Kuvan copyright: Taru Väyrynen

Taru ja Tarmo Väyrynen

Jääsilmä

Teoksen julkaisi vuonna 1998 Tammi, ISBN 951-31-1324-8 (sid).

Verkkokirjana julkaistu vuonna 2007.

Memnon linnanpihan yöllistä rauhaa rikkoivat vain vartijan askeleet, kun hän verkkaan kiersi reittiään. Vartija oli nuori poika, Eilena nimeltään, ja hän oli kuulunut Vuorimaan kuninkaan Karetan joukkoihin vasta vähän aikaa. Hän oli hyvin tyytyväinen valintaansa. Sotilaaksi hän oli ryhtynyt, koska se tuntui ammateista miehekkäimmältä, mutta hän ei ollut kuitenkaan halunnut Vuorimaan varsinaiseen armeijaan. Sen päällikkö Verraka oli kuuluisa ankaruudestaan ja kuri oli kova. Kaikilla tärkeimmillä päälliköillä oli myös omat sotilasosastonsa, mutta täällä kuninkaan joukoissa oli taatusti helpointa ja miellyttävintä palvella. Varusteet olivat komeammat kuin missään muualla, ja työ oli vaaratonta. Toiset päälliköt saattoivat hiukan nahistella keskenään, mutta kukaan ei avoimesti hyökkäillyt kuningasta vastaan. Vuorimaan sisällissota oli enää vain muisto, ja Karetaa aikanaan vastustaneetkin olivat myöntäneet, että uusi järjestys oli parempi kuin entinen. Silloin tällöin oli vaisuja kapinahankkeita, mutta niihin ei Karetan henkilökohtaisten joukkojen tarvinnut puuttua: armeijan ylipäällikkönä Verraka hoiti kurinpalautuksen.

Myös rajoilla vallitsi rauha, mutta sekään ei ollut täysin rikkumatonta. Kaikki rajanaapurit kokeilivat aina joskus armeijan kykyä puolustaa alueita, ja merirosvot hyökkäilivät rannikolla. Onneksi Verrakaa pelättiin, ja Vuorimaan armeijan sotilaat olivat kuuluisia rohkeudestaan ja hyvästä taistelukunnostaan. Varsinaista armeijaakin arvostetumpia olivat Verrakan henkilökohtaiset joukot. Niihin kuuluminen olisi ollut hienointa, Eilena pohti hiukan haikeana. Mutta siihen joukkoon pääsi vain sellainen, jolla jo oli taistelukokemusta muualta ja näyttöä kyvyistään.

Verrakan henkilökohtaisten joukkojen sotilaista huomasi kuinka ylpeitä he olivat päälliköstään ja myös omasta maineestaan; he olivat mielestään paljon parempia kuin muut. Liekinpunaisissa puvuissaan ja pronssinvälkkeisissä panssareissaan he kulkivat Karetankin sotilaiden ohi melkein ylimielisen näköisinä. Heitä majaili nyt linnan alakerrassa, sillä Verraka oli käymässä Karetan luona. Päärakennuksen yläkerran valaistut ikkunat kertoivat, että kuninkaan yksityistiloissa valvottiin vielä. Sen merkkinä taas että Verraka oli yhä siellä paloi ylipäällikön majapaikan oven luona soihtu. Se jätettiin siihen Verrakaa odottamaan, ja hän sammuttaisi sen tullessaan. Hän ei jättänyt muiden arvohenkilöiden tapaan palvelijaansa ovenvartijaksi.

Eilena vilkaisi pientä taloa, jossa Verrakan perhe jo nukkui. Hän ihmetteli, että sen alakerran ikkunaluukut olivat kiinni. Oli outoa, että joku sulki ikkunaluukut lämpimänä kesäyönä. Hän lähti kohti taloa tarkistaakseen mistä oikein oli kysymys, mutta pysähtyi huomatessaan liikettä. Kaksi naista kiiruhti kohti päärakennuksen takaovea. Eilena tunnisti heidät auttajanaisiksi, jotka tavattiin hakea mukaan synnytyksiin. Sirpistä vierailulle tulleen parantajan vaimon aika oli tainnut tulla täyteen.

Pihalla paloi muutama soihtu siellä täällä ja Eilenan kädessä heilui lyhty, jonka valo ylti tuskin parin askeleen päähän. Reitti oli kuitenkin tuttu, eikä ollut mitään syytä olettaa, että pihan varjoissa liikkuisi asiattomia. Eilena vähän moitti itseään siitä että oli kuvitellut hetken, että Verrakan ja hänen perheensä majapaikan luona olisi vilahtanut tumma hahmo, joka oli tuntunut liikkuvan kuin piileskellen. Jos hän kertoisi havainnostaan päävartioon, hän saisi palkakseen makeat naurut. Portit olivat kiinni, eikä muurien sisällä ollut ketään, jonka olisi tarvinnut hiipiä varkain.

Eilena lähti linnaa kohti kuullakseen mahdollisia uutisia ja vähän jutellakseen. Yksinäinen öinen kierros pitkästytti. Auttajanaiset istuivat seinustan vierellä penkillä. Eilena pysähtyi heidän luokseen.

– Luulin, että sirpiläinen vieras synnyttää, hän sanoi.

– Sitä varten meidät kutsuttiin, vanhempi nainen sanoi närkästyneellä äänellä. – Ja nyt hänen miehensä ei anna meidän olla sisällä. Hän sanoo auttavansa itse vaimoaan, ja meidän on vain tuotava pesuvedet ja pyyhkeet sitten kun hän käskee.

– Millään ei ole enää väliä, nuorempi vahvisti paheksumistaan peittelemättä. – Entisinä aikoina ei kunniallinen mies tullut synnytyshuoneen lähellekään.

– Kuninkaamme Kareta on ollut mukana kunnioitetun Lisin jokaisessa synnytyksessä, Eilena sanoi. – Minusta se tuntuu oikealta. Olen ajatellut, että sitten aikanaan itsekin ...

Vanhempi auttajanainen vaiensi hänet tuhahtamalla pilkallisesti.

– Kuninkaat ja vieraat parantajat tehkööt mitä vain, mutta jotain säädyllisyyttä sentään täytyy säilyttää, hän sanoi ankarasti. – En koskaan tule päästämään ketään tavallista vuorimaalaista miestä katsomaan naisen vaikeita hetkiä.

Eilena aikoi vastata, mutta sirpiläinen parantaja tuli ovelle taluttaen vaimoaan. Tämä käveli hitaasti ja vaivalloisesti, ja auttajanaiset nousivat kauhistuneina pystyyn ja juoksivat vastaan.

– Emme tarvitse teitä vielä, me vain kävelemme vähän, parantaja sanoi. – Käveleminen auttaa tässä vaiheessa.

Vaimo oli hyvin nuori. Hänellä oli pitkät kullanpunaiset hiukset ja hän yritti järjestää niitä pois kasvoiltaan. Hänen kevyt, nilkkoihin ulottuva mekkonsa valui pyöreän, kiinteän vatsan yli. Hänellä oli selvästi vaikea olo, mutta hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. Hän näytti kauniilta hymyillessään, ja puutteellisessa valossakin Eilena näki silmien loistavan aroille tyypillistä, selittämätöntä hehkua.

– Ramu, he ovat kovin huolissaan minun takiani, parantajan vaimo sanoi miehelleen. – He luulevat, että on vaarallista olla liikkeellä.

– Älä nyt ajattele heidän huoltaan, parantaja sanoi. – Heillä on omat tapansa, enkä voi tällaisella hetkellä alkaa selittää heille, miksi sinun on hyvä liikkua. Pidä lujasti kiinni minusta ja kuljetaan varovasti.

He etääntyivät hitaasti, ja naiset tuijottivat paheksuvasti heidän menoaan.

– Viedä nyt vaimo ulos kävelemään tuossa kunnossa, vanhempi heistä sanoi. – Ja sitten väitetään, että hän on pätevimpiä ja osaavimpia nykyisin elävistä parantajista.

– Kuningas arvostaa häntä kovasti, Eilena puolusti.

– Hän on kuninkaan ja kuningattaren lapsuudenystävä, nuorempi auttajanainen sanoi. – Siksi hän on täällä vieraana, ja oli niin ajattelematon, että jätti kotimatkan kovin myöhäiseksi. Sitten tuli kolme viikkoa ankaraa tuulta ja laivat eivät purjehtineet. Sen jälkeen synnytys oli jo niin lähellä, että heidän oli jäätävä tänne sitä odottamaan. Onko sellaisella miehellä muka parantajan ymmärrystä?

Eilenan olisi pitänyt taas lähteä liikkeelle, mutta hän ajatteli parantajan nuoren vaimon erikoisella tavalla loistavia silmiä. Arat olivat kummallisia ihmisiä. He kuulivat ajatukset ympärillään, ja he sanoivat jumalaansa Kooraa ainoaksi jumalaksi, jota muiden jumalien kautta vain haparoiden etsittiin. Heidän sanottiin kuulevan suoraan jumalansa käskyt ja noudattavan niitä aina.

– Kuuleeko hän todella ajatuksia? Eilena kysyi naisilta.

– Niin jotkut sanovat, vanhempi myönsi vastahakoisesti. – Sinähän olet selu, te tietenkin uskotte tuollaisia väitteitä. Me arriitit emme pidä arkoja muita ihmisiä kummempina.

– Meidän selujen jumalattaren Kiiran sanotaan maanpäällisessä hahmossaan olleen arkojen heimoon kuuluneen naisen tytär, Eilena myönsi.

– En usko, että he synnyttävät jumalattaria, nuorempi auttajanainen sanoi juoruilunhaluisesti. – Mutta pojista, joita he saavat avioituessaan tavallisten ihmisten kanssa, tiedän jotain.

Hän alensi ääntään siitä huolimatta, että sirpiläinen parantaja ja tämän vaimo jo olivat kaukana.

– Kerrotaan, että syntyvistä poikalapsista tulee sokeita, hän supatti.

– Se on totta, vanhempi vahvisti. – Ainoa minun tietämäni arka on kunnioitetun Enkalan leski Oosa, ja hänen poikansa Erina on sokea.

Eilenan tuli äkkiä paha olla. Auttajanaiset tuntuivat melkeinpä iloitsevan sirpiläisen parantajan ja tämän nuoren vaimon lapsen vajavuudesta. Hän mutisi, että hänen piti jatkaa matkaa, ja lähti liikkeelle. Hänellä oli kuitenkin yhä masentunut olo, kun hän ohitti pihalla kävelevän pariskunnan. Parantaja kääntyi katsomaan häntä.

– Tulisitko avuksi? mies kysyi. – Miiman olisi helpompi, jos häntä tuettaisiin molemmilta puolilta.

– Autan mielelläni, mutta eikö se ole sopimatonta? Eilena kummasteli. – Eikö ole parempi, jos haen toisen auttajanaisista?

Parantajan vaimo katsoi Eilenaa. Hänen väsyneille kasvoilleen nousi heikko hymy.

– He hermostuttavat minua, hän sanoi. – He ajattelevat mitä kaikkea ikävää synnytyksessä voi tapahtua. En jaksa kuunnella sellaisia ajatuksia.

Eilenan mielestä se oli ymmärrettävää, ja hän tarjosi käsivartensa. Nainen tukeutui siihen voimakkaasti. Välillä hän pysähtyi ja tuntui tuskaiselta. Parantaja asetti kätensä hänen vatsalleen.

– Kipu tulee tiheämmin ja kestää pitempään, hän sanoi rohkaisevasti. – Kohta saat pojan viereesi.

– Voiko tietää etukäteen, että se on poika? Eilena kummasteli.

– Miima tietää, Ramu sanoi.

Nainen pysähtyi taas ja katsoi Eilenaa huolestuneena.

– Ramu, hän on pahoillaan, koska kuuli naisilta tuolla, että pojasta tulee sokea, hän sanoi. – En jaksa selittää, mutta koeta sinä kertoa hänelle, ettei se ole kauheaa.

– Ajattele nyt vain itseäsi, Miima, Ramu sanoi. – Tiedän, että arat ottavat aina huomioon muiden tunteet, mutta ei ole sellaisen aika.

Miima oli kuitenkin toista mieltä ja yritti sitten itse selittää, kun aviomies ei siihen ryhtynyt.

– Kaikki ihmiset ovat jollain tavalla vajaita, hän sanoi. – Koora on päättänyt niin. Ja koska pojalla kuitenkin on oltava vikoja, tuntuu vain lohdulliselta tietää, että yksi niistä on sokeus. Ehkä hän silloin säästyy pahemmilta vammoilta. Koora ei anna kenellekään taakkaa liian paljon.

Nainen pysähtyi, kipu tuli taas. Eilena ajatteli, ettei osannut kuvitella juuri mitään pahempaa vajavuutta kuin sokeus. Nainen katsoi häntä ja yritti kesken kipunsakin hymyillä.

– On olemassa paljon pahempaa, hän sanoi. – On ihmisiä, jotka syntyvät itsekkäiksi ja sellaisia, jotka eivät osaa tuntea sääliä. Ne ovat kauheita vammoja.

Ajatus tuntui ensin kummalliselta, mutta mietittyään sitä hetken Eilena alkoi ymmärtää mitä parantajan vaimo tarkoitti. Esimerkiksi Leoni oli sokeudestaan huolimatta arvostettu lauluntekijä ja hyvin menestyvä merikauppias. Verraka taas ei tuntenut sääliä, ja sellainen ihminen oli todella kammottava. Tietysti Kareta oli ylipäällikkönsä avulla noussut valtaan ja Verraka oli voittamillaan sodilla tuonut Vuorimaahan rauhan, mutta hän oli tehnyt hirvittäviä tekoja. Varmaan se oli ollut välttämätöntä, sillä juuri pelko esti nyt Karetaan yhä kyräillen suhtautuvien johtomiesten kapinan ja piti rajanaapurit näennäisen ystävällisinä. Silti Verraka oli kammottava ihminen. Hänen sotilaansa tosin melkein jumaloivat häntä, mutta monissa muissa hänen pelkkä katseensa aiheutti väristyksiä.

Miima otti taas pari epäröivää askelta.

– Älä ajattele Verrakasta noin, hän sanoi Eilenalle. – Hän kärsii kovasti teoistaan. Onneksi hänellä on vaimo, joka ymmärtää häntä, ja ihanat lapset, joita hän kovasti rakastaa.

Se on totta, Eilena ajatteli. Verrakan kiintymys lapsiinsa liikutti ja hämmästytti monia, ja myös vaimoaan kohtaan hän oli paljon ystävällisempi kuin useimmat päälliköt. Vaikka Kareta oli julistanut naiset tasa-arvoisiksi miesten kanssa, moni ei luopunut vanhoista tavoistaan. Seluille tasa-arvo puolisoiden kesken ei ollut ongelma, he olivat aina kunnioittaneet vaimojaan, mutta Vuorimaan muiden heimojen miesten oli vaikea tottua ajatukseen.

Miima pysähtyi ja huudahti säikähtyneenä.

– Mitä nyt? Ramu kysyi.

– Lapsivesi tuli, Miima sanoi.

Ramu silitti hymyillen hänen hiuksiaan.

– Ei sitä pidä pelästyä, se on hyvä, hän sanoi. – Nyt mennään sisään. Ihan kohta poika on vieressäsi.

Kun he lähestyivät ovea, auttajanaiset nousivat penkiltä ja juoksivat vastaan.

– Menkää lämmittämään pesuvettä ja tuokaa valmiiksi pyyhkeitä, Ramu sanoi. – Odottakaa sitten ulkona. En halua teitä huoneeseen, autan itse Miimaa.

– Mutta kunnioitettu, vanhempi auttajanainen sanoi äänessään peittelemätöntä kauhua. – Vaimoasi täytyy jo tukea molemmin puolin, etkä voi antaa vartijan taluttaa häntä synnytyshuoneeseen saakka.

– Totta kai voin, Ramu sanoi kärsimättömästi.

– Mutta hän on mies, nuorempi parahti. – Aviomiehenkin läsnäolo synnytyshuoneessa on sopivaisuuden rajoilla, ja tuo sotilas on vaimollesi täysin vieras.

– Hän kuitenkin tulee kanssani, ja te menette lämmittämään vettä, Ramu sanoi.

Eilena ei voinut pidättää hymyään nähdessään naisten paheksuvat ilmeet ja heidän vihaiset liikkeensä, kun he kääntyivät pois. Mutta sitten Miima valitti taas, ja nuori sotilas otti huolestuneena tukevamman otteen hänen käsivarrestaan.

– Ramu, minua pelottaa, Miima sanoi. – Tuleeko tämä vielä paljon pahemmaksi?

Eilena näki miten parantajan kasvoilla häivähti huoli, jonka tämä saman tien yritti salata.

– Tällaisessa tilanteessa on tukalaa, että kuulet ajatukseni, Ramu sanoi. – Mutta kun en voi niitä sinulta peittää, niin sanon ajatukseni ääneenkin: olet kovin nuori synnyttämään. Jos olisin ollut parempi mies, olisin malttanut omien halujeni kanssa pari vuotta, tai olisin valmistanut sinulle lääkettä joka estää raskauden.

Miima yritti hymyillä ja sanoa jotain, mutta ei jaksanut. Ramu ja Eilena auttoivat hänet huoneeseen ja laskivat hänet varovasti vuoteelle.

– Riisu hänen kenkänsä, Ramu pyysi. – Sitten voit lähteä. Kiitos avustasi.

– Niin, kiitos, Miima sanoi heikosti. – Ajattelet kauniita ja myötätuntoisia ajatuksia. Olen iloinen siitä, että kävelit kanssamme.

Eilena tuli ulos ja jatkoi hyvällä mielellä kierrostaan. Yö oli lämmin ja kaunis, taivaalla loistivat tähdet, ja uusi elämä oli syntymässä. Rosmariini tuoksui voimakkaasti, kun hän vahingossa liikautti pensaan oksia ohi kulkiessaan. Kuten selut yleensä myös Eilena oli oppinut kunnioittamaan syntymän ihmettä yhtenä niistä hetkistä, jolloin jumalatar Kiira antoi ihmisen ymmärtää suuren valtansa. Hän ajatteli, että sanoivatpa auttajanaiset mitä hyvänsä, hän kyllä haluaisi olla vaimonsa mukana sitten kun tämä saisi lapsen. Oli tuntunut niin hyvältä nähdä miten Ramu silitti Miiman hiuksia. Juuri sellainen miehen täytyi olla, se tuntui oikealta.

Verrakan perheen majapaikan suljetut ikkunaluukut kiinnittivät taas Eilenan huomion. Niiden välistä tuikki kirkas valo, kuin koko alakerta olisi varustettu suurin soihduin juhlia varten. Ei siellä kuitenkaan voinut mitään juhlia olla, siellähän nukkuivat Verrakan neljä lasta ja näiden äiti Liia, joka odotti viidettä aivan viimeisillään.

Eilena mietti taas Verrakaa. Oli totta, että tämä oli suuri sankari ja myös ulkonäöltään maineensa veroinen. Verraka oli kookas ja lihaksikas niin kuin taistelijan pitikin olla, ja silti kaunis kuin taidokas kuvapatsas. Mutta sotilaana hän oli jättänyt jälkeensä valtavan määrän kuolleita. Vuorimaan sisällissodassa oli valloitettujen linnojen päälliköt yleensä surmattu, ja jos Verraka oli ollut paikalla, hän ei ollut käskenyt muiden tappaa, vaan oli suorittanut työn itse. Melkein kaikki päälliköt teettivät sellaisen alaisillaan. Paulokan perheenkin Verraka oli surmannut henkilökohtaisesti, vaimon, pikkutytöt ja poikavauvan. Miltähän Paulokasta oli tuntunut tänään, kun Karetan luona oli ollut päälliköiden kokous? Sanottiin, että hän oli joutunut istumaan Verrakaa vastapäätä.

Päärakennuksen leveille portaille tuli soihtua kantava palvelija, ja häntä seurasivat Vuorimaan kuningatar Lis ja Leoni vaimonsa Sirenan kanssa. Tällaisissa tilanteissa Leonin sokeutta ei voinut huomata muusta kuin siitä, että vaimo piti kevyesti hänen kädestään kiinni, ja sellaisen eleen olisi voinut tulkita kiintymyksen osoitukseksikin. Palvelija viittasi Eilenalle, joka kiiruhti portaita kohti.

– Saata kunnioitetut vieraat portille, Lis käski.

– Hankinko saattajan myös perille asti Memnon kaupunkiin? Eilena tiedusteli. Leonilla oli siellä asunto pääkaupungissa käyntejä varten, vaikka hänen varsinainen kotinsa oli viinitilalla Selovuorten juurella.

– Emme oikeastaan tarvitsisi saattajaa edes portille, Leoni sanoi. – Olet turhan muodollinen, Lis. Ei täällä nyt ole ketään katselemassa, osoitatko meille arvomme mukaista huomiota.

Lis nauroi.

– Sellainen tulee tavaksi, vaikka tiedänhän minä, että sinä ja Sirena ette ole niitä, jotka vaativat turhia eleitä, hän sanoi.

Sirena kääntyi vartijan puoleen.

– Joko kunnioitettu Miima on synnyttänyt? hän kysyi.

– Tietojeni mukaan ei, Eilena sanoi.

Sirena katsoi Lisiä.

– Pitäisikö minun jäädä? hän kysyi. – Jos menisin tarjoamaan apuani?

Lis naurahti.

– Ramu ei huolinut sinne edes Oosaa tai minua, hän sanoi. – Koeta malttaa mielesi. Ramu on hyvin taitava ja hoitaa Miiman paremmin kuin kukaan meistä.

– Niin kai, Sirena sanoi. – Tuntuu vain niin oudolta, että siellä ei ole naisia. Mutta olet oikeassa, kyllä minun pitää tyytyä odottamaan kotona tietoa vauvasta.

– Minäkin aion mennä nukkumaan, Lis sanoi. – Kareta, Verraka ja Serra pohtivat varmaan aamuun asti huoliaan. Sanotaan viinin ilahduttavan mieltä, mutta ainakin Karetan se nykyisin synkistää.

Eilena kulki Leonin ja Sirenan edellä portille. Sen luona puoliunessa torkkunut mies oikaisi itsensä kiireesti ja avasi pienen sivuoven.

– Susia voi olla liikkeellä, kunnioitettu, hän sanoi Leonille. – Haluatko sotilaan mukaan?

– Taitan jostain tukevan kepin, Leoni sanoi. – Sudet hätistelevät harvoin ihmistä, mutta ehkä Sirena tuntee olonsa turvallisemmaksi niin.

– Ja minäkö muka pelkäisin susia sinun seurassasi? Sirena nauroi. – Sinähän ajat ne pois jo pelkällä äänelläsi.

– Jotain hyötyä laulajan taidoistakin on, Leoni sanoi.

Vartija sulki portissa olevan pienen oven heidän jälkeensä ja hymyili Eilenalle.

– Kunnioitettu Leoni ja hänen vaimonsa vaikuttavat niin onnellisilta, hän sanoi. – Tuntuu hauskalta nähdä sellaista. Tänäänkin kuninkaan luota on poistunut toinen toistaan riitaisamman näköisiä pareja. Miehet ovat olleet juovuksissa ja naiset vihaisia.

– Kunnioitettu Leoni on selu, Eilena sanoi, ylpeänä omasta kansanryhmästään. – Selu kohtelee aina naista huomaavaisesti, ja selujen tavoista poiketen Leoni on myös kohtuullinen juomisessaan.

Hän jatkoi kierrostaan ja tuli taas päärakennuksen taa. Äkkiä hän hätkähti kuullessaan kummallisen äänen. Se tuli Verrakan ja hänen perheensä majapaikasta. Oli kuin jotain raskasta olisi kaatunut, ja kun Eilena kääntyi katsomaan, hän näki yhden ikkunaluukun lennähtävän auki. Siitä roihahtivat ulos liekit ja sakea savu.

Pieneksi hetkeksi Eilena lamaantui. Sitten hän lähti juoksemaan kohti päävartiota. Nuokkuvat sotilaat ponnahtivat ylös kun hän syöksyi sisään, ja kun hän sai hengästyneenä esiin sanan ”tulipalo”, vartiopäällikkö kuulutti hälytyksen.

Tulipalo kuului kesän ja kuivan ajan suuriin vaaroihin. Vaikka talvella lämmitettiin huoneita ja tulipalon syttyi siksi herkemmin, niin kuitenkin helteen kuivattamissa rakenteissa ja kasvustoissa tuli levisi vielä tuhoisammalla voimalla. Eilena tunsi helpotusta, kun kokeneet ja osaavat miehet ottivat asiat johtoonsa. Hän lähti muiden mukana kohti palavaa taloa, mutta hänellä ei ollut mitään selvää tehtävää, koska hän oli ollut Karetan joukoissa vasta vähän aikaa. Sammutusketju käynnistyi tottuneesti, vesiastiat lähtivät kulkemaan kaivolta kohti palopaikkaa.

– Miksi ikkunaluukut ovat kiinni? joku huusi.

– Nehän on suljettu ulkoapäin, toinen ihmetteli. Yleensä luukut suljettiin ulkopuolisella salvalla vain kun talo oli asumaton.

– Ovikin on teljetty ulkoa, raivokas miesääni huusi. – Tämä on tuhopoltto.

Mies oli Verrakan henkilökohtaisten joukkojen päällikkö Rotaa. Hän riisui viittansa, kasteli sen vesiastiassa ja kietoi sen märkänä ylleen. Sitten hän tempasi oven auki ja syöksyi savun sekaan. Hän palasi hetken kuluttua yskien, lapsi sylissään. Yksi naisista tuli lähemmäksi ja otti pienokaisen häneltä.

– Verrakan nuorin poika, joku sanoi.

Lasta pitelevän naisen ympärille kerääntyi nopeasti ryhmä avuliaita hoitajia. Heidän oli kuitenkin pian pakko myöntää, että mitään ei enää ollut tehtävissä: pienokainen oli kuollut. Apu oli ehtinyt paikalle liian myöhään.

Pari sotilasta oli noudattanut Rotaan esimerkkiä ja molemmat saivat talosta ulos yhden lapsen. Näidenkin elvyttely-yritykset olivat turhia.

– He kuolivat, koska eivät päässeet ovesta, sanoi sotilas, joka oli tuonut talosta Verrakan vanhemman pojan. – He olivat yläkertaan vievien portaiden luona, kai yrittääkseen pelastautua sitä kautta, mutta tukehtuivat savuun. Tämä on tehty tahallisesti, heidät oli teljetty menehtymään.

Palo yltyi ja liekit löivät ulos avatusta ovesta. Kukaan muu ei enää uskaltautunut sisään, mutta Rotaa kasteli taas vaatteensa ja juoksi palavaan taloon. Kun hän tuli takaisin, hän kantoi Verrakan vanhinta tytärtä, hentoa yhdeksänvuotiasta, joka yhä puristi nukkea syliinsä. Kun tämäkin lapsi todettiin kuolleeksi, Rotaa vajosi istumaan maahan ja itki. Liekit kohosivat tummaa yötaivasta kohti ja sakea savu sai Eilenan silmät kirvelemään.

Pienin kuninkaan henkilökohtaista seurusteluhuoneista oli tehty mahdollisimman kodikkaaksi puisin huonekaluin, matoin ja seinävaattein. Kareta ja Lis tapasivat vastaanottaa siellä vain kaikkein läheisimmät vieraansa. Huoneeseen tultiin suuremmasta seurusteluhuoneesta, joka oli julkisiin tilaisuuksiin tarkoitetun ison salin takana linnan toisessa kerroksessa. Suuremmasta seurusteluhuoneesta pääsi myös kuningasparin makuuhuoneeseen.

Kareta oli yksinkertaisissa vaatteissa, jollaisia hän mielellään käytti kotioloissa, ja Serra totesi hymyillen, että kuninkaan asun perustana oli selujen paita. Serra itsekin selujen kansanryhmää edustavana varakuninkaana kantoi tuota samaa vaatetta runsaasti kirjaillun tummansinisen viittansa alla. Se oli tiivistä värjäämätöntä pellavakangasta, hihaton ja polviin ulottuva. Vain alempiarvoinen selu olisi saattanut julkisuudessa käyttää sitä päällysvaatteen tavoin. Verraka taas oli tavanomaiseen tapaansa täydessä ylipäällikön asussa. Hänellä oli ollut mukanaan jopa kypäränsä ja miekkansa, mutta ne hän oli riisunut virallisen päälliköiden kokouksen päätyttyä ja käskenyt viedä ne asunnolleen. Nyt hän oli avannut kultakoristeisen rintapanssarinsa hakasetkin voidakseen istua mukavammin.

Verrakan liekinpunainen lyhyt mekko paljasti reisien ja käsivarsien voimakkaat lihakset, ja hänen vaaleat hiuksensa kihartuivat huomiota herättävän kaunispiirteisten kasvojen ympärille. Ei ollut mikään ihme, että juuri Verraka oli ollut taiteilijan mallina, kun oli teetetty Ukkosjumalan patsaita julkisiin tiloihin, Serra ajatteli. Selujen tavoin Serra oli kauneuden ihailija ja katseli joskus Verrakaakin kuin taideteosta.

Serralla oli selulle tyypilliset hiukan punertavat runsaat hiukset ja pörröinen parta. Hän oli yhtä kookas kuin Verraka, mutta ylellisistä vaatteistaan huolimatta Serra vaikutti aina jotenkin rähjäiseltä. Vaatteiden arvokkaaseen kantamiseen ja näyttävään esiintymiseen hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt. Hänessä oli jäljellä vuoristossa piileskelevän vastarintamiehen hurjuutta, jota Karetakin oli saanut pelätä ennen suurta uudistusta, jossa Vuorimaan kansanryhmät olivat yhdistyneet. Nyt näillä kaikilla oli omat edunvalvojansa: Kareta kuninkaana kuului entisiin ylempiin, ja varakuninkaina olivat selujen, arriittien ja launien edustajat.

Kareta liikahti levottomasti.

– Olemme viettäneet iltaa ystävien kesken viihtyäksemme ja rentoutuaksemme, hän sanoi. – Mutta nyt kun vain me kolme enää olemme tässä, haluaisin ottaa esiin ikävät asiat.

– Jospa jättäisimme ne huomiseen, Verraka ehdotti. – Päässäni on sen verran viininhuurua, etten usko pystyväni keskustelemaan kovin viisaasti.

– Minä olen jo huomenna Selovuorilla matkalla kohti Kiiran kaupunkia, Serra sanoi. – Jos minun pitää kuulla asiasi, Kareta, sinun on puhuttava nyt.

Serran asenne sekä kuningasta että ylipäällikköä kohtaan oli hieman isällinen. Nämä olivat saavuttaneet korkean asemansa hyvin nuorina, ja varsinkin aluksi hän oli opastanut heitä melkein kuin lapsia; kymmenen vuoden ikäero oli merkinnyt todella paljon silloin, kun hallitseva kuningas oli ollut seitsemäntoistavuotias. Ero ei enää ollut niin ratkaiseva, mutta Serra koki yhä Karetan ja Verrakan opastettaviksi nuorukaisiksi.

– Haluaisin puhua juuri teille kahdelle, Kareta sanoi. – Olette ainoat, joihin voin täysin luottaa.

Serra naurahti.

– Jos tarkoitat luottamuksella uskoa täyteen tottelevaisuuteen, voit luottaa vain Verrakaan, hän sanoi. – Minulle ovat selut aina etusijalla ja Vuorimaa kokonaisuutena vasta toisella. Minun jumalanikaan ei ole sinun Ukkosjumalasi, vaan selujen Kiira.

– Luotankin rehellisyyteesi, Serra, Kareta sanoi. – Jos vastustat minua, teet sen avoimesti ja suostut neuvottelemaan. Ja jumalista puheenollen, onhan meillä yhteistä kuitenkin Koora, jonka minä olen lapsena oppinut tuntemaan, ja jonka tahtoa Kiira on teille seluille opettanut.

– Niin, ehkä me kolme juuri siksi ymmärrämme toisiamme, Serra pohti. – Jos en käsitä väärin, Koora ei ole sinullekaan vieras, Verraka.

Verraka hymähti.

– Puhut Karetan armeijan ylipäällikölle, jonka tehtävä on johtaa tarvittavia sotaretkiä ja sisäisiä kurinpalautuksia, hän sanoi. – Koora on jumala, joka kieltää ihmistä tappamasta toista ihmistä ja vaatii auttamaan avuttomia. Mietin Kooraa ja haluaisin uskoa häneen, en kiistä sitä. Mutta minun entiset, nykyiset ja tulevat tekoni ovat Kooran tahdon vastaisia, eikä röyhkeyteni riitä siihen, että turvaisin jumalaan, jonka tahtoa en noudata.

Kareta näytti surulliselta ja huolten painamalta. Hän katsoi Verrakaa yrittäen tavoitella tämän silmiä, mutta Verrakan katse väisti.

– Toimit minun valtani turvaamiseksi, Kareta sanoi. – Tekosi ovat minun vastuullani.

Verraka hymähti.

– Minä kuitenkin toteutan ne, hän sanoi. – Et voi siirtää minulta muistoja itsellesi etkä voi nähdä minun painajaisuniani. Et myöskään voi ottaa minulta minun syyllisyydentunteitani.

Serra nousi ja ravisteli Verrakaa kevyesti hartioista, ystävällisen karhumaisesti.

– Olet tosiaan juonut liikaa viiniä, hän sanoi. – Veljeni Leoni valittaa, että aina juovuksissa alat puhua syyllisyydentunnoista. Reipastu, tehdään jotain. Haluatko painia? Sanovat sinua vahvaksi, mutta vahva olen minäkin.

– Ei, nyt kuunnellaan Karetan asia, Verraka sanoi. – En halua painia kanssasi. En kestäisi omahyväistä kehuskeluasi jos voittaisit, etkä sinä siedä häviämistä.

– Solvaat selvästi luonnettani, Serra totesi hyväntahtoisesti naureskellen. – Mutta hyväksyn sen, koska tosiaan olen ylpeä itsestäni enkä pidä häviämisestä, olet siis oikeassa kummassakin asiassa. Ei painita, kuunnellaan Karetaa.

Serra asettui takaisin istumaan ja heilautti runsaita hiuksiaan pois silmiltä.

– Arvaan kyllä huolen aiheesi, Kareta, hän sanoi. – Mietit Temean ympärille kerääntynyttä joukkoa, joka tänään selvästi vastusti sinua melkein kaikessa.

– Niin, Kareta sanoi. – Olin alusta asti tyytymätön siihen, että Temeasta tehtiin arriitteja edustava varakuningas.

– Kukin kansanryhmä valitsee varakuninkaansa vaaleilla, Serra huomautti. – Ei heidän valintaansa voi puuttua. Temea oli pakko hyväksyä, vaikka en minäkään hänestä pidä. En yleensäkään pidä arriiteista, vaikka he kuvittelevatkin olevansa selujen kaltaisia, ja olen kai itse heidän lauluissaan jonkinlainen sankarikin. Selu tappaa tarvittaessa, mutta arriitit riehuivat sisällissodan aikana kuin lammaslaumaan päässeet sudet.

– Heillä oli syytä katkeruuteen, Verraka sanoi. – Te selut olette aina olleet vapaita vuorillanne, mutta heitä painoi aikaisempi ylempien hallinto hyvin raskaasti. Isäni alaisetkin olivat arriitteja ja tiedän, ettei heidän osansa ollut helppo. Kotini, Meiran linna, on rakennettu heidän orjatyöllään; en ihmettelisi, vaikka sen seinät olisivat heidän kirouksistaan saaneet voiman tuhota tulevat asukkaansa.

– Arriitit ovat kuitenkin nyt saaneet kaikki mahdolliset edut ja myönnytykset, Kareta sanoi. – Ja Temean rinnalla minua vastustaa avoimesti ainakin yksi entinen ylempikin, Pauloka.

Verraka naurahti kuivasti.

– Tietänet, että hänellä on syynsä, hän sanoi. – Hän ei pidä miehestä, joka on armeijasi ylipäällikkönä.

Kareta vilkaisi Verrakaa ja laski sitten katseensa. Tämän silmistä loisti jäinen kylmyys. Verrakan silmät olivat siniset ja ne olisivat olleet kauniit ilman tuota tylyä ilmettä. Nyt ne torjuivat.

– Temea saa vastakaikua myös launeilta, Serra sanoi. – Selut taas pysyvät uskollisina minulle ja ovat sinun puolellasi, Kareta, niin kauan kuin minä olen. Minä olen luvannut tukea sinua.

– Niin, olet luvannut sen Oosalle, Kareta sanoi hiukan närkästyneen näköisenä. – Et suostunut vannomaan sitä minulle, kuten olisi pitänyt, ja kuten muut varakuninkaat tekivät.

– Oosa on meille seluille jumalatar Kiiran maanpäällinen hahmo, Serra muistutti. – Oosalle annettu lupaus on minun kannaltani sitova. Ihmiselle en suostu vannomaan mitään.

Kareta pudisti päätään.

– En ymmärrä tuota puhetta, että Oosa muka on jumalatar, hän sanoi. – Oosa kuuluu arkoihin, ihmisrotuun joka vain on hiukan erilainen kuin omamme. Ja tiedäthän itsekin, että Oosa on ihminen. Kun hän jäi leskeksi pyysit häntä vaimoksesi.

Serra nauroi.

– Selulle asia on päivänselvä, hän sanoi. – Oosa on täysi ihminen, mutta jumalatar toimii hänen ihmishahmonsa kautta. Olisin ottanut vaimokseni nimenomaan ihmisen, jumalattareen hänessä ei kukaan voi kajota.

– En voi kuvitella Oosaa sinun vaimonasi, Verraka huomautti hymyillen. – Se olisi leijonan ja kauriin avioliitto.

– Minusta olisi Oosan puolisona tullut yhtä kesy kuin Autiomaan kissat, Serra vakuutti. – Ikävää että Oosa ei suostunut.

– Meistä on hauskaa, että saamme pitää hänet luonamme, ja hänen poikansa viihtyy meidän vanhempien poikiemme seurassa, Kareta sanoi. – Mutta mitä meidän pitäisi tehdä Temealle ja häneen liittyneille päälliköille?

– Emme voi tehdä muuta kuin olla kärsivällisiä, Serra totesi.

Kareta pudisti päätään.

– Tuollainen uhma leviää, jos siihen ei puututa, hän väitti.

Verraka nauroi ilottomasti.

– Uhma leviää nimenomaan silloin, jos siihen puututaan, hän sanoi. – Sen verran ymmärrän minäkin, Kareta. Juuri vangitsemiset, mestaukset ja maasta karkotukset lisäävät vihamiehiäsi.

– Verraka on oikeassa, Serra sanoi.

Kareta nousi ja käveli huoneen ikkunan luo, josta näkyi vain pimeyttä. Hän kääntyi ja katsoi ystäviään.

– Olen pitänyt vihamieheni kurissa valtaan nousustani asti, hän sanoi. – Tiedän, miten se tehdään. Siinä ei myöntyväisyys auta, se tulkitaan heikkoudeksi.

– Mitä sitten aiot tehdä nykyisille vastustajillesi? Serra kysyi. – Sanon suoraan, että Temeaan et voi kajota. Arriitit olisivat kapinassa saman tien.

– Pauloka on joka tapauksessa saatettava vastuuseen käytöksestään, Kareta sanoi. – Hän saa palata täältä kotiinsa, mutta sitten sinä, Verraka, haet hänet kuulusteltavaksi.

– Se ei ole järkevää, Verraka sanoi. – Pauloka uhitteli tänään myös minulle, ei vain sinulle. Kummankin meidän katsottaisiin toteuttavan henkilökohtaista kostoa. Se vähentäisi uskoa sinun oikeudenmukaisuuteesi. Minun julmaan maineeseeni se ei vaikuttaisi mitään, mutta minusta olisi vastenmielistä puuttua häneen millään tavalla.

Serra nousi.

– Taidan lähteä nukkumaan, hän sanoi. – Harkitse tarkkaan mitä teet, Kareta. Olen luvannut tukea sinua, enkä kadu lupaustani. Tavallisen kansan olot ovat sinun aikanasi kohentuneet huomattavasti, siinä suhteessa olet merkittävä uudistaja. Olet myös viime vuosina onnistunut estämään laajat sodat, on ollut vain pieniä kahakoita. Mutta ne keinot, joilla ylläpidät valtaasi, eivät ole paremmat kuin syrjäyttämälläsi kuninkaalla. Sinun pitäisi kohdella kilpailijoitasi ja vastustajiasi aivan eri tavalla.

Kareta näytti aikovan sanoa jotain, mutta vaipuikin sitten mietteisiinsä. Serra käveli ovea kohti.

– Jää tänne yöksi, Kareta sanoi. – Lis on käskenyt valmistaa sinulle huoneen.

– Menen kaupunkiin Leonin luo, Serra sanoi. – Tapaan veljeäni harvoin, ja hän ja Sirena odottavat minua sinne. Älä turhaan kutsu palvelijaa, en tarvitse saattajaa, eikä yöaikaan ole mitään syytä noudattaa muodollisuuksia.

Hän lähti. Kareta katsoi Verrakaa väsynein silmin.

– Serra on oikeassa, olen huono kuningas, hän sanoi.

– Kansalla on ollut paremmat olot sinun aikanasi kuin ennen, ja on sekin jotain, Verraka lohdutti. – Mutta sinun pitäisi kyllä miettiä, miten voisit saada aikaan jonkinlaisen sovun päälliköiden kanssa.

Kareta huokasi.

– En osaa, Verraka, hän sanoi. – Kun nousin kuninkaaksi, Seloma oli vieressäni ja neuvoi kaikessa. Nyt hän on vetäytynyt Sirpiin ja haluaa unohtaa kokonaan entisen elämänsä. Hän tutkii Koorasta kertovaa perimätietoa ja vanhoja kirjoituksia. Ratkaisu oli varmaan hyvä hänen kannaltaan, mutta ei minun.

– Seloma oli ylipäällikkö, jonka veroinen minä en pysty olemaan, Verraka myönsi. – Olen sovelias vain taistelua johtamaan. Ymmärrän raskaan vastuusi ja huolesi, mutta en osaa neuvoa sinua muuta kuin sanomalla, että sinun pitäisi pyrkiä sovittelemaan ja neuvottelemaan.

– En osaa, Kareta sanoi uudestaan. – Pelkkä sotilas minäkin vain olen enkä taistelukentällä oikeastaan edes päällikkötasolle kelpaava. Muistathan, että kun olemme johtaneet yhdessä, sinä olet joutunut tekemään päätökset, ja sinuun sotilaat luottavat, eivät minuun. Olen pelkkä keskitason sotilas ja jouduin kuninkaaksi, koska olin lain mukainen vallanperijä.

Verraka aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kuuluva meteli sai heidät hätkähtämään.

– Siellä on tulipalo, Verraka arveli.

Hän meni ikkunaan, ja liekit kajastivat vinosti oikealta.

– Se on sielläpäin, missä Liia ja lapset ovat, hän sanoi. – Pitänee mennä katsomaan.

Kareta oli myös noussut. He kiirehtivät isompaan seurusteluhuoneeseen ja sen kautta suureen saliin. Salissa tuli sotilas heitä vastaan.

– Kunnioitettu Verraka, hän sanoi hengästyneenä. – Sinun asuntosi on liekeissä.

Verraka lähti juoksemaan ja Kareta seurasi häntä. Pieni talo roihusi kuin jättiläismäinen soihtu, tuli oli kivunnut seinien köynnöskasveja pitkin ja sytyttänyt kattorakenteet. Vettä kantavat ihmiset keskittyivät rajaamaan paloa ja varjelemaan lähiympäristöä. Verraka syöksyi avonaisen oven luo, josta tuprusi savua. Rotaa kiiruhti hänen luokseen.

– Onko ketään sisällä? Verraka kysyi.

– Liiaa emme löytäneet, Rotaa sanoi.

Verraka repäisi yltään rintapanssarinsa niin rajusti, että jokin sen hakasista tarttui runsaisiin koristeisiin, joita irtosi ja sinkosi maahan. Hän aikoi syöksyä palavaan rakennukseen. Kareta tarttui häneen.

– Ei sinne voi enää mennä, hän sanoi.

Verraka tempautui irti kohdistaen Karetaan raivokkaan katseen kuin viholliseen. Päällikkönsä tunteva Rotaa ei yrittänytkään estää, kasteli vain nopeasti paksun viitan likomäräksi ja heitti sen Verrakan ylle. Hetken kuluttua Verraka tuli yskien ulos ja kasteli viitan uudelleen. Sitten hän juoksi taas sisään, ja viipyi nyt pitempään.

– Hän kuolee sinne itsekin, Kareta sanoi.

– Häntä on aivan turha yrittää estää, Rotaa sanoi. – Jos yrität sitä tosissasi, hän tappaa sinut.

Verraka tuli toisen kerran ulos tyhjin toimin.

– Näin hänet, mutta hengitykseni salpautuu, hän sanoi. – Tarvitsen jotain kasvoille.

Hän kasteli taas viitan ja Rotaa upotti vesiastiaan huivinsa ja ojensi sen sitten märkänä Verrakalle. Tämä meni taas sisään taloon, ja palasi hirvittävän pitkältä tuntuvan ajan kuluttua kantaen sylissään ihmistä, jota ei olisi tuntenut Liiaksi, jos ei olisi tiennyt. Sotilaita juoksi heti avuksi, mutta Verraka ei luovuttanut taakkaansa.

– Viedään hänet meidän makuuhuoneeseemme, Kareta sanoi. – Anna minä autan kantamisessa.

Verraka ei tuntunut kuulevan, mutta harppoi kohti päärakennusta, kiiruhti sisälle ja yläkertaan portaisiin, kulki suuren salin ja isomman vierashuoneen läpi. Lis oli herännyt ja tuli makuuhuoneen ovelle vastaan.

– Koora auttakoon, Lis sanoi. – Laske hänet meidän vuoteellemme ja hae sitten kiireesti Ramu.

– Mutta Miima synnyttää, Kareta sanoi.

– Tavallisen synnytyksen hoitaa kuka vain auttajanainen, Lis huomautti. – Ramu on taitavin saatavissa oleva parantaja, hänet tarvitaan tänne.

Verraka laski Liian vuoteelle ja yritti saada kiihtyneen hengityksensä tasaantumaan.

– Missä lapset ovat? hän kysyi.

Rotaa oli tullut ylipäällikön perässä huoneeseen.

– He ovat kuolleet, hän sanoi hiljaa. – He ovat kuolleet, kaikki.

Miima ja Ramu eivät paljon miettineet ulkona vallitsevaa hälinää. He tiesivät, että linnan alueella oli tulipalo, mutta heillä oli muuta ajattelemista. Ramu oli lähettänyt auttajanaiset pois ja oli itse pessyt Miiman ja lapsen. Hän istui nyt vaimonsa vieressä katselemassa, kun poika yritti ensimmäistä kertaa imeä rintaa.

– Pelkäsin turhaan, Miima sanoi. – Se oli vaikeaa vain vähän aikaa ja meni pian ohi, ja nyt kun lapsi on tässä alan kohta ajatella, ettei mitään vaikeuksia ollutkaan.

– Niin useimmista äideistä tuntuu, Ramu sanoi. – Mutta voin nyt jo rehellisesti sanoa sen, että synnytys oli vaikea. Olet nuori ja hentorakenteinen, ja poika on iso. Varmaan jokainen mies kärsii tuossa tilanteessa siitä, ettei hän voi ottaa itselleen edes pientä osaa yhteisen lapsen maailmaantulon aiheuttamasta kivusta. Mutta kuka hyvänsä parantaja olisi kyllä ollut levoton puolestasi.

Miima katseli tutkivasti lapsen mustia hiuksia ja tummia silmiä, jotka näkyivät vain pieninä viiruina, kun vauva keskittyi imemiseen.

– Se on sinun näköisesi, Ramu, hän sanoi tyytyväisenä. – Ihan niin kuin toivoinkin.

– Onko se sokea? Ramu kysyi hiljaa. – Sen silmät näyttivät minusta ihan tavallisilta.

– Ei se näe, Miima sanoi lempeästi. – Ramu, koeta nyt olla surematta sitä. Sanoinhan sinulle heti, että se kuuntelee ääniä, mutta ei näe valoa. Ja jos arka saa oudon kanssa lapsia, pojista tulee sokeita. Niin ovat Oosan ja Vaapun pojatkin.

– Minun on vaikea hyväksyä sitä, Ramu sanoi alakuloisesti. – Tietysti rakastan lasta juuri sellaisena kuin hän on, ja varmasti hän löytää paikkansa elämässä, mutta hänelle toivoisi vain hyviä asioita.

– Älä puhu noin, Miima sanoi pyytävästi. – Tämä on hyvä poika ja olet vielä iloinen ja ylpeä hänestä. Teitä outoja on joskus niin vaikea ymmärtää. Etkö sinäkään tosiaan tiedä, miten vajaa jokainen ihminen on? Sitä ei sokeus paljon lisää eikä näkeminen vähennä, vaikka näkisi miten tarkkaan.

Ramu naurahti tajutessaan miten totta Miima puhui. Millainen ihminen tosiaan oli, ja miten hauras oli hänen terveytensä tai henkensä, vaikka kaikki olisi ollut parhaalla mahdollisella tavalla. Eikä ihmisen aisteilla tavoittanut juuri mitään silloinkaan kun ne toimivat täydellisesti.

Lapsi oli lopettanut syömisen ja Ramu nousi korjaamaan vaimonsa asentoa.

– Olen lähettänyt sanan Oosalle, hän tulee varmaan kohta, hän sanoi tyynyjä asetellessaan.

Oosa oli Miiman vanhempi sisko, joka oli avioitunut vuorimaalaisen kanssa mutta jäänyt jo nuorena leskeksi. Hän asui poikansa kanssa Memnon linnassa ja oli Lisin läheisin uskottu. Ramu ei ollut halunnut edes häntä mukaan synnytykseen, koska oli tiennyt itse osaavansa antaa parhaan mahdollisen käytännön avun, mutta nyt Miima selvästi kaipasi vierelleen sisartaan, jolle saattoi puhua pelkillä ajatuksilla, ilman turhia selittelyjä ja sanojen mukanaan tuomia väärinkäsityksiä. Ramu ymmärsi, miten vähäiseltä vammalta lapsen sokeus tuntui arasta, joka päivittäin törmäsi aviopuolisonsa kyvyttömyyteen kuulla yksinkertaisintakaan ajatusta.

– Onko Areno sinusta hyvä nimi? Miima kysyi. – Jos pidät siitä alan sanoa lasta Arenoksi.

– Se on hyvä nimi, Ramu sanoi.

Hän oli juuri aikeissa kysyä oliko Miiman asento mukava, kun ovi riuhtaistiin auki. Se iski paukahtaen seinään ja Verraka syöksyi huoneeseen. Hänen vaatteensa olivat osittain palaneet ja hänen ihossaan oli pahoin palaneita kohtia. Vaaleat hiukset olivat kärventyneet melkein päätä myöten. Hänen hurja, ahdistunut katseensa osui Miimaan ja vauvaan, ja hän pysähtyi ja ponnisteli hillitäkseen itsensä. Hän ei hetkeen saanut puhuttua, mutta Miima kuuli hänen ajatuksensa ja huudahti kauhusta.

– Ramu kiirehdi, mene hänen kanssaan, Miima sanoi. – Tulipalo oli heidän asunnossaan. Kaikki lapset kuolivat. Verraka sai tuotua Liian ulos. Liia on hengissä, mutta hänellä on vaikeita palovammoja. Mene nopeasti apuun.

Ramu epäröi katsoen vaimoaan. Verraka sanoi:

– Niin, tule. Olet parantajista taitavin. Jos joku voi auttaa häntä niin sinä.

– Mene, Miima sanoi. – Ei minulla ja vauvalla ole mitään hätää, ja Oosakin tulee tänne aivan kohta. Kiirehdi.

Verraka juoksi edellä ja Ramu seurasi häntä. He ohittivat vaiteliaina ryhminä seisovia palvelijoita ja sotilaita ja nousivat portaita suureen saliin. Se oli tyhjä, vain mahtavat leijonapatsaat tuijottivat seinustoilla. He kiirehtivät Karetan ja Lisin yksityispuolen seurusteluhuoneeseen ja sieltä makuuhuoneeseen.

Lis nousi vuoteen luota, Kareta ja Rotaa seisoivat hiukan taempana. Ramu näki Lisin punaiset silmät ja ymmärsi jo niistä, ettei mitään ollut tehtävissä. Lis ei itkenyt turhan takia.

Verraka syöksyi vuoteen luo mutta pysähtyi epäröiden, uskaltamatta koskettaa vaimoaan. Ramu tuli perässä ja laski kätensä ylipäällikön olkapäälle.

– Väisty, hän sanoi tiukasti.

Verraka loi häneen uhmaavan katseen. Ramu kohtasi sen tyynesti.

– Sairashuoneessa määrään minä, hän sanoi.

Verraka painoi päänsä, mutisi jotain anteeksipyytävää ja vetäytyi hiukan. Ramu irrotti Liian yltä ne vaatteet, jotka eivät olleet palaneet kiinni ihoon. Oli selvää, että tilanne oli toivoton. Ihoa oli poissa niin paljon, että sellaisesta menetyksestä ei selviäisi hengissä, Liian viimeisiä hetkiä voisi vain yrittää helpottaa.

– Haluan puhdasta, mahdollisimman sileää kangasta, Ramu sanoi. – Paikallisilta parantajilta on haettava voidetta, jossa ei ole hajusteita, ja siihen on sekoitettava keltakukkaa, he tietävät kyllä minkä verran. Yhden heistä on tultava luokseni, sillä haluan lisäksi lääkettä, josta saa puhua ainoastaan parantajien kesken.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Sitä lääkettä annettiin vain kuoleville. Lis ryhdistäytyi kuitenkin nopeasti.

– Käyn antamassa käskyt, hän sanoi.

Kun Lis tuli takaisin, Ramu oli laskenut kätensä Liian pyöreälle vatsalle ja hänen kasvoillaan oli keskittynyt, ihmettelevä ilme. Lis tuli viereen ja katsoi parantajaa kysyvästi.

– Vatsa supistelee, Ramu sanoi.

– Säännöllisestikö? Lis kysyi.

Ramu nyökkäsi. Hän katsoi Lisiä silmiin.

– Haluan Karetan, Rotaan ja Verrakan menevän pois, hän sanoi.

– Minä en lähde, Verraka väitti kiivaasti.

– Kareta ja Rotaa, viekää hänet, Lis käski tyynesti.

Lis ja Ramu eivät edes kääntyneet katsomaan yhteenottoa. Verraka oli voimakas ja taisteli raivokkaasti vastaan, mutta Kareta ja Rotaa olivat hekin vahvoja ja kamppailuun tottuneita. Ylipäällikön oli lopulta alistuttava kuninkaansa ja alipäällikkönsä edessä. Nämä kuljettivat hänet seurusteluhuoneeseen, ja Verraka lakkasi vastustelemasta. Hän vajosi yhteen tuoleista ja istui hetken hiljaa.

– Anteeksi, ystävät, hän sanoi sitten. – Käyttäydyin kuin kuriton lapsi.

– Suru tekee ihmisen sellaiseksi, Rotaa sanoi myötätuntoisesti.

Kareta ja Rotaa katsoivat toisiaan kuin neuvotellakseen, miten toimittaisiin. Kareta epäröi, mutta Rotaan silmät vaativat tarttumaan aiheeseen, joka kummankin mielessä kiersi.

– Tulipalo oli tuhopoltto, Kareta sanoi viimein. – Mikään muu ei selitä sitä, että ikkunaluukut ja ovi oli suljettu ulkoapäin.

– Pihan vartijakin myönsi nähneensä jonkun, joka tuntui hiipivän talon ympärillä, Rotaa sanoi.

Verraka ei osoittanut mitään mielenkiintoa kummankaan puheisiin.

– Annan kuulustella kaikkia, joilla voisi olla syy sellaiseen tekoon, Kareta sanoi. – Annan kuulustelijoille valtuudet käyttää kidutustakin, jos se on tarpeen.

– Ei, Verraka sanoi.

Kareta ja Rotaa katsoivat häntä ihmeissään.

– Lapset ovat kuolleet ja Liia kuolee pian, Verraka sanoi luonnottoman rauhallisesti. – Kuolleita ei kosto auta. Ja minulle ei kukaan voi tehdä mitään niin pahaa, etten sitä ansaitsisi.

Hän kohotti päänsä. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät, ja palohaavoineenkin kasvot olivat kauniit. Kareta tunsi halua lohduttaa häntä, mutta hän tunsi myös avuttomuutta ystävänsä sulkeutuneen uhman edessä. Rotaan kyyneleet valuivat poskille, eikä hän yrittänytkään peitellä niitä, mutta hänkään ei lähestynyt ylipäällikköään.

Lis tuli huoneeseen. Hän ylitti lattian kiireisin askelin ja pysähtyi Verrakan eteen. Mies ei nostanut päätään.

– Verraka, Lis sanoi hiljaa. – Ramu haluaa, että kylvet ja annat hoitaa palohaavasi.

Verraka naurahti.

– En aio kylpeä, hän sanoi katsomatta ylös. – Ymmärrätte varmasti kaikki järkevinä ihmisinä, että välittömästi Liian kuoltua tapan itseni. En usko teidän moittivan minua siitä, saati sitten yrittävän estää. Enkä usko, että se jumala jonka eteen kuoltuani joudun välittää siitä, olenko peseytynyt.

Lis tarttui miehen käsiin. Verraka ei vieläkään nostanut päätään ja Lis polvistui lattialle nähdäkseen hänen kasvonsa.

– Liia synnyttää, Lis sanoi.

Verraka kohotti katseensa ja tuijotti häntä hetken kuin ymmärtämättä.

– Onko se mahdollista? hän kysyi sitten. – Voiko lapsi olla hengissä?

– Ramu vakuuttaa, että lapsi on kunnossa ja synnytys on käynnistynyt täysin normaalisti, Lis sanoi. – Lapsen synnyttyä Ramu antaa Liialle lääkkeen, joka poistaa kivut ja ehkä herättää hänet hetkeksi. Voit mahdollisesti puhua hänen kanssaan ennen lopullista eroa.

Verraka nousi. Hetken hän katsoi ympärilleen kuin eksyksissä, mutta sitten silmien tyhjyyteen palasi eloa. Kareta ja Rotaa huokasivat helpotuksesta sen nähdessään. Verraka oli selvästi taas tavoittamassa luontaisen taistelunhalunsa.

– Kareta, lainaa kylpyhuonettasi ja paria palvelijaa, Verraka sanoi.

– Tulen itse avuksesi, Kareta sanoi huojentuneena. – Tule toiseksi, Rotaa. Ei tähän palvelijoita tarvita kuin tuomaan vedet, kun olemme saaneet linnan viemärijärjestelmänkin lopulta toimimaan.

– Tuon sinne voidetta Verrakan palohaavoihin, Lis sanoi. – Olen jo antanut palvelijoille ohjeet vedestä. Sen on oltava viileää, Ramu sanoi että se edistää palaneiden kohtien toipumista.

Kylpeminen tavattiin hoitaa naispalvelijoiden avulla. Verraka oli kuitenkin ilmeisen helpottunut Karetan ja Rotaan tarjouksesta. Hän ei ollut siinä kunnossa, että olisi kestänyt palvelijoiden uteliasta myötätuntoa. Miehet, jotka tunsivat hänet, osasivat toimia karun asiallisesti. Vaatteiden riisuminen hänen yltään oli vaikeaa, sillä kangas oli osittain takertunut ihoon ja piti liottaa irti. Palohaavatkin osoittautuivat pahoiksi, vaikka Verraka ei edes irvistänyt, kun niitä käsiteltiin. Kareta yritti silti varoa niitä auttaessaan peseytymisessä.

Epätavallinen tilanne lähensi heitä kolmea. Miesten tunteet jäivät helposti makuuhuoneeseen, kuten Verraka oli kerran sanonut. Vaimon kanssa saattoi puhua aroistakin asioista, mutta ei miesten kesken. Välittämistä oli luontevampi osoittaa käytännön toimilla. Rotaa siisti Verrakan hiukset yhtä lyhyiksi kuin hänellä itsellään oli, ja kun Verraka nousi kylvystä Kareta alkoi levittää voidetta palohaavoihin.

Ylipäällikön leveän selän poikki kulkivat vanhat syvät arvet, joita Rotaa katsoi ihmeissään. Sellaisia näki yleensä vain huonosti kohdelluilla entisillä orjilla. Kareta tiesi niiden syntytavan ja hetken hän ajatteli Verrakaa pikkupoikana, jota väkivaltainen isä oli kurittanut ruoskalla. Sitten hänestä tuntui, että Koora oli nyt iskenyt Verrakaa vielä ankarammin, ja hän tunsi melkein katkeruutta. Kareta halusi uskoa, että Koora oli kaikkivaltias ja erehtymätön, mutta miten hän saattoi sallia näin kohtuuttoman menetyksen?

Jos tämä on kosto Verrakan teoista, sen olisi pitänyt kohdistua minuun, hän ajatteli. Verraka on taistellut nostaakseen minut valtaan ja pitääkseen minut vallassa.

Hetkeksi Kareta tavoitti Verrakan katseen, mutta samassa tämän silmien avoin epätoivo verhoutui luoksepääsemättömään kylmyyteen. Kareta pysäytti kätensä Verrakan olkapäälle.

– Ystävä, Verraka sanoi hiljaa. – En halua myötätuntoa.

– Ymmärrän, Kareta sanoi.

Kun he tulivat takaisin seurusteluhuoneeseen, Verraka oli melkein entisellään. Pitkät kiharat olivat vain vaihtuneet lyhyeksi sängeksi ja otsalla ja käsivarsissa näkyi rikki palanut iho. Hän oli sotilasmekossa, liekinpunaisessa niin kuin tavallisesti, mutta sentään ilman panssariaan. Säärisuojukset hän oli sen kummemmin miettimättä nyörittänyt jalkaansa, kun palvelija oli ne tuonut. Sen tehdessään hän oli naurahtanut vaisusti.

– Minä en kai malta olla koreilematta oli tilanne mikä hyvänsä, hän oli sanonut.

He istuivat hiljaisina ja odottivat. Välillä Verraka ehdotti, että muut menisivät nukkumaan, mutta kumpikin hänen tovereistaan pudisti päätään. Palvelijat toivat syötävää ja viiniä, joihin kukaan ei koskenut. Viimein, aamun jo alkaessa valjeta, Lis tuli saliin pieni käärö sylissään. Verraka nousi ja kiiruhti vastaan.

– Elääkö lapsi? hän kysyi.

Vauva parahti kuin vastaukseksi. Verraka otti sen syliinsä.

– Kumpi se on? hän kysyi.

– Tyttö, Lis sanoi.

– Kooralle kiitos, Verraka sanoi hiljaa. – Ei hän ole minua kokonaan hylännyt, koska hän kuuli sentään tämän pyyntöni.

Vauva käänteli päätään ja tuntui etsivän jotain.

– Mistä saan sille imettäjän? Verraka kysyi. – Ajattelin hoitaa lapsen kokonaan itse, mutta on sentään jotain johon en pysty.

Lis naurahti. Se sai Karetan ja Rotaan hätkähtämään, mutta Verraka katsoi Lisiä silmiin ja hymyili. He ymmärsivät toisiaan. Jos oli päättänyt yrittää kestää, oli myös yritettävä kunnolla. Verraka ajatteli, että taistelukentälläkin viereen oli kuollut hyviä ystäviä. Silti oli pitänyt syöksyä eteenpäin siitä riippumatta miltä tuntui. Lis ymmärsi saman, vaikka olisi ehkä käyttänyt toisenlaista vertausta.

– Olen jo lähettänyt hakemaan luotettavaa naista, jolla itsellään on pieni lapsi, Lis sanoi. – Mutta Ramun mielestä voit viedä vauvan aluksi Miiman luo, hänellä varmaan riittää maitoa. Vähän ajan kuluttua Ramu sitten antaa Liialle lääkkeen, joka ehkä herättää hänet hetkeksi.

– Se myös jouduttaa hänen kuolemaansa, Verraka sanoi.

Lis kohtasi hänen katseensa tyynesti ja nyökkäsi.

– Se jouduttaa hänen kuolemaansa, hän myönsi. – Mutta hän kuolee kuitenkin, ja palovammat ovat tuskallisia.

Verraka naurahti kuivasti.

– Satun tietämään, hän sanoi. – Minulta on palanut vain mitätön määrä ihoa siihen verrattuna mitä Liialta, eivätkä nekään kohdat ole kivuttomia.

Hän kulki vauva sylissään suuren salin poikki kohti talon pohjakerrokseen johtavia portaita. Aulassa palvelijat vaikenivat ja jähmettyivät liikkumattomiksi hänet nähdessään.

– Kunnioitettu, suremme kanssasi, yksi naisista uskaltautui sanomaan.

Verraka pysähtyi ja katsoi häntä kasvot patsasmaisen levollisina.

– Kiitän vaimoni ja menehtyneitten lasteni puolesta, hän sanoi tyynesti. – Pyydän teitä myös iloitsemaan tyttäreni Meiran syntymästä.

Palvelijat tuntuivat vasta nyt tajuavan pienen nyytin hänen käsivarrellaan. Verraka katsoi naista, joka oli puhutellut häntä.

– Käy ilmoittamassa kunnioitetulle Miimalle, että olen tulossa tyttäreni kanssa, hän sanoi. – Esitä pahoitteluni, että edellisellä kerralla tulin ilmoittamatta.

Nainen kiirehti matkaan ja Verraka tuli perässä. Hän jäi odottamaan käytävään, kun palvelija hoiti muodollisuudet, ja tuli sitten ovelle. Palvelija näytti häkeltyneeltä. Oli tavatonta päästää mies juuri synnyttäneen naisen luo, kun nämä eivät edes olleet mitään sukua keskenään. Mutta tavatonta oli jo se, että Vuorimaan armeijan ylipäällikkö kantoi julkisesti sylissään vauvaikäistä, ja kaiken huipuksi tyttöä.

– Voit mennä, Miima sanoi palvelijalle. – Älä ole huolissasi, ei sirpiläinen pidä sopimattomana tällaisia asioita. Ja onhan sisareni Oosa kohta taas täällä tukenani. Hän lähti vain katsomaan, voisiko hän tehdä jotain kunnioitetun Liian hyväksi.

Nainen poistui epäröiden ja Verraka tuli vuoteen luo. Miima oli puolittain istumassa korkean tyynypinon varassa. Vauva nukkui hänen vieressään. Miima ojensi kätensä ja Verraka antoi lapsensa hänelle. Miima avasi puseronsa ja asetti vauvan rinnalleen. Pieni suu alkoi innokkaasti hamuilla.

– Katso miten hyvin se osaa, Miima sanoi lainkaan häkeltymättä miehen läsnäolosta. Arkojen tapaan hänkin piti imetystä luonnollisena asiana, jossa ei ollut mitään piilotettavaa.

Verraka tarkkaili hymyillen tytön ahnetta hapuilua ja tyytyväisyyttä, kun oikea ote vihdoin löytyi. Sitten hänen mieleensä häivähti kuva Liiasta syöttämässä lapsia, joista yksikään ei enää ollut hengissä. Miima katsoi miestä tutkivasti ja huolissaan.

– Tiedäthän, että kuulen kaikki ajatuksesi? hän kysyi.

– Tiedän, Verraka sanoi. – Olen tyytyväinen siitä, sillä en osaisi kertoa sinulle, mitä ajattelen ja mitä haluaisin kysyä. Jos kuulet sen, niin vastaa, vaikka en löydäkään sanoja ääneen puhuttavaksi.

Miima poimi miehen ajatusten sekavasta virrasta sen, mikä tätä tuntui eniten askarruttavan. Oli kummallista, että kaikista vuorimaalaisista, joita hän oli vierailullaan tavannut, juuri Verraka pohti Kooraa. Vuorimaan virallinen jumala, jonka puolesta Verrakakin oli sisällissodassa taistellut, oli ankara Ukkosjumala. Ukkosjumala palkitsi hyvät, mutta vaati tinkimätöntä kostoa kaikesta pahasta. Vuorimaan sivujumaluudeksi hyväksytty selujen Kiira oli lähempänä Kooraa ja halusi ihmisten auttavan toisiaan, mutta Kiirakin hyväksyi koston.

Miima huokasi kevyesti katsoessaan Verrakan ahdistuneita silmiä. Oli niin vaikea puhua Koorasta oudoille, joille hänen ymmärtämisensä oli melkein mahdotonta. Ramukin, joka sydämestään halusi noudattaa Kooran tahtoa, pohti aivan kummallisia asioita. Kuitenkin Koora oli selkeä ja yksinkertainen totuus.

– Ei Koora rankaise sinua niistä teoista, joista tunnet syyllisyyttä, Miima sanoi. – Jostain syystä Koora antoi näin tapahtua, mutta ei kostaakseen. Et ole sen pahempi kuin muut ihmiset, vaan tavallaan monia parempi, koska tiedät pahuutesi.

– Kuinka voit sanoa noin? Verraka kysyi tukahtuneesti. – Etkö kuule kaikkia ajatuksiani? Etkö tiedä mitä olen tehnyt?

– Olet tehnyt asioita, joita kaikki ihmiset tekisivät, jos Koora varustaisi heidät samanlaisilla ominaisuuksilla kuin sinut ja lähettäisi heidät sellaisiin tilanteisiin, joissa sinä olet ollut, Miima sanoi.

Verraka pudisti päätään.

– Mutta onhan syyllisyys, hän sanoi.

– Ja on anteeksianto, Miima lisäsi.

He olivat sitten hiljaa, Miima kuunnellen miehen ajatuksia ja Verraka katsellen pientä tyttöään. Miima totesi, ettei mies ollut ymmärtänyt, mutta oli silti hiukan tyyntynyt. Verrakalla oli aavistus Koorasta, mutta omiin tekoihin tuijottaminen häiritsi ymmärtämistä.

Viimein lapsi oli syönyt ja Miima aikoi nostaa sen olalleen. Verraka otti tytön häneltä.

– Olen nähnyt Liian tekevän noin, mutta katso silti että teen tämän oikein, hän sanoi ja nosti vauvan rinnalleen. Sen kasvot painuivat punaista sotilasmekkoa vasten.

– Lapsi voi pulpauttaa hiukan maitoa vaatteillesi, Miima varoitti. – Vauva pidetään pystyasennossa siksi, että se saisi ilman pois vatsastaan. Muuten sen vatsaa alkaa nipistellä ja se itkee.

– Kuinka kauan sen pitää olla näin? Verraka kysyi.

Vauva röyhtäisi.

– Juuri tuohon asti, Miima sanoi. – Mutta nyt sinun puvullesi tuli maitoa, minähän sanoin.

– Sotilaat saavat tottua siihen, Verraka ilmoitti hymyillen. – Aion pitää lasta mukanani joka paikassa. Sidon ison huivin olkapäälle ja kannan tyttöä siinä, niin kuin olen nähnyt joidenkin naisten tekevän. Yöt lapsi nukkuu vieressäni. Jos joku yrittää viedä minulta sen mitä perheestäni on jäljellä, hän joutuu ensin tappamaan minut.

Miima ei kuunnellut sanoja vaan tarkkaili miehen ajatuksia. Hän kalpeni kuullessaan ne, ja hänen silmiinsä tuli kauhistunut ilme. Verraka ymmärsi mistä se johtui.

– En halunnut kertoa sitä, mutta en hallitse ajatuksiani, hän sanoi. – Kuulitko nimenkin?

Miima nyökkäsi.

– Pauloka sytytti tulipalon kostaakseen sinulle, hän sanoi ääni vapisten. – Miten hirveä teko!

– Näin hänen katseensa tänään ja tiesin, että hän mietti kostoa, Verraka sanoi. – Luulin että se kohdistuisi suoraan minuun, mutta sehän olisi ollut turhan helppoa.

Miima ojensi kätensä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä.

– Koora auttaa sinua kestämään, hän sanoi.

Verraka hymähti.

– Vaikeissa tilanteissa yritän nykyään turvata Kooraan, turha kai minun on sinulle muuta väittää, hän sanoi. – Mutta kaikki tekoni olen tehnyt Ukkosjumalan lakien mukaan. Olen toteuttanut hänen kostoaan ja niin tehdessäni olen itse syyllistynyt asioihin, jotka Ukkosjumala kostaa.

– On vain Koora, muut jumalat ovat ihmisen kuvitelmia Koorasta, Miima sanoi. – Kooralle sinä joudut teoistasi vastaamaan, ja Koora vaatii sinua vain myöntämään tekosi ja katumaan niitä.

Verraka pudisti päätään.

– Ei se voi olla niin helppoa, hän sanoi.

Hän oli poistumassa, kun huoneen ovi avattiin ulkoapäin. Hänen edessään seisoi hoikka, kalpea, punatukkainen nainen, jolla oli itkettyneet silmät. Oosa ja Verraka tunsivat toisensa, mutta he olivat tuskin lainkaan keskustelleet keskenään. Oosa oli syrjäänvetäytyvä ja hiljainen. Nyt hän kuitenkin katsoi Verrakaa ja lasta ja sitten hän tarttui miehen vapaaseen käteen ja talutti hänet takaisin huoneeseen. Verraka ei vastustellut. Hän muisti, että selut pitivät Oosaa jumalattarena, ja tällä hetkellä hän ei ihmetellyt sitä. Oosassa oli jotain, joka herätti vaistomaista kunnioitusta.

– Kävin vaimosi luona, Oosa sanoi. – Hän jaksaa puhua vain hyvin vähän ja pelkäsi, ettei saa kerrotuksi sinulle kaikkea, minkä hän haluaisi sinun tietävän. Tule puhumaan minun kanssani sitten kun hän on mennyt Kooran luo, minä kerron sen mitä häneltä ehkä jäi sanomatta.

– Minä tulen, Verraka sanoi tukahtuneesti. – Kuulitko Liian ajatuksista millaista hänellä on? Tunteeko hän kipuja? Tietääkö hän kuolevansa? Pelkääkö hän?

– Ramun antama lääke poistaa kivut, Oosa sanoi. – Vaimosi tietää kuolevansa eikä pelkää. Kuolema pelottaa vain kaukaa katsottuna, lähelle tultuaan sen näkee oikein. Kuolema on portti Kooran luo.

– Tietääkö Liia Koorasta? Verraka kysyi. – Minäkin tiedän hänestä hyvin vähän enkä tainnut koskaan kertoa edes sitäkään vähää hänelle tai lapsille.

Oosan silmät, joissa itkun jäljet yhä näkyivät, olivat lempeät ja totiset.

– Koora on vain sana, hän sanoi. – Häneen voi uskoa toisillakin nimillä tai ilman nimeä, ja vaimosi on koko ajan kuunnellut Kooraa, niin kuin sinäkin yrität.

Lapsi Verrakan sylissä äännähti. Mies korjasi sen asentoa ja Oosa kosketti hellästi lapsen poskea. Sitten hän katsoi ylöspäin ja hänen kätensä kosketti samalla lailla Verrakan poskea, aivan kuin tämäkin olisi ollut lohdutusta kaipaava lapsi.

– Mene, vaimosi odottaa sinua, Oosa sanoi.

Lis kurkisti isompien lasten makuuhuoneeseen. Pienempien luona hän oli jo käynyt ja todennut näiden nukkuvan rauhallisesti. Yöllinen liikehdintä pihalla ja linnassa ei ollut häirinnyt kenenkään unta, sen hän oli varmistanut pariin kertaan.

Isompien lasten makuuhuoneessa nukkuivat nuorempi Kareta, Seloma ja Oosan Erina-poika, joka oli edellisten erottamaton ystävä. Lis oli jo sulkemaisillaan oven, kun hän huomasi pienen Karetan vuoteessa liikettä.

– Äiti? poika kuiskasi.

– On hyvin varhaista, nuku vielä, Lis kehotti.

– En saa unta, poika sanoi.

Lis kuuli äänestä, että lapsi oli itkenyt. Hän meni vuoteen luo.

– Mikä hätänä? hän kysyi.

Poika nousi istumaan ja katsoi Lisiä totisena. Pieni Kareta oli herkkä lapsi, jonka kasvot olivat kauniit tyttömäisellä tavalla. Hän oli yhtä pitkä kuin Seloma ja Erina, joiden kanssa hän oli samanikäinen, mutta näitä paljon hennompi. Lis istui vuoteen laidalle ja poika kiersi kätensä hänen kaulaansa, painoi päänsä hänen olkapäälleen ja nyyhkytti. Kun hän sai itkunsa taukoamaan, hän kuiskasi:

– Onko totta, että et ole minun äitini?

Lis oli pelännyt tätä kysymystä. Hänen mielestään pikku Karetalle olisi pitänyt kertoa totuus heti, kun tämä oli tullut kyllin vanhaksi ymmärtääkseen, mutta Kareta ei ollut halunnut. Kareta tuntui kuvittelevan, että ikävät asiat saattoi väistää vaikenemalla niistä.

– Mennään juttelemaan jonnekin muualle, Lis sanoi.

Poika nousi vuoteesta ja puki ylleen paidan. Sitten hän tarttui Lisin käteen, vaikka oli jo kymmenvuotias, ja kulki hänen mukanaan kuin talutettava pikkulapsi. Lis vei hänet huoneeseen jossa lapset tapasivat leikkiä, ja he istuivat lattialla oleville tyynyille. Pojan kasvot olivat totiset ja itkusta punaiset silmät suuntautuivat Lisiin kysyvinä.

– Oikea äitisi on Sirena, Lis sanoi. – Ennen kuin hänestä tuli Leonin vaimo hän synnytti sinut Karetalle. Sain kuitenkin sinut jo pienenä vauvana itselleni ja rakastan sinua samalla lailla kuin muitakin lapsiani. Sinulla on siis oikeastaan kaksi äitiä, Sirena ja minä.

– Se on siis totta, poika sanoi ääni vapisten. – Sitten sekin on totta, mitä Ratean pojat sanoivat...

Pojan ääni tukahtui.

– Mitä he sanoivat? Lis kysyi ja veti pojan syliinsä. Hän silitti lohduttaen tämän hiuksia. Ne olivat runsaat mutta silkinpehmeät ja vielä vaaleammat kuin Karetan. Ne olivat Sirenan hiukset.

– He sanoivat, että isä...

Pieni Kareta ei hetkeen saanut esiin rumaa sanaa, jonka merkityksen kymmenvuotias jo ymmärsi tuskallisen hyvin, mutta oli kuitenkin liian nuori käsittämään sanan tarkoittaman teon syitä. Sitten hän ponnisteli ollakseen miehekkään asiallinen.

– He sanoivat, että isä raiskasi Sirenan, hän kertoi.

– Silloin oli sota, Lis sanoi. – Silloin tavattiin voitettujen naiset jakaa voittajille. Se mitä isäsi teki, oli miesten tapa siihen aikaan.

Hän ajatteli, että Karetan olisi itse pitänyt puhua pojan kanssa, mutta hän tiesi, että tämä ei siihen pystynyt. Hänen täytyi siis yrittää selittää.

– Isäsi kyllä piti sellaista tekoa vääränä jo silloin, hän sanoi. – Mutta hän oli hyvin nuori ja hän oli humalassa, kun se tapahtui, ja Sirena ei uskaltanut selvästi näyttää vastahakoisuuttaan. Ei isäsi ole paha mies, hän vain erehtyi. Ja hän on kyllä selvittänyt asian Sirenan kanssa.

Pieni Kareta huokasi.

– Siksi Sirena on niin kummallinen minua kohtaan, hän totesi. – Hän juttelee Selomalle ja Erinalle, mutta kääntää päänsä pois kun minä tulen. Eikä hän katso mielellään isääkään, olen huomannut sen.

– Hänen on vaikea tietää miten suhtautuisi, Lis selitti. – Ei hänellä ole mitään sinua vastaan, mutta on hänen on mahdoton kokonaan unohtaa tapahtunutta. Isäsikään ei osaa olla luonteva Sirenan seurassa, vaikka yrittää kovasti. Ymmärräthän, että hän on pahoillaan erehdyksestään.

Hän vaikeni. Oli toivotonta yrittää puolustella kymmenvuotiaalle tämän isän tekemää raiskausta. Vasta murrosiässä poika ymmärtäisi edes ne syyt, jotka saattoivat ajaa ihmisen ylittämään noissa asioissa oikean ja väärän rajan. Sen enempää nuorempi Kareta tuskin ymmärtäisi koskaan. Hänellä ei ollut isänsä kiihkeää luonnetta, hän oli rauhallinen ja harkitseva.

Pieni Kareta painautui Lisiä vasten ja puristi häntä molemmin käsin, kuin peläten menettävänsä hänet.

– Minulla ei sitten ole äitiä, poika sanoi riipaisevan surullisella äänellä. – Minulla on vain isä, ja isä ei pidä minusta.

– Minä olen äitisi, Lis sanoi. – Etkö tunne sitä?

Lapsi mietti hetken.

– Tunnen, hän kuiskasi sitten.

– Ja isä kyllä pitää sinusta, Lis sanoi. – Hän ei ehkä oikein ymmärrä sinua, mutta se on eri asia.

Pieni Kareta irrotti otteensa ja vetäytyi kauemmas. Hän katsoi Lisiä silmiin.

– Et puhu totta, äiti, hän sanoi. – Isä on pettynyt minuun, koska en ole voimakas ja reipas niin kuin Seloma.

Lis ajatteli taas kerran, että hänen pitäisi yrittää ohjata Karetaa ottamaan enemmän huomioon esikoispoikansa. Tärkeintä olisi ollut saada Kareta ymmärtämään, että lapsi oli hyvä sellaisenaan, herkkä ja älykäs, eikä häntä olisi pitänyt yrittää muuttaa miksikään. Oli totta, että Kareta oli pettynyt pikku Karetaan. Se johtui siitä, että hän ei pitänyt tätä sopivana seuraavaksi kuninkaaksi. Pikku Karetasta ei koskaan tulisi isänsä kaltaista taistelijaa, se oli selvä.

Mutta nythän oli rauha, ja rauha haluttiin myös säilyttää. Pikku Karetasta tulisi uudenlainen hallitsija, neuvotteleva ja sovinnollinen. Vanhempi Kareta vain ei suostunut ymmärtämään, että sellainen saattoi olla parasta, mitä maa voi saada. Hän ei ollut luopunut kovista otteistaan. Rauha muiden maiden kanssa säilytettiin uhkaillen, ja sisäiset erimielisyydet Kareta ratkaisi kurinpitotoimin.

– Kaikki eivät ole samanlaisia, Lis sanoi. – Isäsi luulee, että voima ja taistelunhalu ovat tärkeämpiä kuin kyky ajatella ja ottaa muutkin huomioon. Mutta sinä ja minä tiedämme, että isäsi on siinä väärässä. Ei sinussa ole mitään vikaa, vaan isäsi on ehkä hiukan vaikea. Koeta antaa hänelle anteeksi, meillähän on kaikilla vikamme.

Poikaa tuntui selvästi lohduttavan ajatus, että hän itse oli sellainen kuin pitikin ja isä oli hiukan hankala. Hän lupasi jalosti olla ymmärtäväinen isänsä puutteita kohtaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että äiti ei oikein kunnolla käsittänyt, miten pelottava isä saattoi olla. Kareta ei koskaan kurittanut lapsiaan, mutta hänen pelkkä karjaisunsa sai pikku Karetan mykistymään säikähdyksestä, ja jo isän kulmien rypistyminenkin aiheutti pelokkaan olon. Onneksi oli äiti, joka paikalla ollessaan aina sai isän rauhoittumaan ja hymyilemään.

– Minä rakastan sinua, äiti, pikku Kareta sanoi.

– Minäkin rakastan sinua, kulta, Lis sanoi. – Eikö Sirena ollutkin kiltti, kun antoi sinut minulle? Sain sinut kuin lahjan.

Poika hymyili, ajatus tuntui mukavalta.

– Sinun pitäisi yrittää vielä nukkua, Lis sanoi. – Minun pitää mennä, yöllä on tapahtunut kaikenlaista. Miima on synnyttänyt pojan, ja linnan alueella on ollut tulipalo. Verrakan lapset kuolivat palavaan taloon, ja hänen vaimonsa on kuolemaisillaan.

Onneksi pieni Kareta ei ollut ollut kovin tuttu Verrakan lasten kanssa. Tieto ei koskettanut häntä läheisesti. Onnettomuuksia sattui, tulipaloja oli aina joskus, ihmisiä kuoli. Lasta sellainen järkytti vain, jos jotain sattui lähipiirissä.

– En saa enää unta, poika sanoi. – Voinko mennä Oosan luo? Hän ei suutu vaikka herättäisin hänet.

– Oosa on Miiman ja vastasyntyneen luona, Lis sanoi. – Mutta tietenkin voit mennä sinne. Hae kengät jalkaasi, kivilattia on alakerrassa kylmempi kuin täällä.

Poika kävi nyörittämässä itselleen jalkineet ja lähti sitten. Lis katseli pelkän paidan verhoaman hennon pojan kulkua kolkkoa harmaata kivikäytävää pitkin, ja huoli puristi hänen sydäntään. Memnon linna oli karu ympäristö herkälle lapsuudelle, ja huoliinsa uppoutunut Kareta oli kaukainen, pelottava isä. Kareta oli kyllä kiintynyt lapsiinsa ja osallistui näiden hoitoon ehtiessään, mutta hän ehti niin kovin harvoin.

Lis ajatteli tyttöaikaista unelmaansa pienestä talosta, jonka pihalla olisi suuria viikunapuita. Niiden varjossa hän oli kuvitellut leikkivänsä Karetan lasten kanssa. Hän oli ajatellut omistautua perheelleen, joka olisi ollut myös Karetan elämän tärkein sisältö. Mutta nyt Karetan ajatukset täyttyivät hallitsijan huolista. Erityisesti hän joutui pohtimaan, kuinka säilyttää valtansa.

Pieni Kareta yritti vapautua raskaista ajatuksistaan. Häntä olivat itkettäneet Ratean poikien ilkeät puheet. Äiti oli kuitenkin vakuuttanut olevansa kaikesta huolimatta hänen äitinsä, ja koska äiti piti isästä edelleen, myös isän teon täytyi olla anteeksiannettava erehdys. Mutta pienen pojan tunteellinen sydän sääli Sirenaa, joka oli ollut kovin nuori Karetan syliin joutuessaan. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sirena ollut uskaltanut näyttää vastahakoisuuttaan. Isä oli juovuksissa kauhistuttava.

Pieni Kareta oli aina pelännyt isäänsä, mutta ennen hän oli pelostaan huolimatta myös ihaillut tätä. Ihailua oli mahdoton enää tuntea, ja menetys oli raskas, hiukan kuin jumala olisi osoittautunut valheelliseksi sepitelmäksi. Lisin rakkauteen poika luotti edelleen, mutta sekään ei tuntunut enää kuuluvan hänelle yhtä luonnollisesti kuin Lisin synnyttämille lapsille. Hetken häntä oli lohduttanut ajatus, että Lis oli pitänyt häntä lahjana. Mutta kolkolla käytävällä kulkiessaan lapsi tunsi askel askeleelta selvemmin, ettei Lis oikeastaan ollut sellaista lahjaa tarvinnut. Kymmenvuotias poika oli kadottanut koko sen perustuksen, jonka varaan hänen tähänastinen maailmansa oli rakentunut.

Oosa avasi oven, kun poika koputti. Pieni Kareta katsoi häntä luottavaisesti. Oosa kuulisi kaikki hänen ajatuksensa ja tietäisi kohta mitä hän oli itkenyt ja miksi, ja Oosa lohduttaisi.

Oosa kuuntelikin heti surulliset ajatukset, silitti sitten pojan päätä ja sanoi:

– Isäsi on katunut ja selvittänyt asian Sirenan kanssa, sen suhteen on kaikki jo hyvin. Lis taas on ollut sinulle äiti ja on yhä.

Poika ravisti mietteissään päätään. Hän oli tosin äsken sanonut Lisille tuntevansa, että tämä oli hänelle äiti, mutta hän ei tuntenut enää niin.

– Se johtuu sinusta itsestäsi, Oosa sanoi myötätuntoisesti. – Lis on sinua kohtaan samanlainen kuin ennenkin, mutta sinä olet pettynyt etkä enää luota Lisiin.

Pojan ajatukset myönsivät tämän, mutta eivät pystyneet irtoamaan surusta. Oosa katsoi häntä huolestuneena. Pikku Kareta oli saanut kovin vähän tilaisuuksia osoittaa luonteensa hyviä puolia. Poikien leikit olivat rajuja, koska heitä kasvatettiin sotaisiksi ja kilpailunhaluisiksi. Pikku Kareta pysyi syrjässä, sillä yrittäessään muiden joukkoon hän sai kolhuja ja hänen pelkuruuttaan pilkattiin. Hänen paras ystävänsä oli Oosan sokea Erina-poika, jonka taluttamisesta ja auttamisesta hän sai hiukan itsevarmuutta, mutta Erinakin oli voimakkaampi ja rohkeampi kuin pikku Kareta. Erina myös kesti ystäväänsä paremmin lasten ymmärtämättömän julmuuden ja aikuisten ajattelemattoman vähättelyn.

– Tule katsomaan, aioin juuri ottaa pienokaisen ja vaihtaa sille vaipan, Oosa sanoi.

Poika tuli viereen ja tarkasteli liikuttuneena vauvaa. Oosa pesi sen, kapaloi uudelleen ja vei sen sitten Miimalle. Pojan surulliset mietteet väistyivät hetkeksi. Hänen tunteitaan liikutti syvästi pieni, punainen ja ryppyinen ihmistaimi.

– Hei, Miima sanoi pikku Karetalle ystävällisesti. – Sinulla sitten on kauniita ajatuksia. Saisinpa niitä varastoon, veisin niitä mukanani Sirpiin.

