Kuvan copyright: Taru Väyrynen

Taru Väyrynen

Platon-sarja

Julkaistu vuonna 2006.

ISBN 952-92-0962-2 (nid)

ISBN 952-92-0963-0 (html)

Johdanto

Platon oli kirjailijana leikkisä. Hän käytti henkilöhahmoina todellisia henkilöitä, mutta saattoi panna heidät sanomaan sellaista, mitä he itse tuskin olisivat sanoneet. Esimerkiksi miehille antautuvien poikien naismaisuutta näytelmissään pilkkaava Aristofanes sanoo Platonin Pidoissa, että sellaiset pojat ovat kaikkein miehisimpiä. Platonin kuvaama Sokrates taas esittää kannanottoinaan väitteitä, jotka on tarkoitettu herättämään lukija kumoamaan ne.

Käsitellessään kirjoituksissaan todellisia henkilöitä tarkoituksiinsa sopivalla tavalla Platon on epäsuorasti antanut luvan tehdä itselleen samoin. Taustoitan Platonin filosofiaa kertomalla, mitä hänelle olisi voinut tapahtua ja miten hän olisi voinut sen kokea. Historialliset faktatiedot olen pyrkinyt ottamaan huomioon. Muissa asioissa olen uskollinen vain sille näkemykselle, joka minulle on Platonia lukiessa muodostunut – minun Platonilleni ja hänen filosofialleen, josta on tullut osa minun ajatusmaailmaani.

Aristokles

Kerameikoksen kaupunginosan tori oli Ateenan vilkkain ja kokoontumispaikkana hyvin suosittu. Jos puhuttiin pelkästään torista, tarkoitettiinkin yleensä Kerameikoksen toria.

Aristokles kulki väkijoukossa yrittäen näyttää huolettomalta ja tottuneelta yksin liikkumiseen. Hän oli jo miehen kokoinen ja hän piti ryhtinsä suorana, että hartioiden leveys huomattaisiin. Hän saisi leikkauttaa pitkät pojanhiuksensa vasta parin vuoden kuluttua, mutta hän arveli toiveikkaasti, että niiden voitiin luulla jo kasvaneen sen jälkeen, kun hän oli ne uhrannut lapsuutensa päättymisen merkiksi. Oikeastaan vain orjien hiukset olivat poikkeuksetta lyhyet, vapailla miehillä näki kaiken pituisia. Ihan olkapäille asti ulottuvia oli tosin vain harvoilla, vierassyntyisillä, erikoisuutta tavoittelevilla tai Spartan ihailijoilla. Vaikka oltiinkin sodassa Spartan kanssa, sodan olivat saaneet aikaan alemmat kansankerrokset ja heidän johtajansa. Useimmat arvokkaimpien sukujen ateenalaiset olivat puolijulkisesti Spartan ystäviä.

Aristokles ei oikeastaan ihaillut Spartaa, mutta sota olisi kyllä saanut loppua. Toisaalta sodasta oli hyötyäkin. Hänen ikäisellään hyvän perheen pojalla olisi pitänyt olla saattajaorja mukanaan, mutta sodan takia tavat olivat höltyneet. Foiniks, jonka piti kuljettaa hänet kouluun ja koulusta kotiin, oli siksi omille asioilleen lähtiessään uskaltanut jättää hänet hetkeksi nauttimaan harvinaista vapautta.

– Älä sitten mene kenenkään tutun näkyviin, Foiniks oli varoittanut. – Äitisikin käy nykyisin joskus toriostoksilla itse, mutta hänkään ei varmasti pitäisi siitä, että päästän sinut kuljeskelemaan yksin. Ja ainakin Kritias raivostuisi, jos saisi tietää.

Foiniks osasi sanoa Kritiaan nimen monimielisesti. Hänen äänensä oli moitteettoman kunnioittava ja silti siinä oli melkein ivaa. Samalla tavalla hän myös käyttäytyi Kritiasta kohtaan. Kritias ei olisi sellaista sietänyt omalta orjaltaan, mutta Foiniks ei ollut Kritiaan omaisuutta. Aristokleen äiti Periktione oli saanut Foiniksin mukaansa kotoaan solmiessaan ensimmäisen avioliittonsa. Foiniks oli toiminut kaikkien hänen poikiensa kaitsijana.

Isäänsä Aristokles ei muistanut lainkaan, tämä oli kuollut pian hänen synnyttyään. Äidin toinen aviomies oli kuollut Aristokleen ollessa vielä siinä iässä, jossa oleskeltiin naisten puolella. Aristokleen kaksi vanhempaa veljeä olivat hekin silloin vielä lapsia, joten vastuu perheestä siirtyi äidin serkulle Kritiaalle. He elivät Kritiaan luona omassa taloudessaan, mutta Kritiaan suojeluksessa ja valvonnassa.

Aristokleen tunteet Kritiasta kohtaan olivat ristiriitaiset. Kritias oli epäilemättä ihailtava ihminen, ennen kaikkea poliitikko ja vaikuttaja, mutta myös ajattelija ja näytelmäkirjailija. Joskus Aristokles oli pitänyt häntä kaikessa esikuvanaan ja halunnut tulla hänen kaltaisekseen. Nyt hän ei enää tiennyt, mitä ajatella. Hän oli alkanut epäillä, että Kritiaan viisailta ja kauniilta kuulostavat ajatukset eivät olleet lainkaan viisaita ja kauniita.

Torin plataanit olivat lehdettömiä, mutta talven kylmyys oli jo menettänyt otteensa, eivätkä kesän helteet vielä pitkään aikaan ahdistaisi. Oli paras vuodenaika. Kaunis ilma oli varmaan houkutellut torille tavallistakin enemmän väkeä. Monilla ei tuntunut olevan sen kummempaa tekemistä kuin seisoskella tai maleksia sinne tänne.

Kaksi naista käveli Aristokleen edessä. He olivat tulossa torin takaiselta kaivolta, sillä kumpikin kantoi painavaa vesiruukkua. He pysähtyivät vilkaisemaan kankurin kojuun.

– Kallista, toinen sanoi. – Tuollaisiin hintoihin torikaupan valvojien pitäisi puuttua, mutta täällä kulkee vain mittojen tarkastajia.

– Mitoilla huijataan silti, toinen väitti. – Tarkkana saa olla.

Aristokles ohitti naiset, mutta joutui kohta pysähtymään, sillä temppuilijan esitystä seuraava joukko tukki tien. Nuori mies heitteli kolmea palloa vikkelästi, mutta ei saanut yleisöään innostumaan.

– Kuka hyvänsä lapsikin tuollaista osaa, sanoi mies Aristokleen edessä. – Ateena on pikkukaupunki, ei tänne saada edes kunnon esityksiä.

– Mitkä sitten ovat niitä suuria kaupunkeja, joissa näkee parempaa? toinen kysyi haastavasti.

– No vaikka Korintti. Se on vilkas kaupunki, ja kaunis.

– Onhan meidän yläkaupunkimme kauniimpi kuin Korintin, joku huomautti.

Aristokles vilkaisi vaistomaisesti taakseen. Yläkaupungin temppelit kohosivat kallioperustallaan pilvetöntä taivasta vasten. Ne olivat itsestäänselvyys, jota ei tavallisesti huomannut, ellei tietoisesti katsonut. Se johtui varmaan siitä, että rakennukset ja patsaat eivät eläneet ja muuttuneet niin kuin vaikkapa plataanit, jotka pudottivat lehtensä ja kasvattivat taas uudet. Mutta kun Neitsyen temppeliä katsoi, se näytti juhlavuudessaan sopivalta Athenen asuinsijaksi. Aristokles tosin ei uskonut jumaliin, siitä oli Kritias pitänyt huolen. Mutta tarkoittivathan jumalat jotain ja olivat siis omalla tavallaan totta, hän päätteli. Kritias ei ajatellut tarpeeksi pitkälle, hän tyytyi liian hätäisiin johtopäätöksiin. Mutta sellaista ei Kritiaalle voinut sanoa. Hän oli kyllä mainio keskustelija, osasi jopa kuunnella vastapuolta ja myöntää, jos huomasi toisen väitteet oikeiksi. Mutta Kritias halusi kuitenkin aina sanoa viimeiset, painavimmat sanat, jotka muiden piti tyytyä ottamaan opikseen.

– Meidän yläkaupunkimme voi kyllä olla kauniimpi, Korinttia kehunut myönsi. – Mutta Korintin yläkaupungissa on elämää, siellä palvellaan Afroditea päivittäin, ja se onkin toista kuin meidän neitsyemme palvontamenot.

Muutama nauroi, mutta Aristokleen viereen pysähtynyt vanha mies sanoi ankarasti: – Älkää loukatko Ateenan suojelijaa.

– Leikkiähän minä, Korinttia ylistänyt sanoi. – Ja tietenkään Korinttikaan ei ole mitään Syrakusaan verrattuna, tai Karthagoon ...

Aristokleen takaa tunkeutui roteva mies, raivasi tiensä keskustelijoiden välistä ja sanoi mennessään: – Persiassa suurkaupungit ovat. Minä tiedän, olen käynyt.

Aristokles pujahti miehen perässä ja jätti kiistelijät taakseen. Hänelle Ateenassa riitti ihan kylliksi suurta kaupunkia. Hän tosin ei vielä ollut nähnyt siitä kovin paljon. Hän oli tutustunut kodin, koulun ja urheilupaikkojen lisäksi lähinnä vain katuihin, joita kuljettiin näiden paikkojen välillä. Yläkaupungissa hän oli käynyt suurissa juhlissa.

Sodasta huolimatta torilla tuntui olevan tarjolla melkein kaikkea mitä saattoi kaivata. Merikauppa jatkui, oli sitten sota tai rauha. Hinnat tosin olivat kohonneet, mistä äiti muistutti ainakin silloin, kun häneltä vaadittiin vaihtelua aterioihin.

Aristokles pysähtyi katsomaan kahta vanhaa miestä, jotka tutkivat myytävänä olevaa porsasta. Liha oli herkkua, jota syötiin vain silloin, kun oli syytä uhrata jotain – tai tietenkin, saattoihan uhrin aiheen aina keksiä, jos oikein teki mieli lihaa. Jumalat kuitenkin tarvittiin mukaan, jos kesy kotieläin piti valmistaa ruoaksi. Aristokles ymmärsi sen hyvin. Oli teurastus sen verran vastenmielistä puuhaa, että se oli jotenkin pyhitettävä.

Possua käsissään pitelevä mies puristeli sen kylkiä. Possu kirkui harmista.

– Tämä on saanut kunnolla syödäkseen, mies sanoi. – Voisi melkein kuvitella, että eletään vanhoja hyviä aikoja.

– Ja milloin se hyvä aika muka oli? kysyi mies, jolla oli yllään vain kulunut, likainen mekko. Miehen toinen olkapää oli paljaana ja hänen käsivarsilihaksensa olivat niin komeat, että Aristokles vaistomaisesti antoi ryhtinsä herpaantua ja olkapäittensä laskeutua tavanomaiseen asentoonsa. Oli paras myöntää olevansa vain koulupoika, ei kannattanut turhaan yrittää näyttää miehiseltä mieheltä.

– Hyvä aika oli tietenkin Perikleen aikana, porsaan pitelijä tokaisi puolihuolimattomasti tutkien samalla edelleen kirkuvaa uhriateriaansa.

– Perikles vei meidät sotaan, komealihaksinen sanoi. – Maalaiset ahdettiin kaupunkiin vihollista pakoon, ja sitten levisi rutto. Isälläni oli oliivitarha, joka on tuhottu. Veljeni kuolivat ruttoon. Elätän nyt itseni ja vanhan isäni työlläni kuin orja. Hyviä aikoja en ole koskaan nähnyt.

Porsasta tutkinut laski eläimen käsistään. Porsas kirkui varmuuden vuoksi vielä hetken, mutta kellahti sitten makaamaan ja huokasi pitkään kuin helpotuksesta.

– Sota ja rutto olivat jumalien rangaistuksia, mies sanoin.

– Ja miksi jumalat rankaisivat minua, vaikka olin tuskin ehtinyt syntyä sodan alkaessa?

– Perikleellä oli ystäviä, jotka väittivät, ettei jumalia ole. He vetivät kaupungin päälle jumalien vihan.

Väkeä alkoi kerääntyä kiistelijöiden ympärille. Myyjä yritti turhaan ohjata huomiota takaisin porsaaseen, se sai olla rauhassa.

– Ateenalaiset kärsivät nyt omasta tyhmyydestään, sanoi mies, jonka puheessa oli vieras korostus. – Ajoitte pois Anaksagoraan, viisaimman kaikista ateenalaisista.

Useat äänet puhuivat yhtä aikaa ja muodostivat kaaoksen, josta ponnahti pinnalle kuuluvampia lauseita.

– Anaksagoras oli jumalankieltäjä.

– Mutta tulihan rutto, vaikka Anaksagoras karkotettiin.

– Perikleskin kuoli ruttoon.

– Perikles ajatteli kansan parasta, ja hänen aikanaan kaikki oli kuitenkin pitkään hyvin.

– Perikles ahnehti valtaa.

– Ei sodan jatkuminen Perikleen syytä voi olla, hän kuoli ajat sitten.

– Alkibiades olisi voinut lopettaa sodan.

Äänten sorina vaimeni. Väittelijät kääntyivät katsomaan häntä, joka oli maininnut Alkibiadeen. Hän sanoi kuuluvasti, kuin puhetta pitäen: – Alkibiades olisi voinut johtaa kreikkaa puhuvat kansat liittoon, joka olisi ollut yhtä mahtava tai mahtavampikin kuin Persia. Hän aikoi ensin valloittaa Sisilian, ja sitten vähitellen ...

Kiivaat vastaväitteet keskeyttivät hänet. Puoltajien äänet sekoittuivat kohta mukaan yhtä kiihkeinä. Meteli ei asettunut, vaan lisääntyi lisääntymistään. Jonkin ajan kuluttua vaikutti siltä, että keskustelu oli muuttumassa käsirysyksi. Aristokles väistyi syrjään ja jäi nojaamaan plataanin runkoon.

Alkibiades oli kaunein mies minkä hän koskaan oli nähnyt. Hän oli ollut kaksitoistavuotias katsellessaan, kun Alkibiades Kritiaan kanssa käveli pihalla vilkkaasti keskustellen. Joskus hänen enonsa Kharmides oli kolmantena.

Jollain selittämättömällä tavalla Alkibiades oli kauniita kuvapatsaitakin kauniimpi. Se johtui ehkä siitä, että kauneus olikin hänen liikkeissään, ilmeissään ja eleissään. Niissä oli myös itsevarmuutta, joka teki hänestä seurueen luontaisen keskipisteen ja johtajan. Kun Alkibiades oli paikalla, Kritias tuntui kutistuvan pelkäksi vallanhaluiseksi mahtailijaksi. Aristokles oli yhä useammin alkanut ajatella, että sitä hän itse asiassa vain olikin.

Kharmides kertoi Alkibiadeen suunnitelmista Aristokleen vanhemmille veljille Glaukonille ja Adeimantokselle, ja heidän keskusteluistaan Aristokles sai tietää, että valmisteltiin Alkibiadeen johtamaa sotaretkeä sisilialaista Syrakusaa vastaan. Se olisi alku koko Sisilian saattamiselle Ateenan vaikutuspiiriin. Sitten kukistettaisiin Karthago, ja kun huimat suunnitelmat vietiin loppuun asti, koko Välimerta hallitsisi Ateenan johtama valtioliitto.

Ateenalaiset saatiin helposti hyväksymään sota Syrakusaa vastaan, ja Alkibiades valittiin toiseksi kahdesta sotapäälliköstä. Laivat olivat jo valmiina purjehtimaan Sisiliaan. Oli kevätaamu ja aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti, kun Aristokles oli Foiniksin saattamana matkalla kouluun. Hän pysähtyi katsomaan ensimmäistä Hermes-pilaria, jonka he matkallaan ohittivat. Hän vilkaisi niitä aina, sillä ne huvittivat poikia, ja monet aikuiset olivat niistä hiukan kiusaantuneita. Ne olivat ikivanhoja uskonnollisia patsaita, joita piti olla ja joita piti kunnioittaa, sillä ne suojelivat ja vartioivat. Ne olivat kuitenkin oikeastaan rivosti lystikkäitä: pilareilla oli Hermes-jumalan pää, ja niiden kyljessä jököttivät suurikokoiset miehen sukuelimet täyteen kokoonsa paisuneina.

Foiniks ei katsonut pilaria, vaan sanoi: – Älä viivyttele, meillä on kiire.

– Tuo on rikottu, Aristokles puolustautui.

Foinikskin vilkaisi nyt hermiä ja hymähti. Patsaan kyljessä oleva siitin oli lyöty irti. Pahoinpidellyn jumalan vakava ilme sai uuden merkityksen, se oli kuin surua menetyksestä.

– Jonkun juopuneen pilailua, Foiniks arveli.

He jatkoivat matkaa. Seuraavan Hermes-pilarin kohdalla seisoskeli miesjoukko kiivaasti keskustellen. Siittimen lisäksi myös jumalan nenä oli hakattu irti.

– Kaikki hermit on rikottu, yksi miehistä selitti. – Tästä seuraa jumalan viha.

Foiniks tarttui suojattiaan lujasti olkapäästä.

– Tule, mennään takaisin kotiin, hän sanoi.

– Meillähän on kiire kouluun, Aristokles väitti.

– Tämä on tärkeämpää, tottele, saattajaorja sanoi.

Foiniks juoksi, ja Aristokles juoksi perässä. Kritiaan talon eteisaulassa Foiniks kysyi orjalta missä Kritias oli.

– Hän syö varmaan aamiaista, ovenvartijaorja sanoi. – Onko sinulla asiaa hänelle? Käynkö kysymässä ottaako hän vastaan?

– Kysyn itse, Foiniks sanoi ja meni ovenvartijaorjan ohi hämmentynyt Aristokles perässään. Aristokles tiesi varsin hyvin, ettei tämä ollut sopiva tapa lähestyä Kritiasta, ja hän pelkäsi Foiniksin joutuvan ikävyyksiin.

Kritias oli ruokailuhuoneessa ja lojui mukavassa asennossa. Hän katsoi kummastuneena häiritsijöitä ja kohottautui puolittain istumaan. Foiniks ei selitellyt eikä pyydellyt anteeksi, vaan sanoi:

– Hermeen patsaat on häpäisty.

Kritias kohottautui kokonaan istualleen, laski jalkansa lattialle ja nousi seisomaan.

– Matkojen suojelijan loukkaaminen on huono enne Sisilian sotaretkelle, Foiniks sanoi.

Kritias viittasi kädellään torjuvasti.

– En tarvitse orjan selityksiä, ymmärrän sen muutenkin, hän sanoi. – Teit oikein tullessasi ilmoittamaan asiasta minulle, mutta sinun kai piti viedä Aristokles kouluun. Lähde nyt hoitamaan työtäsi.

Foiniks nyökkäsi, kääntyi ja sanoi: – Tule, Aristokles.

