Kuvan copyright: Taru Väyrynen

 

Taru Väyrynen - Tarmo Väyrynen

Kuningastie

Teoksen julkaisi vuonna 1997 Tammi, ISBN 951-31-0906-2 (sid).

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2007.

 

 Kuningatar ilman valtaa

 

Ainakin muodollisesti Lis käytti tällä hetkellä ylintä valtaa Kiilon linnassa Vuorimaassa. Kiilon päällikkö Seloma ja hänen veljenpoikansa Enkala, joka asui naapurissa olevaa pienempää linnaa ja oli setänsä apupäällikkö, olivat sodassa. Siellä jossain, Memnoa piirittämässä, oli myös Kareta, jonka kanssa Lis oli vihitty jo laivalla matkalla Vuorimaahan. Koska Kareta oli julistautunut Vuorimaan kuninkaaksi, Lis oli kuningatar, ja senkin takia nyt ylin Kiilossa olevista. Vuorimaassa naisen valta‑asema, jos sellainen miesten poissaolon takia syntyi, oli kuitenkin aina lähes muodollisuus. Lisin odotettiin keskittyvän ohjaamaan naisorjia heidän töissään. Taisteluista joita käytiin, tai miesten neuvotteluista, kukaan ei tuonut hänelle edes tietoa.

   Paksut harmaakiviset seinät ympäröivät naisten puolen suurta salia, joka oli täynnä puuhakkaita orjia. Useimmat kehräsivät, ja ilmassa leijui ohut pöly. Lis oli seisonut ikkunan viereen sijoitettujen kangaspuiden luona neuvomassa nuorelle tytölle kankaan reunojen kunnollista käsittelyä. Tyttö oli vetänyt aloittelijoiden tapaan kuteen liian kireälle. Hän oli ollut niin säikähdyksissään Lisin moitteista, että oli tehnyt vielä huonompaa jälkeä. Hänet oli täytynyt saada ensin rauhoittumaan ja vasta sitten hän oli kyennyt ymmärtämään, miten piti toimia.

   – Nyt minä osaan, kunnioitettu, tyttö viimein sanoi iloisesti. – Saanko jo yrittää itse?

   Lis antoi luvan, otti villaisen huivin seinäpenkiltä ja kietoi sen hartioilleen. Hän meni metallikoristeiselle ovelle ja tarttui sen kahvaan. Ovi oli raskas avata, aivan kuin se olisi vastustanut siirtymistä toiselle puolelle. Kaksi orjanaista nousi heti ja seurasi häntä, sillä siitä ovesta ei menty naisten asumiin sisäsuojiin, vaan miesten hallitsemiin tiloihin. Lis tiesi, että orjat oli määrätty seuraamaan häntä aina, jos hän poistui naisten puolelta. Silti hän kääntyi katsomaan heitä moittivasti.

   – Menkää takaisin, hän sanoi.

   Naiset näyttivät onnettomilta ja vilkuilivat toisiaan. Sitten vanhempi heistä sanoi:

   – Kunnioitettu, isäntä sanoi, ettei sinun saa antaa kulkea yksin miesten puolella.

   – Seloma on antanut teidät minun käyttööni, minä käsken teitä nyt, Lis sanoi.

   Naiset neuvottelivat taas katseillaan. Sitten nuorempi vilkaisi Lisin tiukkaa ilmettä ja alistui. Hän lähti takaisin paikalleen, mutta vanhempi katsoi Lisiä rauhallisin, harmain silmin, kuin äiti kuritonta lasta.

   – Kunnioitettu, orjanainen sanoi tyynesti. – Isäntä sanoi, ettet vielä tunne kaikkia tapojamme, ja sinua on sen takia suojeltava.

   Lis yritti hakea mielestään naisen nimeä, mutta ei muistanut sitä. Kun hän ja Kareta olivat asettuneet Seloman linnaan Kiiloon, hän oli päättänyt opetella nimet, vaikka vuorimaalaiset kutsuivatkin kaikkia naisorjia iästä riippumatta yksinkertaisesti tytöiksi ja miesorjia pojiksi. Pian hän oli huomannut, että väkeä oli liikaa, kaikkia oli mahdoton muistaa nimeltä. Tämä orja oli sitä paitsi melko uusi, Lis ei ollut varma olivatko he edes keskustelleet keskenään muuta kuin silloin, kun Seloman taloudenhoitaja kävi tuomassa naisen hänen huostaansa.

   – Arvostan hyvää tarkoitustasi, Lis sanoi. – Mutta vaadin sinulta tottelevaisuutta. Jos et voi totella minua, palautan sinut Selomalle.

   Orjanainen näytti yhä itsepäiseltä. Hän oli asemaansa nähden oikeastaan hämmästyttävän rohkea, sillä vaikka Lis ei mielellään määrännyt orjalle rangaistusta, Seloma ei olisi yhtä lempeä jos saisi tietää, että Lisillä oli ollut aihetta tyytymättömyyteen. Hänen mielestään kysymys oli periaatteesta: koska Lisin puoliso Kareta vaati itselleen Vuorimaan kuninkuutta, Lisiä oli kohdeltava kuningattarena.

   Karetan kuninkuus oli kuitenkin vasta vaatimus. Käytännössä edellinen kuningas hallitsi yhä, sillä hänellä oli hallussaan Memnon linna. Memnon rikkaudet ja asema maan tärkeimmän satamakaupungin vartijana ratkaisivat sen, kenellä Vuorimaassa oli korkein valta. Karetan joukot, joiden ylipäällikkö Seloma oli, olivat nyt piirittäneet Memnoa toista kuukautta. Lis oli, kuten Kareta itsekin, hyvin pian tajunnut, että todellista valtataistelua kävivät Seloma ja nykyinen kuningas. Kareta ei yksin olisi saanut aikaan mitään merkittävää, ja Seloma tarvitsi häntä vain verukkeena kapinalle. Karetalla oli vanhan hallitsijasuvun oikeuksien perillisenä muodollinen syy vaatia kuninkuutta itselleen.

   Ellei Lis olisi tuntenut ehdotonta luottamusta Selomaa kohtaan, hän olisi voinut luulla, että hän ja Kareta olivat oikeastaan tämän vankeja, ja ettei Karetasta koskaan tulisi hallitsijaa, vaan ainoastaan Seloman ohjailema nukke. Monet itse asiassa ajattelivatkin niin, mutta se ei ollut totta. Lis tiesi miten vähän Selomaa lopulta kiinnosti valta. Seloma taisteli nykyistä kuningasta vastaan vain siksi, että sekä hänen omansa että hänen rakastamansa Sirpin hallitsijan Teran henki riippui siitä, että valta Vuorimaassa vaihtuisi. Ehkä hän ajatteli myös oikeudenmukaisempaa hallintoa ja valloitussotien loppumista – asioita jotka Kareta oli luvannut toteuttaa – mutta siitä Lis ei ollut varma. Seloma vaikutti mieheltä, joka oli lakannut uskomasta ihanteisiin.

   Lis muisti nyt orjanaisen nimen, se oli Anira. Seloma oli lähettänyt Aniran hänelle, koska tämä oli erityisen taitava kutoja. Selomalla ei ollut vaimoa, ja Lis oli heti tullessaan ottanut huolehtiakseen perusasian, jonka yleensä hoiti juuri linnan päällikön vaimo: kehräykseen ja kankaankudontaan sopivien orjien työllistämisen. Se oli jonkinlainen haikeuden sävyttämä yhdysside entiseen elämään, jolloin Lis itse oli sirpiläisen köyhän lesken tyttärenä ollut kankaankutojan opissa. Hän ei pelkästään ohjannut, vaan teki joutohetkinään itsekin yhä töitä.

   – Anira, Lis sanoi suostuttelevasti. – En aio koskaan opetella kaikkia vuorimaalaisten tapoja, kaikki tavat eivät ole oppimisen arvoisia. Haluan aina kulkea vapaasti, myös yksin, jos niin päätän.

   Anira katsoi taas häntä silmiin eikä tehnyt elettäkään mennäkseen pois. Orjanaiselta tuollainen tottelemattomuus oli oikeastaan julkeaa käytöstä, mutta se ei loukannut Lisiä. Orjien joukossa oli paljon sotavankeja tai sotavankien jälkeläisiä, ja sellaiset olivat voineet aikaisemmin olla varakkaita, arvostettuja ihmisiä. Lis ei myöskään osannut ajatella jotain ihmisryhmää muita paremmaksi. Hallitsevaa rotua sanottiin Vuorimaassa ylemmiksi, kaikki muut rodut ja kansat olivat alempia, mutta Lis ei osannut omaksua sellaista ajattelutapaa, vaikka olikin omaksunut sanat. Hänen kotisaarellaan Sirpissä erirotuiset ihmiset olivat olleet tasa‑arvoisia. Oikeastaan he olivat sekoittuneet aikojen kuluessa niin, että eri ryhmät olivat siellä vain muisto.

   Anira saattoi sitä paitsi kuulua ylempiin, heitäkin joutui orjiksi hallitsevan rodun keskinäisissä taisteluissa. Anira oli vaalea kuten ylemmät olivat, ei tosin niin vaalea kuin Lis itse, vaan hänen hiuksensa olivat hiekanväriset. Hän erottui kuitenkin selvästi launeista, joita suurin osa Seloman orjista oli. Launeilla oli kalpeat kasvot, mutta useimmiten pikimustat suorat hiukset. Aniran rohkea käytöskin oli toisenlaista kuin taipuisien ja alistumaan tottuneiden launien.

   Anira tuntui yhä harkitsevan, miten voisi suojella Lisiä vastoin tämän tahtoa. Suojelussa taas oli kysymys enemmänkin maineesta kuin todellisista vaaroista. Tässä naisen kunnian vahtimisessa oli jotain huvittavaa – niin kuin hän heti miesten puolella olisi ollut vaarassa langeta sopimattomuuksiin jonkun miesorjan tai sotilaan kanssa tai joutua näiden ahdistelemaksi. Lisiä alkoi äkkiä naurattaa, ja orjanainen hymyili sen huomatessaan.

   – No tule mukaan, Lis sanoi. – Mutta vain sinä, kaksi saattajaa on kerta kaikkiaan liikaa. Ota huivisi, aion mennä ulos.

   Anira näytti tyytyväiseltä. Lis tiesi hyvin, että tavan mukaan saattajia piti aina olla ainakin kaksi, mutta orjanainenkin oli selvästi valmis joustamaan, kunhan tapoja ei kokonaan hylättäisi. Anira kulki hiukan jäljessä, ja Lis viittasi häntä tulemaan vierelleen. Sillä tavoin olisi helpompi keskustella.

   – Vasta kun olemme linnan ulkopuolella, kunnioitettu, Anira sanoi. – Vartijat saavat muuten taas juoruilemisen aihetta. Kaikki puhuvat pilkallisesti siitä, miten annoit suosikkiorjasi kävellä vierelläsi. Onneksi hän nyt on muualla.

   – Malee ei ole orja, Lis huomautti.

   Malee oli Oosan kanssa aivan lähellä sijaitsevassa Enkalan asumassa linnassa. Se oli Kiilon linnoista vanhempi ja pienempi, Seloman linna oli uudempi ja puolustautumisen kannalta paremmalla paikalla. Vaikka Enkala asuikin linnassa, hän oli Seloman alainen, ei itsenäinen päällikkö. Lis oli lähettänyt Maleen Oosan tueksi. Oosa sopeutui Vuorimaan oloihin vielä hitaammin ja vaikeammin kuin Lis itse. Sen ymmärsi hyvin, koska Oosa kuuli ajatukset ympärillään. Oli sentään helpompaa vain arvailla ja aavistella toisten uteliaisuus ja paheksunta kuin tarkalleen tietää ne.

   – Totta kai tuo, jota sanot Maleeksi, on orja, Anira väitti. – Hänhän on alempi. Alempi voi elää ylemmän kanssa samassa taloudessa vain orjana. Eikä sinun pitäisi käyttää hänestä nimeä, annat sillä tavalla hänelle liikaa kunnioitusta.

   – Pidit kuitenkin siitä, että käytin sinulle puhuessani sinun nimeäsi, Lis huomautti.

   Orjanainen naurahti, ja se oli huvittunut nauru. Lis ajatteli taas, että Anira oli varmaan joskus kuulunut itse ylempiin ja tunsi siksi yhä eron itsensä ja Maleen välillä suureksi – ylemmät olivat niin kasvaneita kuvitelmaan omasta paremmuudestaan, että olivat orjinakin mielestään ylempiä kuin muut orjat. Juuri autiomaalaiset, tummahiuksisuutensa lisäksi myös hyvin tummaihoiset, olivat lisäksi heidän mielestään jostain syystä alimmista alimpia. Lis ei vaivautunut selittämään, että Malee oli ollut rikkaan autiomaalaisen merikauppiaan tytär, sillä hänet arvioitiin kuitenkin täällä pelkästään ihon ja hiusten värin mukaan. Lis oli ensin selityksillään yrittänyt muuttaa ennakkoluuloja, mutta huomannut pian sen lähes mahdottomaksi.

   Huivista huolimatta Lis tunsi palelevansa. Hän katsoi linnan tummakivistä seinää vihamielisesti. Nuo seinät säilöivät itseensä talven kylmyyden, eikä mikään lämmittäminen karkottanut sitä niiden sisältä. Hän ajatteli, että Vuorimaan pitkät ja kylmät talvet varmaan olivat karkottaneet lämmön ihmismielistäkin, ja päiväkausia samanlaisena pysyvä raudanharmaa sadetaivas oli synkistänyt heidät. Sirpin talvisateet tulivat puuskittaisina ja pitivät hengähdystaukoja, joiden aikana ihmiset saattoivat nauttia vihreästä raikkaudesta. Sirpissä talvi oli ollut vuoden ihanin aika, täällä se oli raakaa, kylmää koleutta.

   Sirpin ajatteleminen sai Lisin muistamaan äidin ja pikku sisarukset ja pienen talon Matalan kylässä. Sieltä hän oli lähtenyt tänne Karetan rinnalla, innoissaan suuresta seikkailusta, joka heitä odotti. Nyt hän tiesi, että hän oli lähtiessään luopunut tavallisen ihmisen arkisesta onnesta, mutta tuo tieto oli tavoittanut hänet liian myöhään: paluun mahdollisuutta ei ollut, ei Karetalla eikä siis myöskään Karetan vaimolla.

   – Minun äitini oli niitä, joita sinä nimität alemmiksi, Lis sanoi ja katsoi Aniraa haastavasti.

   Hänelle oli jo selvinnyt, että tästä asiasta oikeastaan olisi pitänyt olla visusti vaiti. Ylempiin kuuluivat varsinaisesti vain ne, joiden molemmat vanhemmat olivat ylempiä, ja Lis itsekin oli äitinsä takia tarkkaan ottaen yksi alemmista. Se ei ollut sinänsä vaarallista. Ylemmät miehet hankkivat usein lapsia alempien naisten kanssa, ja jos isä halusi tunnustaa lapsen, äidin syntyperä hiljaisesti unohdettiin. Isä oli aina ratkaiseva, kun lapsen asemaa ja sukua määriteltiin, jos isä itse vain niin halusi. Jopa Seloma oli syntynyt isänsä ja sotavankinaisen suhteesta. Hän oli puolittain selu, jo nimikin kertoi sen. Hänen isänsä oli kuitenkin alkanut mieltyä poikaan ja kohottanut tämän perilliseksi virallisesta avioliitosta syntyneen poikansa, Enkalan isän, rinnalle. Seloma oli paljastanut syntyperänsä Karetalle ja Lisille salaisuutena, joka kyllä oli yleisesti tiedossa, mutta jota ei saanut koskaan mainita. Myös Lisin olisi pitänyt vaieta äidistään. Hän oli Karetan, Ukkosjumalan pojan, puoliso. Hänen pitäisi aikanaan synnyttää Karetan poika, seuraava hallitsija, jonka sukupuussa ei olisi saanut olla pienintäkään tahraa.

   Orjanainen pudistikin varoittaen päätään.

   – Et saa puhua noin, hän neuvoi. – Seloma on jo antanut sepittää laulun siitä, miten isäsi tapasi Sirpissä saaren jumalattaren, ja tuo jumalatar synnytti sinut. Se on hallitsijan puolisolle sopiva syntymä.

   Lis nauroi.

   – Sirpin ainoa jumala on Koora, jolla ei ole mitään sukupuolta, eikä hän koskaan esiinny ihmisenä, Lis vakuutti.

   – Ei sitä täällä niin tarkkaan tiedetä, Anira väitti. – Laulussa tuo sinun jumalataräitisi on kuun jumalatar. Laulu on oikein kaunis. Ja laulut auttavat, vanhan Karetan puolisokaan ei ollut ylempiä, mutta hänen kansastaan tehtiin laulujen avulla veljeskansa ja ongelma ratkesi sillä.

   Talviaurinko paistoi, mutta se ei lämmittänyt kunnolla. Silti ulkona oli näin keskipäivällä selvästi lämpimämpää kuin sisällä, ainakin niissä paikoissa joihin tuuli ei osunut. He tulivat etupihalle, joka tavallisissa oloissa olisi ollut täynnä sotilaita. Nyt linnassa olivat jäljellä lähinnä vain naiset ja lapset, jotka oleskelivat takapihalla ulkona ollessaan, täällä oli vain joitakin vanhuksia, nuoria poikia ja orjia. Melkein kaikki asekuntoiset miehet oli jo pitkän aikaa tarvittu taisteluun, jota käytiin Memnon luona. Taistelu ei edistynyt, ja suruviestejä tuli milloin kenenkin menehtymisestä. Melkein jokainen linnaan jääneistä oli menettänyt jonkun läheisen.

   Sota ei ollutkaan sellaista kunniakasta hyvien ja oikeiden asioiden edistämistä kuin se oli ollut Lisin tyttöaikaisissa kuvitelmissa. Se oli hidasta, uuvuttavaa ja likaista, ja raskaiden menetysten lisäksi siihen liittyi juonitteluja. Siitä lähtien kun Kareta oli ilmaantunut vaatimaan itselleen vanhojen lakien mukaan kuuluvaa valtaa, suurin osa Memnossa asuvan Vuorimaan kuninkaan kolmestakymmenestä alakuninkaasta – tai päälliköstä, kuten heitä nimitettiin – oli ollut odottavalla kannalla. Seloma sanoi, että he katsoisivat, mitä Memnon luona tapahtuisi, ja liittyisivät sitten voittajan puolelle.

   – Vai onko sodassa voittajia? Lis kysyi.

   Hän ei ollut odottanut, että Anira vastaisi, hän oli vain sanonut ääneen ajatuksen, joka oli pitkään vaivannut häntä. Mutta Anira naurahti lyhyesti ja kuivasti.

   – Elämä päättyy aina kuolemaan, ja sodassa kaikki häviävät, hän sanoi. – Mutta sodasta ja elämästä voi kieltäytyä vain kuolemalla.

   Niin, Karetalla ei ainakaan enää ollut valinnan varaa, kuten ei Lisillä tai Selomallakaan. He olivat nousseet Vuorimaan väärämielistä ja julmaa kuningasta vastaan ensin puolustaakseen Sirpin kansaa, ja sitten palauttaakseen Vuorimaahan Sodanjumalan tilalle Ukkosjumalan oikeudenmukaisen hallinnon. Siltä tieltä ei voinut palata, sillä heikkoutta osoittanut tuhottaisiin armotta.

   Portilla seisoi kaksi poikaa, jotka ehkä olivat samanikäisiä kuin Lis, mutta tuntuivat silti hänen mielestään lapsilta. Avioliitto Karetan kanssa, vieras maa ja raskas vastuu monista ennen oudoista asioista oli kypsyttänyt Lisistä aikuisen, vaikka hän olisi Sirpissä yhä ollut Kooran lakien mukaan vapaa aikaihmisen velvollisuuksista. Kareta oli sentään täyttänyt juuri ennen valtataistelun alkua kuusitoista vuotta, joten hän oli sirpiläisittäinkin ajatellen jo mies.

   Kun Lis pyysi avaamaan portin, toinen pojista kipaisi jonnekin, ja palasi mukanaan kaksi sotilasta. Aseistettuja miehiä oli jätetty linnan turvaksi kymmenkunta. Vasta sitten pojat avasivat portin, jonka käsittelyyn he saivat ponnistaa kaikki voimansa. Sotilaat valmistautuivat seuraamaan naisia.

   – En halua teitä mukaan, Lis sanoi.

   – Meillä on määräys, kunnioitettu, toinen miehistä sanoi. – Jos haluat ulos portista, ainakin kahden sotilaan on oltava kanssasi.

   – Minun käskyni ohittaa Seloman käskyt, Lis sanoi harmissaan. – Olen Ukkosjumalan pojan puoliso.

   – Niin olet, kunnioitettu, sotilas sanoi. – Ja sinun käskysi ohittaa kyllä Seloman käskyt, mutta meidän ohjeemme ovat itseltään Karetalta, Ukkosjumalan pojalta.

   Lis puri huultaan yllättyneenä ja harmissaan. Kareta oli viime aikoina saanut outoja piirteitä, joista hän ei pitänyt. Oli kuin tämä olisi alkanut muiden Vuorimaan miesten tavoin kuvitella, että naiset olivat paitsi ruumiillisesti heikompia myös älyllisesti alempia ja tarvitsivat siksi miesten holhousta.

   – Tulkaa sitten, Lis sanoi. – Kun Kareta palaa kerron hänelle itselleen, mitä mieltä olen tällaisista järjestelyistä, mutta kai teidän on toteltava saamianne käskyjä.

   Sotilailla oli talviviitat ja Lisillä ja Aniralla villahuivit. Muut tuntuivatkin tarkenevan aivan mainiosti, vain Lis hytisi tuulen kylmyyttä. Silti talvi oli täälläkin kaunis sellaisina hetkinä kuin nyt, jolloin aurinko tuli esiin ja taivaan synkät pilvet poistuivat hetkeksi. Silloin täällä oli melkein niin kuin Sirpissä: kukat kukkivat laajoina ryhminä, ruoho ja puut viheriöivät. Oli vuokkojen ja valkokukkien aika, aivan kuten olisi ollut Sirpissäkin. Ne olivat sadekuiden kukkia, joille satunnainen lumisade ei ollut lainkaan niin tuhoisaa kuin kesän paahtava helle.

   Lis kulki edellä ja Anira tuli hänen pyynnöstään viereen, vaikka vilkaisikin vaivautuneesti sotilaita. Nämä seurasivat kauempana, keskenään jutellen.

   – Oletko ollut kauan Seloman orja? Lis kysyi.

   Anira pudisti päätään.

   – Seloma lähetti minut sinulle heti kun tulin, hän sanoi. – Pyysin sitä itse. En ole sotasaalis tai ostettu.

   Silläkin tavalla tuli orjia, omaisensa menettäneitä naisia, jotka halusivat paikan jossa elää. Vuorimaassa nainen ei voinut elää itsenäisenä, hänen piti löytää turvapaikka, ellei muuten niin orjuudesta. Se oli yksi niistä asioista, jotka Kareta muuttaisi valtaan päästyään, ainakin jos hän suostuisi kuuntelemaan Lisin neuvoja. Naisella oli aina työtaitoja usealtakin alalta, ja Lisin mielestä naisenkin täytyi saada myydä tuotteita itsenäisenä käsityöläisenä, tai mennä palvelijaksi jollekulle. Nyt naisen oli alistuttava orjuuteen tai avioliittoon, jos isä tai veli ei huolehtinut hänestä. Ja avioliitto oli täällä oikeastaan vain yksi orjuuden muoto: vaimo oli täysin miehensä omaisuutta.

   – Kerro aiemmasta elämästäsi, Lis pyysi. – Mitä sinulle tapahtui? Olet vaalea, oletko ylempien rotua?

   – Pikkutyttönä asuin kaukana pohjoisessa enkä tiennyt mitään ylemmistä tai alemmista, Anira sanoi ja hymyili hiukan haikeasti. – Sieltä minut ryöstettiin ja myytiin useaan kertaan eteenpäin, kunnes päädyin Vuorimaahan. Olin sitä ennen pitkään kemerien joukossa ja siellä minut opetettiin kutojaksi.

   Pohjoisen kaukaisista metsistä tiedettiin hyvin vähän, ja sieltä tulleita ihmisiä tapasi harvoin. Sumuvuorten takaisen tasangon kansat pitivät yllä kauppayhteyttä heihin välittäen etelämmäs turkiksia, joista suuri osa saattoi olla ryöstösaalistakin. Pohjoisen asukkaat tunnettiin hurjina taistelijoina, mutta he liikkuivat usein yksin tai vain pieninä ryhminä ja olivat siis helppo kohde rosvojoukolle. Lis mietti, että pohjoisen asukkaisiin kuuluminen oli selitys Aniran hiekanvärisiin hiuksiin, harmaisiin silmiin ja rohkeaan käytökseen. Kaukaisen pohjoisen salaperäiset asukkaat kuvattiin juuri tuon näköisiksi, ja heidän naisensa olivat itsenäisiä niin kuin Sirpin naisetkin.

   – Mitä sinulle sitten tapahtui Vuorimaassa? Lis kysyi.

   – Ei puhuta minusta enää, kunnioitettu, Anira torjui. – Minulla on takanani asioita, joita en voi kertoa.

   Lis tyytyi siihen. Vuorimaassa oli paljon naisia, joiden elämässä oli tapahtunut sellaista, josta mieluiten vaikeni. Tämä kylmän talven maa oli myös miehisten arvojen maa. Lis ajatteli, että tämä maa myös muutti ihmistä, joka oli tullut tänne toisenlaisin ihantein. Karetakin oli tullut pyrkimään valtaan oikaistakseen suurimmat vääryydet, mutta muuttui samalla kaiken aikaa kovemmaksi. Jopa Lis itsekin tiesi olevansa jo hyvin erilainen kuin se tyttö, joka oli lähtenyt Sirpistä tuomaan oikeudenmukaisuutta Vuorimaahan.

   Hän oli ymmärtänyt, ettei vääryyksien poistamiseen ollutkaan mitään taikakeinoa, pelkkä hallitsijan vaihtuminen ei muuttaisi kaikkea. Eihän esimerkiksi orjuutta voinut noin vain poistaa: mihin joutuisivat omistajiensa luota pois lähetetyt, kodittomat ja kaikkensa menettäneet ihmiset? Eikä naisia voinut vapauttaa miesten holhouksesta, ennen kuin nainenkin saattoi periä vanhemmiltaan omaisuutta, ja hoitaa itse omia asioitaan.

   He tulivat yhdelle Launovuorten kaakkoiskulman pienistä huipuista, jonka yli tie kaupunkiin kulki. Suuret huiput, joilla talvisin oli lumipeite, olivat heidän takanaan, ja vielä näitäkin taaempana varsinaiset, korkeat Launovuoret. Tätä Launovuorten eteläistä kärkeä nimitettiin usein Kiilon linnan ja kaupungin mukaan myös Kiilovuoristoksi. Täältä näki paitsi kaupunkiin ja merelle myös tasangolle, jonka idässä katkaisi etäisyydessä häämöttävä Arrovuoristo. Jossain tuolla kaukana käytiin taisteluja, ja vaikka täältä ei voinut nähdä niistä häivähdystäkään, oli lohdullista nähdä edes Arrovuorten hahmon piirtyminen taivasta vasten. Kareta oli siellä, ja toivottavasti hän oli yhä elossa ja voitolla.

   Naiset pysähtyivät. Sotilaat tulivat lähemmäs ja puhuivat kiihkeästi ja hiljaisella äänellä keskenään. Sitten toinen sanoi Lisille:

   – Kunnioitettu, meidän on heti palattava linnaan.

   – Ei, Lis sanoi. – Haluan käydä kaupungissa asti. Joku siellä tietää ehkä taisteluista.

   – Kunnioitettu, kaupunkiin voit lähteä vain vahvasti vartioituna, sotilas sanoi. – Vaikka launit ovat yleensä rauhallisia, niin alemmista ei koskaan tiedä, ja aina on kiihottajia.

   Lis hymähti. Ylempien valta oli heikoilla. He joutuivat asumaan sotilaineen linnoissaan eivätkä tunteneet oloaan täysin turvalliseksi rauhallisinakaan aikoina. Tällaisina aikoina kaupungeissa ja kylissä asuvat alemmat olivat kapinamielellä, jopa tämän alueen lauhkeat launitkin. Kukaan ei tiennyt, olivatko he Karetaa vai entistä hallitsijaa vai molempia vastaan. Kun ylemmät nyt taistelivat keskenään, saattoi monikin alempien entinen hallitsijasuku haaveilla vanhan valtansa palauttamisesta. Launit eivät varmaan koskaan nousisi avoimeen kapinaan, he eivät perinteisesti taistelleet, mutta kiviä ja pilkkahuutoja saattoi silti lennellä.

   Sotilaat tähyilivät tasangolle päin ja puhuivat taas keskenään ääntään alentaen. Tasangolla näkyi epämääräinen liikkuva kohta, ja pian Lis tajusi sen tietä pitkin kiitäväksi pölypilveksi.

   – Vaunut! hän huudahti. – Noin nopeasti pääsee vain parihevosten vetämillä taisteluvaunuilla.

   Sotilaat katsoivat häntä ja tuntuivat epäröivän.

   – Niin, kunnioitettu, toinen heistä sanoi lopulta. – Meidän on saatettava sinut turvaan ja selvitettävä, mitä tuo merkitsee. Ehkä on tapahtunut jotain, jonka takia on lähetetty viestintuoja.

   – Viestintuoja ratsastaisi, Lis sanoi. – Joku on haavoittunut niin pahasti, että hänet tuodaan vaunuilla kotiin.

   Sen pidemmälle hän ei halunnut ajatella. Taistelukentältä lähdettiin erikseen kuljettamaan turvaan vain todella korkea‑arvoista, ja häntäkin vain jos hän oli erittäin pahasti haavoittunut – tai kuollut. Korkea‑arvoisen henkilön ruumis tuotiin aina kotiin hautajaisia varten, jos suinkin mahdollista.

   Anira oli tarttunut Lisin käsivarteen ja puristi sitä. Hän ei tällä hetkellä käyttäytynyt lainkaan niin kuin orjanainen, vaan kuin sisar tai äiti. Hänen savunharmaissa silmissään oli lempeää rohkaisua.

   – Älä säikähdä turhaan, Anira sanoi. – Ehkä se ei ole Kareta, ja jos se on hän, niin ehkä hän elää.

   Lis kääntyi sotilaisiin päin.

   – Sinä menet hakemaan Enkalan linnasta Oosan, Lis määräsi toista osoittaen. – Hän on paras saatavissa oleva parantaja, täkäläiset eivät osaa muuta kuin typeriä taikoja. Toverisi menee antamaan määräyksen Lanetalle, tämän on valmistauduttava hoitamaan haavoittunutta.

   – Kunnioitettu, meidän on ensin saatettava sinut linnaan, sotilas väitti.

   Lis oikaisi itsensä täyteen pituuteensa ja katsoi miestä raivoissaan. Hän heilautti pitkiä vaaleita hiuksiaan kärsimättömästi, ja hänen sinisiin silmiinsä oli tullut ukkostaivaan hohde.

   – Tottele, hän huusi. – Ukkosjumala murskaa sinut siihen paikkaan, jos uskallat vastustaa minua. Lähtekää, minä olen käskenyt.

   Miehet tottelivat välittömästi, eikä Lis ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän uskoi itsekin puolittain sillä hetkellä, että hän olisi voinut vihassaan ohjata Ukkosjumalan salaman heihin, jos he olisivat vastustelleet. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että tällaisissa tilanteissa ainoastaan naisilla oli riittävästi järkeä ja ymmärrystä. Vaikka Sirpissä oli parantajamiehiäkin, vain naiset osasivat yleensä hoitaa.

   Lis ei halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että tulija ei ehkä enää ollenkaan tarvitsisi hoitoa. Hän lähti juosten vaunuja vastaan, ja Anira seurasi. Pölypilvi katosi näkyvistä, mutta sitten alkoi kuului hevosten kavioiden ääni. Se lähestyi nopeasti, kapealla tiellä vauhti oli vaarallinen. Lis sai hetkeksi näkyviinsä vaunut, kun ne kiitivät alemmalla rinteellä. Kauhukseen hän näki, ettei kukaan ajanut, vaan vaunuissa oli kokoon lyyhistynyt ihminen. Hevoset laukkasivat vauhkoina, ja sitten hän näki syynkin. Niiden ympärillä puikkelehti muutamia harmaita otuksia: susia.

   Sudet olivat arkoja olentoja, jotka voisi helposti pelottaa pois huudoilla ja kivillä, ja usein sekään ei ollut tarpeen, ne karttoivat ihmistä luontojaan. Hevosten pysäyttäminen tuntuikin Lisistä vaikeammalta pulmalta. Tuossa vauhdissa vaunut olivat kaiken aikaa vaarassa kaatua, ja jos kyydissä oleva ei ollut vielä vainaja, hän kuolisi viimeistään silloin.

   Vaunut kaarsivat nyt mutkassa hurjasti heiluen, ja hevoset laukkasivat kohti. Kun ne ohittivat heidät, Anira tarrasi toisen hevosen löysänä riippuviin ohjaksiin. Hän menetti tasapainonsa, mutta ei irrottanut otettaan, ja hevonen hidasti vauhtiaan. Melkein tajuamatta mitä teki Lis tarttui toisen hevosen valjaisiin. Se nousi takajaloilleen, ja sen etujalat hipoivat hänen päätään.

   Anira oli päässyt pystyyn ja rauhoitteli ja taputteli toista hevosta, joka yritti levottomasti jatkaa matkaansa. Hän seisoi rohkeasti sen edessä ja saikin sen pysymään alallaan. Hän vilkaisi Lisiä, joka kamppaili toisen yhä levottomasti tempoilevan hevosen kanssa.

   – Taputa sitä, Anira neuvoi. – Puhu sille mitä hyvänsä, mutta rauhallisesti ja ystävällisesti.

   Lis yritti kauhunsa voittaen saada äänensä rauhalliseksi ja komensi isoa eläintä pysymään paikoillaan taputellen sitä samalla. Hän tajusi, että nämä olivat Seloman tottelevaisiksi kehutut hevoset, jotka tunsivatkin hänet, mutta silti hänen oli vaikea saada eläin asettumaan. Anira onnistui paljon paremmin ja nopeammin omalla puolellaan ja tuli sitten Lisin avuksi. Hevonen tuntui lumoutuvan hänen yhtä aikaa käskevästä ja lempeästä äänestään. Sudet olivat onneksi kaikonneet, kuten Lis oli arvellutkin. Päiväsaikaan ja noin pienenä ryhmänä ne eivät ahdistelleet ihmistä. Lis ei osannut pelätä susia sen kummemmin kuin mitä hän oli aikoinaan pelännyt Sirpin puolivillejä koiria, niissä oli niin paljon samaa. Hän jätti Aniran pitelemään molempia jo rauhoittuneita hevosia ja nousi vaunuihin.

   Kauttaaltaan veren ja pölyn peittämä mies, joka lojui vaunuissa kasvoillaan, oli päällikön varusteissa. Hän saattoi olla Seloma tai Kareta, sillä kaikki Karetan varusteet olivat Selomalta saatuja ja siksi samalla tavoin koristeltuja. Lis keräsi rohkeutensa ja käänsi miehen varoen. Kun hän tunsi Seloman, hän ei voinut estää helpotuksen tunnetta, mutta samalla hän tunsi syyllisyyttä. Seloma oli heidän ystävänsä ja auttajansa, ja sitä paitsi taistelujen johtamisessa paljon tärkeämpi kuin kuninkaaksi pyrkivä nuori ja kokematon Kareta.

   – Se on Seloma, Lis sanoi hevosia pitelevälle Aniralle.

   – Ukkosjumalalle kiitos, ettei se ole Kareta, nainen sanoi.

   Sanat ja syvä tunne Aniran äänessä hämmästyttivät Lisiä, olihan Seloma kuitenkin tämän isäntä, ja Kareta vain kaukainen vallantavoittelija. Mutta Lis ei ehtinyt miettiä asiaa sen enempää. Hän kumartui tutkimaan Selomaa. Mies oli pahasti haavoittunut rintaan, mutta hengissä. Seloma oli ehkä kuvitellut haavoittumisestaan huolimatta pystyvänsä itse ajamaan kotiin, mutta heikentynyt matkalla ja pyörtynyt vaunuihin.

   Anira nousi Lisin viereen ohjat kädessään ja lähti ajamaan. Lis katsoi orjanaista yhä kummastuneempana. Hän itse oli halunnut opetella käsittelemään hevosia, joita Sirpissä ei ollut, ja Seloma oli opettanut häntä, vaikkakin epäröiden. Vuorimaassa kaikki hevosiin liittyvä oli miesten huolena, ja varsinkin taisteluvaunut olivat heidän yksinoikeuttaan, niiden ohjaksiin nainen ei koskaan noussut. Mutta Lis muisti, että Aniran kaukaisen pohjoisen kotimaan naisia pidettiin taitavina hevosten käsittelijöinä, ja myös miehiäkin hurjempina taistelijoina.

   – Tiedän, että tämä on sopimatonta, Anira sanoi kuin vastauksena Lisin katseeseen. – Mutta Seloma on saatava nopeasti hoitoon tai hän kuolee, ja jos hän kuolee Kareta on mennyttä. Kareta on vielä nuori ja ymmärtämätön, vain Seloma on sekä taitava että luotettava apulainen Ukkosjumalan pojalle.

   Vuorimaan alistetut, miesten holhoamat naiset tiesivät yleensä politiikasta vain vähän ja välittivät siitä vielä vähemmän, jos se ei liittynyt heidän henkilökohtaisiin asioihinsa. Yrittäessään tukea Seloman päätä, ettei se kolhiutuisi vielä lisää vaunun poukkoillessa kohti linnaa, Lis ajatteli, että Anira oli todella erilainen kuin muut naisorjat.

 

 

Ylipäällikkö ilman voimaa

 

Seloma oli omassa huoneessaan, jonka Laneta nopeasti oli saanut kuntoon sairasta varten. Vaikka Seloma käyttikin henkilökohtaisissa toimissaan apuna yleensä miesorjaa, Laneta oli  ylimmässä vastuussa Seloman henkilökohtaisista huoneista, vaatteista ja varusteista. Hän oli purskahtanut kauhistuneeseen itkuun isäntänsä nähdessään, ja Lis ajatteli, että jollain tavalla hänen kiintymyksensä Selomaan muistutti vaimon kiintymystä. Myös hänen asemansa Seloman yksityisimpien asioiden ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin hoitajana muistutti vaimon asemaa, mutta tiettävästi Selomalla ei ollut sukupuolisuhdetta hänen kanssaan.

   Laneta oli launi, Seloman itsensä ikäinen, ja käytökseltään sopuisa ja hillitty. Nyt hän ei kuitenkaan saanut itkuaan loppumaan, ja Anira lähetti hänet hetken kuluttua pois sanoen, että ei ollut aikaa kenenkään surulle, oli toimittava nopeasti. Anira ohjasi Lanetan ulos huoneesta kysymättä Lisin mielipidettä. Hän käyttäytyi kuin käskemään tottunut ainakin.

   Lis ja Anira olivat kahdestaan pesseet ja sitoneet haavan. Anira oli osoittautunut tehokkaaksi ja taitavaksi, joten Lis oli huomaamattaan jäänyt orjanaisen apulaiseksi. Kun Anira oli tiukkaan sävyyn kieltänyt häntä liikuttamasta haavoittunutta tarpeettomasti, Lis oli huolensakin läpi huvittunut siitä, että orja ei muistanut kohteliaisuuden vaatimusta eikä sanonut "kunnioitettu" hänelle puhuessaan.

   Seloma oli tuskainen mutta tajuissaan. Hän yritti useaan otteeseen selittää, mitä oli tapahtunut. Anira vaiensi hänet aina nopeasti. Lisistä tuntui, että Seloma katsoi Aniraa kummastellen, mutta oli liian heikko kyselläkseen. Lis asettui istumaan Seloman viereen ja pyyhki hänen kasvojaan kostealla kankaalla. He eivät olleet uskaltaneet liikuttaa häntä niin paljon, että olisivat pesseet hänet kokonaan. Haavan seudun puhdistamista Anira oli pitänyt tärkeänä, mutta muu oli saanut toistaiseksi jäädä.

   Laneta tuli kertomaan, että Oosa oli tulossa. Häntä hakemaan lähtenyt sotilas oli ratsastanut, ja Oosa oli lähettänyt hänet takaisin sanoen tulevansa Seloman linnaan yksin. Oosa ei osannut ratsastaa, ja kävellen hän olisi saattajan kanssa joutunut kulkemaan polkuja pitkin. Yksin Oosa tulisi suoraan rinnettä alas, poluista välittämättä. Hänen miehensä Enkala oli jo ajat sitten suostunut siihen, ettei Oosan tarvinnut käyttää saattajia, sillä Oosa kärsi ihmisten seurasta ja hän tarvitsi paljon yksinäisyyttä viihtyäkseen. Paikalliset launit olivatkin tulkinneet asian niin, ettei Oosa ollut ihminen vaan heidän uskomuksiinsa kuuluva luonnon henki, joka saattoi muuttua milloin miksikin kasviksi tai eläimeksi. Sellaiselta Oosa kullanpunaisine hiuksineen ja harmaanvihreine silmineen näyttikin hyppiessään ketterästi kivisillä rinteillä.

   Lis ihmetteli sitä, millaista kunnioitusta Oosa täällä herätti kaikissa. Lanetakin oli maininnut hänen tulostaan kuin varma pelastus olisi ollut lähestymässä. Sirpissä oltiin totuttu arkoihin, saaren pieneen alkuperäisheimoon, joka osasi kuulla sekä ihmisten että monien eläinten ajatuksia, mutta ei pystynyt valehtelemaan tai käyttämään väkivaltaa. Vuorimaassa Oosa oli ihme, jonka taitoja pidettiin noituutena. Oosan suhde susiin herätti eniten kummastusta ja jopa kauhuakin ihmisissä. Sudet eivät pelänneet Oosaa eivätkä uhkailleet häntä. Kun hän liikkui vuorilla, sudet usein seurasivat häntä pitkiä matkoja. Oosa sanoi nauttivansa siitä, että hän pystyi puhumaan edes niiden kanssa ajatuksilla, kun kenenkään ihmisen kanssa ei täällä voinut niin keskustella.

   Kansa oli alkanut pitää Oosaa merkittävänä parantajana, vaikka hänellä oli vain arkojen tavalliset taidot, kyky rauhoittaa ihminen, ja perustiedot luonnon parannustavoista. Liskin luotti häneen enemmän kuin paikallisiin parantamisen ammattilaisiin, mutta Anira ei tuntunut ajattelevan samoin, hän hymähti Lanetan ilmoitukselle.

   – Täällä ei tarvita lisäväkeä, hän sanoi. – Ei varsinkaan mitään kummallista noitaa, tai mikä teeskentelijä tuo Oosa lieneekin.

   Anira oli uudelleen karkottanut Lanetan, joka olisi halunnut jäädä auttamaan. Kun Oosa kunnioittavasti ja arasti käyttäytyvän nuoren orjatytön saattelemana tuli, Anira aikoi häätää hänetkin huoneesta saman tien. Tavallisesti niin myöntyväinen ja sopuisa Oosa ei kuitenkaan tällä kertaa tarvinnut Lisin apua edes Aniran kaltaisen määrätietoisen käskijän vastustamiseen.

   – Olet huolissasi Selomasta ja luulet, että minusta on vain vaivaa, Oosa sanoi Aniralle. – Mutta hän on hyvin kiihtynyt ja hänen täytyy saada neuvotella tilanteesta. Levottomuus pahentaa hänen vointiaan.

   – Hän ei saa missään tapauksessa puhua, Anira sanoi tiukasti. – Haava ulottuu keuhkoon asti. Hänet on pidettävä niin liikkumattomana kuin mahdollista. Ja ilmiselvästi sinun paikkasi ei ole sairashuoneessa.

   Anira katsoi Oosan vatsaa, joka kavalsi raskauden.

   – Seloma tarvitsee minua, Oosa sanoi.

   Hän ohitti ällistyneen Aniran ja meni vuoteen luo. Hän kävi polvilleen lattialle Seloman viereen ja otti tämän toisen käden varovasti käteensä. Huone oli himmennetty, päivänvaloa kajasti vain raskaan kankaan läpi eikä lamppuja ollut sytytetty, sillä Aniran mielestä hämäryys oli hyväksi Selomalle. Tämä tarvitsi kuitenkin myös lämpöä, joten takassa paloi tuli, ja sen valo heijastui Oosan kasvoille ja sai hänen hiustensa punaisen kullan loistamaan. Seloma hymyili vaisua mutta helpottunutta hymyä tunnistaessaan hänet.

   – Ajattele kaikki, Oosa sanoi tyynesti. – Kerron sen Lisille ja tuolle toiselle.

   Anira aikoi sanoa jotain, mutta Lis hillitsi häntä. Huoneen hiljaisuudessa he odottivat. Sitten Oosa sanoi:

   – Ensin hän haluaa tietää, kuka on nainen Lisin seurassa ja onko hän luotettava.

   Oosa kohdisti harmaanvihreät silmänsä Aniraan, ja hänen ilmeensä muuttui kummastuneeksi. Lis tajusi, että jokin Aniran ajatuksista yllätti ja hämmensi hänet täysin.

   – Miksei sitä saa kertoa? Oosa kysyi.

   – Ei, ei, Anira sanoi hätääntyneenä. – Jos todella pystyt kuulemaan ajatukseni etkä ole huijari, kuten olen luullut, niin Ukkosjumalan tähden vaikene niistä.

   Lis tuli nyt Oosan viereen Seloman luo.

   – Hän on nimeltään Anira, lähetit hänet minulle vain vähän aikaa sitten, Lis sanoi Selomalle. – Hän pelasti sinut, hän pystyi pysäyttämään vauhkoontuneet hevoset ja ajoi sitten vaunut linnaan.

   Seloma käänsi vaivalloisesti päätään, katsoi Aniraa, ja hänen väsyneille kasvoilleen kohosi vaisu, ihmettelevä hymy. Vaikka Oosa yritti estellä, hän ponnisteli puhuakseen.

   – Sanoivat sinun kuolleen, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

   – Hän tietää nyt, Oosa selvensi Aniralle. – Hän muistaa vanhan nimesi ja taitosi käsitellä hevosia ja myös sen, miten ajoit taisteluvaunuja. Miksei Lisillekin saisi kertoa, kuka olet?

   Anira pudisti päätään.

   – Luulin, että vanha nimeni on jo unohdettu, enhän käyttänyt sitä enää hävityn taistelun päivinä, hän sanoi. – Mutta riittää, että Seloma on tuntenut minut. En haluaisi paljastaa itseäni Karetan vaimolle ainakaan ennen kuin tiedän Karetan ajatukset.

   Hävityn taistelun päivät tarkoittivat aikaa neljätoista vuotta sitten, jolloin Karetan isä, Kareta hänkin, oli taistellut Vuorimaan kuninkuudesta. Hänet ja hänen kannattajansa oli surmattu. Anira oli ilmeisesti kuulunut Karetan kannattajiin, mutta naisia oli tietysti jätetty henkiin, useimmiten voittajien orjiksi.

   Anira tuli Seloman viereen ja Oosa teki hänelle tilaa. Kun he olivat rinnakkain, näki selvästi miten kookas ja melkein miehinen Anira oli rakenteeltaan. Silti hänen kasvonsa olivat kauniit ja naiselliset, eikä hän voinut olla iältään kovinkaan paljon yli kolmenkymmenen. Hävityn taistelun päivinä hän oli tuskin ollut paljonkaan vanhempi kuin Lis nyt.

   – Olen ollut kotimaassani nämä vuodet, Anira sanoi Selomalle. – Tulin takaisin, kun kuulin nuoren Karetan löytymisestä.

   Seloma liikehti taas yrittäen turhaan puhua.

   – Jos et pahastu, Lis, niin Seloma haluaisi sinun lähtevän hetkeksi pois, Oosa tulkitsi sairaan ajatuksia. – Hän haluaisi neuvotella Aniran kanssa Memnon luona vallitsevasta tilanteesta.

   Lis oli kummissaan. Orjanainen oli äkkiä Seloman mielestä tärkeämpi ja luotettavampi kuin Karetan puoliso. Mutta koska Lis tiesi itsekin, ettei ymmärtänyt Vuorimaan oloja ja asioita niin kuin Seloma ja ehkä Anirakin, hän ei loukkaantunut. Hän sanoi menevänsä keittiölle katsomaan, miten sairaalle sopiva liemiruoka valmistui.

   Hän oli oikeastaan helpottunut päästessään hetkeksi pois sairashuoneelta. Seloman haava oli näyttänyt kammottavalta, ja hän ihmetteli tyyneyttä, jolla Anira oli sitä käsitellyt, aivan kuin tämä olisi nähnyt samanlaisia vammoja usein ennenkin. Anira oli kuitenkin esitelty hänelle kankaankutojaorjana, ei parantajana, ja kutojaksi hän itsekin kertoi oppineensa kemerien luona. Ja mikä oli tuo salaperäinen menneisyys, joka niin kiihdytti Selomaa, mutta josta ei saanut vielä kertoa Lisille?

   Keittiön elämä kulki tavalliseen tahtiin, aivan kuin linnan isäntä ei olisikaan kamppaillut kuoleman kanssa. Selomalle tarkoitettu ruoka oli tehty Lisin ohjeiden mukaan, ja se oli sellaista, mitä hänen pikkusiskonsa oli suostunut syömään silloinkin, kun hänellä oli ollut vatsavaivoja. Keiton tehnyt orjatyttö hymyili tyytyväisesti, kun Lis kiitteli makua. Varastoja hoitava miesorja tuli innokkaan näköisenä Lisiä vastaan, mutta muisti sentään vetää ilmeensä totiseksi ja kysyä kunnioitetun isännän vointia, ennen kuin pääsi asiaansa.

   – Kunnioitettu, satamassa on laiva, hän sanoi. – Se on Sirpin kauppalaiva ja lastina on oliiviöljyä ja Miilan hyvää viiniä, mutta myös Autiomaasta tuotua taatelia. Kun isäntä on sairas, voisinko kunnioitetun Ukkosjumalan pojan puolison luvalla tehdä ostoksia?

   – Käsittääkseni Seloma antaa sinun päättää niistä asioista vapaasti ymmärryksesi mukaan, Lis sanoi. – Mutta mikä ihmeen laiva purjehtii näin talvimyrskyillä?

   – Kunnioitettu, se on Ukkosjumalan pojan sirpiläisen kasvatusisän laiva, sanoi varastonhoitaja. – Luulen, että hän myisi meille erityisen edullisesti. Ostaisin siksi mielelläni paljon.

   Lis tunsi mielessään lämpimän, kiitollisen läikähdyksen. Seloma oli Vuorimaahan tulosta asti ollut hänelle ja Karetalle tuki, johon saattoi luottaa epätoivoisiltakin tuntuvina hetkinä. Seloman haavoittuminen oli siksi saanut hänet tuntemaan suurta avuttomuutta. Meeta, joka oli kasvattanut orvon Kare‑pojan tietämättä mitään tämän kuninkaallisesta syntyperästä, tuli paikalle juuri oikeaan aikaan.

   Meeta lähtee varmaan Karetan avuksi Memnon luo, Lis ajatteli, mutta hän tajusi saman tien, että täkäläisen käsityksen mukaan Meeta kuului alempiin. Hänellä ei täällä olisi arvovaltaa, vaikka hän olikin Sirpin rikkaimpia merikauppiaita.

   Lis ymmärsi hyvin, mistä Seloma oli huolissaan ja mistä hän juuri nyt neuvotteli Aniran kanssa. Todellisuudessa Seloma johti taistelua, Kareta oli hänen esimiehensä vain muodollisesti. Nyt kun Seloma oli haavoittunut ja poissa, vaarana ei ollut vain vihollinen. Karetan omatkin alaiset, jotka itse asiassa olivat itsenäisiä päälliköitä – he olivat tuoneet taisteluun omat miehensä omista linnoistaan – olivat epäluotettavia, ja heitä piti kurissa pelkästään Seloman arvovalta. Kareta oli vain kuusitoistavuotias ja hänen ainoat ansionsa olivat henkilökohtainen rohkeus ja syntyperä, joka oikeutti hänet hallitsijaksi. Hänellä ei ollut sitä kokemusta, josta vasta syntyvät taito ja viisaus, eikä kukaan hänen alaisistaan ilmeisesti luottanut häneen kovin paljon.

   Kun Lis palasi takaisin kohti Seloman huonetta, tuli vastaan naisorja, joka kertoi, että portilla oli vieraita. Nämä kysyivät kunnioitettua puolisoa, kun Ukkosjumalan poika itse ei ollut paikalla.

   – Siellä on Meeta, Lis sanoi iloisesti. – Voi, minä menen vastaan!

   – Kunnioitettu, odota, orja hätäili. – Saattajat täytyy olla, ainakin kaksi.

   – Yksi saa riittää, tule sinä, Lis hoputti. – Teidän on totuttava minun tapoihini, en voi aina kulkea naisjoukko ympärilläni.

   Hän kiirehti pihan yli portille ja antoi samalla seuralaiselleen ohjeita. Vieraalle piti järjestää majoitus ja kestitys. Meeta oli niin mieleinen vieras, että hänet majoitettaisiin Karetalle henkilökohtaisesti kuuluviin huoneisiin.

   – Mutta mukana on myös nainen, oikeastaan vasta tyttö, orja sanoi. – En tiedä onko hän orja, hän käyttäytyy ja puhuu kuin vapaa, mutta hän on kyllä selvästi alempia.

   – Et voi puhua noin muiden maiden kansalaisista, Lis oikaisi. – Kukaan heistä ei kuulu niihin, joita täällä kutsutaan ylemmiksi. Eikä Sirpissä taas kukaan ole orja.

   Päivä oli kääntynyt harmaaksi, pohjoistuuli oli ajanut taivaan täyteen pilviä. Lis näki viluisen ryhmän portilla, jota reunustavien jykevien kivipaasien takana Kiilovuoriston korkeimmat lumiset huiput kohosivat. Niiden takana kaukaisen Launovuoriston ylimmät rinteet kätkeytyivät pilvimassaan. Hiukan syrjässä muista oli tyttö, josta orja oli puhunut. Hän oli kasvanut sen jälkeen kun he viimeksi olivat tavanneet, mutta silti Lis tunsi heti Tessin, ja häntä nauratti orjan käsitys siitä, että Tessi kuului selvästi alempiin. Tessi oli Sirpin hallitsijan ainoa tytär ja tuleva hallitsija.

   Tessi huomasi Lisin ja juoksi pihan yli vastaan. He halasivat toisiaan lämpimästi. Tessin vieressä hyppi hänen iso musta koiransa, Sumi. Sekin yritti osallistua emäntänsä iloon. Lis kumartui taputtamaan koiraa ja pyyhkäisi samalla silmiään salatakseen kyyneleet. Nyt vasta, kun Tessi oli täällä, hän tajusi miten yksin hän oli ollut. Tessi edusti kaikkea kaivattua ja kadonnutta: lapsuutta ja vilpitöntä ystävyyttä, Sirpin huoletonta rauhaa.

   Meetan vierellä olivat hänen poikansa Ake ja Tessin erottamaton ystävä Ramu, jota sirpiläiset pitivät Tessin tulevana puolisona. Ramun näkeminen ilahdutti Lisiä erityisesti, sillä vaikka Ramu olikin nuori ja vasta tietäjäoppilas, hänen taitonsa ylittivät vuorimaalaisten puutteelliset lääkintätaidot. Kaukaa tulleet vieraat piti kuitenkin ehdottomasti ensin ohjata kylpemään, pukeutumaan ja ruokailemaan. Lis jätti Meetan ja pojat miesorjien vastuulle ja lähti itse johdattamaan Tessiä.

   – Minun oli lopulta aivan pakko lähteä katsomaan, millaista teillä täällä on, Tessi sanoi, kun Lis ohjasi häntä naisten puolelle vierashuoneeseen. – Minulle tuli aina vain levottomampi olo. Kun kuulin, että Meeta on lähdössä talvimyrskyistä välittämättä, halusin mukaan. Kare pelasti Sirpin, ja tämä taistelu täällä käydään Sirpinkin vapaudesta. Jos entinen hallitsija voittaa, emme mekään ole turvassa.

   – Olen iloinen, että tulit, Lis sanoi.

   Hän näki miten oudoksuen Tessi katseli seinien harmaata kiveä ja naisia, jotka ahersivat huoneissa, joiden läpi he kulkivat. Tessin koti, Kooran linna, oli vaaleakivinen ja valoisa, ja siellä tekivät työtä palkatut apulaiset tai itsenäiset yrittäjät pikku pajoissaan. Lis oli äkkiä tuntevinaan katkeruuden, joka leijui huoneissa. Seloma kohteli orjia hyvin, ja niin teki Lis itsekin, mutta silti orjilta puuttui köyhimmänkin sirpiläisen perusoikeus: vapaus.

   Lis valitsi Tessille viihtyisimmän vierashuoneen mutta tiesi, että vaikka hän käskisi kantaa sinne muhkeat vuodevaatteet, siitä ei saisi kodikasta. Hän käskisi sytyttää tulen takkaan, mutta huoneeseen ei saisi kestävää lämpöä. Vuorimaalaiset itse yrittivät sisustaa makuuhuoneensa ylellisillä taljoilla ja pehmeillä tyynyillä mukaviksi ja polttivat suitsukkeita, mutta niiden haju etoi Lisiä, eikä sisustuksen loistokkuuskaan auttanut. Vuorimaan rakennukset olivat kuin Vuorimaan talvi, epäystävällisiä. Kuitenkin hänen kotinsa oli nyt Vuorimaassa, ja niin tulisi olemaan hänen lopun elämänsä ajan.

   – Sinun pitää nyt kylpeä, lähetän tytöt avuksi. He tuovat sinulle uudet vaatteet, ja sitten syöt, Lis sanoi.

   Tessi vilkaisi ystävätärtään hiukan ihmeissään, ja Lis muisti taas kerran päätöksensä olla kutsumatta naisorjaa tytöksi. Hymähtäen hän ajatteli, ettei se ollut kuin yksi niistä pienimmistä hyvistä päätöksistä, joista hän oli joutunut ja joutuisi tinkimään.

   – En varmaan tarvitse apua kylvyssä, Tessi torjui.

   – Voi, täällä tarvitset, Lis selitti. – Täällä ei ole vesijohtoja eikä viemäreitä niin kuin Kooran linnassa, tytöt tuovat ja vievät veden.

   – No, ihanaa kuitenkin peseytyä, Tessi sanoi. – Ja ihanaa olla täällä. Vaikka minusta tuskin on mitään apua, niin on kuitenkin parempi olla siellä missä edes tietää ystäviensä tilanteen.

   – Tuskin itsekään tiedämme omaa tilannettamme, Lis sanoi. – Nyt kun Seloma on haavoittunut, se on vielä arvoituksellisempi. Mutta emme voi perääntyä, taistelu on käytävä loppuun.

   Tessi alkoi riisua matkavaatteitaan. Lis näki, että ystävätär oli pituuskasvunsa lisäksi saanut jo nuoren naisen muodotkin, ja hän kysyi hiukan kiusoitellen, oliko suhde Ramuun vielä pelkkää ystävyyttä. Niinhän Kooran laki määräsi Tessin ja Ramun ikäisille, mutta Ramu varmaan tiesi tietäjäoppilaana, miten saattoi nauttia rakastelun iloista mutta välttää silti raskauden.

   – Ramu varmaan haluaisi jo enemmän kuin ystävyyttä, Tessi myönsi. – Mutta minä taidan olla kovin hidas kehityksessäni tai sitten olen kuin äiti, jota ne asiat eivät koskaan ole kovasti kiinnostaneet. Mutta sinähän olet nyt naimisissa. Onko se niin ihanaa kuin väitetään?

   – Voi se on vielä ihanampaa, Lis sanoi, ja muisto yhteisistä hetkistä Karetan kanssa sai hänet värähtämään. – En ymmärrä sellaisia kuin sinä, sinun iässäsi halusin jo kiihkeästi, vaikka tietysti minun täytyi hillitä itseni siellä Sirpissä. Täällä tyttö voi tulla vaimoksi hyvinkin nuorena.

   – Liian nuorena se on varmaan kamala kokemus, Tessi arveli. – Minä olen varma, etten pitäisi siitä edes Ramun kanssa, vaikka hän olisi kuinka kiltti, ja siksi hän ei yritäkään. Hän on luvannut odottaa hyvinkin kauan, jos tarvitsen paljon aikaa.

    Lis jätti Tessin valmistautumaan kylpyyn ja tavoitti kaksi nuorta orjaa, jotka hän vielä varmuuden vuoksi valmensi perusteellisesti kohtelemaan vierasta kunnioittavasti. Orjien oli kylvyn jälkeen vietävä Tessille varastosta parhaimmat puhtaat vaatteet, ja ne jäisivät sitten vieraalle lahjaksi.

   – Unohtakaa typerät ajatukset alemmista ja ylemmistä, hän tähdensi orjille. – Tessi on tumma, lähes autiomaalaisen näköinen, mutta hän on merkittävä henkilö kotimaassaan Sirpissä.

   – Voi, onko hän Tessi? toinen orjatytöistä ihasteli, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. – Olen kuullut hänestä laulun, hänestä ja Karetasta. He vapauttivat Sirpin. Onko hänellä mukanaan se taikakoira, jonka kautta Sirpin jumala häntä ohjaa?

   – Sumi on mukana, Lis sanoi. – Mutta älä pety, Sumi on ihan tavallinen koira. Ja sen laulun olen minäkin kuullut, siinä ei ole totta edes siteeksi.

   – Kunnioitettu, se on ihana laulu, tyttö vastusti. – Itken aina kun kuulen sen.

   Laulujen merkitys tuntui olevan suunnaton, ne merkitsivät ainakin alemmille ja orjille paljon enemmän kuin viralliset tiedotteet. Ylemmätkin tuntuivat uskovan lauluja niin, että hyvä laulu saattoi saada jopa vihollisen hetkeksi tuntumaan ihailtavalta. Seloma oli melkein ensitöikseen, taisteluvalmistelujen lomassa, teettänyt Karetasta sankarilauluja. Niitä tekivät ammattilaulajat, mutta kaikki laulut eivät olleet tilaustöitä. Laulajat tekivät hyvistä aiheista lauluja myös omien mieltymystensä mukaan.

   Tessin tapauksessa laulu ainakin oli luonut myönteisen asenteen, joka pystyi voittamaan jopa vuorimaalaisten syvimmän ennakkoluulon. Vaikka Vuorimaan launit ja arriitit olivat mustahiuksisia ja selutkin tummahkoja, heidän ihonvärinsä oli aina vaalea. Tessin autiomaalaiset sukujuuret näkyivät paitsi hiusten ja silmien myös hänen ihonsa tummuudesta. Sirpissä se oli aivan tavallista, saaren ensimmäiset asukkaat olivat tulleet Autiomaasta, mutta täällä Tessin ihonväri herätti ensimmäiseksi ajatuksen sotavangista tai ryöstösaaliista, siis orjasta.

   Lis palasi takaisin Seloman huoneeseen. Sen ulkopuolella Laneta pysäytti hänet. Hänen silmänsä olivat yhä punaiset itkusta, ja hän katsoi Lisiä pyytävästi.

   – Enkö voisi tulla huolehtimaan kunnioitetusta? Laneta pyysi. – Olen huolehtinut hänestä siitä asti, kun hänestä tuli aikuinen ja hän sai omat henkilökohtaiset orjat.

   – Lähetän hakemaan sinua heti, kun hänen hyväkseen on tehty kaikki, mitä Anira ja Oosa ja äsken tullut sirpiläinen tietäjä osaavat, Lis lupasi.

   Seloman huoneessa oli hämärää ja lämmintä. Seloma oli valinnut henkilökohtaiseen käyttöönsä pienet huoneet, ja kalustus oli yksinkertaista puuta, ei kiveä. Lis ajatteli, että yleinen epäviihtyisyys Vuorimaan linnoissa johtuikin ehkä liian isoista huoneista, jotka tarvitsivat kivipylväitä tuekseen, ja mieltymyksestä kivisiin penkkeihin. Vaikutelmaa yritettiin turhaan pehmentää yksityistiloissa keinotekoisen ylellisin tyynyin, taljoin ja peittein. Täällä Seloman pienessä, kodikkaassa kammiossa oli vain kaikkein välttämättömin.

    Ruoka oli tuotu, ja Oosa oli syöttämässä Selomaa. Tämä sai nieltyä vain vaivoin ja hitaasti. Hän vaikutti tuskaiselta, mutta ilahtui kuitenkin, kun Lis kertoi vieraista.

   – Meeta, siinä on ratkaisu, hän kuiskasi.

