KIRISTÄJÄT, TATUN SANKARITEOT 4 TARU MÄKINEN HELPPOLUKUISEN LASTENDEKKARISARJAN 4. OSA SARJA-ASU, KANNEN KUVA JA KUVITUS JUKKA LEMMETTY KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1998 SIVUJA 45

Koiran ulkoiluttaminen ei aina ole mukavaa puuhaa. Ainakin Sere on sellainen koira, joka pysähtyy pissalle muutaman metrin välein. Sitten se saattaa jäädä pitkäksi aikaa nuuskimaan jotain tyhjänpäiväistä. Koiraa pitää kuitenkin ulkoiluttaa monta kertaa päivässä. Onneksi Vilma yleensä tekee sen mielellään. Sere ei ole Vilman koira, eikä minunkaan vaan Tuukan. Vilma ja minä olemme koulun jälkeen iltapäivähoidossa Tuukan kotona. Hoito tarkoittaa tietysti vain sitä, että olemme siellä. Eihän kahdeksanvuotiasta enää hoideta. Tuukan äiti tuli tuomaan Seren talutushihnaa Tuukalle ja minulle, juuri kun meillä oli menossa mielenkiintoinen peli. Yleensä on aikuiset tarvitsevat apua juuri silloin, kun meillä on jotain tärkeää tekeillä. Ja aina he vaativat, että pitää totella heti. Joskus ihmettelen, eikö edes roskapussi jaksa odottaa ulosviemistä hetken. Seren kohdalla hätä voi tietenkin olla todella kiireellinen. Koira katselikin meitä nyt hyvin vetoavasti. Se on iso ja kaunis saksanpaimenkoira. Sitä on mukava silitellä joskus, ja sen kanssa voi leikkiä hauskoja leikkejä. Kun saisikin pitää vain koirasta tulevat ilot ilman hoitovaivoja, niin pyytäisin äitiä hankkimaan meillekin koiran. – Ei teidän tarvitse viedä sitä kauas, Tuukan äiti houkutteli. – Tehkää vain pieni lenkki. – Voihan yökötys, Tuukka sanoi. Minä ajattelin samoin, mutta noin voi sanoa vain omalle äidilleen. Siksi Tuukka saa puhua äidilleen molempien puolesta tuollaisissa tilanteissa. Minä vain tuen katseellani. – Koira ei jaksa odottaa Vilman tuloon asti, Tuukan äiti sanoi. – Eikä ole oikein, että Vilma joutuu aina pissattamaan sitä. Vilma oli musiikkiopistossa soittotunnillaan, siksi hän ei ollut vielä paikalla. Mutta miksei muka ollut oikein, että hän ulkoiluttaa Sereä aina? Hänhän pitää siitä. Vastahakoisesti puimme päällemme. Ulkona oli kylmä, vaikka lunta ei ollutkaan vielä maassa. Puimme siis vastustelematta myös vanttuut ja pipot. Koiran kanssa seisoskellessa palelee muuten, olen kokenut sen usein. Sere on iso ja voimakas koira ja kiskoo hihnassa todella kovaa. Jostain syystä se tottelee Vilmaa, mutta ei Tuukkaa ja minua. Menimme siis metsikön läpi kulkevaa polkua välillä puolijuoksua, kun Sere niin halusi. Hihna oli minulla, ja olin muutaman kerran kompastumaisillani. Sitten seisoskelimme, kun koira päätti nuuskia tarkasti. Välillä jouduimme pois polulta pensaikkoihin, kun Sere keksi siellä jotain kiinnostavaa. Tuukka tuli avukseni pitelemään hihnaa, mutta yhteisetkään voimamme eivät tuntuneet riittävän. Hupsahdin kuoppaan, joka oli puolukanvarpujen kätkössä. Tuukka onnistui kuitenkin roikkumaan hihnassa. Olin kuullut, että koiran pitää kaiken aikaa olla taluttajan hallinnassa. Olikohan Sere vielä meidän hallinnassamme? – Nyt saa riittää, päätin lopulta. – Mennään takaisin sisään ja jatketaan peliä. Mutta Sere oli päättänyt toisin, se kiskoi meitä eteenpäin polulla. Yritin selittää sille, että ihmiset ohjaavat koiraa, eikä päinvastoin. Se ei tuntunut ymmärtävän. Se näki puussa oravan ja ryntäsi sinnepäin haukkuen innokkaasti. Orava narskutteli paheksuvasti vastaan. Lopulta sain Seren takaisin polulle, kun Tuukka taas tuli avuksi kiskomaan. Suuntaansa se ei kuitenkaan suostunut muuttamaan. Kotiinpaluu ei vielä ollut sen mielestä ajankohtaista. Pöhkömafia Vastaamme tuli kolme isoa poikaa, joita me kutsumme Pöhkömafiaksi. Yksi pojista asuu lähellä, hänet olemme tunteneet jo kauan. Toiset olivat ilmestyneet näille main vasta vähän aikaa sitten. He tekevät aina jotain pöhköä, siitä johtuu keksimämme nimi. He kiusaavat pienempiään, potkivat autoja ohi mennessään ja huutelevat rumia.

Paluu selaimen komennolla