ÖINEN AAVE, TATUN SANKARITEOT 7 TARU MÄKINEN HELPPOLUKUISEN LASTENDEKKARISARJAN 7. OSA SARJA-ASU, KANNEN KUVA JA KUVITUS JUKKA LEMMETTY KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 2001 SIVUJA 46

On ihanaa omistaa ystäviä. Paras ystäväni on Tuukka. Lisäksi on Vilma, joka juuri täytti kahdeksan vuotta, vaikka onkin vasta ensimmäisellä luokalla. Tuukka ja minä täytämme jo kesällä yhdeksän vuotta, mutta sitä ennen olemme hetken Vilman kanssa ikään kuin tasoissa. Se tuntuu hassulta, sillä ikäerohan ei häviä, vaikka se hetkeksi menee tavallaan piiloon. Vilma pyysi isältään syntymäpäivälahjaksi lupaa kutsua meidät yöksi vierailulle. Se oli samalla lahja myös Tuukalle ja minulle, onhan yökylään meno on aina jännittävää. Valitsimme kolmestaan huolellisesti sopivan päivän. Oli tärkeää, ettei seuraavana päivänä olisi koulua. Silloin saisimme valvoa myöhään. Sattui vielä niin hyvin, että Vilman äiti matkusti tapaamaan sukulaisiaan, ja hänen isällään oli muutama päivä vapaata. Äidit ovat aina hiukan hankalia, vaativat esimerkiksi syömään terveellisesti. Tuukalla ja minulla ei ole kokemusta siitä millaisia isät yleensä ovat, mutta ainakin Vilman isä antaa meidän ahmia mielin määrin ranskalaisia perunoita, suklaata ja muuta epäterveellistä. Oli jo myöhäinen ilta, kun Vilman isä tuli keskeyttämään mukavan yhdessäolomme. Voisi tosin luulla, että se ei ollut yhdessäoloa, sillä minä luin Vilman syntymäpäivälahjaksi saamaa kirjaa, Tuukka piirsi Vilman uusilla väriliiduilla ja Vilma järjesteli nukkekotiaan. Mutta on ihan eri asia tehdä jotain todella yksin, tai puuhata itsekseen silloin, kun ystävä on niin sanoakseni käden ulottuvilla koko ajan. Vilman isä näytti huolestuttavasti siltä, että aikoisi käskeä meidät nukkumaan. Hän vaikutti hiukan vaivautuneelta ja yskähti pari kertaa pontevasti. Mutta sitten hän sanoikin: – Ette kai tykkää pahaa, jos poikkean hiukan ulos kavereiden kanssa. Tehän olette isoja, ei teitä varmaan pelota, ja tulen kyllä yöllä takaisin. Menkää vain ihan rauhassa nukkumaan sitten kun väsähdätte. Hän ei olisi voinut sanoa mitään, mikä olisi ilahduttanut meitä enemmän. Tietenkään emme pelkäisi, olimmehan minä ja Tuukka isoja poikia, ja suojelisimme kyllä Vilmaa. – Kyllä me pärjätään, sanoin. Mutta Vilma tajusi heti mahdollisuuden pyytää ylimääräistä etua. Hän tiesi, että isällä oli hiukan huono omatunto, kun hän jätti meidät keskenämme. Hän antaisi varmasti periksi kohtuuttomillekin pyynnöille. – Saadaanko me nukkua makuupusseissa? Vilma kysyi. Ne olivat hienot makuupussit, joita olimme kerran luvatta lainanneet, mutta joihin meitä sitten oli kielletty koskemasta. – Ottakaa ne tämän kerran, Vilman isä lupasi. – Mutta niitä on vain kaksi. – Minä voin hakea oman makuupussini, sanoin. Se ei ole hieno, ja minua harmitti hiukan, kun Vilma ja Tuukka saisivat paljon paremmat. Mutta yön viettäminen makuupussissa on jännittävää, vaikka se olisi vaatimatonkin. Aioin lähteä yksin hakemaan makuupussiani, mutta onneksi Tuukka ymmärsi ehdottaa, että hän tulisi mukaan. En olisi kehdannut sitä pyytää, varsinkaan kun Vilma oli kuulemassa. En tietenkään yritä teeskennellä Vilman edessä rohkeampaa kuin olen, mutta en halua hänen luulevan minua pelkuriksi. Tuukka ymmärtää, että rohkeakin poika voi arkailla pimeään kellariin menemistä melkein yöllä. Makuupussi oli nimittäin kellarikomerossa. Se oli hyvä, sillä äiti oli varmaan jo nukkumassa. Hän oli sanonut, että hän lepäisi oikein kunnolla, kun minä olisin poissa. Se oli kuulostanut oudolta. En kai minä niin kauhean rasittava ole? Mutta äidillä on nykyisin aikaisia aamuvuoroja, ja hän on harmissaan siitä, ettei saa minua nukkumaan yhtä varhain kuin hän itse haluaisi mennä.

Paluu selaimen komennolla