   Ankara yskänpuuska keskeytti puheen.

   – Ajattele vain, minä kerron muille mitä haluat minun kertovan, Oosa opasti. – Käytä kaikki voimasi siihen, että yrität niellä hiukan ruokaa.

   – Kuka on Meeta? Anira kysyi.

   – Hän on sirpiläinen merikauppias, joka pelasti Karetan pikkupoikana ja kasvatti hänet kotonaan, Lis sanoi. – Hän on Karetalle kuin isä, Karetahan ei muista lainkaan omaa isäänsä. Äidistäänkin hänellä on vain epämääräinen, kaukainen muistikuva.

   – Niinkö? Anira kysyi. – Mitä Kareta muistaa äidistään?

   – Hän muistaa kasvot ja äänen, Lis sanoi. – Hän näkee yhä niistä unta joskus. Hän näki äitinsä viimeisen kerran, kun tämä vei hänet Enkalan isän luo suuren häviön jälkeen ja pyysi toimittamaan pojan turvaan.

   – Mutta hänhän oli silloin vain kaksivuotias, ei hän voi muistaa, Anira sanoi.

   Seloma valitti, ja Anira nousi heti. Hän ja Oosa yrittivät korjata Seloman asentoa ja sitten Oosa jatkoi syöttämistä.

   – Seloma haluaisi tavata Meetan mahdollisimman pian, Oosa tulkitsi muille.

   – Meeta ja Ramu tulevat heti kylvettyään ja syötyään, Lis sanoi. – Käskin orjia selittämään heille tilanteen.

   Ovelle koputettiin samassa, ja vieraille annettujen orjien vanhin tuli ilmoittamaan, että kunnioitettu Meeta ja hänen seurassaan oleva kunnioitettu nuori tietäjä eivät halunneet syödä, vaan halusivat nyt peseydyttyään heti tavata sairaan. Orjan jäljessä tulivat saman tien Meeta ja Ramu itse.

   Seloma yritti kohottautua, ja Oosa painoi hänet takaisin makuulle.

   – Hän haluaa tervehtiä, Oosa selvensi. – Mutta hän on liian heikko mihinkään muodollisuuksiin. Hän kysyy sinulta, Meeta, tiedätkö Karetan tilanteen Memnon luona.

   – Tiedän sen melko hyvin, Meeta sanoi vakavalla ja rauhallisella äänellä.

– Kauppias kuulee uutisia joka satamassa. Ymmärrän, miten vaikea pojan tilanne on nyt, kun olet haavoittunut. Sinuahan joukot tottelevat, eivät ne vielä häneen luota.

   Oosa kuunteli molempien miesten ajatuksia ja naurahti sitten pehmeästi.

   – Te suunnittelette molemmat täysin samaa, hän sanoi katsoen toisesta toiseen.

– Meeta on Seloman kokoinen. Hän voisi mennä leiriin Karetan luo Seloman varusteisiin pukeutuneena ja kypärän silmikko alhaalla, Seloma itse pitää kypärää usein niin. Kaikki luulisivat Seloman palanneen. Mutta ongelma on, ettei Meeta ole tottunut hevosiin eikä osaa ajaa vaunuja. Seloma taas jätti ajomiehensä leiriin, eikä tänne jätetyissä sotilaissa ole riittävän taitavia ajajia.

   – Jos minulle järjestyy miehen varusteet, osaan ajaa paremmin kuin miehet, Anira sanoi. – Muistathan, Seloma?

   Sairas katsoi häntä ja yritti vastata. Oosa esteli.

   – Se on Selomankin mielestä hyvä ajatus, Oosa sanoi. – Juuri sinun ja Meetan pitää nyt mennä Karetan luo, hänen tuekseen.

   Ramu oli tullut sairaan viereen. Kun Oosa lopetti syöttämisen, hän halusi tutkia Seloman haavan. Anira tarkkaili Ramua ensin valppaasti ja valmiina kieltämään turhan kovat otteet, mutta sirpiläisen tietäjän tavoin Ramu oli varovainen ja helläkätinen. Hän tunsi avuttomuutta tällaisen vamman edessä, jonka kaltaisesta hänellä oli tietoa vain isänsä selostuksen perusteella. Hän ymmärsi kuitenkin, mistä oli kysymys. Isä oli osannut selittää ihmisen sisäisen rakenteen ja sen merkityksen hyvin.

   – Miekka on puhkaissut toisen keuhkon, Ramu sanoi totisena. – Terve, hyväkuntoinen mies jää kyllä henkiin, kun on päässyt hoitoon, mutta sairastaa pitkään. Pian nousee korkea kuume, jota en osaa estää, ja kuumeen aikana Seloma ei ehkä ymmärrä mitään eikä mahdollisesti edes tiedä missä on. Mutta kun kuume laskee, alkaa paraneminen.

   – Olen nähnyt näitä vammoja, Seloma sanoi vaikeasti. – Juuri noin siinä käy.

   – Siksi hän lähti kotimatkalle haavoituttuaan, Oosa selitti. – Hän ymmärsi, että kuumeen noustua hän olisi leirissä vain taakka. Hän on myös nähnyt, miten miehiä kuolee keuhkoon osuneen haavan nostattamaan kuumeeseen. Jos hän kuolee, hän haluaa, että asia salataan, kunnes Karetan valta on vahvistunut. Leirissä salaaminen ei olisi onnistunut.

   – Et sinä tähän kuole, Ramu sanoi. – Oosa on tehnyt samanlaisen hauteen kuin minäkin olisin haavalle tehnyt, tunnen juuri oikean yrtin tuoksun. Kuume nousee kyllä, mutta haude pitää sen niin alhaisena, että kestät sen.

   – En minä sitä haudetta tehnyt vaan Anira, Oosa sanoi. – En edes olisi tiennyt, että paksulehti sopii tällaiseen. Eiväthän arat juuri koskaan näe sotavammoja.

   Anira naurahti.

   – Olen varmaan nähnyt kaikki mahdolliset sotavammat, sekä tappavat että ne joista paranee, hän sanoi. – En ole parantaja muissa asioissa, mutta ei ole sellaista aseiden jättämää jälkeä, jolle en osaisi ainakin yrittää tehdä jotain.

   Lis katsoi Aniraa tutkivasti. Hän oli jo tajunnut, että tämä oli Seloman mielestä merkittävä henkilö. Kummallisinta oli kuitenkin, että Anira joskus oli käyttänyt sotaisia taitojaan täällä Vuorimaassa, jossa naisen piti pysytellä kotipiirissä. Lis itse oli Sirpissä opetellut aseiden käytön alkeet, mutta Seloma oli selittänyt hänelle, että täällä hänen osallistumisensa taisteluihin ei kävisi päinsä. Naisia oli mukana vain orjina huolehtimassa käytännön tarpeista ja viihdyttämisestä.

   Juuri siksi Vuorimaa on näin sekasortoinen, Lis ajatteli. Miehillä on naisiin verrattuna enemmän voimaa, mutta melkein kaikissa muissa suhteissa he jäävät jälkeen naisesta. He ovat lapsellisempia, kärsimättömämpiä ja itsekeskeisempiä. Heidän ei pitäisi antaa toimia millään alalla ilman naisen ohjausta.

   Hän katsoi Aniraa ja hänen mieleensä tuli eräs asia, jonka Seloma oli hänelle kertonut hävityn taistelun päiviltä. Seloma oli puhunut siitä silloin, kun Lis oli halunnut opetella ajamaan taisteluvaunuja.

   – Ei sentään, Seloma oli sanonut hymyillen. – Tietysti se voisi innostaa sotilaita, sillä vanhan Karetan rinnalla oli vaimo, joka ajoi hänen vaunujaan, mutta hän olikin kotoisin pohjoisesta, Sumuvuorten ja niiden takaisen tasangon jälkeen kohoavista salaperäisistä metsistä. Hänet oli alkuaan ostettu kemereiltä orjaksi, mutta sitten hänestä tuli Ukkosjumalan pojan puoliso.

   Ja nyt Lis muisti myös, miten Kareta kuvaili muistoaan äidistä: hiekanväriset hiukset paksuina palmikkoina ja lempeät, savunharmaat silmät. Anira oli Karetan äiti. Hän oli palannut Vuorimaahan kuultuaan poikansa löytymisestä.

 

 

Kuningas ilman alaisia

 

Leirissä paloi nuotioita, joiden ympärille miehet olivat kokoontuneet, kukin omaan joukko‑osastoonsa. Kareta käveli Seloman sotilaiden nuotioiden ohi telttaansa kohti. Täällä kaikki sentään vielä tervehtivät kunnioittavasti, mutta muualla leirissä moni vältteli katsomasta häntä silmiin. Joskus kuului takaapäin vaimeita pilkkahuutojakin, tosin niin kaukaa, ettei huutajaa enää voinut saada kiinni eikä saattaa vastuuseen. Ne kuumensivat Karetan suuttumisherkkää luontoa, mutta Seloma oli vaatinut, että hänen piti esiintyä kuin hän ei olisi kuullut mitään.

   Teeka, vanhempi mies, joka oli Seloman alipäällikkö, nousi puolittain Karetan nähdessään, mutta ei sitten kuitenkaan tullut keskustelemaan. Hän ehkä tajusi nuoren vallantavoittelijan huolen, tai sitten hän ajatteli, ettei keskustelu Karetan kanssa kuitenkaan toisi mitään apua edessä oleviin ongelmiin. Seloma oli tosiasiassa tehnyt suunnitelmat ja päätökset, sen tiesivät kaikki. Teekan katse oli kuitenkin myötätuntoinen ja se piristi Karetaa hiukan. Kaikki eivät sentään olleet häntä vastaan.

   Naisorjat olivat valmistaneet illallista ja ruoka oli odottamassa Karetaa. Hän käski naisten vetäytyä omalle puolelleen, hän ei halunnut kenenkään jäävän tarjoilemaan ja viihdyttämään. Joskus hän oli antanut parin soittotaitoisen tytön piristää iltaa, mutta hän ei koskaan käyttänyt ketään heistä matkavaimona, kuten sotilailla oli tapana. Seloma oli silti saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että naisorjat olivat välttämättömiä huoltajina. Kukaan vuorimaalainen sotilas ei olisi suostunut laittamaan ruokaa kuin äärimmäisessä hädässä, saati sitten huoltamaan vaatteita tai kylvettämään, ja miesorjien käyttäminen sotaleirissä oli turvallisuusriski. Tappion uhatessa miesorjat tarttuivat herkästi isäntiensä aseisiin ja liittyivät vihollisen puolelle.

   Enkala tuli ja näytti tyytyväiseltä huomattuaan, että he olivat kahdestaan. Kareta katsoi häntä silmiin ja näki, että Enkala yritti ankarasti vaikuttaa reippaalta ja luottavaiselta. Tämän hoikka vartalo pyrki kuitenkin väkisinkin painumaan kumaraan, ja silmien huolestunutta ilmettä oli vaikea kätkeä. Kareta tunsi äkillistä, liikuttunutta halua kiertää kätensä Enkalan kaulaan, mutta hillitsi itsensä. Hän oli jo tutustunut sotaleirin ankeissa oloissa helposti syttyvään miesten keskinäiseen rakkauteen, joka ylitti ystävyyden rajat, eikä hän halunnut Enkalan kuvittelevan, että hänen aikeensa olivat sellaiset. Enkala vain tuntui hänen ainoalta tosi ystävältään nyt.

   Tässä me olemme, Seloman kaksi isätöntä lasta, Kareta ajatteli. Minä muka johdan kaikkea, mutta tiedän itse, etten suinkaan ole todellisuudessa tähän asti tehnyt niin enkä yksinkertaisesti pysty siihen nytkään, vaikka olisi pakko. Ja Enkala on setänsä sijainen tämän poissaollessa, minun joukkojeni ylipäällikkö, ja hän on aivan yhtä avuton kuin minä. Hän yrittää kuitenkin reippaasti teeskennellä, että tilanne on hallinnassa, estääkseen minua masentumasta täysin.

   Enkala maisteli ruokaa, joka oli naudanlihaa. Taas oli varmaan käyty jossain lähistön arriittikylässä hakemassa teurastettavaa. Aina kun sodittiin, joutuivat seudulla asuvat alemmat ruokkimaan sotajoukot, vaikka eivät olisikaan olleet kiistan osapuolia. Kareta ei saanut mielestään häipymään tunnetta, että joukot, joiden johdossa hän oli, rosvosivat aivan samoin kuin ne, joita hän oli lähtenyt kukistamaan.

   Enkala kaatoi itselleen hiukan viiniä. Sitten hän vilkaisi pikaria arvelevasti ja kaatoi sisällön takaisin ruukkuun.

   – Taidan juoda vain vettä, hän sanoi. – Voi tulla vaikeuksia ja ajatukset on pidettävä kirkkaina.

   Kareta oli koko päivän aistinut leirissä pahaenteisen ilmapiirin, joka ei ollut pelkkää pilkallista tottelemattomuutta. Siitä asti kun haavoittunut Seloma oli lähtenyt ajamaan Kiiloa kohti, oli miesryhmissä käyty kiivaita keskusteluja ja vaiettu äkkiä kun Kareta oli tullut paikalle. Seloman omat miehet olisivat tietysti uskollisia, mutta muilla liittolaisilla oli nyt ilmeinen halu luopua epävarmaksi käyneestä yrityksestä.

   Kareta leikkasi viipaleen lihaa ja otti sitten myös leipää, mutta sekoitti viiniinsä runsaasti vettä. Enkala oli oikeassa, oli syytä pysyä selvänä.

   Yksi naisorjista oli tullut takaisin ja lähestyi miehiä arasti. Hän oli nimeltään Liia. Hän oli ainakin itse aluksi uskonut olevansa se, joka nuoruutensa ja kauneutensa takia oli määrätty nukkumaan Karetan kanssa. Hän oli siksi ollut kovin tunkeileva, kunnes oli ymmärtänyt, ettei häneltä haluttu sellaisia palveluja. Syy siihen, että hän oli ymmärtänyt sen kovin myöhään, oli kuitenkin ollut myös Karetan itsensä. Kauniin nuoren orjatytön avoin tarjous oli houkutellut häntä, eikä sen torjuminen ollut ollut helppoa. Vielä vaikeammaksi tällaisten kiusausten välttämisen teki se, että orjatyttöjen palvelukset kuuluivat täkäläisen käsityksen mukaan miesten oikeuksiin. Lis olisi kuitenkin pahoittanut mielensä, jos Kareta tässä asiassa olisi käyttäytynyt vuorimaalaisen miehen tavoin, se oli selvää.

   Jostain syystä Seloma ymmärsi ja hyväksyi sen, ettei Kareta käyttänyt ketään matkavaimonaan. Seloma itse sanoi, että orjan vieminen sänkyyn oli kiusallista, kun näillä tietenkään ei ollut rohkeutta kieltäytyä eikä edes näyttää vastenmielisyyttään. Sen sanottuaan hän oli hymähtänyt ja myöntänyt, että tulihan niin silti joskus tehtyä, kun vapaisiin naisiin koskeminen taas olisi aiheuttanut isien ja veljien koston tai avioitumispakon.

   Liia oli jäänyt seisomaan ja katsoi maahan.

   – Minähän käskin jo kaikki pois, Kareta sanoi tylysti.

   – Kunnioitettu Ukkosjumalan poika, Liia sanoi nöyrästi. – Olen hyvin peloissani, mutta olen kuullut sellaista, jonka pitäisi tulla sinunkin tietoosi.

   Enkala valpastui.

   – Istu, älä pelkää, Enkala sanoi. – Ukkosjumalan poika on väsynyt ja huolissaan ja siksi töykeä. Hän ei ole vihainen sinulle.

   Orjatyttö jäi kuitenkin seisomaan. Hän katsoi arastellen Karetaa ja hiukan rohkeammin Enkalaa. Hän oli Seloman orjia, kuten kaikki Karetan käyttöön annetut. Hän oli hyvin nuori ja ilmeisesti launi, sillä hänellä oli tummat, sileät hiukset. Arriittien ja selujen hiukset yleensä kihartuivat.

   – Kun minut lähetettiin tänne, äitini neuvoi minua auttamaan Karetaa kaikin tavoin, koska hyvän isäntämme kohtalo riippuu hänestä, orjatyttö sanoi ja punastui voimakkaasti, kuin kauhistuen omaa rohkeuttaan. – Siksi suututin aluksi Ukkosjumalan pojan tarjoamalla jotain mitä hän ei halunnut. Mutta nyt luulen, että minun pitää kertoa, mitä kuulin Sarnakin teltan naisilta.

   – Mitä kuulit heiltä? Enkala kysyi ystävällisellä, rauhoittavalla äänellä.

   Liia katsoi jalkojaan ja siirteli niitä teltan maapohjalla. Miehet istuivat matolla, mutta Liia pysytteli sen ulkopuolella.

   – Älä pelkää, Enkala tyynnytteli. – Joudut ehkä kertomaan jotain pahaa mitä puhuttiin Ukkosjumalan pojasta, mutta ei hän sinulle suutu.

   – Eihän hän myöskään kerro Sarnakille, mistä sai tietonsa? orjatyttö kysyi anovasti. – Sarnakin naiset sanoivat, että Memnon hallitsija voittaa lopulta, ja jokainen joka on ollut häntä vastaan saa rangaistuksen.

   – Ei kumpikaan meistä tietenkään kerro, Enkala sanoi.

   Liia keräsi rohkeutensa.

   – Sarnaki käy öisin Memnon linnassa, hän kuiskasi. – Nyt hän aikoo mennä sinne kertomaan, että Seloma on haavoittunut kuolettavasti ja että Ukkosjumalan poika voidaan teurastaa kuin Sodanjumalalle uhrattava nuori sonni.

   Tyttö vilkaisi Karetaa anteeksipyytävästi.

   – Se joka kertoi minulle sanoi niin, en minä, hän täsmensi.

   Sitten hän katsoi Enkalaa anovasti.

   – Eihän se ole totta? hän kysyi. – Eihän isäntä ole haavoittunut kuolettavasti?

   – Hän on haavoittunut, Enkala sanoi. – Mutta kuolema on Ukkosjumalan käsissä, sitä ei ihmisen pidä alkaa ennustella.

   Liia alkoi itkeä hiljaista, pientä itkua.

   – Koska Sarnaki menee Memnon linnaan seuraavan kerran? Enkala halusi tietää.

   – Varmaan heti kun leirissä nukutaan, orjatyttö sanoi yrittäen hillitä nyyhkytyksensä. – Niin hän tapaa tehdä. Ja kuulin myös hänen telttansa naisten puhuvan, että Memnon linnasta hyökätään leirin kimppuun heti aamulla. Ellei ...

   Miehet odottivat, mutta tyttö ei uskaltanut jatkaa.

   – Me emme suutu, Enkala vakuutti taas lempeästi. – Sinähän vain kerrot mitä he sanoivat, eivät ne ole sinun ajatuksiasi.

   – He hyökkäävät huomenna, ellei Kareta yritä peloissaan jo yöllä paeta, kun kai hän itsekin ymmärtää olevansa hukassa ilman Selomaa. Jos hän yrittää paeta, he lähtevät takaa‑ajoon jo yöllä, tyttö sanoi.

   Vain Enkalan vaativa katse sai Karetan hillitsemään itsensä. Hän oli kuunnellut paljastuksia välinpitämättömänä, kuin ne eivät olisi koskeneet lainkaan häntä itseään. Hän oli aavistanut jotain tällaista ja hänestä tuntui, että hänellä ei ollut keinoja tehdä mitään. Mutta pelkuriksi epäileminen oli jotain, mitä hän ei kerta kaikkiaan sietänyt.

   – Kiitos tiedoistasi, Enkala sanoi Liialle katsoen häntä lämpimästi. – Myös Ukkosjumalan poika on kiitollinen, kunhan toipuu järkytyksestään, ja hän muistaa kyllä palkita sinut. Nyt voit mennä naisten puolelle, äläkä enää ole huolissasi. Nämä ovat miesten asioita, me hoidamme kaiken.

   Kun orjatyttö oli mennyt, Kareta ei voinut hillitä ivallista virnistystä.

   – No niin, ylipäällikön sijainen, miten aiot hoitaa kaiken? hän kysyi. – Kimppuumme hyökätään huomenna. Meidän joukkojemme yhtenäisyys on murtunut, koska Seloma on poissa. Suuri osa siirtyy vihollisen puolelle ja loput tuhotaan.

   – Vetäydymme tänä yönä, Enkala sanoi.

   Kareta hyppäsi pystyyn.

   – Minäkö pakenisin? hän sähähti vihaisesti.

   – Niin, Enkala sanoi. – Istu alas ja kuuntele, nyt tarvitaan tarkka suunnitelma.

   Enkala käänsi veitsensä varren alaspäin ja alkoi piirtää maalattiaan karttaa. Siihen muodostui heidän takanaan oleva Memnovuoren maasto, josta kapea sola johti tasangolle.

   – Vetäydymme, ja Sarnaki vie heille tiedon, Enkala sanoi. – He seuraavat meitä, mutta lähetämme nopeimmat ja luotettavimmat joukot ensin, ja ne kiertävät solan yläpuolelta takaisin, väijytykseen. Kun vihollisen joukot ovat solassa, hyökkäämme joka puolelta. Olemme ylempänä ja suojassa, mutta vihollinen on suojattomana alhaalla.

   Karetan silmät alkoivat loistaa.

   – Se on mahdollista, hän sanoi. – Se voi onnistua.

   – Se on ainoa mahdollisuutemme, Enkala sanoi. – Jos odotamme huomista hyökkäystä, tuhoudumme itse. Naiset ja kuormasto ohjataan tänne luolaan, jonka pienikin joukko pystyy suojaamaan.

   Hän piirsi taas lattiaan.

   – Miten tunnet maaston niin hyvin? Kareta ihmetteli.

   – Olettehan nauraneet sille, että ratsastelen ympäriinsä ja katselen kukkia, Enkala huomautti. – Olen selvittänyt kaikenlaista, siltä varalta, että tietoja tarvittaisiin.

   Hän oikaisi hoikan vartalonsa ja heilautti vaaleita hiuksiaan. Hän katsoi ystäväänsä leikillisen moittivasti, mutta hänen hymynsä takana oli hiukan aitoa närkästystä.

   – Setäni ja sinä pidätte minua kovin mitättömänä, hän sanoi. – On totta, etten ole mikään sankari taistelukentällä, mutta minulla on järkeä.

   Kareta naurahti sovinnollisesti.

   – Minä taas en voi kehuskella kovin kummoisella järkevyydellä, vaikka olenkin ehkä jonkinlainen sankari taistelukentällä, hän sanoi.

   Hän nousi ja Enkala katsoi Ukkosjumalan poikaa hymyillen. Kareta oli komean arvonimensä veroinen. Vaaleat kiharat putosivat leveille olkapäille. Nuorukaisen vartalo oli miehistynyt, ja kun sitä verhosi vain lyhyt, hihaton sotilasmekko, näkyivät käsivarsien ja reisien voimakkaat lihakset. Hänen taistelutaitonsa herätti jo kunnioitusta niissäkin, jotka pitivät Karetaa vain Seloman nukkena. Äkkiä Enkala tiesi, että Karetasta joskus laulettaisiin aitoja sankarilauluja, syvään kunnioitukseen perustuvia – mutta vain jos tämänöinen yritys onnistuisi. Jos he epäonnistuisivat, Kareta ja kaikki hänelle uskolliset tuhottaisiin.

   – Meidän on toimittava varovasti, Enkala sanoi. – Koko suunnitelma kerrotaan vain Teekalle ja muutamalle muulle.

   – Mutta tiedätkö luotettavat? Kareta ihmetteli.

   – Enköhän, Enkala sanoi. – Ja on uskallettava ottaa riski, muuta mahdollisuutta ei ole. Tietysti myös vihjaan jokaiselle, ettei petturia armahdeta. He joutuvat punnitsemaan mielessään, kenen uskovat voittavan, ja meidän suunnitelmamme on hyvä. Eivätkä he ehdi neuvotella ja juonitella keskenään, vaan kukin joutuu tekemään päätöksensä yksin ja se on meidän etumme.

   Koko leiri kuhisi pian kiihkeää toimintaa. Nuotioita sammuteltiin ja soihtuja sytyteltiin. Etujoukot lähtivät matkaan, kun muut vasta purkivat telttoja. Soihturivit alkoivat avoimesti siirtyä poispäin, aikeita ei yritettykään kätkeä niiltä, jotka tarkkailisivat heitä Memnon linnan muureilta.

   Kun Kareta kierteli leiriä, välttelijöitä oli vähemmän ja ystäviä enemmän kuin aikaisemmin. Varsinkin ne, joille koko suunnitelma oli uskottu, tuntuivat nyt luottavan nuoreen vallantavoittelijaan. Vain Sarnakin telttojen luona valmistautuminen näytti oudon vaisulta, ja kun lähtömerkki pääjoukolle annettiin, Sarnakin miehet kääntyivätkin Memnon linnaa kohti. Jotkut ampuivat nuolia perään, mutta Kareta ja Enkala kielsivät tuhlaamasta aikaa ja voimia heihin.

   He tavoittivat solan, jonka seinistä soihtujen valo heijastui paikoin uskomattoman kauniina kuvioina. Yö oli kirkas ja tähdet paloivat heidän yläpuolellaan. Kareta tavoitti kaukaisen muiston Sirpin tähtiöistä ja omista pojanunelmistaan silloin. Ne ajat olivat menneisyyttä, ja hän karkotti mielestään muistot ja myös tämänhetkisen kauneuden ihailun. Kaikki mikä vivahtikaan pehmeyteen ja tunteiluun oli haitallista taisteluun valmistautuvalle, sen hän oli jo ehtinyt oppia. Kauneus herätti rakkauden elämään ja toi mieleen ystävällisiä ajatuksia. Nämä taas muuttuivat helposti kuolemanpeloksi ja sääliksi niitä kohtaan, jotka piti tappaa.

   Kareta siirtyi etelärinteellä piileskelevään joukkoon, jossa oli Seloman henkilökohtainen ystävä Meisalo miehineen. Enkala oli pohjoisrinteellä, jossa olivat myös Teeka ja Seloman joukot. Karetalla itsellään ei ollut omia sotilaita, ja nimenomaan sen takia hän oli vallantavoittelijana vain nukke. Miehen todellinen valta oli hänen käytössään olevassa taisteluvoimassa ja hänen varallisuudessaan, ja juuri näissä asioissa Kareta oli täysin Selomasta riippuvainen.

   Meisalo tuli Karetan viereen katsomaan itään. Hän veti villaista viittaa tiukemmin ympärilleen, ja Karetakin huomasi palelevansa. Vuorimaan talviyöt olivat kylmiä, melkein jäätäviä tällaisina aikoina, kun tuuli pohjoisesta. Kareta muisti Lisin väitteen, että luonnon kylmyys tuhosi täällä lämmön ihmismielistäkin. Ainakin se teki Vuorimaan tähdet erilaisiksi kuin Sirpin tähdet. Sirpissä tähdet olivat tuntuneet talviöinä heijastavan kaukaista lämpöä, täällä ne kiiluivat kylmyyttä. Pimeältä vuorenrinteeltä katsottuna tähtitaivas oli kuitenkin huikaisevan kirkas ja sen rauhallinen kauneus oli jyrkässä ristiriidassa ihmisten maan pinnalla valmistelemien toimien kanssa. Kareta muisti Kooran, Sirpin jumalan, joka kielsi ihmistä tappamasta toista ihmistä edes itsepuolustukseksi. Sirpissä lapsille kerrottiin, että tähdet olivat taivaankannen reikiä, joista näkyi Kooran valo.

   Koora ei ole minun jumalani, Kareta ajatteli. Olen Ukkosjumalan poika ja tehtäväni on hävittää vääryys, tarvittaessa myös tappaa, että saattaisin oikeuden voimaan.

   Kuten tavallista Karetan oli melkein pakotettava itsensä ajattelemaan näin. Kooraa, joka halusi ihmisten rakastavan toisiaan ja auttavan vihollisiaankin, oli vaikea kokonaan unohtaa ja sivuuttaa. Kooran vaatimuksessa oli jotain, mikä oli pakko ymmärtää todeksi, vaikka ei voinutkaan hänen tahtoaan noudattaa.

   Kareta näki pakenemista teeskentelevän joukkonsa loppuosan vähitellen etenevän solassa, samalla kun Memnon linnassa lisääntyvät soihdut kertoivat, että takaa‑ajoon oltiin lähdössä.

   – He tulevat suoraan kuolemaansa, sanoi Meisalon vierellä seisova jousimies innokkaasti.

   – Niin, Meisalo sanoi, mutta hänen äänensä oli surullinen. – Paljon miehiä kuolee taas.

   Kareta vilkaisi Meisaloa, mutta pimeässä hän ei nähnyt tämän ilmettä. Miestä pidettiin kuitenkin suurena taistelijana, vaikkei hän enää ollut nuori, ja julmana voitettuja kohtaan. Oli yllätys huomata, ettei vihollisen tuhoaminen herättänyt hänessä pelkkää riemua.

   Aamu oli sarastamassa, kun Memnon linnasta tulleet joukot ehtivät solaan. Valo lisääntyi kaiken aikaa, ja kun vihollinen oli solassa heidän tuhoamisensa oli yksinkertaista. Jousimiehet ampuivat rinteiltä, ja jalkamiehet ja vaunutaistelijat estivät solan molemmissa päissä pakenemisen. Vihollisen ruumiita oli lopulta kasoittain, omat tappiot taas jäivät vähäisiksi. Kareta käytti miekkaa ja keihästä koettaen välttää ajatuksia ja tunteita. Taistelut, joissa hän usein oli menestynyt ja joissa hän jo oli tappanut monia, eivät olleet saaneet häntä turtumaan; hänestä oli yhä vastenmielistä surmata ihmisiä. Mutta koska muuta vaihtoehtoa ei ollut, hän toimi ja tappoi ja yritti sulkea myötätunnon mielestään.

   Taistelutilanteen keskellä oma kuolemanvaara synnytti luontaisen puolustautumishalun, joka vaihtui vaistomaiseksi ja julmaksi tuhoamiseksi. Sen tunteen kestäessä taistelu sujui helposti, mutta kun vaara oli ohi tai tilapäisesti vältetty, oli vaikea toimia tehokkaasti. Sota ei ollut sellaista kuin se oli ollut pojan sankariunelmissa. Se oli kompuroimista ruumiiden yli, se oli verta, likaa ja tuskaa. Kareta näki miten joku tappoi Sarnakin, ja julma, tyytyväinen hymy kohosi hetkeksi hänen huulilleen: siinä meni petturi. Mutta samassa heittäytyi nuori mies polvilleen hänen eteensä ja heitti miekkansa pois.

   – Älä tapa, sääli, ota vangiksi, mies pyysi.

   Karetan miekka oli koholla, mutta hän ei pystynyt käyttämään sitä. Miehen pelokkaat kasvot ja pyytävät silmät vetosivat häneen vastustamattomasti. Hän oli jo laskemaisillaan miekkansa ja kehottamaisillaan miestä nousemaan, kun Meisalo tuli ja tappoi polvistuneen.

   – Emme voi ottaa vankeja, Meisalo opasti Karetaa. – Ei ole aikaa ja voimia vartioida niitä.

   Kun voitto oli saavutettu Kareta katsoi taistelukenttää ja hänen oli mahdoton tuntea voitonriemua. Sola oli täynnä kaatuneita. Voittajat kulkivat tappamassa sellaisia vihollisia, joissa vielä oli elonmerkkejä, ja raahaamassa pois omia kuolleita ja haavoittuneita. Sitten alettiin ryöstää vihollisten ruumiita, sillä aseet ja varusteet piti saada talteen ja voittajien käyttöön. Enkala tuli Karetan viereen, kun sudet jo alkoivat hiipiä solan reunoilla ja näykkiä ruumiita. Lähempänä asutusta saalistajat olisivat olleet koiria ja se olisi tuntunut jostain syystä vielä kammottavammalta.

   – Olet suositumpi kuin koskaan, kaikki ylistävät nyt sinua, Enkala sanoi.

   – Eivät Memnon linnassa, Kareta sanoi kuivasti.

   – Memnosta puheen ollen, Enkala sanoi. – Entinen kuningas on kuolleiden joukossa, joten olet nyt Vuorimaan kuningas. Päälliköt pyytävät sinulta lupaa hyökätä linnaan ja kaupunkiin.

   – En haluaisi antaa heidän hyökätä minnekään nyt heti, Kareta sanoi väsyneesti. – Vihollisen sotilaat on tuhottu. Jos nyt hyökätään kaupunkiin ja linnaan seuraa siitä vain ryöstelyä, vanhusten ja lasten tappamista ja naisten raiskaamista.

   – Jos et anna lupaa, he menevät ilman lupaasi, Enkala sanoi ja näytti huolestuneelta. – Vain Teekan johtamat Seloman joukot tottelevat meitä.

   Kareta kohautti olkapäitään.

   – Päätä sinä, olet ylipäällikkö, hän sanoi.

   Enkala näytti surulliselta.

   – En saa muita päälliköitä kuriin, hän sanoi. – Niinpä minun on annettava lupa.

   Joukot hyökkäsivät siis Memnoon, sekä linnaan että kaupunkiin. Kaupungissa näkyi pian tulipaloja, jotka levisivät. Kareta katseli niitä synkkänä Memnon linnan suuren leijonaportin luota. Ei ollut mitään järkeä tuhota kaupunkia ja vainota sen asukkaita. Nämä olivat pääosin arriitteja, joita ei lainkaan kiinnostanut se, kuka vihatuista ylemmistä heitä hallitsi.

   Enkala ilmestyi Karetan viereen. He katselivat hetken vaieten kaupunkiin ja kuuntelivat takanaan linnassa vallitsevaa melua.

   – Tule, Enkala sanoi viimein. – Katsotaan, jos saisimme miehet vähitellen rauhoittumaan tai ainakin tuhoa hiukan rajoitettua. Linnan aarteetkin ovat vaarassa, jos emme nopeasti ota niitä sinun haltuusi.

   Kareta lähti mukaan melkein vastahakoisesti ja samalla hän moitti mielessään itseään siitä, ettei hän ollut ollenkaan tehtäviensä tasalla. Täällä hävitettiin hänen nimissään, eikä hän tiennyt, miten estäisi sen. Enkala oli myös ilmeisen huolissaan ja hämmentynyt, mutta hän sai kuitenkin Teekan avulla kootuksi Seloman joukot yhteen ja järjesti nämä varjelemaan päärakennusta ja aarrekammioita. Juuri niiden rikkaudet houkuttelivat kaikkia. Paikalla syntyikin yhteenottoja, jotka ratkaisi vasta Meisalo tuomalla omat miehensä Seloman joukkojen avuksi.

   – Kareta on uusi kuninkaamme, ja annan tappaa jokaisen, joka vastustaa häntä, Meisalo julisti.

   Päärakennukseen saatiin sen jälkeen melko pian järjestys, mutta muualla linnan alueella vallitsi yhä sekasorto. Kaupungin tilannetta Kareta ei uskaltanut ajatellakaan. Voittajien omat naisorjat oli tuotu linnaan, ja Karetan ja Meisalon orjat olivat ryhtyneet järjestelemään yläkertaa uusien omistajien asuttavaksi. Sotilaat olivat jo käyneet keräämässä linnan aiemmat naiset, sekä orjat että vapaat, alakertaan muun saaliin viereen.

   – Sinun on ratkaistava päälliköiden osuus saaliista, sanoi Meisalo, joka oli kävellyt Karetan vieressä ja katsellut nuorta kuningasta huolehtivasti. – Kun Seloma ei ole neuvomassa, yritän auttaa sinua. Päälliköiden on oltava tyytyväisiä, muuten nousee kapina saman tien. Uuden kuninkaan valta on aina alussa hyvin heikko.

   Kareta seurasi miestä haluttomana ja väsyneenä. Saaliinjako oli irvokas toimitus, Kareta ei päässyt irti tunteesta, että he jakoivat ryöstösaalista kuin rosvot. Hän yritti kuitenkin noudattaa jonkinlaista oikeudenmukaisuutta arvoesineiden jaossa, ja lopulta kaikki olivat suurin piirtein tyytyväisiä. Tyytyväisyyttä lisäsi se, että monet olivat jo juoneet runsaasti linnan kellarista löydettyä viiniä.

   Sitten jaettiin myös naiset, ja Karetan vastahakoisuus lisääntyi. Heitäkin riitti kaikille halukkaille, mutta monet naiset itkivät ja pyysivät saada jäädä tuttuun linnaan uuden hallitsijan alaisuuteen. Erityisesti pelkäsivät ne, jotka tajusivat, että uudet omistajat halusivat käyttää naisia henkilökohtaisiin tarkoituksiinsa. Kareta kieltäytyikin luovuttamasta muutamaa hyvin nuorta ja itkuista tyttöä, joiden puolesta näiden äidit vetosivat vakuuttaen tyttöjen olevan vielä lapsia. Kareta käski hakea paikalle Liian ja antoi tytöt äiteineen hänen huostaansa ilmoittaen, että he olisivat samassa asemassa kuin muutkin hänen hallussaan olevat orjat. Hän oli kieltänyt naisorjiensa pakottamisen miesten halujen tyydyttämiseen.

   Kareta ymmärsi kuitenkin, kuinka pieni hänen hyvä työnsä oli. Voitonyönä raiskaukset olivat jokaisen sotilaan oikeus sekä linnan alueella että Memnon kaupungissa. Meisalo huomautti myös huolestuneena, että päälliköt, jotka olivat halunneet nämä tytöt, olivat erityisen kiinnostuneita hyvin nuorista tytöistä ja suuttuisivat varmasti Karetalle.

   Kun naisetkin lopulta oli jaettu, tuotiin viimeisenä Karetan eteen pelästynyt nuori tyttö, joka esiteltiin hänelle annettavana kunnialahjana. Meisalo selvensi, että tämä oli Sirena, kukistuneen hallitsijan sisarentytär, ja kuului siksi uudelle kuninkaalle.

   – En halua häntä, Kareta sanoi torjuvasti. – Minulla on naisorjia aivan tarpeeksi.

   Sirena heittäytyi polvilleen. Itkettyneistä silmistään huolimatta hän oli hyvin kaunis ja hänen vaaleat hiuksensa levisivät pilvenä hänen olkapäilleen. Hän tavoitteli toisella kädellään lyhyen sotilasmekon helmaa ja kohotti toisen ylöspäin Karetan rintaa kohti.

   – Ukkosjumalan poika, ota minut, hän pyysi. – Pelkään noita muita päälliköitä, sinä näytät hyvältä mieheltä. Älä anna minua kenellekään muulle.

   Kareta ojensi tytölle kätensä ja nosti hänet ylös. Tyttö painautui heti hänen kylkeensä. Kareta katsoi ympärilleen miettien, minne ohjaisi vastoin tahtoaan saamansa kunnialahjan. Hän näki Liian, joka oli tullut katsomaan, tarvittaisiinko häntä vielä.

   – Vie hänet minulle varattuihin huoneisiin, Kareta käski Liiaa. – Rauhoittele häntä ja huolehdi hänestä.

   Saaliinjaon jälkeen juominen jatkui, ja Karetakin otti viiniä, ensin varovasti mutta sitten yhä enemmän. Tärkeimmät päälliköt ja Kareta heidän kuninkaanaan kokoontuivat Memnon linnan valtavaan juhlasaliin. Se oli kaikuva ja kolkko ja sitä koristivat leijonapatsaat, Sodanjumalan tunnuseläimet. Soihtujen valo loi seinät täyteen varjomaisia leijonia, joista jotkut olivat hyvinkin suuria. Leijona oli myös Ukkosjumalan pyhä eläin, joten patsaita ei poistettaisi, niihin saisi tottua. Karetaa juhlittiin Memnon valloittajana, mutta hän tunsi päihtyneenäkin vain surua ja pettymystä. Hän oli saanut voiton, jollaista hän ei olisi halunnut koskaan kokea.

   Enkala joi itsensä nopeasti niin humalaan, ettei hänestä ollut edes keskustelukumppaniksi. Juovuksissa hän alkoi lopulta itkeä, ja vaivaantuneen tuntuinen Teeka otti hänet hoiviinsa ja vei hänet pois salista. Kareta katsoi heidän jälkeensä ja otti vaistomaisesti hunajakaramellin vadilta, jota joku palvelijoista ojensi hänelle. Sitten hän katsoi karamellia inhoten. Hän muisti lapsuudestaan nämä sotilaiden suosimat imelät makeiset. Ruokaa kerjäävänä pikkupoikana hän oli saanut niitä helpommin kuin kunnon syötävää.

   Meisalo tuli Karetan viereen ja katsoi häntä ystävällisin, pyörein silmin. Hänkin oli vahvasti juovuksissa.

    – En ensin tiennyt, haluanko tukea sinua, mies sanoi humalaisen luottavaisuudella. – Seloma on ystäväni, mutta Seloma ehkä kuolee, ja ajattelin, että olet samanlainen kuin kaikki muutkin sotakiihkoiset vallantavoittelijat. Arvaa mikä muutti mieleni?

   Kareta pudisti päätään.

   – Ukkosjumalan nimen avulla voi pyrkiä valtaan, vaikka onkin sydämessään Sodanjumalan palvelija, Meisalo sanoi. – Vanha hoitajani kasvatti minut uskomaan, että Ukkosjumala on oikea jumala. Hän on ankara jumala, mutta ei julma. Hän kostaa pahoille ja palkitsee hyvät, mutta ei halua kostaa. Hän haluaa ihmisten palaavan oikeudenmukaiseen käytökseen ja hän antaa siihen mahdollisuuden.

   – Niin sanotaan, Kareta myönsi väsyneesti.

   – Sinä et halunnut tappaa sitä nuorta miestä, joka anoi armoa, Meisalo sanoi. – Silloin ymmärsin, että olet oikea Ukkosjumalan palvelija. Oikea Ukkosjumalan palvelija antaa katuvalle voitetulle mahdollisuuden muuttaa tapansa. Voit aina luottaa minuun tämän jälkeen.

   Kareta katsoi Meisaloa ihmeissään. Mies oli tosissaan, hänen silmänsä olivat liikutuksesta kosteat.

   – Sinähän tapoit sen miehen kuitenkin itse, kun minä en voinut, Kareta sanoi.

   Humalaisen surulliset silmät katsoivat nuorta kuningasta.

   – Et vielä ymmärrä, Meisalo sanoi. – On asioita, joihin täytyy pystyä, mutta on hirveää, jos niitä tekee mielellään. Emme voi vielä toimia Ukkosjumalan oikeudenmukaisten käskyjen mukaan, koska vastustaja noudattaa Sodanjumalan lakia ja uskoo vain voimaa ja julmuutta.

   Kareta ymmärsi, että Meisalo oli vilpitön, mutta hän ei itse tuntenut itseään oikeaksi Ukkosjumalan edustajaksi, eikä hän millään verukkeella osannut ajatella tämänpäiväisiä ja viime yön tekojaan oikeutetuiksi. Hän joi lisää viiniä, mutta se ei tuntunut auttavan. Hän kaipasi Lisiä ja vaimonsa lohduttavaa syliä, mahdollisuutta kertoa huolensa ja pettymyksensä jollekin joka ymmärtäisi, ja lopulta hän tunsi, että hänen oli lähdettävä, muuten hän kohta alkaisi itkeskellä julkisesti, aivan kuin Enkala äsken.

   Kun Kareta vetäytyi huoneeseensa, hän tunsi itsensä suunnattoman yksinäiseksi ja surulliseksi. Huoneessa oli valo, ja siellä odotti morsiamen tavoin koristeltu Sirena. Tyttö ei itkenyt, mutta katsoi Karetaa arasti ja ujosti.

   – Kuka sinut on näin pukenut ja tänne tuonut? Kareta ihmetteli.

   – Liia käsitti käskysi näin, Sirena sanoi. – Minuthan annettiin sinulle palkinnoksi.

   Hänen silmänsä olivat pelokkaat ja silti ovelat, kuin hän olisi miettinyt Karetan ajatuksia ja omia mahdollisuuksiaan. Mahdollisuuksia ei tietenkään ollut paljon. Vihollisen nainen oli perinteinen sotasaalis, jota ei tarvinnut sääliä. Mutta Sirena oli rohkea tyttö, joka oli päättänyt odottaessaan, että hänen oli kestettävä pienempi paha, Karetan syleily. Näin hän välttyisi kostolta, joka seuraisi vastustelusta.

   – En ole koskaan pitänyt itseäni miehenä, joka raiskaa naisen, Kareta sanoi. – Voit riisua koristeet, ja Liia saa etsiä sinulle toisen nukkumapaikan.

   Pelko tytön silmistä ei kadonnut, vaan hän tuli Karetaa kohti hymyilevänä, kiersi kädet kaulaan ja painautui häntä vasten. Sirenalla ei ollut suurta syytä uskoa humalaisen valloittajan tilapäiseen jalomielisyyteen.

   – Ei sinun tarvitse raiskata, Sirena sanoi. – Ukkosjumalan pojan vuoteeseen tulen vapaaehtoisesti.

   On epävarmaa, olisiko Kareta pystynyt vastustamaan kiusausta, vaikka hän olisi ollut selvempikin. Ehkä hän silloin olisi ymmärtänyt pelon, joka sai tytön näennäisen vapaaehtoisesti antautumaan. Mutta Karetalla oli nuoren miehen kiihkeät halut, ja Sirena oli kaunis ja houkutteleva. Sinä yönä Kareta uskoi sen, minkä halusi uskoa. Hän ei myöskään ajatellut mahdollisia seurauksia. Sirena olisi pitänyt pitää sotasaaliina, kunnes olisi varmistunut, ettei hän odota Karetan lasta. Hallitsijan aviotonkin lapsi ylempiin kuuluvan naisen kanssa olisi oikeutettu perimään Ukkosjumalan pojan arvon isältään. Lis kuului alempiin ja hän voisi saada vain alempiin kuuluvia lapsia, vaikka hänen syntyperäänsä kuinka yritettäisiin lauluissa kaunistella.

   Seuraavana päivänä tuli Sirenan vanhin veli lunastamaan sisartaan vankeudesta, ja syyllisyydentuntoinen ja katuva Kareta luovutti tytön aivan mitätöntä korvausta vastaan tämän omaisille. Kun hän sitten aikanaan sai kuulla, että Sirena odotti lasta, oli harkinta myöhäistä. Ukkosjumalan pojan arvonimen lainmukainen perillinen syntyisi Sirenan veljien haltuun.

 

 

Memnon leijona

 

Kareta kulki Memnon linnan alueen pääkatua pitkin muurille asti ja pysähtyi siellä katsomaan portin mahtavia kivisiä leijonia. Hän yritti tavoittaa jonkinlaista juhlavaa tunnelmaa, mutta se oli turhaa. Eilen oli yksi juopuneista alipäälliköistä tolkuttanut hänelle, että Kareta, Ukkosjumalan poika, oli nyt myös Memnon leijona. Se kai liitettäisiin hänen arvonimiinsä, mutta sellaisella ei tuntunut enää olevan mitään merkitystä. Ne ajat olivat ohi, jolloin hän oli luullut, että sotaisilla urotöillä saadusta maineesta voisi nauttia.

   Memno olisi tästä eteenpäin hänen linnansa, hänen ja Lisin koti. Hän oli kierrellyt linnaa ja todennut, että se oli muuten kuin Kiilo, vain vielä suurempi ja kolkompi. Pelokkaat silmät olivat seuranneet hänen kulkuaan, ja nöyristeleviä tervehdyksiä ja uskollisuudenvakuutuksia oli annettu pyytämättä joka paikassa. Silti jokainen nöyristelijä tuntui salaiselta viholliselta, ja vaikka kaatuneiden miesten omaiset yrittivät urheasti hymyillä, oli helppo ymmärtää, etteivät he olleet valmiita pitämään voittajasta.

   Laillinen hallitsija oli palannut valtaan, ja Ukkosjumalan oikeudenmukaiset lait palautettaisiin. Joskus ennen Kareta oli ajatellut, että tällainen voitto ratkaisisi kaiken, Memnon leijonana hän ohjaisi Vuorimaan kansat onnelliseen tulevaisuuteen. Mutta hän oli eilen tajunnut, ettei hän saanut kuriin edes omia joukkojaan – miten hän silloin pystyisi hallitsemaan koko valtakuntaa. Ja kun hän muisti Sirenan hän tiesi, ettei ollut saanut kuriin edes itseään. Vasta nyt hän ymmärsi kunnolla, että teko oli ollut raiskaus, ja hän muisti tuskallisen selvästi vapaaehtoisuutta ja mielihyvää teeskennelleen tytön silmien pelon.

   Portilta näki kaupungin, jossa hän oli harhaillut orpona pikkupoikana, ja sataman, jossa Meeta oli ottanut hänet laivaansa. Meri kuohui harmaana talvisen tuulen kourissa. Jossain meren takana oli Sirpi, jossa hän oli kasvanut. Hän torjui päättäväisesti muiston saaren aurinkoisesta rauhasta. Hän tiesi, että Lis tunsi ajoittain ankaraa koti‑ikävää, mutta itse hän karkotti sellaiset ajatukset. Niihin ei ollut oikeutta, Vuorimaa oli hänen maansa.

   Sotilaat portilla olivat Meisalon miehiä ja he tarkkailivat Karetaa kunnioittavasti, mutta hiukan levottoman näköisinä. He ikään kuin pohtivat, mahtoiko tuo nuori kuningas, jonka puolelle heidän päällikkönsä oli asettunut, ollenkaan olla tehtäviensä tasalla.

   Ja minähän en ole, Kareta ajatteli itseään ivaillen. Hän tiesi olevansa hyvä taistelija, leijona kyllä, mutta typerä ja harkitsematon leijona. Hän tunsi kaipaavansa Selomaa, joka varmasti olisi nytkin tiennyt mitä tehdä.

   Nuorin portilla olevista sotilaista uskalsi arasti onnitella voitosta ja toivottaa Ukkosjumalan suojelua jatkossakin. Kareta kiitti ja häntä liikutti miehen vilpitön katse. Oli niitäkin, jotka uskoivat uuden ajan nyt koittavan, ja joko luottivat häneen tai ainakin toivoivat ihmettä.

   Kareta kääntyi palatakseen portilta kohti päärakennusta. Linnan ja sitä ympäröivien muurien takana kohosivat Arrovuorten lumiset huiput. Memnon linna oli rakennettu pienemmälle huipulle, lumirajan alapuolelle. Silti sitäkin oli omalta vuoreltaan helppo puolustaa. Ikävää olikin, että vaara uhkasi muurien sisäpuolelta.

   Matkalla Kareta pysäytti juopuneen sotilaan ja käski hänen mennä nukkumaan humalansa pois. Oli koittanut arki, palattaisiin tavalliseen, lainkuuliaiseen elämään. Kareta päätti ryhdistäytyä ja ainakin yrittää kurinpalautusta. Hän tunsi, että se oli aloitettava omasta itsestä. Hän oli vastuussa, hänen oli toimittava.

   Kutsun kaikki päälliköt koolle ja pidän puhuttelun, hän päätti. Kaupungissa mellastavat sotilaat on kerättävä linnaan ja heidän on totuttava elämään siivosti. Sotilaat on tarkoitettu suojelemaan oikeudenmukaisuutta, ei ryöstelemään ja pelottelemaan ihmisiä.

   Mutta kuinka moni tottelisi? Moni oli jo eilen osoittanut, ettei aikonut tunnustaa Karetan kuninkuutta, jos hän yrittäisi rajoittaa perinteistä oikeutta ottaa saalista sieltä mistä sitä vain sai. Oli mahdoton arvioida paljonko niin ajattelevia oli, luultavasti kuitenkin valtaosa. Vuorimaan ylemmät olivat tottuneet ryöstösaaliiseen, sen hankkiminen oli muodostunut heidän elinkeinokseen.

   Mietteet keskeytti avunhuuto, joka kuului matalasta sivurakennuksesta. Kareta pysähtyi. Pohjoistuuli ajoi hyytävää kylmyyttä pitkin linnan kivettyä, leveää pääkatua. Huuto toistui. Sen enempää ajattelematta Kareta meni sisään ja törmäsi joukkoon sotilaita, jotka olivat kuljettamassa vastustelevaa miestä ulos.

   – Mitä täällä on tekeillä? Kareta kysyi.

   Sotilaat katsoivat kuningastaan kyräillen.

   – Hän on loukannut Verrakaa, yksi sanoi. – Viemme hänet nyt ulos ja kävelytämme hänet jyrkänteeltä alas, Verrakan käskystä.

   Verraka oli se päälliköistä, joka kaikkein avoimimmin uhmasi Karetaa. Hän oli ollut Seloman tärkein liittolainen. Hän hallitsi maan toiseksi mahtavinta kaupunkia, Meiraa, jossa oli melkein Memnon vertainen satama. Hän oli ollut taistelussa mukana nimenomaan Seloman pyynnöstä ja häneen luottaen, arvostamatta kovin korkealle Seloman esittelemää uutta kuningasta.

   Sotilaiden keskellä seisova mies käänsi kasvonsa Karetaa kohti. Hänellä oli tummat, kihartuvat pitkät hiukset, joissa oli aavistuksen verran punertava vivahde. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät ja hänen ilmeensä valpas, mutta hänen katseensa harhaili. Kareta luuli ensin sen johtuvan pelosta, mutta sitten hän tajusi, että mies oli sokea.

   – On kunniatonta ahdistella vaaratonta ja hyödytöntä ihmistä, Kareta sanoi ankarasti. – Menkää ilmoittautumaan päälliköllenne ja kertokaa, että Ukkosjumalan poika on tyytymätön hänen käskyynsä.

   Sotilaat epäröivät, mutta sokea, josta he olivat hellittäneet otteensa, otti pari askelta Karetaa kohti.

   – Kunnioitettu, en ole vaaraton enkä hyödytön, hän sanoi. – Käske majoittaa minut omiesi joukkoon ja suojele minua, niin saat minusta suuren avun.

   Sokea mies oli nuorehko, ja hänen äänensä kuvasti rohkeutta ja toimintakykyä. Kareta tunsi myötätuntoa häntä kohtaan.

   – Tuskin sinusta minulle mitään apua on, mutta otan sinut suojelukseeni ainakin siksi aikaa kun täällä on levotonta, hän sanoi. – Sinun kaltaisesi paikka ei ole sodan jaloissa.

   Hän tarttui sokean käsivarteen taluttaakseen häntä, mutta Verrakan sotilaat olivat neuvotelleet puoliääneen keskenään ja yksi asettui nyt oviaukon eteen.

   – Kunnioitettu, hän sanoi, ja hänen äänensä oli pilkallinen. – Verraka on sanonut, että otamme käskymme häneltä, emme sinulta.

   Kareta tarttui miekkaansa. Jos hän ei heti puuttuisi noin röyhkeään uhmaan, menettäisi hän kaiken arvovaltansa.

   – Haluatko tosiaan kuolla? hän kysyi kylmästi.

   – Kunnioitettu, ovelle asettunut sanoi entistä pilkallisemmin. – Verraka on ilmoittanut mielipiteenään, ettei haittaisi mitään, vaikka Kareta kuolisi, kunhan vain kukaan ei saisi tietää, miten se tapahtui. Juuri niin nyt näyttää käyvän.

   Kareta tajusi toivottoman asemansa. Sen tajusi myös sokea mies, sillä hän asettui selin Karetaan ja sanoi hätäisesti:

   – Kunnioitettu, anna minulle tikari. Sokealle ei ole hyötyä miekasta, mutta tikarilla tapan ainakin yhden, ennen kuin kuolen itse.

   Kareta antoi tikarinsa mitään sanomatta, ja samassa Verrakan miehet hyökkäsivät. Karetalla oli mukanaan vain lyhyt miekkansa ja hän iski sillä ovella seisojaa, joka väisti nauraen. Takana huoneessa joku kirkaisi tuskasta eikä se ollut sokean miehen ääni, sillä tämä huusi samaan aikaan kuuluvasti:

   – Tulkaa apuun, auttamaan Ukkosjumalan poikaa.

   Kareta vetäytyi seinää vasten ja näki, että sokea oli tarttunut yhteen Verrakan miehistä ja nojasi seinään pitäen sotilasta suojanaan. Sokea huusi yhä kaikuvasti apua. Karetalla oli ollut pieni kilpi roikkumassa olkapäällä, oikeastaan vain koristeena, mutta nyt se oli täydessä käytössä, kun hän torjui miekaniskuja.

   – Tule kiinni minuun, hän huusi sokealle. – Yritän suojata molempia.

    Sokea tuli ihmiskilpensä kanssa hänen viereensä. Hän ei näyttänyt pelokkaalta vaan ainoastaan hyvin valppaalta, vaikka toistikin aina välillä kaikuvaa avunhuutoaan. Sotilas, jota hän piti otteessaan, oli lakannut pyristelemästä vastaan ja valitti vaimeasti.

   Verrakan miesten johtaja oli nyt käymässä Karetan kimppuun. Hänen pitkä miekkansa oli tehokas ase Karetan lyhyttä miekkaa ja pikku kilpeä vastaan. Kohtalokas isku oli tulossa, mutta äkkiä sokea heitti kilpenä pitämänsä miehen hyökkääjän päälle, ja molemmat kaatuivat lattialle aseiden ja pronssisten varusteiden rymistessä kaikuvasti. Samassa ovelle ilmestyi miehiä, jotka Kareta helpotuksekseen tunnisti Seloman joukkoon kuuluviksi. Seloman sotilaat ja Verrakan miehet katselivat neuvottomina toisiaan. He olivat perinteisesti ystäviä ja haluttomia ottamaan yhteen.

   – Tämä oli pieni kiista ja väärinkäsitys, joka on nyt ohi, Kareta sanoi raskaasti hengittäen. – Selvitän asian Verrakan itsensä kanssa.

   Se tuntui tyydyttävän kaikkia, varsinkin kun molemmat lattialla makaavat Verrakan miehet kömpivät pystyyn. Sokean käsiin joutunut oli haavoittunut tikarinpistosta, mutta vain käsivarteen. Kareta lähti liikkeelle, ja sokea tarttui hänen kilpensä olkahihnaan seuraten mukana. He ohittivat Seloman sotilaat ja tulivat pääkadun kylmään tuuleen. Kareta käveli kohti päärakennusta ja kysyi vartijoilta Teekaa. Nämä sanoivat tämän olevan yhä asuinhuoneissaan, ja Kareta lähti sinne. Sokea kulki mukana pitäen yhä kiinni kilven hihnasta, mutta Kareta ei nyt ehtinyt ajatella häntä, eikä Teekakaan kiinnittänyt mieheen sen kummempaa huomiota kuultuaan kuninkaansa uutiset.

   – Tämä tietää keskinäistä taistelua, Teeka sanoi huolissaan. – Verraka saa puolelleen joitakin, en tiedä moniako, mutta liian monia nyt, kun uskotaan Seloman kuolleen tai ainakin olevan kuolemaisillaan.

   Seloman joukkojen lisäksi Memnon linnaa hallitsivat tällä hetkellä käytännössä kolmen tärkeimmän Karetan puolella taistelleen päällikön Meisalon, Verrakan ja Askoran joukot. Verrakan joukkoja oli kuitenkin lähes yhtä paljon kuin Seloman ja Meisalon sotilaita yhteensä, ja he olivat hyviä taistelijoita. Verrakan omistama Meiran linna ja Meiran satamakaupunki sen juurella olivat Vuorimaan itäisellä rajalla ja ne joutuivat jatkuvasti puolustautumaan voimakkaita ja väkivaltaisia kemereitä vastaan. Hänen sotilaillaan oli taistelukokemusta enemmän kuin muilla, ja Verraka itse oli tunnettu paitsi kiivaasta luonteestaan myös suuresta rohkeudestaan ja kyvystään innostaa miehiään.

   Teeka järjesti omat joukkonsa nopeasti niin, että ainakin päärakennusta saattoi puolustaa, ja lähetti sanan Enkalalle ja Meisalolle. Myös Verraka ilmeisesti toimi, sillä linnan edessä, kivetyllä pääkadulla ja keskusaukiolla, alkoi liikkua toisiaan kyräileviä sotilasjoukkoja. Askoran sotilaat olivat ensin epäröiden sivummalla, mutta alkoivat sitten ryhmittyä Verrakan miesten rinnalle. Pienemmät päälliköt miehineen ilmeisesti odottaisivat lopputulosta ja hyväksyisivät voittajan uudeksi valtiaaksi. Keskinäinen yhteenotto alkoi näyttää varmalta.

   Kareta seisoi pääportailla katsellen miesryhmiä, jotka järjestäytyivät puolustamaan linnaa, ja toisia jotka selvästi valmistelivat hyökkäystä. Hän ajatteli katkerana, että juuri nämä joukot, jotka nyt taistelisivat keskenään, olivat yhdessä vapauttaneet Sirpin ja nostaneet hänet kuninkaaksi. Todellisuudessa he olivat kuitenkin olleet Seloman liittolaisia ja luottaneet Selomaan. Ei ollut mikään ihme, että Verraka ja Askora olivat nyt kääntyneet häntä vastaan – ihme oli, että Teeka sai Seloman miehet yhä pysymään hänen puolellaan ja että Meisalo oli valmis puolustamaan häntä.

   Sokea mies oli yhä Karetan vieressä, sillä hän ei ollut hellittänyt otettaan pelastajastaan, eikä Kareta ollut keksinyt kenen huostaan jättäisi hänet. Sotilailla oli nyt tärkeämpää tekemistä.

   – Kuuntele, kunnioitettu, sokea sanoi äkkiä.

   Leijonaportilta kuului riemuhuutoja. Sitten tuli yksi vartijoista juosten ja syöksyi Karetan nähdessään hänen eteensä. Hän oli se nuori sotilas, joka oli onnitellut Karetaa ja toivottanut Ukkosjumalan suojelua, ja hänen äänensä oli tukahtua liikutuksesta, kun hän kertoi uutisensa.

   – Kunnioitettu, Seloma on tulossa, sotilas sanoi silmät loistaen. – Hänen täytyy olla täysin parantunut, sillä vaunut ajavat hurjaa vauhtia. Hän ei tosin aja itse, mutta vaikeasti haavoittunut ei sellaista kyytiä kestäisi.

   Teeka oli ehtinyt portaille kuulemaan uutiset.

   – Se on Ukkosjumalan ihme, Teeka sanoi. – Sellaisesta haavasta eivät ihmiset paranna näin nopeasti.

   Riemuitseva huuto alkoi levitä miesjoukosta toiseen. Verrakan kannattajat harvenivat vain hänen omiin miehiinsä, jotka alkoivat vetäytyä syrjään. Sitten tuli Verraka itse, ryhdikäs nuori mies. Hänen vaaleat, tuuheat hiuksensa kehystivät kaunispiirteisiä kasvoja, ja sinisissä silmissä loisti yhä uhma. Hän harppoi pihan kiveyksen poikki ja nousi portaat Karetan eteen, punatöyhtöinen kypärä käsivarrellaan. Hän katsoi kuningasta suoraan silmiin ja irrotti sitten miekkansa laskien sen hänen jalkoihinsa, mutta ei kuitenkaan polvistunut armonanojan asentoon.

   – Ukkosjumalan poika, olen aina ollut Selomalle uskollinen, hän sanoi. – Uskoimme kaikki Seloman kuolleen tai olevan kuolemaisillaan ja sinua en tunne.

   – Ymmärrän, Kareta vastasi. – Luotat Selomaan, mutta et vielä minuun. Unohdetaan mitä tapahtui, saat mahdollisuuden oppia luottamaan myös minuun.

   Verraka taivutti päätään. Hänen katseessaan saattoi olla häivähdys kunnioitusta, mutta ainakin siinä näkyi yllätys, kun hän taas kohotti silmänsä ja katsoi Karetaa. Kareta otti miekan jaloistaan ja ojensi sen takaisin Verrakalle. Lähellä olevat sotilaat osoittivat suosiotaan.

   – Nyt teit teon, josta saa aiheen ylistyslauluun, kunnioitettu, sokea mies sanoi.

   Verraka katsoi sokeaa ja hymähti sitten.

   – Tuon pilkkakielen olisin kuitenkin mielelläni surmauttanut, hän huomautti Karetalle. – Voihan hän olla sinulle hyödyksi, hän on omalla alallaan varmaan paras elossa olevista, mutta jos hän haluaa tehdä kiusaa, hänellä on siihenkin turhan erinomaiset taidot.

   – Hän jää asumaan minun väkeni joukkoon, jos hän itse niin haluaa, Kareta sanoi. – Minua miellyttää mies, joka on sokeudestaan huolimatta noin rohkea. Miksi sinä häntä vihaat?

   – Etkö sitten tiedä, kuka hän on? Verraka ihmetteli. – Hänhän on aiemmalle kuninkaalle panttivangiksi annettu selu, Leoni, joka on tehnyt pahimmat pilkkalaulut sinusta itsestäsikin.