– Pieni Kareta on ihastuttava poika, Oosa sanoi. – Olen iloinen siitä, että juuri hän on Erinan paras ystävä. Tietenkin Selomakin usein leikkii Erinan kanssa, mutta Kareta osaa auttaa häntä niin luontevasti, eikä koskaan tee kiusaa.

Hän huomasi pikku Karetan ajatuksista, että tämä oli aivan liian älykäs lapsi lohduteltavaksi tällaisella kehumisella. Poika ymmärsi, että Oosa oli tuonut esiin hänen luonteenpiirteistään sen, mitä tiesi Lisin arvostavan. Vanhempi Kareta ei arvostanut sitäkään, vaan piti sokean leikkitoverin valitsemista jotenkin arveluttavana, tyttömäisenä ratkaisuna.

– Haluatko vauvan syliisi? Miima kysyi. – Käy istumaan, niin Oosa nostaa sen sinulle hetkeksi.

Kun pikku Kareta oli vajonnut ihailemaan sylissään olevaa pienokaista, Oosa tarkkaili hänen ajatuksiaan. Helpottuneena hän huomasi, että ne aina välillä irtosivat surullisista pohdinnoista ja siirtyivät muihin asioihin. Pikku Kareta ei onneksi ollut itsekeskeinen. Hän pystyisi kasvaessaan unohtamaan lapsena koetut pettymykset eikä jäisi tuijottamaan niihin.

Jos hän eläisi entisessä kotikylässämme arkojen parissa, hänen luonnettaan kunnioitettaisiin, Miiman ajatukset sanoivat. Hänellä on yhtä kauniita ajatuksia kuin isällämme Maamolla, vaikka hän on outo. Lisin ja sinun avulla hänestä kasvaa ihailtava mies.

Hän tarvitsisi ystäväkseen miehen joka hyväksyisi hänet, Oosa vastasi ajatuksillaan. Lis tai minä emme pysty korvaamaan sitä, mitä hänen isänsä tekee torjuessaan hänet.

Varhaisen aamun valo täytti huoneen. Verraka katsoi Liian väsyneitä mutta levollisia silmiä. Ramun antama lääke oli tehokas, oli selvää että Liia ei tuntenut kipuja. Hän jaksoi kuitenkin puhua vain vähän ja kuiskaten, ja nukahti aina välillä. Ramu oli sanonut, että Liia kuolisi, kun lääkkeen vaikutus loppuisi. Uudesta lääkeannoksesta ei olisi apua, se lamauttaisi hengityksen.

Verraka katsoi vaimoaan ja muisti hänet nuorena tyttönä, joka punastellen mutta innokkaana oli lähtenyt rehvakkaasti käyttäytyvän päällikön matkaan. Liia oli kestänyt osansa hyvin, vaikka aviomies oli ollut melkein aina poissa, ensin sodissa ja sitten harjoitusleireillä. Ehkä niin oli ollut parempikin, sillä Verraka ei ollut ollut hyvä aviomies. Hän oli rakastanut Liiaa omalla itsekkäällä tavallaan ja oli tämän seurassa pystynyt olemaan oma itsensä ja purkamaan pettymyksiään. Vasta nyt hän ajatteli, että Liialle se ei varmaan ollut ollut miellyttävää. Lapsetkin olivat syntyneet turhan pian toinen toisiaan seuraten, parin vuoden välein. Yksi lapsista oli menehtynyt pienenä. Olisi pitänyt olla enemmän malttia ja vastuuntuntoa siinäkin asiassa.

– Sinulla ei ole ollut helppoa minun kanssani, Verraka sanoi hiljaa.

Liia yritti hymyillä.

– Tiesin millaista olisi olla suuren päällikön vaimo, hän kuiskasi. – En odottanutkaan enempää kuin sen mitä sain. Olen ollut sinuun tyytyväinen.

Verraka otti Liian käden käteensä. Vauva makasi vuoteella äitinsä vieressä ja nukkui. Liiakin sulki silmänsä. Verraka ajatteli, että itkeminen olisi varmaan helpottanut oloa, mutta hän ei pystynyt itkemään. Hän oli päättänyt elää saatuaan tietää, että hänelle jäisi menetetystä perheestä kuitenkin yksi lapsi, mutta vielä nyt tuntui, että kuolema olisi ollut helpompi.

Liia avasi silmänsä. Hänen kätensä puristi heikosti Verrakan kättä.

– Sinä jaksat, hän kuiskasi.

Minä jaksan, Verraka ajatteli. Jaksan niin kuin olen jaksanut ennenkin kun on tuntunut ylipääsemättömän vaikealta: lakkaan tuntemasta mitään ja elän kuin joku muu liikuttaisi minua ja puhuisi kauttani.

Sellaista oli ollut lapsena, kun pelko ja viha isää kohtaan oli kasvanut ylivoimaiseksi. Sellaista oli ollut taistelujen jälkeen, kun kuolleitten ja kuolevien ajatteleminen ahdisti. Kun tunne elämän jatkumisesta taas palasi, oli jotain omassa itsessä muuttunut. Niin kai kävi jokaiselle, tai ainakin jokaiselle miehelle, jonka tehtävänä oli herättää pelkoa muissa. Tuskallisten asioiden jälkeen ihmisen mieli muuttui aina vain kovemmaksi ja tunteettomammaksi.

Liian käsi Verrakan kädessä nytkähti, vartalo kouristui nopeasti ja laukesi sitten liikkumattomaksi. Verraka laski vaimonsa käden tämän rinnalle. Sodassa paljon kuolemaa nähneenä hän kokeili tottuneesti valtimoa, ja kun sitä ei tuntunut, hän painoi Liian silmät kiinni. Hän nosti pienokaisen syliinsä ja katsoi vaimoaan viimeisen kerran. Sitten hän meni hitain askelin ovelle ja avasi sen.

Kareta ja Rotaa nousivat puolittain, mutta vaipuivat sitten takaisin istumaan. Vain Ramu ja Lis kiirehtivät Verrakaa vastaan.

– Liia on poissa, Verraka sanoi.

Lis lähti heti kohti sairashuonetta, mutta Ramu katsoi Verrakaa tutkivasti ja yritti tavoittaa ilmeettömien sinisten silmien syvyydestä jotain viitteitä siitä, millaisia tunteita niiden takana liikkui. Se oli turhaa. Ramu huokasi ja kiirehti Lisin perään. Ramun parantajantietojen mukaan Verraka oli avun tarpeessa, sillä hänen levollisuutensa oli luonnotonta. Oli kuitenkin mahdotonta auttaa ihmistä, joka ei apua huolinut.

Verraka käveli hitaasti sinne missä Kareta ja Rotaa istuivat. Hän tarkasteli miettiväisesti huoneeseen tuotuja pesuvälineitä ja vauvanhoitotarvikkeita.

– Kareta, neuvoisitko vähän, hän sanoi viimein. – En ole osallistunut lastenhoitoon kovinkaan paljon, mutta sinähän olet. Opeta minulle miten kapalot vaihdetaan.

Kareta tuli neuvomaan ja katseli miten Verraka varovasti avasi kankaisen nyytin, otti epäröiden suuriin käsiinsä pienen olennon, pesi vakavana ja kömpelösti, taitteli sitten uuden kankaan vaipaksi ja kapaloi taas.

– Tällaisia tarvikkeita pitää varmaan varata leireille melkoinen määrä, Verraka arveli. – Usein ei ole mahdollisuutta pyykinpesuun pitkiin aikoihin.

– Aiotko ottaa vauvan leireillekin? Kareta ihmetteli.

– En päästä sitä silmistäni hetkeksikään, Verraka vakuutti. – Mitenkähän usein tämän ikäinen syö? Muistaakseni Liia syötti öisinkin, kun lapset olivat pieniä. Enhän voi vaatia imettäjää nukkumaan huoneessani.

– Jätät tietysti lapsen yöksi imettäjän huoneeseen, Rotaa ehdotti.

Verraka pudisti päätään.

– Liiakin piti pienimmän öisin vieressään, hän sanoi. – Tietysti tyttö nukkuu minun vieressäni.

Hän riisui viittansa ja taitteli siitä patjan, jonka hän asetti lähellä olevalle pöydälle. Sitten hän nosti lapsen sen päälle. Hän istui tuolille pöydän viereen ja sipaisi kädellään varovasti lapsen päätä.

– Vauvoissa on mukava haju, hän sanoi. – En ole ennen huomannutkaan.

Kareta rykäisi vaivautuneena. He olivat sopineet Rotaan kanssa, että tulipalon sytyttäjästä oli puhuttava.

– Olen antanut tehdä tiedusteluja, Kareta sanoi. – Eräs Paulokan palvelijoista kertoi, että kaksi hänen isäntänsä luotettua hiipi hyvin salamyhkäisen näköisesti ulos hiukan ennen tulipaloa ja palasi samalla tavalla. Haetanko heidät kuulusteltaviksi?

– Et, Verraka sanoi. – Asiaa ei tutkita.

– Kunnioitettu, Rotaa sanoi vaikka hänen ei olisi tarvinnut käyttää tuota puhuttelua. – Ymmärrän mitä ajattelet. Pauloka on yksi mahtavimmista päälliköistä. Hänen rankaisemisensa voisi herättää kapinahenkeä muissakin, jotka sisällissodan aikana vastustivat Karetaa. Mutta olemme tarpeeksi voimakkaat murskaamaan heidät, jos tarvitaan.

– Ei uusi sisällissota hyödytä ketään, Verraka sanoi. – Ei se tuo takaisin heitä, jotka menetin.

– Haluan että Pauloka saa rangaistuksensa, Kareta sanoi jyrkästi. – Hänet itsensä jätettiin henkiin ja hän sai pitää päällikön asemansa vain siksi, että hän vannoi unohtavansa menneet ja tottelevansa minua. Nyt hän on noussut armeijani ylipäällikköä vastaan.

Verraka katsoi kuningastaan silmiin. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, kuin marmoriin veistetyt, palovammatkin näyttivät vain kivipinnan ruhjeilta.

– Muistatko Leonin tekemän laulun Paulokan perheen surmasta? hän kysyi.

– Muistan, Kareta sanoi vastahakoisesti. – Haukuin Leonin sen takia niin pahasti kuin suinkin pystyin.

– Joka sana siinä laulussa on totta, Verraka huomautti. – Paulokan vauva oli niin pieni, että tosiaan jouduin miettimään, miten sellainen tapetaan. Ei sotilaskaan ole tottunut surmaamaan kolmen jalan pituisia. Tytöt itkivät ja ottivat kiinni vaatteistani, kun huomasivat mitä aioin. Lasten äidin tapoin viimeisenä ja hän ei pyytänyt armoa vaan vannoi, että minua kohtaa Ukkosjumalan kosto.

Kareta käveli raskain askelin tuolin luo ja vajosi istumaan.

– Verraka, en tiedä mitä sanoisin, hän huokasi. – Ymmärrän, että sinä et tahdo kostaa, jos koet oman syyllisyytesi noin raskaana. Mutta miten minä voin jättää Paulokan henkiin tuollaisen rikoksen jälkeen?

– Miten pystyit jättämään minut henkiin minun rikokseni jälkeen? Verraka kysyi.

– Koska teit sen minun puolestani, kun taistelit nostaaksesi minut valtaan, Kareta sanoi.

Hän tuki kyynärpäänsä käsinojaan ja painoi otsansa käden varaan.

– Meillä kaikilla on verta omallatunnollamme, hän sanoi synkästi. – En ole niin syytön, että voisin antaa tuomion, jota sinä teon uhrina et halua. Pauloka saa elää ja pitää asemansa, jos haluat niin.

Rotaa nousi nyt vuorostaan koko härkämäiseen komeuteensa. Leveät hartiat hiukan kumarassa ja pää eteenpäin taipuneena hän näytti valmiilta hyökkäämään kenen hyvänsä kimppuun.

– En suostu tuohon, hän sanoi. – Verraka on suunniltaan järkytyksestä. Tiedän hänen syyllisyydentuntonsa, olemme juoneet yhdessä ja silloin mies kuin mies puhuu. Olen sanonut hänelle humalassa ja sanon nyt selvin päinkin, että hän on väärässä. Kun sotia käydään, tapetaan ja kuollaan. Syyllinen on vain pelkuri, joka väistää vaarat ja vaikeat asiat.

Kareta katsoi Rotaata ja hymähti kuivasti.

– Sano suoraan, että syyllisiä ovat tällaiset kuin minä, hän huomautti väsyneellä äänellä. – Verraka on saanut tehdä likaiset työt, että minä pysyisin puhtaana.

Verrakan kasvoille nousi pieni hymy.

– Halusin aina pitää sinut pahimpien tekojen ulkopuolella voidakseni kunnioittaa sinua, hän sanoi. – Olisi ikävää palvella kuningasta, joka olisi yhtä julma kuin minä.

Vauva alkoi käännellä päätään ja aukoi suutaan etsivästi. Verraka nosti sen syliinsä. Ivallinen hymy hävisi ja muuttui lempeän liikuttuneeksi.

– Onko nälkä? hän kysyi pienokaista katsoen.

Vauva tutki suullaan Verrakan liekinpunaisen sotilaspuvun verhoamaa rintaa.

– Ei kuule, nyt olet väärässä, Verraka sanoi. – Sieltä ei löydy mitään. Mennään kysymään palvelijoilta, joko imettäjäsi on tullut vai käymmekö vielä Miiman luona.

Hän lähti ja Rotaa katsoi Karetaa kysyvästi.

– En ymmärrä häntä, mutta teen niin kuin hän haluaa, Kareta sanoi.

– Hän on kummallinen mies, Rotaa myönsi. – Joskus ihailen häntä ja joskus ajattelen, että hän on järjiltään, mutta aina hänestä on pakko pitää.

– Ihmettelen kuitenkin monia hänen tekojaan, Kareta sanoi. – Miksi hän esimerkiksi tappoi Paulokan perheen? Naiset ja lapset tavattiin ottaa orjiksi siihen aikaan.

– Miehelle käy joskus niin, Rotaa sanoi. – Opetettu metsästyskoirakin saattaa riehaantua repimään saaliin, ja sotilas voi villiintyä tappamaan tarpeettomasti.

– Olen nähnyt niin tapahtuvan, Kareta myönsi. – Mutta en ole koskaan nähnyt Verrakalle käyvän niin.

– Hän on arvoitus, Rotaa sanoi. – Hän miettii tuota kummallista jumalaa, Kooraa, jota sinäkin humalassa pohdit. Luulen, että hän oikeastaan haluaisi jättää ylipäällikkyytensä ja unohtaa kaiken sotaan liittyvän. Mutta hän ei voi, koska ...

Rotaa vaikeni tajuten edenneensä kuningasta loukkaavalle alueelle.

– Hän ei voi minun takiani, Kareta täydensi. – Valtani Vuorimaassa riippuu yhä siitä että ne, jotka salaa vastustavat minua, pelkäävät Verrakaa.

– Myös rauha naapurimaiden kanssa kestää vain niin kauan kuin Verrakaa pelätään niissä, Rotaa sanoi. – Hän on korvaamaton. Sotilaat ihailevat häntä ja seuraavat häntä vaikka minne. Mutta jossain vaiheessa, kunnioitettu Kareta, hän jättää sinut. Tiedän myös kenet hän uskoo seuraajakseen.

– Minäkin tiedän, Kareta sanoi. – Hän yrittää määrätietoisesti saada sekä minut että sotilaat luottamaan sinuun.

Rotaa ei loukkaantunut, vaikka kuninkaan sanat olisi voinut tulkita vähätteleviksi. Hän oli itse suorapuheinen ja hyväksyi siksi saman myös toisilta.

– En ole vielä ylipäällikön aseman arvoinen, mutta joskus tulen olemaan, hän sanoi. – Ja sitten olen hyvin käyttökelpoinen, Kareta. Minulla ei ole sellaisia ristiriitoja kuin Verrakalla, mutta kunnioitan sinua yhtä paljon kuin hän.

Kareta hymähti.

– Etkö usko minua? Rotaa kysyi.

– Uskon, Kareta sanoi. – Ihmettelen vain, miten joku voi kunnioittaa minua.

Linnan alakerrassa Verraka kulki tyttö sylissään kohti Miiman huonetta. Palvelijat olivat kertoneet, ettei imettäjä ollut vielä tullut. Verraka ei piitannut muodollisuuksista, vaan meni suoraan Miiman huoneen ovelle ja koputti. Oosa tuli avaamaan ja näki, että lapsi Verrakan sylissä oli hereillä ja aukoi suutaan. Hän otti lapsen Verrakalta ja vei sen Miimalle.

Huoneessa oli kaksi tuolia. Toisella niistä istui pieni Kareta Miiman lapsi sylissään. Poika katsoi Verrakaa ja hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Yleensä hän pelkäsi päälliköitä, joiden käytös oli meluisaa ja jotka puhuivat hyökkäävästi tai nauroivat kummallisille asioille, ja aivan erityisesti hän pelkäsi Verrakaa. Nyt kuitenkin halu lohduttaa voitti pelon.

– Onhan se kauheaa, mutta Kooran tahto se kuitenkin oli, hän sanoi.

Verraka hätkähti ja katsoi lasta.

– Niin, hän sanoi sitten. – Se oli Kooran tahto, eihän niin muuten olisi käynyt.

– Äiti sanoo, että kuolleet menevät Kooran luo, ja siellä on hyvä olla, poika sanoi. – Ja antoihan Koora sinulle lohduttajaksi vauvan.

– Niin, Verraka myönsi.

Oosa tuli miehen eteen.

– Sinun ei tarvitse kertoa mitään, kuuntelen ajatuksesi, hän sanoi.

Verraka otti itselleen huoneen toisen tuolin. Oosa istuutui lattialle hänen eteensä kuin naispalvelija, joka oli kutsuttu isännän luo viihdyttämään. Ajatus sai Verrakan naurahtamaan ja hän tajusi saman tien nolostuen, että Oosa kuuli kaiken mitä hänen mielessään liikkui.

– Ei se mitään, Oosa sanoi. – Kuulen jatkuvasti aivan kauheita ajatuksia kulkiessani linnassa. En koskaan opi käsittämään teitä outoja. Tuo mitä ajattelit, oli aivan viatonta siihen verrattuna, mitä joskus huomaan oikein kiltin ja kunnollisen näköisen miehen kuvittelevan.

Oosa oli sitten hiljaa, ja Verraka kävi ajatuksissaan läpi keskustelunsa Liian kanssa. Hän katsoi Oosaa ja ihmetteli, miten kauniit ja lempeät tämän silmät olivat. Niiden merenkaltaisessa harmaanvihreässä levollisuudessa oli jotain, mikä vangitsi hiljenemään ja tyyntymään.

– Eihän sinua häiritse, että pikku Kareta kuulee, mitä kerron sinulle? Oosa kysyi. – Hän on hyvin viisas lapsi.

Verraka hymähti.

– En usko, että juuri mikään häiritsee minua pitkään aikaan, hän sanoi. – Minun käy aina näin kun tapahtuu jotain todella vaikeaa, kaikki tunteeni katoavat.

– Eivät ne katoa, Oosa sanoi. – Sinä piilotat ne itseltäsikin.

Verraka hymähti.

– Eikö se ole sama asia? hän kysyi.

Pieni Kareta vilkaisi miestä tutkivasti, mutta ei sanonut mitään. Vauva hänen sylissään heilutteli käsiään, ja poika syventyi katsomaan niitä.

– Vaimosi halusi lisäksi kertoa sinulle yhden asian, Oosa sanoi Verrakalle. – Olet kiivas ja hillitön mies ja luulet siksi itseäsi hyvin pahaksi.

– Tein häntä kohtaan paljon väärin, Verraka sanoi. – En edes yrittänyt olla uskollinen ja suuttuessani saatoin käydä väkivaltaiseksi.

– Hän tiesi, että suuttuessasi teit kaikkesi hillitäksesi itsesi, Oosa sanoi. – Hän oli hyvin kiitollinen siitä, että tosissasi yritit. Särjit mieluummin tavaroita tai rikoit oman kätesi iskemällä sen kiviseinään kuin vahingoitit häntä.

Verraka painoi päänsä. Hän muisti oman hillittömän raivonsa ja Liian pelokkaan katseen. Oli hyvä, että vaimo oli antanut anteeksi, mutta se ei poistanut häpeää, jota hän tunsi luonteensa heikkouksista.

Oosa kosketti aran tapaan ujostelematta ja luottavaisesti Verrakan kättä. Harmaanvihreissä silmissä oli lohduttava ilme.

– Liia arvosti erityisesti sitä, että yritit olla säikyttämättä lapsia kiivaudellasi. Hän tiesi, miten paljon ponnistelua se sinulta vaati.

– Yritin kyllä, mutta en tiedä onnistuinko siinäkään, Verraka sanoi. – Varsinkin poikien kanssa tulin helposti kärsimättömäksi.

Pieni Kareta kääntyi heihin päin.

– Minun isäni on kärsimätön minun kanssani, hän sanoi. – Muista lapsistaan hän kyllä pitää, mutta ei minusta.

Verraka hymähti.

– Kareta muistuttaa minua, hän totesi. – Emme siedä nähdä lapsissamme omia piirteitämme. Olemme piilottaneet tunteemme, ja oma poikamme uhkaa paljastaa meille, että ne yhä ovat olemassa.

Pieni Kareta katsoi Verrakaa tarkkaavaisesti. Mies huomasi, että pojan silmät olivat valppaat ja älykkäät.

– Siksikö veljeni Seloma on isän mielestä minua parempi, että hän jo nyt osaa olla näyttämättä tunteitaan? poika kysyi. – Olen luullut, että jos tulisin yhtä voimakkaaksi ja rohkeaksi kuin Seloma, isä alkaisi pitää myös minusta. Mutta ehkä minun pitääkin oppia olemaan itkemättä.

Oosa aikoi sanoa jotain, mutta Verraka ehti ensin.

– Säilytä vain kykysi itkeä, hän sanoi. – Minä osaan enää itkeä vain humalassa.

Pieni Kareta näytti kiinnostuneelta.

– Siksikö te päälliköt juotte? hän kysyi. – Mutta minun isäni ei itke humalassakaan. Hän tulee hyvin pelottavaksi ja sanoo, että minusta ei koskaan tule mitään kunnollista.

– Se on pahasti sanottu, Verraka totesi. – Minunkin isäni sanoi minulle niin.

– Sitten sinä ymmärrät, poika sanoi vakavana.

– Enköhän, Verraka sanoi.

Hän nousi. Vauva oli syönyt ja nukahtanut Miiman viereen. Verraka otti lapsen, kiitti avusta ja meni ovelle. Pieni Kareta nousi hänkin ja ojensi sylissään olevan pienokaisen Oosalle.

– Verraka, minulla on asiaa, hän sanoi. – Saanko tulla kanssasi?

Verraka katsoi poikaa hämmästyneenä. Tämä ei ollut aikaisemmin mielellään tullut hänen lähelleenkään. Verraka oli leikkinyt Seloman ja Erinan kanssa, mutta pikku Kareta oli melkein pelännyt häntä.

Hän aikoi ensin sanoa, ettei poika nyt voinut tulla. Hän tiesi kuitenkin, että vaikeinta olisi sen jälkeen, kun hän jäisi yksin. Lapsenkin seura siirtäisi tuota hetkeä, jolloin olisi pakko pysähtyä ajattelemaan kaikkea sitä, minkä oli menettänyt.

– Tule vain, hän sanoi. – Äitisi on järjestänyt minulle ja vauvalle huoneen tähän kerrokseen.

Poika tuli hänen viereensä ja käveli puhumattomana miehen mukana. Huoneessa hän katseli vieressä kun Verraka asetti vauvan kehtoon. Sitten mies istui tuolille, ja pikku Kareta otti toisen tuolin, asetti sen häntä vastapäätä ja istui sille.

– Sinulla on kyllä nyt surua, poika sanoi asiallisesti kuin aikamies. – Jaksaisitko kuitenkin vastata kysymykseen, joka on minulle hyvin tärkeä?

– Vastaan mielelläni, Verraka sanoi. – Juuri silloin, kun on surua, on paras ajatella muita asioita kuin omiaan.

Hän ei silti ollut oikein keskittynyt edessään istuvan lapsen murheisiin. Yön tapahtumat häilyivät hänen mielessään kuin painajainen. Hän oli väsynyt ja palaneita ihon kohtia kirveli. Hän ajatteli edessä olevaa uudenlaista, yksinäistä elämää. Jos kehdossa nukkuvaa pienokaista ei olisi ollut, hänellä ei olisi riittänyt rohkeutta kohdata sitä.

Kun pikku Kareta alkoi puhua, Verraka kuitenkin hätkähti tajutessaan, että tällä oli todellinen, suuri huoli.

– Olen eilen saanut tietää, että olen Sirenan synnyttämä, poika sanoi. – Tiedän myös, mitä isä teki Sirenalle. Mutta Ratean pojat kertoivat lisäksi asian, jota en voinut kysyä edes äidiltä, vaikka haluaisin kovasti tietää, onko se totta.

– Niin, Verraka sanoi. Hän aavisti, mitä oli tulossa.

– Olet isän lähin mies, pikku Kareta sanoi. – Tiedät varmasti, miten asia on. Halusiko isä tappaa minut, kun olin syntynyt?

Verraka katsoi poikaa silmiin. Pikku Karetan pää oli miehekkäästi koholla, lapsi valmistautui kestämään pahimman.

– Kerron sinulle kaiken totuudenmukaisesti ja tarkkaan, Verraka sanoi. – Karetan pojista vanhin, joka samalla on entisiin ylempiin kuuluvan naisen lapsi, on vanhojen lakien mukaan seuraava kuningas. Hiukan sen jälkeen, kun sinä olit syntynyt Sirenalle, Lis synnytti Seloman. Tiedäthän, että Lis ei kuulu ylempiin mutta Sirena kuuluu, ja Seloma oli sinua nuorempikin. Ymmärrätkö?

– Ymmärrän, poika sanoi kalpeana ja ääni vapisten, mutta ponnisteli hillitäkseen itsensä. – Voit kertoa, en ala itkeä. Isä halusi siis Seloman seuraavaksi kuninkaaksi ja halusi siksi tappaa minut? Juuri niin Ratean pojat väittivät.

– Asia ei ole niin, Verraka sanoi. – Minä vaadin isääsi surmauttamaan sinut, koska luulin hänen haluavan pikku Selomasta seuraavaa kuningasta. Olin valmis itse tappamaan sinut. Jos Selomasta olisi tehty vallanperijä, sinä olisit voinut myöhemmin haluta syrjäyttää hänet, ja sinulla olisi ollut siihen oikeus. Silloin olisi seurannut sota sinun kannattajiesi ja hänen kannattajiensa välillä, ja paljon ihmisiä olisi kuollut. Minulla ei ollut mitään sinua vastaan, mutta halusin estää uuden sodan. Ymmärrätkö?

– Ymmärrän, pikku Kareta sanoi itkua nieleskellen. – Ethän sinä voinut tietää, etten yhtään välittäisi tulla kuninkaaksi enkä koskaan olisi yrittänyt syrjäyttää veljeäni. Ei isäkään voinut tietää. Miksi isä ei antanut sinun tappaa minua? Äitikö – tarkoitan Lis – kielsi?

– Kooran ääni isäsi sydämessä kielsi, Verraka sanoi. – Lis halusi ottaa sinut lapsekseen, ja isäsi päätti tehdä sinusta vallanperijän. Silloin oli koko ongelma ratkennut.

– Onko se totta? poika kysyi ja katsoi miestä tiukasti silmiin. – Isäkö itse halusi jättää minut henkiin? Sinäkö vaadit minun tappamistani, ei hän?

– Minä, Verraka sanoi. – Kareta ei koskaan halunnut tappaa sinua.

Pikku Kareta purskahti rajuun, helpottuneeseen itkuun. Verraka otti lapsen syliinsä, kun ei tiennyt mitä muutakaan tekisi. Poika itki märäksi hänen sotilaspukunsa rinnuksen. Jotenkin kummasti se lohdutti Verrakaa hänen surussaan. Pikku Kareta itki helpottavaa ja puhdistavaa itkua, jota hän ei itse tavoittanut. Ja Verrakasta tuntui, että oma elämä ei ollut täysin hyödytöntä, vaikka hän olikin menettänyt niin paljon. Hän pystyi yhä johonkin hyvin tärkeään: lohduttamaan lasta.

Kun pikku Kareta viimein tyyntyi, hän katsoi miestä häpeillen. Hän liukui pois tämän sylistä.

– Isä on tyytymätön minuun, kun en ole reipas ja rohkea, hän sanoi. – Mutta on hyvä ettei hän sentään vihaa minua.

– Minunkin isäni oli tyytymätön minuun, Verraka sanoi. – Eikä se riittänyt, hän myös vihasi minua.

– Itkitkö sinäkin sen takia? pikku Kareta kysyi.

– Itkin, Verraka sanoi.

Hän muisti sen äkkiä hämmästyttävän selvästi, kauhunsa ja voimattomuutensa aikuisen miehen raivon edessä, yrityksensä nöyrtymällä lepyttää pelottavaa uhkaa, turvattomuutensa, joka vähitellen muuttui epätoivoiseksi välinpitämättömyydeksi, ja josta sitten alkoi kehittyä kylmä, kaiken kattava viha.

– Sinusta tuli kuitenkin ylipäällikkö, lapsi totesi. – Ja sinua sanotaan suureksi sankariksi.

– Sinusta tulee kuningas, Verraka sanoi. – Isäsi ei vielä arvaakaan, miten hyvä kuningas sinusta tulee. Mukavaa etten saanut tappaa sinua.

Pikku Kareta hymyili aurinkoisesti.

– Annan sinulle anteeksi, että halusit tehdä niin, hän vakuutti. – Pidän sinusta. Ollaanko ystävät? Meillä on Erinan kanssa ystävyysliitto. Se tarkoittaa, että emme koskaan tee toisillemme mitään pahaa ja autamme toisiamme tarvittaessa. Haluatko tehdä kanssani ystävyysliiton?

– Haluan, Verraka sanoi. – Emme siis koskaan tee toisillemme pahaa ja autamme toisiamme tarvittaessa.

Pieni Kareta hymyili taas ja Verrakan mieleen nousi kuva omasta vanhemmasta pojasta. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, ja hetken hän kamppaili itkua vastaan. Sitten raju, väkivaltainen tuska murtautui esiin. Hän nousi ja meni huoneen pienen ikkunan luo.

Ulkona paistoi aurinko, oli tulossa kaunis päivä. Palaneen talon raunioita ei näkynyt ikkunasta, mutta raivaustyön äänet kuuluivat. Verraka nojasi ikkunanpuitteeseen ja itki. Hän ei lainkaan tiennyt, minkä verran aikaa oli kulunut, kun hän lopulta tyyntyi ja kääntyi etsimään jotain, mihin siistiä kasvonsa. Pieni Kareta seisoi hänen edessään totisena ja myötätuntoisena ojentaen yhtä vauvalle tarkoitetuista kapalovaipoista.

– Tätä varmaan voi käyttää, lapsi sanoi. – En yrittänyt lohduttaa sinua, koska aikuiset eivät ehkä pidä sellaisesta.

– Teit aivan oikein, Verraka sanoi. – Ystävyysliittomme tuntuu toimivan. Mutta nyt saat lähteä, yritän nukkua hetken.

Pohjoisilta vuorilta puhalsi viileä tuuli ja niiden korkeimpia huippuja peitti lumi. Joukot olivat marssineet aamusta asti. Miehet alkoivat väsyä ja odottivat levähdysmerkkiä, mutta Verraka ei antanut heidän pysähtyä. Hän itse käveli reippaasti joukkojen kärjessä, ja hänen selässään ratsasti kolmivuotias tyttö. Verraka oli antanut valmistaa nahkaisen repun, jossa lapsi istui mukavasti ja oli suojassa tuulelta. Tyttö piti kiinni isänsä rintapanssarin olkakoristeista.

Verrakalla oli yllään arkinen sotilasasunsa. Lyhyt mekko oli tavanomaista liekinpunaista kangasta, rintapanssarin ja säärisuojusten koristelu oli hopeaa, ja kypärän töyhtö oli tällä kertaa keltainen. Talvikylmän takia hänellä oli yllään myös keltainen, punaisella kirjottu viitta. Kilpeä hän ei kantanut, koska sitä olisi pitänyt pitää olkapäällä ja se olisi haitannut Meiran mukavaa oloa.

Rotaa tuli ylipäällikön viereen.

– Sotilaat alkavat väsyä, hän sanoi. – Ehkä olisi aika pitää tauko ja käskeä heidät ruuanlaittoon.

– Ei vielä, Verraka sanoi. – En ole tyytyväinen vauhtiin. Katso ketkä väsyvät ja järjestä heille ylimääräistä harjoitusta.

– Kunnioitettu Verraka, tyttö sanoi. Hän käytti usein tuota puhuttelua, jota hän kuuli lähes kaikkien käyttävän.

– Niin, mitä asiaa? Verraka kysyi kuin sotilaalta ainakin.

– Kunnioitettu, minua pissattaa.

Verraka pysähtyi, kääntyi ja kohotti kätensä.

– Tauko, hän huusi. – Aikaa on puoli hetkeä. Hoitakaa ruokailunne.

Hän nosti tytön selkärepusta ja katsoi ympärilleen.

– Tuolla on hyvä pensas, hän sanoi. – Kipitä sinne. Osaatko olla pissaamatta jaloillesi vai tulenko auttamaan?

– Osaan minä, tyttö sanoi iloisesti.

Hän kävi asioillaan ja tuli hetken kuluttua takaisin helmat ujostelemattomasti ylhäällä. Verraka suori ne.

– Olet jo iso tyttö, Meira, hän moitti lempeästi. – Sinun pitää oppia muistamaan, ettet tule peppu paljaana sotilaiden näkyviin.

Meira oli kaunis lapsi, jolla oli samanlaiset vaaleat kiharat ja siniset silmät kuin isälläänkin. Hän hymyili iloisesti ja meni istumaan maahan levitetylle taljalle, jonka viereen oli tuotu hänen lelukorinsa. Hän valitsi hetken epäröityään korista uusimman lelunsa, lyhyen puisen miekan. Miekan lisäksi korissa oli myös pallo ja puisia ja savisia eläinhahmoja.

Verraka istui maahan ja Rotaa tuli hänen luokseen. Alipäällikkö katsoi Meiraa ja hymähti.

– En väitä olevani perillä lapsenhoidosta, hän sanoi. – Mutta kyllä tyttö tarvitsisi nuken.

Verrakakin katsoi nyt Meiraa, joka kääri huolellisesti miekkaa kankaanpalaan ja alkoi sitten tuudittaa sitä sylissään.

– Niin tietysti, Verraka sanoi. – En vain ole tullut ajatelleeksi, eikä tyttö osaa pyytää sellaista mitä hän ei tiedä olevan olemassakaan. Hän pyysi leikkimiekkaa.

Rotaa otti vyöllään olevasta nahkaisesta laukusta jotain.

– Otin vapauden tuoda nuken, hän sanoi. – Vaimoni teki sen pyynnöstäni.

Verraka katsoi hymyillen kankaasta muotoiltua pulleaa vartaloa ja karkeasta pellavalangasta palmikoituja hiuksia.

– Tule Meira katsomaan, mitä Rotaa on tuonut sinulle, hän huusi.

Tyttö kipaisi heidän luokseen. Hänen silmänsä alkoivat loistaa.

– Voi kuinka kiltisti tehty, hän sanoi Rotaalle. – Nyt minä voin hoitaa sitä niin kuin isät hoitavat lapsia.

Hän meni takaisin taljalle ja alkoi kankaanpalaan käärien peitellä nukkea nukkumaan.

– Olen yrittänyt kertoa hänelle, että yleensä lapsia hoitaa äiti, Verraka sanoi. – Mutta hän ei oikein ymmärrä, hän vain kysyy missä niiden lasten isät ovat, kun ne joutuvat olemaan äitien hoidossa.

– Hänen pitäisi tavata enemmän naisia, Rotaa sanoi.

– Niin kai, Verraka myönsi. – Mutta olen itse kieltänyt sotilailta matkavaimot, ja jos toisin Meiran seuraksi naisen, minkä ikäisen ja minkä näköisen tahansa, kaikki luulisivat, että hän on todellisuudessa matkavaimoni. Ja muistathan, miten imettäjästäkin oli mahdotonta harmia niin kauan kuin sellaista oli pakko pitää mukana.

Rotaa naurahti, hän muisti sen hyvin. Nainen sotilasleirissä herätti tosiaan kuumia tunteita, kun moni miehistä eli pahinta nuoruuden kiihkoaan, ja naimisissa olevatkin joutuivat liian kauan olemaan erossa vaimoistaan.

– Mitä aiot tehdä, kun Meira kasvaa ja alkaa kiinnostaa miehiä? hän kysyi.

Verraka näytti hurjistuneelta.

– Tapan jokaisen, joka uskaltaa miettiä sellaista, hän sanoi.

Rotaa nauroi, ja hetken kuluttua Verrakaakin alkoi naurattaa.

– No hyvä on, kai minun on joskus luovutettava hänet jollekin, jota tulen inhoamaan syvästi, hän sanoi. – Olen aivan varma siitä ettei maailmassa ole ketään, jota pitäisin tarpeeksi hyvänä Meiralle.

Tyttö tuli heidän luokseen nukke sylissään.

– Mitä sinä naurat, kunnioitettu Verraka? hän kysyi. – Koska saadaan ruokaa? Minun on nälkä.

– Aneto, Verraka huusi keittokatokseen päin. – Meiralla on nälkä. Mitä sinulla on valmiina?

– Vain kylmät ruuat, kunnioitettu, juusto ja leipä, mies keittokatoksesta huusi vastaan. – Sitten on hiukan taateleita, jos kunnioitettu Meira haluaa.

– Haluatko? Verraka kysyi lapselta.

– Haluan taateleita, isä.

– Leipää ensin, kunnollinen pala, Verraka sanoi.

– Kyllä, isä, lapsi sanoi. – Mutta sitten paljon taateleita.

Verraka ojensi molemmat kätensä ja lapsi tarttui vakavana niihin. Sopimus oli tehty ja tyttö juoksi keittokatokseen.

– Hän on ihmeellisen kiltti, Rotaa sanoi. – Minun lapseni kiukuttelevat joskus mahdottomasti.

– Hän ei ole vielä keksinyt, että voi olla tottelematta, koska kaikki täällä tottelevat minua, Verraka sanoi. – Kyllä hän sen keksii aikaa myöten.

– En usko, että se johtuu siitä, Rotaa sanoi. – Kohtelet häntä arvostavasti kuin aikuista, siksi hänkin käyttäytyy niin hienosti. Ehkä minun pitäisi miettiä tarkemmin, millainen olen lapsilleni.

Rotaa sanoi sen täysin vakavana. Verraka ajatteli, että hänen lähimmän miehensä ihailtavin ominaisuus oli vilpitön kyky arvioida itseään ja muuttaa tarvittaessa käytöstään. Rotaa teki sen myös asiallisesti, ilman itsesyytöksiä sen enempää kuin ylpeyttäkään.

Hän on minun täydellinen vastakohtani, Verraka mietti. Minä osaan syyttää itseäni, mutta en osaa ottaa opiksi enkä muuttaa mitään.

He olivat syventyneet suunnittelemaan iltapäivän ohjelmaa, kun muuan sotilas juoksi paikalle.

– Kunnioitettu, hän sanoi hengästyneenä. – Tyttö on vartiokoirien luona eikä tule pois.

Verraka kimposi pystyyn ja lähti sinne, minne koirat oli kiinnitetty. Rotaa jäi kyselemään, missä koirien ohjaajat olivat. Vartiokoirien ulottuville eivät muut voineet mennä.

Meira istui maassa suurimman koiran edessä ja esitteli tälle nukkea, jota koira kiinnostuneena ja uteliaana nuuski. Kookkaat vaaralliset eläimet, jotka kaikki oli valittu juuri pedonkaltaisuutensa takia, käyttäytyivät aivan rauhallisesti. Koira joka oli katsellut nukkea tönäisi tytön poskea kuonollaan. Meira nauroi ja kiersi kätensä koiran kaulan ympärille. Turvallisella etäisyydellä olevat katsojat tuijottivat kauhuissaan.

– Meira, kuuntele, Verraka sanoi. – Nouse rauhallisesti ja kävele hyvin hitaasti tänne.

– Mutta miksi? tyttö kysyi.

– Tottele, Verraka sanoi.

Tyttö nousi mutta vilkaisi vielä haikeasti koiria. Hän käveli Verrakan luo, joka koppasi helpottuneena tytön syliinsä.

– Et saa tehdä tuota enää koskaan, Verraka torui. – Nuo koirat on koulutettu tarvittaessa tappamaan, ja siksi ne voivat käydä omankin väen kimppuun.

Meira vilkaisi taas koiria ja pudisti ihmetellen päätään.

– Ne olivat kilttejä, hän sanoi.

– Ne eivät ole kilttejä kaiken aikaa, Verraka vakuutti. – Sinun on luvattava, ettet enää mene niiden ulottuville.

– Lupaan, kunnioitettu, tyttö sanoi, mutta hänen katseensa oli miettiväinen.

Meira oli hiljainen ja ajatuksissaan vielä silloinkin, kun taas lähdettiin liikkeelle. Kun Verraka nosti hänet hartioittensa yli, hän pujottautui tottuneesti nahkareppuun ja otti olkapäiden hopeaheloista kiinni.

– Sinun kypäräsi töyhtö kutittaa minun nenääni, kunnioitettu, hän sanoi.

– Ei kutita kohta, kun käännymme länteen, silloin tuuli tulee sivulta, Verraka sanoi.

Hän kohotti kätensä ja huusi käskyn lähteä liikkeelle.

Illalla Rotaa tuli ylipäällikön telttaan.

– Miehet puhuvat, että olet luvannut heille viiniä ja olutta, hän sanoi.

– Olen luvannut, Verraka myönsi. – Heillä on raskas kuukausi takana, annetaan heidän juoda tänään ja lähdetään huomenna myöhemmin liikkeelle. Voit rentoutua heidän kanssaan sinäkin. Olet tehnyt hyvää työtä. Minulla on nykyisin entistä useammin syytä olla tyytyväinen sinuun.

Rotaa hymyili hyvillään. Hän tiesi itsekin, että hänen arvovaltansa miesten keskuudessa kasvoi koko ajan. Silti hänen mieleensäkään ei tullut kilpailla Verrakan kanssa. Hän ihaili ylipäällikköä yhtä paljon kuin muutkin sotilaat ja hän oli vilpittömässä mielessään myös hyvin kiintynyt tähän.

– Kunnioitettu, sinä et nykyisin koskaan ole mukana, kun juodaan, hän sanoi. – Tulisitko tänään?

Verraka katsoi Meiraa, joka kävelytti nukkeaan pitkin teltan lattiaa.

– Uskaltaisitko nukkua niin että en ole vieressä? hän kysyi tytöltä. – Et jäisi yksin, vaan tänne tulisi joku miehistä, joka hakisi minut jos heräät.

Lapsi näytti huolestuneelta.

– Yöllä on pelottavaa, jos herää, hän sanoi. – Minua itkettäisi, jos et heti olisi täällä.

Verraka naurahti.

– Siinä kuulit, Rotaa, hän sanoi. – En voi tulla. Ja olen kyllä ehtinyt aiempina vuosina juoda aivan tarpeeksi, en tunne menettäväni mitään tärkeää.

Myöhemmin illalla Verraka ja Meira makasivat vuoteessa vierekkäin. Lapsi painui tiukasti kiinni isäänsä niin kuin hän tapasi tehdä ennen nukahtamistaan, ja Verraka silitti hänen hiuksiaan. Tyttö oli yhä vaisun ja miettiväisen tuntuinen, eikä jutellut päivän tapahtumista niin kuin tavallisesti. Verraka luuli hänen jo nukahtaneen, kun hän äkkiä kysyi:

– Isä, mitä miekalla oikeasti tehdään?

– Tapetaan, Verraka sanoi.

Hän oli tottunut vastaamaan Meiran kysymyksiin selkeästi, asiallisesti ja ehdottoman totuudenmukaisesti.

– Tehdäänkö sillä muuta? lapsi kysyi.

– Ei oikeastaan, Verraka sanoi. – Leikitään ja harjoitellaan tietysti, mutta ei muuta.

– Miksi sinulla sitten on miekka? Meira kysyi. – Ethän sinä tapa ketään.

– Tapan minäkin, jos täytyy, Verraka sanoi.

Tytön silmät katsoivat isää teltan hämärässä vakavina ja kysyvinä. Ympärillä kaikuivat sotilasleirin äänet tavallista meluisampina, viini ja olut olivat jo alkaneet vaikuttaa miehiin. Verraka kosketti kädellään Meiran poskea. Se oli pehmeä ja sileä.

– Minä en usko sinua, kunnioitettu Verraka, tyttö sanoi viimein. – Sinä narraat. Et sinä ketään tapa, eivätkä ne koiratkaan.

– Etsi itsellesi hyvä asento ja nuku, Verraka sanoi.

Tyttö kääntyili ja painoi sitten kasvonsa miehen rintaa vasten tyytyväisenä huoaten. Hetken kuluttua hän alkoi hengittää tasaisesti ja syvään. Verraka siirsi häntä varovasti hiukan kauemmas ja tarkisti, että peitto oli kunnolla tytön yllä. Yöstä tulisi viileä.

Hän valvoi kuunnellen leirin yhä meluisammaksi paisuvaa juhlintaa. Hän ei ollut ollut täysin rehellinen sanoessaan Rotaalle, ettei erityisemmin kaivannut mukaan. Olisi ollut hyvä joskus antaa viinin viedä huolet ja purkaa arjen paineet, puhua syvällisempiä kuin selvin päin ja yltyä juovuksissa miesten keskeiseen leikinlaskuun. Vielä enemmän hän olisi kaivannut mahdollisuutta poiketa jonnekin, mistä olisi löytynyt nainen käytettäväksi. Aikaisemmin hän ei ollut tottunut kieltäytymään siitä ilosta, vaan yhtä selvänä kuin Liian ehdotonta uskollisuutta, hän oli pitänyt omaa oikeuttaan toimia halujensa mukaan.

Hän ajatteli lapsiaan ja Liiaa. Ramu oli sanonut ennen lähtöään, että pahin suru kestäisi suunnilleen vuoden. Se oli totta, pahin oli jo ohi. Lapset olivat muuttuneet polttavan kaipauksen kohteista kauniiksi muistoiksi. Liiaa hän kuitenkin yhä ikävöi melkein tuskallisesti. Verraka oli lapsesta asti oppinut teeskentelemään; itkeskelevälle äidille ja kiivaalle, väkivaltaiselle isälle ei kummallekaan voinut näyttää todellisia tunteitaan. Hän oli ollut pelokas ja herkkä poika, joka oli vähitellen kehittänyt rikkumattoman kovan kuoren. Liia oli ainoa ihminen, joka oli päässyt tuon kuoren läpi, hänen seurassaan Verraka oli pystynyt olemaan heikko ja ottamaan vastaan hellyyttä. Se että hän oli pystynyt jopa hillitsemään kiihkeät raivonpuuskansa, niin ettei ollut sentään varsinaisesti pahoinpidellyt Liiaa, oli hänen luonteellaan ollut melkein uskomaton saavutus. Mutta sekin oli oikeastaan ollut Liian ansiota. Tämä oli aina nähnyt Verrakan teot parhaassa mahdollisessa valossa ja kiittänyt jo itsehillinnän yrityksestäkin. Tuosta kiitoksesta Verraka oli ollut niin mielissään, ettei hän ollut halunnut vaarantaa Liian luottamuksen jatkumista, ja niin itsehillintä oli parantunut kaiken aikaa. Kuitenkin vasta jäätyään yksin huolehtimaan Meirasta hän oli joutunut opettelemaan todellista kärsivällisyyttä, tunteiden hallitsemista ja omista toiveista luopumista. Kummallista oli, ettei se tuntunut menetykseltä.

Meira käännähti ja hapuili hätäisesti vierelleen. Kun käsi tavoitti Verrakan olkapään, tyttö rauhoittui ja jatkoi untaan. Se tuotti tyydytystä, jonka kaltaista Verraka ei olisi aikaisemmin osannut kuvitellakaan: täysin avuton olento oli hänen vallassaan ja luotti häneen. Hän tiesi ensimmäistä kertaa elämässään pystyvänsä myös antamaan tasaista ja kestävää rakkautta eikä vain ottamaan sitä vastaan.

Muistoon Liiasta oli alkanut sekoittua punatukkaisen, kalpean ja harmaanvihreäsilmäisen naisen piirteitä. Verraka tapasi Oosan aina silloin, kun hänellä oli asiaa Memnon linnaan. Hymähtäen hän ajatteli, ettei voinut Oosalta salata kuvitelmia, joita hänellä oli tämän suhteen. Mahtoi Oosalla olla kestämistä, mutta silti hänen ystävällinen hymynsä ja kaunis katseensa ei pettänyt. Oosalle hän saattoi kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan hiukan kuin Liialle ennen, mutta vaikka hän ajatuksissaan oli käynyt Oosan kanssa läpi kaiken, mitä mies saattoi naiselta haluta, hän ei koskaan yrittänytkään toteuttaa kuvitelmiaan. Oosa oli tärkeä ystävänä ja unelmien kohteena, se riitti.

Meira alkoi itkeä kesken unensa. Verraka taputti häntä tyynnyttävästi.

– Koirat, Meira sanoi heräämättä. – Koirat, eiväthän ne tapa? Isä, isä!

Verraka koetti tytön otsaa, mutta se ei tuntunut kuumalta. Lapsi ei varmaan ollut sairastumassa, näki vain painajaisunta.

– Isä, Meira sanoi hätäisesti. – Ei sinulla saa olla miekkaa, et sinä tapa.

– Nuku rauhassa, kaikki on hyvin, Verraka sanoi puoliääneen.

Meira tuntui kuulevan sen, hän huokasi ja vajosi taas levolliseen uneen. Verraka valvoi. Hän mietti, että oli aiemmin juonut ja juhlinut paljon juuri välttääkseen näitä hetkiä, jolloin joutui pysähtymään ja ajattelemaan. Samasta syystä hän nyt pyrki väsyttämään itsensä päivän harjoituksissa mahdollisimman perusteellisesti. Marsseilla se ei kuitenkaan onnistunut, hän ei voinut vaatia joukoilta yhtä kovaa suoritusta kuin hän olisi kaivannut itselleen.

Joskus minun on pysähdyttävä ja kohdattava se mitä olen, hän ajatteli. Mutta ei vielä, nyt pitää vain jatkaa päivästä toiseen.

Verraka pysäytti hevosensa Memnon linnan portille kysyäkseen vartijalta, ketkä päälliköt olivat jo tulleet. Hän sai kuulla melkein kaikkien muiden näistä olevan jo paikalla.

– En ehdi tulla kanssasi Oosan luo, Meira, hän sanoi tytölle, joka istui hänen edessään satulassa. – Käsken jonkun sotilaan viedä sinut sinne.

– Isä, tuolla on nuori Kareta, Meira sanoi. – Enkö voi leikkiä hänen kanssaan?

– Jos hän suostuu, Verraka sanoi. – Teillä on sentään aikamoinen ikäero, enkä minä ainakaan olisi neljätoistavuotiaana suostunut leikkimään nelivuotiaan kanssa.

Hän ratsasti nuoren Karetan viereen.

– Vieläkö ystävyysliitto on voimassa? hän kysyi.

– Aina, poika sanoi hymyillen.

Hänestä oli tullut pitkä ja hoikka nuorukainen. Hän oli kaunis, mutta tyttömäisellä tavalla kuten lapsenakin. Hänen veljensä, nuori Seloma, oli jo Verrakan joukoissa harjoittelemassa taistelutaitoja. Nuoren Karetan kohdalla jokaiselle pojalle kuuluvan sotilaskasvatuksen aloittamista oli kuitenkin lykätty.

– Huolehtisitko Meirasta sillä aikaa, kun olen päälliköiden kokouksessa? Verraka kysyi.

– Mielelläni, poika sanoi.

Meira ojensi hymyillen kätensä. Poika tuli ja nosti hänet alas hevosen selästä.

– Mennäänkö heittelemään palloa? nuori Kareta kysyi.

– Minä haluan kerätä kukkia ja viedä ne Oosalle, tyttö sanoi.

Nuori Kareta tarttui häntä kädestä.

– Sitten meidän on mentävä varastorakennusten taa, hän sanoi. – Siellä on eniten kukkia.

Varastorakennusten takana oli hoitamaton keto. Siellä kasvoi heinien seassa unikkoja ja keltaisia päivänkakkaroita.

– Varo ohdakkeita, nuori Kareta neuvoi. – Niitä on piilossa ruohon seassa.

– Eivät ne haittaa, Meira sanoi. – Isä sanoo, että pienestä naarmusta on turha itkeä.

Poika naurahti.

– Vai niin Verraka sinua opettaa, hän totesi. – Ehkä se on hyvä periaate.

Meira oli juuri saamassa valmiiksi kauniin kimpun, kun hän huomasi kahden pojan lähestyvän. Hän ei tuntenut näitä, mutta pojat olivat nuorta Karetaa kookkaampia ja vantterampia, ja katselivat tätä pilkallisesti ja uhkaavasti. Molemmilla oli kiharat mustat hiukset, he olivat siis arriitteja.

– Hei, Kimmi ja Eeri, nuori Kareta tervehti.

– Mikä lapsentyttö täällä poimii kukkia? toinen pojista oli hämmästyvinään.

– Poika tuo on, vaikka kasvot ovatkin turhan sileät, toinen sanoi. – Niitä pitää vähän muotoilla.

Hän kävi saman tien kiinni nuoren Karetan toiseen käteen ja väänsi sitä selän taa.

– Sattuuko? hän kysyi.

– Älä viitsi, nuori Kareta sanoi. – Totta kai se sattuu. Päästä irti.

Kättä vääntävä poika virnisti.

– Luulen, että joku pelkää, hän sanoi.

– Kokeile, miten paljon kättä voi vääntää ennen kuin tyttö itkee, hänen toverinsa ehdotti.

Vaikka nuori Kareta yritti olla näyttämättä pelkoaan, tilanne oli heti Meiralle selvä. Sotilasleirissä näki usein miesten tappelujen alkuja, ja ne olivat juuri tällaisia. Tyttö tiesi myös tarkkaan, miten silloin piti toimia. Niinpä hän lähti viivyttelemättä juoksemaan päärakennusta kohti. Hän sivuutti ulko-oven vartijan ja juoksi portaita yläkertaan. Suuren salin ovella seisova Eilena aikoi asettua tytön tielle, mutta tunsi tämän sitten ja perääntyi. Verrakan lasta uskalsi kieltää yhtä vähän kuin Verrakaa itseään.

Tyttö syöksyi keskelle päälliköiden kokousta.

– Isä, hän huusi.

Verraka nousi Karetan vierestä ja tuli vastaan siepaten Meiran syliinsä.

– Mikä hätänä? hän kysyi.

Päälliköiden nauru ujostutti Meiraa ja hän kuiskasi isän korvaan: – Kaksi poikaa aikoo tapella nuoren Karetan kanssa.

Verraka kääntyi saliin päin ja nauru vaimeni kuin taikaiskusta.

– Kareta, minulla on pieni kiireellinen asia, hän sanoi. – En viivy kauan.

Meira juoksi edellä näyttäen tietä, ja he tulivat varastorakennuksen taa. Nuori Kareta yritti juuri nousta pystyyn. Hän huojui ja hänen nenästään tuli verta. Arriittipojat olivat selin tulijoihin.

– Ei hänestä ole miehen vastusta, toinen heistä sanoi nauraen.

– Onko teistä? Verraka kysyi.

Pojat kääntyivät ja valahtivat kalpeiksi. He yrittivät lähteä, mutta Verraka tarttui toista käsivarresta ja sanoi toiselle: – Turha yrittää minnekään, tiedän keitä olette. Ette te minulta pitkäksi aikaa pakoon pääsisi.

Nuori Kareta pyyhki kasvojaan huiviinsa.

– Verraka, anna heidän mennä, hän pyysi. – Ei tämä ollut mitään vakavaa.

Verraka katsoi sitä arriittipoikaa, josta hän piti kiinni.

– Olet Temean pojista vanhempi, Kimmi, hän totesi.

– Niin olen, kunnioitettu, Kimmi sanoi. Hän ei pystynyt hallitsemaan äänensä vapinaa, eikä se ollut mikään ihme. Verrakan uhkaava sävy säikytti taistelemaan tottuneita miehiäkin.

– Et kai kuvittele, että isäsi asema arriitteja edustavana varakuninkaana antaisi sinulle oikeuden tällaiseen? Verraka kysyi.

Kimmi keräsi kaiken rohkeutensa. Verrakan ilmeisestä suuttumuksesta huolimatta poika oli yhä sitä mieltä, että oli ollut oikealla asialla, mikä armeijan ylipäällikönkin olisi pitänyt ymmärtää.

– Kunnioitettu, hän sanoi. – Nuori Kareta on pelkuri ja hän on Karetan äpäräpoika. Isä sanoo niin. Hän ei sovi seuraavaksi kuninkaaksi.

– Ja isäsi vanhin poika sopisi, Verraka sanoi kylmästi. – Olen kuullut isäsi puhuvan yhtä tyhmiä, mutta uskoin syyksi liian viininjuomisen. Ja kun sinäkin olet kyllin typerä päästämään tuollaista suustasi minun kuulteni, epäilen vahvasti sinun sopivuuttasi mihinkään vaativaan tehtävään.

Nuori Kareta oli tullut Verrakan viereen ja kosketti tämän käsivartta.

– Päästä Kimmi irti, hän pyysi. – Mitään vakavaa ei tapahtunut.

Verraka katsoi poikaa hymyillen.

– Kasvosi eivät näytä siltä, että mitään ei olisi tapahtunut, hän sanoi. – Ja haluan Temean poikien pyytävän sinulta anteeksi. Se opettaa heitä harkitsemaan vastaisuudessa paremmin tekojaan.

– Ei, Verraka, minä en halua sitä, nuori Kareta sanoi. – Ei heidän tarvitse pyytää anteeksi. Anna heidän mennä.

Verraka päästi otteensa Kimmistä.

– Häivy veljesi kanssa ja muista, että pääsit näin vähällä vain koska nuori Kareta sitä pyysi, hän sanoi.

Temean pojat lähtivät kiireesti, taakseen vilkaisematta. Meira oli tyynesti palannut poimimaan kukkia. Hän oli tottunut luottamaan siihen, että kun isä oli haettu paikalle tappelu loppui.

– Kiitos, nuori Kareta sanoi. Hän hymyili vaisusti ja hiukan häpeissään.

– Kiusaavatko he sinua usein? Verraka kysyi totisena.

– Ei tämä ollut vasta kuin toinen kerta, poika sanoi. – Ehkä he lopettavat nyt.

– Kiusaavatko sinua muutkin? Verraka halusi tietää.

– Joku kiusaa aina silloin tällöin, poika sanoi vaisusti. – Kyllä minä sen kestän, ja tavallisesti se loppuu, kun päästään kunnolla juttelemisen alkuun.

Verraka muisti omaa nuoruuttaan ja tiesi kuuluneensa niihin, jotka härnäsivät ja kolhivat nuoren Karetan tapaisia. Se oli silloin antanut luottamusta omaan voimaan ja kyvykkyyteen, jota olivat ennen omien tappelutaitojen kehittymistä nakertaneet isompien lasten kiusanteko ja varsinkin isän taholta tullut julma kohtelu. Nyt muistot tuottivat pelkkää häpeää.

– Kerro minulle, jos tarvitset apua, Verraka sanoi. – Ystävyysliitto on voimassa muulloinkin kuin silloin, kun tarvitsen Meiralle hoitajaa.

– Tiedän sen, nuori Kareta sanoi. – Mutta minä haluan selvittää kiistat itse, omalla tavallani. Pystyn siihen kyllä. Ja sinun pitää varmaan kiirehtiä kokoukseen.

Verraka otti vyöltään vesipullon ja nuoren Karetan kädestä tämän huivin, jonka hän kostutti ja ojensi takaisin.

– Siisti kasvojasi ennen kuin tulet näkyviin, hän sanoi. – En halua tyrkyttää neuvojani, olet järkevä poika ja osaat päättää asioistasi itse.

Päälliköiden kokouksen jälkeen Kareta halusi keskustella Verrakan kanssa. Hän oli käskenyt myös nuoren Karetan paikalle. Tämä tuli hiukan vaisuna ja yritti hiuksillaan peittää suurta mustelmaa kasvoissaan.

– Meira jäi Oosan hoiviin, hän sanoi Verrakalle. – Tyttö taisi väsähtää, olimme heittelemässä palloa. Oosa sanoi yrittävänsä saada hänet käymään päiväunille.

Kareta katsoi poikaansa tiukasti, ja nuori Kareta punastui.

– Taas, Kareta sanoi ja huokasi. – Poikani ottaa nykyisin selkäänsä harva se päivä. Juuri siitä haluaisin puhua kanssasi, Verraka. Olen yrittänyt opettaa pojalle edes välttäviä itsensä puolustamisen taitoja. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Nyt ajattelin kysyä, ottaisitko vastuullesi hänen opastamisensa.

– Mitä mieltä olet itse? Verraka kysyi nuorelta Karetalta. – Haluaisitko oppia?

Vanhempi Kareta hymähti.

– Senhän tietää, mitä mieltä poika itse on, hän sanoi. – Ei muka halua tapella. En ymmärrä, miten minun poikani voi olla tuollainen pelkuri.

– Anna pojan vastata, Verraka ehdotti. – Kysyin häneltä, en sinulta.

Nuori Kareta liikahti vaivautuneena.

– Vielä vähän aikaa sitten olisin halunnut olla sellainen kuin isä toivoo minun olevan, hän sanoi. – Nyt olen ajatellut, että Koora ehkä antoi minun jäädä heikkovoimaiseksi ja pelokkaaksi aivan tarkoituksellisesti. Kun en pysty puolustautumaan voimillani, olen joutunut miettimään, miten tulisin toimeen muulla tavalla. Yleensä onnistun jo aika hyvin.

– Siltä tuo mustelma taas näyttää, Kareta sanoi ivallisesti.

– Olen tavannut aika harvoin niitä poikia, jotka tämän mustelman saivat aikaan, nuori Kareta sanoi. – Myös ne pojat, joita tapaan useammin, ovat ensin pyrkineet näyttämään voimiaan, mutta ei se kauan ole jatkunut. Kun tutustumme paremmin kiusanteko loppuu, ja heidän joukostaan on tullut minulle hyviäkin ystäviä. Niitä, jotka haluavat kiusata, on aina vain vähemmän.

Kareta pudisti päätään.

– Olen epätoivoinen, hän sanoi. – Eihän tuo ole miehen arvoista käytöstä.

– Taidan olla toista mieltä, Verraka sanoi. Hän kääntyi katsomaan nuorta Karetaa.

– Mitä teit tänään, kun kimppuusi käytiin? hän kysyi. – Yrititkö pakoon?

– En koskaan pyri pakoon, poika sanoi. – Yritän olla näyttämättä, että pelkään. Sitten yritän puhua, se auttaa usein. Jos minua kuitenkin lyödään, ajattelen että kestän sen. Yritän sitten myöhemmin jutella kimppuuni käyneen kanssa.

Hän heilautti kauniita, hohtavia silkkihiuksiaan ja katsoi isäänsä melkein uhmaavasti.

– Tulen aivan hyvin toimeen omalla tavallani, hän sanoi. – Monet minua ensin kiusanneet ovat nyt ystäviäni, ja he pitävät minusta juuri tällaisena, kunhan ensin tutustumme.

Verrakakin katsoi Karetaa.

– Minusta poikasi on rohkeampi kuin sinä tai minä, hän sanoi. – Minä en uskaltaisi mennä vihollisteni eteen aseettomana ja voimani menettäneenä.

Nuori Kareta hymyili kiitollisena.

– Eihän joku mustelma mitään haittaa, hän sanoi. – Minun on helpompi kestää se kuin lyödä toista.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Kareta katsoi alaspäin ja Verrakan kasvot olivat ilmeettömät ja sulkeutuneet. Nuori Karetakin ymmärsi ja vaikeni. Vuorimaan kuningas ja hänen armeijansa ylipäällikkö miettivät uhreja, joita ensin olivat tuoneet sodat, ja joita yhä tuli kahakoissa sekä rajoilla että sisäisissä kiistoissa. Viimein Verraka vapautui painostavista ajatuksistaan.

– Minusta poikasi on oikeassa, Kareta, hän sanoi. – Vuorimaa tarvitsee sinun jälkeesi kuninkaan, joka ei turvaudu väkivaltaan. On vain hyvä, ettei hänellä ole taitoa sen kummemmin poikien välisiin tappeluihin kuin sotiinkaan, silloin hänelle ei tule edes kiusausta turvautua sellaisiin keinoihin.

– Silloin tulee viholliselle kiusaus käyttää omaa sotataitoaan, Kareta sanoi synkästi.

– Ehkä nuorella Karetalle on keinonsa, Verraka väitti. – Neuvottelunhalusta ja neuvottelutaidosta ei ainakaan ole haittaa. Ja onhan armeija ja ylipäällikkö aina käytettävissä likaiseen työhön, jos tarvitaan.

Kareta istui pitkään pää painuksissa.

– Niin, hän sanoi viimein hiljaa, surullisella äänellä. – Ehkä olen väärässä, ja poikani on oikeassa. Olen vain jo kauan sitten lakannut erottamasta, mikä on oikein ja mikä väärin.

– Isä, nuori Kareta sanoi lämpimästi. – Tiedän mitä olet tehnyt Vuorimaan hyväksi ja ymmärrän, että olet saanut vammoja, jotka eivät ole ruumiillisia. Olet uhrannut oman onnellisuutesi ja mielenrauhasi kansan paremman tulevaisuuden puolesta.

Kareta kohotti päätään ja katsoi poikaansa ihmeissään.

– Olen luullut, että vihaat minua, hän sanoi.

– Minä luulin pienempänä sinun vihaavan minua, nuori Kareta sanoi. – Nyt tiedän, että meissä on jotain liian samanlaista. Minussa on se puoli sinusta, jonka sinä jo kauan sitten tukahdutit itsessäsi, ja sinussa on se puoli minusta, jota minä en halua päästää itsessäni esiin. Siksi meidän on vaikea tulla toimeen keskenämme, mutta vihaa se ei ole.

Kareta liikahti kuin noustakseen, mutta vaipui takaisin tuoliin. Myös nuori Kareta oli kohottautunut tullakseen vastaan, mutta istahti sitten takaisin kuin olisi vain korjannut asentoaan. He eivät olleet pitkiin aikoihin osoittaneet lämpimiä tunteita toisilleen eikä se enää onnistunut luontevasti.

– Meidän olisi vielä puhuttava Temeasta, Kareta sanoi. – Hän on käynyt niin hankalaksi, että kohta en siedä häntä.

Nuori Kareta ja Verraka vilkaisivat toisiaan. Poika pudisti varoittaen päätään, kuin huomauttaakseen, että Verrakan oli paras olla paljastamatta, kenen pojat olivat aiheuttaneet hänen kasvojensa mustelman. Verraka nyökkäsi. Kareta oli aivan tarpeeksi raivoissaan Temealle jo muutenkin, ei hänelle kannattanut antaa enää lisää aihetta.

– Temean röyhkeys alkaa ylittää minun kestokykyni, Kareta sanoi. – Olen ajatellut, että hänet olisi kaiken uhallakin pakotettava eroamaan varakuninkaan asemastaan.

– Hän on arriittien laillisesti valitsema edustaja, jolla on heidän täysi luottamuksensa, Verraka sanoi. – Ei kannata ärsyttää arriitteja vaatimalla heitä vaihtamaan Temean johonkuhun muuhun. Muista, että Serrakin varoitti siitä jo kauan sitten.

– Mitä ehdotat ratkaisuksi? Kareta kysyi harmistuneella äänellä. – Jos hänen käytöksensä ei muutu, en pysty hillitsemään itseäni.

– Isä, saanko minä ehdottaa? nuori Kareta kysyi.

Kareta vilkaisi häntä ja murahti vastahakoisen myöntävästi.

– Luulen, että Temeasta tuntuu, ettet arvosta häntä, poika sanoi.

– Ja oikeassa hän siinä olisikin, Kareta sanoi. – Hän on vastenmielinen ihminen.

– Ilahduttaisit häntä jotenkin, nuori Kareta sanoi. – Hän muuttuisi heti myönteisemmäksi ja hänen kanssaan olisi helpompi tulla toimeen.

– Tuossa on järkeä, Verraka sanoi. – Et voi ruoskia häntä, houkuttele hunajalla.

– Ja millä minä häntä houkuttelisin? Kareta kysyi vastahakoisesti.

– Hänellähän on poika, joka on vain vähän minua vanhempi, nuori Kareta sanoi. – Voisit pyytää hänet minulle seuralaiseksi ja opastajaksi. En halua oppia taistelemaan, mutta hän voisi opettaa minua ratsastamaan paremmin, ja voisin yrittää vähän parantaa kuntoanikin.

– Kimmi on tosiaan reipas, miehekäs ja miellyttävä, Kareta sanoi. – Temeaan voisi tepsiä pojan osaksi tullut kunnia, ja Kimmin esimerkki voisi kehittää sinua, poikani, parempaan suuntaan. Taidan tehdä niin.

Kun Verraka lähti hakemaan Meiraa Oosan luota tuli nuori Kareta samaa matkaa.

– Olitkohan hiukan ajattelematon? Verraka kysyi. – Temea saattaa tosissaan tavoitella Karetan syrjäyttämistä, ja Kimmi voi olla isänsä tavoin vallanhimoinen. Kiusanteko luultavasti loppuu, koska Kimmistä tulee uudessa asemassaan tavallaan sinun suojelijasi, mutta saatkohan silti hänestä todellista ystävää?

– Sellaiset asiat tietää vain Koora, nuori Kareta sanoi hymyillen. – Mutta sinulle voin tunnustaa, että minäkin olen tehnyt Kimmille jotain hyvin pahaa, tosin tahtomattani, ja voin ehkä näin vähän hyvittää sitä. On eräs oikein mukava tyttö, josta Kimmi on ollut kiinnostunut, ja tyttökin kai hänestä. Mutta jostain syystä launeja edustavan varakuninkaan Tanikan Elena-tytär nykyisin juttelee kovin mielellään minun kanssani.

Verraka naurahti.

– Siinä tilanteessa kunnollinenkin poika voi kyllä kiihtyä hiukan esittelemään voimiaan, hän myönsi. – Entä sinä itse, mitä Elena sinulle merkitsee?

Nuori Kareta punastui.

– Olemme ystävät, hän sanoi. – En usko, että koskaan rakastun, eikä kukaan tyttö varmaan voi rakastua minuun. Sellaiset tunteensa he kohdistavat poikiin, joilla on voimaa ja rohkeutta. Kimmi saa varmaan ennen pitkää Elenan takaisin.

Talvimyrsky puhalsi pohjoisesta hyytävää ilmaa, meri vaahtosi Meiran kaupungin satamassa, ja linnan harmaat kivet tuntuivat huokuvan niihin varastoitunutta kylmyyttä. Kymmenvuotias hoikka tyttö seisoi isänsä vierellä linnan muurilla katsellen alas kaupunkiin ja satamaan, jonne pyrki aalloilla heittelehtivä laiva. Tytön pitkät vaaleat hiukset liehuivat vapaana tuulessa, ja hänen villainen viittansa lepatti levottomasti.

– Sinun tulee kylmä, Meira, Verraka sanoi. – Mennään sisään.

He laskeutuivat muurilta ja kulkivat sotilaiden majapaikkojen ohi, varastorakennusten välistä ja viimein aukean keskuspihan yli. Verraka poikkesi portin lähellä olevaan päävartioon, jossa istuva Sennata ponnahti pystyyn.

– Lähetä joku satamaan selvittämään, mikä laiva sinne parhaillaan on saapumassa, Verraka sanoi. – Sirpiläinen se on ja näyttää kovin samantapaiselta kuin se, jolla Sirpin hallitsija Moiri tapaa kulkea. Jos Moiri on laivalla, hän on tulossa tänne.

– Lähetänkö miehet arkiasuissa vai paremmin puettuina? Sennata kysyi.

– Käske heidän kaiken varalta pukeutua hallitsijaa vastaanottamaan, vaikka ei Moiri näitä meidän tapojamme arvostakaan, Verraka sanoi hymyillen. – Ehkä minunkin on mentävä vaihtamaan asua, vaikka Moiri kyllä nauraa juhlapuvulleni.

– He suosivat Sirpissä kovin yksinkertaista, Sennata uskaltautui sanomaan. – Mutta aseistamattomia he eivät sentään enää ole.

– Varoita silti sotilaita, että Moirin seurueen kanssa ei saa yrittää mitään voimankoetusta, Verraka huomautti. – Heidän tapansa ovat toiset kuin meidän. Aseet pidetään siellä poissa näkyvistä ja ne otetaan esiin vain todellisessa pakkotilanteessa. He eivät ymmärrä vuorimaalaista tapaa leikkiä aseilla.

Meira seurasi isäänsä sisälle linnaan. Hän oli innoissaan Sirpin hallitsijan tulosta. Isä oli kertonut hänelle Moirista, ja Moiri vaikutti kiinnostavalta. Sirpi oli tytön mielikuvituksessa alkanut vaikuttaa maailman parhaalta paikalta. Se oli pieni saari, jossa kukaan ei ollut todella köyhä, siellä pidettiin kaikista huolta. Ihmiset olivat täysin tasa-arvoisia, jopa halvin palvelija saattoi puhutella hallitsijaa ilman mitään muodollisuuksia. Ja Sirpistä oli lähtöisin usko Kooraan, jumalaan joka halusi kaikkien ihmisten rakastavan toisiaan.

Meiralla ei ollut opettajaa. Koska Verraka yhä piti tytön kaiken aikaa mukanaan, hän opetti tätä itse. Siksi Meira hallitsi samat kielet kuin isänsä, hänellä oli samat tiedot historiasta ja maantiedosta, ja oli isä oli opettanut hänet lukemaan. Verrakalla oli, toisin kuin useimmilla päälliköillä, täydellinen lukutaito. Hän hallitsi uuden yksinkertaisen kirjoitustavan lisäksi myös vanhan, monimutkaisen tavukirjoituksen.

Verraka oli sanonut, että pian Meira pääsisi aina silloin tällöin isoisänsä Seloman luo Sirpiin, ja Seloma viimeistelisi tytön opetuksen. Verraka arveli, että sitten Meira osaisi tarpeeksi, vaikka naisille tyypilliset työtaidot puuttuivatkin. Oosa oli tosin opettanut Meiran kehräämään, kun tyttö oli sattunut vierailemaan kehruun aikaan Memnon linnassa, mutta Verraka piti naisten taitoja tyttärelleen tarpeettomana, niitä vartenhan oli olemassa palvelijat. Sotilasleireillä Meira oli oppinut kuin vahingossa paljon miehisiä taitoja ratsastusta ja jousiammuntaa myöten. Verraka ei ollut pitänyt niidenkään oppimista tarpeellisena, mutta ei ollut estellyt, tytön oma kiinnostus oli saanut ratkaista.

Verraka antoi ohjeita Moirin ja tämän seurueen vastaanottamisesta ja lähti sitten Meiran kanssa yläkertaan vaihtamaan asua. Palvelija toi käskyn mukaan kummallekin juhlavamman vaatekerran. Verraka riisuutui ja venytteli alastonta vartaloaan, mutta äkkiä hän häkeltyi Meiran tarkkaa, tutkivaa katsetta. Hän pujotti nopeasti paidan ylleen.

– Sinulle pitää kyllä jo sisustaa oma huone, hän sanoi. – Alat olla niin iso, että tarvitset sellaisen.

– En minä halua, Meira sanoi.

Verraka oli selittänyt yksinkertaiseen ja rehelliseen tapaansa ne muutokset, mitä tytössä kymmenennen ikävuoden jälkeen vähitellen alkaisi tapahtua. Meira oli huolestunut eniten siitä, että pian hän ei enää saisi nukkua isän kanssa samassa huoneessa, ei kylpeä hänen kanssaan eikä riisuutua hänen nähtensä. Ei ollut mukavaa aikuistua, jos se merkitsi eroa isästä.

– Valitaan joku palvelijoista nukkumaan kanssasi samassa huoneessa, Verraka sanoi. – Ja voit kyllä entiseen tapaan tulla herättämään minut yöllä, jos olet nähnyt pahaa unta tai sinun on huono olo.

– Kai minun täytyy yrittää tottua siihen, Meira sanoi nyreästi.

– Jonkin ajan kuluttua haluatkin jo yksinäisyyttä, Verraka vakuutti. – Nyt luulet vielä, että haluat aina olla minun kanssani, mutta pian tahdot jo omaa rauhaa ja sitten rakastut ikäiseesi poikaan ja haluat olla hänen kanssaan.

Ajatus oli mahdoton, Meira oli varma siitä, että haluaisi aina olla isän kanssa. Mutta samoin oli Oosakin sanonut, kun he olivat viimeksi tavanneet. Meira arveli, että jos Oosa ja isä olivat yhtä mieltä jostain, kysymyksessä oli ehdoton totuus.

Hän kiinnitti sinisen villamekon hopeisilla olkapääsoljilla ja katsoi isäänsä, joka kiinnitti kultaisilla soljilla punaista, lyhyttä vaatetta.

– Etkö pue rintapanssaria? hän kysyi.

– Ehkä olen kohtelias Moiria kohtaan ja jätän sotaisimmat varusteet pois, Verraka sanoi. – Sirpiläiset ovat taipuneet välttämättömyyteen ja heillä on nykyään sotilaita ja aseita, mutta he karttavat niiden tarpeetonta esilläoloa lähes yhtä paljon kuin niiden tarpeetonta käyttöäkin.

Hän kiinnitti nahkaisen, kultakoristeisen vyön hakasen.

– Isä, sinä olet kaunis, Meira sanoi.

Verraka hymyili.

– Niin sinäkin, tyttö, hän sanoi. – Olet kaunis ja kohta myös sellaisella tavalla, että minun on vartioitava sinua pojilta, jotka pyrkivät seuraasi.

Meira katsoi isäänsä hiukan arastellen.

– Olen aikonut kertoa sinulle, hän sanoi epäröiden. – Mutta se oli niin kummallista, enkä oikein tiedä ...

– Mitä? Verraka kysyi vakavoituen.

– Viimeksi kun oltiin Memnossa, Meira sanoi. – Tulin Oosan luota meidän asunnollemme, ja yksi päälliköistä pysäytti minut. Hän otti minusta kiinni, ja pelästyin ja yritin päästä irti. Ja sitten ...

Meira lopetti. Verrakan kulmat olivat rypistyneet ja hän näytti pelottavalta.

– Jatka, Verraka käski.

– Hän käyttäytyi oudosti, Meira sanoi epäröiden. – Hän oli aika juovuksissa ja halasi minua ja yritti suudella, eri tavalla kuin sinä teet.

Meira vaikeni taas.

– Ja sitten? Verraka kysyi.

– Ei muuta, tyttö sanoi. – Riuhdoin ja sanoin, että jos hän ei heti päästä minua, kerron isälle. Hän nauroi ja kysyi, kuka minun isäni oli. Kun sanoin nimesi, hän päästi irti ja lähti pois.

– Sinun olisi pitänyt kertoa minulle heti, Verraka moitti.

Meira pudisti hämmentyneenä päätään.

– En oikein tiennyt mitä kertoisin, hän sanoi. – Pelästyin kyllä, mutta eihän mitään tapahtunut.

– Kuka päälliköistä se oli? Verraka kysyi. – Pidän huolta, ettei hän toiste koske sinuun.

Meira katsoi Verrakan silmiin, joissa tuntui palavan kylmä sininen tuli. Hän epäröi, mutta pudisti sitten päätään.

– Isä, viimeksi kun katsoit noin, käskit viedä miehen teloitettavaksi, hän sanoi.

– Niin käskin, Verraka sanoi. – Eikä tuo, joka uskalsi koskea sinuun, tule pääsemään paljonkaan vähemmällä.

Meira oikaisi itsensä ja katsoi isäänsä totisena.

– En kerro, kuka se oli, hän sanoi.

– Et ymmärrä mitä hän yritti, Verraka sanoi. – Hänen aikomuksensa oli tehdä sinulle sellaista, mitä aikuiset tekevät keskenään.

– Mutta hänhän päästi minut, Meira huomautti.

– Niin, kun sai tietää, kuka oli isäsi, Verraka sanoi. – Sitten häntä vastaan ehkä tuli toinen sinun ikäisesi tyttö, jonka isää hän ei pelännyt, ja sitten hän teki sen mitä oli aikonut tehdä sinulle.

Meiran ilme muuttui kauhistuneeksi.

– En ajatellut sitä, hän sanoi. – Isä, anteeksi etten kertonut heti. Mies oli Ratea, Taanun päällikkö.

Hän tarttui isänsä käsiin.

– Ethän kuitenkaan tapa häntä, hän pyysi.

Verraka hymähti.

– Mieli tekisi, hän sanoi. – Mutta älä ole huolissasi, en tapa. Kun seuraavan kerran kohtaamme kerron hänelle vain, että tapan hänet, jos toiste saan kuulla vihjauksenkaan tuollaisesta yrityksestä ketä hyvänsä sinun ikäistäsi kohtaan. Ja sinun, Meira, on opittava varomaan. On pahoja miehiä, jotka eivät tunne vastuuta teoistaan.

Verrakan katse verhoutui äkkiä ja Meira ymmärsi, että isä oli hyvin pahoillaan jostain.

– Olen kyllä oikein varovainen, hän lupasi. – Älä ole huolissasi, isä. Mitä sinä suret? Pelkäätkö minun puolestani?

– Ajattelen kaikkea, mitä on itsekin tullut tehtyä, Verraka sanoi.

Meira oli kuullut katkelmia sekä sotilaiden että palvelijoiden puheista, jotka käsittelivät Verrakan naissuhteita. Tämä oli myös vastaillut koruttoman rehellisesti tytön kysymyksiin. Verraka ei salaillut sitäkään, että hänellä oli silloin tällöin vieras nimenomaan tällaista aikuisten asiaa varten, mutta nämä kävijät tulivat ja menivät Meiraa häiritsemättä, useimmiten kun hän oli kävelyllä tai leikkimässä jonkun palvelijan kanssa.

– Ethän sinä ole tehnyt mitään sellaista väärää, mitä Ratea aikoi, Meira sanoi.

Verraka hymähti.

– Olet liian nuori kuulemaan tunnustuksiani, hän sanoi. – Kerron kyllä sitten joskus. En ole ollut kovinkaan hyvä mies, ja aloin aika myöhään ymmärtää, missä kulkevat halujensa toteuttamisen alkeellisimmatkaan rajat.

Meira katsoi isäänsä totisena.

– En usko sinua, hän sanoi. – Et ole koskaan tehnyt mitään pahaa. Olet paras ja oikeudenmukaisin ihminen jonka tunnen.

Verraka koppasi tytön syliinsä.

– Sinulla on oikeus vielä uskoa noin, hän sanoi. – Mutta en halua sinun muistavan minua valehtelijana. Siksi minun on pakko sanoa, että olen tehnyt paljon väärää.

Hän laski tytön alas ja otti lattialta kengät.

– Istuhan tuolille, laitan nämä jalkaasi, hän sanoi kuin Meira vielä olisi ollut aivan pieni.

Meira istuutui naurahtaen ja katseli miten isä taitavasti askarteli hankalien kiinnityshihnojen kanssa.

– Arathan tietävät ihmisestä kaiken, eikö niin? tyttö kysyi pörröttäen samalla isänsä hiuksia.

– Tietävät, Verraka sanoi.

Meira naurahti voitonriemuisesti.

– Oosa sanoo, että sinä olet hyvä ihminen, hän julisti.

Verraka kohotti päätään.

– Sanooko?

Oosa ei ollut sanonut tarkkaan ottaen aivan niin, Meira joutui täsmentämään.

– Hän sanoi, että ihmisten pahuus on kaikilla samanlaista, toisilla vain enemmän esillä kuin toisilla, Meira muisteli. – Kaikki ovat yhtä pahoja. Ja ihmisen hyvyys on vain sitä, että hän tietää jonkin verran pahuudestaan ja yrittää hallita sitä. Ja se joka tietää paljon pahuudestaan, on parempi kuin ne, jotka luulevat olevansa hyviä.

Verraka naurahti.

– Kuulostaa juuri niin monimutkaiselta kuin Oosalta voi odottaa, hän sanoi.

Hän sai kengät nyöritettyä ja nousi. Ovelle koputettiin ja hän meni avaamaan.

– Kunnioitettu, Sirpin hallitsija Moiri seurueineen on tullut, Sennata sanoi.

Verraka ja Meira kiiruhtivat alakertaan. Vieras istui pienemmässä salissa matkaviitta vielä yllään. Ensivaikutelma toi Meiran mieleen Serran. Sitten vieraan pörröisten pitkien hiusten kehystämille partaisille kasvoille kohosi melkein poikamainen hymy. Hän riisui viittansa ja laski sen tuolille. Hänellä oli äärimmäisen yksinkertainen värjäämätön villainen asu, paita ja outo vaatekappale, joka jakautui erikseen kummankin jalan verhoksi.

– Verraka, ystävä, Moiri sanoi tullen kädet ojossa heitä kohti. – Tulin yllättäen, koska asiani on kiireellinen, mutta ei sentään niin kiireellinen, etten ensin ...

Hän pysähtyi ja naurahti.

– Olenhan tekemisissä vuorimaalaisen päällikön kanssa, en muistanut, hän sanoi. – Aloitanpa uudelleen. Kunnioitettu Verraka, en halaakaan sinua niin kuin aioin. Vaatteeni ovat matkalla likaantuneet, ja sinä olet korea kuin Sirpin lasten juhliin tekemät kukkakimput.

– Pötyä, Verraka sanoi ja sieppasi Moirin syliinsä. – Pelkäät vain tämän kukkakimpun sisällä olevia ohdakepiikkejä. Olet sirpiläinen arkanahka, jota pelottaa oikean miehen tapaaminen.

Pari palvelijaa oli kiirehtinyt lähelle.

– Onko kylpy valmiina? Verraka kysyi. – Viekää Moiri heti peseytymään ja antakaa hänelle kunnolliset vuorimaalaiset vaatteet, koristelluimmat mitä löydätte.

– Mutta haluan pidemmät helmat, Moiri sanoi katsoen Verrakan mekkoa, joka jätti reidet paljaiksi. – Palelen kun vilkaisenkaan isäntänne asua. Ja haluan miespalvelijat. Punastelen, kun ajattelenkin vuorimaalaisia kaunottaria minua kylvettämässä.

– Olen ottanut huomioon kummallisen kainoutesi, Verraka sanoi naureskellen. – Tosin vuorimaalainen epäilee itselleen miespalvelijoita pyytävää miestä aivan erityisistä toiveista.

Moiri näytti nyt aidosti kauhistuneelta.

– Taidan liikkua maailmalla liian vähän, hän sanoi. – Autiomaassa opin ymmärtämään, että orja saattoi luulla sellaisten palveluiden kuuluvan velvollisuuksiinsa. Häkellyin muutaman kerran pahasti. Mutta puhunko minä nyt sopimattomia tyttäresi kuullen?

Moiri kumartui tervehtimään Meiraa. Hänen ruskeat silmänsä olivat iloiset ja hyväntuuliset, ja tyttö piti hänestä heti.

– Et sinä puhu sopimattomia, Meira sanoi. – Tiedän ihan kaikki tuollaiset asiat.

– Se on hyvä, Moiri sanoi vakavana. – Ymmärrät varmaan senkin, että olen iloinen isäsi tapaamisesta ja siksi vähän riehakas. Silloin kun Autiomaassa oli sota, taistelin siellä yhtenä päälliköistä ja opin siellä tuntemaan hänet. Pidän hänestä kovasti, mutta miehet ovat niin ujoja, että osoittavat pitämistään muka kiusoittelemalla toisiaan.

– Minä tiedän, Meira sanoi. – Ja vuorimaalaiset sotilaat eivät pelkästään kiusoittele vaan leikkivät tappelevansa, kun haluavat näyttää, että pitävät toisistaan.

– Hyvä ajatus, Moiri sanoi ja kääntyi Verrakan puoleen. – Tapellaanko?

– Kunhan käyt ensin kylvyssä ja sitten syöt ja juot jotain, Verraka sanoi. – Mutta varoitan, voitan sinut. En aio olla kohtelias vieraalle siinä asiassa.

Moiri lähti naureskellen ja Verraka ja Meira istuivat odottelemaan. Meira katsoi isäänsä.

– Näytät erilaiselta, hän sanoi.

– Millä lailla? Verraka kummastui.

– Näytät iloiselta, Meira sanoi. – Sinun silmäsikin ovat iloiset.

– Niin, Verraka sanoi. – Moirin seurassa on helppo olla. Jos olisi vain hänenlaisiaan ihmisiä, eläisimme onnellisessa maailmassa.

– Tai jos kaikki olisivat arkoja, Meira huomautti.

Hän oli miettinyt sitä mahdollisuutta tajuttuaan, mikä Oosan teki erilaiseksi kuin muut ihmiset. Jos kaikki olisivat Oosan tavoin aina toimineet Kooran tahdon mukaan, eivät he olisi tehneet toisilleen vääryyttä. Silloinhan kaikki olisivat ystäviä keskenään.

Verraka hymyili.

– Olen miettinyt samaa, hän myönsi. – Miksi ihmeessä Koora ei tehnyt meitä kaikkia sellaisiksi, että tottelemme häntä?

Meira pohti asiaa kymmenvuotiaan luontaisella järkevyydellä.

