SALAPERÄINEN TAPAUS, TATUN SANKARITEOT 6 TARU MÄKINEN HELPPOLUKUISEN LASTENDEKKARISARJAN 6. OSA SARJA-ASU, KANNEN KUVA JA KUVITUS JUKKA LEMMETTY KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 2000 SIVUJA 49

Ulkona oli harmaa talvipäivä ja sohjoinen keli, joka ei houkuttele ulkoilemaan. Paras ystäväni Tuukka lojui sängyllään ja luki sarjakuvalehteä. Minä tutkin vihkoa, johon kerään tärkeitä muistiinpanoja. Vihkossa on todella paljon tietoa, eikä jälkeenpäin aina ole helppo muistaa, miksi ne aikoinaan tuntuivat tärkeiltä. Puoli vuotta sitten talomme ohi ajaneen auton rekisterinumero tai naapurissa vierailleen miehen ulkonäkö on kuitenkin voinut auttaa selvittämään isonkin ongelman. Jos olen ihan rehellinen, niin useimpia tietoja ei ole kukaan koskaan tarvinnut mihinkään. Mutta Tuukan äiti oli kyllä ajattelematon sanoessaan, että homma on täysin hyödytöntä. Olisin heti voinut luetella hänelle montakin etua. Onhan tarkkailusta Tuukalle ja minulle hyötyä, muistiinpanot kehittävät havaintokykyä ja vaikkapa käsialaakin. En sanonut mitään. Tuukalla ja minulla on sopimus, että kumpikin hoitaa oman äitinsä kasvattamisen. Vanhemmat ovat vaikeita käsiteltäviä, ja jokainen tuntee parhaiten omiensa hyvät puolet ja heikkoudet. On ehkä vähän ilkeää sanoa, mutta Tuukka ei ole kovin nokkela. Hän osasi huomauttaa äidilleen vain, että tietojen keräily on hauskaa. Mikä siinä, onhan se hauskaa. Mutta Tuukan pitäisi muistaa, että aikuisten mielestä lasten hauska ei ole minkään arvoista. Vaikka itse he joskus haluavat pitää hauskaa kummallisella tavalla. Vilman isä esimerkiksi on juhlimassa käytyään aina kipeä seuraavana päivänä. On vaikea ymmärtää, että sellainen on hauskaa. Vilma on minun ja Tuukan ystävä vaikka onkin tyttö ja vuotta nuorempi kuin me. Hän on iltapäivähoidossa Tuukan kotona niin kuin minäkin, vaikka inhoan sanoa olevani hoidossa. Olen kahdeksanvuotias ja toisella luokalla. Kyllä iltapäivän oleskelulle pitäisi keksiä jokin muu nimi kuin hoidossa oleminen. Tarkoitukseni ei ollut pohtia aikuisten kummallisuuksia ja heidän kielenkäyttöään, vaan kertoa kuudes sankaritekoni. Mutta ehkä saan hiukan lipsua selittelemään välillä. Voihan tällaista kirjaa joskus lukea joku, joka ei enää muista, millaista oli olla lapsi. Se tuntuu unohtuvan yllättävän nopeasti. En lainkaan aavistanut, että seikkailu alkoi, kun Tuukan kotona soi ovikello. Tuukan äiti meni avaamaan. Kuulin vaimeaa puhetta. Ovella oli pari poikaa, jotka kauppasivat jotain. – Voi miten ihania, Tuukan äiti sanoi. – Tietenkin minä ostan, kun ne rahat menevät niin hyvään tarkoitukseenkin. Hetken kuluttua Tuukan äiti tuli ovelle ja katsoi paheksuvasti Tuukkaa ja minua. – Tekisitte tekin joskus jotain muuta, hän sanoi. – Teillä pitäisi olla hyviä harrastuksia. Olin todella ällistynyt. Mehän harrastamme hyviä asioita sen minkä suinkin koulutyöltä ja aikuisten määräämiltä tehtäviltä ehdimme. Melkein unohdin sopimuksemme. Mutta Tuukka ehti sentään ensin ja hoiti velvollisuutensa ojentaa äitiään. – Meillähän on vaikka mitä harrastuksia, hän sanoi.

Paluu selaimen komennolla