   Kareta ei voinut estää hienoista harmistumistaan. Hän oli kuullut laulut ja muutama säe oli osunut arkaan kohtaan, kertonut leijonan rohkeudella ryntäävästä aasista, jolle Seloma isäntänä piti herkkupalaa silmien edessä houkutellen häntä kuninkuuden tuomilla nautinnoilla. Kareta vilkaisi sokeaa, joka vaikutti hiukan levottomalta.

   – Osaan tehdä ylistyslaulujakin, kunnioitettu, tämä sanoi. – Laulajan on tehtävä sellaisia lauluja, joita vallanpitäjät tarvitsevat, emme me itsellemme niitä tee.

   Kareta naurahti ja viittasi luokseen yhden lähellä olevista sotilaista.

   – Vie tämä pilkkalaulaja naisten hoiviin ja käske heidän majoittaa hänet, hän sanoi.

   – Kunnioitettu, ei niin, vaan anna sotilas minun käyttööni ja käske hänen toimia minun ohjeitteni mukaan, sokea pyysi. – Haluan olla paikalla kun Seloma tulee ja järjestän majoittumiseni sinun naistesi avulla vasta sitten. Saan kai itse valita, miten haluan asua?

   – Sopii se niinkin, Kareta sanoi. – Sotilas on sinun käytössäsi niin kauan kuin tarvitset, ja voit kertoa naisille mitä toivot, mutta pysy kohtuudessa.

   Leoni poistui sotilaan saattamana väkijoukkoon. Verraka jäi Karetan viereen, ja kohta siihen ehtivät myös Askora, Meisalo, Teeka ja Enkala odottamaan ylipäällikköään. Seloman vaunut ajoivat portista kohti linnan päärakennusta, ja hänen uusimman kypäränsä kirkkaanvihreä töyhtö hehkui auringossa. Seloma itse seisoi vaunuissa ryhdikkäänä ja ilmeisen hyväkuntoisena. Hänen kypäränsä silmikko oli alhaalla, kuten hänen tapoihinsa kuului. Kun vaunut pysähtyivät, hän tuli portaille joustavin askelin, ajomies vieressään.

   – Kunnioitettu Ukkosjumalan poika, parantaja käski Seloman puhua toistaiseksi vain kuiskaten, ajomies sanoi. – Haava ei ole vaarallinen, mutta se on rinnassa ja puhuminen rasittaa. Saanko siis esittää isäntäni puolesta tervehdyksen kunnioitetulle Ukkosjumalan pojalle?

   Ajomiehellä oli nuoren pojan ääni, naiselliset kasvot ja kirkkaat, kauniit silmät. Hän kääntyi nyt puhumaan ympärille kerääntyneille päälliköille, edelleen isäntänsä nimissä, ja kertoi, että suuri neuvottelu uusista järjestelyistä, joihin saavutetun voiton jälkeen ryhdyttäisiin, pidettäisiin heti auringonlaskun jälkeen.

   – Sitä ennen isäntä neuvottelee kaikesta Ukkosjumalan pojan Karetan kanssa, joka sitten kertoo neuvottelun tulokset, sillä parantaja on käskenyt isännän itsensä levätä mahdollisimman paljon, ajomies kuulutti.

   Seloma johdatettiin sitten sisään peseytymään ja virkistymään matkan rasituksista, ja vaikka Kareta oli malttamaton, hänen oli pakko tyytyä odottamaan hyvätapaisesti, että näitä sekä käytännön että kohteliaisuuden vaatimia tapoja noudatettaisiin. Ajomies seurasi Seloman mukana, ja se oli aivan luonnollista, tarvitsihan haavoittunut ylipäällikkö tietenkin nuoren apulaisen vierelleen. Edes se, että Seloma halusi kylpeä ja vaihtaa vaatteita ilman avustajia, ei kummastuttanut ketään. Seloman tapoihin oli aina kuulunut karttaa palvelijoiden tarpeetonta käyttöä henkilökohtaisissa toimissaan.

   Ajomies herätti kuitenkin kiihtynyttä supinaa vanhemmissa katsojissa.

   – Se oli hän, joku sanoi Karetan lähellä kiihkeästi. – Kukaan ei aja vaunuja niin kuin hän, enkä ole unohtanut hänen kasvojaan, vaikka olinkin vielä melkein lapsi hävityn taistelun päivinä.

   – Hänen tiedetään kuolleen, toinen sanoi.

   – Sitten se on Ukkosjumalan ihme, ensin puhunut väitti. – Hänet on lähetetty takaisin merkiksi, että nuori Kareta on isänsä arvoinen poika.

   Viimein Seloma lähetti ajomiehen ilmoittamaan, että hän oli valmis tapaamaan kuninkaansa. Vasta kun Karetalle ja ajomiehelle oven avannut vartija oli taas sulkenut oven, Seloma riisui kypäränsä, jota hän usein käytti sisälläkin, koska se korosti sotapäällikön mahtia. Kareta vajosi istumaan tuoliin, eikä tiennyt oliko pettynyt, iloinen vai huvittunut. Lopulta hän totesi olevansa kaikkea tuota.

   – Olen onnellinen tavatessani sinut, hän sanoi Meetalle. – Tulit juuri oikeaan aikaan, usko siihen, että Seloma on ihmeellisesti toipunut, katkaisi kapina‑aikeet. Mutta silti tarvitsisin nyt juuri Seloman ohjeita. Olet viisas mies, mutta et tunne Vuorimaan asioita, isä.

   – Ei hän ole sinun isäsi, sanoi ajomies, joka myös oli riisunut kypäränsä ja osoittautui naiseksi, jonka pitkät hiekanväriset hiukset olivat palmikolla pään ympärillä. – Et saa sanoa isäksesi muita kuin Karetaa, vaikka oletkin aivan aiheellisesti kiintynyt mieheen, joka sinut kasvatti. Etkä tarvitse Selomaa neuvomaan, minä tunnen Vuorimaan asiat yhtä hyvin kuin hän.

   Kareta jäi katsomaan naista, ja äkkiä huone tuntui himmenevän hänen ympärillään ja sen seinät tuntuivat katoavan. Näkikö hän unta? Hän tunsi tuon äänen, nuo kasvot. Hän oli kaivannut noiden harmaiden silmien lempeää katsetta, ja nyt se oli tuossa, juuri samanlaisena kuin hänen unissaan. Hän pyyhkäisi silmiään ja tajusi, että ne olivat kyynelissä.

   Myös naisen silmät olivat kostuneet.

   – Et voi muistaa, nainen sanoi ääni väristen. – Ei se ole mahdollista, olit niin pieni.

   – Muistan, Kareta sanoi melkein kuiskaten. – Muistan, äiti.

 

 

Oosan poika syntyy

 

Taistelut eivät olleet ohi, vaikka Karetan kannatus olikin maan eteläosissa vakiintunut. Arrovuorten luoteiskulmassa, Taanussa, odotti Sirena Karetan lasta, ja hänen vanhin veljensä oli julistautunut sijaishallitsijaksi. Sirenalle mahdollisesti syntyvä poika olisi lakien mukaan oikea Ukkosjumalan poika, ja jos taas syntyisi tyttö, ensimmäinen poika tämän jälkeläisistä olisi oikeutettu tuohon arvoon.

   Kiilovuorten rinteillä elettiin silti kuin sotaa ei olisi lainkaan ollut. Vain lähettien tullessa pelättiin hetken aikaa huonoja uutisia, varsinkin tietoa jonkun tutun kuolemasta. Viestit olivat kuitenkin olleet rohkaisevia, Karetan sotajoukot menestyivät. Tessi yllätti itsensä joskus ajattelemasta, että jäljellä olisi enää vain Taanun tuhoaminen, ja sitten kaikki olisi hyvin. Hän kauhistui tajutessaan, ettei häntä liikuttanut se, mitä Taanun asukkaille tapahtuisi. Hän halusi Karetan voittavan, koska silloin Vuorimaahan tulisi pysyvä rauha ja Sirpi olisi turvassa pohjoisen naapurinsa valloitusaikeilta. Sen hinnaksi hän hyväksyi tuhon ja kuoleman muille, vieraille. Sellaisen ajattelun täytyi olla väärin ja Kooran tahdon vastaista, mutta hän ei pystynyt muuttamaan ajatuksiaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä Oosa tarkoitti sanoessaan, että ihminen oli pedoista pahin.

   Tessi, Ramu ja Ake viipyivät yhä Kiilossa, vaikka Meeta laivoineen olikin lähtenyt jo aikoja sitten. He olivat vain siirtyneet Seloman luota Enkalan linnaan. Seloma oli toipunut, ja Karetan kuninkuus oli vahvistunut, hän käytti jo todellista valtaa, vaikkakin Seloman neuvoihin luottaen. Lis asui Memnossa ja hoiti paikallisia hallitusasioita apunaan Anira, vaikka kaikki julkinen vallankäyttö tässä miesten hallitsemassa maassa pitikin muodollisesti hoitaa miesten kautta. Miestä edustamaan oli mennyt Karetan kasvinveli Ake, joka alempiin kuuluvana tosin oli hiukan epäilyttävä, mutta kuitenkin oikeaa sukupuolta.

   Tiedettiin myös jo, että Lis odotti lasta. Se ei kuitenkaan parantanut Karetan asemaa kuninkaana vaan heikensi sitä, sillä hän oli ilmoittanut, että Lisin lapsen kautta jatkuisi aikanaan Ukkosjumalan pojan valta Vuorimaassa. Sellainen loukkasi monia, koska Lis kuului äitinsä puolelta alempiin, ja Sirenan lapsen etusija Lisin lapseen verrattuna oli heistä ilmiselvä.

   Kiilosta huolet kuitenkin pysyivät kaukana. Vuorimaassa kesä tuli myöhemmin kuin Sirpissä ja kevät oli pitkä, vielä ensimmäisessä kuivakuussakin oli runsaasti sateita. Se ihastutti varsinkin Sirpin kuumalla etelärannalla kasvanutta Ramua, ja luonnon rehevyys sai hänet melkein haltioitumaan. Hän vietti pitkiä aikoja vuorilla kasveja tutkien, mutta nyt Tessi oli vaihteeksi lähtenyt rinteille yksin, Ramu oli jäänyt lukemaan jotain linnan kirjastosta löytämäänsä vanhaa kirjoitusta. Tietäjien tapaan Ramu tunsi kirjoitusmerkit, jotka olivat täällä Vuorimaassa samanlaiset kuin Sirpissä. Sirpi oli saanut kirjoitusmerkkinsä launeilta, kuten Vuorimaan muut kansatkin. Ylemmät eivät olleet kehittäneet omaa kirjoitustapaa.

   Tessi mietti elämän kummallisuuksia kulkiessaan Sumin kanssa vuoripolkua pitkin linnaa kohti. Oli varhainen, vielä viileä aamu, vaikka taivas olikin pilvetön. Vanhan linnan harmaa kivikin tuntui auringossa muuttuvan ystävälliseksi, vaikka Tessi hyvin ymmärsi, että Lis vierasti noita lohkareita ja kaipasi Sirpin vaaleita kiviä. Vuoren rinne oli vihreä ja nosti kukkaryhmiä sinne tänne ja tammien uudet lehdet erottuivat vaaleanvihreinä vanhoista tummankiiltävistä. Laaja rutturuusupensaikko oli tulvillaan vaaleanpunaisia kukkia, ja Tessi pysähtyi nuuhkimaan niiden hellyttävää tuoksua. Ankaran talven jälkeen Vuorimaan kevät oli ollut leuto ja ystävällinen, ja kesä ei ainakaan vuorilla tuntunut yhtä tukahduttavalta kuin Sirpin paahtava, kaiken kuihduttava kuumuus.

   Täällä odotettiinkin kevättä ja kesää ihanina vuodenaikoina, aivan samoin kuin Sirpissä kaivattiin syksyä ja virkistävää, viileää talvea. Mutta se ei ollut suinkaan niitä suurimpia asioita, joihin sirpiläinen joutui täällä mukautumaan. Sirpissä Kooran lakeja pitivät periaatteessa oikeina myös ne ihmiset, jotka niistä käytännön syistä ja luonteensa itsekkyyden takia useinkin poikkesivat. Täällä nekin, jotka tunnustivat suullaan jonkin jumalan, tuntuivat vääntävän jumalansa tahtoa miten tahtoivat, omiin tarkoituksiinsa sopivaksi.

   Seloma oli vaatinut Karetan hyväksymistä Vuorimaan kuninkaaksi Ukkosjumalan lakeihin vedoten. Noiden samojen lakien mukaan Taanun kuninkaaksi julistautunut Marena oli ehdottoman oikeassa, hänellä oli sisarensa syntymättömän jälkeläisen nimissä oikeus edustaa Ukkosjumalaa. Kareta oli rikkonut Ukkosjumalan lakia sivuuttaessaan Sirenan lapsen oikeudet ja julistaessaan, että hänen valtansa perisi aikanaan Lisin lapsi. Mutta Seloma oli jyrkästi mitätöinyt Marenan oikeuden sijaiskuninkuuteen sanomalla, ettei kaikkia vanhoja tapoja pitänyt noudattaa, vaan oli kuunneltava järkeään. Marena oli yhtä vallanhaluinen ja ahne kuin syrjäytetty kuningas. Ukkosjumalan pojalta piti ensisijassa edellyttää vastuuntuntoa, rauhantahtoa ja halua toimia kansan parhaaksi, Seloma sanoi.

   Aivan ilmeisesti Seloma siis ei uskonut Ukkosjumalaan, jonka nimissä hän toimi. Kukaan sirpiläinen ei olisi tuolla tavalla uskaltanut väännellä ja tulkita Kooran selvää tahtoa. Seloma väittikin, että Ukkosjumala oli vain vertaus, vanhaa kansanviisautta, joka painotti oikeudenmukaisuuden merkitystä. Tessin mielestä se oli peitelty tapa sanoa, että Ukkosjumala oli ihmisten keksimä; mitä turvaa oli sellaisesta jumalasta?

   Kareta olisi varmasti parempi hallitsija kuin Marena, ja ainakin Sirpin kannalta hän olisi kuningas, joka takaisi pienen mutta merikaupan kannalta keskeisellä paikalla sijaitsevan saaren itsenäisyyden ja rauhan. Tessi ei epäillyt Karetaa, Selomaa tai heidän hyviä aikeitaan, vaan Ukkosjumalaa, jota saattoi noin vain käyttää tai siirtää sivuun, tarpeen mukaan. Mutta Oosa sanoi, että Ukkosjumalakin heijasti yhtä puolta Koorasta, tosin vain pientä osaa.

   Tessi hypähteli kivillä ja istui sitten miettimään. Hän katseli linnan ohi tasangolle, jonka takana häämöttivät Selovuoret. Tämä oli kummallinen maa. Kaikki taistelivat kaikkia vastaan, eri ryhmittymät vihasivat toisiaan. Keskellä Vuorimaata sijaitseva selujen asuma Selovuoristo esimerkiksi oli oikeastaan itsenäinen, vaikka ylemmät väittivätkin hallitsevansa koko maata. Selut eivät koskaan olleet tunnustaneet ylempiä hallitsijoikseen, ja nämä uskaltautuivat Selovuoristoon vain vahvasti varustettuna joukkona hakemaan veroja, joista oli sovittu. Usein he saivat niistäkin vain murto‑osan.

   Kiilon alueen launit olivat sopuisaa väkeä, johon Tessi ja Ramu olivat nopeasti tutustuneet, koska launit pitivät heitä tavallaan omaan rotuunsa kuuluvina, olivathan he kaikki tummahiuksisia ja ruskeasilmäisiä. Kuten kirjoitusmerkit, launien kielikin muistutti Sirpissä puhuttua kieltä. Sitä käyttivät myös selut ja arriitit. Luonnollisesti kaikkien oli osattava myös ylempien kieltä, mutta launit olivat selvästi vapautuneempia ja iloisempia huomattuaan, että Ramu ja Tessi pystyivät puhumaan heidän kanssaan heidän omaa kieltään. Launeilla oli ylempiin muodollisesti välinpitämätön, mutta kuitenkin hiukan torjuva asenne. Seloma hallitsi kelvollisesti, he sanoivat. Heillä oli ollut huonompiakin valtiaita. He eivät vastustaneet Selomaa, mutta eivät puolustaisikaan, jos hänet syrjäytettäisiin.

   Tessistä oli alkanut tuntua, ettei Karetan unelma rauhan ja oikeudenmukaisuuden tuomisesta Vuorimaahan ollut lähelläkään toteutumistaan. Lis oli Tessin kanssa keskustellessaan jo tuonut esiin, että pelkkä orjien vapaaksi julistaminen tekisi näistä vain turvattomia kerjäläisiä. Mutta vielä pulmallisemmalta Tessistä tuntui, miten ylempiin kuuluvat miehet, jotka osasivat vain taistella eivätkä koskaan olleet tehneet mitään muunlaista työtä, oppisivat elämään maassa, jossa vallitsisi rauha.

   Sumi haukahti iloisesti ja Tessi huomasi, että Oosa oli tulossa heitä vastaan. Oosan raskaus oli viimeisillään ja hänen vatsansa oli iso ja pyöreä, mutta hän käveli yhä ketterästi kivisellä rinteellä, vaikka tukikin vatsaa kädellään. Hän oli pukeutunut kevyeen värjäämättömään pellavamekkoon ja se yllään hän muistutti sirpiläistä lasta. Kädessään hänellä oli kuitenkin päällysvaate, joka hänen pitäisi helteestä huolimatta taas ihmisten ilmoille palatessa kietoa ympärilleen, muuten hänen asuaan pidettäisiin sopimattomana. Kullanpunainen tukka hohti auringossa ja Oosa hymyili.

   – Linnaan tuli sanansaattaja kertomaan, että Enkala on tulossa kotiin, hän sanoi iloisesti. – Vauvahan syntyy aivan koska hyvänsä, ja on hyvä että hän tulee. Minulla onkin hänelle puhumista.

   Oosa istui kivelle Tessin viereen, ja Sumi painoi kuononsa hänen polvelleen. Oosa silitti koiran päätä hajamielisesti.

   – En ole puhunut tästä vielä kenellekään, hän sanoi luottamuksellisella äänellä katsoen Tessiä totisena. – Mutta tiedäthän, että arat eivät ole menneet koskaan aikaisemmin naimisiin muuta kuin keskenään, paitsi Seila silloin kauan sitten Sirpissä.

   – Niin kai, Tessi myönsi.

   – Muistatko, mitä Seilan lapsista kerrotaan? Oosa kysyi.

   – Niitä tarinoita on paljonkin, Tessi sanoi miettiväisesti. – Hänelle syntyi poika ja kaksi tyttöä, ja toinen tyttö oli kuuluisa näkijä, josta kaikkien sirpiläisten näkijöiden taito on peräisin. Toinen tyttö lähti jo hyvin nuorena, meni naimisiin jonkun kaukaa kotoisin olevan miehen kanssa.

   – Niin, Oosa sanoi. – Muistatko pojan?

   – Hänestä kerrotaan aika vähän, Tessi sanoi. – Eniten tarinoita on tuosta vanhimmasta tyttärestä. Poika sepitti Sirpin ensimmäiset tunnetut laulut. Hän oli kai sokea.

   Oosa nyökkäsi ja tuijotti jonnekin kauas, harmaanvihreissä silmissään surumielinen ilme. Sitten hän kumartui katsomaan jaloissaan kasvavia unikoita ja kosketti yhtä niistä kapealla kädellään.

   – Mehän olemme erilaisia kuin muut ihmiset, Oosa sanoi. – Me kuulemme ajatukset ja näemme pimeässä. Lapsesta ei tietenkään voi tulla kaikissa suhteissa minun kaltaiseni, mutta ei varmaan myöskään aivan sitä, mikä teidän mielestänne on tavallinen ihminen. Ehkä minun ja Enkalan ominaisuudet yhdistyessään tuottavat yllätyksiä.

   – Mitä tarkoitat? Tessi kysyi ymmällään.

   – Lapsi jota odotan ei näe, Oosa sanoi.

   Tessi katsoi häntä ihmeissään.

   – Et kai sinä kuule syntymättömän lapsen ajatuksia? hän kummasteli. – Eihän sillä ole sanoja.

   – Tietysti kuulen, Oosa sanoi. – Suurin osa ajatuksista ei sitä paitsi ole sanoja. Eläimet eivät ajattele sanoilla, ja ihmisetkin ajattelevat niillä oikeastaan vain silloin, kun tietävät ajattelevansa. Vauvaa pelottavat jotkut äänet, jotkut miellyttävät sitä, ja se säikähtää yllättäviä liikkeitä. Mutta valosta se ei välitä mitään. Äiti sanoi, että varsinkin auringonvalo näkyy vatsanpeitteiden ja vaatteiden läpi mainiosti, ja se on syntymättömistä lapsista ihanaa. Tämä ei edes huomaa sitä.

   Tessi oli vaiti, mutta Oosa kuunteli tyynesti hänen ajatuksiaan.

   – Niin, Oosa sanoi. – Sirpissä sokea kyllä tuli toimeen, oli kaikenlaista mitä saattoi tehdä työkseenkin. Täällä voi olla vaikeampaa, varsinkin kun ylempiin kuuluvan miehen tehtävät on rajoitettu niin vähiin. Jospa lapsi edes olisi tyttö, mutta luulen, että se on poika.

   Tessi ei voinut olla pohtimatta sitä, miten Enkala kokisi asian.

   – Sitähän minäkin mietin, Oosa sanoi huolissaan. – Hyvä että hän tulee kotiin. Kerron hänelle heti.

   Oosa kosketti taas yhtä unikoista kädellään hyväillen sen punaista terälehteä. Hän oli vajonnut ajatuksiinsa ja Tessi omiinsa, mutta äkkiä Oosa hätkähti ja tarttui Tessin käsivarteen. Hänen silmissään oli kauhua ja hänen äänensä vapisi.

   – Älä liiku, hän kuiskasi. – Ja käske Sumin olla hievahtamatta.

   Tessikin näki nyt eläimen, joka tuli vuoripolkua pitkin. Sen tassut liikkuivat äänettömästi, vain muutama kivi pyörähti rahisten sen tieltä silloin tällöin. Se käveli rauhallisin askelin, vaikka olikin huomannut heidät, ja vilkuili laiskasti heidän suuntaansa. Se oli suuri urosleijona, jonka mahtavat lihakset liikkuivat verkalleen takkuisen turkin alla. Sitten se pysähtyi, sen häntä liikehti levottomasti ja se kyyristyi hiukan.

   Oosa otti muutamia askelia eläimen suuntaan ja pysähtyi sitten. Leijona painui makuulle ja tuijotti Oosaa. Tessi tiesi, että he keskustelivat nyt ajatuksilla, ja hän uskalsi tuskin hengittääkään. Onneksi myös Sumi oli jähmettynyt pelosta ja pysyi vaiti. Oosa sai rauhassa keskittyä kertomaan eläimelle, että he olivat vaarattomia, ja pyysivät saada olla rauhassa.

   Leijona nousi ja tuli Oosaa kohti. Se melkein hipaisi häntä ja meni sitten ohi kulkien läpi unikkoryhmän, jonka kukat taittuivat sen jaloissa. Se jatkoi matkaansa yhtä rauhallisena ja välinpitämättömänä kuin se oli ollut tullessaankin. Hännänpää liikahteli laiskasti lakaisten kasveja hetkeksi kumoon. Oosa seisoi paikallaan, ja Tessi näki, että hän oli pyörtymäisillään. Hän meni ja auttoi Oosan istumaan.

   – En ole tavannut niitä ennen, Oosa sanoi.

   – Sait kuitenkin siihen ajatusyhteyden, Tessi sanoi ja yritti hillitä omaa vapinaansa.

   Oosa melkein nyyhkäisi.

   – Se ymmärsi, kun kerroin ettemme uhkaa sitä, hän sanoi. – Se ajatteli, ettei ole nälkä ja maistuisimme pahalta. Mutta se oli jollain kummallisella, kammottavalla tavalla huvittunut siitä, miten pelkäsin. Siinä oli jotain melkein ... melkein ...

   Oosa vaikeni ja katsoi Tessiä anteeksipyytävästi, mutta jatkoi sitten kuitenkin: – Siinä oli jotain melkein yhtä kamalaa kuin oudoissa joskus.

   Outo tarkoitti arkojen kielenkäytössä niitä ihmisiä, jotka eivät kuuluneet arkoihin. Oosa ei yleensä käyttänyt sitä sanaa, ehkä se oli hänen mielestään vähän loukkaava. Tessi oli joskus itsekin ajatellut, että arkojen mielestä muut ihmiset varmaan olivat kovin vajaita ja kummallisia, ja Oosan oli ehkä raskasta elää heidän keskuudessaan.

   Tessi laski kätensä lohduttavasti Oosan käsivarrelle.

   – Kävellään takaisin linnaan, hän ehdotti. – Ehkä leijona jäi jonnekin lähelle, enkä välittäisi kohdata sitä uudestaan.

   – Se etsi paikkaa jossa nukkua päiväunet, Oosa sanoi ja hymyili vaisusti. – Ei kai minun olisi pitänyt näin pelästyä, Koorahan nekin on luonut ja tehnyt ne juuri tuollaisiksi.

   He kulkivat rinnettä alas, kun Oosa äkkiä tarrasi kiinni Tessiin ja voihkaisi. Kipu meni nopeasti ohi, mutta he tiesivät kumpikin, mitä se todennäköisesti merkitsi. He kiirehtivät askeleitaan. Matkalla kipu toistui pariin otteeseen ja sen syy varmistui: lapsen syntymä oli käynnistymässä.

   Ramu haettiin kirjastosta, sillä Oosa halusi hänet avukseen. Ramu ei kuitenkaan luottanut omiin taitoihinsa synnytyksen avustajana, sillä hän oli ollut mukana vain pari kertaa isänsä kanssa ja silloinkin vain sivusta katsellen. Ne olivat olleet helppoja synnytyksiä, joista äidit olisivat selvinneet vaikka ilman apua, isä ei ollut halunnut näyttää Ramulle aluksi mitään vaikeaa tapausta. Hän oli kuitenkin kertonut ongelmista joita saattoi ilmaantua, joten Ramu tiesi taitojensa rajallisuuden.

   Kaksi synnytyksiä avustamaan tottunutta orjanaista tuli mukaan, ja Ramu tyytyi huolehtimaan Oosan kipujen lievittämisestä. Siihen oli olemassa lääkkeitäkin, mutta parhaiten auttoi kävelyttäminen ja juttelu. Orjanaiset eivät tuntuneet tietävän sitä, he olisivat halunneet pitää Oosan makuulla.

   Kun Oosa ei sitten lopulta enää jaksanut olla pystyssä, Malee ja Tessi istuivat vuorotellen hänen seuranaan. Ramu antoi nyt Oosalle lääkkeitä helpottaakseen tämän oloa, sillä synnytys tuntui pitkittyvän. Oosa sanoi, että arat olivat yleensäkin huonoja synnyttäjiä, he olivat lantion rakenteeltaan kovin kapeita. Tessi kummeksui sitä, että Oosan tuskaisuudesta huolimatta tunnelma oli juhlavan iloinen. Oosa itsekin jaksoi välillä kipujen hellittäessä vaisusti hymyillä. Tämä ei ollut sellaista kuin sairashuoneessa: tuskalla oli tarkoitus, se tuottaisi uuden elämän.

   Yö ehti tulla, huone valaistiin öljylampuilla, ja vasta keskiyön jälkeen vauva pyrki maailmaan. Silloin orjanaiset pääsivät käyttämään taitojaan. Kun pienikokoinen, mutta terhakka ja kaunis poikalapsi syntyi, Ramu vaati, että se oli heti annettava äitinsä viereen, pesemättömänä. Se kummastutti taas orjia, mutta Oosa ojensi käsiään ja sanoi, että niin aratkin tekivät.

   Kun lapsi oli pesty ja kapaloitu, ja Oosa itse siistitty ja hoidettu kuntoon, hän otti taas lapsen viereensä ja katsoi sitä hellästi. Tessi tarkkaili heitä haikean onnentunteen vallassa. Oli helppo nähdä miten Oosa oli iloinen lapsestaan, ja syntymän ihme oli herkistänyt kaikki muutkin huoneessaolijat.

   – Minusta vauvan silmät ovat aivan kunnossa, Tessi sanoi hiljaa.

   – Tuo öljylamppu lähelle, Oosa pyysi.

   Tessi toi lampun, ja liikutti sitä lapsen kasvojen edessä.

   – Se tuntee ilmavirran ja kuulee puheeni, Oosa tulkitsi vastasyntyneen ajatuksia. – Mutta mitään valoa se ei näe. Ja nyt se alkaa etsiä rintaa, sen on heti nälkä.

   Hän asetti lapsen rinnalleen ja hymyili sille hellästi.

   – Katso miten se on viisas, se osaa heti imeä, hän sanoi tyytyväisenä. – Se on ihastuttava pieni poika ja sillä on varmasti jotain, joka korvaa sen mitä siltä puuttuu.

   Oosa nukahti syötettyään lapsen, ja orjanaiset ja Malee jäivät huolehtimaan hänestä ja pienokaisesta. Tessi ja Ramu vetäytyivät nukkumaan. Tessi mietti kuitenkin vielä ennen nukahtamistaan sitä, mitä hän oli tuntenut katsoessaan lasta Oosan vieressä. Hän ei tuntenut mitään kiinnostusta miehen ja naisen välisen suhteen kummallisuuksiin ja se oli alkanut huolestuttaa häntä. Hän oli jopa alkanut pelätä, ettei koskaan oppisi haluamaan sellaista, ja tuottaisi näin Ramulle suuren pettymyksen. Mutta vastasyntynyt pienokainen, joka imi Oosan rintaa, oli herättänyt hänessä syvän ja voimakkaan tunteen.

   Jollain lailla se tunne, jonka hän oli kokenut vastasyntynyttä katsoessaan, oli muistuttanut sitä ihanaa väristystä, jota Lis väitti Karetan kosketuksen herättävän. Ehkä sittenkään edes se kummallinen tapa, jolla lapsi sai alkunsa, ei olisi vastenmielinen.

   Minä opin pitämään siitä, hän ajatteli. Ja ainakin haluan sitten joskus vauvan, Ramun lapsen.

 

 

Pako Kiilosta

 

Aamulla herätessään Tessi kuuli, että Enkala oli yöllä tullut ja oli vaimonsa ja poikansa luona. Hän ei halunnut häiritä heitä, ja hän meni siksi Oosan luo vasta kun Enkala oli lähtenyt sieltä. Hän löysi Oosan itkemästä.

   – Tessi, auta minua, Oosa huusi heti Tessin nähdessään. Sitten hän katsoi orjanaisia ja käski heidät pois. Naiset lähtivät vastahakoisesti, sillä Malee oli nyt vuorostaan nukkumassa, eivätkä he olisi halunneet jättää Oosaa ja lasta vain Tessin vastuulle. Kun he vaikuttivat epäröiviltä, Oosa kävi kuitenkin niin levottomaksi, että he tottelivat huolestuneina.

   – Hän on itkenyt miehensä käynnistä asti, toinen ehti kuiskata Tessille.

   Naisten mentyä kesti hetken, ennen kuin Oosa sai rajun nyyhkytyksensä taukoamaan niin että hän pystyi puhumaan ymmärrettävästi.

   – Enkala aikoo jättää lapsen heitteille, Oosa sanoi. – Hän aikoi viedä lapsen heti ja toimittaa sen rotkoon, jonne jätetään lapset, jotka eivät pysty elämään. Mutta poikahan on terve, vain sokea. Ei hän kärsi. Sanoin hänelle, että Sirpissä vain sellaisen lapsen sai jättää heitteille, joka ei voinut parantua ja jolla oli kauheita tuskia. Eivätkä arat tee edes niin, vaan jokainen lapsi on Kooran antama, ja Koora ottaa sen takaisin ajallaan, kuten meidät kaikki.

   Oosa katsoi vieressään makaavaa lasta ja kiersi kätensä sen ympärille kuin suojellakseen.

   – Enkala olisi ottanut lapsen heti, mutta toinen orjanaisista sanoi hänelle, että kuolen, jos poika viedään minulta näin pian, hän selitti. – Minä sanoin, että kuolen joka tapauksessa, jos lapsi viedään, mutta Enkala ei usko sitä. Hän luulee, että tarvitsen vain hiukan aikaa tottuakseni ajatukseen.

   Oosa alkoi taas itkeä hurjasti, ja kun Tessi tuli viereen hän tarrautui tähän molemmin käsin.

   – Tiedän, että ymmärrät, hän nyyhkytti. – Pelasta minut, pelasta lapsi. Kuljeta se jonnekin mistä Enkala ei saa sitä käsiinsä. En pysty itse viemään sitä turvaan, en pysty edes kävelemään vielä.

   Tessi mietti kuumeisesti. Hän oli vieraassa maassa, jonka oloja hän ei tuntenut. Kareta ja Seloma, jotka olisivat voineet vaikuttaa Enkalan päätökseen, olivat jossain kaukana taistelemassa.

   – Eikö Enkalan mieltä saisi muuttumaan? hän kysyi.

   Oosa pudisti itkien päätään.

   – Hän ajattelee, että se on hänen velvollisuutensa poikaa kohtaan, ja että koska minä en ymmärrä tosiasioita, hänen on tehtävä se pyynnöistäni huolimatta, Oosa sanoi. – Tiedäthän, että arka jos kuka osaa muuttaa ihmisen mielen, koska kuulee toisen kaikki ajatukset ja osaa vastata niihin. Jos minä en saa häntä ymmärtämään, niin ei varmasti kukaan muukaan.

   – Niin, Tessi sanoi.

   – Hän oli kuin se leijona vuorella, Oosa kuiskasi. – Hänen ajatuksissaan tuntui koko ajan vuorileijonan varjo. Pelkäsin häntä, miestäni ja lapseni isää. En ole ymmärtänyt, että tällaista voisi edes tapahtua, että isä voisi haluta tappaa lapsensa.

   – Yritän kuitenkin vielä puhua hänelle, Tessi sanoi.

   Tietysti oli turha kuvitella, että kukaan voisi perustella Enkalalle sellaista asiaa, jonka suhteen tämä ei ollut kuunnellut edes Oosaa. Kun Tessi oli päättänyt silti yrittää, hän kutsui orjanaiset takaisin ja meni itse etsimään Enkalaa.

   Enkala oli miesten puolella antamassa ohjeita orjille. Tessin ilmestymistä sinne ilman saattajia ei enää kummeksuttu, koska hän kuului ulkopuolisiin, muukalaisiin, joilla oli outoja tapoja. Enkala katsoi kuitenkin Tessiä torjuvasti, kuin vihollista. Hän antoi tämän odottaa vieressään ja jakoi ohjeensa loppuun.

   Lapsen syntymää ei juhlittaisi, vieraita ei kutsuttaisi. Kunnioitetun puolison tulisi saada olla rauhassa. Vasta kun lapsi olisi jätetty heitteille ja varmasti kuollut, kunnioitettu puoliso saisi entiseen tapaan liikkua vapaasti. Mutta sitä ennen oli tarkkaan valvottava, ettei hän yrittäisi lähteä minnekään, tai toimittaa lasta muualle.

   Enkala vilkaisi Tessiä.

   – Myös kunnioitetut vieraani Sirpin hallitsijan tytär Tessi ja tietäjäoppilas Ramu on pidettävä linnan muurien sisäpuolella, kunnes määrään toisin, hän sanoi. – Samoin puolisoni apuna toimiva Malee.

   Tessi tunsi raivostuvansa.

   – Kiitos vieraanvaraisuudesta, hän sanoi purevasti. – Mitään parempaa ei Vuorimaan mieheltä voi odottaakaan.

   Hän tajusi, että hänen vihansa takaa kurkisti vanha katkeruus ja epäluulo kaikkea vuorimaalaista kohtaan, ja hän katui heti käytöstään. Se oli kuitenkin myöhäistä.

   – Emme elä nyt Kooran lakien mukaan, Enkala sanoi ivallisesti. – Miehen velvollisuus täällä on estää avuttoman lapsen tarpeeton kärsimys.

   Tessi oli aikonut kertoa hänelle tuntemistaan sirpiläisistä sokeista. Kooran linnassa oli ollut muutama käsityöläinen ja nämä olivat vaikuttaneet aivan tyytyväisiltä elämäänsä. Mutta hän tajusi, ettei Enkala osannut kuvitella mitään sellaista kohtaloa pojalleen. Enkalan mielestä miehen piti olla sotilas.

   – Oosa ei kestä lapsen menettämistä, Tessi sanoi sen sijaan.

   Enkala pudisti päätään.

   – Hän itkee ensin ja unohtaa sitten, Enkala väitti. – Tällaisessa asiassa mies ei saa kuunnella naisen surua vaan omaa velvollisuuttaan.

   – Mutta poika voi kaikesta huolimatta tulla onnelliseksi ja elää hyvän elämän, Tessi väitti.

   Enkala hymähti katkerasti.

   – Olin itse hintelä ja heikko pikkupoika, hän sanoi. – Minua kiusattiin niin julmasti, että näen siitä vieläkin painajaisunia, ja minulla ei kuitenkaan ollut mitään varsinaista vajavuutta, olin vain hiukan muita huonompi. Voisimme tietysti suojella poikaa pienokaisena, mutta ei ihminen voi elää koko elämäänsä vanhempiensa suojissa, ja jos varjelisimme häntä lapsena julmuuksilta, tosielämä olisi vain sitäkin kauheampi järkytys hänelle.

   Tessi yritti miettiä vastaväitteitä, mutta Enkala sanoi kylmästi ja käskevästi: – Mene, ja kiellän päästämästä sinua tai Ramua ja Maleeta enää puheilleni, siihen asti kunnes kaikki on ohi. En halua, että yritätte vaikuttaa minuun. Minullakin on raskas ristiriita isän tunteiden ja velvollisuuksieni välillä, enkä anna kenenkään horjuttaa päätöstäni.

   Tessi lähti takaisin Oosan luo. Siellä oli nyt Malee, ja sinne oli tullut Ramukin. Huone oli pimennetty kuin siellä olisi ollut vakavasti sairas. Ramu piti kättään Oosan otsalla ja näytti totiselta.

   – Hänelle on nousemassa kuume, Ramu sanoi. – En ymmärrä miten hoitaisin häntä, ja orjanaisetkin ovat ymmällään. Toinen heistä lähti hakemaan kaupungista naista, jolla on heidän mielestään seudun paras taito näissä asioissa, ja toinen on valmistamassa omalta äidiltään oppimaansa lääkettä, joka kyllä minunkin isäni mielestä on hyvä. Mutta Oosa ei ole joka suhteessa tavallisen naisen kaltainen.

   Oosa avasi silmänsä ja katsoi Ramua voipuneesti.

   – Arat ovat erilaisia, hän kuiskasi. – Arat kuolevat, jos heitä kohtelee julmasti.

   Tessi katsoi Ramua kysyvästi. Ramu tunnusteli nyt Oosan valtimoa.

   – Luulen, että hän on oikeassa, Ramu sanoi. – Arka ilmeisesti voi kuolla tällaiseen.

   – Saisiko Enkalan ymmärtämään sen? Tessi pohti.

   – Ei, Oosa kuiskasi. – Kerroin hänelle, mutta hän luuli, että se oli juoni, jolla yritän pelastaa lapsen hengen. Hän luuli niin, vaikka hän tietää, ettei arka voi valehdella vaikka tahtoisikin. Hän ei nyt suostu ymmärtämään mitään muuta kuin oman surunsa ja sen, mitä hän luulee velvollisuudekseen.

   Malee hyssytteli lasta huoneen toisessa päässä. Se kitisi hiljaa.

   – Ramu, osaatko sinä hoitaa vauvaa, jos saamme sen täältä ulos? Tessi kysyi.

   – Kai minä sen osaisin hoitaa, Ramu sanoi. – Se on terve, ja on kyllä sekoituksia, joita vauvalle voi juottaa, jos äidinmaitoa ei ole. Mutta emme pääse ulos. Kuulin jo miesorjilta, että olemme vankeja. Ja minusta tuntuu, että Oosa menettää henkensä, jos hänet erotetaan lapsesta.

   – Niin, tietysti minä silloin kuolisin, Oosa sanoi kuin se olisi ollut pelkkä sivuasia. – Mutta pelastakaa lapsi, viekää se jonnekin, jossa se saa elää.

   Hän puhui niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.

   Huoneen ovelle koputettiin, ja kun Tessi kiiruhti avaamaan, siellä oli portinvartijan saattama nainen, joka selvästi ei kuulunut ylempiin, mutta ei ollut myöskään launi. Hänellä oli ylpeä ryhti ja itsevarma ilme, ja hänen pähkinänväriset hiuksensa muodostivat pyörteileviä kiharoita. Hän oli kaupungista haettu parantaja. Hän tuli Oosan vuoteen luo kiinnittämättä mitään huomiota muihin, ja tutki tätä vakavana.

   – Hänen kuumeensa nousee koko ajan, Ramu huomautti.

   Nainen katsoi Ramua kuin kysyen, miten tämä uskalsi esittää mielipiteitään. Ramu katsoi parhaaksi esittäytyä ja selostaa pätevyytensä. Nainen hymyili.

   – Olen kuullut, että sirpiläiset tietäjät osaavat melkein yhtä paljon kuin me selut, hän myönsi. – Mutta tämä nainen, josta kerrotaan, että hän kulkee susien joukossa niin kuin jumalatar itse, sairastaa surua. Ainoa mahdollisuus parantaa hänet on poistaa surun syy.

   Oosa ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. Siihen oli tullut toiveikas sävy.

   – Voi, hän ymmärtää, Oosa sanoi. – Hän ajattelee, ettei lasta saa surmata vastoin äidin tahtoa. Ja hän tietää, että pelkkä sokeus ei tee lapsen elämästä arvotonta. Hänellä itsellään on sokea veli.

   – Olen Leona, selujen vanhan hallitsijasuvun jälkeläinen, parantajanainen sanoi. – On totta, että minulla on sokea veli enkä ymmärrä tämän naisen aviomiehen typerää päätöstä muuten kuin että se on juuri niin typerä kuin vain ylemmiltä voi odottaakin. Jumalatar antaa lapset ja ne on otettava vastaan sellaisina kuin ne meille annetaan.

   – Niin, Oosa sanoi. – Koora antaa lapset, eikä sokeus ole ihmisen pahimpia vikoja. Suurempi vajavuus on sekin, ettei kuule ajatuksia. Jopa sellaisia syntyy, jotka eivät osaa tuntea sääliä.

   Parantajanainen hymähti.

   – Ylemmän lapsella voisi helposti olla sellainen vajavuus, hän sanoi.

   Tessi kiinnitti huomiota siihen, miten ivallisesti parantajanainen mainitsi ylemmät, ja hän ajatteli, että parantaja ei ollut puhutellut ketään kunnioitetuksi. Tämä oli käytökseltään aivan erilainen kuin Kiilon nöyrät launit.

   – Eikö kukaan teistä pysty puhumaan järkeä naisen aviomiehelle? Leona kysyi. Hän katsoi vaativasti jokaista vuorollaan. Katse pysähtyi Tessiin.

   – Olet varmaan se Sirpin hallitsijan tytär, josta on tehty laulujakin, hän sanoi. – Etkö sinä pysty puhumaan järkeä nuorelle päällikölle?

   – En, Tessi sanoi. – Hän ei kuuntele ketään.

   Leona tuntui miettivän. Hän tarkasteli uudelleen heistä jokaista vuorollaan ja tuntui sitten tekevän päätöksensä. Oosa, joka oli kuunnellut hänen ajatuksiaan, oli ensin näyttänyt jännittyneeltä, mutta hymyili nyt.

   – Niin, niin, hän sanoi kiihkeästi. – Juuri niin täytyy tehdä.

   – Äiti ja lapsi on vietävä pois linnasta, turvaan aviomieheltä ja isältä, joka käyttää valtaansa väärin, niin kuin ylempien tapa muutenkin on, Leona sanoi.

   – Voi, hän on päättänyt auttaa, Oosa tulkitsi ihastuneena.

   – Pihalla on autiomaalainen merikauppias, Leona sanoi. – Hänellä on mukanaan valtavasti kankaita, joita hänen kuormastostaan juuri kannetaan sisään esiteltäväksi. Kun vaunut lähtevät, niihin mahtuisi piiloon vaikka sotilasosasto. Pitäisi vain voida neuvotella kauppiaan kanssa muiden kuulematta.

   – Tai muiden ymmärtämättä, Malee sanoi ja nousi. – Puhun autiomaalaisten kieltä, sitä eivät muut täällä ymmärrä. Kuinkahan paljon Oosan koruja voin luvata maksuksi?

   – Vaikka kaikki, Oosa sanoi heikosti. – Mitä hyvänsä, kunhan lapsi saadaan turvaan.

   Malee lähti ja palasi hetken kuluttua sanomaan, että lapsi oli syötettävä, ja sitten Oosa ja lapsi oli puettava matkaa varten. Tessin ja Ramun piti myös hakea kaikki, mitä he halusivat mukaansa. Autiomaalaisen kauppamiehen kanssa oli suuri joukko miehiä, jotka olivat maansa tapaan pitkissä mekkomaisissa vaatteissa ja pään peittävissä viitoissa, sillä heidän mielestään täällä tuuli kovin kylmästi. Samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneena Tessi, Ramu ja Malee itse voisivat liittyä joukkoon, ja Sumikin sekoittuisi heidän koiralaumaansa. Oosa ja lapsi kannettaisiin kangaskääröjen tapaan vaunuihin.

   – Minäkin tulen mukaan, Leona huomautti. – Vain minä tiedän, minne voitte turvallisesti mennä. Enkala tulee etsimään teitä joka paikasta, mutta ostamme yhdet vankkurit kauppiailta, ja vien teidät Selovuorille vanhimman veljeni luo. Sinne ei yksikään ylempi uskaltaudu.

   Tessi alkoi epäröidä ja vilkaisi kysyvästi Ramua. Selut olivat Vuorimaan ylempien pahimpia vihollisia. Oliko tämä ansa? Joutuisivatko Oosa ja lapsi panttivangeiksi?

   – Älä huolehdi, Oosa sanoi katsoen kärsimättömästi Tessiä. – Lapsen pitää päästä turvaan, ja kuulen koko ajan Leonan ajatukset. Hän ajattelee, että olen jollain tavalla heidän jumalattarensa ilmentymä, ja vaikka en voi ymmärtää mitä se merkitsee, niin mitään pahaa hän ei aio.

   Ramu tunnusteli Oosan otsaa ja rannetta.

   – Kummallista, mutta kuume tuntuu laskevan, hän sanoi.

   – Totta kai se laskee, Oosa sanoi kuin ihmetellen toisen ymmärtämättömyyttä. – Enhän minä sairas ollut vaan epätoivoinen, ja siihen ei enää ole syytä.

   He ryhtyivät nyt lähtöjärjestelyihin.

   – Pystyn pitämään muut asiaankuulumattomat poissa, kunhan vain itse isäntä ei tulisi väärällä hetkellä, Leona sanoi.

   – Hän ei tule, Oosa vakuutti. – Hän ajattelee, ettei voi tavata minua ennen kuin lapsi on jätetty heitteille ja menehtynyt, ettei hänen päätöksensä järkkyisi.

   – Muille sanon, että kukaan ei saa missään tapauksessa häiritä meitä ennen huomisaamua, Leona sanoi. – Ja silloin olemme jo Selovuorilla.

   – Minä eroan teistä sitä ennen ja lähden Memnoon, Malee sanoi. – Jonkun on vietävä sana sinne. Lis painostaa varmasti Karetaa, ja luulen, että Seloma ymmärtää muutenkin, että Oosalla on oikeus pitää lapsensa. He pakottavat Enkalan hyväksymään pojan.

   – Minä tulen takaisin Enkalan luo vain, jos hän alkaa vapaaehtoisesti rakastaa poikaa, Oosa sanoi. – Mutta mene Memnoon, ja kerro, että olemme täysin turvassa selujen luona.

   – Voit maksaa ylläpidosta koruillasi, Tessi suunnitteli. – Ja myös minulla on mukana Kooravuoren jalokiviä ja kultaa, joilla voimme ostaa mitä tarvitsemme.

   Leona pudisti päätään.

   – Selut uskovat, että jumalatar aika ajoin koettelee rikkaita tulemalla heidän luokseen avunpyytäjänä, hän sanoi. – Kuka hyvänsä turvaton saa ilman maksua suojan veljeni luona ellei hän kuulu ylempiin.

    – Eikö ylempiä sitten pidä auttaa? Tessi kysyi hiukan kiusoitellen. Leonan itsevarmat ja käskevät otteet ärsyttivät häntä jonkin verran, vaikka tämän apu olikin heille tarpeen.

   Leona pohti kuitenkin kysymystä hetken tosissaan.

   – En tiedä, hän sanoi lopulta. – Ylemmät eivät koskaan pyydä apua, he vain ottavat. Mutta tämä nainen tässä, jota sudet saattavat vuorilla, ja joka kuulee ajatukset, on niin selvästi jumalattaren lähettämä, että monet tulevat pitämään häntä itsensä jumalattaren henkilöitymänä. Yliluonnollisenahan nämä paikalliset launitkin pitävät häntä, vaikka eivät ymmärräkään meidän jumalattaremme olemusta.

   Oosa kuunteli Leonan ajatuksia syöttäen samalla vauvaa.

   – Heidän jumalattarensa muistuttaa hiukan Autiomaan Äitijumalaa, mutta hän on vasta nuori, oikeastaan kuin Äitijumalan tytär, hän selitti muille. – Varmaan hän on yksi niitä jumalia, jotka ovat tapoja lähestyä Kooraa. Ei meillä ole mitään pelättävää selujen luona.

   – Luin kirjastossa vanhaa kirjakääröä eilen, Ramu sanoi. – En tiedä miten se on joutunut tänne, mutta se kertoi Kiira‑nimisen henkilön opetuksista, jotka muistuttivat Kooran lakeja.

   – Se kirjakäärö on ryöstetty seluilta silloin, kun isäni sisar joutui ylempien vangiksi ja luovutettiin Kiilon orjaksi, Leona sanoi. – Jumalattaremme nimi on Kiira, kuten kaupunkimme ja linnammekin.

   Oosa tuijotti tarkkaavaisena Leonaa, vaikka tämä oli lakannut puhumasta. Hän kuunteli ajatuksia ja hänen kasvoilleen syttyi hymy.

   – Luulen, että ymmärrän, Oosa sanoi. – Mitään ei tapahdu turhaan eikä Kooran tahdon vastaisesti, vaikka minun olikin äsken niin vaikea ymmärtää, miksi Koora salli Enkalan ajatella ja toimia niin kuin hän teki. Luulen, että nyt tiedän, miksi meidän on mentävä selujen luo.

   – Minä en ymmärrä muuta kuin että tarvitset apua, Leona sanoi. – Mutta kaikki tämä vaikuttaa ihmeellisten asioiden enteeltä. Muistutat jumalatartamme sellaisena kuin perimätieto ja kirjoitukset hänet kuvaavat, ja jotain sen täytyy merkitä. Jos et ole jumalatar itse, hän on lähettänyt sinut.

 

 

Selovuorilla

 

Jo vuoristotien alussa, kun kuljettiin mahtavien tammimetsien läpi, ilmaantui selujen ensimmäinen partio Oosaa ja lasta kuljettavien vaunujen ja niitä jalkaisin seuraavan pienen joukon luo. Sumi haukkui hurjasti, ja Tessi veti sen viereensä suojellakseen sitä uhkaavilta keihäiltä, mutta Leonan tunnettuaan rosvojoukon näköiset miehet tarjosivat ruokaa ja saattajia ja neuvoivat yöpymispaikan. Seuraava partio järjesti jo Oosalle mukavammat vaunutkin, ja vaikka tiet huononivat, heidän matkantekonsa helpottui edelleen. Toisen yön jälkeen oli sana heidän tulostaan ilmeisesti ehtinyt Kiiraan, selujen pääkaupunkiin, sillä kun he heräsivät, Leonaa, Ramua ja Tessiä varten oli tuotu muulit.

   Maisemat olivat huikeat. Korkealla vuoristossa ilma viileni, mutta kesä kukoisti silti. Metsän valtapuita alkoivat olla havupuut, ja käyräkäpypuiden tuttu pihkantuoksu täytti ilman. Taivas pysyi pilvettömänä, sillä kuivakuut olivat nyt kunnolla alkaneet, mutta aamuisin maassa oli runsas kaste. Leona sanoikin, että kasteen takia vuorilla ei koskaan tullut sellaista kuivuutta, joka tasangolla kulotti kaiken. Myös Selovuorten joet olivat aina täynnä vettä, sillä niiden lähteet saivat talvisin uutta voimaa. Selovuorilla oli sadekuiden aikaan pysyvää lunta, ei pelkkiä satunnaisia lumisateita.

   Metsiä oli paljon, mutta välillä oli myös vuoriniittyjä. Ramu huomasi orvokit, joiden aika alemmilla rinteillä jo oli ohi. Laajoina ryhminä kasvoi suurta, hehkuvanpunaista kukkaa, jota hän ei tuntenut. Leona selitti, että se oli lääkekasvi niin kuin valkokukkakin, mutta sopivampi sellaiseen käyttöön, johon parantajan ei sopinut sekaantua: se myrkytti. Sanottiin, että sen ansiosta valta usein vaihtui Vuorimaan linnoissa, ja että niin oli joskus käynyt jopa Memnossa. Siksi sen nimi oli Kuninkaantekijä.

   Muulit osoittautuivat lähes välttämättömiksi vuoripoluilla, ja vaikka Leona tunsi tien, heillä alkoi olla yhä enemmän saattojoukkoa. Kaikki saattajat olivat hurjan näköisiä ja meluisasti käyttäytyviä parrakkaita miehiä, mutta Tessi kiinnitti huomiota siihen, että he kohtelivat paitsi Leonaa myös häntä itseään huomaavaisesti ja Oosaa melkein kuin palvoen. Vain Ramuun kohdistui silloin tällöin pientä kiusantekoa, jonka tämä kuitenkin sopuisan luonteensa ansiosta hyvin kesti.

   – Selujen mielestä nuorta poikaa pitää miehistää härnäämällä häntä, Leona selitti. – Naista ja tyttöä selumies taas aina kohtelee mahdollisimman hyvin, koska muuten jumalatar voi suuttua häneen.

   Jumalatar olikin sana, jonka Tessi usein kuuli Oosaa vaivihkaa katselevasta miesjoukosta. Monen ilme oli kunnioittava ja hiukan pelokas. Oosan kyky kuulla ajatuksia oli nopeasti selvinnyt niille, jotka hänen kanssaan olivat keskustelleet, ja myös tieto lapsen sokeudesta tuntui jotenkin liittyvän heidän uskoonsa, että Oosa oli yliluonnollinen olento.

   – Jumalattaren tulo merkitsee jotain, Tessi kuuli jonkun vieressään sanovan, kun he istuivat nuotiotulen ympärillä ennen viimeistä yöpymistä matkalla Kiiraan. Hän kääntyi mieheen päin ja aikoi kysyä, miksi tämä piti Oosaa jumalattarena, mutta sitten hän luopui ajatuksesta. Hän oli jo oppinut, että uskonnollisista käsityksistä oli toivottoman vaikea keskustella. Kukaan Vuorimaassa ei esimerkiksi pystynyt ymmärtämään Kooraa, jumalaa jolla ei ollut ihmishahmoa tai mitään muutakaan näkyvää muotoa. Silti Tessille oli itsestään selvää, että Koora oli lopullinen totuus.

   – Ehkä jumalatar auttaa meitä lopultakin vapauttamaan kansamme noista röyhkeistä joka puolelle tunkeutuneista olennoista, jotka väittävät olevansa ylempiä, toinen sanoi.

   Puhekumppani pudisti päätään.

   – Unohdat, että jumalatar on maallisessa hahmossaan tällä kertaa yhden heikäläisen puoliso, hän sanoi.

   – Niin, toinen myönsi. – Se on kummallista, mutta hän on kuitenkin selvästi jumalatar, ja jokin syy hänen tulolleen varmasti on.

   – Jumalatar vain kokeilee, miten hänet vastaanotetaan, kun hän näyttää suosivan vihollista, puuttui puheeseen kolmas. – Hän haluaa varmistaa, että ymmärrämme aina alistua hänen tahtoonsa. Lopulta hän paljastaa suunnitelmansa ja auttaa meidät voittoon.

   Tessi tunsi olevansa huolissaan. Oosaan kohdistui ilmeisesti suuria odotuksia, eikä hän pystyisi sellaisiin tekoihin, joita nuo miehet häneltä toivoivat. Oosa itsekin oli tietysti tietoinen ympärillään liikkuvista ajatuksista, mutta kun Tessi oli kysellyt mitä hän niistä ajatteli, hän oli tunnustanut olevansa ymmällään. Hän oli useaan otteeseen yrittänyt selittää, ettei hän ollut jumalatar ja että hänen erikoiset kykynsä olivat arkojen tavallisia ominaisuuksia, mutta se ei vaikuttanut mitään. Saattajille hän oli sen takia vain vielä selvemmin jumalatar, koska jumalatar oli perimätiedon mukaan edellisen kerran maallisessa hahmossa ollessaan puhunut juuri noin.

   He tulivat lopulta turvallisesti Kiiraan. Se oli helposti puolustettava kaupunki lähellä vuoren huippua, ja yläpuolelta sitä turvasi vielä linna. Kiiraa lähestyttäessä puut muuttuivat oudoksi, kauniiksi lajiksi. Ne olivat suuria havupuita, joilla oli laaja, lähes vaakasuora oksisto. Neulaset olivat pehmeitä ja muodostivat pieniä kimppuja ja munanmuotoiset kävyt olivat oksilla pystyssä. Puu oli Ramullekin tuntematon ja hän kysyi Leonalta, mikä se oli.

   Leona hymyili.

   – Se on selujen pyhä puu, seetri, hän sanoi.

   Tessi tiesi seetrin kalliiksi puuksi, jota sai vain kaukaa idästä. Siitä oli tehty joitakin Kooran linnan arvokkaimpia istuimia.

   – Saatte varmaan suunnattomasti kultaa myymällä tuota puuta, hän arveli.

   Leona naurahti.

   – Selujen seetrejä ei myydä, hän sanoi. – Niitä kaadetaan vain kuninkaan linnan ja jumalattaren temppelin seinälaudoituksiksi ja kalusteiksi. Muuten seetrit saavat kasvaa. Niiden ikä on satoja, ehkä tuhansia vuosia. Ne ovat nähneet jo esi‑isiemme tulon ja Kiiran kaupungin ja linnan rakentamisen.

   Oosa oli matkan aikana toipunut eikä suinkaan rasittunut ja Kiiran linnan portilla hän torjui päättäväisesti naiset, jotka olisivat olleet viemässä häntä lepäämään, sillä aikaa kun hallitsija ottaisi vastaan Ramun ja Tessin.

   – Minäkin haluan tavata hänet ja jaksan jo aivan hyvin saman kuin muutkin, hän sanoi.

   Leona jätti heidät odotushuoneeseen mennen itse ensin yksin veljensä luo. Tessi katseli seiniä, joita peitti vaalea, kellertävä puu, johon oli leikattu taidokkaita koristekuvioita. Jotenkin selujen Kiira muistutti enemmän hänen kotilinnaansa, Kooraa, kuin Seloman tai Enkalan hallitsemat linnat. Vaikka huone oli iso ja kuului selvästi virallisiin tiloihin, se oli kaunis eikä pelkästään mahtaileva

   Hetken kuluttua palvelija, jolla oli ilkikurinen pilke silmissä, pyysi heitä peremmälle. He seurasivat häntä portaita pitkin ylempään kerrokseen, ja palvelija poistui sulkien oven takanaan. Tämän pienemmän huoneen seinät oli peitetty kankailla ja lattiallakin oli pehmeitä mattoja. Vuorimaan ylempien linnoissa pehmustettiin matoilla vain yksityiset oleskelu‑ ja makuutilat, mutta tämä huone kuului selvästi julkisiin tiloihin.

   Huone oli hämärä. Sen nurkasta kuului äkkiä metallin kilahdus ja sitten jyrisevä karjahdus. Sumin niskakarvat nousivat pystyyn, mutta haukahdus takertui sen kurkkuun. Se vingahti ja painui matalaksi Tessin jalkoihin. Tessi tarrasi Ramun käsivarteen, mutta katsoi sitten häpeissään Oosaa ja lasta: hehän tässä ennen muuta suojaa tarvitsivat. Oosa ei kuitenkaan näyttänyt pelokkaalta, vaan valppaalta ja uteliaalta. Nurkasta nousi ketjujaan kalistellen kookas urosleijona, käänsi hiukan päätään ja karjaisi taas. Se oli kiinni, ja Tessi toivoi hartaasti, että ketju olisi vahva. Hän katsoi Ramua ja totesi, että tämä oli aivan kalpea.

   Oosa laski lapsen Tessin syliin. Se ei ollut herännyt karjaisuista vaan nukkui tyynen luottavaisesti.

   – Hei, mitä sinä aiot? Ramu kysyi hätäisesti.

   Leijona tuijotti Oosaa, ja Oosa käveli sitä kohti, suoraan eläimen ulottuville. Eläin painui makuulle ja kääntyi sitten selälleen.

   – Älä mene, Tessi sanoi hätäisesti. – Pelästyithän vuorillakin niin kovasti sitä toista leijonaa.

   – Mutta tämä on aivan erilainen, Oosa sanoi. – Tämä ei muista vuoria, vaan tämä on tuotu jo pentuna ihmisten luo. Raukalla on niin ikävä. Sitä pidetään vankina eikä sillä ole mitään tekemistä. Se on hyvin surullinen.

   Oosa meni ja istui leijonan viereen, silitti sitä, ja eläin kääntyi kyljelleen ja painoi suuren päänsä Oosan syliin. Tessi puristi Ramun käsivartta niin, että poikaan varmaan sattui. Tiesihän Oosa yleensä mitä teki, eikä hän koskaan erehtynyt ajatuksia kuunnellessaan. Mutta tuo tuntui hirvittävän vaaralliselta, vaikka Tessi huomasikin, että Sumi ei jostain syystä enää pelännyt. Se oli noussut istumaan ja tarkkaili kiinnostuneena Oosaa ja leijonaa.

   – Ei se ole vaarallinen, Oosa vastasi leijonan luota Tessin ajatuksiin. – Enhän minä edes uskaltaisi tehdä mitään vaarallista. Tämä vain on niin surullinen. Ei pienenäkään vangittu leijona totu tällaiseen elämään. Koora on luonut sen vuorten vapaaksi eläimeksi.

   Ovi aukeni ja Leona tuli huoneeseen, vieressään kookas tuuheahiuksinen ja tuuheapartainen mies, jolla oli yllään raskas kalliilla sinivärillä värjätty viitta. Leona kalpeni ja kääntyi seuralaisensa puoleen.

   – Missä Iire on? hän kysyi vaativasti. – Vain hän uskaltaa mennä Kaorin ulottuville. Hänet täytyy heti saada tänne auttamaan.

   Sitten hän kääntyi Oosan puoleen.

   – Et saa missään tapauksessa liikahtaakaan, hän sanoi. – Jostain syystä Kaori ei ole raadellut sinua, mutta se on tappanut ihmisiä.

   – Minä tiedän, se kertoi, Oosa sanoi äänessään uhmaa. – Mutta te pidätte sitä kytkettynä tällaiseen lyhyeen ketjuun, ja se on kauhean pitkästynyt. Ne jotka se tappoi juoksivat härnäten sen ohi, aina vain lähempää. Se suuttui ihan kauheasti. Kai sellaisesta suuttuu.

   Oosa silitti eläimen päätä, ja se katsoi Oosaa kuin vahvistaen silmillään olevansa aivan samaa mieltä.

   – Tein ajattelemattomasti, partamies sanoi katuvalla äänellä. – Mutta minua niin ärsytti, kun sinä, Leona, vakuutit tuovasi tänne jumalattaren sanansaattajan, joka kuulee ajatukset ja puhuu eläinten kanssa niin kuin hän, jonka esi‑isämme kauan sitten toi kantaäidiksemme. Ajattelin hiukan pelotella häntä ja hänen seuralaisiaan Kaorin kohtaamisella.

   – Kutsu Iire, nopeasti, Leona vaati. – Voit pyydellä anteeksi myöhemmin, kunhan Oosa ensin on turvassa ja poissa tuon pedon ulottuvilta.

   – Iire ei ole linnassa, lähetin hänet asioille, mies sanoi. – Minun on kai itseni yritettävä, Kaori tottelee useimmiten minuakin.

   Hän lähti tulemaan kohti, mutta leijona murahti ja Oosa kohotti kätensä torjuvasti.

   – Älä tule, Oosa sanoi. – Tätä suututtaa, kun se huomaa, että aiot hakea minut pois, ja en ole varma totteleeko se minua, jos kiellän sitä koskemasta sinuun.