– Annathan sinäkin minun päättää itse, vaikka joskus teen tyhmiä päätöksiä, hän sanoi sitten. – Annoit minun valita valkoista nahkaa jalkineisiin, vaikka sanoitkin sen likaantuvan helposti eikä valintani siksi ollut hyvä.

– Sinun on saatava päättää sellaisista asioista, Verraka sanoi. – Annan vain neuvoja. Kun teet itsenäisiä päätöksiä, opit ottamaan vastuuta ratkaisuistasi. Sillä tavalla kasvat järkeväksi ja luotettavaksi.

– Ehkä Koorakin kasvattaa meitä, Meira sanoi. – Ehkä hän haluaa meidän oppivan valitsemaan oikein.

Verraka nousi ja meni tarkastelemaan pöytää, jolle oli tuotu virvokkeita Moiria varten. Hän ei hymyillyt enää eikä Meira sanonut mitään, hän oli tottunut isänsä synkkiin hetkiin. Verraka otti käteensä viinikarahvin ja pikarin, mutta laski sitten molemmat takaisin pöydälle kaatamatta itselleen.

– Luulen, että olet oikeassa, hän sanoi. – Koora haluaa kasvattaa meitä. Olemme vain kovin hitaita oppimaan.

Verraka ja Moiri istuivat pienessä kodikkaassa huoneessa, jota Verraka käytti työskennellessään. Takassa paloi tuli. Meira oli syventynyt tutkimaan yhtä isän kirjakääröistä. Siitä hän oli löytänyt mielenkiintoisen selostuksen matkasta, jonka joku oli tehnyt kaukaiseen maanääreen. Sinne oli kuljettu laivalla ensin Loputonta Merta länteen ja kapean salmen jälkeen pohjoiseen. Sieltä oli löytynyt Isosaari, jonka ympärillä meri jäätyi talvisin. Isosaarella asuvat miehet elättivät perheensä tekemällä ryöstöretkiä kaukaisille seuduille.

– Isä, eikö Vasama ole Isosaarelta? Meira kysyi.

Miehet keskeyttivät keskustelunsa.

– Sieltä hän on ainakin veneiden mallista päätellen, Verraka sanoi. – Ne ovat harmillisen paljon keveämpiä ja monissa oloissa nopeampia kuin meidän laivamme. Siksi häntä ei ole saatu kiinni, vaikka hän uskaltautuu aivan meidän rannoillemme.

– Vasama on kiusallinen Sirpin laivoillekin, jotka yleensä ovat riittävän nopeita välttämään muut merirosvoalukset, Moiri sanoi. – Eikä kysymys ole vain laivojen ominaisuuksista, Vasama suunnittelee iskunsa harmillisen osaavasti. Hän on ilmeisesti hyvin nuori ja hän on tainnut olla johdossa vasta vuoden tai pari. Saamme hänestä melkoisen kiusan, jos hän onnistuu elämään miehen ikään.

– Mitä tapahtuu, jos Vasama saadaan kiinni? Meira kysyi.

– Vuorimaassa hänet surmattaisiin, Verraka sanoi.

Moiri näytti epäröivän.

– Sirpissä ei ole koskaan ollut kuolemantuomiota, hän sanoi. – Äärimmäisissä tapauksissa on käytetty maastakarkoitusta. Vasaman tapauksessa se kuitenkin merkitsisi vain tuhotöiden jatkumista. En osaa sanoa, mitä päättäisin. Koora kieltää ihmisen tappamisen ehdottomasti, kaikissa tilanteissa. Olemme poikenneet tuosta kiellosta vain niissä kahdessa sodassa, joissa sirpiläiset ovat olleet mukana. Nyt emme tiedä, mihin raja on vedettävä.

– Jos ehdottomaan kieltoon sallii pienenkin poikkeuksen, on jo mitätöinyt koko kiellon, Verraka sanoi. – En usko, että Koora suostuu ihmisen tekemiin muutoksiin.

– En minäkään, Moiri sanoi. – Ja silti tapoin ihmisiä taistellessani Sirpin vapauttamiseksi. Saman tein myöhemmin Autiomaassa, kun torjuimme sieltä nousseen uhkan.

– Uskallat kuitenkin yhä turvata Kooraan, Verraka sanoi. Toteamuksessa oli mukana melkein kuin kysymys.

– Uskon että minun kaikesta huolimatta kannattaa yrittää elää eteenpäin Kooran tarkoittamalla tavalla, Moiri sanoi. – Minulle on lapsesta asti opetettu, ettei Koora hylkää väärin tehnyttäkään ihmistä, jos tämä edelleen turvaa häneen.

Meira oli palannut tutkimaan kirjaa. Isosaari oli karua seutua. Vilja ei siellä useinkaan ehtinyt kypsyä lyhyen kesän aikana ja metsästettävääkin oli vain niukasti.

– Miten Isosaaren asukkaat voisivat elää muuten kuin ryöstösaaliilla? hän kysyi.

– Eipä juuri mitenkään, Verraka sanoi.

Meira katsoi isäänsä kummastuneena.

– Mutta eihän Vasama silloin tee väärin ryöstäessään, hän huomautti. – Ei ainakaan sen enemmän väärin kuin me, kun emme lähetä laivaa viemään sinne viljalastia, vaan myymme ylijäämäviljat Autiomaahan. Olet itse sanonut, että ihmisten velvollisuus on antaa omastaan, jos heillä on jotain mitä toisilta puuttuu.

Moiri näytti kiinnostuneelta.

– Tyttö, nyt keksit jotain, jolla saattaa olla suuri merkitys, hän sanoi. – Kunpa olisikin mahdollista neuvotella Vasaman kanssa ja tarjota hänelle Sirpin ylijäämäviljaa palkkioksi siitä, että hän jättäisi Sirpin kauppalaivat rauhaan. Siitä hyötyisivät molemmat osapuolet. Isosaaren asukkailla olisi leipäviljaa, ja meidän kauppiaittemme elinkeino muuttuisi turvallisemmaksi ja tuottavammaksi.

Verraka naurahti.

– Isosaarelaisten kanssa tuo voisi onnistuakin, hän sanoi. – Ongelmia tulee vasta, jos joku ahneuksissaan haluaa enemmän kuin tarvitsee, niin että lopulta mikään ei tunnu riittävän; sellaisen taltuttamiseen pystyy vain sota. Tasangon kansojen keskuudessa ei ole puutetta, mutta sieltä on alettu uhkailla Vuorimaata, koska sikäläiset hallitsijat haluavat rikastua ja lisätä valtaansa.

Verraka oli koko ajan istunut niin että näki ulos ikkunasta, jonka luukku oli ulkoilman kylmyydestä huolimatta ollut raollaan. Nyt hän sulki sen.

– Valomerkki annettiin, hän sanoi Moirille. Sitten hän katsoi Meiraa.

– Pelottaisiko sinua mennä yksin keittiöpuutarhan takaiselle portille ja avata se nuorelle Karetalle? hän kysyi.

– Ei pelota, Meira vakuutti.

– Sitten on parempi, että sinä menet, Verraka sanoi. – Minun liikkumiseni siellä kummastuttaisi palvelijoita. Nuoren Karetan käynti olisi hyvä salata, ja sinä saat hänet varmaan opastettua huomaamattomasti tänne.

Meira siirsi kirjan sivuun, haki viittansa ja meni ulos. Keskipihalla liikuskeli palvelijoita ja sotilaita, mutta keittiöpuutarha oli pimeä ja hiljainen. Hän haparoi tiensä muurin luo ja etsi portin. Se aukeni naristen, ja tumma varjo oli hänen edessään.

– Hei, Meira sanoi.

– Hei, sanoi miesääni. – Vai sinut isäsi lähetti vastaan. Otetaanko kiinni kädestä, niin pysytään yhdessä tässä pimeässä.

Nuoren Karetan käsi tarttui Meiran käteen, ja he tulivat yhdessä linnan päärakennuksen luo. Meira ohjasi vieraan harvoin käytettyyn sivukäytävään ja sitten palvelijoiden reittiä isänsä työhuoneeseen. Siellä Verraka ja Moiri nousivat ja kiirehtivät tervehtimään tulijaa. Meira palasi kirjansa pariin.

– Seloma neuvoi minua ottamaan yhteyttä sinuun tällä tavalla Verrakan kautta, Moiri sanoi nuorelle Karetalle. – Mehän emme ole tavanneet, mutta Seloma sanoi sinua maltilliseksi ja järkeväksi.

– Toivon olevani sellainen, nuori Kareta sanoi tyynesti. – Verraka taas kuvasi sinua mieheksi, joka pyrkii noudattamaan Kooran tahtoa kaikessa missä se suinkin on mahdollista. Kasvatusäitini Lis on opettanut minutkin tekemään niin, joten tuntematta sinua luotan jo sinuun kuin vanhempaan veljeen.

He kävivät istumaan, ja Verraka siirsi nuoren Karetan ulottuville kevyen pöydän, jolla oli leipää, lihaa, juustoa ja viiniä.

– Ihmettelet varmaan, miksi en kääntynyt isäsi puoleen, Moiri sanoi. – Pidän Karetasta ja luen hänet ystäviini, mutta kuninkaana hän muistuttaa yhä enemmän Vuorimaan aikaisempia hallitsijoita. Siksi en uskaltanut puhua hänelle; pelkäsin hänen liian yksioikoisia toimenpiteitään.

– Isäni kohdalla siihen pelkoon on valitettavasti syytä, nuori Kareta sanoi. – Kukaan ei enää kunnolla pysty estämään hänen kovia otteitaan. Hän kuuntelee Verrakaa jossain määrin, mutta kasvatusäitini ei enää pysty vaikuttamaan hänen päätöksiinsä niin kuin ennen, ja minua hän pitää täysin kyvyttömänä.

– Tilanne on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että launien edustajana toimiva Vuorimaan varakuningas Tanika ehdotti minulle yhteistoimintaa, Moiri sanoi. – Tavoitteena oli syrjäyttää Kareta maanne länsipuolella asuvien motujen tuella. Minun tehtäväni olisi ollut laivaston häiritseminen niin, ettei se olisi ehtinyt motuja vastaan, ja palkaksi olisin saanut satamakaupungin maanne itäosasta: sinun Meiran kaupunkisi, Verraka.

Verraka nauroi.

– Se ei olisi tullut jakoon kovin helposti, hän vakuutti. – Mutta tilanne on kyllä vakava, sillä Moirin kieltäytyminen ei suinkaan estä muun suunnitelman toteutumista.

– Sain sen käsityksen, että kemerit saadaan häiritsemään laivastoa samalla hinnalla, jota minulle tarjottiin, Moiri sanoi.

– Se voi houkutella heitä, Verraka totesi. – Itäiset naapurimme Kemerijoen takana ovat perinteisesti halunneet omistaa Meiran sataman.

Nuori Kareta näytti huolestuneelta.

– Ongelmana on launien tyytymättömyys, hän sanoi. – He ovat Vuorimaan kansanryhmistä rauhanomaisin ja siksi heidät aina sivuutetaan kaikissa ratkaisuissa. Nyt heidän mittansa on ilmeisesti tullut täyteen.

– Minä voin parantaa motut taisteluhaluistaan järjestämällä länsirajalle oikein näyttävät, suuret sotaharjoitukset, Verraka sanoi. – Launien tyytymättömyys sen sijaan ei ole minun ratkaistavissani.

– Siksi kutsuin sinut, Moiri sanoi nuorelle Karetalle. – Pidän launeja sukulaiskansanamme, hehän ovat aikoinaan tulleet Autiomaasta Vuorimaahan Sirpin kautta. En haluaisi heille ikävyyksiä, joita isäsi varmaan olisi aiheuttanut saatuaan tiedon kapinahankkeesta.

Moiri ja Verraka näyttivät huolestuneilta, mutta nuori Kareta hymyili.

– Ratkaisu on yksinkertainen, eikä minulle lainkaan vastenmielinen, hän sanoi. – Olen jo jonkin aikaa tiennyt, että nykyisissä oloissa avioitumiseni ei ole yksityisasia, vaan minun on tehtävä valintani Vuorimaan poliittisen tilanteen pohjalta. Arriitit pysyvät isälleni uskollisina, koska arriitteja edustavan varakuninkaan vanhin poika Kimmi on henkilökohtainen ystäväni. Serran takia selujen uskollisuus ei ole kyseenalainen. Niinpä olenkin pitänyt todennäköisenä, että joskus avioidun Tanikan vanhimman tyttären Elenan kanssa. Lienee aika lähteä kosimaan.

– Tietänet, että minun vaimoni oli launi, Verraka sanoi hymyillen. – Launitytöstä saa useimmiten erinomaisen vaimon, Liiakin oli paljon parempi kuin olisin ansainnut.

– Mutta avioliittohan pitää solmia sen kanssa jota rakastaa, Moiri väitti.

– Vuorimaan vallanperijä ei tällaisena aikana solmi avioliittoa rakkauden perusteella, nuori Kareta sanoi. – Enkä usko koskaan edes rakastuvani. Tunnen harvoin voimakkaita tunteita, vaikka olenkin valmis pitämään lähes kaikista ihmisistä ainakin jonkin verran. Ystävyys on minusta tärkeämpää kuin rakkaus, ja Tanikan vanhimman tyttären kanssa olen ollut ystävä jo kauan.

Nuori Kareta vilkaisi lukemaan syventynyttä Meiraa ja hymyili.

– Isä tulee kyllä hiukan pettymään, hän sanoi. – Isä toivoo, että odottaisin sinun tyttäresi aikuistumista, Verraka.

Meira laski kirjansa syrjään, hän oli kuullut.

– Tyhmä ajatus, hän sanoi. – Sinä olet melkein kuin veljeni.

– Ja minähän olen uskollinen Karetalle muutenkin, Verraka sanoi naurahtaen. – Ainakin toistaiseksi. Rotaa kehittyy kaiken aikaa. Kun hän pystyy ottamaan paikkani, olen vapaa.

Ovelta kuului koputus.

– Avaa sinä, Meira, ja kiellä palvelijoita häiritsemästä, Verraka sanoi.

Nuori Kareta vetäytyi varmuuden vuoksi toisen oven taa, palvelijoiden käytävälle. Meira avasi. Hänen edessään seisoi launisotilas Verrakan henkilökohtaisista joukoista, ja Meira tiesi hänet Tanikan pojaksi Elenoksi. Tällä oli vierellään pienempi, viittaan verhoutunut ja kasvonsa peittävä hahmo.

– Eleno, mitä ihmettä, Verraka sanoi.

Sotilas tuli Verrakan eteen ja laski toisen polvensa lattiaan. Ele saattoi merkitä kunnioitusta, mutta myös puolittaista anteeksipyyntöä. Viittaan verhoutunut jäi ovelle.

– Kunnioitettu Verraka, Eleno sanoi. – Palveluksessasi olen oppinut tuntemaan sinut oikeudenmukaisena miehenä ja siksi käännyn puoleesi. Isäni on tekemässä suurta virhettä ...

Hän huomasi nyt Moirin.

– Tiedät siis jo, kunnioitettu, hän sanoi. – Sirpin hallitsija on tullut tänne kertoakseen sinulle.

– Tiedän jo, Verraka vahvisti.

– Kunnioitettu, pyydän siis apuasi, Eleno sanoi. – Isäni ei ole uskonut minulle suunnitelmaansa, mutta sisareni toi siitä tiedon. Sisareni on halukas estämään uuden kansalaissodan, niin kuin minäkin. Hän uskoo, että isän voisi saada luopumaan aikeestaan, jos launeille taattaisiin parempi kohtelu ja sen vakuudeksi sisareni vihittäisiin nuoren Karetan kanssa.

– Haluaako siis sisaresi itse sitä avioliittoa? Verraka kysyi.

Ovella seisova hahmo laski huivinsa hartioilleen. Hän oli kaunispiirteinen, kalpea ja mustahiuksinen launityttö.

– Haluan sitä itse, hän sanoi. – Olen kauan tiennyt, että avioliittoni ei ole yksityisasia, vaan siitä päätetään launien edun mukaisesti. Nuori Kareta ei kuitenkaan ole minulle ollenkaan vastenmielinen.

Tyttö vaikeni hetkeksi, punastui kauniisti ja naurahti sitten.

– Itse asiassa hän on minulle hyvinkin mieluinen, hän sanoi launin välittömään tapaan. – Hän on ollut ystäväni jo kauan, ja hänen takiaan hylkäsin Kimmin, jolle isä oli jo melkein minut luvannut. Kunnioitettu Verraka, toimi välittäjänä nuoreen Karetaan päin. Olen varma, että hän pitää minusta, mutta hän ei ole koskaan sanonut sitä, eikä tytön sovi kosia. Isäni luopuu mielettömistä aikeistaan heti kun voin kertoa tulevasta avioliitostani, mutta haluan nuoren Karetan miehekseni myös hänen itsensä takia. Parempaa puolisoa ei kukaan voi saada.

Verraka hymyili.

– Eleno, sinähän tiedät alakerran vierashuoneen, hän sanoi. – Mene Elenan kanssa sinne odottamaan. Nuori Kareta on käymässä luonani, haen hänet tapaamaan teitä.

Hän odotti kunnes viimeisenä kulkeva Eleno oli sulkenut oven takanaan. Nuori Kareta tuli takaisin palvelijoiden käytävältä.

– Kiitos, Verraka, hän sanoi. – Oli hyvä ettet paljastanut, että olin kuulemassa, Elena olisi nolostunut. Hän ei koskaan ole sanonut minulle suoraan, että pitää minusta.

– Ystävyysliitto on yhä voimassa, Verraka sanoi. – Ja siksi annan sinulle neuvon: jos sinäkin pidät tuosta tytöstä, älä puhu hänelle poliittisesta avioliitosta, vaan kerro rehellisesti tunteesi.

Nuori Kareta hymähti.

– En ole lapsena kelvannut kaikkein tärkeimmille niistä ihmisistä, joille halusin kelvata, hän sanoi. – Se jota luulin äidikseni tosin rakasti minua, mutta ei kuitenkaan ollut oikea äitini. Isä oli pettynyt minuun. Oosa ja sinä olette korvanneet jotain siitä, mitä olisin kaivannut vanhemmiltani, mutta lapsena koettuja pettymyksiä ei voi pyyhkiä pois. En uskalla rakastua, etten tulisi torjutuksi.

– Niin meidän käy, Verraka sanoi. – Minun oli oltava Liiallekin uskoton ja riideltävä hänen kanssaan, että näkisin uudestaan ja uudestaan, etten sittenkään menetä häntä. Mutta ole sinä minua viisaampi, älä torju Elenan kiintymystä korostamalla avioliitostanne saatua hyötyä, vaikka se onkin tässä tilanteessa hyvin merkittävä.

– Helppo sinun on puhua, Verraka, nuori Kareta väitti. – Tiedän hyvin, että naiset tavoittelevat sinua vieläkin, ja nuorena sait tietysti lähes jokaisen jonka halusit. Ei rakastumisen myöntämisessä ole mitään ongelmaa, jos on varma vastarakkaudesta. Mutta eihän Elena voi olla ainakin joskus ajatuksissaan vertaamatta minua teihin, jotka olette sekä miesten että naisten mielestä todellisia miehiä.

Meira vilkaisi isäänsä ja hämmästyi nähdessään tämän surullisen ilmeen.

– Ei riitä, että tietää olevansa jotain muiden mielestä, Verraka sanoi. – Jos ei itse pidä itseään minkään arvoisena, on vaikea uskoa saavansa rakkautta osakseen. Tiedän liiankin hyvin, miten pelottavaa tunteittensa myöntäminen on. Silloin on suojaton, sitä suojattomampi mitä rakastuneempi on.

Nuori Kareta painoi katseensa alas.

– Olen aina ollut pelkuri, hän sanoi. – Olen totuttanut itseni kestämään pilkkaa ja olemaan näyttämättä pelkoani uhkaavasti käyttäytyvien miesten edessä, mutta lapsekas haluni olla jonkun rakastama on minulle niin arka asia, etten uskalla tuoda sitä alttiiksi.

Verraka hymyili.

– Olet jo asettanut jotain alttiiksi myöntämällä meille tuon tässä ja nyt, hän sanoi.

– Niin, nuori Kareta sanoi ja hymyili hiukan. – Ehkä en olekaan kovin raukkamainen. En voi saada osakseni sellaista vastarakkautta kuin olen poikaiän unelmissani kaivannut, mutta enhän menetä mitään olemalla rehellinen.

– Poikaiän unelmat eivät meidän onneksemme toteudu, Verraka sanoi. – Minäkin halusin Liian rakastavan minua ilman ehtoja, hyväksyvän kaiken, pahimmatkin vikani. Sain naisen, joka rakasti minua enemmän, auttoi minua muuttumaan, oppimaan hiukan myös vastuun ottamista. Jos hän olisi elänyt pitempään, hän olisi ehkä lopulta saanut minut ymmärtämään senkin, ettei tärkeää olekaan tulla rakastetuksi vaan rakastaa itse.

– Nyt puhut niin kuin miehen tulee puhua, Moiri sanoi sivusta. – Meidän sukupuolemme vika on, että olemme aina haluamassa jotain itsellemme. Jopa rakkautta meidän pitäisi vain saada muilta.

Nuori Kareta hymyili.

– Ystävät, olette ojentaneet minua kuin vanhemmat veljet, hän sanoi. – Uskon ymmärtäneeni. Tiedän vierashuoneesi, Verraka. Lähden heti soveltamaan neuvoasi käytäntöön.

Meira luki kirjaansa ja Verraka ja Moiri keskustelivat. Meira tunsi olonsa hyväksi niin kuin aina silloin kun isäkin oli hyvällä mielellä. Hän ei kiinnittänyt sen kummemmin huomiota Elenoon, joka kävi ilmoittamassa, että lähtisi sisarensa kanssa kotimatkalle. Nuori Kareta palasi Moirin ja Verrakan seuraan.

Oli jo myöhä, kun Verraka sanoi, että Meiran oli mentävä nukkumaan. Tyttö nousi hiukan vastahakoisena, kirja oli kiinnostava. Hän oli aloittanut uuden tarinan lukemisen ja oli keskellä matkaa kaukaiseen itään. Hän totteli kuitenkin, ja totesi vuoteeseen päästyään olevansakin jo hyvin uninen. Hän ei enää pelännyt olla iltaisin yksin huoneessa, koska sai jättää öljylamppuun valon ja tiesi isänkin pian tulevan.

Hän heräsi hiljaisiin ääniin.

– Olet ainoa ihminen, jolle uskallan puhua tästä, Verraka, nuori Kareta sanoi. – Sinäkin varmaan kummastut, mutta et naura. Olen täysin kokematon naisten suhteen. Voisitko kertoa minulle edes perusasiat, joista melkein pikkupojatkin tuntuvat olevan selvillä paremmin kuin minä. En haluaisi tuottaa Elenalle pettymystä taitamattomuudellani.

– Kysymyksestäsi jo huomaa, että sinulla on enemmän ymmärrystä kuin minulla oli sinun iässäsi, Verraka sanoi. – Jos yleensä silloin edes mietin asiaa naisen kannalta, arvelin hänelle riittävän, että hän saa tuottaa minulle iloa. Mutta kerron sinulle mielelläni sen minkä osaan, niitä asioita on mukava ajatella ja niistä on hauska puhua.

Meira kuunteli puoliunessa, sen kummemmin kiinnostumatta. Hän arveli tietävänsä tuosta keskustelunaiheesta kaiken mahdollisen, sillä isä oli vastannut hänen kysymyksiinsä aina kun hänen mieleensä oli juolahtanut ihmetellä jotain. Nyt isä tosin käytti erilaisia sanoja, niitä joita miehet käyttivät miesten kesken, mutta selitti yhtä levollisesti ja selkeästi kuin tyttärelleen. Meira nukahti välillä, mutta heräsi sitten taas puolittain.

– Pahimmat virheet, joita minä tein, vältät varmaan luontojasi, Verraka sanoi. – Olen vieläkin kuin osista koottu, enkä tiedä osaisinko toimia toisin kuin ennen. Nykyiset naissuhteeni ovat vain yhden osani käyttöön. Mutta jos rakastat ja haluat rakkautta, niin se mitä vuoteessa tapahtuu on yksi ulottuvuus yhteisen elämänne kokonaisuudesta. Jos kohtelet vaimoasi kuin ystävää, et voi epäonnistua.

– Ajatuksesi on outo, nuori Kareta sanoi. – Eipä juuri kukaan tuntemani rinnastaisi rakkautta ja ystävyyttä ainakaan sellaisena kuin nuoret sen kokevat; ehkä sitten vanhemmilla aviopareilla voi olla toisin. Ystävyyshän perustuu tasavertaisuuteen ja molemminpuoliseen toistensa edun huomioon ottamiseen, rakkaus taas kuvataan kuin se olisi suorituksia ja niistä saatavia palkkioita. Tärkeimmäksi väitetään nimenomaan sitä, mikä tapahtuu vuoteessa.

– Se onkin suurin ihmisen kokemista nautinnoista, Verraka sanoi. – Sen tavoittelu ohjaa ainakin miestä, ehkä naistakin valtavalla voimalla. Mutta edes yhdessä koettu nautinto ei yhdistä ihmisiä, jotka etsivät omaa iloaan toisistaan välittämättä, eikä tuon nautinnon jääminen vajaaksi erota puolisoita, jotka ovat toinen toisensa parhaat ystävät.

– Minun olisi pitänyt puhua kanssasi aikaisemmin, nuori Kareta sanoi. – Olin todella huolissani siitä, etten ehkä ole tarpeeksi kiihkeä miellyttääkseni naista.

– Huolet siitä mihin kykenemme vuoteessa taitavat kuulua luontojaan nuoruusvuosiimme, Verraka sanoi. – Ehkä se on vain hyväksi tehdessään meidät vähemmän itsevarmoiksi. Mutta ei pidä luulla urheilusuoritukseksi sitä, mikä on osa ihmissuhdetta.

Nuori Kareta naurahti pehmeästi.

– Siihen en usko koskaan syyllistyväni, oma epävarmuuteni takaa sen, hän sanoi.

– Epävarmuutensa ja epätäydellisyytensä myöntäminen on suurinta rohkeutta, Verraka sanoi. – Elena oli oikeassa sanoessaan, että sinua parempaa puolisoa ei kukaan tyttö voi saada.

Meira raotti hiukan silmiään ja katsoi keskustelijoita. Verraka oli vuoteellaan puolittain lojuvassa asennossa, yllään vain paita, jota hän käytti öisin. Nuori Kareta istui ovensuussa penkillä ja hänen kauniilla, sileillä kasvoillaan oli miettiväinen ilme.

– Olet ollut minulle kuin isä, nuori Kareta sanoi. – Kymmenvuotiaasta asti olen turvautunut sinuun kaikissa huolissani.

– Olen myös saanut saman ilon, jonka isä saa seuratessaan pojan kehitystä aikuiseksi, Verraka huomautti. – Jos olen vähänkään osallinen siihen, miten miellyttävä mies sinusta on tullut, olen siitä ylpeä.

Vaaleatukkainen nuori tyttö, jolla oli yllään kalliista itäisestä kankaasta tehty mekko, tuli sisään ja heitti kädestään kukkakimpun oven luona olevalle pöydälle. Sitten hän juoksi sisemmälle huoneisiin, luuli olevansa yksin, vajosi yhteen tuoleista ja purskahti itkuun.

Harmaatukkainen mies nousi huoneen perältä ja sulki kirjakäärön, jota oli lukenut. Hän tuli tytön luo ja katsoi hetken myötätuntoisesti hoikan vartalon rajua vavahtelua. Sitten hän laski kätensä tytön olkapäälle.

– Mikä hätänä Meira? hän kysyi.

Tyttö kohottautui ja pyyhki silmiään.

– Isoisä, hän nyyhkytti. – En huomannut sinua. Ei minun mikään ole.

– Sinähän itket, mies sanoi. – Totta kai jotain on tapahtunut. Käyttäytyikö joku loukkaavasti sinua kohtaan, kun kävit torilla?

– Ei, isoisä, tyttö sanoi. – Mutta kiertelevä laulaja, joka esiintyi torilla, lauloi Leonin laulun, jota en ennen ole kuullut. Se kertoi isästä. Se oli kauhea.

– Leoni on tehnyt isästäsi useammankin laulun, joita on harmillista joutua kuulemaan, vanha mies sanoi tyynesti. – Hän on sepittänyt hyviä lauluja myös Verrakan sankaruudesta, mutta hän on tehnyt näitä ikävämpiäkin, koska ei hyväksy Verrakan kaikkia tekoja. Minkä laulun sinä kuulit?

– Paulokan perheen surman, tyttö sanoi nyyhkyttäen.

Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja katsoi miestä silmiin.

– Isoisä, eihän siinä laulussa ole mitään totta? hän kysyi.

Mies huokasi.

– Siinä laulussa on kaikki täsmälleen totta, niin kuin Leonin solvaavissa lauluissa yleensäkin, hän sanoi. – Leoni voi liioitella ylistyslauluissaan, mutta ei koskaan moittiessaan.

– Isä ei ole voinut tappaa naista, kahta pikkutyttöä ja vauvaa, Meira sanoi kiivaasti.

Mies otti itselleen tuolin ja istui. Hän katsoi tyttärentytärtään, joka oli kaunis aivan isänsä tapaan. Veistokselliset kasvot, joilla nyt oli kiivas ja ylpeä ilme, olivat sellaiset kuin Verrakan kasvot olivat olleet poikaiässä, kun miehisyys ei ollut vielä painanut leimaansa niihin. Tyttö oikaisi ryhtiään ja heilautti hiuksiaan juuri niin kuin Verraka usein teki, ja hänen silmissään oli taistelunhaluinen uhma, kun hän vakuutti pitävänsä Leonin laulua valheellisena sepitelmänä.

– Uskotko minun tappaneen ihmisiä, Meira? mies kysyi levollisesti.

Tyttö katsoi isoisänsä avoimia, ystävällisiä kasvoja. Tiesihän hän, että Seloma oli Vuorimaan entinen sotapäällikkö, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut, mitä kaikkea se käytännössä merkitsi. Nykyään isoisä oli sirpiläisten arvostama Koora-jumalan tahdon tulkki. Hän keräsi vanhoja kirjoituksia ja aroilta periytynyttä muistitietoa, järjesti sitä ja oli kirjoittanut useita selitysteoksia.

– Tapoit tietysti vain sotilaita ja vain taisteluissa, tyttö sanoi. – Niin isäkin on tehnyt.

– Olen tappanut vankejakin, myös naisia ja lapsia, Seloma sanoi levollisesti. – Nyt kyllä ymmärrän tehneeni väärin, mutta silloin teoille tuntui olevan pätevä syy. Jotkut käskevät alaistensa tehdä sellaiset asiat, mutta minä en halunnut muiden joutuvan toteuttamaan minun päätöksiäni. Isäsi ajattelee samoin, ja minusta hän on oikeassa. Kuolemantuomioita antaa mahdollisimman vähän, jos toimeenpanee ne itse.

– Mutta Paulokan perhe, Meira sanoi ja katsoi miestä anovasti. – Eihän heitä olisi tarvinnut tappaa. Se oli julma ja tarpeeton teko.

– Se oli julmaa ja tarpeetonta Leonin käsityksen mukaan, Seloma täsmensi. – Isäsi ei ole koskaan kertonut, miksi hän päätti toimia niin. Hänen mielestään teot on tehty ja selittely on turhaa. Minä selittelen omia virheitäni liikaa, ainahan voi keksiä puolusteluja teoilleen. Tavallisimmin oli kysymys joko poliittisesta välttämättömyydestä tai eräänlaisesta säälistä: vangin asema oloissa, joissa hänelle ei voinut taata kunnon kohtelua, saattoi olla hyvin ikävä. Isäsi ei koskaan perustele käytöstään mutta uskon, että hänellä oli pätevät syynsä Paulokan perheen tapauksessakin.

Meira kuivasi silmänsä ja yritti reipastua.

– Sen laulun täytyy olla vääristelyä, hän väitti edelleen. – Isoisä, minua inhottaa mennä Vuorimaahan Leonin laivalla. Enkö voisi mennä jollakin muulla? En halua enää koskaan tavata Leonia.

– Kukaan muu ei ole nyt lähdössä Meiran kaupunkiin, ja voi kestää kauan ennen kuin seuraava sinne matkalla oleva laiva tulee, Seloma sanoi.

Tyttö mietti hetken.

– Haluan kyllä jo isän luo, hän sanoi sitten. – Sinua on hauska tavata, mutta isä lähettää minut pois aivan liian usein. Miksi en voisi olla mukana leireillä ja marsseilla niin kuin ennenkin?

– Olet viisitoistavuotias, Seloma sanoi. – Moni sinun ikäisesi on Vuorimaassa jo vaimo ja äiti, vaikka täällä Sirpissä Kooran laki yrittääkin siirtää aikuistumisen rajan kuudenteentoista ikävuoteen. Sinun mukanaolosi häiritsisi miehiä.

– Kai isä on oikeassa, tyttö sanoi epäröiden. – On vain niin vaikea tottua olemaan erossa hänestä. Ja sinun ja Teran lisäksi tapaan täällä vain tyttöjä. Heihin en totu ollenkaan. He vertailevat vaatteitaan ja kokeilevat kampauksia ja kuiskuttelevat kohtaamistaan miehistä. Haluaisin olla poika, ettei minun tarvitsisi yrittääkään olla tyttöjen kaltainen.

Seloma hymyili hänelle hellästi.

– Ei sinun tarvitse muuttua, hän sanoi. – Minusta on alkanut tuntua, että suuri osa ihmisistä tyytyy elämään ihmisen puolikkaana. Tytöt korostavat tyttömäisyyttään ja pyrkivät kasvamaan naisiksi, pojat taas kilpailevat pienestä asti miehisyydestään. Oma elämäni alkoi tuntua täydeltä vasta sitten, kun ymmärsin hillitä miehisiä valmiuksiani ja annoin tilaa naisellisina pidetyille asioille.

Meira naurahti.

– Isäkin sanoo löytäneensä uuden puolen itsestään ryhtyessään huolehtimaan minusta, hän myönsi.

Seloma kävi ikkunan luona ja arvioi pihan puiden varjoista ajan.

– Jos aiot ehtiä Leonin laivaan, sinun on kerättävä tavarasi, hän sanoi. – On etelätuuli ja Leoni haluaa hyötyä siitä. Hänen laivansa nostaa jo iltapäivällä purjeet.

– Menen sillä, tyttö päätti. – Ja sanon Leonille suoraan, mitä ajattelen hänen laulustaan.

– Ehkä olisi parempi ettet sanoisi, Seloma neuvoi hiukan huolissaan. – Leonilla on asioista tarkat tiedot. Isäsikin on kuullut tuon laulun eikä ole kiistänyt siitä mitään.

Meira oli kuitenkin jo menossa huoneeseensa. Hän oli innokas pääsemään taas Vuorimaahan. Hän piti Selomasta, mutta vain isän luona hän tunsi olevansa kotona, oltiinpa sitten Meiran linnassa, maaseutuasunnossa tai leirioloissa. Leirit olivat paras koti, siellä isä oli lähinnä.

Hän keräsi kiireesti vaatteensa ja korunsa, jotka mahtuivat yhteen matka-arkkuun. Hetken kuluttua hän tuli kertomaan Selomalle, että oli valmis. Arkku annettiin palvelijan kuljetettavaksi, ja tyttö kävi hyvästelemässä isoisänsä vaimon Teran. Tämä ei ollut tullut hänelle samalla tavalla läheiseksi kuin isoisä. Tera oli miestään nuorempi, mutta vetäytyvä ja hillitty. Oli kummallista ajatella, että hän oli hallinnut Sirpiä ennen Moirin valtaannousua. Nykyisin hänellä ei ollut mitään kiinnostusta politiikkaan, mutta hän avusti mielellään Selomaa arkistojen tutkimisessa.

– Vie isällesi terveisiä, Tera sanoi. – Kiitä häntä kopioista, joita hän lähetti Kiiraan talletetuista vanhoista kirjoituksista.

Seloma odotti pihalla, ja kun Meira tuli, he lähtivät kävelemään kohti satamaa. Kaduilla oli tungosta ja uuvuttava helle.

– Pilvistä näkee, että etelätuuli on kova, vaikka se ei tunnu tähän, Seloma sanoi hiukan huolissaan. – Merellä voi myrskytä. Leoni ottaa joskus turhia riskejä. Haluaisitko sittenkin jäädä odottamaan seuraavaa laivaa?

– Ei, en halua, tyttö sanoi.

Leonin laivaa lastattiin vielä. Seloma nousi Meiran mukana kannelle. Leoni seisoi neuvottelemassa kapteenin kanssa. Hänen pitkät pähkinänväriset hiuksensa oli solmittu löyhästi niskaan, ja aurinko paistoi hienopiirteisille kasvoille. Ellei olisi tiennyt, etteivät Leonin silmät erottaneet minkäänlaista valoa, olisi vaikuttanut kummalliselta, että hän katsoi suoraan kohti aurinkoa siristämättä lainkaan silmiään.

Seloma jäi juttelemaan Leonin kanssa, mutta Meira kysyi minne majoittuisi, hyvästeli Seloman ja lähti seuraamaan palvelijaa, jonka Leoni nimesi hänen käyttöönsä.

Leoni antoi kapteenille ohjeensa ja tämä poistui valmistelemaan matkaan lähtöä.

– Mikä Meiraa vaivasi? Leoni kysyi. – Yleensä hän on hyväntuulinen.

– Hän kuuli tänään torilla laulun Paulokan perheen surmasta, Seloma sanoi.

Leoni huokasi.

– Olen saanut sen laulun takia enemmän moitteita kuin minkään muun, hän sanoi. – Kareta haukkui minut pahanpäiväisesti. Anira sanoi, että en ymmärrä miesten velvollisuuksia kun en itse pysty olemaan mies. Ja Moiri sanoi, että jos olisin joku muu, hän sulkisi tuon laulun takia minulta ovensa. Ja silti en kadu, että tein sen. Paulokan perheen surma oli kuvottava teko ja Verraka ansaitsee tuon laulun hänestä kertovien ylistyslaulujen joukkoon.

– Ehkä Verraka, mutta hänen tytölleen sen kuuleminen on raskasta, Seloma sanoi.

Leonin kaunispiirteiset kasvot muuttuivat totisiksi.

– Lauluja ei saa takaisin, vaikka hiukan kaduttaisikin, ja ehkä minua kaduttaa, vaikka äsken sanoin toisin, hän myönsi. – Olimme kerran koolla Karetan luona ja tyhjensimme maljoja, ja kaupungista haettu laulaja häpäisi ammattikuntansa esittämällä Paulokan perheen surman sanasta sanaan, vain muutetuin nimin. Se typerys ei varmaan tiennyt keistä se alunperin kertoi. Verraka istui vieressäni, yhtä juovuksissa kuin minä, ja purskahti äkkiä itkuun. Talutin hänet ulos ja yritin puhua hänen kanssaan, mutta hän vain itki, ja lopulta itkimme molemmat ja menimme sisään juomaan lisää.

– Minä en ihmettele sitä lainkaan, Seloma sanoi. – Minullakin on muistoja, joiden takia pitäisi oikeastaan vain itkeä, ja ehkä juominenkin auttaisi. Minä hukutan ne työhön, kirjoittamiseen ja tutkimiseen.

– Jokaisella on oma tapansa lievittää pettymystään omaan itseensä, Leoni totesi. – Minulle se on merenkulku. Vaimoni on pahoillaan pitkistä poissaoloistani, mutta hän ei osaa kuvitella, miten raivostuttava valittaja ja tyhjästä kiukuttelija minusta tulisi, jos viipyisin kauan maissa. Kun olen kotona harvemmin ja lyhyitä aikoja, jaksan käyttäytyä kunnolla, eikä hänen rakkautensa joudu liian kovalle koetukselle.

Laivan kapteeni tuli ilmoittamaan, että oltiin valmiita lähtöön.

– Odotamme vielä yhtä matkustajaa, jonka pitäisi tulla, Leoni sanoi. – Käske kuitenkin jo soutajat valmiiksi paikoilleen. Sovimme, että hän olisi täällä viidennen hetken aikana.

– Luotat ilmeisesti tulijan täsmällisyyteen, Seloma naurahti.

– En oikeastaan tunne häntä itseään, mutta hänen isänsä pitää sopimukset tarkoin, Leoni sanoi.

Seloma hyvästeli lähteäkseen.

– Koora antakoon suotuisat tuulet, hän toivotti.

– Minulle jumala on vieläkin selujen jumalatar Kiira, Leoni sanoi. – Koora on liian vaikea, vaikka keräämäsi tiedot, joita Sirena on minulle lukenut, häntä selventävätkin.

– Kooran keskeinen opetus löytyy Kiiraltakin, Seloma sanoi. – Antakoon Kiira tuulet, jos ne ovat sillä lailla paremmat.

Kuiva rinne, jonka hiekkakivessä yrittivät kasvaa sitkeät, piikkiset pensaat, ei tarjonnut mitään varjoa. Se oli liian jyrkkä, että puut olisivat voineet siihen juurtua; ei ollut tasanteita, joille olisi muodostunut multaa. Se oli liian jyrkkä myös mukavaan liikkumiseen, mutta vuohien lisäksi ihmisetkin käyttivät joskus sen kautta kulkevaa oikopolkua Maaran vuorelta rannikolle.

Kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi, laskeutui vierekkäin rinnettä alas Matalan kylää kohti. Molemmat olivat mustahiuksisia ja ruskeaihoisia, kummallakin oli tummat silmät ja miellyttävät, hyvin samankaltaiset kasvonpiirteet. He olivatkin isä ja poika. Nuorempi oli oikeastaan vasta miehuutensa kynnyksellä, sillä hän oli viisitoistavuotias, ja vasta kuusitoistavuotiasta pidettiin Sirpissä aikuisena. Hän oli kuitenkin jo aikuisen miehen kokoinen, ja reipas kävely ja leveät hartiat todistivat, että hän oli kestävä ja voimakas.

Miehet kulkivat vierekkäin, kädet keveästi toisissaan kiinni. He tulivat kaukaa Kooravuoren takaa ja olivat matkalla kolmatta vuorokautta. Hankala polku oli heidän mielestään helppo kulkea, sillä ensimmäiset päivät he olivat taivaltaneet tiettömillä rinteillä ja uineet kahden leveän joen yli. Matka Sirpin kaivoskylästä maitse Matalan kylään ei ollut helppo. Laivalla se olisi taittunut vaivattomasti, mutta he olivat halunneet kokeilla voimiaan. Kaivoskylän parantaja Ramu oli aina liikkunut mielellään vuorilla ja rakastanut kiipeilyä vaikeilla rinteillä. Kaikkien ihmeeksi hän oli ottanut sokean poikansa Arenon mukaan heti, kun tämä alkoi jaksaa kulkea pitempiä matkoja. He olivat kehittyneet taitaviksi liikkumaan yhdessä; isä osasi taluttaa luontevasti ja poika oli rohkea seuraamaan ja hyvä arvioimaan ympäristöään kuunnellen ja tunnustellen.

– En vieläkään tiedä haluanko lähteä, poika sanoi. – Olen ollut tyytyväinen elämääni. Sinä ja äiti vain kuvittelette, että minun pitää päästä maailmalle.

– Kaivoskylässä ei ole kuin aikuisia ja pikkulapsia, Ramu sanoi. – Tarvitset mahdollisuuden tavata ikäisiäsi.

– Isä, poika sanoi moittivasti. – Unohdat usein, että vaikka en äidin tapaan kuulekaan kaikkia ajatuksia ympärilläni, kuulen kuitenkin sinun ja äidin ajatukset. Ajattelet, etten löydä kaivoskylästä itselleni vaimoa.

– Se on totta, Ramu myönsi.

He pääsivät alemmalle, tasaisemmalle polulle, mutta kivivyöry tukkinut sen. Ramu nousi kiville ja poika tiukensi otettaan. Kumpikaan ei kiinnittänyt sen kummempaa huomiota esteeseen, vaan he toimivat tottuneesti niin kuin näissä tilanteissa piti: Areno siirtyi hiukan isänsä taakse ja seurasi tarkoin tämän askeleita. Viimeisellä kivellä Ramu pysähtyi hetkeksi ja puristi pojan kättä. Se merkki oli tullut vaistomaisesti käyttöön ja oli selvä kummallekin, vaikka siitä ei ollut koskaan sovittu. Areno pysähtyi, Ramu hyppäsi alas ja sanoi: ”Tähän asti.” Poika otti suuntaa äänestä ja hyppäsi viereen.

Kun he jatkoivat taas matkaa polkua pitkin Areno sanoi:

– En aio koskaan ottaa vaimoa.

Ramu naurahti.

– Sinun iässäsi voi luulla niin, mutta kyllä mies vaimon tarvitsee, hän sanoi.

Pojan tummat silmät katsoivat isää kuin ne olisivat nähneet. Hän oli jo pienenä opetellut kohdistamaan katseensa, kun oli vanhempiensa ajatuksista huomannut, että he ilahtuivat siitä. Nyt hän kuitenkin oli moittiva.

– En tiedä, minkä ikäisenä sinulla alkoi olla miehisiä haluja, mutta minulla niitä jo on, hän sanoi. – Nehän eivät odota Kooran säätämää ikää. En usko, että ne tästä enää voimistuvat, niin voimakkaina ne koen. Mutta ne voi mainiosti purkaa itse.

– Onhan se mahdollista, Ramu myönsi. – Mutta ei mies pelkästään sellaisten asioiden takia vaimoa tarvitse.

He kulkivat taas reipasta vauhtia. Polku vei nyt alaspäin. Tien varren puissa sirittivät kaskaat ja kulkijoiden askeleet nostattivat ilmaan kuivaa pölyä.

– Isä, olethan samaa mieltä siitä, että miehen ja vaimon täytyy voida kunnioittaa toisiaan? Areno kysyi.

– Olen tietysti.

Poika naurahti kuivasti.

– Sitten varmaan ymmärrät, miksi olen päättänyt, etten ota koskaan vaimoa, hän sanoi. – Olet vienyt minua vierailuille ja olen silloin tavannut ikäisiäni tyttöjä. Kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä ja säälivät minua kovasti. En halua seuraani ketään, joka säälii minua.

Hetkeksi pojan ilme muuttui sulkeutuneeksi ja melkein katkeraksi. Sitten hän hymyili kuin mitätöidäkseen osan sanomastaan.

– Voin aivan hyvin elää yksin, hän sanoi. – Jos sinä ja äiti ette painostaisi minua matkalle Vuorimaahan, jäisin mieluiten kaivoskylään. Olet opettanut minulle kaikki ne parantajan taidot, jotka sokean on mahdollista oppia. En tietenkään voi itse kerätä kasveja enkä voi tehdä leikkauksia, mutta melkein kaikki muu sujuu. Kaivoskylässä tehdään harvoin leikkauksia, ja kasvit voisin ostaa toisilta. Voisin sinun jälkeesi toimia kaivoskylän parantajana.

– Olet joissakin asioissa minua taitavampikin, Ramu myönsi. – Mutta olen varma, että hyödyt matkastasi. Leoni, jonka laivalla lähdet ja joka majoittaa sinut ja toimii vierailusi isäntänä, voi opettaa sinulle paljon sellaista, mitä minä ja äitisi emme ole osanneet neuvoa.

– Leoni on sokea niin kuin minäkin, mutta hän on laulujen tekijä ja viinikauppias, poika sanoi ivallisesti. – En ymmärrä, mitä voisin oppia häneltä. Sokea olen jo muutenkin, laulajaksi minusta ei ole ja viinikauppiaaksi en halua.

Ramu nauroi.

– Jos ajattelet noin kielteisesti, yllätyt iloisesti kun tapaat hänet, hän vakuutti. – Enkä toki ajattele, että Leoni tekisi sinusta laulajaa, vaikka hän onkin opettanut Oosan pojan niin hyväksi laulajaksi, että tällä on Karetan palveluksessa vakituinen työpaikka. Sanovat häntä Leonia etevämmäksikin. Sinun ammattinasi tulee varmasti olemaan parantaminen.

He eivät jutelleet enää ja kiirehtivät entisestään askeliaan. Areno kuunteli isänsä ajatuksia ja mietti, että hän menettäisi nyt viimeisenkin yhteyden siihen mitä nimitettiin näkemiseksi. Sanottiin, että arat kuulivat ajatuksia, mutta se ei ollut oikeastaan kuulemista tai ei ainakaan pelkästään sitä. Areno myös näki vanhempiensa ajatukset ja tiesi niiden kautta asioita, joita syntymästä sokea ei muuten koskaan olisi tullut tietämään. Tosin hän näki kaiken joko isän tai äidin tavalla, ja isä ja äiti näkivät asiat huvittavan erilaisina. Jos äiti näki ihastuttavan kauniin kukan, niin tuo sama kukka saattoi isän ajatuksissa olla arkisen näköinen lääkekasvi. Arenon oli vaikea kuvitella, miltä se olisi näyttänyt, jos hän olisi voinut itse katsoa sitä.

– Tulemme kohta kylään, Ramu sanoi. – Meidän on mentävä suoraan laivalle. Ajattelin meidän ehtivän vielä syödä jotain ja jutella keskenämme, mutta viides hetki on jo alkanut, ja lupasin Leonille, että olemme perillä sen aikana.

Tie leveni ja alkoi olla vastaantulijoita. Keskustassa oli melkein tungosta, sillä kadut korkeiden talojen välissä olivat kapeita. Satamassa puhalsi raikas tuuli ja meri tuoksui suolaiselta. Tahtomattaan Areno alkoi innostua. Joka puolella liikuttiin ja huudeltiin, oli lähtemisten ja saapumisten kiihkeä tunnelma. Ehkä isä ja äiti sittenkin olivat oikeassa siinä, että nuoren miehen piti matkustaa ja tutustua uusiin paikkoihin.

He pysähtyivät laiturille.

– Leoni! isä huusi jonnekin.

– Hei Ramu, vastasi miehen ääni ylhäältäpäin. – Onko siinä tilaa, voinko hypätä?

– Mahtuu tähän, Ramu vastasi.

Mies tömähti raskaasti laiturille heidän eteensä ja nauroi.

– Joskus taitan vielä jalkani, arvioin taas väärin korkeuden, hän sanoi. – Lasti on valmis, ja tuuli on niin edullinen, että lähdemme saman tien. Ei kai se haittaa?

– Areno on varmaan mielissään, kun pääsee pian matkaan, Ramu arveli, mutta hänen ajatuksissaan oli epäröivä kysymys.

– Enköhän, poika sanoi. – Hei Leoni. Vai onko minun sanottava kunnioitettu? Eikö se ole tapana Vuorimaassa?

– Palvelijat ja laivamiehet puhuttelevat minua niin, mies sanoi. – Vaikka en minä heidän kunnioituksestaan tiedä, äsken juuri huomasin, että pari hyväkästä taas yritti myydä osan lastia omaan lukuunsa. Uusien pitää aina kokeilla, miten helppo minua on pettää.

– Taitavat kokeilla sinuun omia menetelmiäsi, Ramu sanoi. – Kuulin, että olit myynyt Miilaan takaisin sieltä ostettua viiniä, ja vielä hyvällä voitolla.

– Se olikin hauska juttu, Leoni naureskeli. – Ensin sieltä myytiin halvalla, kun oli tarjolla paljon ja kaikilla oli hätä saada omansa myytyä. Sitten Miilasta olikin myyty liikaa, ja he halusivat ostaa viiniruukkujaan takaisin. Voitto oli tosiaan melkoinen. Mutta Areno, onko sinulla matkatavaroita? Huudan jonkun hakemaan ne.

– Saan kannettua sen mitä minulla on, poika vakuutti.

– Pyydän sinulle kuitenkin palvelijan, Leoni sanoi. – Hän näyttää sinulle majoituspaikkasi ja on käytettävissäsi kaikessa, mihin tarvitset apua.

Areno totesi mielissään, että Leoni käytti arastelematta sanaa ”näyttää”. Niin hänkin oli tottunut puhumaan, karttamatta ilmaisuja jotka jollain tavalla liittyivät näkemiseen.

– Voin varmaan lähteä, Ramu sanoi, mutta hänen äänensä oli epäröivä. Hänen ajatuksensa olivat vielä ristiriitaisemmat, ja poika hymähti kuullessaan ne.

– Sinähän sen keksit, että minun pitää päästä maailmalle itsenäistymään ja miehistymään, hän sanoi. – Sitten kun se tapahtuu, olet huolissasi ja surullinen. Isä, olen melkein aikuinen. Ole nyt reipas, kun kerran halusit tätä.

– Vanhemmat surevat aina lastensa aikuistumista, vaikka olisivat sitä miten hartaasti toivoneet, Leoni sanoi. – Lähde, Ramu, minä ja Areno menemme laivaan.

Ramu tarttui poikaansa ja rutisti häntä hetken tiukasti. Sitten hän kääntyi kulkemaan takaisin kaupungin keskustaa kohti.

– Ota kiinni käsivarrestani, Leoni sanoi Arenolle. – Jossain edessä on puiset tikkaat, joita pitkin pääsee laivaan. Minä olen laiturin reunan puolella, joten et putoa veteen.

– En pelännytkään putoavani, poika sanoi. – En koskaan siirrä painoa jalalle ennen kuin tunnen, että sen alla on jotain.

– Vai olet sinäkin keksinyt sen, Leoni sanoi. – Olen pitänyt sitä ikiomana oivalluksenani. Tässähän ne tikkaat ovat. Ne huojuvat, mutta ovat kyllä kunnolla kiinni. Menenkö edellä vai haluatko sinä mennä ensin?

– Mene edellä, Areno sanoi.

He nousivat laivan kannelle.

– Kunnioitettu Leoni, joku sanoi. – Kapteeni käski ilmoittaa, että soutajat ovat valmiina.

– Kerro hänelle, että minun puolestani voimme lähteä, Leoni sanoi. – Hae sitten Arenon palvelukseen vaikkapa Reeto, hän taluttaa kelvollisesti.

– Jos vähän tutkin paikkoja, osaan varmaan liikkua ilman taluttajaa, poika sanoi.

– Sitä parempi, Leoni totesi naurahtaen. – Reeto on joka tapauksessa käytössäsi.

Areno tunsi laivan pehmeät, vaisut liikkeet jalkojensa alla ja hän ajatteli, että pian matkattaisiin meren yli. Hänet valtasi innostunut, iloinen odotus. Köysiä irroteltiin ja ohjeita huudeltiin. Satamassa oli liian vähän tuulta, Maaran vuori suojasi sitä, mutta tahdinantaja kohotti ensimmäisen huudon ja airot laskeutuivat veteen. Laiva lähti liikkeelle.

Reeto tuli ilmoittautumaan. Areno vei hänen kanssaan tavarat peräkannen alla olevaan makuusuojaan ja pyysi sitten opastamaan itsensä ympäri kantta. Reeto osasi toimia kohtuullisen taitavasti paikkoja esitellessään, Leonin laivamiehet varmaan olivat tottuneita siihen, miten sokean kanssa toimittiin. Areno sai nopeasti laivasta riittävän selvän mielikuvan ja tunsi pystyvänsä liikkumaan yksin. Hän sanoi Reetolle, ettei tarvinnut enää apua. Palvelija ei kummastunut sitä, koska Leonikin kulki laivalla yleensä yksin.

Areno nousi portaat yläkannelle ja käveli keulaa kohti oikeanpuoleista laitaa seuraillen. Ison keskipurjeen paikka oli helppo kuulla, vaikka tuuli oli vasta vaisu. Keulan pienempi purje paljastui kuuntelevalle vain maston natinasta. Areno ohitti senkin ja meni keulaan. Laivan vauhti kiihtyi vähitellen, ja Areno horjahti ja tönäisi ihmistä, joka seisoi hänen vieressään.

– Etkö näe? kiukkuinen tytönääni kysyi.

– En, Areno sanoi.

Sitten häntä alkoi naurattaa sillä hän tajusi, ettei toinen ollut esittänyt varsinaista kysymystä, vaan ainoastaan tavanomaisen moitteen törmäilystä.

– En tosiaan näe, hän täsmensi. – Olen sokea.

– Anteeksi, tyttö sanoi häkeltyneenä. – Luulin ... en huomannut ... olen pahoillani.

– Mistä? Areno kysyi.

Nyt tyttö nauroi, ja hänen naurunsa oli kaunis ja iloinen.

– En minä tiedä, mitä tavataan sanoa tällaisessa tilanteessa, hän totesi. – Sanon yleensäkin vääriä asioita joka paikassa ja käyttäydyn väärin. Minut on kasvatettu sotilaiden keskellä, enkä ymmärrä niitä kummallisia tapoja, joita ihmiset väittävät tavallisiksi.

– Älä välitä, en minäkään, Areno sanoi. – Minä olen kasvanut Sirpin kaivoskylässä ja olen viihtynyt parhaiten vuorilla kahdestaan isän kanssa. Mutta minun kuuluukin olla erikoinen, sillä äitini on arkojen heimoa.

Tytön käsi laskeutui Arenon kädelle.

– Tiedän kuka olet, tyttö sanoi iloisesti. – Olet Ramun ja Miiman poika. Isä on monta kertaa kertonut, miten hän vei minut vastasyntyneenä äitisi luo saamaan maitoa. Sinä olit vain pari hetkeä minua vanhempi.

– Olet siis Meira, Verrakan tytär, Areno sanoi. – Äiti muistelee isääsi usein. Hänen mielestään ...

Areno epäröi. Äiti oli sanonut, että Verraka etsi Kooraa aidommin kuin kukaan muu hänen tuntemansa outo. Sitä oli vaikea ymmärtää ja vaikea uskoa, kun tiesi miehen teot. Koora kielsi tappamasta ketään edes itsepuolustukseksi. Koora halusi epäitsekkyyttä ja toisten hyväksi toimimista. Verraka ei vaikuttanut mieheltä, joka olisi sellaista ymmärtänyt.

– Mitä hän sanoi isästä? tyttö kysyi, ja hänen äänensä oli jännittynyt. – Isä sanoi, että arat tietävät tapaamistaan ihmisistä kaiken. Kerro, onko isä hänen mielestään paha ja julma.

– Ei, hänen mielestään isäsi on hyvä ihminen, poika sanoi totuudenmukaisesti.

– Et usko, mitä tuo minulle merkitsee, Meira huokasi. – Juuri tänään olen kuullut isästä asioita, joita en olisi halunnut koskaan kuulla. Sinäkin tietysti tiedät ne.

– Verraka on hyvin kuuluisa, Areno sanoi. – Hänen vaiheensa tunnetaan kaikkialla.

Hän toivoi, ettei tyttö kysyisi tarkemmin, mitä hän Verrakasta tiesi. Oikeastaan vain äiti puhui tuosta miehestä hyvää, kaikki muu hänen kuulemansa oli ollut kielteistä. Verraka oli ylpeä, kiivas ja julma, se tiedettiin yleisesti. Hän oli tosin tehnyt sankaritekoja, mutta ne olivat yleensä olleet väkivaltaisia ja hirvittäviä.

Areno tunsi käden olkapäällään.

– Kunnioitettu, isäntä kysyy haluatko tulla soutamaan, Reeton ääni sanoi. – Isäntä itse tapaa soutaa ja hän ottaisi sinut pariksi omaan airoonsa, että opit.

– Mielelläni, Areno sanoi. – Taluta minut sinne.

Hän kääntyi tyttöä kohti ennen kuin lähti palvelijan kanssa.

– Tapaamme varmaan vielä, hän sanoi.

Hän ei oikein ymmärtänyt, miksi hän sanoi niin. Tämä tyttö vain tuntui jotenkin toisenlaiselta kuin ne tytöt, jotta hän oli ennen tuntenut.

– Toivon sitä, tyttö sanoi. – Minulla on makuusija keulassa. Tule illalla juttelemaan, jos haluat.

Hän tuntuu erilaiselta, koska hän ei teeskentele, Areno ajatteli. Hän piti minusta eikä yritä ollenkaan salata sitä.

Laivan vauhti kiihtyi ja keinahtelu lisääntyi. Tahdinantajan huudot kaikuivat ja airot iskivät veteen. Areno nauroi horjahtaessaan ja häntä taluttava palvelijakin nauroi. He laskeutuivat portaita alemmas ja pysähtyivät sitten.

– Kunnioitettu Leoni, kunnioitettu Areno on tässä, palvelija sanoi.

– Istu vasemmalle puolelleni, Leoni sanoi. – Varo ettei airo kolhi sinua. Siinä on pieni tyyny, ota se allesi ettei takapuolesi hankaudu rikki. Tämä on kovaa työtä, mutta olo on tosi rentoutunut sitten, kun voi lopettaa.

Areno tarttui kevyesti airoon ja seurasi hetken käsillään sitä, kunnes ymmärsi liikeradan.

– Sinähän opit heti ja sinulla on voimia, Leoni sanoi. – Minä pääsen vähällä tällä kertaa.

Areno nauroi hyvällä mielellä. Seikkailu oli alkanut.

Areno heräsi siihen että laiva keinahti voimakkaasti. Hän kuuli, miten aallot hakkasivat puista runkoa. Olo tuntui kuvottavalta ja hän nousi istumaan. Joku tuli hänen makuusuojansa ovelle.

– Areno, Leonin ääni kysyi. – Oletko hereillä?

– Olen, jos tämä ei ole painajainen, poika sanoi.

– Ei tämä painajainen ole, mutta melkoinen myrsky kyllä, Leoni totesi. – Tulin sanomaan, että tällaisella ilmalla on paras nousta ylös ja tulla kannelle. Makuulla ja lähellä pohjaa tulee helposti pahoinvoivaksi. Löydätkö kannelle laivan takaosaan? Siellä on katos, jossa on kohtuullisen mukavaa. Minä haen Meiran.

– Minä voin hakea hänet, Areno sanoi. – Hän taitaa olla hiukan vihainen sinulle.

Laiva kallistui taas rajusti. Poika oli juuri noussut seisomaan ja joutui sieppaamaan kiinni seinästä pysyäkseen pystyssä.

– Vai olette te jo tutustuneet, ja tiedät tuosta onnettomasta laulustakin, Leoni sanoi. – Hae Meira, muistelen että hän on myrskyllä kovin peloissaan. Minusta tuntuu, että miehillä on vaikeuksia purjeen alassaamisessa. Taidan mennä sinne mukaan.

Areno kulki huojuen ja aina välillä itseään kaiteisiin ja seinämiin tukien kohti keulaa. Meren rytmikäs pauhu kaikui laivan rungon sisällä, ja silloin tällöin kuului ylhäältä tuulen kimeä vihellys. Areno ihmetteli ettei häntä pelottanut, vaikka hän tiesi laivan olevan nyt avomerellä. Hän oli kyllä ymmärtänyt, ettei Leoni tullut herättämään matkustajia turhan takia. Heidät haluttiin kannelle siltä varalta, että laiva uppoaisi. Siinä tilanteessa kannelta mereen joutunut voisi vielä hetken toivoa epävarmaa pelastumista hylynkappaleiden varassa, kun taas aluksen uumeniin jäänyt olisi peruuttamattomasti loukussa.

Areno koputti Meiran makuusuojan seinämään, sillä ovena oli vain paksu kangas. Hän ei saanut vastausta ja meni sisään. Kun tyttö ei vieläkään sanonut mitään, vaikka hän kyseli tätä nimeltä, hän tunnusteli kädellään. Meira makasi kerälle kiertyneenä peittonsa alla.

– Voitko huonosti? Areno kysyi.

– Minun on kauhea olo ja pelottaa hirveästi, tyttö sanoi melkein kuulumattomalla äänellä. – Pelkään aina myrskyllä ja koskaan en ole ollut näin pahassa ilmassa.

– Sinulle tulee parempi olo, kun nouset ja tulet kanssani yläkannelle, poika selitti.

– En pysy pystyssä, Meira valitti. – En uskalla nousta.

Areno otti peiton tytön yltä ja ojensi kätensä.

– Pidän sinusta kiinni, hän sanoi. – Ja sinun on turha pelätä. Mitään ei tapahdu vastoin Kooran tahtoa.

Tyttö nousi ja tarrautui Arenoon molemmin käsin.

– Isäkin puhui Koorasta, kun pienenä pelkäsin, hän sanoi vaisusti. – Isä halusi opettaa minut luottamaan Kooraan, vaikka sanoikin, ettei itse ole elänyt Kooran tahdon mukaan eikä siksi voi turvata häneen omissa asioissaan.

Meiran kädet vapisivat ja Areno otti tukevan otteen taluttaakseen.

– Onko tässä pimeää vai näetkö sinä? poika kysyi.

– On pilkkopimeää, tyttö sanoi.

– Pidä sitten kiinni niin minä vien sinua, Areno sanoi.

Hän veti tytön lähelleen ja tunsi mielihyvää siitä, miten tämä painautui häneen turvaa etsien. Hän löysi portaat ja he alkoivat nousta niitä. Laiva tuntui äkkiä kallistuvan melkein keulalleen. Areno pysähtyi ja veti Meiran tiukasti syliinsä.

– Minä taidan oksentaa, tyttö sanoi voipuneesti.

– Olo helpottuu, kun pääset ulos, Areno vakuutti.

– Luulen pyörtyväni.

– Nojaa minuun. Et pyörry, olet vain peloissasi.

Kannella tuuli iski heihin, ja Areno talutti Meiraa toisella kädellään pitäen toisella kiinni laidasta. Hän kuuli, että iso purje oli saatu alas, mutta heidän takanaan lepatti keulapurjeen paikalla kangas kuin siipiään räpyttelevä lintu. Vesi pärskyi heidän ylitseen, ja kun laiva keinahti äkillisesti Meira huusi kauhusta. Sitten lopulta oli peräkannen katos edessä. Areno ohjasi tytön sinne ja vei hänet istumaan suojan perälle.

– Jos pahoinvointisi ei asetu, haen sinulle lääkettä, hän sanoi. – Onneksi minulla on merisairauteen sopivaa rohtoa, isä tyrkytti sitä mukaan.

– Tuntuu jo paremmalta, Meira huokasi. – Pystyssä olo ja raikas ilma tosiaan auttavat.

– Ota mukava asento, Areno neuvoi. – Lihaksesi ovat aivan kireinä. Jos pystyt rentoutumaan, paranee olosikin.

Meira yritti nauraa, mutta siitä tuli melkein kuin nyyhkäisy.

– Rentoudu nyt vielä tämän pelon kanssa, hän sanoi. – Olen joka paikasta niin jännittynyt, että ihan vapisen.

Joku tuli suojan ovelle.

– Täällähän te olette, Leoni sanoi. – Että osaakin olla mahtava myrsky. Keulapurjetta ei saatu alas, se oli revennyt ja takertui kiinni, mutta nyt se on jo niin riekaleina, ettei se enää haittaa.

Hän tuli ja istui Meiran viereen.

– Käskin tuoda syötävää, hän sanoi. – Ylhäällä olo, syöminen ja juttelu estävät parhaiten pahoinvointia.

– Leoni, en halua jutella kanssasi, Meira sanoi niin vihaisesti kuin pystyi. Mutta hän ei saanut sanoihinsa pontta. Tuuli ujelsi, laiva kallisteli ja meri hakkasi sen kylkiä; Meira oli niin peloissaan, ettei jaksanut olla suuttunut. Sitä paitsi hän oli tuntenut Leonin varhaisimmasta lapsuudestaan asti ja hän oli aina ennen pitänyt tästä.

– Olen pahoillani siitä laulusta, Leoni sanoi tyynesti. – Isäsi ja minä olemme eläneet monenlaisia vaiheita emmekä aina ole ymmärtäneet toisiamme. Mutta nykyisin Verraka käsittääkseni pitää minua ystävänään siitä huolimatta, että tuntee kaikki lauluni, ja minä puolestani kunnioitan monia hänen tekojaan, vaikka en kaikkia.

Meira alkoi itkeä.

– Isä pitää sinua ystävänä, hän nyyhkytti. – Ja sinä teet hänestä tuollaisen hirveän, valheellisen sepityksen.

Leoni oli hiljaa.

– Onhan se vääristelyä? Meira kysyi kiihkeästi.

– Toivoisin, että olisi, Leoni sanoi vaisusti. – Mutta tarkistin tiedot useaan kertaan monelta taholta, ennen kuin tein laulun. Ja minua on jälkeenpäinkin moitittu vain ystävyyden pettämisestä, ei tosiasioiden vääristelystä. Edes Verraka itse ei kiistä mitään.

Heille tuotiin ruokaa ja Meiraa varten myös pieni lamppu. Laivan rajuihin liikkeisiin, joita säestivät meren ja tuulen äänet, alkoi tottua ja tunnelma muuttui vähitellen melkein kotoiseksi.

– Leoni, Meira sanoi viimein. – Rakastan isää enemmän kuin ketään koko maailmassa. En voi ymmärtää, että hän tekisi jotain väärää tai julmaa.

– Hän taisteli Karetalle voiton ja teki hänestä kuninkaan, ja siksi meillä Vuorimaassa nyt on vallalla ainakin jonkinlainen oikeudenmukaisuus, Leoni sanoi. – Hän karkotti kemerit ja motut, kun he yrittivät tunkeutua Vuorimaahan, ja voitti uhkan joka nousi Autiomaasta. Siksi meillä on pitkään ollut rauha. Isäsi on suuri sankari, eikö se riitä? Sankaritekojen ohessa tulee vain yleensä tehtyä jotain paheksuttavaakin, niin käy kaikille. Ei minuakaan ole edes sokeus estänyt tekemästä vääryyttä muille.

– Mutta et ole tehnyt omista virheistäsi lauluja, Meira sanoi kirpeästi.

Leoni naurahti.

– Enpä ole ylistänyt hyviä tekojanikaan, ja on niitäkin, hän sanoi. – Laulaja tekee lauluja vain muista, ei itsestään.

Areno oli tutkinut heille tuotuja vateja ja valinnut leipäpalan ja viipaleen paistia, jotka hän ojensi Meiralle.

– Syö nuo, hän sanoi. – Ja minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa myös hiukan viiniä. Minä en voi, koska parantajat eivät sitä koskaan käytä. Sinulle siitä kuitenkin olisi hyötyä nyt.

Kapteeni tuli oviaukkoon ja sanoi, että laiva ei kovin helposti pääsisi Meiran satamaan, jonne se oli matkalla. Myrsky oli paha ja olisi turvallisinta pyrkiä lähimpään rantaan.

– Siellähän on Memno, Leoni sanoi. – Jäädään sinne odottelemaan parempaa ilmaa. Minun Memnon asuntoni on tyhjillään, vaimoni ja palvelijat ovat maaseutuasunnossamme. Mutta Kareta majoittaa meidät. Hän varmaan tapaa mielellään myös Ramun pojan, samoin tietysti Arenon täti Oosa.

– Memnoon mennessä pitäisi kääntyä sivutuuleen, kapteeni sanoi epäröiden. – Tämä laiva ei ole kovin vakaa silloin, keinuminen voi pahentua. Ja suoraan sanoen, kunnioitettu, joskus tuntuu, että rohkeutesi on suurempi kuin arviointikykysi.

– Ymmärrän mitä tarkoitat, kannella olevan lastin saa siirtää alemmas, Leoni sanoi. – Se varmaan auttaa riittävästi.

– Auttaa, kunnioitettu, kapteeni sanoi. – Menen antamaan käskyt.

Hetken kuluttua laiva kääntyi ja aallot hakkasivat nyt sen vasenta kylkeä. Keinuminen muuttui rajummaksi ja Areno etsi Meiran kättä. Tyttö puristi sitä kiitollisena. Leoni ojensi hänelle viiniruukkua ja pientä maljaa.

– Kaada itsellesi, Meira, ja juo sitä sekoittamattomana tilkka, hän sanoi. – Kohta helpottaa, kun kannen lasti saadaan alemmas. Olin muka säästävinäni vaivoja, kun käskin jättää raskaita ruukkuja ylös. Kapteeni on oikeassa, en aina ole mikään malliesimerkki harkinnasta. Hän sanoi heti, ettei päätös ollut viisas, mutta olin itsepäinen.

Hetken kuluttua kulku tosiaan vakiintui jonkin verran. Leoni arveli vieraittensa nyt tulevan toimeen keskenään ja sanoi menevänsä soutamaan. Vaihtomiehiä oli vähän, kaikki kykenevät tarvittaisiin työhön. Areno tarjoutui tulemaan mukaan, mutta Meira tarttui häneen.

– En halua jäädä yksin, tyttö sanoi. – Tiedän olevani naurettava, mutta pelkään.

– Jää Meiran avuksi, Leoni kehotti. – Olen huomannut rohkeiden miestenkin menevän myrskyllä kauhusta heikoiksi. Meri on raivotessaan sellainen, että ihmisen on pakko ymmärtää sen voima omaansa suuremmaksi.

Hän lähti ja tyttö painui nyt aivan kiinni Arenon kylkeen.

– Ihanaa, että olet mukana, hän sanoi. – Olin valtavan peloissani, kun tulit hakemaan minut, mutta kun olet siinä, tuntuu kuin olisin turvassa. Olet melkein kuin isä, sinun seurassasi tulee sellainen tunne, ettei mitään pahaa voi tapahtua.

Areno silitti Meiran pitkiä, pehmeitä hiuksia. Hän ei ollut koskaan ennen pitänyt ketään tyttöä tällä lailla sylissään ja hän oli sekä onnellinen että häkeltynyt Meiran läheisyydestä. Hän ei malttanut olla siirtämättä kättään alemmas tytön hoikalle vartalolle ja hän tunsi miten tyttö hätkähti.

– Anteeksi, hän sanoi.

Meiran käsi nousi koskettamaan hänen kasvojaan.

– Areno, tyttö sanoi hiljaa. – Minusta tuntuu kummalliselta. Pidän sinusta eri tavalla kuin kenestäkään koskaan ennen.

– Pelästyit kovasti ja nyt olet ottanut viiniä, poika sanoi. – Olet helpottunut etkä ole aivan oma itsesi. Sitä se tunne vain on.

– En osaa olla niin kuin muut tytöt, Meira sanoi. – Tiedän kyllä, että minun pitäisi olla ujo enkä saisi näyttää tunteitani, mutta en osaa teeskennellä. Luulen, että jotain tällaista tarkoitetaan rakastumisella.

– Sinun pitää katsoa minua päivällä, kun yritän haparoiden kulkea oudossa paikassa, Areno sanoi. – Luulot karisevat silloin. Olen säälittävä, vaikka inhoan olla sellainen, eikä sääliä ja rakkautta voi yhdistää.

Meira oli hiljaa ja vetäytyi kauemmas.

– Et pidä minusta ja sanot siksi noin, hän totesi surullisella äänellä.

– Pidän, Areno sanoi ja hänen äänensä värähti.

– Sitten tiedän mitä teen, Meira sanoi.

Hänen kätensä kiertyivät pojan kaulaan, hänen suunsa painui suuta vasten.

– En halua menettää sinua, Meira kuiskasi. – En ole koskaan ennen tavannut sellaista poikaa kuin sinä, enkä varmasti tapaa sinun jälkeesikään. Haluan sinun oppivan pitämään minusta niin, ettet koskaan jätä minua.

Meiran hoikka vartalo painui pojan syliin ja hänen hyväilevät kätensä olivat ujostelemattomat.

– Sinun ei pitäisi, Areno sanoi voimattomasti.

Hän tunsi käyttäytyvänsä kunniattomasti, kun ei estellyt sen kummemmin, mutta hän ei halunnut tytön lopettavan. Sitten hän ei sanonut enää mitään ja ajautui kiihkeään hyvän olon tunteeseen, johon yhä sekoittui häpeää ja tieto siitä, että olisi pitänyt toimia toisin.

– Enhän tee sinulle pahaa? tyttö kysyi. – En ole koskaan ennen koskettanut miestä näin, en varmaan osaa oikein.

– Osaat sinä, Areno sanoi tukahtuneesti.

Meri kuohui ja tuuli ujelsi heidän ylitseen, laiva kallisteli, mutta Arenon mielessä kaikki suli räjähtäväksi nautinnoksi. Kun se oli ohi, Areno tunsi itsensä nolostuneeksi, mutta Meira nauroi lämmintä, iloista naurua.

– Kauheaa jos joku olisi tullut tai tulisi nyt, tyttö sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut ollenkaan kauhistuneelta.

– Minua hävettää, Areno sanoi vaisusti.

– Miksi? tyttö kysyi ihmeissään. – Pidithän sinä siitä, näin sen selvästi.

– Niin pidin, Areno sanoi. – Mutta ei meidän olisi pitänyt.

– Miksei? Meira kysyi närkästyneenä. – Siksikö, että tyttöjen kuuluu muka vain odottaa ja olla vastustelevinaan vielä silloinkin, jos poika tekee aloitteen?

– En minä niinkään tarkoita, Areno sanoi. – Mutta emme edes kunnolla tunne toisiamme.

Hän alkoi miettiä, mitä hän oikein tarkoitti ja kumpi tässä lopulta oli väärässä. Meira oli toiminut rehellisesti ja rohkeasti. Se mitä hän teki oli tuntunut hyvältä. Mitä syytä oli kauhistella tytön käytöstä tai hävetä omaansa?

– Sanoit pitäväsi minusta, Meira huomautti. – Minäkin pidän sinusta. Eikö se riitä? Ihmisen voi tuntea vuosien ajan eikä opi pitämään hänestä, tai tuntea hänet vain hetken ja tietää heti, että tullaan olemaan ystävät.

– Ei ihmisestä voi tietää mitään lyhyen tapaamisen perusteella, Areno väitti.

– Minä kuitenkin tiedän, Meira sanoi. – Minä tiesin jo silloin, kun tulit viereeni laivan keulassa ja nauroit kun kysyin, etkö näe. Voitko väittää rehellisesti, ettet sinä tiedä pitäväsi minusta?

– Enhän yrittänytkään väistellä kosketustasi, Areno myönsi. – Mutta on mahdoton tietää, mikä tällaisessa tunteessa on kestävää. En voi itse tietää, etkä voi sinäkään, olenko nyt kiinnostunut sinusta vain miehisten halujen ja tuottamasi nautinnon takia. Et voi tietää omiakaan tunteitasi.

Meira naurahti hiukan kiusoittelevasti.

– Isä oli oikeassa kertoessaan, että miehillä on aluksi tunteita naista kohtaan vain niissä paikoissa, joiden takia he ovat miehiä, hän huomautti. – Minä tiedän muutkin tunteeni. Kuvitteletko, että olisin hyväillyt tuolla tavalla ihmistä, josta en tosissani välitä?

– Et tietenkään, Areno myönsi. – Mutta sinuun vaikuttaa myrsky, pelko ja nauttimasi viinikin, niin kuin jo sanoin. Et ajattele samoin enää huomenna.

Meira tuli istumaan Arenon viereen, painoi päänsä tämän olkapäälle ja huokasi.

– Puhut sellaista, mitä et itsekään usko, hän totesi. – Miksi pitäisi rikkoa hyvät asiat kuvittelemalla, että ne häipyvät seuraavassa hetkessä? Miksen tuntisi samoin huomenna, ja mikset sinäkin tuntisi? Ihmiset rakastuvat ja joskus rakkaus kestää. Miksei tämä voisi jatkua vaikka kuinka kauan?

Areno kosketti tytön hiuksia ja Meira etsi mukavampaa asentoa hänen vieressään. Tytön luottavainen läheisyys sai Arenon tuntemaan syvää hellyyttä. Hän mietti, ettei hänellä tosiaan ollut mitään syytä karkottaa ihmistä, josta hän piti ja joka piti hänestä.

– Taidan yksinkertaisesti pelätä pettymystä, hän sanoi hiljaa. – En ole koskaan uskonut, että joku tyttö voisi välittää minusta säälimättä ja aliarvioimatta.

– Minä taas luulin, ettei kukaan voi pitää minusta, Meira sanoi. – Minulle kerrotaan, että olen kaunis, mutta en saa ystäviä, en tytöistä enkä pojista. Rotaa väittää sen johtuvan siitä, että olen ollut vain aikuisten kanssa. Isän mielestä minulla on samanlainen luonne kuin hänellä ja pelotan muut olemalla liian itsevarma. Minä ajattelin, että minun on löydettävä joku isän kaltainen, sellaisen kanssa tulen toimeen.

– En voi muistuttaa isääsi, Areno väitti.

– Kyllä sinä muistutat, ja paljon, Meira sanoi. – Isän lisäksi kukaan muu ei ole koskaan ollut minua kohtaan niin kiltti ja huolehtiva kuin sinä tänään.

Hän naurahti.

– En pelkää enää ja luulen, etten enää ala voida huonosti, hän sanoi. – Mennään sinun makuusuojaasi. Nukumme yhdessä tästä lähtien, eikö niin?

– En tiedä, Areno sanoi epäröiden. – Teen ehkä väärin sinua kohtaan. Minun pitäisi miettiä, mitä voin tarjota sinulle, ja sinun taas sitä, mihin voit tyytyä. Ja ehkä pitäisi saada isäsi lupa.

– Sehän on jo, Meira vakuutti. – Isä ei ole niin kuin muut miehet. Hän sanoo, että hän on toiminut itse nuorena täysin halujensa mukaan, eikä hän tule tuomitsemaan minun ratkaisujani. Saan itse päättää kaiken. Hän sanoo vain, että minun on varottava miesten petollisuutta ja huolehdittava siitä, ettei minua käytetä hyväksi. Hän sanoo, että halujensa vallassa mies lupaa kaikkea mahdollista ja unohtaa lupauksensa saman tien saatuaan tyydytyksen.

– Juuri tuo sinun pitäisi nyt muistaa, Areno huomautti. – Entä jos olen juuri sellainen mies, josta isäsi varoitti?

Tyttö nauroi iloisesti.

– Enköhän voi luottaa vilpittömyyteesi tällä hetkellä, hän väitti. – Eikä isä tiennyt tytöistä kaikkea, hän ei ollenkaan muistuttanut, että minun pitäisi varoa omienkin halujeni voimaa. Hän taitaa uskoa Oosan tavoin, että tytöllä ne liittyvät aina rakastumiseen. Minä en ole siitä periaatteessa ollenkaan varma, vaikka minun kohdallani nyt on niin.

Arenokin nauroi.

– Arat ajattelevat, että halu on Kooran antama tunne ihmisiä yhdistämään, hän sanoi. – Minusta tuntuu, että se mikä minussa on arkaa alkaa päästä voitolle miehenluonnostani. Kai me kuulumme yhteen.

Aamulla kun laiva jo oli Memnon satamassa Leoni tuli herättämään Arenoa. Tämän vierestä vastasi Meiran iloinen ääni hyvän huomenen toivotukseen.

– Mitähän Arenon vanhemmat nyt mahtavat ajatella minun kaitsijantoimestani? Ja entä sinun isoisäsi ja isäsi, Meira? Leoni päivitteli muka huolestuneena.

– Vuorimaassa moni on tämän ikäisenä jo naimisissa, Meira vastasi. – Ja täytämmehän Kooran säätämän iänkin, kuusitoista, jo ensi kuussa. Miten vanha olit itse kun löysit Sirenan?

– Tuossa mielessäkö? Leoni naureskeli. – Enpä kerro, kauhistuisit. Voin vain vihjaista, että vaikka Sirena synnytti nuoren Karetan sinun ikäisenäsi, seurustelumme oli alkanut jo aikaisemmin.

– Miten minun pitää puhutella heitä? Areno tiukkasi Leonilta. – Minua jännittää, en osaa olla tällaisessa paikassa.

He olivat kylpeneet, ja avustamassa olleet Memnon linnan palvelustytöt olivat jo lähteneet. He pukeutuivat nyt palvelijoiden tuomiin vaatteisiin, heidän omansa oli tavan mukaan viety pestäviksi ja aamulla ne tuotaisiin heille takaisin puhtaina.

– Käsittääkseni voit puhutella sekä Karetaa että Lisiä pelkillä nimillä, Leoni sanoi. – He tuntevat Sirpin tavat ja tietävät, ettei siellä sanota ketään kunnioitetuksi. Sitä paitsi isäsi on molempien pitkäaikainen ystävä.

– Entä nuori Kareta? Areno kysyi. – Tapaanko hänet?

– Hänen kanssaan on helppo tulla toimeen, Leoni sanoi. – Hän on miellyttävimpiä tapaamiani nuoria miehiä.

Areno muisti äkkiä sen oudon tosiasian, että Leonin vaimo oli synnyttänyt nuoren Karetan raiskaajalleen. Leoni ei kuitenkaan tuntunut lainkaan katkeralta ja hän oli jo aikaisemmin maininnut nuoren Karetan syntymästä hyvin luontevasti. Areno epäröi hetken, mutta koska Leoni itse ei tuntunut arastelevan aihetta, hän kysyi: – Oletko pystynyt antamaan Karetalle anteeksi sen, mitä hän teki Sirenalle?

Leoni hymähti.

– Sen anteeksiantaminen ei kuulu minun valtuuksiini, se on kokonaan Sirenan asia, hän sanoi. – Hänelle se on ollut vaikeaa, vaikka Kareta selvästi katuu. Luulen, että hän lopullisesti pääsi katkeruudestaan vasta kun nuori Kareta tuli kertomaan, että hän on saanut tietää asioiden oikean laidan. Se oli liikuttava tilanne. Lapsi oli kymmenvuotias, mutta vakava kuin aikuinen. Hän sanoi olevansa pahoillaan isänsä käytöksestä ja kiitollinen Sirenan suhtautumisesta. Uskomatonta, että lapsi voi käyttäytyä niin hienosti. Sen jälkeen Sirena on ollut ylpeä siitä, että on hänen todellinen äitinsä. Minäkin ajattelen, että hänestä tulee maalle hyvä kuningas. Hänen isänsä pitäisi vain ymmärtää se mahdollisimman pian.

– Mitä tarkoitat? Areno ihmetteli.

– Karetan otteet kovenevat koko ajan ja vastustus häntä kohtaan lisääntyy, Leoni sanoi. – Pian olemme lähellä samaa tilannetta kuin entisen kuninkaan aikana. Kareta ylläpitää valtaansa uhkailuilla, erottamisilla ja jopa kuolemantuomioilla.

Areno oli kuullut samoja puheita jo Sirpissä. Isäkin, Karetan ystävä lapsuudesta asti, oli huolissaan.

– Joko olet pukeutunut? Leoni kysyi.

– Oletko nyt varma, että osaan käyttäytyä? Areno hätäili. – Entä jos Verraka tulee? Hänen sanottiin lähteneen kiireiselle tiedustelumatkalle ja hänen odotetaan palaavan koska hyvänsä.

Leonin äänestä kuuli, että hän hymyili.

– Verrakaa sinun kyllä kannattaa puhutella kunnioitetuksi, vaikka hän ei olekaan niin tarkka arvostaan kuin vanhoina aikoina, hän sanoi. – Kerran juodessamme täällä hän halusi opettaa minut käyttämään kohteliasta puhuttelua, ja painimme pari ottelua. En suosittelisi sinulle samaa, hänellä on karhun voimat.

– Miten karhupainissasi kävi? poika kysyi samalla kun puki vuorimaalaista päällysmekkoa ylleen. – Kauanko jouduit parantelemaan itseäsi?

– Itse asiassa selvisin vähällä, Leoni sanoi kevyesti. – Toisella yrittämällä oli kyllä mennä olkapää sijoiltaan. Verraka väänsi sitä niin raivoissaan, ennen kuin sain hänet toistamiseen alle.

– Voititko muka? Areno kummasteli.

– Kahdesti, mutta hän oli enemmän juovuksissa kuin minä, Leoni sanoi. – Sokean ei kannata juoda paljon, avuttomuus moninkertaistuu eikä se ole mukavaa. Oletko valmis?

– Tämä mekko tuntuu kummalliselta, Areno valitti. – Käytetäänkö täällä tosiaan näin lyhyitä vaatteita? Reidethän jäävät melkein paljaiksi.

Leoni tutki käsillään pukua ja samalla vartaloa, jota se verhosi.

– Vaate on aivan asiallinen, hän sanoi. – Ja reisien täytyykin näkyä, niiden lihaksistahan miehen kunnon näkee melkein paremmin kuin hartioista ja käsivarsista. Onneksi isäsi on ymmärtänyt hankkia sinulle rasituksia. Vartalosi on mallikelpoinen, ja usko pois, että tällainen asu korostaa sitä. Meira tulee yllättymään.

Areno nauroi.

– Viime yön jälkeen vartalossani tuskin mikään yllättää Meiraa, hän sanoi.

Sitten hän vakavoitui.

– Kun Verraka tulee, mitä hän ajattelee minusta? hän kysyi.

– Tarkoitatko sitä, mitä Meiran ja sinun välillä on tapahtunut? Leoni kysyi. – Hän tulee inhoamaan sinua. Hän jumaloi tyttöään.

– Kysyin vakavissani, poika sanoi moittivasti.

– Mietit mitä hän ajattelee sokeudestasi, Leoni sanoi. – En tiedä, mutta ainakin minut hän oli jossain vaiheessa valmis vaikka surmauttamaan, joten ei hän ole pitänyt minua vähäarvoisena. Ja nykyään olemme tavallaan ystäviä, eikä hänen suhtautumisessaan ole mitään alentuvaa. Minulla on joskus itsesäälin puuskia, kun on otettu viiniä, ja kerran mainitsin Verrakalle omasta avuttomuudestani. Hän hymähti ja sanoi, että suurikin sankari ymmärtää ihmisen pienuuden viimeistään kun vatsatauti iskee.

Leoni korjasi Arenon vyötä.

– Jos olet valmis, niin mennään, hän sanoi sitten.

