TUULEN TAVOITTELUA ITSENÄINEN JATKO-OSA VUORILEIJONAN VARJO -SARJAAN TARU VÄYRYNEN - TARMO VÄYRYNEN FANTASIASARJA NUORILLE JA AIKUISILLE 6. OSA KANNEN KUVA MAARIT INBAR KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 2000 SIVUJA 383

Aurinko oli laskemassa Kemerijoen taa, ja läntinen taivas hehkui veripunaisena. Itäinen taivas vaikutti kohtalokkaan synkältä, ja Hopeavuoren mustakivinen seinämä korosti uhkaavaa tunnelmaa. Jokainen auringonlasku oli tässä maisemassa kuin maailmanloppu, ja auringonnousua ei nähnyt koskaan, vasta aamupäivällä rinne lakkasi olemasta varjossa. Hopeavuoren linna oli jyrkkien kuilujen ympäröimällä korkealla kielekkeellä. Sinne oli vain yksi kelvollinen kulkutie, joka johti pienen kylän ja sen liepeillä olevan sotilasleirin läpi. Kaukaa linna näytti kotkanpesältä. Läheltä sen huomasi hyvin varustetuksi ja kauniisti muotoilluksi tummakiviseksi rakennelmaksi, jota ympäröivät muurit. Kaksi nuorta miestä, oikeastaan vielä melkein poikaikäisiä, käveli linnaa kohti. Toinen oli sotilasasuinen ja jo aikamiehen pituinen, ryhdikäs, vaaleahiuksinen ja hyvin kauniskasvoinen. Hänen kasvojensa kauneutta häiritsi vain ilme, joka saattoi kieliä orastavasta julmuudesta tai pelkästään katkerasta, torjutusta surusta. Toinen oli hennompi ja ystävällisesti hymyilevä, palvelijan tavoin pukeutunut. – Et taida pitää siitä, että myin itseni ja aseeni Hopeavuoren ruhtinaan palvelukseen, Linor, sotilas sanoi. – En, Vasama, en pidä siitä, Linor sanoi. – Kuulen täällä ajatuksia, joille mikään sinun kotonasi kuultu ei vedä vertaa. Vasama naurahti. – On varmaan vaikeaa olla arka, hän sanoi. – Halusi olla hyvä kaikille aiheuttaa jo sinänsä ongelmia maailmassa, jossa hyvyydelle ei ole sijaa. Eikä siinä kaikki, kuulet vielä ajatukset, myös ne, joita häpeillen salailemme heiltäkin, jotka ovat yhtä pahoja kuin me itse. – On helppoa olla arka, Linor väitti. – Muut joutuvat miettimään oikeaa ja väärää, myös Hopeavuoren asukkaat, jotka sanovat itseään puhtaiksi. Meille aroille Koora ei jätä valinnan varaa, voimme pelkäämättä noudattaa luontoamme, josta väärin tekemisen mahdollisuus on suljettu pois. – Mitä puhtaat oikein ovat? Vasama kysyi. – Isäni selitti, että ihmisiä oli aluksi kahta lajia, puhtaita ja arkoja, Linor sanoi. – Kumpiakin oli vain vähän. Jos puhdas ja arka perustivat perheen, heille syntyi sellaisia jälkeläisiä, joita nykyisin on ihmisten valtaosa. Me arat sanomme teitä oudoiksi. Oudot lisääntyivät valtavasti, menestyivät ja syrjäyttivät muut. – Puhtaat eivät taitaisi pitää tuosta selityksestä, Vasama huomautti. – He ovat mielestään valioihmisiä, tulevan paremman maailman airuita. – He ovat jo nyt omissa kuvitelmissaan maailman valtiaita, Linor sanoi. – Juuri heidän suunnaton ylpeytensä ja vallanhimonsa minua kauhistuttaa. Hopeavuoren linna oli oikeastaan pieni, itsenäinen valtakunta. Se sijaitsi kemerien maalle heidän pääkaupunkinsa Tartan läheisyydessä, mutta se toimi omien lakiensa mukaan. Varsinaisiksi Hopeavuoren kansalaisiksi hyväksyttiin vain ne, joiden molemmat vanhemmat kuuluivat puhtaiden rotuun. Puolipuhtaita asui heidän keskuudessaan, ja palvelusväkeen kelpasi epäpuhdaskin. Yhdyskuntaa johti ruhtinas. Sukulinjojen edustajia kutsuttiin ylimyksiksi, ja heillä oli joskus ollut merkittävääkin valtaa Hopeavuoren asioissa. Nykyisin ruhtinas oli käytännössä yksinvaltias ja tarvitsi vain ylimysten kokouksen muodollisen hyväksymisen päätöksilleen. Kauan sitten puhtaiden vaurauden perusta olivat olleet hopeakaivokset. Suurin osa niistä oli ehtynyt, vain muutama oli enää toiminnassa. Puhtaat omistivat jonkin verran maata linnan ympärillä ja keräsivät veroa sen tuotosta, mutta heidän vaurautensa ja vaikutusvaltansa perustui nykyisin kaupankäyntiin arvometalleilla ja korkeakorkoisiin lainoihin, joita he antoivat luotettaviin kohteisiin. – On kummallista, että kemerit suostuvat antamaan puhtaille täyden vapauden hallita Hopeavuorta, ja tavallaan suojelevat heidän asemaansa, Vasama sanoi. – Silti he vihaavat puhtaita ja tuovat vihansa esiin aika avoimesti. Miksi he eivät käytä hyväkseen ylivoimaansa?

Paluu selaimen komennolla