Jo iltapäivällä levitettiin huhua, että Alkibiades ja hänen kumppaninsa olivat juovuspäissään rikkoneet hermejä. Poikien saattajat puhuivat siitä keskenään odotellessaan pylväshallissa, kun urheiluharjoituksista tulleet pojat peseytyivät ja pukeutuivat. Aristokles oli jo valmis, mutta Foiniks ei malttanut jättää keskustelukumppaneitaan. Aristokles istahti odottamaan ja toivoi Foiniksin unohtavan hänet pitkäksi aikaa. Oli kiinnostavaa kuunnella saattajaorjia. Heidät oli valittu tehtäväänsä sekä luotettavuutensa että muun sopivuutensa takia. He olivat joskus isäntiään sivistyneempiä ja saattoivat olla alkuaan vapaita miehiä, jotka olivat joutuneet sotavangeiksi. Osa oli kotoisin kaukaisista maista. Foiniks oli päätynyt orjaksi lapsena, kun hänen perheensä oli menettänyt omaisuutensa. Hän oli Kyproksen foinikialaisia, mihin hänelle annettu nimikin viittasi, vaikka tietenkin se oli myös leikkisä lainaus Homerokselta. Akhilleuksella oli seuralaisenaan vanha Foiniks, ja Foiniksin hoivissa oleva koululainen oli siis hiukan kuin Akhilleus.

Joku saattajaorjista sanoi Kritiaankin olleen mukana hermejä rikkomassa, ja vilkaisi sen sanottuaan Foiniksia. Foiniks pysyi ilmeettömänä, kuten aina isäntäväkensä sukulaisista puhuttaessa.

Aristokles tiesi, että Kritiaalla oli osuutta hermien häpäisemiseen, ja juuri sen Foiniks oli halunnut saada selville mennessään itse kertomaan siitä Kritiaalle. Jos hän olisi vain halunnut tiedottaa tapahtuneesta, olisi viestin voinut jättää ovenvartijaorjan toimitettavaksi. Mutta Foiniks oli halunnut nähdä, miltä Kritias vaikuttaisi kuullessaan asiasta. Kritias ei ollut hyvä teeskentelemään, eikä hän orjan ja pojan takia viitsinyt edes yrittää esittää hämmästynyttä. Hän oli tiennyt hermien kohtelusta jo ennen kuin Foiniks siitä kertoi.

Joku huomautti, että sanottiin Alkibiadeen seurueineen pilkanneen myös Eleusiin mysteerejä.

– Se on vakava syytös, Foiniks sanoi huolestuneena. – Eleusiin mysteerit ovat kauneinta ja pyhintä, mitä ihmiset ovat keksineet.

– Eleusiin mysteerit eivät ole ihmisten keksintöä, joku huomautti.

– Kaikki uskonnot ovat ihmisten keksintöä, toinen väitti.

– Eivät ole, ne on saatu jumalilta.

– Miksi jumalat sitten ovat antaneet niin monia erilaisia uskontoja?

– Koska jumalia on paljon ja monenlaisia.

– Eikä ole, on vain yksi.

– Ja mikä niistä monista se sitten muka on? Ja kuka sen takaa?

Aristokles ajatteli, että ehkä yksi jumala vaikutti monelta, kun ihmiset yrittivät ymmärtää jumalan eri ulottuvuuksia. Eikä myöskään ollut mitään ristiriitaa siinä, että ihmiset keksivät jumalia ja jumala ilmoitti itsensä ihmisille. Jos oli yksi jumala kaiken yläpuolelle, hän oli saattanut tehdä ihmiset kykeneviksi keksimään sellaista mitä heidän piti keksiä, tai johdatti heidät siihen.

Kharmides tuli pylväshalliin kiireisin askelin, vilkaisi Aristoklesta ja sanoi sitten Foiniksille: – Poikahan on valmis, lähdetään.

Kharmides oli ilmeisesti tullut turvaamaan sisarenpoikansa kotimatkaa. Hän selitti Foiniksille, että kaupungissa oli levotonta. Kansanjoukot arvailivat hermien häpäisyyn syyllisiä, ja viha voisi purkautua kehen hyvänsä epäiltyyn ja hänen perheenjäseniinsä.

Foiniks oli ollut Kharmideenkin saattajana koulumatkoilla, ja Kharmides suhtautui edelleen häneen kunnioittavasti. He keskustelivat kuin kaksi tasa-arvoista aikuista. Kharmides oli varma siitä, että mielten rauhoittamiseksi jouduttaisiin järjestämään kansankokous. Ilmeisesti siellä syytettäisiin Alkibiadesta hermien häpäisyn lisäksi myös Eleusiin mysteerien pilkkaamisesta. Samat syytökset voitaisiin kohdistaa Kritiaaseenkin.

– Kritias saa varmasti itseensä kohdistuvat epäilyt kumottua, Foiniks sanoi. – Alkibiadeen tilanne taas on toivoton, hänellä on niin paljon ja vaikutusvaltaisia vihollisia.

Kharmides hymähti.

– Taikauskoiset ehtivät jo muistuttaa, että juuri tähän aikaan naiset viettävät Adoniksen kuoleman surujuhlaa, hän sanoi. – Alkibiadestahan on usein verrattu Adonikseen. Ja minunkin mielestäni Alkibiades on jo tuomittu mies, kävi kansankokouksessa sitten niin tai näin. Hän joko saa tuomionsa nyt heti, tai sitten hänet lähetetään sotaretkelle, mutta sillä aikaa hänen vihollisensa voivat rauhassa kiihottaa ateenalaisia, ja hänet tuomitaan poissaolevana.

Kharmides ennusti oikein. Kansankokous päätti, että Alkibiadeen oli lähdettävä Sisiliaan sotimaan, asia tutkittaisiin vasta hänen palattuaan. Kun laivasto oli lähtenyt, Alkibiadeen vastustajat saivat päätöksen nopeasti muuttumaan. Alkibiades määrättiin palaamaan Ateenaan vastaamaan syytöksiin. Hän ei totellut, vaan pakeni Spartaan. Kansankokous langetti hänelle kuolemantuomion ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin.

Aristokles nojasi plataanin runkoon ja kuunteli miesten kiihtynyttä keskustelua. Pieni tappelunnujakkakin oli käyty, mutta nyt tyydyttiin taas kiistelemään sanoilla.

– Alkibiades petti meidät, meni vihollistemme puolelle.

– Ateenan kansankokous petti hänet, hän pakeni väärää tuomiota.

– Mutta hän meni Spartaan, vihollisiamme auttamaan.

– Ei hän enää ole Spartassa, nyt hän on Sardeessa Tissaferneen luona.

– Hän on persialaisten apuri, sen pahempi.

– Jos peruuttaisimme hänen tuomionsa ja kutsuisimme hänet takaisin, hän voisi taivuttaa persialaiset auttamaan meitä spartalaisia vastaan.

– Alkibiades on pilkannut jumalia, hänen paluunsa vetäisi jumalien vihan päällemme.

Aristokleen vieressä seisova mies äännähti kuin olisi pidätellyt naurua ja yrittänyt muuttaa sen yskäisyksi. Aristokles vilkaisi häntä. Mies oli se, joka oli puhunut Anaksagoraasta. Hän huomasi katseen ja hymähti.

– Hulluja nuo ateenalaiset, hän sanoi. – Äläkä pahastu, vaikka sinäkin olet tietysti ateenalainen, ihmiset ovat hulluja joka puolella maailmaa. Luulevat jumalia yhtä pikkumaisiksi kuin itse ovat.

– Eikö Anaksagoras selitä, että jumala on kaikessa ja kaikki? Aristokles kysyi.

– En muista hänen määritelleen niin, mies huomautti.

– Minulla on yhtenä sotkuna päässäni mitä kukakin on sanonut, Aristokles myönsi nolostuneena. – Ja usein minusta tuntuu, että viisaimmatkaan eivät oikeastaan tiedä juuri mitään. Ehkä kaikkien pitäisi vain tunnustaa tietämättömyytensä.

– Tuo on Sokrateen opetusta, mies sanoi. – Oletko kuunnellut häntä?

– En ole, mutta olen kuunnellut vanhempia veljiäni, jotka kulkevat Sokrateen perässä kuin koirat isäntänsä mukana.

– Ihmettelen usein, että järkevätkään ihmiset eivät ymmärrä luulojaan luuloiksi. Kaikkein kiivaimmin he puolustavat sitä mistä vähimmän tietävät, uskoaan jumaliin.

– Se johtuu pelosta, Aristokles arveli. – Tuntemattomat asiat ovat kaikkein pelottavimpia, ja siksi ihmiset sekä turvautuvat jumaliinsa että pelkäävät loukata heitä.

– Tuota et ole itse keksinyt. Ketä nyt siteeraat?

– Luulen, että Kritias sanoi sen joskus.

– Kritias? mies kysyi. – Et kai tarkoita Kallaishkroksen poikaa?

– Tarkoitan.

– Tunnetko hänet?

– Hän on meidän sukuhaaramme päämies, äitini serkku.

Miehen katse muuttui kylmäksi.

– En arvannut puhuvani Kritiaan sukulaisen kanssa, hän sanoi. – Kaikkea hyvää sinulle kuitenkin.

Mies käännähti ja hävisi tungokseen. Aristokles lähti jatkamaan matkaansa torin poikki. Hän ohitti vihanneskojut ja kalakauppiaat, joiden myyntipöydiltä tulvi vähemmän miellyttävä haju. Muulin vetämät vankkurit vyöryivät väkijoukon läpi, ja niiden ajaja vaati kiroillen tietä. Aristokles väistyi ja joutui naureskelevaan miesjoukkoon, jonka keskellä oli nuori nainen. Naisella oli punainen, hyvin paljastava puku, ja kasvonsa hän oli vaalentanut ihovoidekerroksella. Aristokles yritti vetäytyä syrjään, mutta yksi miehistä tarttui häneen. Miehen hengitys haisi vahvasti sipulilta, mutta myös runsaasti nautitulta viiniltä.

– Nyt löytyi asiakas, mies sanoi ja työnsi Aristokleen naista kohti. – Tällä pojalla on varmasti rahaa.

Nainen hymyili, mutta hänen silmiensä ilme oli kuin ahdistetun eläimen. Aristokles katsoi häntä häkeltyneenä. Foiniks ei ollut koskaan päästänyt tuollaisia naisia puhuttelemaan häntä. Heitä sanottiin kulkijoiksi, koska he kulkivat kauppaamassa itseään. Foiniks oli selittänyt, että aikuisenakaan ei saisi koskaan lähteä tuntemattoman kulkijan mukaan. Naisen asunnossa saattoi pahimmassa tapauksessa odottaa mies valmiina ryöstämään kaiken, mitä tulijalla oli. Vakituisesti samoilla paikoilla liikkuvilta, tunnetuilta kulkijoilta sai turvallisemmin ja sovittuun hintaan sen mitä he lupasivat.

– Säädyllisyyden valvojien pitäisi poistaa torilta tuollaiset, ohikulkija sanoi. – Mutta eihän muukaan siivous pelaa, jätteen kuljettajatkin vievät lastinsa vain lähimmän nurkan taa.

Aristokles yritti päästä lähtemään, mutta miesjoukko esti sen.

– Minulla on kiire, Aristokles sanoi. – Olen sopinut tapaamisen, minua odotetaan.

– Unohda se, nainen sanoi. – Olet kaunis poika ja pidän sinusta enemmän kuin noista, jotka kyllä haluaisivat, mutta eivät pysty maksamaan.

– Kuka sinusta maksaisi sellaista hintaa kuin pyydät, yksi miehistä sanoi. – Jokin aika sitten sinut sai pienellä kolikolla.

Naisen hymy sammui, hän heilautti hiuksiaan ja sanoi kipakasti: – Entä sitten, silloin olin vielä huoratalossa. Nyt olen itsenäinen ja määrään hintani.

– Timandrako luulet olevasi? mies kysyi.

– Jos olisin Timandra, minulle kelpaisi vain Alkibiades, mutta kun en ole, voin huolia sinut, jos sinulta löytyy rahaa.

Mies naurahti äkkiä.

– Hyvä on, saat olla Timandrani, jos olen sinulle Alkibiades, hän sanoi. – Tule.

Nainen alkoi taas hymyillä ja siirtyi miehen viereen. Mies kiersi kätensä hänen vyötärölleen, ja he lähtivät muiden naurun saattelemana. Aristokles yritti jatkaa matkaansa, mutta hänet huomion kohteeksi napannut mies ei aikonut luopua saaliistaan, vaan tarttui hänen viittaansa.

– Jos et halunnut naista, taidatkin etsiä muuta, mies sanoi. – Lähde minun kanssani, et pety.

Harmikseen Aristokles punastui. Hän kiskoi viittaansa irti miehen otteesta. Muut alkoivat hillitä toveriaan: – Anna olla, älä kiusaa poikaa.

Aristokles pääsi lähtemään ja pyrki kohti Zeuksen pylväikköä. Sen takana kohosi kukkula, jonka päällä oli Hefaistoksen temppeli. Aristokles oli luvannut odotella Foiniksia temppelin lähistöllä.

Raskas käsi laskeutui äkkiä Aristokleen olkapäälle. Äskeisen kokemuksensa säikyttämänä Aristokles hätkähti ja kääntyi valmiina puolustautumaan, mutta hän näkikin Glaukonin ja tämän takana Adeimantoksen.

– Oletko karannut Foiniksilta, pikkuveli? Glaukon kysyi teennäisen ankarasti. – Perheen vanhimpana miehenä joudun nyt miettimään sinulle sopivaa rangaistusta.

– Foiniks meni omille asioilleen, Aristokles sanoi. – Hän sanoi, että voin hiukan katsella toria.

– Yleisellä paikalla ja päiväsaikaan on tietenkin turvallista, Glaukon sanoi. – Ja olethan sinä järkevä ja varovainen.

– Glaukon ei ole koskaan ollut sitä, Adeimantos sanoi. – Siksi Foiniks ei antanutkaan Glaukonin kulkea yksin kuin vasta melkein asekoulutusiässä, ja heti hän joutui tappeluun.

– Sinä taas pääsit nuorempana Foiniksin valvonnasta vain siksi, että olit minun seurassani, Glaukon huomautti.

Aristokles virnisti ystävällisesti vanhimmalle veljelleen.

– Sinun kiivas luonteesi tiedetään, hän sanoi. – Olet samanlainen kuin Kritias, luulet olevasi aina oikeassa. Ei ihme, että Kritias pitää sinusta.

– Olen ehkä ollut Kritiaan suosiossa, Glaukon sanoi ja vaikutti kiusaantuneelta. – En usko enää olevani.

Aristokles oli huomannut, että Kritias oli viime aikoina kohdellut Glaukonia ylimielisesti. Hän oli luullut sen olevan vain tilapäistä ja johtuvan Kritiaan huonotuulisuudesta. Mutta kysymys taisikin olla jostain muusta.

– Minä en koskaan ole ollut Kritiaan suosiossa, Adeimantos sanoi.

– Mutta Sokrates arvostaa sinua enemmän kuin minua, Glaukon huomautti.

– Luulet niin, ja pelkään sinun käyvän sen takia vielä kimppuuni, Adeimantos sanoi nauraen. – Mikä kohtalo, että isoveljeni on kuin riehuva Ares.

– Missä Sokrates nyt on? Aristokles kysyi. – Haluaisin nähdä hänet.

– Menemme katsomaan, joko hän on tullut Zeuksen pylväikköön, Glaukon sanoi. – Mutta et voi tulla mukaan, Kritias on usein siellä tähän aikaan. Jos Kritias näkisi sinut, Foiniksille tulisi ikävyyksiä. Kritias on ehdottomasti kieltänyt häntä jättämästä sinua hetkeksikään yksin kaupungilla.

– Tiedän, Aristokles sanoi. – Menkää sitten ahmimaan päivittäinen viisausannoksenne. Älkääkä saako siitä vatsanväänteitä.

– Päänsärkyä siitä ainakin tulee, Glaukon totesi. – Mutta sitä saan kyllä joskus sinunkin viisauksistasi, pikkuveli.

– Aristokleesta tulee vielä pahempi sokratisoija kuin Sokrates konsanaan, Adeimantos sanoi hymyillen.

Aristokles nousi verkalleen kukkulan rinnettä kohti Hefaistoksen temppeliä. Aurinko lämmitti ja maa tuoksui keväiseltä. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan alhaalla vellovaa väkijoukkoa. Kaksoisportilta tulevaa leveää tietä myöten valui torille kaiken aikaa lisää kansaa, joukossa muutama ratsastajakin ja laiskasti vierivät aasin vetämät vankkurit. Vastavirtaan kulkivat vielä tähän aikaan harvemmat, tori tuntui täyttyvän täyttymistään.

Ihmismeressä ei ollut säännönmukaista liikettä, vaan toria kuvioi oikukas ristiaallokko. Johonkin kerääntyi enemmän väkeä, joukko hajosi hetken kuluttua, ja sama liike toistui toisessa kohdassa. Syntyi vaikutelma, että kukaan ei oikeastaan mennyt mihinkään. Tori oli kuin poreileva kattila, jossa kaikki pysyi paikallaan kuohunnasta huolimatta.

Foiniks

Rinteellä Hefaistoksen temppelin pohjoispuolella Aristokles etsi itselleen mukavan istumapaikan. Suuren pinjan alla maa vaikutti kuivalta, ja pudonneet havuneulaset muodostivat pehmeän maton. Auringossa oli lämmin. Aristokles riisui villaisen viittansa ja levitti sen alustakseen. Mielihyvää tuntien hän vilkaisi puolittain paljastuneita käsivarsiaan. Ne eivät olleet niin komeat kuin hänen torilla näkemällään miehellä, mutta kouluikäisen lihaksiksi varsin kelvolliset. Hän oli suorittanut tunnollisesti urheiluharjoitukset, ja sen huomasi.

Lähellä oli ryhmä miehiä, jotka savisista vaatteista päätellen olivat ruukuntekijöitä. He olivat ilmeisesti olleet ruokailemassa ja olivat lähdössä takaisin työhönsä. Käsityöläisiä tarvittiin paljon, mutta he olivat usein orjaakin huonommassa asemassa. Tietenkin oli orjia, jotka työskentelivät hopeakaivoksissa tai muuten kurjissa oloissa, mutta hyvän perheen kunnolla kohdeltu orja oli melkein perheenjäsen. Käsityöläinen sai työstään yleensä niukan tuoton, eikä kukaan huolehtinut hänestä, jos tuloja ei ollut.

Käsityöläiset olivat tietenkin Ateenan kansalaisia, jos olivat vapaita miehiä ja syntyperäisiä ateenalaisia. Toisin kuin orjat, naiset ja vieraspaikkakuntalaiset he siis pääsivät kansankokouksissa päättämään asioista. Omia olojaan kohentamaan he eivät kuitenkaan pystyneet, siitä pitivät koulutetummat taitavilla puheillaan huolen. Rikkaat saattoivat myös palkata puhujia asialleen. Mutta vaikka kansanvalta olikin niiden käsissä, jotka saivat kansankokouksen lupauksilla ja lahjoilla puolelleen, Kritiaan innokkaasti kannattama harvainvaltakaan ei tuntunut hyvältä ratkaisulta. Valtaa pitävät ajoivat aina omaa etuaan. Oliko edes mahdollista, että yhteiskunnassa pyrittäisiin kaikkien hyvinvointiin?

Hefaistoksen temppeli näytti alaviistosta katsoen hyvin mahtavalta. Sen sisällä olivat Athenen ja Hefaistoksen pronssipatsaat. Mitähän varten ajateltiin, että Ateenaa suojelivat erityisesti Athene ja Hefaistos, nainen ja seppä? Ehkäpä kaupunkia ei kannattanut uskoa vaikkapa Poseidonin maata järisyttävien perimiehisten taistelijanvoimien armoille.