Hän avasi oven ja he tulivat käytävälle. Areno otti kiinni Leonin käsivarresta ja seurasi tätä. Mies kulki epäröimättä ja hidastelematta huoneiden, portaikkojen ja holvien läpi. Askeleet kaikuivat ja Areno oivalsi, että juuri kaiut tekivät Leonin liikkumisen niin vaivattomaksi. Leonihan oli asunut täällä. Hän tunsi tilat ja sai kaiuista suuntaa.

– Kunnioitettu Leoni, miesääni sanoi. – Kunnioitettu Kareta käski minun odottaa sinua ja kunnioitettua Arenoa ja tuoda teidät hänen luokseen. Kunnioitettu Meira on jo siellä.

Areno totesi huvittuneena, että kaikki kunnioitetut tulivat luontevasti. Täällä tosiaan koettiin tuo nimitys asialliseksi. Oli paras valmistautua käyttämään sitä ainakin Verrakan kanssa, jos tämä tulisi paikalle.

– Kiitos, Eilena, Leoni sanoi. – Jos Kareta on yksityishuoneissaan, osaamme sinne itse.

– Hän on yksityispuolella, kunnioitettu, mies sanoi.

He jatkoivat matkaa ja Leoni avasi taas yhden oven. Sen takaa kuului juttelua joka keskeytyi, kun he tulivat sisään. Reippaat askeleet tulivat heitä vastaan.

– Hei Leoni, miesääni sanoi. Ja sitten lujat käsivarret kiertyivät Arenon ympärille. – Hauska tavata, Ramun poika. Olet yhtä komea kuin isäsi.

– Hän on Kareta, Leoni selitti. – Missä Lis on?

– Hän on nuoren Karetan tyttären luona nukuttamassa tätä, Kareta sanoi. – Tytölle kelpaa siinä tilanteessa vain mummi. Tulkaa istumaan, meillä on pöydässä kaikenlaista. On hauskaa, että myrsky pakotti teidät tänne.

– Tule minun viereeni, tässä on tuoli vapaana, Meira sanoi Arenolle.

– Nuoret ovat alkaneet seurustella matkan aikana, Leoni huomautti Karetalle. – Voisin lyödä vetoa, että se on Verrakalle järkytys. Hän tuskin on tajunnut, että tyttö on täydessä avioitumisiässä.

– Isälle on aina järkytys, kun lapset aikuistuvat, Kareta sanoi. – Olen kokenut sen jo kolmesti, mutta silti pelkään sitä aikaa, jolloin viimeinenkin jättää kodin. Onneksi nuorempi Kareta sentään jäi asumaan tänne, ja samoin Oosan poika perheensä kanssa. Oosan poika tuntuu omalta lapselta, niin paljon hän oli vanhimpien poikieni kanssa.

Areno oli istuutunut Meiran viereen. Tämä kertoi, ettei Verraka vielä ollut palannut. Hän ei ollut osannut lainkaan sanoa koska häntä voisi odottaa, sillä lähtö oli ollut hyvin yllättävä. Pohjoisella rajalla oli ollut outoa liikehdintää. Verrakalla oli mukanaan vain pieni määrä henkilökohtaisen joukkonsa sotilaita, joita hän mieluiten käytti tiedustelutehtävissä liikkuessaan. Meira arveli, että jos isä ei tulisi ennen Leonin ja Arenon lähtöä, hän voisi jättää tälle sanan ja tulla Leonin luo hänkin. Isä hakisi hänet sitten sieltä kun ehtisi, ja tapaisi samalla Arenon.

– Mutta ystävät, maistakaapa paistia, Kareta sanoi. – Kaikki muut paitsi Leoni, tarkoitan. Sinun on ennen syömistä laulettava meille jokin parhaista lauluistasi.

– Kerjäläisen kohtalo, Leoni naureskeli. – Ihan niin kuin minä vaatisin Karetaa meillä käydessään ensin istumaan oikeutta ja tuomitsemaan palvelijoitani. Miksei Erina tule laulamaan? Hän on parempi kuin minä.

– Erinaa kuulemme aina, sinä käyt harvoin, Kareta sanoi. – Laula Meirasta. Voisin lyödä vetoa, ettei hänen kaimansa tunne laulua.

– Se on vanha laulu, jonka Sirena löysi pölyisistä papereista vasta äskettäin, Leoni sanoi. – Verraka on kuitenkin varmaan tuntenut tarinan valitessaan nimesi, Meira.

– Luulin saaneeni nimeni isän linnan tai hänen hallitsemansa kaupungin mukaan, tyttö sanoi.

– Kaupunki ja linna on luultavasti nimetty tämän laulun päähenkilön mukaan, Leoni sanoi. – Onko liikaa pyydetty, Kareta, jos haluaisin soittimen? Sävel on aika vaikea ja laulan paremmin, jos voin säestää.

Yksi huoneessa olevista palvelijoista kiirehti antamaan Leonille sivupöydälle valmiiksi varatun kielisoittimen. Leoni tarkisti virityksen ja aloitti. Hänellä oli miellyttävä, tumma ääni, ja tarina oli kaunis. Meira oli suuren päällikön tytär, jonka isä sai surmansa taistelussa. Tyttö ei hyväksynyt isänsä kuolemaa, vaan vaati pääsyä manalaan hakeakseen isän takaisin. Jumalat heltyivät, ja tytär toi isänsä jälleen maan päälle.

Leoni lopetti.

– Tämän laulun jumalat eivät ole niitä, jotka me tunnemme, hän sanoi. – Luulen, että he ovat äärimmäisessä pohjoisessa olevan Isosaaren tai Susimaan jumalia. Emme tiedä Meiran kaupungin alkuperäisiä asukkaita emmekä sitä, kuinka kauan laulu on ollut tunnettu ennen muistiin kirjoittamista.

Leoni vaikeni ja kaikki kääntyivät tuijottamaan ovelle. Rotaa oli syöksynyt sisään ja katsoi ympärilleen. Sitten hän tuli Karetan eteen. Hän oli pölyinen, hikinen ja hengästynyt.

– Kunnioitettu Kareta, hän sanoi. – On hätätilanne. Voinko puhua tässä?

Kareta nousi huolestuneena.

– Palvelijat pois, hän sanoi.

Hän odotti kunnes viimeinen palvelijoista oli sulkenut oven perässään, ja nyökkäsi sitten Rotaalle.

– Jotain ikävää on selvästi tapahtunut, hän sanoi. – Puhu.

– Olimme ylipäällikön johdolla tarkistamassa Sumuvuorten leveää solaa, ainoaa jota sotilasryhmä voi koillisessa kunnolla käyttää yrittäessään tunkeutua alueellemme, kun kimppuumme hyökättiin, Rotaa sanoi. – Ylipäällikkö käski minun heti ratsastaa tänne tekemään hälytyksen ja liikekannallepanon, sillä tasankojen joukot olivat alueellamme. Myönnän, kunnioitettu, etten totellut välittömästi. Jäin taistelemaan ja vetäydyimme joen luo asti. Kun kunnioitettu Verraka kaatui, jäin kamppailemaan vielä hänen ruumiistaan. En tiedä jäikö henkiin muita kuin minä, en nähnyt enää ketään omiamme pystyssä, kun ratsastin pois.

Meira oli huudahtanut heikosti ja noussut seisomaan. Kellään muulla kuin Arenolla ei kuitenkaan ollut aikaa hänelle. Kareta meni ovelle ja käski hakea kaikki päälliköt, jotka suinkin saataisiin paikalle. Muille oli vietävä viesti, että he tulisivat niin pian kuin pääsisivät. Leoni sanoi, että joku hänen miehistään tavoittaisi nopeimmin Karetan lähimmän miehen Serran. Hän kiirehti antamaan ohjeita.

– Kunnioitettu Kareta, Rotaa sanoi. – Jos sallit, menen jakamaan välttämättömimmät käskyt armeijan valmistautumisesta sotaan.

– Mene, Kareta sanoi. – Tule sitten takaisin, minulla on sinulle vielä asiaa.

Rotaan mentyä Kareta vajosi tuoliin ja huomasi nyt huoneeseen jääneet nuoret. Tyttö oli painanut päänsä Arenon rintaa vasten ja itki.

– Olen pahoillani menetyksestäsi, Meira, Kareta sanoi. – Verrakan kuolema on isku meille kaikille, mutta eniten sinulle.

Tyttö ei vastannut, nyyhkytti vain.

– Luulen, että hänet pitäisi viedä lepäämään ja antaa hänelle jotain rauhoittavaa, Areno sanoi. – Onko linnassasi parantajaa, jolle voisin antaa ohjeet haluamastani lääkkeestä?

Meira kohotti päätään. Hän sai hillityksi itkunsa, niin että pystyi puhumaan.

– En ota mitään lääkettä enkä mene lepäämään, hän sanoi. – Ymmärrän, että teidän on ensin hoidettava neuvottelut ja armeijan liikkeellelähtö. Odotan sen aikaa ja olen häiritsemättä, mutta sitten haluan kuulla Rotaalta kaiken isästä.

Ensimmäisenä tuli kaksi nuorta päällikköä, jotka olivat olleet asioilla Memnon linnassa.

– Tasangon kansojen hyökkäystä on aina pelätty, toinen heistä sanoi. – On hirveä onnettomuus, että kunnioitettu Verraka on poissa nyt, kun se tapahtuu.

Nuori Kareta tuli saliin kiireisin askelin ja pysähtyi isänsä eteen.

– Mitä haluat minun tekevän? hän kysyi.

– Lähetä tiedustelijat ja kerää raportit, Kareta sanoi. – Koeta selvittää, ketkä ovat liikkeellä ja millaisella voimalla.

– Aloitan heti, isä, ja lähetän sinulle tietoja saatuani niitä, nuori Kareta sanoi.

Ennen poistumistaan hän kuitenkin tuli Meiran luo ja laski kätensä tytön olalle.

– Ymmärrän surusi, suren häntä itse kuin isää tai veljeä, hän sanoi.

Leoni palasi ilmoittaen, että Serraa oltiin hakemassa. Päälliköitä saapui lisää. Viimein tuli Rotaa ja sanoi, että joukot valmistautuivat sotaan. Hän sai sitten kertoa uudelleen tapahtumat, nyt perusteellisemmin.

– Korostan, etten totellut ylipäällikköä, hän sanoi lopuksi. – Henkilökohtaiset tunteeni häntä kohtaan voittivat kurinalaisuuden. Varsinkin ruumiista taisteleminen oli lisäksi täysin tarpeetonta.

– Olisin itse tehnyt samoin, Kareta sanoi. – Se asia on käsitelty, en moiti sinua siitä.

Rotaa taivutti hiukan päätään.

– Voinko mennä? hän kysyi. – En ole korkeimman tason päällikkö.

– Sinä jäät, Kareta sanoi.

Rotaa taivutti taas päätään ja meni istumaan.

– Tasankojen kansat ovat arvaamattomia, ja vaara voi olla suuri, Kareta sanoi. – Lisäksi on otettava huomioon, että muut rajanaapurimme voivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyökätä Vuorimaahan. Kokenut ylipäällikkömme on poissa. Mitä ehdotatte?

Yksi vanhimmista päälliköistä nousi.

– Olisin ehkä muodollisesti oikeutettu Verrakan seuraajaksi, mutta en tunne pystyväni siihen, hän sanoi. – Suuressa vaarassa on ohitettava muodollisuudet ja valittava paras mies. Ehdotan ylipäälliköksi Rotaata.

Puheenvuoro sai aikaan kuiskutteluja, jotka muuttuivat pian ääneen ilmaistuksi kannatukseksi.

– Kun päälliköt saadaan täysilukuisena koolle, valinta vahvistetaan, Kareta sanoi. – Siihen asti olet ylipäällikkö minun määräyksestäni, Rotaa.

Rotaa nousi seisomaan.

– Siinä tapauksessa paikalla olevat päälliköt lähtevät heti varustamaan henkilökohtaisia joukkojaan, hän sanoi. – Tulette sitten linnan alakertaan päävartioon saamaan ohjeet sijoituksestanne. Tiedän, etten korvaa Verrakaa, mutta tulen tekemään kaikkeni, etten olisi paljon huonompi.

Meira oli istunut Arenon vieressä ja puristanut pojan kättä. Kun päälliköt alkoivat poistua, hän nousi ja meni Rotaan luo.

– Kerro isästä, hän sanoi. – Onko hän todella kuollut?

– Meira, rakas lapsi, Rotaa sanoi myötätuntoisesti. – Näin että häneltä riisuttiin varusteet. Hän jäi makaamaan kuolleitten sekaan kun lähdin.

– Mutta et voi sanoa varmasti, että hän on kuollut? tyttö kysyi.

– En nähnyt tarkkaan millainen hänen haavansa oli, mutta tajuissaan hän ei ainakaan ollut, Rotaa sanoi. – Ja tasankojen miehet eivät tapaa ottaa vankeja.

– Kiitos, Rotaa, Meira sanoi. – Yritit parhaasi isän puolesta.

Hän kääntyi ja nojasi Arenoon, joka oli tullut hänen viereensä.

– Mennään pois, hän sanoi.

– Mennään sinun huoneeseesi, Areno ehdotti.

Hän kääntyi Karetaan päin.

– Lähettäisitkö parantajan luoksemme, haluan Meiralle unijuomaa, hän sanoi.

Kareta epäröi.

– Ehkä Meira pitäisi viedä naisten hoiviin, hän sanoi. – Tätisi Oosa on Verrakan läheinen ystävä, joka varmaan ...

– Areno huolehtii minusta, tyttö keskeytti.

– Niin, minä huolehdin hänestä, poika vahvisti.

Kareta kosketti Leonin olkapäätä.

– Mitä mieltä olet? hän kysyi. – Meiran ainoa lähiomainen on nyt Seloma, joka on Sirpissä.

– Verraka olisi kunnioittanut tytön omaa tahtoa, Leoni sanoi tyynesti. – Ja minkä ikäisenä itse otit Lisin, Kareta?

Vuorimaan kuningas naurahti vaisusti.

– Niin nuorena, että hävettää myöntää, hän sanoi. – Lähetän parantajan ja käsken palvelijoiden totella sinua, Areno. Jätän Verrakan tyttären sinun vastuullesi.

Meira lähti käyttöönsä annettua huonetta kohti käsi Arenon kädessä. Hän ei itkenyt enää, ja kun parantaja Arenon ohjeet haettuaan toi pyydetyn juoman, hän kieltäytyi ottamasta sitä.

– Minun on saatava varmuus, tyttö sanoi. – Tiedän paikan jossa taistelu käytiin, se on Kemerijoen rantaa Sumuvuorten eteläpuolella. Minun on nähtävä, että isä on kuollut, vasta sitten suostun uskomaan sen.

– Siellä ovat jo sudet ja linnut, poika sanoi.

– Eivät ne kaikkea heti hävitä, Meira väitti. – Minun täytyy saada varmuus.

Areno järjesti mielessään parantajan tietonsa. Äkillinen raskas menetys saattoi aina aiheuttaa vakavia seurauksia. Meira oli äärettömän kiintynyt isäänsä ja nyt hän käyttäytyi liian rauhallisesti; itku oli ollut luonnollista, mutta outo levollisuus enteili vakavaa masennusta. Silloin auttoi jos toimi, teki jotain, oli se sitten mitä hyvänsä. Ehkä Meiran piti päästä tunnistamaan vainaja. Hän oli lujaluonteinen tyttö, eikä kuoleman karu seuralainen, ihmisruumiin hajoaminen, varmaan järkyttäisi häntä kohtuuttomasti.

Ovelle koputettiin ja se avattiin saman tien.

– Oosa, Meira huudahti.

Hän nousi ja juoksi lattian poikki heittäytyen tulijan syliin.

– Lapsikulta, Oosa sanoi. – Ei sinun noin pidä surra. Ei kukaan kuole ennen Kooran määräämää aikaa, eikä Verrakan aika ole vielä voinut tulla.

Oosan jäljessä huoneeseen oli tullut Lis. Meira katsoi häneen.

– Lis, sinähän ymmärrät, että haluan varmuuden? hän kysyi. – Lähtisithän sinäkin katsomaan taistelukentälle, onko Kareta todella siellä kuolleena, jos sinulle kerrottaisiin, että hän kaatui ja jäi sinne?

– Lähtisin, Lis sanoi. – Enkä edes suostuisi nukkumaan sitä ennen.

– Sinä siis ymmärrät, että minun on lähdettävä, Meira sanoi.

– Osaatko ratsastaa? Lis kysyi Arenolta.

– Osaan, poika sanoi. – Siinä ei sokeus ole suurikaan haitta.

– Annan teille kaksi palvelijaa, hevoset ja varusteet muutaman päivän matkaa varten, Lis sanoi Meiralle. – Mutta entä jos et löydä isääsi kuolleiden joukosta?

– Saanhan silti pitää hevoset ja varusteet? Meira heitti vastakysymyksen. – Palvelijat lähetän takaisin.

Lis hymähti.

– Olet isäsi arvoinen tyttö, Meira, hän sanoi. – Toivon ettet löydä häntä kuolleista, vaan elossa jostakin. Siltä varalta, että lähdet etsimään häntä vankeudesta, pakkaan varusteisiin myös jonkin verran kultaa. Jos lunnaita tarvitaan enemmän Vuorimaan kuningas lähettää. Voit luvata sen hänen puolestaan.

Lis lähti saman tien järjestämään asioita. Oosa seisoi Meiran vieressä ja puristi hänen kättään mitään puhumatta. Sitten hän kääntyi Arenoon päin ja yllättyen poika tajusi kuulevansa Oosan ajatukset. Äiti olikin arvellut, että puolittain arat kuulisivat paitsi vanhempiensa myös kaikkien arkojen ajatukset, mutta sitä ei ollut koskaan selvitetty. Arkoja oli jäljellä niin vähän, Sirpissä Miima, Vuorimaassa Oosa ja Autiomaassa Vaapu.

Ajatuksilla keskustelu oli paljon nopeampaa ja täsmällisempää kuin puhuminen, ja hetkessä Areno tiesi asioita, joita Oosa ei ollut kertonut kenellekään. Samalla tavalla Oosa otti vastaan Arenon viestit, ja sitten he halasivat toisiaan.

– Jätän turvallisin mielin Meiran seuraasi ja tiedän, että Verraka tulee hyväksymään liittonne, Oosa sanoi. – Uskon, että löydätte hänet elossa. Asiat joita Koora on minulle paljastanut ovat sellaisia, että Verraka ei voi olla kuollut.

– Kerro ne, Meira pyysi.

– En voi, sillä ne ovat Verrakan salaisuuksia, Oosa sanoi. – Areno tietää ne nyt, mutta hän kuuluu meihin arkoihin eikä hänkään voi kavaltaa ajatuksista kuulemaansa, niitä voi kertoa vain Kooran tahdon mukaan.

Päivä oli kevyen pilvinen ja leveä Kemerijoki virtasi tyynenä uomassaan. Vesi oli hopeanharmaata ja välkehtivää. Meira vilkaisi vierellään kävelevää poikaa. Arenon kasvot olivat myötätuntoiset, mutta hän vaikutti aivan levolliselta. Juuri pojan luottavainen varmuus oli ensitapaamisesta asti tuntunut niin turvalliselta. Tämänkertainen tilanne ei tietenkään kauhistuttanut häntä niin kuin tavallisia kuoleman läheisyyteen tottumattomia ihmisiä, sillä parantajan piti pystyä auttamaan myös lähdön hetkellä. Areno oli kuitenkin ollut aivan rauhallinen myrskyn keskelläkin, ja yöllisen ratsastuksen aikana hän oli ollut huolissaan vain Meiran jaksamisesta. Itse hän tuntui loputtoman kestävältä, vaikka sokeus vaati häntä jatkuvasti tarkkailemaan hevosen liikkeitä ja kuuntelemaan edellä ratsastavien ääniä.

He olivat jättäneet palvelijat ja hevoset odottamaan ja lähestyivät paikkaa, jonka parveilevat isot linnut selvästi merkitsivät. Meira hidasteli ja pojan ote hänen kädestään tiukkeni lohduttavaksi puristukseksi.

– Areno, Meira sanoi epäröiden. – Taidan pelätä. Jos näen isän kuolleena, en tiedä miten kestän sen.

– Haluatko, että käännymme takaisin? poika kysyi. – Tunnistamisessa en pysty sinua auttamaan, vaikka kuinka toivoisin pystyväni. Lähetetään palvelijat etsimään häntä.

– Uskotko, että hän on kuollut? Meira kysyi.

– En, koska Oosa vakuutti tietävänsä, ettei hän ole, poika sanoi.

Meira tunsi olonsa sekavan uupuneeksi ja samalla yhä kauhistuneemmaksi. Silti hänen täytyi jatkaa matkaa. Vaikka isä olisi kuollut, hänen täytyi saada todeta se itse, muuten hän ei voisi uskoa sitä todeksi. Isän mahdollisesta elossaolosta taas ei saanut tietoa muuten kuin tutkimalla kentälle jääneet vainajat.

– Mennään eteenpäin, yritän hillitä itseni, Meira sanoi.

Areno puristi hänen kättään rauhoittavasti.

– Rotaa oli ainoa, joka pääsi pakenemaan, ja hän näki isäsi kaatuvan, hän sanoi. – Ruumiin täytyy olla alueen tämänpuoleisella reunalla, jos se on täällä. Et joudu tutkimaan kaikkia kentälle jääneitä.

He alkoivat lähestyä vainajia, jotka oli jätetty paikoilleen sen jälkeen, kun niiltä ensin oli viety kaikki arvokas. Meira tuijotti kuolleita, joita linnut jo kohtelivat kuin ruokaa ainakin. Siellä täällä näkyi myös koiria, vaikka näillä seuduilla ei ollut paljon asutusta. Vihollinen, kuka se sitten olikin ollut, oli jo korjannut pois omat kuolleensa ja haavoittuneensa. Tänään ehtisivät varmaan paikalle myös vuorimaalaiset saattamaan ne, jotka vielä pystyi tunnistamaan, perhehautoihin ja siirtämään muut yhteisen muistomerkin alle.

Äkkiä Meira huudahti kauhusta.

– Tuolla oli susi, hän sanoi.

– Päivällä ne yleensä väistävät ihmistä, poika rauhoitteli.

– Niin, se kyllä juoksi poispäin, Meira totesi.

Hän tarrautui tiukemmin Arenoon ja yritti katsella kuolleita levollisesti. Useimmilla oli ruskeat, punertavat tai mustat hiukset, sillä Verraka oli suosinut henkilökohtaisissa joukoissaan seluja ja launeja. Tyttö muisti monet vainajista miehinä, joiden kanssa hän oli leikkinyt. Hyytynyt veri ja vääntyneet jäsenet näyttivät painajaismaisen irvokkailta. Vaaleiden hiusten näkeminen sai tytön sydämen melkein pysähtymään, mutta kukaan vaaleahiuksisista ei ollut Verraka.

Meira säikähti taas huomatessaan, että kuolleiden seassa liikkui ihminen. Sitten hän totesi, että liikkuja oli vanha nainen, joka keräili vainajilta vaatetta ja muuta vähemmän arvokkaana tänne jätettyä. Nainen tuli heitä kohti.

– Kunnioitetun Verrakan tytär, etsitkö isääsi? hän kysyi.

– Etsin, Meira sanoi ääni vapisten. Hän olisi halunnut kysyä, osasiko nainen näyttää missä ruumis oli, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä.

– Älä ajattele minusta pahaa, kunnioitettu, nainen pyysi. – Olen leski ja minulla on sairas lapsi kotona. En voi ostaa kankaita hänelle peitteiksi eikä minulla ole mistä kutoa, ja talvi tulee taas. Kankaat menisivät vain hukkaan kuolleiden yllä, ja linnut ja sudet repisivät ne.

– Niin, Areno sanoi. – Et tee mitään pahaa, eivät he enää tarvitse vaatteitaan. Mutta oletko nähnyt Verrakan ruumista?

– Hän oli täällä aamulla, kunnioitettu, nainen sanoi. – Hän ei ollut kuollut. Häneltä oli riisuttu kaikki, joten en ensin katsonut häntä sen tarkemmin. Sitten kuulin hänen valittavan, enkä ole säälimätön, vaikka mieheni kuolikin sisällissodassa häntä vastaan taistellessaan. Toin hänelle vettä, jota hän pyysi, ja ajattelin lähteä hakemaan apua. Mutta sitten tulivat Susimaan ihmiset.

– Susimaan ihmiset? Meira kummastui. – Kuinka heitä oli täällä?

– He tuovat itse turkiksiaan kemereille saadakseen paremman maksun, nainen sanoi. – He tulivat veneistään rantaan katsomaan löytyisikö saalista. Minä tietysti piilouduin. Heitä johtava nainen pysähtyi kunnioitetun Verrakan luo ja antoi käskyn, ja Verraka kannettiin veneeseen. Halvat vaatteet eivät heille kelvanneet ja kaikki arvokas oli jo viety. He ottivat vain kunnioitetun Verrakan, näkeehän hänestä alastomana ja haavoittuneenakin, että hän on päällikkö, josta saa lunnaat.

– Hän siis elää, Meira sanoi. Hän puristi lujasti Arenon kättä ja hänen äänessään oli riemua ja helpotusta.

– Hän elää, kunnioitettu, ja sanoisin että Susimaan parannustaidoilla hän varmasti toipuukin, nainen vakuutti. – Haava oli vatsan alaosassa oikealla puolella ja varmaan tuskallinen, mutta ei tuntunut osuneen mihinkään elämälle tärkeään. Hän puhui minulle ja joi vettä kun toin sitä. Hän ymmärsi missä oli, ja silloin kyllä toipuu.

Areno oli itsekseen samaa mieltä. Jos mies oli haavoituttuaan kestänyt seuraavaan päivään asti ja puhui yhä selkeästi, hän ei ollut välittömässä hengenvaarassa, jos hänestä tästä eteenpäin huolehdittaisiin.

He lähtivät kulkemaan takaisin kohti paikkaa, johon he olivat jättäneet hevoset ja palvelijat.

– Seuraamme jokea ja yritämme tavoittaa heidät, Meira suunnitteli. – He kulkevat vastavirtaan ja meillä on hevoset, saavutamme varmaan heidät.

– Entä jos palaisimme Memnoon, ja Kareta lähettäisi miehet lunastamaan hänet Susimaasta? Areno kysyi.

– Ei, Meira sanoi. – Susimaassa asuu pieniä ryhmiä laajalla alueella, miten hänet sieltä löytäisi. Meidän on tavoitettava vene. Ehkä he eivät ottaneet häntä lunnaisiin vaihtaakseen, vaan myydäkseen orjaksi joko tasangolle tai itäisille tai läntisille naapureilleen. He itse pitävät vain harvoin orjia, mutta he myyvät usein vankejaan orjiksi muille.

– Niin, Areno sanoi. – Ehkä on viisainta seurata heitä, mutta olen huolissani sinusta. Muista että olen sokea, en pysty suojelemaan sinua.

Meira naurahti.

– Eihän meitä kukaan uhkaa, hän sanoi. – Onneksi Lis varusti meidät palvelijoiden vaatteilla, vaikutamme sopivan köyhiltä. Sokeutesikin on vain etu, olemme kuin maankiertäjiä, joiden ahdisteleminen ei kiinnosta ketään.

– Jos vielä osaisin esittää muutaman Leonin laulun, olisimme kiertelevä laulaja ja hänen apurinsa, Areno sanoi huvittuneena. – Vain hevosemme ovat turhan hyvät. Mutta ne meidän kannattaakin mahdollisimman pian vaihtaa härkävankkureihin. Ne ovat kuulemani mukaan tasangolla paremmat kulkuneuvot ja niillä pystyy tuomaan haavoittuneen kotiin.

He tulivat palvelijoiden luo ja käskivät näiden palata ja kertoa, mitä he olivat saaneet tietää. Sitten he nousivat hevostensa selkään ja alkoivat ratsastaa joen vartta pohjoista kohti. Illan tullen Meira olisi halunnut yhä jatkaa matkaa, mutta Areno sanoi tiukasti, että oli syötävä ja levättävä, niin tekisivät nekin, joita he yrittivät tavoittaa.

– Hän on elossa, Areno sanoi kun he istuivat nuotion luona. – Ja se, mitä Oosan ajatuksista kuulin, todistaa että hän myös palaa elävänä Vuorimaahan. Mutta tietysti meidän on silti tehtävä kaikkemme hänen löytämisekseen, Kooran tahtohan toteutuu ihmisten ja heidän tekojensa kautta.

– Etkö voisi kertoa mitä Oosa ajatteli? Meira kysyi.

Areno yritti. Hän ei saanut sanoja esiin.

– Ajatuksista kuultua ei voi kertoa vastoin Kooran tahtoa, hän totesi. – En pysty siihen, koska Koora ei salli.

Hän mietti kuulemaansa. Oosan ajatuksissa Verraka ei ollut kiivas ja julma taistelijasankari, vaan Kooraa vilpittömästi etsivä epävarma ihminen. Sellaisen miehen Arenokin oli valmis empimättä hyväksymään. Kuitenkin Verraka oli saanut julman maineensa ilmeisesti täysin todenmukaisesti. Hän oli tehnyt kaiken sen pahan, mistä häntä syytettiin. Miten sellainen ristiriita oli ymmärrettävissä?

He valmistivat itselleen vuoteet ja väsymys sai heidät nukahtamaan heti. Areno heräsi aamulla ensimmäisenä, mutta kun hän aikoi nousta, Meira kierähti häntä kohti.

– Tule lähelle, tyttö sanoi hiljaa.

– En voi, Areno sanoi hymyillen vaisusti. – Nyt on juuri sellainen tilanne, josta isäsi varoitti. Jos tulen viereesi, toimin kohta miehen halujen mukaan.

– Mutta minä toivon sitä, Meira sanoi. – Eilen kuvittelin, että löydämme isän pian, mutta nyt ymmärrän, että emme voi tavoittaa veneitä. Ratsut joutuvat kiertelemään mäkiä, kallioita ja rantasoita. Meidän on kuljettava pohjoiseen asti ja etsittävä hänet sieltä. Siihen kuluu kuukausi, ehkä enemmänkin. Haluan olla vaimosi kunnolla ja peruuttamattomasti.

– Olet sitä jo nyt, Areno sanoi. – En jätä sinua koskaan, ellet itse halua vapautta.

– Haluan että meidät yhdistää se, minkä Koora on tarkoittanut miestä ja naista yhdistämään, Meira sanoi itsepäisesti.

Areno istui Meiran viereen ja silitti tytön hiuksia.

– Minäkin olen ymmärtänyt, että matkastamme tulee pitkä, hän sanoi. – Siitä tulee myös vaarallinen. Pohjoisen ihmiset asuvat harvassa ja he ovat taistelunhaluisia ja julmia. Enemmän kuin ihmisiä siellä on susia, jotka eivät ole meidän koiramaisten susiemme kaltaisia, vaan kookkaita ja hurjia. Olemme siellä erämaassa emmekä voi odottaa apua keneltäkään. Et missään tapauksessa saa alkaa odottaa lasta.

– Olisin paljon rauhallisempi, jos olisin kunnolla vaimosi, Meira väitti.

– Minä olen rauhallisempi, jos en vaaranna sinua, Areno sanoi.

Meira naurahti pehmeästi.

– Minulla on selvästi huonompi itsehillintä ja heikompi vastuuntunto kuin sinulla, hän sanoi. – Jos isän arvio itsestään pitää paikkansa, olen todella isäni tytär. Vaikka äitikin kyllä lähti isän mukaan nuorempana kuin minä nyt olen, välittämättä siitä että isä sanoi haluavansa hänet vain yöksi tai pariksi.

Meira nousi ja alkoi reippaasti valmistella lähtöä. Kesken kaiken hän kuitenkin kääntyi halaamaan Arenoa.

– Olet hyvä ihminen, hän sanoi. – Olen varmasti sinun kanssasi turvassa Susimaassakin.

– Sanoisin mielelläni, että huolehdin sinusta kaikissa oloissa, mutta se olisi naurettava väite, Areno sanoi. – Teen minkä pystyn, eikä se ole kovin paljon. Harkitse vielä, haluatko todella meidän jatkavan matkaa.

– Haluan, Meira sanoi.

– Meidän on siis hankittava härkävankkurit heti kun kohtaamme asutun seudun, Areno sanoi. – Meidän on myös ostettava lämpimiä vaatteita. Kerrotaan, että Susimaan talvi on aivan toisenlainen kuin meidän tai Vuorimaan sadekuut, ja me ehdimme sinne talven alkuun.

Meira taitteli kuusen oksia ja kantoi niitä Arenolle, joka rakensi heille majaa. Oli kulunut alun kolmatta kuukautta siitä, kun he lähtivät Vuorimaasta. He olivat seuranneet Kemerijokea sen lähteille asti ja he olivat kohdanneet matkallaan useita eri kansoja. Muutamat olivat sotaisia, mutta niidenkään keskuudessa sokea nuori mies seurassaan tyttö ei kiinnostanut ketään. Arenolla ja Meiralla ei näyttänyt olevan mitään arvokasta ryöstettävää. Jos he kohtasivat uhkaavan tuntuisen miesjoukon, Areno hoiti kokonaan puhumisen ja Meira yritti saada kasvoilleen mahdollisimman tylsän ilmeen. Ehkä Meira onnistui yrityksessään näyttää luotaantyöntävältä tai ehkä Arenon sokeus herätti sääliä; joka tapauksessa he olivat pystyneet matkustamaan niin, ettei Meiraa ollut kukaan ahdistellut.

He olivat vaihtaneet hevosensa härkävankkureihin jo alkumatkasta. Kemerijoen lähteiden jälkeen oli pian löytynyt pohjoiseen päin kulkeva joki, jota seuraamalla he päätyisivät Susimaahan. He olivat kulkeneet sen vartta ilmojen muuttuessa yhä kylmemmiksi. Puiden vihreät lehdet olivat alkaneet olla keltaisia ja punaisia, ja asukkaat kertoivat niiden pian putoavan maahan. Sitten lehtipuut olivat vähentyneet ja metsä olivat tihentyneet ja täyttynyt lopulta suurista havupuista, joita oli kahta lajia. Molempien neulaset olivat pieniä, mutta pohjoinen kuusi oli synkkä ja ikään kuin uhkaava, tiheäoksainen ja maisemaa pimentävä.

Eräänä aamuna, kun he heräsivät, oli maa saanut yön aikana lumipeitteen. He olivat todenneet härkävankkurit hankaliksi lumen lisääntyessä ja olivat vaihtaneet itselleen taas hevoset, jotka olivat paljon pienikokoisempia kuin ne, joilla he olivat lähteneet Memnosta, mutta kestäviä ja voimakkaita.

Ihmisten kieli vaihtui viimein tasankojen kielestä, johon myös Vuorimaan entisten ylempien kieli pohjautui, Susimaan kummalliseen kieleen. Meira osasi sitä, sillä Verraka oli Vuorimaan sisällissodan aikana ollut muiden Karetan kannattajien mukana saarrettuna Memnon linnaan. Kun kuukausimääriin ei ollut ollut juuri mitään tekemistä, oli Karetan äiti Anira opettanut joillekin kaukaisen kotimaansa kieltä. Verraka oli ollut nopea oppimaan ja oli saavuttanut niin hyvän taidon, että pystyi vaivattomasti keskustelemaan Aniran kanssa tämän äidinkielellä. Sotilasleirissä joutilaina iltoina Verraka oli sitten opettanut kielen lapselleen. Areno taas oppi uusia ilmaisuja arkojen tapaan nopeasti, ja pian hänkin pystyi keskustelemaan Susimaan ihmisten kanssa.

Susimaassa kaikki asumukset oli rakennettu puusta. Aluksi se tuntui oudolta ja turvattomaltakin, eihän puinen seinä vastannut kivistä. Ilmat kylmenivät, ja eräässä talossa nuori emäntä kauhistui huomatessaan, miten puutteellisesti varustettuina matkalaiset pyrkivät pohjoista kohti. Puoliväkisin hän myi heille turkisvaatteita ja lahjoitti vielä käsien suojaksi kintaat, joita edes Areno ei ymmärtänyt heidän tarvitsevan. He tajusivat niiden merkityksen vasta ratsastaessaan eräänä hyytävän kylmänä päivänä vasten pohjoistuulta.

Kun Susimaan talvi alkoi toden teolla, he olivat yhä Verrakan jäljillä. Ihmiset joita he kohtasivat olivat kertoneet, että syvällä pohjoisissa metsissä asuva Akka joukkoineen oli tullut etelästä vankinaan haavoittunut Vuorimaan mies. Akka oli mahtava päällikkö. Hänellä oli maanviljelystä ja karjaa, mikä ei ollut tavallista kuin Susimaan etelärajalla, mutta kylän pääasialliset tulot tulivat metsästyksestä. Koska Akan hallitsema yhteisö oli vauras, heidän oli kaiken aikaa puolustauduttava ryöstöyrityksiä vastaan, ja siksi Akan kylä oli vahvasti linnoitettu. Susimaassa ei ollut lakia eikä yhteistä hallitusta, vaan ihmiset toimivat yksin tai valitsivat ryhmälleen mieleisensä johtajan. Akka oli johtanut kauan, sillä hänen johdossaan kylä oli menestynyt.

Sitten olivat tiedot Verrakasta loppuneet. Akka oli kulkenut joukkoineen niidenkin talojen ohi, joissa Meira ja Areno olivat viimeksi käyneet. Mukana ei kuitenkaan ollut ollut ketään haavoittunutta, eikä kukaan ollut vaikuttanut vangilta. Meira ja Areno olivat pohtineet tilannetta ja todenneet, että Akka ja hänen kylänsä piti kuitenkin löytää. Hän oli ainoa, joka voisi kertoa minne Verraka oli jätetty. He olivat luopuneet hevosista, jotka väsyivät lumessa eivätkä oikein kestäneet öitä ulkona. Uudeksi kulkuvälineeksi he olivat ottaneet sukset, jotka ensin olivat tuntuneet kovin hankalilta, mutta joihin pian tottui. Meiran hiihtäessä edellä Areno pystyi hyvin seuraamaan.

Asutus oli päättynyt, ja he olivat taivaltaneet loputonta lumista metsää. Heitä ohjasi jo kolmas joki, nyt umpeen jäätynyt ja lumen peittämä, jonka varrelta Akan kylän piti löytyä. Meira oli itkenyt monet itkut kylmissään ja väsyneenä, mutta aina kun Areno huolissaan ehdotti kotiinpaluuta, hän oli sanonut haluavansa jatkaa matkaa. Heillä oli edelleen kulta, jonka Lis oli pakannut mukaan Verrakan lunnaiksi. Monet olivat heltyneet Arenon sokeudesta ja molempien matkalaisten nuoruudesta ja antaneet ilmaiseksi sekä ruokaa että yösijan ja usein vielä lisävaatteitakin. Täällä ei kullalla kuitenkaan enää saanut mitään, ainoina elävinä olentoina näki lintuja, puissa hyppiviä oravia, jäniksiä ja peuroja. Öisin kuului susien ulvontaa.

Areno vahvisti lumella kuusenoksista tekemäänsä majaa. Näin siitä tulisi riittävän lämmin taas yhden yön viettämiseen. Meira huomasi, että oksia oli jo tarpeeksi, ja hän alkoi viritellä nuotiota. Lyhyt päivä oli hämärtynyt siniseksi. Meira oli kyllä kuullut, että pohjoisessa yöt olivat talvella pitkiä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt miten masentavaa se olisi. Valoa oli vain keskipäivisin, ja enin osa siitäkin ajasta vaikutti kirkkaaseen aurinkoon tottuneesta puolihämärältä.

Hän hytisi ja kummasteli, ettei tähän loputtomaan palelemiseen edes tottunut. Onneksi kumpikaan heistä ei ollut sairastunut. Se johtui varmaan siitä että aina kun pysähdyttiin ihmisten luo, Areno kyseli heti, oliko kukaan paikallaolijoista parantaja. Joskus joku oli ilmoittautunut, ja joskus oli oikein varta vasten haettu paikallinen parantaja keskustelemaan eteläisen ammattitoverin kanssa. Areno oli saanut paljon hyödyllistä tietoa ja valmistuttanut sen perusteella lääkesekoituksen, jonka hän sanoi vahvistavan ja suojelevan kylmää vastaan.

Mitä pohjoisemmaksi he tulivat, sitä luonnollisempana pidettiin sitä, että parantaja oli sokea. Heidän tapaamansa parantajat tosin kaikki näkivät, mutta olivat kertoneet, että menneisyyden todella suuret tietäjät olivat olleet sokeita. Näiden jälkeläisiä sanottiin vieläkin elävän kaukaisimmilla melkein puuttomilla pohjoisen seuduilla. Joidenkin heistä sanottiin kuulevan ajatuksia, joidenkin taas osaavan ennustaa tulevaa. Moni heistä piti kulkiessaan seuranaan kesyä sutta.

– Areno, Meira sanoi kun liekki oli syttynyt ja tarttunut ahneesti puun kuoreen. – Voisiko jossain täällä elää arkojen jälkeläisiä?

– Kukaan ei tiedä mistä arat aikoinaan tulivat Sirpiin, poika sanoi. – Ehkä arkoja on ollut täällä tai monissakin paikoissa joskus kauan sitten. Oletko väsynyt? Maja alkaa olla valmis, voisit mennä lepäämään, minä teen ruuan.

– Jauhot loppuvat kohta, Meira sanoi hiukan huolissaan. – Kuivaa lihaakin on enää vain vähän. Jos emme pian osu ihmisasunnolle, minun on käytettävä jousta. Olen kyllä hyvä ampumaan, mutta en ymmärrä, kuinka pystyn tappamaan jonkin noista suloisista valkoisista jäniksistä.

– Ikävä, etten voi tehdä sitä puolestasi, Areno sanoi. – Mutta nyljen ja suolistan sen kyllä. Ja rauhoita mieltäsi sillä, että kuivattukin liha on saatu tappamalla eläin. Ruuaksi tappaminen ei voi olla väärin, koska Koora on tehnyt meidät ihmiset sellaisiksi, että tarvitsemme ravinnoksemme myös lihaa.

Meira naurahti hiukan.

– Ikävä ajatella öisin, että Koora on tehnyt sudetkin syömään lihaa, hän sanoi. – Ja ilmeisesti niille kelpaa ihminen siinä kuin jänis tai peura.

– Niin taitaa olla, Areno myönsi. – Mutta niin kauan kuin muuta ruokaa riittää ne karttavat nuotiota, eikä ihminen ole niille näissä metsissä mieluisinta saalistettavaa.

– Toivon silti, että pian löytäisimme perille, Meira sanoi. – Ostamme Akalta ruokaa ja uusia varusteita ja palaamme sitten sinne minne hän jätti isän.

Meira nousi, tuli Arenon luo ja painoi poskensa tämän poskea vasten.

– Uskothan yhä että löydämme hänet? hän kysyi.

Areno huokasi.

– Sinun takiasi haluaisin kääntyä takaisin, hän sanoi. – Ajattelen kaikkia niitä vaaroja, joita on edessä. Akka ei kunnioita mitään muita lakeja kuin omaansa, sanottiin viimeisessä talossa jossa kävimme. Minusta hän ei välitä mitään, mutta sinusta hän voisi hyötyä monella tavalla. Et ainakaan saa missään vaiheessa myöntää hänelle, että olet Vuorimaassa merkittävässä asemassa. On parasta olla puhumatta Verrakastakaan, kysellään vain vankina ollutta haavoittunutta vuorimaalaista. Akka saattaa ymmärtää liian hyvin Vuorimaan armeijan ylipäällikön ja hänen tyttärensä kaupallisen arvon vaikkapa vihollisille myytyinä.

Meiraa värisytti.

– Niin, isä ei ole varmaan sanonut nimeään, hän myönsi. – Kemerit esimerkiksi maksaisivat omaisuuksia päästäkseen kiduttamaan häntä julkisesti.

He hätkähtivät kuullessaan suksien äänen. Hämärän läpi hiihti miesjoukko. Nuotio oli huomattu, sillä hiihtäjät tulivat suoraan kohti. Edessä oli parrakas vanhemmanpuoleinen mies. Kaikilla muillakin näytti olevan parta ja päähineiden alta pilkistivät useimmilla pitkät hiukset.

– Keitä olette? edessä hiihtänyt kysyi.

– Asumme Susimaan etelärajalla ja olemme eksyneet, Areno sanoi. – Olemme harhailleet pitkään. Voitteko ohjata meidät johonkin kylään, josta saisimme ruokaa ja apua kotimatkaan?

Hän oli mielessään kiitollinen siitä, että pystyi valehtelemaan sujuvasti. Arkojen kaikista ominaisuuksista ei ollut pelkästään hyötyä, ja olisi ollut todella hankalaa, jos olisi joutunut näiden tavoin aina pysyttelemään totuudessa.

– Mirjo, tutki heidän tavaransa, mies sanoi nuorelle toverilleen.

Tajuten vastaväitteet hyödyttömiksi Meira ja Areno odottivat tarkastuksen tulosta. Heidän muut varusteensa eivät tuntuneet kiinnostavan, mutta kulta aiheutti innokkaan kohahduksen miesjoukossa, kun Mirjo esitteli sitä.

– Tyttö näyttää terveeltä ja reippaalta, sanoi mies joka oli antanut Mirjolle käskyn, ja joka yhä seisoi muiden edessä. Hän puhui kuin olisi arvioinut hevosta. Sitten hän katsoi Arenoa.

– Sinussa on jotain outoa, hän sanoi. – Oletko sairas?

– Olen sokea, poika sanoi.

Mies käännähti.

– Tyttö, kulta ja heidän varusteensa otetaan, hän sanoi. – Poika saa jäädä.

Meira huudahti kauhistuneena.

– Ette voi jättää häntä yksin metsään, hän väitti. – Hänhän kuolee tänne.

– Meillä ei ole käyttöä sokealle, mies sanoi Meiralle. – Pane sukset jalkaasi, saat hiihtää itse, jos et käy hankalaksi. Muussa tapauksessa meidän on sidottava sinut ja vedettävä sinua mukana ahkiossa.

Meira kääntyi hätääntyneenä Arenoon päin.

– Pysy rauhallisena, Areno sanoi. – Yritän tulla perässä, pystyn seuraamaan lumessa olevia latuja.

Miehet nauroivat.

– Sisua hänellä on, joku sanoi. – Jos otettaisiin poikakin, sääli tuollaisen on antaa kuolla metsään.

– Akka hyväksyy vain terveet vangit, Arlo, käskyjä antanut sanoi.

– Niinköhän, sanoi yksi miehistä ivallisesti. – Kelpasihan hänelle haavoittunut uros, jonka hän halusi vuoteeseensa.

– Kiitä onneasi, Tauri, ettei Jääsilmä ole kuulemassa, Mirjo naureskeli.

Kyyneliään hilliten Meira pani sukset jalkaansa ja katsoi Arenoa.

– He vievät minut Akan luo, hän sanoi. – Yritän pyytää häneltä apua sinulle.

– Huolehdi itsestäsi, minä selviän, Areno sanoi niin levollisella äänellä kuin suinkin pystyi.

Meira alkoi itkeä ääneen ja joukon johtaja ärjäisi hänelle kiukkuisen käskyn vaieta ja lähteä liikkeelle. Suksien äänet ja Meiran itku etääntyivät. Areno huomasi kuitenkin, että joku viivytteli, ja kun paikalle jäänyt puhui, Areno tunnisti Arloksi kutsutun miehen äänen.

– En voi auttaa sinua, kylämme ei pysty elättämään kaltaisiasi, mies sanoi. – Lähellä ei ole muuta asutusta. Jos pelkäät hidasta kuolemaa ja haluat helpomman lopun, voin käyttää joustani.

Vaikka tarjous oli karu, Areno tajusi, että mukana oli aitoa myötätuntoa.

– Kiitän sinua, mutta en halua sitä palvelusta, hän sanoi. – Koora antaa ihmiselle lopun valitsemallaan tavalla, ja uskallan luottaa hänen ratkaisuunsa.

– Tarkoitat Kooralla varmaan Korkeinta Voimaa, Arlo sanoi. – Voit olla oikeassa ja ainakin olet rohkea. Metsässä sinun lähelläsi on myös metsän Mahti, jonka sanotaan ottavan eksyneen rohkean miehen luokseen lempeästi, unen aikana.

Arlo liikahti lähteäkseen.

– Odota, Areno sanoi. – Olet varmaan hyvä ihminen. Voisitko auttaa tyttöä, joka jäi vangiksenne?

– Voin yrittää, mies sanoi epäröiden. – Näin Taurin katseesta, että tyttö kiinnosti häntä, ja Tauria on vaikea saada luopumaan haluamastaan. Miehistä vain Jääsilmä uskaltaa avoimesti vastustaa Tauria. Mutta tyttö on kovin nuorikin, sääli olisi antaa hänet Taurin kiusattavaksi. Yritän vedota Akkaan.

Sitten hänkin lähti ja Areno jäi yksin. Vaikka tilanne vaikutti toivottomalta, Areno ei aikonut luovuttaa. Hän pääsisi kylään seuraamalla suksien ja ahkioiden jälkiä, joista muodostui selvä ja syvä ura. Tarpominen lumessa olisi hidasta, ja oli mahdollista ettei hän jaksaisi perille, mutta oli yritettävä. Yö oli tulossa, mutta oli lähdettävä heti, sillä tuuli tai lumisade voisi peittää jäljet.

Miehet olivat sammuttaneet nuotion. Ei edes taulaa, jota Meira ja Areno olivat kuljettaneet mukanaan sytyttääkseen uuden nuotion, ollut jätetty. Areno oli siis ilman varusteita ja tulentekomahdollisuutta. Helpointa olisi varmasti ollut jäädä makaamaan lumeen ja paleltua, kuolema olisi sillä tavalla ollut nopein. Mutta Areno muisti Meiran itkun. Tyttö oli vieraiden hallussa, turvaton ja peloissaan, ja hänen takiaan oli yritettävä jaksaa, oli yritettävä pelastua.

Areno kulki upottavassa lumessa välittämättä siitä, että jäsenet alkoivat puutua väsymyksestä. Kauhistuen hän totesi myös, että oli alkanut sataa lunta. Tuulikin yltyi ja tuisku tuli vasten kasvoja. Jäljet peittyivät pian täysin, mutta jos tuuli ei kääntyisi, suunta sentään pysyisi oikeana kun kulkisi vain suoraan tuulta kohti.

Viimein Areno uupui niin että hänen oli pakko pysähtyä. Hän teki itselleen kuopan lumeen, vaikka hänestä taas tuntui, että olisi ollut helpointa jäädä paleltumaan. Lumikuopassa olo kuitenkin koheni, ja levättyään hetken hän tunsi kykenevänsä jatkamaan matkaa.

Noustessaan hän kuuli vierestään jotain kummallista. Se tuntui hiukan samalta kuin ajatusten kuuleminen, mutta kysymys ei ollut ihmisen ajatuksista. Joku aivan lähellä yritti kertoa olevansa yksinäinen ja kaipaavansa seuraa, ja koska ei ollut ketään sen itsensä kaltaista, se oli valmis kelpuuttamaan Arenon. Areno vastasi ajattelemalla olevansa myös yksinäinen ja ottavansa mielellään seuralaisen. Hän kysyi, kuka hänen lähellään oli, ja pyysi tätä tulemaan käsien ulottuville selittäen ajatuksillaan, ettei pystynyt näkemään.

Oikeanpuoleiseen jalkaan painautui jotain. Areno laski kätensä turkille. Eläin murisi hiljaisen varoituksen, mutta sen ajatukset kertoivat samalla, että murina johtui pelosta. Areno selitti sille, ettei aikonut mitään pahaa, ja murina lakkasi.

Haparoiden Areno alkoi ymmärtää yhä paremmin ajatuksia, jotka eivät olleet ihmiskieltä. Ihmistenkään kaikki ajattelu ei tapahtunut sanoilla, ja se helpotti ymmärtämistä. Arenolle selvisi, että hänen seuraansa hakeutunut eläin oli laumastaan eksynyt urossusi. Se oli kookas mutta vielä niin nuori, että arveli Arenon sopivan heidän kahden muodostaman pienoislauman johtajaksi. Areno oli samaa mieltä. Susi viestitti hänelle pelkäävänsä ja inhoavansa ihmisiä, mutta se oli huomannut, että vaikka Areno oli näiden näköinen, hän oli ajatuksiltaan aivan toisenlainen.

He kulkivat nyt yhdessä, ja kun Areno toden teolla väsyi, susi viestitti olevansa uupunut sekin. Susi etsi hyvän paikan ison kiven ja suuren puun välistä ja Areno valmisti siihen vielä lumisuojan. Siihen käpertyivät Areno ja susi vierekkäin nukkumaan.

Jatkaessaan matkaa Areno tiesi, ettei osaisi enää suunnistaa kohti Akan kylää. Susi ei tuntenut näitä seutuja, eikä sekään pystynyt kertomaan missä oli ihmisasumuksia. Se oli metsästänyt jäniksen ja yrittänyt tarjota siitä osuutta Arenolle, mutta tämä ei pystynyt syömään raakaa lihaa. Areno tiesi kuitenkin, että nälästä huolimatta saattoi selvitä pitkään. Oli vain yritettävä kulkea ja etsittävä. Ilma oli onneksi lauhempaa ja tyyntä, kulkiessa ei ollut oikeastaan edes kylmä. Kun Arenon olkapää hipaisi puuta, sen oksilta putoili raskasta lunta.

Jonkin ajan kuluttua susi kertoi vainuavansa ihmisen ja tiedusteli Arenolta, halusiko tämä todella tavata jotain niin ällöttävää. Areno vastasi haluavansa. Olihan mahdollista, että tämä ihminen olisi yhtä armoton kuin hänet metsään jättäneet miehet, mutta aina kannatti yrittää. Susi kulki ensin edellä, mutta kun lähestyttiin ihmistä se jättäytyi taakse ja ohjasi Arenoa sieltä ajatuksillaan. Se viestitti pelkäävänsä.

Edessä oli nuotio, Arenokin haistoi nyt savun. Sitten kuului nuotion luota miehen ääni.

– Kuka olet? se kysyi.

– Nimeni on Areno, poika sanoi. – Olen kotoisin kaukaa etelästä ja olen eksynyt. Kuka sinä olet?

– Kuulun Akan kylän metsästäjiin, mies vastasi.

Areno huolestui hiukan, koska aiemmat Akan kylän miehet eivät olleet käyttäytyneet ystävällisesti.

– Saanko tulla nuotiosi luo? hän kysyi.

Mies naurahti.

– Aiotko tuoda myös tuon suden tähän? hän kysyi. – Se näyttää siltä kuin se haluaisi syödä minut.

– Se pelkää sinua, Areno sanoi. – Odota, selitän sille.

Areno kumartui vakuuttamaan sudelle, että mies oli ystävä ja he voisivat mennä nuotion luo. Susi epäröi kauan, ja Areno joutui suostuttelemaan pitkään. Viimein he lähestyivät miestä vierekkäin.

– Mihin voin istua? Areno kysyi. – Olen sokea.

Miehen naurahdus oli ihmettelevä ja epäuskoinen.

– Toissapäivänä polveni vääntyi pahasti kaatuessani, enkä pysty ottamaan sillä askeltakaan, hän sanoi. – Olen tässä odotellut sen paranemista tai kuolemaa. Tulta minulla on, mutta ei ruokaa. Ja nyt taidan jo hourailla, jos kuvittelen, että keskellä erämaata kävelee sokea nuori mies susi vierellään.

– Niin kuitenkin on, ja voin ehkä tehdä jotain polvellesi, Areno sanoi. – Olen melko hyvä parantaja. Kaukana etelässä isääni Ramua pidetään erittäin taitavana, ja hän on opettanut minulle kaiken minkä sokea voi omaksua.

Areno tuli miehen eteen ja kumartui tutkimaan jalkaa. Polvi oli pahasti turvoksissa.

– Teen jalallesi sellaista, joka tuntuu aika ikävältä, Areno varoitti. – Koeta kestää, ota vaikka käsiisi jotain, jota voit puristaa.

– Kestän kyllä, kunhan tiedät mitä teet, mies ärähti Sirpissä käytetyllä kielellä, jota osattiin myös Vuorimaassa. Tiettävästi sitä ei tunnettu Sumuvuorten takana, eikä varsinkaan täällä, kaukaisessa pohjoisessa.

– Olen taitava, Areno vakuutti, niin kuin potilaalle vaikeassa tilanteessa aina pitää sanoa. Onneksi se oli tässä tapauksessa myös totta, näissä asioissa hän oli isäänsäkin osaavampi.

Areno oli itsekin vaihtanut puheensa Sirpissä käytettyyn kieleen, mutta ei ehtinyt vielä kummastella, miten mies osasi sitä. Hän otti säärestä lujan otteen, tuki jalan kainaloonsa ja taivutteli sitä. Mies karjaisi kivusta, mutta Areno tiesi nyt, ettei polvessa ollut mitään vakavampaa vauriota.

– Jalkasi vääntyessä pehmeät kudokset polven toisella puolella revähtivät, hän selitti. – Se on tulehtunut pahasti ja sitä ei oikeastaan saisi lainkaan rasittaa, mutta onhan sinun päästävä pois metsästä. Lastoitan jalan. Mistä löydän keppejä ja jotain kangasta?

– Vasemmalla puolellasi on varusteitani, mies sanoi. – Lyhyen keihään avulla yritin itsekin tukea polvea, mutta se ei auttanut. Ehkä pystyt parempaan.

– Yksi jänne oli poissa paikoiltaan, mutta uskon saaneeni sen takaisin kohdalleen vääntäessäni jalkaasi, Areno sanoi.

Susi tuli Arenon viereen. Se selitti pelänneensä miehen karjuessa, mutta sanoi iloitsevansa nyt, kun mies taipui ja tunnusti Arenon johtajaksi. Poika naurahti.

– Suteni luulee, että taistelimme vallasta ja olen voittaja, hän sanoi.

– Susi pitäköön luulonsa, kunhan et ala itse kuvitella turhia, mies sanoi huvittuneella äänellä. – Tosin olen harvoin tuntenut itseni niin avuttomaksi kuin tässä vielä hetki sitten, mutta itsevarmuuteni alkaa palata.

Areno otti löytämänsä puukon ja alkoi veistää keihäästä sopivan kokoisia palasia.

– Puhut niin uhittelevasti, että alan miettiä voinko lastoittaa jalkaasi ollenkaan, hän naureskeli. – Mutta ei minulla taida olla valinnan varaa. Sokeus ei yleensäkään ole mikään etu, ja näissä oloissa se tuntuu suhteellisen vakavalta haitalta. Jos Koora ei olisi lähettänyt sutta ja sitten johtanut meitä sinun luoksesi, olisin menehtynyt.

– Tuli minunkin pyydettyä Kooran apua, vaikka en katso sitä erityisemmin ansainneeni, mies sanoi. – Mutta en voi käsittää, mitä teet Susimaan metsässä ilman muuta turvaa kuin susi. Täällä ei ole lähelläkään ihmisasumuksia, Akan kylää lukuun ottamatta.

– Se on lyhyesti kerrottu, poika sanoi, samalla kun hän sovitti halkaistua keihäänvartta lastaksi miehen jalkaan. – Mutta sano ensin kuka sinä olet. Haluan tietää voinko luottaa sinuun.

Arenon mieleen oli juolahtanut kummallinen ajatus, että hän mahdollisesti olisi tavannut juuri sen henkilön, jota hän ja Meira olivat olleet etsimässä. He tosin olivat ihmisten puheista päätelleet, että Verraka oli jätetty jonnekin jo Susimaan etelärajan tuntumassa, ja tämä mies taas oli esittäytynyt Akan kylän metsästäjäksi. Silti oli outoa, jos täällä olisi ollut joku muukin etelän ihminen kuin Verraka.

Mies naurahti.

– Olen Jääsilmä, hän sanoi.

Areno muisti, että Arlo oli maininnut tuollaisen nimen. Mies siis todella oli Akan kylän metsästäjiä.

– Miten osaat Sirpin kieltä? Areno kysyi.

Mies epäröi hetken.

– Olen vuorimaalainen, hän sanoi sitten. – Kuuluin Verrakan sotilaisiin. Jouduin Akan haltuun Sumuvuorten luona hävityn taistelun jälkeen, samaan aikaan kuin Verraka itse, mutta sain paremman kohtelun, koska olin yhteistyöhaluinen. En ollut haavoittunutkaan, olin niillä main enää muuten vain Akan tullessa.

– Olit etsimässä ryöstösaalista, Areno sanoi halveksivasti.

– Entä sitten, Jääsilmä huomautti välinpitämättömästi. – Olen vain kehnopalkkainen rivisotilas, ja vainajille saattaa jäädä yhtä ja toista hyödyllistä. Mutta mitä sinä teet Susimaassa? Sirpin kieli on aivan ilmeisesti äidinkielesi, eikä sieltä tavata matkustella näille seuduille.

Areno mietti hetken, mutta ei ymmärtänyt mitä vahinkoakaan totuuden kertomisesta voisi olla, joten hän kertoi sen.

– Etsitte siis Verrakaa, mies sanoi ja vaikutti melkein liikuttuneelta. – Kaksi lasta, toinen tyttö ja toinen sokea. Rohkeutta teiltä ei puutu, mutta järkeä kyllä. Verraka on jo kotona Vuorimaassa.

– Hän oli Akan joukon mukana vielä Susimaahan tullessa, Areno sanoi. – Tiedätkö minne Akka mahtoi hänet jättää?

– Tiedänhän minä, kun olin samassa joukossa koko matkan Sumuvuorten luota tänne, Jääsilmä sanoi. – Verraka jäi Vasamalle, joka tuli vastaan miehineen ja oli jokireittiä myöten matkalla etelään. Akka ei arvannut kuka vanki oli, enkä minäkään häntä kavaltanut, mutta Vasama saattoi hyvinkin tajuta sen.

Areno oli saanut lastan kuntoon. Hän suoristautui ja näytti huolestuneelta.

– Vasama voi myydä Verrakan kemereille, hän sanoi. – Sieltä saa luultavasti paremman maksun kuin Karetalta, vaikka Karetakin varmaan antaisi melkein mitä vain Verrakan lunastamiseksi.

– Niin, Jääsilmä sanoi tunteettomasti. – Kemereistä olisi kyllä hauskaa saada Verraka käsiinsä. Eiköhän sen miehen hymy, joka niin monia ärsyttää, siellä hiukan hyytyisi.

– Et taida pitää Verrakasta? Areno kysyi varovasti.

– En hyväksy hänen tekojaan, Jääsilmä sanoi. – On hyvä, ettei Akka tuonut häntä kylään asti, en olisi sietänyt hänen seuraansa. Mutta älä ole huolissasi, en kavalla sinua ja tyttöä. Kai Meirakin ymmärtää olla puhumatta Verrakasta?

– Kyllä hän ymmärtää, Areno sanoi. – Mitä arvelet, voitko nyt liikkua? Olen huolissani siitä, että Meira on Akan kylässä. Ei kai hänelle tapahdu mitään pahaa?

– Ei ellei joku miehistä halua häntä itselleen, Jääsilmä sanoi samalla kun hän ponnistautui seisaalleen. Jalka kesti.

– Et saa rasittaa polveasi turhaan, Areno sanoi. – Minä kokoan tavarat. Entä jos joku haluaa hänet itselleen? Arlo arveli, että Tauri kiinnostui hänestä.

– Tauri? Jääsilmä kysyi kauhistuneella äänellä.

Areno oli jo alkanut pitää Jääsilmää ihmisenä, joka ei kovin paljon välittänyt muista, mutta mies näytti selvästi kantavan huolta Meiran kohtalosta.

– Ymmärräthän, että haluan kiirehtiä, Areno sanoi. – Arlo lupasi auttaa Meiraa jos suinkin voi, mutta olen kovin levoton.

Jääsilmä naurahti. Hän oli rauhoittunut.

– Jos Arlo lupasi huolehtia tytöstä, ei ole hätää, hän sanoi. – Arlo pitää minkä lupaa ja olisi ehkä säälinyt Meiraa muutenkin.

– Mutta hän epäili, ettei voi tehdä mitään, Areno hätäili. – Hänen mielestään sinä olet kylän miehistä ainoa, joka pystyy vastustamaan Tauria.

– Olen kyllä ainoa mies, jota Tauri pelkää, Jääsilmä sanoi huvittuneella äänellä. – Mutta onhan Akka, johon vedota. Jos saadaan saaliiksi nainen, miesten on oltava yksimielisiä siitä, kenen hän on. Jos on pientäkään erimielisyyttä, on Akka haettava ratkaisemaan asia.

Jääsilmä vaikutti täysin rauhoittuneelta, mutta Areno oli yhä huolissaan.

– Entä jos Akka kuitenkin antaa hänet Taurille? hän kysyi. – Tai jos hänet haluaa joku muu miehistä? Kiirehditään, Meira on siellä yksin ja turvattomana.

– Akka huolehtii hänestä, Jääsilmä sanoi levollisesti. – Hän sanoo, että tyttö on nuori ja kaunis, aivan liian arvokas kenenkään omaksi ilman kylälle maksettua korvausta. Akka määrää sellaisen hinnan, ettei kukaan tarjoa. Sitten Meira jää Akan huostaan, kunnes hänet myydään orjaksi, kun lähdetään taas kauppaa käymään. Mutta ennen sitä ehdimme mekin jo toimia.

He valmistautuivat matkaan ja Jääsilmän lastoitettu jalka tuntui kestävän hyvin. Susi kävi pitkän neuvottelun Arenon kanssa. Se sanoi haluavansa mukaan, koska sen omaa laumaa ei tuntunut olevan missään.

– Voiko susi tulla kanssamme? Areno kysyi Jääsilmältä.

– Totteleeko se sinua?

– Ainakin toistaiseksi.

– Tulkoon sitten, kunhan ei käy kenenkään kimppuun, mies sanoi. – Ehkä se on sinun haltijasi. Niin ainakin kylässä tullaan uskomaan.

– Haltija? Areno kummasteli.

– Täkäläisen käsityksen mukaan jokaisella ihmisellä on haltija, Jääsilmä sanoi. – Se on jonkinlainen suojelija ja samalla ihmisen todellinen olemus. Jos haltija joskus tulee näkyväksi, se on usein eläinhahmossa. Entisaikojen suurten tietäjien haltija oli suden hahmoinen, ja parhailla parantajilla ja luotettavimmilla miehillä on yhä susihaltija.

Hän nousi suksilleen.

– Sinun on käveltävä, vaikka lumi upottaakin, hän sanoi. – Myötämäessä voit nousta pitkän suksen kannalle.

He lähtivät liikkeelle. Jääsilmä hiihti hitaasti ja Areno tarpoi perässä. Aluksi oli nousua, mutta juuri kun hän oli uupumaisillaan tuli alas viettävä taival.

– Onko Verraka sen arvoinen, että kannatti lähteä tänne asti? Jääsilmä kysyi olkansa yli, kun he laskivat loivaa mäkeä.

– Meiralle on, Areno sanoi.

– Mitä itse ajattelet?

– En tiedä, poika myönsi. – Hänestä kerrotaan kauheita asioita, ja ne lienevät totta. Kuitenkin äiti ja Oosa pitävät häntä hyvänä ihmisenä. Sinähän olet ollut hänen palveluksessaan. Millainen hän on?

– Hän on hyvin kiivasluontoinen, Jääsilmä sanoi. – Hän oli ehkä Meiralle kutakuinkin kelvollinen isä, mutta muuten häntä ovat koko hänen elämänsä ajan ohjanneet kaksi tunnetta, jotka heittelevät häntä miten tahtovat. Ne ovat viha ja halu.

– Oosan mielestä hän etsii Kooran totuutta, Areno väitti vastaan. Hänestä tuntui, että Jääsilmä tuomitsi Verrakan liian jyrkästi.

He alkoivat taas nousta ylämäkeä. Areno siirtyi kävelemään miehen taakse.

– Haluatko kuulla muutaman esimerkin siitä, millainen hän oli nuorempana? Jääsilmä kysyi. – Taidan tietää hänen pahimmat tekonsa.

– Kuten Paulokan perheen murhan, Areno huomautti.

– Se on laulun aiheena turhankin tunnettu, Jääsilmä sanoi kevyesti. – Mutta esimerkiksi kerran, kun hän oli juhlimassa Memnossa, eräs hänen ystävistään nauroi hänen vieressään. Tämä ei lainkaan ajatellut Verrakaa, vaan nauroi vähän matkan päässä kerrotulle jutulle. Ennen kuin kukaan ehti tajuta mitään tai tulla väliin Verraka oli jo vetäissyt esiin lyhyen miekkansa ja tappanut ystävänsä. Hän oli luullut, että tämä nauroi hänelle. Hän selvisi siitä maksamalla hyvityksen surmatun omaisille ja täytyy sanoa, että kyllä hän maksoikin kunnolla. Mutta eihän se miestä henkiin herättänyt.

– Oosan mielestä hän on katunut, Areno väitti.

– On kai, Jääsilmä sanoi torjuvasti. – Voihan mies etsiä Kooran totuutta ja voi katua, mutta mitä se auttaa, jos hän ei saa tekojaan kuriin. Haluatko kuulla hänen kaikkein inhottavimmasta teostaan? Hän väittää, ettei ole tietoisesti raiskannut, mutta miten monen pelokkaan naisen todelliset ajatukset hän lopulta on vaivautunut selvittämään, kun on vielä usein ollut humalassa heitä käyttäessään? Kerran hän toi saaliinjakotilaisuudesta nuoren tytön, joka osoittautui myöhemmin vähän toisella kymmenellä olevaksi. Tyttö oli kyllä melko pitkä ja niin peloissaan, ettei edes itkenyt ja vastustellut, jos tekoa haluaisi jotenkin puolustella. Verraka oli onneksi niin juovuksissa, ettei pystynyt varsinaisesti tekemään mitään, vaikka pelkkä yrittäminenkin tietysti kauhistutti lapsiparkaa.

– Mutta Verrakahan huomasi sentään itse, miten suunniltaan tyttö oli, ja käski hakea naispalvelijan joka oli hoitanut häntä itseään lapsena, Areno sanoi. – Hän kertoi naiselle, mitä oli tapahtunut, ja pyysi tätä hoitamaan tyttöä ja rauhoittamaan hänet. Ja kun tytön isä tuli lunastamaan lasta, Verraka otti hänet puheilleen ja selvitti asian tämän kanssa. Minusta se oli kuitenkin miehekäs tapa yrittää korjata virheensä, niin paha kuin teko lapsen kannalta tietysti olikin.

– Miten voit tietää tuon? Jääsilmä ihmetteli.

– Oosan ajatuksista, Areno sanoi. – Ihmettelen vain miten Koora antaa kertoa ne sinulle. Ajatuksista kuultuahan ei voi puhua vastoin Kooran tahtoa.

– Ehkä Kooralla on syynsä, Jääsilmä sanoi.

– Ehkä hän haluaa, että tarkistaisit käsitystäsi Verrakasta, Areno arveli. – Mies ei voi mitään luonnolleen, jonka hän saa syntyessään, eikä sillekään juuri mitään mitä elämä tuo hänen tielleen. Isä sanoo, että kuka hyvänsä voi tehdä mitä hyvänsä pahaa, jos Koora ottaa pois varjeluksensa. Vain arat ovat turvassa, mutta hekin vain siksi, että Koora varjelee heitä aina.

– Verraka käski noiden tapausten jälkeen uskottujensa varjella häntä, Jääsilmä sanoi hymähtäen. – Hän on osasi valita hyvin orjansa, ja sitten kun ei enää ollut orjia palvelijansa. Hän antoi ohjeeksi, että jos hän oli syyllistymässä häpeälliseen tekoon, näiden piti estää häntä. He tekivätkin sen sitten useaan otteeseen; he olivat yleensä joko seluja, jotka eivät hyväksy naisen ottamista väkisin tai launeja, jotka karttavat turhaa riitaa. Kun he vielä olivat voimakkaita, he pystyivät aika hyvin estämään isäntänsä pahimpia puolia pääsemästä esiin. Mutta pitäisihän miehen itse hallita tekonsa eikä tarvita siihen muiden apua.

– Kaikki me tarvitsemme muiden apua, Areno väitti. – Olemme nyt Meiran kanssa nukkuneet vierekkäin kolmatta kuukautta ja on tärkeää, ettei Meira ala täällä odottaa lasta. Itsehillintäni olisi pettänyt monta kertaa, mutta onneksi Meira on silloin auttanut minua kestämään. Kun Meira taas ei olisi jaksanut, minä olen pysynyt järkevänä.

– Se on saavutus, Jääsilmä myönsi. – Sinulla on vastuuntuntoa. Minä olen aina ottanut heti kaiken, mitä on ollut saatavilla.

– Olemme tosin tehneet kaiken muun, vaikka emme sitä mitä eniten haluaisimme, Areno sanoi naurahtaen hiukan. – En tiedä onko vastuuntuntoa vai Kooran varjelusta, että emme ole ajautuneet loppuun asti.

Maasto oli hetken tasaista ja alkoi sitten taas nousta loivasti ylöspäin. Edestä kuului koirien haukuntaa. Areno huomasi Jääsilmän hidastavan vauhtia, ehkä seuralaisensa väsymyksen tai oman polvensa kivun takia.

– Olemme kohta Akan kylässä, Jääsilmä sanoi. – Anna minun puhua, äläkä pelästy mistään. Kaikki järjestyy kyllä.

Raskas kolkutin iski porttiin.

– Avatkaa Jääsilmälle, mies huusi.

Portti äänteli naristen ja kiertyi auki.

– Kuka sinulla on mukanasi? tiukka ääni kysyi. – Ja hänen koiransa vaikuttaa ...

Ääni vaikeni ja sanoi sitten muuttuneesti, nöyrästi:

– Hänellä on vieressään näkyvä haltijansa, susi. Onko hän tulevaisuuden näkijä, ajatusten kuulija tai parantaja?

– Parantaa hän ainakin osaa, Jääsilmä sanoi. – Polveni petti metsässä, ja hän korjasi sen. Hän on suojeluksessani, ja hänen sutensa myös.

– Sinulla ei ole oikeutta suojatteihin, huusi riitaisa ääni sivummalta. – Olet itsekin pelkkä suojatti, Akan petikaveri.

– Suu kiinni Tauri, tai tulen sulkemaan sen lopullisesti, Jääsilmä huusi. – Hakekaa Akka, hän päättää.

– Tuohan on se sokea, jonka me jätimme metsään, joku sanoi. Areno tunsi Mirjoksi kutsutun pojan äänen.

– Missä on tyttö, joka oli kanssani? hän kysyi Mirjoon päin kääntyen.

– Akan hoivissa, Mirjo sanoi. – Tauri halusi hänet, mutta Arlo vastusti, ja siksi haettiin Akka. Akka määräsi kovan hinnan, mutta onhan tyttö kaunis, melkein kaikkien mielestä se oli oikein. Tauri yritti ostaa velaksi, mutta Akka sanoi ettei anna tyttöä tyhjiä lupauksia vastaan, vaan maksu on tuotava heti. Tauri yritti lainata muilta, mutta ei saanut kerättyä tarpeeksi. Minun isänikään ei lainannut vaikka olisi voinut, isää säälitti kun tyttö itki niin kovasti, eikä Tauri olisi kohdellut häntä hyvin. Akka myy tytön, kun kesän tullen taas lähdemme kaupoille.

Areno rauhoittui kun sai kuulla, että Meira ainakin toistaiseksi oli turvassa. Hänen oma tilanteensa sitä vastoin vaikutti pahalta.

– Tänne ei tuoda elättiä, joka ei pysty ansaitsemaan ruokaansa, Tauri huusi kovaäänisesti.

– Odotetaan Akkaa, Jääsilmä sanoi välinpitämättömästi. – Ja varokaa kaikki, ettei suden kanssa kulkija langeta kirousta.

Tuli hiljaista.

– Suden kanssa kulkija voi tehdä sen, yksi miehistä sanoi sitten puoliääneen. – Suden kanssa kulkija ei koskaan kiroa ketään turhaan, mutta me jätimme hänet metsään kuolemaan. Vähin mitä voimme tehdä hyvittääksemme tekomme, on ottaa hänet kylään.

– Suurten tietäjien suku on äärimmäisestä pohjoisesta ja vaaleaa, Tauri julisti pilkallisesti. – Poika on mustatukkainen ja tummaihoinen, näkeehän hänet heti etelän ihmiseksi. Susikin vaikuttaa aivan tavalliselta eläimeltä eikä haltijalta. Poika on kesyttänyt sen.

– Haltijaa ja tavallista eläintä on mahdoton erottaa toisistaan, Arlo sanoi. – Eikä susi näytä kesyltä, katso miten se irvistää ja luimistaa korviaan. Pojan täytyy olla suurten tietäjien sukua. Ei metsän Mahti muuten olisi johtanut häntä kylään sellaisen matkan takaa. Kukaan meistä ei olisi selvinnyt sieltä ilman varusteita, vaikka näemmekin.

– Jääsilmä löysi hänet, Tauri väitti.

– Kuulutko sinä suurten tietäjien jälkeläisiin? Mirjo kysyi Arenolta uteliaalla ja seurallisella äänellä.

– Saatan kuulua, Areno sanoi. – Nuo muinaiset tietäjät, joista minäkin olen kuullut, muistuttavat etelässä asuvia arkoja. Äitini puolelta kuulun arkoihin.

Taurin ja Arlon kiista oli jatkunut, mutta se keskeytyi äkkiä. Käskevä naisääni kysyi:

– Jääsilmä, taasko aiheutat rauhattomuutta?

– Akka, olen ottanut suojaani sokean pojan, jota seuraa susi, Jääsilmä sanoi. – Hän ei rasita kylän taloutta. Majoitan hänet luokseni ja huolehdin metsästystuloillani kaikesta hänen tarvitsemastaan. Anna suostumuksesi ja käske jättää meidät rauhaan.

Tuli hiljaista.

– Mitä hän osaa? Akka kysyi viimein.

– Häntä seuraa susi, Jääsilmä sanoi. – Tottahan tiedät, mitä se merkitsee.

– Osaako hän parantaa? Akka kysyi. – Ajatusten kuulijoille tai tulevaisuuden näkijöille meillä ei ole käyttöä.

– Kysy minulta itseltäni, Akka, Areno sanoi. – Olen sokea, mutta osaan puhua.

Akka naurahti yllättyneenä.

– Hävytön osaat ainakin olla, hän totesi. – Entä osaatko parantaa?

– Osaan sen mitä sokea voi, Areno sanoi. – En osaa tehdä leikkauksia enkä voi itse kerätä lääkekasveja, senhän ymmärrät.

– Ymmärrän, Akka sanoi. – Voit asua Jääsilmän luona. Sinusta ei saa olla mitään vaivaa muille. Suden on oltava aina valvonnassasi ja olet vastuussa sen käytöksestä, oli se sitten haltijasi tai kesytetty eläin. Jos osoittaudut hyödylliseksi, saat aikanaan palkkaa.

Jääsilmä kosketti Arenon kättä.

– Asia on sillä selvä, voimme mennä minun majapaikkaani, hän sanoi. – Jalkaani särkee aika lailla.

– Akka, Areno huusi poistuvien askelien perään.

Askeleet pysähtyivät.

– Mitä vielä? tiukka ääni kysyi.

– Onko sinulla parantajaa, jolta saisin rohtoja Jääsilmälle? Areno tiedusteli. – Hänen polvessaan on paha tulehdus.

– Lähetän Taisan, Akka sanoi.

Areno kulki Jääsilmän mukana pitäen kättä kevyesti tämän olkapäällä. Susi pysyi niin tiukasti hänen vieressään, että sen kosketus tuntui. Se oli hyvin peloissaan. Siellä täällä haukkua luskuttavat koirat saivat sen hiukan ärsyyntymään, mutta kun kuljettiin karjasuojien ohi se ei osoittanut kiinnostusta, vaikka huomasikin hajun. Areno totesi, että susi oli sokeuden haittoja korjaava tietolähde. Sen hajuhavaintojen mukaan kylässä oli melkoisesti lampaita ja pieni määrä nautakarjaa.

Kun he pääsivät sisään ahtaaseen majaan Jääsilmä naurahti.

– Teit hyvän vaikutuksen Akkaan, hän sanoi. – Se nainen pitää rohkeista ihmisistä. Siksi uskon, että hän nopeasti mieltyy Meiraankin ja tyttö on turvassa toistaiseksi.

– Istu ja riisu sen verran, että voin tutkia jalkaasi, Areno sanoi.

– Taidan ensin laittaa tulen, ettemme palellu, mies vastusteli.

– Jalka ensin, Areno vaati.

Tutkittuaan polven hän käski Jääsilmän makuulle ja kielsi kaiken liikkumisen. Mies suostui naurahtaen ja neuvoi vain vuoteeltaan, kun Areno alkoi viritellä tulta maalattiassa olevaan kivettyyn kuoppaan. Se paloi jo iloisesti, kun Taisa tuli. Hän oli vanha nainen, joka tuiskahti äkäisesti vahingoittuneen polven nähtyään.

– Onhan se kelvollisesti tuettu, mutta rasittunut, hän motkotti.

– Hiihdä itse korvesta pois rasittamatta polveasi, Jääsilmä naurahti.

Areno alkoi kysellä Taisan lääkevalikoimasta, ja naisen ääni kirkastui.

– Taidat tosiaan olla parantaja etkä vain hädissäsi valehdellut säilyttääksesi henkesi, hän sanoi. – Mutta nyt on talvi ja varastoni ovat vähissä. Teetkö hauteen vai annatko hänelle jotain sisäisesti?

– Mieluiten tekisin hauteen, se on nopein apu, Areno sanoi. – Paksulehteähän täällä ei kasva, mutta mitä sinä käytät tulehdusta alentamaan?

Taisa esitteli supatellen valikoimiaan. Hän tuntui innostuvan saadessaan puhua jonkun kanssa ammattiasioista. Areno teki valintansa ja alkoi valmistaa haudetta. Taisa jäi vielä puhumaan Jääsilmän kanssa.

– Tauri on taas uhonnut näyttävänsä sinulle, hän sanoi. – Sinun pitäisi välttää ärsyttämästä häntä, se mies on niin hankala, ettet arvaakaan.

– Osaan minäkin olla hankala tarvittaessa, Jääsilmä sanoi. – Mutta voisitko tehdä minulle palveluksen? Se on jotain hiukan luvatonta, mutta korvaan sen tuomalla sinulle peuranlihaa.

– Kunhan en jää kiinni, Taisa sanoi epäröiden.

– Vain pieni kirje tytölle, joka tuotiin vangiksi, Jääsilmä sanoi.

– Sille lapsukaiselleko? Taisa kysyi myötätuntoisesti. – Hoidin häntä kun hän itki niin vuolaasti, että Akkakin huolestui. Hänellä oli ollut seurassaan sokea poika, joka jätettiin ...

Taisa vaikeni ja henkäisi.

– Mutta nyt ymmärrän, hän sanoi. – Poika on tämä nuori parantaja. Hän on pelastunut ja haluat kertoa siitä tytölle. Voi kuinka hän tulee iloiseksi. Kerron sen itse, ei sinun tarvitse kirjoittaa.

– Muutama sana täytyy silti viedä kirjoitettuna, Jääsilmä sanoi suostuttelevasti.

– Vienhän minä, Taisa lupasi. – Pidän sinusta ja pidän tytöstä.

Jääsilmä oli saanut kirjeensä valmiiksi, kun Areno tuli asettamaan käärettä paikalleen. Taisa otti viestin ja livahti huoneesta.

– Mitä kirjoitit hänelle? Areno kysyi.

– Muistutin vain, ettei Verrakasta saa puhua, Jääsilmä sanoi. – Onneksi sain Akan ostamaan minulle tasangolta kirjoitusvälineet. Olen käyttänyt niitä opettaakseni hänelle uuden taidon. Kukaan kylässä ei osaa lukea tai kirjoittaa, paitsi Akka nyt. Hän oppi nopeasti helpoimman kirjoitustavan, Liton kirjaimet. Mutta olen nälkäinen ja minun on noustava valmistamaan ruokaa.

– Sitä et tee, neuvot vain minua, Areno sanoi.

Jääsilmän ohjeiden mukaan hän löysi pian kaiken tarvittavan ja kohta kiehui kattilassa hyväntuoksuinen keitos. Tulen lämpö alkoi levitä asumukseen.

– Miten saan Meiran pois heiltä ja miten pääsemme lähtemään täältä? Areno kysyi kattilaa hämmentäessään.

– Pääsemme lähtemään, kun saan metsästettyä riistaa niin paljon, että Akka katsoo sen riittäväksi maksuksi, Jääsilmä sanoi. – Akka on reilu, saan ostaa itseni vapaaksi. Minun on saatava määrä täyteen kesään mennessä, sillä kesällä on paras matkustaa. Saalista täytyy olla riittävästi, että se korvaa myös veneen ja Meirasta vaaditun hinnan. Sinusta hän ei ota maksua, koska jätti sinut minun huostaani. Olen tässä miettinyt, miten saisin metsästystä tehostetuksi. Akka voi asettaa Meiralle korkeamman hinnan kuin minulle, hänen kaltaisiaan tyttöjä ostetaan hanakasti.

– Et siis aio jäädä Akan palvelukseen? Areno kysyi.

– Voisihan sekin olla miellyttävää, Jääsilmä sanoi. – Vuorimaahan paluussa on huonot puolensa. Mutta en taitaisi sopeutua tänne, eivätkä kaikki kylässä pidä minusta. Heitä harmittaa sekin, että Akka luottaa lupaukseeni maksaa hintani ennen lähtöäni ja saan liikkua vapaasti. Kuulit jo Taurin mielipiteen.

– Tauri sanoi sinua myös Akan petikaveriksi, Areno muistutti epäröiden.

Hetken oli hiljaista.

– Kuka voisi vastustaa, Jääsilmä sanoi sitten huvittuneella äänellä. – Akka kutsuu joskus käymään ja se, mitä hän haluaa, oli heti ilmiselvää. En voi väittää olleeni vastahakoinen.

Ruoka oli valmista ja Areno nosti kattilan pöydälle.

– Miksi aiot auttaa minua ja Meiraa? hän kysyi. – Pääsisit lähtemään yksin paljon nopeammin.

Jääsilmä nousi ja kolisteli kankeasti pöydän luo. Areno kiirehti tukemaan häntä ja auttoi hänet mukavasti penkille.

– Riittäisikö syyksi, että pelastit henkeni? Jääsilmä kysyi.

– Eipä oikeastaan, kun itse vastavuoroisesti pelastit minun henkeni, Areno sanoi.

– Ehkä haluankin teidät haltuuni käydäkseni sitten Meirasta kauppaa, Jääsilmä ehdotti ammentaen samalla ruokaa kuppiinsa.

– Se tuli mieleeni, Areno myönsi. – Tiedäthän, että Verrakan tyttärestä saa monin verroin enemmän kuin tavallisesta nuoresta tytöstä.

Jääsilmä oli pitkään hiljaa ja keskittyi syömiseen. Areno otti ruokaa itselleen ja muisti sitten suden, joka tuli pöydän luo huomauttamaan ajatuksillaan, että sekin tarvitsi syötävää. Juuri kun Areno aikoi kysyä, mitä sille voisi antaa, Jääsilmä sanoi:

– Sutesi näyttää nälkäiseltä. Kun olemme syöneet voit hakea sille ulkovarastosta peuran jalan alaosan. Myöhemmin se saa tyytyä siihen, mitä meiltä eläintä nylkiessä ja siivotessa jää.

– Meistä tulee sinulle rasitus, Areno sanoi huolissaan.

– Minun on vain yritettävä metsästää enemmän, Jääsilmä totesi.

Areno mietti.

– Kun löydät peuralauman, ongelma on että ammut yhden ja muut säntäävät pakoon, hän sanoi.

– Niinhän se on.

– Entä jos joku olisi lauman toisella puolella ja ajaisi eläimet sinua kohti?

Jääsilmä hymähti.

– Saisin paljon enemmän saalista, hän sanoi. – Mutta minulla ei ole koiraa eikä kukaan metsästä minun parinani. Sinäkään et pysty auttamaan siinä asiassa.

– En minä, mutta susi, Areno sanoi.

Jääsilmä liikahti kiivaasti.

– Pystyisikö se? hän kysyi innostuen. – Se moninkertaistaisi saaliin.

– Susi ymmärtää ajatukseni ja tekee mitä pyydän, Areno muistutti.

Jääsilmä nauroi.

– Hae sille varastosta miten hyvä lihanpala tahansa, hän sanoi. – Taidamme saada saalista tarpeeksi kesään mennessä. Ja ehkä sinäkin jo silloin uskot, etten myy sinun Meiraasi.

– Olen vain huolissani, Areno sanoi hiukan häpeissään. – Hän on oikeastaan jo vaimoni, olemme luvanneet toisillemme, että pysymme yhdessä. Olen vastuussa hänestä.

– Ymmärrän sinua, Jääsilmä sanoi vakavana. – Mutta meillä on aikaa oppia tuntemaan toisemme, ja viimeistään lähdön hetkellä uskon pystyväni todistamaan luotettavuuteni.

Ruokailun jälkeen Jääsilmä sanoi, että polven kipu oli helpottanut, mutta hänellä oli ankara päänsärky. Areno nousi koettelemaan hänen niskaansa. Sen lihakset tuntuivat kovilta ja jännittyneiltä.

– Riisu paitasi, poika sanoi. – Luulen osaavani parantaa päänsärkysi. Kaivosmiehillä oli usein juuri sama vaiva.

Jääsilmä otti paidan yltään ja alkaessaan hieroa Areno hämmästyi hänen selkänsä leveyttä ja lihasten hyvää kuntoa. Hän oli tottunut hieroja, mutta hän tarvitsi kaikki voimansa saadakseen lihaksista kunnon otteen. Sitten hän huomasi selän poikki kulkevat arpikudosten muodostamat juonteet.

– Mistä nämä ovat tulleet? hän kysyi.