   Mies pysähtyi epäröiden, katsoi leijonaa ja Oosaa. Eläimen häntä piirsi nyt vihaista kuviota lattiaan, kun se katsoi miestä, ja sen silmät paloivat äkäistä uhmaa.

   – Voi, älä ole huolissasi, Oosa sanoi iloisesti. – Luulet, että se voi koska tahansa hyökätä kimppuuni. Katso nyt, ei se sitä tee, mutta älä sinä tule tähän, sitä se ei halua.

   Hän nousi ja leijona nousi myös. Hän osoitti sille sen makuupaikkaa, isoa tyynyä, ja eläin meni sinne, mutta pyysi katseellaan Oosaa seuraamaan mukana.

   – Hiivi nyt poispäin, mies sanoi. – Jumalattaremme nimessä, tule, se on arvaamaton, vaikka se nyt jonkin ihmeen kautta tottelee sinua.

   – Se ei halua tehdä pahaa, jos se ei suutu, Oosa sanoi. – Mutta se tarvitsee seuraa. Se pitäisi opettaa olemaan luonnossa ja päästää sitten vuorille.

   Hän meni leijonan perässä ja asettui taas istumaan sen viereen.

   – Se on peto, Leona sanoi. – Olet koko ajan vaarassa. Sanoinhan jo, että se on tappanut kaksi ihmistä.

   – Mieheni Enkala on tappanut vielä enemmän ihmisiä. Ja entä sinä, selujen hallitsija? Oosa kysyi. – En silti pelkää sinua, vaikka pystyn heti laskemaan ajatuksistasi yli kymmenen muistoa ihmisen tappamisesta.

   Partamies naurahti.

   Vauva heräsi ja äännähti. Oosa katsoi leijonaa anteeksipyytävästi. Hän tuntui sanovan sille, että pienokainen tarvitsi häntä nyt, ja sitten hän käveli Tessin luo ja otti lapsen syliinsä.

   – Kaori ymmärsi, kun ajattelin, etten uskalla tuoda lasta sen luo, Oosa sanoi. – Se ajatteli, etteivät leijonaäiditkään päästä uroksia näin pienien lähelle.

   – Jumalatar varjeli häntä, Leona huokasi veljeään katsoen. – Ja nyt menemme nopeasti pois täältä, ja saat pitää Kaorin kaukana vieraista tämän jälkeen.

   Oosa oli alkanut imettää. Hän teki sen luontevasti kaikkien nähden, niin kuin Sirpissä oli tapana. Tessi tiesi, että Vuorimaan ylempien keskuudessa asia olisi pitänyt hoitaa ainakin poissa miesten näkyvistä, mutta täällä Oosan käyttäytyminen ilmeisesti oli Leonan ja hänen veljensä mielestä täysin asiallista.

   – Haluan tavata Kaorin joka päivä, Oosa sanoi syöttäessään lasta. – Lupasin sille jutella sen kanssa uudestaan niin usein kuin voin. Mutta se pitäisi viedä ulos ja näyttää sille vuoret. Se ei muista niitä, mutta ehkä se haluaisi jäädä sinne nähtyään ne. Kyllä se olisi onnellisempi siellä kuin täällä, vaikka se ei heti osaisikaan kaikkea, mitä sen luonnossa on osattava.

   – No, mitä arvelet hänestä? Leona kysyi veljeltään hiukan kiusoitellen. – Liioittelinko, vai onko hän jumalattaren sanansaattaja tai peräti jumalatar itse?

   Selujen parrakas ja hurjan näköinen kuningas pudisti päätään.

   – Hän on sellainen kuin jumalattaren sanotaan olevan, hän myönsi. – Silti en tiedä mitä ajatella. Mutta nyt en ole oikein asiallisesti tervehtinyt merkittävää vierastani, Sirpin hallitsijan tytärtä Tessiä. Tunnen suurta ihailua vapaustaistelua kohtaan, jota johdit.

   – Ansioni siinä olivat olemattomat, Tessi sanoi. Hänen käytökseensä tuli vaistomaisesti arvokkuutta. – Jos selujen kuningas haluaa, voin joskus kertoa tosiasiat, jotka ovat paljon vaatimattomammat kuin liikkeellä olevat tarinat.

   – Nimeni on Serra, partamies sanoi. – Ja siskoni on kertonut, että seurassasi on tietäjä Ramu, jota hän pitää lähes yhtä pätevänä kuin selujen parantajia.

   – Olen tietäjäoppilas, Ramu sanoi vaatimattomasti. – Mutta kasveilla parantamisesta tiedetään Sirpissä aika paljon ehkä juuri arkojen ansiosta.

   Hän vilkaisi Oosaa. Serra katsoi myös Oosaa, joka yhä imetti, ja sitten hän katsoi taas sisartaan.

   – Hän todella muistuttaa jumalatartamme, Serra sanoi. – Mutta en ymmärrä miten se on mahdollista.

   – Minäkään en ymmärrä, Oosa sanoi korjaten samalla vauvansa asentoa. – Se jumalatar jota ajattelette muistuttaa kovasti ihan tavallista arkaa.

   – Minä ymmärrän, Ramu sanoi äkkiä. – Muistatteko mitä Seilan nuoremmalle tyttärelle tapahtui?

   – Ei hänestä kerrota oikeastaan mitään, Oosa väitti. – Hän meni naimisiin ja lähti Sirpistä.

   – Siitä on laulu, Ramu sanoi. – Odottakaa, minä muistelen: mies tuli pohjoisen meren takaa, mies voimakas kuin myrskytuuli, kaukaisen maan kuningas ...

   – Minäkin muistan sen laulun, Tessi sanoi. – En vain tiennyt, että se kertoo Seilan tyttärestä. Miten siinä nyt sanottiinkaan: mies vei hänet pohjoisille vuorille. Ja nyt kun muistelen sen tytön nimeä, josta laulu kertoo, niin hänhän oli nimeltään Kiira.

   – Niin, esi‑isämme toi matkoiltaan vaimonaan Kiiran, jota kansa piti jumalattarena tai ainakin hänen maanpäällisenä kaksoisolentonaan, Serra sanoi. – Hänen jälkeläisissään on edelleen joskus tulevaisuuden näkijöitä, tytöissä varsinkin. Ja jos syntyy sokea poika, niin kuin veljemme Leoni, niin hän on yleensä merkittävä lauluntekijä.

   – Lauluntekijä, Oosa sanoi ja katsoi hellästi poikaansa. – Sekö sinusta tulee? Niinkö käy, kun arkojen perintö sekoittuu toisenlaisiin ihmisiin?

   Hän lopetti syöttämisen, nosti mekkonsa olkapään paikoilleen ja kiinnitti soljen. Sitten hän kohotti pienokaisen pystyyn ja taputti sitä varovasti selkään. Serra pyysi nyt vieraita siirtymään toiseen huoneeseen. Leijona jäi katsomaan haikeana, mutta Oosa pysähtyi ja sanoi sille ilmeisesti ajatuksilla jotain, johon se huokaisten tyytyi.

   Huone johon he nyt tulivat oli valoisa, kodikas ja kaunis. Se oli ilmeisesti osa hallitsijan yksityisasuntoa. Tessi oli melkein taputtamaisillaan käsiään ihastuksesta, täällä oli niin samantapaista kuin kotona Kooran linnassa. Seinien seetripuukin muistutti väriltään Sirpin vaaleita kivilajeja. Kun palvelijat toivat ruokaa ja juomaa, hän totesi myös, että he käyttäytyivät luonnollisen vapautuneesti kuin Sirpin palvelusväki. Edes Serraa itseään ei puhuteltu muodollisesti.

   – Täällä ei taida olla orjia, Tessi sanoi Leonalle.

   – Ei, jumalatar kielsi orjien pitämisen, Leona sanoi hymyillen. – Hän kielsi myös ihmisten jakamisen eriarvoisiin minkäänlaisin perustein, mutta se ei tietenkään koske roistoja, jotka omasta mielestään ovat ylempiä.

   – He ovat itse asettuneet jumalattaren lakien ulkopuolelle ja saavat kestää seuraukset, Serra sanoi synkästi. – Heitä ei tarvitse kohdella niin kuin muita ihmisiä.

   – Voi, olet väärässä, Oosa sanoi.

   Palvelijat tuntuivat jäykistyvän liikkumattomiksi, kaikki huoneen äänet vaikenivat. Oli ilmeisesti tapahtunut jotain uskomatonta. Oosa kuunteli ajatuksia ympärillään ja katsoi sitten isäntäänsä.

   – Mutta ethän sinä voi olla erehtymätön, hän sanoi. – Et silloinkaan, kun olet rukoillut itsellesi jumalattaren ohjausta. Ei edes Koora anna ihmisille sellaisia vastauksia, joista voisi varmasti tietää oikean ja väärän. Meitä arkojakin hän vain estää tekemästä väärin, kuin pikkulapsia, selittämättä silti meille lopullista totuutta.

   Ei tarvinnut osata lukea ajatuksia, Tessikin ymmärsi jäisestä tunnelmasta, että Oosan puhe oli joko pyhäinhäväistystä tai rikos valtiota kohtaan tai molempia. Kaikkien katseet olivat kääntyneet Serraan, he odottivat ohjeita.

   – Sanoit Koora, Serra sanoi ja tuntui vaipuvan syviin ajatuksiin. – Vanhoissa kirjoituksissa puhutaan Koorasta, jumalattaremme mainitsi hänet monta kertaa, mutta puheet merkittiin muistiin vasta jumalattaren kuoltua, eikä kukaan ole oikein osannut tulkita niitä. Olen lukenut niitä ja miettinyt paljon, mutta niitä on vaikea ymmärtää.

   – Tunsin heti, että teidän jumalattarenne muistuttaa Kooraa, Oosa sanoi. – Kiira oli vain tavallinen arka, mutta hän kertoi teille Koorasta ja hänen tahdostaan. Te nostitte ajatuksissanne Kiiran jumalattareksi sen takia, mitä hän tiesi kertoa Koorasta.

   Vanhempi palvelija meni isäntänsä luo.

   – Eikö tuo ole ilmeistä jumalattaren pilkkaa? hän kysyi. – Eikö jokainen, joka epäilee jumalattaren opetuksia tai sinun tulkintaasi niistä, ole perinteiden mukaan tuomittava kuolemaan?

   Serra nousi ja tuli Oosan eteen. Hän katsoi tutkivasti tämän kalpeita kasvoja ja harmaanvihreitä silmiä, jotka kohtasivat hänen katseensa kummallisen pelottomina. Oosa ei suinkaan yleensä ollut rohkea, ja Tessi ihmetteli hänen tyyneyttään.

   – Etkö haluaisi perua puheitasi? Serra kysyi uhkaavalla äänellä. – Kysymys ei ole vain sinun hengestäsi, vaan myös lapsesi ja mukanasi olevien seuralaisten elämästä. Selujen hallitsijaa tai selujen jumalatarta ei loukata rankaisematta.

   – En voi perua, Oosa sanoi tyynesti. – Arka ei osaa valehdella, se ei ole mahdollista vaikka haluaisin ja yrittäisin. Ja nyt unohdat, että kuulen ajatukset. Haluat pelotella minua ja koetella sillä tavalla, olenko vakavissani. Sinulla ei ole mitään todellista aikomusta surmata ketään sen takia mitä sanoin, vaan haluat tosiasiassa oppia ymmärtämään vanhoja kirjoituksia Koorasta. Yrität selvittää mikä minä olen ja osaisinko ehkä tulkita niitä.

   Serra meni takaisin paikalleen. Huone oli yhä täysin hiljainen ja palvelijat liikkumattomia. Sekin, joka oli vaatinut Oosalle kuolemanrangaistusta, seisoi ja odotti.

   – Kuka sinä sitten olet? Serra kysyi lopulta melkein nöyrästi. – Oletko jumalatar, joka on vastannut rukouksiini, ja tullut kertomaan minulle totuuden?

   – Olen arka, hiukan toisenlaista ihmisrotua kuin te muut, ja Koora käyttää meitä suoremmin kuin teitä toisia, mutta en silti tiedä kovin paljon, Oosa sanoi. – Luulen kuitenkin, että Koora lähetti minut puhumaan sinulle siitä, mistä Kiira puhui esi‑isällesi.

   Serra vajosi taas mietteisiin. Sitten hän äkkiä katsoi ympärilleen ja naurahti.

   – Miksi kukaan ei tee mitään? hän kysyi. – Kaatakaa vieraille juotavaa, tuokaa leipiä, leikatkaa paistia. Kun vieraat ovat syöneet, valmistakaa heille kylpy ja varustakaa heidät juhlavaatteilla. Illaksi kutsutaan selujen parhaat kuulemaan vieraitamme, Sirpin hallitsijan Tessi‑tytärtä, sirpiläistä tietäjää Ramua ja jumalattaremme lähettämää neuvonantajaa Oosaa.

 

 

Karetan sijainen

 

Oli keskipäivä kun Lis tuli pääportaita pihalle. Vartiomiehet tervehtivät häntä kunnioittavasti. Lis oli kietonut auringon suojaksi huivin pään ympärille niin, että se peitti melkein kasvotkin, mutta miehet tunnistivat hänen kävelytapansa ja itsevarman ryhtinsä. Hänellä ei ollut saattajia, ja siihen oli jo totuttu. Häntä verrattiin nykyisin usein Aniraan, joka oli taistellut Karetan isän rinnalla miesten veroisena. Hän ja Anira saivat käyttäytyä tavalla, jota ei yleensä pidetty naisille sopivana. Silti häntä ei oikein kunnolla hyväksytty Karetan sijaiseksi, vaikka tämä olikin niin määrännyt. Ake tarvittiin edustajaksi, joka tosin sai ohjeet Lisiltä, mutta oli sotilaiden mielestä oikeastaan varsinainen sijaishallitsija. Lis ajatteli, että Ake itsekin tuntui alkaneen uskoa niin.

   Kun Lis käveli portille päin, tuli Leoni vastaan. Sokea mies kulki pystypäisenä ja ilmeisesti tarkkaan kuunnellen, ja hänen veistokselliset kasvonsa olivat valppaat ja keskittyneet. Leoni oli luopunut selumiesten ulkonäön tyypillisimmästä piirteestä – hän ajoi partansa. Nyt hän toi Lisin mieleen sirpiläisen miehen, sillä hän oli solminut huivin näiden suosimalla tavalla päänsä ympärille. Se kuului olevan myös selujen tapa. Selut oli kuvattu Lisille hurjiksi ja vaarallisiksi taistelijoiksi, mutta joskus hän mietti, että jos Leoni lainkaan edusti tyypillistä selua, näissä oli muutakin sirpiläistä kuin tapa solmia huivi: he olivat joustavia ja elämänmyönteisiä.

   Leonilla oli kädessään keppi, jolla hän tunnusteli maata edessään, ja näin varustautuneena hän liikkui hämmästyttävän nopeasti ja varmasti. Paljaat käsivarret olivat lihaksikkaat ja kertoivat omalla tavallaan siitä, minkä Lis oli kuullut orjiltakin: Leoni harjoitteli päivittäin niitä miesten taistelutaitoja, joissa näkö ei ollut välttämätön. Lis tervehti Leonia, ja tämä pysähtyi. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut ilahtuneelta tapaamisesta, vaan levottomalta ja kiireiseltä.

   – Karetahan on luvannut, että saat ottaa aina jonkun orjista oppaaksesi, Lis huomautti.

   Leoni naurahti.

   – Kunnioitettu, jos aina käyttäisin oppaita, menettäisin kokonaan taitoni kulkea yksin, ja sitäkin voi joskus tarvita, hän sanoi. – Ja nyt kävin kaupungissa, sinne ei kannata ottaa mukaan linnan väkeä. He eivät ole suosittuja siellä.

   – Kuljitko yksin koko matkan kaupunkiin ja takaisin? Lis kummasteli.

   – Kunnioitettu, tie sinne on hyvä ja selkeä sokealle, Leoni väitti. – Jopa näkevät, jotka ovat niin avuttomia pimeässä, pystyvät kulkemaan sitä kuuttomanakin yönä vaikka ilman soihtua.

   Leoni aikoi jatkaa matkaansa, mutta Lis pysäytti hänet.

   – Kuulit varmaan uutisia, hän sanoi.

   – Sen takiahan minä siellä kävin, Leoni myönsi.

   Koska Leoni ei kuulunut ylempiin ja oli oikeastaan panttivanki, paikalliset arriitit puhuivat hänen kanssaan melko vapaasti. Luottamusta ei häirinnyt edes se, että Leoni oli tehnyt Karetasta muutamia lauluja, jotka ylistivät nuoren kuninkaan rohkeutta. Näistä lauluista oli nopeasti tullut suosittuja. Kaikki ymmärsivät, että panttivankina oleva lauluntekijä laati lauluja sille, jonka hallussa oli. Ja laulut olivat sitä paitsi niin hyvin tehtyjä, että arriititkin halusivat kuulla niitä, välittämättä siitä, että ne kertoivat Karetasta, joka oli antanut hävittää Memnon kaupungin. Kuulijan oli helppo kuvitella sankariksi joku muu – useimmiten oma itsensä – vain vaihtamalla nimi mielessään.

   – Kerro, kuulitko jotain erityistä, Lis vaati.

   Leoni pudisti päätään.

   – Ajattelin oikeastaan puhua ensin Aken kanssa, hän sanoi. – Hän voi lähettää pikalähetin tarkistamaan, etten huolestuta ketään turhaan.

   Lis tarttui Leonin käsiin.

   – Kuulit siis jotain huolestuttavaa? hän kysyi.

   Leoni irrottautui.

   – Kunnioitettu, hän sanoi moittivasti. – Sinun monet oudot tapasi hyväksytään, mutta ei sitä, että kosketat miestä, joka ei ole puolisosi. Anna nyt minun jatkaa matkaa Aken luo.

   – Tulen mukaan, Lis sanoi kärsimättömänä. – Ja tuo koskettamissääntö on yksi typeryyksistä, joihin en aio tottua. Sopimattomat asiat ovat ihan muuta kuin käsien koskettaminen julkisella paikalla. Ja samaan aikaan kun naiselle asetetaan naurettavia rajoituksia, mies saa tehdä mitä vain.

   Leoni naurahti.

   – Ylempiin kuuluvat miehet ovat järjestäneet asiansa mukavasti, hän myönsi. – Selujen keskuudessa meillekin asetetaan rajoja. Mutta kävele vähän edelläni ja hyräile tai juttele jotain. Seuraan ääntäsi ja pääsemme kulkemaan nopeasti, eikä kenelläkään ole mitään huomauttamista.

   Lis teki niin, ja he tulivat takaisin päärakennuksen luo. Lis tiesi, että Ake oli työhuoneessaan, ja he menivät suoraan sinne. Ake istui tutkimassa jotain karttaa, ja nousi puolittain heidät nähdessään. Sitten hän istui takaisin, ja Lis ohjasi Leonin tuolin luo istuutuen sitten itsekin.

   Työhuone oli Memnon mahtailevaa tyyliä. Aken takana seinällä oli kuvattu pyhä leijona metsästämässä. Vastakohta sen ja kuvan edessä istuvan hintelän pojan välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ake näytti väsyneeltä ja tuskastuneelta, ja kun Lis yritti katsoa häntä silmiin, pojan katse karttoi. Oli ehkä ollut väärin pyytää häntä jäämään tänne Karetan avuksi, mutta ehdotus oli tullut Selomalta. Niitä, joiden uskollisuuteen saattoi luottaa, oli yhä kovin vähän.

   – Olin oikeastaan ajatellut puhua Leonin kanssa kahden kesken, kun hän palaa, Ake sanoi.

   – Sinä siis käskit hänen mennä tiedustelemaan, Lis totesi.

   – Niin käskin, Ake sanoi. – Taanun luota ei ole tullut tavanomaisia viestejä. Yleensähän joka päivä tulee lähetti kertomaan uutiset, mutta nyt ketään ei ole tullut kahteen päivään.

   – Yhteys on poikki, Leoni sanoi. – Monet arriitit ovat liittyneet Marenan puolella oleviin, ja tiellä on partioita, jotka tappavat lähetit.

   Ake nousi ja meni ikkunan luo. Lis katsoi hänen kapeaa selkäänsä ja ajatteli, että Ake oli kuusitoistavuotiasta Karetaakin kaksi vuotta nuorempi, aivan liian nuori kestämään vastuuta, joka hänelle oli langennut. Lis ei ajatellut, että oli itsekin vain hiukan Akea vanhempi. Hänen sisällään kehittyvä lapsi, jonka liikkeet jo silloin tällöin saattoi tuntea, sai hänet pitämään itseään aikuisena, ja tytöt aikuistuivat muutenkin poikia nopeammin. Lis ajatteli joskus, että pojat eivät aikuistuneet koskaan. Hyvinkin iäkkäät miehet saattoivat olla lapsellisen vastuuntunnottomia.

   – Kuulitko muita uutisia? Ake kysyi kääntymättä katsomaan taakseen. Oli kuin hän olisi kysynyt ikkunalta.

   Lis näki, miten Leoni epäröi. Hän tiesi sen johtuvan siitä, että Leoni ja Ake eivät olleet kahden. Leoni ojenteli pitkiä, hoikkasormisia käsiään ja tuntui miettivän.

   – Älä nyt sepitä mitään laulua, Lis sanoi. – Anna tulla koko totuus. Muista, että Ake hoitaa asioita vain ulospäin. Päätökset täällä teemme minä ja Anira, niin kauan kuin Kareta ja Seloma ovat muualla. Varsinainen hallitsija täällä tällä hetkellä olen minä.

   Leoni kääntyi Lisiin päin, ja hänen kaunispiirteiset kasvonsa olivat myötätuntoiset ja huolestuneet.

   – Kunnioitettu, nyt olisi ensin lähetettävä tiedustelija varmistamaan onko se mitä olen kuullut totta, hän sanoi. – En halua kertoa sinulle pelkkiä huhuja. Tiedustelija ei saisi olla sotilas, ne tapetaan matkalla, vaan luotettava orja, joka ei kuulu ylempiin.

   – Onko niitä? Ake kysyi hiukan ivallisesti.

   – Voi, tietysti on, Lis sanoi. – Luottaisin melkein kaikkiin Karetan orjiin.

   Enin osa Karetan orjista oli ollut Memnon entisen kuninkaan omaisuutta, ja useimpia uusi isäntä ja varsinkin uusi emäntä miellytti paljon enemmän kuin aikaisempi. Lis, jonka vastuulla talous pääosin oli, kohteli orjia hyvin. Jopa Anirakin oli väittänyt, että Lisin suhtautuminen johtaisi orjat kurittomuuksiin ja laiskuuteen, mutta niin ei ollut käynyt. Lisin ystävällinen kiitos ja huomaavaisuus oli tehnyt suurimmasta osasta orjia niin avuliaita ja työteliäitä, että se oikein hämmästytti vierailijoita.

   – En olisi noin luottavainen, mutta voin nimetä orjista muutaman, joita minäkään en epäilisi petturiksi, Leoni sanoi. – Lähetämme tiedustelijan ja sitten vain odotamme.

   – Haluan silti tietää, mitä hän lähtee varmistamaan, Lis sanoi tiukasti.

   – Ja minä ilmoitan, etten aio kertoa sitä vielä, Leoni sanoi samaan sävyyn.

   – Minä vaadin, Lis sanoi.

   Leoni hymyili.

   – Olen panttivanki, en orja tai palkollinen, hän sanoi. – En ota vastaan mitään vaatimuksia.

   Ake kääntyi ikkunan luota heihin päin, ja Lis näki, ettei saisi hänestä tukea. Ake meni ovelle ja huusi orjaa. Sitten hän neuvotteli puoliääneen Leonin kanssa siitä, keitä kutsuttaisiin paikalle. Lis ymmärsi, että Aken ja Leonin tarkoitus oli varmasti hyvä, kun he eivät halunneet huolestuttaa häntä tarpeettomasti, mutta hänen oli silti vaikea hillitä kiukkuaan. Nuo kaksi, toinen oikeastaan vasta poika ja toinen sokea, jotka Kareta ja Seloma olivat tarkoittaneet hänen avukseen, eivät antaneet hänelle edes tietoja tilanteesta. He kuvittelivat osaavansa enemmän kuin hän, pelkästään siksi, että olivat miessukupuolta.

   Lis meni harmissaan omiin huoneisiinsa. Makuuhuoneessa oli orjatyttö pesemässä lattiaa. Tämä keskeytti työnsä tervehtiäkseen, ja Lis huomasi tytön itkettyneet silmät. Tyttö oli Liia, yksi Seloman orjista, joka oli jäänyt Karetalle ikään kuin vahingossa. Lis tunsi hienoista epäluuloa tyttöä kohtaan, sillä hän arveli Karetan käyttäneen tätä matkavaimonaan Memnon piirityksen aikana. Sen jälkeen kun oli tullut tietoon, että Sirena odotti Karetan lasta, Lis ei ollut enää täysin luottanut mieheensä. Kareta itse vakuutti, että Sirena oli ainoa erehdys, mutta hän ei ollut kertonut sitä ajoissa ja vapaaehtoisesti, vaan vasta kun huhut alkoivat levitä. Sellainen teki epäluuloiseksi.

   Lis oli kuitenkin ystävällinen Liialle. Hän ei ollut varsinaisesti mustasukkainen miehestään, sillä hänen ja Karetan rakkaus oli voimakas ja syvä tunne, jota mikään Sirena tai Liia ei koskaan voisi särkeä. Lisin omatkin seksuaaliset tunteet olivat sitä paitsi voimakkaat ja hän ymmärsi, että Karetan saattoi olla ajoittain vaikea hallita itseään. Koska Lisin käsityksen mukaan miehet olivat heikompiluontoisia kuin naiset ja heillä oli puutteita itsehillinnässä, hän oli valmis ymmärtämään Karetan hairahduksia kuin lapsen kurittomuutta.

   – Mitä sinä olet itkenyt? Lis kysyi Liialta, joka taas oli keskittynyt lattianpesuun. – Onko joku ollut sinulle ilkeä?

   Liia katsoi ylös työstään ja alkoi äkkiä nyyhkyttää niin hillittömästi, että Lis oikein huolestui ja polvistui lattialle tytön viereen. Hän kohotti Liian sileän mustan tukan kasvoilta ja pyyhkäisi kädellä tytön märkää poskea.

   – Mikä sinun on? hän kysyi. – Oletko sairas tai oletko väsynyt? Ei sinun tarvitse tehdä töitä, jos sinun on huono olo. Voit mennä sanomaan taloudenhoitajalle, että sait luvan levätä loppupäivän.

   Liia yritti puhua, mutta siitä ei tullut mitään. Lis auttoi hänet ylös ja talutti hänet istumaan ikkunapenkille. Tyttö ponnisteli rauhoittuakseen.

   – Kareta on ollut niin hyvä minulle, tyttö nyyhkytti. – Hän ei koskaan vaatinut sitä, mihin äiti käski minun suostua. Ja sitten sinäkin olet ollut ystävällinen.

   – Vai ei Kareta koskaan vaatinut sitä, Lis sanoi hymyillen. – Mutta mitä sinä nyt oikein itket? Onko joku ollut röyhkeä sinua kohtaan?

   – Kunnioitettu, tyttö sanoi. – Kävin kaupungissa aamulla, taloudenhoitaja käski minut ostoksille. Siellä menin vähäksi aikaa, kun oli jo niin kuuma, istumaan sataman luona olevien puiden varjoon.

   – Ei siinä ole mitään pahaa, Lis sanoi tyynnyttäen, kun tyttö katsoi häntä levottoman kysyvästi. – Matka on pitkä, ja pitihän sinun vähän levätä.

   – Kuulin sitten aivan läheltä, miten joukko miehiä keskusteli, tyttö sanoi. – He eivät nähneet minua, enkä minä heitä, mutta he puhuivat ... he puhuivat ...

   Tyttö alkoi taas itkeä, ja nyt Lis ymmärsi mistä oli kysymys. Liia oli ilmeisesti kuullut niitä samoja huhuja, joita tarkistamaan Ake parhaillaan oli lähettämässä tiedustelijaa.

   – Kerro aivan rauhallisesti, Lis sanoi ja tarttui tytön käsiin lohduttavasti. – Muista, että puheissa usein on paljon perätöntä. Älä ole huolissasi, kerro vain mitä kuulit.

   – Kunnioitettu, tyttö sanoi melkein kuiskaten. – Kuninkaamme Karetan joukot ovat pettäneet hänet ja siirtyneet Marenan puolelle. Vain Seloman, Meisalon ja Verrakan joukot ovat pysyneet uskollisina. Kareta ja nuo muut yrittävät nyt vetäytyä vuoripolkuja pitkin takaisin Memnoon, mutta Marena ja häneen liittyneet joukot ovat tulossa pikamarssia tietä pitkin. He ehtivät tänne aamuksi, ja arriitit keräävät joukkoja heidän tuekseen. Huomenna Memno on heidän hallussaan.

   Liia purskahti taas itkuun.

   – Asuin lapsesta asti Kiilossa, hän nyyhkytti. – Äitini Laneta on Seloman orja ja kunnioitettu isäntä on oikeastaan minun isäni, vaikka äiti sanoo, etten saisi kertoa sitä kenellekään. Missään tapauksessa en saisi vaivata isäntää sillä tiedolla, sillä hän oli äidin kanssa vain kerran, humalassa, eikä itse muista sitä. Ethän, kunnioitettu, koskaan kerro eteenpäin, mitä nyt tulin puhuneeksi?

   – En, jos niin haluat, Lis sanoi. – Mutta Seloma olisi varmaan mielellään tunnustanut lapsensa, niin hän kuuluu aina tehneen.

   – Äidin mielestä juopuneen miehen yhden kerran erehdykseen vetoaminen olisi ollut kunniatonta, Liia sanoi. – Ja isäntä huolehti joka tapauksessa meistä hyvin, ja olin onnellinen Kiilossa. Kun minut annettiin Karetalle, itkin ensin paljon, mutta sitten opin olemaan kiitollinen hänen hyvyydestään, ja nyt sinä olet ollut minulle ystävällinen. Ja kohta kaikki on mennyttä, Seloma tuhoutuu ja Kareta, ja minut viedään sotasaaliina jonnekin vieraaseen, julmaan paikkaan.

   Lis ajatteli, että siinä oli varmaan Vuorimaan alempiin kuuluvan naisen tyypillinen tarina, mutta nyt ei ollut enää aikaa Liian yksityiselle surulle. Lis oli kuunnellessaan hahmottanut mielessään tilanteen ja ymmärtänyt, mitä oli tehtävä. Hän ehti hädin tuskin sanoa tytölle muutaman tyynnyttävän sanan ja käski hänen sitten jatkaa rauhassa töitään vakuuttaen, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Sitten hän syöksyi portaisiin ja alakertaan, ja vaikka ovella oli vartijat, hän tempaisi Aken työhuoneen oven itse auki odottamatta, että nämä avaisivat sen. Sisällä oli juuri pieni joukko miehiä ottamassa vastaan käskyjä.

   – Keitä nuo ovat? Lis kysyi.

   – Tiedustelijoita, lähetämme useampia, Ake sanoi.

   – Ketään ei lähetetä, Lis sanoi. – Hakekaa tänne linnassa olevien sotilaiden päällikkö ja orjien työnjohtajat, myös naisten.

   Ake aikoi sanoa jotain vastaan, mutta vaikeni nähdessään Lisin ilmeen.

   – Toimit kuin kauppamies, vaikka on sota, Lis sanoi hänelle tiukalla ja moittivalla äänellä. – Ei nyt tiedustella ja neuvotella, nyt varustetaan linna puolustautumaan.

   Aken hartiat lysähtivät kasaan. Hän näytti nöyryytetyltä ja onnettomalta, mutta samalla helpottuneelta siitä, että ylivoimaisen tuntuinen vastuu oli otettu pois häneltä.

   – Hyvä on, hakekaa ne jotka kuningatar käski hakea, hän sanoi kokoontuneille miehille. – Tiedustelumatka peruuntuu.

   – Etsikää myös Anira ja pyytäkää hänet tänne, Lis sanoi. – Tästä lähtien jokainen ohje tulee joko minulta tai Aniralta, kunnes vaara on ohi. Sitten voimme taas noudattaa hyviä tapoja ja Ake saa ryhtyä antamaan käskyjä. Siihen asti hänen valtuutensa itsenäisiin päätöksiin peruutetaan.

   Kun he olivat kolmistaan, Lis katsoi Akea moittivasti.

   – Toimit täysin väärin, kun salasit minulta tilanteen, hän sanoi. – Jos en olisi sattumalta saanut selville, mitä on tapahtumassa, olisimme olleet hukassa. On älytöntä lähettää tiedustelijoita, siihen ei ole aikaa.

   – En ymmärtänyt, mitä muutakaan voisin tehdä, Ake sanoi onnettoman näköisenä. – Ylivoima on valtava ja linnassa on sotilaita vain kourallinen.

   – Tuho on varma, Leoni sanoi. – Siksi ei mielestäni kannattanut levittää tietoa turhaan etukäteen. Olisi ollut parempi, jos enin osa meistä olisi saanut olla toiveikkaita loppuun asti, ja sitten kuolla yllättäen. Tiedustelijan odottaminen olisi ollut juuri sopivaa ajankulua Marenan joukkojen marssiessa tännepäin.

   – Ei mikään ole varmaa ennen kuin se on tapahtunut, Lis sanoi. – Jos olisimme vain odottaneet, niin totta kai olisimme hukassa, mutta niin me emme tee.

   Leoni kääntyi häneen päin ja naurahti.

   – Olet ihailtava rohkeudessasi, hän sanoi. – Mutta mitä ihmettä kuvittelet, että voisimme tehdä? Sotilaita ei riitä edes pääporttia puolustamaan.

   Sotilaiden päällikkö tuli ovesta Leonin vielä puhuessa. Hän oli vanha mies, joka oli jätetty linnaan, koska häntä ei pidetty sotatoimissa enää kovin hyödyllisenä. Hän liikkui kankeasti toisessa jalassa olevan vanhan vamman takia. Lis pyysi häntä istumaan ja selosti nopeasti tilanteen. Mies kuunteli ilmeettömänä. Kun Lis lopetti, hän sanoi aivan kuin Leoni äsken:

   – Sotilaat eivät pysty kauan puolustamaan edes pääporttia.

   – Portit on silti heti suljettava, Lis sanoi. – Sotilaita on aivan liian vähän, mutta aseita on paljon. Kaikki mahdolliset on aseistettava, pojat, vanhukset, orjat, naisetkin. Kareta ja hänelle vielä uskolliset joukot pyrkivät jossain vaiheessa turvaan linnaan, ja koska he eivät ilmeisesti ehdi perille ennen vihollista, heitä on autettava murtautumaan suojaan vihollisjoukon läpi. Silloin sotilaat ja miesorjat saavat toimia yhdessä. Pidät huolta siitä, että sotilaat ymmärtävät tilanteen eivätkä loukkaa orjia tai aiheuta epäsopua.

   – Mutta aseistetut orjat voivat kääntyä meitä vastaan, vanha päällikkö sanoi.

   – Puhun heille itse, Lis vakuutti. – Kysyn, haluavatko he takaisin entisen kaltaisen isännyyden.

   – Kannattaa tuota ainakin yrittää, Leoni sanoi sivusta. – Mutta ehkä olisi hyvä luvata myös jotain palkkioksi.

   – Meeta jätti minulle kultaa jaettavaksi hätätilassa, jos sitä tarvitaan Karetan auttamiseksi, Ake sanoi. – Voin käyttää sitä.

   Vanha päällikkö näytti yhä olevan tehtäviensä tasalla. Hän nousi ja sanoi menevänsä heti antamaan tarpeelliset ohjeet. Hänen mentyään Leoni naurahti kevyesti.

   – Luulin, että tuho on väistämätön, hän sanoi. – Mutta nyt tuntuu, että tästä voikin vielä tehdä laulun.

   – Sinä kai tekisit laulun vaikka Karetan kuolemasta, Lis sanoi.

   – Tietysti, Leoni vakuutti virnistäen. – Sankarikuolema on hieno aihe. Mutta lauluja tehdäkseen on jäätävä henkiin, ja siksi laulajan pitäisi olla voittajan puolella.

   Miesorjien työnjohtaja tuli seuraavaksi ja hän vakuutti, että suurin osa miehistä oli luotettavia ja useimmat osasivat käyttää aseita. Vankeja ei tässä sodassa ollut tavattu ottaa, ja Memnon kuninkaan orjiksi aiemmin jääneet ylemmät olivat olleet tämän vastustajia. Osa heistä oli Karetan tultua valtaan liittynyt sotilaisiin, osa oli vapautettu ja palannut sukulaistensa luo, mutta oli myös niitä, joilla ei ollut minne mennä ja jotka olivat siksi valinneet orjuuteen jäämisen. He olisivat uskollisia Karetalle, kuten todennäköisesti launitkin ja ne harvat selut joita väkeen kuului. Pulmana olisivat lähinnä arriitit, joiden heimolaiset taistelivat Marenan puolella. Heitä pitäisi tarkkailla.

   Naisorjia valvova nainen epäröi ensin.

   – Luulen, ettei juuri kukaan halua uutta omistajaa, mutta he eivät osaa taistella, hän sanoi. – Jonkun on neuvottava heitä ja minuakin. Minäkään en ymmärrä aseista mitään.

   – Teen sen itse, Lis sanoi.

   Malee ja Anira olivat kuulleet uutiset jo tullessaan. He tulivat suoraan kehräämästä, minkä näki siitä, että kummankin puvussa yhä oli nöyhtää. Anira pyyhki sitä vaatteistaan hiukan vaivautuneena, niin kodikas ilmiö ei sopinut syntyneeseen hätätilanteeseen. Malee meni Aken viereen tarkastelemaan karttaa, mutta Anira kuunteli Lisin selostusta suunnitelmasta mietteliään näköisenä ja nyökkäsi sitten.

   – Naisorjat sopivat parhaiten puolustamaan muureja, Anira sanoi. – Varsinaiset sotilaat, se vähä mitä heitä täällä on, saavat miesorjien kanssa puolustaa portteja. Meillä on kolmet taisteluvaunut ja hevoset niihin. Se ei ole paljon, mutta laitatan ne kuntoon kaiken varalta, jos pitää tehdä rynnäkkö portista ulos Karetan ja muiden Memnoon yrittävien avuksi. Vaikka tänne onkin jätetty vähän heikompaa ainesta, niin eiköhän sotilaista löydy kaksi ajomiestä minun lisäkseni, ja kolme sellaista, jotka osaavat käyttää kelvollisesti keihästä vaunuistakin.

   Ake ja Malee menisivät linnan vartiohuoneelle ja saisivat avukseen nuorimpia tyttöjä läheteiksi. Heidän pitäisi yrittää hahmottaa kokonaistilannetta ja viestittää siitä tarvittaviin paikkoihin.

   – Ja sitten ei mitään salailua, Lis huomautti hiukan purevasti. Hän oli yhä vähän loukkaantunut.

   – En ymmärtänyt tilannetta kunnolla, Ake sanoi ja punastui korviaan myöten. – Luulin tai ainakin toivoin, että meillä olisi enemmän aikaa.

   Ake nousi ja Malee tarttui Leonin käteen taluttaakseen.

   – Tule sinä minun ja Aken kanssa, osaat neuvoa, Malee sanoi.

   Hän saattoi taluttaa miestä, koska häntä pidettiin kaikista Lisin päinvastaisista vakuutteluista huolimatta orjana. Leoni tunnusteli kättä joka oli tarttunut häneen.

   – Mitä pikkusormellesi on tapahtunut? hän kysyi.

   – Se on ollut poikki niin kauan kuin muistan, Malee sanoi. – En tiedä miten se tapahtui, mutta minun on täytynyt olla hyvin pieni.

   Leoni hymähti.

   – Taidan ilahtua löytäessäni joltain muulta edes pienen vamman, hän sanoi. – Tällaisissa tilanteissa olen raivoissani sokeudestani. On turhauttavaa, kun ei pysty tekemään mitään hyödyllistä.

   Lis kiirehti pihalle ja päätietä pitkin isolle portille. Raskas helle painoi kaikkialla, ja ilmaan nouseva pöly sai miehet yskimään. Lis totesi, että portti oli jo suljettu, ja että siihen rakennettiin parhaillaan varmistuksia reipasta tahtia. Vanha päällikkö rohkaisi miehiään huudellen samalla heitä kutakin nimeltä ja vakuutellen, että heidän kaltaisensa vastustaisivat vaikka kymmenkertaista ylivoimaa.

   He vain saavat satakertaisen, Lis ajatteli. Mutta hän yritti karkottaa synkät mietteet; sellaisiin ei nyt ollut varaa. Hän meni asehuoneelle ja löysi miesorjat valitsemassa aseita. Tilanne tosiaan näytti vaaralliselta. Oli mahdollista, että nämä alistetut miehet haluaisivat kostaa ja kääntyisivät isäntäänsä vastaan.

   – Ystävät, Lis huusi. – Te tiedätte, etten minä kuulu ylempiin äitini puolelta enkä koskaan ole uskonut, että orjuuteen joutuneet olisivat muita huonompia ihmisiä. Jos nyt kunnostaudutte, asemanne järjestetään uudelleen. Vapaaksi haluavat saavat vapauden ja lahjan ja ne, jotka haluavat jäädä linnaan, muuttuvat orjista palvelijoiksi ja saavat palkkaa.

   Hän ei tiennyt miten toteuttaisi lupaamansa uudistuksen, jos hän jäisi henkiin sitä toteuttamaan, mutta täytyihän sen olla mahdollista. Ei Sirpissäkään ollut orjia ja silti asiat sujuivat. Jos täällä ei voisi uudistaa koko järjestelmää, niin kai ainakin nämä voisi palkita luvatulla tavalla, ellei muuten niin Meetan Akelle jättämän kullan turvin.

   – Kunnioitettu, sanoi nuori miesorja. – Kareta on kieltänyt ruoskimasta meitä, ja hän on sanonut, ettei ruokaa saa vähentää rangaistuksena mistään rikkomuksista. Hän ei ole pakottanut ketään naisorjista vuoteeseensa eikä anna esimiestemmekään tehdä niin. Arvostan häntä eniten juuri siksi, sillä sisarenikin on orjana. Taistelen mielelläni Karetan puolesta.

   Toinen miesorja, joka ilmiselvästi oli kiharatukkainen arriitti, tuli nyt Lisin eteen.

   – Monet arriitit syyttävät Karetaa Memnon kaupungin hävittämisestä, hän sanoi. – Mutta hän on käyttänyt jälleenrakentamiseen ja korvauksiin runsaasti linnan varoja, ja minun mielestäni ne arriitit, jotka ovat liittyneet Marenan puolelle, on petetty. Voitettuaan Marena kohtelisi meitä yhtä säälimättömästi kuin Karetaa edeltänyt kuningaskin.

   Hyväksyviä huutoja kuului ympäriltä, ja Lis oli tyytyväinen, vaikka suurin osa Karetan kunniaksi mainituista orjien kohtelua koskevista ohjeista olikin Lisin itsensä antamia. Myös Memnon jälleenrakennus oli ollut hänen ohjauksessaan. Kareta ei ollut ehtinyt sotatoimiltaan paljonkaan puuttua kotoiseen hallintoon.

   Naisorjat olivat kerääntyneet sisäpihalle, jossa oli keittiökasvitarha ja allas kasteluvettä varten. Sinne oli kannettu pienempää ja keveämpää aseistusta. Oudostellen he kokeilivat varusteita, mutta monen silmistä loisti into. Lis ymmärsi sen hyvin. Tässä maassa naiset joutuivat taisteluissa saaliiksi ja raiskatuiksi. Oli varmaan helpottavaa edes yrittää hallita kohtaloaan itse ja puolustautua.

   Liia tuli hänen luokseen, eikä itkusta ollut enää jälkeäkään. Aurinko kultasi tytön kauniit kasvot, joille oli noussut hymyilevä, itsevarma ilme. Hänellä oli kädessään jousi.

   – Osaan ampua tällä ja saan aika hyvin osumaankin, hän sanoi. – Kunnioitettu, olen salaa harjoitellut lapsena pojan kanssa, joka oli leikkitoverini. Launit eivät sodi, mutta metsästävät kyllä. Eihän se harjoittelu ollut tytölle sopivaa, ja äiti oli siitä vihainen, mutta nyt siitä on hyötyä. Voisin olla muurilla tavoittamassa nuolilla niin monta vihollista kuin suinkin.

   – Neuvo muitakin, Lis sanoi. – Jousi varmaan sopii parhaiten naisille. Se vaatii voimaa, mutta sitähän teidän käsissänne on, kun teette linnan raskaimmat työt. Jakautukaa pareihin, jousella ampujaa pitää aina toisen suojata kilvellä. Ja ne, jotka eivät opi käsittelemään jousta, voivat kerätä muureille raskaita kiviä. Ylhäältäpäin heitettyinä nekin ovat tehokkaita aseita.

   Kun Lis tuli vartiohuoneelle, oli Anira siellä. Hän oli miehen taisteluasussa ja katsoi Lisin naisenvaatteita arvioiden.

   – Eikö sinunkin jo pitäisi etsiä itsellesi varusteet? hän kysyi. – Kypärän, panssarin ja kilven tarvitset ainakin, jos aiot näyttäytyä muurilla.

   – Niin kai, Lis sanoi epäröiden ja sitten hän laski käden vatsalleen. Se oli vasta vain lievästi pyöristynyt, mutta lapsi liikkui. Anira katsoi häntä myötätuntoisesti.

   – Sinun pitäisi tietenkin suojata pienokainen, mutta kaikki odottavat näkevänsä sinut siellä missä taistellaan, hän sanoi. – Olet ottanut itsellesi miehen vastuun, etkä nyt voi vedota naisen osaasi.

   – Ymmärrän kyllä, Lis sanoi.

   Hän käveli raskain askelin asevarastolle, ja puki ylleen kirkkaanpunaisen lyhyen mekon. Hän nyöritti paikalleen säärisuojukset, ja asetteli ylleen pronssisen panssarilevyistä tehdyn paidan, valiten sellaisen, joka ulottui mahdollisimman hyvin syntymättömän lapsen yli. Asevarastoa hoitava vanhempi mies tuli huolestuneena hänen viereensä, kun hän kiinnitti itselleen asevyön ja alkoi etsiä sopivaa miekkaa.

   – Kunnioitettu kuningattaremme, ainakaan siinä tapauksessa, jos hyökätään portista ulos, sinun ei pitäisi olla mukana, hän sanoi. – Sinun on oltava turvassa muurien sisäpuolella.

   – Olet väärässä, Lis sanoi. – Muurien sisäpuolella ei kukaan vielä ole turvassa. Kaikista ponnisteluista huolimatta emme pysty pitämään Memnon linnaa hallussamme kovin kauan. Ainoa toivomme on, että Kareta miehineen pääsee avuksemme. Meidän on oltava valmiita hyökkäämään ulos portista auttaaksemme heidän tuloaan tänne. Ja mitä ajattelisit päälliköstä, joka käskee muut taisteluun, mutta pysyy itse syrjässä?

   – Sinusta, kunnioitettu, ajattelisin, että olet nainen, vanha mies sanoi.

   Lis hymähti, sillä juuri samoja sanoja käytettiin myös pelkurimaisesta sotilaasta: hän on nainen. Lis valitsi miekan, ja oli kiitollinen siitä, että tiesi osaavansa käyttää tuota asetta kohtuullisen hyvin.

   – En ole nyt nainen, olen Karetan sijainen, hän sanoi ja lähti asehuoneen viileydestä iltapäivän helteeseen.

 

 

Kotiinpaluu Memnoon

 

Pimeässä, vaivalloisesti ja kompastellen, Kareta saavutti muun etujoukon mukana vuorenhuipun. Rinne kasvoi metsää, mutta täällä oli vain matalaa pensaikkoa ja korkea kiviröykkiö, jonka päältä saattoi nähdä linnan ja sen ympäristön. Linnasta ja sen luota näki tietysti vastaavasti vuorenhuipulle, mutta pilvinen yö suojasi heitä Marenan vartijoiden katseilta. Soihtujen käyttö oli ankarasti kielletty. Kareta nojasi suureen kiveen, jossa yön kylmyydessäkin tuntui vielä viipyvän päivän lämpö. Memnon linna näkyi alapuolella ja se oli kirkkaasti valaistu. Sen ympärillä paloivat leiritulet.

   – Se on piiritetty, Seloma sanoi Karetan viereen ilmestyen. – Mutta pahimmat aavistuksemme eivät sentään täyttyneet, jostain syystä sitä ei ole vielä vallattu. Pääsiköhän joku läheteistämme sittenkin perille?

   – Linnan alueella liikkuu sotilaita paljon enemmän kuin siellä tietojeni mukaan voisi olla, Enkala ihmetteli. – He ovat varmaan saaneet jostain apuvoimia, vaikka en ymmärrä, miten se on mahdollista.

   – Eivät nuo tuolla muurilla ole sotilaita, Kareta sanoi. – Monilla on mustat hiukset ja joillakin naisen vaatteet. Lis on aseistanut kaikki, orjatkin.

   – Se on äärimmäisen vaarallista, Enkala kauhisteli. – En muista, että niin olisi koskaan tehty. Orjat voivat aina kääntyä isäntiään vastaan.

   – Se on ollut epätoivoinen teko, mutta luultavasti ainoa mahdollisuus, Seloma sanoi. – Lis on toistaiseksi pelastanut linnan. Nyt meidän vain olisi jotenkin päästävä sinne piirityksen läpi, niin sotilaittemme avulla pidämme sitten sitä hallussamme vaikka loputtomiin.

   Hän ei sanonut ääneen, että se olisi silti vain viivytystaistelua. Marenan kannattajat, joiden vaatimukset Marenan nostamisesta kuninkaaksi oikeutti Sirenan syntymätön lapsi, olivat täysin ylivoimaisia. Vuorimaan kolmestakymmenestä linnanpäälliköstä vain kolme oli enää Karetan puolella. Enkalaa ei voinut pitää itsenäisenä päällikkönä, hän kuului Seloman linnan alaisuuteen. Seloman lisäksi Karetaa tukivat vain Meisalo ja Verraka.

   Memno oli lähellä, mutta sen suojiin pääseminen ei ollut yksinkertaista. Karetan joukot olivat kärsineet suurta mieshukkaa, ja nekin sotilaat, jotka olivat jäljellä, olivat menettäneet varusteitaan, olivat nälissään, väsyneitä ja monet haavoittuneitakin. Vihollinen, joka oli piirittänyt Memnon linnan, oli lukumäärältään ylivoimainen ja hyväkuntoinen. Jos vaikka äkillinen pilvien hajoaminen paljastaisi Karetan ja hänen miestensä olinpaikan, heidän tuhoamisensa olisi Marenan joukoille helppo tehtävä.

   Polulla, joka johti alas kohti linnaa, kuului pieni ääni: kivi lähti vyörymään. Kohta ääni toistui. Eläin ei yleensä liikkunut noin varomattomasti, oli kuin tulossa olisi ollut ihminen. Kareta katsoi muita, mutta koska Seloma ja Enkala eivät tuntuneet huomanneen mitään, hän ei ollut varma asiasta. Hän jätti kuitenkin toiset ja laskeutui varovasti polkua alaspäin. Pimeässä se oli työlästä ja vaikeaa. Välillä jalkojen alla ei ollut kovaa maata, vain pehmeää kasvillisuutta, ja lopulta hän ei tiennyt, oliko hän enää lainkaan polulla. Hän hylkäsi mielessään haaveen, että hän johdattaisi koko joukkonsa pimeyden läpi linnan luo ja yllättäisi vihollisen. Suunnitelma olisi ollut kelvollinen loppuosaltaan. Vaikka Marenan sotilaiden leiritulet ympäröivät koko linnan renkaan tavoin, vihollisjoukon läpi olisi saattanut yrittää murtautua. Sitä varten olisi vain ensin pitänyt päästä huomaamatta mahdollisimman lähelle, ja pimeässä oikean tien löytäminen oli mahdotonta.

   Hän kulki hitaasti alaspäin, tunnustellen jaloillaan kohtaa missä todennäköisesti oli polku ja törmäillen silti välillä puiden runkoihin. Yön viileydessä metsä tuoksui, ja puiden suojassa Memnon linna ja leiritulet lakkasivat näkymästä. Pimeys oli läpitunkematonta, hän ei voinut enää jatkaa matkaa. Hän pysähtyi ja tunsi äkillistä, järjetöntä halua jäädä tähän ja unohtaa kaiken kuin pahan unen: he olivat kärsineet ratkaisevan tappion, ja edessä olisi tuho, jota linnan suojaan pääseminenkin vain viivyttäisi – jos he edes mitenkään pääsisivät sinne asti.

   – Kareta, Seloma kutsui hiljaa takaapäin. – Älä mene kauemmas, ettet eksy.

   Alempaa polulta kuului heti toinen ääni, yhtä hiljainen.

   – Kareta, älä pelästy, olen ystävä.

   Kareta seisoi paikoillaan, hän oli tuntenut puhujan. Askeleet lähestyivät alhaalta päin, paljon rennommin ja varmemmin kuin hän itse tässä pimeydessä oli kulkenut. Pian tulija tarttui Karetan käsiin.

   – Kunnioitettu, aavistimme, että yrität tulla tätä kautta, ja halusin lähteä vastaan, Leoni sanoi.

    – Miten pääsit vihollisen saartorenkaan läpi? Kareta ihmetteli.

   – Kunnioitettu, he eivät pidä minua vihollisena, Leoni sanoi. Hänen äänestään kuuli, että hän hymyili tuttuun, hieman ivalliseen tapaansa. – Olen sinun panttivankisi, minun arveltiin paenneen. Istuin hetken heidän nuotioillaan ja sitten siirryin syrjemmäs muka yksityisille asioille.

   Leoni oli puhuessaan noussut ylemmäs kohti huippua. Hän tuntui löytävän polun aivan helposti, ja hänen askeleitaan seuraten ei Karetallakaan ollut ongelmia. Näissä oloissa Leoni oli todella ylivoimainen, koska oli tottunut liikkumaan näkemättä.

   Enkala oli mennyt järjestämään sotilaita lepäämään siksi aikaa kun he miettisivät tilannetta, mutta Seloma tunsi Leonin ja naurahti kuivasti. Oudon sukulaisuuden takia Seloma ja Leoni suhtautuivat toisiinsa varautuneesti. Seloman äiti oli ollut Kiiloon vangiksi joutunut selu, Leonin isän sisar, joten he olivat serkukset. Koska selut pitivät sukulaisuutta naisen puolelta merkittävämpänä, Seloma olisi Leonin ajattelutavan mukaan ollut selu, ei ylempi. Ylemmät laskivat kuitenkin sukunsa miesten puolelta, ja koska Seloman äiti oli ollut sotavanki, hänellä ei ollut mitään oikeuksia lapseen, jonka isä oli päättänyt liittää omaan sukuunsa. Ylempien ajattelutavan mukaan Seloma ei ollut lainkaan selu, hänen syntyperässään oli vain pieni tahra josta oli paras vaieta.

   Leoni selosti linnassa vallitsevan tilanteen, ja Kareta ja Seloma kertoivat, että omat joukot olivat äärimmäisen uupuneita. Jos he jäisivät tähän päivänkoittoon asti, jolloin vihollinen ehkä saisi tietää heidän paikallaolostaan, heidät tuhottaisiin viimeiseen mieheen. Poiskaan he eivät silti voineet lähteä, sillä ei ollut turvallista paikkaa mihin vetäytyä, ja ruokavarastot olivat lopussa.

   – Ainoa mahdollisuutemme on kaikesta huolimatta yrittää Memnon linnaan heti kun päivä koittaa, Seloma sanoi. – Monia kuolee siinä yrityksessä, mutta ehkä osa pääsee turvaan.

   – Päivällä se tietää kuolemaa koko Karetan joukolle, koska yllätys ei onnistu, Leoni sanoi. – On toimittava nyt heti. Pienen takaportin ulkopuolella on vain vähän Marenan joukkoja. Koska arvasimme, että olette täällä, kunnioitettu Lis on järjestänyt tuon portin luo sotilaat ja miesorjat. Meidän on päästävä äänettömästi niin lähelle kuin suinkin, ja sitten ryntäämme Marenan joukkojen läpi linnaa kohti. Siellä avataan portti ja hyökätään ulos tukemaan tuloamme.

   – Se on rohkea juoni, Seloma sanoi. – Ja se on varmasti ainoa mahdollisuus selvitä kohtuullisen pienellä mieshukalla.

   Enkala, Verraka ja Meisalo tulivat paikalle ja kertoivat, että miehet olivat koossa ja odottivat ohjeita. Heille selitettiin suunnitelma.

   – Mutta kuinka pääsemme lähelle äänettömästi, kuinka edes löydämme oikean polun? Verraka kysyi. – Rinnettä alas mentäessä on sankka metsä ja pilkkopimeää, eikä pienintäkään soihtua saa missään tapauksessa sytyttää.

   – Äänettömyydestä saatte te pitää huolta, Leoni huomautti. – Minä ohjaan teidät polulle. Sokeudestakin on joskus hyötyä, en ole pimeässä läheskään niin avuton kuin te näkevät.

   Verraka nauroi.

   – Jos se onnistuu, pilkkalaulujen tekijä, saat anteeksi minusta sepittämäsi tekeleet, hän sanoi.

   – Kunnioitettu Verraka, voin tehdä laulun siitä, miten pelastit Karetan vaunuihisi, kun hän jo oli suistunut maahan, ja toit hänet turvaan, Leoni sanoi. – Kuulin tarinan tänään, ja se on hyvä laulun aihe. Itse asiassa olen jo suunnitellut alkusäkeitä. Haluatko kuulla?

   – Nyt ei ole laulujen aika, Verraka ärähti, mutta hänen äänessään oli kätkettyä mielihyvää. Leonin laulujen mukana maine levisi tehokkaasti, ja Verrakalle maine merkitsi paljon. Hän ei ollut kovin saaliinhimoinen, sillä hänen johtamansa Meira oli aina ollut varakas kaupankäynnin ansiosta, eikä hän tavoitellut lisää valtaa, sillä hänen sotajoukkonsa oli jo Vuorimaan yksittäisen päällikön suurin ja merkittävin. Maine, henkilökohtaisella rohkeudella ansaittu kunnioitus, oli se mitä hän vielä tunsi tarvitsevansa lisää.

   – Se oli todella rohkea teko, Kareta huomautti Leonille. – Verraka tuli keskelle vihollisjoukkoa henkensä uhalla, muista mainita se laulussa.

   – Kareta itse oli sitä ennen mennyt sinne henkensä uhalla, Verraka sanoi. – Älä unohda sitäkään.

   – Saatte tehdä itse laulunne, jos luulette minun tarvitsevan neuvoja siitä miten ne laaditaan, Leoni naureskeli. – Väittäisin olevani jonkinlainen taitaja sillä alalla.

   Annettuaan miehille vielä pienen lepohetken he järjestivät joukot uudelleen liikkeelle, ja Leoni lähti johtamaan heitä. Kulku ei onnistunut täysin äänettömästi, mutta piirittäjät eivät olleet hiljaisia, vaan leiritulien luona huudeltiin ja naurettiin. Sen ansiosta he pääsivät etenemään huomaamatta. Lopulta he olivat niin lähellä nuotioita, että Leonin seurassa kulkevat Kareta ja Enkala pysäyttivät sokean oppaansa.

   – Tänne ulottuu valoa, me näemme jo, Kareta sanoi. – Kohta myös meidät nähdään. Nyt on annettava merkki linnaan ja tehtävä ryntäys.

   – Kunnioitettu, nyt minusta on hiukan vaivaa, Leoni sanoi. – Minun on voitava pitää kiinni jonkun käsivarresta, että minäkin pääsisin turvaan. En usko, että Marenan miehet enää pitävät minua ystävänä. He tajuavat kyllä ennen pitkää, kuka teidät johti vuorelta alas.

   Kareta vilkaisi Enkalaa. Tämän taistelutaidot eivät olleet korvaamattoman hyvät, ja Enkalan kilpi oli iso: hän saisi kuljettaa Leonin. Kareta varmisti, että joukot olivat valmiina, ja antoi sitten puhaltaa hyökkäysmerkin. Saman tien aukeni Memnon linnan portti, ja kolmet taisteluvaunut ajoivat ulos. Niitä seurasivat sotilaat ja sotilaiden tapaan varustautuneet orjat. Leirituliensa luona rauhallista iltaa viettäneet Marenan sotilaat joutuivat sekasortoon ja hetken he tuntuivat ryntäilevän päättömästi sinne tänne.

   Kareta oli täysin varautunut siihen, että Anira ajaisi yhtä taisteluvaunuista, mutta vaunujen jäljessä muun joukon kärjessä tuleva muita pienempi hahmo sai hänen sydämensä melkein pysähtymään. Hän tunsi heti nuo hohtavat, vaaleat hiukset, jotka olivat pitemmät kuin miesten. Hän ymmärsi, että Lis myös halusi näkyä ja tulla tunnetuksi, hänellä oli kypärä yhä käsivarrellaan, ja hän huusi kuuluvasti:

   – Miehet, ystävät, kunnostautukaa!

   Vasta sitten hän pani kypärän päähänsä, laski silmikon alas ja syöksyi miesten edellä kohti vihollista. Hän toimi juuri niin kuin joukkoja johtavan pitikin tehdä: oli oltava esimerkillinen omassa rohkeudessaan. Kareta itse oli tehnyt samoin jo ensimmäisissä taisteluissaan, vielä täysin kokemattomana, jolloin hän tuskin oli ollut paljonkaan etevämpi kuin Lis nyt. Lis osasi miekkailla, hän oli oppinut sen Miilassa valmistautuessaan Sirpin vapaustaistelua varten. Hän oli voimakas, sillä hän oli Sirpissä ollut tavallinen, raskaita töitä tekevä tyttö. Kuitenkin Karetan valtasi suunnaton huoli, ja hän lähti pyrkimään vaimoaan kohti raivaten Marenan miehiä tieltään kuin he eivät olisi olleet ihmisiä ollenkaan. Hän ei tuntenut mitään sääliä, huoli Lisistä ohitti kaiken. Hän tuskin edes näki, että yllätys oli onnistunut hyvin. Verraka eteni vasemmalla sivulla ja Meisalo oikealla, ja he tavoittivat pian Memnosta ulos hyökänneet apuvoimat, jotka vyöryivät ohi suojelemaan linnaan pyrkiviä Karetan sotilaita.

   Lis oli jo selvästi uupunut, kun Kareta pääsi hänen luokseen. Kareta oli kaiken aikaa pitänyt häntä silmällä minkä omilta vastustajiltaan oli ehtinyt. Hän oli nähnyt, että Lis aluksi selvisi kohtuullisen hyvin, surmatenkin ilmeisesti ainakin yhden vihollisen. Nuori orjapoika hänen vierellään oli hänelle selvästi suureksi avuksi, keskittyen pahimpien vastustajien härnäämiseen, ja ohjaten siten ne emäntänsä kimpusta itsensä vastustajiksi. Mutta sitten Lis alkoi käydä tehottomaksi, ja poika joka taisteli hänen vierellään oli jo enemmänkin puolustaja ja suojelija kuin aseenkantaja. Myös muutama sotilas oli ymmärtänyt, ehkä omasta aloitteestaan tai päällikkönsä käskystä, pysyä turvaamassa Lisiä ja torjumassa hänen luotaan vaarallisimmat hyökkääjät. Kareta oli kuitenkin suunnattoman helpottunut päästessään lopulta vaimonsa viereen.

   – Lis, sinun on mentävä heti linnaan, hän huusi. – Sinun paikkasi ei ole täällä.

   Lis kohotti hiukan silmikkoaan.

   – Kooralle kiitos, hän sanoi. – Olet tullut ja olet kunnossa. Voin minä nyt mennä, sinä johdat taas. Minun vain piti yrittää, kun et ollut täällä.

   Edes Kareta ei sillä hetkellä ajatellut, että heidän jumalansa oli Ukkosjumala, hänkin kiitti mielessään Kooraa. Lisin toinen käsi oli vapaa, sillä orjapoika oli ottanut hänen kilpensä. Hän ojensi kätensä miestään kohti, mutta sitten miekka putosi hänen toisesta kädestään, ja hän vaipui maahan.

   – Onko hän haavoittunut? Kareta kysyi orjalta ja iski samalla keihään lähestyvään viholliseen tajuamatta oikein edes mitä hän teki. Mies joka oli uhannut heitä kaatui keihäs rinnassaan, ja Kareta polki jalkansa kuolleen kylkeen tempaistakseen aseen irti ajattelematta vieläkään muuta kuin Lisiä.

   – Luulen, että hän pyörtyi helpotuksesta, orjapoika sanoi iloisesti hymyillen. – Kannanko hänet linnaan ja käsken naisten hoitaa hänet kuntoon?

