TINKA JA UNELMIEN AIKA TARU MÄKINEN NUORTENROMAANITRILOGIAN 1. OSA KANNEN KUVA ANNA-KAISA HINTIKKA KUSTANTAJA KUSTANNUOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1985 SIVUJA 110

Talvi-ilta oli sininen, lumi hohti ja taivas oli tummankirkas, tähdet alkoivat näkyä, kun Tinka ehti paremmin valaistuilta teiltä koulukotiin johtavalle kujalle. Koulukodin päärakennus jökötti mäellä suurena möhkäleenä. Se oli alunperin rakennettu aivan muuhun tarkoitukseen, mutta Tinka ei tiennyt mihin. Sensijaan hiukan syrjässä oleva matala, aumakattoinen valkotiililaatikko oli alunperin suunniteltu tarkoitukseensa, johtajan asunnoksi, niinkuin rivitalonauhakin, jota tähän ei näkynyt, se oli koulukotirakennuksen takana. Henkilökunta asui rivitalossa, kaikki muut paitsi yksi. Ja tietysti juuri tuo yksi oli Tinkan äiti. He asuivat alueen perällä, vanhassa hirsimökissä, joka oli päärakennustakin iäkkäämpi. Sinne ei tullut edes vesi, vaan heillä oli kaivo pihalla. Ja puulämmitys, tietysti. Niin kauan kuin Tinka muisti äiti oli puhunut, että oikeastaan pitäisi laittaa sähköpatterit. Vesijohdosta äiti ei edes puhunut. He kävivät pesulla päärakennuksen saunatiloissa. Tinka unohti tähtikirkkaan taivaan, ei enää nähnyt lumisten puiden kauneutta. Hän upposi pohtimaan kurjuuttaan. Kaikilla hänen tutuillaan oli kodit, jotka olivat sellaisia kuin ihmisillä yleensä. Vesihanat, kylpyhuoneet, sisävessat, lämpöpatterit. Eikä siinä kaikki. Niiden seinät olivat suoria, lattia ja katto suorakulmaisesti niitä vastaan. Tinka muisti kodin vinot portaat, eteisen narisevat lattialaudat ja keittiön notkollaan olevan sisäkaton. Illalla oli tuiskuttanut lunta ja kapea polku kotipihaan oli melkein ummessa. Jo siitä tiesi, vaikka ei olisi vilkaissut talon mustina ammottavia ikkunoita, ettei ketään ollut kotona. Ei äiti, eivätkä myöskään talon toisessa päässä asuvat Murri ja Kari.

Paluu selaimen komennolla