketuksessa on sekä akvarellin herkkyyttä että etsauksen teräväviivaisuutta. Ronimus on 50-luvun nuoresta polvesta ehkä kaikkein vähiten itsestäänselvästi maailmassa kotonaan; siksi hän myös herkimmin hahmottaa puutetta: nälkää, halua, kaipausta, mutta myös irrallaan olevan vapautta.

(Polkunen, Suomen kirjallisuus VI, SKS ja Otava 1967.)

Esittelyynsä Polkunen on liittänyt Rautavuoteella-kokoelmasta runon "Tämä on pimeän oppihuone", jonka kuvakieli voi kokonaisuudesta irrotettuna vahvistaa käsitystä runoilijasta, jonka ihmissuhteet korvaa irrallaan olevan vapaus. Se on sosiaalisen, rakastavan Olli-Matti Ronimuksen ja hänen maailmassa kotonaan olevien runojensa täydellinen vastakohta.

   Pentti Holappa sanoo mielipiteensä selkeästi: ”Ronimus on todella hieno runoilija, jota Suomessa ei ole ymmärretty. Otavalainen, uusasiallinen koulu ja harmoniaa ylenpalttisesti palvova runousihanne sorti ja tavallaan tuhosi hänen kirjalliset mahdollisuutensa Suomessa.”

   Olli-Matti Ronimus ei sopinut 50-luvun modernin runouden valtasuuntaan, ei myöskään 60-luvulla viriävään ja vähitellen voimistuvaan osallistuvaan runouteen, molempiin hän oli liian liikkuva ja asioita monipuolisesti tarkasteleva. Voi ajatella, että laajempaa arvostusta ei tullut, koska Ronimus eli väärään aikaan ja väärässä maassa, eikä mukautunut vallitseviin muoteihin. Mutta Ronimus ei kapinoinut vain aikansa suomalaista ahtautta vastaan, vaan kaikkea suvaitsemattomuutta ja rakkaudettomuutta, joka on juurtunut syvälle useimpiin, kenties kaikkiin ihmisen kulttuureihin. Hän kuuluu siihen itsepäiseen pohjavirtaan, joka kaikesta huolimatta vie eteenpäin eettisyyden sanomaa, vaikka se ei voi saada laajaa kannatusta yhteisöissä, joita leimaa kilpailu ja eriarvoistaminen. Todella kapinallista runoutta ei tavata kiitellä. Vieras puhetapa kuulostaa vastenmieliseltä; jos se miellyttäisi, kapina olisi näennäistä. Mikäli kiitoksia tulee, ne annetaan tyylistä, sisältö haudataan muodon ihailuun. Juuri näinhän Ronimukselle kävi.

   Ronimus määriteltiin melko yleisesti vaikeaselkoiseksi, elitistiseksi runoilijaksi. Barthesin mukaan tämä syyte esitetään kirjailijalle silloin, kun hän yhdistää kirjailijantuotantoonsa halun vaikuttaa. Koska vallitsevan puhetavan puitteissa voi käsitellä vain totuuksiksi hyväksyttyjä asioita, uusi ajatus tarvitsee uuden puhetavan vaikeaselkoiseksi muuttumisen uhallakin. On myös asioita, joita ei voi ilmaista yksinkertaisesti, joille ei edes ole kieltä, ja niistäkin yritämme puhua; silloin joudumme kielen äärirajoille, ilmaisuun, joka tavoittelee tavoittamatonta.

   Onko Ronimus todella vaikea runoilija, ja jos on, millä tavalla? Yhtä vastausta ei ole, sillä Ronimuksen runo puhuu usein niin selkeästi, ettei ymmärtämiseen tarvita kuin avoin mieli. Toisaalta Ronimuksen lyriikassa on juonteita, jotka aukeavat vain harvoille yksinkertaisesti siitä syystä, että vain harvat pystyvät ajattelemaan asioita niin syvällisesti. Sellainen runous ei tavoita laajoja joukkoja.