Ajatus oli epäkunnioittava, olihan juuri Poseidon heidän sukunsa suojelija. Glaukon oli siitä ylpeä, mutta Aristokles oli lapsesta asti turvautunut mielellään Zeukseen. Tietenkin Zeuskin teki tarinoiden mukaan kaikenlaista arveluttavaa, mutta oikeudenmukaisuuden vartijana Zeus vastasi jumalista parhaiten sitä, mitä jumala tai jumalat saattoivat olla, jos heitä oli.

Laiha pieni koira lähestyi poistumassa olevia ruukuntekijöitä nuuskien innokkaasti, oliko heiltä jäänyt jotain syötäväksi kelpaavaa. Yksi miehistä potkaisi koiraa. Se lennähti ilmassa jonkin matkaa ja vingahti säälittävästi.

Foiniks oli ehdottomasti kieltänyt puhuttelemasta vieraita, eikä sitä missään tapauksessa saanut tehdä moittiakseen. Silti Aristokles ei voinut olla kysymättä: – Oliko tuo muka kauniisti tehty?

Mies katsoi häntä vihaisesti ja sanoi: – Taidat luulla, että sinulla on oikeus määräillä minua. Vai onko koira sinun?

Riidan haastamiseen ei olisi saanut vastata, mutta Aristokles huomautti silti: – Ei kulkukoiraakaan tarvitse potkia.

Mies tuli uhkaavasti kohti, mutta Aristokles ei noussut istuvasta asennostaan.

– Tule jo, miehen toverit huusivat.

– Poikaa pitäisi opettaa.

– Anna olla, tule.

Hetken epäröityään mies kääntyi ja lähti. Koira oli tarkkaillut tilannetta valppaasti, ja se lähestyi Aristoklesta silmissään aran toiveikas katse. Sen olemus oli niin liikuttava, että Aristokles ei halunnut hätistää sitä pois. Onneksi hänen vanhemmat veljensä eivät olleet näkemässä, he olivat kärkkäitä arvostelemaan häntä liiasta tunteellisuudesta. Foiniks oli suvaitsevaisempi ja sanoi, että lempeys oli hyvä ominaisuus ja sopi miehellekin. Sen verran Glaukon ja Adeimantos edelleen kunnioittivat entistä saattajaorjaansa, että eivät hänen itsensä kuullen sanoneet siihen sitä, minkä he sitten takanapäin ilmoittivat: – Sopiihan lempeys sellaiselle miehelle, jolle sopii orjuuskin.

Eivät Glaukon ja Adeimantoskaan mitenkään ihailleet julmuutta, mutta heidän mielestään miehen piti tarvittaessa pystyä ankaruuteen ja tunteilemattomaan järkevyyteen. Heitä huolestutti, että Aristokles antoi joskus melkein naismaisesti tunteiden ohjailla itseään. Sitä he yrittivät hänestä karsia.

Aristokles ojensi kättään koiraa kohti. Koira tuli varovasti nuuhkaisemaan sitä. Aristokles laski kätensä sen turkille. Koiran kylkiluut tuntuivat selvästi pörröisen karvan läpi. Hän silitti eläimen selkää ja sitten sen pientä päätä. Koiran häntä liikehti tyytyväisenä. Se istahti ensin ja paneutui hetken kuluttua makuulle, käännähti kyljelleen ja näytti levollisen onnelliselta.

Noin luottavainen koira oli luultavasti joskus ollut kotikoira. Se oli niin pieni, että sitä ei varmasti ollut edes ajateltu hyötykäyttöön, mutta se oli saattanut olla jonkun naisen tai lapsen lemmikki. Se oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, että se oli ajat sitten joko hylätty tai se oli eksynyt.

Koira ei oikeastaan ollut ruma, se oli vain likainen, takkuinen ja nälkiintynyt. Sen pitkäkarvainen turkki oli kai kauttaaltaan valkoinen, vaikka siinä nyt olikin lähinnä harmaanruskeita sävyjä. Sen korvat lurpottivat ja häntä kaartui puoliympyräksi. Suippokuonoinen pää oli itse asiassa hyvin kaunismuotoinen.

Rinnettä ylöspäin tuli mies, jolla oli koulutuksessa olevan sotilaan lyhyt, musta viitta. Aristokles ei ensin kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota, mutta sitten ryhti ja kävelytapa alkoivat vaikuttaa tutuilta. Mies oli jo melkein kohdalla, kun Aristokles sanoi: – Ksenofon, oletpa kiireinen.

Mies pysähtyi ja näytti kummastuneelta. Sitten hänen kasvoilleen syttyi hymy. Aristokles nousi seisomaan. Mies harppoi hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäilleen.

– En ollut tuntea, mies sanoi. – Olit pikkupoika viimeksi tavatessamme. Mutta ethän vieläkään voi olla niin vanha, että saisit liikkua ilman lapsenvahtia.

– En olekaan, Foiniks jätti minut vain hetkeksi. Kritias vaatii, että hän edelleen vahtii minua.

Jo kouluaikana Ksenofonin mieltä oli kaihertanut melkein kateus, kun Aristokles sanoi Kritiaan nimen huolettoman kotoisesti. Mutta kateus ystävää kohtaan oli tietenkin rumaa, siksi sellaista tunnetta ei saanut päästää alkua pitemmälle. Eikä kysymys ehkä ollut niinkään kateudesta kuin harmista, että Aristokles ei osannut arvostaa asemaansa. Ksenofon oli varakkaasta perheestä, mutta ei kuulunut oikeaan ylimyssukuun, kuten Kritiaan serkunpoika. Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut sellaisia sukulaisia kuin Aristokleella, hänellä olisi ollut rajattomat mahdollisuudet menestyä elämässä.

Oli kuitenkin yritettävä saavuttaa jotain niistä lähtökohdista, jotka oli osakseen saanut. Ksenofonilla olikin jo hyvä alku. Hän olisi mielellään kehuskellut kouluaikaiselle ystävälleen, että hän jo nyt oli päässyt tärkeään poliittiseen hankkeeseen. Hän oli tietenkin vain pienessä sivuosassa, mutta hän oli kuitenkin samalla puolella kuin Kritias ja muut spartalaismieliset ylimykset. Heidän tarkoituksensa oli saada kansankokous luovuttamaan poikkeusvaltuudet ryhmälle, joka sitten tosiasiassa kaappaisi vallan. Sellaista ei kuitenkaan voinut kertoa Aristokleelle, vaikka hän olikin tietenkin Kritiaan sukulaisena oikealla puolella. Ne olivat miesten asioita, nuoremmille niistä ei puhuttu. Mutta joka tapauksessa oli mukavaa sattumalta tavata Aristokles. He olivat kouluaikana olleet ikäerostaan huolimatta hyvät ystävät.

– Foiniks ei varmaan suutu, jos jään vähäksi aikaa seuraksesi, Ksenofon sanoi. – Vaikka hän ei ennen oikein pitänyt siitä, että olimme yhdessä. Hän taisi epäillä minun opettavan sinulle pahoja tapoja.

– Niin kuin opetitkin.

– Mitä pahaa minä muka sinulle opetin?

– Opin ainakin uusia sanoja, Aristokles muisteli. – Foiniks hämmästyi niistä kovasti ja sanoi, ettei minun ikäiseni tarvitse niitä tietää. Mutta istu tähän minun viittani päälle, siinä on tilaa kahdelle.

– Jos tuo kolmas vain suostuu väistymään, Ksenofon sanoi.

Koira oli siirtynyt makaamaan pehmeälle vaatteelle ja katseli heitä pää kohollaan. Aristokles kumartui ja nosti sen, mutta ei laskenut sitä maahan, vaan viitan syrjäiselle kulmalle. Ksenofon näytti huvittuneelta.

– Ei kai tuo rakki ole sinun? hän kysyi.

– Ei sentään. Se vain tuli tuohon.

– Olet entiselläsi, hellittelet kulkukoiriakin, kurjien ystävä.

He nauroivat molemmat. Aristoklesta oli koulussa pilkattu kurjien ystäväksi, koska hän ryhtyi heti puolustajaksi, jos ketä hyvänsä kiusattiin. Koska hän oli kookas ja voimakas, hän sai itse yleensä olla rauhassa, mutta muita puolustaessaan hän joutui joskus tappeluun vahvempiensa kanssa. Sellaisessa tilanteessa Ksenofon oli tullut avuksi, ja siitä heidän ystävyytensä oli alkanut. Ksenofonin mielestä kiusattujen olisi kyllä pitänyt opetella puolustautumaan itse, mutta hänellä oli vahva oikeudentaju ja hän karttoi tarpeetonta julmuutta. Hän sanoi, että koirat ja hevosetkin oppivat parhaiten, jos niitä ohjasi lempeydellä.

Kun he olivat asettuneet mukavasti istumaan, pieni koira hivuttautui aivan Aristokleen viereen. Aristokles rapsutti sitä hajamielisesti, ja koira inahti tyytyväisenä.

– Saat kirppuja tuosta karvaläjästä, Ksenofon varoitti.

– Ei se haittaa, ne hukkuvat, kun käyn seuraavan kerran kylvyssä.

– Omapahan on asiasi. Mutta likainen se kyllä on.

– Harvoin eläin kovin puhdas on. Ja taidat muuten itse haista hevoselta yhtä vahvasti kuin kouluaikoina, kun vietit kaiken liikenevän aikasi hevosten parissa.

– Tottakai haisen hevoselta, olenhan ratsuväessä ja juuri tulossa harjoituksista, Ksenofon sanoi ylpeänä. – Ja poika-ajan harrastuksestani on hyötyä, opettaja kehuu sekä ratsastustaitoani että kykyäni käsitellä eläimiä.

– Pääsitpäs kehumaan itseäsi, Aristokles sanoi. – Sekin on taito, jonka olet aina osannut.

– Se on tärkeä taito, Ksenofon totesi loukkaantumatta. – Ei tietenkään pidä kehua sellaisella, mihin ei pysty, mutta todelliset kykynsä pitää tuoda esiin. Siihen sinä olet liian arka.

He olivat tottuneet sanailemaan toisilleen. Ystävyys oli koeteltu niin monessa tilanteessa, että sen tiesi kestävän.

– Tulet siis ratsuväen harjoituksista, mutta minne olit menossa? Aristokles kysyi.

– Mitäpä Kerameikoksen muurin puoleisessa osassa muuta kiinnostavaa on kuin kapakat ja ilotalot, Ksenofon sanoi. – Kuuntelin Sokratesta ja totesin, että viisaus riitti vähäksi aikaa.

– Glaukon ja Adeimantos kai olivat Sokrateen seurassa?

– Siellä he olivat Sokrateen kyljessä kiinni. Kyllä minäkin sitä miestä ihailen ja mielelläni kuuntelen, mutta en kestä jaarittelijoita hänen ympärillään. Tarvitsen nyt kunnon rentoutumista. Jos lapsenvahtisi ei olisi tulossa, houkuttelisin sinut mukaani. Sinulla ei vielä taida olla kokemusta juopottelusta eikä naisista.

– Ei ole, Aristokles myönsi. – Enkä ole ihan varma, haluanko edes.

Ksenofon vilkaisi häntä oudoksuen.

– Et tiedä haluatko? hän kysyi. – Mitä tarkoitat? Kai sinä ainakin naista haluat?

Aristokles epäröi, mutta luottamus ystävään voitti. He olivat joskus uskoneet toisilleen salaisimmatkin toiveensa ja pelkonsa. Aristokles tunsi, että Ksenofonille hän voisi kertoa sen, mitä hän ei ollut kertonut kenellekään muulle.

– En tiedä, haluanko naista, hän sanoi. – Luulen, etten halua.

Ksenofon oli pitkään hiljaa. Sitten hän kysyi: – Oletko tosissasi?

– Olen.

Niin kuin ennen koulupoikanakin Ksenofon suhtautui ystävän hänelle tekemään tunnustukseen asiallisesti ja yritti pohtia sitä ollakseen hänelle avuksi.

– Ei se voi enää johtua iästäsi, hän sanoi.

– En minunkaan mielestäni. Kyllä se on juuri sitä, mitä sinä epäiletkin.

Ksenofonin ilme oli nyt hyvin huolestunut ja myötätuntoinen.

– Voi se sittenkin johtua iästäsi, hän sanoi. – Pojilla on kaikenlaista keskenään, eikä se ole vakavaa. Se menee ohi.

– Ei minulla ole mitään sellaista kenenkään kanssa, Aristokles sanoi.

Ksenofon katsoi Aristoklesta melkein isällisesti.

– Ystävä, hän sanoi vakavalla, hiljaisella äänellä. – Taidat olla rakastunut johonkin aikuiseen mieheen. Sanotaan, että kunniallinen poika ei saa tuntea mitään halua antautumiseen, mutta ei sekään aivan epätavallista ole. Sellainen halu häviää, kun itse aikuistut ja saat omia poikarakastettuja. Kasvat mieheksi, joka käyttäytyy miehen tavoin.

– Mutta onhan aikuisia miehiä, jotka rakastavat toisiaan, Aristokles sanoi. – Sellaisia kuin Akhilleus ja Patroklos, joista kumpikaan ei ole rakastaja tai rakastettu, vaan molemmat ovat kumpaakin.

Ksenofon pudisti päätään ja näytti huolestuneelta.

– Ehkä joku Akhilleus voi suojella itseään ja Patroklosta ihmisten epäluuloilta ja halveksunnalta, hän sanoi. – Pienempi sankari ei siihen pysty. Jos ei tiedetä, kumpi miehistä on epämiehekäs, siitä epäillään molempia. Tiedäthän, ettei mies, joka vuoteessa luopuu miehuudestaan, kelpaa mihinkään tärkeisiin virkoihin

– Tiedän.

– Siihen on pätevä syy. Mies, joka haluaa antautua miehelle, haluaa myös olla orja ja muiden käskettävä.

– En minä sellaista halua.

– Niin kuitenkin yleisesti ajatellaan, ja se perustuu luonnon järjestykseen. Miehistä parhaat on tarkoitettu johtamaan muita, eivätkä he voi missään asiassa käyttäytyä naisen tai orjan tavoin.

Jo sanoessaan sen Ksenofon ymmärsi, että Aristokles monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ei oikein sopinut johtamaan muita. Ei tietenkään ollut yllättävää, jos hänellä oli miehiselle miehelle vieraita haluja. Mutta käytännöllinen Ksenofon lohduttautui ajattelemalle, että onneksi Aristokles ei näyttänyt epämiehekkäältä. Hän pystyisi pitämään häpeän aiheensa salassa, ja toivottavasti hän ymmärtäisi tehdä niin.

– Oletko varma, että parhaat miehet haluavat johtajiksi? Aristokles kysyi.

– Tietenkin.

– Mutta ajattelepa, millaisia johtajia on ollut, ja ketkä nyt innokkaimmin yrittävät saada valtaa.

Ksenofonin oli pakko myöntää, että johtotehtäviin kiihkeimmin pyrkivät eivät tosiaan aina vaikuttaneet parhailta miehiltä.

– Tietenkin valtaa haluavat myös sellaiset, joilla ei ole vastuuntuntoa ja ymmärrystä, hän sanoi. – Mutta onhan kyvykkäitäkin, luontaisia johtajia.

– Hekin ajattelevat itseään, omaa menestystään.

– Parhaiden menestyminen on kaikkien etu. Kun olemme ensin huolehtineet itsestämme, voimme suojella muita.

Ksenofon häkeltyi hiukan siitä, että tuli puhuneeksi me-muodossa. Tarkkaan ottaen hän ei vielä kuulunut siihen vähälukuiseen joukkoon, jolla oli todellista valtaa. Mutta hän aikoi kuulua heihin ja hän tulisi kuulumaan heihin.

– Järjestys on sellainen, hän sanoi. – Jumalat hallitsevat ihmisiä, miehet naisia ja miehistä parhaat muita miehiä.

– Uskotko sinä jumaliin?

– Tietenkin. Ja vaikka en uskoisi, heitä kannattaa kunnioittaa jo ihan varmuuden vuoksi.

Aristokles naurahti. Ksenofonin suhtautuminen jumaliin tuntui yhtä ongelmattomalta kuin hänen muukin elämänasenteensa. Jospa olisikin pystynyt luopumaan turhista pohdiskeluista ja hyväksymään kyselemättä kaiken sen, mikä useimmille tuntui kelpaavan itsestäänselvyydeksi.

Hefaistoksen temppelin suunnalta lähestyi mies kiireisin askelin. Hänellä oli kädessään pitkä sauva, jolla hän vauhditti kulkuaan.

– Platon, mies huusi jo kaukaa.

Aristokles nousi seisomaan.

– Foiniks hätyyttää minut kiireesti kotiin, hän sanoi. – Lähde saattamaan meitä, että saamme vielä jutella.

Ksenofonkin nousi.

– Voinhan tulla, hän sanoi. – Kapakka ja nainen ovat aina tarjolla, mutta sinut tapaa harvoin.

Foiniks ehti heidän luokseen ja tervehti Ksenofonia iloisesti hymyillen.

– Enpä ollut tuntea, hän sanoi. – Minun täytyy nyt varmaan puhutella kohteliaasti ateenalaista sotilasta, en voi enää ajaa sinua pois Platonin seurasta, niin kuin ajoin pahankurista koulupoikaa.

– Saisit ainakin puhua kohteliaammin suojatistasi, Ksenofon sanoi. – Käytithän hänestä kouluaikaista pilkkanimeä.

Saattajaorja hymyili ja katsoi Aristoklesta peittelemättömän ihailevasti.

– Platon oli kyllä pilkkanimi silloin, kun poika oli suunnilleen yhtä leveä kuin pitkä, hän sanoi. – Nyt kun pituutta on tullut lisää ja leveyttä on rintakehässä ja hartioissa se on pelkkä kunnianimi.

Aristokles puki nopeasti viitan ylleen ujostellen kehuja asiasta, josta hän itse kyllä oli hyvin mielissään.

– Meillä on kiire, Foiniks sanoi. – Kuljetko samaa matkaa kanssamme, Ksenofon? Lupaan, että en tällä kertaa hätistele sinua kepilläni.

Aristokles huomasi, ettei Ksenofon oikein pitänyt orjan tuttavallisesta leikinlaskusta. Hän tosin oli vasta sotilaskoulutuksessa eikä tarkkaan ottaen täysin aikuinen, vaan välivaiheessa, jossa ei oltu enää nuorukaisia, mutta ei vielä aikuisiakaan. Hän halusi kuitenkin jo tulla kohdelluksi aikuisena. Foiniks tiesi sen kyllä ja ärsytti tahallaan, mutta ei vienyt kiusantekoaan liian pitkälle. Hän osasi hipoa loukkaavuuden rajaa ylittämättä sitä.

He laskeutuivat rinteeltä torin reunalle ja lähtivät kiertämään Areiopagin kukkulaa. Kapeat kadut luikertelivat tiheiden talorivistöjen välissä. Aristokles ja Ksenofon kulkivat vierekkäin, Foiniks jättäytyi heidän taakseen. Hetken kuluttua hän huomasi koiran seuraavan joukon kannoilla. Hän tömisti sille jalkojaan ja heilautti keppiä säikäyttääkseen sen tiehensä. Aristokles kääntyi katsomaan ja sanoi:

– Anna koiran tulla, jos se haluaa. Pyydän äitiä antamaan sille jätteitä.

– Jos ruokit sitä, saat siitä pysyvän riesan, Ksenofon varoitti.

– Ei se haittaa, on meillä sille aina jotain.