Jääsilmä hymähti.

– Ne ovat vanhoja ruoskan jälkiä, hän sanoi. – Minua kasvatettiin kuuliaisuuteen sen avulla.

– Olitko orja? Areno kysyi.

– Pahempaa, Jääsilmä sanoi. – Olin lapsi. Orjakin voisi karata isännältään, mutta ei lapsi isältään.

Areno siirtyi selästä hartioiden ja niskan lihaksiin, päänsäryn varsinaiseen syyhyn.

– Tuohan tosiaan auttaa, Jääsilmä sanoi.

– Huomenna neuvon sinulle, miten säryn saa pysymäänkin poissa, poika sanoi. – Jos lihakset ovat näin vahvat kuin sinulla ne kiristyvät, ellei niitä venyttele.

Pukiessaan taas paitaa ylleen Jääsilmä sanoi: – Akkahan lupasi sinulle palkkaa, jos olet hyödyksi. Vaikutat todella pätevältä parantajalta. Muista vain hinnoitella taitosi korkealle.

– Minkä verran ja mitä metallia parantajille mahdetaan Akan kylässä maksaa? Areno kysyi.

Jääsilmä nauroi.

– Unohda metallit, täällä arvioidaan kaikki sen mukaan monenko oravannahan arvoista se on, hän selitti.

Ovelle koputettiin, ja susi ärähti pelokkaasti. Areno meni avaamaan.

– Tulin vain kysymään tarvitaanko täällä apua, Arlo sanoi. – Jääsilmän liikkuminen näytti vaikealta ja sutesi tuskin ohjaa sinua käymälään tai saunaan.

– Itse asiassa voisit ohjata minut molempiin, Areno sanoi. – Jos sitten vielä autat minua tuomaan tänne pesuvettä Jääsilmää varten, olen oikein kiitollinen.

– Tulen mukaan, Jääsilmä sanoi.

– Et tule, Areno sanoi. – Käymäläasiatkin hoidat sisällä olevaan astiaan, käyn tyhjentämässä sen tarvittaessa.

Jääsilmä nauroi.

– Huomaatko, Arlo, poika komentelee, hän sanoi. – Ja minä taidan totella. Älä anna Taurin härnätä häntä saunassa, ettei poika yritä panna Tauriakin järjestykseen.

Arlo hymähti huvittuneena.

– Ei edes Taurin röyhkeys riitä riidan haastamiseen saunassa, hän vakuutti. – Sauna on paikka, jossa miehet ovat alasti ja ilman aseitaan, ja siksi saunan Mahti tarkkailee erityisen valppaasti epäsovun virittäjiä. Vanhat sanovat, että jos joku on niin röyhkeä, että pyrkii tahallisesti saamaan riitaa aikaan saunassa, hän kohtaa kuolemansa ennen seuraavaa aamunkoittoa. Minun elinaikanani ei kukaan ole kokeillut, pitääkö se paikkansa.

Jääsilmä ja Areno olivat palaamassa metsästysretkeltä. Susi juoksi heidän kannoillaan. Saalis oli jäänyt vaatimattomaksi, sillä lumituisku oli saanut heidät kääntymään kotiin melko pian. Yleensä heidän saaliinsa olivat hyviä, sillä Arenon ohjaama susi oli osoittautunut verrattomaksi apuriksi.

Hyinen tuuli paiskautui suoraan kasvoille ja toi mukanaan melkein kuin teräviä pieniä neuloja.

– Kohta näen tasan saman verran kuin sinä, Areno, edellä hiihtävä Jääsilmä huusi olkansa yli. – En pysty pitämään silmiäni auki.

– Jäisimmekö jonnekin odottamaan parempaa säätä? Areno ehdotti.

Hän oli hiihtäessään miettinyt, että joutuisi varmaan kylään palattuaan kokeilemaan omiin paleltumisvammoihinsa isän neuvomia hoitokeinoja. Sirpissä paleltumia tapasi tuskin koskaan, vaikka talvisin saattoikin joskus sataa lunta, ja varsinkin vuorilla oli kylmä. Se kylmyys ei ollut lainkaan verrattavissa tähän.

– Edessä on iso puu, Jääsilmä sanoi. – Voisimme odotella hetken sen suojassa.

Areno kuuli suden ajatusten varoittavan jostain. Hän lähetti omat ajatuksensa kysymään tarkemmin. Jääsilmä oli ehtinyt perille ja huusi kauempaa:

– Tähän suuntaan, Areno, ja hiljennä tullessasi vauhtia. Edessä on pieni kumpare.

Areno pysähtyi kokonaan.

– Siellä on vaara, hän huusi. – Susi yrittää kertoa jotain.

Sitten hänen ei enää tarvinnut miettiä, mistä oli kysymys. Sieltä missä Jääsilmä oli kuului suuren karhun raivoisa karjahdus; se oli nukkunut puun alla olevan kumpareen suojissa ja herännyt talviuniltaan ihmisääniin.

– Käänny, pakene jälkiä pitkin takaisin, Jääsilmä huusi Arenolle.

Jääsilmällä ei ollut lainkaan aseita, sillä hän kuljetti saalista, jousi ja keihäs olivat jääneet Arenon kannettaviksi. Areno otti keihään käteensä. Hän kuuli karhun karjunnan ja suden ajatuksista hän ymmärsi, että raivostunut eläin oli heittänyt Jääsilmän maahan. Hän viestitti sudelle, että sen piti härnätä karhu pois Jääsilmän kimpusta ja tuoda se tänne. Susi ilmoitti pelkäävänsä, mutta Areno rohkaisi sitä ajatuksillaan. Se lähti yrittämään.

Hetken kuluttua karhu karjuikin sudelle, joka pakeni Arenoa kohti. Karhun raivostuneen äänen takaa Areno kuuli huudon, jolla Jääsilmä yritti saada eläimen kääntymään takaisin.

– Areno, Kooran nimessä, heittäydy maahan äläkä uhittele sitä, Jääsilmä huusi sitten. – Et voi sille mitään.

– Sinulla ei ole aseita, poika huusi takaisin. – Anna kunnon ohjeita.

Karhu oli nyt suoraan edessä ja murina tuli niin ylhäältä, että sen täytyi kävellä takajaloillaan. Se lähestyi hitaasti.

Minun on pysyttävä rauhallisena, Areno yritti sanoa itselleen. Sen on saatava tulla aivan lähelle. Ei kannata heittää keihästä, minun on iskettävä se karhuun, ja se on tehtävä vain muutaman jalan päästä.

– Olkapään tasalta, Jääsilmä huusi. – Käännä hiukan vasemmalle. Nyt, Koora auttakoon sinua!

Karhu yltyi taas karjumaan. Areno iski kaikin voimin ja tunsi osuvansa, tunsi keihään uppoavan, ja sitten iso raivoava eläin kaatui hänen päälleen. Valtava käpälä tavoitti kasvot, mutta pysähtyi äkkiä. Karhu nytkähti ja jäi liikkumattomaksi. Lumi Arenon alla antoi periksi ja hengitysilma tuntui loppuvan. Sitten taakka siirtyi kasvoilta.

– Areno, Jääsilmän hengästynyt ääni sanoi huolestuneena. – Oletko tajuissasi? Mihin sen kämmen ehti lyödä?

– Poskeen ja otsaan, poika sanoi.

Mies kiskoi hänet pois karhun alta ja pesi lumella hänen kasvojaan.

– Verta tulee paljon, ja sinulle jää muisto kynnenjäljistä loppuiäksi, hän sanoi. – Mutta sehän on vain kunniakasta. Yksi raapaisu menee silmän vierestä, mutta ei rikkonut mitään.

Areno yritti nauraa.

– Suuriko vahinko tuo olisi ollut, olenhan valmiiksi sokea, hän sanoi. – Miten sinun kävi?

– Se puri oikeaa olkapäätä, mutta mitään ei taida olla rikki, Jääsilmä sanoi. – Oletko varmasti kunnossa?

Areno tunsi kyyneleet silmissään, järkytys alkoi purkautua. Jääsilmä veti vasemmalla kädellään hänet syliinsä kuin lapsen. Areno muisti, miltä oli tuntunut pienenä isän sylissä, ja hän purskahti itkuun yrittämättäkään enää hillitä itseään. Jääsilmä puristi hänet lohduttavasti itseään vasten.

– Olen pahoillani, Areno nyyhkytti, kun hän taas pystyi puhumaan. – Olen lopulta näin epämiehekäs ja pelkurimainen, en pysty kohtaamaan todellisia vaaroja kauhistumatta suunniltani.

– Ettetkö pystyisi, Jääsilmä sanoi. – Et paennut vaan usutit karhun kimppuusi pelastaaksesi minut. En voi kuvitella rohkeampaa miestä kuin sinä. Vaaran mentyä ohi jännitys purkautuu monin tavoin, jotkut itkevät. Ei se ole pelkuruutta.

Jääsilmä pyyhki kyyneleitä pojan kasvoilta varoen karhun kynsien jättämiä haavoja.

– Ehkä tämä on sopiva hetki kertoa sinulle, että säälin sinua aluksi, hän sanoi. – Olet sokeaksi hyvin taitava ja itsenäinen, mutta kuitenkin sokeutesi tuntui valtavalta puutteelta. Nyt ymmärrän, että kaikilla meillä on vikamme, ja minullakin on puutteita, jotka ovat pahempia kuin sinun sokeutesi. Olet kunnioituksen arvoinen vastuuntuntosi ja rohkeutesi takia, etkä ole lainkaan säälittävä.

Areno naurahti.

– Jos tehdään tunnustuksia, voin minäkin kertoa, että ihailen sinua, hän sanoi. – Olet huolehtinut minusta, neuvonut ja auttanut, ja olet tehnyt sen kaiken niin ettei minun ole tarvinnut tuntea olevani taakaksi. Kylässä useimmat kunnioittavat taistelutahtoasi ja voimaasi, mutta minä pidän sinua kuitenkin ennen muuta todella hyvänä ihmisenä.

Jääsilmä ei sanonut mitään, puristi vain Arenoa vielä kerran lohduttavasti ja sanoi sitten ryhtyvänsä suolistamaan karhua. Areno tuli auttamaan, ja se olikin tarpeen, sillä Jääsilmä ei pystynyt käyttämään kunnolla oikeaa kättään. Susi tunki innokkaana kärkkymään makupalaa, jonka Jääsilmä sille viimein irrotti.

– Karhunkaatajan kunniaksi pidetään aina juhla, Jääsilmä sanoi heidän työskennellessään. – Tulet olemaan tuon juhlan päähenkilö.

– Mehän kaadoimme sen yhdessä, Areno väitti. – Tarvitsin ohjeita, jotka huusit.

– Jos paikalla on muita, kaikki karjuvat aina ohjeitaan, Jääsilmä sanoi huolettomasti. – Enkä missään tapauksessa voi väittää osallistuneeni, olin kaukana ja ilman keihästä. Mutta Meiran lunnaisiin karhu tekee merkittävän lisän, tällainen eläin vastaa melkoisen monta oravannahkaa. Voisit oikeastaan pyytää Akalta Meiraa itsellesi palkkiona tästä.

Meiran mainitseminen sai Arenon vaipumaan hiukan huolestuneisiin ajatuksiin. Hän ei ollut tavannut tyttöä kylään tulon jälkeen. Taisa toi kuitenkin viestejä: Meiralla ei ollut mitään hätää, hän oli Akan suosiossa ja vietti päivät yleensä kehräämällä. Oosa oli opettanut hänelle sen taidon, ja Akan mielestä hän oli taitava ja sai aikaan hyvää lankaa. Vaikka Meira tuntuikin Akan luona olevan turvassa, olisi tietenkin parempi saada hänet lähelleen. Meira varmaan tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Lähelläolosta seuraisi kuitenkin toisenlaisia ongelmia.

– Et taida olla kiinnostunut tämän uroskarhun kiveksistä, jotka Susimaan tavan mukaan ehdottomasti kuuluvat karhun kaatajalle, Jääsilmä naureskeli. – Niiden syömisen sanotaan lisäävän miehen kykyjä vuoteessa.

– Niin sanotaan monesta asiasta ja jotkut kyllä lisäävätkin, jos eivät kykyjä niin ainakin halua, Areno sanoi. – Minun on varminta pysyä erossa sellaisesta. Jos saan Meiran luokseni, en tiedä nytkään, kuinka pystyn olemaan niin kuin meidän täytyy. En ole saanut edes Taisalta aineita, joita tarvitaan raskautta ehkäisevään lääkkeeseen. Isä on sanonut, ettei mitään muuta varmaa keinoa ole.

– Ei muuta kuin luopuminen koko ilosta, Jääsilmä sanoi.

Areno naurahti.

– Noin on helppo sanoa mutta vaikea tehdä. Kooran laki edellyttää alle kuusitoistavuotiaan pidättäytyvän, ja kuitenkin halu herää melkein kaikilla jo ennen sopivaa ikää. Mitähän varten Koora sääti halun heräämään paljon aikaisemmin kuin hän antoi oikeuden toteuttaa niitä? Minulla ja Meiralla ikä ei enää olisi esteenä, mutta raskaus näissä oloissa on vaaraksi Meiralle. Miksei meitä ole tehty niin, että vastuunsa ymmärtäminen riittäisi poistamaan kiusauksen?

– Kooran tahto on ristiriidassa monen muunkin meille annetun ominaisuuden kanssa, Jääsilmä sanoi. – Susi esimerkiksi ei tunne mitään syyllisyyttä tappaessaan, ihminen tuntee. Miksi Koora antaa kyvyn johonkin ja sitten kuitenkin kieltää sen?

He tulivat kylään iltamyöhällä ja karhu herätti heti ansaittua huomiota. Kohua herätti myös Jääsilmän kertomus tapahtumien kulusta. Miehet jotka eivät ennen olleet välittäneet Arenosta kuin hakiessaan apua vaivoihin, joita Taisa ei ollut osannut hoitaa, taputtelivat häntä olalle. Erityistä kunnioitusta herättivät kynnenjäljet pojan kasvoissa, ne kun todistivat todeksi hänen osuutensa eläimen kaatoon.

– Olisi heti pitänyt ymmärtää, että vain miehisen miehen haltija voi olla susi, Arlo sanoi. – Sinulle, Areno, sokeus on jostain syystä annettu peittämään todellista olemustasi. Haltijasta näkee, millainen kukin lopulta on.

Kun he pääsivät majapaikkaansa, Areno tarkasti Jääsilmän olkapään. Luita ei ollut rikki, mutta silti purema huoletti häntä. Se saattaisi tulehtua pahasti. Kun Taisa kävi, Areno selitti, mitä lääkkeitä hän halusi.

– Sinun on pidettävä oikea kätesi täysin levossa jonkin aikaa, ja teen siihen hauteen, jossa ovat parhaat tietämäni puhdistavat aineet, hän sanoi Jääsilmälle. – Haudetta on pidettävä jatkuvasti, et saa poistaa sitä ilman lupaani.

– Huomaatko taas komentelevasi minua? mies kysyi.

– Huomaan, Areno sanoi levollisesti. – Tällaisissa asioissa minä annan määräykset. Saat tyytyä johtamaan muissa tilanteissa.

Jääsilmä naurahti.

– Täkäläisen käsityksen mukaan miehet, joiden haltija on susi, ovat johtajaluonteita, hän sanoi. – Heillä on vastuuntuntoa ja rohkeutta. Akka on kovin pahoillaan siitä, ettei heitä nyt löydy kyläläisistä, sillä sellainen mies sopisi parhaiten johtamaan taistelua. Kylä joutuu usein puolustautumaan ryöstöretkeläisiä vastaan.

– Mikä Taurin haltija sitten on? Areno kysyi. – Häntä luulisi johtajaluonteeksi.

Jääsilmä hymähti.

– Akan arvion mukaan se on villikarju, hän sanoi. – Sellaisella miehellä riittää rohkeutta, mutta ei harkintaa, ja vastuuntunnosta ei kannata puhuakaan.

Taisa oli juuri tullut ovesta mukanaan Arenon pyytämät lääkkeet. Hän naurahti Jääsilmän sanoille. Areno alkoi valmistaa haudetta.

– Kukin saa haltijansa syntyessään, eikä voi valita sitä, Taisa sanoi. – Ei pitäisi syyttää ketään siitä millainen hän on, mutta villikarjun haltijakseen saanutkin voisi edes yrittää suunnata kiivauttaan paremmin.

– Onko Jääsilmällä haltija? Areno kysyi.

– Kaikilla on, Taisa sanoi. – Oma haltija ihmiselle kaikkein tärkein. Yläilmoissa juhlivat jumalat eivät paljon meistä piittaa, ja vaikka Korkein Voima johtaakin kaiken, häneen on vaikea turvata, hän on niin etäinen. Joskus ajattelen, että hän saattaa ohjata meitä juuri meille annetun haltijan kautta. Mutta Jääsilmän haltijaa en ole saanut selville. Se on ehkä joku etelän suurista pedoista.

– Minua on väitetty julmaksi ja piittaamattomaksi kuin nälkäinen leijona, Jääsilmä sanoi. – Mutta Akalla on mielenkiintoinen käsitys haltijastani. Hänen mielestään se on kotka.

– Yleensä Akka tietää, Taisa sanoi. – Kotka kuitenkin tuntuu sinun yhteydessäsi oudolta. Kotkan saavat haltijakseen ihmiset, jotka keräävät mieleensä viisautta ja opettavat sitä. Meillä oli sellainen, mutta hän siirtyi ylempään maailmaan viime talvena. Arlon haltija saattaa olla kotka, mutta siitä ei vielä ole varmoja merkkejä. Kotka taistelee joskus kauan ihmisluonnon alkuvoimien kanssa.

– Mitä ne alkuvoimat ovat? Areno halusi tietää.

Taisa naurahti.

– Kyllä sinä ne tunnet, ne ovat sinun halujasi, niitä joita kaikilla elollisilla on, hän selitti. – Niitä hyväksi käyttäen maanalaiset ilkimykset joskus saavat ihmisen tekemään kammottavia tekoja, niin pahoja ettei mikään eläin syyllistyisi sellaiseen. Ihmisen pitäisi turvata haltijaansa. Jopa huonokin haltija, kuten villikarju tai ahma, pyrkii karttamaan pahinta vääryyttä.

Taisa nousi lähteäkseen ja Areno alkoi levittää haudetta Jääsilmän olkapäälle.

– En ole tulevaisuuden näkijä, Taisa sanoi ennen kuin sulki oven. – Mutta varo karhujuhlaa, Jääsilmä. Älä tule sinne, jos keihäskätesi ei ole kunnossa.

Kun Areno valmisti ruokaa, Jääsilmä tuli katselemaan.

– Itse asiassa voisin vasemmalla kädelläni aivan hyvin osallistua, hän sanoi. – Mutta alan tottua siihen että teet töitä puolestani.

– Ruuanlaitto on minusta hauskaa, Areno sanoi. – On aivan tarpeeksi asioita joihin en pysty, ja joudut niissä auttamaan minua. Myös sitten, kun asun Meiran kanssa, olen ajatellut tehdä tällaisia asioita, jotka vaivattomasti sujuvat sokealta. Sillä tavalla voin korvata sitä, että joissakin tilanteissa tarvitsen apua.

– Kummankaan teistä ei tarvitse tehdä juuri mitään, Jääsilmä sanoi. – Meira on isänsä ainoa lapsi, ja Verraka omistaa Meiran linnan ja saa sitä ympäröivän Meiran kaupungin asukkailta verotuloja. Elätte mukavasti palvelijoiden ympäröiminä.

– Olemme sopineet toisin, Areno sanoi paloitellen samalla lihaa pataan. – Sirpin hallitsija Moiri on sanonut joskus isälleni, että saisin hänen luonaan Kooran linnassa parantajan toimen. Työt jaettaisiin toisen parantajan kanssa niin, että tuo toinen hoitaisi näköä vaativat asiat. Tarjous ei kiinnostanut minua aikaisemmin, mutta Meiraan tutustuttuani se alkoi tuntua hyvältä ratkaisulta. Meirakin haluaa elää tavallisen ihmisen elämää ilman tarpeettomia palvelijoita. Arvelimme, että hän tarvitsisi avukseen yhden tai korkeintaan kaksi, joiden pitämiseen minun palkkani riittää mainiosti.

– Aiotte siis jättää Verrakan yksin linnaansa? Jääsilmä kysyi.

Areno epäröi, mutta taas hän huomasi hämmästyen, että Koora jostain syystä salli hänen kertoa Jääsilmälle asioita, jotka hän oli kuullut Oosan ajatuksista.

– Verraka luopuu ylipäällikön toimestaan ja omaisuudestaan, lukuun ottamatta pientä osaa, jonka hän tarvitsee vaatimattomaan elämiseen, Areno sanoi. – Hän muuttaa myös Sirpiin ja käyttää loppuelämänsä Seloman työn jatkamiseen, Koorasta kertovien tietojen keräämiseen ja tutkimiseen.

– Kuka tuollaista on sanonut? Jääsilmä kysyi kummastuneena.

– Oosa, Areno vastasi. – Koora antoi minun kertoa Meirallekin tuon osan Oosan ajatuksista ja Meira sanoi, että hänestä se tuntui juuri sellaiselta, mitä hänen isänsä voisi haaveilla tekevänsä.

Jääsilmän naurahdus oli ivallinen. Areno hätkähti sen kuullessaan. Hän oli alkanut todella pitää Jääsilmästä ja kunnioittaa tätä, ja hän oli unohtanut, ettei Jääsilmä ajatellut hyvää Verrakasta.

– Mahdollisesti Verraka on haaveillut sellaisesta, Jääsilmä sanoi. – Mahdollisesti Seloma on jopa ehdottanut sitä hänelle. Mutta mitä arvelet raiskaajasta ja tappajasta Kooran tahdon tulkitsijana?

Areno kiivastui niin, että yllättyi siitä itsekin.

– Tuomitset Verrakan täysin väärin, hän sanoi. – Uskon, että hän on syyllistynyt tekoihin, joista olet kertonut ja että monet muutkin hänestä kerrotut tarinat ovat tosia. Mutta kukaan ihminen ei ole Verrakaa kummempi. Sanot, että häntä ohjaavat viha ja halu. Hän ainakin tietää sen itse. Pahimpia ovat ne, jotka luulevat, että heitä eivät ohjaa tuollaiset tunteet. He tekevät hirveitä asioita ja kuvittelevat olevansa puhtaita, he eivät osaa katua eivätkä siksi edes yritä muuttaa omaa käytöstään.

Jääsilmä oli hiljaa pitkään. Areno huolestui ja arveli tämän loukkaantuneen.

– Miksi et voisi yrittää ymmärtää miestä, joka on toiminut suuren paineen alla ja taistellut Karetalle mahdollisuuden uudistuksiin, joista Vuorimaan kaikki kansanryhmät ovat hyötyneet? hän kysyi. – Verraka on saanut jo syntyessään rajun ja hillittömän luonteen, ei hän sitä itse itselleen valinnut. Hän on käyttänyt sitä hyvään aina kun on pystynyt, ja vääristä teoistaan hänellä on sama oikeus Kooran anteeksiantoon kuin meillä kaikilla.

– Ehkä tunnen hänet liian läheltä, Jääsilmä sanoi hiljaisella, oudolla äänellä. – On vaikea hyväksyä ihminen, jonka pahuuden tietää pohjaan asti.

Yöllä Areno heräsi siihen, että hänen asuintoverinsa käveli levottomasti edestakaisin.

– Särkeekö olkapäätäsi? poika kysyi.

– On siinä melkoinen kipu, Jääsilmä myönsi.

Areno nousi.

– Teen uuden hauteen, hän sanoi. – Panen siihen mukaan enemmän kipua lievittävää ainetta.

Haudetta levittäessään hän mietti huolestuneena, että Jääsilmän käsi ei ilmeisesti tulisi ennalleen. Vaikka luita ei ollut särkynyt, tulehdus todennäköisesti jäykistäisi olkapään pysyvästi. Hän kertoi arveluistaan Jääsilmälle, sillä hän oli oppinut, että ihmisen oli parasta saada ikävä tieto mahdollisimman aikaisin.

Jääsilmä naurahti kuivasti.

– Siinä olisi aivan Ukkosjumalan oikeuden mukaan lankeava seuraus eräästä kerrasta, jolloin menetin itsehillintäni, hän sanoi. – Painin Leonin kanssa ja hävisin. Se kävi luonnolleni niin, että kun uusimme ottelun ja tajusin taas häviäväni, yritin vääntää hänen oikean olkapäänsä sijoiltaan, vaikka kysymyksessä piti olla vain leikkimielinen ystävyysottelu. Onneksi Leoni oli niin paljon vahvempi ja ennen kaikkea selvempi, että pääsi irti.

Arenon käsi jäi hauteen päälle miehen olkapäälle. Hän istui hetken hiljaa, ja sitten ajatukset asettuivat kohdalleen. Hän tiesi kuka Jääsilmä oli.

– Verraka, hän sanoi.

– Niin? mies kysyi. Sitten hän tajusi vaistomaisesti vastanneensa nimensä mainitsemiseen ja naurahti vaivautuneena.

– Miksi et voinut kertoa, kuka olet? Areno kysyi.

– Ajattelin, että on parempi ettet tiedä, koska Akka yritti varsinkin aluksi kovasti saada selville todellista vaihtoarvoani, Verraka sanoi. – Kareta maksaisi minusta varmasti vaikka koko omaisuutensa, mutta Kareta ei ole ollut ahne, hänen henkilökohtainen varakkuutensa ei ole suuri. Minunkaan omaisuuteni ei ole kohtuuton, en ole kartuttanut sitä yli tarpeen. Vuorimaan varoista taas varakuninkaat eivät maksaisi läheskään sitä, minkä vaikkapa kemerit antaisivat saadakseen surmata minut julkisesti kiduttamalla.

Hän hymähti kuivasti.

– Se olisi heille suuri ilo, hän jatkoi. – Minun kaltaiseni miehet kuuluvat niihin, jotka kidutettaessa ensimmäisinä murtuvat. Ehkä se johtuu siitä, että ylpeyttään ei siinä tilanteessa pysty varjelemaan, ja me tarvitsemme ylpeytemme. Joskus ajattelen, että Akka nyt jo tietää kuka olen, mutta säälii minua ja on hiljaa siitä, ettei joutuisi tekemään ikävää ratkaisua. Kun kohtasimme Vasaman miehineen Susimaan etelärajalla, Vasama kyseli minusta ja tarjosikin jotain, en tiedä paljonko. Silloin hän mainitsi Verrakankin.

– Senkö jälkeen lakkasit olemasta vanki? Areno kysyi.

– Haava vaivasi vielä vaikka pystyin jo liikkumaan, ja Akka arveli etten yritä karata, koska aloimme olla niin kaukana pohjoisessa. Vartiointini lopetettiin, mutta vasta täällä Akka hyväksyi lupaukseni, että maksan metsästämällä hintani ennen lähtöäni.

– Tietääkö Meira, että olet täällä?

– Taisa vei hänelle kirjeen, jossa kerroin sen ja varoitin, ettei hän saa näyttää tuntevansa minua, kun tapaamme, Verraka sanoi.

Pienen asumuksen hirsiseinät naksahtelivat ja paukkuivat hiljaisuudessa, pakkanen ulkona oli varmaan kiristynyt. Areno viivytteli korjaillen käärettä, joka oli jo aivan hyvin. Jääsilmän katkerat puheet Verrakasta joutuivat nyt aivan uuteen valoon.

– Olet kova itseäsi kohtaan, Areno sanoi. – Puhut teoistasi armottomasti, vaikka sinun kerrotaan kohtelevan alaisiasi hyvin oikeudenmukaisesti.

Verraka hymähti.

– Minulla on Susimaassa ollut aikaa ajatella, hän sanoi. – Vuorimaassa yritin parhaani mukaan välttää yksinäisiä ja hiljaisia hetkiä, ja siellä minulla yleensä oli sekä työssä että vapaa-aikana paljon ihmisiä ympärilläni. Täällä, varsinkin metsästäessäni yksin ennen sinun tuloasi, ehdin pohtia perusteellisesti, millainen olen. Arlo väittää, että metsän Mahti kysyy miehen tekoja, ja jos Mahdille valehtelee, ei pääse metsältä kotiin. Jos kertoo totuuden, Mahti varoittaa pahoista teoista, ja varoituksen saaneen on otettava opikseen, että voisi turvallisesti tulla toistekin metsään. Mietin sitä silloin, kun istuin nuotioni luona käyttökelvottoman jalkani kanssa.

– Metsän Mahti on varmasti tyytyväinen rehellisyyteesi ja myös nykyiseen toimintaasi, Areno sanoi. – Etkö voisi itsekin unohtaa ne asiat, jotka muistoissasi tuntuvat raskailta?

Hetken oli hiljaista.

– En uskalla edes yrittää unohtamista, Verraka sanoi sitten hiljaa ja surullisesti. – Yritän vain olla tekemättä lisää sellaisia tekoja, joita olen tähän asti tehnyt, enkä onnistu kelvollisesti siinäkään. Tarvitsen muistot ja pahan oloni edes hiukan hillitsemään vihanpurkauksiani ja räikeintä itsekkyyttäni.

Areno olisi halunnut lohduttaa, mutta ei tiennyt miten. Oli totta, että Verraka yhä oli kiivas ja katkaisi uhkaavalla käytöksellään lyhyeen jopa itseensä kohdistuvat pienet pilapuheet. Mutta parantajana Areno tiesi, että luonteen perusta oli valmis jo syntymässä ja kehittyi elämänkokemusten myötä; ihmisen oma tahto ja yritys muutti luonnetta kovin vähän. Hän muisti ruoskan jäljet Verrakan selässä. Jo pikkupojan mielessä oli varmaan kehittänyt isää kohtaan viha, joka nyt tuli esiin heti kun Verrakan ylpeyttä vähänkään kolhaistiin.

Verraka nousi ja käveli vuodettaan kohti.

– Haude tuntuu auttavan, kipu olkapäässä hellittää, hän sanoi. – Yritetään vielä nukkua jonkin aikaa.

Meira ja Marka karstasivat villaa, jonka pöly nousi kutittamaan nenää ja kurkkua. He yskivät sitä pois, mutta silti tuntui villan maku kaiken aikaa suussa. Marka oli ruskeatukkainen, pähkinäsilmäinen ja hento tyttö, Meiraa vuotta nuorempi. Hän oli aluksi ollut hiljainen ja vetäytyvä, mutta ystävystynyt vähitellen Meiran kanssa. He nukkuivat yönsä vierekkäin makuutuvassa, jossa oli muitakin tyttöjä, ja työskentelivät päivisin Akan taloudessa.

Meira ei ollut tavannut isäänsä eikä Arenoakaan vangiksi joutumisensa jälkeen. Taisa oli tuonut isältä yhden lyhyen kirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa Arenon luokseen ja painotti, ettei Meira saanut näyttää tuntevansa häntä, kun tavattaisiin. Meiralla oli ollut aikaa miettiä tunteitaan kumpaakin kohtaan. Hän oli pohtinut sitäkin, mitä isä tuntisi menettäessään tyttärensä, kun hänelle ei jäisi ketään läheistä. Onneksi isä ja Areno kuuluivat viihtyvän yhdessä. Heidän kerrottiin metsästävänkin kahdestaan, Arenoa seuraavan suden avulla.

Arenon tapaamista Meira sekä kaipasi että pelkäsi. Hän oli rakastunut melkein ensitapaamisella, ja matkan aikana heitä olivat yhdistäneet yhteiset vaikeudet ja halujen myrsky. Akan luona villoja karstatessa Meiraa nolotti muistaa kiihkeyttä, jolla he olivat ajautuneet toistensa syliin. Hän ei enää ollut varma siitä oliko tuo tunne ollut rakkautta, vai halusivatko he vain toistuvasti kokea nautinnon, jota he toisiltaan saivat.

– Illalla on karhujuhla, Marka muistutti iloisesti. – Mitä aiot pukea yllesi? Akka varmaan antaa sinun valita jonkin juhlapuvuista. Minä saan käyttää sellaista, jossa on kaunis punakirjonta. Mutta siellä on ihana sinivärillä värjätty, jota kukaan ei ole vielä varannut. Pyydä sitä Akalta, se sopisi hiustesi ja silmiesi väriin.

– En välitä vaatteista, Meira huokasi. – Tärkeintä on, että lopultakin taas näen Arenon. Ja tietysti haluan myös tavata miehen, joka on ollut häntä kohtaan niin auttavainen.

Marka kumartui Meiraa kohti ja hänen silmissään oli luottamuksellinen katse.

– Akka kutsuu joskus Jääsilmän luokseen, hän kuiskutti. – Sanotaan, että Akka on hänen miehisiin kykyihinsä oikein tyytyväinen. Siksi Jääsilmä saa liikkua vapaasti, vaikka onkin vanki.

Meira hillitsi hymynsä. Hän tiesi hyvin isänsä maineen noissa asioissa.

– Minä olen kiinnostunut Mirjosta, Marka supatti. – Olen ehdottanut Akalle, että hän sanoisi Mirjon isälle, että olisin sopiva puoliso hänen pojalleen. Akka haluaa kuitenkin odottaa nähdäkseen miten Mirjo kehittyy metsästäjänä.

– Se on varmasti viisasta, Meira sanoi hiukan hajamielisesti.

Markan asema oli epäselvä sekä Meiralle että ilmeisesti myös Markalle itselleen. Hänen vanhemmistaan ei tiedetty, ja hän oli ollut pienestä asti Akan hoidossa. Hän oli erilainen kuin muut kylän tytöt, jotka olivat rohkeapuheisia ja yleensä rotevia ja voimakkaita. Markan pähkinäsilmät olivat usein utuiset ja haaveelliset, ja hän kyseli innokkaasti Meiralta eteläisten maiden oloista.

– Haluaisin sinne, hän huokasi joskus. – Haluaisin ettei olisi pimeää, hyytävää talvea, vaan aina ruohoa ja kukkia. Mutta tietenkin jään tänne, koska Mirjo on täällä. Muuten pyytäisin Akkaa myymään minut etelään.

– Orjien asema on kovin huono, Meira sanoi. – Jos omistajasi on paha, et voi mitään, kukaan ei auta sinua. Jos päättäisit lähteä, sinun olisi pyrittävä Vuorimaahan tai mieluiten Sirpiin, niissä maissa ei ole orjia. Minä ja Areno muutamme Sirpiin. Se on kaunis paikka, ja ihmiset ovat ystävällisiä. Siellä on hyvä elää.

Akka tuli huoneeseen ja pysähtyi katsomaan tyttöjä. Hän oli komea, ryhdikäs nainen, jonka yksinkertaista pukua koristivat vain joltain kauppamatkalta hankitut hopeasoljet olkapäillä. Ruskeat hiukset oli kerätty pienen myssyn alle. Hän näytti ankaralta, mutta Meira oli jo oppinut tulkitsemaan hänen silmiään. Niissä oli aina pieni, melkein huomaamaton annos lempeyttä, kun ne kohdistuivat häneen tai Markaan.

– Poika jonka seurassa olit tullessasi on kaatanut karhun, niin kuin tiedät, Akka sanoi.

Meira nyökkäsi, ja hänen katseeseensa syttyi iloinen ylpeys. Hän oli kuullut tapahtumasta montakin kertomusta, kaikki hiukan erilaisia. Jokainen niistä kuitenkin sisälsi tärkeimmän, kiitoksen Arenon rohkeudesta, taitavuudesta ja voimasta. Häntä kauhistutti vaara, jossa Areno ja isä olivat olleet, mutta hän tunsi mielihyvää siitä, ettei kukaan enää säälitellyt poikaa. He olivat ymmärtäneet, ettei hän ollut pelkästään apua tarvitseva vammainen.

– Olen tarjonnut sinua miehille, joista ostohaluisinkaan ei kyennyt maksamaan hintaasi, ja taidat olla siitä iloinen, Akka sanoi.

– Olen, tyttö myönsi. – Meidän jumalamme edessä olen jo Arenon vaimo, eikä minua saisi luovuttaa kellekään muulle.

– En ymmärrä jumalaasi, Akka sanoi torjuvasti. – Meidän jumalamme juhlivat ylemmässä maailmassa välittämättä paljonkaan siitä mitä me teemme, ja alemman maailman olennot lähestyvät meitä vain kiusatakseen. Minun haltijani neuvoo kohtuullisessa määrin kunnioittamaan miehen ja naisen liittoa oman väen keskuudessa, ja siihen on käytännön syyt. Seuraa tappeluja, jos ei päätetä, kenelle miehistä mikäkin nainen kuuluu. Saaliiksi saadun vieraan naisen aikaisemmat liitot eivät merkitse mitään.

Akka hymähti kuivasti.

– Mutta meidän naisten on joissakin asioissa pidettävä toistemme puolta, hän lisäsi. – Se mies, joka sinusta oli kiinnostunein, ei ansaitsisi ketään vuodekumppanikseen.

Meira värähti hiukan muistaessaan, miten matkalla kohti kylää vain Arlon väliintulo oli saanut Taurin luopumaan aikeestaan toteuttaa välittömästi omistusoikeutensa vangittuun tyttöön. Tauri oli hurjistunut ja uhannut Arloa keihäällään, mutta muut miehet olivat lopulta saaneet hänet talttumaan muistuttamalla, että Akka kielsi tappelut naisista ja vaati, että sellaiset kiistat tuotiin hänen ratkaistavakseen.

Akka katsoi Meiraa hymyillen.

– Areno on ilmoittanut haluavansa ostaa sinut, hän kertoi. – Karhu ja hänen palvelunsa parantajana riittävät maksuksi.

Meira huudahti ilosta. Hän nousi ja pudisti enimmät pölyt yltään. Sitten hän kietoi kätensä Akan kaulaan ja halasi tätä. Marka jäykistyi kauhusta; kukaan ei hänen tietääkseen ollut uskaltanut edes kuvitella tekevänsä moista. Marka vilkaisi huolissaan ympärilleen. Kohta Akka varmaan kutsuisi vartijat ja lähettäisi Meiran rangaistavaksi.

Akka irrottautui syleilystä.

– Unohdat hyvät tavat, hän sanoi. – Voit kiittää minua, mutta tee se asiallisesti.

– Anna anteeksi, Meira sanoi, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat eikä niissä ollut pelon häivääkään. – En kuulu pohjoiseen kansaan enkä osaa hillitä tunteitani. Olet ollut minulle hyvä siitä asti, kun kieltäydyit antamasta minua sille kauhealle Taurille. Vaikka olisin orjaksi myytynä itkenyt, en olisi ollut katkera sinulle. Nyt olen sydämestäni kiitollinen, kun annat minut takaisin Arenolle.

Akka hymähti.

– Pohjimmaltasi olet järkevä ja ymmärrät olomme, hän sanoi. – Lyhyen kesän aikana täällä kasvaa vain niukasti viljaa, ja usein menetämme senkin liian aikaisen pakkasen takia. Talvisin suuri osa karjasta voi menehtyä. Meidän on myytävä kaikki ylijäämä siitä mitä metsästämme, ja saaliina eläin tai meihin kuulumaton ihminen on saman arvoinen. Pettäisin ne, joista olen luvannut pitää huolta, jos olisin luovuttanut sinut maksutta, mutta onneksi hän jolle katsot kuuluvasi pystyy lunastamaan sinut. Lähde nyt kanssani valitsemaan illan juhlapukua. Marka, miksi olet lopettanut karstaamisen? Älä laiskottele.

Marka jäi jatkamaan työtään huojentunein mielin. Hän pelästyi usein kun Meira puhui Akalle arastelematta ja vapautuneesti. Hän itse uskalsi puhutella tätä vain tarkoin harkittuaan. Mutta se johtui tietysti siitä, että hänen haltijansa oli arka kauris, joka ei edes tullut toimeen näissä pohjoisissa metsissä; niin oli Akka sanonut. Akan haltija oli mahtava karhu. Mikähän Meiran haltija oli, kun karhu ei ollenkaan pelottanut sitä?

Meira ja Akka heittivät villahuivit ylleen ja menivät pihan poikki varastoaittojen luo, joissa oli sekä Akan henkilökohtainen että kylän yhteinen omaisuus. Aitat olivat ryhmänä vastapäätä taloa jossa Akka asui, ja vain hänellä oli avaimet niiden lukkoihin. Aitoissa olivat aseet, vaatteet, turkikset, liha ja vilja. He pysähtyivät vaateaitan ovelle. Lyhyt talvipäivä oli juuri alkanut. Oli pilvistä, mutta silti lumi tuntui hohtavan. Suuressa pihlajassa aitan luona loistivat punaiset marjat lumipeitteen alla. Parvi lintuja hyppi niiden kimpussa. Meira ajatteli, että luonto täällä oli kaunis ankaruudestaan huolimatta. Hän katsoi Akkaa, joka aukaisi isoa lukkoa. Akka oli jotenkin kuin pohjoisen talvi, kylmä ja pelottava, mutta silti häneen saattoi luottaa ja pitää hänestä.

Aitassa Akka nosteli orrelta muutamia pukuja asettaen päällimmäiseksi sinisen, joka varmaan oli sama kuin Markan mainitsema.

– Kokeile noita, hän sanoi.

Meira heitti yltään työmekkonsa ja pujottautui siniseen. Akka nyöritti sen rintojen alta ja katsoi vaikutelmaa tyytyväisenä.

– Luulen, ettei tarvitse kokeilla muita, hän sanoi. – Tämä saa olla käytössäsi. Mutta istu, minulla on puhuttavaa.

Meira istuutui yhdelle vaatearkuista ja Akka toiselle. Akka otti esiin puisen rasian ja ojensi sen tytölle.

– Kun siirryt Arenon haltuun, sinun on otettava tässä olevaa jauhetta päivittäin, hän sanoi. – Mukana on mittalusikka, sekoita lusikallinen veteen. Se estää raskaaksi tulon. Meidän kansamme naiset ovat käyttäneet sitä tarvittaessa ikimuistoisista ajoista. Miehille tästä ei saa puhua, mutta rikoin sääntöä kertomalla Jääsilmälle, kun ensimmäistä kertaa halusin hänet viereeni. Jääsilmä sanoi, että kutsuni oli mieluinen muuten, mutta hän aikoi palata kotimaahansa eikä hän halunnut saada aikaan lasta, joka jäisi Susimaahan. Nyt Jääsilmä pyysi minua antamaan sinulle tätä lääkettä, ettet alkaisi odottaa Arenolle lasta ennen kotiinpaluutanne.

Meira otti rasian.

– Arenokin tuntee tällaisen lääkkeen, mutta ei onnistunut hankkimaan sen aineita matkallamme, hän sanoi. – Olen kiitollinen huolenpidostasi, Akka.

– Sanoinhan, että Jääsilmä sitä pyysi, Akka huomautti. – Mitä syytä Jääsilmällä on huolehtia sinusta?

– Hän tekee sen varmaan Arenon takia, Meira ehdotti.

– Areno on kysellyt tätä lääkettä Taisalta, Akka sanoi. – Taisa noudatti kuitenkin salaamisvelvollisuutta, joten Areno on saanut tiedon korkeintaan Jääsilmältä itseltään. Jääsilmä huolehtii valitsemastasi pojasta kuin isä ja sinusta kuin tyttärestään.

Meira ei tiennyt mitä sanoa. Akka hymähti.

– En halua tietää totuutta, hän huomautti. – Jos tietäisin, joutuisin tekemään epämiellyttäviä ratkaisuja. Niinpä en halua ajatella, että haavoittunut, jonka korjasin taistelukentältä Sumuvuorten luota, varmaan oli vuorimaalainen päällikkö. En halua kiinnittää huomiota huhuun, jonka mukaan Karetan armeijan ylipäällikkö, kuuluisa Verraka on kadonnut. En myöskään halua yhdistää sitä siihen, että tänne ilmaantuu tyttö, jota ulkonäkönsä perusteella voisi kuvitella Jääsilmän tyttäreksi ja jonka nimi on sama kuin Verrakan omistaman linnan ja kaupungin. Mutta jos joku muu yhdistää nämä asiat ja esittää vaatimuksen, minun on myytävä Verraka ja hänen tyttärensä niille jotka eniten maksavat, todennäköisesti kemereille.

Meira oli kalvennut. Akka laski kätensä hänen polvelleen. Aitan hämärässä hän näytti melkein lempeältä.

– Pidän sinusta, tyttö, ja isäsi miellyttää minua, hän sanoi. – Teillä ei ole mitään pelättävää minun taholtani, jos kukaan muu ei keksi salaisuuttanne.

– Rakastatko isää? Meira kysyi hiljaa.

Akka naurahti.

– Olen unohtanut, mitä rakkaus on, hän sanoi. – Joskus taisin tuntea sitä. Olin nuori vaimo ja kahden pienen pojan äiti. Sitten ryöstelevä joukkio tuhosi kylämme, tappoi miehet ja pojat ja raiskasi naiset ja tytöt. Ryöstäjien mentyä henkiin jääneet ja pakoon päässeet kokoontuivat yhteen ja minut valittiin johtajaksi. Sen jälkeen ei ole ollut aikaa rakkaudelle.

– Olet johtanut hyvin, Meira sanoi. – Kyläsi on vauras, kaikilla on ruokaa ja täällä on hyvä järjestys. Arenon kanssa kulkiessani näin paljon kurjuutta ja turvattomuutta.

– Olen kuitenkin joutunut olemaan kova, Akka sanoi. – Emme voi elättää avuttomia yhteisistä varoista, jonkun on otettava sairastunut, vammainen tai vanhus omaksi rasitteekseen tai muuten tämän on lähdettävä. Kaikki vieraat ovat vihollisiamme, heidät on karkotettava tai vangittava ja myytävä orjiksi. Jo se että annan isäsi metsästää ja sillä maksaa oman hintansa suututtaa monia. Samoin tulee suututtamaan se, että annan Arenon ostaa sinut.

– Me korvaamme sen, Meira sanoi. – Lähetämme kotimaastamme sinulle runsaat lahjat.

– En epäile, etteikö isäsi suunnittele aivan samaa, Akka myönsi. – Isäsi on kunnioituksen arvoinen ihminen, ja sellaisia on tässä maailmassa todella vähän. En koskaan ota vuoteeseeni miestä, jota en voi edes hetken aikaa kunnioittaa, ja siksi olin Jääsilmän tuloon asti pitkään ilman sitä lohtua. Tauri havitteli pääsyä vuoteeseeni, mutta turhaan. Siksi hän on isällesi niin katkera.

Meira riisui sinisen puvun ja otti työmekkonsa taas ylleen. Akka katseli häntä hymyillen.

– Voit jo tänään muuttaa Arenon luo, hän sanoi. – Saatte Jääsilmän majapaikan itsellenne, hän muuttaa viereiseen majaan Arlon seuraksi.

– Saanko kertoa Markalle? Meira kysyi.

Akka nauroi.

– Kerro, lapsi, niinhän teidän tyttöjen täytyy tehdä, hän sanoi. – Luulenpa melkein, että tulen ikävöimään sinua ja hymyäsi, ja Markalle olet ollut mieluista seuraa.

– Voinhan käydä kehräämässä edelleen, Meira sanoi. – Pikku askareet asunnolla on nopeasti tehty, ja pitkästyisin kun Areno on parantajan töissä.

– Voisin opettaa sinut kutomaankin, Akka sanoi. – Se on hyödyllinen taito naiselle, vaikka olisitkin kotimaassasi korkea-arvoinen.

– Kiitos, Akka, Meira sanoi ilahtuneena. – Opettelen mielelläni. Osaan niin vähän hyödyllisiä asioita. Onneksi Areno hallitsee ruuanlaiton ja lapsenhoidon ja neuvoo sitten tarvittaessa minua.

Akka nousi ja meni ovelle.

– Olet kovin erilainen kuin Marka, hän sanoi. – Olet reipas tarttumaan asioihin.

– Olet hänelle liian ankara, Meira sanoi. – Hän on herkkä.

Akka tuhahti.

– Herkkyyttähän minä yritän hänestä karsia, hän sanoi. – Mihin arvelet näissä oloissa tarvittavan herkkyyttä?

Akka avasi aitan oven ja he tulivat pihalle.

– Juokse kiireesti sisään, ettet palellu, hän sanoi. – Minä menen keittiölle katsomaan, miten karhujuhlan valmistelut sujuvat.

Meira palasi Markan luo villanpölyyn kevein askelin ja otti tupon karstalle alkaen muotoilla siitä hahtuvaa.

– Saitko sen sinisen mekon? Marka kysyi jännittyneenä.

– Mitä mekosta, saan Arenon, Meira sanoi. – Pääsen hänen luokseen jo tänään.

Marka nosti kädet suulleen. Sitten hänen ihastunut hymynsä vaihtui luottamukselliseksi kiherrykseksi.

– Joko olette olleet sillä lailla? hän kysyi.

– Ei ihan kunnolla, Meira kuiskutti takaisin. – Nyt vasta voin olla hänen vaimonsa aivan oikeasti, voimme tehdä kaiken loppuun asti.

– Saisinpa minäkin pian olla Mirjon kanssa, Marka supisi.

Akka tuli kohta sanomaan, että sauna oli lämmin ja he voisivat käydä siellä ennen muita. Se oli yksi niitä pieniä etuja, jotka kertoivat, että Marka ei ollut palvelijan asemassa ja Meira oli Akan erityisessä suosiossa. Erityistä suosiota oli tietysti jo sekin, että Marka ja Meira saivat olla Akan apuna kankaankudonnassa ja lankaa kehräämässä. Se oli naisten töistä keveimpiä.

Akka itsekin tuli saunaan nyt kun siellä vielä oli kunnolla tilaa. Kylän saunassa oli oma puolensa miehille ja naisille, mutta naiset toivat mukanaan pikkupoikia, vanhoja ukkoja ja muita miehiä, jotka tarvitsivat apua peseytymisessä. Siksi naisten puoli täyttyi heti kun Akka antoi luvan lopettaa työt. Miesten puolella oli aina väljää.

Sauna oli Meiran mielestä kylän miellyttävimpiä paikkoja. Kostea kuumuus poisti mielestä kylmyyden, jota ulkona vallitseva talvi levitti asuintiloihinkin. Myös peseytyminen tuntui aina hyvältä, vaikka sitten joutuikin pukemaan uudestaan ylleen vaatteet, jotka olivat likaisempia kuin mitä hän koskaan oli joutunut käyttämään. Sotilasleireissäkin oli ollut riittävästi vaihtovaatteita ainakin tärkeimmille päälliköille ja Meiralle. Täällä Akka oli selittänyt perusteellisesti pyykinpesun ongelmat, kun Meira oli ymmärtämättömyyttään pyytänyt puhtaita vaatteita.

Meira tajusi kyllä eron Vuorimaan olojen ja Susimaan talven välillä. Vuorimaassa oli aina vapaata vettä, vaatteet saattoi koska hyvänsä viedä pesupaikkaan rantaan, pestä polkemalla altaassa, huuhdella ja levittää kuivumaan. Susimaassa sellainen onnistui vain kesän aikana. Talvisin oli sulatettava lunta tai hakattava jäähän aukko, josta saatiin hyisen kylmää vettä. Sitä oli pakko lämmittää, ja myös vaatteiden kuivattaminen oli ongelmallista. Jäinenkin kangas kuivui, mutta hyvin hitaasti. Akka olikin neuvonut pyörittelemään likaantuneita vaatteita ja vuodevaatteita pakkaslumessa. Se puhdisti niitä hiukan.

Meira hymyili ajatellessaan hänelle varattua sinistä mekkoa, ja Markan iloa omasta punakirjotustaan. Tärkeintä olisi, että ne olisivat puhtaat. Akka luultavasti tiesi, miten loistaviin vaatteisiin Meira oli tottunut kun Vuorimaassa juhlittiin, mutta Marka ei varmaan osannut sellaisia edes kuvitella, koruista puhumattakaan. Jopa Verrakan tavallisissa sotilasharjoituksissa käyttämä asu olisi täällä ollut ylellinen; toisaalta isä kyllä oli tunnettu koreilunhalustaan.

Akka auttoi Markaa suorimaan juuri pestyjä märkiä hiuksiaan. Taisa tuli saunaan. Hänellä oli etuoikeus tulla omia aikojaan, ilman Akan lupaa.

– Jääsilmä aikoo olla mukana karhujuhlassa, Taisa sanoi. – Varoitin, mutta hän ei usko.

– Hän tekee tahtonsa mukaan, Akka sanoi.

Taisa nousi lauteille ja heitti löylyä. Meira laskeutui portaan verran alemmas.

– Miksi ajattelet, että hänen haltijansa on kotka? Taisa kysyi. – Hänhän on ilmiselvästi taistelija.

– Hän huolehtii Arenosta kuin äiti, Akka sanoi. – Minun mielestäni hän on kahtalo. Enpä usko, että muuten tulisin hänen kanssaan toimeen ...

Hän vilkaisi tyttöjä, hymähti ja keskeytti lauseensa, jatkaen pienen miettimisen jälkeen: – ... kahdenkeskisissä tilanteissa.

– Mikä on kahtalo? Meira kysyi.

Akka naurahti.

– Kahtalo on tällainen kuin minä, hän sanoi. – Kahtalo on ihminen, joka on ruumiiltaan toista sukupuolta kuin hänen haltijansa. Silloin hänellä on usein kaksi haltijaa, jotka kamppailevat keskenään. Minun varsinainen haltijani on uroskarhu, mutta myös naarasahma yrittää joskus ohjata minua. Kahtalossa yhdistyy mies ja nainen, mutta haltija on aina ihmisen todellinen luonto. Minä olen siis oikeastaan mies.

Markaa oli saunan rentouttava ilmapiiri ja luottamuksellinen tunnelma rohkaissut. Hän alkoi nauraa kihertää.

– Jääsilmä ei kyllä voi olla nainen, hän hihitti. – Hän on niin... niin... selvästi mies.

– Ole siinä, Akka sanoi, yrittäen vaikuttaa harmistuneelta. Häntä kuitenkin hymyilytti.

– Mitä sinä luulet tietäväsi siitä millainen mies on? hän kysyi ammentaen samalla itselleen padasta pesuvettä. – Tuossa iässä pyörivät päässä kaikenlaiset kuvitelmat rakkaudesta, ja oikean miehen kosketus särkisi ne hetkessä. Mies on hankala olento, itsekeskeinen, vaativa ja väkivaltainenkin, jos ei heti saa mitä haluaa. Jääsilmä ei ole sellainen, hän... no niin, missään tapauksessa se ei sovi lasten korville. Kerron sinulle joskus kahden kesken, Taisa.

Areno ja Verraka olivat käyneet katsomassa ansat. Verrakan olkapää oli yhä karhunpureman jäljiltä kipeä ja tulehtunut, muunlaista metsästystä ei voinut ajatellakaan. Pimeä oli jo laskeutunut, mutta lumen hohde ja tähtien valo riitti liikkumiseen. Latu, jota pitkin he palailivat kylää kohti, oli niin selkeä, että Areno olisi pystynyt seuraamaan sitä yksinkin.

– Missä susi on? Areno kysyi.

– Se juoksi äsken edellämme, Verraka sanoi. – Nyt sitä ei näy. Se taisi lähteä seuraamaan jäniksen jälkiä.

– Pohjoisesta kuuluu jotain, Areno sanoi. – Kuvittelenko vain, vai voisiko siellä olla ihmisiä liikkeellä? Olin kuulevinani huutoja.

Verraka pysähtyi.

– Odota vähän, hän sanoi.

He kuuntelivat molemmat. Heidän takanaan oli tiheä metsä, mutta he olivat hiihtäneet jo hyvän matkaa aukiolla, joka kesäisin oli suota.

– Minua ei miellytä ajatus ihmisjoukon kohtaamisesta, Verraka sanoi. – Täällä ei ole tapana tervehtiä vastaantulijaa ystävällisesti.

Arenosta tuntui kuin susi olisi tullut viereen. Hän kumartui tavoittamaan kädellään sen tiheäturkkista selkää, mutta ei löytänyt mitään. Nyt kuului jo selvästi ihmisääniä ja ahkioiden rahinaa lumessa.

– He lähestyvät nopeasti, Verraka sanoi. – Emme ehdi palata metsän suojaan. Paras kohdata heidät ja toivoa, että he olisivat suopealla mielellä.

– Eihän noin nopeasti voi hiihtää, Areno kummasteli.

– He ajavat peurojen vetämiä ahkioita, Verraka selitti. – Akka kertoi, että niin liikutaan äärimmäisessä pohjoisessa. Siellä asuvia tapaa harvoin täällä.

He lähtivät liikkeelle. Ihmisäänet hiljenivät pahaenteisesti, mutta ahkioiden rahina läheni.

– Pysähtykää, muukalaiset, tiukka miesääni huusi.

Verraka ja Areno tottelivat ja jäivät odottamaan. Heidät ympäröitiin joka puolelta, ja mies joka oli puhunut tuli Verrakan eteen.

– Missä asustatte? hän kysyi.

– Akan kylässä, Verraka sanoi.

– Paljonko sinne on matkaa?

– Koiran haukunta melkein kuuluu.

Ahkioissa oli miesten lisäksi naisia ja lapsiakin. Mies, joka ilmeisesti oli päällikkö, kääntyi huutamaan heille:

– Olemme liian etelässä.

Sitten hän katsoi taas Verrakaa.

– Kaukanako kyläsi miehet metsästävät?

– Enimmillään yhden yöpymisen verran etelään ja länteen, talvisin myös joen yli itään, Verraka sanoi. – Pohjoiseen tuskin kukaan lähtee kuin päivämatkalle.

– Hakekaa Krita kertomaan, puhuuko mies totta, päällikkö määräsi. – Jousimiehet saavat jo tulla valmiiksi, Akan kylän miehet on surmattava ennen lähtöämme.

Ryhmä miehiä jousineen ympäröi Verrakan ja Arenon.

– Päällikkö, Verraka sanoi niin suostuttelevasti kuin suinkin osasi. – Ei sinun tarvitse määrätä meitä surmattavaksi. Ei meistä ole teille uhkaa.

– Oma kylämme kaukana pohjoisessa tuhottiin ja olemme päättäneet etsiä täältä itsellemme uudet alueet, päällikkö sanoi. – Emme halua Akan kylään kulkeutuvan mitään tietoja aikeistamme. Vaimojamme ja lapsiamme on etelässä orjina jo kylliksi.

– Ymmärrän huolesi, Verraka sanoi. – Tiedän, että teitä tapetaan ja ryöstetään säälimättä. Mutta voimme luvata, että emme kerro kylässä liikkeistänne.

Päällikkö hymähti.

– Puhut kauniisti ja näytät rehelliseltä, hän sanoi. – Mutta vain kuolleen vaiteliaisuuteen voi luottaa.

Areno tavoitti yllättäen ihmisajatukset. Ne kuuluivat aivan selvästi ja arvioivat myötätuntoisina ja kiinnostuneina häntä ja Verrakaa.

– Krita, päällikkö sanoi kunnioittavasti. – Miehistä vanhempi on kertonut, että he eivät metsästä päivämatkaa kauempana pohjoisessa. Onko hänen puheensa totta?

Krita oli vanha, kumarainen nainen. Hän tarkasteli kuitenkin Verrakaa kirkkain, virkein silmin. Sitten hän sanoi päällikölle:

– Mies puhui totta, mutta sinun ajatuksesi surmata hänet ja hänen kumppaninsa on väärä. Korkein Voima ei hyväksy sitä.

– Kunnioitan Korkeinta Voimaa, mutta häntä ei voi aina totella, päällikkö sanoi. – Käännymme ja palaamme jonkin matkaa pohjoiseen. Sieltä suuntaamme länteen, kunnes seutu miellyttää.

– Odota, Krita sanoi, ja ääneen oli tullut tiukkuutta.

Hän tuli Arenon eteen.

– Sinä sokea parantaja, jonka vieressä on susi, miten kuulet ajatukseni? hän kysyi. – Sinun ajatuksesi vastailevat niihin.

– En tiedä, miksi kuulen ne, Areno sanoi. – Olen aiemmin kuullut ihmisajatuksista vain vanhempieni ajatukset ja sen ihmisryhmän, jota kutsutaan aroiksi. Oletko sinä arka?

Krita pudisti ihmetellen päätään.

– Kuulen sinun ajattelevan kummallisia asioita, hän sanoi. – Olet etelästä, sellaisen meren luota, joka ei koskaan jäädy. Korkeimman Voiman tilalle ajattelet Kooran. En tiedä mitä arat ovat. Itse olen pohjoisen suurten tietäjien harvoja elossa olevia täysiä jälkeläisiä. Minunkin poikani on sokea parantaja ja kulkee susi vierellään, mutta hän kuulee vain minun ajatukseni, ja kun hänen isänsä vielä eli, myös tämän ajatukset.

– Sitten hänen isänsä kuuluu tavallisiin ihmisiin, Areno sanoi. – Niin minunkin.

Päällikkö oli tullut Kritan luo.

– Eihän pojan vieressä ole sutta, hän sanoi.

Kritan ajatukset häilähtivät yhtä surumielisinä kuin Miiman ajatukset silloin, kun tämä yritti selittää jotain aroille itsestään selvää asiaa ulkopuolisille.

– Pojan susi on näkymättömässä hahmossaan, hän sanoi. – Sellaisena ne viihtyvät parhaiten.

– En saisi surmauttaa häntä, jos hänen vieressään on susi, päällikkö sanoi huolissaan. – He ovat Korkeimman Voiman suojeluksessa.

– Kaikki ihmiset ovat Korkeimman Voiman suojeluksessa, Krita korjasi. – Mutta tämä suden kanssa kulkija on luotettava. Ei hän kerro kylässä meistä mitään.

Päällikkö palasi Verrakan eteen ja näytti miettivän ankarasti.

– Entä tämä mies? hän kysyi. – Hän on yhtä vaalea kuin tasankojen julmimmat heimot, tai kuin Vasama ja tämän miehet. Tällainen on koska vain valmis ryöstämään ja tappamaan. Hän kavaltaa meidät. En voi kuunnella sinua, Krita, vaikka haluaisinkin. Heidät on surmattava.

Krita katsoi Verrakaa silmiin ja päästi pienen, hämmästyneen huudahduksen.

– Hänen olkapäällään on Korkeimman Voiman kotka, hän sanoi.

– Kotka? päällikkö kysyi ihmeissään. – Hänellä on tappajan katse, jääsilmät.

– Niin, se on kummallinen yhdistelmä, Krita myönsi. – Hänellä on jääsilmät ja hän on vielä oman luontonsa vanki, mutta kotka istuu hänen olkapäällään, ja lopulta hän suostuu sen ohjaukseen. Kotka on vaikea haltija, se ei koskaan alistu ihmisen ruumiillisen olemuksen käyttöön, ja tämän miehen oma tahto on hyvin vahva. Kestää kauan, ennen kuin hän oppii tottelemaan Korkeinta Voimaa.

– Heidän on siis saatava mennä, päällikkö sanoi. – En voi vahingoittaa miestä, jota suojelee Korkeimman Voiman kotka.

Hänen äänensä oli kuitenkin levoton.

– En kavalla teitä, Verraka sanoi. – Krita on oikeassa, en osaa totella Korkeinta Voimaa vaikka haluaisin, mutta lupaukseni pidän.

– Voit luottaa häneen, Krita vakuutti.

Päällikkö komensi jousimiehet pois ja ahkioista nousseet naiset ja lapsetkin alkoivat asettua takaisin paikoilleen. Krita seisoi yhä Verrakan edessä, kirkkaat silmät täynnä myötätuntoa.

– Kuulen ajatuksesi ja tiedän, miten haluaisit oppia noudattamaan Korkeimman Voiman tahtoa, kotkan kanssa kulkija, hän sanoi. – Olet jo oppinut kantamaan vastuuta ja luopumaan omastasi toisen hyväksi. Esteitä ovat nyt vihasi ja ylpeytesi.

– Niin ovat, Verraka sanoi. – Mitä voisin tehdä?

– Aloita pienistä askelista, Krita sanoi. – Yritä kestää loukkaus kostamatta. Kotkasi ohjaa sinua eteenpäin.

– Minä yritän, Verraka sanoi. – Kiitos, Krita.

Peurojen vetämät ahkiot lähtivät liikkeelle. Joukko etääntyi nopeasti. Verraka ja Areno hiihtivät verkkaan suon yli. Sen laidassa tuli susi vastaan ja painautui hetkeksi Arenon jalkaa vasten.

Olitko vieressäni kun kohtasimme ne ihmiset? Areno kysyi ajatuksillaan. Ja susi vastasi ajatuksillaan, että joitakin ihmisiä tuntui olleen paikalla, mutta ne olivat jo kaukana, ja että se itse oli ajanut jänistä.

Kylän lähellä kasvoi suuri kuusi. Puu oli pyhä ja sitä piti muistaa tervehtiä mielessään, kun ohitti sen. Arlo oli selittänyt, että oikeastaan kaikki puut olivat pyhiä, mutta varsinkin vanhimmat ja korkeimmat, joiden latva tavoitti taivaita ja joiden juuret olivat alempien olentojen asuinpaikassa. Verraka pysähtyi kuusen luo.

– Tähtien ja kuun kerrotaan joinakin öinä lepäävän tuolla latvaoksilla, hän sanoi. – Sen voi melkein uskoa.

Areno hymyili.

– Minä en ainakaan ihmettelisi, jos niin olisi, hän sanoi. – Olen tässä hiihtäessäni pohtinut, mitä taivaalla oikein tapahtuu. Minusta tuntuu kuin sieltä laskeutuisi ohut kylmä harso kasvoilleni, loittonisi ja tulisi sitten taas.

– Siellä on revontulet, Verraka selitti. – Ne loimuavat kuin taivaankansi palaisi, mutta kaikissa väreissä. Niissä on jotain ihmiselle käsittämätöntä. Akka kertoo, että ne ovat tavallisia täällä.

– Varmaan tuollaisten voimien alla kasvanut tulee erilaiseksi kuin ihmiset muualla, Areno sanoi.

Verraka naurahti.

– Yksinäisyys täällä eniten vaikuttaa, hän väitti. – Vuorimaassa ja Sirpissäkin voi tietysti kulkea autioilla seuduilla, mutta me liikumme yleensä teitä pitkin kaupungista ja kylästä toiseen ja silloinkin suurina joukkoina. Täällä on vain loputonta metsää, ja kun kuljen yksin tai sinun kanssasi tunnen itseni pienemmäksi ja mitättömäksi kuin koskaan ennen. Uskotko, että juuri siksi metsän Mahti saa miehen tunnustamaan kaikki tekonsa?

– Metsä on kyläläisille myös ruuan antaja ja ystävä, Areno muistutti.

– Ja metsään mennään turvaan, jos kylään hyökätään, Verraka sanoi. – Akan puheista ymmärtää, että suurin uhka näillä main on ihminen, joka ei kuulu omaan väkeen. Mekin olimme vähällä saada surmamme äsken vastaavasta syystä.

He tulivat kylään, kun valmistautuminen illan karhujuhlaan jo oli täydessä käynnissä, ja he lähtivät heti saunaan. Areno toivoi, ettei siellä olisi tungosta, sillä sokeana oli ikävä liikkua alastomien miesten joukossa. Ei olisi saanut vahingossakaan koskettaa ketään, kosketus koettiin täällä hyvin loukkaavana. Toisaalta apua sai harvoin; oikeastaan Verrakan lisäksi vain Arlo ja Mirjo ohjasivat luontevasti sanoilla tai käteen tarttumalla.

Karhujuhlan edellä saunan tunnelma oli erilainen kuin tavallisesti. Yksi ja toinen oli jo juonut reippaasti olutta, ja juttu luisti tavallista vilkkaammin. Verraka peseytyi vaivalloisesti, oikea käsi ei toiminut ja vasemman käyttäminen oli hankalaa. Areno tuli avuksi, ja se herätti muissa hilpeyttä.

– Jääsilmä, sinun pitäisi mennä naisten puolelle, jos et itse pysty peseytymään, Tauri huomautti ja hymyili pilkallisesti.

– Siellä löytyisi innokkaita saunottajia, Orre naureskeli. – Jääsilmä voisi olla mieluinen pestävä sinunkin vaimosi mielestä, Tauri.

Hän heitti löylyä ja tuntui itse nauttivan pilapuheestaan. Taurin vaimo tiedettiin taipuvaiseksi etsimään iloja muidenkin miesten sylistä kuin omansa. Tauri oli kuin ei olisi kuullut.

– Jääsilmä on etelästä, hän sanoi ivallisella äänellä. – Siellä miesten kerrotaan halailevan toisiaan niin kuin me täällä naista.

Muutamia yksittäisiä naurahduksia kuului, mutta useimmat valpastuivat ja katsoivat huolissaan ensin Tauria ja sitten Jääsilmää. Arenokin tuli levottomaksi. Nämä ihmiset olivat toisenlaisia kuin Sirpin välitön kansa. Varmaan luonnon ankaruus ja olosuhteiden karuus oli tehnyt heistä niin sulkeutuneita ja lähes vihamielisen tuntuisia toinen toisilleenkin. Saunottaessa Areno usein ihmetteli, miten tuo vihamielisyys tuntui ulottuvan jopa omaan vaimoonkin, josta mies saattoi puhua kitkerän pilkallisesti. Kun edes vaimoja ei osattu rakastaa, ei tietenkään ollut ihme, että kylässä oli tiukat rajat sille, miten pitkälle miesten välinen kiintymys sai mennä. Jos Sirpissä kiusoiteltiin miestä siitä, että toinen mies oli tälle kovin läheinen, se oli harmitonta leikinlaskua, oli tuo suhde sitten todellisuudessa ystävyyttä tai rakkautta. Täällä pelkkä vihjaus oli hirvittävä loukkaus.

Areno oli juuri tarkastellut käsillään Verrakan vahingoittunutta olkapäätä, ja hän tunsi tämän lihasten jännittyvän: Verrakan harmistuminen muuttui kuten tavallista välittömästi hyökkäyshaluksi. Lihakset laukesivat kuitenkin saman tien ja Verraka vaikeni. Areno kohotti päätään kääntyen Tauriin päin.

– En pidä sävystäsi, mutta koska tiedän, ettei keneltäkään voi odottaa enempää kuin hänelle on annettu ymmärrystä, ei kannata suuttuakaan, hän sanoi. – Puhu sinä vain, puheet eivät haittaa.

– Koiran haukku ei tee haavaa, se on totta, Mirjo sanoi sivummalta.

– Eiköhän sinua, Tauri, rohkaise puheisiisi karhunpurema, jonka näet Jääsilmän olkapäässä, Arlo arveli. – Paras purkaakin kaunaansa silloin, kun ei ole vaaraa.

Areno puristi varovasti Verrakan olkapäästä haavaan kertynyttä paksua eritettä ja huuhteli sitten haavaa niin kuumalla vedellä kuin oma käsi sieti.

– Karhun taljaa uskaltaa potkia sekin, joka ei pysty potkaisemaan karhua, Orre sanoi naureskellen. – Tauri on tunnetusti rohkea puheissaan, mutta tosipaikan tullen puheet eivät auta kovin pitkälle.

– Onhan teillä silmienne edessä todisteet, millainen mies Jääsilmä on, Tauri sanoi häijyllä äänellä. – Joka kerta saunassa olette nähneet vanhat ruoskan jäljet hänen selässään. Akka luulee Jääsilmää päälliköksi, mutta orja hän on ollut ja siihen, mitä hän nyt Arenolle tekee, on isäntä aikoinaan hänet alistanut.

Verraka nousi puolittain, mutta Areno tarttui hänen terveeseen olkapäähänsä ja painoi häntä takaisin istumaan. Mies totteli otetta, vaikka se oli kevyt ja enemmän pyyntö kuin yritys ohjata.

– Ruoskan jäljet ovat muisto mieheltä, joka kuvitteli omistavansa minut, Verraka sanoi välinpitämättömällä äänellä. – Mutta sinun, Tauri, kannattaisi vakavasti miettiä, miten parhaiten kosiskelisit nuoria miehiä. Kylän naisista ei kohta löydy ketään, joka ei valittaisi karkeaa käytöstäsi.

Saunassaolijat nauroivat. Taurin into yrittää milloin minkäkin naisen vuoteeseen, hänen huono menestyksensä ja hänelle suostuneiden tyytymättömyys olivat tiedossa.

– Naisasioissasi voisit, Tauri, kysyä Jääsilmältä neuvoja, Orre ehdotti. – Hänhän on saanut Akankin suostumaan. Sitä minä pidän todellisena karhunkaatona. Uroskarhun kellistää kuka vain reipas mies, mutta naida naaraskarhu, siinä taito.

Nauru aaltoili taas saunan kosteassa lämmössä. Tauri oli hiljaa. Verraka nousi.

– Tarvitsetko vettä itsellesi, Areno? hän kysyi. – Voin ottaa padasta sinulle kuumaa, ettet polta itseäsi.

– Anna olla, Jääsilmä, kipeän kätesi kanssa, Arlo sanoi. – On meitä täällä muitakin Arenoa auttamaan. Meidät on sukupolvien ajan kasvatettu uskomaan, että jokaisen on huolehdittava itsestään, eikä apua anneta tai pyydetä. Minä ainakin olen muuttanut mieltäni seurattuani sinun ja Arenon yhteistyötä.

Tauri nauroi pahanilkisesti.

– Sinä et koskaan ole ollutkaan miehinen mies, Arlo, hän väitti. – Etkä ole sinäkään, Jääsilmä, kun et uskalla vastata minulle miehen tapaan. Onko pelkuruus vienyt tappelunhalusi vai saako sinusta vastusta?

Tauri nousi ja lähestyi Verrakaa. Saunaan laskeutui hiljaisuus. Syrjässä istuva vanha mies keskeytti sen.

– Tauri, teit pahan virheen, hän sanoi. – Saunan Mahti kostaa armotta sille, joka täällä virittää tappelua. Pyydä kiireesti Jääsilmää unohtamaan sanasi, ehkä Mahti silloin leppyy.

– Joutavia uskomuksia, Tauri sanoi ylimielisesti. Hän alkoi kuitenkin epäröidä ja muutama mies siirtyi hänen ja Verrakan väliin. Orre halusi äkkiä innokkaasti tarjota Taurille viinaa varastostaan, ja Seelo selitti sopineensa erään lesken kanssa vähäistä korvausta vastaan pienistä iloista, joista Taurikin varmaan pääsisi osalliseksi, jos lähdettäisiin heti. He saivatkin Taurin matkaansa.

Arlo tuli ammentamaan Arenolle vettä höyryävästä padasta.

– Jääsilmä, niin kauan kuin kätesi on kipeä voin minäkin auttaa sinua peseytymisessä, hän sanoi niin selkeästi ja kuuluvasti, että viesti oli tarkoitettu kaikille.

Areno ja Verraka tulivat saunasta kirpeän pakkasilman läpi, jonka kylmyyttä ei kuitenkaan heti tuntenut. Sisällä pienessä asunnossa oli miellyttävän lämmin, ja he ryhtyivät pukemaan vielä höyryävälle iholleen parempia vaatekertojaan, jotka Areno oli jotenkuten onnistunut pesemään pari päivää sitten.

– Täytyy sanoa, että naisen taidoistasi on hyötyä, Verraka naureskeli. – Näppärä nuori mies, joka osaisi taloustöitäkin, voisi olla vaimon korvikkeena mukava, yhdistyisivät hyöty, kaveruus ja halujen tyydyttäminen. Nainen on kyllä enemmän minun makuuni, mutta nainen on niin vaativa, pitää puhua kauniita ja olla hellä. Mies ymmärtäisi suoraa toimintaa.

Areno hymähti vaisusti.

– Ei se silti taitaisi olla kovin mukavaa, hän sanoi. – En tunne minkäänlaista innostusta sellaiseen. Oletko sinä kokeillut?

– Kaikkea on tullut kokeiltua tähän ikään, mutta ei se minunkaan luontoani vastaa, Verraka sanoi. – Yksi oikein hyvä muisto minulla kuitenkin on miesten välisestä rakastelusta. Kiinnostaako sinua kuulla?

– Aina nuo asiat kiinnostavat, varsinkin kun omat kokeilut jäävät tekemättä, Areno sanoi. – Olemme luvanneet Meiran kanssa toisillemme täyttä uskollisuutta.

– Memnon linnassa kauan sitten Serra ehdotti minulle, että solmisimme ystävyysliiton selujen tapaan: nukkuisimme yön yhdessä, Verraka sanoi. – Pidän Serrasta, olin juovuksissa ja olin utelias, kai tuossa on kolme riittävää syytä siihen, että suostuin. Vuorimaalaisethan käyttivät entisinä aikoina yleisesti orjia kumppaneinaan, jos heillä on kiinnostusta miesten kanssa makaamiseen, eikä se ollut minultakaan jäänyt kokeilematta. Tuntui kuitenkin aivan erilaiselta olla tasaveroisen ja minua vanhemman miehen kanssa. Serra sanoi, että selumiehelle se on luonnollinen tapa osoittaa äärimmäistä ystävyyttä toista miestä kohtaan. Minusta se tuntui hyvältä, ja Serra muuttui entistä läheisemmäksi. Selujen ystävyysliittoon kuuluu, että yhdessä makaamista ei tavata toistaa, emmekä ole tehneet sitä uudelleen, mutta muistan sen aina tavatessani Serran.

– Se kuulostaa hienolta, Areno myönsi. – En varmaan itse tekisi sellaista, vaikka olisin vapaa lupauksestani Meiralle, mutta ymmärrän mitä tarkoitat.

Hetken kuluttua tuli Arlo koputtaen vain lyhyen merkin ja avaten saman tien itse oven. Hän istahti lähimmälle tuolille. Susi vilkaisi häntä, mutta jatkoi sitten välinpitämätöntä makailuaan. Se oli tottunut Arlon käynteihin.

– Näytät totiselta, Verraka sanoi. – Mikä hätänä?

– On paras, ettet juo karhujuhlassa juuri lainkaan olutta, Arlo sanoi.

– Yleensäkin minun olisi paras olla juomatta, Verraka myönsi hymyillen. – Mutta ymmärrän mistä varoitat. Tauri ei vaikuta kovin sovinnolliselta.

– Hän näki olkapääsi, Arlo sanoi. – Hän tietää nyt, että hän voi helposti voittaa sinut.

Verraka pudisti päätään.

– Jos hän pakottaa minut yhteenottoon, hän ei voita aivan helposti, hän sanoi. – Raivostuin jo saunassa niin, että olisin selvinnyt hänestä yhdelläkin kädellä pelkän kiukun voimalla.

Arlo hymähti.

– Ihmettelin, että suostuit kuuntelemaan mitään tekemättä, hän sanoi. – Tauri ja moni muukin tulkitsi sen niin ettet pysty puolustautumaan.

Verraka naurahti lyhyesti.

– Aion pyrkiä siihen, että kestän loukkaukset käymättä käsiksi, hän sanoi. – Mutta en voi väittää pystyväni siihen kovinkaan hyvin. Jos Areno ei olisi muistuttanut minua päätöksestäni, Tauri olisi joutunut hyvin nopeasti kokeilemaan miesten välistä läheisyyttä, mutta ei lainkaan ystävällisessä hengessä.

– Aikomuksesi hillitä vihasi on kaunis, Arlo sanoi. – Minäkin mietin joskus, ettei ainainen taistelu ja väkivaltaisuus ole oikea tapa elää. Käytännön toteutus voi kuitenkin olla vaikeampaa kuin uskotkaan.

Karhujuhlaan tulivat kaikki kylän aikuiset, joihin laskettiin myös aikuistumismenonsa läpikäyneet nuoret. Naimattomat tytöt olivat syrjäisessä nurkassa omana parvenaan, ja siellä istuivat Meira ja Markakin kapealla puupenkillä vierekkäin. Karhu oli läsnä oljilla täytettynä taljana pöydän päässä kunniaistuimella, ja hyväntuoksuisena paistettuna lihana tarjoiluvadeilla. Karhun toisella puolella istui Akka vieressään Tauri ja toisella puolella Areno, jonka vieressä taas oli Jääsilmä.

Juhlan pääosassa oli epäilemättä olut, jota kannettiin pöytään lisää sitä mukaa kun ruukut tyhjenivät. Pöydille levitetyt katajanoksat tuoksuivat voimakkaasti. Laulut ja yhä rivommiksi käyvät jutut lisääntyivät, ja silloin tällöin hauskutti joku muita vieraita haastamalla itselleen kilpailijan milloin missäkin taidossa. Akka määräsi palkinnon, ja sitten seurattiin kumpi voittaisi.

Akka oli kehottanut Arenoa tekemään ostotarjouksensa Meirasta joskus juhlan keskivaiheilla, kun kaikki olisivat hyväntuulisessa nousuhumalassa. Silloin tarjous kohtaisi vähiten vastarintaa, ja Akan olisi helppo suostua. Kun oli osoitettu suosiota käsilläkävelykilpailun voittajalle Areno nousikin ja esitti asiansa.

– Olette kuulleet tarjouksen, Akka sanoi sen jälkeen. – Mielestäni se on kylälle edullinen. Arenon parantajantoiminta ja karhu korvaavat tytön, jota sitten ei tarvitse kuljettaa myytäväksi.

Suostumuksen hyminää kuului monelta puolelta. Akka kiirehti käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

– Kuulen vain myöntäviä vastauksia, hän sanoi. – Tyttö on Arenon. Meira, tule uuden omistajasi luo. Jääsilmä, siirry, tee Meiralle tilaa ostajansa viereen.

Meira näki isänsä hymyn ja Arenon odottavat kasvot. Poika oli jotenkin muuttunut, vaikutti paljon aikuisemmalta kuin ennen; ehkä se johtui karhun kynsien jäljistä hänen poskellaan ja otsallaan. Meira nousi ja kulki heitä kohti. Sitten häntä alkoi ujostuttaa tuijotus, jonka kohteeksi hän joutui. Miehet joiden ohi hän kulki esittivät rivoja huomautuksia ja arvioivat mitä iloja Areno tulisi saamaan. Meira karahti lopulta aivan punaiseksi ja melkein juoksi Arenon luo painautuen kiinni häneen. Hyväntahtoinen nauru aaltoili isossa tuvassa. Verrakakin nauroi Meiran toisella puolella.

– Älä ujostele, tyttö, sait hyvän miehen, hän sanoi.

Arenon käsivarsien suojasta Meira vilkaisi isäänsä ja hänen silmänsä loistivat. He eivät voineet osoittaa toisilleen tunteitaan muuta kuin lyhyellä katseella, mutta se riitti. Verraka tunsi itsensä tyyneksi ja onnelliseksi: kaikki oli sujunut suunnitelmien mukaan. Meira painautui taas Arenoa vasten, mutta kurkisti vielä isänsä levollisia kasvoja kuin vakuuttuakseen siitä, ettei mitään pahaa voinut tapahtua.

Tauri tuntui nyt vasta heräävän.

– Vastustan, hän huusi. – Tyttöä ei anneta tuolle surkimukselle vain siksi, että Jääsilmä on sitä Akan vuoteessa pyytänyt.

– Myöhästyit, Akka sanoi kylmästi. – Olisit puhunut ennen päätöstä.

Tauri nousi seisomaan riidanhaluisena. Hän oli melko juovuksissa.

– Haastan kilpailijan, hän huusi. – Ja nyt loppuivat leikit. Haastan kilpailijan, joka käyttää keihästä miestä vastaan. Kilpaillaan toisen kuolemaan asti. Jääsilmä, tule.

Verraka katsoi kysyvästi Meiran, Arenon ja täytetyn karhun ohi Akkaa.

– En tunne tapojanne, hän sanoi. – Voiko tuosta haasteesta kieltäytyä?

– Ei voi, Akka sanoi. – Karhujuhlassa saa haastaa toisen kilpailemaan kuolemaan asti, ja se joka yrittää kieltäytyä pakotetaan miesvoimin kohtaamaan vastustaja.

Verraka nousi. Hänen ryhdikäs vartalonsa oikeni täyteen, uhmakkaaseen pituuteensa. Hän meni Taurin perässä keskilattialle, ja yksi palvelijoista toi keihäät.

– Akka, Jääsilmällä on oikeassa olkapäässään tulehtunut karhunpurema, Areno sanoi. – Sitä kättä ei voi juuri lainkaan käyttää. Ei hän pysty taistelemaan.

Meira katsoi kauhuissaan Arenon huolestuneita kasvoja ja sitten Akkaa. Akan silmissä häivähti levottomuus, jonka tämä kuitenkin heti taltutti.

– Jos mies on tullut karhujuhlaan, hän ei voi vedota sairauteen tai vammaan, hän sanoi. – Haaste kilpailusta kuolemaan asti on otettava vastaan.

– Kuka tässä on mihinkään vedonnut, Akka, Verraka ärähti. – Arenon mielipiteet ovat hänen omiaan. Minä en ole kieltäytynyt haasteesta. Olen kuitenkin vieras täällä, kerro säännöt.

Meiran silmät täyttyivät kyynelistä.

– Älkää taistelko, hän pyysi. – Tauri, et saa mitään kunniaa sellaisen miehen tappamisesta, joka voi käyttää vain vasenta kättään. Luovu haasteesta.

Meiraa kannattavia huutoja kaikui eri puolilta tupaa.

– Kuulet yleisen mielipiteen, Tauri, Akka sanoi. – Luovutko vaatimuksestasi?

Taurin roteva niska oli alkanut punoittaa.

– En luovu, hän ärähti. – Kerro suojatillesi säännöt niin pääsen tappamaan hänet.

Akka heilautti päätään. Hänen katseessaan loisti halveksiva viha.

– Sen tehtyäsi, Tauri, taistelet minua vastaan, hän sanoi.

Tupa hiljeni. Hiljaisuudessa huusi yksinäinen ääni jostain seinustalta: – Sait kuolemantuomiosi, Tauri. Sinun haltijasi ei voi Akan haltijalle mitään.

Akka käveli verkkaisin askelin miesten viereen.

– Säännöt ovat yksinkertaiset, hän sanoi. – Saatte käyttää vain keihästä. Jos toisen keihäs katkeaa, sitä ei korvata. Jos toiseltakin katkeaa keihäs, molemmat saavat uudet. Annan kohta aloittamismerkin. Ennen aloittamismerkkiä keihäs on pidettävä sivulla, kantoasennossa.

Akka komensi sekä Verrakan että Taurin viereen miehen valvomaan, ettei keihäs liikahtaisi ennen aikojaan, ja vetäytyi sitten taaksepäin. Verraka piti keihästään oikeassa, käyttökelvottomassa kädessään ja katsoi Tauria ivallisesti hymyillen. Tauri virnisti ja sormeili omaa keihästään. Akka kohotti kätensä.

– Alkakaa, hän sanoi.

Verraka ei tehnyt mitään, odotti vain. Tauri veti melkein ylimielisen veltosti keihäskättään hiukan taaksepäin. He olivat iskuetäisyydellä toisistaan. Taurin käsi lähti liikkeelle ja hänen huulilleen nousi voitonvarma hymy. Meira kirkaisi ja jotkut tytöistä peittivät käsillään kasvonsa.

Kun keihäs tuli kohti, Verraka sieppasi siitä lujan otteen vasemmalla kädellään ja väänsi sitä vastustajansa kourasta. He kaatuivat molemmat, mutta kun he nousivat Taurin keihäs oli Jääsilmällä. Hän katkaisi sen ja sieppasi oman keihäänsä maasta takaisin. Tauri tuijotti lamaantuneena ja tajusi vasta vähitellen, mitä oli tapahtunut. Silloin hän kääntyi ja yritti paeta. Miehet, joita kohti hän ryntäsi, ottivat hänet kiinni ja pakottivat hänet takaisin Verrakan eteen.

Verraka vilkaisi Akkaa.

– Tapa, tämä sanoi.

Verraka pudisti päätään.

– En haluaisi, hän sanoi. – Tauri on humalassa ja esitti haasteensa tyhmyyttään. Enkö voi jättää häntä henkiin?

– Samantekevää, Akka sanoi kylmästi. – Hän kuolee kumminkin tänä iltana. Minun haasteeni on voimassa. Tuokaa uudet keihäät.

Verraka epäröi, mutta Akka viittasi häntä väistymään. Verraka meni paikalleen kalpean Meiran viereen, jota Areno yritti lohdutella. Akka asettui seisomaan Tauria vastapäätä ja heille tuotiin keihäät. Tämä ottelu oli selvästi kiinnostavampi kuin aikaisempi, sillä väki tunkeutui katsomaan ja monet nousivat penkeille ja tuoleillekin nähdäkseen.

– Akka, Tauri pyysi vetoavasti. – Hyväksythän anteeksipyynnön?

– En, Akka sanoi. – Sinusta on ollut harmia liian kauan. Arlo, tule antamaan alkumerkki.

Arlo tuli heidän viereensä. Tauri yritti ryhdistäytyä.

– Olet tappanut joitakin miehiä, mutta et ole voittamaton, hän sähisi. – Ehkä sinunkin loppusi joskus tulee.

– Ehkä, Akka sanoi. – Ei kuitenkaan tänään, siihen tarvitaan parempi mies kuin sinä.

– Olisit, Tauri, tainnut mielelläsi upottaa Akkaan jotain muuta kuin keihään, huusi juopunut naisääni. Se kuului Taurin vaimolle.

– Käärmekin olisi minulle mieleisempi, Akka sanoi kylmästi.

Arlo kohotti kätensä.

– Alkakaa, hän kehotti.

Keihäät vetäytyivät taakse, mutta Tauri oli vasta puolivälissä liikettä, kun Akka jo oli lyönyt iskunsa hänen lävitseen. Mies kaatui ja tuvassa puhkesi riemukas kohina. Akka hymyili tullessaan paikalleen.

– Karhujuhlissa keskuudestamme aina poistuu jotain mätää, hän sanoi. – Taurin leski voi huomenna tulla neuvottelemaan elatuksesta itselleen ja lapsilleen, mutta hän onnistunee pian saamaan uuden miehen. Tietojeni mukaan sellainen on ollut koekäytössä jo edellisen eläessä.

