ROSVOJAHTI, TATUN SANKARITEOT 1 TARU MÄKINEN HELPPOLUKUISEN LASTENDEKKARISARJAN 1. OSA SARJA-ASU, KANNEN KUVA JA KUVITUS JUKKA LEMMETTY KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1996 SIVUJA 50

Jännittävin asia, joka minulle tähän mennessä on sattunut, tapahtui viime talvena. Parhaan ystäväni Tuukan koti on rivitalossa, joka on metsän laidassa. Olimme sen pihalla rakentamassa lumilinnaa. Silloin näin miehen lähestyvän talon pihaa. Hän kulki epävarmasti hoippuen, ja tajusin että hän oli humalassa. Tönäisin Tuukkaa ja osoitin miestä, ja sitten minä ja Tuukka menimme piiloon lumilinnamme alun taa. Aavistin heti, että mies oli oudoilla asioilla. Hän ei ollut kukaan talon asukkaista. Mies hoippui meidän ohitsemme viimeisen asunnon luo. Sen ovelle ei edes nähnyt kadulta, mutta me pystyimme tarkkailemaan miestä piilopaikastamme. Hän vilkuili ympärilleen, ja olimme yhä varmempia hänen pahoista aikeistaan. Hämmästyimme kuitenkin, sillä hän soitti ovikelloa kuin rehellinen tulija. Sitten hän odotti, ja minä ja Tuukka painoimme päämme piiloon. – Se onkin joku niiden tuttu, Tuukka kuiskasi. Mutta me tiesimme suunnilleen kaikkien asukkaiden tutut, ja tätä emme olleet koskaan nähneet. Silloin kuului särkyvän lasin kilinää. Kurkistin varovaisesti. Mies oli lyönyt oven pienen ikkunan rikki, ja työnsi juuri kättään siitä sisään avatakseen lukon. – Se on sittenkin roisto, Tuukka sanoi melkein ääneen. Katsoin häntä varoittavasti, mutta mies ei ollut kuullut. Hän oli jo mennyt sisään. – Se soitti ensin ovikelloa varmistaakseen, ettei ketään ole kotona, sanoin. Siinä rivitalossa ei päivisin yleensä ole kotona juuri ketään muita kuin Tuukan äiti ja yhden pienen vauvan äiti. Tuukan äiti oli kuitenkin juuri lähtenyt kauppaan. Lisäksi olimme nähneet, että vauvan äiti oli työntänyt pienokaistaan vaunuissa kohti läheistä puistoa hetki sitten. Ei ollut ketään aikuisia haettavissa apuun. – Mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä? kysyin. – Mennään katsomaan, sanoi Tuukka. Hiivimme varovasti kurkistamaan, mitä talon viimeisessä asunnossa oikein tapahtui. Kaikki näytti rauhalliselta, vain rikkinäinen ikkunaruutu tuijotti ovesta meitä. Jos sitä ei olisi ollut, olisimme voineet luulla kuvitelleemme kaiken. – Ei mennä lähemmäs, Tuukka sanoi äkkiä. – Se voi olla vaarallista. Tuukka oli oikeassa, peräännyimme nopeasti. Nyt ei ollut oikea aika mennä vakoilemaan. – Mennään meille, Tuukka sanoi, ja etsi jo hätäisesti avainta taskustaan. Juoksimme heidän kotiovelleen, ja Tuukka melkein pudotti avaimen käsistään hermostuksissaan. Minunkin käteni vapisivat. Mutta äkkiä tiesin, mitä meidän piti tehdä. – Meidän on soitettava poliisille, sanoin. Tuukka nyökkäsi, ja minä menin puhelimeen. En edes riisunut lumisia kenkiä jalastani, vaikka heillä aina piti heti tehdä niin. Nyt oli poikkeustapaus, nyt oli kiire. Olin niin jännittynyt, että en melkein muistanut poliisin hätänumeroa, mutta onneksi Tuukan äiti oli kiinnittänyt eteisen peilin kulmaan sekä yleisen hälytyksen että poliisin numerot. – Se on 10022, Tuukka avusti vieressä. Puhelimeen vastasi miesääni, joka sanoi "järjestyspoliisi". Hämmästyin vähän, tämähän oli rikosasia, mutta selitin kuitenkin mitä olimme nähneet. Poliisi neuvoi meitä pysymään sisällä ja kiitti soitosta.

Paluu selaimen komennolla