TÄHTIEN KOSKETUS VUORILEIJONAN VARJO 3 TARU VÄYRYNEN - TARMO VÄYRYNEN FANTASIASARJA NUORILLE JA AIKUISILLE 3. OSA KANNEN KUVA MAARIT INBAR KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1997 SIVUJA 271

Kolmannen kuivakuun viimeisenä päivänä Matalan satamasta Kooran linnaa kohti käveli nuori poika, joka neljätoistavuotiaan reippaudella yritti ajatella olevansa jo melkein mies. Nilkkoihin asti ulottuva mekko ja pään yli heitetyn huivin pituus kertoivat, että hän oli Autiomaan asukkaita. Huivin kultakirjailtu reunus ja muun vaatetuksen kallis kangas paljastivat hänet ylhäiseksi. Koruja hänellä ei kuitenkaan ollut. Ne kaikki hän oli joutunut luovuttamaan maksuksi sille elilalaiselle laivalle, joka oli tuonut hänet Sirpiin. Vaikka maksu olisi ollut kohtuuton tavalliseksi korvaukseksi kuljetuksesta, hän oli näissä oloissa tyytyväinen. Hän oli saanut pitää henkensä ja jopa omat vaatteensakin. Elilalaiset eivät olleet rosvoja, jotka olisivat halunneet hyötyä toisen hädästä kaikin mahdollisin tavoin. Poika uskoi, että kemerien laivoihin paenneet oli varmaan tapettu ja heitetty mereen saman tien kun heiltä oli saatu maksu. Poika oli Tardo, Liton klaanin nuorin prinssi. Hän ei koskaan ollut käynyt Autiomaan ulkopuolella, eikä edes siellä oman klaaninsa alueen rajojen takana. Niinpä hän nyt katseli maisemia ihmeissään. Uuden kokeminen ja seikkailu tuntui jopa hiukan lieventävän kaikkea sitä kauheutta, jonka hän oli kokenut. Hän oli itkenyt itkunsa laivalla muiden nukkuessa ja hänestä tuntui, että sekin oli ollut liiallista tunteiden armoille myöntymistä. Hän oli selvinnyt hengissä, vaikka kaikki hänen omaisensa olivat luultavasti kuolleet. Mies tai melkein miehen veroinen poika ei silloin saanut vaipua miettimään menetyksiään. Piti yrittää rakentaa tulevaisuutta, ja jos suinkin mahdollista pitäisi sitten aikanaan kostaa. Kosto tosin ei tuntunut mahdolliselta. Olivathan Autiomaan viisi klaania aina kahakoineet keskenään, mutta tällaista ei ollut koskaan ennen koettu. Ikimuistoisista ajoista asti jokaisella klaanilla oli ollut oma päällikkö, mutta nyt oli yksi mies keräämässä käsiinsä kaiken vallan Autiomaassa. Tuntui siltä kuin kukaan ei voisi hänelle yhtään mitään. Tardo käveli pitkin oliiviviljelysten reunustamaa tietä, joka kohosi loivasti satamasta linnaa kohti. Linnan takana näkyi vuori ja vasemmalla toinen, kaukaisempi vuori. Lähempi oli varmaan Maara ja kaukaisempi Koora, vuori jolla oli sama nimi kuin Sirpin hallitsijan linnalla ja Sirpin jumalalla. Tardo tunsi pientä kiitollisuutta opettajansa kärsivällisyydestä. Poika itse ei ollut arvannutkaan, että tarvitsisi joskus käytännössä tietoja Sirpin saaresta, mutta opettaja oli sitkeästi jankuttanut nekin hänen päähänsä. Siksi hän oli tiennyt myös, että Sirpi oli rauhanomainen maa, jossa suhtauduttiin ystävällisesti jopa muukalaisiinkin. Sen tiedon takia hän oli jäänyt maihin juuri täällä. Toivottavasti opettajan käsitys sirpiläisten auttavaisuudesta piti paikkansa. Saaren vehmaus keskikesälläkin tuntui Autiomaasta tulleen pojan mielestä ihmeelliseltä ja ihastuttavalta. Vaikka helle oli Sirpissä pahimmillaan, Tardon olo oli mukavan vilpoinen. Autiomaassa saattoi tähän aikaan tuskin edes olla ulkona keskipäivällä. Varsinkin Temenavuorten takana etelässä kuumuus oli uuvuttavaa, kun edes merituuli ei vilvoittanut. Isä oli lähettänyt hänet sinne perehtymään kaivostoiminnan johtamiseen, ja hän oli ollut paluumatkalla, kun Liton kaupunkiin oli hyökätty. Juuri siksi hän oli pelastunut, sillä hänelle oli heti kaupungin laidalla kerrottu, että palatsissa oli surmattu kaikki muut paitsi orjat. Vaaleakiviset muurit kohosivat nyt jo melkein edessä, ja Tardo näki, että länsisivulla oli portti. Hän lähestyi sitä ja kummasteli, kun vartijoita ei näkynyt missään. Iso keskiportti oli kiinni, ja Tardo meni sisään toisesta sivuportista. Kumpikin niistä oli avoin. Sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään Litossa edes rauhan oloissa. Päällikön palatsin ovet olivat visusti kiinni ja aukenivat vain kun vartijaorja ensin oli todennut tulijan olevan luvallisella asialla. Edessä oli aukea hiekkapiha. Sen oikealla reunalla oli varsinainen linna, ja muualla muurien suojassa matalampia rakennuksia. Keskellä pihaa oli kaivo ja joitakin puita ja penkkejä, joilla istuskeli ihmisiä. Porttien lähellä ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, saiko tulla pidemmälle. Poika epäröi. Palatsin alueelle luvatta tunkeutunut olisi Litossa mestattu. Tardoa kohti tuli kaksi ihmistä, luultavasti palvelusväkeä. Molemmilla oli yllään sirpiläiseen tapaan yksinkertaiset pellavahousut ja paita. Nainen oli nuorehko ja tummahiuksinen, mies vanhempi ja jo harmaaohimoinen. He juttelivat keskenään huomaamatta poikaa. – Hei, osaisitteko neuvoa, missä on vartiopäällikkö? Tardo kysyi. Nainen katsoi ympärilleen. – Hän istuu penkillä kaivon luona, hän sanoi sitten. – Onko sinulla asiaa hänelle?

Paluu selaimen komennolla