   – Tee niin, Kareta sanoi.

   Nyt vasta hän pystyi näkemään kokonaistilanteen ja huusi joukoille, jotka Lis oli johtanut tähän, että oli palattava puolustamaan linnan porttia. Se oli jäämäisillään suojattomaksi, kun ulos hyökänneet etenivät liian kauas, ja sisään pyrkivät eivät jääneet portille vaan siirtyivät saman tien turvaan. Hän alkoi myös tajuta syyn Marenan sotilaiden tehottomuuteen. He olivat viettäneet iloista iltaa siihenastisten voittojensa huumassa, ja moni oli melkoisen juovuksissa.

   Enkala oli Leonia suojaten ehtinyt vain vähän matkaa linnaan päin, kun sivusta tullut keihään isku osui hänen kylkeensä. Hän horjahti, ja Leonin ote hänestä irtosi. He joutuivat saman tien eroon toisistaan, ja Enkalan kimppuun hyökkäsi äskeinen keihään käyttäjä, nyt miekkaansa turvautuen. Seloma huomasi Leonin jääneen yksin keskelle taistelua ja raivasi tiensä hänen luokseen.

   – Anira kääntää kohta vaunut palatakseen linnaan, nousemme niihin, Seloma sanoi sokealle. – Näin taistelijan, jonka vaunuja Anira ajaa, haavoittuvan.

   Vaunut jyrisivätkin kohta heitä kohti, ja Seloma pysäytti ne. Leoni piti tiukasti kiinni ylipäällikön käsivarresta ja tunsi sormissaan rannekorun. Ehkä se oli kultaa, mutta sen muoto kiinnosti häntä enemmän kuin materiaali. Ylempiin kuuluva päällikkö käytti perinteistä selujen korua, ranteen ympärille oli kiertynyt taikaeläin, jolla oli linnun pää, leijonan vartalo ja käärmeen häntä.

   – Viedään haavoittunut ja Leoni linnaan, Seloma huusi Aniralle. – Tulen sitten itse keihäsmieheksi mukaasi.

   Hän nousi taisteluvaunuihin, ja Leoni seurasi ketterästi. Heillä oli ahdasta, sillä vaunut oli tarkoitettu vain kahdelle, ja he roikkuivat reunalla puolittain vaunun ulkopuolella. Silloin ajoivat itsensä Marenan taisteluvaunut vasemmalta sivulta suoraan heitä kohti, ja Seloma ei hankalasta asennostaan mitenkään saanut keihäästään heittokuntoon. Marenan keihäs lensi liian kaukaa ja tehottomana, mutta se raapaisi toista hevosista. Vaunut heilahtivat rajusti, ja Seloma ja Leoni putosivat maahan. Anira ja haavoittunut pysyivät vaunuissa, joita hurjistunut parivaljakko veti kohti linnaa.

   Taistelu vyöryi kohta heidän ylitseen. Maassa varovasti ryömien ja haparoiden Leoni etsi Selomaa, jonka hän tunnisti rannekorusta. Seloma oli tajuton, ja koska he makasivat kuolleiden seassa, Leoni pysytteli itsekin äänettömänä. He olivat taistelukentän kauimmaisessa osassa, lähellä vuorenrinnettä ja metsää. Taistelu eteni heistä yhä kauemmas, kohti porttia. Oli vain pieni mahdollisuus, että tänne enää tulisi joku omasta väestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että hän sattuisi puhumaan, ja Leoni tunnistaisi äänen voidakseen pyytää apua.

   Mutta kuolema tulee joskus, Leoni ajatteli. Ja miehen, joka oli sepittänyt lukemattomia taistelulauluja, sopi tietysti kuolla taistelukentällä. Hän oli monesti kuvannut sankarikuolemaa, ja kun hän ajatteli sitä, hänen huulilleen nousi hänelle tyypillinen ivallinen hymy. Seloman kuolemasta sellaisen laulun kyllä saisi, mutta ei hänestä. Sokea oli taistelukentällä vain avuton uhri, eikä uhreista tehty sankarilauluja. Naiset, lapset ja vanhukset jotka sota tappoi, vajaakuntoisista puhumattakaan, olivat tympeää arkipäivää, eivät laulun aihe.

 

 

Sodan jaloissa

 

Rynnäkkö oli onnistunut, Karetan miehistä viimeisetkin alkoivat olla sisällä Memnossa. Karetan käskystä porttia valmistauduttiin sulkemaan. Vihollinen oli vasta nyt saanut voimansa kunnolla keskitettyä tänne, ja portin auki pitäminen kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän ei voinut enää odottaa, vaikka joku ehkä vielä jossain kamppailikin päästäkseen turvaan. Hän antoi määräyksensä raskain mielin, mutta hän oli jo oppinut tehokkaan johtamisen julman välttämättömyyden: yksilöstä ei voinut välittää, kun oli kysymys kokonaisen ryhmän edusta.

   Lis oli toipunut pyörtymisestään ja oli mukana tarkastamassa, että kaikki oli kunnossa. Hän oli luopunut aseistaan ja kypärästä, panssaripaidasta ja säärystimistä, ja hänen yllään oli naisen viitta, mutta sen alta vilahti yhä miehen sotilasmekko, sillä hän ei ollut ehtinyt pukeutua omiin vaatteisiinsa. Kareta vetäytyi viimeisten joukossa suojaan ja kohtasi Lisin katseen.

   – Mene nyt jo sisään, Kareta sanoi. – Saan kyllä huolehdittua lopusta.

   – Olet väsynyt, likainen ja nälkäinen, Lis sanoi. – Mene sinä sisään, naiset kylvettävät sinut ja antavat sinulle ruokaa ja juotavaa. Verraka ja Meisalo jo menivätkin. Minä puhun vielä sotilaille ja linnan uusille palvelijoille. Meillä ei ole enää orjia. Lupasin vapauden kaikille niille, jotka nyt taistelivat puolestamme. Minun on saatava myös sotilaat ymmärtämään, että entiset orjat ovat ystäviämme, joita on kohdeltava hyvin.

   Kareta näytti huolestuneelta.

   – Lupasit ehkä liikaa, hän sanoi. – Kerroitko Verrakalle ja Meisalolle?

   – Kerroin, ja he myönsivät, että niin oli tehtävä, Lis sanoi. – Ei piiritetyssä linnassa ole varaa keskinäiseen eripuraan. Anira otti tehtäväkseen vielä varmistaa, että he todella saavat sotilaansakin ymmärtämään ja toimimaan sen mukaan, mutta haluan puhua sotilaille myös itse.

   Kareta oli jo kääntynyt mennäkseen, kun Lis pysäytti hänet.

   – Missä Seloma on? Lis kysyi. – Olisi helpointa, jos hän tulisi kanssani, hän vahvistaisi sotilaille, että ohjeeni ovat oikeat.

   – Ehkä hänkin jo meni sisään, Kareta arveli.

   – No, ei haittaa jos häntä ei löydy, kuuntelevat he minuakin, Lis sanoi.

   Kareta tiesi sen, hän oli kuullut ympärillään lukuisia ihailevia huomautuksia Lisistä. Hänestä oli ennenkin pidetty, mutta hänen ilmestymisensä keskelle taistelua oli tehnyt hänestä todella kunnioitetun. Kun Lis nyt kulki miesten joukossa, häntä tervehdittiin kuin ylipäällikköä tai kuningasta itseään, ja häneltä myös pysähdyttiin kysymään neuvoa. Niin kuin Anira aikoinaan, hänkin oli murtautunut ulos asemasta, jota tässä maassa tarjottiin naiselle.

   Kareta yritti etsiä Selomaa, sillä vaikka Lis ei tarvinnutkaan apua sotilaille puhuessaan, he kaikki olisivat tarvinneet tämän neuvoja. Ennen levolle asettumista olisi vielä kiireesti pohdittava, olisiko mitään muuta tehtävissä kuin vain asettua puolustuskannalle. Seloma oli usein keksinyt jotain toivottomankin tuntuisissa tilanteissa. Häntä ei kuitenkaan löytynyt, ja kun Anira kertoi hänen ja Leonin pudonneen taisteluvaunuista, Kareta nousi vielä muurille katselemaan pohjoisportin takana leviävää kenttää.

   Eteen levisi tavallinen taistelun jälkeinen näkymä, jota Kareta vain useammin oli katsellut voittajana kuin tappion kärsineenä. Marenan miehet korjasivat talteen kuolleitaan ja haavoittuneitaan ja ryöstivät varusteita vihollisilta surmaten samalla ne, jotka vielä osoittivat elonmerkkejä. Koirat olivat ilmestyneet kaupungista taistelukentän laidoille kärkkymään saalistaan. Jos Seloma ja Leoni olivat tuolla, he olivat kuolleita, sillä vankeja ei näissä oloissa otettu.

   Kareta tuli raskain askelin neuvotteluhuoneeseen. Lis ymmärsi hänen katseestaan kysymättä, että Seloma oli mennyttä, tuli miehensä viereen ja tarttui hänen käteensä. Verraka ja Meisalo kävivät laskemassa kätensä hetkeksi Karetan olkapäälle. Kaikki olivat vakavia ja surullisia. Kun Enkala tuli, tunnelma muuttui yhä painostavammaksi, sillä Seloma oli ollut veljenpojalleen kuin isä. Mutta viimein Anira nousi ja sanoi:

   – Nyt ei ole oikea aika surra. Taistelussa kuolee aina joku, mutta muiden on jatkettava.

   – Niin, meidän on jatkettava, Verraka sanoi. – Ja haluan sinun tietävän, Kareta, että vaikka Seloma on poissa, sinulla on ympärilläsi vain uskollisia ystäviä. Tiedämme nyt sinun omat ansiosi ja tottelemme sinua siksi.

   Memnoon tulleilla ei ollut mitään syytä juhlia kunniatonta paluutaan, vaikka pahimmalta onnettomuudelta olikin vältytty: he olivat toistaiseksi turvassa, ja Memno oli yhä Karetan joukkojen hallussa. Palvelijoiksi muuttuneet orjat olivat auttaneet väsyneitä päälliköitä kylpemään ja vaihtamaan vaatteitaan ja toivat nyt ruokaa toimien aivan entiseen tuttuun tapaansa. Majoituksesta vastaava mies kyseli, minne kunnioitetut päälliköt halusivat yösijansa.

   Lis ja Anira vetäytyivät helpottuneina syrjään enemmästä vastuusta. Ake istui päälliköiden joukossa enää vain kirjurin kaltaisessa asemassa merkiten muistiin heidän päätöksensä vartiovuorojen jaosta ja käyden viestittämässä ne eteenpäin. Kareta kävi vielä katsomassa, että pitkään ilman ruokaa olleet sotilaat olivat saaneet syödäkseen ja varmisti, että viiniä oli annettu vain vähäinen, ruokajuomaksi sopiva määrä. Lis oli hetken valvomassa alempien sotilaiden majoittumista, mutta kun se tuntui sujuvan kitkatta, hän jätti alipäälliköt huolehtimaan miehistään, muistuttaen vielä, ettei kukaan saanut määrätä edes omaan valtapiiriinsä aiemmin kuulunutta entistä naisorjaa vuodekumppanikseen vastoin naisen omaa tahtoa.

   Yksi sotilaista naurahti.

   – Kunnioitettu, hän sanoi. – Kunnollisella miehellä on tähänkin asti ollut vapaaehtoinen nainen, vain ne, jotka eivät sellaista saa, ovat käyttäneet pakkoa.

   – Ja hekin joutuvat nyt opettelemaan kauniit puheet ja suostuttelevan käytöksen, toinen lisäsi. – Se on heille täysin oikein.

   Kareta ja Lis palasivat linnan alasaliin, jossa Verraka yhä istui, vaikka pöytiä ja ruokia jo korjattiin pois. Verraka nousi ja tuli hymyillen hallitsijaparia vastaan. Pakomatkan ja äskeisen taistelun rasitukset eivät enää näkyneet hänestä, eikä hän myöskään tuntunut olevan huolissaan. Kareta ajatteli, että juuri siksi Verraka pystyi niin hyvin innostamaan miehiään: hän ei koskaan näyttänyt itse lannistuvan. Verrakalla oli vierellään punatöyhtöinen kypäränsä ja miekka yhä kannakkeessaan, vaikka Kareta itse oli jo jättänyt pois kaikki varusteensa ja vaihtanut sotilasmekonkin tavalliseen arkiasuun. Verraka ei koskaan esiintynyt ihmisten näkyvissä muuta kuin päällikön sotilaspuvussa. Ensin se oli tuntunut mahtailulta, mutta nyt Kareta tulkitsi sen miehen velvollisuudentunnoksi: hän rajoitti yksityiselämänsä vähiin.

   – Joko olet päättänyt, minne majoitut? Kareta kysyi.

   – Se asia on kunnossa, Verraka sanoi. – Mutta minulla olisi pieni pyyntö. Tyttö, joka kylvetti minut, miellytti minua kovasti. Haluaisin hänet viereeni yöksi tai ehkä useammaksikin, mutta hän sanoi, että sitä on kysyttävä teiltä. En oikein tiedä, miten häntä nimittäisin nyt, kun ei enää saa puhua orjista, mutta hän sanoo kuuluvansa teille.

   – Kuka hän on? Lis kysyi. – Jos hän itse suostuu tulemaan, niin en minä häntä sinulta kiellä.

   – En tiedä hänen nimeään, Verraka sanoi. – Mutta hän on tuo tuolla, joka latoo ylijääneitä leipiä koriin.

   Lis vilkaisi Verrakan osoittamaan suuntaan ja näki Liian. Hentona ja ketteränä tämä touhusi avustaen pöytien tyhjentämisessä. Lis muisti hymyillen, miten tehokas Liia oli ollut jousiampujana muurilla. Se ei suinkaan ollut vaaratonta, sillä hyvää jousiampujaa yritti myös vihollinen kaikin keinoin vahingoittaa, mutta Liia oli tullut rohkeasti esiin suojaavan kilven takaa aina tähdätessään ja osunut maaliinsa ihmeteltävän tarkasti. Jopa linnan sotilaiden päällikkö oli sanonut, että jos joskus voitaisiin jakaa palkkioita, Liia kuuluisi palkittaviin.

   Lis viittasi tytön luokseen. Liia tuli posket jo valmiiksi tulipunaisina, sillä hän arvasi asian. Hän kohotti kuitenkin katseensa, joka ensin oli painunut ujosti alas, ja Lisiä katsoivat kirkkaat, innokkaat silmät. Liia korjaili toisella kädellään hiuksia kasvoiltaan ja järjesti toisella kädellään pukunsa poimuja kauniimpaan asentoon.

   – Verraka haluaisi sinut vuoteeseensa, Lis sanoi. – Sinun ei ole pakko suostua, ei edes kohteliaisuudesta suurta päällikköä kohtaan. Haluatko mennä?

   – Haluan, Liia kuiskasi.

   – Hän ehkä kyllästyy sinuun yhden yön jälkeen ja palauttaa sinut, Kareta sanoi. – Ymmärräthän sen?

   – Ymmärrän, Liia kuiskasi. – Tietysti hän joskus ottaa uuden ja jättää minut. Ei se haittaa, haluan silti.

   – Et ole enää orja, Lis muistutti. – Jos tämä tilanne jonkin ihmeen kautta vielä kääntyisi hyväksi, voisit mennä naimisiin valitsemasi kunnon miehen kanssa ja saavuttaa paremman aseman kuin sinulla tähän asti on ollut.

   Hän ihmetteli silti itsekin, oliko vuorimaalaisittain ymmärretty avioliitto orjuutta kummempaa. Mies omistaisi kuitenkin vaimonsa yhtä täydellisesti kuin isäntä orjan. Jos mies olisi Karetan tapaan kunnollinen, kysymys olisi tietysti vain muodollisuudesta, ja vaimon todellinen itsenäisyys säilyisi. Mutta mikään ei sinänsä taannut, että aviovaimon asema olisi ollut parempi kuin orjan tai vihkimättömän vuodekumppanin. Ehkä Liiakin ajatteli niin, sillä hän vilkaisi Verrakaa arasti hymyillen ja sanoi:

   – En ole koskaan halunnut parempaa asemaa.

   – Mene sitten, Lis sanoi. – Mutta jos hän kohtelee sinua huonosti, saat palata takaisin koska vain.

   Hän käänsi katseensa Verrakaan.

   – Sopiihan niin? hän varmisti.

   Verraka nauroi ja veti yhä punastelevan Liian tiukasti viereensä.

   – Minun naisellani on harvoin ollut aihetta olla tyytymätön, hän vakuutti. – En estä jos hän haluaa pois, mutta ne, jotka olen valinnut vuodekumppaniksi, on kyllä pitänyt käskemällä käskeä lähtemään sitten kun olen kyllästynyt.

   Olisi pitänyt sopia myös siitä, kenen vastuulla Liian mahdollinen lapsi olisi, mutta jotenkin se tuntui turhalta näissä oloissa. Miehistä tuskin kukaan eläisi enää yhdeksän kuukauden kuluttua, ja naiset ja lapset olisi voittaja jakanut omien päätöstensä mukaan. Kareta ja Lis katselivat, kuinka Verraka poistui ryhdikkäänä ja joustavin askelin, hento launityttö vieressään. Verraka oli kiertänyt kätensä tytön ympärille, ja Liia nojasi luottavaisesti miehen olkaan.

   – Kunpa Verraka osaisi olla hänelle hellä, Liia oli niin innoissaan, Lis sanoi. – Tyttö on kovin nuorikin ja ilmeisesti aivan kokematon miesten suhteen.

   – Verraka on kiivas ja riitaisa vain miesseurassa, Kareta vakuutti. – Olisitpa nähnyt, miten hän korjasi hevosten jaloista pienen lapsen, kun olimme valloittaneet erään Marenan puolelle asettuneen arriittikylän. Hän kulki talosta taloon kysellen pelästyneiltä naisilta, kenen pienokainen oli. Kun hän lopulta löysi lapsen äidin ja luovutti pienokaisen tälle, lapsi ojenteli käsiään Verrakan jälkeen. Sekin oli tuntenut, miten turvallinen ja ystävällinen hän oli pelottavista varusteistaan huolimatta.

   Kun Kareta ja Lis lopulta vetäytyivät omiin huoneisiinsa, Lis tajusi selvästi, miten väsynyt Kareta oli. He kävivät makaamaan vierekkäin, ja Kareta painoi päänsä vaimonsa rintaa vasten. Lis silitti hänen hiuksiaan. Heidän yhteinen makuuhuoneensa oli pienehkö ja Lis oli tehnyt siitä niin kodikkaan kuin harmaakivilinnan huoneista suinkin sai. Seinät oli päällystetty kankailla ja lattialla oli mattoja. Kalusteet olivat kaikki puuta, Lis ei ollut kelpuuttanut ainoatakaan kivestä valmistettua, ei edes marmoria.

   – Ymmärräthän, että olemme hukassa? Kareta kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen, tukahtuneella äänellä. – Memnon linnassa voimme puolustautua viikkoja, kuukausiakin, mutta sitten loppuu ruoka, ja Marenalla on aikaa odottaa. Hänen puolellaan ovat kaikki muut päälliköt paitsi täällä olevat. Ylivoima on murskaava.

   – Ymmärrän, että tilanne on toivoton, Lis sanoi lempeällä ja rauhoittavalla äänellä. – Mutta nyt olet kuitenkin taas luonani ja voimme vielä olla yhdessä viikkoja, ehkä kuukausia. Eikö sekin ole jotain?

   Hän painautui tiiviimmin miehensä syliin ja tunsi olevansa onnellinen. Hän oli aina osannut elää tässä hetkessä, menneisyys oli takana, ja tulevaisuudesta ei koskaan voinut olla varma. Tärkeintä hänelle oli, että Kareta taas oli kotona ja hänen vieressään. Mutta sitten syntymätön pienokainen hänen vatsassaan liikahti, ja se sai hänet tuntemaan olonsa surulliseksi. Eikö tuo tulossa oleva lapsi koskaan saisi elää? Eikö pienokainen saisi oppia tuntemaan isänsä ja äitinsä ja kaiken sen hyvän, mitä maailmassa oli?

   – Eikö ole mitään mahdollisuutta neuvotella? hän kysyi. – Eikö Marenan kanssa voisi yrittää päästä jonkinlaiseen sopimukseen?

   Kareta huokasi.

   – Hän on vannonut tuhoavansa meidät viimeiseen mieheen, hän sanoi. – Edes poikalapsia ei tulla säästämään, sillä ketään, joka vielä joskus voisi vaatia minun edustamieni asioiden toteuttamista, ei jätetä henkiin.

   Hän tiukensi otettaan vaimostaan. Lisistä tuntui, että Kareta tarrautui häneen kuin hädissään, ja hän vetäytyi hiukan erilleen ja yritti yhden huoneeseen palamaan jätetyn lampun valossa nähdä miehensä ilmeen. Karetan kauniit kasvot, joiden ympärillä äsken pestyt hiukset kihartuivat vielä hiukan märkinä, olivat kadottaneet rohkean levollisuutensa. Hän oli huolissaan ja pahoillaan.

   – Kaikki on minun syytäni, hän sanoi tukahtuneesti. – Ensin toin sinut tänne, vaikka Sirpissä olit turvassa ja onnellinen. Sitten kun tilanne täällä oli selviämäisillään ja voitto melkein saavutettu, tein Sirenan raskaaksi. Siksi kaikki taas karkasi käsistä.

   – Sirenan tulossa oleva lapsi on Marenalle vain hyvä tekosyy. Jos sitä ei olisi, hän olisi keksinyt jotain muuta, Lis sanoi.

   – Niin, mutta se on turhan hyvä tekosyy, Kareta sanoi. – Ja tuo Sirenan kanssa tapahtunut oli väärin myös sinua kohtaan, koska minä odotan kuitenkin sinulta täyttä luotettavuutta noissa asioissa. Tiedän itse, että se oli väärin, vaikka täkäläiset tavat hyväksyvätkin sen. Miksi et ole koskaan moittinut minua siitä?

   – Moitinhan minä, varsinkin siitä, ettet kertonut heti, Lis muistutti. – Ja suuremman vääryyden teit Sirenaa kuin minua kohtaan. Mutta on ainakin yksi Kooran opetus, jota minun mielestäni kaikkien pitäisi noudattaa: ei pidä kantaa huolta naapurin teoista, vaan ainoastaan omistaan.

   Kareta äännähti kuin naurahtaen, mutta Lis ei ollut varma siitä, oliko naurun seassa nyyhkäisy. Hän kosketti miehen kasvoja; tämän silmät olivat kosteat.

   – Ajattelin tulla suureksi sankariksi ja saada aikaan paljon hyvää, Kareta sanoi yrittäen tavoitella ääneensä ivallista huolettomuutta. – Nyt olenkin tehnyt virheitä ja vääriä ratkaisuja, ja olen tuhoamassa omani ja kaikkien läheisteni elämän.

   – Nyt ei ajatella sitä enää, Lis sanoi. – Kohtaloa, jolle ei mitään voi, ei kannata etukäteen surra.

   Kun sekään ei tuntunut piristävän miestä, Lis yritti heittäytyä leikkisäksi.

   – Ja Leoni kääntää kaiken joka tapauksessa niin päin, että siitä tulee sankarilaulu, hän sanoi.

   Leonin nimi jäi soimaan kummankin ajatuksiin. Seloman katoaminen, joka mitä todennäköisimmin merkitsi tämän kuolemaa, oli järkyttänyt heitä niin, että he vasta nyt kunnolla tajusivat, että Leoni oli jäänyt samalle tielle.

   Oli turha enää yrittää keventää tunnelmaa puheilla ja teennäisellä huolettomuudella. Lis teki sen ainoan minkä enää osasi rauhoittaakseen miestään, etsi suullaan Karetan suuta.

   – Minun on ollut ikävä, hän mutisi. – Nyt olet kotona, ja koeta arvata, mitä haluan sinun tekevän.

 

 

Kotiinpaluu Kiiraan

 

Seloma avasi silmänsä ja näki vain syvän, läpitunkemattoman pimeän. Hän kuitenkin paleli eikä hänen käsityksensä mukaan Kuoleman saleissa paleltu. Hän yritti liikkua mutta rintaan, jossa oleva haava oli jo ajat sitten parantunut, sattui taas. Hän muisti suistuneensa Aniran ohjaamista vaunuista, mutta hän ei ollut taistelukentällä, sillä täällä tuoksui metsä, ja ympärillä havisi puita.

   – Heräsitkö, kunnioitettu? Leonin ääni kysyi vieressä. – Pystytkö puhumaan? Ovatko kipusi kovat?

   – Taidamme olla kuolleita molemmat, Seloma sanoi. – Et ole koskaan ennen puhutellut minua kunnioitetuksi.

   – En ole tainnut tehdä niin, Leoni sanoi tutulla, pilkallisella äänellään. – Mutta pelastithan henkeni, on se jonkinlainen syy kunnioittaa. Tuskin olisin selvinnyt taistelun keskellä yksin elossa kovinkaan kauan.

   – Putosimme vaunuista, Seloma sanoi. – Mitä sitten tapahtui? Missä olemme?

   – Pyörä kulki kai ylitsesi, Leoni sanoi. – Minun ei käynyt kuinkaan. Makasin hiljaa vieressäsi niin kauan kuin ympärillämme oli ihmisiä. En kuullut kenenkään tutun ääntä, joten en voinut pyytää ketään apuun. Sitten kuulin miten Memnon linnan portti suljettiin ja aloin varovasti kuljettaa sinua poispäin. Ryömin ja vedin sinua aina silloin, kun tuntui ettei ketään ole lähelläkään. Sitten kun pääsimme metsän suojaan kannoin sinua. Olet aika painava, kunnioitettu.

   Seloma nousi istumaan, vaikka häntä heikotti. Leoni tuki häntä kädellään ja nosti toisella kädellä hänen suulleen nahkaista vesipulloa. Seloma joi pitkään, ja Leonin käden kosketus hänen hartioillaan tuntui veljelliseltä ja ystävälliseltä. Hän oli liian huonossa kunnossa ajatellakseen itseään ylipäällikkönä, jolle lauluntekijän sukulaisuus oli kiusallinen, salassa pidettävä asia. Hän oli aikaisemminkin tuntenut vaisua myötämielisyyttä Leonin nokkeluutta ja rohkeutta kohtaan, ja nyt hän tunsi kiitollisuutta siitä, että juuri tämä oli hänen vieressään.

   – Siitä hengenpelastamisesta, hän sanoi vaipuen taas makuulle, sillä voimat loppuivat. – Sinähän tässä olet tainnut minun henkeni pelastaa. Tuskin eläisin enää, jos minut olisi löydetty kentältä haavoittuneena.

   – Niin, Marena varmaan arvelee saavansa sinun ja noiden muiden omaisuuden muutenkin, ei hän ota vankeja eikä pyydä lunnaita, Leoni sanoi. – Olisit sitä paitsi ollut hyvin vaarallinen vankinakin, sillä sinua kunnioittaa yhä myös osa Marenaan liittyneistä. He epäilevät ja vastustavat vain nuorta ja kiihkeää Karetaa.

   Seloma yritti taas nousta istumaan, mutta rintaan sattui. Leoni oli varmaan oikeassa, vaunun pyörä oli kulkenut siitä yli. Häntä alkoi yskittää, ja Leoni painoi hänet makuulle.

   – Lepää vielä vähän, niin lähdemme sitten liikkeelle, jos suinkin jaksat, Leoni sanoi. – Meidän on päästävä pois Marenan miesten ulottuvilta.

   – Sellaista paikkaa, johon Marena ei ulottuisi, ei tässä maassa ole, Seloma sanoi. – Vain Memnon linna on turvapaikka, jonne hän ei pääse, ja sekin on sellainen vain toistaiseksi. Minun oma Kiilonikin on varmasti jo otettu muiden haltuun.

   – Memnon linnaan emme voi edes yrittää, Leoni sanoi. – Mutta onhan meillä jotain jäljellä, serkku.

   – Mitä tarkoitat? Seloma ihmetteli.

   – Onhan Kiira, sinun äitisi koti, Leoni sanoi.

   Seloma sulki silmänsä, häntä heikotti. Hän muisti äitinsä, Kiilossa asuvan kauniin mutta surullisen naisorjan. Kovin mielellään hänen ei enää ollut annettu tavata äitiään sen jälkeen, kun häntä isompana oli alettu kasvattaa yhdessä avioliitosta syntyneen veljensä kanssa ylempiin kuuluvaksi. Silti hän ja äiti olivat usein salaa jutelleet keskenään vielä Seloman nuoruusvuosinakin, ja Selomaa oli kiehtonut ja ahdistanut naisen surusilmäinen rakkaus.

   – Nimesi olet saanut minun isäni mukaan, ja se on kunniakas nimi, sillä isäni on selujen hallitsija, nainen oli sanonut. – Jos sinua joskus kohdellaan täällä huonosti, pakene selujen luo, sillä he pitävät tärkeimpänä sukulinjana äidin puoleista, ja olet sen takia heille omaa väkeä.

   Seloma kosketti ranteessaan olevaa korua, jota äiti oli sanonut suojelevaksi taikaeläimeksi. Se oli kuulunut samaan sotasaaliiseen, jonka osa äitikin oli ollut. Isä oli jonain hentomielisenä hetkenään antanut rannerenkaan Selomalle, ja äiti oli tunnistanut sen oman isänsä aiemmaksi omaisuudeksi. Seloma oli pitänyt sitä jatkuvasti, vaikka rannekoru olikin herättänyt ihmetystä hänen tovereissaan.

   Tuuli oli noussut ja se humisi puissa heidän yläpuolellaan. Seloma värisi kylmästä ja hän tunsi miten Leoni kietoi hänen ympärilleen jotain vaatetta, ehkä omaa viittaansa. Heillä ei ollut mitään varusteita. Vettä löytyisi vuoripuroista, mutta entä ruokaa? Seloma hapuili ympäriltään, mutta ei löytänyt aseitaan. Leoni tajusi, mitä hän etsi.

   – Miekka oli kainalokannakkeessaan, mutta irrotin sen, se on kyllä tallessa, hän sanoi. – Muita aseita meillä ei ole. Keihääsi kai putosi jonnekin ja jäi kentälle.

   Seloma huokasi. Miekalla ei saataisi riistaa, mutta olisi sentään jotain, jolla puolustautua vuorten villieläimiä vastaan. Keihäs olisi kyllä ollut monin verroin tehokkaampi. Sitten hän naurahti ajatuksilleen. Kuka keihästä käyttäisi, kun hän itse oli aivan voimaton ja Leoni sokea? Ehkä olisi ollut sittenkin parempi kuolla taistelukentällä. Sellainen sopi sotilaan arvolle paremmin kuin nälkään nääntyminen vuorilla piileskellen. Mutta Seloma ei ollut luonteeltaan alistuja, ja hän alkoi vakavasti harkita viimeistä mahdollisuutta, joka heillä oli selvitä: oli yritettävä päästä Selovuorten salaperäiseen Kiiraan.

   – Jos olen oikein ymmärtänyt, äitini oli sinun isäsi sisar, Seloma sanoi. – Ja veljesi, minun serkkuni hänkin, on nykyisin selujen hallitsija.

   – Jos kunnioitettu ylempi vain myöntää, että seluilla on itsenäisyys ja oma hallitsija, Leoni sanoi ivallisesti. – Minähän olen ollut panttivankina juuri siksi, että selut eivät ainakaan käyttäisi itsenäisyyttään liikaa oman alueensa ulkopuolella ja suostuisivat erinäisiin maksuihin ylemmille korvaukseksi siitä, että nämä eivät miehitä Selovuoria.

   – Totuus kuitenkin on, että selut eivät ole koskaan alistuneet Memnon hallitsijan valtaan, Seloma sanoi. – Äläkä puhu ylemmästä tai kunnioitetusta, tiedät aivan hyvin, etten oikeastaan kuulu heihin. Tosiasiassa lapsi on aina sekä isänsä että äitinsä lapsi. Olen puolittain selu.

   – Juuri tuon halusinkin sinulta kuulla, serkku, Leoni sanoi ystävällisesti. – Ja huomaatko, mitä kieltä olemme koko ajan puhuneet? Puhut äidinkieltäsi täydellisesti, ja selujen kannalta olet täysi selu. Isät eivät meillä merkitse mitään kun lasketaan tärkeintä sukulinjaa, vain äidit.

   Selomakin tajusi nyt vasta, että hän oli koko ajan käyttänyt samaa kieltä kuin Leoni, Vuorimaan alempien kieltä, jota hän aina oli puhunut äitinsä kanssa ja jonka hän siksi yhä täysin hallitsi.

   – Sinun paluusi Kiiraan tulee muuttamaan Vuorimaan historian, Leoni sanoi. – Isoäitisi kautta kulkee suora naissukupolvien sarja itseensä Kiiraan asti. Olet vanhan Seloman vaimon ainoan tyttären ainoa lapsi ja siksi itse asiassa arvossa ylempi veljeänikin, mutta se merkitsee tietysti vain kunniaa. Vallan antaa kansankokous, ja kuninkuus on annettu veljelleni.

   Seloma oli liian väsynyt miettiäkseen, mitä Leoni tarkoitti. Selujen tapa laskea miehen suku hänen esiäideistään tuntui sekin hänestä kummalliselta, vaikka hän joskus olikin ajatellut sen viisautta. Koska miehillä kuitenkin oli valta, tärkeimmän sukulinjan kulkeminen naisten kautta varmisti sen, että valta sinänsä ei periytynyt samalla tavoin kuin Vuorimaassa. Miehelle ei riittänyt, että hän vetosi isänsä tekoihin, vaan merkittävien esiäitien lisäksi hänen oli itse osoitettava kyvykkyyttä. Selut valitsivat johtajansa vaaleilla, kuningasta myöten.

   Seloma nukahti hetkeksi, ja kun hän heräsi hän jaksoi jo yrittää kävellä. Aamu oli valkenemassa, kun he kulkivat Arrovuorten harjannetta luoteeseen, kohti tasankoa. Vuorten pienet liskot säikähtelivät heidän askeleitaan ja puikahtelivat koloihinsa. Äänet saivat Leonin hymyilemään, mutta Seloma ei kivuiltaan jaksanut huvittua niistä. Sitten auringon lämpö sai puiden kaskaat aloittamaan sirityksensä. Kun Seloma alkoi vaikuttaa kovin väsyneeltä, he pysähtyivät lepäämään suuren villioliivipuun alle.

   – Emme voi mennä kyliin, sillä arriitit ovat Marenan puolella, Leoni sanoi huolissaan. – Tarvitsisit kuitenkin välttämättä muulin, et jaksa kävellä.

   – Minä yritän jaksaa, Seloma sanoi.

   He jatkoivat kohta matkaa, mutta kun aamu vaihtui keskipäiväksi, Seloma ei enää pysynyt jaloillaan. He eivät olleet syöneetkään. Leonia se ei vielä haitannut, mutta Seloma oli ollut ilman ruokaa jo pitempään, pakomatkallaan Taanun luota. He pysähtyivät taas, tällä kertaa matalan pensaikon luo, jonka tuoksuvat pienet violetit kukat saivat Selomankin kasvoille nousemaan vaisun hymyn.

   – Siveydenpuu, hän totesi. – Tuon hedelmiä Kareta olisi tarvinnut, niin Sirenan lasta ei olisi tulossa, ja koko sota olisi ja ohi.

   – Miehiset halut aiheuttavat suurimman osan sodista, se on minun mielipiteeni, Leoni sanoi. – Tietysti taistellaan omaisuudesta ja vallasta, mutta sitähän mies tarvitsee saadakseen naisia.

   – Tai suojellakseen naistaan, Seloma sanoi hiljaa.

   Leoni käänsi kasvonsa Selomaan päin. Hänen silmänsä eivät näyttäneet sokeilta tuollaisina, kun niissä oli ihmettelevä kysymys.

   – Eihän sinulla ole naista suojeltavana, Leoni sanoi.

   – Marena on yhtä vallanhaluinen kuin entinen kuningas, Seloma sanoi. – Vain Kareta haluaa taata, ettei valloitussotia jatketa. Sirpi on turvassa vain jos Kareta nousee täällä valtaan.

   Leoni nauroi.

   – Minähän olen tehnyt laulun siitä, miten Vuorimaan suuri päällikkö Seloma rakastui Sirpin kuningattareen Teraan ja pelasti hänen takiaan Sirpin, hän sanoi. – Niin sitä voi olla oikeassa, vaikka vain mielikuvituksessaan sepittelee asioita.

   – Onko se sinun tekemäsi laulu? Seloma kummasteli. – Siinähän ihannoidaan minua kovasti.

   – No, vanhan kuninkaan aikana olisin menettänyt pääni, jos laulu olisi paljastunut minun tekemäkseni, Leoni myhäili. – Mutta kai sen nyt jo voi myöntää omakseen. Ja olen kyllä tehnyt sinusta sen toisen laulunkin, jonka varmaan olet myös kuullut, vaikka se onkin tunnetumpi Selovuorilla kuin ympäristössä.

   – Seloman paluu omiensa luo, Seloma sanoi hiljaa. – Olen kuullut sen, mutta sitä laulua kuunnellessa ei voi olla varma, puhutaanko minusta vai isoisästäni, vanhasta kuninkaasta.

   – Tein sen tarkoituksella niin, Leoni sanoi. – Enhän voinut tietää, toteutuisiko tuo paluu koskaan tai mitä se merkitsisi. Siksi vain vihjailen laulussa, että Seloma palaa ja uusi aika koittaa. Ymmärsin aina, että pyrit toisenlaiseen oikeudenmukaisuuteen kuin muut päälliköt, ja haaveilin, että joskus muistat olevasi selu.

   Seloma yritti nousta, oli aika jatkaa matkaa. Leoni kiirehti auttamaan häntä. Seloma tunsi vähäisen vapinan jaloissaan ja kipu rinnassa yltyi, mutta hän lähti kuitenkin liikkeelle. Varjot olivat lyhimmillään ja ilma väreili kuumuutta. Leoni näytti huolestuneelta tukiessaan Seloman askeleita.

   – Voisin etsiä kylän, sokeaa kerjäläistä autetaan aina, ja vaikka minut tunnettaisiin, niin harvat vihaavat lauluntekijää, Leoni sanoi. – Mutta en uskalla jättää sinua yksin. Olet kovin heikossa kunnossa.

   Kun Seloman kävely vuoristossa osoittautui lähes mahdottomaksi, he päättivät ottaa riskin ja laskeutua tielle. Ehkä he kohtaisivat ihmisiä, jotka auttaisivat kyselemättä. He yrittivät kätkeä Seloman sotilaspukua Leonin viitan avulla, mutta se ei kunnolla onnistunut. Leonilla oli ollut mukana vain lyhyt viittansa, ja nyt olisi pitkästä ja paksusta matkaviitasta ollut enemmän apua, vaikka sen käyttö hellepäivänä olisikin näyttänyt oudolta.

   – Olet muutenkin aivan liian tunnettu, ihmiset ovat nähneet sinut julkisissa tilaisuuksissa, Leoni valitti. – Minun lauluni tunnetaan paremmin kuin minut itseni, mutta kuka hyvänsä osaa kuvailla Seloman ulkonäön.

   – Ehkä sinun on parempi jättää minut ja pyrkiä yksin Kiiraan, Seloma sanoi.

   Häntä huimasi ankarasti ja hänestä tuntui, ettei hän kauan pystyisi melkoisen tahdonvoimansakaan avulla pysymään pystyssä. Ja mitä kaikki tämä kannatti? Kiirassa oli Leonin koti, ei hänen. Hänet oli kasvatettu erossa äidistään, hänestä oli tehty yksi ylemmistä. Hän oli itsekin vaiennut sukujuuristaan. Mitä oikeutta hänellä nyt oli hädän hetkellä vedota selujen suojeluun, eihän hän ollut tehnyt näiden hyväksi mitään.

   – Istu, Seloma, Leoni sanoi käskevästi. – Istu vaikka tien viereen, ellet löydä kiveä. Tunnen miten kätesi on alkanut vapista, pyörryt kohta.

   Leoni käytti nyt pelkkää nimeä, ei pilkallista "kunnioitettua" tai vähän ystävällisempää mutta etäistä "serkkua". Puhuttelun veljellisyys tuntui hyvältä. Seloma näki vähän matkan päässä kiven, huojui sen luo ja vajosi istumaan. Leoni otti vyöltään nahkaisen vesipullonsa, mutta se oli tyhjä.

   – Kuulin puron äänen aivan äsken, hän sanoi. – Menen täyttämään tämän. Odota, en viivy kauan.

   Aurinko hehkui, ja Seloma katseli paahteessa väreilevän ilman läpi, miten Leoni loittoni. Tämä oli taas ottanut avukseen kepin, jolla tunnusteli tietään. Hän tuntui kulkevan vaivattomasti ja luontevasti. Leoni katosi mutkan taa ja Seloma kummasteli, miten turvattomalta olo tuntui hänen mentyään. Karetan armeijan ylipäällikkö oli tällä hetkellä sokean auttajansa varassa.

   Hän odotti. Kukkiva rinne oli täynnä tuoksuja, ja hän tunsi liukuvansa kaukaisiin muistoihin, epätodelliseen aikaan, jonnekin lapsuuteensa. Helteestä huolimatta hän äkkiä tunsi vilunväristyksiä ja ymmärsi, että kuume oli nousemassa. Rinnan yli kulkenut vaununpyörä oli ilmeisesti avannut jo parantuneen haavan jossain syvemmällä, vaikka arpi ihossa oli ehjä.

   Tietä pitkin tuli muulikaravaani, josta näkyi ensin vain sen nostattama pöly. Seloma tiesi, että hänen olisi pitänyt piiloutua, mutta hän ei jaksanut nousta. Karavaani lähestyi. Matkalaiset olivat parrakkaita miehiä, jotka huutelivat ja naureskelivat keskenään. He muistuttivat huolestuttavasti rosvojoukkoa. Ensin he olivat menossa ohi, ja Seloma ehti jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten yksi pysähtyi ja vaati muitakin pysähtymään. Hän nousi muulin selästä ja tuli Seloman luo. Hänen silmissään oli ihmettelevä, kysyvä katse.

   – Tarvitsetko apua? hän kysyi.

   – Olen sairas, mutta ystäväni tulee kohta, hän on hakemassa minulle vettä, Seloma sanoi.

   – Anna hänen olla, joku huusi taaempaa. – Hän on noita kirottuja ylempiä, kuolkoon vaikka siihen. Mitä me siitä välitämme.

   Mies joka oli tullut kysymään tarvittiinko apua avasi Seloman viitan ja näki sotilaspuvun.

   – Hän on ylempiä, hän myönsi ääntäen sanan yhtä pilkallisesti kuin ensimmäinenkin oli tehnyt.

   Muiden takaa tuli nyt nainen ja hän koetti kädellään Seloman otsaa.

   – Hän on kuumeessa, nainen sanoi seuralaisilleen. Sitten hän kumartui Seloman puoleen ja kysyi ystävällisesti:

   – Kuka olet? Minne voimme auttaa sinut? Kuulut niihin, jotka ovat tuhonneet Vuorimaan vanhan vapauden, mutta emme voi jättää sinua siihen avuttomana ja sairaana.

   Seloma yritti ymmärtää keitä näin käyttäytyvät ihmiset olivat. Arriitit olisivat heti halunneet tietää, kuuluiko hän Marenan vai Karetan kannattajiin – näille se tuntui olevan yhdentekevää, he näyttivät vihaavan molempia. Silti he kumma kyllä halusivat auttaa. Oman alueensa launit, jotka tapasivat olla ystävällisiä kaikille, Seloma olisi ilman muuta tunnistanut. Nämä olivat ehkä ulkomaisia kauppiaita, sillä heidän muuleillaan oli runsaat kantamukset, ja kauppiaita liikkui Vuorimaassa näinä levottomina aikoinakin. Sellaiset vain eivät yleensä puhuneet Vuorimaan kieliä niin sujuvasti kuin nämä, jotka käyttivät keskenään alempien kieltä ja Selomalle puhuessaan ylempien kieltä. Kauppiaat osasivat yleensä hekin kumpaakin, mutta kovin puutteellisesti.

   Seluille ominaisista pähkinänruskeista hiuksista ja runsaasta parrasta huolimatta Seloma ei uskaltanut uskoa näitä seluiksi. Selut liikkuivat hyvin harvoin vuoristonsa ulkopuolella, ja olisi ollut suuri ihme, jos hän olisi törmännyt sattumalta sellaiseen joukkoon. Seloma ei uskonut ihmeisiin ja kuumeen sekoittamassa mielessään hän välillä ajatteli kohdanneensa uniolentoja.

   Koska karavaanin ihmiset kuitenkin olivat ystävällisiä ja myötämielisiä, Seloma pyysi vähän ruokaa ja vettä. Yksi miehistä toi heti leipää ja vuohenjuustoa, toinen toi vettä ja sekoitti siihen tilkan viiniä.

   – Eikö jo jatketa matkaa? joku hoputti. – Sotilaita liikkuu joka puolella ja tuo on yksi heistä. Tuskin saamme kiitosta hänen auttamisestaan. Harvoin he uskaltavat hyökätä meidän kimppuumme, mutta ei sitä koskaan tiedä silloin kun heitä on paljon.

   Nainen tuli Seloman luo ja huomasi, että mies tuskin jaksoi syödä. Hän alkoi auttaa, lempeästi kuin lasta. Samalla hän sipaisi taas otsaa, ja kosketus oli äidillinen ja lohduttava.

   – Emme voi jättää tätä sairasta, ennen kuin hänen seuralaisensa tulee, hän sanoi. – Miesparalla täytyy olla joku, joka huolehtii hänestä.

   Vesi, viini ja ruoka piristivät Selomaa. Hän nosti katseensa ja näki Leonin olevan tulossa. Sokea mies lähestyi epäröiden ja ihmeissään kuulostellen. Myös nainen huomasi tulijan ja nousi seisomaan. Äkkiä nainen huudahti iloisen tervehdyksen ja pyrähti juoksuun. Hän syöksyi nauraen Leonin luo ja suoraan tämän syliin. Leoni oli ensin jähmettynyt, mutta sitten hänkin nauroi vastaten syleilyyn. Lopulta he lähestyivät käsi kädessä karavaania.

   – Miehet, tunnetteko häntä enää? nainen kysyi riemukkaalla äänellä. – Hän oli vielä keskenkasvuinen, kun hänet lähetettiin kotoaan Memnoon. Voi miten kaipasin häntä, kun hänet vietiin pois. Ja voi miten hänestä on tullut komea mies!

   – Leona, ehdit esitellä minut myöhemmin, jos he eivät muista, Leoni sanoi. – Minulla on sairas ystävä mukanani, hän on tulossa kanssani Kiiraan.

   Nainen antoi nyt nopeita ohjeita, ja hetkessä muuliparin vetämiin vaunuihin järjestyi vuode. Seloma nostettiin vuoteelle ja peiteltiin. Nainen avasi hänen vaatteitaan ja tunnusteli rintaa. Sen jälkeen hän kävi hakemassa laukkunsa ja etsi sieltä kuivattuja lehtiä, murskasi niitä astiaan ja sekoitti joukkoon vettä. Seloma tunsi saman tuoksun kuin oli ollut siinä kääreessä, jonka Anira oli tehnyt hänen haavalleen.

   – Pidä tätä hänen rinnallaan, se vie kipuja pois ja helpottaa kuumettakin, nainen neuvoi Leonia. – Koeta pitää hänet mahdollisimman liikkumattomana ja rauhallisena. Hänen rinnassaan on vanhan vamman arpi, ja sisällä varmaan on auennut jotain. Haava on ehkä ulottunut keuhkoon ja se on vaarallinen revetessään uudelleen.

   – Se ulottui keuhkoon, Seloma sanoi heikosti.

   Sokea mies istui Seloman viereen ja karavaani lähti taas liikkeelle. Helle paahtoi yhä kulkijoita, mutta Selomaa suojaamaan oli pystytetty pieni katos. Nainen ratsasti muulilla vaunujen lähellä.

   – Eikö olekin ihme, että kohdattiin? hän kysyi iloisesti Leonilta. – Haimme Memnosta suolaa, oliiviöljyä ja viiniä ja veimme sinne turkiksia. Ja meillä on sinulle suuri yllätys Kiirassa: vieraanamme on jumalatar, joka osaa selittää meille Kiiran opetuksia.

   – Hän on arka, joka pakeni miestään, kun tämä yritti tappaa heidän lapsensa, Leoni oikaisi. Malee oli kertonut siitä asiasta jo ajat sitten.

   – Entä sitten, voi hän silti olla jumalatar, Leona sanoi närkästyneenä. – Jumalat ottavat ihmishahmoja, ja arat ovat ainakin lähempänä Kooraa ja siis Kiiraakin kuin me. Mutta sinua kiinnostaa ehkä enemmän Sirpin hallitsijan tytär Tessi ja hänen kumppaninsa Ramu, olethan tehnyt heistä laulunkin.

   – Nuo ovat siis todella seluja? Seloma kysyi heikosti Leonilta. Hän oli taas vajoamaisillaan unenomaiseen epätodellisuuden tunteeseen. – Olemmeko selujen hoivissa?

   – Tietenkin he ovat seluja, Leoni sanoi. – Ja nainen tuossa on sisareni tai enemmän kuin sisareni: olemme kaksoset ja meidät kasvatettiin yhdessä, koska sokea poika ja näkevä tyttö olivat isämme mielestä ikään kuin sama asia. Siksi Leonalle opetettiin kaikki miesten taidot, jotka minä suinkin saatoin omaksua, ja minulle taas paljon naisten taitoja.

   – Meillä oli yhteisiä taisteluharjoituksiakin, Leona muisteli naureskellen. – Minun piti aina olla hyökkääjä, kun sinua opetettiin puolustautumaan. Mutta sinä et ole kertonut minulle, kuka on tuo outo suojattisi. Onhan hän sairas ja apua tarvitsevia on autettava, mutta miksi ylempiin kuuluva sotilas on vietävä meille Kiiraan?

   – Hän on selu, Leoni sanoi. – Hän on selu, joka muuttaa koko Vuorimaan historian. Tärkein sukulinjahan lasketaan äidin puolelta, kuten hyvin tiedät, vaikka ylemmät luulevatkin tyhmyyksissään toisin. Eikö meidän isämme sisaren poika muka olisi selu?

   – Onko hän Seloma? Leona kysyi kiihtyneellä äänellä. – Onko hän todella Seloma? Haluaako hän tunnustaa sukunsa ja palata meidän luoksemme?

   Seloma sulki silmänsä. Iloiset ja jännittyneet äänet aaltoilivat hänen ympärillään ja hänen nimeään toisteltiin. Joku yritti puhutellakin häntä, mutta Leoni kielsi.

   – Hän on sairas, Leoni sanoi. – Hänet on ensin tuotava kotiin ja hänelle on annettava aikaa parantua.

   Kotiin, Seloma ajatteli. Hän menisi kotiin hurjien rosvojen näköisten partaisten miesten luo, jotka olivat halunneet auttaa sairasta, turvatonta miestä, vaikka tämä näytti kuuluvan vihollisiin. Hän tiesi nyt, ettei hän koskaan ollut kunnolla lakannut olemasta itsekin selu. Hän oli aina tiennyt, että hänen äitinsä surullisessa, rakastavassa katseessa oli totuus, jota ei ollut ylempien julmassa itsekkyydessä.

   Miehet alkoivat laulaa jotain. Laulu levisi ja aaltoili hänen ympärillään, ja hän tunnisti, että se oli Leonin sepittämä laulu Seloman paluusta. Siinä laulussa Seloma kyllä palasi uljaasti ratsastaen, ei haavoittuneena muulivankkureissa, mutta laulajien äänet olivat innostuneita. Voimakkaimmin kaikui aina kertosäe, joka vakuutti, että Seloman paluun myötä koittaa uusi aika.

   – Mitä he luulevat minun voivan tehdä? Seloma kysyi tuskaisesti, kun Leoni kumartui hänen puoleensa korjatakseen haudetta parempaan asentoon.

   – Eivät he tiedä, ei kukaan meistä vielä tiedä, Leoni sanoi. – Mutta aina kun vanhat kaavat särkyvät syntyy uutta. Koeta nyt nukkua, olet turvassa ja matkalla kotiin.

 

 

Papitar ja jumalatar

 

Serra tuli Oosan huoneeseen antamatta ilmoittaa itseään, niin kuin hän usein nykyisin teki. Hän oli kuitenkin pyytänyt Tessin mukaansa, ja sekin oli hänen tavallinen tapansa. Serra halusi välttää juoruja, jotka olisivat olleet seurauksena, jos hän olisi tavannut jumalatarta kahden kesken. Hän oli tajunnut, että jumalatarluonteestaan huolimatta Oosa oli myös ihminen, vaimo ja äiti, jonka mainetta oli varjeltava.

   Naisen ja miehen maine, joita Sirpissä oli mitattu samanlaisin perustein, olivat täällä kuten ylempienkin keskuudessa eri asioita. Serran omaa mainetta suhde jumalattaren kanssa ei olisi vähentänyt vaan lisännyt, mikäli jumalatar olisi suostunut suhteeseen vapaaehtoisesti; selujen keskuudessa raiskausta pidettiin häpeällisenä tekona. Ylempien keskuudessa raiskauksestakin tuli kunniaa miehelle, ja mikä vielä ihmeellisempää, siitä seurasi häpeää naiselle, joka kuitenkin oli syytön osapuoli.

   Oosa makasi lattian pehmeillä matoilla lapsi polviensa varassa ja kutitteli pienokaista. Hänen kullanpunaiset hiuksensa levisivät maton tummansinisille kuvioille ja puvun ohut kangas laskeutui tiiviisti hänen hoikan vartalonsa ylle. Hänen silmissään oli onnellinen ilme, joka niissä ei suinkaan aina ollut. Usein hän selvästi kaipasi Enkalaa ja oli pahoillaan siitä, että joutui piileskelemään miestään.

   – Katsokaa, miten vauvan pää jo pysyy tukevasti pystyssä, Oosa sanoi nousematta. – Ja se kuulee jo minun ajatukseni, ajatukset kuulee paljon ennen kuin ymmärtää puheen. Mutta se ei kuule kenenkään muun ajatuksia. Ehkä se ei opi kuulemaankaan muiden ajatuksia kuin minun.

   Oosa tuntui olevan tuosta asiasta hiukan huolissaan, ja kyvyttömyys kuulla ajatuksia olikin ehkä aran kannalta vakavampi puute kuin sokeus. Sitä paitsi Oosa oli saanut Serralta, joka hyvin muisti sokean pikkuveljensä kasvatuksen, paljon ohjeita siitä, mitä lapselle sen kasvaessa voisi opettaa. Lisäksi Serra oli vakuuttanut, että sokea saattoi olla hyödyllinen ja arvokas ihminen, ainakin Leoni oli tehnyt maalleen suuria palveluksia. Kun Memnon hallitsija oli vaatinut selujen kuningasperheestä panttivankia, Leoni itse oli tarjoutunut lähtemään. Hän oli sen jälkeen säännöllisesti toimittanut salaisia viestejä Kiiraan, ja sen ansiosta joukot, joita Memnon kuningas silloin tällöin lähetti yrittämään heidän tuhoamistaan, oli aina onnistuttu lyömään takaisin jo vuoriston alarinteillä.

   Tessi meni Oosan viereen ihailemaan lasta. Hän pohti yhä Leonia ja Oosan lapsen tulevaisuutta ja ajatteli, että Leoni tietysti oli paitsi rohkea vakoilija myös merkittävä lauluntekijä, ja jälkimmäinen tietysti olisi turvallisempi ja ehkä jollain lailla ajatellen kunniakkaampikin ura. Mutta hän muisti, että Sirpissä oli joskus myös ollut sokea mies, joka oli uudistanut ajanlaskua ja osannut laatia tähtien liikkeistä kaavioita saamansa selostuksen perusteella. Hän oli pystynyt ennustamaan kuun‑ ja auringonpimennyksetkin, jotka tulivat vielä siihen aikaan näkeville ajanlaskusta huolehtiville yllätyksinä. Oosan lapsella olisi varmaan valittavanaan monenlaisia mahdollisuuksia.

   Serra katseli heitä seinän vierustan penkillä istuen.

   – Etkö koskaan käytä lastenhoitajia, jotka annoin sinulle? hän kysyi Oosalta. – Tekevätkö he yleensä mitään?

   – Eivät muuta kuin pesevät vaipat ja muut vaatteet, Oosa sanoi ja näytti hiukan syylliseltä. – Enhän minä voi antaa poikaa muille, kun se kuulee vain minun ajatukseni. Se huolestuu, jos se on Tessinkin sylissä hiukankaan kauemmin.  ë  Selujen kuninkaan ja Oosan välille oli kehittynyt epämuodollinen, tuttavallinen suhde. Serra, jota rasitti alaisten suunnaton kunnioitus, oli alusta asti nauttinut Oosan tavasta puhua kiertelemättä totta, ja Oosa taas ei pelännyt hurjaluontoiseksi tunnettua isäntäänsä, koska pystyi kaiken aikaa kuulemaan hänen ajatustensa vilpittömän ystävällisyyden. Oosa vertasi isäntäänsä Kaoriin, joka oli paha vain ärsytettynä. Mutta Oosan taito käsitellä sekä leijonaa että kuningasta johtui juuri siitä, että hän kuuli näiden ajatukset ja pystyi nopeasti oikaisemaan väärinkäsitykset.

   Oosa oli varoittanut, ettei kenenkään kannattanut hänen menestyksensä rohkaisemana yrittää mennä Kaorin luo, sillä jos ei huomannut sen suuttumista ajoissa paetakseen tai jos ei osannut rauhoittaa sitä, oli suuressa vaarassa. Kaori tappoi suuttuessaan, ja Oosa korosti, ettei sitä voinut syyttää siitä, se toimi leijonan luonnon mukaan. Kun Tessi katsoi Serraa, hänestä tuntui, että sama oikeastaan koski tätäkin. Serraa sai varoa melkein kuin Kaoria, ja vain muutamat läheiset ja tietenkin Oosa osasivat käsitellä tätä kiivasta ja voimakasluontoista miestä.

   Serra oli silti hyvä hallitsija, joka vilpittömästi pyrki edistämään kansansa parasta ja toimimaan kaikessa oikein. Häntä kiinnostivat vanhat uskonnolliset kirjoitukset, joita Oosa oli yrittänyt hänelle tulkita. Koska Kiira itse oli ollut vain puolittain arka, hän ei ollut Oosan mielestä enää ymmärtänyt Kooraa edes niin paljon kuin arat yleensä, ja hänen puheittensa muistiinmerkitsijät olivat tehneet vääriä tulkintoja tai muistaneet asioita väärin. Silti kokonaisuus vastasi Oosan omia käsityksiä ja myös niitä opetuksia, joita hän oli saanut vanhemmiltaan.

   Serra oli kuunnellut ihastuneena selitystä kaikkien ihmisten veljeydestä, mutta häntä oli suuresti kummastuttanut Kooran kielto, ettei kukaan ihminen missään oloissa saanut tappaa toista ihmistä.

   – Eikö rikollisiakaan? hän oli kysynyt. – Eikö maahan hyökkäävää vihollistakaan?

   Tessi muisti kohdanneensa samat ongelmat silloin kun Sirpi oli vallattu, ja hän tiesi miten Lisin oli ollut vaikea hylätä Kooran käskyt ja ryhtyä Ukkosjumalan palvelijana taistelemaan pahoja ihmisiä ja vääriä aikeita vastaan tappamalla vihollisia. Myös Oosa ymmärsi sotilaan vaimona täysin ristiriidan, mutta hänen oli pakko sanoa, että Kooran tahdon noudattajalle tuo ohje oli ehdoton.

   – Olen ajatellut noita kaikkia asioita, joista olemme puhuneet, Serra nyt sanoi ikkunapenkiltä. – Haluaisin palvella Kooraa ja toivoisin, että hän voisi olla selujen jumala, mutta se ei ole mahdollista. Meidän jumalattaremme on Kiira, joka sallii taistelun väärämielisiä ja hyökkääjiä vastaan, ja antaa tappaa rikolliset.

   – Ukkosjumalan puolesta taistelevat ajattelevat samoin, Oosa sanoi. – Ymmärrän kyllä sinua niin kuin heitäkin, sillä kaiken sen mukaan minkä näemme ja tiedämme näyttää siltä, että niin täytyy tehdä. Kooraa täysin tottelevat tuntuvat tuhoutuvan. Minun oman rotuni edustajat ovat enää pieni jäänne Sirpin saaren kaakkoiskulmalla, ja sieltäkin he joutuvat kohta väistymään matkalle tuntemattomaan. Mutta minun on pakko ajatella Kooran tarkoittamalla tavalla ja toimia hänen tahtonsa mukaan, sillä Koora on luonut meidät arat sellaisiksi.

   – Toisaalta, Tessi sanoi. – Jos kaikki toimisivat Kooran tahdon mukaan, pahuutta ei olisi, eikä ketään tarvitsisi tappaa. Kyllä Koora on se jumala, joka kaikkien kansojen pitäisi oppia tuntemaan.

   Serra mietti sitä, ja Oosa nousi vaihtamaan lapsen vaippaa. Serra katsoi hänen toimiaan.

   – Tappaisitko jonkun, joka uhkaa lastasi? hän kysyi.

   Oosa pudisti päätään.

   – Varmaan haluaisin, mutta en pystyisi, hän sanoi. – Koora ohjaa meitä sisältä, emme voi tehdä mitään, mitä hän ei salli.

   Siinä on meidän eromme, Tessi ajatteli. Koora on minunkin jumalani, mutta minä pystyn toimimaan hänen tahtoaan vastaan. Lähetin Sumin Vuorimaan sotilaiden kimppuun, kun Kareta ja minä olimme vaarassa, ja heitin heitä kohti kiven, joka olisi osuessaan hyvinkin voinut tappaa.

   Serra nousi. Hänellä oli selvästi jotain asiaa, jonka esittäminen tuntui hänestä vaikealta. Oosa oli jo kuullut osan hänen ajatuksistaan ja katsoi häntä odottavasti, mutta Tessi ihmetteli hänen levottomuuttaan.

   – Olen tähän asti välttänyt kertomasta sinulle, että on eräs toinenkin, joka selittää vanhoja kirjoituksia ja väittää tuntevansa niiden merkityksen, Serra sanoi Oosalle. – Nyt haluaisin, että tapaisitte toisenne.

   Oosa näytti levottomalta.

   – Olen kuullut ajatuksesi hänestä, hän sanoi. – Hän on Skeena ja hän on arvoltaan Kiiran papitar. Hänellä on sinun ohellasi eniten vaikutusvaltaa seluihin, ja olette usein eri mieltä asioista. Epäilet hänen selityksiään vanhoista kirjoituksista ja Kiiran tahdosta. Miksi meidän nyt pitäisi tavata? Hän tuntuu sellaiselta ihmiseltä, jonka kaltaisia pelkään.

   Serra ei sanonut mitään. Hän oli jo tottunut siihen, että usein oli selvempää vain antaa Oosan kuunnella ajatukset. Oosa otti kuitenkin huomioon sen, ettei Tessi kuullut niitä. He tiesivät jo, että Seloma oli pelastunut taistelukentältä ja oli vaikeasti sairaana tulossa kohti Kiiraa, niinpä Oosan ei tarvinnut kertoa tätä asiaa koskevia Serran ajatuksia. Hän aloitti siitä, mikä oli Tessille uutta.

   – Skeena on julistanut, että Seloma on syntyperänsä kieltäneenä ja ylempiin kuulumista teeskentelemällä syyllistynyt jumalattaren pilkkaan ja maanpetokseen, ja hänet on täällä välittömästi julistettava kuolemaantuomituksi, Oosa sanoi. – Ja hänet on ...

   Serran ajatusten loppuosa sai hänet kalpenemaan.

   – Syötettävä Kaorille? hän kysyi ääni vapisten.

   – Jumalattaren pilkkaajat on vanhan lain mukaan syötettävä leijonalle, Serra sanoi. – Juuri siksi meillä pitää olla linnassa kytketty leijona. Vaikka ei Kaorille kertaakaan ole vielä tarvinnut syöttää ihmistä, koska jumalattaren pilkkaan syyllistyneitä ei ole ollut.

   Oosa katsoi Serraa nyt totisena ja surullisena.

   – Haluat minun puhuvan tuolle Skeenalle ja kertovan hänelle ihmisten tasa‑arvosta, joka koskee ylempiäkin, hän sanoi. – Myös Kiira on opettanut, ettei edes vihollista saa surmata, jos hän heittää aseensa pois ja pyytää armoa, ja Selomahan ei ole koskaan varsinaisesti toiminut seluja vastaan, ei hän ole vihollinen.