Foiniks ei nykyisin enää ulkopuolisten kuullen vastustanut Aristoklesta, vaan suhtautui häneen puolittain kuin isäntäänsä. Hän vilkaisi koiraa ja hymähti huvittuneesti.

– Surkea otus, hän sanoi. – Mutta Ateenassa on vaikka kuinka paljon nälkäisiä kulkukoiria, ja on ihmisiäkin, jotka kerjäävät ruokansa.

Aristokles tiesi sen. Järkevästi ajatellen oli varmasti väärin huolehtia yhdestä säälittävästä, hyödyttömästä koiraparasta. Mutta oli paljon asioita, joista järkevästi pohtien oli yhtä mieltä, tunteet taas ohjasivat toimimaan toisin. Kritiaan mielestä järkeen piti aina luottaa. Ehkä Kritias erehtyi hylätessään tunteet. Ehkä tunne ilman järkeä harhautui, mutta niin teki myös järki, jota tunne ei ohjannut.

– Hevosillekin on vaikea saada riittävän hyvää ruokaa, Ksenofon sanoi. – Se on harmillista, sillä hevonen tarvitsisi kunnollista syötävää jaksaakseen innokkaasti harjoitella.

– Ihminenkin tarvitsisi ruokansa ja turvatun toimeentulon, Foiniks huomautti.

– Köyhemmät ateenalaiset ovat ahdingossa oman tyhmyytensä takia, Ksenofon väitti. – He haluavat kansanvaltaa, ja kokoontuvat sitten tekemään päätöksiä asioista, joista eivät ymmärrä mitään. He vahingoittavat sillä eniten itseään.

– Ylimyksetkö sitten heidän etujaan valvoisivat? Foiniks kysyi.

– Tietenkin, Ksenofon sanoi. – Huolehdinhan minäkin hevosteni hyvinvoinnista, enkä pyydä hevosia äänestämään siitä, miten sen teen.

– Hyvä vertaus, Foiniks sanoi.

Ksenofon vilkaisi häntä epäluuloisena, mutta orjan kasvot pysyivät ilmeettöminä. Foiniks ei enää puuttunut keskusteluun, ja Aristokleskin tyytyi melkein vain kuuntelemaan, kun Ksenofon kaavaili Ateenalle hyvää hallitusmuotoa. Hänen mielestään oli jo johdonmukaisuudenkin takia tärkeää, että kaikkien etua valvoi pieni joukko, jonka jäsenillä on riittävästi tietoa ja ymmärrystä, ja sen pohjalta yhtenäinen näkemys.

Dionysoksen teatterin vaiheilla Ksenofon kääntyi palatakseen Kerameikokseen. Foiniks siirtyi kävelemään Aristokleen vieressä.

– Ystäväsi on viisas niin kauan kuin hän puhuu hevosista, Foiniks sanoi. – Hänen pitäisi tyytyä hoitamaan niitä ja pysyä erossa politiikasta.

Aristokles naurahti huvittuneena.

– Huomasin, että et pitänyt hänen ajatuksistaan, hän sanoi. – Mutta samaa mieltä kuin hän ovat Glaukon ja Adeimantoskin, ja tietenkin Kharmides ja itse Kritias.

– Entä sinä?

– Et ole koskaan ennen kysynyt minun mielipidettäni politiikasta.

– No nytpä kysyn.

– Ei minulla pitäisi vielä olla mitään mielipidettä.

– Minulla ei saisi olla mielipidettä. Mutta minun mielestäni kansanvalta on kaikista epäkohdistaan huolimatta parempi kuin harvainvalta. Se olisi vielä parempi, jos äänestää voisivat muutkin kuin syntyperäiset ateenalaiset.

– Kritias suunnittelee jotain aivan muuta, Aristokles sanoi. – Kharmides on puhunut siitä Glaukonille ja Adeimantokselle, ja he keskustelevat siitä joskus, kun luulevat, etten kuule. Tarkoitus on saada kansankokoukselta poikkeusvaltuudet pienelle joukolle, ja Alkibiades kutsutaan takaisin. Hänet asetetaan johtamaan Ateenaa.

– Mitä ajattelet siitä?

– Voihan se rauhoittaa olot. Se on tietenkin tilapäisjärjestely.

– Luuletko Kritiaan ja hänen kaltaistensa luopuvan vallasta saatuaan sen? Eivät he sitä aio, vaan aikovat jäädä hallitsemaan.

He olivat nyt kotikadun päässä. Kirkas aurinko langetti siihen tumman varjon, niin kuin aina tähän aikaan päivästä.

– Minusta tuntuu, että Alkibiades toimisi niin kuin Perikles toimi, Aristokles sanoi. – Hän keskittäisi vallan ylimyksiltä itselleen. Alkibiadeesta puhutaan paljon pahaa, mutta minä uskon, että hän yrittäisi hallita oikeudenmukaisesti.

– Kritias ei pidä siitä, että valta keskittyisi Alkibiadeelle, Foiniks sanoi. – Eihän Kritias hyväksy mukaan ketään sellaista, joka kohoaa kaikkien muiden yli, ellei se ole hän itse. Kritias on siksi kutsunut Alkibiadeen salaiseen neuvotteluun Ateenaan. Hänen piti tulla lähipäivinä, mutta toivottavasti hän saa viestin, että kysymys on ansasta. Kritiaan tarkoitus on salamurhauttaa Alkibiades, kun hän tulee.

Aristokles katsoi Foiniksia kysyvästi epäillen kuulleensa tai ymmärtäneensä jotain väärin. Orjan ilme oli huolestuneen myötätuntoinen, niin kuin se oli ollut aina silloin, kun hän joutui kertomaan jotain ikävää.

– Eihän sellaista voi tehdä, Aristokles sanoi. – Sellaista on tapahtunut ennen ja tapahtuu ehkä vieläkin jossain, mutta ei enää meillä.

– Kunpa olisikin niin, Foiniks sanoi.

Aristokles käveli edelleen reippaasti, mutta tunsi liikkuvansa hidastuneesti kuin painajaisunessa.

– Miksi kerroit minulle? hän kysyi.

– Joudun vetoamaan sinuun. Kritias voi epäillä, että minä tiesin ja tein jotain. Jos hän kysyy, sano, etten ole kaupungilla ollut poissa luotasi pitkiä aikoja. Olen korkeintaan ehtinyt pistäytyä suutarissa tai muilla asioilla aivan lähellä.

– Veit siis viestin jollekin, joka varoittaa Alkibiadesta?

– Toivon, että hän pystyy toimittamaan tiedon eteenpäin.

Aristokles mietti.

– Glaukon ja Adeimantos näkivät minut, mutta heille voin harmitella, miten vähän aikaa sain katsella toria yksin. Ksenofon taas ehti olla seurassani vain hetken ennen kuin tulit. Mutta palkaksi vaiteliaisuudestani saat kertoa minulle, kenen luona Kritias voi epäillä sinun käyneen, ja kenen luona kävit.

Foiniks hymyili.

– Joidenkin mielestä hän on Ateenan kaunein nainen, ja kyllä hän oli hurmaava ilman koristuksiaankin.

– Timandra?

– Kukapa paremmin tietäisi, miten Alkibiadeen voi yrittää tavoittaa.

He tulivat Kritiaan talon ovelle, ja Aristokles huomasi, että pieni, laiha koira seurasi heitä yhä. Hän piti ovea auki, mutta koira epäröi. Se oli kai tottunut siihen, että sitä ei päästetty asuntoihin. Foinikskin vilkaisi sitä.

– Jätä se kadulle, hän sanoi.

Aristokles nosti koiran syliinsä.

– Syötän sen sisällä, hän sanoi.

– Kysy äidiltäsi lupa.

– Tietenkin.

Kritiaan talon eteisaulasta tultiin pihalle. Kaksi valtavaa metsästyskoiraa ryntäsi hurjasti haukkuen Aristokleen luo huomattuaan mitä hänellä oli sylissään. Pikku kulkukoira värisi pelosta ja vinkui. Aristokles käski Kritiaan koirat kauemmas, ja ne tottelivat vastahakoisesti.

Pihan takana oleva käytävä johti toiseen, pienempään pihaan. Sen perällä olevasta työhuoneesta Aristokles arveli löytävänsä äitinsä, ja oikeassa hän olikin. Periktione oli kangaspuitten luona. Hän oli ryhdikäs, kaunis nainen, jonka paksut tummat hiukset oli kierretty sykerölle niskaan. Hän pujotti keskittyneenä kudelankaa.

Kritiaan koirat olivat seuranneet Aristoklesta ja ryntäsivät sisään avoimesta ovesta. Periktione kääntyi ja käski ne ulos sanoen sitten Aristokleelle: – En siedä, että nuo Kritiaan pedot syöksyvät tänne. Onneksi hän sentään pitää sen kamalimman kahleissa.

Hän huomasi pienen koiran Aristokleen sylissä ja purskahti nauruun.

– Mikä tuo on? hän kysyi.

Metsästyskoirat olivat palanneet pihalle. Aristokles laski taakkansa lattialle. Se katsoi Periktionea pää kallellaan ja sitten se istahti takajaloilleen ja nosti etujalkansa somasti rinnalleen.

– Se taitaa tietää, että minä vastaan tämän talon ruokahuollosta, Periktione sanoi huvittuneena. – Mutta jos annan sille ruokaa, se alkaa kerjätä täällä jatkuvasti.

– Eihän se haittaa, äiti? Aristokles kysyi.

– Glaukon sanoo yhtä ja toista nähtyään tuon otuksen. Ja jos aiot antaa sen olla sisällä talossa, saat pestä sen omakätisesti. Minä en siihen ryhdy.

– Minä pesen sen, äiti, Aristokles sanoi iloisesti.

Periktione

Öinen sade piiskasi pihapiiriä. Periktione oli kietonut villaisen viitan tiukasti ympärilleen ja vetänyt sitä myös hiustensa suojaksi. Hänellä oli kädessään himmeästi palava soihtu, joka sähisi sateessa.

Maa oli liejuuntunut, ja Periktionen kengät kastuivat jo lyhyellä matkalla Aristokleen makuukammion ovelle. Hän koputti ja säikähtänyt pienen koiran haukku vastasi koputukseen. Kritiaan metsästyskoirat rähähtivät kauempana ja syöksyivät paikalle. Periktionen tunnettuaan ne pysähtyivät muristen. Periktione käski niiden hiljetä. Ne tottelivat, mutta hänestä tuntui, että koirapedot tiesivät hänen pelkäävän niitä. Hyvähän miesten oli vannoa koiriensa tottelevaisuutta, kyllä ne sitä olivat isäntänsä seurassa. Periktionesta tuntui, että Kritiaan koirat joskus vain vaivoin hillitsivät halunsa repiä hänet kappaleiksi.

Aristokles kuului sisällä rauhoittelevan pikkukoiraa. Periktione sanoi: – Äiti täällä. Herätän sinut keskellä yötä, koska tarvitsen apuasi. Ole niin kiltti, pue yllesi ja tule saattamaan minut Potonen luo. Sieltä tuotiin viesti, että hän synnyttää. Foiniks ei ole kotona eivätkä myöskään Glaukon ja Adeimantos, enkä halua vaivata ketään Kritiaan orjista saattajakseni. Yksin en uskalla lähteä.

– Et tietenkään saa lähteä yksin, äiti, Aristokles sanoi. – Odota vähän, kunhan löydän kenkäni. Siellä taitaa sataa rankasti. Hakisitko minulle paksumman viitan. Se on luultavasti vaatearkussani.

– Se on jo minulla täällä, Periktione sanoi.

Aristokles tuli pihalle ja kietoutui viittaansa. Koira yritti seurata häntä, mutta hän käski sen takaisin ja sulki oven.

– Aiotko pitää koiran? Periktione kysyi. – Mitään hyötyä et siitä saa, se sopisi korkeintaan naisen tai lapsen lemmikiksi.

– Minähän olen vielä lapsi, Aristokles sanoi kevyesti.

– Potone on sinua nuorempi, mutta synnyttää jo, Periktione sanoi.

Aristokles ei sanonut mitään, vaan otti soihdun äidiltään ja lähti kävelemään pihan yli. Kritiaan koirat olivat tarkkailleet tilannetta eivätkä enää haukkuneet, mutta ne saattoi heitä pimeässä läähättävinä varjoina.

He muistivat molemmat, miten Potone oli itkenyt naimisiinmenoaan. Periktione oli vedonnut hänen puolestaan Kharmideeseen, joka äidin veljenä oli Potonen lähin miehinen edustaja, koska Glaukon ei ollut silloin vielä täysi-ikäinen. Kharmides oli heltynyt, mutta ei Kritias, joka tosiasiassa teki päätöksen. Kritiaan mielestä avioliitto oli Potonen omakin etu, eikä ymmärtämättömän tytön itkusta pitänyt piitata.

– Potone on liian nuori synnyttämään, Periktione sanoi, kun he tulivat kadulle. – Minäkin olin kuolla ensimmäiseen synnytykseeni, en ollut vielä sen täysikasvuisempi kuin Potone nyt. Lapsi syntyi kuolleena. Kritias osaa kyllä olla teetättämättä koiralla pentuja sen ensimmäisistä juoksuista, mutta hän ei piitannut minun tyttöni terveydestä sen enempää kuin hänen tunteistaankaan. Potonen olisi pitänyt vielä saada leikkiä nukeillaan eikä joutua naimisiin kesken lapsuutensa.

Aristokles ymmärsi äidin huolen, ja hänkin oli levoton. Hän tiesi, että synnytykset olivat aina naiselle vaarallisia, ja Potone oli kovin hento.

Aristokles ja Potone olivat leikkineet yhdessä silloin, kun Aristokles vielä oli ollut naisten hoivissa. Seitsemänvuotiaana Aristokles oli siirtynyt miesten puolelle isojen veljiensä seuraan, mutta luikahtanut aina joskus salaa tapaamaan entistä leikkitoveriaan. Äiti oli ollut kuin ei olisi sitä huomannut, sillä vain pikkuveli Antifon seuranaan Potone oli naisten puolella yksinäinen. Potonella oli vilkas mielikuvitus ja hän oli eloisa ja nokkela. Antifon taas oli vakaa ja hiukan yksinkertainen.

Aristokles oli ihmetellyt, miksi Potone ei saanut käydä koulua. Kun hän oli kysynyt sitä äidiltä, äiti oli sanonut, että koulua tarvitsivat vain hyvien perheiden pojat, joista tuli valtion asioiden hoitajia. Muut pojat oppivat erilaisia työtehtäviä ja tytöt kodinhoitoa.

Periktione osasi lukea ja kirjoittaa, ja hän selvisi melko monimutkaisistakin laskutehtävistä. Hän oli opettanut samat taidot Potonelle. Naisilla ei ilmeisesti ollut mitään erityisiä esteitä oppia sellaisia asioita aivan yhtä hyvin kuin miehet.

Aristokles oli joskus kehitellyt ajatusta, että kaikille annettaisiin sama koulutus. Kaikki eivät tietenkään oppisi yhtä hyvin, eiväthän koulupojat nytkään olleet siinä suhteessa samanlaisia. Mutta kaikilla olisi kuitenkin yhteinen perusta ymmärtää valtion asioita. Silloin voisi kansanvallastakin kehittyä todellista kaikkien etujen hoitamista, koska kaikki voisivat osallistua päätösten tekoon riittävin tiedoin ja taidoin. Mutta kun hän oli esittänyt asian kotona veljilleen, hän oli saanut heidät nauramaan iloisesti.

– Kuka sitten tekisi kaikki työt? he olivat kyselleet. – Kuka viljelisi, kasvattaisi karjaa, valmistaisi tarvittavat tavarat ja kuka hoitaisi ne lukemattomat palvelutehtävät, jotka joidenkin pitää tehdä, että vapaat miehet voisivat sivistää itseään?

Hän ei ollut sen jälkeen enää yrittänyt ehdottaa kaikkien koulunkäyntiä. Hän oli oppinut, että ei pitänyt tarjota edes harkittavaksi liian outoja, liian perusteellisia uudistuksia. Eikä kaikkien saama opetus tietenkään hävittäisi minnekään ihmisten taipumusta henkiseen laiskuuteen. Useimmat antaisivat edelleen huijata itseään kauniilla sanoilla ja lupauksilla. Se oli demokratian todellinen, suuri ongelma.

Kaduilla oli pilkkopimeää, ja soihdun tuikuttava valo ulottui vain pienenä piirinä heidän ympärilleen. Periktione kulki hyvin lähellä poikaansa. Ateenan lukuisat asunnottomat vetäytyivät öisin nukkumaan tyhjiin temppeleihin ja kylpylöihin, mutta varkaat etsivät huonosti vartioitua omaisuutta, ja ryöstäjät vaanivat varomattomia yksinliikkujia. Yöllä ulkona kulkeva nainen oli melkein kuin luvallista raiskata, syyhän oli naisen, joka oli lähtenyt sopimattomaan aikaan liikkeelle. Ja jos raiskaus ei ihan luvallista ollutkaan, syyllistä ei yleensä saatu kiinni. Aristokles oli onneksi miehen kokoinen, vaikka olikin alaikäinen. Periktione yritti luottaa siihen, että oli turvassa hänen seurassaan.

Aristokles ymmärsi äitinsä huolen, pyrki pitämään yllä keskustelua ja puhui rauhoittavalla, tavallista miehekkäämmällä äänellä. Hän joutui kuitenkin tunnustamaan, että ei muistanut kunnolla tietä Potonen aviomiehen Eurymedonin taloon. Hän oli käynyt siellä vain kerran, hääjuhlallisuuksien yhteydessä. Periktione oli vieraillut siellä useammin ja arveli osaavansa perille. Pimeässä kaikki vain näytti kovin erilaiselta kuin päivällä.

Kaduille oli kerääntynyt lätäköitä, ja lieju haisi inhottavasti. Sen seassa oli kaikenlaista roskaa ja eläinten jätöksiä, luultavasti ihmistenkin. Kun ei voinut kunnolla katsoa, mihin astui, siitä piti vain olla välittämättä. Sade tuntui yltyvän, mutta se ei oikeastaan enää haitannut, sillä he olivat jo likomärkiä.

– Mitä sinä ajattelit silloin, kun sinut vihittiin? Aristokles kysyi.

Periktione naurahti.

– Pelkäsin, hän sanoi. – Olihan se juhlallistakin, mutta niin suuri elämänmuutos, ero kaikesta tyttöaikaisesta.

– Mitä sinä tunsit isää kohtaan? Aristokles kysyi.

– Ei tuollaista saa kysyä äidiltään, Periktione moitti, mutta Aristokles arvasi, että hän hetken kuluttua vastaisi. Hän oli oikeassa, niin Periktione tekikin.

– Ensin arastelin isääsi, mutta sitten opin kunnioittamaan häntä, Periktione sanoi. – Hän oli kuin Glaukon, kiivas ja kunnianhimoinen. Potonekin pelkää nyt miestään, mutta olen neuvonut häntä toimimaan niin kuin minä toimin isäsi kanssa. Hoidin omat velvollisuuteni mahdollisimman hyvin enkä yrittänytkään puuttua mieheni asioihin. Vaikeinta oli hänen sivuvaimonsa kanssa. Hän oli orja, mutta oli ollut talossa ennen minua, ja yritti olla kuin talon emäntä. Glaukonin syntymän jälkeen isäsi sanoi hänelle, että hänen on opittava käyttäytymään kunnolla minua kohtaan, tai hän saa lähteä. Sen jälkeen aloimme tulla toimeen keskenämme.