   Olli-Matti itse sanoi kerran rehelliseen tapaansa tuotantoaan vähätellen: – Mehän kirjoitamme runomme toisille runoilijoille, ei niillä ole merkitystä muille.

   Olli-Matti Ronimuksen runous jää ehkä harvojen ihailemaksi ja rakastamaksi. Sellaisenakin sillä on merkittävä paikkansa suomalaisessa runoudessa. Mirjam Polkunen lainasi jo Rautavuoteella-kokoelman arvostelussaan vuonna 1962 Ronimuksen runon metaforaa ja totesi, että Olli-Matti Ronimus hiihtää latua, joka myöhemmin ilmestyy metsiin. Se latu on edelleen avoin ja kutsuu perässähiihtäjiä.

Vaikka Olli-Matti muutti vastahakoisesti takaisin Suomeen, vuosi 1967 oli hänen elämässään onnellinen vuosi. Pentti perusti Ajankohta-nimisen kulttuurilehden, jonka toimittamisessa Olli-Matti oli innokkaasti mukana. Ajankohdan kustansi Tekniikan maailman perustaja Rauno Toivonen. Siihen kirjoitti lähes koko sen ajan vasemmistoälymystö, tuolloin vielä nuori ja radikaali Paavo Lipponen, Kalevi Sorsa, Marja-Leena Mikkola ja moni muu, joka vielä ei ollut nimekäs, mutta pian olisi.

   Käännöstöitäkin Olli-Matti ja Pentti tekivät edelleen, mutta Pentti alkoi työlästyä niihin, ja vuonna 1967 suomennetun Michel Butorin radiokuunnelman "Lentolinjat" jälkeen ilmestyi enää vain yksi käännös, jonka Olli-Matti Ronimus ja Pentti Holappa tekivät yhdessä: Jean Thibaudeaun radiokuunnelma "Sirkus".

   Ajankohta-lehti ilmestyi vain vuoden, sitten rahoittaja tuskastui lehden talousvaikeuksiin. Olli-Matille lehden lopettaminen oli raskas isku, elämä tuntui menettävän sisältönsä.

   On vaikea sanoa, missä vaiheessa alkoholi alkoi olla Olli-Matille ongelma. Runsaan juomisen ja liikaa juomisen välillä ei tietenkään ole selvää rajaa, ja ilmeisesti Olli-Matti ensin juopotteli puuskittain yrittäessään lääkitä masennustaan. Tammikuussa 1968 hän ja Pentti asuivat Lastenkodinkadulla. Olli-Matti lähti humalassa ulkoiluttamaan Dacu-koiraa. Jäisen kadun yllä oli vastasatanut lumi. Dacu vetäisi äkkiä hihnaansa, Olli-Matti liukastui ja kaatui. Jalka murtui, se jouduttiin kipsaamaan, ja liikunnan puute aiheutti sitten kaksi keuhkoinfarktia. Vaikeaa aikaa taisi kestää melkein Pentin ministerikauteen vuoteen 1972 asti. Käännöstöitä Olli-Matti silti teki. Vuonna 1968 ilmestyi hänen suomennoksiaan Guillaume Apollinairen radiokuunnelma "Teiresiaan tissit", C. F. Ramuz'n näytelmä "Sotilaan tarina", yhteistyössä H. T. Ahosen kanssa suomennettu Césare Aimén radiokuunnelma "Kausi Kongossa" ja Tuukka Kangasluoman kanssa käännetty Jean Genet'n romaani Ruusun ihme. Suomennokset Francoise Saganin romaanista Palanen aurinkoa vedessä ja Jean Cayrolin romaanista Oudot vieraat ilmestyivät vuonna 1970.

