VAARALLINEN KIRJE, TATUN SANKARITEOT 3 TARU MÄKINEN HELPPOLUKUISEN LASTENDEKKARISARJAN 3. OS SARJA-ASU, KANNEN KUVA JA KUVITUS JUKKA LEMMETTY KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1997 SIVUJA 47

Syksyinen ilta oli tummunut pilkkopimeäksi. Tuuli helisytti olohuoneen suurta ikkunaruutua. Tunsin oloni kovin levottomaksi, vaikka olenkin kahdeksanvuotias. En ole mikään pelkuri, mutta minulla on hyvä mielikuvitus. Joskus se on liiankin hyvä, alan kuvitella mörköjä eteisen nurkkaan ja rosvoja vaatehuoneen pimeyteen. Äiti oli lähtenyt vain kaupassa käymään, mutta silti yksinäisyys tuntui kurjalta. Puhelin soi ja ensin oikein hätkähdin sen ääntä. Sitten juoksin vastaamaan. Soittaja oli tietysti paras ystäväni Tuukka. Ei meille juuri kukaan muu soita. – Hei, Tuukka sanoi. – Tule meille. – Äiti on kaupassa, sanoin. – Minun pitäisi ehkä odottaa ja pyytää lupa. – Ei kun tule heti, Tuukka pyysi. – Miksi? ihmettelin. – Minunkin äitini on kaupassa ja olen yksin, Tuukka sanoi. – Sere tuijottaa olohuoneen ikkunasta meidän rivitalomme pihalle ja murisee. Sere on Tuukan koira. – Mitä pihalla sitten on? kysyin. – En näe siellä muuta kuin pelkkää pimeää, Tuukka sanoi. – Tule äkkiä, jos puiden takana vaikka hiipii rosvo. Lähdin heti. Ystävän velvollisuus on auttaa toista tuollaisessa tilanteessa. Tuukka piti ovea valmiiksi auki kun tulin. – Minäkin pelkään joskus illalla, jos olen yksin, sanoin luottamuksellisesti. – Se johtuu vilkkaasta mielikuvituksesta. Ehkä sinullakin on sellainen. Tietenkin mielikuvitus saattaa luoda kammottavia asioita sinnekin, missä ei todellisuudessa ole mitään pelättävää. Seren murina ei kuitenkaan ollut mielikuvitusta. Se haukahtikin jo välillä, ja oli yhä kiinnostuneempi jostain pihalla olevasta. Yritimme mennä kurkkimaan, mutta emme nähneet mitään. – En uskalla avata pihaovea, Tuukka sanoi melkein kuiskaten. – Sammutetaan sisältä valot ja katsotaan taskulampun avulla, mitä ulkona on, ehdotin. Kun valot olivat poissa tuntui vielä pelottavammalta. Tuukka haki siivouskomerosta ison taskulampun ja sytytti sen. Hän antoi sen valopyörylän harhailla pitkin pihaa. Siellä oli näin loppusyksystä lehdettömiä pensaita ja lakastuneita kukkia, ei muuta. Tuukan äiti tuli pääovesta eteiseen. – Mitä, ovatko sähköt poikki? hän ihmetteli. – Ei, mutta pihalla liikkuu jotain, selitin. – Sere murisee sille. Ja toden totta, Sere murisi jälleen. – Se vain haluaa pissalle, Tuukan äiti sanoi. Hän sytytti valot ja tuli avaamaan pihaoven. Tuukka ja minä emme kauhultamme saaneet sanaa suustamme. Kyllä aikuiset ovat ymmärtämättömiä. Nyt ties mikä rosvo pääsisi sisään. Sere ryntäsi haukkuen kohti pensaikkoa, joka oli pihan ja lähimetsän välissä. Siihen se pysähtyi. Se nuuski, haukkui ja nuuski taas. – Voi ihmettä, Tuukan äiti sanoi. – Mitähän siellä on?

Paluu selaimen komennolla