– Onko Potonen miehelläkin sivuvaimo?

Periktione hymähti.

– Tietenkin, hän sanoi. – Sellainen kai on melkein jokaisella vähänkin varakkaammalla. Mutta sehän on vain hyvä asia, vaimo saa nukkua useimmat yönsä rauhassa.

– Homeroksen lauluissa mies ja vaimo rakastavat toisiaan, Aristokles sanoi. – Samoin näytelmissä.

– Laulut ovat lauluja ja näytelmät näytelmiä, mutta tunnen minäkin pari naista, jotka rakastavat miestään. Toinen heistä taitaa saada vastarakkauttakin. Sitä ei kuitenkaan kenenkään kannata avioituessaan odottaa, ei miehen eikä naisen. Pitää vain sopeutua ja tehdä tilanteesta paras mahdollinen.

Sen Periktione oli tehnyt silloinkin, kun hänen toinen aviomiehensä Pyrilampes oli haavoittunut sodassa ja elänyt sitten muutaman vuoden vaikeasti vammautuneena. Glaukon ja Adeimantos muistelivat joskus isäpuolensa arvaamattomuutta ja raivonpuuskia, joista Aristokleellakin oli hämärä mielikuva. Foiniks oli ollut korvaamaton, hän oli onnistunut hiukan hillitsemään Pyrilampesta ja estänyt häntä myös toteuttamasta kovin järjettömiä kauppoja.

He eivät olleet tavanneet yhtäkään vastaantulijaa, vain muutamia koiria oli vilahtanut ohitse. Eräässä tieristeyksessä alkoi kuulua kaukaista hoilotusta ja laulua siltä suunnalta, jonne heidän oli mentävä. Se läheni, ja sitten näkyi useitten soihtujen valo.

– Väistetään, Periktione sanoi hätääntyneenä.

– Älä pelkää, äiti, Aristokles sanoi niin miehekkäästi kuin suinkin. – Se on vain jokin juopposeurue. Mennään rauhallisesti ohi.

Kirkkaat valot melkein sokaisivat heidät. Muutama mies ja nainen saattajinaan joitakin orjia kulki keskellä katua. Naisilla oli kirkkaanväriset, hyvin paljastavat mekot ja runsaasti koruja. He taisivat olla niitä, joita sanottiin ystävättäriksi. Yhden miehen viitta roikkui hänen toisella olkapäällään, eikä hänellä ollut lainkaan mekkoa. Hänen edellään kuljetetun soihdun valo osui hänen vatsaansa ja sukuelimiin niin että ne näyttivät ympäristöstään irrotetuilta, kuin pyöreään astiaan maalatuilta.

– Hyvää matkaa teille, minne menettekin, mies huusi.

– Samaa teille, Aristokles vastasi.

Kun he olivat ohittaneet seurueen, Aristokles katsoi hiukan huolestuneena äitiään, jonka kasvojen ilmettä hän ei kuitenkaan pystynyt näkemään. Periktione oli tarttunut tiukasti hänen käsivarteensa, mutta höllensi äkkiä otettaan ja nauroi.

– Etkä sitten kerro kenellekään, et edes veljillesi, mitä näimme, hän sanoi. – Tai saat sinä sen kertoa, mutta et sitä, että minäkin näin ja nauroin.

– Mutta olihan se huvittavan näköistä, Aristokles sanoi.

– Mikä? Periktione kysyi. – En minä nähnyt mitään.

He nauroivat nyt molemmat tarpoessaan sateessa ja pimeässä eteenpäin.

– Ystävättäret kai pystyvät päättämään omista asioistaan melkein kuin vapaat miehet, Aristokles sanoi.

Periktionen mielestä ystävättärien tilanne ei oikeastaan ollut sen helpompi kuin kaduilla itseään myyvien kulkijanaisten. He saivat päättää kenelle antautuivat, mutta he eivät voineet olla niin nirsoja, että olisivat menettäneet kaikki tulonsa. Useimmat eivät rikastuneet niin paljon, että olisivat voineet luopua yöllisestä juhlimisesta humalaisten miesten kanssa, vaikka varmaan siihen kyllästyi. Joillekin ystävättärille vakiintui pitkäksi aikaa suhde vain yhteen mieheen. Silloin tilanne muistutti avioliittoa, mutta naisella oli silti omaa rahaa ja määräysvaltaa asioissaan. Mies saattoi kuitenkin selityksittä ja kenenkään paheksumatta jättää ystävättären. Vain jos nainen oli pystynyt keräämään riittävän omaisuuden, hänen vapautensa oli muuta kuin turvattomuutta.

– Sanotaan, että vanhoina aikoina naiset saattoivat olla vapaita samaan tapaan kuin miehet, Aristokles huomautti. – Siitäköhän johtuu, että naisjumalat usein ovat tasa-arvoisia miesjumalien kanssa?

– Voihan se johtua siitäkin, mitä jokainen elämänsä alussa kokee, Periktione sanoi. – Lapsi oppii ensimmäisenä tuntemaan äitinsä, turvautuu häneen ja luottaa häneen. Mikään ei myöhemmin tunnu niin lohdulliselta, ja kuvitellessaan jumalalle parhaat tietämänsä ominaisuudet ihminen ajattelee hänet äidiksi.

– Athene on neitsyt, Aristokles muistutti.

Periktione naurahti.

– Ei äidillä lapsensa mielestä ole mitään tekemistä miehen kanssa, hän sanoi.

– Zeus edustaisi sitten isää, Aristokles totesi.

– Eiköhän.

He kulkivat hetken hiljaisina, ja sitten Aristokles sanoi: – Äiti, sinähän tiedät olevasi ainakin yhtä älykäs kuin veljesi Kharmides. Hän on itse kertonut, että autoit häntä, kun opettelitte lukemaan ja laskemaan.

– Olin vähän nuorempi kuin Kharmides, ja sain olla hänen seuranaan, kun häntä opetettiin kotona, Periktione sanoi. – Opin vain alkeita. Sitten hän meni kouluun, ja minä siirryin naisten töihin.

– Olisit pystynyt oppimaan kaiken minkä hänkin. Et kuitenkaan saanut käyttää älyäsi mihinkään. Eikö sinusta tunnu, että elämäsi kuluu hukkaan?

Periktione naurahti.

– Enkö sitten mielestäsi tee mitään tärkeää? hän kysyi.

– Teet, äiti, perheesi hyväksi. Mutta riittääkö se sinulle?

– Se on tärkeintä elämässä, Periktione sanoi. – Minun mielestäni monet miehet menettävät jotain todella arvokasta luullessaan, että merkittävimmät asiat tehdään taistelukentillä ja päättäjien kokouksissa.

– Entä jos olisit jäänyt leskeksi lapsettomana?

– Aina löytyy ihmisiä, joiden hyväksi voi toimia.

Yö, pimeys ja läheisyys rohkaisi Aristoklesta kehittelemään ääneen ajatusta, jonka hän hyvin ymmärsi kummalliseksi.

– Miehethän haluavat hallita, mutta ehkä hallitsemaan halukkaat ovatkin huonoja hallitsijoita. He eivät osaa ajatella johtamista palvelutehtävänä.

– Tunnen minä vallanhaluisia naisiakin, he vain ovat useimmiten ainoastaan pienen piirin kiusa. Kai minullakin sitä taipumusta oli, mutta onneksi sain tärkeämpää tekemistä. Jos olisin mies, olisin ehkä sotkeutunut Kritiaan vallanhimoisiin suunnitelmiin yhtä perusteellisesti kuin veljeni Kharmides.

He olivat tulleet sen kadun päähän, minkä varrella Eurymedonin talo oli. Katu oli pimeä, mutta Eurymedonin talon ovi oli auki ja sisältä loisti valo.

– Äiti, minä pidän sinusta, Aristokles sanoi.

– Minäkin pidän sinusta. Tietenkin rakastan kaikkia lapsiani, mutta erilaisella rakkaudella. Glaukonille riittää, että hoidan kunnolla velvollisuuteni. Luulen ettei Antifonkaan aikuistuttuaan tarvitse äidiltään muuta. Adeimantos ja Potone kaipaavat minua kuuntelijakseen ja tukijakseen varmaan vielä kauan. Mutta sinä olet lähinnä sydäntäni, vaikka se on salaisuus, tarkoitettu vain sinun tietoosi.

– Pidän sen sydämessäni.

Eurymedonin talon eteisaulassa ei ollut ketään, mutta yläkerrasta kuului askelia ja naisten ääniä.

– Voit jäädä odottamaan tai lähteä takaisin, Periktione sanoi. – On varmaan parempi, että menet. Nämä ovat naisten asioita. Joku Eurymedonin orjista saattaa minut kyllä kotiin.

– Odotan täällä, Aristokles sanoi.

Yläkerrasta kuului hätääntynyt kirkaisu ja sitten Potonen ääni, joka toisteli itkuisesti: – Äiti, äiti!

Periktione hätkähti.

– Minä menen, hän sanoi. – Potone parka, lapsukainen.

Aristokles riisui märät kenkänsä ja viitan, jonka hän levitti kuivumaan yhdelle aulan istuimista. Kaksi naisorjaa tuli kantaen vesiastioita. He vilkaisivat häntä, ja hetken kuluttua toinen palasi mukanaan villainen vaate.

– Odotat varmaan Periktionea, nainen sanoi. – Ota tämä, että pysyt lämpimänä.

Tuttavallisesta sävystä Aristokles ymmärsi, että häntä luultiin Periktionen orjaksi. Eipä ihme, sillä hänellä oli yllään kulunut vanha mekko, jota hän yleensä käytti vain öisin. Hän kiitti ja kietoutui lainaviittaan. Se oli karkea ja hiukan rikkinäinen, mutta lämmitti mukavasti. Potonen ääntä ei nyt kuulunut, vain nopeita askelia silloin tällöin ja naisten vaimeaa puhetta.

Talon koira kävi eteisaulassa ja nuuhkaisi Aristoklesta. Se oli kaunis kreetalaistyyppinen metsästyskoira, paljon sirompi kuin Kritiaan rotevat koiranjuntturat. Kun Potone taas valitti, koira istahti ja katsoi ääntä kohti kuin olisi ollut huolissaan. Se oli narttukoira, ehkä se ymmärsi, mitä tapahtui.

Yön kuluessa Potonen itku ja tuskainen huuto toistui säännöllisesti tihenevin välein. Aristokles yritti ajatella, että synnytys oli luonnollinen asia ja kuului elämänjärjestykseen, mutta hän ei saanut mielestään siskonsa hentoa olemusta ja hän ajatteli tuskaisesti, että äiti oli oikeassa: Potone oli vielä lapsi. Aristokles pyysi mielessään Artemis-jumalattarelta apua sisarelleen, vaikka ei uskonutkaan jumaliin. Täytyihän olla ainakin jotain jumalien kaltaista, kaiken syy ja päämäärä, elämän tarkoitus. Silloin täytyi olla myös suojelus, joka varjelisi Potonea tai ainakin toisi lohtua, mitä se sitten olikin.

Yö oli jo pitkällä, kun kadulta tuli mies ja pysähtyi hetkeksi epäröiden ovensuuhun.

– Foiniks, Aristokles sanoi.

Orja tuli ja istuutui Aristokleen viereen.

– Äitisi oli jättänyt viestin, että olette täällä, hän sanoi. – Voit lähteä kotiin nukkumaan, minä odotan häntä.

Aristokles pudisti päätään. Foiniks katsoi häntä tutkivasti. Yläkerrassa Potone valitti taas.

– Oletko huolissasi sisarestasi? Foiniks kysyi. – Kyllä hän selviää. Useimmat naiset kestävät synnytyksen, vaikka se joskus on vaikea.

– Miten se voi olla noin tuskallista?

– Se johtuu tietenkin siitä, että ihmistä on niin pitkään autettu noissa asioissa, Foiniks sanoi. – Luonnossa kuolevat sekä ne emot joiden synnytys on vaikea että niiden pennut. Siksi useimmat vapaina elävät eläimet synnyttävät ilman ongelmia. Ihmisten hoidossa olevilla on vaikeuksia, ja eniten ihmisellä itsellään.

– Niin se varmaan on, Aristokles myönsi. – Mutta kaikki haluavat silti lapsia.

– Melkein kaikki, Foiniks korjasi.

– Sinullahan on meidät, Aristokles sanoi. Mutta ensimmäistä kertaa hän ihmetteli, miksi Foiniks oli tyytynyt siihen. Foiniksilla oli tuloja ruukkumaalarina, ja vain kuudesosa orjan tuloista kuului hänen omistajalleen. Foiniksin tulojen avulla Periktione oli pystynyt hankkimaan lapsilleen sellaistakin, mitä Kritias ei pitänyt tarpeellisena. Foiniksille oli varmaan kertynyt varallisuutta.

– Miksi et ole ostanut itseäsi vapaaksi ja perustanut omaa perhettä? Aristokles kysyi.

– Ostan itseni vapaaksi sitten, kun Antifonkin ehtii aikuiseksi, Foiniks sanoi.

– Sitten menet naimisiin?

– En, vaan muutan ystäväni luo. Teemme ruukkuja niin kauan kuin jaksamme, ja sitten meillä toivottavasti on tarpeeksi säästöjä elääksemme, eihän kummallakaan meistä ole omaisia, jotka huolehtisivat meistä vanhetessamme.

Aristokles tiesi, että Foiniks tarkoitti ystävällään vapautettua orjaa, joka oli ruukuntekijä. Hän oli luullut, että miesten ystävyys perustui pelkkään työtoveruuteen. Glaukon ja Adeimantos tapasivat naljailla siitä, että Foiniksin ystäväkin oli naimaton ja lapseton, ja Foiniks yöpyi usein hänen luonaan. Glaukon nimitti Foiniksia foinikialaiseksi hyvin tarkoittavaan sävyyn. Miehelle antautuvan miehen sanottiin toimivan foinikialaisittain, mutta Aristokles oli luullut Glaukonin pilailevan vain Foiniksin nimen ja kansallisuuden kustannuksella.

– Hän on siis sinun rakastajasi, Aristokles sanoi, ja korjasi sitten: – Tai rakastettusi.

Kumpikaan ilmaisu ei tuntunut sopivalta, kun molemmat miehet olivat aikuisia, samanikäisiä ja samanarvoisia.

– Emme tunne tuollaisia määritelmiä omiksemme, Foiniks sanoi. – Niitä ovat laatineet miehet, jotka ovat sellaisia kuin valtaosa miehistä on. Melkein kaikki miehet haluavat naista, ja monia kiinnostaa myös nuori poika. Mutta on meitäkin, jotka rakastamme miestä aikuisena miehenä.

Aristokles katsoi Foiniksia silmiin ja sanoi hiljaa: – Minä ehkä olen sellainen.

– Ehkä olet, Foiniks sanoi levollisesti. – Ei sitä voi vielä tietää, mutta ei se ole huono vaihtoehto.

– Ei varmaan sinulle. Sinua ei paheksuta kovin paljon, koska olet orja.

– Niin, Foiniks sanoi. – Orjahan on jo orjuutensa takia samassa asemassa kuin nainen, mikäpä siinä, vaikka hän olisi sitä vuoteessakin. Sinä tarvitset enemmän rohkeutta kuin minä uskaltaaksesi olla oma itsesi.

Aristokles ajatteli, että kunnia ja häpeä määriteltiin oudoin perustein. Oli häpeällistä olla nainen tai orja, mutta Periktione ja Foiniks olivat kuitenkin ne ihmiset, joilta hän tunsi saaneensa kaikkein tärkeimmän: huolenpitoa ja ohjausta, jonka avulla hän voisi kasvaa mahdollisimman hyväksi ihmiseksi.

Yläkerrasta kuului Potonen hätäinen huuto: – Äiti, äiti, auta!

Askeleet kulkivat kiireisinä sinne tänne. Joku juoksi alakertaankin ja taas takaisin tuoden tai hakien jotain. Naisten äänet kehottivat Potonea jaksamaan vielä vähän. Foiniks laski kätensä Aristokleen käsivarrelle ja sanoi tyynnyttävästä: – Kohta se on ohi.

Potonen huuto loppui ja tuli aivan hiljaista. Hiljaisuus tuntui kestävän kauan, liian kauan. Sitten sen keskeytti uudenlainen ääni: pieni vauva itki. Aristokles huomasi pyyhkivänsä kyyneliä silmistään.

– Syntymä on ihme, Foiniks sanoi. – Periktionen lastenkin syntymää odotin aina valvoen, en voinut nukkua. Ensimmäinen hänen lapsistaan syntyi kuolleena. Hän suri sitä niin että pelkäsin hänen sekoavan. Periktione oli nuorena hyvin herkkä, vähän kuin Potone.

Naisorja juoksi portaita alas.

– Se on poika, hän sanoi ohi mennessään.

Hetken kuluttua hän tuli takaisin kädessään oliivipuun oksa, jonka hän kiinnitti oveen merkiksi naapureille.

– Sinun pitää lähteä kotiin, Aristokles, Foiniks sanoi. – Talon miesväki alkaa kohta olla liikkeellä, ja he kiusaantuvat huomatessaan sinut täällä. Minä odotan Periktionea.

Aristokles taitteli lainaviitan istuimelle ja haki omansa, joka vielä oli kostea. Hän heitti sen väljästi olkapäilleen. Ulkona oli sade lakannut ja talojen yllä taivas jo punersi.

Kritias

Urheiluharjoitukset olivat päättyneet, ja Aristokles puhdisti ihostaan öljyn ja hiekan seosta. Hän oli väsynyt, mutta hyvin tyytyväinen. Äskeinen painiottelu oli ollut pitkä ja rankka. Vastustajana oli ollut eräs koulun vanhimmista pojista, joka kohta siirtyisi sotilaskoulutukseen. Aristokles oli hävinnyt, mutta vasta sitkeästi kamppailtuaan, ja voittokin oli pariin otteeseen ollut melkein ulottuvilla. Sellainen ottelu oli kaikkein palkitsevin, se oli jännittävä, ja sai toden teolla kokeilla voimiaan ja taitoaan.

– Et ole niin hyvä kuin väitetään, sanoi hänen vastustajansa, joka puhdisti ihoaan hänen vieressään. – Luulin, etten pystyisi voittamaan sinua. Veljeäsi taisi tosiaan harmittaa, kun hävisit minulle.

Se oli totta, Glaukon oli ollut katsomassa ja kannustanut innokkaasti, mutta kannustus oli muuttunut melkein solvauksiksi, kun vastustaja sai hyvän otteen. Molemmat olivat sitä ennen kaataneet toisensa kahdesti, mutta kaadettu oli onnistunut aina nousemaan. Kun vastustaja kaatoi Aristokleen kolmannen kerran, hän joutui tunnustamaan tappionsa.

– Sinulla on enemmän voimaa kuin minulla, Aristokles sanoi.

Hän ei ollut aivan rehellinen sanoessaan niin, sillä tasaväkisen kamppailun oli oikeastaan ratkaissut sattuma. Hän oli kuitenkin iloinen nähdessään, miten voittaja nautti saavutuksestaan, ja lisäsi mielellään hänen iloaan kehumalla häntä hiukan.

– Sait kerran otteen sormistani, toinen sanoi. – Jos olisit taivuttanut niitä taaksepäin, olisin joutunut luovuttamaan. Sitä ei kukaan kestä.

– Jostain syystä en voi tehdä sitä.

– Et voi?

– Pelkään kai vahingoittavani vastustajaa.

– Silloin sinusta ei koskaan tule menestyvää painijaa.