   – Hän on isäni sisaren poika. Kaikki mitä olen hänestä kuullut todistaa, että hän on suuri sankari, Serra sanoi. – Jos ylemmissä voi olla hyvää, Seloma on aina ollut heidän parhaimpiensa puolella heidän pahimpiaan vastaan, ja hän oli hyvällä asialla myös auttaessaan Sirpin kansaa. En haluaisi, että hänet surmataan, mutta Skeenalla on paljon vaikutusvaltaa.

   Oosa kuunteli taas ajatuksia.

   – Skeena edustaa toista sukuhaaraa, joka on vastustanut sinun valintaasi kuninkaaksi. Seluthan valitsevat kuninkaansa, mutta he saavat valita vain niistä, jotka ovat Kiiran jälkeläisiä. Yksi Skeenan veljistä oli kilpailijasi ja haluaisi yhä syrjäyttää sinut.

   – Ja hän veisi maan tuhoon, Serra ärähti. – Hän haluaisi liittoa julmien ja vallanhaluisten itäisten kemerien kanssa, ja tuon liiton avulla muka tuhoaisimme yhdessä ylemmät. Mutta tosiasiassa saisimme vain maahan vielä ylempiäkin pahemmat hallitsijat, sillä kemerien valtakunta on paljon omaamme suurempi, eivätkä he ole koskaan tavanneet pitää lupauksiaan.

   – Pelkäät nyt kuitenkin, että jos et tapa Selomaa, kansa kutsutaan koolle ja Skeenan veli voi nousta hallitsijaksi, Oosa tulkitsi.

   – Kansa on kutsuttava koolle, jos kuningas vastustaa papitarta, Serra sanoi. – Silloin voidaan entinen kuningas erottaa jumalattaren pilkkaajana ja valita uusi, tai sitten erotetaan papitar.

   – Ja Kaori saisi kummassakin tapauksessa ruokaa? Tessi kysyi sivusta.

   – Niin, Serra sanoi. – Ja koska Skeenalla on suuri vaikutusvalta, näyttää siltä, että jos en syötä Selomaa Kaorille, leijona syö minut.

   Vauva Oosan sylissä alkoi itkeä, ja Oosa ojensi sen Tessille.

   – Se tuntee miten kiihtynyt ja peloissani olen, Oosa sanoi. – Vie pieni raukka hoitajille, minä menen tapaamaan Skeenaa, vaikka pelkäänkin, etten voi tehdä mitään. Ja tulettehan molemmat mukaani, Serra ja Tessi. Minua kammottaa se, mitä kaikkea Serra ajattelee tuosta Skeenasta.

   – Tulemme mukanasi, ja se on virallinen tapaaminen, jossa on mukana maan ylimpiä, Serra sanoi. – Skeena ei suostu muunlaiseen keskusteluun.

   Tämä tapaaminen ei tosiaan ollut epämuodollinen. Pihalle järjestyi saattue. Sen kärjessä olivat Oosa ja Serra, Tessin oli jäätävä taaemmaksi. Tessi huomasi vasta nyt, että Serra oli jo valmiiksi ollut tavanomaista komeammassa juhla‑asussa, ja myös Oosan ja Tessin ylle tuotiin raskaat, kirjaillut viitat. Kulkue pääsi pitkän valmistelun jälkeen liikkeelle ja alkoi hitaasti lähestyä rakennusta, jonka Tessi tiesi jumalattaren temppeliksi. Hän tai Oosa eivät kuitenkaan olleet käyneet siellä aiemmin, Serralla oli pyhistä kirjoituksistakin kopiot omassa kirjastossaan.

   Rakennus oli kaunis, ja sen koristeltujen pylväiden ja maalausten keskellä Tessin jännittynyt olo alkoi lientyä. Oosakin näytti vähemmän kalpealta ja hymyili jo hiukan katsoessaan viehättävää patsasta, jonka luona olevan korokkeen eteen he pysähtyivät. Tessi ei tiennyt huomasiko Oosa sitä, mutta patsas muistutti hämmästyttävästi Oosaa itseään. Se esitti nuorta naista lapsi sylissään, ja sen kapeat kasvot olivat samanlaiset kuin aroilla.

   Heitä lähestyi nyt vastakkaiselta puolelta toinen seurue, papitar saattajineen. Korokkeelle asetettiin seetripuinen, runsain leikkauksin koristeltu tuoli. Papitar istuutui siihen, Oosa ja Serra jäivät seisomaan korokkeen eteen. Molemmat saattojoukot ryhmittyivät puoliympyrään kuuntelemaan, ja tunnelma oli hyvin jännittynyt. Oosa oli taas aivan kalpea ja hän vilkaisi hätäisesti Tessiä. Tessi yritti näyttää rohkaisevalta.

   Skeena oli kookas, ryhdikäs nainen ja hän oli seluksi vaalea: hiukset olivat melkein kullanpunaiset niin kuin Oosalla. Tessi kummastui sitä ensin, mutta sitten hän huomasi Skeenan hiusten luonnottoman kiillottomuuden ja niiden värin oudon sävyn. Papittaren hiukset oli värjätty, luultavasti muistuttamaan perimätiedon mukaista Kiiran hiusten väriä. Tessi katsoi Oosaa eikä voinut välttää ajatusta, että vastakkain olivat Kiiran aito toisinto ja tökerö kopio.

   Papitar kohotti kättään ja alkoi puhua kuuluvalla ja itsevarmalla äänellä.

   – Selujen kuningas Serra on halunnut minun tapaavan naisen, jota väitetään jumalattaren uudeksi tulemiseksi maan päälle, hän sanoi. – Jumalatar ilmoittaa itsensä meille monin tavoin, joten olen valmis kuuntelemaan vierastani.

   Oosa liikehti levottomana ja katsoi hädissään ympärilleen. Serra huomasi hänen avuttomuutensa ja sanoi:

   – Hän itse ei sano olevansa jumalattaren ilmentymä, vaan hän kuuluu samaan arkojen rotuun, josta jumalattaremme Kiirankin maallinen olemus äidin puolelta oli peräisin. Hän ei ole tottunut julkiseen esiintymiseen, joten toivon papittaremme Skeenan auttavan häntä kysymyksillä. Toivomukseni olisi, että keskusteltaisiin Selomasta, vieraiden parissa kasvaneesta selujen hallitsijaperheen jäsenestä, joka on parhaillaan kotimatkalla. Niin kuin me kaikki tiedämme, Seloman äidinpuoleinen suku johtaa puhtaassa naissukupolvien sarjassa itseensä Kiiraan, ja se on ansio, jolla edes minä en voi kerskailla.

   Skeena näytti ivalliselta. Hän tuntui ajattelevan, että Oosa oli odotettuakin helpompi vastustaja hänelle ja mitätön tuki Serralle. Tessinkin mielestä papittaren ilme oli häijy, joten hän ei ihmetellyt lainkaan, että ilkeistä ajatuksista mielensä herkästi pahoittava Oosa vapisi.

   – Sano siis, Skeena pyysi ja katsoi Oosaa pistävin silmin. – Sano, millä perusteilla puolustat miestä, joka on pilkannut jumalatarta hylkäämällä hänet ja oman äitinsä kansan?

   Oosa nosti kädet silmilleen.

   – En voi puhua hänen kanssaan, hän sanoi itkuisesti. – Hänellä on kauheita ajatuksia. Hän ajattelee, että olen petturi, joka teeskentelee lukevansa ajatuksia, ja että yritän sillä tavalla vain saada valtaa täällä. Hän ajattelee, että valehtelen kaiken Koorasta. Hän ei usko ollenkaan jumaliin. Hänen mielestään usko Kiiraankin on pelkkää taikauskoa, ja hän tulkitsee siksi Kiiraa aivan omien tarkoitustensa mukaan välittämättä etsiäkään totuutta. Vaikka Kiira olikin vain Kooran tänne lähettämä ihminen, hän kuitenkin puhui vakavasti sen mitä ymmärsi eikä hänen sanojaan saisi vääristellä.

   Serra tarttui Oosan käteen ja käski hänen lopettaa. Samalla kuningas vilkuili huolestuneena papittaren seurueen miehiä, jotka olivat alkaneet liikehtiä uhkaavasti. Jotkut vetivät jo miekkoja esiin.

   – Kuulitte mitä hän sanoi Kiirasta ja Kiiran papittaresta, mutta rauhoittukaa, Skeena sanoi. – Hän on paljastanut likaiset ajatuksensa. Nyt on kuninkaamme asia rangaista pilkkaajaa lakien mukaan, kuten hänen on tuomittava Selomakin tämän tultua. Jäämme odottamaan.

   – Kiiran papitar Skeena, Serra sanoi. – Välimme ovat aina olleet epäluuloiset ja nyt olen kuullut, mitä jumalattaren tulkki, johon ehdottomasti luotan, sinusta sanoo. Puhuit lakien noudattamisesta. On olemassa myös sellainen vanha laki, joka sanoo, että jos joku näyttää olevan jumalattaren maanpäällinen ilmentymä, mutta papitar ei usko häntä, asia ratkaistaan tietyllä tavalla.

   Papittaren seurueesta astui yksi miehistä eteenpäin.

   – Vanhojen lakien mukaan pyhä leijona ratkaisee, kumpi on oikeassa, mies sanoi huolestuneella äänellä. – Mutta suosiossasi oleva nainen on kaikkien tietämän mukaan lumonnut Kaorin. Jos hänet ja papitar vietäisiin Kaorin ulottuville, lopputulos olisi selvä.

   Vastalauseita alkoi kuulua jopa papittaren omasta joukosta. Moni vaati kunnioittamaan vanhaa tapaa ja kehotti papitarta todistamaan uskottavuutensa Kaorin avulla. Ääneen sanottiin, että vain jumalatar itse pystyi lumoamaan Kaorin, ja siihen pystyisi myös oikea papitar.

   – Ei hän voi mennä Kaorin ulottuville, Oosa sanoi kauhistuneena. – Kaori tappaisi hänet.

   Hänen sanansa saivat aikaan lisää sekasortoista puhetta, ja Serra joutui vaatimaan hiljaisuutta: oltiin pyhässä paikassa.

   Oosa aivan ilmeisesti ponnisteli pystyäkseen toimimaan järkevästi, mutta Tessi tiesi, miten tätä vaivasi valtava ristiriitaisten ajatusten sekamelska ympärillä. Arka halusi kaikkien olevan tyytyväisiä, ja jos hän joutui pahoittamaan mieliä hän oli tuskastunut. Oosa yritti kohdata Skeenan katseen, mutta häntä alkoi heti puistattaa.

   – Jos vain lakkaisit ajattelemasta noin ilkeitä, Oosa sanoi pyytävästi. – Pelkään kauheita ajatuksiasi enkä saa itseäni hallittua.

   – Ajatusten kuulemista voi teeskennellä kuka vain, Skeena sanoi halveksivasti. – Minä en alennu sellaiseen. Eikä ajatusten kuulemisen teeskenteleminen auta sinua, sillä olet sanonut aivan avoimesti, ettei Kiira ole jumalatar ollenkaan, vaan Kooran lähettämä ihminen. Sinulle kuuluu jumalattaren pilkkaajalle säädetty rangaistus.

   – Jumalatar on vain sana, Oosa sanoi. – Ihmiset sanovat jumaliksi ja jumalattariksi myös omia ajatuksiaan ja omaa pyrkimystään ymmärtää Kooraa. Kiira oli teille apu Kooran lähestymiseen, ja siksi Kiiraa voi sanoa jumalattareksikin.

   Oosa katsoi papitarta kuin pyytäen häntä ymmärtämään, mutta sitten hän kalpeni ja alkoi itkeä.

   – Nuo ajatukset ovat kauheita, hän sanoi nyyhkyttäen. – Sinä ajattelet, ettei ole Kooraa, ei ole mitään ihmisen yläpuolella. Luulet, että voit vääristellä Kiiran ajatuksia ja vanhoja kirjoituksia valtasi tueksi miten tahdot, koska et pelkää perimmäistä jumalaa ja lopullista totuutta.

   Papitar nousi ja hymyili ivallisesti.

   – Kuninkaamme Serran tuoma keskustelija ei tunnu keskustelukykyiseltä tänään, hän julisti. – Palaamme asiaan huomenna, ellei yö tuo ratkaisua. Tiedättehän, että jumalatar usein haluaa itse näyttää miten asiat ovat antamalla oman tuomionsa.

   – Niin, Serra sanoi helpottuneena edes tästä vähäisestä lisäajasta. – Siirretään neuvottelu huomiseen.

   Oosa jaksoi töin tuskin pysyä rauhallisena, kun he palasivat kulkueessa takaisin linnalle. Kun he tulivat sisään rakennukseen, valuivat kyyneleet Oosan poskille. Seurue hajaantui, ja Tessi ja Serra lähtivät saattamaan Oosaa tämän huoneeseen. Kun he ohittivat Kaorin, leijona syöksyi pystyyn ja ravisti ketjujaan. Se jäi tuijottamaan heidän jälkeensä levottomana. Tessi vilkaisi sitä sulkiessaan oven takanaan ja hänestä tuntui siltä kuin leijona olisi ollut hyvin huolissaan.

   Heti omaan huoneeseensa päästyään Oosa purskahti itkemään. Tessi riisui häneltä viitan ja saman tien omansakin ja antoi ne Serralle. Sitten hän veti Oosan syliinsä. Serra näytti katuvalta ja surulliselta.

   – Minun olisi pitänyt muistaa, miten herkkä Oosa on, hän sanoi. – Ei häntä olisi saanut viedä tuollaiseen tilanteeseen. Mutta toivoin jotenkin, että Skeenakin ymmärtäisi, miten vilpitön Oosa on ja miten totta hän puhuu.

   Oosa sanoi jotain epäselvää.

   – Mitä? Tessi kysyi.

   – Skeena ymmärsi, että puhun niin kuin itse uskon todeksi, Oosa sanoi. – Mutta juuri se häntä suututti. Hän arveli, että moni voi uskoa minua huomenna, liian moni.

   – Mutta älä sitten itke, Serra sanoi. – Jos sinua uskotaan, vaara on ohi.

   Oosa alkoi kuitenkin taas nyyhkyttää rajusti ja kätki kasvonsa Tessin olkapäähän.

   – Kuulin ajatukset ympärillä, Oosa sanoi tukahtuneesti. – Hyvin moni uskoi minua, mutta melkein yhtä moni Skeenaa.

   Serra nousi ja kosketti Oosan hiuksia, hellästi kuin lasta silittäen.

   – Ramun täytyy antaa hänelle jotain rauhoittavaa, hän sanoi. – Itse kutsun kokouksen miettimään, mitä teemme huomenna, sillä ilmeisesti on edessä sisällissota. Selut jakautuvat Skeenan kannattajiin ja minun kannattajiini. Tuskin olisin suostunut syöttämään Selomaakaan Kaorille, mutta Oosaa en ainakaan anna tuomita tuon uskonsa menettäneen papittaren takia.

   Oosa nosti päätään.

   – Eihän Kaori minua söisi, hän sanoi ja naurahti itkunsa keskelläkin.

   – Vaihtoehtona on pyhä käärme, Serra sanoi kuivasti. – Sen kanssa tuskin pystyisit keskustelemaan ajatuksilla.

   Tessi meni käskemään, että joku palvelijoista etsisi Ramun. Sitten Serra lähti katsottuaan vielä kerran Oosaa anteeksipyytävästi. Serran mentyä Oosa kohotti itkuiset silmänsä Tessiä kohti kuin pyytäen apua.

   – Aiheutin nyt hirveän tilanteen, Oosa sanoi. – Mutta en kerta kaikkiaan kestä julmia ajatuksia, menetän kokonaan malttini.

   – Oliko Skeenan ajatuksissa jotain muutakin kuin mitä jo kerroit? Tessi kysyi.

   Oosa epäröi.

   – En halua puhua siitä, hän sanoi sitten. – Ihmiset ajattelevat hirveitä, mutta ne voivat jäädä ajatuksiksi. Silloin on paha, jos niitä on levitetty muiden tietoon. Serrakin ajattelee usein minua katsoessaan sellaista, joka olisi loukkaavaa ja pelottavaa, ellei hän saman tien aina ajattelisi, ettei hän tietenkään missään tapauksessa edes yrittäisi toteuttaa ajatustaan.

   Kesken huolensakin Tessi hymyili, sillä hän oli arvannut nuo selujen kuninkaan ajatukset. Mies olisi helposti rakastunut Oosaan ja myös osoittanut tunteitaan, jos hänen kunniantuntonsa ei olisi muistuttanut sekä vieraan avuttomasta asemasta että tämän avioliitosta ja lapsesta.

   Hoitajanainen tuli ovelle Oosan poika sylissään. Oosa liikahti kuin mennäkseen vastaan, mutta jäikin sitten paikoilleen.

   – Pidä lapsi luonasi tänään ja vielä yön ylikin, Oosa pyysi. – Olen nyt itse niin levoton, että lapsi huolestuisi hirveästi luonani, sehän osaa jo kuulla ajatuksia.

   Hän meni pienokaista kohti, mutta pysähtyi.

   – Ei, en saa olla itsekäs ja siirtää omaa huoltani häneen, hän sanoi. – Vie poika pois.

   Tessi katsoi ihmeissään Oosaa. Oliko hän huolissaan vain levottomien ajatustensa heijastumisesta lapseen vai jostain muustakin? Tessi aikoi juuri pyytää Oosaa sittenkin kertomaan Skeenan kaikki ajatukset, mutta silloin tuli linnan oma parantaja sisään. Hänellä oli valmiiksi sekoitettu lääkemalja kädessään.

   – Ramua ei löytynyt, mutta toin sinulle tämän, hän sanoi Oosalle. – Ramu varmaan on jossain ulkona, sillä Sumikin on poissa.

   Oosa otti tarjotun juoman ja joi sen saman tien. Sitten hän katsoi kummissaan tuojaa.

   – Miksi annoit unijuomaa ja vielä näin vahvaa? hän kysyi. – Tunsin maun liian myöhään ollakseni juomatta ja nyt nukahdan kohta, enkä varmaan herää ennen kuin huomisaamuna.

   – Ei sen pitänyt olla unijuomaa, parantaja sanoi. – Hain sen suoraan temppeliltä ja pyysin vain keltakukkaa, joka rauhoittaa muttei nukuta.

   – Sitä se ei kuitenkaan ollut, Oosa sanoi. – He varmaan erehtyivät.

   – Sait väärää lääkettä, Tessi sanoi hätääntyneenä. – Onko siitä jotain vaaraa?

   – Ei, minä vain nyt sitten nukun, Oosa sanoi. – Nukun pitkälle huomiseen, ja jos jotain tapahtuu yön aikana, se on Kooran tahto.

   Hänen harmaanvihreät silmänsä verhoutuivat kyyneleiseen sumuun. Tessi näki, että Oosa pelkäsi, ja hän odotti kärsimättömänä parantajan lähtöä kysyäkseen vielä kerran, mistä ystävätär oikein oli huolissaan. Mutta parantaja ei ollut lähdössä, vaan alkoi valmistaa Oosalle vuodetta.

   – Ei sinun tarvitse, voit mennä, minä autan Oosaa, Tessi sanoi.

   Mutta samassa Oosa horjahti, ja parantaja kiirehti auttamaan häntä makuulle.

   – Onpa unijuoma vahvaa, kun se vaikutti näin pian, nainen sanoi. – Olin typerä kun hain lääkkeen temppeliltä, siellähän tietysti halutaan tehdä jumalattarelle kiusaa.

   – Eihän se voi olla myrkkyä? Tessi hätäili.

   – Eivät he sellaista uskaltaisi tehdä vaikka haluaisivatkin, parantaja sanoi. – Kaikkihan tietäisivät, mistä lääke oli peräisin, ja teko saisi kyllä tuomionsa.

   Hän peitteli Oosan ja aikoi lähteä.

   – Luuletko, että he yrittävät surmata hänet? Tessi kysyi.

   Jostain syystä juuri tuo ajatus oli vaivannut häntä temppelistä lähdöstä asti. Hän ei osannut kuulla ajatuksia, mutta hän oli nähnyt Skeenan julman katseen ja yhdisti sen Oosan ilmiselvään pelkoon, jonka syytä tämä ei ollut halunnut kertoa.

   – Näin ei saisi puhua, mutta sanon suoraan, että minun mielestäni papitar on vallanhaluinen ja julma, parantaja sanoi. – Hän haluaisi varmasti tappaa tämän jumalattaren sanansaattajan, joka voi paljastaa hänet vilpittömillä puheillaan, mutta ei hän uskalla. Jos Oosa kuolisi, sen tulisi näyttää siltä, että hänet on surmannut Kiira itse. Eivät temppelin parhaat juonittelijatkaan pysty sellaista surmatyötä järjestämään.

   Parantajan mentyä Tessi istui hetken katsellen nukkuvaa Oosaa. Sitten hän lähti huoneeseensa. Kun hän meni aulan läpi, Kaori helisti nurkassa kahleitaan katsoen häntä kuin jotain kysyen.

   – Voi Kaori, Tessi sanoi. – Kunpa voisit auttaa, sillä nyt on jotain kummallista tekeillä.

 

 

Kiira antaa tuomionsa

 

Tessi oli odottanut kärsimättömänä Ramun huoneessa, mutta poika tuli vasta iltahämärän aikoihin, väsyneenä ja hyväntuulisena, mukanaan tyytyväinen ja likainen Sumi, joka oli kerrankin saanut peuhata vuorilla tarpeekseen. Kun Tessi kertoi huolensa, Ramu lähti Tessin kanssa katsomaan Oosaa. Tämä nukkui syvää mutta rauhallista unta, ja Ramu vakuutti, ettei Oosa ollut saanut myrkkyä, vaan kaikki merkit viittasivat tavalliseen unijuomaan, vaikkakin kovin runsaaseen annokseen. Oosaa ei saanut ravistelemallakaan heräämään edes hetkeksi.

   Tessi järjesti Oosan peitteet hyvin, korjasi hänen päänsä asentoa tyynyllä ja silitti kauniita kullanpunaisia hiuksia kuin yrittäen lohduttaa ystäväänsä unen läpi. Oosan kasvot olivat kalpeat mutta levolliset. Pelosta jota hän oli tuntenut hereillä ollessaan ei enää näkynyt jälkeäkään. Tessi arveli ehkä sittenkin kuvitelleensa kaiken. He jättivät Oosan huoneeseen, johon jo oli hiipimässä yön pimeys.

   Ramu kävi kylpemässä, ja Tessi haki yhden palvelijoista avukseen pesemään Sumia. Kylpy oli koiran mielestä yhtä aikaa sekä kauhistuttavaa että ihastuttavaa, ja jos sillä ei olisi ollut kahta pitelijää, se olisi saattanut äkkiä ponkaista altaasta ryntäilemään saippuaisena ympäriinsä. Avuksi haettua palvelijaa koiranhoitotyö nauratti, vaikka Tessi ei nähnyt siinä mitään huvittavaa. Hän ymmärsi kuitenkin palvelijaa, sillä Vuorimaassa ei tunnettu sisätiloissa ihmisten huoneissa nukkuvia koiria sen enempää kuin Sirpissäkään ennen kuin Tessi oli tuonut Kooran linnaan Sumin. Vuorimaassa oli vain metsästys‑ tai vartiokoiria, jotka olivat pihoilla omissa tarhoissaan tai kytkettyinä. Ainut eläin sisällä Kiiran linnassa oli ennen Sumin tuloa ollut Kaori, jota kukaan ei tietenkään yrittänytkään kylvettää.

   Kun Sumi oli pesty ja kuivattu, Tessi jätti sen omaan huoneeseensa ja palasi Ramun luo, joka oli kylvyn jälkeen jättänyt ylleen vain yksinkertaisen paidan. Sirpiläisten käytännöllisiä housuja, joita käyttivät sekä miehet että naiset, ei täällä tunnettu. Ramun oma vaatevarasto oli taas kerran linnan pesutuvassa, joten hänen täytyi tyytyä pukeutumaan paikalliseen tapaan. Selujen paita, joka paljasti käsivarret ja reidet, näytti selvästi, että Ramun lihakset olivat jo kuin miehen.

   Tessi alkoi taas puhua huolestaan, ja Ramu rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Linna oli vartioitu, eikä ketään temppeliltä tulevaa päästettäisi sen alueelle, paitsi jos hän pystyisi selittämään asiansa, ja silloinkin kävijää valvottaisiin. Kukaan asiattomissa aikeissa liikkuva ei varmasti pääsisi lähellekään Oosaa, sillä Serra osasi olla epäluuloinen ja hän oli taatusti antanut vartijoille tarkat ohjeet. Suurin huolen aihe oli, miten Oosa selviäisi seuraavan päivän keskusteluista Skeenan kanssa ja miten estettäisiin selujen ajautuminen veljessotaan.

   Tessi itsekin alkoi jälleen arvella pelänneensä turhia. Hän oli vain alkanut kuvitella, että papitar yrittäisi salamurhauttaa Oosan, sillä Skeena oli tuntunut vihjaavan jotain vakuuttaessaan, että yön aikana Kiira voisi itse ratkaista asian. Se oli kuulostanut pahaenteiseltä ennustukselta, mutta sen tarkoitus oli ehkä ollutkin juuri pelotella jo muutenkin kauhistunutta Oosaa. Todellisuudessa mitään ei tapahtuisi.

   Tessi tunsi taas rauhoittuvansa, mutta kun hän lopulta vetäytyi omaan huoneeseensa ja hänen olisi pitänyt pystyä nukkumaan, levottomuus palasi. Hän ajatteli, että Ramu ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, koska hän ei ollut nähnyt Skeenan ilkeää katsetta eikä Oosan ilmiselvää pelkoa. Oosa oli ennen nukahtamistaan sanonut, että jos yöllä tapahtuisi jotain, se olisi Kooran tahto. Tessi oli varma, ettei kysymyksessä ollut mikään kaunis uskonnollinen sanonta, vaan Oosa oli tyynnytellyt omaa kauhuaan.

   Kuu paistoi huoneeseen, ja nukkuvan Sumin musta turkki kiilsi sen valossa vielä hiukan märkää puhtauttaan. Tessi nousi ja taputti koiraa käskien sen jatkaa uniaan; hän kävisi vain hiukan kävelyllä. Sumi käänsi laiskasti kylkeään, se oli Ramun seurassa laukannut itsensä väsyksiin. Tessi sulki huoneensa oven ja oli pitkässä käytävässä. Hän kulki sen päähän ja katsoi ikkunasta. Pihalle oli lisätty vartiomiehiä, joita seisoi nyt paitsi porteilla myös kaikilla ulko‑ovilla. Soihdut valaisivat pihan joka kolkan. Ramu oli oikeassa: Serra osasi varoa, ja kaikki sisälläolijat olisivat turvassa.

   Tessi meni aulaan, jossa Kaoria pidettiin. Leijona kohotti päätään ja katsoi häntä. Kaori vaikutti levottomalta, ja Tessi oli pahoillaan, ettei voinut mennä sitä lohduttamaan. Hänestä tuntui, että hänellä ja leijonalla oli yhteinen huoli samasta ihmisestä. Kaorikin ehkä tunsi jotain sellaista, sillä se tuli niin pitkälle Tessiä vastaan kuin sen ketju antoi myöten.

   Siitä aulasta, jossa Kaoria pidettiin, oli ovi toiseen pienempään aulaan. Sen takana oli Oosan huone. Tessi istui yhdelle lattialla olevista tyynyistä, niin lähelle Kaoria kuin suinkin uskalsi, mutta kuitenkin sen ulottumattomiin. Leijona paneutui makuulle ja katsoi häntä tutkivasti. Tessi kohtasi sen katseen ja mietti, miten paljon hän oikeastaan nykyisin tiesi Kaorista. Oosa keskusteli sen kanssa ajatuksilla päivittäin, ja usein hän kertoi myöhemmin Tessille leijonan muistoista ja mietteistä. Sen elämä vankeudessa oli ollut yksinäistä ja ankeaa pentuaikojen jälkeen, kun se alkoi ison kokonsa ja kasvavien voimiensa takia tuntua ihmisistä pelottavalta. Sen ainoa ystävä ennen Oosan tuloa oli ollut Iire, mutta eihän Iirekään ollut osannut sen ajatuksia kuulla tai viestittää sille omiaan.

   Nyt Tessi tajusi ensi kertaa, että Oosa oli varmaan myös kertonut asioita leijonalle samaan tapaan: viestinyt ajatuksillaan tälle kaikenlaista ihmisistä, Tessistäkin. Leijona tiesi ehkä hänestä sellaisiakin asioita, joista hän ei ollut puhunut kenellekään. Eihän Oosan tarvinnut arastella salaisuuksien paljastamista leijonalle, joka ei voisi juoruta eteenpäin. Ainakin Kaori tuntui tietävän selvästi, että Tessi oli ystävä. Leijonan katse oli myötämielinen ja luottavainen. Samalla siinä kuitenkin oli huolestunut, valpas kysymys.

   – En usko, että on mitään hätää, Tessi sanoi sille. – Mutta miksi ihmeessä sinäkin olet levoton? Kuljimme tästä ohi temppelistä palatessamme. Kuulitko Oosan ajattelevan jotain kauhistuttavaa? Voi kunpa voisit kertoa minulle.

   Leijona urahti matalasti, kuin vastaukseksi.

   Yö kului, ja Tessi istui paikallaan, sillä tuntui mukavammalta valvoa Kaorin kanssa kuin yksin. Oli kuin he olisivat jotenkin ymmärtäneet toisiaan tänä yönä. Hiljaisuuden rikkoivat vain silloin tällöin pihalta kantautuvat vartiomiesten askelten äänet. Sisällä he eivät käyneet. Ulkona palavat soihdut loivat valoa aulaan. Pari kertaa Tessi aikoi lähteä omaan huoneeseensa nukkumaan, mutta oli kuin Kaorin katse olisi pidättänyt häntä. Lopulta hän oli vaipumaisillaan uneen istualtaan.

   Äkkiä leijona nousi ja ketju kalisi. Tessikin valpastui. Viereisestä huoneesta kuului ääni, kuin ovi olisi avautunut, mutta se kuului seinustalta, jolla ei pitänyt olla mitään ovea. Sitten kuului miehen hiljaista puhetta:

   – Tuolla on sen jumalattareksi itseään väittävän huone, ja tuolla taas on se kauhea Kaori. Onneksi on olemassa tämä vanha salakäytävä, ja onneksi siitä tietävät vain temppelin uskotut.

   Kaori karjahti.

   – Entä jos joku tulee tuon kuullessaan, hätäili toinen ääni.

   – Se karjuu usein pitkästyksissään, eikä sitä kukaan tule katsomaan, ensiksi puhunut sanoi. – Voimme toimia aivan rauhassa. Jumalattareksi itseään väittävä nukkuu sikeästi.

   Nyt puhui nainen, ja Tessi tunsi äänen: se oli papittaren, Skeenan.

   – Jos se kieroilija ei olisi lumonnut Kaoria ja jos leijonaa uskaltaisi käsitellä, sulkisimme sen tuon röyhkeän olennon huoneeseen ja antaisimme leijonan syödä jumalattaren pilkkaajan, niin kuin laki määrää. Mutta tämä käärme on toiseksi pyhin eläin, kyllä sekin riittää vakuuttamaan ihmiset siitä, että Kiira itse on surmannut huijarin. Vien käärmeen laatikossaan naisen luo ja avaan laatikon. Sitten poistumme heti.

   Tessi vapisi, hän tiesi selujen pyhän käärmeen. Sitä piti erityisesti varoa vuorilla liikkuessa, sillä sen myrkky tappoi hetkessä. Kaori karjui taas ja tempoi ketjujaan. Tessi kuuli viereisestä aulasta askeleet, jotka nyt lähestyivät Oosan huoneen ovea. Ei ollut aikaa hakea apua. Tessi itsekään ei voinut tehdä mitään estääkseen tuon kauhean teon. Syöksyminen apuun olisi pelkästään turhaa itsensä uhraamista, joka ei pelastaisi Oosaa. Yhden kuolleen sijasta vain löydettäisiin aamulla kaksi.

   Kuin unissakävelijä Tessi meni Kaorin viereen ja avasi ketjun lukon. Valtava leijona ryntäsi liikkeelle. Tessi vaipui vapisten ja nyyhkyttäen lattialle. Hän kuuli viereisestä huoneesta leijonan karjunnan ja ihmisten huudot. Nopeasti paukahti salaovi taas kiinni, ja sen jälkeen kuului enää Kaorin murina.

   Helpoimmalta olisi tuntunut vain maata ja itkeä, mutta lopulta Tessi pakottautui nousemaan ja meni katsomaan. Oosan huoneen ovi oli edelleen kiinni. Miehet olivat päässeet pakoon, mutta Kaori makasi papittaren päällä. Skeena oli kuollut, ja Kaori oli jo aloittanut raatelun. Hetkeksi leijona kohotti päätään, ja sen silmät, jotka paloivat pihalta heijastuvassa valossa kuin kaksi kekälettä, kohdistuivat tyttöön. Sitten se murahti ja keskittyi Skeenaan.

   Tessi sulki oven ja itku, jonka hän hetkeksi oli vaivoin saanut hillittyä, alkoi taas. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi. Jotenkin hän pääsi Ramun huoneeseen, ja poika heräsi säikähtäen. Tessin sekavista puheista Ramu sai vaivalloisesti selville osan siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei uskaltanut jättää järkyttynyttä tyttöä yksin, vaan kuljetti Tessin mukanaan ulos ja antoi selvityksen portilla olevalle vartiopäällikölle. Tämä taas meni heti Serran luo, joka yhä oli neuvottelemassa päälliköiden kanssa, vaikka yö oli pitkällä. He tulivat sitten kaikki Oosan huoneen edessä olevan aulan ovelle. Kaori nousi papittaren ruumiin päältä ja tuijotti heitä. Miehet tarttuivat vaistomaisesti aseisiinsa, mutta Kaori pysyi aloillaan.

   – Hakekaa Iire kytkemään se, Serra määräsi. – Miten ihmeessä se on päässyt irti?

   Sitä ei Ramukaan ollut saanut Tessin sekavista puheista selville, sillä tyttö karttoi ajattelemastakaan sitä puolta tapahtuneesta.

   Iire, vanha mies, joka oli hoitanut Kaoria pennusta asti, tuli ja kytki leijonan. Kaori ei vastustellut eikä enää vilkaissutkaan uhriaan. Iire talutti sen takaisin paikalleen ja kiinnitti ketjuun. Muut kokoontuivat nyt kuolleen papittaren ympärille, ja joku huomasi tämän vieressä olevan laatikon ja nosti sen ylös. Hän kurkisti sen kyljessä olevasta aukosta.

   – Laatikossa on pyhä käärme, mies sanoi. – Papitar on aikonut murhata jumalattaren. Kiira kosti hänelle ja päästi itse Kaorin irti.

   Tessi yritti sekavasti tunnustaa osuutensa, mutta sanat tukahtuivat taas itkuun. Serra katsoi häntä säälivästi.

   – Ramu, vie Tessi pois, hän ehdotti. – Nuorelle tytölle tällainen näky on aivan liian hirveä. Onneksi jumalatar itse sai vahingossa annoksen unilääkettä, kuten parantaja kertoi, ja nukkuu.

   – Tuskin hän sai sitä unilääkettäkään vahingossa, vaan temppeli oli suunnitellut tämän kaiken, sanoi yksi päälliköistä. – Kiira kuitenkin suojelee lähettämäänsä viestintuojaa, ja nyt tiedämme varmasti, kuka on jumalattaren oikea edustaja. Jumalatar itse ratkaisi asian, onhan selvää, että vain jumalatar on voinut päästää Kaorin irti. On valittava uusi papitar tuon petturin tilalle, jonka Kiira paljasti ja surmasi.

   – Surmansa saanut petturi on kuljetettava pois ja huone on siivottava, Serra antoi ohjeitaan palvelijalle, joka oli herätetty yöuniltaan. – Jumalatar ei saa nähdä mitään jälkiä tapahtuneesta herätessään.

   Nyt kuten usein muulloinkin Tessin oli vaikea erottaa, milloin sana jumalatar tarkoitti Kiiraa ja milloin Oosaa, mutta seluille se tuntui joko olevan itsestäänselvää tai sitten he eivät tehneet eroa. Jumalattaren tämänhetkinen maanpäällinen ilmentymä oli Oosa, joka oli nukkunut tapahtumien ajan. Kiira taas oli jumalattaren kuolematon henki, joka oli valvonut ja toiminut.

   Ramu kuljetti Tessin tämän huoneeseen ja peitteli tytön sänkyyn, mutta kun hän aikoi lähteä omaan huoneeseensa, Tessi äännähti pyytävästi.

   – Älä jätä minua yksin, tyttö sanoi.

   Ramu epäröi hetken, ja kun Tessi teki hänelle tilaa vieressään, Ramu kävi makaamaan siihen. Tessi tarttui häneen niin kuin silloin, kun he olivat matkanneet yhdessä Kooravuorella, mutta silloin he olivat olleet melkein lapsia. Nyt Ramu äännähti tuskastuneesti.

   – En voi jäädä tähän yöksi, Tessi, hän sanoi. – Minulla on jo miehen halut.

   Mutta Tessi vain itki, ja Ramu oli niin levoton hänestä, ettei voinut lähteä. Poika vilkaisi Sumia, joka oli tullut huolestuneena viereen katsomaan, mikä Tessillä oli hätänä. Vuode oli onneksi leveä. Ramu antoi koiralle luvan, jota se ei tavallisesti koskaan saanut: se sai tulla patjalle. Koira kömpi Ramun ja Tessin väliin ja näytti suunnattoman tyytyväiseltä.

   Ramu valvoi pitkään katsellen nukkuvaa Sumia ja Tessiä, joka unessakin vaikutti hätääntyneeltä ja itkuiselta. Kun tyttö nyyhkytti heräämättä, Ramu silitti hänen poskeaan, ja Tessi rauhoittui. Ramu ajatteli kummallista osaansa Tessin seuralaisena. Hän oli jättänyt kotinsa ja tulevan asemansa tietäjänä Miilassa seuratakseen tätä tyttöä ilman ehtoja, ollakseen hänelle tukena ja apuna. Olisiko Tessi joskus hänen puolisonsa, niin kuin Sirpin kansa uskoi ja niin kuin Tessi itse sanoi? Tessi täyttäisi pian kolmetoista, mutta hänellä oli vielä tuskin mitään käsitystä miehen ja naisen välisten tunteiden voimasta. Parantajan kuului tuntea myös sellaiset asiat, ja Ramu tiesi, että monet Tessin ikäiset tytöt kyllä olivat heränneet tuntemaan niitä haluja. Tessin vartalo oli jo nuoren naisen, mutta hänen tunteensa eivät olleet.

   Ramu katsoi Tessiä, joka nyt oli lakannut nyyhkyttämästä ja nukkui rauhallisesti. Hän oli sitoutunut tähän tyttöön, hän odottaisi kärsivällisesti. Jos Tessi lopulta hylkäisi hänen rakkautensa, hän tarjoaisi silti ystävyyttään. Jostain syystä hänen osakseen oli tullut tällainen kohtalo, jossa omaa elämää ja omaa uraa tärkeämpää oli tukea toisen ihmisen elämää ja uraa. Se ei tuntunut edes vaikealta, se oli hänen luontainen tehtävänsä.

   Viimein Ramukin nukahti, ja Sumi teki itselleen yhä enemmän tilaa heidän välissään, niin että Ramu oli välillä joutumaisillaan patjalta lattialle. Niin he sitten nukkuivat sen yön, ja aamulla Tessi pystyi kertomaan Ramulle, miten Kaori oli päässyt irti. Hän itki taas vuolaasti kertoessaan, mitä oli tehnyt, ja Ramu veti hänet syliinsä lohduttaakseen.

   – Jossain mielessä se oli jumalattaren ratkaisu, Ramu sanoi. – Sen teki se jumalatar, joka oli papittaren omassa mielessä. Ethän sinä Skeenaa tuonut sinne Oosan ovelle, itse hän kehitteli suunnitelmansa ja aiheutti sillä tavalla itse tuhonsa.

   Tessi pudisti päätään, hän ei ollut lainkaan varma asiasta. Mutta hän hyväksyi mielellään Ramun ehdotuksen, ettei hän puhuisi Kaorin kahleen irrottamisesta Serralle tai muille seluille. Hän ei pitkään aikaan halunnut ollenkaan ajatella koko tapahtumaa. Niinpä tieto siitä, että Kiira itse oli irrottanut Kaorin ja surmannut Skeenan, levisi ja muuttui vähitellen totuudeksi. Edes Tessin kertomus siitä, mitä todella tapahtui, ei olisi enää pystynyt muuttamaan vakiintunutta käsitystä.

   Kun Tessin itku oli lakannut, he päättivät, että elämää oli jatkettava samaan tapaan kuin ennenkin yön järkyttävistä tapahtumista huolimatta. He menivät huoneeseen, jossa Kaori makasi. Tessi katsoi sitä voimatta välttää kauhun värähdystä, mutta leijona ei selvästi tuntenut pienintäkään syyllisyyttä, se oli toiminut täysin oikeudentajunsa mukaan. Oosan ovelle oli komennettu vartijat, jotka kertoivat jumalattaren jo olevan hereillä. Tessi ja Ramu menivät sisään, ja Oosan suuret, vihertävänharmaat silmät katsoivat heitä totisina. Oosa ei kysynyt mitään eivätkä he kertoneet mitään, mutta Oosan silmät kyyneltyivät, ja hän tuli ja kiersi kätensä Tessin kaulaan.

   Tekisin sen vaikka uudestaan tämän takia, Tessi ajatteli äkillisen uhman vallassa. Jos en olisi tehnyt sitä, Oosa ei eläisi enää.

   – Mennään hakemaan lapsi hoitajilta, Oosa sanoi. – Minusta tuntuu siltä kuin olisin ollut erossa siitä iäisyyden.

   Oosa oli vakava ja kalpea pitkään. Kukaan ei halunnut puhua hänelle tapahtuneesta, mutta hän kuunteli ajatuksia ja usein hän katsoi Tessiä huolestuneen myötätuntoisesti. Tessi yritti olla ajattelematta papittaren kuolemaa ja vähitellen se alkoi onnistua. Muisto häivähti esiin enää yksinäisinä hetkinä ja yön painajaisunissa.

   Myös Kiiran asukkaiden tärkeimpien puheenaiheiden joukosta Skeenan kohtalo vähitellen häipyi, niin kuohuttava asia kuin papittaren kuolema oli ollutkin. Kun Selomaa tuovat vaunut ajoivat kaupunkiin, kaikki saivat muuta ajateltavaa. Uuden papittarenkin ensimmäinen työ oli järjestää kiitosjuhla Kiiralle siitä, että Seloma oli palannut omiensa joukkoon. Juhlassa papitar julisti, että Oosan tulo oli ollut ensimmäinen enne ja Seloman tulo toinen merkki siitä, että oltiin uuden ajan kynnyksellä.

 

 

 Uuden ajan aamunkoitto

 

Oosa ja Tessi istuivat Kiiran linnan sisäpihan keittiökasvipuutarhassa, keskellä loppukesän kuivuudessa voimakkaasti tuoksuvia yrttejä. Kookas viikunapuu, joka oli tarhan keskellä, antoi välttämättömän varjon. Oosan lapselle oli levitetty kangas maahan, ja se pyörähteli ympäriinsä sen päällä, tunnustellen kaikkea sitä, mitä Oosa ja Tessi olivat sen ihmeteltäväksi kantaneet. Siinä oli vaikka mitä sellaista, mitä saattoi vaarattomasti maistella ja haistella, mutta vain niin isoja esineitä, ettei lapsi voisi vahingossa niitä nielaista. Eniten lasta kuitenkin kiinnosti Leonin vanha lelu, puinen pallo jonka sisällä oli tiuku.

   Lapsi osasi jo huojuen istua tuettuna ja yritti pontevasti keksiä miten ryömitään, mutta sillä ei vieläkään ollut nimeä. Oosa uskoi yhä, että Enkala joskus hyväksyisi lapsen, ja hän halusi antaa Enkalalle oikeuden määrätä lapselle nimi. Vuorimaan ylempien keskuudessa se oli isän yksinoikeus, ja niin oli myös Ukkosjumalan lakien mukaan. Oosa halusi kaikin keinoin vahvistaa Enkalan isäntunnetta, että tämä suhtautuisi pienokaiseen mahdollisimman myönteisesti sitten, kun tapaamisen hetki koittaisi. Kukaan ei halunnut sanoa Oosalle, ettei lapsi ehkä koskaan kohtaisi isäänsä, sillä Memnon piiritys jatkui ja Selovuoristoa ja Memnon linnaa lukuun ottamatta koko maa oli tunnustanut Marenan sijaiskuninkaaksi ja Sirenan pojan tulevaksi kuninkaaksi. Sirenan lapsi oli syntynyt ja hänelle oli annettu perinteen mukaan nimi Kareta.

   Tietenkin Oosa kuuli ajatukset, ja hän vilkaisi nytkin Tessiä huulillaan pienoinen hymy. Jostain syystä hän oli toiveikas, kuin hän olisi tiennyt jotain sellaista, josta esimerkiksi Tessillä tai Ramulla ei ollut aavistustakaan. Hänet kutsuttiinkin usein neuvotteluihin, joissa oli äärimmäisen salaisia vieraita maan eri kolkilta. Niihin osallistuivat yleensä vain tarkoin valitut selujen päälliköt, ja luonnollisesti Serra ja Seloma. Oosan tehtävänä neuvotteluissa oli kuunnella ajatuksia ja nyökätä Serralle, jos vierailija kuulosti luotettavalta. Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan edes Tessille, mistä noissa kokoontumisissa keskusteltiin.

   Seloma oli toipunut hitaasti mutta vakaasti ja hän ja Serra olivat ystävystyneet sitä syvemmin mitä enemmän aikaa kului. Miehet liikkuivat paljon yhdessä vapaa‑aikanaankin, ja selut olivat ottaneet hallitsijan serkun innokkaasti vastaan. Lauluun Seloman paluusta oli tullut uusia säkeistöjä, Leoni oli sepittänyt niitä, ja ne ylistivät nyt Selomaa Vuorimaan kansojen yhdistäjänä. Tessi kuunteli säkeistöjä hieman haikeana ja mietti, uskoiko Leoni tosiaan laulujen voimalla muuttavansa maailmaa. Tositilanne ei ollut valoisa.

   Memnon linna piti yhä puoliaan valtavaa piirittäjäjoukkoa vastaan, mutta siellä olevilta oli ruoka loppumassa, ja olisi enää korkeintaan pari viikkoa siihen hetkeen, jolloin Karetan joukkoineen olisi antauduttava. Marena oli vannonut, että seuraavaksi tuhottaisiin yhdistynein voimin selut, keskellä Vuorimaata ei enää suvaittaisi kapinallista pesäkettä. Sitten olisi vuorossa Sirpi, josta kaikki oikeastaan oli alkanut, se alistettaisiin Vuorimaan ylempien valtaan. Täällä rauhallisessa vuoristolinnakkeessa tuo kaikki tuntui kaukaiselta painajaisunelta, mutta Tessi ymmärsi, että valitettavasti se oli sen laatuinen painajaisuni, joka uhkasi muuttua todellisuudeksi.

   Tessi oli pitkään ollut vakava ja surullinen ja pohtinut osuuttaan Skeenan kuolemaan. Vaihtoehtona tietysti olisi ollut nukkuvan Oosan kuolema, mutta silti hän tiesi toimineensa Kooran tahtoa vastaan. Ehkä Koora olisi voinut pelastaa Oosan joka tapauksessa, olisi vain pitänyt odottaa. Synkimpinä hetkinään hän pohti sitäkin, että Koora oli ehkä halunnut korjata Oosan pois kuulemasta uutista miehensä kuolemasta; ehkä oli ollut tarkoitus myös säästää tämä Kiiran valloitusta seuraavasta orjuudesta. Noissa ajatuksissaan hän ei ollut edes yrittänyt miettiä, oliko jotenkin mahdollista auttaa Memnossa olevia ystäviä. Hän oli vajonnut masentuneeseen toimettomuuteen ajatellen, ettei tapahtumien kulkuun voinut mitenkään vaikuttaa.

   Täällä keittiökasvitarhan aurinkoisessa rauhassa Tessi oli viimeinkin rohkaistunut puhumaan Skeenan kuolemasta Oosan kanssa. Oosa oli tietysti tiennyt asiasta koko ajan, eihän kukaan voinut salata ajatuksiaan häneltä, mutta Oosa oli välttänyt ottamasta asiaa esille niin kauan kuin Tessi itse ei ollut halunnut puhua siitä. Nyt Oosa kertoi kuulleensa myös Kaorilta leijonan käsityksen asiasta. Kaorin kuvauksen mukaan Tessi oli ollut poissa itsestään – Oosa ei oikein tiennyt mitä se tarkkaan ottaen leijonan mielestä tarkoitti, mutta jotain sellaista se oli, että Tessi oli toiminut kummallisesti. Eihän hän omana itsenään olisi uskaltanut edes leijonan ulottuviin, ja Kaori tiesi sen aivan hyvin. Tullessaan irrottamaan ketjun hän ei kuitenkaan ollut pelännyt ollenkaan.

   – Olen kovasti miettinyt oikeaa ja väärää, Oosa sanoi. – Serra ja Seloma luulevat, että tiedän Kooran tahdon, mutta eihän sitä kukaan tarkkaan tiedä. Tiedän vain mitä Koora haluaa minun itseni tekevän.

   – Minä en tiedä sitäkään, Tessi sanoi surullisesti. – Haluaisin tehdä oikein, ja luulin ymmärtäneeni täysin, ettei saa tappaa. Silti olin jo kerran valmis tappamaan puolustaakseni Karetaa, ja nyt päästin Kaorin irti sinun takiasi.

   Oosa katsoi leikkivää lastaan ja tarttui sitten Tessin käteen katsoen tätä silmiin. Oosan oudoissa harmaanvihreissä silmissä tuntui loistavan valo.

   – Minä tiesin, että Skeena harkitsi minun tappamistani jollain keinolla, kuulin silloin temppelissä, että hän ajatteli niin, Oosa sanoi. – Hän ei kuitenkaan päättänyt asiaa, vaan pohti mahdollisuutta. Siksi en halunnut kertoa siitä Serralle tai edes sinulle, koska sinä olisit kuitenkin kertonut Serralle. Serra on kiivas mies ja hän olisi surmauttanut Skeenan välittömästi.

   – Niin olisi, Tessi myönsi.

   – Kun sain unilääkeannoksen ja tiesin, että nukun pystymättä heräämään ja pakenemaan tai hakemaan apua, ajattelin, että Koora päättää miten käy, Oosa sanoi. – Kun aamulla heräsin ja yön tapahtumat selvisivät minulle, uskoin että se oli ollut Kooran tahto.

   – Aiheuttiko sitten Koora itse sen, että toimin vastoin Kooran lakia? Tessi ihmetteli.

   – Sanoinhan, etten tiedä varmasti, Oosa sanoi. – Mutta varmaa on, että Koora johtaa koko maailmaa eikä tapahdu mitään mitä hän ei salli. Miten siihen sitten sopii se, että ihminen voi päättää teoistaan ja on myös vastuussa päätöksistään, sitä minä en ymmärrä. Meidän arkojenhan ei sitä tarvitsekaan tietää, koska me emme pysty vastustamaan Kooran tahtoa. Miksi teille muille on annettu mahdollisuus olla tottelematta Kooraa, ja sen mukana syyllisyys, se on arvoitus.

   Hän meni ja otti lapsen maasta. Se nauroi ihastuneena päästessään tuttuun syliin ja tavoitteli pieniin käsiinsä Oosan pitkiä hiuksia. Oosan usein niin totisiin ja melkein murheellisiin silmiin syttyi ilo. Katse himmeni kuitenkin, kun hän jatkoi puhettaan, ja syykin siihen selvisi heti: hän ajatteli taas miestään, jota hän kaipasi yhä enemmän.

   – Enkala puhui usein siitä, miten vaikea hänen oli tappaa ihminen ja miten hän kuitenkin tunsi sen velvollisuudekseen, koska hän ei voinut päästää vielä itseäänkin pahempia ihmisiä tekemään vielä suurempia vääryyksiä, Oosa sanoi. – Hän pohti Ukkosjumalansa vaatimusta, jota ei voi yhdistää Kooran ohjeisiin, joita hänkin kuitenkin kunnioittaa. Enkä minä koskaan osannut neuvoa. En nytkään voisi pyytää häntä väistymään Karetan rinnalta ja jättämään Memnon linnaa, vaikka se olisi mahdollista. Taistelu joka edellyttää tappamista on väärin, mutta olisihan väärin myös jättää ystävä pulaan kuolemanvaarassa.

   – Niin, Kareta taisteli sen puolesta, ettei Sirpiä tuhottaisi, Tessi sanoi. – Ja yhä hänen toivotonkin taistelunsa on tietysti taistelua oikean asian puolesta. Kun Kareta häviää, Marena hyökkää ensin Selovuoristoon ja sitten on vuorossa taas Sirpi. Jos Karetan joukot olisivat saaneet voittaa, paljolta tuholta olisi vältytty.

   – Ja Marena orjuuttaa voitetut, Memnon linnassa taas ei enää ole orjia, Oosa sanoi. – Jos Kareta saisi vallan Vuorimaassa, tavalliselle kansalle tulisi paremmat olot ja orjuus lakkautettaisiin.

   – Mutta hän tappaa päämääränsä takia, vaikka ihminen ei saisi tappaa, Tessi lisäsi.

   – Niin, tuon lähemmäksi en pääse totuutta, Oosa myönsi. – Isä sanoi aina, että ihminen on Kooran asioita pohtiessaan yhtä toivottomassa tilanteessa kuin olisi vastasyntynyt, joka yrittäisi ymmärtää vanhempiensa kaikkien toimien syyt.

   – Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä osatakseni noudattaa Kooran tahtoa? Tessi kysyi. – Nytkin tuntuu väärältä vain odottaa täällä kaikessa rauhassa tietoa Memnon linnan tuhosta ja ystävieni kuolemasta, mutta en silti voi lähteä mukaan taisteluunkaan.

   – Luulen, että pitää vain joka kerta tehdä se, minkä sillä hetkellä osaa ja ymmärtää oikeaksi, Oosa sanoi. – Väärät tekonsa pitää myöntää itselleen, mutta niitä ei voi jälkeenpäin muuttaa, pitää vain taas seuraavilla kerroilla yrittää tehdä oikein.

   – Mutta eikö Koora kosta väärintekijälle? Tessi kysyi. Tuo puoli Koorasta ei ollut koskaan oikein selvinnyt hänelle.

   – Siihen liittyy jokin suuri salaisuus, joka ehkä joskus ymmärretään paremmin kuin me nyt ymmärrämme, Oosa sanoi. – On vastuu, mutta on kuitenkin myös anteeksianto. Siitä olen varma, ettei sinun tarvitse olla huolissasi. Yritä vain edelleen noudattaa Kooran tahtoa, myönnä hänen edessään väärät tekosi ja luota Kooran johdatukseen.

   – Ja anteeksiantoon? Tessi kysyi.

   – Ja anteeksiantoon, Oosa sanoi.

   Lapsi oli saanut tiukan otteen äitinsä hiuksista, ja Oosa irrotteli hänen käsiään nauraen. Tessi tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Ehkä hänen ei tarvinnut kantaa syyllisyyttä Skeenan kauheasta kuolemasta. Ehkä hän oli Kooran edessä lapsi, jolle annettiin tuollainenkin hairahdus anteeksi. Hän muisti itsekin, että hän oli toiminut vaistomaisen tunteen vallassa ehtimättä lainkaan harkita. Mahdollisesti hän ei olisi toiminut toisin harkinnankaan jälkeen, mutta sitä hän ei voinut tietää eikä sellaista siis kannattanut pohtia.

   – Kuuletko, useampia tulijoita ratsasti portista etupihalle, Oosa sanoi. – Saadaan varmaan uutisia.

   Tessikin kuuli nyt merkkisoiton, joka kuulutti tärkeiden vieraiden tuloa. Hän ja Oosa nousivat, Oosa yhä irrotellen lapsen käsiä hiuksistaan, ja he lähtivät etupihaa kohti. He ehtivät näkemään, miten suurta joukkoa väsyneitä miehiä autettiin hevosten selästä. Hevonen sinänsä oli vuoriteillä hankala ja epäkäytännöllinen, ja oli kummallista, etteivät tulijat olleet käyttänyt muuleja. Vielä kummallisempaa oli kuitenkin, että miehet olivat kaikki vaaleaihoisia ja vaaleahiuksisia: he olivat ylempiä. Kaikki olivat myös korkea‑arvoisia päälliköitä, sen huomasi komeista varusteista.

   – He tulivat, Oosa sanoi ihastuneena. – Nyt minua tarvitaan taas neuvotteluissa ja suuri suunnitelma varmaan toteutuu, sillä eivät he muuten olisi tulleet.

   Oosa ojensi lapsen Tessille. Tämä kujersi nyt toiselle hyvälle tuttavalleen, vaikka ei ollutkaan oikein mielissään, kun piti luopua äidistä. Serra ja Seloma tulivat pihan yli melkein puolijuoksua ja tervehtivät tulijoita innokkaan sydämellisesti. Heidän kintereillään juoksi taloudenhoitaja kiirehtien palvelijoita tarjoamaan tervetulomaljoja. Niiden kantaminen pihalle asti oli äärimmäinen kohteliaisuudenosoitus.

   Kun vieraat siirtyivät sisään, Seloma viittasi Oosalle pyytäen tätä mukaan ja Oosa kiirehti rakennukseen miesten kannoilla. Tessi meni lapsi sylissään keskipihalla olevan pienen lammen luo, jonka rannalla oli puita ja kivinen penkki. Siellä istui Leoni keskustellen Ramun kanssa. Tessi nyökkäsi Ramulle ja sanoi Leonin takia tervehdyksen myös ääneen.

   – He siis tulivat, Leoni sanoi. – Vuorimaan historia muuttuu. Seloman paluuseen voi nyt sepittää viimeiset säkeistöt, joissa Seloma yhdistää kaikki Vuorimaan kansat yhteisen hallinnon alle eikä enää ole ylempiä ja alempia, ei vapaita eikä orjia, on vain ihmisiä.

   – Mitä sinä puhut? Tessi tiukkasi.

   – Kuka tässä on sokea? Leoni kiusoitteli. – Kuka on maansa tuleva hallitsija eikä ymmärrä politiikkaa?

   – Tämä ei ole minun maani, Tessi sanoi vähän loukkaantuneena. – En tunne kunnolla ihmisiä ja olosuhteita. Ja hallitsijan vastuuseenkin minulla on vielä vuosia aikaa, ehdin perehtyä asioihin siihen mennessä. Täytän syksykuiden alkaessa vasta kolmetoista, ja äitikin on nuori ja hallitsee vielä kauan.

   – Etkö ole huomannut edes, että täällä on käynyt launien tärkeimpien sukujen johtajia, vaikka launit perinteisesti ovat karttaneet seluja? Leoni kysyi.

   Sen Tessi kyllä oli huomannut kuten myös sen, että osa launeja oli jäänyt asekoulutukseen, vaikka launit perinteisesti eivät koskaan sotineet.

   – Entä tunnistitko arriittien johtajat, kun he kävivät? Leoni tiukkasi.

   – Arvelin heitä arriiteiksi ja ihmettelin kyllä, koska arriitit ovat liittyneet Marenaan, Tessi sanoi. – Mutta kuinka ihmeessä tänne nyt tuli ylempiä, ja selut ottivat heidät noin sydämellisesti vastaan?

   – He tulivat Seloman kutsusta, Leoni sanoi. – Seloma on heille ylempi, meille selu ja launeille hän on paras hallitsija, joka heillä on koskaan ollut. Vain arriitit eivät piittaa Selomasta, mutta heille veljeni Serra on taistelijan perikuva ja suuri ihanne, mihin minun laulunikin ehkä ovat omalta vaatimattomalta osaltaan vaikuttaneet.

   Tessi alkoi ymmärtää.

   – Seloma ja Serra ovat siis saaneet koottua laajan rintaman Karetan avuksi Marenaa vastaan? hän kysyi.

   – Ensimmäistä kertaa Vuorimaan historiassa maan kolme suurinta alkuperäiskansaa ovat pystyneet sopimaan yhteistyöstä, Leoni selitti. – Mukana on myös suurin osa ylempien päälliköistä, jotka luopuvat Marenasta kun hetki koittaa. Heidät saatiin mukaan vasta viimeisenä, mutta he ilmeisesti ymmärsivät tämän ainoaksi mahdollisuudeksi nyt, kun selut, arriitit ja launit yhdistävät voimansa.

   – He menevät siis Memnoon auttamaan Karetaa? Tessi varmisti.

   – He menevät ensin valtaamaan Taanun, Leoni sanoi. – Marena ja Sirenan poika Kareta on saatava pois häiritsemästä asioiden kulkua. Sitten Karetasta tulee kuningas, jonka valta on todellista, sillä hänen alakuninkainaan ovat selujen, arriittien ja launien hallitsijat. Ylempien päälliköt, jotka tulevat puolellemme, saavat pitää osan omaisuuttaan, mutta heidän on vapautettava orjat ja palkattava itselleen työntekijöitä. Eivätkä he enää saa elää meidän alempien kansojen kustannuksella, vaan heidän on keksittävä omat tapansa ansaita elantonsa. Monille luultavasti on paras ratkaisu liittyä valtion palkka‑armeijaan.

   Suunnitelma oli uljas, vain yksi asia häiritsi Tessiä.

   – Mitä Sirenan pojalle tapahtuu? hän kysyi. – Sehän on vain pariviikkoinen vauva.

   – Myös Lis on synnyttänyt pojan, Leoni sanoi. – Sille ei voi jättää eloon kilpailijaa.

   Tessi katsoi sylissään olevaa lasta. Sitten hän ojensi mitään puhumatta sen Leonin syliin. Sokea mies otti lapsen ja silitti sen hiuksia, ja kun lapsi hetken oudoksui tuntematta heti Leonia, tämä alkoi laulaa sille. Lapsi hiljeni kuuntelemaan uteliaana ja valppaana.

   – Toivon, että Sirenan pojan asia voitaisiin ratkaista jotenkin toisin, Ramu sanoi.

   Leoni lopetti laulunsa ja hymyili surullisesti.

   – Ei yhden ihmistaimen elämän takia voi uhrata tuhansia ja taas tuhansia miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia, hän sanoi. – Sirenan lapsi olisi tulevan sodan siemen.

   Sitten hän alkoi taas laulaa, nyt sankarilaulua siitä, miten Kareta valloitti Memnon. Poika hänen sylissään jokelsi laulun sekaan pieniä, innokkaan kuuloisia tavuja.

   Leoni on väärässä, Tessi ajatteli. Minä olin väärässä tappaessani Skeenan, vaikka Koora salli sen tapahtua ja varmaan antaa anteeksi. He ovat väärässä tappaessaan pienen Karetan yhteisen edun takia. Ihmisellä ei ole mitään oikeutta tappaa toista ihmistä, ei missään oloissa.

   Samalla hän kuitenkin tiesi, että hän oli suunnattoman iloinen siitä, että Kareta, Lis, Enkala, Ake ja Malee eivät kuolisi Memnon linnaan, vaan saisivat avun. Hän oli iloinen siitä, vaikka se merkitsi tappamista, ja hänestä se tuntui oikealta, koska tarkoitus oli estää Marenaa miehineen tappamasta ja tuhoamasta ensin Memnon linnaan paenneita ja sitten muita vallanhalunsa tieltä. Oosa oli oikeassa, ihminen ei pystynyt ymmärtämään Kooran tahtoa eikä hänellä ollut mahdollisuutta erottaa toisistaan oikeaa ja väärää. Hänen oli vain kerta toisensa jälkeen yritettävä toimia omantuntonsa senhetkisten ohjeiden mukaan.

   Leoni oli lopettanut laulunsa ja näytti nyt mietteliäältä ja poissaolevalta.

   – Suren minäkin pakollista ratkaisua Taanussa, sillä Sirena ei ole minulle ollenkaan yhdentekevä, hän sanoi viimein. – Hän oli pieni tyttö, kun minut keskenkasvuisena poikana tuotiin Memnoon. Koska olen sokea, hänen hoitajansa määrättiin huolehtimaan meistä molemmista. Kaipasin sisartani Leonaa, jonka kanssa olin tottunut leikkimään, ja aloin siksi nopeasti ystävystyä Sirenan kanssa, olihan hän jonkinlainen korvike Leonalle, vaikka olikin nuorempi. Ja omalla tavallaan Sirena kiintyi minuun.

   Leoni hymyili muistoilleen.

   – Sirenakin oli eräänlainen panttivanki, hän sanoi. – Tyttö oli Memnossa takaamassa sitä, ettei Taanun päällikkö yrittäisi kaapata valtaa. Kuninkaan sisar, Sirenan äiti, oli Taanun päällikön puoliso, mutta suurimmat viholliset löytyvät usein lähisukulaisista. Minä ja Sirena kasvoimme, ja niin kauan kuin meitä pidettiin lapsina saimme olla yhdessä.