Nauru aaltoili tuvassa ja pilapuheet alkoivat taas soljua. Palvelijat olivat touhuamassa Taurin ympärillä, häntä sijoitettiin ruumislaudalle ja verta alettiin siivota pois. Se olikin jo osittain imeytynyt maalattiaan.

Verraka katsoi Akkaa anteeksipyytävästi.

– En ajatellut, että sinä joutuisit tappamaan hänet, kun kieltäydyin, hän sanoi.

– Minun on hyvä aina joskus näyttää, että osaan vielä, Akka sanoi levollisesti. – Ja Taurin jättäminen henkiin olisi ollut pelkästään vaarallista. Tuollainen mies ei koskaan tunnusta häviötään, vaan yrittää uusintaa.

– Tiedän, Verraka sanoi. – Olin itse kauan juuri samanlainen.

Areno oli huolissaan Meirasta ja pyysi Akalta lupaa poistua tytön kanssa asunnolleen. Akka myönsi sen naurahtaen. Verraka lähti saattamaan mutta sanoi Akalle palaavansa, ja he kulkivat ihmisjoukon läpi ovea kohti. Sen ulkopuolellakin oli väkeä, ja yksi miehistä tyhjensi rakkoaan lumihankeen.

– Siivoton tapa, Verraka sanoi Sirpin kielellä. – Jotkut täällä haluavat merkitä omakseen paikat kuin meillä koirat.

Ilma oli tyyni, eikä pakkanen sen takia tuntunut niin hyytävältä kuin tavallisesti. Taivaalla loistivat tähdet, jotka näyttivät kylmemmiltä ja kaukaisemmilta kuin Vuorimaassa koskaan. He kävelivät puhumattomina, kuunnellen miten lumi narskui jaloissa.

Sisällä Verraka veti hetkeksi Meiran syliinsä.

– Isä, pelkäsin puolestasi, Meira sanoi itkuisesti.

– Minäkin pelkäsin, Verraka myönsi. – Mutta ei ollut mitään keinoa välttää taistelua, ja se on ohi nyt. Koora ei vielä halunnut kuolemaani.

Susi tuijotti Meiraa ja sen ajatukset kysyivät Arenolta, mikä tämä uusi ihminen oli. Areno vastasi tuoneensa puolison. Susi istahti kuin miettimään. Sitten se Arenoa tuijottaen selitti olevansa aikuistunut ja haluavansa sittenkin vapauteen. Siellä voisi löytää susipuolison, täällä ei. Se lupasi pysytellä lähellä, ja tulisi metsästämään yhdessä, kun sitä kutsuttaisiin.

Areno kertoi suden ajatukset Verrakalle.

– Se tuli vapaaehtoisesti kanssasi, kai sen on saatava vapaasti mennäkin niin halutessaan, Verraka sanoi. – Kerro sille, että se voi tulla minun mukaani, vien sen portille ja päästän ulos.

Hän katsoi Meiraa ja hänen hymynsä oli vaisu, hiukan surullinen.

– Luovutan sinut Arenolle, hän sanoi. – Kai teidät täytyy vihkiäkin sitten joskus, mutta tiedän nyt jo menettäneeni sinut.

– Ei isä, sinulla on meidät molemmat, Meira sanoi.

Verraka hymyili.

– Onhan minulla, hän sanoi. – Kuulutte nyt kuitenkin toisillenne, ja minun on opeteltava elämään itsekseni. Se olisi helpompaa, jos pitäisin itsestäni edes vähän enemmän.

Hän lähti susi vierellään, ja Areno ja Meira jäivät kahdestaan. Arenoa katsoessaan tyttö tunsi taas voimakkaasti, että tämä oli muuttunut. Hän oli rakastunut Leonin laivalla tapaamaansa poikaan ja matkustanut tämän kanssa Susimaahan asti, mutta tuossa oli nyt mies. Peittääkseen hämmennystään Meira alkoi tutkia asuntoa. Se oli ahdas yksinkertainen huone, jossa oli tulisija, keittovarusteet, pesunurkkaus, pöytä, pari istuinta ja vuoteet, jotka oli valmiiksi siirretty vierekkäin. Isä ja Areno eivät varmasti olleet nukkuneet niin.

– Meira, mikä sinun on? Areno kysyi hiljaa.

– Minua ujostuttaa, tyttö sanoi. – Sinusta on tullut aikuinen.

Areno tuli lähemmäksi mutta ei koskettanut.

– Niinhän meidän käy, hän sanoi. – Etkö enää pidä minusta?

– En tunne sinua, Meira sanoi.

Areno istui pöydän luo. Huonetta valaisi vain himmeästi hehkuva päre, joka sai hänen mustat hiuksensa kiiltämään. Sen valo heijastui hänen tummista silmistään, jotka tuntuivat tarkastelevan sitä, mitä eivät voineet nähdä.

– Minulla ei ole mitään vaatimuksia, hän sanoi. – Mieti tunteitasi ja toimi niiden mukaan. Jos se mitä tunsit ennen on ohi, olen pahoillani, mutta en moiti sinua.

Meiran silmät kyyneltyivät.

– Ei se ole ohi, hän kuiskasi. – Minä vain pelkään tätä kaikkea uutta: sitä millainen olet ja mitä tunnen sinua kohtaan. Auta minua voittamaan pelkoni.

Areno nousi ja ojensi kätensä. Hän hymyili.

– Tule, hän sanoi. – En tee mitään, mitä et tahdo. Ei sinun tarvitse pelätä.

Meira painautui Arenon syliin ja tämä avasi tytön mekkoa kiinni pitävän vyön. Meira naurahti kevyesti ja avasi Arenon vyön. He riisuivat toisensa ja päätyivät vuoteelle.

– Vieläkö tunnun vieraalta? Areno kysyi.

– Et, Meira sanoi hänen kaulaansa vasten. – Mutta olen itse vieras itselleni. Areno, minustakin on tainnut tulla aikuinen.

Päivät olivat pidentyneet ja lumi oli alkanut sulaa seinustoilta, puiden alta ja suurten kivien vierestä. Jääsilmä oli tuonut metsästysretkiltään saalista jo enemmän kuin Akka oli määrännyt hinnaksi vapaudesta ja veneestä. Arenolla oli ollut kiireitä, sillä Taisa oli itse sairastunut kuumeeseen, joka oli koetellut monia kylän asukkaita. Taisan potiessa kotonaan Areno oli avustanut muutamaa vaikeaa synnytystä, hoitanut lapsipotilaita joiden nielu uhkasi tukkeutua ja valvonut sairaiden luona joiden kuume riistäytyi vaarallisen korkeaksi. Lisäksi hän oli joutunut korjaamaan tavanmukaisia raajojen vahingoittumisia ja lievittämään erilaisia kipuja.

Meira oli Akan opetuksessa kehittynyt jo melko hyväksi kankaankutojaksi. Hän viihtyi kylässä ja hänestä tuntui, että elämä olisi saanut jatkua näin vaikka loputtomiin. Hänellä oli Arenon kanssa oma pieni, vaatimaton koti, ja isä oli lähellä ja häntä saattoi tavata päivittäin. Meiraa ilahdutti erityisesti isän ja Arenon luonteva ystävyys.

Akka istui valossa, jota pienestä ikkunaluukusta tuli huoneeseen. Hänen tavallisesti niin totisilla kasvoillaan oli ystävällinen hymy, kun hän tarkasteli Meiran viimeksi valmistunutta kangasta.

– Teet vielä hiukan epätasaiset reunat, mutta muuten olet oppinut hyvin, hän sanoi. – Loimen katketessa saisit myös solmia paikkauslangan huolellisemmin, se jää hiukan näkyviin.

– Voiko sen korjata neulalla? Meira kysyi.

– Voi, mutta ei siitä tule aivan yhtä hyvä kuin oikein kudottu, Akka sanoi.

Hän taitteli kankaan ja asetti sen syrjään.

– Olet puhunut Markan kanssa paljon, hän sanoi. – Tyttö uskoo rakastavansa Mirjoa. Mitä neuvoisit, pitäisikö minun antaa hänen mennä tuolle pojalle?

– Luulen että pitäisi, Meira sanoi.

– Marka on kovin erilainen kuin kylän muut tytöt, Akka sanoi. – Mirjo on nyt nuorena vielä iloinen ja lempeäluontoinen, kuten monet täälläkin ovat siinä iässä, mutta raskas työ kovettaa heidät. Pelkään ettei hän vanhempana kohtele Markaa kovin hyvin. Naisen on täällä itse vaadittava oikeuksiaan, miehet eivät anna niitä lahjaksi.

– Kuka Marka oikein on? Meira kysyi. – Miksi hän on hoidossasi?

Akka alensi ääntään.

– Marka ei tiedä itsekään, enkä ymmärrä miksi kerron sinulle, hän sanoi. – En lakannut uskomasta rakkauteen niin aikaisin kuin olisi pitänyt. Tasangolla kauppaa käydessä tutustuin mieheen, johon luotin. Hän on Markan isä. Olin ajatellut jättää kylän ja muuttaa hänen luokseen, mutta kun kerroin lapsesta ja aikeistani hänen oli tunnustettava olevansa jo perheellinen. Raskaus ei näkynyt minusta, olenhan kookas ja vaatteillakin voi kätkeä paljon. Kun se aika tuli, lähdin matkaan yksin ostaakseni kylän tarvitsemia tavaroita. Palasin mukanani tyttövauva, jonka sanoin hankkineeni kasvattaakseni palvelijan. Jos joku arvasi, niin ei ainakaan uskaltanut sanoa.

– Etkö olisi voinut kertoa totuutta? Meira kysyi.

– Olisin, ei täällä olla tarkkoja isistä, jos äiti pystyy lapsen elättämään tai joku mies huolii hänet ja lapsen, Akka sanoi. – En vain ole halunnut kertoa. Häpesin heikkouttani ja hyväuskoisuuttani.

– Markan isä saisi hävetä petollisuuttaan, Meira väitti.

Akka naurahti.

– Hänellä oli pehmeä ja hyväntahtoinen luonne, hän sanoi. – Kai hän kuvitteli keksivänsä aikaa myöten ratkaisun, tai ajatteli sattuman järjestävän sen. Monet eteläiset miehet ovat lapsia koko ikänsä. Olen vain huolissani siitä että Marka muistuttaa kovin paljon isäänsä. Pelkään ettei hänestä ole tällaisiin oloihin, joissa elämme. Marka ei jaksa kovaa työtä eikä kestä ankaraa puhetta. Nytkin hän alkoi itkeskellä, kun sanoin että hänen pitäisi olla ahkerampi.

– Hänellä on naisen kuukausittainen vuoto, Meira puolusti ystäväänsä. – Minäkin olen herkkä pahastumaan silloin.

– Kaikki ovat, mutta sellaiset kuin sinä ja minä osaavat hallita tunteensa, Akka sanoi. – Naisen elämään kuuluvat nuo vaivat, ja vielä herkempi hän on lasta odottaessaan tai pientä vauvaa hoitaessaan. Marka haluaa naimisiin luullen avioliittoa turvapaikaksi, mutta vaimon osahan on yhtämittaisia raskauksia ja imetyksiä, väsymystä ja huolta. Mirjokin haluaa varmasti lapsia mahdollisimman paljon, sillä monet lapset kuitenkin menehtyvät ennen aikuiseksi tuloa.

He alkoivat solmia uutta loimea kangaspuihin. Heidät keskeytti ulkoa kuuluva hätääntynyt huuto, joka kutsui Akkaa. Tämä nousi ja juoksi ovelle. Meira seurasi häntä. Eteisessä he kohtasivat Arlon, jonka vuoro oli ollut vartioida portilla.

– Jääsilmä ja Areno palasivat metsältä ja kertoivat, että heidän sutensa oli haistanut suuren miesjoukon, Arlo sanoi huolestuneella äänellä.

– Kutsu heidät tänne, Akka käski.

– He tulevat perässäni, Arlo sanoi. – He jäivät vain riisumaan suksiaan.

Verraka ja Areno tulivat samassa. Arenon käsi oli kevyesti vanhemman miehen olkapäällä, kuten tavallisesti, kun kulkivat yhdessä kylän alueella. Verraka katsoi Akkaa totisena.

– Suuri miesjoukko lähestyy, hän sanoi. – Metsästäjät eivät kulje sellaisina ryhminä. Miehillä voi olla mitään hyviä aikeita.

– Arlo, toimita hälytys, Akka sanoi. – Portti on suljettava tarkoin. Tässä on aseaitan avaimet, sano että kukin ottaa mitä parhaiten osaa käyttää.

Miehen mentyä Akka katsoi Verrakaa ja hänen kasvoilleen kohosi kuivakka hymy.

– Vasaman miehet eivät vielä voi olla liikkeellä, sillä he käyttävät vesiteitä, hän sanoi. – Tasankojen asukkaat tekevät ryöstöretkiä vain kesäaikaan. Nyt ovat tulossa irrit ja he tulevat aina suurella voimalla. Olet vankimme, Jääsilmä, mutta olet saanut liikkua vapaasti. Oletko puolellamme vai meitä vastaan?

– Olen puolellanne, Verraka sanoi. – Olen sitä jo siksikin, että tämä on kotinne ja he ovat ryöstöretkellä. Olet myös kohdellut minua, Meiraa ja Arenoa oikeudenmukaisesti. Olen katsellut varustuksiasi. Vaarallisin on minusta kylän etelälaita, koska siellä metsä on liian lähellä. Aukeaa pitäisi aina olla vähintään nuolenkantaman verran. Sinne tulisi sijoittaa parhaat ampujat. Ja pelkkä puolustautuminen ei riitä, piiritettynä nääntyy aina lopulta ja joutuu antautumaan. On muodostettava joukko, joka on valmis tekemään hyökkäyksiä portista ulos.

Akka nauroi.

– En ole ensi kertaa kylääni puolustamassa, hän huomautti. – Mutta kaikki mitä sanot on totta, ja etelän puoleltakin olin aikonut kaadattaa liikoja puita. Haluatko johtaa ulos hyökkääviä joukkoja? Tauri teki sen ennen, eikä muita hänen vertaisiaan ole. Sinulla lienee päällikön kokemusta.

– Voin johtaa heitä, Verraka sanoi. – En ole aivan tottumaton päällikön tehtäviin. Oikean käteni jäykkyys tekee minusta melko keskinkertaisen taistelijan, mutta johtamiskykyjä se ei haittaa.

Meira katsoi isäänsä ja kävi mielessään kamppailua. Hän oli hyvä jousiampuja, mutta hän oli aina ampunut elottomia kohteita. Jäniksenkin tappaminen oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka se olisi tullut ruuaksi. Mutta jos kylä vallattaisiin, tapettaisiin lapsia ja vanhuksia, ryöstäjät rikkoisivat kotien suojan.

– Akka, osun jousella tarkasti, hän sanoi. – Sijoita minut etelän puolen varustuksille.

Verraka vilkaisi tytärtään ja hänen silmissään käväisi hätäännys. Meira kohtasi katseen vakavana.

– Ei ole väärin, että Areno tappoi karhun, joka muuten olisi tappanut teidät, hän sanoi. – Ei voi olla väärin tappaa niitä, jotka muuten tappaisivat, raiskaisivat ja ryöstäisivät täällä.

– En tiedä, Verraka sanoi surullisesti. – Mutta haluaisin sinun pysyvän puhtaana siitä, mitä itse en voi välttää.

– En halua pysyä puhtaana niin, että muut joutuvat likaamaan itsensä puolestani, Meira sanoi.

Arlo tuli kertomaan, että portti oli suljettu ja puolustuksen valmistelut olivat käynnissä. Vihollista ei vielä näkynyt. Akka heitti suuren villahuivin ylleen ja kiiruhti ulos. Muut seurasivat häntä. Areno oli päästänyt irti otteensa Verrakasta ja tarttunut Meiran käteen.

– Kun näet jossain Taisan, niin ohjaa minut hänen luokseen, Areno sanoi. – Meidän on valmistauduttava hoitamaan haavoittuneita.

– Hyväksythän sen, että menen varustuksille? Meira kysyi.

– Pelkään puolestasi mutta hyväksyn ratkaisusi, Areno sanoi. – Tapoinhan minäkin karhun, koska en halunnut itse kuolla tai antaa Jääsilmän kuolla, vaikka karhu vain noudatti Kooran sille antamaa luontoa hyökätessään. Ihmiset jotka hyökkäävät tänne eivät ole niin viattomia kuin tuo karhu. Tietysti paras ratkaisu olisi välttää verenvuodatusta, mutta irrit eivät tulleet tänne neuvotellakseen.

Akka jakoi kokoontuneelle väelle tehtävät. Meira meni jousen saatuaan etelävarustuksille. Hän totesi, että mukana oli paljon naisia, poikia ja vanhuksia. Kaikki taistelukuntoiset miehet asetettiin Verrakan alaisuuteen.

Kun hyökkääjät ilmaantuivat puiden suojiin varovasti hiipien, saattoi melkein aistia heidän pettymyksensä siitä, että kylä oli puolustusvalmiudessa. He ryhmittyivät pysytellen nuolten kantomatkan ulkopuolella ja heitä näytti olevan huolestuttavan paljon. Akka oli tullut etelävarustuksille ja seisoi Meiran vieressä.

– He ovat irrejä ja heitä näyttää johtavan vanha tuttavani Irreto, hän sanoi. – He ovat valinneet hyvän ryöstöhetken, meillä on koko talven saalisnahat ja kuivatut lihat varastossa.

– Pystymmekö puolustautumaan? Meira kysyi.

– En tiedä, Akka sanoi. – Heitä on paljon, ja jos he pääsevät lähelle, he yrittävät sytyttää varustukset tuleen. Silloin meidän on paettava säilyttääksemme edes henkemme.

Hän vilkaisi Meiraa hiukan huolestuneena ja lisäsi:

– Sinun ikäisesi ja näköisesi kyllä kelpaa heille orjaksikin, tai eteenpäin myytäväksi.

Ehkä se oli tarkoitettu lohdutukseksi, mutta Meira ei voinut estää pientä kauhun väristystä. Akan kasvot taas olivat aivan levolliset, hän puhui elämään kuuluvista tavanomaisista ikävyyksistä. Meira tajusi ensimmäistä kertaa, että oli itse elänyt koko elämänsä oloissa, joista monilla maailmankolkilla vain haaveiltiin. Vuorimaassa ei ollut ollut sotaa hänen aikanaan, ja ryöstelijät olivat olleet uhkana vain syrjäseuduilla.

Kesti pitkän aikaa ennen kuin irrit yrittivät ensimmäistä hyökkäystä. Verraka antoi saman tien avata portin ja ohjasi miehensä siitä ulos. Irrit olivat paremmin aseistettuja, heillä oli jopa pronssimiekkoja, mutta kyläläiset keihäineen taistelivat hurjemmin, puolustivathan he kotejaan. Myös kirves, jota jotkut kyläläisistä käyttivät, osoittautui tehokkaaksi aseeksi.

Taistelu siirtyi pian kylän eteläisten varustusten luo. Se oli heikko kohta puolustuksessa, ja vihollinen huomasi sen myös. Meira valitsi ensimmäisen kohteensa, yritti sulkea mielestään pois kauhun, jota teko hänessä herätti, ja lennätti nuolen. Se osui ja hän näki miehen kaatuvan. Hän ponnisteli ollakseen tuntematta mitään, mutta häntä itketti. Hän kuivasi kyyneleet nopeasti ja häpeissään.

Täällä ei taisteltu niin kuin Verraka oli opettanut Vuorimaan sotilaita tekemään. Kylän luona liikuttiin sekasorrossa. Verrakan johdettavina olevat miehet pysyivät töin tuskin hänen hallinnassaan, kun hän kaikuvilla huudoillaan ohjasi heitä. Alipäälliköitä täällä ei tunnettu, jokaista miestä oli kutsuttava yksittäin nimeltä.

– Mirjo, väisty, päästä tottuneemmat eteen, Verraka karjui. – Aure avuksi Seelolle. Orre, ohjaa kaikkia siellä olevia enemmän vasemmalle.

Jousiampujia oli Vuorimaan joukoissa opetettu toimimaan pareittain, niin että toinen aina suojasi kilvellä toisen ampuessa. Täällä jokainen oli yksin ja tähdätessään alttiina vihollisen nuolille. Ensimmäinen johon osui, oli nuori poika, melkein lapsi vielä. Hän putosi lumikinokseen, ja vieressä ollut nainen ryntäsi hänen luokseen vetäen nuolen pois ja yrittäen tukkia verenvuotoa.

– Kaaro kuoli, hän sanoi sitten itkien. – Voi minun lapseni, minun kultani.

Taisa tuli äidin avuksi kantamaan ruumista pois. Meira tyhjensi ajatuksensa ja ampui niin täsmällisesti ja tehokkaasti kuin pystyi. Hän näki isänsä ja muutamien kylän miesten tunkeutuvan kiilana vihollisjoukkoon. Hän näki Orren jäävän kentälle makaamaan, ja Mirjoa kuljetti joku kohti porttia. Hänen lähellään osui nuoli naisen kaulaan, juuri kun tämä tähtäsi ampuakseen. Meira valitsi kohteen ja ampui nyt ilman sääliä, hurjan vihan vallassa. Hän oli lakannut näkemästä hyökkääjiä ihmisinä, he olivat kasvoton, nimetön joukko, joka edusti vain julmuutta ja tuhoa.

Kun yksi nuolista osui Meiraan ja tuotti viiltävää kipua, hän tunsi melkein helpotusta. Hän ei ehtinyt kaatua, Akka sieppasi hänestä kiinni. Meira jaksoi ihmetellä, että Akka pystyi kantamaan häntä eikä laskenut taakkaansa kertaakaan levätäkseen, vaan vei hänet sairastuvalle asti. Akka auttoi hänet makuulle suojaisaan nurkkaan ja kutsui Arenoa.

– Haava ei ole paha, luulisin, hän sanoi. – En irrottanut nuolta, ajattelin että sinä teet sen taitavammin.

Areno oli kalpea ja totinen. Hän veti nuolen ulos, tukki verenvuoden kangasmytyllä ja teki siteen.

– Miltä sinusta tuntuu? hän kysyi. – Onko kipu kova? Pyörryttääkö?

– Olen kunnossa, Meira sanoi itkuisella äänellä.

Hän ei pystynyt purkamaan sanoiksi kauhuaan siitä, mitä oli nähnyt ja mitä oli itse tehnyt. Sen ajatteleminen tuntui pahemmalta kuin olkapään kipu. Pahinta oli, että hän oli lopulta nauttinut huomatessaan osuvansa. Hän oli vihannut irrejä ampuessaan nuolensa, hän oli halunnut kylvää heidän keskuuteensa tuskaa ja kuolemaa.

Areno laski kätensä Meiran otsalle. Hän tuntui ymmärtävän jotain siitä, mikä jäi sanomatta.

– Turvaa Kooraan, hän sanoi. – Uskoit tekeväsi oikein, ja mitä muuta voi tehdä kuin sen, minkä uskoo tarpeelliseksi.

– Niin, Meira sanoi.

– Minun on mentävä, Areno sanoi. – Mirjolla on keuhkoon ulottuva keihäänpisto, ja Teri on haavoittunut vatsaan. Yritän käydä välillä katsomassa sinua. Huuda, jos tarvitset apua.

Meira lojui huoneen nurkassa. Verenvuoto täytti olkapään siteen, mutta tuntui sitten tyrehtyvän. Häntä heikotti eikä hän jaksanut nousta, mutta hän näki miten huoneeseen kannettiin lisää haavoittuneita. Jotkut valittivat äänekkäästi, moni oli huolestuttavan hiljaa.

Joku polvistui lattialle hänen viereensä. Se oli Marka.

– Mirjo kuoli, tyttö sanoi nyyhkyttäen.

Meira ojensi terveen kätensä ja Marka tarttui siihen. Tyttö itki ja Meira puristi äänettömänä hänen kättään. Ei ollut olemassa sanoja, jotka olisivat riittäneet lohduttamaan.

Jonkin ajan kuluttua sairastuvan ovelta huudettiin: – Irrit perääntyvät. Se sai aikaan toiveikkaan kohahduksen. Vaikka tiedettiin, että irrit keräisivät joukkonsa ja tulisivat uudelleen, oli ensimmäinen yhteenotto kuitenkin ollut voitto. Pian sen jälkeen Verraka tuli sairashuoneeseen. Hän katsoi tytärtään silmissään hellyyttä ja surua ja laski sitten kätensä Markan olalle.

– Mirjo oli hyvin urhoollinen, hän sanoi.

Marka katsoi häntä kyyneleisillä silmillään.

– Kunpa olisit ehtinyt sanoa sen hänelle itselleen, Jääsilmä, hän huokasi. – Hän olisi ollut ylpeä tunnustuksestasi.

– Sanoin sen, kun häntä lähdettiin viemään pois, Verraka kertoi. – Mirjo pyysi minua sanomaan sen myös sinulle.

Hän nosti Meiran syliinsä.

– Vien sinut asunnollesi ja jään sinne seuraksesi, sillä Areno ei nyt ehdi, hän sanoi.

– Marka, älä jää itkemään yksin, Meira pyysi ja ojensi kättään. – Tule mukaan.

– En itke enää, Marka sanoi. – Jään auttamaan Arenoa ja Taisaa haavoittuneiden hoidossa.

Verraka kantoi Meiran pihan yli ja sisälle Meiran ja Arenon asuntoon. Siellä hän laski tytön vuoteelle, irrotti sidettä hiukan ja katsoi haavaa.

– Se ei ole paha, hän sanoi huojentuneena. – Et kuitenkaan voi ampua pitkään aikaan. Olen iloinen siitä. En halua sinun tappavan.

– Teet sitä kuitenkin itse, Meira sanoi.

Verraka istui tytön viereen ja silitti tämän hiuksia niin kuin hän oli tehnyt silloin, kun tämä oli pieni.

– Olen jo kauan tuntenut, että Kooran kielto tappaa ihmisiä on oikea ja tarkoitettu tinkimättä noudatettavaksi, hän sanoi. – Silti en ymmärrä mitä muuta olisin voinut tehdä esimerkiksi tänään. Enhän voi antaa heidän vallata kylää ja tappaa ja raiskata. En myöskään voi jättää Akkaa ilman apuani tällaisella hetkellä.

Meira katsoi häntä silmiin.

– Mitä Akka merkitsee sinulle? hän kysyi.

– En osaa määritellä sitä, Verraka sanoi. – Mutta jos hän olisi mies, pitäisin häntä yhtenä parhaista ystävistäni. Hän on Karetan ja Moirin veroinen hallitsija, vaikka hänen vastuullaan on pienempi yhteisö. Hän on suostunut luopumaan omista toiveistaan johtaakseen kylää. Kunnioitan häntä, mutta tiedän kyllä, mitä sinä oikeastaan halusit kysyä. En rakasta häntä.

– Menet kuitenkin hänen kanssaan vuoteeseen, Meira sanoi.

Verraka naurahti. Tapansa mukaan hän vastasi tyttärelleen suoraan ja vilpittömästi:

– Ei sillä välttämättä ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Etkö sinä voisi kuvitella tekeväsi niin pelkän halun takia?

– En, Meira sanoi. – En voisi haluta miestä, jota en rakasta.

– Minä taas en ole uskaltanut edes koskettaa naista, jota kohtaan olen viimeiset viisitoista vuotta tuntenut rakkautta, Verraka sanoi.

Meira katsoi isäänsä ihmeissään.

– Tarkoitat Oosaa, hän sanoi. – Olen luullut, että olette vain ystävät.

– Tarkkaan ottaen olemmekin, Verraka sanoi. – Mutta koska Oosa kuulee ajatukset, hän tietysti tietää kaikki tunteeni ja sopimattomimmatkin haluni.

– Eikö hän ole koskaan sanonut siitä mitään?

Verraka pudisti päätään.

– Oosa vain katsoo kauniisti ja hymyilee, hän sanoi. – Mutta hän on silti ollut äitisi kuoleman jälkeen ainoa nainen, jota olen rakastanut. Ajatus hänestä ja pieni tyttö, jonka sain kasvattaa naiseksi, ovat auttaneet minua kestämään sen millainen itse olen.

– Isä, Meira sanoi vakavasti. – Luulet itseäsi paljon huonommaksi kuin olet. Ehkä teit virheitä ennen, mutta minä olen tuntenut sinut vain hyvänä ihmisenä.

– Jos olisin hyvä ihminen, olisin osannut pidättäytyä Akan vuoteesta, Verraka sanoi. – Naisessa herää niissä tilanteissa helposti rakkaus, eikä ole oikein herättää sitä, jos ei voi vastata siihen. Mutta jos olenkin saanut kiivauteni ja vihani osittain kuriin, miehisiä halujani saan tuskin koskaan. Jos siinä suhteessa joskus pystyn hillitsemään itseni, se tuskin johtuu itsehillintäni kasvusta, sen voi aiheuttaa vain halujeni laimeneminen.

Hän oikaisi itsensä Arenon puolelle vuodetta. Meira ajatteli, että näin he olivat nukkuneet hänen varhaisimman lapsuutensa ajan. Kun isä oli sanonut, että hän oli jo niin iso että tarvitsi erillisen vuoteen, hän oli ollut siitä pahoillaan. Hän katsoi Verrakan levollisia kasvoja. Tämä tuntui yhä olevan kuin tae siitä, että oli turvallista.

– Isä, Meira sanoi. – Kun tapoin ihmisiä, nautin siitä. Vihasin heitä. Toivoin jokaisen, johon osuin, kärsivän oikein pitkään ennen hengenlähtöä.

Verraka kääntyi ja katsoi tytärtään myötätuntoisesti.

– Taistelutilanteessa on vain kaksi vaihtoehtoa, alat pelätä tai vihata, hän sanoi. – Pelon vallassa pakenet, viha antaa voimaa puolustautua, mutta vihan herättyä olet valmis myös hyökkäämään. Vihasi, kun näit ympärilläsi kuolemaa ja olit itse kuolemanvaarassa, on yhtä luonnollista kuin kaipuusi miehen syliin tai hellyys, jota tunnet lasta kohtaan.

– Mutta viha on väärin aina, Meira sanoi hiljaa. – Nuo muut asiat eivät ole.

– Nekin voivat irrota hyvistä yhteyksistään ja suuntautua väärin, Verraka sanoi. – Mutta olet luultavasti oikeassa siinä, että viha on aina väärin.

Ulkona syntyi hälinää ja Verraka hypähti pystyyn. Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun siihen lyötiin raskaasti.

– Jääsilmä, irrit yrittävät pimeän turvin, Arlon ääni huusi.

Verraka avasi oven.

– Kerää miehet vastaiskuun, tulen heti, hän sanoi.

Hän kääntyi ja katsoi tytärtään.

– Oikein tai väärin, mitä muuta voin tehdä, hän sanoi.

Areno piti verta yskivää miestä koholla ja yritti saada hänet juomaan kupista vettä sen verran että lääke, jonka tarkoitus oli huumata hänet odottamaan kuoleman tuloa, alkaisi vaikuttaa. Monen hyväksi ei voinut tehdä enempää. Hän tunsi syvästi avuttomuutensa. Hänen tietonsa olivat paremmat kuin Taisan, mutta sokeus haittasi käytännön toimia. Lopulta juottaminen onnistui ja tuskainen yskä alkoi hiljetä. Hän laski miehen makuulle.

Sairastuvasta päin taistelu vaikutti mielettömältä painajaisunelta. Yhä uusia tuskaisia ihmisiä kannettiin sisään. Näiden omaiset tulivat usein mukaan, vaikka heitä yritettiin vaisusti kiellellä, ja heidän itkunsa sekoittui potilaiden valituksiin. Kuolleiksi todettuja kannettiin ulos, ja lisää haavoittuneita tuotiin sisään. Myös vihollisen puolella olivat tappiot ilmeisesti suuret, siitä päätellen mitä tajuissaan olevat puhuivat.

Ihmisen piti kuitenkin olla eläintä järkevämpi, Areno mietti. Nyt ei tuntunut siltä. Hän ei tiennyt ainoatakaan eläinlajia, joka olisi käynyt tällaisia taisteluja. Mutta mitä sitten kyläläisten olisi pitänyt tehdä? Alistuako ryöstettäviksi ja surmattaviksi?

Arka ei tappanut toista ihmistä koskaan, ei edes itsepuolustukseksi. Se ei ollut tietoinen valinta, vaan Kooran säätämä tosiasia; arka ei voinut tappaa. Areno mietti itseään. Hän oli vain puolittain arka, joten hänellä oli valinnan vapaus, mutta hän ei tiennyt mikä olisi oikein. Vaikka olisi ollut ihanteiden mukaista noudattaa Kooran lakia, eihän Meiraa voinut jättää irrien käsiin. Areno tiesi olevansa täällä sokeutensa takia haavojen hoitajana vähemmän hyödyksi kuin Taisa tai auttamaan tulleet kyläläiset. Hän oli voimakas. Eikö hänen paikkansa ollut miesten joukossa kylää puolustamassa?

– Jääsilmä kysyy sinua, sanoi yksi naisista. – Vienkö sinut hänen luokseen?

Areno vastasi myöntävästi ja tarttui naisen käsivarteen. He saivat kulkea varovasti, sillä sairastuvan lattialla oli enää tuskin lainkaan vapaata tilaa.

Oven luona oli viileämpää kuin sisällä. Nainen pysähtyi ja sanoi palaavansa takaisin työhönsä.

– En ole haavoittunut, mutta oikea käteni ei kerta kaikkiaan suostu toimimaan, Verraka sanoi hiukan nolostuneella äänellä. – Särky alkaa olla lähes sietämätön, niin turhalta kuin tuntuukin valittaa sitä tällaisen kärsimyksen keskellä.

– Istu jonnekin, Areno sanoi.

Verraka veti itselleen vapaan jakkaran ja Areno paljasti hänen olkapäänsä. Se oli voimakkaasti tulehtunut, kuuma ja turvoksissa.

– Et saisi tehdä tällä mitään, Areno sanoi. – Kipu on varmasti kauhea, jos yrität käyttää tätä.

– Anna jotain, mikä turruttaa kivun, Verraka pyysi. – Minun on mentävä takaisin ja käden on toimittava. Akka teki virheen tappaessaan Taurin, nyt siellä ei ole ketään, joka osaa johtaa. Moni on urhoollinen, mutta käskijällä on oltava sellainen inhottava luonne, joka oli hänellä ja on minulla. Meidän on lähetettävä kuolemanvaaraan ihmisiä, joista pidämme.

– Kipulääke auttaa sinua rasittamaan kättäsi niin, että vamma voi pysyvästi pahentua, Areno sanoi.

– Siitä emme nyt voi välittää.

Areno mietti samalla kun hän kutsui yhden naisista ja pyysi tarvitsemaansa lääkettä. Hän annosteli sitä Verrakalle kuppiin, jonka nainen oli tuonut.

– Juo tämä, sen pitäisi riittää, hän sanoi. – Vaikutus ei ala heti, vaan vasta hetken kolmanneksen kuluttua. Mikä tilanne siellä ulkona on?

– Irrit yrittävät päästä sytyttämään etelän puolen varustukset, Verraka sanoi. – Pimeys auttaa heitä, he ovat välillä kovin lähellä ampumassa palavia nuoliaan. Olemme hyökänneet kahdesti portista ja karkottaneet heidät, mutta he palaavat. Eivätköhän he jatka koko yön, elleivät onnistu jo ennen aamua.

– Olisiko minusta hyötyä siellä? Areno kysyi.

Verraka oli pitkään hiljaa.

– Pitäisin mielelläni minulle rakkaimmat ihmiset poissa sieltä, hän sanoi. – Mutta sehän on itsekästä, niin moni menettää rakkaansa, ja olemme todellisessa vaarassa kuolla kaikki. Sinusta olisi hyötyä, jos kulkisimme niin että pysyt kiinni minussa ja pitäisit kilpeäni ohjeitteni mukaan. Pystyisit toimimaan paljon paremmin kuin oikea käteni, ja minä voisin käyttää keihästä vasemmalla.

– Minä tulen, Areno sanoi.

– Kuoleman mahdollisuus on suuri, Verraka sanoi. – Koska johdan, en voi säästää itseäni, minun on oltava esimerkki muille. Jaat kanssani vaaran.

– Haluan tehdä sen, Areno sanoi kiihkeästi. – En halua sinun olevan yksin vaarassa. En myöskään halua olla turvassa, kun Meirankin henki on uhattuna, jos irrit onnistuvat valtaamaan kylän.

Areno lisäsi vaatteitaan ja he kiirehtivät ulos kirpeään, kylmään talviyöhön.

– Jääsilmä tulee, joku huusi.

Huudosta heijastui helpotus ja luottamus siihen, että tulija hallitsisi tilanteen. Verraka yritti vastata siihen toiveikkaalla hymyllä, mutta hän tunsi kuitenkin huolta, jota hän ei halunnut paljastaa joukoilleen. Irrejä oli enemmän, heidän aseensa olivat parempia ja heidät oli myös koulutettu taistelemaan kyläläisiä kurinalaisemmin.

Areno mietti, että oli hyvä että hän ja Verraka olivat niin tottuneita yhdessä liikkumiseen. Hän otti raskaan kilven oikeaan käteensä ja kuunteli Verrakan lyhyet ohjeet siitä, miten sitä oli kannettava. Sitten hän otti vasemmalla kädellään tukevan otteen Verrakan tiukasta nahkavyöstä. Sitä tapaa hän oli käyttänyt metsässä, kun oli laskeuduttu suksilta ja liikuttu hankalakulkuisessa maastossa. Se ei rasittaisi Verrakan kipeää olkapäätä.

– He ovat taas etelän varustusten luona, Arlo selitti huolestuneella äänellä.

– Emme jaksa kauan tällaista, meidän on pyrittävä ratkaisuun, Verraka sanoi. – Jaetaan joukko kahtia ja kierretään molemmilta sivuilta heidän taakseen. Pakotetaan heidät sitten etelävarustuksen luo ja siellä olevat jousiampujat saavat tappaa minkä ehtivät. Kuka haluaa ottaa toisen joukon?

– Minä kai, Arlo sanoi epäröiden. – En ole oikein sopiva siihen, mutta ei taida olla muitakaan.

– Minä johdan toista joukkoa, sanoi Akan ääni sivusta. – Suunnitelma on hyvä, Jääsilmä. Vie sinä miehet vasemmalta, minä kaarran oikealta. Meillä on pitempi matka, joten me menemme ensin. Arlo, sinä jäät kylään johtamaan jousiampujia. Teemme yrityksen, joka onnistuessaan pelastaa meidät, mutta jos meidät lyödään takaisin, lähetä ajoissa naiset ja lapset metsän suojiin. Viivytämme vetäytyessämme valtaajaa, että he saisivat etumatkaa.

– Onko viisasta mainita tappion mahdollisuudesta? Verraka kysyi Akalta puoliääneen.

Akka hymähti.

– Mikään tappio ei ole lopullinen, hän sanoi. – Metsän suojista palataan. Kaiken muun epäonnistuttua on pelastettava riittävästi ihmisiä uuden kylän rakentajiksi.

– Olen tottumaton tällaiseen tilanteeseen, Verraka myönsi. – Olen vain kerran puolustanut linnaa, jossa huolenamme oli muitakin kuin sotilaita, mutta heillä taas ei olisi ollut pakomahdollisuutta, jos olisimme kukistuneet. Sitä useammin olen vallannut kaupungin, kylän tai linnan, ja tiedän kyllä, mitä kaikkea pakoon asukkaiden on sieltä päästävä. Jos jäämme tappiolle, toivoisin sinun menevän pakenevien kanssa. Minä voin johtaa kylään viimeisenä jääviä.

Akan silmissä häivähti outo, melkein liikuttunut ilme, jonka hän hetkessä karkotti.

– Minun joukkoni näyttää olevan valmiina, Jääsilmä, hän sanoi. – Voimmeko lähteä?

– Menkää, Verraka kehotti. – Ottakaa soihtuja mukaan, sytytetään nuotioita metsänrajaan, kun saamme heidät aukealle. Sitten emme päästä heitä suojaan, ja varustuksilta en helppo ampua heitä.

Akka johti oman joukkonsa portista ulos ja Verraka komensi sen jälkeen miehensä liikkeelle. Varustusten lähellä tallatulla lumella oli helppo liikkua, mutta sitten kulku vaikeutui. Hankikanto ei ollut täydellinen, aina joskus jalka rikkoi pinnan ja upposi polveen asti. Kun päästiin metsän suojaan, lumi oli kestävämpää.

Ensin he eivät kohdanneet vastarintaa, irrit yllättyivät heidän liikkeistään. Kun he tajusivat mitä oli tapahtumassa, he yrittivät raivokkaasti murtautua saartorenkaan läpi välttyäkseen joutumasta pois puiden suojasta. Äänistä Areno ymmärsi, että Akan johtama joukko oli onnistunut yrityksessään yhtä hyvin kuin hekin.

– Älkää päästäkö ketään läpi, Verraka huusi. – Ajakaa kaikki aitausta kohti.

Hän pysähtyi ja kilpeen tuli voimakas isku, jonka Areno töin tuskin jaksoi torjua.

– Suojaa oikealta, Verraka huusi. – Kohota ylemmäs.

Areno tunsi, miten Verraka jännittyi iskemään keihäällään, ja edestä kuului tuskainen, korahtava huuto. Verraka harppasi eteenpäin. Arenon jalka osui lumen keskellä kiinteään alustaan, kun hän seurasi Verrakaa. Hän tajusi astuneensa kuolleen ihmisen päälle ja häntä kauhistutti. Mutta saman tien hän joutui taas kuuntelemaan Verrakan ohjeita ja suojaamaan. Isku oli raju ja keihäs repäisi kilpeä jääden hetkeksi kiinni.

– Ylemmäs, Verraka huusi. – Suojaa oikealta. Saatko heittokeihääni kannakkeestaan? Ota se valmiiksi.

Areno totteli konemaisesti, seurasi mukana, suojasi ja ojenteli aseita. Välillä hänen oma hartiansa jäi suojattomaksi ja siihen osui isku, joka kuitenkin vain repi ihon pintaa. Taistelu ympärillä vyöryi huutoineen, kirouksineen ja valituksineen, eikä hän osannut enää lainkaan ajatella kauanko se oli kestänyt. Viimein Verraka pysähtyi ja hengitti raskaasti.

– Voitte päästää pakenijat läpi, jos haluatte, hän huusi. – Niitä on enää niin vähän.

– Onpa hyvä että et joudu katselemaan, hän sanoi Arenolle. – Tällaista määrää ruumiita näin pienellä alalla en ole nähnyt sen koommin kuin Vuorimaan sisällissodan aikaan Memnon luona, siinä taistelussa, joka Leonin laulussa on Karetan suuri voitto. Silloin ruumiita oli yhtä tiheässä, vain vielä enemmän.

– Takaa-ajoon! Akan ääni kuului kauempaa. – Kaikki jotka jaksavat, suksille ja ajakaa takaa. Tappakaa mitä vielä ehditte, etteivät irrit ihan pian tulisi takaisin.

– En usko heidän tulevan lähiaikoina, Verraka sanoi. – Varustuksilta ampuvat naiset ja lapset tekivät hyvää työtä. Pakoon pääsi tuskin neljäsosaakaan. Kyllä he lähiaikoina yrittävät ryöstellä helpompia kohteita.

Areno tajusi vasta nyt väsymyksensä ja vaipui istumaan lumeen.

– Olkapääsi on veressä, Verraka totesi huolissaan.

– Se on pintahaava, Areno sanoi. – Jalkani vain eivät kanna enää.

Verraka auttoi hänet seisomaan ja otti häneltä kilven. Joku tarpoi lumessa heitä kohti. Tulija pysähtyi.

– En uskonut, että pystyisimme tähän, Akka sanoi. – Irreillä oli kaikki mahdollisuudet. Mutta perheitään puolustavat miehet ylittävät itsensä.

– Olet syntynyt päälliköksi, Akka, Verraka sanoi. – Kun minun lohkoni oli vähällä pettää, vedit irrien huomion puoleesi muka vetäytymällä.

Akka naurahti.

– Luuletko Taurin koskaan pystyneen ottamaan huomioon kokonaistilanteen? hän kysyi. – Minä siitä puolesta olen aina vastannut. Mutta mene jo lepäämään, huolehdin kyllä lopusta.

Areno kuunteli ääniä ympärillään. Kyläläiset huutelivat toisilleen, mutta sieltä täältä erottui myös valitusta.

– Mitä teet haavoittuneille irreille, Akka? Verraka kysyi.

Akka hymähti halveksivasti.

– Kaikki on surmattava, hän sanoi. – Irrit eivät häikäilisi yrittää kohta uudestaan, jos ottaisin vankeja. Mutta tiedän, mistä olet huolissasi. Ole rauhassa, en salli kidutusta.

– Tiedän vain omista kokemuksistani, että miehet on vaikea pitää erossa julmuuksista pelon lauettua, Verraka sanoi. – Tarkoitukseni ei ollut epäillä johtajantaitojasi.

Hän lähti kahlaamaan kylää kohti ja Areno seurasi mukana. He kulkivat hiljaisina pitkään. Sitten Verraka sanoi:

– Irrit kuten muutkin taistelevat joko saadakseen mainetta ja kunniaa tai hallitsijansa käskystä tai sitten he lähtevät mukaan muuten vain, koska niin on aina tehty. He eivät ole sen pahempia kuin kuka hyvänsä, ja pitäisi löytyä jokin muu ratkaisu kuin heidän surmaamisensa.

– Niin, Areno sanoi. – Koora kieltää tappamisen ja se on varmasti oikein. Mutta olisitko voinut antaa heidän polttaa kylän ja toteuttaa kaiken muunkin, mitä he aikoivat?

– En, Verraka sanoi. – Sitä juuri en ymmärrä. Teen minkä uskon velvollisuudekseni ja kun se on tehty, tiedän tehneeni väärin.

– Mikä sitten voisi olla oikein? Areno kysyi.

– Vuosia ennen syntymääsi kuoli eräs Tessi, Verraka sanoi. – Silloin tunsin hetken ymmärtäväni jotain Kooran tahdosta.

– Hän oli isän ensimmäinen rakastettu, Areno sanoi. – Äitikin tunsi hänet, äiti oli pikkutyttö silloin. Mitä oikein tapahtui? Äiti ja isä ovat puhuneet siitä, mutta he eivät olleet paikalla näkemässä.

– Hän oli panttivanki, jonka henkeä uhkaamalla aiottiin pysäyttää Karetan armeija, niin että se odottaisi tuhoaan, Verraka sanoi. – Hän seisoi joukkojen välissä ja tiesi, että jos Karetan armeija liikahtaisikaan, keihäs iskeytyisi hänen selkäänsä. Kareta ei pystynyt antamaan hyökkäyskäskyä, vaikka siitä riippui hänen joukkojensa kohtalo, eikä vain niiden vaan Autiomaan, Sirpin ja Vuorimaan kansojen. En tiedä mitä olisin tehnyt, mutta minun ei tarvinnut yksin päättää. Tessi huusi minulle: Verraka, tee minkä tiedät oikeaksi. Käskin joukot liikkeelle. Tessi kuoli siihen, mutta pelasti meille rauhan, josta kiitetään minua ja armeijaa, jota johdan.

– Tarkoitat, että muita pelastaakseen saa uhrata vain oman henkensä, Areno sanoi.

– Jotain sellaista, Verraka myönsi. – Mutta ennen kuolemaansa Tessi sanoi minulle, ettei leijonaa voi syyttää siitä että se on luotu leijonaksi. Silloin se tuntui Kooran lähettämältä viestiltä anteeksiannosta.

– Sitä se varmaan olikin, Areno sanoi. – Koorahan meidät kaikki on tehnyt ja johtaa lopulta kaiken.

– Mutta miksi hän antaa meidän, jotka emme ole arkoja, tehdä väärin? Verraka kysyi väsyneellä, hiljaisella äänellä.

He tulivat Meiran ja Arenon asunnon ovelle ja Verraka avasi sen. Meira nousi säikähtäen istumaan.

– Areno, isä, hän sanoi hätäisesti. – Mitä on tapahtunut? Itkin ja pelkäsin ja sitten nukahdin.

– Irrit ovat lähteneet, Verraka sanoi.

Areno auttoi Verrakaa riisumaan vaatteitaan ja pesuveden lämmetessä hän tutki olkapäätä.

– Taistelijan urasi on aivan varmasti ohi, ellet aio kamppailla vasemmalla kädelläsi ja käyttää kilvenkantajaa, hän sanoi. – Olkapääsi tulee jäämään pysyvästi niin jäykäksi, että miekkaa et tällä kädellä enää heiluta.

Verraka naurahti lyhyesti.

– En taida olla siitä edes pahoillani, hän sanoi.

Pitkät, kaarevakeulaiset veneet soutivat hitaasti ylös jokea, jonka jääpeite oli lähtenyt äskettäin. Ilma oli vielä viileä, vaikka kirkas aurinko valaisi kulottuneen ruohon. Maassa oli lunta enää vain satunnaisissa varjopaikoissa. Lehdettömät puut olivat alkaneet punertaa, ja havupuiden synkkään vihreään olivat ilmestyneet tuoreet, vaaleat oksankärjet kuin pienet kukat. Päivät olivat pidentyneet, ja oli vaikea tajuta työpäivän päättyneen, kun seudun yllä oli pehmeä valo.

Eläinten talvirehu oli loppunut, ja vaikka metsäaukioilla ei vielä kasvanut juuri mitään syötävää, kylän laihtuneet lampaat ja vähät lehmät oli päästetty etsimään syötävää. Paimenessa olevat lapset huomasivat veneet ja näkivät niiden rantautuvan. Kauhistuneina he ajoivat eläimet kokoon ja juoksuttivat ne kylää kohti.

– Vasama miehineen tulee, lapsista vanhin huusi portilla.

Kylä alkoi heti valmistautua pahimman varalta. Aseaitta avattiin, portti ja varustukset tarkastettiin, mutta Akka piti todennäköisenä, että Vasama oli heidän suhteensa rauhallisissa aikeissa.

– Hänellä ei ole riittävästi miehiä kylän valtaamiseen, hän sanoi Meiralle, joka oli istunut Markan kanssa ompelemassa talon suuressa tuvassa ja kokosi juuri töitään seuraavaa päivää odottamaan. – Juokse kuitenkin hakemaan Jääsilmä ja Arlo. Meidän on oltava varuillamme.

Meira kiirehti kohti Arlon ja Verrakan yhteistä majaa. Miehet istuivat sen edessä pihalla vuoleskellen puusta keihäänvarsia. Uutinen sai molemmat nousemaan heti.

– En usko Vasaman hyökkäävän meille, Arlo sanoi kun he kiirehtivät kohti Akan taloa. – Hän on menossa pohjoisemmaksi jonnekin helpommin ryöstettävään paikkaan. Mutta jos hän saa tilaisuuden, hän tietenkin ottaa täältä saaliinsa.

Akka lähetti Arlon valmistelemaan kylän miehistä koottavaa aseistettua joukkoa, jonka piti olla riittävän uhkaavan näköistä hillitsemään Vasaman mahdollisia toiveita. Sitten hän katsoi Verrakaa.

– Olisin iloinen, jos tulisit avukseni, hän sanoi. – Minun on käytävä tervehtimässä Vasamaa ja tunnustelemassa hänen aikeitaan.

– Tulen kanssasi, Verraka sanoi. – Sen miehen tervehtiminenkin voi olla vaarallista.

Akka hymyili.

– Vasaman silmissä olet vankini, ja jos sinusta on tullut minulle käyttökelpoinen, olet taipunut orjaksi, hän sanoi. – Pystytkö esittämään osasi?

Verraka hymähti.

– Taipuisuus ei ole vahvimpia puoliani, hän sanoi. – Mutta enköhän kykene sietämään orjan osaa hetken.

Arlo oli koonnut aseistetun miesjoukon portille, ja Akka ja Verraka lähtivät kävelemään sen edessä kohti Vasaman laivoja. Mullan ja puiden tuoksu tuntui hukuttavan talven muistotkin. Ihmisjoukko säikytti lentoon lintuja ja sai oravat säntäämään puiden korkeisiin latvoihin, josta ne esittivät naksuttavalla äänellään vihaisia vastalauseitaan rauhansa häiritsemisestä.

Metsän jälkeen he tulivat rantaniitylle. Verraka jättäytyi Akan taakse, ja Arlo ryhmitti miehet mahdollisimman näyttävästi. Vasaman sotilaat olivat leiriytymispuuhissa, mutta keskeyttivät ne ja kiirehtivät tarttumaan aseisiin. Akka pysäytti oman seurueensa ja jäi odottamaan. Hetken kuluttua tuli leiristä Vasama muutaman sotilaan seuraamana. Hän pysähtyi etäisyydelle, josta saattoi puhua.

– Tervehdys, Akka, hän sanoi. – Yksi veneistämme sai reiän pohjaansa, kun vedimme sitä koskesta ylös. Olemme pysähtyneet korjaamaan sitä.

Vasama oli nuori mies, kookas ja vaalea kuten Verrakakin. Kansa johon hän kuului oli ehkä jotain sukua Vuorimaan entisille ylemmille ja näiden tasangolla asuville veljeskansoille. He asuivat saarella joka sijaitsi Susimaasta länteen, ja tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä sekä meren kautta että jokia pitkin jopa Vuorimaan, Sirpin ja Autiomaan rannoille asti. Heidän jumalansa oli Vuorimaan virallisen jumaluuden Ukkosjumalan kaltainen, mutta ei suojellut oikeudenmukaisuutta, vaan rohkeutta ja voimaa.

Vasaman ryhti oli suora ja hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja miellyttävät, mutta ilmeessä oli julmuutta ja piittaamattomuutta. Verraka huomasi katsovansa häntä sopimattoman tarkasti siihen nähden, että esiintyi orjana. Hän oli sitten tuijottavinaan ohi, mutta ihmetteli mielessään, miten Vasama muistutti hänen omaa entistä itseään, nuorta Verrakaa.

– Olet tervetullut korjaamaan venettäsi alueellani, Vasama, Akka sanoi. – Mutta et liene vain huvimatkalla tällä joella.

Vasama heilautti pitkiä vaaleita hiuksiaan. Ne olivat runsaat ja huolellisesti hoidetut, ja sinisissä silmissä vilahti kylmä huvittuneisuus.

– Kyläsi ei ole vaarassa, eikö se riitä, hän sanoi. – Sinulla näkyy olevan miehiä saman verran kuin minulla, ja aseistuskin on tasoissa. Ei ole mitään järkeä tapattaa väkeään tasaveroisessa taistelussa, vaikka sinuakin varmaan kiinnostaisi tietää, mitä veneissämme jo on, ja mitä hyötyisit niiden valtaamisesta.

Akka näytti moittivalta.

– Kuinka kuvittelet, että sellainen tulisi mieleeni, hän sanoi. – Väkeni ei koskekaan teihin, jos sinua ei ala kiinnostaa, mitä kylän aitoista löytyy.

Vasaman katse nauliutui Verrakaan ja siirtyi sitten Akkaan.

– Voisimmeko keskustella hetken kahden kesken? hän kysyi. – Tarjoaisin sinulle leirissäni peuranlihaa ja olutta.

– Jos et tule kylään nauttimaan minun tarjoamisiani, ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin että pyydät tuomaan oluen ja lihan tähän, Akka sanoi. – En mitenkään malta erota kyläni aseistetusta miesväestä.

Vasama antoi käskyn yhdelle sotilaistaan ja virnisti sitten Akalle.

– Kiinnostuksesi miehiin on ainoa naisellinen piirteesi, hän sanoi. – Minua taas kiinnostaa vieressäsi oleva mies, jonka taisit tuoda vankina Vuorimaasta.

– Niin toin, Akka sanoi. – Jääsilmä on orja, jolla on erinomaiset taistelutaidot. Sellaisistakin on hyötyä jopa tällaisessa vanhojen ystävien tapaamisessa.

– Voisin tarjota orjastasi melkoisen maksun, Vasama sanoi. – Olen yhä varma siitä mitä sanoin viimeksi tavatessamme. Hän on mies, josta kemerit maksaisivat kasoittain kultaa.

Akka nauroi.

– Olen ystäväsi, Vasama, eikä ystäviä petetä, hän sanoi. – Tiedän, mitä luulet, ja voisin ottaa sinulta hänestä maksun, jota tarjoat. Mutta huomattuasi, ettei hän ole se joksi häntä luulet, vihaisit minua eikä minulla ole varaa suututtaa sinua. Jääsilmä, riisu niin että Vasama näkee selkäsi.

Verraka hätkähti ja loi Akkaan melkein raivokkaan katseen, mutta totteli sitten. Hän otti päällysviitan käsivarrelleen ja irrotti paidan olkapääsoljet. Vaate laskeutui vyötärölle. Hän kääntyi selin Vasamaan.

– Näethän, Akka sanoi. – Vanhat ruoskan jäljet. Mies on komea ja kieltämättä kyvykäs, mutta päällikkö hän ei ole koskaan ollut. Saat pukea, Jääsilmä.

Vasama tuntui olevan ymmällään.

– Olen erehtynyt, hän myönsi viimein. – Verraka ei ole hävinnyt kuin viimeisen taistelunsa Sumuvuorten luona, ja nuo jäljet ovat hyvin vanhoja. Hän ei ole ollut kertaakaan vankina tai hallitsijansa epäsuosiossa uransa aikana. Ei ole ollut mitään tilannetta, jossa hän olisi voinut saada tuollaiset arvet.

– Jääsilmä, koska sinua on ruoskittu? Akka kysyi.

– Lapsuudessa, Verraka sanoi ilmeettömänä.

– Hän on siis todella orja, Vasama sanoi. – Voisin silti melkein ostaa hänet, mutta en siihen hintaan kuin ajattelin, ja et taida myydä häntä edullisesti. Käytät ehkä hänen muitakin taitojaan kuin taisteluun liittyviä.

– Miksi en käyttäisi, Akka sanoi. – Ne puuhat kelvollisesti osaavia miehiä löytää harvoin.

Olut ja peuranliha tuotiin, samoin kaksi taljaa, joille Akka ja Vasama istuutuivat. Verraka siirtyi välittömästi Akan taakse ja Arlo ryhmitti miehet lähemmäs. Vasama huomasi sen.

– Olet kovin varuillasi, hän sanoi Akalle. – Olueni ei kuitenkaan ole myrkytettyä. Haluatko, että vaihdamme juoma-astioita?

– Myrkyttäjä et ole, Akka sanoi. – Mieheni vain huomasivat, että sinun saattoväkesi on tullut eteenpäin.

– Etkö luota vilpittömään ystävyyteeni? Vasama kysyi muka pahoitellen.

– Ettenkö luottaisi, onhan minullakin aivan sama tunne sinua kohtaan, Akka sanoi. – Ystävyytemme keston takaa sama miesvahvuus ja aseistus kummankin takana. Sehän on luotettavinta ystävyyttä mitä voi löytyä.

Vasama nauroi äkkiä aidosti ja melkein ystävällisesti.

– Akka, joskus tulen vielä kosimaan sinua, hän sanoi. – Voisimme tulla hyvin toimeen keskenämme.

– Tule isommalla joukolla, jos aiot minut viedäkin, Akka sanoi kuivasti.

He kohottivat olutastiansa ja joivat. Sitten Akka otti käteensä palan lihaa.

– Hyvin savustettua, hän sanoi. – Minne oikein olet menossa? Pohjoisen väen kyliin on pitkä matka ja sinnehän on helpompi päästä meren kautta.

– Etpä taida tuntea ympäristöäsi, Vasama sanoi. – Tiedustelijamme kävi pari päivää sitten ylävirralla ja löysi kylän, joka on jalkaisin kulkien vain parin päivämatkan päässä täältä.

– Sitten sinne on tullut väkeä talven aikana, Akka sanoi. – Sääli heitä, vierailusi ei varmaan ole heille mieluisa.

– He ovat joen lähettyvillä vinohuippuisen vaaran takana, Vasama sanoi. – Meidän vierailumme jälkeen siellä ei kuitenkaan kannata käydä hetkeen, ei jää mitään otettavaa.

– Tunnut iloitsevan siitä, Akka sanoi. – Minä säälin heitä. En koskaan käy ryöstöretkillä pohjoisessa.

– Tuo on toinen naisellinen piirteesi, Akka, tunnet sääliä, Vasama sanoi. – Miehelle sellainen ei sovi. Meidän omissakin sankareissamme on kyllä hyviä esikuvia, mutta Vuorimaan Verraka, jonka kuvittelin olevan vankinasi, on yksi niitä joiden kaltainen haluaisin olla. Kysy vaikka orjaltasi, jokainen vuorimaalainen vannoo hänet säälimättömäksi ja tehokkaaksi taistelijaksi.

Akka katsoi taakseen.

– Miten on, Jääsilmä? hän kysyi.

– Saanko kertoa vieraalle päällikölle rehellisen mielipiteeni? Verraka kysyi.

– Kerro, Akka sanoi.

– Jos poika opetetaan vaientamaan tunteensa ja ohjataan hänet viemään muilta kaikki, mitä hän sattuu itselleen haluamaan, on luotu pohja taistelijasankarin kehitykselle, Verraka sanoi. – Jos hänet vielä saadaan vihaamaan kaikkea, jopa omaa elämäänsäkin, häntä ei voita julmuudessa kukaan. Ihailkoon häntä sitten se, joka pystyy.

Vasama ei sanonut mitään, katsoi vain Verrakaa hetken ilmeettömänä ja nousi sitten. Akka nousi myös ja hän ja Vasama hyvästelivät. Akka ja Verraka poistuivat hitaasti, ja Arlo jätti jousimiehet viimeisiksi varmistamaan, ettei äsken osoitettu ystävyys äkkiä katkeaisi. Sitten hän kiirehti Akan ja Verrakan viereen.

– Yöllä on pidettävä vahtia, Akka sanoi hänelle. – Luulen, että Vasama puhui totta, mutta varuillaan on oltava.

Oli jo pimeää kun he tulivat kylään. Miehet olivat sytyttäneet soihtuja, jotka loivat läikehtivää valoa. Portilla Arlo alkoi jakaa heille ohjeitaan. Verraka otti yhden soihduista ja käveli Akan kanssa kohti tämän taloa. Sen ulko-oven edessä istuivat Areno ja Meira porraskivellä.

– Odotimme teitä, tyttö sanoi. – Miten kävi? Hyökkäävätkö he?

– Heillä on tavoitteenaan tästä vähän eteenpäin sijaitseva, pohjoisesta tulleen väen kylä, Akka sanoi.

– Sääli tuota kylää, Areno huomautti. – Ne ihmiset eivät itse tee ryöstöretkiä ja haluaisivat vain elää rauhassa.

Akka naurahti.

– Tiedänhän minä, hän sanoi. – Äitini kuului heihin. Isä toi hänet vaimokseen, kun oli tovereineen ryöstänyt yhden noista kylistä. Isä tappoi hänet sitten kerran suutuspäissään. Äiti ei koskaan oikein kunnolla alistunut osaansa ja isää raivostutti hänen vastustelunsa ja itkunsa. Minä sain elää, kun muistutin ulkonäöltäni ja käytökseltäni isää. Vihasin häntä kyllä aina, mutta isää se vain huvitti. Hänen mielestään se todisti luonteeni voimaa.

Verraka katsoi Akkaa tutkivasti.

– Tekisitkö jotain, mitä sinulta pyydän? hän kysyi.

Akka naurahti kuivasti.

– Taidan tehdä niin turhankin usein, hän sanoi. – Mitä haluat?

– Vasaman miehet eivät jatka matkaansa ennen ylihuomista, Verraka sanoi. – Anna minun lähteä varoittamaan tuota kylää. Tiedän sen vinohuippuisen vaaran, jonka Vasama mainitsi. En ole käynyt siellä asti, mutta löydän kyllä perille.

Akka epäröi.

– Veneellä matkasi olisi nopeampi, hän sanoi sitten. – Yksi kylämme veneistä on poukamassa yläjuoksulla, pääsisit matkaan Vasaman miesten huomaamatta. Ehkä meidän pitäisi sopia tuon kylän kanssa avunannosta vaaratilanteissa, onhan se meitä lähinnä sijaitseva asuttu paikka. Yhteistyön avulla olisimme paremmin turvassa molemmat. Kerro kylän päällikölle ehdotukseni.

– Tulen toiseksi soutajaksi, Areno sanoi Verrakalle. – Se nopeuttaa matkaa niin paljon, että korvaa monin verroin viivytyksen, jonka minun taluttamiseni kävellessä aiheuttaa.

Areno ja Verraka olivat soutaneet yön, ja vinohuippuisen vaaran luona he olivat rantautuneet ja nukkuneet jonkin aikaa. He heräsivät hiukan kylmissään ja kohensivat nuotiota, söivät eväitään ja valmistautuivat matkaan.

– Tuntuu tulevan ihanan kaunis päivä, Areno sanoi.

Verraka naurahti.

– Ajattelin aivan samaa, mutta kuvittelin, etten voi sanoa sinulle niin, hän totesi. – Yllätät minut usein. Miten voit tietää, että on kaunista?

– Mikä sinusta on kaunista? Areno heitti vastakysymyksen.

– On kirkas auringonpaiste, Verraka sanoi. – Joki välkkyy niin kuin se olisi täynnä juuri kiillotettuja hopealevyjä. Koivujen valkoiset rungot hohtavat. Ethän voi tietää mitään siitä.

– Tuuli on hiljainen ja siinä on lämmön tuntu, Areno sanoi. – Joki liplattelee rannan kiviin. Lintuja on paljon ja ne laulavat kuin kilpaa. Multa tuoksuu, samoin jokin kasvi, joka on minulle tuntematon. Sinä et taida huomata tuollaisia asioita.

– Huomaanhan nyt kun sanot, Verraka totesi nauraen. – Ja se mikä tuoksuu, on eräs täkäläinen paju. Taitan sinulle siitä oksan, kun menemme pensaan ohi. Yllätän yhä itseni aivan turhasta säälistä sinua kohtaan, vaikka Vasama eilen oli valmis vannomaan Verrakan esimerkillisen miehistä tunteettomuutta.

– Luulen, että parantaja ajan mittaan on sotilasta tunteettomampi, Areno sanoi. – Me seuraamme ihmisen kärsimystä ja kuolemaa pitempään ja lähempää. Huomaan jo itsessänikin, että olen kovettanut luontoani.

– Te ette aiheuta kärsimystä, jota hoidatte, Verraka sanoi hiljaa. – Ja jos aiheutatte, se on tarpeellista parantamisen takia.

– Ymmärrän mitä tarkoitat, Areno sanoi. – Tiedän sinun kärsivän siitä mitä olet tehnyt. Haluaisin kovasti selittää sinulle, että syyllisyydestä voi vapautua, mutta en osaa. Omat kokemukseni ovat niin mitättömiä. Äiti ja isä kuitenkin opettivat, että täytyy tunnustaa väärä tekonsa Kooralle ja mieluiten sille ihmisellekin, johon teko kohdistui. Tietysti pitää myös katua. Sitten voi uskoa, että on saanut anteeksi, ja voi taas yrittää elää oikein, vapaana syyllisyydestä.

– En ymmärrä tuota, Verraka totesi. – Äitisi sanoi samoin, niin myös Oosa. Mutta eihän se voi koskea tällaisia kuin minä.

Hän sammutti nuotion ja Areno keräsi heidän vähiä tavaroitaan. He lähtivät reippaasti liikkeelle. Kun joen luona oleva koivumetsikkö loppui, alkoi yhä kuivapohjaisemmaksi ja harvemmaksi käyvä havumetsä, jota oli helppo kulkea. Puolen päivän aikaan he olivat vaaran takana, ja Verraka näki savut, jotka ohjasivat heidät kylään.

Kylässä ei ollut taloja vaan nahkaisia telttamaisia asumuksia. Reunimmaisen luota lähti poika juoksemaan ja huusi: – Muukalaisia!

Aikuisia miehiä ja naisia ilmestyi kohta näkyviin. Yksi miehistä lähti tulijoita kohti muiden jäädessä odottamaan. Verraka tunsi päällikön, jonka he olivat tavanneet talvella.

– Muistan sinut, kotkan kanssa kulkija, päällikkö sanoi. – Muistan myös sinut, sokea parantaja, jota seuraa susi. Krita on vakuuttanut luotettavuuttanne, joten olette tervetulleita. Olette kulkeneet pitkän matkan ja pyydänkin teitä heti majaani odottamaan, kunnes vaimoni saa valmiiksi aterian.

– Vieraanvaraisuutesi ilahduttaa meitä kuin se jo olisi nautittu, Verraka sanoi. – Ei kuitenkaan ole aikaa kohteliaisuuksiin. Emme ole kavaltaneet kyläänne, mutta Vasaman tiedustelija on selvittänyt sijaintinne, ja jo huomenna he tulevat jokea pitkin tänne. Kun Akka sai heiltä tiedon kylästänne ja heidän aikeistaan, hän lähetti meidät varoittamaan.

Päällikkö katsoi Verrakaa tutkivasti.

– Lähettikö Akka teidät varoittamaan? hän kysyi. – Miksi Akka välittäisi meistä?

– Onko hän koskaan hyökkäillyt pohjoisen ihmisten kyliin? Verraka kysyi.

– Ei, se on totta, päällikkö sanoi. – Silti olen aina pitänyt häntä isänsä tyttärenä. Hänen isänsä Urri tuhosi kylämme, kun olin vastasyntynyt vauva. Hän tappoi väkeäkin niin paljon, että lukumäärämme väheni kolmannekseen.

Päällikkö meni kyläläisten luo ja antoi ohjeet pakoretkelle valmistautumisesta. Sitten hän kääntyi taas Verrakan ja Arenon puoleen.

– Tulkaa majaani, syötävä on kuitenkin ja ruokaa on valmistettava, tällaisellakin hetkellä, hän sanoi. – En siis joudu laiminlyömään vieraanvaraisuuttakaan. Jos tiedätte Vasaman miesten tulevan vasta huomenna, ei ole kiirettä.

– He tuskin ehtivät aikaisemmin, mutta sinuna määräisin kuitenkin vartijat, Verraka sanoi.

– Ne on jo asetettu, päällikkö sanoi hymyillen.

Majan lattia oli katettu peuran taljoilla. Lattialla leikki kaksi lasta, jotka katsoivat uteliaina tulijoita. Lieden luona puuhaili vaimo.

– Huomasin tulijat ja olen jo aloittanut aterian valmistuksen, hän sanoi miehelleen. – Kuulin myös, että on lähdettävä pakomatkalle. Ihmettelen vain miten Krita kestää sen, hän on niin heikko.

– Onko Krita sairas? Areno kysyi.

– Hän on majassamme verhoilla erotetussa takaosassa, päällikkö sanoi. – Jos haluat tutkia, voitko tehdä jotain hänen hyväkseen, vien sinut sinne.

Areno nousi ja tarttui päällikön käsivarteen. He pujottautuivat paksun, katonkannattimiin ripustetun villavaatteen alitse. Sen takana oli vuode, jolta kuului heikko yskäisy. Krita yritti kohottautua.

– Pysy makuulla, Areno sanoi. – Sinun ei tarvitse kertoa oloasi, kuulen ajatuksesi.

Hän istui peurantaljoille vanhan naisen viereen ja koetti tämän kuumaa otsaa ja laihoja käsiä. Voimaton yskä kuului taas.

– Hän on sairastanut pitkään, päällikkö sanoi. – Se alkaa aina talvisin, hän ei kestä enää kylmää aikaa.

– Hänen ajatuksensa kertovat, että olet huolehtinut hänestä parhaasi mukaan, Areno sanoi. – Onko hän sukulaisesi?

– Hän on äitini äiti, päällikkö sanoi. – Minussa ei kuitenkaan ole jäljellä mitään suurten tietäjien taitoa, vaikka neljännes minusta onkin heidän sukuaan.

– Voin alentaa hänen kuumeensa, jos kyläsi parantajalla on tarvitsemani aineet, Areno ilmoitti.

– Haen hänet heti, päällikkö sanoi.

Hän lähti ja palasi hetken kuluttua mukanaan vanha mies. Areno istui pitäen Kritan kättä kädessään. Hän luetteli tarvitsemansa lääkkeet.

– Minulla on ne, mutta en ole tiennyt, että niitä voi yhdistää, kylän parantaja sanoi. – Mikään niistä ei auta yksin.

– Sekoitukseen laitetaan jokaista kolmannes, Areno sanoi. – Minäkään en tuntenut tätä yhdistelmää ennen Akan kylään tuloani, vaan kuulin ohjeen Taisalta. Vanhat saavat helposti talven kylmyyden takia tällaisen yskän ja siihen liittyvän kuumeen näissä oloissa.

Krita alkoi hengittää nukkuvan tasaista hengitystä. Kylän parantaja sanoi menevänsä valmistamaan lääkettä, ja Areno nousi ja palasi päällikön kanssa takaisin Verrakan luo.

– Kritan pitäisi viettää jo ensi talvi kunnolla lämmitetyssä talossa, Areno sanoi huolestuneena. – Mutta näillä seuduilla ainut todella lämmin asumus on Akan talo.

Päällikkö rypisti kulmiaan ja tuntui miettivän jotain. Hän epäröi.

– Kuka oikeastaan on Akan äiti? hän kysyi sitten. – Urri ei sellaisista asioista pitänyt suurempaa lukua, hänellä oli useita vaimoja, jopa yhtä aikaakin. Kaikki lapset olivat Urrin lapsia, eikä äitejä muisteltu.

– Miksi mietit sitä? Verraka kysyi.

Päällikkö naurahti.

– Kaikenlaista puhutaan, hän sanoi. – Joku on tietävinään, että hänen äitinsä on meidän kansanryhmäämme kuuluva.

– Niin Akka sanoo asian olevan, Verraka myönsi.

Päällikkö hätkähti.

– Tiedätkö Akan tarkkaa ikää? hän kysyi.

– Tiedän, Verraka sanoi. – Hän laski talvella, että hänellä on vuosi jäljellä kunnes neljäkymmentä on täynnä.

– Mutta sittenhän asia on niin kuin Krita väittää, päällikkö sanoi. – Akka on Kritan tyttärentytär, äitini tytär, minun sisarpuoleni. Olin vastasyntynyt, kun Urri hyökkäsi kyläämme. Isäni kuoli ja äitini jäi vangiksi. Minut heitettiin äitini sylistä metsään, mutta jäin henkiin, sillä Krita löysi minut. Minulla tuli tänä talvena neljäkymmentä ikävuotta täyteen. Olin kuusivuotias kun sain kuulla, että Urri oli surmannut äitini, jolla silloin oli viisivuotias tytär. Emme saaneet koskaan tietää, oliko Urri antanut tytön elää.

– Akka tulee ilahtumaan, kun saa kuulla sukulaisuudesta kanssasi, Verraka sanoi. – Hän aikoi muutenkin ehdottaa kylien välistä yhteistyötä vaaran uhatessa jompaakumpaa.

Ruoka valmistui ja aterioitiin. Kylän parantaja toi Kritan lääkkeen ja Areno kävi antamassa tälle sitä. Verraka nousi ja sanoi, että heidän oli aika lähteä.

– Minusta tuntuu, että meidän pitäisi ottaa Krita mukaamme, Areno sanoi. – Pakoretki on rasittavampi kuin meidän matkamme jokea alas, ja Akan luona ja Taisan hoidossa hän toipuisi muutenkin nopeammin.

Päällikkö katsoi epäröiden vaimoaan.

– Kyllä niin on parempi, tämä sanoi. – Kaikki mitä olemme Akasta kuulleet kertoo säälimättömyydestä, mutta ei julmuudesta, ja onhan Krita hänen äidinäitinsä. Itse emme ehkä pysty edes pitämään Kritaa hengissä piileskellessämme vaikeissa oloissa.

– Muutama mies saa lähteä avuksenne, päällikkö päätti. – He kuljettavat Kritan mukavasti veneelle.

– Kritalle on varattava riittävästi peitettä yöksi, Areno sanoi. – Antamani lääke vaikuttaa kuitenkin nopeasti, hänen olonsa on jo parempi, kun olemme perillä.

He lähtivät matkaan, ja hyvissä ajoin ennen yötä vene lipui jokea alas. He olivat perillä pimeän aikaan, ja matkan vaikein osuus oli Kritan kantaminen paareilla venevalkamasta Akan kylään. Soihtua ei voinut sytyttää, ettei valo sattuisi Vasaman asettamien vartijoiden silmiin. He pääsivät kuitenkin lopulta kylää ympäröivän aitauksen luo ja säikäyttivät porttia valvovan miehen koputuksellaan.

– Olet huolimaton, kun pääsimme tähän asti huomaamatta, Verraka moitti.

– Tarkkailin kyllä edessä olevaa aukiota, vartija puolustautui. – En odottanut ketään pohjoisesta. Ketä tuotte?

– Opi tarkemmaksi, Verraka sanoi. – Onko Akka nukkumassa? Tuomme hänelle vieraan.

– Hän kävi juuri äsken tässä, mies sanoi. – Hän on tuskin ehtinyt nukkumaan. Yritän olla huolellisempi jatkossa, Jääsilmä. Moitteesi olivat aiheelliset.

Akan talon ikkunaluukkujen raoista näkyi himmeä valo. Verraka koputti ja Akka tuli itse avaamaan. Hän väistyi kummastuneena, ja Verraka ja Areno kantoivat paarit sisään.

– Minne sijoitat sairaan vanhuksen? Verraka kysyi.

– Hänellä on vanhojen keuhkoyskää ja kuumetta, Areno sanoi. – Hän on kuitenkin toipumassa ja Taisa hoitaa hänet terveeksi.

Akka tuli ja katsoi Kritan kalpeita kasvoja ja sulkeutuneita silmiä.

– Ihmisparka, hän sanoi. – Mutta juuri tällaisista olen sanonut, että heitä saa olla kylässä vain, jos joku sitoutuu kantamaan kaiken vastuun elättämisestä ja tarvittavasta huolenpidosta.

Krita avasi silmänsä ja niiden ilme oli valpas. Sitten hän hymyili heikosti.

– Lapsikulta, hän sanoi hiljaa. – On raskasta kantaa vastuuta kokonaisesta kylästä. Olet väsynyt ja huolissasi, mutta olin oikeassa arvellessani, että hyvä on sinussa voitolla.

Akka seisoi hetken liikkumatta. Sitten hän teki päätöksensä.

– Vanhus on hyvin sairas, ja tuollainen tulen itsekin ehkä joskus olemaan, hän sanoi. – Viekää hänet minun vuoteeseeni, se on talon paras ja rauhallisin paikka. Otan itse vastuun hänestä ja huolehdin hänestä, vaikka en ymmärräkään hulluuttani. Hänestä ei ole enää kenellekään mitään hyötyä.

Verraka ja Areno laskivat Kritan vuoteelle ja Akka tuli järjestämään hänen oloaan hyväksi. Krita aukaisi taas silmänsä.

– Rakas lapsi, hän sanoi. – Kuulen kaikki ajatuksesi. Olen hyvin iloinen kuulemastani.

– Koeta levätä ja nukkua, vanhus, Akka sanoi. – Osaamme täällä parantaa sinut, etkä siirry korkeampaan maailmaan talvikylmän takia, vaan vasta sitten kun Korkein Voima lähettää lopullisen kutsun.

– Haltijasi on karhu, Krita sanoi hiljaa. – Se oli äitisikin haltija, mutta ongelmasi on, että olet kahtalo. Isäsi haltija ahma yrittää otetta sinusta. Se ei kuitenkaan onnistu, äitisi haltija on voimakkaampi.

– Näet hyvin mikä olen, Akka sanoi. – Minä en kuitenkaan näe sinulla haltijaa, vaan jotain muuta. Sellaista en ole ennen kenelläkään nähnyt.

– Korkein ohjaa minua suoraan, Krita sanoi. – On surullista, ettei kenellekään lapsistani tullut sitä osaa, ei edes äidillesi, joka kuuli Korkeimman tahdon sisaruksiaan paremmin.

Kritan kasvoille kohosi surumielinen ilme.

– Kuulen ajatuksistasi, miten kaipasit äitiäsi, kun isäsi oli hänet surmannut, hän sanoi. – Ajattelet niin kauniisti hänestä, jota minäkin kaipasin. Hän oli juuri muuttanut luotani miehensä kotiin ja synnyttänyt poikavauvan, kun menetin hänet lopullisesti.

Akka kääntyi katsomaan Verrakaa ja Arenoa.

– Kuka tämä vanhus oikein on? hän kysyi tiukasti.

– Äitisi äiti, Verraka sanoi. – Ja myös tuon täältä pohjoiseen olevan kylän johtajan, sinun veljesi, äidinäiti.

– Ja te toitte hänet noin, kertomatta minulle heti, Akka moitti. – Olisin voinut antaa käskyn viedä hänet metsään kuolemaan.

Verraka hymyili.

– Ihmisen oppii tuntemaan, kun on niin lähellä kuin me olemme olleet, hän sanoi. – Tiesin, ettet jättäisi häntä vaille huolenpitoa ja ajattelin, että sinun itsesikin on hyvä tietää se.

Akka istui vuoteen laidalle ja otti vanhuksen käden käteensä.

– Nimesi on Krita, äiti on kertonut sinusta, hän sanoi. – Olet suurten tietäjien sukua. Täällä tulet elämään arvostettuna ja sinusta pidetään huolta.

Verraka saattoi Arenon tämän asunnon ovelle ja meni sitten omaan majapaikkaansa. Arlo oli jo heräilemässä lähteäkseen vartiovuoroonsa. Verraka ehti nukkua vain hetken, kun Arlo tuli takaisin ja ravisteli hänet valveille.

– Portilla on Vasaman lähettämä sotilas, Arlo sanoi. – Mies ilmoittaa, että Vasama itse haluaa tavata sinut. Hän sanoo, että Vasama tulee portin edessä olevalle aukiolle yksin, ja sinun pitää tulla vastaan. Tapaisitte tasan puolivälissä, hänellä olisi omat jousiampujansa turvanaan metsän rajassa ja sinulla meidän miehemme portilla tai sen ulkopuolella, miten tahdot.

– Vaikuttaa kummalliselta, Verraka sanoi.

Häntä väsytti ja hänen oli vaikea päästä kunnolla hereille. Hän katsoi Arloa kuin kysyen pilailiko tämä. Arlo näytti kuitenkin totiselta ja hyvin huolestuneelta.

– Se voi olla ansa, hän sanoi. – Onko minun haettava Akka?

– Ei, älä vaivaa häntä, Verraka sanoi.

Hän nousi, haukotteli ja veti vaatteita ylleen. Sitten hän suori hätäisesti hiuksiaan.

– Menen katsomaan mitä asiaa Vasamalla on, hän sanoi. – Mutta älä kerää miehiä portin luo, ja kukaan ei missään tapauksessa saa tulla avukseni, jos tämä on petos. Jos kimppuuni hyökätään, he haluavat minut tai sitten he haluavat portin auki hyökätäkseen kylään. Jälkimmäistä riskiä ei saa missään tapauksessa ottaa.

– En erityisemmin pidä edellisestäkään, Arlo sanoi. – Tiedän keneksi Vasama sinua luuli enkä ole täysin varma siitä että hän oli väärässä. Olen oppinut pitämään sinusta eikä olisi hauska ajatella sinua kemerien kidutettavana.

– Jos olisin se henkilö, jota tarkoitat, olisin ehkä ansainnut sen kohtalon, Verraka sanoi. – Ja jos olisin tuo mies, haluaisin ehkä kokeilla, antaako Korkein Voima, jota minä ajattelen Koorana, minulle sellaisen kohtalon.

– Korkeinta Voimaa ei pidä asettaa koetukselle, Arlo sanoi moittivasti. – Ihmisen on tehtävä parhaansa, vaatimatta Korkeimmalta varjelusta, jos voi omallakin toiminnallaan suojella itseään.

Verraka oli pukeutunut.

– Menen silti, hän sanoi. – Ilmoita Vasaman lähetille, että olen valmis ja kysy, tulenko aseistettuna vai ilman aseita.

Arlo kävi portilla ja palasi sitten sanomaan, että Vasama olisi aseeton ja hän toivoi Akan orjan myös olevan ilman aseita. Verraka heitti siis ylleen vain viitan. He tulivat ulos hämärään aamuun, ja askeleet rahisuttivat yökylmän jäädyttämää ruohoa.

Vähän ennen porttia Verraka pysähtyi. Hän katsoi Arlon harmaansinisiin, huolestuneisiin silmiin.

– Arlo, ystävä, hän sanoi. – Sinähän ammut tarkasti. Ehkä olen se, joksi minua arvelet, enkä itsekään välitä joutua kemerien kidutettavaksi. Jos näet, että se on ansa, surmaathan minut?

– Onko sinun pakko mennä? Arlo kysyi.

– Jostain syystä minusta tuntuu, että on, Verraka sanoi.

– Hyvä on, Jääsilmä, Arlo sanoi. – Jos näen, että se on ansa, ammun nuolen selkääsi. Tuolta etäisyydeltä tapan yleensä erehtymättä.

– Kiitos, Verraka sanoi.

Portti avattiin ja Verraka meni hidastellen ulos varustuksesta. Salpa kolahti hetken kuluttua kiinni hänen takanaan. Metsän rajasta erosi yksinäinen hahmo ja käveli kohti kylää. Verraka käveli vastaan jouduttaen askeliaan. Tullessaan lähemmäksi toisiaan molemmat viivyttivät askeleitaan. Verraka tutki katseellaan tulijaa. Vasamalla oli suora, lyhyt mekko ja viitta, joka olisi voinut kätkeä aseita. Hän otti sen kuitenkin yltään ja heilautti sitä näyttääkseen, ettei piilottanut mitään. Verraka riisui samalla tavalla oman viittansa ja heitti sen sitten taas hartioilleen.

He tulivat vastakkain ja hämärä oli enää kevyt, Vasaman kasvojen hymy näkyi. Verraka ajatteli, että hänen edessään seisovan päällikön täytyi olla hyvin nuori, ilmeessä oli jotain melkein poikamaista. Silti Vasamalla oli jo melkoinen maine tehokkaana taistelijana ja johtajana.

– Kunnioitan sitä, että uskalsit tulla, Vasama sanoi. – Olet todella rohkea.

– Ehkä olen vain utelias, Verraka sanoi. – Miksi maineikas päällikkö haluaa tavata orjan?

Vasama naurahti.

– Voin kai käyttää oikeaa nimeäsi? hän kysyi. – Maineeni ei ole mitään sinun maineeseesi verrattuna. Et ole koskaan ollut orja. Olet Verraka.

– Voit käyttää oikeaa nimeäni, Verraka sanoi. – Tiesin, ettet haluaisi tavata minua muuten kuin siksi, että olit saanut varmuuden siitä kuka olen.

– En ensin käsittänyt, kuinka sinulla saattoi olla ruoskan jäljet selässäsi, Vasama sanoi. – Mutta kun kerroit miten sankariksi kasvatetaan, kerroit minun tarinani. Silloin ymmärsin myös nuo arvet. En viitsi kertoa, mitä minun isäni teki, mutta jälkiä ei enää näy muuta kuin mielessäni.

Vasaman silmiin oli tullut jäinen viha, jonka Verraka niin hyvin tunnisti. Se oli puristanut häntä itseään kauan, ja vasta syyllisyyden raskas paino oli saanut sen väistymään taustalle.

– Sinua sanotaan sankareista suurimmaksi, Vasama sanoi. – Nautitko maineestasi?

– En, Verraka sanoi. – Sinun iässäsi vielä yritin lohduttaa itseäni sillä, eihän minulla ollut mitään muuta mistä olla ylpeä. Jokainen surmattu vihollinen, puhumattakaan kaikesta siitä vähemmän kunniakkaasta ja likaisesta, mitä sankaruuden eteen on tehtävä, vähensi kuitenkin iloani maineesta.

Vasama hymähti.

– Sitä pelkäsinkin, hän sanoi. – Minä jaksan vielä nauttia kauhusta, jota Vasaman nimi herättää, mutta tuo ilo vähenee minullakin jokaisen uuden maineteon jälkeen. Vain vähän aikaa sitten orjaksi sieppaamamme nainen, jonka olin ottanut yöksi viereeni, tappoi itsensä. Mainettani se ei vähennä, mutta itse näin jonkin aikaa itseni hyvin rumana.

– Minä en tavannut pitää heitä vieressäni niin kauan, että tietäisin miten heille jälkeenpäin kävi, Verraka sanoi. – Vasta tyttäreni kasvaessa aloin ymmärtää kunnolla, mitä olin tehnyt. Sinä tunnut oppivan nopeammin.

– En haluaisi tappaa, Vasama sanoi. – Uneksin lämmöstä ja ystävyydestä, mutta se ei ole mahdollista. Mitä sinä teit, kun huomasit ettet haluakaan sankaruutta, jonka olit luullut päämääräksesi?

– Jatkoin silti, Verraka sanoi. – Kareta tarvitsi jonkun tekemään julmat teot valtansa tueksi. Olin jo tehnyt niin paljon väärin, että saman tien saatoin tehdä enemmänkin. Jossain vaiheessa tulee raja, jonka jälkeen paha olo ei kasva; tunnet olevasi niin likainen ettei mikään enää tahraa sinua lisää.

– Ehkä olen jo saavuttanut sen rajan, Vasama sanoi. – Minäkin jatkan. Minulla on vastuu miehistäni ja heidän perheistään. Saari jolla elämme ei sovi viljelyyn eikä metsästettävää ole riittävästi. Meillä ei ole itsellämme mitään, millä kävisimme kauppaa. Olemme aina eläneet ryöstelemällä.

