TULIMME TUOSTA kirjailijan omaelämäkerta TARU VÄYRYNEN BoD-JULKAISUPALVELU, 2008 SIVUJA 280

Ryhtyessäni kirjoittamaan elämästäni huomasin pian, etten ole tarinan päähenkilö. En ole sitä itselleni, koska rakensin minäkuvani siitä, miten muut minut kokivat. En ollut sitä kenellekään muullekaan ainakaan lapsuuteni ja nuoruuteni aikana. Jokaisella oli tärkeämpää ajateltavaa. Karijoki on pieni kunta Etelä-Pohjanmaalla. En ole syntynyt siellä, enkä koskaan siellä varsinaisesti asunut, mutta koen Karijoen kotiseudukseni. Asuinpaikkakuntani vaihtui monta kertaa, mutta Karijoella oli pysyvä kiintopiste, ensin isoäidinäitini ja sitten isoäitini luona. Isoäidinäitini oli Maria Sofia, nimi äännettiin karijokelaisittain maijasoffiia. Lapsena tapasin hänet, mutta enemmän hän vaikutti minuun hänestä kuuleminani tarinoina. Niiden pohjalta muodostin käsitykseni siitä, mitä naiseus ja perusihmisyys on – sen ajattelutavan mukaan nainen edustaa perusihmisyyttä, jonka muunnos mies on. Aloitan tarinan elokuusta 1943. En ollut silloin vielä syntynyt, laskettuun aikaan oli viisi kuukautta. Kuvittelen Maria Sofian pysähtyvän maantiellä kivisillalle, joka johtaa luoman yli. Kuvitelmani saa tukea muistoista, sillä ehdin nähdä luoman yli johtavan kivisillan ennen kuin se purettiin ja luoma johdettiin maantien alta betonirenkaista tehdyssä tunnelissa. Luoma solisee uomassaan kapeana ja matalavetisenä. Se erottaa Maria Sofian entisen ja nykyisen kotitalon. Entinen on komea rakennus. Siellä hän asui Akseli Prosin vaimona ja talon emäntänä. Talo on aivan Karijoen kirkonkylän keskustassa, jossa Kauhajoelta Kristiinankaupunkiin kulkevasta tiestä haarautuu Isojoelle menevä tie. Akseli Prosin talo oli keskuspaikka muutenkin, sillä hän hoiti lukuisia luottamustehtäviä ja oli tuomassa paikkakunnalle pankkia, puhelinkeskusta ja monia muita uudistuksia. Luoman yli johtavalle kivisillalle kuvittelemani Maria Sofia ajattelee elämäänsä, jonka minä kokoan mielessäni siitä, mitä minulle on kerrottu. En tietenkään voi tietää, mitä kukin ajatteli ja tunsi. He ovat minulle mielikuvia, jotka olen heistä luonut, mutta sitähän läheisimmätkin ihmiset ovat toisilleen.