   Olli-Matti ja Pentti ostivat Virroilta kesämökiksi talviasuttavan talon, jossa kuitenkaan ei ollut vesijohtoa eikä sähköä. Se sijaitsi Niemojärven rannalla, mutta Niemojärvi ei ehkä ihan ansainnut järveksi nimittämistä, se oli pienehkö ja matala. Ihan lähellä ei ollut muuta asutusta, mutta mökillä vieraili kesäaikaan runsaasti väkeä. Olli-Matti nautti isäntänä olostaan, vaikka Paavo Lipponen kaatoikin saunassa huuhteluvettä päälleen kokonaisen saavillisen, ja se tiesi kaivoveden varassa elävässä taloudessa melkoista työmäärää vesihuollosta vastaavalle. Mökillä vierailivat myös Olli-Matin isä, äiti ja pikkusisko Kristiina lapsineen sekä Pentin sukulaisia.

   Pentin puolivuotinen kausi kulttuuriministerinä oli aikaa, jonka Olli-Matti koki onnellisena. Olli-Matti itse ei tavoitellut poliittisen vaikuttajan uraa, mutta hän oli yhteiskunnallisesti hyvin tiedostava. Hän koki voimakkaan tunteenomaisesti liittymisensä Pentin mukana sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hän tunsi olevansa omalla pienellä panoksellaan mukana rakentamassa oikeudenmukaisempaa maailmaa, vaikka hänen ajatuksensa olivatkin selvästi vasemmistolaisempia kuin puolueen yleinen linja.

   Pentin ministerikauden jälkeen Olli-Matti ja Pentti viettivät mökillään Virroilla talvenkin. Sähköttömässä talossa Olli-Matti teki Ihminen maailmassa -mietekokoelmaa Aladdin-lampun valossa. Talven jälkeen Olli-Matti ja Pentti totesivat, etteivät halua toisena talvena tehdä lumitöitä, kantaa vesiä ja lämmittää mökkiä. He muuttivat Tampereelle.

   Olli-Matti teki edelleen käännöstöitä. Vuonna 1975 hän suomensi radiokuunnelmat "Hei tiikeri!" (Derek Raby), "Musta hansikas" (August Strindberg) ja "Kreivi Hamilton" (Robert Alftan). Vuonna 1976 ilmestyi suomennos Eugéne Ionescon romaanista Erakko. Vuonna 1977 valmistuneet Fernard Crommelynckin "Uuttera aisankannattaja" ja Kent Anderssonin "Kuoppa", johon laulut suomensi Kalevi Haikara, jäivät Olli-Matti Ronimuksen pitkän ja monipuolisen kääntäjänuran viimeisiksi töiksi.

   Keväällä 1976 Kerttu Kauniskangas ehdotti, että Olli-Matti ja Pentti ostaisivat Kampintorin antikvariaatin, jota hänen tätinsä oli pitänyt. Olli-Matti ja Pentti innostuivat ajatuksesta ja hoitivat sitten antikvariaattia  toistakymmentä vuotta, eläkkeelle siirtymiseensa asti. Se antoi pohjan toimeentulolle, joten Olli-Matti ja Pentti hankkivat isohkon omistusasunnon Albertinkadulta sen puiston vierestä, jossa heidän yhteinen taipaleensa oli eräänä yönä vuonna 1953 alkanut.

   Villakoira Dacu II kuoli vuonna 1979. Sen seuraajaksi hankittiin maltankoira Viki. Koirista pystyy päättelemään paljon niistä ihmisistä, joiden seurassa koira elää. Pentti ja Olli-Matti kohtelivat koiriaan kuin perheenjäseniä. Kahden miehen seurassa kasvavasta Vikistä kehittyi omanarvontuntoinen, maskuliininen koira. Se oli vieraita kohtaan ystävällinen, mutta pidättyväinen. Isäntiensä kanssa se kommunikoi lähes tasavertaisena. Olli-Matti kertoi Vikin viisaudesta, että se kesämökin pihalla ollessaan halusi päästä sisään ja ilmoitti sen menemällä oven luo ja haukkumalla siinä. Kun sille avattiin ovi, se meni kylmillään olevan takan luo ja haukkui taas. Isännät totesivat, että Viki ilmeisesti oli viluinen ja halusi takkaan tulen. He sytyttivät sen, ja Viki hyppäsi tyytyväisenä takan luona olevaan tuoliin nukkumaan.