   Sokean miehen hymy muuttui tutun pilkalliseksi.

   – Minua pidettiin lapsena aika kauan, sokeuteni takia, hän sanoi. – Ehkä meistä huolehtivien oli vaikea ymmärtää, että sokeallakin on miehen haluja. Ehdin rakastua häneen ja tunnustaa rakkauteni, ja Sirena lupasi silloin, että hän aikuiseksi tultuaan karkaa kanssani. Suunnittelimme asuvamme yhdessä Selovuorten alarinteillä. Siellä on paljon vapaata maata, jota kukaan ei omista. Ajattelimme elää perustamalla sinne viinitarhan, sillä Vuorimaahan ei itse tuota kunnollisia viinejä. Kaikenlaista sitä siinä iässä kuvittelee.

   Lapsi Leonin sylissä kävi levottomaksi. Mies hyssytteli sitä, mutta jatkoi samalla puhettaan.

   – Meidät erotettiin sitten aikanaan, ja Sirena muuttui eikä se ole ihme, hän sanoi. – Kun nuori nainen tajuaa olevansa vain esine, jota siirrellään miesten valtapelissä, on täysin luonnollista, että hän yrittää itsekin johtaa kohtaloaan. Luulen, että hän Karetalle suostuessaan hetken haaveili mahdollisuudesta päästä tämän puolisoksi Lisin tilalle, onhan Lis äitinsä puolelta alempia. Sillä tavoin hän olisi päässyt eroon veljistään. Mutta hän joutuikin vain veljiensä tiukempaan valtaan, ja nyt kun Taanu tuhotaan, Sirena annetaan jollekin orjaksi, luultavasti Verrakalle.

   – Jaetaanko naiset yhä orjiksi, vaikka uuden ajan pitäisi alkaa? Tessi kauhisteli.

   – Niin tehdään viimeistä kertaa, Leoni sanoi. – Sekä Serra että Seloma halusivat luopua siitä tavasta heti, mutta muutoksia ei voi tehdä kovin nopeasti. Minne aviomiehensä ja muut miehiset sukulaisensa menettäneet naiset voisivat mennä, ennen kuin naisten asema on lailla järjestetty niin, että yksinäiselläkin naisella voi olla mahdollisuus toimeentuloon? Orjuus kyllä lakkautetaan, mutta se vaatii aikaa ja monimutkaisia järjestelyjä. Niille orjille, jotka eivät voi palata sukulaisten luo, on järjestettävä oma maatilkku tai sopiva työ, ja sotilaiden palkkaus on sitä ennen muutettava sellaiseksi, että heillä ei ole tarvetta ryöstellä.

   Selovuorten kirkkaan ilman läpi paistoi iltapäivän aurinko luoden puista lammen veteen ja pihan hiekalle vihreät varjot. Oli kuudennen kuivakuun loppupuoli, ja pian lopettaisi suurin osa laivoista purjehduksen, sillä vaaralliset talvimyrskyt alkaisivat. Tessi tunsi äkkiä valtavaa koti‑ikävää, ja samalla hän tunsi syvää sääliä Karetaa kohtaan, josta tulisi tämän julman ja väkivaltaisen maan kuningas.

 

 

Jumalatar tuo vieraan

 

Tessi heräsi siihen, että hänen ovelleen koputettiin, ja Sumi haukkui hurjasti. Aamu oli silti vielä varhainen, ja kun Tessi noustessaan vilkaisi ikkunasta, hän totesi että aurinko oli juuri ja juuri noussut.

   – Täällä on vartija, mies huusi oven läpi. – Pysy huoneessa ja telkeä ovi sisältäpäin, Kaori on päässyt irti.

   Mies kuului toistavan samaa viestiä muilla ovilla. Tessi nousi ja pukeutui. Sumi meni ovelle, sillä se oli tottunut siihen, että aamulla ensimmäiseksi lähdettäisiin ulos.

   – Ei, nyt joudut odottamaan, Tessi sanoi koiralle. – Sinne ei voi mennä, ennen kuin vaara on ohi.

   Oli vain vajaa viikko enää siihen, kun lähdettäisiin marssimaan kohti Taanua. He lähtisivät kaikki, sillä Taanusta mentäisiin suoraan Memnoon poikkeamatta välillä täällä. Jo etukäteen tuntuivat kaikki iloitsevan Memnon suurista voitonjuhlista ja siksi naisiakin oli tulossa mukaan. Mitään vaaraa ei olisi, sillä yhdistyneiden armeijoiden ylivoima tulisi olemaan täysin murskaava. Kun he lähtisivät liikkeelle, Marena pakenisi Taanuun ja hänet tuhottaisiin joukkoineen sinne. Muita vihollisia ei ollut.

   Vaikka tietysti moni kantaa pitkään vihaa sydämessään ja hautoo haaveita kostosta, Tessi ajatteli. Kaikki ylemmät eivät ole mukana uudessa liitossa täysin sydämin, vaan ymmärtäen, että se on ainut keino välttyä tuhoutumasta Marenan kanssa. Sodat tuntuivat olevan loputon kierre päästyään alkuun. Tessi ymmärsi kuinka viisaasti hänen äitinsä ja tämän edeltäjät olivat toimineet yrittäessään pitää aseistamattoman ja väkivaltaa karttavan Sirpin sodan ulottumattomissa.

   Lopulta tuli vartija huutamaan, että sisätilat oli tarkastettu eikä Kaoria löytynyt. Sitä etsittiin nyt ulkoa, ja huoneista sai poistua, mutta oli yhä syytä olla äärimmäisen varovainen. Tessi jätti Sumin huoneeseen, sillä se ei missään tapauksessa saanut joutua vastakkain leijonan kanssa. Hän itse päätti mennä Oosan luo.

   Matkalla Oosan huoneeseen hän näki vakavan miesjoukon tutkimassa Kaorin ketjua ja kaulakahletta. Siinä olivat myös Serra ja Ramu ja Tessi meni näiden luo.

   – Se ei ole murtautunut irti, vaan kaulakahle on siististi riisuttu, Serra sanoi. – Iire on heti etsittävä kuulusteltavaksi. Hän on omituinen mies ja hän on usein sanonut, että Kaori kärsii vankeudessa.

   – Myös jumalatar on sanonut niin, joku muistutti.

   Tessin oli yhä aika ajoin vaikea käsittää, että selut jumalattaresta puhuessaan usein tarkoittivat Oosaa. Nyt hän kuitenkin muisti, että Oosakin oli ollut huolissaan leijonasta. Hänen mielestään luontoon kuuluvaa eläintä ei saanut pitää ketjuun kytkettynä ihmisten huoneissa. Erityisen pahoillaan hän oli ollut siitä, että Kaori taas jäisi pitkästyneeseen yksinäisyyteensä, kun hänkin lähtisi pois eikä enää keskustelisi sen kanssa.

   Tessi kiirehti Oosan huoneeseen ja totesi, että se oli tyhjä. Hän meni lastenhoitajien luo. Oosan poika oli siellä, ja hoitajat kertoivat, että jumalatar oli sanonut, että lapsi olisi heidän huostassaan useampia päiviä. Jumalattarella itsellään olisi sellaista tekemistä, jossa poikaa ei voinut pitää mukana. He olivat arvelleet sen tarkoittavan pakkaamista ja muita lähtövalmisteluja, ja olihan Oosa mukana myös kuninkaan tärkeissä neuvotteluissa.

   Tessi palasi miesten luo, jotka yhä tutkivat Kaorin ketjua ja kahleita. Iire oli tuotu ja hän kyräili hallitsijaansa kulmiensa alta.

   – Olisinhan minä sen mielelläni vienyt vuorille, se kärsii täällä, mies sanoi. – Mutta vaikka olisin vienyt sen kauemmas, se olisi seurannut jälkiäni takaisinpäin. Ihmisiin tottunut leijona on hyvin vaarallinen jäädessään asutuksen lähelle, sehän ei lainkaan pelkää ihmisiä.

   – Toisaalta kaikki leijonat tulevat joskus asutuksen lähelle, karjasuojiinkin asti, ja tuskin yksikään niistä pelkää ihmisiä tarpeeksi, joku huomautti. – Meidän on osattava puolustautua niitä vastaan ja oltava varuillamme. Minäkin olisin kyllä kannattanut Kaorin päästämistä vuorille.

   – Kaori olisi joka tapauksessa ollut viimeinen Kiirassa vankina pidettävä leijona, Serra sanoi. – Uusi papitar, joka valittiin niin että jumalatar kuunteli hänen ajatuksiaan ja totesi hänen vilpittömän halunsa tulkita pyhiä kirjoituksia oikein, on sanonut, ettei vangittu leijona kuulu Kiiran alkuperäisiin ohjeisiin, vaan on ihmisten myöhempi keksintö.

   Tessikin tiesi uuden papittaren sanoneen, ettei mitään jumalia voinut painostaa ilmoittamaan tahtoaan millään kokeella. Ihminen ei myöskään voinut loukata korkeampia voimia niin, että nämä olisivat vaatineet ihmisten toimeenpanemaa rangaistusta pilkkaajalle. Kaoria ei siis tarvittaisi, normaalit lait ja oikeudenmukaisuus riittäisivät. Tessin mielestä se oli kuulostanut järkevältä, mutta se ei ollut mikään ihme, koska Oosa oli valinnut uuden papittaren järkevin perustein. Hän oli valinnut sen, joka oli tuntenut suurinta epävarmuutta pyhien asioiden edessä ja oli selvimmin myöntänyt ihmisen tiedon rajallisuuden.

   Serra katsoi yhä Iireä kuin vaatien häntä tunnustamaan, ja mies liikehti vaivautuneesti.

   – Näettehän, että ketju on kiinni seinässä ja kaulapanta on ketjussa, hän sanoi. – En edes minä pysty kuljettamaan Kaoria ilman niitä.

   Tessi meni Serran viereen ja kosketti miehen käsivartta.

   – Myös Oosa on poissa, hän sanoi hiljaa. – Ehkä sillä on yhteyttä Kaorin katoamiseen. Oosa on sanonut olevansa poissa useamman päivän.

   Serra käänsi katseensa Iirestä Tessiin. Hänen silmiinsä syttyi oivallus. Hän katsoi ympärilleen kokoontunutta joukkoa.

   – Luulen, ettei ole huolta, hän julisti. – Jumalatar on jostain syystä päättänyt viedä Kaorin vuorille. Olen oppinut luottamaan hänen päätöksiinsä, joten varmaan hän vie leijonan asumattomalle seudulle ja selittää sille, ettei se voi palata. Hänhän pystyy keskustelemaan Kaorin kanssa ja saa eläimen ymmärtämään asioita, joita me emme pysty sille selittämään.

   Väki alkoi hitaasti hajaantua, ja Ramu tuli Tessin viereen. Serra kiirehti töihinsä. Suuren sotaretken valmistelut olivat täydessä käynnissä ja ne täyttivät hänen kaikki päivänsä. Neuvottelijoita kävi myös edelleen, uutta yhteistä lakia suunniteltiin kuumeisesti, ja uudesta hallinnosta käytiin vakavia keskusteluja.

   Tessi ja Ramu hakivat Sumin ja veivät sen ulos linnan takana olevaan puutarhaan. Siellä oli vanha nainen tekemässä kylvötöitä, sillä sateet alkaisivat pian.

   – Huomenta, nainen sanoi heille. – Kyllä tuo Sumi säikytti minut aamuhämärissä, se tuntui niin valtavan kookkaaltakin.

   – Sumi on tänä aamuna ulkona ensimmäistä kertaa, Tessi vakuutti.

   – Kiira varjelkoon, nainen huokasi. – Sitten jumalatar todella liikkui sen pedon kanssa.

   Hän keskeytti työnsä, painoi rintaansa molemmin käsin ja näytti kauhistuneelta.

   – Näit siis Oosan aamulla? Ramu kysyi.

   – Hän meni ulos keittiöpuutarhan pienestä portista, jolla ei taaskaan ollut vartijoita, nainen sanoi. – He unohtavat sen usein, ja onhan sen sisäpuolella tietysti vahva salpa. Säikähdin kovasti isoa eläintä hänen vieressään, mutta sitten ajattelin, että hämärä pettää aisteja ja Sumi vain vaikuttaa niin suunnattomalta.

   Tessi meni portille ja avasi sen. Sumi ryntäsi heti rinteelle ajamaan takaa liskoa, joka livahti pakoon. Koira jäi pettyneenä haukkumaan kivenkolon luo. Tessi katsoi aamutaivasta, joka kaartui seetrimetsän yli. Jos olisi noussut vain hiukan ylemmäs, olisi nähnyt häivähdyksen pohjoisista Sumuvuorista sinisenä jonona kaukana etäisyydessä.

   – Tuonnepäin he varmaan menivät, Tessi sanoi. – Oosa aikoo lähettää leijonan Sumuvuorille, koska hän sanoi viipyvänsä niin kauan. Mitenkähän hän selviää takaisin, kun Kaori ei enää ole hänen turvanaan?

   – Sudet pitävät Oosasta eivätkä vahingoita häntä missään oloissa, Ramu lohdutti. – Ja kerroithan, että hän sai villiinkin leijonaan ajatusyhteyden. Sitä paitsi hän on syntynyt ja kasvanut vaikeakulkuisella Kooravuorella, hän osaa kulkea tiettömillä seuduilla.

   Kului kolme päivää, ja Tessi alkoi huolestua yhä enemmän, vaikka hän tiesikin, miten oikeassa Ramu oli siinä, että Oosa jos kuka selvisi vuorilla erinomaisesti. Kolmannen päivän iltana Tessi meni sotilasosastojen läpi isolle portille. Lähtökiireissä korjattiin vaunuja ja kengitettiin hevosia vaikka oli jo pimeä. Aseita ja varusteita kunnostettiin ja pakkausten tekokin oli aloitettu. Lähtö olisi ylihuomenna heti auringon noustessa.

   Iso portti oli auki, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota ulos pujahtavaan Tessiin. Hän käveli kauemmas soihtujen ja nuotioiden valopiiristä tähtitaivaan alle. Hän ei mennyt kaupunkiin päin, vaan kohti pohjoista rinnettä ja metsänrajaa. Kevyen tuulen mukana tuli metsän rauhoittava tuoksu kuin tervehtien ja vaikka puiden alla tähdetkin lakkasivat antamasta vaisua valoaan, Tessi eteni niin kauas pimeään, että hän joutui tunnustelemaan polkua sokean tavoin jaloillaan.

   Hiljainen ääni kutsui häntä nimeltä. Se oli Oosa. Tessi huudahti ja juoksi ääntä kohti, mutta hänen edessään olikin kaksi tummaa hahmoa.

   – Katso nyt, Oosa sanoi vieressään olevalle. – Sanoinhan, että Koora auttaa. Hän johti tänne juuri Tessin, johon voimme täysin luottaa.

   Oosa, joka arkojen tapaan näki pimeässä, etsi heille mukavan paikan istua kaatuneen puun rungolla. Tessin mieli oli täynnä kysymyksiä, mutta hän ei esittänyt niitä ääneen, koska hän tiesi, että Oosa kuuli ne. Oosa aloittikin kertomuksensa heti, kun he istuivat mukavasti.

   – Tiedäthän, että arkojen on pakko totella, jos Koora käskee, hän sanoi. – Minulle tuli käsky ottaa Kaori, näyttää sille mistä pääsee Sumuvuorille ja kertoa sille, että siellä se löytäisi itselleen leijonapuolison. Tein niin ja sanoin Kaorille myös, että sen olisi kartettava ihmisiä tästä eteenpäin. Kun olin vienyt leijonan Selovuorten pohjoisrinteelle ja lähettänyt sen matkaan luulin, että Koora antaisi minun palata. Mutta minun pitikin vielä laskeutua alemmas, nyt koillista kohti. Olin melkein raivoissani Kooralle, mutta arkahan ei voi vastustaa.

   – Minä olin siellä, Oosan vieressä istuva tumma pieni hahmo sanoi hiljaisella nuoren tytön äänellä. – Ruokavarastoni oli lopussa. Minulla oli ollut hevonen, mutta se oli pelästynyt jotain ja kadonnut. Itse olin eksynyt polulta enkä enää ollenkaan tiennyt, minne minun pitäisi yrittää jatkaa matkaa. Yö oli tulossa. Pelkäsin ja itkin ja rukoilin Äitijumalaa. Häntä ei tunneta täällä, mutta Autiomaasta orjaksi tuotu nainen oli hoitanut minua pienenä ja kertonut, että Äitijumala suojelee naista miesten pahuutta vastaan. Miesten pahuuttahan minä pakenin.

   Tessi kosketti vaistomaisesti kaulassaan riippuvaa kultaista granaattiomenaa, Äitijumalan tunnusta, joka oli usein lohduttanut häntä. Koora oli tietenkin totuus, mutta Äitijumala oli kuin inhimillinen heijastus Koorasta, ja Äitijumalan suojeluun oli helpompi uskoa.

   – Minullakin oli Autiomaasta tullut hoitaja, joka kertoi Äitijumalasta, Tessi sanoi tuntemattomalle tytölle. – Hänenkin mielestään Äitijumala on aina naisen oikeuden puolella miehen oikeutta vastaan.

   – Minä hain juuri naisen oikeutta, tuntematon sanoi. – Pakenin suvultani, joka halusi minun avullani solmia liiton kemerien kanssa ja oli luvannut minut kemerien hallitsijan pojalle. Arvelin kärsineeni jo tarpeeksi ensin isäni ja sitten veljieni vallanhalusta ja päätin lähteä etsimään turvapaikkaa selujen luota.

   Kun Tessin silmät alkoivat tottua, täälläkin näki hiukan. Metsän reunan pienet seetrit muodostivat vasta ohuen harson, tähtien valo kajasti vihertävänä sen läpi. Nuoren naisen huivi oli olkapäillä, ja hänen hiuksensa olivat aivan vaaleat, hänen täytyi kuulua ylempiin.

   – Miksi ajattelit, että juuri selut auttaisivat sinua? Tessi ihmetteli.

   – Minut kasvatettiin erään selun kanssa, josta tuli minulle kuin veli ja enemmänkin, tuntematon sanoi hiljaisella äänellä. – Hän on kuollut, mutta hänen sisarensa, josta hän niin lämpimästi puhui, ja hänen veljensä, jota hän niin kovasti ihaili, varmaan ottavat minut vastaan ja suojelevat minua.

   Tessi tajusi nyt vasta kuka tämä tyttömäinen nuori olento oli. Hän ymmärsi, että Oosa oli odottanut täällä koska hän halusi tuoda suojattinsa linnaan vasta yöllä. Eihän suinkaan ollut varmaa, että tulija otettaisiin vastaan ystävällisesti. Hän oli koko viimeksi käydyn sodan syy – hän tai hänen lapsensa – hän oli Sirena.

   – Ei hän ole sodan aiheuttaja, Oosa vastusti Tessin ajatuksia. – Silloin kun Memno vallattiin, hän yritti suojella itseään ja hän turvasi Karetaan, joka vaikutti vähemmän pelottavalta kuin muut. Hän pelkäsi ja yritti siksi juonitella itseään Karetan suosioon, mutta se ei tee häntä syylliseksi mihinkään – hän pelkäsi myös Karetaa.

   – Onko lapsi mukana? Tessi kysyi huolissaan. Oosalla ja Sirenalla oli molemmilla sylissään nyytti, mutta kumpikaan niistä ei kyllä näyttänyt vauvalta.

   – Jätin hänet, Sirena sanoi. – Ihmettelet sitä ehkä, mutta minun mielestäni lapsi ei ole minun. Vaikka Kareta ei käyttänytkään väkivaltaa ja minä itse teeskentelin myöntyväistä, olin hänen armoillaan. Myönnän, että yritin juonitella, niin kuin moni varmaan sellaisessa tilanteessa yrittää. Mutta lapsi, joka saa alkunsa äitinsä pelosta ja nöyrtymisestä valloittajan edessä, ei ole äitinsä lapsi. Se on Karetan lapsi, ja koska hän tuskin välittää siitä, veljeni pitäkööt sen.

   Tessi ei ollut samaa mieltä, ei ainakaan täysin, mutta hänen ihmeekseen Oosa sanoi hiljaa:

   – Sirena on oikeassa, ei häntä voi vaatia olemaan tuon pojan äiti. Hän ei pysty rakastamaan sitä, ja silloin on sekä hänelle että lapselle parempi, että hän luopuu pienokaisesta.

   – Mutta Sirpissä opetetaan, että jokainen aikuinen on vastuussa kenestä hyvänsä lapsesta, joka sattumankin kautta ajautuu hänen huostaansa, Tessi väitti.

   – Sirenalle lapsi on hänen nöyryytyksensä muisto, Oosa sanoi. – On sellaisia naisia, jotka alkavat helposti rakastaa melkein ketä hyvänsä lasta, mutta Sirena näkee tässä pojassa vain muiston Karetasta. Äidinrakkautta ei voi pakottaa heräämään, ja pahinta mitä pienelle lapselle voi tapahtua, on joutua kasvamaan sellaisen äidin luona, joka ei häntä rakasta. On muiden asia huolehtia pojasta, ei Sirenan.

   Tessi oli tottunut ajattelemaan, että Oosa oli oikeassa. Hän ei väittänyt vastaan, vaan alkoi miettiä, miten Sirenan tuloon suhtauduttaisiin Kiirassa. Serra oli oikeamielinen mutta kiivas. Leoni oli tunnustanut aiemman kiintymyksensä Sirenaan, mutta mikä merkitys sillä olisi?

   – Meidän pitää viedä hänet Serran luo, mutta Leona on saatava mukaan sinne, yhtä aikaa meidän kanssamme, Oosa sanoi. – Voitko järjestää, että Serra on yksityishuoneissaan hetken kuluttua ja että Leonakin on paikalla?

   – Enköhän, Tessi sanoi. – Mutta miten tuot Sirenan sinne asti?

   – Voi, hän peittää kasvonsa, ja kiellän vartijoita kysymästä, kuka hän on, Oosa sanoi ja naurahti hiukan. – Jotain hyötyä minun kummallisesta asemastani jumalattarena on, he tottelevat minua. Usein kuulen jonkun sotilaan ajattelevan, että vaikka vastustaisin itseään Serraa, tuo sotilas asettuisi minun puolelleni.

   Tessi palasi linnaan ja sai vaivoin Serran uskomaan, että tulossa oli niin tärkeä vieras, että tämän oli keskeytettävä muut työt ja oltava tavattavissa. Sitten hän lähti etsimään Leonaa. Tämä oli Leonin seurassa, ja mielijohteesta Tessi pyysi mukaan molemmat. Kun he kaikki olivat Serran yksityishuoneisiin kuuluvassa kirjastossa, Serra oli ärtynyt, Leona utelias ja Leoni poissaoleva. Viimein Oosa ja hänen suojattinsa tulivat sisään. Sirena otti huivin päästään, ja Serra ponnahti seisomaan. Hän tunnisti heti, kuka tulija oli.

   – Etsin turvapaikkaa, Sirena sanoi, mutta ei polvistunut armonanojan asentoon. – Olen paennut veljiltäni.

   Sirena ei näyttänyt pelokkaalta, hänen jännittyneisyytensäkin tuntui puolittain uteliaisuudelta. Leona tuli Sirenan viereen, kiersi suojelevasti kätensä hänen ympärilleen ja katsoi uhmaavasti Serran vihaisia kasvoja.

   – Hän ei ole vihollisemme, hän on vain sodan jaloissa kärsinyt nainen, Leona sanoi.

   Leoni oli noussut myös, ja Sirena huomasi hänet nyt.

   – Voi, sinä olet elossa, hän sanoi ja otti pari askelta sokeaa miestä kohti. – Sanoivat, että olet kuollut.

   Hän pysähtyi kuitenkin, sillä Leoni ei tullut vastaan. Sirena painoi päänsä ja näytti surulliselta.

   – Kutsun vartijat, Serra sanoi. – Emme voi pitää häntä täällä. Hänet viedään Memnoon ja hänestä päätetään samaan aikaan kuin muistakin saaliiksi otetuista naisista. Luulen, että hänet on ajateltu Verrakalle.

   – Veljemme Leoni on aina rakastanut häntä, Leona sanoi. – Voit vaatia hänet Leonille, kun saaliinjaon aika tulee, ja siihen asti hän voi asua meillä.

   Sirena katsoi Leonia kuin toivoen ja kysyen, mutta sokean miehen hienopiirteisillä kasvoilla oli raivostunut ilme. Koska hän tavallisesti hallitsi itsensä hyvin, se hätkähdytti kaikkia.

   – Nyt kuuntelette minua, Leoni sanoi vihaisesti.

   Serra yritti kaikesta huolimatta vielä sanoa jotain, mutta Leoni tuli suoraan Serran eteen. Hänen kasvoistaan kuvastui taistelunhaluinen uhma. Selujen kuningas katsoi pikkuveljeään ällistyneenä ja vaikeni.

   – Tänne on tullut turvapaikkaa anova nainen, Leoni sanoi, ja hänen äänensä jyrisi melkein samanlaista kiivautta kuin Serran oma ääni tämän suuttuessa. – Etkö tosiaan tiedä, mitä Kiira silloin sinulta vaatii? Muistatko ollenkaan, ettei selu koskaan jätä häneen vetoavaa naista ilman apua?

   Sitten hän kääntyi Leonaan päin.

   – Sirena on kärsinyt tarpeeksi, häntä ei painosteta sokean lapsuudenystävänsä puolisoksi, hän sanoi. – Totta on, että rakastan häntä, mutta hän lähtee täältä ainoastaan arvoiseensa avioliittoon, jota hänelle varmasti tullaan tarjoamaan, kun olot rauhoittuvat. Hänen tilannettaan ei käytetä hyväksi niin, että hänet pakotettaisiin sokealle veljellesi vaimoksi.

   Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Viimein Serra puhui.

   – Olet oikeassa, veli, hän sanoi katuvalla äänellä. – Kunniallinen selu ei koskaan käännytä pois naista, joka tarvitsee turvapaikkaa. Häntä ei luovuteta Memnon saaliinjakoon, vaikka se vaikeuttaakin neuvotteluja, ja joudun sitten tekemään muissa asioissa raskaita myönnytyksiä.

   Hän ojensi molemmat kätensä Sirenalle. Tämä tarttui niihin hymyillen, kuin olisi koko ajan tiennyt, että näin tulisi käymään.

   – Et ole vanki, Serra sanoi. – Olet vieraamme, ja Leona majoittaa sinut.

   Sirena katsoi selujen hallitsijaa rohkeasti silmiin.

   – Kun olimme lapsia, Leoni kertoi, että hänen isoveljensä oli kiivas ja kovaääninen suuttuessaan, mutta aina lopulta oikeudenmukainen. Sisar oli lempeäluontoinen ja suojeli kaikkia avuttomia, Sirena sanoi. – Olette juuri sellaisia kuin hän kertoi, ja kaikki muukin täällä on sellaista kuin hän selitti. Seetripuuseinätkin, hän kuvaili jopa niiden tuoksun.

   Sitten Sirena otti pari epäröivää askelta Leonia kohti.

   – Puhuit rakkaudesta, hän sanoi. – Tarkoitit varmaan kiintymystä, joka joskus oli. En enää ole sellainen kuin silloin, kun lupasit ottaa minut vaimoksesi ja perustaa kanssani viinitarhan Selovuorten alarinteille.

   – Ne olivat lasten kuvitelmia, Leoni sanoi hymyillen. – Ei viinitarhoja noin vain perusteta, ilman työtä ja vaivannäköä. Ja sellaiseen sinä tai minä emme ole tottuneet, ja sokeudestakin on töissä enemmän haittaa kuin etua. Minä olen vain laulaja, eikä sinua ole tarkoitettu tällaisen vaimoksi, vaan merkittävämpään asemaan. Mene nyt Leonan kanssa, hän majoittaa sinut. Olet turvassa, ja järjestämme sinulle aikanaan arvoisesi avioliiton.

   Sirena epäröi, ja katsoi lopulta anovasti Oosaa.

   – Sinä kuulet ajatuksia, hän sanoi. – Mitä hän ajattelee? Onko hän vihainen minulle siitä, että antauduin Karetalle?

   – Hän ymmärtää, ettet voinut etkä uskaltanut muuta, Oosa sanoi.

   – Mutta eikö hän enää ... eikö hän ajattele niin kuin ennen? Sirena kysyi. – Eikö hän enää ...?

   – Hän luulee, että sinä et halua, Oosa sanoi.

   Sirena nyyhkäisi ja syöksyi Leonin syliin. Hän painoi päänsä miehen rintaa vasten ja itki. Leoni siirsi hellästi hänen hiuksiaan syrjään ja pyyhki kyyneleitä hänen poskiltaan. Muut huoneessaolijat olivat hiljaa, ja Tessi huomasi, että parrakas, jäyhän näköinen Serrakin pyyhki silmiään.

   – Vaadin hänet Leonille, mitä myönnytyksiä sen takia sitten tarvitaankin, Serra sanoi lopulta. – Ja luulen, Leona, että sinun on turha etsiä hänelle huonetta. Käske vain varustaa Leonin huoneeseen myös tarvikkeet vieraallemme. Käsittääkseni veljeni tai hänen tuleva vaimonsa eivät ole niin kainoja, että odottavat vihkimistä. Sellainenkaan ei ole koskaan kuulunut selujen tapoihin.

   Sirena nosti päänsä.

   – Voi, emme me odota, hän sanoi. – Eivätkä ne asiat ole meille uutta, hoitajamme Memnon linnassa luulivat meitä lapsiksi aivan liian kauan.

   Leoni nauroi.

   – Mene nyt kuitenkin ensin Leonan kanssa, saat kylvyn ja ruokaa ja vaatteita, hän sanoi. – Minä käsken palvelijoiden vähän valmistella huoneitani parempaan kuntoon ottamaan vastaan sinut.

 

 

Sankarikuningas

 

Kareta odotti alakerran pienessä kokoushuoneessa Verrakaa ja Meisaloa. Tuo huone oli linnan julkisista tiloista kodikkain ja siksi hänen mielestään miellyttävin, siitä puuttui muiden kokoushuoneiden mahtailu. Sanottiin, että huone oli jäänne alkuperäisestä linnasta, joka kauan sitten oli kokonaisuudessaan ollut pieni ja vaatimaton. Kareta istui ikkunapenkillä, sillä tässä huoneessa ei ollut erillistä valtaistuinta hallitsijalle. Hän käytti sellaista harvoin silloinkaan, kun hallitsijanistuin huoneessa oli, mutta oli mukavaa, ettei sitä ollut edes tarjolla.

   Ikkunan takana oli yö, ja hän oli tullessaan käynyt portailla katsomassa, miten ulkona kulkevien sotilaiden vaisusti palavat soihdut heijastivat kuvioita pihan märälle kiveykselle. Kuivakuut olivat loppuneet, ja vaikka ensimmäisen syksykuun alkupuolella kerääntyi sadepilviä vain joskus harvoin, nyt oli kaatosade.

   Kareta oli väsynyt ja surullinen. Sotaa oli käyty vuosi, ja hän ajatteli kuolleiden valtavaa määrää sekä omalla että vihollisen puolella. Hän oli tullut Vuorimaahan tekemään sankaritekoja, vapauttamaan ihmiset, ja hän oli onnistunut tuottamaan vain tuhoa. Hän oli päättänyt, että viimeiset turhat uhrit toivottomalle taistelulle oli annettu – näin ei saisi jatkua.

   Verraka tuli ensin, hän tapasi olla nopea. Hän oli majoittunut päälinnan ulkopuolelle, pieneen ja kodikkaaseen sivurakennukseen, sanoen syyksi, että Liia piti siitä. Hän riisui kastuneen viittansa ja heitti sen seinustan penkille. Reippaasta ja itsetietoisesta miehestä oli tullut vakava ja huolestunut, eikä se ollut ihmekään. Tänne tihkuneiden tietojen mukaan Verrakan mahtava Meira oli tuhottu täysin, ja hänen isänsä ja nuoret veljet, jotka vielä eivät olleet sotilasiässä, oli surmattu. Äidin ja sisarten kohtalosta ei ollut tietoa, mutta todennäköisesti he olivat orjina Taanussa.

   – Mikset käske tuoda lisää valoa? Verraka kysyi. – Vai onko öljykin loppumassa?

   – Ei sitä ole tuhlattavaksi asti, Kareta myönsi.

   Takkatulen puuttumisen syytä Verraka ei edes kysynyt, vaikka huone oli kolea. Vain lasten ja vanhusten makuuhuoneita lämmitettiin. Itse asiassa siihen sisältyi naurettavaa toiveajattelua: he säästivät polttopuita talveksi, aivan kuin he vielä pystyisivät puolustautumaan tässä pitkäänkin.

   Verraka istui matalalle rahille, ja hänen pitkä miekkansa raapaisi lattiaa aiheuttaen vihlovan, kitisevän äänen. Hän naurahti ja korjasi sen parempaan asentoon. Sitten hän riisui kypäränsä, jota hän käytti pihalla liikkuessaan silloinkin, kun taisteluista ei ollut tietoakaan, omien sanojensa mukaan miestensä iloksi. Kypärän punainen töyhtö roikkui märkänä, mutta pörhistyi heti, kun hän ravisteli siitä veden. Kypärän käyttäminen kaikkialla oli ollut myös Seloman tapa. Kypärä lisäsi miehen pituutta ja sen värikäs töyhtö sai hänet näkymään kauas. Varsinkin vaikeina aikoina sotilaita piristi, että päällikkö näytti voimakkaalta ja rohkealta: se antoi turvallisuuden tunnetta.

   Kareta ajatteli, ettei hän itse ollut enää pitkään aikaan jaksanut olla Verrakan kaltainen voitontahdon ja toiveikkuuden esimerkki sotilailleen. Siitä huolimatta linnassa ei juuri esiintynyt kapinamieltä eikä antautumisen halua. Koska Kareta ei voinut ottaa ansiota itselleen, hän arveli, että Verraka ja Lis olivat ne johtajat, jotka saivat elämän sujumaan kohtalaisen joustavasti piirityksestä huolimatta. Verraka kannusti ja ohjasi sotilaita väsymättä, ja Lis piti yllä tavallisen arkipäivän toimintoja niin hyvin kuin se näissä oloissa oli mahdollista.

   – Kuulin, että lapsellesi on annettu nimi kaikessa hiljaisuudessa, Verraka sanoi hiukan moittivaan sävyyn. – Miksi sen nimi ei ole Kareta perinteen mukaan, vaan Seloma? Tietysti on kaunista kunnioittaa Seloman muistoa, mutta Ukkosjumalan pojan esikoispojan kuuluu olla Kareta.

   – Minun esikoispoikani on syntynyt Taanussa ja saanut hänelle kuuluvan nimen, Kareta sanoi. – Sellainen raukka en ole, että kiistäisin siittämäni lapsen.

   – Myönnät kuitenkin sillä tavalla epäsuorasti Marenan oikeudet, Verraka sanoi.

   Kareta huokasi.

   – En kuitenkaan voi väittää tekemättömäksi omia tekojani, hän sanoi.

   – Lapsista puheenollen, Verraka huomautti, ja hänen totiset kasvonsa kirkasti äkkiä poikamainen hymy. – Minäkin olen tainnut saada aikaan jotain, Liialla on naisten toivottuja vaivoja.

   Sitten hän vakavoitui ja katsoi Karetaa silmiin.

   – On tietenkin typerää olla siitä iloinen näissä oloissa, hän sanoi. – Mutta jotenkin kuvittelen, että Liia onnistuu pakenemaan ja piiloutumaan ja pääsee lopulta sukulaistensa hoiviin Kiilovuoristoon. Eihän kukaan välitä erityisesti pitää silmällä tai ahdistella jotain launityttöä, jos kukaan ei vain kerro voittajille, että hän on ollut minulle mieluinen.

   He olivat kumpikin hetken hiljaa, ja nuori päällikkö katseli tutkivasti kuningastaan. Sitten hän nousi ja laski kätensä Karetan olalle. Hänen ilmeensä oli anteeksipyytävä.

   – Puhuin ajattelemattomasti. Tiedän, että sinun vaimosi ja pieni poikasi tuskin voivat toivoa minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, hän sanoi.

   Kareta katsoi Verrakaa liikuttuneena. Tämä ennen niin kiivas ja riitaisa mies osoitti yhä useammin kykyä ymmärtää toisten tunteita. Hänen myötätuntonsa tuntui hyvältä, niin kuin myös se, että hän puhui suoraan ja kaunistelematta asioita. Oli vain tuskastuttavaa kuunnella hyvää tarkoittavia kuvitelmia erilaisista pelastumismahdollisuuksista, joilla ei ollut mitään käytännön pohjaa. Tuhoon tuomituistakin linnoista pääsi aina joku pakoon ja turvaan, mutta Marena pitäisi tarkasti huolta, etteivät Kareta, Lis ja pieni Seloma kuuluisi pelastuneisiin.

   Verraka meni takaisin istumaan.

   – Miksi kutsuit vain meidät kaksi, minut ja Meisalon, mikseivät mukana ole myös Enkala ja Anira? hän ihmetteli. Ainakin nämä otettiin yleensä mukaan neuvotteluihin ja myös Lis, mutta oli luonnollista, että tämä nyt oli pienen lapsensa luona.

   – Asiani koskee vain meitä korkeimpia päättäjiä, Kareta sanoi.

   Verraka oli nykyisin Seloman entisellä paikalla, Karetan joukkojen ylipäällikkönä. Enkala oli sanonut suoraan, ettei hän pystynyt setänsä seuraajaksi. Hän ei halunnut johtaa edes Selomalle kuuluneita miehiä, vaan sen teki Teeka. Kareta ymmärsi hyvin, että ystävä oli masentunut vaimonsa ja lapsensa takia. Enkala väitti edelleen, että sokealle lapselle kuolema olisi ollut helpompi kohtalo kuin elämä, mutta hän olisi jo ajat sitten ollut valmis suostumaan vaimonsa vaatimukseen, ja poika olisi saanut jäädä henkiin, kunhan hän vain olisi saanut Oosan takaisin.

   Toisaalta oli tietenkin lohdullista tietää, että kun Memnon linna tuhoutuisi, Oosa ja poika olisivat ainakin toistaiseksi vaaran ulottumattomissa Kiirassa. Malee oli vakuuttanut useaan otteeseen, että Oosa oli pitänyt lähtöä sinne täysin turvallisena, ja koska hänen taitonsa kuulla ajatukset oli pettämätön, häntä varmaan ei uhannut mikään vaara. Enkala niin kuin Karetakin olivat silti huolissaan heidän olinpaikastaan. Selut olivat tunnettuja hurjuudestaan, ja jos Vuorimaan ylemmät jotain pelkäsivät niin juuri heitä.

   Verraka naurahti lyhyesti ja kuivasti keskeyttäen kuninkaansa ajatukset.

   – Aiot varmaan kertoa meille, että ruoka on lopussa, hän sanoi.

   Kareta nyökkäsi.

   – Taloudenhoitaja sanoi, että annokset on tästä eteenpäin tehtävä vielä pienemmiksi, vaikka tähänastisetkin ovat jättäneet meidät nälkäisiksi. Muuten ruokaa riittää enää kahdeksi päiväksi.

   – Annoksia ei voi pienentää, ne ovat jo naurettavia, Verraka sanoi. – Sotilaat eivät jaksa taistella ilman ruokaa. Jaetaan huomenna kaikki mitä on jäljellä ja sitten tehdään viimeinen hyökkäys. Tapetaan niin paljon kuin ehditään ja kuollaan sitten itse. Jäähän ainakin maine viimeisestä komeasta taistelusta.

   Verraka tuntui melkein innostuvan ajatuksesta. Kareta naurahti.

   – Leoni saisi varmaan tehtyä siitä hienon sankarilaulun, mutta hän ei ole enää hengissä sitä tekemässä, hän huomautti.

    – Se on silti ainoa ratkaisu, Verraka sanoi hiukan pahastuneella äänellä. Hänen kiivas luonteensa oli yhä jäljellä. – Emme kai aio antaa näännyttää itseämme nälkään tänne? Kuolkaamme kuin miehet, ei niin kuin rotat.

   Meisalo tuli nyt, ja riisui märän viittansa. Saman tien leimahti ulkona salama, ja voimakas jyrähdys kaikui kauan huoneen kiviseinissä.

   – Kävitkö ulkona? Kareta ihmetteli.

   – Kävin sanomassa, että muurilla olevat vartijat saavat tulla alas ukkosmyrskyn ajaksi, ja kaikki ne, joita ei välttämättä tarvita, saavat pysytellä sateensuojassa, Meisalo sanoi. – Ennen tällaisen sään loppumista Marena ei saisi miehiään liikkeelle edes parhaita ystäviään pelastamaan, saati sitten hyökkäämään tänne.

   – Sinun vuorosi on valvoa vartiointia tänään, Verraka totesi paheksuvaan sävyyn. – Minä kyllä olisin vaatinut miehiä pysymään paikoillaan muurillakin.

   – Sinä varmaan et pelkää edes ukkosta, vanhempi päällikkö sanoi leppoisasti. – Minä pelkään ja ymmärrän hyvin, että sotilasta ei miellytä seistä muurilla kuin tarjolla salaman iskua vastaanottamaan.

   Meisalo valitsi huoneen mukavimman, selkänojallisen ja käsinojallisen tuolin. Ehkä se oli tarkoitettu neuvotteluissa arvokkaimmalle, vaikka se ei ollutkaan varsinainen valtaistuin, mutta kun Kareta oli jättänyt sen vapaaksi, Meisalo ajatteli tyynesti omaa mukavuuttaan. Hän oli vanhentunut ja väsynyt, ja hän näytti usein surulliselta. Myös Meisalon linna oli tuhottu, mutta läheisten menetykset olivat toistaiseksi jääneet vähäisiksi. Hän oli leski, ja tyttäret olivat naimisissa päälliköiden kanssa, jotka nyt olivat vihollisia. Hän olikin eniten huolissaan Memnon linnassa olevien aikuisten poikiensa kohtalosta. Pojat olivat täällä isänsä kanssa, ja heistä nuorin makasi vakavasti haavoittuneena sairashuoneella.

   – Tämä on sietämätöntä, Meisalo sanoi heti istuuduttuaan. – Ruoka loppuu ja sotilaat napisevat. Emme kai odota kapinaa muurien sisällä? Meidän on otettava tosiasiat huomioon ja antauduttava.

   – Ei ikinä, Verraka sanoi kiivaasti. – Teemme viimeisen suuren hyökkäyksen ja kuolemme taistellen.

   Hän liikahti puhuessaan kiivaasti, ja miekka raapaisi taas lattiaa. Hän nousi ja riisui aseita kannattavan olkahihnan kokonaan laskien miekan viereensä. Hän oli ulkonäöltään kuin täydellinen malli veistokselle, joka esittäisi Ukkosjumalaa kauneimmillaan. Tosin uusia patsaita ei olisi tarvittu paljonkaan, vaikka olisi saavutettu voitto ja olisi päästy uudistustöihin. Sodanjumalan vanhat patsaat esittivät melkein kaikki leijonaa, ja riitti kun leijonan vain julisti Ukkosjumalan leijonaksi.

   – Mitä hyötyä on taistella, kun lopputulos on täysin sama kuin antautumalla? Meisalo kummasteli. – Olemme vastustaneet niin pitkään ja ankarasti, että kaikki miehet tapetaan armotta, ja naiset jaetaan tietysti sotasaaliina tavan mukaan.

   – Mutta onhan sillä väliä, on kunnia! Verraka sanoi.

   Hänen silmänsä loistivat tuttua, uljasta innostusta, ja Kareta ei voinut olla hymyilemättä hiukan surullisesti.

   – On selvää, että sinä, Verraka, olet meistä suurin sankari, hän sanoi. – Sinä jaksat vieläkin ajatella kunniaa. Mutta minullakin on ehdotus, erilainen kuin teidän kummankaan.

   Verraka istuutui taas, ja Kareta kokosi ajatuksiaan. Hän halusi saada ehdotuksensa kuulostamaan asialliselta ja toivoi pystyvänsä torjumaan tunteenpurkaukset, joita se ehkä herättäisi.

   – Marena haluaa Vuorimaan kuninkaaksi, hän sanoi. – Te ette ole hänen tiellään, vaan minä. Luovutatte minut Marenalle, ja hän antaa muiden poistua rauhassa linnasta. Voitte etsiä turvapaikkaa jostain Vuorimaan ulkopuolelta. Sirpi saattaisi olla sellainen ainakin aluksi, vaikka Marena valloittaa varmaan myös sen ennen pitkää.

   – Se olisi häpeällistä, Verraka sanoi kiivaasti. – Sellaista ei edes harkita.

   Mutta Meisalo selvästi harkitsi.

   – Marena ei tyytyisi sinuun, hän sanoi. – Hän vaatisi myös Lisin ja lapsen.

   Kareta nielaisi, tämä oli hänelle vaikein asia suunnitelmassa. Mutta hän yritti hillitä äänensä ja esiintyä levollisesti.

   – Olen puhunut siitä Lisin kanssa perusteellisesti, hän sanoi. – Lopputuloshan on sama, päädyttiinpä siihen sitten niin, että Memnon linna vallataan taistellen, että se antautuu vapaaehtoisesti, tai että toimitaan minun ehdottamallani tavalla. Missään tapauksessa minua tai pikku poikaa ei jätetä henkiin, eikä Lis säästy nöyryyttävältä orjuudelta.

   Hänen äänensä oli sortumaisillaan ja hänen oli pakko pitää tauko. Sitten hän sai itsensä hillittyä ja jatkoi:

   – Koska kukaan meistä kolmesta ei kuitenkaan pelastu, on turha tuhota ystäviämme ja auttajiamme. Minä olen valmis antautumaan Marenan käsiin säästääkseni linnan jäljellä olevat puolustajat tarpeettomalta verenvuodatukselta, ja Lis ...

   Karetan itsehillintä petti, ääni sortui hetkeksi kokonaan. Sitten hän sanoi hiljaa:

   – Suren suunnattomasti Lisin ja pojan kohtaloa, mutta Lis itse on saanut minut vakuuttuneeksi, että emme saa tapattaa enää lisää ihmisiä takiamme. Meille ei ole olemassa pelastusta, teille se voi olla mahdollista.

   Verraka nousi ja tuli Karetan eteen laskeutuen toisen polvensa varaan ja katsoen häntä silmiin. Hämärässä huoneessakin näki, että Verrakan siniset silmät loistivat intoa.

   – Aina joskus epäilen ratkaisujesi järkevyyttä, mutta nyt taas tiedän palvelevani sankarikuningasta, hän sanoi. – Enkä aio totella sinua, taistelen kuolemaan asti sinun, Lisin ja pienokaisesi puolesta.

   Meisalo käännähteli tuolissaan.

   – Karetan ehdotuksessa on sankaruutta, mutta siinä on myös järkeä, hän sanoi. – Ja minä arvostan enemmän järkevää kuningasta kuin sankarikuningasta. Mutta ehdotuksessasi on yksi vika, Kareta. Marena voisi luvata säästää linnan puolustajat kostoltaan, mutta kuka meistä tuntee Marenan kovinkaan hyvänä lupaustensa pitäjänä?

   – Me siis teemme huomenna viimeisen, suuren hyökkäyksen? Verraka kysyi Karetalta.

   – Me siis lähetämme huomenna ilmoituksen, että antaudumme? Meisalo kysyi.

   Kareta nousi.

   – Mietin molempia ehdotuksia ja huomenna aamulla kerron mitä olemme päättäneet, hän sanoi. – Puhun asiasta vielä myös vaimoni kanssa.

   Sekä Verraka että Meisalo olivat jo tottuneet kuninkaansa kummalliseen tapaan ottaa nainen mukaan päätöksentekoon. He poistuivat, vaikka Verraka hetken epäröikin ovella. Hän tuntui haluavan sanoa jotain, mutta luopui sitten ajatuksesta. Kareta jäi istumaan hämärään huoneeseen. Melkein heti päälliköiden mentyä tuli Lis, joka oli odottanut ulkopuolella. Hänellä oli pieni nukkuva poika sylissään.

   – He eivät suostu, Kareta sanoi.

   Lis nyökkäsi, hän oli arvannut sen.

   – Sitten meidän on tehtävä niin kuin aioimme, hän sanoi. – Ehkä siitä ei ole mitään hyötyä, mutta meidän on edes yritettävä estää se, että kaikki nämä meitä puolustaneet tuhotaan meidän takiamme. Oma tilanteemme ei voi siitä huonontua.

   – Jos menisin sittenkin yksin, Kareta sanoi pyytävästi. – Tiedät oman kohtalosi, miten jaksat kestää sen? Ja onko pikku Seloman tosiaan kuoltava?

   – En voisi antaa sinun mennä yksin, eikä minua kuitenkaan armahdettaisi, kun Memno vallataan, Lis sanoi. – Ja pikku Seloman kohdalla yritän kuvitella, että Koora auttaa ja että Marena sittenkin ahneuksissaan ottaa hänestä lunnaat. Aion kertoa hänelle, että Meeta ja Sirpin hallitsija ovat varmasti valmiita suuriinkin uhrauksiin hänen takiaan.

   – On turha kuvitelma että Marena suostuisi, Kareta sanoi. – Seloma voisi aikuistuttuaan saada kannattajia ja pyrkiä valtaan.

   – Niin tietysti on, Lis sanoi, ja hänen äänestään kuuli, että hän pidätteli itkua. – Mutta täytyy minun saada edes kuvitella, sen voimalla pystyn tähän.

   Kareta veti Lisin syliinsä.

   – Mennään siis, hän sanoi. – Mennään pian, ennen kuin rohkeuteni loppuu. Ymmärrän, että se on velvollisuutemme, mutta on sietämättömän vaikea ajatella sinun ja pojan kohtaloa.

   He menivät portista pihalle huomaamatta, että heidän perässään tuli pieni varjo, joka seurasi heitä kauempana yrittäen itse pysyä piilossa. Sade syöksyi alas kuin harmaa seinä, ja Lis kätki lapsen paksun viittansa alle. Kareta oli ilman päällysviittaa eikä hän halunnut käyttää aikaa sen hakemiseen. Hän pelkäsi, ettei hänen päättäväisyytensä kestäisi, jos hän viivyttelisi.

   Kareta ja Lis ohittivat linnan portailla seisovat vartijat ja pysähtyivät hetkeksi vaihtamaan pari sanaa Verrakan kanssa, joka sateesta huolimatta viipyi pihalla. Heti kun Kareta ja Lis jatkoivat matkaansa, heitä seurannut pienikokoinen hahmo juoksi Verrakan luo ja jäi tämän eteen selittäen hätääntyneesti jotain. Verraka puolestaan pysäytti ohikulkevan, vartionvaihtoon menossa olevan sotilasryhmän.

   Lis asetteli vauvan syvemmälle viittansa sisään, niin että se ei ollut lainkaan näkyvissä. Hän ja Kareta lähtivät kulkemaan kohti pienintä ja syrjäisintä porttia, jonka luo oli jätetty vain kaksi miestä. Kareta tervehti heitä ystävällisesti.

   – Onhan portti kunnolla lukittu? hän kysyi toiselta sotilaista. – Näyttäisitkö avaimen minulle?

   Sotilas ojensi avaimen, ja Kareta kokeili sitä lukkoon.

   – Tässä on jotain hiukan huonosti toimivaa, kuten minulle väitettiinkin, hän sanoi. – Otapa nyt toverisi, ja menkää molemmat etsimään Teekaa, hänellehän tämä portti kuuluu. Haluan keskustella hänen kanssaan, tarvitaanko tähän seppää korjaamaan lukkoa.

   – Menemmekö molemmat, kunnioitettu? toinen sotilaista kysyi. – Löydän kyllä Teekan helposti yksinkin.

   Menkää molemmat, minä ja vaimoni odotamme tässä portilla, Kareta sanoi.

   Sotilaat tuntuivat hiukan kummastuneilta, mutta noin korkealta taholta tulevaa käskyä ei tietenkään sopinut vastustella tai kysellä syitä siihen. He lähtivät poispäin, ja Kareta kiersi pienen portin lukon vaivattomasti auki. Lis tuli hänen rinnalleen, ja he menivät muurien ulkopuolelle. Äkkiä leimahti salama valaisten kirkkaasti rinteen, joka oli heidän ja Marenan leirin välissä.

   – Ukkosjumala puhuu, Kareta sanoi, kun salamaa seurannut jyrinä oli vaimennut. – Hän hyväksyy tekomme.

   – Tällä hetkellä minulla on turvanani vain Koora, Lis sanoi. – Vain häneen luottaen uskallan tuonne. Mutta Koorakin puhuu ukkosessa. Mennään.

   Kareta kääntyi sulkemaan porttia takanaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä joku piti sitä auki. Kun salama leimahti taas, Kareta näki Verrakan totiset kasvot ja niiden yllä kypärän, jonka punaisen töyhdön sade taas oli painanut litteäksi. Joukko sotilaita tuli portista ja ympäröi Lisin ja Karetan. Verraka itse kiirehti kuninkaan luo, ja sotilaiden joukosta syöksyi Liia itkien Lisin eteen.

   – Kunnioitettu, tiesin mitä aioitte, Liia nyyhkytti. – Arvasin sen heti, kun Verraka kutsuttiin Karetan luo, ja tulin siksi hänen kanssaan. Kun näin sinun odottavan Karetaa pienokainen mukanasi, olin varma asiasta. Ette te saa mennä, kukaan meistä ei suostu siihen.

   – Joudut tappamaan minut, jos aiot jatkaa matkaasi, Verraka sanoi Karetalle. – Marena pitäisi tyytyväisenä saaliinsa eikä sen takia silti säästäisi ketään Memnon linnassa.

   – Olet vannonut tottelevasi minua, Kareta sanoi.

   – En tottele kuningasta, joka on huolensa takia poissa tolaltaan, Verraka sanoi. – Kun palaat järkiisi, kiität minua tästä.

   Sotilaiden soihdut valaisivat nyt Karetan, jonka hiukset sade oli painanut päätä myöten ja jonka puku oli kastunut likomäräksi, hänellä kun ei ollut suojaavaa päällysviittaa. Yksi sotilaista tuli ja asetti oman viittansa Karetan hartioille.

   – Sallithan, kunnioitettu, hän sanoi.

   Kareta kääntyi hymyillen kiittämään ja luovuttamaan viittaa takaisin.

   – Olen jo kastunut, ei tämä enää tästä pahene, hän sanoi. – Mutta kuunnelkaa nyt minua kaikki, kuuntele sinäkin, Verraka. Ei teidän pidä estää meitä, juuri näin on tehtävä.

   Salama valaisi taas maiseman, ja yksi sotilaista huudahti hämmästyksestä ja osoitti kädellään kohti Marenan leiriä.

   – Tuo on kummallista, hän sanoi. – Siellähän on täysi kaaos.

   He kääntyivät nyt kaikki katsomaan alarinteeseen ja seuraavan salaman valossa he näkivät, että piirittäjät olivat lähdössä. Teltat oli purettu, ja osa joukkoja oli jo alkanut siirtyä poispäin.

   – En ymmärrä tuota, Verraka sanoi. – Mennään takaisin linnan suojiin ja katsotaan muurilta, sieltä näkee paremmin.

   Kun he siirtyivät muurille, josta näki tasangon ja tien kohti pohjoista, ukkonen alkoi siirtyä kauemmas. Sade taukosi nopeasti, niin kuin syyssateen tapa usein oli. Kun kuu tuli esiin pilvien takaa, sen valossa selvisi, että suuri osa piirittäjistä oli jo poistunut. Marenan omia joukkoja ei enää näkynyt missään, lähtöä valmistelivat nyt hänen tukenaan olleet päälliköt.

   – Siellä tapahtuu jotain käsittämätöntä, Kareta sanoi. – Näyttää siltä kuin he eivät pelkästään vetäytyisi, vaan pakenisivat.

   – Niin, rauhallinen vetäytyminen tehdään päiväsaikaan eikä se tapahdu tuollaisessa sekasorrossa, Verraka sanoi. – Marena itse on lähtenyt pahimman kaatosateen aikana kuin suuressa hädässä. Pitäisikö sinne lähettää partio ottamaan vanki, jolta voisi kysellä tietoja?

   – Sieltä on tulossa joku, Lis huomautti.

   Rinnettä ylös ja kohti pääporttia nousi mies, joka piti neuvottelijan merkkinä suurta tammenoksaa kädessään. He laskeutuivat muurilta ja kiirehtivät miestä vastaan. Pääportin vieressä oleva pieni sivuovi aukaistiin, ja mies johdettiin Karetan, Lisin ja Verrakan eteen. Tulija polvistui armonanojan asentoon.

   – Taanu on selujen hallussa, mies sanoi. – Olen kaikkien Marenasta luopuneiden päälliköiden edustaja ja pyydän heille armoa, jonka Seloma jo on tässä armahduskirjassaan Karetan nimissä alustavasti luvannutkin.

   Kareta otti käärön ja ojensi sen Verrakalle, joka oli täysin lukutaitoinen. Kukaan muu heistä ei tuntenut hankalia tavumerkkejä kuin auttavasti.

   – Onko Seloma hengissä? Kareta kysyi ihmeissään.

   – Hän ehtii tänne varmaan jo huomenna, mies sanoi.

   – Odotamme Seloman tuloon asti, Kareta sanoi. – Ilmoita kuitenkin päälliköille jo nyt, että Selomalla on valtuudet antaa lupauksia minun nimissäni, ja katson olevani sidottu noudattamaan niitä.

   Mies nousi nyt nöyrästä asennostaan. Hänellä oli toinenkin kirjekäärö.

   – Tämä on kunnioitetulta Selomalta henkilökohtaisesti kunnioitetulle Ukkosjumalan pojalle, hän sanoi. – Sen sisältöä en tunne.

   Lähetin mentyä Meisalo, Enkala, Ake ja Anira käytiin herättämässä yöuniltaan. He kokoontuivat samaan pieneen huoneeseen, jossa äsken oli neuvoteltu, mutta nyt Kareta komensi tuomaan lisää valoja. Verraka luki kirjeet ääneen, ja he kuuntelivat hämmentyneinä. Viimein Meisalo puhui liikuttuneella äänellä:

   – Nyt koittaa todella uusi aika, ja saamme ehkä Vuorimaahan lopultakin pysyvän rauhan. Vain näin se voi onnistua, yhdistämällä kaikki täällä asuvat kansat.

   – Mutta meidän on totuttava moniin outoihin asioihin, Verraka sanoi. – Emme enää ole ylempiä ja meidän on opittava toimimaan selujen, arriittien ja launien kanssa kuin he olisivat vertaisiamme. Ja orjista on luovuttava, se tietää taloudellisia menetyksiä.

   Kareta katsoi häntä kysyvästi. Nuoren ylipäällikön äänessä oli ollut outo vivahdus, ja ylpeillä kasvoilla oli ilme, jota Kareta turhaan yritti tulkita. Verraka kohtasi kuninkaansa katseen ja hymyili.

   – En ehkä ole innostunut kaikista uudistuksista, mutta tottelen sinua, Verraka sanoi. – Jos sinä olit valmis uhraamaan itsesi ja perheesi yrittääksesi pelastaa meidät, niin kai minäkin voin luopua osasta ylpeyttäni ja omaisuuttani.

   Hän otti kypärän käteensä ja pöyhi mietteliäästi sen hevosenjouhia kauniimpaan asentoon.

   – En ehkä ole enää aivan sellainen kuin luulet, Kareta, hän sanoi hiljaisella äänellä. – Tämä sota on muuttanut minua, mutta vielä enemmän minua on opettanut entinen orja, jonka annoit käyttööni. Liia on nainen ja launi ja ymmärtää silti elämästä enemmän kuin monet miehet ja ylemmät. En enää välttämättä suhtaudu ihmisten tasa‑arvoon epäillen.

 

 

Kohtaamisia

 

Heti aamun valjettua Enkala oli lähtenyt ratsastamaan pohjoiseen. Hän oli kuullut aamuyöstä tulleelta lähetiltä, että Seloma ja Serra olivat tulossa sotajoukkonsa kanssa kohti Memnoa ja heillä oli mukanaan Oosa ja lapsi.

   Oli viileä aamu ja pieni syksykuinen sadekin vyöryi maiseman yli kastellen myös miehen ja hevosen. Sateen jälkeen tuoksut olivat voimakkaita, ja Enkala tunsi mielensä keveäksi ja iloiseksi. Hän oli valmis ottamaan vastaan myös pojan ja auttamaan lasta parhaansa mukaan, sillä hänen raskas velvollisuutensa muunlaiseen ratkaisuun oli peruuttamattomasti ohi. Jos päätöstä heitteillejätöstä ei toteutettu silloin, kun pienokainen oli korkeintaan muutaman viikon ikäinen, ei sitä voinut tehdä enää myöhemmin.

   Tie seuraili Arrovuorten reunaa ja sen vasemmalla puolella tasangon takana kohosivat jylhät Selovuoret. Enkala ratsasti nopeasti, hän oli malttamaton vihdoinkin tapaamaan Oosan. Hän uskoi, että anteeksipyyntö ja sopiminen eivät tuottaisi vaikeuksia. Oosahan oli karannut hänen luotaan vain lasta suojellakseen, ja nyt olisi kaikki taas hyvin. Häntä ahdisti kyllä yhä ajatus lapsen sokeudesta, mutta se olisi opittava kestämään. Tärkeintä oli saada Oosa takaisin.

   Puolen päivän aikaan Enkala kohtasi sotilaiden etujoukon, ja hänen kummastuksekseen hänen ei annettu jatkaa matkaa. Sotilaat olivat pysähtyneet ruokailemaan, mutta Enkalan matkan keskeyttäneet ilmoittivat vievänsä hänet Serran luo. Tunnelma oli puolin ja toisin tunnusteleva. Enkalan mielestä oli outoa nähdä sotilaina launeja, arriitteja ja seluja, ja nämä taas katselivat Enkalaa kuin perinteistä vihollista ainakin.

   Serra oli ruokailemassa ja hän käski tuoda myös vieraalle syötävää ja juotavaa. Enkala ei ollut halukas pysähtymään, mutta kieltäytymisen mahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Kookas, parrakas selujen kuningas vaikutti sellaiselta, ettei hänen kanssaan ollut varaa neuvotella. Ruoka oli selujen tapaan yksinkertaista, leipää ja juustoa – lihaa syötiin ainoastaan juhla‑aterioilla. Serra ja Enkala vaihtoivat vain tavanomaiset kohteliaisuudet ja aterioivat sitten hiljaisina. He istuivat suuren tammipuun alla, ja sade oli virkistänyt luonnon. Ilma oli kevyttä hengittää, ja kulottunut kasvillisuus oli alkanut arasti vihertää. Enkala ei kuitenkaan rentoutunut ihailemaan kauneutta ympärillään, eikä nauttinut edes hyvästä viinistä, jota ruuan jälkeen tarjottiin lisää. Hänellä oli kiire jatkamaan matkaa, sillä hän odotti innokkaasti Oosan tapaamista pitkän eron jälkeen. Kun he olivat syöneet, hän yritti palata hevosensa luo, mutta Serra katsoi vierastaan tutkivasti silmiin.

   – Vai tällainen on puoliso, jota jumalattaren piti paeta, että yhteinen lapsi saisi pitää henkensä, hän sanoi.

   Enkala kohtasi katseen rauhallisena.

   – Uskon vieläkin, että lapsen suhteen ratkaisu olisi ollut oikea, hän sanoi. – Nyt se on tietysti myöhäistä, ja suojelen ja autan pienokaista parhaani mukaan.

   Serra kutsui luokseen lähimmän sotilaan ja sanoi hänelle jotain. Sotilas lähti ja palasi hetken kuluttua Leoni mukanaan. Leoni tervehti veljeään ja virnisti pilkalliseen tapaansa tuntiessaan Enkalan äänen. Enkala tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän oli aina karttanut yhdessäoloa Leonin kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kareta oli jostain syystä kiintynyt sokeaan laulajaan, ja Seloma piti hänen laulujaan merkittävinä, koska niillä saattoi vaikuttaa ihmisiin, mutta Enkalassa Leoni herätti vain säälintunteita.

   – Vieras ei varmaan ole kuullut laulua jumalattaremme Kiiran pojasta, Serra sanoi. – Jos laulaisit, Leoni, sen hänelle näin ruokailun jälkeen.

   Sokea mies pudisti päätään.

   – En laula hänelle, en edes sinun toivomuksestasi, Serra. Ei hän mitään ymmärtäisi siitä laulusta. On tietysti suuri puute, jos lapsi syntyy ilman näkemisen kykyä, mutta jos mies vielä aikuisenakin on ilman järkeä, sitä ei voi auttaa.

   Enkala tunsi kiihtyvänsä.

