VARPU JA TAIKAKOIRA

TARU VÄYRYNEN

SATU

KANNEN KUVA TARMO VÄYRYNEN

 OMA KIRJA - KIRJA KERRALLAAN, HELSINKI 2003

SIVUJA 60

 

Suuret kuuset kasvoivat niin lähekkäin, että niiden oksat pujottautuivat yhteen kuin kädet. Kuusten syvä vihreys siivilöi auringonvalon, jota tuli vain niukasti metsäaukion matalien pensaiden ja varpujen yli. Sammaleisella kivellä suurimman kuusen varjossa istui vaaleaturkkinen koira, josta erottuivat selvästi ainoastaan surumieliset silmät.

   – En minä ole surullinen, koira sanoi.

   – Ole hiljaa, kun minä piirrän sinua, Varpu pyysi. – Oikeastaan sinun ei pitäisi puhua lainkaan. Sinä olet kuva, et sinä osaa puhua.

   – Älä minua moiti, koira sanoi. – Sinä piirsit minut ja kuvittelit minut puhumaan. Pidä hyvänäsi.

   – Puhu sitten edes totta, Varpu ehdotti. – Sinä olet surullinen. Piirsin sinut surulliseksi.

   – Piirsit minut surulliseksi, koska olet itse surullinen, koira huomautti.

   – En minä ole surullinen, Varpu sanoi ja tiesi valehtelevansa. Hän oli surullinen, ja silloin hän mielellään piirsi. Piirtäminen auttoi unohtamaan surut, ja joskus ne häipyivät piirtämisen aikana jäljettömiin, eikä muistanut enää yrittämälläkään, mistä paha mieli oli johtunut. Ehkä kynä olikin taikasauva?

   Varpu vilkaisi kädessään olevaa lyijykynää. Ei, kyllä se oli vain ihan tavallinen kynä, vaikka sen päässä keikkuikin pieni leluapina. Hyvä että se ei ollut taikasauva, taikasauvalla olisi varmaan ollut tosi hankala piirtää. Se olisi saattanut tuottaa vielä arvaamattomampaa jälkeä kuin vilkas mielikuvitus.

   Varpu laski lyijykynän pöydälle ja valitsi värikynien joukosta vaaleanruskean, jolla hän selvensi koiran ääriviivoja. Sitten hän piirsi hännän kaartumaan etutassujen yli. Koira näytti kauniilta ja ystävälliseltä, vaikka sen silmät olivatkin surumieliset. Juuri sellaisen koiran Varpu olisi halunnut.

   – Olen surullinen, koska minulla ei ole sinua, hän sanoi. – Sinä olet minun unelmani. Piirsin sinut surulliseksi, sillä sinäkin varmaan suret, kun sinulla ei ole minua.

   Isän ja äidin mielestä koiraa ei voinut hankkia, koska siitä olisi heille liikaa vaivaa. Heille! Eiväthän he olleet edes kotona koskaan. Nytkin äiti oli opiskelemassa ja isä työmatkalla.

   – Olen yksin, Varpu selitti koiralle.

   Varpun seuraksi oli tullut mummi, mutta eivät mummit ole sellaista seuraa, josta olisi iloa muille kuin toisille mummeille ja papoille.

   – Olisin yksin, vaikka isä ja äitikin olisivat kotona, Varpu jatkoi valitustaan. – Isä haluaa vain olla, makaa sohvalla ja katsoo televisiota tai lukee lehteä. Äiti taas miettii koko ajan työtään. Äiti on taiteilija.

   Koira ei sanonut mitään, mutta katsoi myötätuntoisesti.

   – Isä ja äiti kuitenkin antavat minun olla rauhassa, Varpu jatkoi. – Mummi ei anna kenenkään olla rauhassa, ei isän eikä äidin eikä minun. Mummi muka panee asioita järjestykseen. Eikö olisikin reilumpaa panna järjestykseen vain omia asioitaan ja jättää muut rauhaan?

   Koira ei vastannut, mutta näytti edelleen myötätuntoiselta.

   – Mummi määräilee koko ajan, Varpu valitti. – Mummi on yhtä kova määräilemään kuin kamalin opettaja, joka sentään on melkein määräilyautomaatti.

   – Koiria vasta määräilläänkin, koira sanoi. – Varsinkaan piirretty koira ei saa päättää mitään itse. Pitäisi näyttää surulliseltakin, vaikka ei ole surullinen.

   Varpu korjasi koiran ilmettä hiukan iloisemmaksi.

   – Joko kelpaa? hän kysyi.

   – Ei.

   – Mitä sinä vielä haluat?

   – Haluan siivet, koira sanoi.

