KARKULAISET, TATUN SANKARITEOT 5 TARU MÄKINEN HELPPOLUKUISEN LASTENDEKKARISARJAN 5. OSA SARJA-ASU, KANNEN KUVA JA KUVITUS JUKKA LEMMETTY KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1999 SIVUJA 48

Kun Tuukka ja minä tulimme koulusta, kotimatka oli melkein kuin seikkailu. Oli kova pakkanen, ja tuuli teki siitä vielä purevamman tuntuisen. Tuulen mukana tuli lunta, joka piiskasi kasvoja. Lunta tunkeutui sisään takin kauluksestakin, vaikka yritin nostaa sitä pystyyn. Tuukka ja minä olimme lopulta kuin kaksi kävelevää lumiukkoa. Ponnistelimme vastatuuleen ja yritimme välillä lämmittää kasvojamme tumppujen takana. Joskus tuntui, että kylmä viima ihan salpasi hengityksen. Katsoin Tuukkaa ja näin, että häntä nauratti. Minunkin mielestäni tämä oli hauskaa. Saatoin kuvitella, että olimme eksyksissä Alaskan erämaassa. Ja oikeaan eksymiseen verrattuna seikkailu oli kaiken muun hyvän lisäksi turvallista. Olisimme joka tapauksessa kohta Tuukan kotona, jossa minäkin olen iltapäivisin, ja saisimme luultavasti kuumaa kaakaota. Tuukan äiti tapasi keittää meille sitä, kun tulimme koulusta. Alue, jolla asumme, näytti lähes tuntemattomalta. Paksut kinokset peittivät joka paikan. Lunta oli tullut viikkotolkulla, ja lumiaurat ehtivät harvoin pikkukaduille. Nytkin sai jalkakäytävällä kahlata kuin hangessa, eikä tilanne ajotiellä ollut paljonkaan parempi. – Katso, miten valtavat lumipenkat, Tuukka sanoi innoissaan. – Kohta ne ovat melkein vuoren korkuisia. Ehkä hän hiukan liioitteli, mutta hauskalta ne tosiaan vaikuttivat. Mies, joka yritti lapioida autoaan esiin kinoksesta, ei kuitenkaan näyttänyt iloiselta. Tyytyväiseltä ei vaikuttanut myöskään nainen, joka asuu samassa rivitalossa kuin Tuukka. Hän oli liikkeellä työntäen lastenrattaita, jossa istui hänen pikku tyttärensä Kirsi. Pysähdyimme katsomaan, kun nainen ensin työnsi rattaita ja sitten yritti vetää niitä. Pyörät tukkeutuivat lumesta ja kieltäytyivät pyörimästä. – Ei tule mitään, nainen sanoi tuskastuneena. – Mutta enhän minä jaksa Kirsiä kantaa kotiin asti, eikä pikkuinen pysty kävelemään noin paksussa lumessa. Ja miten minä vielä rattaatkin raahaan perille? – Minä taisin keksiä, Tuukka sanoi. – Odottakaa siinä. Hän lähti juoksemaan kotiaan kohti, ja me mietimme, mitä hän oikein aikoi. Kirsi oli tyytyväinen rattaissaan ja nauroi, kun lunta tuiskusi hänen ylleen. Äiti katsoi tyttöä melkein paheksuvasti. – Hyvä, että edes joku nautti, Kirsin äiti sanoi. – Lapsilla ei ole huolia. Kun Tuukka tuli takaisin, hänellä oli mukanaan tavallinen muovinen pulkka, ei sellainen hieno, jossa on istuin, vaan ihan litteä. Silloin minäkin ymmärsin. Nostimme rattaat pulkkaan. Kirsin äiti tarttui naruun ja alkoi vetää. Koko komeus tuli mukana, mutta Tuukan ja minun piti huolellisesti varmistaa, että rattaat eivät kaatuisi. Ne tosin huojuivat melkoisesti, ja Kirsi kiljui ihastuksesta. Olin hiukan harmissani siitä, että Tuukka sai kunnian keksinnöstä. Minäkin olisin hyvin voinut oivaltaa saman, sillä olen selvittänyt vaikeitakin asioita. En kuitenkaan ole luonteeltani kovin kateellinen, enkä sanonut mitään ivallista, vaikka Kirsin äiti minun mielestäni kehui Tuukkaa turhan paljon. Onneksi hän muisti mainita, että olemme myös kerran aikaisemmin pelastaneet Kirsin. Siitä minäkin sain kunniaa, vaikka oikeastaan kadonneen Kirsin löysi Tuukan koira, Sere.

Paluu selaimen komennolla