– En osaa neuvoa, Verraka sanoi. – Etsin itsekin vastausta. Minä olen etsinyt sitä Kooralta, johon Sirpissä uskotaan. Luulen, että Korkein Voima on toinen nimi Kooralle, kysele hänen opetuksiaan. Ehkä saat avun.

– Tyttäresi nimi on Meira, Vasama sanoi. – Meille Meira on jumala, joka pelastaa ikuisesta kuolemasta ja kuljettaa parempaan elämään kuin täällä oli. Tiesitkö sen antaessasi hänelle nimen?

– Tiesin, Verraka sanoi. – Tyttäreni syntymä pelasti minut kuolemasta, ja ehkä minäkin haluaisin pelastua myös ikuisesta kuolemasta.

Vasama hymyili suullaan, mutta silmissä oli surumielinen ilme.

– Minä olen etsinyt ja yritän jatkaa etsimistä, hän sanoi. – Olet auttanut minua, kun sain puhua kanssasi. Tiedät kai kuitenkin, etten pitänyt lupaustani? Minulla on miehiä lähellä, valmiina ottamaan sinut kiinni.

Verraka hymähti.

– Olen huomannut heidät, hän totesi. – He ovat vasemmalla pensasryhmän takana ja oikealla kivikon suojassa. Saisit neuvoa heitä, ettei pitäisi kurkistella varomattomasti.

– He odottavat käsimerkkiäni, Vasama selitti. – Etkö ole huolissasi?

Verraka hymyili.

– Jos annat heille hyökkäyskäskyn, olen huono ihmistuntija, hän sanoi. – Luulen, että otit heidät mukaan, koska pelkäsit, että minulla olisi jokin juoni sinun varallesi.

– Ehkä, Vasama sanoi. – Tai ehkä aioin käyttää heitä, mutta muutin mieleni keskustellessamme. Entä sinun asettamasi jousimies, joka tähtäilee tänne kylän varustuksilta, aikooko hän surmata minut, jos laukaisen oman väijytykseni?

– Ei, vaan minut, Verraka sanoi. – Minussa asuu yhä kuritusta pelkäävä pikkupoika. En välitä päätyä vihollismaahan rangaistavaksi.

Vasama hymyili.

– Joskus ajattelen, että sankaruuden ydin on itkevä lapsi, hän sanoi. – Sen piilottamiseksi minä ainakin ensimmäiset mainetekoni tein.

Hän ojensi molemmat kätensä ja Verraka tarttui niihin.

– Matkaamme pohjoisen meren kautta kotiimme ja tuskin tapaamme enää koskaan, Vasama sanoi. – Kuulin lauluja sinusta jo pikkupoikana, ja silloin halusin kovasti joskus kohdata sinut.

– Taistelussa, arvatakseni, Verraka totesi.

– Ja tietenkin voittajana, Vasama lisäsi. – Sinun surmaamisesi tuntui pojan kuvitelmissa melkein yhtä hyvältä kuin isän tappaminen unissa. Tämä kohtaaminen on kuitenkin merkinnyt enemmän. Kiitos että tulit.

– Tulin, koska näin silmissäsi oman tuskani, Verraka sanoi. – Toivon että löydät ratkaisun.

Vasama irrotti kätensä ja käännähti kannoillaan. Hän käveli kohti metsän rajaa, ja Verraka kääntyi palatakseen kylään. Kun hän lähestyi varustusta, portti avautui hiukan ja hän pujahti sisään. Arlo seisoi hänen edessään.

– Jääsilmä, kiitän paluustasi Korkeinta Voimaa, hän sanoi. – Heillä oli väijytys, ja kun näin sen ylhäältä varustuksilta olin vähällä ampua nuolen selkääsi. Kun Vasama tarttui käsiisi, hänen miehensä palasivat metsään. Se oli kai sovittu merkki siitä, ettei hyökätä. Mitä tapahtui? Mitä hän puhui?

– Kiitän avustasi, mutta en voi kertoa mitään, Verraka sanoi. – Menen nyt nukkumaan.

Metsän reunan yläpuolella taivas oli jo valoisa ja kylän yllä oli pehmeä unimainen utuharso. Verraka ajatteli miestä, joka kohta taas ohjaisi veneensä viemään tuhoa ja kuolemaa. Hänen sydämensä täytti sääli sekä tuntemattomia uhreja että Vasamaa kohtaan. Hän toivoi, että olisi osannut neuvoa paremmin.

Meira heräsi kevyeen, varovaiseen koputukseen. Areno oli jo noussut istumaan. Häntä tietenkin haettaisiin taas jonkun sairastuneen luo. Vaikka Susimaan kevät jo oli pitkällä ja joet olivat vapautuneet jääpeitteestään kauan sitten, he viipyivät kylässä. Vene oli valmiina ja lähtövalmistelut oli tehty, mutta aina tuntui löytyvän syitä jäädä vielä vähäksi aikaa.

– Minä pukeudun, avaa sinä ovi, Areno sanoi.

Meira meni paljain jaloin lattian yli. Raikas yöilma tulvahti huoneeseen, kun hän raotti ovea, mutta se ei ollut kylmää niin kuin talvella. Ulkona seisoi Marka.

– Matkaan on lähdettävä heti, hän sanoi hätäisellä äänellä. – Akka meni herättämään Jääsilmän.

Oli sovittu, että Marka lähtisi heidän kanssaan. Hän oli Mirjon kuoleman jälkeen surrut ja ollut enimmäkseen yksin tai Meiran seurassa. Hänen erilaisuutensa kylän muihin nuoriin nähden oli entisestään korostunut ja Akka arveli, ettei hän tulisi koskaan viihtymään Susimaassa. Heidän elämänsä oli liian karua tytölle, joka oli saanut herkän ja haaveilevan luonteen.

Marka tuli sisään.

– Mitä on tapahtunut? Areno kummasteli.

– Äsken tuli vuorimaalainen sotilas, Eilena nimeltään, pienen sotilasosaston kanssa, Marka sanoi. – Hän esitti asiansa Akalle, ja Akka käski hänen seurueineen mennä nukkumaan puhumatta vielä muille siitä, miksi he olivat liikkeellä. Hän etsii Vuorimaan kuninkaan Karetan lähettämänä tämän armeijan ylipäällikköä Verrakaa, Verrakan tytärtä ja sirpiläistä sokeaa parantajaa. Heti kun hän pääsee puhumaan kyläläisille, näille selviää kuka Jääsilmä on. Silloin ei se kulta, mikä Eilenalla on mukanaan, riitä mihinkään. Akka joutuu myymään Jääsilmän ja Meiran kemereille, varsinkin kun Karetan kulta jo on hallussamme, kuten tuo Eilenakin. Täällä on tapana hyötyä kaikesta niin paljon kuin mahdollista.

He olivat nopeasti valmiit ja tulivat ulos. Akka ja Verraka odottivat heitä jo. Akka johdatti heidät ulos vilja-aitan kautta, josta kulki pieni ovi varustusten ulkopuolelle. Vain hänellä oli avaimet vilja-aitan lukkoihin.

Päivä oli jo koittamassa, sen kevyt aavistus häilyi puiden latvojen yllä. Jos talvella oli ollut synkkää ja pimeää, nyt tuntui vain sydänyö yöltä, illat ja aamut huokuivat valoa. Akka ja Verraka kulkivat edessä vierekkäin, muut seurasivat heitä.

– Pidä itselläsi Karetan kulta sen lisäksi, mitä jo olet ottanut talteen Meiralta, mutta päästä Eilena miehineen vapaaksi, Verraka sanoi. – Korvaan menetyksen Karetalle ja huolehdin, että saat lisäkorvausta vapauttamistasi vangeista. Avaan sinulle suorat kauppasuhteet Vuorimaahan. Kun seuraavan kerran tulette Sumuvuorten taa, olette tervetulleita Memnoon Karetan vieraina.

– Eniten tarvitsisimme pronssimiekkoja ja pronssisia keihäänkärkiä, Akka sanoi. – Jos pääsisimme aseistuksessa samalle tasolle kuin irrit, Vasaman miehet ja tasangon asukkaat, alkaisimme olla suhteellisen turvassa ryöstöretkeläisiltä.

– Voisit jättää joitakin nuoria miehiä oppiin Vuorimaahan, Verraka sanoi. – Puhun siitä Rotaalle.

– Tapaanko sinua enää? Akka kysyi.

– Et, Verraka sanoi lyhyesti.

Kun he jo lähestyivät jokea, Areno pysähtyi.

– Susi on jossain, hän sanoi.

Hän otti muutaman askelen kuulemiaan ajatuksia kohti. Maata peittävät varvut ratisivat kevyesti, ja kohta susi painautui hänen jalkaansa kertoen uutisensa. Areno selitti sudelle lähtevänsä pois, ja painettuaan kevyesti kuononsa miehen kättä vasten susi livahti takaisin metsään.

– Sudella on puoliso ja pienet pennut, ja se on hyvin tyytyväinen elämäänsä, Areno selitti muille. – Susi kiitti siitä, että kun keväthangilla oli vaikea ajaa saalista, tapoimme juuri oikeaan aikaan sille ja sen puolisolle valtavan määrän ruokaa. Se sanoi, että sitä oli kyllä liikaakin, mutta ihmisethän ovat kovin huonoja arvioimaan asioita.

Kun he tulivat joelle, aamu oli jo läpikuultavan vaalea. Rantaniitylle olivat nousseet ensimmäiset, yökylmiä pelkäämättömät kukat, ja koivujen oksiin olivat ilmestyneet pienet, arasti vihertävät lehdet. Kukkien väritäplät näkyivät utuisina kevyessä hämärässä. Vesi kulki leveänä ja rauhallisena uomassaan ja vene oli valmiina. Akka hyvästeli Markan ja Meiran lämpimästi, tarttui Arenon käsiin, puristi niitä ja kääntyi sitten lähteäkseen. Verraka oli istuutunut veneeseen ja kokeili airoja.

– Isä, Meira sanoi moittivasti.

Verraka vilkaisi tytärtään ja painoi katseensa alas. Hän jätti airot, nousi ja harppasi veneestä rannalle.

– Akka, hän sanoi.

Nainen kääntyi.

– Aioin lähteä hyvästelemättä, koska minun on paha olla, Verraka sanoi. – Tunnen tehneeni väärin sinua kohtaan.

– Mitä tyhjää, Akka sanoi. – Itsehän halusin, vaikka koko ajan tiesin, että joskus lähdet.

Verraka ojensi molemmat kätensä ja Akka tarttui niihin. He katsoivat toisiaan silmiin. Sitten Verraka kääntyi ja palasi veneeseen ja Akka lähti metsän rajaa kohti.

– Minun tulee ikävä kylää ja elämäämme siellä, Meira sanoi, kun vene lipui jokea alas. – Ja Akka oli hyvä ihminen, jota tulen kaipaamaan.

– Hän kertoi minulle vasta tänä yönä, että hän on minun äitini, Marka sanoi hiljaa. – Hän on ollut minulle kovin ankara, mutta vain siksi että hän yritti opettaa minut kestämään Susimaan elämäntapaa. Hän ajatteli parastani nytkin, lähettäessään minut pois, kun hän ei saanut kasvatetuksi minusta Susimaan miehelle sopivaa puolisoa. Luulen, että Mirjokin olisi lopulta pettynyt minuun.

– Sirpistä löydät kaltaisiasi, Meira sanoi lohduttaen.

Veneessä oli kaksi airoparia, Verraka ja Areno soutivat. Meira katsoi isäänsä, jonka kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin tavallisesti. Isä ei ollut kertonut suunnitelmiaan. Hän tiesi, että Areno ja Meira olivat päättäneet asettua Sirpiin. Mitä Verraka itse mahtoi aikoa? Palaisiko hän Vuorimaan armeijan ylipäälliköksi? Oosa oli ollut varma, että Verraka luopuisi asemastaan ja lähtisi Sirpiin jatkamaan Seloman työtä Koorasta kertovien puheiden muistiinmerkitsijänä ja tutkijana. Verraka itse ei ollut sanonut siitä mitään.

Matka Susimaan etelärajalle kesti jokea pitkinkin kauan. Taloja alkoi muutaman vuorokauden kuluttua olla harvakseltaan, mutta useimmiten heidän oli yövyttävä ulkosalla. Kun ihmisasumus silloin tällöin löytyi, he poikkesivat aina täydentämään varastojaan. Joissakin paikoissa muistettiin nuorten talvinen matka pohjoiseen, ja ilo oli vilpitön, kun nämä palasivat mukanaan tytön isä.

Talossa, jossa Arenolle ja Meiralle oli neuvottu lämpimien varusteiden tärkeys ja lahjoitettu kintaat, matkalaisia kohtasi kuitenkin surullinen näky. Pihalla makasi kuollut mies, joka oli jo pitkällä lahoamistilassa, ja sisältä löytyi kuollut poikavauva kehdosta.

– Perheeseen kuului myös äiti ja kaksi tytärtä, Meira sanoi itkuaan pidätellen.

– He ovat kelvanneet saaliiksi, Verraka totesi. – Täällä on käyty tasangolta, he eivät ota poikia. Heidän mielestään poikavauvakin on mahdollisesti tuleva kostaja.

He hautasivat miehen ja pienokaisen ja yöpyivät autioituneessa talossa. Areno ja Meira nukkuivat tapansa mukaan vierekkäin. Verraka oli tehnyt itselleen vuoteen tuvan perälle ja Marka uunin lähelle. Meira heräsi aamuyöstä ääniin ja huomasi, että Marka oli liikkeellä. Tyttö meni Verrakan vuoteen luo.

– Minä tulen viereesi, Marka supatti miehelle.

Meira hätkähti ja aikoi nousta. Arenokin oli herännyt ja esti häntä.

– Anna heidän hoitaa asia keskenään, Areno kuiskasi Meiran korvaan.

– Marka, lapsi, Verrakan hiljainen ääni sanoi. – Mene takaisin omaan vuoteeseesi.

– Anna minun tulla viereesi, Marka sanoi. – Olen niin yksin. Haluan kuulua sinulle.

– Kaipaat äitiäsi, lapsi, Verraka sanoi pehmeästi ja lempeästi. – Et ole yksin, me kaikki huolehdimme sinusta. Ei sinun tarvitse minulle tarjoutumalla lunastaa turvallisuuttasi.

Marka alkoi itkeä. Hän yritti hillitä nyyhkytystään, mutta se purkautui surullisina pieninä äännähdyksinä. Meira ja Areno kuulivat Verrakan nousevan ja auttavan tytönkin ylös.

– Minulla ei ole ketään, Marka nyyhkytti. – Meiralla ja Arenolla on toisensa. Miksen saisi olla sinun?

– Mene nyt vuoteeseesi, Verraka sanoi. – Kerron sitten sinulle jotain.

Marka kuului asettuvan makuulle, ja Verraka istui hänen viereensä.

– Kun tulemme Vuorimaahan, voit valita mitä haluat tulevaisuudeltasi, Verraka sanoi. – Voit seurata Arenoa ja Meiraa, heidän kodissaan on varmasti tilaa sinulle. Jos haluat mieluiten jäädä Vuorimaahan, järjestän sinut naisen hoiviin, joka huolehtii sinusta kuin äiti. Valitsitpa kumman paikan tahansa, sinulle löytyy pian puoliso. Olet herttainen ja kauniskäytöksinen tyttö, ja sellaiselle riittää ottajia.

– Miksi sinä et huoli minua? Marka kysyi itkuisesti.

Verraka naurahti hiukan.

– Olet tytärtäni nuorempi, hän sanoi. – Et ymmärrä mitä pyydät. Jos todella tekisin sen mitä luulet haluavasi, olisit kauhistunut ja hyvin pettynyt.

– Haluaisin vain, että joku rakastaisi minua, Marka huokasi.

– Juuri niin, Verraka sanoi. – Ja jos ottaisin sinut viereeni, ei siinä mitä tekisin olisi vähääkään rakkautta.

– En ymmärrä, Marka kuiskasi. – Mutta minusta tuntuu, että olet ollut kiltti minulle. Ei minua enää itketä.

– Saatko nyt nukutuksi? mies kysyi.

– Kyllä varmaan, Marka sanoi.

Verraka meni takaisin omalle vuoteelleen. Hän kääntyili hetken etsien hyvää asentoa. Marka makasi hiljaa mutta ei itkenyt. Meira kuiskasi Arenon korvaan: – Olen iloinen isän käytöksestä.

– Hän itse on siitä vielä iloisempi, Areno vastasi hyvin hiljaa.

Aamulla Verraka nousi ensimmäisenä, ja kun muut heräsivät kiehui jo puuro, ruoka johon he olivat kylässä tottuneet. Marka katsoi ensin Verrakaa ujostellen ja hieman vaisuna, mutta kun tämä käyttäytyi kuten ennenkin, oli Marka pian taas oma itsensä.

Kun he lopulta tulivat tasangolle, oli vene jätettävä ja kuljettava jalkaisin, kunnes edessä oli toinen joki. He ostivat uuden veneen ja matka jatkui vastavirtaan. He vuorottelivat soutajina, mutta silti kaikkien käsivarsia särki. Ilmat lämpenivät, ja päivisin saattoi jo olla kevyesti vaatetettu. Sitten he tulivat vedenjakajalle. Taas oli edessä jalkaisin kuljettava taival ja sitten Kemerijoen latva. Niillä main he alkoivat kuulla uutisia Vuorimaasta. Tasangon kansat olivat tehneet rauhan Karetan kanssa kärsittyään kirvelevän tappion. Rotaa oli joukkoineen tunkeutunut sodan aloittaneen hallitsijan pääkaupunkiin asti ja vaihtanut siellä valtaan yhteistyöhaluisemman miehen.

Tasangolla Verraka alkoi keskustella tapaamiensa ihmisten kanssa ajankohtaisista asioista. Hän totesi, että vuorimaalaisia ei rakastettu, mutta yleensä heitä pelättiin niin paljon, ettei kukaan uskaltanut näyttää mieltään ilmeisen vuorimaalaiselle keskustelukumppanille. Rotaa oli hoitanut työnsä hyvin, ja selviytynyt tehtävistään ylipäällikkönä. Meirasta tuntui, että Verrakan hymy muuttui päivä päivältä vapautuneemmaksi ja tyytyväisemmäksi.

He matkasivat Kemerijokea myötävirtaan, ja lopulta häämöttivät edessä Sumuvuoret. Vuorimaan rajan he ylittivät melkein huomaamatta sitä. Vasta liekinpunaisiin asuihin pukeutunut sotilaspartio, jolla oli pronssinvälkkeiset panssaripaidat ja kypärissään hehkuvanpunaiset töyhdöt, sai heidät tajuamaan, että he olivat kotona. Partio ratsasti joen rantaa pitkin. He olivat Verrakan henkilökohtaisten joukkojen sotilaita.

Ratsastajat eivät kiinnittäneet mitään huomiota veneeseen ja sen matkustajiin, joilla oli selvästi pohjoisen Susimaan asut yllään. Verraka ohjasi veneen rantaan ja huusi sotilaille vaativasti, entiseen tapaansa, määräyksen tulla luo. Nämä pysähtyivät kummastuneina. Sitten joukon johtaja käski muiden odottaa, laskeutui ratsultaan ja lähestyi heitä.

– Mies, miksi huutelet meitä ja vielä tuohon sävyyn? hän kysyi ankarasti. – Asiasi täytyy olla tärkeä, muuten katson sinun käyttäytyneen sopimattomasti.

– Hauska nähdä sinut taas, Sennata, Verraka sanoi hymyillen. – Ja on mukava huomata, ettet aloita vieraan kohtaamista riidan haastamisella, vaan annat hänen esittää asiansa. Niinhän minä ja Rotaa olemme teille opettaneet.

Sotilas katsoi puhujaa ihmeissään ja äkkiä hän tunsi tämän. Miehen silmiin tulvahtivat kyyneleet ja hänen äänensä vapisi.

– Kunnioitettu Verraka, en uskonut sinun koskaan palaavan, hän sanoi.

Hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen ylipäällikköään, mutta veti sitten ne takaisin.

– Ilo paluustasi sai minut unohtamaan asemani, hän sanoi. – En ole niin korkea-arvoinen, että saisin osoittaa henkilökohtaisia tunteitani sinulle.

– Olet oikeassa, Sennata, Verraka sanoi hymyillen. – Mutta myös minun iloni on suuri, ja ymmärrän erehdyksesi. Mitä tehtävää suoritat miehinesi?

– Olemme tarkastuskäynnillä ilman erityistä tehtävää, sotilas sanoi. – Olemme leirissä noin puolen matkan päässä.

– Kuka on ylin leirissä?

– Rotaa itse, Sennata sanoi.

– Vie meidät hänen luokseen, Verraka käski. – Vai voitko ottaa ohjeita minulta, kun Rotaa nyt on ylipäällikkösi?

– Voin, kunnioitettu, Sennata sanoi iloisesti. – Ylipäällikkyytesi on säilytetty, Rotaa on määrätty vain sinun sijaiseksesi.

Sennata komensi kolme sotilasta luovuttamaan hevosensa. Marka, joka ei osannut ratsastaa, tuli Meiran taakse tälle annetun hevosen selkään. Sennatalla oli vaikeuksia saada miehensä kuriin, sillä sitä mukaa kun nämä tunnistivat ylipäällikön nämä halusivat jollain lailla osoittaa iloaan ja tervehtiä. Selut ja launit, joista joukko lähinnä koostui, eivät koskaan olleet osanneet olla kovin muodollisia tunteita herättävällä hetkellä.

Leirissä Verraka jätti muun joukon ja ratsasti vain Arenon, Meiran ja Markan seurassa Rotaan telttakatoksen luo. Rotaa oli juuri ruokailemassa ja kohotti katseensa ateriastaan.

– Kuka olet, mies, ja miksi sinut seuralaisinesi on päästetty ilmoittamatta tänne asti? hän kysyi harmistuneella äänellä.

Verraka hyppäsi ratsultaan.

– Et kai ole ennen nähnyt minulla partaa, hän myönsi. – Et varmaan ole nähnyt minua tällaisessa asussakaan. Mutta loukkaannun jos sanot, ettet tiedä kuka olen.

Rotaa nousi. Hänen mustissa silmissään oli vilpitön ilo.

– Paluusi takia olen valmis uskomaan vaikka kummalliseen Kooraan, jota haikailet, hän sanoi. – Syleilisin sinua, ellei se olisi selvin päin sotilaalle sopimatonta käytöstä.

Areno oli noussut satulasta hänkin ja auttoi oudosta kyydistä kangistuneen Markan alas. Sitten Meira laskeutui hevosen selästä.

– Majoita tyttäreni, hänen puolisonsa ja seuralaisensa, Verraka sanoi Rotaalle. – Itse jään heti neuvottelemaan kanssasi.

Hän oli tavoittanut täysin entisen ylipäällikön puhetyylinsä, ja Rotaa totteli, täsmällisesti kuten aina, kiirehtien antamaan tarvittavat käskyt. Pian saapui sotilaita kyselemään Meiran toivomuksia. Hekin pystyivät vaivoin peittämään liikutustaan. Yksi vanhempi mies pyyhki silmiään.

– Etkö ole pahoillasi paluustani? Verraka kuului kysyvän Rotaalta härnäävällä äänellä. – Olethan varmaan viihtynyt ylipäällikkönä.

– Kunnioitettu, olen viihtynyt, Rotaa sanoi ilman harmin häivääkään. – Väittäisin jopa hoitaneeni kaiken hyvin. Ehkä minun on hiukan vaikea tottua taas olemaan käskettävänä, mutta opin kyllä. Vaikka takaisintulosi merkitsee minulle arvonalennusta, iloitsen paluustasi.

Rotaa esitteli hieman vaivautuneena Meiran linnassa suorittamiaan järjestelyjä.

– Majoituin perheeni kanssa tänne, koska sillä tavoin minun oli helpointa huolehtia kaikesta, hän selitti Verrakalle. – Kareta valtuutti minut omaisuutesi väliaikaiseksi hoitajaksi, ja täällä pystyin valvomaan sitä kunnolla. Sinun ja Meiran henkilökohtaisiin huoneisiin ei ole koskettu.

– Teit aivan oikein, Verraka sanoi. – Äläkä hätäile poismuuttosi kanssa, tarvitsen sinua vielä täällä.

He kävelivät alakerran salien läpi yläkertaan ja yksityistiloihin vieviä portaita kohti. Verraka ja Rotaa kulkivat edellä, Areno, Meira ja Marka seurasivat heitä. Palvelijat pyörivät puuhakkaina ympärillä, halukkaina tervehtimään ja sanomaan jotain ystävällistä, mutta samalla peläten olevansa liian tunkeilevia.

– Kunnioitettu, haluat varmaan pukeutua tavalliseen asuusi, vaatevaraston hoitaja sanoi Verrakalle.

Verraka pysähtyi.

– Enpä tiedä, hän sanoi rypistäen kulmiaan. – En ole ajatellut asiaa.

Susimaan käyttöasut vaikuttivat täällä karkeatekoisilta ja kummallisilta, mutta silti Meirakin mietti haikeana, oliko hänen tosiaan taas otettava ylleen varakkaan vuorimaalaisen naisen epämukava ja hankala vaateparsi.

– Entä kunnioitetut vieraat? palvelija kysyi.

– Olisin onnellinen, jos minulle löytyisi sirpiläinen vaatekerta, Areno sanoi. – Mutta sellaista täällä ei varmaan ole, joten löytyisikö palvelijoiden vaatteiden joukosta jotain, jossa tuntisi olonsa kotoiseksi?

– Tuossa on järkeä, Meira innostui. – Selujen käyttämä pitkä paita varmaan on miellyttävin. Tuo sellainen minulle ja Arenolle. Me kylvemme, tuo vaatteet sinne. Markalle pitää kutsua palvelustyttö, Marka voi valita omat vaatteensa minun varastostani tytön avulla. Käske Markalle avuksi vaikka Mella. Hänen on oltava koko ajan Markan mukana.

– Tuo selujen paita minullekin, Verraka sanoi. – Sehän on käytännöllinen, ehdin kyllä totutella entisiin asuihin aikanaan, jos se osoittautuu tarpeelliseksi. Kylven myöhemmin, meillä on vielä Rotaan kanssa paljon neuvoteltavaa.

– Mutta kunnioitettu, vaatevaraston hoitaja vastusti. – Oletko varma, että selujen paita ...

– Yritätkö antaa ohjeita minulle? Verraka kysyi tiukasti.

– En, kunnioitettu, palvelija vakuutti pelästyneenä.

– Jopa Kareta käyttää selujen paitaa vapaa-aikanaan, Rotaa sanoi hymyillen. – Itse asiassa minäkin joskus kotioloissa pukeudun siihen. Se on mukava vaate.

Markalle kutsuttu palvelustyttö tuli, ja Meira ja Areno nousivat yläkertaan. Meira avasi oman huoneensa oven ja katsoi tuttuja kalusteita, mattoja ja seinävaatteita. Hän tiesi, ettei tulisi kaipaamaan tänne. Vaihtuvat leirit olivat olleet hänen todellinen kotinsa, ja kodiksi ne oli tehnyt isän läsnäolo. Hänen tuleva kotinsa olisi siellä, missä Areno olisi hänen kanssaan.

– Voimmeko kylpeä yhdessä, ilman palvelijaa? Areno kysyi.

Meira nauroi.

– Lähetetään palvelija pois, kun hän on tuonut vedet, hän ehdotti. – Pyydetään huoneeseen kaikki mahdolliset herkut, ja viiniäkin minulle. Sinähän et parantajana voi sitä juoda, mutta minä aion olla niin ujostelematon, että tarvitsen sitä.

Yhdessä matkustaminen ja samoissa tiloissa nukkuminen oli pakostakin rajoittanut keskinäiset syleilyt nopeiksi ja hiljaisiksi. Nyt ylelliset tilat ja oma rauha rohkaisivat ottamaan korvausta siitä.

– Mutta entä Marka? Areno kysyi.

– Hän tulee viihtymään Mellan kanssa, jonka määräsin hänelle avuksi, Meira sanoi. – Mella on puhelias ja iloinen, ja hauskempaa seuraa hänelle kuin me.

Areno sieppasi Meiran syliinsä.

– Mitä me sitten viivyttelemme? hän kysyi.

– Päästä, Meira hätäili. – Areno ...

Meiran huoneen ovi avautui.

– Anteeksi, kunnioitettu, säikähtynyt naispalvelija sanoi.

– Lune, olin juuri sanomassa Arenolle, että en ole ehtinyt antaa palvelijoille uusia ohjeita, Meira sanoi nauruisena ja nolostuneena. – Olen aikuinen nyt, eikä huoneeseeni saa tulla noin, vaan on koputettava ja odotettava. Kun olemme kylvyssä, noudatatte niitä ohjeita, jotka isä on antanut sellaisten tilanteiden varalle, jolloin hänellä on naisseuraa. Areno on puolisoni.

– Kunnioitettu, kerron ohjeet muillekin, palvelija sanoi. – En vain osannut kuvitellakaan... Olen taluttanut sinua, kun opettelit kävelemään, ja tuntuu kuin se olisi ollut aivan äsken. Tulin kysymään, mitä tarvitset.

Meira ryhtyi selittämään, ja Areno kuunteli hymyillen. Lune ei varmaan arvannut, että tuo tyttö, joka käskevästi lateli ohjeitaan, nykyisin suoriutui itse hyvinkin alkeellisissa oloissa kaikista taloustöistä.

Meira ja Areno olivat kylpeneet ja syöneet ja lojuivat alastomina ja tyytyväisinä vuoteella, kun ovi taas tempaistiin auki ja joku käveli saman tien sisään. Areno nousi istumaan ja Meira ponnahti ylös hapuillen vaatetta verhokseen. Rotaa seisoi häkeltyneenä hänen edessään.

– Meira, en osannut kuvitella, hän sanoi anteeksipyytävästi. – Sanoihan Verraka, että Areno on puolisosi, mutta jotenkin en sittenkään tajunnut. Olit melkein hetki sitten pieni tyttö, jolle toin nuken.

– Käänny edes, että saan paidan ylleni, Meira vaati.

Rotaa meni tarkastelemaan seinäkudoksen kuvioita, ja Areno ja Meira pukeutuivat.

– Tulin pyytämään palvelusta, Rotaa sanoi. – Olen kutsunut nuoren Karetan tärkeään neuvotteluun, eikä kukaan saisi tietää hänen käynnistään.

– Selvä, Meira sanoi. – Minä ja Areno odotamme keittiöpuutarhan portilla ja päästämme hänet huomaamatta sisään.

– Mistä arvasit, että juuri siellä? Rotaa kysyi.

Meira nauroi.

– Onko tämä muka ensimmäinen kerta? hän kysyi. – Olen avannut tuon portin salaisiin neuvotteluihin tuleville kymmenvuotiaasta lähtien aika usein. Mutta minä ja Areno haluamme päästä mukaan kuuntelemaan.

– Verraka sanoikin, että voitte tulla jos haluatte, Rotaa totesi.

Meira ja Areno menivät ulos ja keittiöpuutarhaan. Ilta oli lämmin ja täynnä tuoksuja. Kun he tulivat puiden varjoon, Areno huomasi Meiran askelien hidastuvan.

– Pimeää vai? hän kysyi. – Vaihdetaanko paikkoja, talutanko minä?

– Kyllä minä löydän, Meira sanoi. – Portti on jo lähellä. Täällä oli hienoa olla lapsena odottamassa, tunsi itsensä tärkeäksi, kun sai olla isän uskottuna hänen salaisuuksissaan. Vaikka en aina päässytkään itse neuvotteluun, tiesin kuka oli käynyt. Joskus ei edes Rotaa tiennyt.

Meira avasi pienen portin ja he jäivät sen ulkopuolelle muurin varjoon odottamaan.

– Isäsi vaikutti hyvin huolestuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä, Areno pohti. – Hän oli levoton jo eilen keskusteltuaan Rotaan kanssa ensimmäisen kerran.

– Nuoren Karetan kutsuminen salaiseen neuvotteluun on aina merkki jostain vakavasta, Meira sanoi. – Vuorimaan tilanne on pitkään ollut kummallisen kaksijakoinen. Kareta hallitsee armottomin ottein, joita hän luulee tarvitsevansa pysyäkseen vallassa, mutta ne olisivat jo vuosia sitten johtaneet sisällissotaan ilman nuoren Karetan toimia. Kareta ei ole antanut pojalleen mitään asemaa, mutta nuorella Karetalla on vaikutusvaltaa ja hän pystyy tasoittelemaan isänsä pahimpia virheitä.

Kaksi ratsastajaa lähestyi. Hevoset tulivat suoraan porttia kohti, ja sen luona ratsastajat hyppäsivät maahan.

– Reta? Meira kysyi, niin kuin nuorta Karetaa nykyisin nimittivät läheiset tuttavat.

– Meira, hei, toinen hahmoista sanoi. – Mukanani on Kimmi, muistatko? Nelivuotiaana pelastit minut, kun Kimmi aikoi veljensä Eerin kanssa hakata minut. Hait isäsi apuun.

– Reta, älä viitsi mainitakaan tyhmyyksiäni, Kimmi sanoi vaivautuneena. – Hävettää ajatella, että Verrakakin ehkä muistaa. Hän oli silloin minulle hyvin vihainen, ja ansaitsin tosiaan sen. Toivottavasti unohdat saman tien Retan muistelut, Meira.

Meira vakuutti naurahtaen unohtavansa ja esitteli Arenon.

– En varmaan olisi tuntenut sinua, vaikka tässä olisi kunnon valotkin, nuori Kareta sanoi Arenolle. – Kun viimeksi tavattiin, luulimme Verrakan kuolleen. En silloin lainkaan tajunnut, kuka olet, eikä minulle jäänyt mitään muistikuvaa. Myöhemmin kuulin isältä, että olit ollut Meiran seurassa.

He tulivat portista keittiöpuutarhan puolelle.

– Opasta sinä Kimmiä, Meira, nuori Kareta sanoi. – Minä haluan kulkea Arenon kanssa. Ethän huolestu, yleensä kukaan ei enää nimittele minua poikia houkuttelevaksi tyttöseksi.

– Luotan Arenoon, Meira naureskeli. – Ja onhan hän sokea, joten sinun kauneutesi ei häntä houkuttele. Mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka sinun ulkonäkösi aiheuttaisi joillekin miehillekin unettomia öitä.

– Ymmärrän ettet tarkoita pahaa, mutta en pidä leikinlaskustasi, Kimmi sanoi. – Reta on tuleva kuningas, eikä häntä sovi edes epäsuorasti halventaa.

– Olet liian kiivas, Kimmi, nuori Kareta moitti. – Minähän itse aloitin sanailun tyttömäisyydestäni.

– Sinulla on oikeus siihen, mutta minä en hyväksy, että kukaan jatkaa pilaa, Kimmi sanoi jyrkästi. – Olen päättänyt aina ja joka tilanteessa vaatia, että sinusta puhutaan ehdottoman kunnioittavasti.

– Kimmi on oikeassa, Meira sanoi. – Isäkin opetti minulle jo lapsena, että vain kahdestaan ollessamme hän on yksityishenkilö. Muulloin hän käyttäytyy niin kuin ylipäällikön tulee, ja minun pitää puhua hänestä muille niin kuin ylipäälliköstä puhutaan. Olen valmis pyytämään anteeksi.

– Siinä kuulit, Reta, Kimmi sanoi. – Luonteesi sopuisuus ja vaatimattomuus on kaunista, mutta saat tuoda sen esiin vain perhepiirissä. Ystäviltäsi, jopa sellaisilta kuin minä ja Meira, sinun on vaadittava, että he muistavat asemasi.

Nuori Kareta huokasi.

– Ymmärrän teitä molempia, hän sanoi. – Minun on totuttava edellyttämään muilta kunnioittavaa käytöstä, sillä sitten kun olen kuningas, kovin moni tulee kokeilemaan, miten pitkälle minun kanssani voi mennä röyhkeydessä. En haluaisi menettää kykyäni nauraa itselleni, mutta vastustajieni painavimpia aseita tulevat olemaan puutteeni miehekkyydessä.

– Juuri sitä tarkoitan, Kimmi myönsi. – Meidän yhteiskuntamme arvot ovat yksipuolisia, mutta emme voi muuttaa niitä. Älä siis pahastu, jos joskus varjelen mainettasi liiankin kiivaasti.

He menivät sisään sivuovesta ja kulkivat pitkin kapeita käytäviä. Areno totesi nuoren Karetan erinomaiseksi taluttajaksi, joka huomasi varoittaa juuri silloin kun oli jotain väistettävää, mutta ei hidastellut tai epäröinyt turhaan. Hän muisti, että nuori Kareta oli ollut Oosan Erina-pojan leikkitoveri, ja heitä pidettiin yhä läheisinä ystävinä, vaikka kumpikin oli jo perheellinen.

He nousivat palveluskunnalle tarkoitettuja portaita yläkertaan ja tulivat takaovesta Verrakan työhuoneeseen. Heidän tulonsa keskeytti Rotaan matalaäänisen, huolestuneen puheen.

– Lopultakin olette täällä, Verraka sanoi. – Rotaa on suostunut vain vihjailemaan, että jotain on pahasti vialla. Ottakaa itsellenne pöydiltä mitä haluatte, pidin parhaana, ettei yhtään palvelijaa ole paikalla.

Nuori Kareta ohjasi Arenon tuolin luo ja kiirehti itse tervehtimään Verrakaa.

– Ikävää, että joudumme aloittamaan huolistamme, hän sanoi. – Paluusi olisi ollut toisenlaisen vastaanoton arvoinen. Toin mukanani ystävän, jonka ehkä muistat.

– En taida tuntea häntä, Verraka sanoi kummastuneena.

– Olen siitä iloinen, sillä punastun pelkästä ajatuksesta, että muistaisit missä olemme tavanneet, Kimmi sanoi. – Valitettavasti se taitaa palata mieleesi, kun kerron kuka olen. Olen Temean vanhin poika.

Verraka naurahti.

– Kimmi, niin, hän sanoi. – Minun olisi pitänyt muistaa nuo rohkeat silmät. Pahanteossahan sinä olit kun tavattiin, mutta uskalsit kohdata katseeni ja puolustautua. Kukapa ei poikana tekisi ajattelemattomuuksia. Hyvä, että et tiedä minun tyhmyyksistäni.

– Olen saanut lisää järkeä niistä päivistä, Kimmi vakuutti.

– Hän on yksi luotettavimmista ystävistäni, Erinan ja veljeni Seloman ohella, nuori Kareta sanoi.

Meira oli käynyt istumaan Arenon viereen ja tarkasteli isäänsä. Tämä oli muuttunut lähes entiselleen, kun parta oli ajettu ja hiukset siistitty. Hän näki isänsä hymyilevän, mutta huoli ei väistynyt tämän silmistä. Hän tajusi, että Susimaassa oli ollut toisin, Jääsilmä oli ollut levollinen.

Rotaa oli ilmeisen synkkä, ja hänen edessään pöydällä oli karttapiirroksia ja laskelmia. Yleensä sellainen merkitsi taistelun uhkaa.

– Jospa sinä, Kimmi, selostaisit Verrakalle koko tilanteen, Rotaa ehdotti.

Kimmi pudisti päätään.

– Retan on puhuttava, hän sanoi. – Vain Retalla on oikeus kertoa kuninkaastamme sellaisia asioita, jotka nyt on pakko ottaa esiin.

– Vaikeaa se minullekin on, nuori Kareta huomautti. – Mutta totuus on, että isäni tapa hallita aiheuttaa yhä suurempia ongelmia. Sinun poissa ollessasi, Verraka, kukaan ei ole kyennyt ohjaamaan häntä. Hän on mestauttanut muutamia vastustajiaan ja toisia taas karkottanut maasta. Varsinkin arriittipäälliköt ovat raivoissaan hänelle ja heidän edustajanaan Temea on yrittänyt neuvotella sopua. Sen seurauksena isä kuitenkin alkoi vaatia Temean eroa.

– Se oli järjetön vaatimus, Rotaa sanoi sivusta. – Ratea olisi noussut Temean tilalle ja hän on todella hankala, vallanhaluinen ja juonikas.

– Minun isäni oli jo valmis kapinaan, Kimmi sanoi. – Reta sai kuitenkin isänsä perumaan vaatimuksensa, ja minä ylipuhuin oman isäni luopumaan vallankaappausyrityksestä. Olen saanut hänet taipumaan ajatukseen, että odotamme Retan valtaannousua.

– Kimmi on ollut korvaamaton, nuori Kareta sanoi lämpimästi. – Hän on pitänyt arriitit kärsivällisinä ja tyynnytellyt muitakin heidän päälliköitään kuin isäänsä. Minä en kuitenkaan onnistu yhtä hyvin oman isäni suhteen. Kareta on saanut vihiä jo rauenneesta kapinahankkeesta ja hänellä on lista vallankaappausaikeeseen myönteisesti suhtautuneista päälliköistä. Hänen mielestään on ryhdyttävä rangaistustoimiin.

– Siitä seuraisi sisällissota, Rotaa totesi. – Voimat jakautuisivat melko tasaisesti. Minulla on paremmin koulutetut ja yhtenäisemmät joukot, voittaisin kyllä. Mutta sitä ennen aiheuttaisin raskaat tappiot vastapuolelle.

Hän katsoi Verrakaa ja vaikeni.

– Anteeksi, kunnioitettu, hän sanoi sitten. – Olen liian tottunut ylipäällikön asemaan, joka minulla poissa ollessasi oli. Luonnollisesti sinä johtaisit, en minä. Tilanne on silti sama. Karetan kannattajat voittaisivat, mutta hirvittävällä hinnalla.

– Eikö Kareta kuuntele sinua? Verraka kysyi. – Eikö hän ymmärrä seurauksia?

– Sinä aikana, jonka olen hänet tuntenut, hän ei ole kuunnellut ketään muita kuin vaimoaan ja sinua, Rotaa sanoi. – Lisistä ei nyt ole apua, Kareta väittää, ettei nainen ymmärrä tällaista tilannetta.

– Minua hän taas pitää täysin kyvyttömänä hallitustoimiin, kuten hyvin tiedät, nuori Kareta sanoi asiallisesti, ilman katkeruutta.

– Missä Kareta on nyt? Verraka kysyi.

Nuori Kareta huokasi.

– Hän on parhaillaan johtamassa henkilökohtaisia joukkojaan kohti Paulokan linnaa, hän sanoi. – Pauloka kuului Temean innokkaimpiin kannattajiin, kun vallankaappausta suunniteltiin. Isä aikoo aloittaa kurinpitotoimet vangitsemalla ja mestauttamalla hänet.

– Kieltäydyin olemasta mukana, Rotaa sanoi. – Kareta uhkaili minuakin erottamisella. Ymmärrät kai nyt, miten vakava tilanne on?

– Ymmärrän, Verraka sanoi. – Mitä odotatte minun tekevän?

– Pysäytä hänet, nuori Kareta pyysi. – Hän joutuu yöpymään kerran ennen Paulokan linnalle tuloaan. Leiri on tässä lähellä, ratsastusmatka ei ole pitkä.

Verraka pudisti päätään.

– Ehkä Kareta ei kuuntelisi minuakaan, hän sanoi. – Ja tilanne on niin vakava, ettei mitään voi jättää sen epävarman mahdollisuuden varaan, että saisin hänet taivuteltua.

Ovelle koputettiin. Verraka nousi ärtyneenä ja meni avaamaan.

– Kielsin häiritsemästä, Sennata, hän ärähti. – Tehtäväsi oli vartioida neuvottelurauhaamme eikä häiritä itse.

– Kunnioitettu, tiedän, sanoi Sennata. – Mutta portilla on itse kunnioitettu varakuningas Serra. Hän oli marssimassa ohi miehineen ja halusi tervehtiä, kun kuuli paluustasi.

Verrakan kasvoille kohosi hymy.

– Toit hyvän viestin, hän sanoi. – Johdata Serra heti tänne. Jätä toistekin tottelematta, jos on yhtä pätevä syy.

Serra tuli hetken kuluttua kookkaana ja hymyilevänä, pölyinen matkaviitta yhä yllään. Hänen runsaat pähkinänväriset hiuksensa ja partansa kiertyivät sotkuisiksi kiharoiksi ja niissäkin oli pölyä. Hän tuli kädet ojossa Verrakaa kohti.

– Iloitsen kuin kadoksissa ollut veli olisi palannut, hän sanoi. – Vielä enemmän iloitsen kun näen sinut selun vaatteissa: alat selvästi oppia ihmistapoja. Rutistan sinua kokeillakseni vieläkö kestät miehen käsittelyä ja sitten jatkan matkaani. Olen sotilaitteni kanssa tulossa satamasta ja menossa kotiin. Vuorimaa on taas kuin entisaikaan, kukaan ei voi liikkua turvallisesti muuten kuin vahvan saattojoukon kanssa.

Hän kaappasi Verrakan syliinsä ja nauroi, kun yhtä vahvat käsivarret vastasivat hänen omiensa puristukseen. Sitten hän alkoi yskiä.

– Päästä, hän sanoi. – Olen vanha mies, olet nykyisin minua voimakkaampi.

– Istu, Verraka sanoi vakavoituen. – Reta, selitä tilanne Serralle.

Nuori Kareta toisti sen, minkä oli jo muille kertonut. Serra kuunteli käyden koko ajan totisemmaksi.

– Asiat ovat todella huonosti, hän sanoi sitten. – En väitä itse olevani neuvottelujen taitaja, mutta ylimmän kuninkaan pitäisi sitä olla. Mitä järkeä on surmata yksi vastustaja, kun jokainen surmatyö tuottaa kymmenen uutta. Kunpa Kareta jo ymmärtäisi luovuttaa vallan pojalleen.

– Kunnioitettu varakuningas Serra, Kimmi sanoi. – Pyydän sinua yrittämään nuoren Karetan suostuttelua. Minun mielestäni sisällissodan voi estää vain nykyisen kuninkaan nopea syrjäyttäminen. Isäni saa arriitit tukemaan nuorta Karetaa, Tanika tuo hänen tuekseen launit etkä sinä, kunnioitettu varakuningas, varmaan kiellä häneltä selujen tukea. Entiset ylemmät alistuvat silloin tapahtuneeseen ilman taistelua.

Nuori Kareta liikahti kuin keskeyttääkseen, mutta Verraka viittasi käskevästi häntä vaikenemaan.

– Anna Serran vastata, hän sanoi.

– Jos ei ole muuta keinoa pysäyttää Karetaa, on vallansiirto tehtävä, Serra sanoi. – Nuorella Karetalla on laaja kannatus ja saisimme viimeinkin maahan vakiintuneet olot.

– Kun minä ja Rotaa asetamme armeijan tukemaan vallanvaihtoa, mitään taistelua ei tarvita, Verraka lisäsi. – Kareta siirretään syrjään siististi ja rauhallisesti.

Hopeinen pikari, johon nuori Kareta oli ollut kaatamassa viiniä, putosi kolahtaen kivilattialle. Punainen neste muodosti laajenevan lammikon. Nuori Kareta seisoi suorana ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli suuttunut ilme, joka sai muut hiljenemään.

– Verraka, sinun kaikkein viimeksi olisin uskonut puhuvan noin, hän sanoi. – Teidän oikeuttanne harkita nykytilanteessa kapinaa en kiistä, mutta mikäli keskustelu kääntyy siihen suuntaan, ilmoitan poistuvani. En nouse isääni vastaan. Sinä ylitit valtuutesi ehdottamalla sellaista, Kimmi. Yhteistyömme edellyttää, että tuota vaihtoehtoa ei edes mainita.

Huoneessa olevista vain Meira ehti huomata nopean, valoisan hymyn, joka hetkeksi kohosi Verrakan kasvoille.

– Pyydän anteeksi, Reta, Kimmi sanoi. – Puhuin ajattelemattomasti vain siksi, että toivoin sinun tässä äärimmäisessä tilanteessa luopuvan periaatteestasi, jota kyllä kunnioitan.

Meira totesi, että Kimmi näytti katuvista sanoistaan ja nöyrästä äänestään huolimatta kaikkea muuta kuin pahoillaan olevalta. Ehkä hän oli tyytyväinen nuoren Karetan kunniantuntoonkin, mutta vielä enemmän häntä tuntui ilahduttavan se, että tämä osasi kuin osasikin esiintyä päättäväisesti ja käskevästi.

Nuori Kareta kääntyi Verrakaan päin.

– Tulin luoksesi kuin ystävän luo ja yksityishenkilönä pidän sinua edelleen ystävänä, hän sanoi. – Äsken Kimmi ja Meira kuitenkin opettivat minua muistamaan, etten voi kaikissa asioissa toimia yksityishenkilön tavoin. Kerro minulle, joudunko Karetan poikana pitämään sinua vihollisena.

Nuoren miehen silmissä loisti yhä uhmakas, tummansininen välke.

– Ystävä, Verraka sanoi hymyillen. – Tiesin etukäteen vastauksen tarjoukseeni. Halusin vain, että kaikille paikalla oleville selviäisi, millainen on Vuorimaan seuraava kuningas. Et pettänyt odotuksiani, olet tulevan asemasi arvoinen.

Nuori Kareta vaipui takaisin istumaan ja hetken kuluttua hänen huulilleen nousi hiukan nolostunut hymy.

– Kiihdyin siis turhaan, hän sanoi. – Te kaikki ymmärrätte kantani. Isä on pysäytettävä, mutta ei niin, että minä nousisin vastoin hänen tahtoaan hänen tilalleen.

– Tuo asia ei ollut minulle selvä tätä ennen, Serra huomautti. – Minä oletin sinun olevan valmis vallansiirtoon Karetalta kysymättäkin. Erina kuuluu jo sepittäneen lauluja, jotka ylistävät sopivuuttasi hallitsijaksi.

Nuori Kareta näytti nolostuneelta.

– Ne eivät ole julkisia, hän puolustautui. – Niitä on olemassa tarvittaessa käytettäväksi. Ja täytyy myöntää, että Erina on taitava. Minun teoistanihan ei todenmukaista perinteistä sankarilaulua saa millään. Erina on joutunut kehittämään kokonaan uuden aihepiirin.

Rotaa naurahti.

– Erina yritti kerran tehdä sankarilaulua minustakin, hän sanoi. – Ei minustakaan saa sellaista. Sanoinkin Erinalle, että jos Verraka ei palaa ylipäälliköksi, miehiä pitää silti edelleen rohkaista kunnioittamaan häntä sankaruuden perikuvana. Minun teoissani ei ole mitään näyttävää.

– Ei, sillä ne ovat järkeviä, Verraka sanoi. – Yksittäinen sankariteko on harvoin järkevä tai edes puolusteltavissa kokonaisuuden kannalta.

– Olet oikeassa, kunnioitettu, Rotaa sanoi rehelliseen tapaansa. – Sankaruus on taistelukokonaisuuden kannalta usein harmillista ja häiritsevää, mutta onhan se ihailtavaa. Sankari on sotilaille tarpeen samalla tavalla kuin kypärän töyhtö tai kaunis rintapanssarin koriste: se antaa itsevarmuutta. Sinua ihailtiin ja toteltiin, minuun vain luotetaan ja totellaan siksi. Se on vähemmän kuin sankarimaine, mutta minulle se riittää.

– Minulle se ei koskaan riittänyt, Verraka sanoi. – Tarvitsin maineeni niin kuin Kareta nyt tarvitsee valtansa.

Serra huokasi.

– Vaikka kunnioitankin tulevaa kuningastamme entistä enemmän siksi, ettei hän halua nousta valtaan kapinan avulla, niin tilanteemme on vaikea, hän sanoi. – Kareta on pysäytettävä, mutta miten?

– Voit sotilainesi mennä vierailulle Paulokan luo, Verraka sanoi. – Marssitte sinne yöllä ja olette aamulla paikalla, kun Kareta sotilaineen tulee.

Serra purskahti jyrisevään nauruun.

– Sen minä teenkin, hän iloitsi. – Kareta ei voi vangita Paulokaa, kun olen siellä vierailulla ystävänä. Hän joutuu siirtämään asiaa, ja ehdimme saada päälliköt koolle ongelmaa selvittelemään. Miksi et tule miehinesi mukaan, Verraka, vierailulle sinäkin?

Hän huomasi Verrakan ilmeen ja synkistyi.

– Unohdin tuon onnettoman surmatyön, hän sanoi. – En kerta kaikkiaan käsitä, että olet tehnyt sellaista. Ystävä, mitä silloin oikein tapahtui?

– En halua puhua siitä, Verraka sanoi torjuvasti. – Se on tehty, ja selittely on turhaa.

Serra nousi. Hänen silmänsä olivat vilpittömät ja ystävälliset.

– En painosta aikuista miestä kertomaan salaisuutta, jonka tämä haluaa säilyttää, hän totesi. – Mutta näen, että tapahtuneen muisto tuntuu sinusta pahalta. Tiedäthän, ystävä, että jos päältä umpeutunut haava tulehtuu sisältäpäin, se pitäisi puhkaista, niin kipeää kuin se tekeekin. Sellainen haava ei parane muuten.

– Neuvosi on oikea, Verraka sanoi hiljaa. – Ajankohta on kuitenkin väärä minun haavojeni hoitamiseen.

– Niin on, Serra myönsi.

Hän lähti kohta ja Rotaa alkoi keräillä karttoja syrjään helpottuneen näköisenä. Kimmi katsoi nuorta Karetaa hiukan huolestuneena.

– Eihän omavaltainen yritykseni vaikuttaa asioihin vienyt luottamustasi minuun? hän kysyi. – Tiedät kai, että tottelen sinua myös silloin, kun olen eri mieltä kanssasi?

Nuori Kareta hymyili.

– Jos en luottaisi sinuun, saisin epäillä itseänikin, hän vakuutti. – Anna anteeksi se, miten kiivastuin sinulle, mutta mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän isää, vaikka myönnänkin hänen nykyisin toimivan väärin. Sinä ja minä olemme aina eläneet suhteellisen rauhallisissa oloissa. Kareta oli kaksivuotias, kun hänen isänsä surmattiin ja hänet itsensä hylättiin harhailemaan Memnon satamaan. Hän kasvoi siellä kerjäläislapsena, kunnes Meeta vei hänet Sirpiin, turvallisiin oloihin mutta kuitenkin kuin armopaloja syömään. Valtaan nousu tuntui korvaavan kaikki nuo nöyryytykset, ja hän pelkää, että vallasta luopuminen toisi turvattomuuden ja häpeän takaisin.

Verraka oli istunut ajatuksissaan ja katsellut kaatuneesta viinipikarista lattialle levinnyttä lammikkoa.

– Se pitäisi pyyhkiä pian, Meira sanoi. – Kiven huokosiin jää muuten väriä, jota pesukaan ei saa lähtemään.

Verraka naurahti kummallisella, luonnottomalla äänellä.

– Aika kuluttaa tämän linnan kivistä entisten sukupolvien jäljet, hän vakuutti. – Täällä on valunut paljon tahraavampiakin aineita kuin viini. Isä tapasi käyttää tätä huonetta kurittaessaan orjiaan ja myös meitä lapsia, eikä siitä enää ole lattiassa mitään merkkejä. Ihmisestä jäljet häviävät hitaammin, mielestä viimeisenä.

Hän nousi aivan kalpeana ja hänen hartiansa nytkähtivät oudosti. Meira tarkkaili häntä kummissaan ja huolestuneena. Muutkin olivat kääntyneet katsomaan Verrakaa.

– Miten minä voisin luopua asemasta, joka takaa minulle sen, ettei minua enää ruoskita? Verraka kysyi osoittamatta kuitenkaan sanojaan kenellekään. – Tarvitsen valtani niin kuin Karetakin.

Hän siirsi katsettaan ympäri huonetta, mutta vaikutti poissaolevalta.

– Menkää, hän karjaisi äkkiä vihaisesti. – Haluan olla yksin.

Meira oli kuullut puhuttavan raivonpuuskista, joita isällä oli ollut joskus ennen. Hän tajusi nyt näkevänsä sellaisen ensimmäistä kertaa. Rotaa ohjasi levollisesti Kimmin ovelle ja yritti saada nuoren Karetankin mukaan.

– Majoita Kimmi toisen kerroksen vierashuoneeseen, tulen sinne myöhemmin, nuori Kareta sanoi.

– Isä, mikä sinun on? Meira kysyi kauhuissaan.

– Mene pois, Verraka sanoi tukahtuneesti. – Kukaan ei saa jäädä. En pysty takaamaan, mitä teen.

Rotaa ja Kimmi lähtivät. Areno tuli Verrakan luo.

– Sinulla on sairauskohtaus, hän sanoi. – Viini ei ole hyvä lääke tuohon, mutta tyhjää parempi ensiapu kuitenkin. Juo vähän, käyn antamassa palvelijoille ohjeet, mitä muuta tarvitset.

Verraka vapisi rajusti.

– En halua lääkettä, hän sanoi. – En ota viiniäkään. Areno, ole järkevä, vie Meira pois. Tällaisessa tilassa olen tehnyt pahimmat tekoni. On kauheaa, että Meira joutui näkemään näinkään paljon.

Nuori Kareta tuli Verrakan eteen ja kiersi käsivartensa miehen ympärille.

– Ystävä, hän sanoi. – Et tarvitse lääkettä, tarvitset vain mahdollisuuden purkaa surusi. Näin pahan olosi jo silloin, kun Serra mainitsi Paulokan perheen. Tiedän sinun itkeneen sitä humalassa, mutta nyt sinun on aika itkeä se selvänäkin.

Verraka irrottautui, kääntyi seinää kohti ja nojasi siihen. Hänen hartiansa vavahtelivat. Nuori Kareta vilkaisi Meiraa ja Arenoa.

– Menkää, hän sanoi. – Verraka ja minä olemme ennenkin jakaneet toistemme surun.

Meira epäröi, mutta Areno tarttui hänen käteensä ja lähti ovea kohti. Meira seurasi mukana. He tulivat käytävälle ja Meira vaihtoi otteen siirtyen ohjaamaan. Hän ei kuitenkaan halunnut mennä yksityistiloihin, ja Areno suostui jäämään hänen kanssaan aulaan, jonka läpi Verrakan oli kuljettava makuuhuoneeseensa. He saivat odottaa kauan. Viimein Verrakan työhuoneen ovi avautui ja sulkeutui taas. Aulasta ei nähnyt käytävälle, mutta askeleet ja keskustelu kuuluivat. Verrakan puhetapa oli taas ennallaan, käskevä mutta levollinen:

– Lähetän aamulla Karetalle pikaviestin, jossa pyydän häntä välittömästi luokseni. Se on epäkohtelias tapa lähestyä kuningasta, hänen pitäisi saada määrätä tapaamisen aika ja paikka, mutta hän sietää sen minulta ja tulee.

– Hän tekee sen, nuori Kareta sanoi. – Saat hänet myös ymmärtämään, että neuvottelu on ainoa oikea tapa ratkaista ongelmat.

– Ilmoita palvelijoille, jos sinä tai Kimmi tarvitsette jotain, Verraka sanoi. – Kiitän sinua avusta, jota sain itsehillintäni pettäessä.

– Olet antanut minulle vastaavaa apua, nuori Kareta huomautti. – Etkö muista, että meillä on ystävyysliitto?

Verraka naurahti.

– Muistan tietysti, hän vakuutti. – Mikään ei liitä miehiä toisiinsa niin lujasti, kuin yhdessä itkeminen.

Nuoren Karetan askeleet etääntyivät ja Verraka tuli aulaan. Hän hymyili huomatessaan Meiran ja Arenon.

– Olitte huolissanne, arvasin sen, hän totesi. – Se on ohi nyt. Kun olin nuorempi, noin kävi usein, ja yleensä hyökkäsin silloin jonkun kimppuun tai ainakin rikoin jotain.

– Se on sairauskohtaus, Areno väitti. – Mielesi korkeammat toiminnot pettävät, kun ne joutuvat liian kovalle rasitukselle. Niin käy ihmisille, joilla on voimakkaat tunteet ja paljon huolia tai raskaita muistoja.

Verraka naurahti.

– Saman asian voi selittää monella tavalla, hän sanoi. – Akan mielestä hillittömät hetkeni johtuvat siitä, että huonompi haltijani, villikarju, saa silloin vähäksi aikaa yliotteen. Mutta oli syy sitten villikarju tai jokin muu, kurissa se on yritettävä pitää.

Päälliköiden kokouksessa Memnon linnan suuressa salissa tunnelma oli alusta asti kireä ja jännittynyt. Kaikenlaisia huhuja oli ollut liikkeellä. Jotkut sanoivat varmasti tietävänsä, että Verraka palaisi entiseen asemaansa ylipäälliköksi. Rotaa siirtyisi silloin arvojärjestyksessä alaspäin, ja sen myötä alenisivat ketjussa ne, jotka Rotaan ylipäällikkyys oli nostanut nykyiseen asemaansa. Yhtä varmasti tiesivät jotkut, että Verraka halusi siirtyä armeijan palveluksesta Karetan neuvonantajaksi. Sekin sai monet miettimään, miten heidän oman asemansa kävisi.

Rotaa oli tuonut Verrakan henkilökohtaisia sotilaita valvomaan salia. Se oli aivan tavallista, sillä nämä olivat erityisen hyvin koulutettuja ja sopivat siksi julkisiin tehtäviin. Mutta vaikka he seisoivat ilmeettöminä seinustoilla suurten kivisten leijonapatsaitten väleissä, he silti liekinpunaisissa mekoissaan julistivat Verrakan mahtia.

Nuori Kareta oli jo pitkään ollut mukana päälliköiden kokouksessa, jossa hänellä kuitenkaan ei ollut puhevaltaa eikä äänestysoikeutta. Hän istui isänsä vieressä. Karetan toisella puolella oli tyhjä tuoli.

Lisin tulo saliin kohahdutti hiukan, sillä hän osallistui harvoin päälliköiden kokoukseen. Hänellä oli mukanaan Oosa, ja se sai yhden jos toisenkin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tiedettiin kokemuksesta, että Oosa kuuli ajatukset suunnilleen samalta etäisyydeltä, jolta muut kuulivat tavallisen puheen. Yksikään varomaton miete ei jäisi häneltä huomaamatta. Oosa ei ollut pahantahtoinen eikä yleensä juoruillut, mutta koskaan ei voinut olla varma siitä mitä hän paljastaisi Lisille ja Karetalle.

Kun Leoni tuli paikalle, Ratea huomautti ärtyneesti, ettei Leoni ollut päällikkö. Leoni, joka juuri oli tiedustelemassa lähinnä ovea seisseeltä sotilaalta vapaata istumapaikkaa, sattui kuulemaan sanat. Hän kääntyi ääntä kohti.

– Koska olen sokea enkä näe hymyäsi, haluaisin kaiken varalta pyytää sinua vakuuttamaan ääneen, että puhuit leikkiä, hän sanoi.

– En puhunut leikkiä, Ratea kivahti. – Vain sotilas voi olla päällikkö, eikä tässä huoneessa pitäisi olla muita kuin sotilaita.

Hänen katseensa liukui Lisistä Oosaan ja viimein nuoreen Karetaan, jonka kohdalle se pysähtyi merkitsevästi. Nuori Kareta ei ollut sotilas. Häntä olivat kasvattaneet opettajat, jotka hallitsivat laajan tietomäärän. Kimmi oli ohjannut häntä miehisissä taitolajeissa, mutta aseiden käytön opettelusta nuori Kareta oli kieltäytynyt. Se oli ennenkuulumatonta.

Serra jysäytti nyrkkinsä pöytään ja heilautti hiuksiaan. Niiden runsaudessa erottuvat harmaat raidatkaan eivät heikentäneet liikkeen leijonamaista uhoa.

– Leoni on alaiseni ja hänellä on minun myöntämäni päällikön arvo, hän jyrisi. – Jos epäilet päätöksiäni, Ratea, saat epäillä niitä ase kädessä. Olen valmis siihen vaikka heti.

Leoni nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan oli vaarallisen hymyilevä ilme.

– Ratea loukkasi minua, veli, hän sanoi. – Minulla on etuoikeus vaatia häntä todistamaan se, että hänen kuntonsa on päällikölle sopiva. Tuletko, suurisuu? Katsotaan ilman aseita kumpi meistä on mies.

Hiljainen nauru kiersi salin seinustoja. Verrakan sotilaat olivat hyvin selvillä päällikkönsä ja Leonin painiottelusta ja Leonin voitosta. Varsinkin ne, jotka olivat seluja, tunsivat myötätuntoa omaan kansanryhmäänsä kuuluvaa Leonia kohtaan. Rohkeimmat heistä hymisivät puoliääneen vaatimusta, että Ratean oli otettava haaste vastaan. Päälliköistä enin osa pysyi hiljaa, mutta muutama joutui kätkemään hymyään huomatessaan, miten selvästi Ratea oli haluton voimanmittelyyn, jonka tiesi häviävänsä.

– Minä odotan, Leoni sanoi. – Jos et halua painia, niin voithan vielä sanoa, että puhuit leikkiä, kun epäilit kelvollisuuttani päälliköksi.

– Puhuin leikkiä, Ratea sanoi äkäisesti.

Nyt eivät kaikki päälliköt enää pystyneet hillitsemään nauruaan ja seinustoilla seisovat sotilaat yhtyivät ilonpitoon. Rotaa käski karjaisten miehiään pysymään asiallisina, ja nämä hiljenivät, mutta päälliköiden huvittuneet huomautukset lentelivät edelleen salissa. Ratea syventyi tuijottamaan murjottavana eteensä, ja Leoni antoi sotilaan taluttaa itsensä vapaalle tuolille.

Lopulta odoteltiin enää vain Verrakaa. Vain harvat olivat tavanneet hänet hänen paluunsa jälkeen. Joku ehdotti vedonlyöntiä siitä, olisiko hänellä yllään kaikki ylipäällikön taistelukentällä kantamat varusteet, niin kuin entisinä aikoina. Verraka oli kuuluisa siitä, että hän liikkui julkisuudessa täydessä, painavassa sotilasasussa silloinkin, kun ei ollut tietoakaan taistelusta. Hyvin usein hänellä oli jopa kypäränsäkin, jonka töyhtö aina oli erityisen näyttävä. Useimmat päälliköt käyttivät rauhan oloissa vain komeita panssarinkaltaisia koristeita.

Verraka tuli saliin ennen kuin vedonlyöntiä ehdottanut ehti saada vastauksia. Hänen tulonsa jäi ensin melkein huomaamatta, sillä hänen pukunsa oli kuin huoneeseen vahingossa eksyneen arkiasuisen palvelijan. Hänen yllään oli värjäämätön, käsivarret ja sääret paljaiksi jättävä pellavavaate, selujen paita. Sitä piti koossa koristelematon vyö, ja jalkineina hänellä oli yksinkertaiset nahkasandaalit. Hänellä oli kuitenkin miekka kainalokannattimessa ja tikari vyöllä tuttuun tapaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomattuaan Leonin vieressä vapaan paikan hän meni ja istui siihen.

– Tule tänne, Verraka, Kareta sanoi. – Olen varannut sinulle paikan viereeni.

Verraka nousi seisomaan.

– Kunnioitettu Kareta, hän sanoi, käyttäen virallista puhuttelua, jota hän ei ollut velvollinen käyttämään. – Koska olen mukana vain luovuttaakseni ylipäällikkyyden seuraajalleni, istun mieluiten täällä. Rotaa voi tulla viereesi. Hän on täyttänyt hyvin minun paikkani jo poissaoloni ajan, ja luovutan ylipäällikkyyden hänelle turvallisin mielin.

– Kuka on sanonut, että Rotaa on seuraajasi, joku huusi.

Verraka kääntyi ääntä kohti.

– Minä olen sanonut sen, hän heitti. – Sotilaat tottelevat häntä, ja jätän myös henkilökohtaiset joukkoni hänelle. Haluaisinpa nähdä sen päällikön, joka luulee voivansa kiistää Rotaan aseman. Mutta sinähän viisaasti huusitkin nimettömänä, etkä nouse vastaamaan sanoistasi.

Kukaan ei todellakaan kohottautunut myöntämään huutoa omakseen.

– Verraka, minä olen se, joka määrää sinun seuraajasi, Kareta korjasi vaivautuneena.

Verraka oli istuutunut ja naurahti kevyesti.

– Olkoon, sinä määräät, hän sanoi. – Mutta minä huolehdin, että määräyksiäsi myös totellaan.

Varakuninkaat ja Kareta supattelivat keskenään ja sitten Serra sanoi jotain Rotaalle, joka siirtyi Karetan viereen.

– Ennen ylipäällikön vaihtumista haluan ottaa esiin Verrakan tulevan aseman, Kareta sanoi. – Varakuninkaitahan on ollut kolme: selujen, arriittien ja launien edustaja. Olemme yksimielisesti päättäneet ehdottaa määrän lisäämistä neljään. Verrakasta tulisi varakuninkaana entisten ylempien edustaja.

Salissa syntyi kiivasta kohinaa, esitystä sekä kannatettiin että vastustettiin. Pauloka nousi seisomaan ja muut hiljenivät.

– En suostu siihen koskaan, hän huusi. – Jos murhaajasta tehdään varakuningas, seuraa sisällissota.

Kareta nousi myös.

– Kärsivällisyyteni tuon riidanhaastajan suhteen on lopussa, hän julisti. – Rotaa, huolehdi että sotilaat saattavat Paulokan ulos ja säilyttävät häntä vartioituna. Hän saa huomiseen asti aikaa anteeksipyyntönsä muotoilemiseen.

Rotaa tuntui vilkaisevan Serraa kysyvästi ja tämä näytti nyökkäävän ennen kuin Rotaa antoi käskyn. Ryhmä miehiä ympäröi Paulokan. He olivat jo viemässä tätä ovelle, kun Verraka pysäytti heidät.

– Menkää paikoillenne, hän sanoi tyynesti. – Ylipäällikkyys ei ole vielä vaihtunut, käskyt tulevat yhä minulta.

Sotilaat tottelivat ja Verraka käveli hitaasti keskilattialle viitaten samalla Paulokaa seuraamaan. Pauloka kohautti olkapäitään ja tuli perässä.

– Tämä asia on lopultakin selvitettävä, Verraka sanoi. – Voit esittää syytöksesi kaikkien kuullen.

– Luulet, etten uskalla, mutta teen sen, Pauloka sanoi – Olet tappanut naisen ja kolme lasta, joista nuorin oli sylivauva. Olen vaiennut ja sietänyt ylimielistä röyhkeyttäsi, mutta en siedä enää. Karetan tukemana voit vangituttaa ja surmauttaa minut, mutta en välitä.

Saliin tuli hiiskumaton hiljaisuus. Viimein Kareta rikkoi sen.

– Olet jo saanut kostosi, Pauloka, hän sanoi. – Luulet, että emme tiedä, mutta ei ole epäilystäkään siitä, kuka käski sytyttää tulipalon, jossa Verrakan vaimo ja neljä lasta kuoli.

Paulokan pää painui, mutta vain hetkeksi.

– Annoin käskyn humalassa ja raivoissani, hän sanoi. – Kaduin sitä jo seuraavana aamuna. Mutta en silti siedä, että Verraka itse yhä hymyilee piittaamatonta hymyään.

Verraka naurahti.

– Tässä olen, hän sanoi. – Voithan tehdä jotain hymylleni.

Pauloka suoristautui.

– Hyvä sinun on puhua, hän sanoi kiivaasti. – Leoni on voittanut sinut painissa, mutta kukaan ei voita sinua miekan käytössä.

Verraka irrotti miekan kannattimestaan ja laski sen lattialle. Hän potkaisi miekkaa ja se liukui kivilattiaa pitkin kunnes törmäsi pieneen pöytään, jolle oli katettu juomia kokouksen osanottajia varten. Sitten hän otti tikarin vyöltään ja ojensi sen kahva edellä Paulokalle.

– Ne ajat, jolloin kunnostauduin miekan käyttäjänä, ovat ohi, hän sanoi. – Oikea käteni ei toimi niin kuin ennen. Voimistani olen yhä ylpeä, mutta tuskin pystyn aseettomana taistelemaan vastaan, vaikka äkillinen kuolemanpelko saisi minut yrittämään. Jos kosto jonka jo olet saanut ei riitä sinulle, en kiistä oikeuttasi jatkaa sitä.

Salissa alettiin kohista.

– Sotilaat, erottakaa heidät! Kareta huusi.

Seinustoille sijoitetut miehet vilkuilivat toisiaan, ja muutama otti epäröivän askeleen.

– Paikoillenne, Verraka ärjäisi. – Ohjeet tulevat yhä minulta.

Sotilaat tottelivat häntä ja vetäytyivät takaisin leijonapatsaiden sekaan. Kareta kääntyi Rotaan puoleen.

– Hae tänne joukko, joka noudattaa sinun komentojasi, hän käski.

Rotaa pudisti päätään.

– Armeijassa ei ole ketään, joka tottelisi minua tai edes sinua, jos Verraka määrää toisin, hän sanoi. – Ja olen pahoillani, kunnioitettu, mutta myös minä olen edelleen Verrakan alainen ja tottelen häntä. Otan ylipäällikkyyden vastaan vain jos Verraka itse luopuu siitä.

Serra katsoi kuningasta.

– Voisin hakea omat seluni, hän sanoi epäröiden. – He toimivat minun käskyjeni mukaan. Mutta minusta tuntuu, ettei Verrakaa pidä estää. Hänen on saatava tehdä haluamallaan tavalla.

– Kuollakin? Kareta kysyi.

– Kuollakin, jos hän niin haluaa, Serra sanoi.

Verraka seisoi keskilattialla Paulokan edessä levollisena ja hymyilevänä. Vaatimaton pukeutuminenkaan ei saanut häntä näyttämään jokamieheltä. Pään asento, kaunispiirteisten kasvojen ilme ja lihaksikkaan vartalon ylpeä ryhti kertoivat yhä, että hän oli suuri päällikkö. Hänen katseensa kiersi salia ja pysähtyi Oosaan. Oosa oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä loistivat outoa kirkkautta. Oli kuin hän olisi yrittänyt neuvoa.

Tiedät ajatukseni, Verraka viestitti hänelle. Toivoisin, että voisin kysyä sinulta, mikä on oikein, sillä en tiedä Kooran tahtoa. Mutta nyt voin vain odottaa Paulokan ratkaisua.

Hän kohdisti katseensa Paulokan silmiin. Niissä oli raivokas viha, johon kuitenkin sekoittui tuskaa ja ahdistusta.

Olen ajanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on tapettava minut säilyttääkseen kunniansa, Verraka ajatteli. Kuolemani ei kuitenkaan hyvitä mitään, koska en osaa edes kuolla ilman ylpeää uhmaa. Pauloka haluaisi murtaa ylpeyteni, vain se riittäisi hyvittämään tapahtuneen.

Hän katsoi taas Oosaa. Tämä nyökkäsi ja silmissä oli vetoava pyyntö.

En voi, Verraka ajatteli. En ole koskaan nöyrtynyt kenenkään edessä.

Sitten hän katsoi taas Paulokaa, ja äkkiä hän näki tämän kasvojen takana pikkutytön, joka tuijotti miekkaa kauhistunein silmin ja pyysi armoa. Se oli Paulokan nuorempi tytär, joka usein ilmestyi hänen uniinsakin. Tyttö oli polvistunut surmaajansa eteen ja tarttunut anovasti hänen mekkonsa helmaan.

Verraka laskeutui toisen polvensa varaan. Paulokan kasvoille vaihtui vihan tilalle jännittynyt odotus. Verraka laski toisenkin polvensa lattialle ja painoi päänsä. Hän oli armonanojan asennossa, jossa julkinen anteeksipyyntö kuului tavan mukaan esittää silloin kun teko oli ollut vakava ja häpeällinen. Saliin laskeutui hiiskumaton hiljaisuus.

– Kadun tekojani, Verraka sanoi kaavan mukaan. – Ja vaikka katumukseni ei hyvitä mitään, pyydän anteeksiantoasi.

Hän odotti. Päätään nostamattakin hän tiesi katseet ympärillään. Moni tunsi vahingoniloista riemua mahtavan miehen nöyryytyksestä, joku harva sääliä. Sotilaat olivat taatusti häkeltyneitä. Verraka tunsi kuitenkin itsensä levolliseksi ja varmaksi: näin oli oikein.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Pauloka puhui.

– Nöyrtymisesi anteeksipyyntöön riittää minulle ja hyvittää tekosi, koska olen itsekin syyllistynyt väärin suunnattuun kostoon perhettäsi kohtaan, hän sanoi. – Ennen kuin nouset haluaisin kuitenkin tietää, miksi tapoit heidät. En ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Ihailin sinua sitä ennen, ja sen jälkeenkin olet tehnyt kunnioitusta ansaitsevia tekoja. Mikä sinuun meni?

Verraka ei nostanut päätään, mutta hänen äänensä oli selkeä ja kuuluva.

– Olin sijoittanut joukot väärin, hän sanoi. – Omat mieheni olivat alipäällikön johdolla ajamassa takaa pakenijoita, ja itse jäin vallattuun linnaan ympärilläni pelkkiä arriitteja. He riistäytyivät komennostani täysin, ryöstelivät ja tappoivat, ja etsivät perhettäsi. Arriiteillahan oli siihen aikaan kova viha sinua ja omaisiasi kohtaan. Tiesin, että he ennen surmaamista kiduttaisivat ja häpäisisivät vaimoasi ja lapsiasi pahimmilla keksimillään tavoilla. Koska en voinut pelastaa perhettäsi, tapoin heidät ennen kuin he joutuivat arriittien käsiin.

Hiljaisuus oli hiiskumaton. Verraka odotti, pää yhä painuksissa. Viimein Pauloka laski kätensä hänen olalleen.

– Verraka, ystävä, nouse, hän sanoi liikuttuneella äänellä. – Olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä. Pelastit heidät kauheilta kärsimyksiltä, ja minä en ole ymmärtänyt sitä, vaan halusin kostaa.

Verraka suoristautui kevyesti. Hän pujotti Paulokan ojentaman tikarin takaisin vyölleen.

– Et ole tehnyt minulle vääryyttä, hän sanoi. – Minun ratkaisuni johtivat tilanteeseen, jossa heillä ei ollut pelastumisen mahdollisuutta. Olen vastuussa heidän kuolemastaan.

Pauloka ojensi molemmat kätensä ja Verraka tarttui niihin.

– Jokainen päällikkö tekee virheitä, Pauloka sanoi. – Jos olisin tiennyt totuuden, en olisi pyrkinyt kostamaan, enkä tänään olisi vaatinut sinua nöyrtymään anteeksipyyntöön.

– Autoit minua vaatimalla minua luopumaan ylpeydestäni, Verraka sanoi. – En polvistunut vain sinun eteesi vaan hänen, joka lopullisesti tuomitsee tekomme.

– Antakoon jumala johon uskot sinulle anteeksi, Pauloka sanoi. – Minä olen jo antanut.

Päälliköistä moni oli noussut ja tullut lähemmäs. He valmistautuivat onnittelemaan Paulokaa. Julkisen anteeksipyynnön vastaanottaminen oli merkittävä voitto, varsinkin jos sen esitti korkea-arvoinen mies. Verrakalle taas polvistuminen toisen edessä tiesi täydellistä maineen menetystä. Tämän jälkeen hänen sankaruudestaan puhuttaisiin aina menneisyyteen kuuluvana asiana.

Verraka vetäytyi paikalleen Leonin viereen. Useimmat istuimet olivat tyhjiä, onnittelijat parveilivat Paulokan ympärillä. Kareta, nuori Kareta, Rotaa ja Serra eivät kuitenkaan olleet liittyneet heihin. Lis oli poistunut salista Oosa mukanaan.

– He onnittelevat väärää miestä, Leoni sanoi hiljaa. – Et ole koskaan ollut ihailtavampi kuin tänään.

Verraka hymähti.

– Ei millään pahalla, Leoni, hän sanoi. – Mutta jos näet minut ihailtavana, näössäsi taitaa olla vikaa.

Leoni naurahti.

– Sanovat minua sokeaksi, hän myönsi. – Mutta sokeampia ovat kyllä nuo, jotka luulevat Paulokan voittaneen sinut. Sinä voitit itsesi.

Verraka laski kätensä Leonin kädelle.

– Ystävä, hän sanoi hiljaa. – Katumukseni on vilpitön. Voit tehdä lauluusi viimeisen säkeistön, jossa Pauloka saa haluamansa hyvityksen.

Leoni kääntyi Verrakaan päin ja hänen tummat silmänsä tuntuivat näkevän.

– En koskaan enää esitä sitä laulua, hän sanoi. – Jos olisin mies, esittäisin minä nyt vuorostani sinulle julkisen anteeksipyynnön. Mutta siihen minusta ei ole, en pysty voittamaan ylpeyttäni niin kuin sinä.

– Kaikki siinä laulussa on totta, Verraka huomautti. – Jos siitä puuttuu se, että en miettinyt tarpeeksi miesten sijoittelua ja yliarvioin omat johtajankykyni kuvittelemalla saavani arriitit tottelemaan, se ei muuta mitään. Laulu kertoo totuuden sankaruudesta. Kun on ensimmäisen kerran tappanut ihmisen, tapahtui se sitten missä tilanteessa hyvänsä, on rikkonut Kooran kiellon ja menettänyt tärkeän osan ihmisyyttään. Jos en olisi ennen tappanut ketään, tuskin olisin pystynyt surmaamaan pikkulapsia. Ja mistä tiedän, ehkä joku arriittien johtajista olisi heltynyt ja pienokaiset olisivat pelastuneet.

Leoni pudisti päätään.

– Nimitit minua ystäväksi, hän sanoi hiljaisella, melkein surullisella äänellä. – Minun ihailuuni sinua kohtaan on kuitenkin aina sekoittunut melkoinen annos katkeruutta. Juuri sinunlaisesi olisin halunnut olla, ellei sokeus olisi ollut esteenä. Kun tein laulun Paulokan perheen surmasta, sai ehkä pelkkä kateus minut uskomaan, että olit toiminut kunniattomasti.

– Jos olet ihaillut minua, olet valinnut huonon kohteen, Verraka sanoi. – Itse olisin halunnut olla Seloman kaltainen, vaikka minun luontoiseni ihmisen ei ole mahdollista päästä edes lähelle hänen tyyntä harkintaansa.

Leoni hymyili.

– Meillä on ehkä taipumus tavoitella mahdottomia, hän sanoi.

Eräs Verrakan sotilaista tuli tämän luo kädessään lattialle unohtunut miekka.

– Kunnioitettu ylipäällikkö, hän sanoi. – Haluatko ottaa tämän takaisin?

– Vie se Rotaalle, Verraka sanoi. – Aioin luovuttaa sen hänelle ylipäällikkyyden vaihtumisen yhteydessä, mutta kun kävi näin, on paras väistyä hiljaisesti. Julkisen anteeksipyynnön esittäneen miehen ei sovi edes toivottaa onnea seuraajalleen.

– Kunnioitettu, sotilas sanoi arasti. – Saanko esittää oman mielipiteeni?

Mies oli ilmeisesti selu, sillä hänen hiuksensa punersivat hiukan ja hänellä oli parta.

– Kerro ajatuksesi, Verraka sanoi. – Selu ei ehkä näe tekoani niin häpeällisenä kuin arriitti, entinen ylempi tai jopa launi.

– Kunnioitettu, jumalattaremme Kiira käskee ihmisiä pyytämään anteeksi vääriä tekojaan, sotilas sanoi. – Uskon, että jokaisen selun mielestä teit oikein.

– Niin minäkin arvelen, Leoni myönsi. – Jos haluat ottaa vastaan sinulle tarjotun varakuninkaan aseman, me selut tulemme olemaan puolellasi.

Päälliköt alkoivat palata paikoilleen ja myös Pauloka asettui istumaan. Kareta valmistautui jatkamaan keskeytynyttä kokousta. Hän oli puhunut kiihkeästi varakuninkaiden kanssa, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Kun nämäkin olivat asettuneet paikoilleen, Kareta nousi seisomaan.

– Ilmoitan nyt, että Verraka on vapautettu ylipäällikön tehtävästä, ja nimitän Rotaan hänen tilalleen, hän sanoi. – Verrakan nimittämisestä varakuninkaaksi voisin päättää yhdessä varakuninkaiden kanssa, mutta meidän tulisi lakimme mukaan olla yksimielisiä. Yksimielisyyttä ei enää löydy. Minä ja Serra kannatamme Verrakan valitsemista, Temea ja Tanika vastustavat. Tällaisessa tilanteessa päälliköiden on äänestettävä.

Verraka nousi seisomaan.

– Äänestystä ei tarvita, hän sanoi. – En ole enää ylipäällikkö, enkä ota vastaan mitään uutta asemaa. En pyydä poistumislupaa, Kareta, vaan ilmoitan jättäväni kokouksen.

Verraka lähti kävelemään ovea kohti.

– Olen kyllästynyt olemaan kuningas, jota kukaan ei tottele, Kareta sanoi. – Verraka, Vuorimaan kansalaisena olet velvollinen jäämään, kun käsken.

Verraka kääntyi ja naurahti.

– Kareta, kunnioitukseni ja kiintymykseni säilytät aina, mutta et tottelevaisuuttani, hän sanoi. – Luovun Vuorimaan kansalaisuudestakin. Muutan Sirpiin.

Kaikuvat kivikäytävät, suuret salit ja kohteliaat palvelijat oudoksuttivat Meiraa, niin tottunut kuin hän olikin ollut niihin lapsesta asti. Ne kuukaudet, jolloin hän oli huolehtinut omasta ja Arenon taloudesta ja työskennellyt Akan apuna kangasta valmistaen, tuntuivat todelliselta elämältä: sellaiselta, jota ihminen oli tarkoitettu elämään. Marka kulki Meiran vieressä ihaillen ja ihmetellen kaikkea uutta ja luoden ujoja katseita sotilaisiin, jotka komeissa varusteissaan odottelivat isäntiään. Silti hän tunsi itsensä enemmän pelokkaaksi kuin kiinnostuneeksi.

– Akka uskoi, että sopisin tänne paremmin kuin kylään, hän sanoi hiljaa. – Hän oli ehkä väärässä. Kaikki täällä on liian mahtavaa.

He tulivat Oosan huoneen ovelle ja Meira koputti. Oosa avasi ja tervehti Meiraa lämpimästi, mutta huomasi sitten Markan ja hänen kasvoilleen vaihtui huolestunut myötätunto.

– Lapsikulta, hän sanoi. – Voi miten sinun on ikävä kotiasi ja äitiäsi.

Hän sulki Markan syliinsä ja tyttö alkoi nyyhkyttää.

– Mikset tuonut häntä heti minun luokseni? Oosa kysyi Meiralta. – Eikö isäsikään ajatellut enempää? Ei kenenkään saa antaa näin surra.

Hän kuljetti Markan huoneen perälle ja istui hänen kanssaan vuoteelle. Hän kuunteli tytön ajatuksia ja vastaili niihin levollisesti ja lohduttavasti.

– Niin, hän sanoi. – Et sovi tänne, mutta voit tulla Sirpiin. Voit tulla minun kanssani.

– Tarvitsetko sinä apulaista? Marka kysyi huojentuneella äänellä. – Tulisin mielelläni sinun luoksesi.

Oosa ei pystynyt valehtelemaan.

– En oikeastaan tarvitse, mutta haluan silti ottaa sinut meille, hän sanoi. – Keksimme varmasti yhdessä, mitä voit tehdä. Poikani on jo aikuinen ja hänellä on oma perhe. Otan mielelläni vähäksi aikaa itselleni sinun kaltaisesi tyttären.

Meira katsoi heitä huojentuneena. Hän oli ymmärtänyt Markan surun ja tajunnut, ettei hänestä ja Arenosta melkein samanikäisinä ollut riittävää turvaa Markalle. Hän oli tuonut tytön Oosan luo toivoen apua, ja Oosa otti tapansa mukaan luontevasti vastaan avuntarvitsijan. Oosan hoivissa Marka tuntisi pian olevansa kuin äidin hoidossa ainakin, ja sen jälkeen hän alkaisi kasvaa kohti aikuisuutta.

Oosa hymyili Meiralle kuin vahvistaen tämän ajatukset. Meira katsoi huoneessa ympärilleen. Oosa oli selvästi ollut pakkaamassa ja hän oli puhunut Sirpiin menosta.

– Muutan Sirpiin, Oosa vastasi ajatukseen.

Meira huolestui.

– Entä isä? hän kysyi.

– Isäsi tulee myös, Oosa sanoi.

– Oletko puhunut hänen kanssaan? Meira kysyi.

Oosa pudisti päätään.

– Meidän arkojen erityisetu on, ettei meidän tarvitse puhua ja kysellä, hän sanoi. – Olin seuraamassa päälliköiden kokouksen alkua ja kuulin Verrakan ajatukset.

Meira katsoi Oosaa ja Markaa, joka istui ja nojasi Oosaan luottavaisesti hymyillen, kuin synkästä metsästä kotiin päässyt lapsi. Meira muisti omasta lapsuudestaan, että Oosan lähellä oli aina tullut erityinen tunne lämmöstä ja huolenpidosta. Sitäkö isäkin etsi, siksikö hän oli rakastunut Oosaan?

– Onko totta, että isä esitti päälliköiden kokouksessa Paulokalle julkisen anteeksipyynnön? Meira kysyi.

Oosa nyökkäsi.

– Olen ylpeä siitä, Meira sanoi. – Mutta sellaisen jälkeen ei tosiaan ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa Sirpiin tai ainakin jonnekin pois Vuorimaasta. Kaikki häntä salaa vihanneet ja kadehtineet tulkitsevat sen heikkoudeksi, ja moni haluaisi toteuttaa kostonsa, vaikka Pauloka luopui omastaan.