– Ei varmaan, Aristokles sanoi. – Mutta en minä sellaiseksi aiokaan. Minä vain pidän painista. Se on ainoa urheilulaji, jossa olen hyvä. En ole tarpeeksi nopea lyhyen matkan juoksussa enkä tarpeeksi kestävä pitkiin matkoihin, ja heitoissa ja hypyissä olen vain keskinkertainen. Paini sopii minulle, ja kehittää ruumista monipuolisesti.

Toinen hymähti.

– Sinähän olet enemmänkin niitä kirjaviisaita, hän sanoi. Se ei ollut kohteliaisuus, mutta ei varsinaisesti moitekaan, vain toteamus. Se toi kuitenkin heti etäisyyttä heidän välilleen. Aristokles oli tottunut tuollaiseen puolittaiseen torjuntaan. Useimmat miehistymässä olevat pojat aikoivat kunnostautua sotilaallisissa tehtävissä ja urheilukilpailuissa – nekin, joilla ei siihen oikeastaan ollut edellytyksiä. Moni kyllä haaveili menestyvänsä myös politiikassa ja tavoitteli siksi puhetaitoa, mutta Aristokles ei ollut heidänkään hengenheimolaisensa. Hän ei enää edes yrittänyt kertoa tovereilleen omista kiinnostuksen kohteistaan. Sokratesta kuunnelleet veljet ymmärsivät häntä hiukan paremmin, mutta ei hän uskaltanut paljastaa heillekään, ettei hän ollut suinkaan halukas vain ryhtymään suuren ajattelijan oppilaaksi. Häntä kiinnosti ajatella itse.

Saatuaan enimmän hiekan pois iholtaan Aristokles peseytyi ja pukeutui. Hän arveli, ettei Foiniks tulisi vielä pitkään aikaan, sillä hän hakisi ensin Antifonin. Pikkuveljen tapana oli aina viivytellä ja keksiä kaikenlaista tekemistä. Kärsivällinen Foiniks salli sen.

Aristokles tunsi olonsa hiukan vaivautuneeksi tullessaan hallissa istuskelijoiden joukkoon. Hän ei pitänyt siitä, että Glaukon oli paikalla. Glaukon oli jo täysi-ikäinen, ja oli alkanut käyttäytyä kuin aikuinen mies. Hän olisi kuitenkin saanut mennä poikia katselemaan jonnekin muualle.

Painihalleissa aikaansa kuluttavat miehet kokoontuivat tietenkin myös tapaamaan toisiaan ja keskustelemaan, eivätkä kaikki olleet lainkaan kiinnostuneita tarkkailemaan koulupoikia. Miesten ja poikien välillä oli kuitenkin sekavia ja epämääräisiä jännitteitä, jotka sekä kiihottivat että hämmensivät. Pojat tiesivät, että heidän tulevaisuutensa kannalta oli hyvin tärkeää, minkä käsityksen merkittävässä asemassa olevat miehet heistä saivat. Onnekkaimmille ilmaantui suosija, joka seurasi hänen kehitystään ja auttoi monin tavoin. Mutta innokkaimmin pojan tuttaviksi pyrkivät miehet, jotka halusivat rakastella hänen kanssaan. Sellaiseen suostuneelle naureskeltiin hyväntahtoisesti, jos mies oli merkittävässä asemassa ja poika hyötyi suhteesta. Hyväntahtoisuus katosi, jos oli syytä epäillä pojankin haluavan rakastelua ja nauttivan siitä. Sellaisella pojalla ei ollut tulevaisuutta, ellei hän miehistynyt.

Aristokles oli ratkaissut kiusallisen tilanteen vetäytymällä. Hänellä ei ollut ketään vakavasti otettavaa ihailijaa. Usein hän Foiniksia odottaessaan asettui johonkin syrjäiseen paikkaan, josta saattoi katsella muita ja samalla mietiskellä. Niin hän aikoi tehdä nytkin, mutta Glaukon huusi hänet huomattuaan:

– Aristokles, että menitkin häviämään! Olen kehunut kaikille, miten hyvä painija olet. Nolasit minut.

Glaukonin vieressä istui Kritias, joka ei tyytynyt siihen, että Aristokles yritti kuitata asian hymyilemällä.

– Vastaa hänelle, selitä häviösi, Kritias ehdotti. – Istu tähän.

Kritias ja hänen vasemmalla puolellaan oleva mies tekivät Aristokleelle tilaa välissään.

– Häviössä ei ole mitään selittelemistä, Aristokles sanoi. – Toinen oli parempi.

– Ei kelpaa vastaukseksi veljellesi, Kritias sanoi. – Glaukon nolostui takiasi. Puolustaudu paremmin.

– Mutta asiahan on aivan selvä, Aristokles sanoi hymyillen. – Glaukon luuli minua paremmaksi kuin olen, erehtyi kehuskelemaan sillä mihin luuli minun pystyvän, ja nolostui huomattuaan olleensa väärässä. Vika oli kokonaan Glaukonin.

Glaukon katsoi miestä, joka istui Aristokleen toisella puolella.

– Siinä kuulit, Sokrates, hän sanoi. – Tuolla tavalla pikkuveljeni viisastelee. Eikö hänestä olekin tulossa kunnon sofisti?

Aristokles vilkaisi Sokrateesta uteliaasti, mutta yrittäen olla näyttämättä kiinnostustaan. Glaukonin ja Adeimantoksen tavoin moni ihaili tuota miestä, mutta häntä myös arvosteltiin ja hänen puheilleen naureskeltiin. Hän ei ollut tavallinen viisaudenopettaja, sofisti, sillä hän ei ottanut maksua eikä varsinaisesti opettanut mitään. Hänellä oli silti oppilaita, jotka viettivät aikaansa hänen seurassaan joko omasta halustaan tai vanhempiensa toivomuksesta.

Sokrates vaikutti hyvin tavanomaiselta vanhahkolta mieheltä. Hän oli päälaelta kalju, lihavahko ja melko lyhyt. Hänellä oli kuitenkin valpas katse ja suupielissä hiukan ivalliselta vaikuttava hymy, kuin virnistyksen alku.

– Kritias kertoi, että kirjoitat näytelmiä, Aristokles, hän sanoi.

– Olenhan minä jotain sen tapaista silloin tällöin yrittänyt, Aristokles sanoi.

Hän oli nuorempana joskus näyttänyt sepitelmiään veljilleen ja Kharmideelle. Kritias oli kuullut hänen harrastuksestaan heiltä ja pyytänyt kirjoituksia luettavakseen. Onneksi Aristokles saattoi rehellisesti kertoa, että suurin osa oli raapustettu vahatauluille ja hävitetty pian koulutehtävien tieltä. Jotain hän oli kuitenkin antanut Kritiaan tutkittavaksi. Kritias oli hyväntahtoisen huvittuneena todennut, että hän oli lahjakas, vaikka tietenkin vielä lapsellinen ja kehittymätön.

– Aiot varmaan joskus voittaa näytelmilläsi kilpailuja, Sokrates sanoi.

– Ei, en aio.

– Mitä? Etkö enää kirjoitakaan näytelmiä?

– Kirjoitan kyllä edelleen toisinaan jotain sen tapaista.

– Silloinhan haluat tietenkin kirjoittaa niin hyviä, että ne palkitaan murattiseppeleellä.

– Ei, en. Luultavasti en koskaan edes yritä kirjoittaa jotain esitettäväksi, en ainakaan kilpailuja varten.

– Miksi et? Etkö haluakaan mainetta ja kunniaa?

– En erityisemmin.

Sokrates ei ilmeisesti ollut odottanut sellaista vastausta, vaan jonkinlaista epävarmuutta kykyjen riittävyydestä. Hän aikoi kuitenkin jatkaa kyselyään, mutta Kritias keskeytti hänet ja sanoi harmistuneena: – Tottakai haluat mainetta ja kunniaa, Aristokles. Sinun on haluttava jo sukulaistesikin takia. Meidän pitää voida olla sinusta ylpeitä.

Aristokles tiesi, että Kritiaan kanssa ei kannattanut väitellä. Hän olisi halunnut päästä eroon harmillisesta aiheesta, mutta Sokrates tarttui hanakasti Kritiaan ajattelemattomasti lipsauttamaan perusteluun.

– Niin kuin Kritias sanoi, sinun pitää tavoitella kunniaa jo siksi, että sukulaisesi voisivat olla sinusta ylpeitä, hän sanoi Aristokleelle ilme niin vakavana kuin hän olisi ollut asiasta täysin vakuuttunut.

– Ei tietenkään vain siksi, Kritias sanoi harmistuneena. – Kunniaa saa teoista, jotka ovat arvokkaita. Sellaisia tekoja pitää pyrkiä tekemään.

– Oletko samaa mieltä, Aristokles? Sokrates kysyi.

– Eihän minun edes sovi olla eri mieltä kuin Kritias, Aristokles huomautti. – En kuitenkaan oikein ymmärrä häntä. Tietenkin pitää pyrkiä tekemään hyviä ja arvokkaita tekoja, mutta ei kai niistä aina saa kunniaa.

– Taidamme pohtia liian isoa kokonaisuutta, Sokrates sanoi. – Otetaan sen sijaan yksittäinen esimerkki. Eikö hyvän näytelmän kirjoittaminen tuota kunniaa?

Aristokles toivoi jonkun muun vastaavan, mutta Sokrates katsoi vaativasti juuri häntä, ja muut odottivat. Ympärille oli kerääntynyt kuuntelijoita, ja se pahensi Aristokleen tukalaa oloa entisestäänkin.

– Pelkkä kirjoittaminen ei tietenkään riitä, hän sanoi vastahakoisesti. – Näytelmä pitää esittää yleisölle ja tuomaristolle, joka ratkaisee, pidetäänkö sitä hyvänä. Kunniaa joko tulee tai on tulematta.

– Kunnia ei siis johdukaan teosta vaan sen arvostelijoista?

– Niin.

– Ja arvostelu voi olla oikea tai väärä?

– Ei se voi oikeastaan olla kumpaakaan, se on vain arvostelijan mielipide.

– Mutta voihan mielipide olla oikea tai väärä.

– Voiko?

Joku kuulijoista naurahti. Sokrates näytti hetken melkein harmistuneelta, mutta sanoi sitten. – Niin, sitä meidän pitänee miettiä. Puhuisimmeko selvyyden vuoksi edelleen näytelmästä? Onko mitään luotettavaa tapaa mitata, onko se hyvä?

Aristokles olisi ollut innokas pohtimaan aihetta, mutta hän ei pitänyt tilanteesta. Hän ei mielellään ollut huomion keskipisteenä. Kritiaan läsnäolokin vaivasi häntä, sillä Kritiaan kuullen hänen oli oltava hyvin varovainen puheissaan. Jos Kritias loukkaantui, hän oli pitkävihainen. Sokrateskaan ei ollut sellainen kuin hän oli veljiensä puheiden perusteella luullut. Sokrates vaikutti halukkaammalta esiintymään yleisölle kuin todella keskustelemaan. Hän kyseli vain saadakseen lopulta tilaisuuden selostaa oman ennalta valmiin käsityksensä.

– Näytelmää sanotaan hyväksi monesta eri syystä, Aristokles sanoi. – Jonkun mielestä se on hyvä, jos se on liikuttava. Jonkun mielestä hyvä näytelmä on kaunista kieltä. Pitäisi kai ensin määritellä, millainen näytelmä on hyvä.

– Millainen näytelmä sinun mielestäsi on hyvä?

Aristokles piti näytelmistä, jotka saivat hänet ajattelemaan asioita ja ymmärtämään elämää. Erityisen paljon hän arvosti niitä näytelmiä, joiden avulla hän oli tuntenut kasvavansa paremmaksi, ymmärtämään kanssaihmisiään ja haluamaan kaikkialle ulottuvaa oikeudenmukaisuutta. Mutta se oli vakava ajatus, jonka esiin ottaminen tällaisessa näytösluonteisessa tilaisuudessa tuntui aivan mahdottomalta.

– En osaa vastata, hän sanoi.

– Kirjoittaessasi yrität kai kirjoittaa hyvin?

– Niin yritän.

– Mihin silloin pyrit?

– Selvennän omia ajatuksiani.

Sokrates ilmeisesti yllättyi ja näytti taas hiukan harmistuneelta. Aristokles ymmärsi, että Sokrates ei oikein pitänyt keskustelukumppanistaan.

– Kirjoitatko vain itseäsi varten? Sokrates kysyi ja vaikutti melkein ivalliselta.

– Kyllä, nykyisin. Nuorempana annoin kirjoituksiani muiden luettavaksi, mutta en enää.

– Jos ne selventävät sinun ajatuksiasi, niistä voisi kai olla hyötyä muillekin?

– Ehkä sitten, jos opin kirjoittamaan tarpeeksi hyvin. Mutta luulen, että silloinkin niitä ymmärtäisivät vain harvat.

Aristokles huomasi heti tehneensä karkean virheen, paljastaneensa, että piti itseään muita viisaampana. Oli taitoja, joista sopi kehuskella, mutta myös kykyjä, joita ei pitänyt väittää omaavansa. Ymmärryksensä tiesi kyllä samaan tapaan kuin sen, että oli hyvä painissa. Mutta painitaitonsa saattoi helposti todistaa. Pelkkä yrityskin todistaa järkevyyttään sen sijaan kääntyi itseään vastaan, sillä todella järkevä ihminen ei sellaiseen ryhtynyt. Vastustajan voittaminen väittelyssä osoittikin oikeastaan ymmärtämättömyyttä, kuuluihan älykkyyteen ilman muuta kyky kuunnella toista ja ymmärtää häntä.

Aristokles näki, että Sokrates huomasi hänen kömmähdyksensä. Sokrates ei kuitenkaan ryhtynyt nolaamaan nulikkaa, joka kuvitteli suuria itsestään. Pieni huvittunut pilkahdus hänen silmissään vaihtui nopeasti lämpimäksi, hymyileväksi myötätunnoksi.

– Tärkeämpää kuin kunnia taitaakin olla se, millaisilta ihmisiltä me saamme kunnioitusta, hän sanoi. – Ja siitä tuleekin mieleeni kummallinen uni, jonka näin viime yönä. Sylissäni oli joutsenen poikanen, jolle hyvin nopeasti kasvoivat siivet, ja se lähti lentoon kauniisti äännellen.

– Sinä ja sinun unesi! Kritias sanoi nauraen. – Usein pidän sinua todella järkevänä, mutta en silloin, kun puhut unistasi ja sisäisestä äänestäsi. Silloin loruilet kuin nainen tai lapsi.

Keskustelu muuttui Kritiaan ja Sokrateen väliseksi. Aristokles hivuttautui vaivihkaa pois heidän välistään, mutta jäi seuraamaan sananvaihtoa syrjästä. Kritias alkoi tapansa mukaan nopeasti esitelmöidä, vaikka kompastelikin välillä Sokrateen heittämiin ilkikurisiin pikku kysymyksiin ja huomautuksiin. Aristokles mietti, mitä Glaukon mahtoi tuntea. Glaukon taisi edelleen ihailla Kritiasta, vaikka kunnioittikin Sokrateen viisautta, eivätkä noiden hänen kahden esikuvansa käsitykset vaikuttaneet missään asioissa samansuuntaisilta.

Keskustelijana Kritias oli Sokrateen seurassa parhaimmillaan. Hän arvosti keskustelukumppaniaan ja malttoi siksi myös kuunnella, mitä hän ei suinkaan kenen hyvänsä kohdalla tehnyt. Kritias oli älykäs ja myös älyllisesti joustava, osasi perua väitteitään ja ottaa uusia näkökantoja, jos hän piti sitä vaivan arvoisena.

Kritiasta katsellessa tuntui mahdottomalta ajatella, että tuo vilkkaasti elehtivä, kauniisti hymyilevä mies oli suunnitellut murhaa ja suunnitteli kai vieläkin. Aristokles toivoi Foiniksin erehtyneen, ja koska hän toivoi sitä kovasti, hän melkein uskoikin sen. Tietenkin murhia oli tapahtunut paljon ja tapahtui edelleen. Mutta lähipiirissään elävää ihmistä ei halunnut uskoa murhaajaksi.

– Jokaisen on puolustettava omia etujaan, Kritias sanoi. Lause tunkeutui Aristokleen tajuntaan kuin jatkona hänen ajatuksiinsa, ja hän kysyi: – Onko?

Kritias katsoi häntä närkästyneenä. Hän ei olisi saanut omasta aloitteestaan enää puuttua vanhempien keskusteluun, kun he olivat jo hänet sivuuttaneet.

– Tietenkin, Kritias sanoi. – Olemme vastuussa itsestämme, perheestämme ja valtiostamme. Kai sinä sen verran ymmärrät, kun olet jo kohta menossa asekoulutukseen.

– Huoltajanani tietenkin päätät, menenkö, Aristokles sanoi.

Kritias hymähti

– Onko minun ymmärrettävä tuo niin, että se ei ole oma toivomuksesi? hän kysyi.

– Ei se ole, jos saan luvan valita, Aristokles sanoi.

– Tietenkin haluat sotilaaksi, Glaukon väitti närkästyneenä. – Kotia ja isänmaata on puolustettava.

– Ateenassa asekoulutus ei ole pakollinen, Kritias sanoi – Mutta kansalaisella ei ole tapana kieltäytyä, jos hänellä ei ole vammaa tai sairautta.

– Ehkä pojan taipumukset viittaavat muualle, Sokrates sanoi.

– Hän on aina ollut erikoinen, Kritias huomautti, mutta ei vaikuttanut kovin paheksuvalta ja lisäsi: – Luultavasti hänestä tulee puhuja, kunhan hän voittaa turhan ujoutensa. Ehkä häntä tosiaan ei kannata kouluttaa sotaan, hän nolaisi sukunsa ja ystävänsä hempeilemällä, että et raaski surmata vihollista.

Naurua kuului ensin kauempaa, ja sitten nauroivat lähelläolijatkin, mutta Glaukon vaimensi heidät julmistuneella katseellaan. Aristokles toivoi, että olisi ymmärtänyt olla hiljaa. Sodat olivat varmaan väistämättömiä, ja jokaisen valtion oli sodittava itsenäisyydestään, muuten se valloitettaisiin ja joutuisi sitten sotimaan valloittajan mukana muita vastaan.

Sokrates vilkaisi Aristoklesta myötätuntoisesti ja aloitti sitten keskustelun kokonaan uudesta aiheesta.

Alkibiades

Aristokles luki vahataululle kirjoittamansa keskustelun puoliääneen, mietti sitä hetken ja käänsi sitten piirtimen tasoittaen sen leveällä päällä muutaman rivin. Hän ei onnistunut pukemaan sanoiksi sitä mitä tavoitteli. Hän kokeili uudenlaista ilmaisua, oli tyytymätön siihenkin ja laski taulun kädestään.

Hänen makuusuojaansa mahtui melkein vain vuode, jolla hän lojui kirjoittaessaan. Öljylamppu oli hänen vieressään matalalla rahilla. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli kuluttanut aikaa kirjoituspuuhiinsa, mutta varmaan oli jo myöhä. Ulkona oli aivan hiljaista.

Pikku kulkukoira oli kotiutunut heille. Päivät se vietti Periktionea seuraten, mutta öiksi Periktione hääti sen Aristokleen luo.

– Olet vastuussa siitä, koska toit sen meille, hän sanoi.

Joskus Aristokles kuitenkin huomasi Periktionen silittelevän koiraa, eikä se saanut vain jätteitä, vaan herkkupalojakin.