   – Lastamme koskeva asia on minun ja vaimoni välinen, hän sanoi. – En haluaisi muiden puuttuvan siihen.

   – Lapsi on ollut minun sylissäni, mutta ei sinun, Leoni sanoi. – Olen laulanut sille ja leikkinyt sen kanssa, kun se oli paossa isäänsä. Minulla on oikeus puuttua lapsen asioihin, sinä taas olet menettänyt oikeutesi.

   – Varo itseäsi, Enkala sanoi. – Jos et olisi sokea, opettaisin sinulle tapoja.

   Leoni naurahti.

   – Veli, hän sanoi Serraan päin kääntyen. – Minusta tuntuu, että vieras loukkaa minua. Sano sinä vanhempana veljenä, pitäisiköhän minun tehdä jotain?

   – Minustakin tuntuu, että vieras loukkaa sinua, veli, Serra sanoi teennäisen totisena. – Eiköhän sinun pitäisi opettaa hänelle tapoja.

   Enkala oli yhä vihainen, mutta hän alkoi myös huolestua. Mihin tämä tilanne oikein oli johtamassa? Serra ja Leoni olivat selvästi pilkallisia, ja Enkala tajusi, että ympärillä oli vain alempia. Kukaan täällä ei puolustaisi häntä, mitä tahansa tapahtuisikin.

   – Luulen, että hän aloitti, ja minä voin määrätä aseet, Leoni sanoi. – Hänhän sanoi ensimmäiseksi, että hän haluaisi opettaa minulle tapoja.

   – Niin hän sanoi, Serra myönsi. – Sinä voit määrätä aseet.

   Leoni oli miettivinään.

   – Keihäällä tai jousella sokea ei oikein osu, hän pohti. – Miekkakin on hankala. Tikarilla tappaisin hänet helposti, mutta ei kai ole tarkoitus tappaa?

   – Ei, ei ole tarkoitus tappaa, Serra sanoi samaan sävyyn.

   Sotilaita kertyi ympärille yhä enemmän. Joku selu huusi kauemmas:

   – Tulkaa katsomaan, Leoni haastaa puolison, joka loukkasi jumalatarta ja hänen lastaan.

   – En halua ikävyyksiä, Enkala sanoi. – Jatkaisin mielelläni matkaani.

   – Pelkään, ettei se käy päinsä, Serra sanoi. – Halusit antaa opetuksen veljelleni, ja jos mies sanoo miehelle niin, se on suuri loukkaus.

   – Sanoin myös, etten tee niin, koska hän on sokea, Enkala huomautti.

   – Se pahensi loukkaustasi, Leoni sanoi tyynesti. – Luulen, että valitsen aseiksi pelkät kädet. Tehkää meille tilaa.

   Naureskelevat miehet kerääntyivät ympyräksi ja istuimet ja pienet pöydät, joilta he olivat syöneet, vietiin pois. Muutama arriitti ja launi näytti hetken totiselta, mutta selut kuiskailivat heille jotain, ja pian nauru levisi miehestä mieheen. Leoni riisui viitan ja sitten mekkonsakin. Hänellä oli kaunis vartalo, ja Enkala totesi sen myös yllättävän lihaksikkaaksi. Riisuutuessaan itse hän tiesi näyttävänsä vähemmän komealta. Silti hän piti sokean miehen voittamista helppona asiana ja oli pahoillaan vain siitä, että koko tilanne oli niin nolostuttava.

   – Voitte aloittaa, Serra sanoi.

   Leoni ei tehnyt mitään eikä Enkalakaan. He seisoivat vastakkain, ja Leoni näytti kuuntelevan tarkkaan, mutta ei yrittänytkään lähestyä.

   – Älä pelkää, sokea mies sanoi viimein härnäävällä äänellä. – En vahingoita sinua vakavasti, mutta satutan kyllä. En usko, että opit muuten.

   Nauru kiersi taas katselijoiden keskuudessa, ja Enkala päätti lopettaa pilan lyhyeen. Hän ei ollut taistelijana kovin etevä, mutta nimenomaan paini oli hänen vahvoja lajejaan. Hän oli voittanut niitäkin, jotka pitivät itseään melkoisina taitajina. Siksi hän arveli, että olisi helppo kaataa Leoni ja pakottaa tämä tunnustamaan tappionsa. Mutta heti kun hän tarttui Leoniin, raudanlujat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen. Leoni heitti hänet maahan ja tuli päälle vääntäen samalla hänen kättään niin, että Enkala luuli sen menevän sijoiltaan.

   – Päästä hänet ylös, veli, Serra määräsi. – Ehkä yllätit hänet, hänen on saatava toinen tilaisuus.

   Leoni nousi hymyillen ja odotti. Enkala nousi myös ja ravisteli kättään, kunnes sen kipu asettui. Ympäröivässä miesjoukossa aaltoili nauru, ja Enkala tunsi miten raivo nousi. Hän hyökkäsi taas eikä enää yrittänyt painiotetta, vaan suuntasi nyrkiniskun suoraan Leonin kasvoihin. Se osui, mutta saman tien Leonin käsi sulki Enkalan käden kuin pihtiin, ja sokea pyöräytti hänet ympäri ja kuristi takaapäin toisella käsivarrellaan.

   – Eihän hän ole sininen, veli? Leoni kysyi muka huolestuneena. – Haluan vain opettaa ja kuollut ei opi mitään.

   – Päästä hänet, Serra määräsi. – Ehkä hän haluaa yrittää vielä jotain.

   Enkala näki, että Leonin nenästä valui verta ja poskipää varmaan turpoaisi pahasti, mutta sokea mies hymyili ja odotti valppaana hänen seuraavaa liikettään. Enkala ymmärsi nyt, miten Leoni toimi. Tämä oli avuton vain siihen asti kunnes sai otteen vastustajasta. Hän odotti kosketusta ja oli valmis tarttumaan kiinni, ja hän oli täysin ylivoimainen sen jälkeen.

   – En halua enää yrittää, Enkala sanoi. – Tunnustan tappioni, Leoni. Olen oppinut.

   Sokea mies tarjosi heti kättään ystävällisesti hymyillen, ja kun Enkala tarttui siihen, hänen kädenpuristuksensa oli lämmin. Serran viittauksesta sekä Leonille että Enkalalle tuotiin viiniä, ja Leoni sai myös kostutetun kankaan, johon pyyhki veren kasvoistaan.

   – En kai vääntänyt kättäsi liikaa? Leoni kysyi. – On aika vaikea arvioida, mitä ihmisen jäsenet kestävät.

   – Toivottavasti poskesi ei turpoa pahasti, Enkala sanoi vastaan.

   Hetken kuluttua he istuivat taas pienten pöytien ääressä. Serra oli käskenyt tuoda lisää viiniä. Enkala halusi kuitenkin omansa paljolla vedellä laimennettuna. Hän katsoi nyt Leonia uusin silmin ja hänen ajatuksiinsa avautui näköaloja, joista hän ei ollut osannut uneksiakaan.

   – Voisiko pojallenikin opettaa tuon mitä teit minulle? hän kysyi äkkiä Leoniin katsoen.

   – Hänelle voi opettaa paljon asioita, Leoni sanoi. – Taistelutaidotkin voivat tietysti olla tarpeellisia, mutta on myös paljon tärkeämpiä taitoja. Ja nyt voisin, jos haluat, laulaa sinulle laulun Kiiran pojasta.

   – Kuuntelen mielelläni, Enkala sanoi.

   Vanha laulu, jossa oli yksinkertainen sävel, kertoi selujen ensimmäisen Kiirassa asuneen kuninkaan Kiira‑nimiselle vaimolle syntyneestä sokeasta esikoispojasta, jonka lapsen isä vaati jätettäväksi heitteille. Äidin vastustuksesta huolimatta se vietiin luolaan, jonne heitteille pantaviksi määrätyt lapset tavattiin jättää, mutta kun mentiin katsomaan säädettyjen päivien kuluttua, lapsi oli hengissä ja hyvissä voimissa. Seuraavana päivänä paikkaa lähestyi hiljaa vain yksi ihminen ja hän löysi naarasleijonan, joka imetti poikaa. Sen omat pennut olivat ilmeisesti kuolleet, ja se oli ottanut huolehtiakseen ihmislapsesta. Tapahtumaa pidettiin korkeampien voimien antamana merkkinä. Sen jälkeen lapsi haettiin takaisin kotiinsa, ja sen äiti julistettiin jumalattareksi.

   – En tiedä paljonko laulussa on totta, Serra sanoi. – Mutta historiankirjamme tietävät, että meillä oli sokea kuningas. Hän oli hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija ja hän on yhä se, jonka kaltaisia me hänen jälkeensä tulleet kuninkaat yritämme toimissamme olla.

   – Tiedän, mitä yrität sanoa minulle, Enkala huomautti. – Mutta miksi sinä ja veljesi näette kaiken tämän vaivan?

   – Hänen takiaan, jota sinä sanot vaimoksesi, mutta me selut jumalattareksi, Serra sanoi. – Ei tarvitse kuulla ajatuksia ymmärtääkseen, että hän on kaivannut sinua. Mutta jos menet hänen eteensä säälien lasta, josta hän on koko sydämestään ylpeä, aiheutat hänelle hirvittävän pettymyksen.

   – Mutta onhan sokea säälittävä, Enkala väitti.

   – Onko? Leoni kysyi sivusta, ja naurahti sitten kuivasti. – Sano sinä, joka mielestäsi voit sääliä minua, millä tavalla sinä olet minua parempi ihminen? Näet, mutta mitä olet näkösi avulla tehnyt?

   Hitaasti, kuin haparoiden, Enkala lähestyi oivallusta. Sokeus oli säälittävää, mutta sokea ihminen, Leoni tuossa, ei sitä taatusti ollut. Enkala itse oli viime kuukaudet ollut suruunsa uponneena saamatta aikaan mitään: hänen näkönsä tai muu vajavuuksien ja sairauksien puuttuminen ei tosiaan ollut tuottanut mitään merkityksellistä. Leoni sen sijaan oli vaikuttanut tapahtumiin jo Memnossa ollessaan ja oli sen jälkeen ollut mukana luomassa uutta aikaa.

   – Olen ollut väärässä, Enkala sanoi. – Alan ymmärtää, miten paljon autoitte minua pysäyttämällä minut ja pakottamalla minut ajattelemaan. Eihän Oosa tosiaan olisi päästänyt minua edes pojan lähelle niiden ajatusten kanssa, jotka minulla vielä aamulla oli.

   – Poikasi on nopeasti kehittynyt, hyväkuntoinen ja kaunis lapsi, Serra sanoi. – Minusta tuntuu, että sinäkin alat olla kelvollinen hänen isäkseen.

   Enkala oli vaipunut syviin ajatuksiin, ja kun lähetti tuli kertomaan, että Seloman johtama osasto lähestyi heitä Oosa mukanaan, hän nousi mietteliäänä. Hän otti hevosensa mutta ei ratsastanut, vaan käveli hevostaan taluttaen hitaasti tulijoita vastaan.

   Onneksi Oosa kuulee ajatukseni, hän mietti. En itse osaisi eritellä tätä kaikkea kummallista, mitä tunnen ja suunnittelen. Poikahan tosiaan on vain sokea, ja ihmisellä voi olla kaikenlaisia puutteita, mutta silti myös hyvät puolensa. Hän voi oppia monenlaisia taitoja ja hänelle ovat auki lukemattomat mahdollisuudet.

   Serra katseli nuoren päällikön etääntymistä ja taputti keveästi veljeään olkapäälle.

   – Olen pahoillasi nenäsi takia, hän sanoi. – Mutta nuo ylemmät ymmärtävät kuitenkin lopulta parhaiten pelkkää voimaa. Joskus tuntuu, etteivät he muuta ymmärräkään.

   – Niin, ja tuo on sentään heistä älykkäimpiä, Leoni sanoi. – Mutta häntäkin pystyi neuvomaan ajattelemisen alkuun vain väkivallalla. Siinä suhteessa he ovat kuin villieläimiä.

   Oosa laskeutui muulin selästä lapsi sylissään ja huomasi Enkalan. Hän nyyhkäisi tukahtuneesti, veti lapsen tiiviisti itseään vasten ja katsoi miestään pelokkaasti. Sitten hänen ilmeensä muuttui kuuntelevaksi ja hän purskahti helpottuneeseen itkuun. Hän ojensi lapsen Enkalalle.

   – Mene isän syliin, kulta, hän sanoi. – Isäkin rakastaa sinua.

   Poika jäykistyi sylissä, jonka tunsi vieraaksi, mutta alkoi hetken kuluttua hymyillä. Pieni käsi kosketti Enkalan kasvoja tunnustellen, ja lapsi jokelsi jotain iloisen kuuloista. Oosa tuli viereen ja katsoi poikaa ja miestään.

   – Se kuulee sinun ajatuksesi, Oosa sanoi ihmeissään. – Tähän asti se ei ole kuullut kenenkään muun ajatuksia kuin minun.

   – Oletko antanut pojalle nimen? Enkala kysyi. Hänen oli vaikea puhua liikutukseltaan, sillä lapsi oli painanut kasvonsa luottavaisesti hänen poskeaan vasten.

   – Odotin, että sinä teet sen, Oosa sanoi.

   – Sitten hän on Erina, isäni mukaan, Enkala sanoi, vaikka oli vielä aamulla ajatellut, ettei ainakaan sitä nimeä voisi antaa vajaakykyiselle.

   Tessi ja Ramu, jotka olivat kulkeneet omilla muuleillaan Oosan vieressä, tulivat tervehtimään Enkalaa. Seloma ilmestyi myös pian paikalle ja kysyi Serraa. Enkala lähti johdattamaan koko joukkoa sinne, missä tiesi selujen kuninkaan olevan.

   – Hei parantaja, Serra sanoi Ramun nähdessään. – Täällä olisi sinulle potilas.

   Ramu vilkaisi Leonia ja meni sitten muulin luo tutkimaan lääkelaukkuaan. Hän teki tälle kääreen, jota pitäisi pitää posken päällä. Oosa katseli heitä kutakin vuorollaan nauru silmissään, sillä hänelle hahmottui nopeasti, mitä oli tapahtunut. Enkala jatkoi tutustumistaan lapseen ja esitteli nyt pojalle hevosta tuskin huomaten muita.

   Seloma ja Serra puhuivat keskenään puoliääneen, ja Tessi meni lähemmäs arvaten mistä oli kysymys. Seloma kuljetti Sirenan lasta vankien joukossa. Marena ja tämän veljet oli surmattu, mutta lapsi oli vielä hengissä, koska Serra oli jyrkästi vastustanut sen tappamista.

   – Lapsi on vietävä Memnoon, Karetan itsensä on saatava päättää, Serra sanoi. – Olen jo sanonut sinulle, Seloma ystäväni, etten suostu lapsen surmaamiseen niin kauan kuin asia on myös minun vastuullani.

   – Karetalle ei saa sälyttää sellaista taakkaa, meidän on tehtävä raskas päätös hänen puolestaan, Seloma väitti.

   – Ei sellaista päätöstä saa tehdä lapsen isää kuulematta, Tessi sanoi.

   Hän vilkaisi Enkalaa, joka nyt piti nauravaa pikkupoikaa olkapäillään. Hän ajatteli, ettei tuota päätöstä saisi tehdä isäkään. Enkalakin oli ollut väärässä sellaista aikoessaan ja myönsi sen nyt. Tessi tiesi kuitenkin, ettei Seloma tai edes Serra olisi ymmärtänyt sitä väitettä. He liittivät isyyteen oikeuksia, joihin tässä maassa oli perinteisesti uskottu.

   – Kareta joutuu kuitenkin surmauttamaan lapsen, Seloma sanoi hiljaa katsoen samaa kuin Tessikin. – Mitään muuta ratkaisua ei ole, sillä kasvaessaan Sirenan poika olisi koko ajan uhka Lisin lapselle, joka on tuleva kuningas. Ukkosjumalan lait määräävät selvän etusijan ensin syntyneelle, jonka äitikin vielä kuuluu ylempiin.

   – En aina ymmärrä Ukkosjumalan lakeja, Tessi sanoi. – Mutta tätä asiaa ei Ukkosjumala ole sotkenut, vaan te, jotka tulkitsette hänen tahtoaan milloin mitenkin.

   Serra näytti vakavalta.

   – Tessi on oikeassa, hän sanoi. – Oman jumalansa tahtoa pitää noudattaa, eihän jumala muuten voi ihmistä auttaa. Ja Kiira kieltää avuttomien vahingoittamisen, jopa armoa anova vihollisen sotilas on jätettävä henkiin, saati sitten vauva. Usko nyt, Seloma ystäväni, lapsi on vietävä Karetalle, minä en voi ottaa pojan kuolemaa omalletunnolleni. Karetan täytyy tehdä päätös. Hänellä on siihen enemmän kuin oikeus, se on hänen velvollisuutensa. Miehellä on vastuu kaikissa oloissa siittämistään lapsista.

   – Ja minä luulen, että sekä Lis että Kareta vielä muistavat Koorasta niin paljon, että ymmärtävät, mitä on tehtävä, Tessi sanoi.

   – Koora ei sovi Vuorimaahan, Seloma väitti.

   – Niin, ei hän sovi edes meille seluille, Serra sanoi hiukan surullisesti. – Mutta Ukkosjumalan lait ovat kyllä liian ankaria. Nyt kun kaikki uskonnot tulevat taas yhdenvertaisiksi, niin sinähän, Seloma, voisit valita Kiiran.

   Seloma pudisti päätään, ja hänen väsyneisiin silmiinsä tuli levollinen, onnellinen ilme.

   – Kun kaikki käytännön järjestelyt on hoidettu ja uusi valta Vuorimaassa on vakiintunut, lähden Sirpiin, hän sanoi. – Siellä minusta tulee hallitsijan puoliso ilman valtaa ja ilman huolia, ja siellä aion oppia tuntemaan kunnolla sen jumalan, josta tuleva vaimoni sanoo, että hän on totuus. Koora ei sovi Vuorimaahan, mutta Sirpissä aion selvittää, onko entisellä sotilaalla mitään mahdollisuutta muuttua ja siirtyä hänen palvelijakseen.

   – Niin, sinähän olet jo luvannut Kiilon päälinnankin launeista valittavalle tulevalle alakuninkaalle, Serra sanoi. – Mitä veljenpoikasi aikoo, saisiko hänet muuttamaan Kiiraan? Seluista on raskasta luopua kokonaan jumalattaresta.

   Enkala oli kuullut keskustelun ja hän tuli poika sylissä lähemmäs.

   – Ylempien pitäisi kai nyt ruveta elämään työllään, hän sanoi. – En haluaisi liittyä armeijaan, kun taistelu ei enää ole välttämätöntä. Kiiloonkaan en välittäisi jäädä, kun Selomakin lähtee, ja pojan takia ehdottaisin mielelläni Leonille jonkinlaista yhteistyötä. On paljon sellaista, mitä minä en osaa opettaa Erinalle, mutta hän osaisi.

   Oosa tuli vikkelästi miehensä viereen kuunnellen valppaasti ensin hänen ajatuksiaan ja sitten Ramun tekemällä hauteella poskeaan hoitavan Leonin ajatuksia.

   – Ei oliivipuuviljelmää, Oosa sanoi miehelleen. – Leoni ajattelee viinitarhaa.

   – Oliivipuuistutukset olisivatkin kovin hitaita, Enkala myönsi. – Viinitarha alkaisi tuottaa nopeammin.

   – Hyvää viiniäkään Vuorimaassa ei ole omasta takaa ja Selovuorten alarinteillä on paljon vapaata maata, jota kyllä voisin luovuttaa, Serra sanoi. – Luulisin sen sopivan viininviljelyyn.

   Oosa tarkkaili nyt Leonin ajatuksia.

   – Ei sinun sokeutesi haittaisi, koska Enkala ajattelee, että sinä hoitaisit myyntineuvottelut, joista hän ei pidä, Oosa sanoi. – Ja viininvalmistuksessa on monia työvaiheita, joihin kaikkiin ei varmaan tarvita näköä.

   Enkala laski kätensä Leonin olkapäälle.

   – Kyllä me opimme ymmärtämään toisiamme, kun Oosa on tulkkina, hän sanoi.

   – Olenhan minä viinitarhaa ajatellut, puolivakavissanikin joskus, Leoni myönsi. – Kemereiltä voisi ostaa taimet, jotka sopivat meidän oloihimme, sillä luulen, ettei Miilan viini menestyisi tässä ilmastossa. Ja tietysti pääsisimme parhaiten alkuun yhdessä. Minä voisin tuoda osan työväkeä Kiirasta ja sinä toisit toisen joukon Kiilosta. Ensimmäiset vuodet, jolloin ei olisi tuloja, olisivat tietysti hankalat. Minulla on jonkin verran omaisuutta, muttei ehkä aivan riittävästi.

   – Uskon, että minulta löytyy loput, Enkala sanoi. – Saan tietysti hiukan korvausta Kiilon pienemmän linnan luovuttamisesta. Mutta voisitko sinä ryhtyä viininviljelijäksi ja luopua lauluistasi?

   – Lauluja voi tehdä joutohetkinään, Leoni sanoi. – Ja olen kyllästynyt tekemään lauluja vallanpitäjien ja taistelujen ylistämiseksi. Jos tekisinkin nyt lauluja maalaiselämästä. Tai jos tekisin lauluiksi kaiken sen, mitä vanhat kirjoitukset Kiirasta ja muista menneistä asioista kertovat.

 

 

Isyyden ongelmia

 

Meetan laiva oli tullut Memnon satamaan ensimmäisten joukossa heti, kun sinne taas oli turvallista purjehtia. Memnon linna oli hänen tuliaistensa turvin saatu nopeasti juhlakuntoon. Oli Sirpin etelärannan hyvää viiniä ja pohjoisrannan öljyä, Autiomaan taateleita ja kauniita kankaita. Anira oli johtanut juhlien valmistelua, sillä pieni Seloma ei ollut oppinut vielä nukkumaan öitään ja valvotti Lisiä niin, että väsymys näkyi hänestä selvästi. Hän ei silti halunnut turvautua lastenhoitajaan.

   – Poika on pieni vain hetken, ja aion nauttia jokaisesta hetkestä, hän sanoi. – Ei väsymys ole vaarallista, se kuuluu asiaan tässä vaiheessa.

   Seloma, Serra, Kareta ja suuri joukko muita päälliköitä ahersi uuden lain valmisteluissa. Sen piti taata maahan rauha ja turvallisuus, ja kaikki yksityiskohdat oli mietittävä tarkoin. Lisäksi piti jakaa valtaa ja omaisuutta uudelleen, niin että myös alemmat saisivat kunnollisen toimeentulon mahdollisuuden, ja entisten orjien asema oli sekin järjestettävä. Myös naisten uudet oikeudet vaativat paljon pohtimista, ja Tessi kutsuttiin tuon tuostakin kertomaan, miten asiat Sirpissä oli ratkaistu. Ake toimi kirjurina, joka yritti tulkita yksinkertaisiksi lauseiksi usein hyvinkin monimutkaisten keskustelujen lopputulokset.

   Aniralle oli tarjottu asemaa kuninkaan neuvonantajana, mutta kaikkien yllätykseksi hän torjui sen ja ilmoitti lähtevänsä maasta. Sen sanottuaan hän vilkaisi hymyillen vieressään seisovaa Meetaa.

   – Olen kyllästynyt politiikkaan, hän sanoi. – Muutan merikauppiaan vaimoksi Sirpiin ja opetan sirpiläiset tytöt kutomaan Meetalle niin kauniita kankaita, ettei Autiomaasta enää tarvitse käydä ostamassa hienoimpiakaan laatuja.

   Lis tunsi melkein kadehtivansa Aniraa, mutta hän myönsi mielessään, että tämä oli tehnyt enemmän kuin velvollisuutensa Vuorimaan hyväksi ja ansaitsi mahdollisuuden vetäytyä rauhalliseen ja onnelliseen yksityiselämään. Karetalta ja Lisiltä se tulisi puuttumaan vielä kauan. Karetan epäkiitollinen velvollisuus olisi tasapainottaa eri ryhmien ristiriitaisia toiveita ja vaatimuksia, ja valvoa uutta järjestystä, jota he olivat luomassa. Meisalo toimisi kuitenkin käytännössä kaikkein vaikeimmassa tehtävässä: hän huolehtisi orjien vapauttamisesta ja ylemmille kuuluneiden maiden osittaisesta jakamisesta entisille alemmille. Hän oli välillä todella tuskastunut. Olihan selvää, ettei juuri kukaan vapaaehtoisesti luopunut omaisuudestaan.

   – Meillä muilla ei ole vieraan maan hallitsijaa tarjoamassa prinssipuolison paikkaa, huomautti eräs päälliköistä, kun Meisalo yritti vedota Seloman esimerkilliseen lahjoitukseen.

   Verrakan asema palkka‑armeijan päällikkönä oli Meisalon tehtäviin verrattuna suorastaan helppo. Hän oli myös saanut pitää Meiran. Tuo kaupunki ja linna täytyi säilyttää vahvasti varustettuna. Meira oli rajalla, jota kemerit jatkuvasti uhkailivat, ja vain sotilaallinen voima pitäisi naapurikansan ainakin muodollisesti ystävällismielisenä.

   Verraka tuli kuitenkin kysymään Karetaa kovin huolestuneen näköisenä. Hän näytti yllättyneeltä mutta ei lainkaan paheksuvalta, kun hän tapasi kuninkaansa vuorimaalaiselle miehelle kovin oudossa puuhassa, kylvettämässä vauvaa. Lisin mielestä hoitajia oli käytettävä mahdollisimman vähän varsinaiseen lapsenhoitoon, mutta he tietysti huolehtivat pyykinpesut ja muut vanhemman velvollisuuksia helpottavat käytännön toimet. Lapsen oli Lisin käsityksen mukaan alusta asti opittava tuntemaan molemmat vanhempansa läheisimmiksi ja turvallisimmiksi ihmisiksi, jotka hänellä oli, ja Kareta oli helppo taivuttaa hyväksymään tämä ajatus.

   Verraka tuli viereen katsomaan, ja vettä roiskui hänen sotilaspuvulleen. Tapansa mukaan hän oli päällikön asussa, vaikka oli sentään jättänyt aseet, rintapanssarin ja kypärän pois. Kareta itse oli yksinkertaisessa värjäämättömässä pellavapaidassa, mutta se ei vaivannut Verrakaa, joka oli jo tottunut Karetan ja Lisin epämuodollisiin tapoihin.

   Lis otti nyt vauvan Karetalta, ja miehet vetäytyivät hiukan syrjään. Verrakan asia oli selvästi luottamuksellinen, joten Lis vältti kuuntelemista.

   – Puhuisin tytöstä, jonka annoit vuodekumppanikseni, Verraka sanoi. – Tarvitsisin neuvojasi.

   – Mitä ongelmia sinulla voi olla? Kareta ihmetteli. – Etkö enää ole Liiaan tyytyväinen? Hän ei ainakaan ole käynyt meillä valittamassa vaikka lupasimme, että hän saa palata, jos kohtelet häntä huonosti.

   Verraka naurahti.

   – Asia on niin, että hän miellyttää minua aina vain enemmän, hän sanoi. – Ja nyt kun hän odottaa minun lastani, tekisin hänestä mielelläni vaimoni.

   – Siihenhän ei ole mitään estettä, Kareta sanoi. – Kun ihmiset ovat tasa‑arvoisia eikä orjia enää ole, Liia voi aivan hyvin tulla armeijan ylipäällikön vaimoksi.

   Verraka heilautti vaaleita kiharoitaan ja oikaisi ryhtiään. Hänen ylpeillä kasvoillaan oli taas tuo ilme, jota Kareta ei osannut tulkita. Verraka oli osoittanut erinomaista sopeutumiskykyä, hän tuli joustavasti toimeen entisten alempien kanssa, ja varsinkin Serra oli nopeasti ystävystynyt henkilökohtaisellakin tasolla hänen kanssaan. Silti Kareta joskus epäili, ettei Verraka suinkaan ollut luopunut ylpeästä uskostaan omaan ylemmyyteensä. Ehkä hänellä ei ollut ennakkoluuloja rotujen, kansojen tai sukupuolten tasa‑arvoa kohtaan, mutta pelkureita, alistujia ja epävarmoja hän halveksi.

   – Olen jo nyt joutunut monta kertaa melkein ylipääsemättömään tilanteeseen, kun joku on kysynyt minulta Liian syntyperää, Verraka sanoi. – Hänen äitinsä on launi ja entinen orja, ja se ei haittaa sinänsä mitään. On kuitenkin pulmallista, että hänen isästään ei ole mitään tietoa. Sellainen aiheuttaa ikäviä puheita.

   Kareta tiesi sen. Isättömyys oli Vuorimaan ylempien mielestä ihmisen suurimpia häpeän aiheita. Launit ja arriitit jakoivat saman käsityksen. Vain selujen keskuudessa häpeä kohdistettiin pelkästään vastuustaan luikahtaneeseen isään, ei äitiin tai lapseen.

   – Mutta nythän on uusi aika, hän sanoi. – Avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille, joita isä ei tunnusta, annetaan sama arvo kuin muillekin ihmisille.

   Verraka huokasi.

   – Hallitsen kuitenkin yhä Meiraa, jossa asuu enimmäkseen entisiä ylempiä, hän sanoi. – Loput ovat arriitteja, joiden asenteet eivät ole sen kummempia. Myös palkka‑armeijaan tulee paljon niitä, jotka eivät aivan nopeasti unohda ennakkoluulojaan. Ja minä olen kiivas, tiedät sen. Tapan vielä jonkun, joka puhuu Liiasta halveksivasti, ja siitä vasta ongelmia seuraisi.

   Verrakan otsalle levisi harmin puna kun hän vain ajattelikin mahdollisesti syntyvää tilannetta, ja Kareta ymmärsi, että ongelma oli vakava. Liialle pitäisi vaikka sepittää kelvollinen isä tai muuten Verraka tosiaan kiivaudessaan syyllistyisi vielä surmatöihin. Kiusanteonhaluisia ihmisiä riitti aina, ja moni kadehti Verrakaa tai tunsi muista syistä katkeruutta häntä kohtaan. Liian isättömyys oli armeijan ylipäällikön heikko kohta, johon mielellään kiistoissa kajottaisiin.

   – Ajattelin kysyä sinulta, tietäisitkö sinä mitään hänen isästään, Verraka sanoi. – Jostain syystä Liia ei suostu kertomaan mitään, vaikka tuntuukin tietävän asian. Olen ajatellut, että isä ei ehkä ollut orja, vaan kuului jonkun vierailevan kauppiaan seurueeseen. Sellaisesta launi vaikenisi, varsinkin jos mies olisi ollut Autiomaasta. Mutta mitäpä siitä vaikka isä olisi ollut sieltäkin, kunhan hän vain olisi tiedossa, ja voisin ilmoittaa kyselijöille jonkun nimen.

   – Liian äiti on Seloman entisiä orjia, Seloma ehkä tietää, Kareta sanoi.

   Hän otti paljaisiin jalkoihinsa sandaalit, mutta ei muuten mitenkään kohentanut asuaan. Miehet lähtivät yhdessä Seloman asunnolle ja löysivät tämän viettämässä vapaailtaa yhtä epämuodollisesti pukeutuneena kuin Kareta, paidassa ja avojaloin, sillä huoneessa oli lämmin matto. Hän oli riisunut jopa korunsakin, minkä vuorimaalainen mies harvoin teki. Kareta taas oli ilman koruja, sillä hän ei ollut suostunut lainkaan totuttelemaan niiden käyttöön. Verraka helisytti kultaisia rannerenkaitaan ja katsoi muita huvittuneena.

   – Jos tuosta tulee uusi muoti, minunkin on kai se opeteltava, hän naureskeli. – Vaikka pelkään kyllä, että noin pukeutuneena menettäisin jopa palvelijoitteni kunnioituksen.

   – Etkö sitten edes kotioloissa riisu säärisuojuksiasi? Seloma kiusoitteli, sillä Verrakalla tosiaan oli kauniisti koristellut kaarevat hopealevyt jalkoihinsa nyöritettyinä. – Menet ehkä vuoteeseenkin sen suloisen tyttösi kanssa täysissä varusteissa.

   – Siihen minulla on melko hyvät luontaiset varusteet, Verraka heitti takaisin. – Mutta juuri siitä tytöstä on kysymys.

   Hän esitti nyt asiansa Selomalle, joka ymmärsi hyvin Verrakan huolen.

   – Liian äiti hoitaa yhä täällä henkilökohtaisia asioitani, Seloma sanoi. – Hän on kunnollinen ja vakavamielinen nainen, ja minusta oli kovin outoa, kun hänelle syntyi lapsi, jonka isästä ei ollut tietoa. En halunnut nolostuttaa häntä tiukkaamalla asiaa, kun hän ei suostunut sanomaan lapsen isää. Mutta tarvitset kyllä tietosi, joten kysytään Lanetalta itseltään.

   Seloma kävi hakemassa naisen ja mukana tuli yllättäen Liia, joka oli ollut tapaamassa äitiään.

   – Laneta, tunnet varmaan Verrakan, joka nyt olisi halukas ottamaan tyttäresi puolisokseen, Seloma sanoi. – Hän haluaisi tietää jotain tulevan vaimonsa isästä. Ymmärräthän, että on olemassa pahanilkisiä ihmisiä, jotka käyttävät tilaisuutta kiusoitteluun, jos isän nimikään ei ole tiedossa.

   Liia katsoi Verrakaa moittivasti.

   – Kielsin sinua! hän puuskahti.

   Liian äiti näytti hetken miettivän asiaa. Hän katsoi tytärtään ja sitten Verrakaa ja viimein katse siirtyi Selomaan. Sitten se palasi takaisin tyttäreen.

   – Tuleva aviomiehesi tarvitsee sen tiedon, hän sanoi. – Ja ehkä isäsikin on hyvä tietää nyt, koska hän ei tulevaisuudessa enää asu kanssamme eikä hän siis enää joudu tietonsa takia kiusallisiin tilanteisiin, niin kuin aikaisemmin ehkä olisi käynyt.

   – Tytön isä on siis yhä elossa? Seloma kysyi.

   – Kunnioitettu, Laneta sanoi ja hymyili vaisusti. – Liian ikä on aina ollut helppo muistaa. Suuresta häviöstä, jolloin entinen Kareta kannattajineen surmattiin, kului vuoden kolmestatoista kuukaudesta tasan kymmenen Liian syntymään.

   – Niin se taisi olla, Seloma myönsi.

   – Sinun veljesi surmattiin silloin myös, nainen sanoi ja katsoi isäntäänsä myötätuntoisesti. – Itkit kovasti saatuasi siitä tiedon ja joit itsesi humalaan, mitä yleensä et koskaan tee.

   – Niin, Seloma sanoi hiukan vaivautuneena. – Mutta mitä se kuuluu tähän Liian asiaan?

   – Kunnioitettu, Laneta sanoi. – Autoin parin muun orjan kanssa sinut vuoteeseen. Muut lähtivät pois, mutta pidit minusta kiinni. Halusit minut viereesi ja sillä tavalla sain itkusi loppumaan. Ja aikanaan syntyi Liia.

   Huoneen takassa paloi tuli, joka loi Seloman kasvoille vaihtelevat varjot. Liia katsoi häntä ja sitten Verrakaa moittivasti.

   – Ymmärrätkö nyt, ettei sinun olisi pitänyt yrittää saada selvyyttä? Liia kysyi. – Kunnioitettua Selomaa ei olisi saanut vaivata tällaisella asialla.

   – Mutta miksi et kertonut? Seloma kysyi Lanetalta.

   – Se olisi tuntunut hiukan samalta kuin hyötyminen toisen erehdyksestä, nainen sanoi. – Olithan humalassa, et ollut oma itsesi, etkä muistanut koko asiaa jälkeenpäin. En halunnut mitenkään käyttää hyväksi tekoa, jota et ollut tarkoittanut ja joka johtui surustasi ja sekavasta olostasi.

   Laneta hymyili äkkiä ja katsoi isäntäänsä silmiin.

   – Ehkä myös häpesin, hän sanoi. – Kaikki naisorjasi tietävät, ettet pakota ketään vuoteeseesi. Olisin voinut kieltäytyä pelkäämättä rangaistusta, mutta en kieltäytynyt.

   – Sen olen sentään jaksanut pitää mielessäni siitä, mitä äitini opetti minulle selujen kunniakäsityksestä, Seloma sanoi. – Ja olisin kyllä ymmärtänyt, että toimit säälistä. Halusit auttaa minua siihenastisen elämäni varmaan vaikeimpana hetkenä.

   – Niin, kunnioitettu, nainen sanoi. – Olen aina ollut kiintynyt sinuun, mutta en niin kuin vaimo vaan niin kuin sisar. Sinäkin olet arvostanut minua samalla tavalla. Leikimmehän lapsina yhdessä, ennen kuin sinusta alettiin kasvattaa ylempiin kuuluvaa, ja äitisi hoiti minua, kun olin menettänyt omat vanhempani. En halunnut minkään muuttuvan välillämme yhden erehdyksen hetken takia.

   Kareta siirtyi vaivihkaa huoneen syrjäisempään osaan, valojen ulottumattomiin. Hän ajatteli Sirenaa, joka ei ollut uskaltanut kieltäytyä hänen syleilystään, vaan oli pelko silmissään teeskennellyt halukasta. Sirena asui jossain Memnon linnan vierashuoneista, hän oli Leonin vaimona tärkeässä asemassa ja osallistui juhlavalmisteluihin. Hän vältti ilmeisesti tarkoituksella Karetan kohtaamista, ja Kareta oli ollut siitä kiitollinen. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että olisi ollut hyvä jos kaikesta olisi voinut puhua Sirenan kanssa yhtä avoimesti, kuin Laneta ja Seloma nyt puhuivat.

   Mutta Lanetan ja Seloman oli helppo puhua, sillä kumpikaan ei syyttänyt itseään tai toistaan. Kareta olisi halunnut yksinkertaisesti tunnustaa syyllisyytensä ja pyytää anteeksi. Hän ymmärsi täysin nuoren tytön tilanteen yönä, joka oli täynnä riehuvien humalaisten miesten julmuutta, ja hän ymmärsi syyllisyytensä, vaikka Sirena oli ollut suostuvinaan.

   Seloma ja Laneta jatkoivat keskusteluaan hiljaisella äänellä. Verrakakin oli vetäytynyt vähän sivuun, ja Liia näytti yhä moittivalta vilkaistessaan häntä.

   – Mutta olen aina pyrkinyt jotenkin huolehtimaan lapsista, joita olen saanut aikaan, Seloma sanoi Lanetalle. – Sinun olisi pitänyt antaa minulle mahdollisuus siihen Liiankin osalta.

   – Huolehdithan minusta ja hänestä joka tapauksessa, Laneta sanoi. – Meillä oli kaikki mitä tarvitsimme.

   Seloma painoi käden otsalleen ja tuntui miettivän. Sitten hän katsoi tytärtään, ja Kareta ja Verrakakin näkivät ensimmäistä kertaa, että vaikka Liialla oli launin sileät hiukset ja tummat silmät, hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, vain naisellisesti pehmeämmät.

   – Missään tapauksessa asiaa ei ole myöhäistä korjata, Seloma sanoi. – Liian syntyperä virallistetaan, ja katson hänelle sopivat myötäjäiset. Ja Verraka, enpä usko, että vaimosi sukua arvostelee ainakaan kukaan entisistä ylemmistä, onhan sukulaisuus isän puolelta heidän mielestään ratkaiseva.

   – Juuri tuon takia kielsin sinua kyselemästä isästäni, Liia huomautti katsoen Verrakaa synkästi. – Ymmärrät kai nyt itsekin, että olet aivan kuin kiristämässä mieheltä lahjoja hänen yhden humalaisen erehdyksensä takia. Jos kaikki sinun näin hankkimasi lapset tulisivat käsi ojossa pyytämään myötäjäisiä sinulta, mitähän sinulle jäisi.

   Verraka naurahti.

   – Olen häpeissäni, kun Liian kielloista huolimatta painostin salaisuutta esiin, mutta tein sen tietämättäni, hän sanoi. – En tarvitse myötäjäisiä, vain Liian isän hyväksymisen avioliitolle.

   Se ei kuitenkaan sopinut Selomalle, joka huomautti, että hän halusi luonnollisesti toimia isän velvollisuuksien mukaan, ja tulla sillä tavalla liitetyksi myös tuleviin lapsenlapsiinsa.

   Kareta palasi mietteissään omia huoneitaan kohti. Hän viivytteli ja hän tunsi halua mennä palvelijoiden kerrokseen, jossa Taanusta tuotu pienokainen majaili hoitajansa kanssa. Seloma oli tunnustanut myöhään ilmitulleen isyytensä joustavasti ja vaivattomasti ja halunnut heti kantaa vastuunsa Liiasta. Kareta ei ollut edes uskaltanut käydä katsomassa omaa poikaansa.

   Sirena ei halua nähdä lasta ja sanoo, ettei se ole hänen lapsensa vaan minun, Kareta ajatteli. Hän on oikeassa, olen sen isä ja olen yksin vastuussa sen olemassaolosta. Mutta olen myös Lisin aviomies ja yhteisen lapsemme isä. Ja ennen sitäkin olen kuningas, Ukkosjumalan poika, ja minun on turvattava Vuorimaahan rauha myös tulevaisuudessa.

   Seloma ja Verraka olivat useaan otteeseen ja vankasti perustellen selittäneet hänelle, miksi lasta ei voinut jättää henkiin. Aikoessaan määrätä jonkun suorittamaan surmatyön Kareta kuitenkin aina muisti Sirenan pelokkaat silmät. Yrittäessään tehdä päätöstä pojan surmaamisesta hän tunsi, että hän oli lisäämässä jo tehtyyn vääryyteen toisen, vielä suuremman vääryyden.

   Kun hän viimein tuli takaisin omiin huoneisiinsa, istui Lis ompelemassa jotain. Lähelle tuodun öljylampun hohde valaisi kauniit, levolliset kasvot.

   – Voitko arvata, kuka on Liian isä? Kareta kysyi.

   – Seloma tietysti, Lis sanoi.

   Kareta katsoi häntä ihmeissään.

   – Mikset kertonut sitä Verrakalle jo heti silloin, kun hän pyysi tyttöä itselleen? hän kysyi.

   Lis nauroi.

   – Sille nuorelle, ylpeälle ylipäällikölle teki hyvää rakastua orjaan ja voittaa itsensä, hän sanoi. – Verraka kasvoi paljon ihmisenä, kun hän päätti ottaa vaimokseen orjanaisen tuntemattomalle isälle synnyttämän launitytön. Hän ei olisi kokenut kaikkea sitä, jos hän olisi tiennyt Liian Seloman tyttäreksi.

   Kareta istui vaimonsa viereen. Vauva nukkui tämän sylissä. Kareta kosketti sormellaan varovasti pienokaisen sileää poskea. Hän ajatteli toista lasta, joka myös oli hänen, ja hän katsoi äkkiä vaimoaan silmiin.

   – Haluan puhua kanssasi hirvittävästä ratkaisusta, joka on edessäni, hän sanoi. – Sinä olet viisaampi kuin minä, neuvo minua.

   – Olen odottanut, että kysyisit, Lis sanoi. – Miehet ovat joskus niin kummallisia. He pohtivat asioita, vaikka ratkaisu on itsestään selvä. Annahan kun minä selitän, mitä pitää tehdä.

 

 

Karetan poika Kareta

 

Vuorimaan kansojen yhdistymisen suuren päivän ohjelma eteni tarkkaan valmisteltujen suunnitelmien mukaan, ja juhlamenot sujuivat moitteettomasti. Uudet arvonimet jaettiin ja uudet lait julistettiin päteviksi. Launit ja arriitit olivat sitä ennen valinneet omat alakuninkaansa, ja Serra hallitsisi edelleen seluja, muuttuen vain kuninkaasta alakuninkaaksi hänkin. Korkein Vuorimaan sisäisiä asioita koskeva valta olisi neuvostolla, johon kuuluisivat kaikki kolme alakuningasta, sekä lisäksi Kareta ja Verraka. Ulkopolitiikan johtajana Kareta olisi yksinvaltias. Saman tien yhdistettiin myös kansojen jumalat ja se sujui melko helposti. Selujen Kiira kelpasi launeillekin ja Ukkosjumala arriiteille, joten kun heidät julistettiin keskenään avioliittoon, taivaalliset asiat oli ratkaistu. Yhdistyneen valtakunnan pyhä eläin olisi leijona, koska launit jäivät selvään vähemmistöön karhua kannattaessaan.

   Memnon kaupunkiin nouseva Ukkosjumalan temppeli oli vasta suunnitteluvaiheessa, mutta temppeliin sijoitettava Ukkosjumalan ja hänen vaimonsa patsas oli jo tilattu kuvanveistäjältä. Malleista oli käyty kiistaa. Ukkosjumalaksi oli ehdotettu joko Karetaa tai Serraa, joka oli arriittien suosikki, heidän mielestään kun Ukkosjumalan olisi pitänyt olla parrakas vanhempi mies. Kareta oli kuitenkin ehdottanut Verrakaa ja nähtyään hänet kuvanveistäjä itse oli sanonut, että Verraka mallinaan hän saisi varmasti parhaan lopputuloksen. Serra olisi halunnut Kiiran malliksi Oosan, joka kuitenkin kieltäytyi. Silloin launien alakuningas sanoi, että jos Verraka olisi Ukkosjumalan malli, sopisi Kiiran malliksi ehdottomasti parhaiten Liia, voisihan patsaan hiukset värittää selujen toivomalla tavalla kullanpunaisiksi.

   Vuorimaan kansojen yhdistymistä juhlistivat Leonin laulut, joita esittämään oli kuitenkin palkattu muita laulajia, hän itse pysytteli syrjässä julkisuudesta, juhlaväen joukossa. Enimmän aikaa Leoni ja Enkala liikkuivat kahdestaan, sillä Oosa tunsi olonsa vaivautuneeksi ihmisjoukossa, ja Sirenakin vetäytyi mielellään syrjään katseilta ja kuiskutteluilta. Enkala talutti Leonia jo tottuneesti eikä ollut enää vähääkään vaivautunut tämän sokeudesta. Miehet olivat keskustellessaan huomanneet, että heitä kiinnostivat samanlaiset asiat ja että heillä oli paljon samankaltaisia käsityksiä elämästä.

   Memnoon oli kokoontunut valtavasti väkeä eri puolilta maata, ja kaupungissa ja linnassa juhlittiin. Syksykuun viileä aurinkosää suosi sekin juhlia, mutta syksykuut loppuisivat kohta ja sadekuiden myötä alkaisivat talvimyrskyt. Meetan laiva oli jo lähtökunnossa, se nostaisi purjeensa aivan kohta. Anira, Ramu, Ake ja Tessi olivat siirtäneet tavaransa sinne, ja Maleekin arveli voivansa palata Sirpiin, ei häntä enää täällä tarvittaisi. Hän oli alunperin tullut Oosan avuksi, mutta Sirena ja Oosa tulivat keskenään toimeen yllättävän hyvin. Heistä olisi jatkossa varmasti tukea toisilleen.

   – Pääsen kai Kooran linnaan taas palvelijaksi? Malee kysyi Tessiltä.

   – Otan sinut vaikka henkilökohtaiseksi avustajaksi, Tessi lupasi. – Nane alkaa väsyä, saat auttaa häntä silloin, kun minulla ei ole sinulle tehtäviä.

   Juhlat loppuisivat suuriin juominkeihin, sillä sellainen oli sekä Vuorimaan ylempien että alempien tapa aina ollut. Tessi ja muut Sirpiin menijät arvelivat, että olisi paras päästä pois sitä ennen. Ramu ei tietäjänä käyttänyt lainkaan viiniä tai olutta, ja Tessi tunsi pientä inhoa juopuneita kohtaan. Sirpissä humalainen oli harvinaisuus. Myös Meeta ja Anira olivat innokkaita lähtemään, Anira aloittamaan kokonaan toisenlaista elämää ja Meeta esittelemään tulevalle vaimolleen tämän uutta kotia. He olivat houkutelleet myös Selomaa lähtemään jo nyt, mutta Seloma halusi kuitenkin vielä auttaa Karetaa Vuorimaan uuden järjestyksen vakiinnuttamisessa.

   – Tulen kuitenkin jo sadekuiden aikana, hän vakuutti. – Aina joku laiva purjehtii talvimyrskyilläkin.

   Sirpiin lähtijät päättivät vielä olla paikalla juhlallisessa esittelytilaisuudessa, jossa Karetan kuninkaanvallan perillinen ensimmäistä kertaa julkisesti näytettäisiin, ensin päälliköille ja sitten kaikelle kansalle. Vuorimaan uudet johtajat järjestyivät suureen saliin paikoille, jotka juhlamenojen ohjaaja heille osoitti. Väenpaljouden nähdessään Tessi ajatteli, että Vuorimaan uusi järjestys oli ehkä tarkkaan suunniteltu, mutta myös melko monimutkainen. Oli päälliköitä, alipäälliköitä ja pienempiäkin johtajia vaikka millä mitalla. Yksikään heistä ei kuitenkaan ollut nainen. Vaikka Tessi oli perusteellisesti selvittänyt Sirpin järjestelmää, jossa johtoaseman ratkaisivat vain kyvyt, ei sukupuoli, häntä olivat ymmärtäneet vain Serra, Seloma ja Kareta, ja nämäkin rajoitetusti.

   – Rauhan oloissa, joskus tulevaisuudessa, nainenkin voi ehkä johtaa, Serra oli arvellut. – Silloinkin on hyvä aloittaa alimmilta johtopaikoilta, joissa äidillisyys voi olla jopa suuri etu.

   – Sirpi on luonut erinomaisen yhteiskunnan, mutta sen malli ei ainakaan vielä sovi muulle maailmalle, Seloma oli väittänyt. – Sirpiä johtaa viisas ja taitava nainen, mutta Vuorimaassa nainen johtajana olisi mahdottomuus.

   Kareta oli miettinyt asiaa kaikkein pisimpään.

   – Tiedän, että Lis on osannut ratkaista vaikeita asioita minua paremmin, mutta minä taas en haluaisi asettaa ketään naista sellaisiin kiusallisiin tehtäviin, joita levottoman maan vielä kovin vakiintumattoman järjestyksen ylläpitäminen vaatii, hän oli lopulta sanonut.

   Kun Tessi oli muistuttanut Anirasta ja tämän pohjoisen kotimaan tasa‑arvoisista naisista, launien alakuningas oli pitänyt pitkän puheen. Launien perinteen mukaan aikojen alussa olivat hallinneet naiset, ja Autiomaassa niin oli ollut vielä silloin, kun launien esi‑isät olivat siirtyneet ensin Sirpiin ja sitten sieltä nykyisille asuinsijoilleen. Se sopi hänen mielestään niin kauan, kun kylät olivat pieniä, ja miehet kulkivat pitkillä matkoilla metsästämässä. Kaukaisessa pohjolassa, josta Anira oli kotoisin, oli ilmeisesti yhä tällaiset olot.

   Juhlasaliin järjestäydyttäessä Tessi huomasi joutuvansa erilleen Ramusta ja Maleesta, joiden seurassa hän oli ollut. Hänet ohjattiin Sirpin hallitsijan tyttärenä eturiviin, ja hän tajusi päätyneensä Seloman ja Verrakan viereen. Kaikuvan salin harmaakiviseiniä reunustivat joka puolella leijonapatsaat. Tessi katsoi yhtä niistä ja muisti Sodanjumalan uhkan Sirpin yllä runsas vuosi sitten. Kareta oli luvannut, että nyt koittaisi rauha, mutta nuo patsaat tuntuivat julmilta ja pilkallisilta. Kuka tässä maassa oikeastaan oli voittanut? Oliko Kareta enää se oikeudenmukaisuuden puolustaja, joka hän oli ollut lähtiessään Sirpistä Vuorimaata valloittamaan?

   Seloma ja Verraka puhuivat jotain keskenään kiihkeästi ja hiljaisin äänin. Sitten he nousivat kumpikin. He olivat tulleet saliin hyvissä ajoin, taaempien rivien järjestäytyminen kestäisi vielä pitkän aikaa. Miehet lähtivät poispäin, ja syynä olisivat tietysti voineet olla aivan arkiset välttämättömyydet tai sitten vain halu vielä vähän jaloitella. Tessi tunsi kuitenkin epämääräisesti huolestuvansa ja kiirehti heidän peräänsä.

   Miehet menivät palvelijoiden kerrokseen, ja Tessin epäluulot voimistuivat. Siellä, syrjäisessä huoneessa, oli Sirenan poika hoitajansa kanssa. Lapsen kohtalosta ei ollut tehty mitään päätöstä, oli kuin kaikki olisivat unohtaneet pienokaisen olemassaolon. Tessi tiesi kuitenkin, että poikaa ei suinkaan ollut unohdettu, vaan hänen kohtalonsa askarrutti monia.

   Seloman ja Verrakan yllä oli kummallakin täydellinen päällikön varustus. Kultalevyin koristellut panssarit, joita ei ollut tarkoitettu taistelukäyttöön vaan juhliin, rahisivat. Varsinaisia käyttöaseita pienemmät mutta hyvin koristeelliset miekat kilahtelivat osuessaan rannekoruihin tai säärisuojuksiin. Miehet eivät huomanneet Tessiä, kun hän seurasi heitä hämärässä käytävässä hiljaisin askelin.

   – Kareta ei pysty tekemään ratkaisua, Seloma sanoi. – Hän siirtää ja siirtää sitä. Tietysti on kauheaa tappaa pieni vauva, mutta se on tehtävä Vuorimaan tulevan yhtenäisyyden takia.

   – Minä teen sen, jos sinusta tuntuu pahalta, Verraka sanoi. – Painajaisunia minäkin siitä saan ja omatunto tulee varmasti syyttämään minua, minäkään en suinkaan ole kiveä. Mutta olen sen velkaa sekä Karetalle että sinulle.

   – Et saa ottaa sitä painolastia itsellesi, Seloma sanoi. – Olen iäkäs mies, joka on jo tehnyt paljon pahaa, ja kestän syyllisyyteni.

   He katosivat huoneeseen, jossa vauva ja hoitaja asuivat, ja Tessi juoksi perään, vaikka ei tiennyt miten estäisi teon. Mutta huoneessa oli vain itkevä lapsenhoitaja, joka kohotti katseensa eteensä ilmestyneisiin kahteen päällikköön. Tessi jäi ovensuuhun.

   – Hänet on viety, hoitaja nyyhkytti. – Kostakoot kaikki jumalat lapsenmurhan. Hänet haettiin äsken.

   – Kenen käskystä? Seloma kysyi.

   – Karetan käskystä, nainen nyyhkytti. – Karetan sotilaita he olivat. Voi ihmisten julmuutta, pieni vauvahan se vain oli, eikä sellainen ole syyllinen mihinkään.

   – Kareta siis sittenkin ryhdistäytyi, Verraka arveli. Mutta jostain syystä hänen äänensä vaikutti melkein pettyneeltä, kuin hän olisi sittenkin toivonut, että kuningas olisi pitänyt itsensä erossa tuosta teosta.

   Tessi itki. Hän itki sekä pienen Karetan kohtaloa että taakkaa, jonka tämän isä oli ottanut omalletunnolleen. Seloma laski lohduttaen kätensä hänen olkapäälleen, mutta Tessi ei saanut itkuaan loppumaan. Tämä oli julma maa, jossa tapahtui hirveitä asioita. Oli hyvä, että Meetan laiva pian nostaisi ankkurinsa ja veisi hänet takaisin Sirpiin.

   – Yritä jaksaa, Tessi, Seloma sanoi lempeästi kuin pikkulapselle puhuen. – On suuri juhlapäivä, ja edustat maatasi. Mennään takaisin paikoillemme, tilaisuus varmaan alkaa aivan kohta. Ei Kareta tehnyt sitä julmuuttaan, vaan velvollisuudentunnosta.

   Salissa oli Karetan perillisen esittely päälliköille tosiaan jo alkamaisillaan. Tessi meni Seloman ja Verrakan mukana takaisin paikalleen eturiviin ja yritti kätkeä tähän juhlatilaisuuteen täysin sopimattomat punaiset silmänsä antamalla runsaan mustan tukkansa valahtaa kasvoille. Kareta itse istui korokkeella, ja nyt tuli Lis juhlasalin ovelle. Hän kulki hitaasti keskikäytävää pitkin, pystypäisenä ja kauniina, sylissään pienokainen. Lapsen yllä ei kuitenkaan ollut perinteiden mukaista tulevan hallitsijan kultakirjailtua mekkoa, ja katsojat alkoivat supista kummastuneina. Lis nousi korokkeelle Karetan viereen ja kääntyi saliin päin. Hän korotti äänensä ja pyysi hiljaisuutta.

   – Ennen kuin esittelen Ukkosjumalan pojan arvonimen perillisen, josta tulee kuningas isänsä jälkeen, pyydän ystävääni Tessiä, Sirpin hallitsijan tytärtä, tulemaan tänne, hän sanoi.

   Tessi nousi ja meni korokkeen luo Lisin eteen.

   – Pidä sinä juhlamenojen ajan huolta tulevan hallitsijan nuoremmasta veljestä, Karetalle ja minulle syntyneestä Selomasta, Lis sanoi.

   Tessi otti lapsen, jota Lis ojensi hänelle, ja katsoi ystävätärtään silmiin. Hänen sydämessään oli kiitollinen, onnellinen olo. Hän ajatteli, että Lis ja Kareta eivät olleet unohtaneet Kooraa. He olivat tienneet, mikä oli oikein.

   Salissa kohistiin, ja itse Karetan oli noustava vaatimaan hiljaisuutta. Sitten Lis jatkoi puhettaan.

   – Päälliköt ja kaikki Vuorimaan arvohenkilöt ja kunnioitetut vieraamme, hän sanoi. – Karetalle on syntynyt Taanussa esikoispoika, jonka äiti on hyväsukuinen Sirena. Karetan poika Kareta on kaikkien lakiemme ja perinnäistapojemme mukaan Karetan oikea ja laillinen perillinen. Pyydän nyt lapsen äitiä Sirenaa tuomaan tulevan kuninkaan tänne.

   Ovelta lähti siihen asti näkymättömissä pysytellyt Sirena. Hän kantoi sylissään lasta, jolla oli kultakirjailtu mekko. Sirena käveli pystypäisenä ja ilmeettömänä, ja oli mahdoton tietää, mitä hän ajatteli. Mutta kun hän pysähtyi Lisin eteen, hänen äänensä oli selkeä ja levollinen.

   – Vuorimaan kuningatar, Ukkosjumalan pojan puoliso, hän sanoi. – Luovutan Karetalle synnyttämäni pojan isälleen ja sinulle. Ole hänelle äiti.

   Kohina salissa nousi niin valtavaksi, että kukaan ei yrittänytkään hiljentää sitä. Suosionosoitukset, jotka eivät kuuluneet tähän kohtaan juhlamenoja, alkoivat jostain salin takaosasta ja levisivät kaikkialle. Lis odotti kärsivällisesti niiden loppumista pieni Kareta sylissään. Sitten hän kääntyi Karetan puoleen, ja nyt vasta pääsi kaavan mukainen esittely alkuun. Hän sanoi:

   – Ota poikasi, perillinen, ja kierrä näyttämässä häntä päälliköille.

   Kareta otti pienen Karetan syliinsä. Hän oli vakava ja vaikutti hyvin liikuttuneelta. Hän kiersi salia ja palasi sitten korokkeelle.

   – Kunnioitettu puolisoni, hän sanoi niin kuin kaavaan kuului. – Kasvata lapsesta meille hyvä kuningas.

   Tessi vilkaisi vieressään istuvaa Selomaa ja näki, että tämän silmät olivat kosteat. Seloma pyyhkäisi niitä vaivautuneena ja huomasi Tessin katseen.

   – En uskonut, että Lisissä on tuollaista suuruutta, hän kuiskasi. – Ajattelimme kaikki, ettei häneltä missään tapauksessa voi vaatia, että hän hyväksyisi toisen naisen lapsen.

   – Et tunne Lisiä kovinkaan hyvin, jos luulit niin, Tessi sanoi. – Lis ei ole niitä, jotka osaavat rakastaa vain itse synnyttämiään lapsia. Hän tulee olemaan hyvä pienelle Karetalle ja kasvattaa hänet yhtä äidillisesti kuin oman lapsensa.

   Kun juhlamenojen ohjaaja ja Lis lähtivät näyttämään tulevaa kuningasta kansalle, ei Karetan enää tarvinnut olla mukana. Hän tuli Tessin viereen ja otti pienen Seloman syliinsä.

   – Minulla on parempi vaimo kuin ansaitsen, ja Vuorimaalla todellinen kuningatar, hän sanoi Tessiä katsoen. – Ja tiedätkö, kaiken tämän jälkeen tuntuu, että pieni Seloma saa hyvän osan. Hänen ei koskaan tarvitse kantaa raskasta valtaa ja tehdä kauheita päätöksiä.

   – Tiesin, että päätyisitte tuohon ratkaisuun, vaikka välillä jo ehdin pelätä, Tessi sanoi silmät loistaen. – Te ette unohda Kooraa, vaikka olettekin muodollisesti vaihtaneet jumalaa.

   – Minulla on edessäni vaikea tie, jossa Kooralla ei ole paljonkaan sijaa, Kareta sanoi hiljaisella, surullisella äänellä. – Mutta Lis on ehkä yhdysside siihen uskoon, josta ei koskaan tullut minun uskoani. Lis ei sydämessään ole koskaan luopunut Koorasta.

   Kun Meetan laiva lähti, Oosa ja Lis tulivat rantaan asti, vaikka linnassa olivatkin juhlat täydessä käynnissä. Väentungoksessa turvallisuuden vuoksi välttämättömät saattajat jäivät taaemmas, mutta Oosa ja Lis tulivat aivan laivan luo, kun sen köysiä jo irrotettiin.

   – Miksi jätitte pienen Karetan asian ratkaisun niin viime hetkeen? Tessi kysyi.

   – Hänen isänsä tarvitsi aikaa, Lis sanoi hymyillen. – Ja vaikeinta oli, kun sanoin, että hänen on kohdattava Sirena ja keskusteltava itse hänen kanssaan siitä, miten toimitaan. Mutta se oli välttämätöntä Karetan oman mielenrauhan takia, ja onhan meidän voitava tavata Sirenaa ilman menneisyyden painolastia. Hän on Leonin vaimona merkittävä henkilö ja Oosan ystävänä hän taas kuuluu henkilökohtaisiinkin ystäviimme.

   – Karetan käynti lievitti Sirenan katkeruutta, Oosa sanoi. – Leonikin tuntuu helpottuneelta. Hänen olisi ollut vaikea tehdä uusia sankarilauluja Karetasta muuten.

   Tessi ajatteli Oosan sanoja seistessään laivan kannella katsomassa Vuorimaan loittonevaa rantaa. Ehkä Kareta tosiaan oli saavuttanut suurimman voittonsa myöntäessään tekemänsä vääryyden ja korjatessaan sen niin hyvin kuin pystyi.

   Satama häipyi lopulta vain osaksi rantaviivaa, ja Memnon linnaa tuskin enää erotti vuoren huipulta. Sumi makasi Tessin jaloissa ja Ramu seisoi hänen vieressään. Tuuli oli heikko, joten Meeta oli komentanut miehet soutamaan, ja tahdinantajan komentojen mukaan iskivät raskaat puiset airot veden vaahtoamaan.

   – Älä katsele taaksepäin, Ramu sanoi ja hymyili. – Etelään nyt pitäisi alkaa tähyillä, siellä on Sirpi.

   – Niin, me menemme kotiin, Tessi sanoi. – Mutta Vuorimaahan jää paljon ystäviä ja vaikka kaikki näyttikin äsken hyvältä, niin miten he mahtavat selvitä vaikeuksista, joita varmaan vielä on edessä? Karetan kuningastie ei ole ollut onnellinen tai helppo tähän asti, mitähän se on jatkossa?

   – Hänen ansiostaan on nyt kuitenkin rauha koko sillä alueella, jonka me tunnemme, Ramu sanoi. – Sellaista ei olisi saatu aikaan muunlaisin keinoin.

   – Olen silti iloinen siitä, että minusta tulee vain Sirpin hallitsija, Tessi sanoi.

   – Sielläkin on nyt kuitenkin vapaustaistelun jäljiltä joukkoja, jotka hankkivat aseita ja harjoittelevat niiden käyttöä, Ramu muistutti. – Äitisi on yrittänyt kieltää ne, mutta turhaan.

   Tessi kääntyi ja katsoi avomerelle. Sirpiä ei tietenkään vielä voinut nähdä, mutta hän kuvitteli mielessään tutun sataman ja rannan.

   – Ihmisten on voitava valita, hän sanoi. – Koora on antanut meille sen oikeuden.