   Tarina kertoo oikeastaan Vikin isäntien viisaudesta. Koira kyllä osaa kommunikoida, jos ihmiset suostuvat sen huomaamaan ja ymmärtämään. Kommunikaation onnistuminen vahvistaa sitten puolin ja toisin yhteisymmärrystä.

   Olli-Matin 50-vuotispäivä oli 1.7.1979. Sen kunniaksi hän ja Pentti lähtivät ajelulle etsimään hänelle syntymäpäivälahjaa. Löytyihän se, matkalla tavattu nuori mies, joka majapaikassa yllätti Olli-Matin iloisesti tulemalla hänen seurakseen suihkuun.

   Suihkuseurasta kehittyi suhde, joka kesti aikansa. Yhteisellä matkalla silloiseen Leningradiin nuori mies löysi mieleisemmän kumppanin.

   – Mikäpä siinä, niinhän sen pitikin mennä, Olli-Matti sanoi. – Mutta olisi se saanut tapahtua joskus muulloin kuin minun maksamallani matkalla.

   Pentillä oli omia suhteitaan, liitto toimi entiseen tapaan vapaana, ja sen ainakin piti olla ongelmatonta. Olli-Matin ja Pentin yhteinen matka Brasiliaan vuoden 1983 alussa oli vielä hyvin onnellinen. Olli-Matti suorastaan rakastui suureen, kauniiseen, värikästä elämää kuhisevaan maahan. Hän kirjoitti sen innoittamana runokokoelmankin, mutta ei saanut ketään kustantajaa kiinnostumaan siitä. Se on sääli, kokoelma on yhtä hyvää runoutta kuin Ronimuksen aikaisemmatkin.

   Vuoteen 1983 Olli-Matti aina pääsi muistelmissaan suhteellisen vaivattomasti. Siitä eteenpäin oli aiheita, joiden käsitteleminen tuotti hänelle tuskaa. Hän palasi niihin toistuvasti, mutta aina lyhyesti.

   – Jotain muuttui ratkaisevasti, hän sanoi. – Pentti halusi oman salaisen puutarhansa.

   Pentti rakastui, eikä kysymyksessä ollut seikkailu, josta voitaisiin yhdessä puhua. Pentin voimakas ja kokonaisvaltainen tunne kesti toistakymmentä vuotta, vaikka saikin vastakaikua vain suhteen alkuvaiheessa muutaman vuoden ajan. Kokemus ilmenee selvästi hänen tuotannossaan. Tiesin heti, mitä Olli-Matti tarkoitti sanoessaan: – Hänellehän Pentti kirjoitti kauneimmat runonsa.

   – Ovat ne kauniita, sanoin. – Mutta kauniita nekin ovat, jotka Pentti sinulle kirjoitti.

   Olli-Mattia ei vaivannut pelkästään mustasukkaisuus, vaan aivan hirvittävä, lamaannuttava pelko. Hän pelkäsi menettävänsä Pentin, joka kaikista Olli-Matin omista seikkailuista ja mahdollisista rakastumisistakin huolimatta oli tutustumisesta hänen elämänsä loppuun asti hänen tärkein ihmissuhteensa.

   Viimeistään tässä vaiheessa, mutta luultavasti kuitenkin jo aikaisemmin, Olli-Matin alkoholinkäyttö muuttui sairaudeksi, alkoholismiksi. Keskustellessamme syistä ja seurauksista totesimme, että niitä oli mahdoton erotella. Olli-Matti joi, koska pelkäsi menettävänsä Pentin. Mutta sitä hän oli pelännyt jo silloin, kun heidän välisensä rakkaus oli kukoistavimmillaan, ja hän oli lääkinnyt pelkoaan alkoholilla ennen kuin pelolle oikeastaan oli aihettakaan.