   – Ei koiralla ole siipiä.

   – Tuo on ennakkoluulo. Olet nähnyt vain koiria, joilla ei ole siipiä. Ei se todista, että millään koiralla missään ei koskaan ole siipiä.

   Varpu huokasi, tarttui kynään ja piirsi.

   – No nyt sinulla on siivet, hän sanoi hetken kuluttua. – Oletko nyt tyytyväinen?

   – Nyt olen Taikakoira, koira sanoi. – Tiesit kyllä, että se minä olen, olethan kertonut minusta isällesi ja äidillesi, ja taisit puhua minusta mummillesikin.

   – Mummille kertominen oli vihoviimeinen virhe, Varpu totesi. – Hän sanoi, etten saisi kuvitella kaikkea turhanpäiväistä.

   – Olenko minä muka turhanpäiväinen? Taikakoira kysyi harmistuneena.

   – Se on vain mummin mielipide, Varpu sanoi sovittelevasti. – Eikä hän sinua moittinut, vaan minua. Hänen mielestään aivan pieni lapsi voi leikkiä mielikuvitusleikkejä, mutta näin iso ei tee niin, jos on normaali.

   – Haluatko sinä olla normaali? Taikakoira kysyi. – Se kuulostaa tylsältä.

   – Tylsää se onkin, jos ei saa kuvitella, Varpu myönsi. – Mutta epänormaalina oleminen tuntuu nololta, vaikka äiti sanoi, että kaikki suuret taiteilijat ovat kai mummin mielestä epänormaaleja.

   – Ehkä sinusta tulee taiteilija, koira ehdotti. – Taiteilijat kai kuvittelevat, ja piirtävät ja kirjoittavat sitten siitä, mitä ovat kuvitelleet. Se on varmaan hauskaa.

   Varpu huokasi.

   – En tiedä, kuvittelevatko taiteilijat koskaan sillä tavalla, että se olisi hauskaa, hän sanoi. – Äiti sanoo, että oikea taiteilija ei unelmoi. Minä haluan kuvitella unelmia ja piirtää niitä.

   Varpu siirsi piirustuksen hiukan kauemmas ja tarkasteli sitä. Metsä näytti salaperäiseltä. Se oli Seikkailumetsä, ja seikkailua hän nyt kaipasi. Hän otti paperin taas eteensä pöydälle ja piirsi kiven juureen pienen tumman sykkyrän. Se saattoi olla kuivunut oksanpätkä, mutta hän ei ollut vielä aivan varma siitä mikä se oli.

   – Mitä oikea taiteilija sitten kuvaa, jos ei unelmia? koira kysyi.

   – Äidin mielestä taiteilijan pitää kertoa elämän tarkoitus, Varpu sanoi.

   – Se on suuri yritys, Taikakoira arveli päätään pudistaen.

   – Mutta elämän tarkoituksen tietäminen olisi tärkeää, Varpu sanoi.

   Hän nosti katseensa piirustuksesta ja vilkaisi huoneensa suljettua ovea. Sen takaa kuului ääniä, jotka kertoivat mummin puuhaavan keittiössä. Varpu katsoi taas Taikakoiraa ja ajatteli, että sille ja vain sille hän uskalsi kertoa myös suurimman huolensa.

   – Minua pelottaa joskus, kun ajattelen, että me kaikki kerran kuolemme. Pitäisi tietää, mikä on elämän tarkoitus, tai ainakin pitäisi tietää, mitä on olemassaolon jälkeen.

   – Miksi se pitäisi tietää? Taikakoira kysyi. – Minua ei ollut olemassa sinulle, ennen kuin kuvittelit minut. Ei minua pelota, mitä minulle tapahtuu, kun unohdat minut.

   – Olisinko minäkin jonkun kuvittelema? Varpu kysyi. – Ei, nyt meni mahdottomaksi. Mummi taitaa olla oikeassa, minulla on liian vilkas mielikuvitus.

   Varpu rajasi Taikakoiran silmiä tummalla värillä. Niihin tuli lisää hymyn tapaista pilkettä, vaikka pieni surumielisyyskin säilyi.

   – Liian suuria ja pelottavia asioita ei kannata miettiä, Varpu sanoi. – Niille ei kuitenkaan voi mitään. Minun ongelmani on nyt mummi, tai oikeastaan se, että olen vanki. Oma huoneeni on muuttunut vankilaksi ja mummi vanginvartijaksi. Olen muka käyttäytynyt huonosti, ja minun pitää siksi olla huoneessani ja miettiä, mikä on sopivaa.

   – Mietitään sitä yhdessä, Taikakoira ehdotti.