Hiukan pyöristyttyään koira oli oikeastaan kaunis, vaikka sen valkoinen turkki olikin epätasainen, sillä pahimmat takut eivät olleet selvinneet kampaamalla, vaan ne oli pitänyt leikata pois.

Kun Aristokles laski vahataulun ja piirtimen kädestään, koira nousi hänen vierestään, venytteli itseään ja meni ovelle. Se halusi selvästi vielä käydä ulkona, ja Aristokleen oli mentävä mukaan. Kritiaan koirat saattoivat olla pihalla. Pikkukoira pelkäsi niitä, ja syystä. Ne antoivat vain ihmisten käskystä sen olla rauhassa.

Tähtiä ei näkynyt, taivas oli siis pilvessä. Pimeyteen tuli niukkaa valoa Aristokleen huoneessa tuikuttavasta öljylampusta. Pihan toisella puolella näkyi soihdun kajo varastotiloista, joihin vain Periktionella oli avain. Hän tapasi työskennellä myöhään.

Hallissakin oli liikettä, ja Aristokles arveli Foiniksin olevan hereillä. Hän päätti pistäytyä juttelemassa, ja koira seurasi tiiviisti hänen kannoillaan. Foiniks ei kuitenkaan ollut huoneessaan. Talon takaoven luota kuului vaimeaa juttelua, ja Aristokles tunnisti vanhempien veljiensä äänet. Takaovi johti Periktionen pikku kasvimaalle, jota reunustivat toiset samanlaiset, hoidetut tai hoitamattomat talorivistöjen väliset maatilkut. Sitä kautta pääsi kaupungille niin ettei tarvinnut kulkea Kritiaan asunnon läpi. Adeimantos ja Glaukon käyttivät sitä usein lähtiessään öisiin juhliin ja vielä useammin niistä palatessaan.

– Seis, teillä ei ole poistumislupaa, Aristokles sanoi jäljitellen Kritiaan ankaraa sävyä.

– Sinulla on Aristokleen ääni, mutta olet varmaan taloon tunkeutunut varas, Glaukon sanoi uhkaavuutta tavoitellen. – Valmistaudu kuolemaan.

– Kysy kuitenkin ensin tunnussana, Adeimantos evästi.

– Tunnussana, Glaukon vaati.

– Tunnussana kuuluu: Glaukon kaipaa viiniä, Aristokles sanoi.

– Tunnussana on oikein, olet veljemme, Adeimantos sanoi.

– Väärä tunnussana, Glaukon väitti. – Oikea olisi ollut: Adeimantoksella seisoo.

– Minne olette menossa? Aristokles kysyi.

– Ei sitä kerrota pikkuveljelle, Glaukon sanoi nauraen. – Menehän kiltisti nukkumaan. Parin vuoden kuluttua pääset mukaan.

He lähtivät, ja Aristokles palasi pihalle koira kannoillaan. Koira luikahti sisään hänen makuukammioonsa, mutta hän jäi seisomaan ovelle. Kritiaan asunnon suunnalta kuului juoksuaskelia. Pihojen välisestä käytävästä ryntäsi mies, joka valaistun oviaukon ja sen luona seisovan Aristokleen huomattuaan yritti väistää. Aristokles tunnisti hänet ja tarttui häneen. Miehellä oli kädessään miekka, ja hän aikoi käyttää sitä. Aristokles vangitsi miekkakäden painiotteella ja onnistui pitelemään sitä niin kauan, että sai sanottua: – Alkibiades, olen ystävä.

Hengästynyt mies pääsi irti ja seisoi hetken epäröiden. Kritiaan pihasta kuului huutoa ja koirien haukuntaa.

– Piilotan sinut, Aristokles sanoi. – On kiire, älä vastustele.

Hän työnsi miestä makuusuojaa kohti. Mies ilmeisesti ymmärsi, että valinnan varaa ei ollut. Hän totteli.

Periktione tuli varastosta, ja Aristokles tiesi hänen nähneen heidät. Ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta selittää hänelle mitään. Kritiaan puolelta kuuluvat äänet lähenivät. Aristokles sulki oven ja työnsi salvan kiinni. Alkibiades oli vaipunut vuoteelle istumaan ja huohotti.

– Piiloudu vuodevaatteiden alle, Aristokles sanoi.

Oli mahdoton ennakoida, mitä tapahtuisi. Kritias ei varmaan epäilisi hänen piilottelevan pakenijaa eikä siis tutkisi huonetta, ellei Periktione kertoisi näkemästään. Periktione oli tietenkin huomannut, että Aristokles halusi suojeli miestä, ja hän auttaisi luultavasti mieluummin poikaansa kuin Kritiasta. Mutta siihenkin piti varautua, että Kritias löytäisi Alkibiadeen. Aristokles päätti, että hän siinä tapauksessa ilmoittaisi tunnistaneensa miehen ja uhkaisi kertoa julkisesti, jos Alkibiadesta vahingoitettaisiin. Kritias tuskin uskaltaisi silloin tehdä mitään. Alkibiades oli kyllä saanut kuolemantuomion, eikä hänen tappamisensa siis luultavasti ollut varsinaisesti rikos. Kritias ei kuitenkaan haluaisi edes useimpien omien puoluetovereittensa tietävän teostaan, hehän aikoivat tehdä Alkibiadeesta johtajansa. Mutta parasta oli tietenkin, jos yhteenotto Kritiaan kanssa voitiin välttää.

Juoksuaskeleet olivat nyt oven takana, koirat haukkuivat ja kahlekoiran ketjut kalisivat. Kritiaan ovenvartijaorja huusi: – Hän on täällä, koira vie tänne.

Periktionen ääni kohosi miesten ja koirien äänten yli:

– Kritias, tule käskemään orjasi ja koirasi pois. Aristokles nukkuu, ja hänellä on seuranaan minun lemmikkikoirani, Ruusunnuppu.

Pikkukoiralla ei siihen mennessä ollut ollut mitään nimeä, Periktione vain keksi sellaisen nopeasti. Hän ei halunnut Kritiaan tietävän, että Aristokles hellitteli leluksi sopivaa koiraa, ja jos hän väitti sitä omakseen, sillä piti tietenkin olla nimi.

Oveen kolkutettiin.

– Odota, salpa on hankala, Aristokles huusi oven läpi.

Hän nappasi koiran syliinsä ennen kuin avasi oven. Kritiaan kahlekoira syöksyi julmasti irvistäen Aristoklesta kohti ja tuntui yltyvän todelliseen raivoon huomatessaan Ruusunnupuksi äsken nimetyn lajitoverinsa. Ovenvartijaorja sai vain vaivoin pidäteltyä sitä.

– Älä päästä tuota petoa lähellekään minun koiraani, Periktione huusi.

– Ruusunnuppuhan kuolee pelkästä järkytyksestä.

Hän tunkeutui melkein kahlekoiran hampaiden ulottuville, vaikka selvästi pelkäsikin sitä, ja asettui seisomaan poikansa viereen.

– Ruusunnuppu, Kritias sanoi Periktionelle katsoen halveksivasti pikkukoiraa.

– Niin typerä nimikin, että vain nainen voi antaa koiralle sellaisen. Mutta tuohan onkin niitä muotileluja, joita naiset tuottavat Miletoksesta. Onpa sinulla varaa tuhlata.

– Ei Ruusunnuppu ollut kallis, Periktione sanoi ja silitti Aristokleen sylissä olevaa koiraa. – Ja sehän on suloinen, eikö olekin, Kritias?

– Yhtä suloinen kuin villatuppo, Kritias tuhahti.

Hän kääntyi ovenvartijaorjan puoleen ja ärjäisi: – Saisit kasvattaa kahlekoiran niin, että se osaa vartioida eikä kulje nuuskimassa ruusunnuppuja!

– Mitä on tapahtunut? Aristokles kysyi.

Kritias epäröi hetken. Sitten hän sanoi: – Etsimme varasta.

Periktione kohotti kauhistuneena kätensä ja painoi ne rinnalleen.

– Varasko se oli, hän sanoi. – Joku juoksi pihan poikki, mutta luulin hänen käyneen naisorjia kosiskelemassa.

Kritiaan ja hänen orjansa seurassa oli muutama mies, jotka olivat pysytelleet taka-alalla. Kritias ei selittänyt, keitä he olivat ja miksi he olivat paikalla. Hän kääntyi sanomaan heille: – Hän on varmaan paennut takapihojen kautta. Katsotaan kuitenkin vielä kaikki huoneet, joihin hän on voinut piiloutua.

Kritias lähti liikkeelle, ja ovenvartijaorja tempasi mukaansa kahlekoiran. Muut seurasivat heitä. Periktione kuului sanovan: – Naisorjat tuskin piilottelisivat roistoa, mutta jos haluat katsoa heidän huoneensa, tuo peto on pidettävä tiukasti kiinni. He pelkäävät sitä.

Aristokles sulki oven ja salpasi sen. Alkibiades oli kuoriutunut peitteen alta ja istui vuoteella.

– Minua varoitettiin salamurhan yrityksestä, mutta en uskonut, hän sanoi. – Sen verran olin kuitenkin varuillani, että huomasin hyökkäyksen ajoissa ja pääsin pakenemaan. Miksi autoit minua?

Ihmeekseen Aristokles pystyi pysymään tyynenä. Ehkä se johtui siitä, että tilanne oli liian uskomaton, se ei tuntunut todelta. Hän sanoi: – Miksi en olisi auttanut? Ei murha ole kovin kaunista käytöstä.

– Nainen oli kai Periktione, Alkibiades sanoi. – Sinä taidat olla Periktionen poika, mutta et ole Glaukon, jota Kritias joskus ennen kovasti kehuskeli, etkä Adeimantoskaan. Periktione sanoi nimesikin, mutta oli sen verran muuta ajateltavaa, ettei se jäänyt mieleeni.

– Olen Aristokles.

Alkibiades ojentui vuoteelle pitkäkseen.

– Taidan muistaa sinut, hän sanoi. – Olit kulmikas ja vakava poika, joka katseli minua hyvin tarkkaavaisesti.

– Ihailin sinua. Olit kaunis.

Alkibiades naurahti.

– Niin taisin olla, hän myönsi.

– Olet vieläkin, Aristokles korjasi hymyillen. – Mutta silloin huomasin lähinnä vain ulkonäkösi. Myöhemmin olen kuullut sinusta paljon, luultavasti valheitakin, mutta myös sellaista, mikä vaikuttaa hyvältä ja oikealta.

Alkibiades hymähti.

– Lohdutapa minua kertomalla se jälkimmäinen, hän sanoi.

– Ei, kerro sinä, Aristokles sanoi.

Mies kääntyi kyljelleen ja teki tilaa vieressään.

– Tule tähän, hän ehdotti. – Meidänhän on puhuttava hiljaa, enkä tietenkään uskalla ryhtyä ahdistelemaan sinua, eihän minulla ole varaa siihen, että huutaisit apua.

Aristokles tuli vuoteelle ja varoi ujostellen asettumasta liian lähelle.

– Mitä haluat minun kertovan? Alkibiades kysyi. – Jos toivot kuulevasi minusta jotain hyvää, en taida muistaa paljonkaan.

– Sanotaan, että halusit yhdistää kaikki kreikkaa puhuvat valtiot.

– Joskus haaveilin sellaisesta. Olihan meillä niin paljon yhteistä, sama kieli, samat jumalat, samoja tapoja. Silti mekin sodimme keskenämme. Ajattelin, että sodat loppuisivat vain jos joku nousisi hallitsemaan kaikkia muita. Ilman sotia rauhaa ei tietenkään voinut luoda. Mutta nyt ymmärrän, ettei rauhaa tule sotimallakaan. Sodat aiheuttavat vain uusia sotia.

– Sodista puhutaan kuin ne olisivat välttämättömiä. Vihollisen tappamista ihaillaan. Minä en osaa olla ajattelematta, että tapetaan ihmisiä.

– Sen unohtaa kummallisen helposti. Ihminen on oikeastaan melkoisen murhanhimoinen, eikä vain taistelussa. Kansankokouksissa, joissa päätetään kuolemantuomioista, useimmat suorastaan hehkuvat intoa. Tosin he sitten joskus heräävät katumaankin. Ateenalaiset päättivät kerran, että kapinaan nousseen Mytilenen kaikki miehet oli surmattava ja naiset ja lapset myytävä orjiksi. Sen tuomion he ehtivät perua ennen sen täytäntöönpanoa, mutta Melos-saaren kohdalla armoa ei annettu.

Aristokles muisti sen, vaikka hän olikin ollut hyvin nuori silloin. Se oli ollut ensimmäinen särö hänen kuvitelmaansa, että Ateena oli maailman paras kaupunki, ja sen asukkaat oikeudenmukaisempia kuin ketkään muut.

– Minäkin äänestin silloin ankarinta vaihtoehtoa, Alkibiades sanoi. – Kuvittelin sitä välttämättömäksi, vaikka olinkin nuorena paheksunut sitä, että Perikles piti Ateenan liittolaiset kurissa pelottelemalla ja kiristi heiltä maksuja muka sotilaallisiin tarkoituksiin, heitä suojellakseen. Niillä varoilla rakennettiin myös yläkaupungin upeat temppelit. Vaikea uskoa, että ainakaan oikeudenmukaiset jumalat viihtyvät niissä.

– Eikö ihmisten itsekkyydelle voi mitään? Aristokles kysyi. – Valtiot taistelevat keskenään ja valtioiden sisällä eri ihmisryhmät toisiaan vastaan, ja aina yritetään saada jotain itselle riistämällä toiselta.

– Tarvittaisiin Sokrates vastaamaan tuollaiseen, Alkibiades sanoi. – Vaikka toden sanoakseni, ei hän osannut vastata, kun kauan sitten sitä kysyin. Perikleeltä en edes kysellyt, sillä vaikka hän yritti huolehtia ateenalaisista melko tasapuolisesti, hänkin syrji niitä, jotka eivät olleet syntyperäisiä ateenalaisia, ja liittolaisiamme hän käytti sumeilematta hyväksi.

– Olen ajatellut, että sinä yrittäisit hallita oikeudenmukaisesti.

– Haaveilin sellaisesta. Mutta nykyisin pyrin useimmiten vain selviämään hengissä. Ja oli minulla alusta asti kiusana myös liika kunnianhimo.

– Mutta kunnianhimoakin kai tarvitaan, eihän kukaan muuten haluaisi olla johtaja.

Alkibiades naurahti.

– Niin, kunnianhimonsakin voi kai ohjata palvelemaan joko hyvää tai pahaa, hän myönsi.

– Halusit palvella hyvää?

– Halusin, vaikka minusta kaikkea muuta väitetäänkin. Vieläkin unelmoin joskus, että voisin palata Ateenaan ja tehdä edes kotikaupungissani ihmisten elämän paremmaksi. Siksihän nyt olen tässä.

– Mutta olisiko harvainvalta muutos parempaan?

– Taidat arvata, että en ole sitä mieltä. Kritiaskin arvasi sen turhan hyvin ja osoitti myös selvästi mielipiteensä.

– Niin. Entä demokratia?

– Meidän demokratiamme on vain laajennettua harvainvaltaa. Edes Ateenassa syntynyt mies ei saa osallistua päätöksentekoon, elleivät hänen molemmat vanhempansa ole syntyperäisiä ateenalaisia. En uskalla vihjaillakaan niin hurjia, että naisten ja orjienkin mieltä pitäisi kysyä, silloinhan pääsisin vain huvinäytelmän aiheeksi. Mutta totuus on, että ihmisten enemmistön asioista päättää joka tapauksessa vähemmistö.

– Ja rikkaat ohjailevat äänestystuloksia lahjoillaan ja koulutetut hienoilla puheillaan. Mutta mikä olisi ratkaisu?

– Se on monimutkaista, ja siihen voisi päästä vain pitkän ajan kuluessa. Ei sekään ole hyvä, että enemmistö päättää asiat. Siitä kärsivät vähemmistöt, ja yksilönkin pitäisi saada ajatella toisin kuin muut. Käytännössä tuollaisten asioiden järjestäminen olisi niin vaikeaa, että toistaiseksi vain vallan keskittäminen yksiin käsiin antaa ihmisille mahdollisuuden olla riitelemättä keskenään ja sortamatta toisiaan. Tietenkin se voi olla pahin mahdollinen ratkaisu, jos hallitsija on kelvoton. Mutta se on näissä oloissa paras vaihtoehto, jos hän on viisas ja oikeamielinen.

Ulkoa kuului miesten ääniä ja askeleita. Aristokles ja Alkibiades vaikenivat ja kuuntelivat. Askeleet ja puhe lähenivät, kuuluivat hetken melkein oven luota ja etääntyivät sitten. Ei tullut kuitenkaan aivan hiljaista, pihalla liikkui vielä joku. Hetken kuluttua oveen koputettiin.

– Äiti täällä, Periktione sanoi.

Aristokles tyynnytteli Ruusunnuppua ja otti sen syliinsä, ettei se ryhtyisi haukkumaan. Hän avasi oven. Periktione seisoi ulkona öljylamppu kädessään. Hän katsoi poikaansa hymyillen kauniisti.

– Kritias lopetti etsiskelyn, hän sanoi. – Mutta kuka rakastajasi onkin, hänen on pysyttävä luonasi aamuun asti. Kritias suuttui varkaan pakoon pääsystä ja määräsi ovenvartijaorjansa huolehtimaan, että takaovemme on aina lukossa yöaikaan. Se on nyt kiinni, enkä saanut avainta itselleni. Glaukon ja Adeimantoskaan eivät pääse kotiin kuin Kritiaan oven kautta, mutta se ei haittaa. Turhaan he salaavat Kritiaalta retkiään, Kritias on aina ollut itsekin kova juhlimaan.

Periktione otti koiran Aristokleen sylistä ja sipaisi samalla kädellään hellästi hänen poskeaan.

– Minä vien Ruusunnupun ja pidän sen luonani, hän sanoi. – Noin isolla pojalla ei ole tällaista koiraa. Ja kuulithan itsekin, että Ruusunnuppu on muodikas ylellisyysesine. Ei sitä olisi arvannut silloin, kun toit sen laihana ja likaisena meille.

– Kiitos. äiti, Aristokles sanoi. – Tule aamulla kertomaan, koska ystäväni voi lähteä huomaamatta. En halua, että kukaan saa tietää.

– Ei muiden tarvitse tietää, Periktione sanoi. – Monet suhtautuvat ikävästi nuoreen poikaan, joka hyväksyy itselleen rakastajan. Joskus jopa rakastaja itsekin alkaa halveksia poikaa, joka antautui, mutta sinun ystäväsi ei varmasti ole sellainen kuin Kritias on ollut Glaukonia kohtaan saatuaan häneltä sen mitä pitkään yritti.

– En tiennytkään, Aristokles sanoi. – Glaukonhan puhuu niin halveksivasti foinikialaisittain toimimisesta.

– Halusin kertoa sinulle siksi, että et pahoittaisi mieltäsi Glaukonin puheista, Periktione sanoi. – Luotan siihen, ettet loukkaa Glaukonia paljastamalla tietoasi. Käyn aamulla kertomassa, koska ystäväsi voi lähteä, tai käsken Foiniksin tehdä sen, jos hän tulee riittävän aikaisin.

Periktionen mentyä Aristokles sulki oven ja asetti salvan paikoilleen. Alkibiades katseli häntä myhäillen ja sanoi: – Vai niin äitisi tulkitsi tilanteen.