   Alkoholismissa juomisen tuottama helpotus on rakkaintakin läheistä tärkeämpi. Se on siis rakkauden pettämistä ja rakastetun hylkäämistä. Aina joskus Olli-Matti ymmärsi tehneensä Pentin elämän raskaaksi ja aiheuttaneensa ehkä itse Pentissä kaipuun löytää uusi rakastettu. Myös Olli-Matin melkein lapsekas avuttomuus ja turvautuminen Penttiin saattoi ajan myötä muodostua taakaksi. On hyvin ymmärrettävää, jos Pentti vanhetessaan kaipasi yhä enemmän rinnalleen ihmistä, joka olisi kantanut vastuuta hänen kanssaan ja tukenut häntä, antanut myös hänen joskus olla heikko.

   Olli-Matin alkoholismi ei ollut itsenäinen sairaus, vaan kietoutui hänen masennukseensa ja ahdistukseensa. Alkoholi tuntui tuovan lievitystä hänen pahaan oloonsa, vaikka se tosiasiassa pahensikin ongelmia. Alkanutta juomiskierrettä oli hyvin vaikea katkaista, sillä psyyken ongelmat uhkasivat silloin ryöstäytyä ylivoimaisiksi.

   Elämä alkoholistin kanssa on kenelle hyvänsä kohtuuttoman raskasta, ja Pentti yritti ajoittain ehdottaa jopa yhteisen asunnon myymistä ja erilleen muuttamista. Ei hän silti aikonut hylätä Olli-Mattia, vaan ehdotti uusien asuntojen hankkimista niin että ne sijaitsisivat lähekkäin. Olli-Matti ei suostunut yhteisen asunnon myymiseen. Niinpä yritettiin jakaa asunto kummankin yksityisalueisiin. Mutta aina joskus Olli-Matti tuli humalaisena ja itkuisena tai riitaisena Pentin luo. Kiusallisinta se oli öisin, Pentinhän olisi pitänyt saada nukkua, sillä työasiat jäivät hänen vastuulleen, ja hän huolehti enimmäkseen myös kotitöistä, jopa Olli-Matin vaatteiden pesusta.

   Viki-koira huolestui isäntiensä riidellessä, ja yritti usein keskeyttää heidät ryntäämällä heidän väliinsä ja haukkumalla. Viki oli muodollisesti Olli-Matin omistama, kuten olivat olleet myös molemmat Dacut. Koira kuitenkin valitsee itse sen, jota se pitää isäntänään. Viki oli kiintynyt Olli-Mattiin, mutta Olli-Matin ollessa humalassa se huolestui. Kerran kun Viki oli ollut pitkään tolkuttomasti juopuneen isäntänsä seurassa ja paikalle tuli eräs tuttava, Viki unohti tavallisen pidättyvyytensä. Se hyppäsi ensin tuolille, tuolilta pöydälle ja pöydältä tulijan syliin kuin turvaan pyrkien. Pentti oli koiran kannalta luotettavampi isäntä ja vaikutti epäilemättä koiran mielestä myös laumanjohtajalta. Viki siis asetti kiintymyksessään Pentin etusijalle, ja se aiheutti Olli-Matissa joskus mustasukkaisuutta. Olli-Matti ei myöntänyt omaa osuuttaan tilanteeseen eikä uskonut Vikin tehneen valintansa itse, vaan syytti Penttiä koiran houkuttelemisesta.

   Viki myös yhdisti isäntiään, sillä molemmat rakastivat koiraansa. Olli-Matti liitti oman kiintymyksensä Penttiin Vikin kiintymykseen. Hän ja Viki kuuntelivat molemmat, pysähtyisikö hissi heidän kerrokseensa ja kuuluisiko ehkä oven avaamisen ääni, tulisiko Pentti. Pentin ollessa matkoilla Olli-Matti laati hänelle kirjeitä itseltään ja Vikiltä, allekirjoittaen ne "kädellä, tassulla ja sydämellä". Pentin hellyyteen Vikiä kohtaan taas saattoi liittyä hänen tunteitaan Vikin varsinaista omistajaa kohtaan.