– Kareta on vannonut surmauttavansa maanpetturina kenet hyvänsä, joka loukkaa Verrakaa, Oosa sanoi. – Serra on luvannut hänelle suojeluaan, ja Pauloka sanoi, että hän pitää itseensä kohdistettuna jokaista Verrakaa vastaan suunnattua tekoa. Silti joku voi yrittää, mutta älä ole huolissasi. Koora suojelee isääsi.

– Miksi hän ei kertonut aikomuksistaan? Meira kysyi. – Pelkäsin, että hän haluaa jatkaa ylipäällikkönä.

– Hän oli päättänyt luopua asemastaan, mutta ei tiennyt itsekään minne asettua, Oosa sanoi. – Hän tiesi sen vasta polvistuttuaan Paulokan eteen. Silloin hänelle selvisi, että hän lähtee Sirpiin jatkamaan Seloman työtä.

Meira katsoi Oosaa hymyillen.

– Olen siitä onnellinen, saan pitää isän lähelläni, hän sanoi. – Minne sinä aiot Sirpissä asettua?

Oosa naurahti.

– Sitä isäsikään ei vielä tiedä, hän sanoi. – Tulen hänen luokseen, hänen vaimokseen.

Meira syöksyi rutistamaan Oosaa.

– Voi miten isä tulee onnelliseksi, hän sanoi. – Miksi viivyttelit näin kauan tuota päätöstä? Isä sanoo rakastaneensa sinua viisitoista vuotta.

– En tiedä, miksi Koora aina käski vielä odottaa, Oosa sanoi. – Ei hänen tahtoaan useinkaan ymmärrä. Tänään Koora ilmoitti, että saisin toimia niin kuin olen jo kauan halunnut.

– Silloinko, kun isä polvistui Paulokan eteen? Meira kysyi.

– Silloin, Oosa sanoi.

Sitten hän hymyili Markalle.

– Tyttökulta, lähetän palvelijan hakemaan tavarasi, hän sanoi. – Menemme Leonin Memnon asuntoon yöksi. Kuulin sinun ajattelevan, että Meiralta saamasi vaatteet ovat liian isoja sinulle. Ostamme sinulle sopivampia vaatteita ja koruja Leonin varastoista. Leonin vaimo Sirena auttaa sinua valitsemaan oikein kauniita, minä en oikein ymmärrä sellaisia asioita. Jo huomenna Leonin laiva lähtee, ja pian olet Sirpissä ja uudessa kodissasi.

– Olet minulle niin kiltti, Marka sanoi arasti. – Minun pitää kuitenkin tunnustaa sinulle jotain pahaa, mitä olen tehnyt, ja sitten et ehkä haluakaan ottaa minua mukaasi ja...

Marka purskahti itkuun. Oosa kiersi kätensä hänen ympärilleen.

– Pieni kulta, ajattelet tuota kertaa, kun halusit Verrakan viereen, hän sanoi. – Lapsen ajatuksiahan ne olivat, Verraka ymmärsi sen ja minä ymmärrän. Kukaan ei ole sinulle siitä vihainen, ja varmaan pian löydät pojan, josta pidät.

Kun Meira tiesi, että Markasta huolehdittaisiin, hän lähti etsimään Arenoa. Tämä oli halunnut odottaa päälliköiden kokouksen loppumista tavatakseen Leonin. Kokous oli päättynyt eikä Arenoa näkynyt missään. Meira kysyi suuren salin edessä olevassa aulassa seisovalta sotilaalta Leonia. Tuo sotilas oli Serran joukkoihin kuuluva selu, joka ehkä oli isäntänsä veljen käytössä, sillä Serra itse oli lähtenyt. Sotilas ilmoittikin odottavansa Leonia.

– Hän on vielä kuninkaan luona tämän yksityispuolella, hän sanoi. – Myös kunnioitettu Verraka on siellä, jos etsit isääsi.

– Puhutko vielä kunnioitetusta Verrakasta? joku kysyi pilkallisesti. Meira ja sotilas kääntyivät katsomaan. Puhuja oli Ratean alipäällikkö.

– Haluatko korjata puheitani? Serran sotilas kysyi ja tavoitteli käteen miekkansa kahvaa.

– Kummastelen, mutta saathan kunnioittaa ketä haluat, Ratean mies naurahti.

– Hillitse itsesi, Meira sanoi Serran sotilaalle. – Alhaiset ihmiset eivät ole miekan likaamisen arvoisia.

Heidän ja Ratean miehen väliin tuli kuitenkin yllättäen joku. Hän oli kookas, leveäharteinen nuori sotilas, jolla oli arriitille tyypilliset mustat kiharat hiukset. Hänen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja hän kysyi uhkaavasti Ratean alipäälliköltä:

– Haluatko keskustella minun kanssani sävystä, jolla tulee puhua kunnioitetusta Verrakasta?

– Eeri, Ukkosjumalan nimessä, Ratean alipäällikkö kauhistui. – Kuka nyt sinua haluaisi loukata! Jos sanot, että Verraka on edelleen kunnioitettu, hän on. Mutta eihän isäsikään halunnut häntä varakuninkaaksi.

– Isäni kuten Tanikakin otti huomioon, että on tolvanoita, jotka eivät ymmärrä muuta kuin väkivallalla luotua kunniaa, Eeri sanoi. – Kumpikin heistä arvostaa silti edelleen kunnioitetun Verrakan merkittäviä tekoja maamme hyväksi.

Meira kiirehti Karetan yksityistiloihin. Vartiossa oleva sotilas vilkaisi häntä kysyäkseen asiaa, mutta tunsi hänet sitten ja väistyi kohteliaasti. Meira koputti kevyesti ja avasi saman tien oven. Huoneessa olivat Kareta, Leoni ja Verraka, mutta heidän lisäkseen myös Areno ja Rotaa.

– Et voi jättää itsellesi noin vähän, Verraka, Rotaa sanoi tutkien kädessään olevaa paperia.

– Olen ollut varovainen ja otan itselleni ehkä liikaakin, Verraka sanoi. – Aion elää hyvin yksinkertaisesti, mutta en ole ollenkaan varma siitä, pystynkö työlläni ansaitsemaan mitään. Minulla on hyvin vähän taitoja joista on käytännön hyötyä, ja voi olla etten siedä olla toisen palveluksessa. Siksi varaan mukaani sen verran, että tulen toimeen työtä tekemättäkin.

– Entä tyttäresi? Rotaa kysyi. – Pääosa omaisuuttasi pitäisi antaa hänelle, jos itse luovut siitä.

– Minä uskon pystyväni työlläni hankkimaan kaiken, minkä minä ja Meira tarvitsemme, Areno sanoi. – Sirpiin on muuttanut paljon uutta väkeä, ja parantajia on liian vähän. Emme tarvitse mitään Verrakan omaisuudesta.

– Minäkin pystyn tekemään työtä, jos tarvitaan lisätuloja, Meira totesi. – Kehrään hyvää lankaa ja kankaat joita kudon alkavat jo olla kelvollisia. En halua sellaista varallisuutta, joka on ylimääräistä ja tarpeetonta.

– Mutta enhän minä voi ottaa vastaan tätä kaikkea, Rotaa sanoi.

– Otat itsellesi myös taakan, joka minulla oli, Verraka huomautti. – Mikset ottaisi hyviä puoliakin.

– Mutta linnasi, kaupunkisi verotulot, Rotaa sanoi.

– Vähennettynä korvauksella, jonka maksat Karetalle hukkaan menneistä lunnasrahoista, Verraka muistutti. – Ja Akalle ja hänen seurueelleen olet aina velvollinen tarjoamaan majoituksen ja parasta mitä talossa on. Muista myös pronssiaseet, jotka olen hänelle luvannut.

– Akka ja hänen seurueensa ovat minun vieraitani tullessaan, Kareta sanoi. – Kauppasuhteet Susimaahan ovat merkittävä etu.

– Minä hoitaisin ne mielelläni, Leoni sanoi. – Turkiksille on suuri kysyntä paikoissa, joissa niitä voisi kuvitella vähiten tarvittavan. Autiomaan rikkaat istuisivat mielellään karhuntaljalla.

Rotaa kääri paperin kokoon.

– En koskaan osannut kuvitella että se päivä, jolloin saavutan aseman ja mahdin, joita olen tavoitellut, tuntuisi minusta surulliselta, hän sanoi. – Minun on paras poistua, ennen kuin alan käyttäytyä sopimattoman tunteellisesti. Enhän nyt voisi puolustella käytöstäni edes juopumisella.

– Olit hyvä alipäällikkö, Verraka sanoi. – Vain sellaisesta voi tulla todella hyvä ylipäällikkö. Minä en koskaan oppinut tottelemaan ja siksi olin käskijänäkin vain kelvollinen.

Rotaa lähti. Kareta katsoi Verrakaa huolissaan.

– Haluaisin sinun yöpyvän täällä luonani, hän sanoi. – Leonin laiva on valmis lähtöön vasta huomenna, ja olen levoton turvallisuudestasi. Paulokalle esitetty anteeksipyyntö oli kaunis ele, mutta hyvin vaarallinen. Monet vihaavat sinua ja voivat yrittää kostonhalunsa tyydyttämistä nyt, kun tulkitsevat käytöksesi heikkoudeksi.

Verraka naurahti kevyesti.

– Rotaa ymmärsi, ettei tunteita saa asettaa työn edelle, hän sanoi. – Et sinä eikä hän saa osoittaa minulle liian selvää myötämielisyyttä, sekin tulkitaan heikkoudeksi. En voi yöpyä luonasi.

– Tule minun kanssani Memnon asuntooni, Leoni sanoi. – Olen sokea kauppias ja lauluntekijä, minun ei tarvitse vaikuttaa vahvalta. Tosin turhamaisuudessani mielelläni esittelen voimiani ja joitakin erityistaitoja, mutta kaikesta huolimatta olen säälittävä. Siksi voin epäröimättä olla julkisesti ystävä maineensa menettäneen entisen sankarin kanssa.

Verraka nauroi.

– Lauluntekijänä osaat valita juuri oikeat sanat, hän totesi.

– Vakavasti puhuen, olin aikonut kutsua sinut, Arenon ja Meiran yöksi meille, Leoni sanoi. – Sirena on pyynnöstäni jo kunnostanut teille huoneetkin. Pääsemme sitten aamulla suoraan laivaan.

– Mutta onko teillä turvallista? Kareta hätäili. – Viha Verrakaa kohtaan on kova ja se voi purkautua, kun hänen otteensa tuntuu yllättäen herpaantuneen.

– Kareta, Verraka sanoi moittivasti. – Sinä ensimmäiseksi puhuit minulle Koorasta ja nyt et itse luota häneen. Viha minua kohtaan johtuu monista vääristä teoistani, ja jos Koora antaa jonkun toteuttaa kostonsa, olen sen ansainnut. Jos Koora haluaa armahtaa, kukaan ei voi vahingoittaa minua.

– Jos laskeudutaan jumalien tasolta alaspäin, päädytään ainakin selujen ajattelutavan mukaan veljeeni Serraan, Leoni sanoi hymyillen. – Serra on myös käytännöllisempi toimenpiteissään kuin jumalat. Kun kerroin pyytäväni Verrakan meille, hän jätti minulle ryhmän sotilaitaan. Osa lienee jo Sirenan huolena asunnollamme, ja yksi jäi odottamaan saattaakseen meitä matkallakin.

– Hyvä on, Kareta sanoi. – Verraka, en tiedä miten hyvästelisin.

Verraka nousi.

– On paras, että vain lähden, hän sanoi. – Leoni, talutanko vai haluatko esitellä taitojasi?

– Ehkä Serran sotilas jo uskoo, että osaan liikkua yksinkin, eikä minun tarvitse antaa näytöstä, Leoni sanoi ja tarttui Verrakan käsivarteen.

Serran sotilas odotti edelleen aulassa ja kiirehti heitä vastaan. Mies vaihtoi Leonin kanssa joitakin sanoja, joiden merkitys jäi muulle seurueelle epäselväksi, ja lähti sitten heidän mukaansa. Aurinko oli laskemassa, ja kun he olivat vasta päässeet Memnon kaupunkia kohti laskeutuvan tien alkupäähän, lankesi täysi pimeys. Sotilas sytytti mukanaan olevan soihdun ja siirtyi joukon eteen. Jossain kaukana aloitteli yksinäinen satakieli lauluaan, ja Leoni vihelsi sille taitavasti aidon kuuloisen vastauksen. Jonkin ajan kuluttua nousi kuu, ja sotilas kysyi Leonilta, sammuttaisiko hän soihdun.

– Niin on parempi, tämä sanoi.

Satakieli visersi taas, ja Leoni vastasi sille.

Paikassa, jossa tie laskeutui notkoon, Verraka pysähtyi ja käski muidenkin pysähtyä.

– Jos jossain on väijytys, se on tuolla, hän sanoi hiljaa. – Kuvittelen varmaan turhia, mutta haluaisin kulkea yksin muiden edellä notkon läpi.

– Et kuvittele turhia, Leoni sanoi tyynesti. – Siellä on Ratea miehineen, mutta hän odottaa meitä molempia. Sinulle hän kantaa kaunaa paljosta, ja minä onnistuin loukkaamaan häntä tänään päälliköiden kokouksessa, juuri ennen sinun tuloasi. Mennään yhdessä.

– Olethan tietoinen siitä, että olen käytännöllisesti katsoen aseeton? Verraka kysyi. – Minulla on tikari, ei muuta. Olen ajatellut, etten enää edes puolustaudu väkivaltaa käyttäen. Heillä voi olla tarkoituksenaan vain iloita voimastaan ja pilkata, mutta Ratea voi haluta myös kuolemaani. Hän on vihannut minua kauan, sillä olen usein joutunut puuttumaan hänen johtamiensa joukkojen omavaltaisuuksiin ja myös hänen sopimattomaan henkilökohtaiseen käytökseensä. Jos Ratea tappaa minut, hän ei jätä henkiin sinuakaan.

– Minulla on syyni tulla kanssasi, Leoni sanoi. – Mennään.

Meira aikoi väittää vastaan ja ehdottaa, että kaikki kääntyisivät takaisin, mutta Serran sotilas kosketti hänen olkaansa ja pudisti kieltävästi päätään. Areno liikahti seuratakseen Leonia ja Verrakaa. Sotilas tarttui hänen käsivarteensa.

– Pysy täällä, kunnioitettu, hän sanoi. – Minulla on käsky pitää sinut ja kunnioitettu Meira syrjässä. Serra joukkoineen on lähellä.

Satakielen viheltely oli siis ollut sovittu merkki, Meira ajatteli. Isä ei kuitenkaan ilmeisesti tiennyt sitä.

– Eivätkö Verraka ja Leoni joudu kohtuuttoman suureen vaaraan? Areno kysyi.

– Minun asiani ei ole arvioida sellaista, sotilas vastasi. – Minun kuuluu vain totella. Mutta joskus ajattelen, että kunnioitettu Leoni etsii vaaraa aivan kuin huvikseen.

Verraka ja Leoni laskeutuivat kiirehtimättä polkua alaspäin. Pimeys syveni niin, että Verrakan askeleet hidastuivat ja kävivät epävarmoiksi.

– Kohta minä joudun taluttamaan sinua, Leoni naureskeli. – Te näkevät muututte todella avuttomiksi valon kadotessa.

Notkon pohjalla pensaikko alkoi elää. Siitä erkani tummia varjoja, jotka siirtyivät tielle ja ympäröivät heidät. Sitten sytytettiin soihtuja, ja Verraka katsoi edessään seisovan Ratean pahantahtoisesti hymyileviin kasvoihin.

– Onpa minulla saalis, Ratea sanoi. – Siipensä taittanut kotka, ja sen seurassa ilman näköä syntynyt raakkuva korppi.

– Et voinut kotkalle mitään silloin, kun sen siivet vielä kantoivat, Leoni huomautti. – Etkä uskalla vieläkään ilman miestesi ja aseittesi tukea koetella voimiasi minua vastaan.

– Näytän sinulle, kuka on päällikkö, Ratea sanoi kiukkuisesti. – Päällikkö voi olla vain se, jolla on miehiä komennossaan. On pelkästään hyvä työ lopettaa kotka, joka ei enää pysty lentämään, ja sokea korppi, jonka ei olisi pitänyt antaa lainkaan elää.

– Aiotko tappaa Verrakan ja minut? Leoni kysyi niin kuuluvalla äänellä, että se oli tarkoitettu jokaisen paikalla olevan korviin.

Ratea purskahti ivalliseen nauruun.

– Niin juuri aion, hän sanoi.

– Ratean sotilaat, Leoni sanoi korottaen ääntään entisestäänkin. – Kuulitte päällikkönne aikeen. Haluatteko olla sellaisen miehen palveluksessa, joka aikoo tappaa Verrakan, jonka ansiota Vuorimaan nykyinen järjestys ja rauha on?

Sotilaat heidän ympärillään kävivät levottomiksi. Keskinäinen kuiskuttelu alkoi välittömästi ja lisääntyi nopeasti. Pieniä ryhmiä liittyi yhteen. Ratea ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän oli siirtynyt aivan Verrakan eteen ja käski parin sotilaan sitoa vangin kädet.

– Uskotko, että olen odottanut malttamattomasti tätä hetkeä? hän kysyi. – Olet nöyryyttänyt minua voimasi päivinä ja minä olen kestänyt tietäen, että osat vaihtuvat joskus. Tekeekö mielesi nyt uhkailla minua? Onko sinulla mielestäsi edelleen oikeus valvoa tekojani?

Ratea purskahti nauruun ja läimäytti Verrakaa kasvoille. Yksi alipäälliköistä tuli hänen viereensä.

– Tuo ei ehkä ole viisasta, hän sanoi. – Miehet vaikuttavat tyytymättömiltä. Verrakan häpeällinen nöyrtyminen ei vielä ole saanut heitä kokonaan unohtamaan tämän aiempaa mainetta.

Ratea vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että osa lähellä seisovista sotilaista vaikutti avoimen paheksuvilta.

– Etkö uskaltanut lyödä vankia ennen kuin tämän kädet oli sidottu? joku jupisi puoliääneen.

Ratea kääntyi taas Verrakaan päin.

– En aikonut päästää sinua ja Leonia näin helpolla, mutta lienee paras toimia välittömästi, hän sanoi vetäen miekkansa esiin.

Alipäällikkö tuli Ratean eteen.

– Kunnioitettu, harkitse vielä, hän pyysi. – Verraka on heikentyneenäkin mies, jolla on sankarimaine ja monien kiitollisuus. Temean poika Eeri muistutti minua äsken hänen suurista ansioistaan. Myös Leoni on pidetty, ja hänen veljensä Serra tekisi kaikkensa kostaakseen surmaajalle.

– Uskallatko vastustaa minua? Ratea huusi raivoissaan.

Alipäällikkö epäröi vain hetken. Hän katsoi lähintä levottomasti liikehtivää miesryhmää.

– Jokainen vuorimaalainen sotilas on ensisijaisesti vastuussa ylipäällikölle ja kuninkaalle, vasta toissijaisesti oman joukkonsa päällikölle, hän sanoi. – En tiennyt, että Ratea aikoo mennä niin pitkälle, että surmaa Verrakan. Sitä en voi hyväksyä.

– Emme mekään, ryhmää johtava nuori mies sanoi.

Hän ympäröi sotilaineen Verrakan ja Leonin. Sitten hän ja alipäällikkö neuvottelivat hetken puoliääneen. Ratea etsi katseellaan muita alipäälliköitään, mutta nämä vetäytyivät kauemmas. Ratea kääntyi kapinallisten puoleen.

– Joudutte katumaan uhmaanne, hän ärähti.

– Ratea on aikonut surmata kunnioitetun Verrakan ja kunnioitetun Leonin, päällikköään vastustamaan noussut alipäällikkö julisti kuuluvasti. – Minä en suostu siihen. Haluan, että heidät saatetaan turvaan. Jos joku vastustaa minua ja kannattaa Ratean aikomusta ilmoittautukoon.

Sotilaat liikehtivät epävarmasti, mutta kukaan ei tullut tukemaan Rateaa. Päällikkö jäi seisomaan yksin, hänen ympäriltään alettiin vetäytyä kauemmas. Kapinaan noussut alipäällikkö irrotti Verrakan kädet.

Pimeältä tieltä heidän takaansa kaikui Karetan ääni:

– Minulle uskolliset voivat siirtyä tänne ja saavat ainakin yhtä hyvät palvelusehdot kuin Ratean luona, hän julisti. – Loput saavat valmistautua kuolemaan.

Ratean miehet alkoivat siirtyä sinne minne Kareta oli käskenyt. Kareta itse tuli miesjoukon läpi Verrakan ja Leonin luo. Meira, Areno ja Serran joukkojen sotilas olivat hänen kanssaan.

– Olin huolissani teistä ja lähdin seuraamaan, Kareta sanoi. – Mutta ilmeisesti ette olisi tarvinneet apuani.

– Eivät he olisi tarvinneet apua, Rotaan ääni julisti pimeydestä tien länsipuolelta. – Ylipäällikkönä olen ylpeä miehistä, jotka ymmärtävät oma-aloitteisesti nousta kelvotonta päällikköä vastaan. Luotin vuorimaalaisten sotilaiden kunniantuntoon. Olin vain varmistamassa, että se löytyy ajoissa.

Rotaa tuli hänkin lähemmäs.

– Vangitkaa Ratea, hän sanoi miehilleen. – Viekää hänet Memnon linnaan odottamaan Karetan paluuta.

Leoni vihelsi taas satakielen äänellä. Hän sai vastauksen suoraan edestä. Serra tuli siltä suunnalta hymyilevänä.

– Selut ja minä olimme siis aivan tarpeettomasti valmiina, mutta hyvä niin, hän sanoi.

Hän laski kätensä sen alipäällikön olkapäälle, joka oli aloittanut kapinan Rateaa vastaan.

– Vaikka olet arriitti, tulet aina saamaan minulta apua, jos sitä pyydät, hän sanoi. – En unohda rohkeuttasi ja oikeudentuntoasi.

– Ehkä minunkin pitää ilmoittautua, huusi joku itärinteeltä, vastapäätä paikkaa jossa Rotaa miehineen oli ollut. Pauloka harppoi reippain askelin soihtujen valoon. Hän tuli hymyillen Karetan eteen.

– On ihmisiä, jotka ovat kyllin typeriä pitääkseen katumusta ja nöyryyttä heikkoutena, hän sanoi. – Halusin varmistaa, ettei kukaan sellainen käy kunnioitetun Verrakan kimppuun. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että hänellä on ystäviä, ja myös tavalliset sotilaat ymmärtävät hänen suuruutensa.

– Olet osoittanut myös oman suuruutesi, Pauloka, Kareta sanoi. – Olen iloinen siitä, että taas voin arvostaa yhtä merkittävimmistä päälliköistäni. Nyt meidän on palattava linnaan päättämään Ratean kohtalosta.

Kun Verraka, Leoni, Areno ja Meira jatkoivat matkaa, kulki Serra joukkoineen heidän kanssaan Memnon kaupunkiin asti. Leonin talon luona Serra valitsi vartijat, jotka jäisivät heidän turvakseen, ja hyvästeli sitten. Sirena tuli ovelle, juoksi vastaan ja Leonin syliin.

– Pelkäsin niin, kun Serra kertoi että Ratea on asettanut väijytyksen ja että aiotte antaa hänen sotilailleen tilaisuuden osoittaa olevansa päällikköään parempia, hän sanoi.

– Ihmisissä on oikeudenmukaisuutta enemmän kuin joskus uskoisi, Leoni sanoi. – Eivät kaikki ole valmiita kiusaamaan siipensä taittanutta kotkaa, jota ennen ovat ihailleet.

– Tulkaa sisään kuuntelemaan, sillä noin runolliseksi käytyään Leoni jatkaa kauan, Sirena kehotti. – Oosa ja hänen seurassaan ollut tyttö ovat jo majoittuneet, ja teidänkin huoneenne ovat valmiina.

Verraka heräsi siihen että huoneessa liikuttiin. Oli pilkkopimeää, mutta kevyet askeleet tulivat suoraan ja epäröimättä hänen vuodettaan kohti.

– Älä pelästy, Oosan hiljainen ääni sanoi. – Sinähän et näe pimeässä niin kuin me arat. Minä tässä vain olen.

Viileä, kahiseva kangas laskeutui hetkeksi Verrakan käsivarrelle, ja sitten Oosan ääni tuli alempaa, hän oli istuutunut lattialle vuoteen viereen.

– Arvasin kyllä että jo nukut, mutta en millään malttanut mieltäni, hän sanoi.

– Miten sotilaat antoivat sinun tulla huoneeseeni? Verraka ihmetteli. – Heillä on tiukat ohjeet, ettei luokseni saa päästää ketään minulta kysymättä.

Oosan nauru oli iloinen ja kiusoitteleva.

– Kerroin, että kutsuit minut, hän sanoi. – He olivat hyvillään siitä. Hehän ovat seluja ja pitävät minua jumalattarensa Kiiran maanpäällisenä hahmona. He sanoivat, että olet ihailtava mies ja ansaitsetkin saada jumalattaren vuoteeseesi.

– Kuinka kummassa pystyit valehtelemaan? Verraka kysyi.

Oosa nauroi taas.

– Siihen en pysty, hän myönsi. – Mutta osaan sanoa puolitotuuksia jättämällä jotain pois. Kutsuithan sinä, vaikkakin vain ajatuksissasi.

Hän kosketti kädellään Verrakan poskea, hyvin varovasti ja kevyesti. Sitten hän silitti hiuksia kuin olisi silittänyt lasta.

– Kutsuin kyllä sinua ajatuksillani, niille en voi mitään, Verraka myönsi. – Mutta en ole koskaan aikonutkaan esittää samaa pyyntöä ääneen.

Oosan käsi liukui hiuksista olkapäälle ja siitä leveälle rinnalle. Verraka pysäytti sen painamalla oman kätensä päälle.

– Miten tarkkaan näet pimeässä? hän kysyi. – Olen alasti, eikä näin lämpimänä yönä tarvitse peitettä.

– Näen yhtä hyvin kuin päivänvalossa, Oosa sanoi. – Mutta katselen sinua mielelläni, olet hyvin kaunis noin. Olen tullut sen takia, että ajatuksesi kutsuivat minua, ja jään vaimoksesi.

Verraka päästi Oosan käden irti ja nousi istumaan.

– Et voi, hän sanoi. – Rakastan sinua tarpeeksi torjuakseni sinut. Olen kiivas ja hankala ihminen, etkä kestäisi elämää kanssani.

– Unohdat, että kuulen ajatuksesi nytkin, Oosa sanoi tyynesti.

Verraka painui takaisin makuulle.

– Kerro minulle, mitä ajattelen, hän pyysi. – Minusta tuntuu, että olen täynnä ristiriitoja, eikä mikään mitä mietin ole johdonmukaista ja selkeää.

– Sinulla on yksi ajatus, joka ohittaa kaikki muut, Oosa sanoi. – Haluat tehdä oikein minua kohtaan. Hyvin selvä on myös miehinen halusi, mutta se on valmis taipumaan siihen, mitä pidät oikeana.

– Niin, Verraka sanoi. – Olen tehnyt niin paljon väärää, että tahtoisin jo tehdä oikein sen minkä suinkin voin. Mutta ymmärrän puutteellisesti Kooran tahdon, ja silloinkin kun ymmärrän, kykyni totella on hyvin rajallinen.

– Saanko riisua tunteesi? Oosa kysyi.

– Pystytkö?

– Pystyn, Oosa sanoi. – Se pitää aloittaa vihastasi, viha on ylläsi kuin panssari.

– Niin on, Verraka sanoi. – En riisu sitä koskaan, ja se on ollut ylläni lapsesta asti.

– Viha suojeli sinua ja auttoi kestämään, Oosa sanoi. – Vihasit isääsi. Olit pieni poika, jota hän kohteli julmasti.

– Enemmän kärsin siitä, että hän löi äitiä, Verraka sanoi. – Äiti ei edes puolustautunut, itki vain.

– Vihasit äitiäkin, koska hän ei puolustanut itseään eikä sinua, Oosa sanoi. – Vihasit itseäsi, koska et pystynyt puolustautumaan etkä puolustanut äitiäsi.

– Niin, Verraka sanoi. – Vihaan yhä kaikkea, julmuutta mutta myös avuttomuutta. Vihaan sinuakin, koska olet yhtä avuton kuin minä ja äiti olimme. Et kestäisi vihaani, tuhoaisin sinut.

– Panssarisi on poissa, Oosa sanoi. – Jäljellä on pelkosi.

Verraka naurahti.

– Eikö se jo ole minun ihoani? hän kysyi. – Ainakin minun on hyvin vaikea puhua siitä.

– Se on vain vaate, Oosa sanoi. – Sen voi riisua. Mitä pelkäät?

– Pelkään avuttomuutta, Verraka sanoi. – Mutta pelkään myös itseäni, omaa vihaani. Pelkään sitä kaikkea pahaa mitä voin ihmisille tehdä, sinullekin.

– Nyt tunteesi ovat alasti, Oosa sanoi. – Sano, kuka tälläkin hetkellä suojelee minua sinun vihaasi vastaan.

– Minä itse, Verraka sanoi. – En päästä itseäni tekemään sinulle pahaa.

– Ja miksi suojelet minua?

– Koska rakastan sinua.

– Entä kuka esti sinua kohtelemasta Meiraa väärin, kun hän oli avuton lapsi?

– Pidin itseni kurissa, koska rakastin häntä.

– Huomaatko nyt, Oosa sanoi. – Pystyt itse olemaan sellainen äiti, jollainen oma äitisi ei jaksanut olla. Osaat rakastaa ja osaat ottaa vastuuta. Pystyt hillitsemään isän julmuuden itsessäsi. Minun ei tarvitse pelätä sinua, eikä sinun itseäsi. Tunteesi ovat yhtä kauniit kuin ulkonäkösi.

– Entä jos rakkauteni sinua kohtaan ei riitä? Verraka kysyi. – Nainen ei ole niin avuton kuin lapsi, en ehkä jaksa tuntea sinua kohtaan sellaista hellyyttä kuin Meiraa kohtaan. Liialle olin paha.

– Hänen rakkautensa tuli vastaan, Oosa sanoi. – Minunkin tulee.

– Koora ohjaa sinua, Verraka myönsi. – Ehkä rakkaus silloin riittää.

– Kaikki rakkaus on Koorasta lähtöisin, Oosa sanoi. – Sinunkin rakkautesi.

Oosan puvun kangas kahisi, ja sitten jotain kilahti lattialle. Verraka ojensi kätensä ääntä kohti ja otti esineen käteensä. Se oli olkapääsolki.

– Oletko varma, ettet kadu jälkeenpäin? Verraka kysyi. – Jos tulet viereeni ja minun haluni herää kunnolla, en ehkä pysty lopettamaan vaikka pyytäisit. Olen hyvin huono hillitsemään itseäni silloin.

– Olen kuunnellut ajatuksiasi eikä halussasi ole mitään sellaista, mitä en itsekin toivoisi, Oosa sanoi.

Verraka naurahti ja nousi seisomaan huoneen pimeydessä.

– Minun täytyy nähdä sinut, hän sanoi. – Haen sotilailta tulta lamppuun.

Hän tuli takaisin hymyilevänä, heikosti valaiseva öljytuikku kädessään. Hän asetti sen lattialle ja laski sitten kätensä Oosan paljaalle olkapäälle.

– Hyvä ettet riisunut vyötäsi vielä, hän sanoi. – Minä avaan sen mielelläni. Olen tehnyt sen kuvitelmissani niin monta kertaa.

Oosa nousi seisomaan. Verraka avasi vyön solmun, ja vaate liukui kahisten lattialle. Hän katsoi Oosan silmiä, jotka hämärässä toistivat lampun vähäistä valoa. Hän epäröi hetken ajatellen vielä kerran, että oli sitoutumassa liittoon, jonka onnistumisen mahdollisuudet tuntuivat olemattomilta. Sitten hänen halunsa voitti ja voimakas kiihko vei hänet mukanaan. Verrakasta tuntui kuin hän olisi tullut ehjäksi. Hänen kaikki tunteensa olivat mukana ja kietoutuivat Oosan tunteisiin. Rakkaus ja halu olivat yhtä, eikä Oosa ollut toinen vaan osa häntä itseään.

Hämärä oli pehmeä ja hyvä, aika ja paikka tuntuivat kadonneen. Verraka tunsi olonsa tyyntyneeksi ja Oosa painautui hänen syliinsä hentona ja luottavaisena kuin Liia joskus kauan sitten.

– Kunpa kuulisit ajatukseni, Oosa sanoi. – Puheella on niin vaikea kertoa asioita. Joutuu keksimään sanoja sellaiselle, mitä ei oikeastaan voi ilmaista sanoilla.

– Minulla on helpompaa, minunhan ei tarvitse yrittää puhua, Verraka sanoi. – Tiedät muutenkin miten onnellinen olen siitä että olet luonani. Mutta kuulethan myös ne ajatukset, jotka painavat mieltäni? Haluan sinun tietävän kaiken, en halua salata sinulta yhtään virhettäni.

– Kannat jatkuvaa syyllisyyttä teoistasi, Oosa sanoi. – Etkö voisi ottaa vastaan Kooran anteeksiantoa? Koora on tehnyt meidät arat sellaisiksi, että emme voi muuta kuin noudattaa hänen tahtoaan. Teille oudoille hän on jostain syystä jättänyt mahdollisuuden valita. Silti sinunkin heikkoutesi, sekä ne mitkä sinulla ovat olleet syntymästäsi asti että myöhemmin elämän varrella kehittyneet, ovat Kooran sallimia. Vaikka sinulla onkin vastuu tekemästäsi väärästä, et ole voinut aiheuttaa edes pahaa ilman Kooran suostumusta.

– Ymmärrän sen, Verraka sanoi. – Mutta miten uskaltaisin pyytää anteeksi, kun jatkuvasti toimin toisin kuin tiedän oikeaksi? Pyrin välttämään vääriä tekoja, mutta se ei minun luonnollani onnistu kuin hetkittäin.

– Juuri sen takia onkin olemassa anteeksianto, Oosa sanoi. – Ei kukaan onnistu välttämään pahaa ja tekemään hyvää muuta kuin Kooran avulla. Sinun on vain myönnettävä, että tarvitset anteeksiantoa, ja otettava se vastaan.

Verraka kohottautui kyynärpäänsä varaan.

– Pienet erehdykset voi ehkä saada anteeksi noin, ja pahankin teon jos se jää yhteen kertaan, hän sanoi. – Mutta minä en edes tiedä kuinka monia olen tappanut tai missä minulla on lapsia, joista en ole aikonutkaan huolehtia. Jo pelkästään muisto Paulokan nuoremman tyttären katseesta riittää syyttämään niin, että anteeksipyyntökin tuntuu röyhkeydeltä. Koora ei voi tarjota tällaisista teoista helppoa ja vaivatonta anteeksiantoa.

Oosan ääni oli hiljainen ja ihmettelevä.

– Mitä sitten luulet, että voisit antaa Kooralle korvaukseksi? hän kysyi. – Koorahan sinussa aiheuttaa katumuksen ja kaiken sen hyvän, mitä teet. Et voi tarjota Kooralle vastalahjaksi hänen omia tekojaan.

– Entä rangaistus? Verraka kysyi. – Enkö voi hyvittää kärsimällä itse?

– Vain Kooralla on oikeus jakaa rangaistuksia, Oosa sanoi. – Sinä et saa ottaa sitä valtaa edes silloin, kun on kysymys sinusta itsestäsi. Eikä Koora koskaan kosta, rangaistuskin on aina tarkoitettu pelkästään auttamaan, eihän Koora koskaan tee mitään pahaa, vain hyvää. Et voi ostaa anteeksiantoa.

Verraka naurahti häkeltyneenä.

– En ole ajatellut sitä noin, hän sanoi hiljaa. – Ei minulla tosiaan ole tarjota mitään hyvitystä Kooralle. Kuinka voisikaan olla. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin vain ottaa vastaan, lahjaksi. Ehkä pystyn siihen nyt, kun ymmärrän.

Oli pohjoistuuli ja Leonin laiva kulki purjeiden voimin eikä tarvinnut soutajia, joten tyytyväiset laivamiehet viettivät aikaansa kannella joutilaina tai pientä askareita puuhaillen. Verraka ja Oosa istuivat peräkannen katoksen suojassa, kun Marka tuli heidän luokseen.

– Verraka, tyttö kysyi arasti. – Tiedätkö kuka on tuo, joka juuri kiertää köysinippua?

– Hän on ollut Leonin laivalla aivan nuoresta asti, Verraka sanoi. – Nyt hän näyttää aikuistuneen. Hänen nimensä on Reeto, jos oikein muistan.

– Juttelin hänen kanssaan äsken, Marka sanoi ja punastui. – Hän vaikuttaa miellyttävältä. Hän kertoi heidän purjehtivan usein Sirpin kautta.

Marka oli hyvin suloinen vaatteissa, jotka hän oli Sirenan avulla huolellisesti valinnut. Hän oli lapsekkaan onnellinen niistä ja koruistaan. Oosa, joka itse pukeutui hyvin vaatimattomasti, oli ymmärtänyt tytön kaipaavan pientä ylellisyyttä ja hemmottelua.

Reeto vilkaisi heihin päin, mutta lähti sitten toiseen suuntaan. Siellä seisoivat Areno ja Meira.

– Kunnioitettu Areno, Reeto sanoi. – Onko kunnioitetun Verrakan ja kunnioitetun Oosan seurassa oleva tyttö heidän palvelijansa?

– Hän on heillä enemmän tyttären kuin palvelijan asemassa, Areno sanoi.

Reeto huokasi pettyneenä.

– Sitten kunnioitettu Verraka ei varmaan hyväksy sitä, että haluaisin tavata tyttöä joskus Sirpissä käydessäni, hän sanoi masentuneena.

Meira naurahti.

– Voithan kysyä Verrakalta itseltään, hän ehdotti.

Reeto huokasi vielä syvempään.

– Siihen tarvitaan rohkeutta enemmän kuin minulla on, hän sanoi. – Mutta tytöllä on kyllä ihmeellisen kauniit silmät. Ehkä yritän uskaltaa ennen kuin saavumme Sirpiin.

Reeto ei kuitenkaan uskaltanut, ja matka Sirpiinkin sujui suotuisan tuulen ansiosta kovin nopeasti. Perillä Meira ja Areno lähtivät suoraan Kooran linnaan, kun taas Verraka, Oosa ja Marka suuntasivat ensin Seloman luo.

Kooran linnan portilla Meira ihmetteli taas kerran paikan epävirallista tunnelmaa. Rakennus oli kyllä komea, kaksikerroksinen ja kauniisti vaaleakivinen, ja sitä ympäröivät muurit. Silti tämä ei tuntunut hallinnon keskukselta ja hallitsijan asunnolta, jotka Meira mielessään liitti Memnon linnan valtaviin harmaakiviin. Eroa ei ollut pelkästään rakennuksissa. Memnossa parveili aina sotilaita, sitä komeammin vaatetettuja mitä korkeampi heidän arvonsa oli. Täällä ei kenenkään asemaa tunnistanut vaatteista, kaikilla oli yksinkertainen värjäämätön pellavapuku eikä kellään ollut aseita. Kun vartija kävi Arenon pyynnöstä hakemassa Sirpin hallitsijan Moirin, tämä oli yhtä vaatimattomassa asussa kuin kaikki muutkin.

– Areno, Moiri huudahti. – Tulet Kooran lähettämänä. Voitko ottaa vastaan parantajan toimen edes tilapäisesti? Isääsi ollaan juuri hakemassa apuun. Olemme menettäneet pitkäaikaisen parantajamme, hän on siirtynyt Kooran luo, ja Matalassa on lasten keskuudessa liikkeellä tarttuva sairaus. Pahimmillaan se salpaa hengityksen ja tappaa.

– Osaan hoitaa sitä, Areno sanoi. – Entisen parantajan lääkevarastosta varmaan löytyy kaikki tarpeellinen. Voin aloittaa välittömästi, kun olet järjestänyt minulle apulaisen, kunnioitettu.

Arenon vaistomaisesti käyttämä vuorimaalainen puhuttelutapa nauratti Moiria.

– Anna kunnioitusten jäädä tuonne meren taa, hän ehdotti. – Meillä Sirpissä se tuntuu niin vieraalta.

Hän huusi paikalle vartijan ja käski hakea Asmin, joka oli yrittänyt huolehtia sairastuneista. He jäivät odottelemaan.

– Jos olet tullut jäädäksesi Sirpiin eikä sinulla ole muita suunnitelmia, merkitsen sinut jo tänään linnan palvelukseen, Moiri sanoi. – Saat itse valita avuksesi toisen parantajan. Järjestän sinun ja seuralaisesi majoituksen vierashuoneeseen, kunnes ehditte päättää minne haluatte pysyvästi asettua. Seuralaisesi on varmaankin vaimosi.

– Meidät pitäisi vihkiä, Areno sanoi. – Sitä asiaa ei ole ehditty hoitaa. Miten se sujuu yksinkertaisimmin?

– Kaikkein helpoin tapa on vain merkitä teidät aviopariksi ilmoituksenne perusteella, Moiri sanoi. – Olette kai kuusitoista täyttäneitä, joten välttämättä ei tarvita mitään muuta. Vaimosi ulkonäkö vaikuttaa vuorimaalaiselta, mutta hänestä tulee puolisonasi ilman muuta Sirpin kansalainen.

Areno kääntyi Meiraan päin kysyvänä.

– Yksinkertainen tapa on paras, Meira sanoi.

– Tee siis niin, Areno sanoi Moirille.

– Tarvitsen vain vaimosi nimen ja hänen vanhempiensa nimet, Moiri selitti.

Meira naurahti.

– Ei sinun pitäisi olla niistä noin tietämätön, hän sanoi. – Olin kyllä pikkutyttö tavatessamme ensimmäistä kertaa, mutta olen sen jälkeen usein ollut luonasi vierailulla isoisäni Seloman ja hänen vaimonsa Teran kanssa.

Moiri hätkähti. Sitten hänen partaiset kasvonsa kirkasti aurinkoinen hymy.

– Olisihan minun pitänyt tunnistaa ulkonäkösi, vaikka pukeuduitkin toisin silloin ennen, hän huudahti. – Olet kunnioitetun Verrakan tytär.

– Etkö itse äsken sanonut, että kunnioitukset eivät sovi tänne Sirpiin? Meira kysyi.

– Verrakasta puhuttaessa kunnioitus sopii aina, Moiri väitti. – Eilen tulleen laivan miehet kertoivat viimeiset uutiset Memnosta, ja minun silmissäni Verraka on kunnioitettavampi kuin koskaan. Hän oli sanonut tulevansa tänne, ja sen täytyy tarkoittaa, että hän jatkaa Seloman työtä kuten aina toivoinkin. Tuliko hän kanssanne?

– Tuli, hän on nyt Seloman luona, Areno sanoi.

Asmi tuli ilmoittautumaan Arenon palvelukseen.

– Kerro ensin tilanne, Areno sanoi. – Mikä on sairastuneiden lasten määrä ja mitä lääkkeitä on saatavana?

– Vaikeasti sairaita, jotka on tuotu hoitoomme, on kolmattakymmentä, Asmi sanoi. – Kooran luo menneen parantajan talo on käytössämme, olemme majoittaneet lapset sinne. Olen yrittänyt tehdä parhaani, ja linnan palvelijoita on komennettu hoitajiksi. Voin lukea sinulle lääkeruukkujen nimilaput, kun menemme sinne. En ole uskaltanut käyttää lääkkeitä. Niiden vaikutuksenhan tuntee vain parantaja, ja vain hän saa määrätä niitä ihmisille.

– Teit oikein, kun et koskenut niihin, Areno myönsi. – Jostain syystä lähes kaikki mikä parantaa voi myös vahingoittaa väärinä annoksina ja vääriin tauteihin käytettynä.

Hän kääntyi Moirin puoleen.

– Lähetä airut kutsumaan torille kansankokous iltapäiväksi, hän sanoi. – Ilmoita minulle kokouksen aika, menen sinne antamaan ohjeita, miten tartuntaa estetään ja kerron, miten kotonaan sairastavia pitää hoitaa. Lähden heti selvittämään pahimmassa kunnossa olevien tilanteen.

Areno tarttui Asmin käsivarteen ja he kulkivat kiireisin askelin porttia kohti.

– Olipa tämä nyt epäkohtelias tapa vastaanottaa uusi parantaja, Moiri harmitteli. – Mutta yritän käyttäytyä paremmin edes sinua kohtaan, Meira. Et varmaan ole vielä syönyt tänään. Pyydän tuomaan jotain pientä tänne ulos.

Moiri huusi käskynsä, ja pian ilmestyikin nuori tyttö mukanaan kevyt pöytä ja suuri kori. Hän asetti pöydän puun varjoon, toi sen luo istuimet ja latoi korista pöydälle viini- ja vesiruukun, leipää, lihaa ja juustoa.

– Sinua kysytään, tuli vartija sanomaan Moirille, kun tämä ja Meira jo lopettelivat ruokailuaan.

– Ohjaa tulija tänne, Moiri sanoi. – Ja sitten saat mennä Seloman luo kertomaan, että jos Verraka ei alle puolen hetken ilmesty luokseni, niin...

– Niin mitä? Verrakan huvittunut ääni kysyi Moirin takaa. Oosa ja Marka seisoivat hänen vieressään.

Moiri nousi ylös ja tarttui Verrakan leveisiin hartioihin kaksin käsin ja ravisteli häntä minkä jaksoi.

– Mies, sinähän olet ihmisten vaatteissa, hän nauroi. – Missä ovat panssarisi ja säärisuojuksesi? Missä on liekinpunainen puku ja ennen kaikkea kypärä ja töyhtö? Ja aseet, Verraka? Mitä teet pelkällä tikarilla?

– Veistelen huvikseni ja hypistelen sitä kädessäni, jos muuan Moiri yrittää härnätä, Verraka sanoi nauraen. – Mutta on minulla asiaakin. Anon Sirpin kansalaisuutta itselleni ja Susimaasta kotoisin olevalle Markalle, ja sitä paitsi minut ja Oosa pitäisi vihkiä. Oosa kai on entisenä sirpiläisenä kansalainen ilman muuta?

Moiri hymyili Oosalle.

– Emme ole tavanneet, mutta Miiman sisareksi sinut tuntee heti, hän sanoi. – Olet tietysti edelleen Sirpin kansalainen, koska olet täällä syntynyt. Olen Verrakan puolesta iloinen siitä, että hän saa vaimon, joka on meitä outoja parempi.

– Eivät arat ole parempia, Oosa sanoi. – Koora vain ohjaa meitä tiukemmin.

– Niin Miimakin väittää, mutta minä uskon siihen, minkä olen itse todennut, Moiri sanoi. – Parhaat oudoista, kuten Tessi ja Ramu, pääsevät lähelle arkoja, mutta eivät näiden veroisiksi.

Sitten hän katsoi Verrakaa.

– Jos myönnän sinulle kansalaisuuden, joudut luopumaan tikaristasi, hän sanoi. – Vain taloustehtäviin tarkoitettua puukkoa saa pitää mukanaan. Aseita on luvallista kantaa ainoastaan armeijan harjoituksissa.

Verraka ojensi tikarin Moirille.

– Hankin talouspuukon, hän sanoi. – Jotain tarvitsen sentään kynän teroittamiseen. Anna tämä linnan pronssisepille sulatettavaksi.

– Vien sen asevarastoon, Moiri sanoi. – Haluatko osallistua armeijan harjoittamiseen?

Verraka pudisti päätään.

– En tekisi sitä mielelläni, hän sanoi.

Moiri muuttui vakavaksi ja melkein surulliseksi.

– Ymmärrän, hän sanoi hiljaa. – Autiomaan sodan jälkeen minuakin vaivasivat kauan muistot. Aiot siis Seloman tavoin keskittyä vain tutkimaan vanhoja viisauksia.

– Olen ajatellut muutakin, Verraka sanoi epäröiden ja hiukan häkeltyneen tuntuisena. – Puhun siitä myöhemmin, jos asia vaikuttaa toteutuskelpoiselta.

Palvelustyttö toi lisää istuimia ja kantoi sitten pöydälle uuden korillisen syötävää ja juotavaa. Moiri kutsui vartijaa ja ilmoitti tarvitsevansa kirjoitusvälineitä ja kirjoja, joihin merkittiin avioliitot, myönnetyt kansalaisuudet ja uudet viranhaltijat. Vähän ajan kuluttua tulivat arkistonhoitaja ja tämän apulaisena toimiva nuori tyttö, ja Moiri teki merkinnät nahkakääröihin.

– Käytän kyllä tavallisesti paperia, mutta virallisiin asiakirjoihin se tuntuu liian hauraalta, Moiri sanoi odotellessaan kirjoitusvärin kuivumista.

– Milloin sinä olet ehtinyt opetella kirjoittamaan? Verraka ihmetteli. – Kareta ei vieläkään ole vaivautunut sellaiseen näpertelyyn. Hän lukee auttavasti, mutta sanelee aina kirjurille kaiken, mikä on kirjoitettava.

– Käytän Liton yksinkertaista merkkijärjestelmää, Moiri sanoi. – En osaa lukea vanhoja kirjakääröjä ja niiden monimutkaista tavukirjoitusta, mutta eihän minun tarvitsekaan. Se työ kuuluu Seloman ja sinun kaltaisille ihmisille, joista ei ole käytännön töihin.

– Älä ole liian nokkela, Moiri, ehkä vanha luontoni ei ole täysin kesyyntynyt, Verraka naureskeli. – Oikea olkapääni ei ole kunnossa, mutta enköhän vielä voittaisi sinut käytännön töissä, jos kokeiltaisiin.

– Ei tässä, Moiri oli kauhistuvinaan. – En halua hävitä sinulle vartijoiden ja palvelijoiden nähden. Kokeillaan illalla valikoidun yleisön edessä. Vaimoni, Seloma ja Tera, sinä ja Oosa, Areno jos hän ehtii työltään, mutta Meira kuitenkin, ja Ramu ja Miima, jos he pääsevät tänne jo tänään.

Arkistonhoitaja otti nahkaiset kääröt haltuunsa ja aputyttö kokosi kirjoitusvälineet. Oosa ja Verraka valitsivat tarjoilupöydältä syötävää, mutta Marka katsoi jännittyneenä nuorta miestä, joka lähestyi. Mitä lähemmäs tämä tuli, sitä syvemmäksi muuttui tytön punastus. Verrakakin vilkaisi tulijaa ja tunnisti hänet Leonin laivamieheksi, Reetoksi.

– Kunnioitettu Verraka, Reeto sanoi jännittyneellä äänellä, ilmeisesti kaiken rohkeutensa keräten. – Kunnioitettu Leoni jättää pyynnöstäni minut sirpiläisen varastonsa hoitajaksi. Haluaisin pyytää lupaa silloin tällöin vierailla luonasi,

tapaamassa ...

Reeton ääni sortui, rohkeus petti.

– Minua, Marka täydensi. – Voi suostu, Verraka.

– Markan äidin sijaisena Oosa päättää tällaiset asiat, Verraka sanoi yrittäen pysytellä totisena.

– Olet tervetullut, Oosa sanoi ystävällisesti. – Pidän ajatuksistasi, ne ovat rehelliset ja kauniit.

Reeto kävi yhtä tummanpunaiseksi kuin Marka äsken.

– Kuuletko tosiaan ne? hän kysyi kauhistuneella äänellä.

– Haluaisit nyt jutella Markan kanssa kahdestaan ja viedä hänet istumaan tuonne kaivon luo, Oosa sanoi.

– Niin, Reeto myönsi.

– Menkää vain, Oosa sanoi. – Ne rohkeammat ajatukset saat vielä toistaiseksi unohtaa.

Verraka katsoi myötätuntoisesti nuoria, jotka kävelivät kaivoa kohti.

– Ankea kohtalo kosiskella tyttöä, jonka huoltaja kuulee ajatukset, hän sanoi.

– Ei Reeto sellaista ajatellut kuin sinä nyt kuvittelet, Oosa sanoi moittivasti. – Hänellä on yhtä kauniit ajatukset Markaa kohtaan kuin sinulla minua kohtaan.

Verraka nauroi.

– Ja tuollaista sinä menet sanomaan Moirin kuullen, hän huokasi. – Miten voin enää katsoa silmiin miestä, joka nyt tietää että minullakin on yleensä ajatuksia, ja mikä pahinta vielä kauniita?

– Olen aavistanut jotain, Moiri sanoi. – Joskus on tuntunut, että kaunispiirteisen pääsi sisus ei ole pelkkää marmoria. Olen myös pariin otteeseen huomannut ilmeesi, kun vilkaiset Oosaa. Maineesi on minun silmissäni mennyttä.

Hän kääntyi tarkastelemaan pöytää.

– Viiniä pitää tuoda lisää, hän huomautti palvelustytölle. – Aion istua ystävieni seurassa pitkään.

– Vaimoni ja minä tarvitsemme vettä, Verraka sanoi. – Sitä näyttää olevan kovin vähän.

Moiri katsoi häntä ihmeissään.

– Unohdin, että arka ei koskaan juo viiniä, mutta entä sinä, Verraka? hän kummasteli. – Olemmehan juoneet yhdessä monena iltana Autiomaassakin.

Verraka hymyili.

– Muistele, tekikö viini minut kovinkaan miellyttäväksi, niin ymmärrät syyni, hän sanoi.

Moiri vaipui ajatuksiinsa.

– Taidan ymmärtää, hän sanoi sitten. – Meillä oli ohje, että jos alat haastaa riitaa, meidän on kiireesti haettava Kareta. Kareta on kovin kaukana tänne haettavaksi. Mutta illalla joka tapauksessa kokeillaan, voittaako Sirpin hallitsija Vuorimaan armeijan pitkäaikaisen ylipäällikön.

– Tulen selättämään sinut, Verraka sanoi. – Jos häviän, vaadin uusintoja kunnes luovutat pelkästä kyllästymisestä.

Eilena käveli vakain, arvokkain askelin Matalan satamasta kohti Kooran linnaa. Hän oli juhlavimmassa asussaan, jota hän käytti vain tärkeissä tehtävissä. Hän oli kohonnut yhdeksi Karetan virallisista läheteistä ja tunsi olevansa uransa huipulla. Tästä hän ei enää halunnut vaativampiin tehtäviin. Hän muisteli yhä kauhunsekaisesti matkaa Susimaahan. Hän oli kyllä juuri sen ansiosta saanut ylennyksensä, mutta ei halunnut toista kertaa kokea mitään sellaista.

Linnan portilla hän pysähtyi ja kohensi hopeakirjailtua sinistä viittaansa asettaen sen niin, että kaunis rintapanssari jäisi hyvin näkyviin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen vartiopäällikön, mutta näki vain yksinkertaiseen pellava-asuun pukeutuneen miehen istuskelemassa penkillä portin vieressä. Mieskin huomasi samassa hänet ja nousi.

– Mikä on asiasi? mies kysyi.

– Etsin kunnioitettua Verrakaa, Eilena sanoi arvokkaasti.

– Ketä? mies kummasteli. Sitten hän tuntui oivaltavan.

– Tarkoitat opettajaa, hän sanoi. – Ei kukaan yleensä sano häntä Verrakaksi, ja tuo kunnioitettu kuulosti niin oudolta. Hänen ja Oosan asunto on ensimmäisen käytävän itäpäädyssä, ja hänen työhuoneensa on kirjaston vieressä. Mutta en usko hänen olevan kummassakaan. Hänen tyttärensä, parantajan vaimo, synnytti ensimmäisen lapsensa eilen, ja minusta näytti, että opettaja meni juuri parantajan asunnolle.

– Missä se sitten on? Eilena kysyi kärsimättömänä. Hänestä tuntui, että tehtävän arvokkuus alkoi rapista, kun häntä näin viivytettiin.

Joku kulki pihan yli.

– Moiri, vartija huusi. – Oletko menossa parantajan asunnolle? Veisitkö Karetan lähetin sinne, hän kysyy opettajaa?

Moirilla oli pörröinen tukka, jossa jo oli aavistus harmaita säikeitä, ja yhtä pörröinen parta. Hän tuli porttia kohti ystävällisesti hymyillen.

– Lähdehän mukaan, hän sanoi Eilenalle. – Tiesin, että Rotaa on sotilasalusten kanssa satamassa, siihen haettiin eilen lupa. Mutta onko Karetakin mukana? Sano heille, että poikkeaisivat luonani illalla, jos suinkin ehtivät.

– En usko heidän ehtivän, Eilena sanoi arvokkaasti. – He aikoivat vierailla Sirpin hallitsijan luona silloin.

Pörröpäinen mies naurahti. Äkkiä Eilena tajusi kuka tämä oli, ja punastui syvemmin kuin koskaan elämässään. Häntä oli hämännyt tuo kummallinen tapa pukeutua äärimmäisen yksinkertaisesti, ja kenen hyvänsä oikeus huudella ilman muodollisuuksia kaikkein korkea-arvoisimmillekin. Tämä Moiri ei ollutkaan kuka hyvänsä Moiri-niminen, vaan nimenomaan Sirpin hallitsija.

– Mukavaa että he tulevat, Moiri sanoi rauhallisesti. Hän oli kuin ei olisi huomannut lähetin hämmennystä.

Parantaja asui pienessä, kodikkaan näköisessä sivurakennuksessa. Sen ovelle tuli kaksi ihmistä, jotka Eilena muisti kaukaiselta ajalta: Ramu ja Miima. Jälkimmäinen katsoi Eilenaa ja hänen silmiinsä syttyi hymy.

– Ramu, tuo mies auttoi sinua taluttamaan minua sinä yönä, jolloin Areno syntyi, hän sanoi.

Hän kuunteli Eilenan ajatuksia.

– Hänellä on kuusi lasta, hän sanoi sitten. – Hän on ollut mukana kaikkien syntyessä, vaikka auttajanaiset ovat olleet vihaisia siitä. Vaimo on kuitenkin ollut kiitollinen.

– Hän on virkatehtävissä, Moiri sanoi hymyillen. – Hänellä on asiaa opettajalle.

– Minulleko? ihmettelevä ääni kysyi sisältä.

Mies jota Eilenan oli lähes mahdoton tunnistaa Verrakaksi tuli kynnykselle sylissään pienokainen. Hän oli kyllä ryhdikäs ja hänet havaitsi ensi vilkaisulla hyväkuntoiseksi, mutta uhmakas ilme oli muuttunut ystävälliseksi ja sinisten silmien katse oli lämmin.

– Olet Karetan lähetti, hän sanoi. – Ei kai sinulla ole ikäviä uutisia?

– Kunnioitettu Kareta ja kunnioitettu Rotaa haluavat tavata sinut satamassa olevassa aluksessa, kunnioitettu Verraka, Eilena lateli.

– Unohda se kunnioitettu kun puhut minusta, Verraka sanoi. – Onko minun tultava heti? Meira ja Areno malttoivat ensimmäisen kerran antaa pienen tyttärentyttäreni syliini, enkä millään luopuisi hänestä näin pian.

– He pitivät asiaa tärkeänä, Eilena sanoi. – He pyysivät minua sanomaan, että heillä on vanki, jonka kohtelusta he eivät osaa tehdä päätöstä.

Verraka naurahti.

– Ja minäkö osaisin? hän kysyi. – Mitä enemmän luen Seloman muistiinpanoja ja niitä joita vielä olen koonnut lisäksi, sitä varmemmaksi tulen siitä, ettei pitäisi olla olemassa mitään vankeja. Ei ihmisten pitäisi tuomita toisiaan, vaan auttaa. Tulen kyllä, mutta en usko että minusta on mitään hyötyä Karetalle ja Rotaalle.

Oosa tuli hänen viereensä ovelle.

– Annan tytön sinulle ja lähden käymään satamassa, Verraka sanoi hänelle. – Tulen takaisin niin pian kuin suinkin pääsen.

– Ajatuksesi ovat huolestuneita, Oosa sanoi. – Etkö tahtoisi minua mukaan? Vien lapsen Arenolle. Meira nukahti, ja se on hyvä. Hän ei saanut viime yönä unta, valvoi vain ja katseli pienokaista.

– Olen iloinen, jos tulet kanssani, Verraka sanoi. – Karetan ja Rotaan vanki liittyy varmasti niihin elämäni vaiheisiin, joita en mielelläni muistele. Mukanaolostasi on apua minulle.

Eilena kääntyi kulkemaan edellä, ja hänen olonsa oli epämääräisen hämmentynyt. Taakseen vilkaistessaan hän näki Verrakan ja Oosan kävelevän käsi kädessä. Molemmilla oli sirpiläinen asu, luonnonvalkoinen pellavapaita ja tuo kummallinen mutta käytännöllinen vaatekappale, housut. Sellaista ei missään muussa maassa koko maailmassa tiettävästi käytetty. Molemmilla oli yksinkertaiset nahkasandaalit, kangasvyö eikä mitään koruja. Olkapääsoljetkin olivat vain pelkät pronssineulat.

Kun he tulivat Matalan keskustaan, vastaantulijat tervehtivät Verrakaa ja Oosaa vapautuneesti mutta silti kunnioittavasti. Oosaa tervehdittiin nimellä, mutta Verrakaa tosiaan puhuteltiin vain opettajaksi, nimeä ei maininnut kukaan.

– Opettaja, minä osaan jo kirjaintaulun ja luin ne sanat, jotka annoit, pieni tyttö tunkeutui sanomaan.

– Se on hyvä, Verraka sanoi. – Voit jonain päivänä hakea lisää luettavaa, jos haluat.

– Opettaja, olen lukenut kirjakäärön jonka annoit, mutta en oikein ymmärtänyt, vanha mies sanoi.

– Kun tuot sen takaisin, niin voimme puhua siitä, Verraka sanoi. – En varmaan osaa selittää sitä sinulle, mutta ehkä itse opin jotain, kun keskustelemme.

Satamassa olivat Vuorimaan laivat hiukan syrjässä. Moiri asetti aina taistelualusten vierailun ehdoksi, että sotilaiden piti pysyä laivojen luona. Nämä olivat pystyttäneet rannalle kevyet leirirakennelmat, ja kun Eilena kulki niiden läpi Verrakan ja Oosan seuraamana, sotilaat tungeksivat heidän ympärilleen.

– Kunnioitettu Verraka, joku uskaltautui sanomaan. – Iloitsemme nähdessämme sinut.

Verraka pysähtyi ja hymyili.

– Kunnioitukseen ei ole syytä, hän sanoi. – Se mitä minulle luettiin ansioksi, ei ole kunnioittamisen arvoista.

Silti äänet, jotka tervehtivät kunnioitettua Verrakaa, lisääntyivät. Siellä täällä pyrki joku selu lähelle Oosaa ja yritti tavoittaa tämän katseen. Selujen usko siihen, että Oosa oli jumalatar Kiiran maanpäällinen hahmo, oli sitkeästi säilynyt.

Tungos Verrakan ja Oosan ympärillä lisääntyi lopulta lähes tukahduttavaksi. Eilena ei saanut huudoillaan heille riittävästi tilaa.

– Kohta minun on otettava käyttöön vanha komentoääneni, Verraka sanoi Oosalle. – Eiköhän silloin löydy tietä.

– Odota vielä, Oosa ehdotti hymyillen. – Minäkin voisin pyytää selut avuksi, he raivaisivat meille tilaa hetkessä. Luulen kuitenkin, että asia järjestyy muutenkin.

Niin myös kävi. Hetken kuluttua kuului erään laivan luota Rotaan karjaisu:

– Järjestykseen! Kulkutie vapaaksi! Kuka haluaa rangaistuksen häiriön tuottamisesta?

Sotilaiden hälinä loppui ja he siirtyivät kulkuväylän reunoille.

– Ymmärrän halunne tervehtiä vierasta, Rotaa huusi. – Silti vaadin asiallisuutta. Aiempi ylipäällikkönne, kunnioitettu Verraka, ei voi tervehtiä teitä kaikkia ja kuunnella jokaisen kunnioituksen vakuutteluja. Esitän ne kyllä hänelle kaikkien teidän puolesta.

Hän kiirehti vastaan ja vapautti Eilenan velvollisuuksistaan.

– On ilo tavata sinut ja vaimosi, Verraka, hän sanoi. – Silti en koskaan totu näkemään sinua tuossa asussa. Olet kuin nyljetty susi tai kotka jolta on nypitty höyhenet.

Verraka katsoi hymyillen Rotaan kultaista rintapanssaria ja kypärän tuuheaa punaista töyhtöä.

– Samaa ei voi sanoa sinusta, hän totesi. – Olet näyttävä mies muutenkin, ja varusteesi ovat huippuluokkaa.

– Jos joku muu sanoisi noin, olisin mielissäni, Rotaa huokasi. – Sinun tiedän sanovan vain puolet siitä mitä ajattelet. Näkisit minutkin mieluiten höyhenistäni kynittynä.

– Ainakin aseistasi luopuneena, Verraka myönsi. – Mutta ymmärrän kyllä, että haave maailmasta jossa ei tarvittaisi aseita ei voi toteutua vielä meidän elinaikanamme.

He nousivat laivaan, jonka kannella Kareta odotti. Tämä liikahti kuin tullakseen vastaan, mutta pysähtyi sitten.

– En tiedä mitä tekisin, Verraka, hän sanoi. – Iloitsen sinun tapaamisestasi ja silti en pysty näyttämään sitä.

Hän kääntyi Oosan puoleen ja tarttui tämän käsiin.

– Sinun kanssasi on helppoa, kun tiedät ajatukseni, hän sanoi. – Kerro Verrakallekin mitä ajattelen, niin minun ei tarvitse.

– En usko, että haluat minun kertovan, Kareta, Oosa sanoi. – Et muista, että kuulen kaiken mitä mietit. Haluat että kerron vain sen, että yhä pidät häntä ystävänäsi ja että kunnioitat hänen ratkaisuaan ja kadehdit sitä rauhaa, jonka hän on saanut mutta sinä et.

Kareta hymähti.

– Saat kertoa loputkin, hän sanoi. – Tai kerron itse. Minua painaa sama syyllisyys, josta Verraka etsi vapautta, mutta en pysty siihen ratkaisuun, minkä hän teki. Siksi tapaaminen herättää aina myös pahan olon.

– Ymmärrän, Kareta, Verraka sanoi. – Mutta paha olosi tarkoittaa, että Koora haluaa muutosta. Rotaa on levollinen, ja minä uskon sen merkitsevän, että hän ainakin tällä hetkellä on Kooran määräämässä tehtävässä. En ymmärrä, miten se on mahdollista, koska hän toimii Kooran opetusten vastaisesti, mutta sen täytyy olla niin, koska hänen mielensä on vilpittömästi rauhallinen.

Rotaa hymähti.

– Olen yksinkertaisempaa ainesta kuin te kaksi, hän sanoi. – En tavoittele suurta oikeudenmukaisuutta, yritän vain tehdä pieniä epätäydellisiä ratkaisuja mahdollisimman oikein tässä epätäydellisessä maailmassa.

Kareta viittasi palvelijalle, joka lähti johdattamaan heitä laivan takaosaan. Siellä oli katos, jonka alla oli istuimia ja pöytiä tarjottavineen. Palvelija kaatoi vettä Oosan ja Verrakan pikareihin ja viiniä Karetalle ja Rotaalle.

– Kultapikarit, Verraka sanoi. – Sinä mahtailet, Kareta.

– Käytämme niitä nyt, mutta toin ne lahjaksi lapsenlapsellesi, Kareta sanoi. – Kun olette virkistäytyneet, otamme esiin ikävät asiat. Taatelit ovat tuoreita ja juustokin on oikein hyvää, lähetin ostamaan paikallista.

Oosa kuunteli ajatuksia ja oli muuttunut totiseksi. Verraka katsoi häntä kysyvästi.

– Onko tulossa jotain, missä et halua olla mukana? Verraka kysyi.

– En tiedä, Oosa sanoi. – Se koskee kuolemantuomiota. En haluaisi olla mukana, mutta en mielelläni jätä sinua. Tiedän, ettet sinäkään pidä siitä.

– Onko Lis laivalla? Verraka kysyi.

– Jos hän on jo tullut, Kareta sanoi. – Hän lähti tapaamaan äitiään ja sisaruksiaan. Nuori Kareta on hänen mukanaan.

– He ovat tulleet takaisin, kunnioitettu, palvelija sanoi.

– Vie Oosa Lisin luo, Verraka käski palvelijaa.

Oosa katsoi miestään epäröiden.

– Mene, Verraka sanoi painokkaasti. – Tiedän, miten pahoitat mielesi ikävistä asioista.

Oosa lähti palvelijan mukaan, mutta katsoi vielä huolissaan taakseen.

– Hän saattaa itkeä tunteja kuultuaan julman ajatuksen, Verraka sanoi. – Hän on siinä suhteessa paljon herkempi kuin Miima. Jos olisin tiennyt, en kerta kaikkiaan olisi uskaltanut ottaa häntä vaimokseni. Onneksi en tiennyt ja nyt olen joutunut siivoamaan omat ajatukseni täydellisesti. Pahoittaa hän vieläkin niistä mielensä joskus, mutta saamme aina lopulta selviteltyä asiat.

– Onnistuuko omien ajatusten muuttaminen? Kareta ihmetteli.

– Onnistuu se, jos miettii loppuun asti ja huomaa missä on ollut väärässä, Verraka sanoi. – Mutta tietenkin se lopulta on mahdollista vain, jos Koora antaa ymmärrystä. Usein oivallan Oosan selityksistä, mutta Seloma ja Arenokin ovat olleet suureksi avuksi, ja oikeastaan jokainen, jonka kanssa puhun. Yksikseen on mahdoton muuttua, enhän voisi itsestäni löytää sellaista, mitä minussa ei ole.

Kareta laski viinipikarin pöydälle ja katsoi Rotaata.

– Onko vanki sellaisessa kunnossa, että hänet voi tuoda tänne? hän kysyi.

– Olen käskenyt pestä hänet ja sitoa hänen haavansa, Rotaa sanoi. – Hän pystyy kävelemään ja puhumaan, mutta ei suostu vastaamaan minulle mitään. Muuta en osaa sanoa.

– Kuka hän on? Verraka kysyi.

– Sitä juuri emme tiedä, Kareta sanoi. – Hän jäi vangiksemme, kun taistelimme kemerien alueelta palaavan rosvolaivan kanssa. Hän vaikuttaa päälliköltä, ja Rotaa sanoo, että hän voi olla itse Vasama. Sinähän tunnet Vasaman.

– Tunnen, mutta ilmoitan heti, että vaikka hän olisi Vasama en kertoisi sitä, Verraka sanoi. – Hän on aiheuttanut paljon tuhoja Vuorimaan rannikoilla, ja ymmärrän hyvin, että sinun olisi tuomittava hänet kuolemaan. Hän on ryöstänyt useita sirpiläisiä laivojakin, enkä tiedä, olisiko edes Moiri lempeä häntä kohtaan. Susimaassa Vasama tajusi, kuka minä olen, eikä toimittanut minua kuolemaan.

– En ymmärrä sinua, Kareta sanoi. – Hän on rikollinen.

– Minä ymmärrän, Rotaa sanoi. – Verrakalla on kunniavelka.

– Ei se ole vain sitä, Verraka sanoi. – En hyväksy kuolemanrangaistusta. Ihminen on pohjimmiltaan kuin mikä eläin hyvänsä ja sellaisena hän voi tappaa suuttuessaan, puolustautuessaan tai omaa etuaan tavoitellen. Se on valitettavaa, mutta se on jokaisessa meissä piilevä valmius, joka kenen hyvänsä kohdalla voi joskus purkautua. Rauhallinen, harkittu tappaminen on paljon raskaampi rikos Kooraa vastaan kuin tuollainen ihmisluonnon pohjamutien ryöppyäminen esiin. Pahimmin syyllinen on sellainen, joka itse turvassa ollen päättää surmauttaa vangin. En sano tätä ylhäältäpäin, olen syyllistynyt siihenkin. Mutta kuolemantuomion antaminen on yleensä suurempi rikos kuin se teko, jonka takia tuomio annetaan.

Kareta pudisti päätään.

– Hae vanki, hän sanoi Rotaalle. – Ehkä Verraka tulee toisiin ajatuksiin.

Rotaa lähti, ja he odottivat. Kareta kaihtoi Verrakan katsetta ja tutki yhden kultapikarin kuviota. Viimein Rotaa tuli taluttaen miestä, joka oli kalpea ja käveli vaikeasti. Vanki ei saanut oikaistuksi itseään, ja kasvoja vääristi välillä tuskainen irvistys. Silti Verraka tunsi heti Vasaman.

– Hänen on saatava istua, Rotaa sanoi ja työnsi saman tien miehelle jakkaran.

Verraka nousi vaieten, otti Rotaan vangille tarjoaman istuimen itselleen ja vaihtoi tilalle oman selkänojallisen ja käsinojallisen tuolinsa. Hän katsoi Karetaa moittivasti.

– Minua sanottiin julmaksi, mutta jos tapoin, tapoin heti enkä huonolla kohtelulla, hän sanoi. – Tuo mies ei ole kuulusteltavassa kunnossa.

Kalpea ja raskaasti hengittävä Vasama kohotti päätään.

– Haavani on sidottu, kunnioitettu, hän sanoi Verrakalle. – Olen saanut ruokaa ja voinut peseytyä. En moiti kohtelua, vaikka ihmettelenkin vaivannäköä. Kannattaako hoitaa miestä kuntoon vain surmattavaksi? Kuolemani lienee jo päätetty.

Hän yritti naurahtaa, mutta tuloksena olikin voimaton, rahiseva yskänpuuska.

– Tunnetko hänet? Kareta kysyi Verrakalta.

– Sait vastaukseni jo etukäteen, Verraka sanoi. – En aio sanoa, tunnenko hänet vai en. Joudut tekemään päätöksesi ilman minun apuani.

– Kunnioitettu, sanoinhan, Rotaa huomautti Karetalle. – Verrakaa ei olisi pitänyt ollenkaan vaivata tällä asialla. Hän on kamppaillut kummallisten syyllisyydentuntojensa kanssa, joita en voi ymmärtää. Hän on kuitenkin saanut rauhan ja löytänyt oman tiensä. Miksi häiritä häntä?

– Oletko löytänyt? vanki kysyi. Hänen silmissään oli tuskainen, jännittynyt ilme.

– Olen, Verraka sanoi.

Vanki tuntui unohtavan Rotaan ja Karetan.

– Mitä minun pitäisi tehdä? hän kysyi.

– Vain ottaa vastaan, Verraka sanoi. – Korkein Voima ei halua kostaa, vaan antaa anteeksi.

Vasama yritti korjata asentoaan tuolissa. Hänen väsynyt katseensa kohdistui Verrakan silmiin.

– Olet löytänyt rauhan, hän sanoi. – Sen, mitä sanot, täytyy siis olla totta.

– Se on totta, Verraka sanoi.

– Ja minäkin voin siis luottaa Korkeimman Voiman anteeksiantoon?

– Niin. Et voi olla syyllistynyt mihinkään pahempaan kuin minä, eikä Korkeimman Voiman anteeksianto sisällä mitään rajoituksia.

Vasama hymyili vaisusti.

– On helpompi kuolla, kun tietää tuon, hän sanoi.

Hän käänsi päätään ja katsoi Rotaata.

– Olet halunnut selvittää, kuka olen, hän sanoi. – Olen Vasama Pohjoisen meren Isosaarelta. Tiedän kohtaloni sinun ja kuninkaasi käsissä enkä väitä ansainneeni mitään muuta. Ensin taistelin, koska halusin mainetta, sitten saaliin takia. Ehkä olen viime ajat tuntenut myös vastuuta miehistäni ja heidän toimeentulostaan, mutta sitä puolta aloin ajatella vasta myöhään.

Vasama vaikeni ja hengitti raskaasti. Hän näytti olevan pyörtymäisillään.

– Vienkö hänet pois? Rotaa kysyi Karetalta.

Kareta pudisti päätään. Hänen ilmeensä oli synkkä.

– Minäkin taistelin maineen takia, ja vallan, hän sanoi. – Jos siinä sivussa ajattelin Vuorimaan kansan etua, en ole lainkaan varma oliko se vaikuttimieni joukossa ensimmäisenä. Uuden, oikeudenmukaisemman lain maahamme suunnitteli Seloma, en minä.

Oosa tuli katosta kohti ja pysähtyi oviaukkoon. Hän huomasi vangin, nosti kädet kasvoilleen ja huudahti heikosti. Hänen taakseen ilmestyivät Lis ja nuorempi Kareta. Oosa laski kätensä alas ja hänen kalpeille kasvoilleen kohosi Oosalle harvinainen ilme, selkeä suuttumus.

– Lis, käske palvelijoita heti tuomaan paarit ja vuodevaatteita, hän sanoi. – Miehellä on hengitysvaikeuksia ja kovat tuskat.

– Hän on vanki, minä huolehdin hänestä, Rotaa sanoi.

Lis meni kuitenkin ylipäälliköstä välittämättä jakamaan ohjeita palvelijoille. Oosa kiirehti Vasaman viereen. Rotaa oli viitannut paikalle kaksi katoksen lähellä seissyttä sotilasta. Molemmat sattuivat olemaan seluja, ja Oosa kääntyi heidän puoleensa juuri kun Rotaa aikoi antaa omat määräyksensä.

– Juoskaa hakemaan tänne joukko seluja, jotka tottelevat minua, Oosa käski sotilaita.

– Et voi tehdä tuota, Oosa, Rotaa sanoi. Sitten hän katsoi miehiä: – Olette minun ja Karetan komennossa, ette Oosan.

Sotilaat vilkaisivat toisiaan. Vanhempi heistä astui Rotaan eteen.

– Kunnioitettu, jumalattaren käsky ohittaa ylipäällikön ja kuninkaan käskyt, hän sanoi. – Hyväksymme määräämäsi rangaistuksen myöhemmin, mutta tottelemme jumalatarta.

– Hakekaa riittävästi väkeä, Oosa sanoi. – Tämä haavoittunut on kannettava Kooran linnaan, vaikka se täytyisi tehdä vastoin Rotaan ja Karetan tahtoa. Hänet on vietävä Verrakan ja minun asuntoon, ja hänen luokseen on kiireesti haettava molemmat parantajat.

Toinen selu oli jo lähtenyt keräämään miehiä. Toinen seisoi vielä Oosan edessä.

– Mitä sanomme linnan vartiopäällikölle ja hallitsijalle itselleen, jos nämä kysyvät oikeuksiamme? hän tiedusteli.

– Ilmoittakaa toimivanne minun käskystäni, Oosa sanoi.

Kareta oli noussut, mutta nuorempi Kareta meni hänen eteensä.

– Älä vastusta, isä, hän pyysi. – Vanki on selvästi huonossa kunnossa ja tarvitsee parantajan apua.

Lis palasi mukanaan kaksi palvelijaa, jotka laskivat maahan paarit. Kolmas kantoi vuodevaatteita ja alkoi asetella niitä paikalleen.

– Auttakaa mies makuulle, mutta varovasti, Oosa sanoi. – Peitteen pitää olla kevyt, ei ole kylmä ja hän hengittää vaikeasti.

Seluja alkoi tulla kannelle vilkuillen anteeksipyytävästi Rotaata ja Karetaa. Kun Vasama oli aseteltu mahdollisimman mukavasti paareille, neljä sotilasta nosti ne. Muut poistuivat heidän jäljessään.

Rotaa katsoi kuningasta ja virnisti.

– Näyttää siltä, että ongelmamme otettiin meiltä pois, hän sanoi.

Oosa oli yhä kalpea ja vihainen.

– Kuinka voitte olla noin ajattelemattomia, hän moitti. – Kuulustelette miestä, joka tuskin jaksaa ajatella kärsimyksiltään. Pidätte häntä istumassa, vaikka ylhäällä oleminen vaatii häneltä hirveitä ponnistuksia.

Lis hymähti.

– Joskus tuntuu, ettei miehiä saisi jättää ilman valvontaa sen enempää kuin pahaisia lapsia, hän totesi. – Miksi ihmeessä Koora on luonut miehet haluamaan valtaa ja kuitenkin antanut heille niin vähän ymmärrystä?

Kareta oli koonnut itsensä.

– Vankimme on Vasama, hän sanoi. – Hänen jäljiltään on kuolleita, raiskattuja ja orjiksi myytyjä ihmisiä, ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, surua ja tuskaa Vuorimaassa ja Sirpissäkin.

Oosa kääntyi ja katsoi Karetaa.

– Mitä niistä ei ole sinun jäljiltäsi motujen ja kemerien maassa, tasangolla, Autiomaassa ja jopa Vuorimaassakin? hän kysyi.

Kareta ei vastannut. Hän painoi päänsä, ja Oosa tuli hänen eteensä, polvistui lattialle nähdäkseen hänen kasvonsa ja sanoi hiljaa:

– Kiivastuin niin. Kuulen surusi, Kareta, ja tiedän pahan olosi.

Nuorempi Kareta laski kätensä isänsä olalle.

– Anna minun auttaa, hän pyysi. – Moiri on ehdottanut, että lähettäisimme yhteisen neuvottelukunnan Isosaarelle sopimaan kauppasuhteista. Voisimme alkuun päästäksemme jopa lahjoittaa ylijäämäviljaa ja selvittää, onko siellä meille jotain ostettavaa. Isosaarelaisten ryöstöretket eivät lopu, ennen kuin heillä on jokin toimeentulon mahdollisuus. Ei yhden johtajan surmaaminen muuta mitään.

Kareta katsoi poikaansa silmiin.

– En ollut kovin hyvä hallitsija koskaan, hän sanoi hiljaa. – Tukahduttaessani väkivaltaa väkivallalla tulin kaiken aikaa kehnommaksi. Tänäänkin olisi pitänyt tuoda minut eikä Vasama kuulusteltavaksi ja tuomittavaksi. Hän on yrittänyt hankkia elantoa väelleen rosvotöillään, minä olen enää vain varjellut omaa asemaani. Olen ollut humaltunut vallasta enkä ole halunnut kärsiä humalan päättymisestä seuraavaa huonoa oloa.

– Olet tehnyt paljon hyvää, isä, nuori Kareta sanoi. – Sitten väsyit etkä viime aikoina ole aina jaksanut toimia täysin oikein tai järkevästi. Siirrä huolesi minulle, olen nuori ja on minun vuoroni jaksaa.

Kareta katsoi poikaansa liikuttuneena.

– Haluatko ottaa vastaan Vuorimaan kuninkuuden? hän kysyi. – Ymmärrän nyt, että pystyt siihen paljon paremmin kuin minä.

– Kuninkaan tehtävien hoitaminen on velvollisuus, jota varten minut on kasvatettu, nuori Kareta sanoi. – Olen valmis siihen silloin, kun haluat päättää oman työkautesi.

Oosa oli siirtynyt Verrakan viereen ja kosketti miehensä olkapäätä. Verraka katsoi häntä hymyillen ja nousi.

– Minä ja Oosa voimme varmaan lähteä huolehtimaan vieraastamme, hän sanoi.

Karetakin nousi ja tuli Verrakan luo.

– Meillä tulee olemaan paljon aikaa toisillemme, hän sanoi. – Kun vallansiirtoon liittyvät muodollisuudet on hoidettu Vuorimaassa, minä ja Lis palaamme Sirpiin, josta lähdimme. Ostamme talon täältä Matalasta.

Hän katsoi vaimoaan ja näki, että tämä itki. Lis pyyhki silmiään ja yritti hymyillä.

– Olen niin toivonut tätä, Lis sanoi hiukan nolostuneena. – Ja sen talon pihalla pitää olla suuria viikunapuita.

Areno tuli sisään hiljaisin askelin.

– Verraka? hän kysyi.

– Vaihdan juuri Vasaman haavaan sidettä, Verraka sanoi. – Minusta näyttää siltä kuin tulehdus olisi hiukan parantunut.

– Luulen hänen toipuvan, Areno sanoi. – Viime yö oli varmaan pahin, kuume oli huolestuttavan korkealla, mutta aamuksi se laski. Onko hän nukkunut rauhallisesti?

– Kipulääkkeen saatuaan hän nukkuu, mutta on aika tuskainen ennen seuraavaa annosta, Verraka sanoi. – Mitä Meiralle ja pienokaiselle kuuluu?

– Oosa on siellä, Areno sanoi. – Isä ja äiti lähtivät jo kotimatkalle. Oosa ja Meira supattelevat keskenään ja ihailevat vauvaa. Joskus tunnen olevani hiukan kuin ylimääräinen. Meira ei nyt kaipaa miestä eikä pienokainen vielä piittaa isästä.

– Näin se on, elämä melkein sujuisi naisten varassa ilman meitä, Verraka sanoi. – Olemme oikeastaan tarpeellisia vain sen pienen hetken, jolloin uusi ihminen saa alkunsa.

Areno naurahti kevyesti.

– Ehkä meillä on laajempi tehtävä, hän sanoi. – Vaikka en voi kilpailla Meiran kanssa vauvan rakkaudesta, voin huolehtia heistä kummastakin omalla tavallani. Silti olen melkein kateellinen siitä yhteydestä, jonka nainen luonnostaan saa lapseensa.

– Tavoitin ehkä jotain äitiydestä, kun Meira oli vastasyntyneestä asti kokonaan minun hoidossani, Verraka sanoi. – Se on valtava kokemus ja muuttaa perusteellisesti asioiden tärkeysjärjestystä. Harva mies omaa luontojaan sellaisen kyvyn hoivata, mikä melkein kaikilla naisilla on, mutta jokaisen kannattaisi yrittää kehittää vähäistäkin taipumustaan.

– Niin olen aikonut tehdä, Areno sanoi hymyillen. – En aio antaa Meiran yksin nauttia vauvan hoitamisesta.

Hän tuli Verrakan viereen ja tavoitteli kädellään Vasaman otsaa.

– Väittäisin kuumeen olevan melkein poissa, hän sanoi.

Hän tunnusteli valtimoa ja kuunteli sitten miehen hengitystä.

– Haavakuume on menettänyt tehonsa, hän sanoi. – Minun mielestäni ei enää ole mitään vaaraa.

Vasama liikahti.

– Kuka sinä olet? hän kysyi. – Missä olen?

Areno vetäytyi taaksepäin ja Verraka tuli hänen tilalleen. Vasama ei vaikuttanut tuskaiselta ja sekavalta kuten aiemmin heräillessään, vaan virkeältä ja valppaalta.

– Olet Sirpissä Kooran linnassa, Verraka sanoi. – Tämä on minun asuntoni.

Vasama vaikeni hetken ja tuntui miettivän.

– Niin, muistan, hän sanoi sitten. – Taidan tosiaan olla elossa, vaikka pidin kuolemaani varmana siitä asti, kun minut työnnettiin Rotaan ja Karetan käsiin.

– Miten oikein jäit vangiksi? Verraka kysyi.

– Olin vanki jo omalla laivallani, Vasama sanoi hiljaa. – Olin yrittänyt muuttaa tapoja, hillitä tappamista ja muita julmuuksia, ja yksi vastustajistani sai miehet puolelleen.

Hän yritti naurahtaa.

– Nolo loppu hyvin alkaneelle sankariuralle, hän sanoi. – Itse asiassa minun olisi pitänyt tietää, että lempeys tulkitaan heikkoudeksi, ja heti löytyy niitä, jotka ovat valmiita kävelemään yli. Kun tuli yhteenotto Vuorimaan joukkojen kanssa, minut suorastaan heitettiin Karetan sotilaille. Se oli kai uudesta päälliköstä helpompaa kuin tappaa minut itse. Miehissä oli niitä, jotka eivät olleet aivan mielissään vallan vaihtumisesta.

Hän alkoi yskiä, ja Areno kielsi häntä puhumasta enempää. Hetken kuluttua Vasama sulki silmänsä ja alkoi hengittää levollisesti.

– Pystyisikö hän jo syömään? Verraka kysyi. – Olen antanut hänelle vettä aina kun hän on pyytänyt, mutta ruokaa en ole uskaltanut kokeilla.

– Käyn hakemassa keittiöltä jotain sopivaa, Areno sanoi. – On aloitettava varovasti.

Vasama nukkui yhä, kun ulkoa kuului kiireisiä askelia. Kareta avasi oven ja pysähtyi kynnykselle riisumaan viittansa.

– Tapasin jo Arenon ja kuulin, että Vasama on herännyt ja toipuu, hän sanoi.

Hän tuli peremmälle, pysähtyi Verrakan viereen ja laski kätensä tämän olalle.

– Ystävä, saan kiittää sinua paljosta, hän sanoi. – Eniten kiitän kuitenkin siitä, että sait minut viimeinkin ymmärtämään, että en sovi kuninkaaksi.

Vasama avasi silmänsä. Ne kohdistuivat Karetaan kirkkaina ja ihmettelevinä.

– Kiitän sinuakin, Kareta sanoi. – Puhuessasi itsestäsi paljastit minulle minun oman sydämeni.

Vasama yritti nostaa kättään. Hän ei jaksanut, ja Kareta polvistui lattialle hänen viereensä.

– Huono kuntosi on minun syytäni, Kareta sanoi tukahtuneesti. – Olin niin varma velvollisuudestani tuomita sinut kuolemaan, että en vaivautunut järjestämään sinulle kunnollista hoitoa.

– Kareta, ystävä, Vasama sanoi. – Et olisi tuominnut syytöntä tuomitessasi minut.

– Olisin tuominnut itseni sinussa, Kareta sanoi. – Ja jokaisen sellaisen tuomion jälkeen vähenevät mahdollisuudet uskoa omien tekojensa anteeksiantoon.

Verraka haki vaatearkusta puhtaan paidan ja kääntyi Karetan puoleen.

– Auta minua pukemaan tämä Vasamalle, hän sanoi.

Kun Areno toi kulhollisen keittoa, Kareta meni vastaan ja otti häneltä astian. Verraka tuki Vasaman istumaan tyynyjen varaan ja Kareta alkoi varovasti syöttää häntä.