Aristokles tunsi punastuvansa. Mies nauroi ystävällisesti. Hän oli noussut istumaan ja riisui kenkiään.

– Anteeksi, etten ottanut kenkiä pois jo aikaisemmin, hän sanoi. – Piiloutuessani en tietenkään ehtinyt, mutta ei minun olisi pitänyt sen jälkeen sotkea vuodevaatteitasi.

– Ei se mitään, koirakin on kyllä sotkenut niitä, Aristokles sanoi. – Annoin sen nukkua vieressäni.

Alkibiades huomasi kirjoitustaulun ja otti sen käteensä.

– Ei saa lukea, Aristokles sanoi hätäisesti.

– Onko tämä koulutehtävä? Alkibiades kysyi. – Ei, tämähän on keskustelu, Sokrates ja Platon. Kuka on Platon?

– Minua sanotaan joskus Platoniksi.

– Tässähän on hienoja ajatuksia. Kenen kirjoituksesta olet ottanut mallin?

– Sepitin sen ihan itse, mutta en ole siihen tyytyväinen.

Mies luki ja hymyili.

– Onpa nokkela ajatus, hän sanoi. – Se on totta. Jos isät eivät tietäisi, ketkä pojista ovat heidän lapsiaan, he antaisivat jokaiselle mahdollisuuden kehittyä kykyjensä mukaan. Mutta en usko, että Sokrates puhuisi näin.

– Se onkin ihan minun ajatukseni, Aristokles sanoi innostuen. – Se on tietysti mahdoton ajatus, mutta haluaisinkin lukijan pohtivan, mikä on oikeudenmukaista.

– Naiset olisivat siis yhteisiä.

– Väistämättä. Mutta hehän olisivat vapaampia. Poika pääsee isänsä määräysvallasta aikuistuessaan, mutta tytöstä tulee naimisiin mennessään melkein kuin miehensä orja.

– Mies haluaa omistaa naisen, Alkibiades sanoi. – Haluaako nainen kuulua miehelle, jota ei ole edes saanut itse valita, se onkin kokonaan toinen juttu. Mutta ei sellaista käytäntöä noin vain muuteta.

– Ei tietenkään, enhän minä sitä tosissani ehdota. Yritän vain herättää ajatuksia.

Alkibiades laski taulun kädestään.

– Minä ainakin aloin ajatella, hän myönsi. – Mieleeni tulevat Eleusiin mysteerit ja usko ihmisten tasa-arvoon. Minun sanotaan pilkanneen mysteerejä, ja onhan Eleusiissa paljon huvittavaa ja mysteerejä hoitava suku on rikastunut ihmisten kaipuulla kokea jumalien läsnäolo. Se siellä kuitenkin tuntuu todelta, ettei jumalien edessä merkitse mitään oletko mies tai nainen, orja tai vapaa.

Alkibiades riisui viittansa ja kävi makuulle pelkässä alusmekossaan levittäen viitan peitteekseen. Aristokles epäröi ja Alkibiades sanoi: – Olet aivan turvassa vieressäni, en yritä vietellä sinua.

Enenevästä punastumisestaan huolimatta Aristokles tunsi itsensä äkkiä hyvin varmaksi. Hän tiesi, mitä tahtoi.

– Entä jos minä yrittäisin vietellä sinut? hän kysyi.

Alkibiades vakavoitui.

– Noin sanoin Sokrateelle kauan sitten, hän huomautti.

– Olen kuullut, että olet kertonut siitä, Aristokles myönsi. – Olet rohkea kertoessasi sellaista. Väitetäänhän, ettei oikea mies käyttäydy niin edes nuorena. Hän korkeintaan suostuu.

– Mutta ei mielellään, eikä pidä siitä, Alkibiades täydensi. – Ihmisillä on paljon kummallisia ennakkoluuloja, ja noista asioista on eri paikoissa erilaisia käsityksiä. Minä olen alkanut olla varma siitä, ettei mikään minkä kaksi ihmistä tekee keskenään niin että siitä nauttivat molemmat ole väärin.

– Sokrates kuitenkin hillitsi itsensä.

– Niin minä kerron, niin se on kerrottava.

– Eikö se ole totta?

– Ei se niin tapahtunut. Mutta kerrottu muuttuu todeksi, minä sen tiedän, jos kuka. Minusta kerrotut jutut elävät, enkä aina oikein muista enää itsekään, mitä oikeastaan tapahtui ja mitä ei. Sokrateelle on jo tullut liikaakin harmia siitä, että minun tiedetään nuorena kulkeneen hänen seurassaan. Jos haluat, voit kirjoittaa Sokrateesta esimerkillisen ihmisen. Sellaisena hän saa lukijat tavoittelemaan hyvää. Mitä se haittaa, jos hänessä oikeastaan oli aika lailla virheitäkin.

– Kuten se, että sait hänet vieteltyä.

– Minun kannaltani se ei ollut virhe. En kadu omaakaan käytöstäni. Ei ole kunniatonta antautua ihmiselle, jota kunnioittaa.

– Sinä siis kunnioitit häntä?

– Kunnioitan häntä vieläkin. Hän on aika omakehuinen ja esiintymishaluinen, mutta pohjimmiltaan hän on oikein hyvä ja viisas ihminen. Eiköhän siinä mitä häntä kohtaan tunsin ja tunnen ole enemmän rakkauttakin kuin tunteissani Timandraa kohtaan, vaikka en minä Timandraakaan pelkästään himoitse, olen kiintynyt häneen monesta hyvästä syystä.

– Minä kuvittelen, että rakkauden pitäisi olla sellaista kuin joissakin näytelmissä, tai Odysseuksen ja Penelopen välillä, Aristokles sanoi.

– Vaikka Penelope pysyikin kotona uskollisena, Odysseus meni Kirken ja Kalypson vuoteisiin, Alkibiades muistutti. – Ja elämä kuljettaa monet paljon pahemmille harharetkille. Ihannetta kannattaa tavoitella, mutta joskus voi iloita vaatimattomammistakin asioista, kuten hetkellisestä kohtaamisesta miellyttävän ihmisen kanssa.

Aristokles hymyili.

– Sanoit, ettei ole kunniatonta antautua ihmiselle, jota kunnioittaa, hän huomautti. – Olen kunnioittanut sinua pikkupojasta asti, ja kuunnellessani sinua kunnioitukseni vain lisääntyy.

Ksenofon

Melkein kymmenen vuotta oli kulunut siitä aamusta, jolloin Foiniks johdatti Alkibiadeen Aristokleen makuusuojasta takapihojen kautta ja saattoi hänet Peiraieuksen satamaan. Siellä odotti laiva, joka hänellä oli käytössään.

Pian sen jälkeen ylimyspuolue oli ottanut vallan ja menettänyt sen hallittuaan Ateenaa kolmisen kuukautta ja surmautettuaan monia vastustajiaan. Heitä muisteltiin neljänäsatana tyrannina. Samos-saaren luona Ateenan laivasto valitsi Alkibiadeen päällikökseen ja halusi hänen johdollaan purjehtia Ateenaan palauttamaan demokratian. Alkibiades ei siihen suostunut, sillä laivastoa tarvittiin sotatoimiin vihollisia vastaan eikä sisällissotaan, ja Ateenassa palautettiin demokratia jo pelkästään hänen henkisellä tuellaankin.

Neljästäsadasta tyrannista jokunen tuomittiin kuolemaan ja monet joutuivat lähtemään maanpakoon. Muutamat muuttuivat demokraateiksi. Kritias ei ollut kovin näyttävästi ollut mukana neljänsadan tyrannin toimissa, ja hän esiintyi Alkibiadeen ystävänä, joka toivoi hänen kutsumistaan takaisin Ateenaan ja hänen tuomionsa peruuttamista. Koska Alkibiades ei halunnut paljastaa tukijoilleen, että oli suunnitellut liittoutua ylimyspuolueen kanssa, hän ei kertonut Kritiaan tekemästä murhayrityksestä.

Alkibiades palasi Ateenaan kansan juhliessa häntä uutena Perikleenä. Mutta kun Sparta sai taisteluissa muutaman merkittävän voiton, sitä pidettiin Alkibiadeen syynä ja hänet karkotettiin petturina. Ateenan sotamenestys ei parantunut, vaan se joutui lopulta antautumaan. Spartan tuella nousi Ateenassa valtaan ylimyspuolue, jonka johtajiin Kritias nyt näkyvästi kuului. He saavuttivat maineen runsaasti kuolemantuomioita jaelleina kolmenakymmenenä tyrannina. Heidät kukistettiin pian, ja taisteluissa kaatuivat sekä Kritias että Kharmides. Siitäkin oli kulunut jo pari vuotta.

Aristokles käveli Kerameikoksen torin ihmisvilinässä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ohitti myyntikojut vilkaisematta niitä eikä kiinnittänyt mitään huomiota puheensorinaan. Kulkiessaan hän joutui silloin tällöin väistämään ihmisiä. Yksi vastaantulijoista ei kuitenkaan antanut hänen tehdä niin, vaan tarttui häntä olkapäistä ja ravisteli häntä sanoen: – Herää unelmistasi, Platon.

Aristokles yritti ensin harmistuneena irrottautua, mutta tunsi sitten häiritsijän ja nauroi.

– Tervehdys, sinä hevosten ylin ymmärtäjä, hän sanoi. – Vaikka olisi pilkkopimeää enkä näkisi kasvojasi, tallin haju paljastaisi sinut.

Ksenofon oli nuuskivinaan Aristoklesta ja sanoi: – Hieno ystäväni ei tuoksu painihallin hieltä. Oletko päästänyt itsesi veltostumaan?

– En pahemmin, mutta tapaan peseytyä harjoitusten jälkeen, Aristokles sanoi.

– Mennään jonnekin, missä voimme rauhassa jutella, Ksenofon vaati.

Odottamatta vastausta hän alkoi ohjata Aristoklesta kohti kukkulaa, jolla Hefaistoksen temppeli kohosi. Aristokles seurasi vastustelematta. Kouluaikaisen ystävän tapaaminen lievitti raskasta tunnelmaa, joka nykyään aivan liian usein painoi häntä.

Ksenofon raivasi reippain ottein heille tietä tungoksen läpi eikä piitannut siitä, että sai osakseen närkästyneitä moitteita ja muutaman kirouksenkin.

– Älä töni ihmisiä, Aristokles sanoi. – Joudamme itse väistellä.

– Joka ei ymmärrä antaa tietä, ansaitsee pienen opetuksen, Ksenofon väitti.

– Tuskin he oppivat muuta kuin itsekin tönimään tielleen osuneita, Aristokles sanoi.

He nousivat rinteelle ja pysähtyivät suuren pinjan alle.

– Istuimme tällä samalla paikalla kerran aikaisemminkin, Ksenofon sanoi. – Olimme hyvin nuoria silloin, ja sinä hoivailit jotain surkeaa kulkukoiraa.

– Et uskokaan, miten kaunis siitä tuli hoidettuna, Aristokles sanoi nauraen. – Se on äitini lemmikkinä ja on yhä hyväkuntoinen, vaikka onkin vanha. Ei kannattaisi aliarvioida koiraakaan sen tilapäisen alennustilan perusteella.

– Eikä ihmistä, Ksenofon sanoi. – Näin Faidonin ensimmäistä kertaa ilotalossa, jossa hän oli rattopoikana. En yleensäkään ole kovin kiinnostunut pojista, mutta Faidon vaikutti suorastaan vastenmieliseltä. Paikan omistaja katui, että oli ostanut hänet. Faidon ei suostunut huolehtimaan itsestään, ei peseytynyt, ei yrittänytkään miellyttää asiakkaita.

– Ihmetteletkö sitä? Aristokles kysyi.

– En, Ksenofon myönsi. – Faidonhan joutui ilotaloon orjaksi jäätyään sotavangiksi, ja kenen hyvänsä on varmasti vaikea kestää sellaista, mihin ei ole kasvanut ja tottunut. Mutta ei mieleenikään silti tullut auttaa häntä. Alkibiades kai osti sitten hänet vapaaksi Sokrateen pyynnöstä.

– Sokrates osti hänet vapaaksi Alkibiadeen rahoilla, Aristokles korjasi.

– En ollut tuntea häntä, kun näin hänet Sokrateen seurassa, Ksenofon sanoi. – Hän on todella kaunis ja miellyttäväkäytöksinen nuori mies.

– Eikä vain kaunis ja miellyttäväkäytöksinen, vaan myös hyvin viisas, Aristokles sanoi. – Hän tuntuu ymmärtävän Sokratesta paremmin kuin kukaan muu.

– Sinua lukuun ottamatta, Ksenofon lisäsi.

Aristokles naurahti.

– En tiedä, ymmärränkö Sokratesta oikein tai väärin, hän sanoi. – Viihdyn hänen seurassaan ja olen kiinnostunut hänen ajatuksistaan, siinä kaikki.

– Minun olisi pitänyt kuunnella Sokratesta tarkemmin, Ksenofon sanoi. – Silloin olisin ehkä osannut varoa Kritiasta. Oma syyni, että sokaistuin hänen suurista suunnitelmistaan. Heräsin vasta sitten kun huomasin, miten paljon verenvuodatusta tarvittiin. Kritiashan surmautti jopa lähimpiäänkin, kun he uskalsivat vastustaa häntä. Vaikka olet hänen sukulaisensa en voi olla sanomatta, että hän oli paha ihminen.

– Hän teki paljon pahaa, niin kuin Kharmideskin, Aristokles sanoi. – Silti kumpikaan heistä ei aluksi ollut paha. He erehtyivät uskomaan, että he tiesivät asiat muita paremmin, ja he luulivat kovuutta tarpeelliseksi. Minusta tuntuu, että julmuus alkaa hyvin pienistä asioista. Ensin antaa itselleen luvan potkaista kulkukoiraa, sitten voi jo potkaista ärsyttävää ihmistäkin. Tappokäskyn antaminen on ensin vaikeaa, mutta siihenkin turtuu. Ruokkiessaan teoillaan itsessään olevaa julmuutta ihminen kasvattaa sisälleen hirviön, joka syö hänestä myötätunnon ja säälin.

Ksenofon vaikeni pitkään ja totesi sitten: – En osaa sanoa tuohon mitään, mutta kun Kritias oli pahimmillaan toivoin hartaasti, että Alkibiades vielä kerran palaisi ja ryhtyisi johtamaan meitä.

– Sitä toivoi moni muukin, Aristokles sanoi. – Siksi hänet piti murhauttaa, vaikka hän olikin jo maanpaossa.

– Kritiasko sen teki? Ksenofon kysyi.

– En tiedä varmasti, mutta käsittääkseni Kritias teki sen yhteistoimin spartalaisten kanssa.

Aristokleen ääni värähti hiukan. Ksenofon katsoi häntä tutkivasti ja kysyi: – Mitä Alkibiades sinulle merkitsi?

– Hyvin paljon, Aristokles sanoi. – Vaikka emme tavanneet usein, hänellähän oli runsaasti velvollisuuksia. Minä taas tulin täysi-ikäiseksi vasta vähän ennen kuin hän joutui maanpakoon.

– Oliko hän rakastajasi?

– Sitäkin, mutta hän ei halunnut kenenkään tietävän siitä eikä ystävyydestämme muutenkaan.

– Se oli viisasta, Ksenofon sanoi. – Ateenassa ei tällä hetkellä ole oikein hyvä olla kenenkään, jonka tiedetään kuuluneen Alkibiadeen ystäviin. Ja vielä pahempaa on olla sellainen, jonka tiedetään kannattaneen ylimyspuoluetta. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä Persiaan palkkasoturiksi. Sinunkin on pidettävä varasi, koska olet Kritiaan sukulainen.

– En ole huolissani itsestäni, minähän en ole kenenkään tiellä, Aristokles sanoi. – Mutta Sokrateen puheet vaivaavat monia. Kritiaan tiedetään olleen hänen seurassaan, ja hän oli myös Alkibiadeen ystävä. Siinä on syntilistaa kerrakseen, jos halutaan tekosyitä hänen vaientamisekseen. Ennen pitkää häntä vastaan varmasti esitetään syytöksiä. Niitä on helppo löytää. Hänen voi tulkita pilkanneen jumalia, sehän aina kuohuttaa kansan mieltä. Lisäksi kannattaa vihjailla, että hän viettelee ateenalaisia nuoria miehiä suostumaan sellaiseen, mikä on häpeällistä valtion palvelukseen aikoville kansalaisille, vaikka Sokrates jos kuka välttää sitä. En tarkoita, etteikö hänellä edelleen iästään huolimatta olisi rakastettua, onhan helppo huomata hänen ja Faidonin kiintymys toisiinsa. Mutta Sokrates ei houkuttele ketään, ja torjuu aloitteen tehneistäkin useimmat.

– Noinko aiot puolustaa häntä sitten, kun häntä syytetään oikeudessa? Ksenofon kysyi.

– Jos hänet haastetaan oikeuden eteen, hän tuskin antaa kenenkään puhua puolestaan, Aristokles huomautti. – Hän puolustaa itse itseään.

– Hän tekee sen niin ärsyttävästi, että hänet tuomitaan kuolemaan, Ksenofon totesi. – Hänet pitäisi sitä ennen saada väistymään syrjään, mieluiten lähtemään Ateenasta.

– Ei hän suostu siihen, Aristokles sanoi. – Hänestä on tullut niin monelle esikuva, joka antaa toivoa siitä, että viisautta ja oikeudenmukaisuutta on. Hän haluaa olla esimerkillinen loppuun asti, pysyä rohkeasti täällä ja pitää kiinni opetuksestaan.

– Häntä syyttämällä halutaan päästä myös hänen oppilaittensa kimppuun, Ksenofon huomautti. – Itsenäisesti ajattelevat ihmiset taitavat aina olla johtajien mielestä aivan erityisen vaarallisia. Jos Sokrates tuomittaisiin kuolemaan ja hän pakenisi, olisi helppo syyttää siitä hänen oppilaitaan, ja suuri joukko heitä saataisiin raivattua pois tieltä.

– Niin ehkä laskelmoidaan, Aristokles sanoi. – Mutta Sokrates ymmärtäisi sen tietenkin, eikä missään tapauksessa vaarantaisi oppilaitaan pelastaakseen itsensä.

Kaksi sotilasta tuli Hefaistoksen temppelin suunnalta. Ksenofon sanoi: – Tuolla on tovereitani. Taidan liittyä heidän seuraansa. Ehkä vielä tapaamme joskus. Jumalat varjelkoot sinua täällä Ateenan juonittelujen seassa.

Hän nousi ja Aristokles nousi myös.

– Seuratkoon Athene sinua sotaretkelläsi, antakoon viisautta ja tuokoon sinut taas kotiin Ateenaan, Aristokles sanoi.

Ksenofon meni toveriensa luo ja Aristokles palasi torille. Hän ajatteli, että Sokrates oli varmaan tapansa mukaan jo Zeuksen pylväikössä. Häntä voisi kuunnella ja keskustellakin hiukan, jos saisi suunvuoron Sokrateelta itseltään ja lukuisilta muilta, jotka halusivat sanoa sanansa. Mutta vaikka Sokrates saattoi olla viisain ateenalaisista, ei hänkään osaisi selittää, miksi elämä oli sellaista kuin oli. Parasta olikin vain tunnustaa tietämättömyytensä ja yrittää noudattaa sitä ainoaa periaatetta, joka tuntui kiistattoman järkevältä: tehdä mahdollisimman paljon hyvää sekä ystävilleen että niille, jotka pitivät häntä vihollisenaan.