TINKA JA TIIKERI TARU MÄKINEN NUORTENROMAANITRILOGIAN 2. OSA KANNEN KUVA ANNA-KAISA HINTIKKA KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1986 SIVUJA 107

Multa tuoksui mukavasti ja aurinko lämmitti selkää. Tinka kyyristeli uimapukuisena pienen rivitalopihan ainoan koristeen, ruusuryhmän, luona ja kitki rikkaruohoja. Hän oli juuri saanut kätensä oikein multaisiksi kun sisältä kuului vaimea pirinä. Toivottavasti Kisu älyäisi vastata puhelimeen. Mutta pirinä toistui ja toistui. Tinka suoristautui, ravisti enintä multaa käsistään. Miksei Kisu vastannut? Kisu ilmestyi ovelle. – Tinka, puhelin soi. – Joo mä kuulin. Mikset sä voi vastata? – Enhän mä, Kisu sanoi Tinkan selälle, kun tyttö jo oli menossa vauhdilla sisään. – Mitä mä sanoisin, jos joku kysyis kuka mä olen. – No sanoisit että oot Kisu, Tinka sanoi äkäisesti kuuloketta nostaessaan. – Mun kundikaveri. Kai sä oot, eiks niin. – Hei, Tinkako se, onko Marlene kotona? Markku kysyi puhelimessa. – Ei ihan just nyt, Tinka sanoi. – Mutsi meni kauppaan, mut ei se kauan viivy. – Mä soitan kohta uudestaan, Markku sanoi. – Ainakin yritän, jos ehdin, juna taitaa lähteä aika pian. Sano sille, että mä tulen... tai siis että me tullaan... tai selviäähän se sitten. Äiti oli usein tuollainen puheissaan, mutta Markun tapoihin kuului esittää asiat selkeästi. Juuri nyt Markun sitä paitsi olisi pitänyt olla Helsingissä tapaamassa lapsia jotka hänellä oli aikaisemmasta avioliitosta. Hän oli aikonut viipyä myöhään iltaan asti. – Siis mitä mä sanon mutsille? Tinka kysyi. – Sano vaan, että me tullaan, Markku sanoi. – Minä ja Tiikeri.

Paluu selaimen komennolla