   Pentti yritti huolehtia Olli-Matista ja kehotti häntä hakemaan apua alkoholismiinsa. Siihen Olli-Matti ei pystynyt, mutta aina välillä oli parempia aikoja. Varsinkin 1980-luvun keskivaiheilla Olli-Matti oli kuitenkin psyykkisesti hyvin huonossa kunnossa. Paniikkiahdistuksen kaltaista oireiluakin oli mukana, hän ei pitkiin aikoihin lainkaan poistunut asunnosta. Sellaisessa tilassa hän oli tutustuessaan nuoreen mieheen, josta tuli Pentin jälkeen hänelle läheisin ihminen hänen viimeisinä vuosikymmeninään. Nuoren ystävän luonteessa oli samaa kaunista, avointa tunteikkuutta kuin Olli-Matillakin. Kummankin äly oli laaja-alaista ja liikkuvaa. Tutustumista seurasivat pitkät yölliset keskustelut viiniä juoden. Olli-Matti sai uuden ihmissuhteen ansiosta takaisin niin paljon itseluottamustaan, että teki jopa toisen Brasilian matkansa, ja teki sen yksin.

   Viki-koira kuoli kesällä 1994. Sen jälkeen koti tuntui Olli-Matin mielestä kovin tyhjältä. Riidat Pentin kanssa olivat ahdistavia, ja Olli-Matti alkoi suunnitella muuttoa Ranskaan. Hän asettui ensin Juan les Pinsiin, mutta löysi sitten sopivan asunnon aivan Nizzan keskustasta. Asunto Helsingissä Albertinkadulla säilyi yhteisenä Pentin kanssa, ja sinne Olli-Matti palasi aina kesäksi. Pentti taas vietti usein talvikuukausia Ranskassa Olli-Matin läheisyydessä. Ajoittainen erossaolo edisti sopua tavatessa.

   Erillään Pentistä oleskellessaan Olli-Matti oli melko yksinäinen. Hänellä oli muutama ystävä ja tukija, mutta pitkiä aikoja hän vietti viinipullot ainoana seuranaan. Pentin soittoja hän odotti päivänsä kohokohtina. Ja Pentti soitti, kyseli kuulumisia ja yritti varmistaa, että kaikki oli kunnossa. Tarvittaessa hän pyrki järjestämään Olli-Matille apua.

   Kevättalvella 2001 Olli-Matilla todettiin keuhkosyöpä.

   – Silloin jotain taas muuttui, Olli-Matti sanoi.

   Tuo muutos oli, että Pentti tuli tiiviimmin hänen tuekseen. Olli-Matti oli siksi sairauden herättämistä peloista huolimatta oikeastaan onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän pystyi jopa vähentämään juomistaan ja lopulta, elämänsä viimeisenä vuotena, luopumaan alkoholista kokonaan.

   Olli-Matin kasvain leikattiin onnistuneesti, mutta syöpä uusiutui, eikä leikkaus ollut enää mahdollinen. Olli-Matin kunto heikkeni, ja hän muutti kesällä 2004 pysyvästi takaisin Suomeen. Kesällä 2005 Olli-Matti siirtyi saattohoitokotiin.

   Olli-Matti oli ymmärtänyt sairautensa parantumattomuuden noin vuotta ennen kuolemaansa. Silloin hän oli nähnyt kauniin, lohdullisen unen: Viki-koira oli taas nukkunut hänen kainalossaan. Kun Olli-Matti heinäkuisen kauneuden keskellä eli viimeisiä päiviään, muistin usein tuon unen. Halusin uskoa, että kuolema merkitsee jotain sen kaltaista.

   Soittaessaan minulle viimeisen kerran Olli-Matti oli levollinen. Hän kertoi olevansa onnellinen kaikista kohtaamistaan hyvistä ihmisistä, eniten tietysti Pentistä. Rakkaus Penttiä kohtaan oli Olli-Matin sydämessä aurinko, joka ei koskaan laskenut.